Title: Kotihengettäriä
Author: Hirn, Eva
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotihengettäriä" ***


KOTIHENGETTÄRIÄ

Kirj.

Eva Hirn



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

   I. Lotta.
  II. Josefiina.
 III. Olga.
  IV. Rouvien kahvikutsut.
   V. Anu.



I.

LOTTA.


Onnellinen on se nuori emäntä, joka saa myötäjäisiksi vanhan kokeneen
palvelijan.

Kun lehtori Sevinen meni naimisiin, niin hänen äitinsä luovutti perheen
aarteen, Lotan, hänelle.

Nimestä kuulee, että Lotta oli vanhanaikainen, reilu ihminen. Hattua
hän ei sietänyt sileille, jakaukselle kammatuille hiuksilleen. Muut
pukimet sopivat yksinkertaiseen tyyliin. Kankaat olivat kotoisin
kotipitäjästä, itse hän ne neuloi käsin. Hän kutoi sukkiinsa
mustat, punajuovaiset varret ja harmaat terät. Nämä vaatteet olivat
riippumattomia muodin vaihteluista ja melkeinpä ajanhampaastakin. Iso
kirstu oli jo niin hyvin varustettu, että Lotta ei vähintäkään kärsinyt
kalliinajan hinnoista, etenkin kun joululahjat täydensivät mitä
mahdollisesti puuttui. Hänellä oli aina puhtaat ja eheät alusvaatteet,
ja hauskat kuopiolaiset esiliinat loivat koko olennolle kodikkaan
leiman. Silmälasit tekivät hänet enemmän isoäidin kuin palvelijan
tapaiseksi.

Pankissa hänellä oli rahaa enemmän kuin kukaan aavisti, ja kuitenkin
oli palkka aina ollut pienempi kuin toisilla.

Lotta alkoi uransa paimentyttönä lehtorin isän luona. Tämä oli
ruununvoutina maalla ja perhe oli iso. Sittemmin Lotta kohosi
lapsenhoitajaksi ja lopulta keittäjäksi. Ruununvoudin perhe oli
hänenkin ainoa perheensä.

Työpäivä oli 14-16-tuntinen. Kaikki huolet painoivat Lotan harteita ja
ilot heijastuivat hänen olennossaan. Kun tyttäret rakastuivat, rakastui
Lottakin heidän sulhasiinsa. Hän suri heidän surunsa. Poikien ehdot
tärvelivät hänen kesänsä ja ero syksyllä oli vaikein Lotalle.

Vähitellen hän sai uskotun perhepalvelijan oikeudet, määräili
ja järjesti talossa kuin omassaan, sillä Sofia rouva oli
epäkäytännöllinen, eikä välittänyt taloudesta. Lotta tiesi missä
tavarat olivat, määräsi, mikä lehmä oli teurastettava, milloin lapset
pitäisi rokottaa ja poikien hiukset leikata. Toisia palvelijoita hän
piti tarkasti silmällä. Hän huomasi heti, kun joku oli vilpillinen ja
laiska tai häijy eläimille.

Kun ruunuvouti kuoli ja Sofia rouva muutti naimattomien lastensa,
Amalian ja Ension, kanssa kaupunkiin, sai lehtori Lotan uuteen
kotiinsa. Hän olikin aina ollut Lotan lempipoika, jonka nuori rouva,
Tekla, oli kokematon, kiltti emäntä.

Kaupungin taloudessa oli Lotalla aluksi paljon vaikeuksia. Hän kokosi
suuria varastoja, niinkuin maalla tehdään. Hän osti lihaa elukoittain,
suolasi ja savusti. Leipiä leivottiin kuukausien varalta, keitettiin
mämmiä ja pantiin kotiolutta. Tuli keittiössä paloi koko päivän ja
yöllä hän poltti yölamppua varkaitten varalta, sillä he olivat hänen
ainaisena pelkonaan.

Vähitellen hän mukautui kaupungin oloihin, säilyttäen kumminkin oman
persoonansa entisellään.

Vaikein aika oli lasten ollessa pieniä, sillä silloin
pidettiin lastenhoitajaa. Lotta ei oppinut koskaan sietämään
kaupunkipalvelijoita, eivätkä nämä häntä. Oli alituisia selkkauksia ja
ikävyyksiä. Teklan täytyi vähäväliä vaihtaa lapsentyttöjä tai koettaa
rauhoittaa mieliä milloin milläkin. Mutta kun Eljas oli kaksivuotias,
pyysi Lotta, että oltaisiin ilman toista "piikaa", niinkuin hän vanhaan
tapaan sanoi.

Siitä asti oli rauha perheessä, niin kauan kuin Lotta oli talossa.

Hän hoiti taloutta ja lapsia. Lauloi pojille, Maurille ja Eljakselle,
illalla Sionin virsiä ja huolehti heidän terveydestään. Kesillä
huvilassa hän valmisti yrteistä voiteita, otti käenkukunta-aikana
lähteistä vettä, jota hän säilytti syyskuuhun pullossa
muurahaispesässä. Sillä haudottiin silmiä ja korvia, näön ja
kuulon parantamiseksi. Poikien naarmut hän paransi haavanlehdillä,
kaalinlehdiltä koottu kastevesi oli hyvää hermoille ja kolotusta
jaloissa lievensi koivunlehdistä ja pihkasta keitetty lääke.

Kerran kun vanhin tytär Ilma, jolla oli virka, valitti että
pankkitileissä oli vika, jota ei löytynyt, pani Lotta hänen tyynynsä
alle elokuunkuutamolla koottuja aivonselvitysheiniä. Pojatkin pyysivät
näitä, milloin oli vaikeat kokeet koulussa.

Koko perhe uskoi Lottaan kuin lääkäriin. Lehtori kehoitti häntä tosin
rajoittamaan toimintansa kalan ja lihan valmistamiseen keittiössä ja
kutsui häntä keskiaikaiseksi noita-akaksi, joka olisi poltettava. Siitä
huolimatta kuuli Tekla hänen lupaavan Napoleonin kuvan Lotalle, jos
tämä parantaisi hänen hiuskasvunsa.

Suurimmat laakerinsa niitti Lotta hammaslääkärinä. Ei millään
kansanluokalla ole niin huonot hampaat kuin kaupunkilaispalvelijoilla.
Ne, jotka hoitavat itseään paremmin, hankkivat tekohampaat, mutta hyvin
harva paikkauttaa niitä ajoissa. Maalta tullut tyttö, joka on tottunut
kovaan leipään eikä ole syönyt makeisia, ja jonka hampaat siksi ovat
eheät, tärvelee ne pian kaupungissa pehmeällä leivällä, sokerin
pureksimisella ja muulla imelällä sekä vahvasti maustetulla ruoalla.
Mutta vaikka hän olisi kuinka turhamainen tahansa, niin hampaansa hän
antaa ränsistyä rauhassa.

Lottakaan ei kehoittanut paikkauttamaan hampaita. Hän sai vain
pakotuksen asettumaan tai turvonneen posken laskeutumaan. Hän antoi
suussa pidettäviä vihreitä lehtimällejä tai sitoi hampaan ympärille
harmaan villalangan, joka oli kastettu katkeraan nesteeseen. Kolot
hän tukki lampaanvilloilla, jotka nekin oli kastettu lääkkeeseen
ja päällimäiseksi hän pani jotain laastia, joka kovettui ja kesti
viikkojakin. Lääkkeen valmistuksessa olivat piippuöljy, turkinpapu ja
poltetut karvat pääaineina.

Koko naapuristo, tutut ja tuntemattomat palvelijat ja näitten ystävät,
käyttivät Lottaa hammaslääkärinä. Kerran poikien ollessa valmistavassa
koulussa oli opettajalla hammastauti. Väliajan jälkeen vei Eljas
hänelle Lotan lääkettä, sillä seurauksella, että opettaja jätti
hampaansa paikkaamatta, kunnes se oli piloilla.

Muutenkin Lotta järjesti asioita oikealle tolalle. Hän selvitti poikien
riitoja, korjaili heidän tuottamiaan vahinkoja ja puhui Ilman puolesta,
kun tämä tahtoi matkustaa tai halusi jotain muuta. Hajamielistä
lehtoria hän muistutti virkatehtävistä ja hieroi Teklan väsyneitä
jalkoja iltasilla.

Kerran, Lotan ja poikien ollessa yksin kotona, tuli lehtorin nuorin
veli Ensio käymään. Hän meni keittiöön ja sanoi:

-- Päivää, Lotta, saanko istua tässä puulaatikolla ja puhella. Tuntuu
aivan kuin olisin vanhassa kodissa maalla.

-- Minustakin tuntuu aivan samanlaiselta, kuin silloin kun Ensio-herra
kertoi hävittäneensä kellonsa ja pyysi minua kertomaan siitä
ruununvoudille, vastasi Lotta pannen kahvipannun kaasulle.

-- Hauskaa, että tulit, Ensio-eno, meillä olikin tavattoman kuivaa
kotona, sanoi Eljas.

-- Menkää siis kastelemaan kaulaa. Tässä saatte 5 markkaa, menkää
asemalle juomaan limonaatia, sanoi Ensio.

-- Kiitos paljon, mutta emmekö me voi juoda Erottajan kopissa, se on
lähempänä?

-- Menkää asemalle ja istukaa niin, että näette uuden asemataulun ja
voitte sitä ihailla, silloin ette ajattele yksinomaan ruumiillista
nautintoa, vaan kehitätte kauneuden aistianne, määräsi Ensio, jolla oli
asiaa Lotalle.

Poikien lähdettyä kysyi tämä:

-- Mitä harmia nuorella herralla nyt taas on?

-- Enhän minä harmeista ole puhunut, mutta eihän niitä puutu.

-- Sanovat että Ensio-herra jahtaa sitä Sulinin leskeä, iski Lotta.

-- En minä ketään jahtaa. Lotta käyttää sopimattomia sanoja.
Seurustelen vain. Elsi Sulin on hieno ja sukkela nainen.

-- Kyllä minä hänet tiedän. Karoliina palveli sen veljen luona ja
sillä on etuhampaat irtonaiset jok'ikiset. Ne häilyvät kuin ruistähkät
tuulessa, eikä siinä auta siankärsäruoho eikä Mikonpäivänpalsami.

-- Kenen hampaat heiluvat, Elsin, veljenkö vai Karoliinan?

-- Karoliinan tietysti. Se Sulinin leski ei kuulu olevan leski
ensinkään, vaan erotettu rouva ja poika on sen isällä. Naapurit olivat
kuulleet miten siellä elettiin.

-- Hänen miehensä oli kova ja häijy -- -- --.

-- Niinkuin se olisi syy eroon. Ei hän ota Ensio-herraa, rikasta se
tahtoo.

-- Jätetään nyt Elsi-rouva rauhaan. Minulla on taas niin paljon huolia,
että täytyi tulla Lotan kanssa puhumaan.

-- Onhan nuorella herralla äiti ja sisar, sanoi Lotta viattoman
näköisenä, vaikka hän tiesi hyvin ettei Ensio ensi hädässä uskonut
näille rahahuoliaan, joita hänen huolensa enimmäkseen olivat.

-- Äiti luulee, että minulla on kuninkaallinen palkka alempana
pankkivirkamiehenä. Hän kehoittaa minua sijoittamaan säästöni
kivitaloon tai matkustamaan Norjaan. Amalia taas on laho kuin vanha
kanto, jolla ei ole tunteita eikä pyyteitä.

-- Amalia-neitikö? huudahti Lotta harmistuneena. Eikö Ensio-herra
muista, että apteekkari Juulmanni kosi häntä, mutta sai rukkaset sen
mustan lääkärin tähden, joka lauloi illat pitkään ruununvoudin salissa.
Amalia-neiti kukoisti kuin keisarinruunukukka, ja tunteita oli niin
paljon -- niin paljon.

-- No miksei hän ottanut sitä laulavaa lääkäriä, koska tahtoa ei
puuttunut?

-- Amalia-neidin täytyi matkustaa hammaslääkäriin kaupunkiin. Kun hän
palasi, niin se musta lauloi jo Koivikon lesken tyttärelle, jolla taisi
olla rahaa vahvasti.

-- Onnellinen se lesken tytär.

-- Ensio-herra kertoo nyt asian selvällä suomenkielellä. Mihinkä niitä
rahoja taas tarvitaan?

-- Räätälille, rikkaalle räätälille.

-- Ei minua narrata. Sellainen on vaan sananparsi, kun on tuhlattu
rahaa turhuuksiin. Mitenkäs ne räätälit rikastuisivat, jos juuri heidän
laskunsa aina jätettäisiin maksamatta. Viinikainenkin, joka oli isän
serkun kanssa naimisissa, osti soittokoneen tytöilleen.

-- Pianonko?

-- Ei kun oikeen soittoramovoonin. Niin että kyllä ne ovat perineet
laskunsa jokaiselta.

-- Räätälille minä sittenkin olen velkaa. Sepä siinä on, että hän perii
ne minulta sitkeästi kuin synti. Puku ja päällystakki on maksamatta.
Minä luulin, että säästäisin rahat niihin vähitellen, mutta elämä
nielee kaikki tulot.

-- Se Sulinin erotettu leski kuuluu köyhdyttäneen entisenkin miehensä.

-- Lotta on hermostuttava, kun sekoittaa asioita, jotka eivät kuulu
yhteen.

-- Ilma-neidillä on oikeen hyvä tuttava se Maini Korén ja korea hän
onkin että riittää.

-- Saattaa olla. Mutta Lotan kanssa puhuessa ei voi pysyä asiassa.
Minulla on sellainen luonto, etten saa pyydetyksi lainaa vierailta
ihmisiltä, ja sukulaiset ovat kaikki varattomia.

-- Se Maini-neiti on niin iloinen ja ystävällinen ja silmät mustat,
niin herrasväenkaunis ainakin.

-- Ensi kuun palkasta täytyy maksaa verot, eikä se siihen riitäkään.
Mitä minä nyt teen? Räätälit ovat hyvin epähienoa väkeä.

-- Äiti taisi olla maalainen, mutta isä oli herra, kävi käräjiä ja
poltti mahottomia sikaareja.

-- Mitä Lotta puhuu? Räätäli Sjögreninkö isä?

-- Siitä Korénistahan minä puhun, sen Maini-neidin isästä. Rikkaana
hän kuoli ja kultaperäkellot haudattiin mukana. Palvelijat sanovat
nähneensä sen kellon hänen veljellänsä perästäpäin, mutta minä en usko,
että herrasväet ilkeevät pettää kuollutta paljailla perillä.

Ensio nosti kädet ohimoillensa.

-- Lotta ajattelisi nyt minua eikä edesmenneitä käräjien kävijöitä.
Mistä minä saan 2,000 markkaa neljässä päivässä?

-- Rahat minä hommaan jo huomiseksi. Niitten takaisin maksamistahan
minä tässä koko ajan suunnittelen.

-- Lotta on kunnon ihminen, vaikka sekava puheissaan. Minä olen
kiitollisempi kuin sanoa voin, sanoi Ensio ihastuneena.

-- Huomenna kello 6 saatte rahat, tulkaa tänne ottamaan.

-- Ennen kesää maksan ne jälleen, varmasti maksan. Eihän Lotta vaan
meinaa lainata niitä Maini-neidiltä? kysyi Ensio äkkiä epäilevästi.

-- Enhän minä niin hullu ole, silloinhan kaikki olisi hukassa.

-- Mikä olisi hukassa?

-- En minä nyt ehdi puhella turhia. Tässä on kahvia, keittiön pöydällä,
niinkuin ennen Ensio-herran poikana ollessa.

-- Nyt me ollaan juotu limonaatia eri paljon, kuului Eljaksen ääni
eteisestä.

-- Ruokosten poikien eno on niin saita, ettei hän anna penniäkään
niille. On kivaa, kun meillä on niin rikas eno, lisäsi Mauri.

-- Mitä piditte aseman taulusta? kysyi Ensio.

-- Sano sinä Eljas, sanoi Mauri, joka ei ollut vilkaissutkaan tauluun.

-- Minä en muista enää, enkä minä sitä nähnytkään, se oli varmaan
niin pieni ettei sitä näkynyt ja myyjät olivat edessä ja se oli niin
syrjäisellä paikalla, sopersi Eljas.

-- Vai ei näkynyt? Sehän peittää koko takaseinän. Hyvästi nyt, pojat,
näettekö minua, vai olenko liian pieni tai syrjäisellä paikalla? sanoi
Ensio puristaen Lotan kättä lämpimästi. -- Tulen huomenna uudestaan.

-- Kiittäkää nyt, pojat, rikasta enoanne ja menkää pesemään kätenne,
niinkuin isä tahtoo, sanoi Lotta.

Seuraavana päivänä järjesteli Ilma kahvipöytää Lotan auttaessa.

-- Mitä varten Lotta kattaa kolmelle hengelle, vaikka kotiväki on
poissa ja Maini on ainoa vieras, joka tulee? kysyi Ilma.

-- Voihan joku muukin tulla sattumalta. Eihän vähä lisää haittaa, sanoi
Lotta viattoman näköisenä.

-- Minä tahdon mieluummin olla kahden kesken Mainin kanssa, älköön vaan
kukaan tulko tänne. Meillä on niin paljon puhumista.

-- Ilma-neiti saa nyt olla välikappaleena, mumisi Lotta itsekseen.

Hänellä ei ollut aivan puhdas omatunto, mutta tarkoitus oli hyvä.

-- Onko tämä Maini-neiti ainoa lapsi? kysyi hän.

-- Ainoa on. Lotta keittää nyt selvää kahvia ilman lisäkettä.

-- Taitaa olla äveriäs?

-- Kyllä hän on hyvin rikas. Onko kermaa kotona?

-- Riittää varmasti. Sukulaisia taitaa olla kosolta? Liekö nuo
hyvämaineisia? Joiko sen isä?

-- Lotta on kiltti ja pyyhkii tomun tältä kirjahyllyltä, pyysi Ilma,
jota kysymykset alkoivat väsyttää.

Maini saapuikin samassa ja tytöt istuutuivat puhelemaan.

Kello kuusi soi eteisen kello. Lotta meni avaamaan.

-- Nyt minä tulin. Toivon että Lotta pitää sanansa, sanoi Ensio sisään
astuessaan.

-- Rahat voin antaa vasta seitsemältä, sanoi Lotta.

-- Silloin minä tulen uudestaan.

-- Ei, ei. Ilma-neidillä on kahvia huoneessaan. Täytyy juoda edes yksi
kupillinen, ja Lotta aukaisi oven niin, että Ension oli mahdotonta
vetäytyä pois.

Ilma esitteli enonsa ja ystävänsä toisilleen ja pyysi kahvipöytään,
jonne Lotta kantoi kahvipannun.

Maini oli puhelias ja hauska tyttö, niin että keskustelu sujui
vilkkaasti. Ensio unohti huolensa, laski leikkiä ja joi kolme kuppia
kahvia.

Kun Lotta tuli noutamaan kahvipannua, vilkutti hän silmää Ilmalle, joka
seurasi häntä keittiöön.

-- Mitä Lotta tahtoo?

-- Ilma-neiti on hyvä ja kirjoittaa minulle kirjeen kotipuoleen, lasit
ovat rikki ja näkö hämärä.

-- Mielelläni kirjoitan sitten illalla, mutta eihän nyt sovi olla
täällä, kun minulla on vieraita.

-- Antaa niitten olla kahden kesken, ei siitä muuten tule mitään.

-- Mitä Lotta nyt höpisee?

-- Ihmisen täytyy ajatella muitakin kuin vain itseään. Onko neidistä se
Sulinin leski parempi? Eikä ne velat sillä tavalla tule maksetuiksi.

-- Ahaa, Lotta esiintyy kaitselmuksena Ensiolle. Ei toinen sellaisia
asioita voi järjestää, nauroi Ilma.

-- Ensio-herralla on huonot raha-asiat.

-- Hän ei ikinä myö itseään rahasta.

-- Ei saa kertoa, että Maini-neiti on rikas. -- Kuulkaapas tuota
naurua. Niin lehtorin Elna-siskokin nauroi tuomarin kanssa, ja
onnellinen avioliitto siitä tuli ja kahdeksan lasta.

-- Se on liikaa. -- Sitäpaitsi Maini tuli tänne minun tähteni.

-- Mutta naurussa on toinen sointu kuin äsken kahden ollessa.

-- Roskaa!

-- Se Sulinin leski jahtaa Ensio-herraa.

-- Ei Ensio niin hullu ole, että antaa sellaisen sokaista itseään.

-- Viisaammankin hän on sokaissut. Ei kukaan ole niin ovela kuin
eronsaanut nainen, sellaista vastaan ei seiso ikä eikä oppi, ei järki,
ei omatunto.

-- Moni raukka on aivan syytön eroon. Mies on voinut hylätä.

-- Ei pidä Ilma-neidin puolustaa syntiä. Menkää vain sisään ja auttakaa
Sulinin leskeä.

Ilma vaikeni ja etsi kirjoitusneuvot. Puoli tuntia hän kirjoitti
keittiön pöydällä Lotan sanelun mukaan.

Kun hän palasi vieraittensa luo, eivät nämä olleet huomanneet hänen
pitkää poissaoloaan. Ension silmät loistivat tavallista kirkkaammin
ja Maini nauroi ja puheli vallattomasti. Vasta myöhään he nousivat
hyvästelläkseen. Ilma oli nukahtamaisillaan sohvan nurkkaan.

Ensio unohti Lotan ja rahat mennessään saattamaan Mainia kotiin.

Kotiin tullessaan hän näki pöydällään räätälin kuitatun laskun. Lotta
oli käynyt maksamassa sen omilla rahoillaan.

-- Lotta on paras maailmassa. Mutta tiesiköhän hän Mainin tulosta
tänäpäivänä Sevisille? mietti Ensio.

Kun Mainin ja Ension kihlaus julaistiin, oli velka maksettu ja Lotalla
uusi silkkinen pääliina.

Sukulaiset ihmettelivät Ension hyvää onnea, mutta Lotta hymähteli
itsekseen. Hän oli aavistanut lopputuloksen alusta asti, sillä hän
oli luottanut yrtteihin, joita hän oli sekoittanut kahviin tuona
ensimäisenä iltana.

Kerran Lotta kuuli nyyhkytyksiä poikien huoneesta. Sinne tultuaan hän
näki Eljaksen itkevän pää käsien nojassa.

-- Mikä tuota siunattua poikaa vaivaa? kysyi hän.

-- Saksankokeet menivät pöhnästi, edelliset olivat huonot ja nyt minä
saan ehdot kesäksi, sanoi Eljas koettaen salata kyyneleitään.

-- Silloin sinulle tapahtuu suuri vääryys. Minä voin todistaa, että
olet lukenut tarpeeksi asti.

-- Mitä sille mahtaa. Kirjoitukset ovat kamalan vaikeita ja opettajat
huomaavat pienimmänkin vian. Isä lupasi salonkikiväärin, jos pärjäisin
ilman ehtoja ja nyt saan odottaa ties miten kauan. Äiti puhuu sitten
koko kesän sivistyskielten merkityksestä ja Mauri on vapaa ja
onnellinen. Ilma ei saanut koskaan ehtoja ja sitä syötetään meille aina.

-- Etkö voisi rukoilla armoa opettajalta?

-- Armoa! Heille maksetaan palkkaa juuri sitävarten, etteivät he
antaisi armoa koulupojille.

-- Mikä tämän opettajan nimi on?

-- Vihtori Pelkonen se on ja pelkoa se herättää.

-- Mikähän sen osoite on?

-- Vaasanpankin talossa hän asuu, minä kävin siellä vihkoja viemässä.
Mutta mitä Lotta sitä utelee?

-- Muuten vain, että tietäisin välttää koko tienoota.

-- Eihän Lotta sekaannu tähän asiaan? kysyi Eljas levottomana, sillä
hän tunsi Lotan.

-- On minulla muutakin tekemistä, rauhoitti Lotta mennessään keittiöön.

-- Silloin tärveltyisi koko koulunkäynti, huusi Eljas uhkaavalla
äänellä hänen jälkeensä.

Mutta Lotta pohti kuulemaansa. Hän oli tottunut käymään käsiksi joka
asiaan, joka häiritsi kodin onnea ja josta hän sai tiedon. Nyt hän oli
kahden vaiheella, kunnes hän sattui kuulemaan Teklan sanat miehelleen:

-- Nyt saamme rauhallisen ja hyvän kesän. Ilma saa pitkän loman, kaikki
ovat terveitä ja pojat eivät luultavasti saa ehtoja.

Johon lehtori vastasi:

-- Jos Eljas saa ehdot saksassa, täytyy minun itseni lukea ne, ei ole
varaa kustantaa vierasta opettajaa. Se tärvelee tosin lomani, mutta
toivokaamme, että hän saa edes viitosen.

Tämä keskustelu vaikutti ratkaisevasti Lottaan. Seuraavana vapaailtana
hän pukeutui mustaan pukuunsa ja lähti lehtori Pelkosen luo.

Lehtori oli kotona ja Lotta sai astua hänen huoneeseensa, joka tapahtui
hitain askelin, sillä Lotankin urhea mieli alkoi lannistua.

-- Mitä olisi asiaa? kysyi pitkä laiha lehtori karskisti.

-- Lehtori on taitanut olla kauankin virassaan, alkoi Lotta
varovaisesti.

-- 30 vuotta. Mitä emäntä tahtoo?

-- En minä ole emäntä. Olenhan vaan kysymässä sen pojan asioista. Kun
se saksankieli on niin vaikeaa.

-- Kyllä sitä oppii lukemalla. Laiskat eivät saa suomenkieltäkään
päähänsä.

-- Sen toki oppii tuhmakin talonpoika. Siihen ei tarvita koulua.

-- Kenestä pojasta on puhe?

-- Siitä Sevisen Eljaksesta. Antaako lehtori sille ehdot saksassa?

-- Annan niinkin ja hyvin hän ne ansaitseekin. Onko hän lähettänyt
hoitajansa rukoilemaan puolestaan?

-- Ei ole, suuttuisi silmittömästi, jos saisi tietää. Älkää vain
kielikö hänelle, hyvä lehtori, pyysi Lotta.

-- Pyynnöt eivät auta tässä mitään. Sen, joka aina sekoittaa suvut ja
käyttää artikkeleita päinvastoin kuin pitäisi, ei tarvitse laiskotella
koko kesää.

-- Mitäs niin pieni poika tietää sukuasioista. Ehtiihän ne oppia
myöhemminkin.

-- Ne on opittava heti. Mitä sanotte siitä, kun preesens ja imperfekti
menevät häneltä aivan sekaisin?

-- Ne eivät ole monelle muullekaan selviä, sanoi Lotta omasta
kokemuksestaan.

-- Ja vihot ovat virheitä täynnä.

-- Eikö lehtori itse koskaan hairahdu? Ei pitäisi niin tuomita toisia.
Jokaisella on omat vikansa ja heikkoutensa.

-- No, saa sitä kuulla jos jotakin. Luuletteko, että minä kirjoittaisin
saksalaisia substantiiveja pienellä kirjaimella taikka sekoittaisin
datiivin ja genetivin? Uskallatteko omantuntonne edessä väittää sitä?
lehtori oli julmistunut.

-- Enhän minä sitä mene vannomaan. Kysynhän vain, että eikö säälitä
Eljaksen isää? Onhan lehtorillakin isän tunteita, sanoi Lotta nöyrästi.

-- Ei ole, ei rahtuakaan. Minä olen poikamies ja semmoisena pysyn
elämäni loppuun asti.

-- Voihan siltä ymmärtää toisen isän tunteita.

-- Kenelle minä silloin voisin antaa ehtoja, useimmilla pojilla on isä
ja leskien pojille niitä kaikkein vähimmin voisi antaa, jos kerran
antaa tunteille valtaa.

-- Jonsonin Armas on iso riski poika ja hänen isänsä on rikas. Hän
voi kustantaa pojalleen opettajia koko kesäksi. Hänelle voisi hyvällä
omallatunnolla antaa ehdot.

-- Armas Jonson on parhaita oppilaitani, hän ei saa kiitettävää alempaa
arvosanaa, vielä sitten ehtoja. Eljas Sevinen ei ole arvollinen
päästämään hänen kengänrihmojaankaan. Teillä ei ole arvostelukykyä,
mikä onkin tavallinen ilmiö naissuvussa.

Lottaa alkoi suututtaa, mutta hän hillitsi itsensä Eljaksen tähden.

-- Ottas kai se Maurikin vähän huonomman numeron. Voisihan hän tasata
veljensä kanssa. -- No ei sitten, ei, ei, vakuutti Lotta nähdessään
lehtorin uhkaavan katseen. -- Mutta mitä sitä saksaa niinpaljon
tarvitaan? Meillä asui kesällä saksalaisia herroja, kun itse oltiin
maalla, ja arvaatteko minkälaisia he olivat?

-- Olkoot minun puolestani minkälaisia tahansa.

-- Eivät maksaneet mitään kaasusta ja sähköstä, kylpivät vähäväliä ja
tinkivät vuokraa. Toinen piti nahkanäytteitä sohvilla ja pöydillä ja
toinen soitti ramovoonin neulat loppuun. Niillä oli suvut selvillä,
mutta mitä he muuten olivat?

-- Mitä tämä minua liikuttaa?

-- Sitä vain, että lehtori jättäisi sen saksankielen rennaamisen
vähemmälle.

-- Nyt en ehdi puhua päivänselvästä asiasta. Hyvästi.

-- Sen minä vain sanon, että minulla ei olisi omaatuntoa saattaa harmia
rehelliselle perheelle. Mutta ihmiset ovat niin erilaisia, semminkin
lehtorit, ja Lotta purjehti pää pystyssä pois.

Lienevätkö auttaneet Lotan puheet vaiko Eljaksen viimeisten päivien
ahkeruus -- ehtoja hän ei saksassa saanut. Mutta kehoitukset hän sai ja
opettajan lujan vaatimuksen, että kesällä oli luettava vahvasti.

Kun Lotta oli ollut Sevisillä 20 vuotta, pidettiin hänelle pienet
juhlallisuudet. Hän sai kultakellon ja muita lahjoja ja lehtori puhui
vieraitten läsnäollessa lämpimiä sanoja uskolliselle perheen ystävälle.

Tämän jälkeen alkoi Lotta väsyä töissään. Hän ei ollut nuori, kun hän
tuli perheeseen, nyt hän oli verrattain vanha.

Ahkera ja kunnon palvelija, joka ei säästä itseään, kuluu nopeasti.
Jalkoja pakotti ja työ kävi hitaasti.

Lotan täytyi jättää toimensa. Hän muutti asumaan Sevisten huvilalle
pieneen rakennukseen. Vieressä asui renki perheineen, niin ettei hän
ollut aivan turvaton. Siellä hänen vanhuutensa kului rauhallisesti.
Kesillä hän tapasi lehtorin väen, joka aina kaikin tavoin huolehti
hänestä.

Lotta oli luonut suhteen isäntäväen ja palvelijan välille. Kun Tekla
nyt alkoi uuden elämän, uusien kotiapulaisten ilmestyessä taloon, oli
hän aivan avuton. Entiset menettelytavat eivät kelvanneet. Toiset
olivat nyt tavat, toinen oli katsantokanta. Ne olivat uusiintuneet
Sevisten sitä huomaamatta. Heidän oma kotielämänsä ja suhteensa
palvelijaan oli ollut sama kuin ruunuvoudin aikana. Nyt alkoi
epätasainen kamppailu uuden ajan kanssa.

Seviset olivat hyväntahtoisia ja oikeudenmukaisia ihmisiä, mutta
he olivat eläneet silmät ummessa tällä alalla. Sentähden heidän
pettymyksensä oli suurempi kuin muitten.

Lotta oli ollut hyvä hengetär kodissa, joka nyt sai toisen leiman
uusista hengettäristä. Näitä ei enää kutsuttu piioiksi, tuskin
palvelijoiksi, vaan kotiapulaisiksi ja neideiksi.



II.

JOSEFIINA.


Sevisillä oli ollut kaksi palvelijaa perätysten, kumpainenkin vain
lyhyen ajan. Ennen joulua tuli Liina, ja oli nyt ollut talossa muutamia
kuukausia.

Tekla oli kokemattomuudessaan luottanut todistuksiin, jotka ovat
maailman petollisimpia asiapapereja. Liinan suhteen hän oli
varovaisempi ja kuulusteli entiseltä emännältä. Tämä suositteli häntä
niin lämpimästi, että Tekla oli vakuutettu saaneensa todellisen aarteen.

Kolmen kuukauden rauhallisen elämän jälkeen meni Tekla keittiöön ja
sanoi:

-- Tässä on Liinalle viime kuukauden palkka.

-- Puuttuu vielä 25 markkaa, joka on se rosentti, sanoi Liina
laskiessaan setelejä.

-- Siinä on täsmälleen yhtäpaljon kuin viime kuussa. Mitä prosenttia
Liina tarkoittaa?

-- Kun minä otin tämän paikan, niin rouva lupasi lisätä palkkaa 25
markalla, jos rouva on tyytyväinen minuun.

-- Senhän teinkin viime kuussa.

-- Onko rouva nyt tyytymätön?

-- En mitenkään, mutta -- -- --.

-- Silloin minä vaadin sen rosentin.

-- Tarkoittaako Liina, että minun on joka kuukausi lisättävä palkkaa
niinkauan kuin olen tyytyväinen?

-- Niin juuri minä käsitin asian.

-- Mutta sehän on mahdotonta. Joka vuoden lopussa olisi Liinalla sillä
tavalla palkkaa 400 markkaa enemmän kuussa, kuin vuoden alussa.

-- En minä sitä ole niin tarkkaan laskenut, enkä meinaa olla täällä
niin kauan, että se nousee mahottomiin. Mutta sopimus kuin sopimus.

-- Minä tarkoitin tietysti ensimäistä kuukautta. Tämän korkeampaa
palkkaa ei meillä ole varaa maksaa.

-- Mutta pojille on varaa antaa kalliita soittotunteja? Sellaista se on.

-- En voi keskustella Liinan kanssa siitä, millä tavalla järjestämme
taloutemme. Liinallahan on hyvä palkka meillä.

-- Koska minä en saa korkeampaa palkkaa, niin minä puhun suuni
puhtaaksi. Pesupöydässä on halkeama, niin että köyhä ihminen repii
esiliinansa, ovesta vetää ja lattiaräsyt ovat kelvottomia. Ei kukaan
syö kerta viikossa kaalikääröjä, niinkuin täällä ja lapset ovat
huonosti kasvatettuja, tulevat keittiöön, kun minulla on vapaailta ja
herra ei tule kotiin, kun ruoka on lämmintä, ja nauroi, kun sattui
nokea kasvoihin.

-- Nuohan ovat pikkuseikkoja, joita voi korjata. Minä luulin että Liina
oli tyytyväinen meillä.

-- Niin kaikki rouvat luulevat, sillä niin kauan kuin minä en ole
sanonut itseäni irti, niin minä pidän suuni kiinni. Mutta kun minä
lähden talosta, niin silloin minä puhun suuni puhtaaksi.

-- Aikooko Liina nyt muuttaa turhan tähden?

-- Sen rosentin tähden minä muutan, ja kuparia on liian paljon
kuurattavana ja pojat ottivat kellonpuntin, kun minä käväsin puodissa,
josta sain vain puoli saippuatankoa, kun rouva antoi liian vähän rahaa,
ja lentakin loppui -- -- --.

-- Liina ei nyt sekoita kaikkia asioita yhteen.

-- Kerran minä teen selvän joka talossa, ja nyt on tämän talon vuoro.
Rouvakin on saita, rahoja pannaan moneen hulluun paikkaan, mutta pata
on pieni kuin sylkyastia.

-- Nyt minä en tahdo kuulla enempää. Liina saa muuttaa.

-- En minä lähde, ennenkuin olen siivonnut jälkeeni, ettei tänne
jää samanlainen törkypesä kuin minkälaiseksi se edellinen jätti
ruokakaapinkin. Siellä oli jätteitä ja räsyjä kuin syytinkiäijän
sängynpäässä. Sitten minä käyn saunassa ja puhun suuni puhtaaksi.

-- Tuollaisesta ei suu puhdistu, sanoi Tekla paeten sisään.

Liina riensi yläkerran Tiltan luo, jonne vastapään Hilma myöskin tuli.
Siellä jatkui suun puhdistamista herrasväen kustannuksella.

Tekla istui neulomakoneen ääreen. Hän alkoi polkea tätä vimmatusti,
samalla kuin hän puhui puoliääneen itsekseen.

Vanha kulunut kone oli aina yhtämieltä emäntänsä kanssa. Kun tämä
oli väsynyt, surisi kone unisesti ja hitaasti. Toisinaan se katkoi
lankaa tai sotki ompeleen aivan kuin levoton elämäkin Teklan elämän
suhteen menetteli. Välistä se oli hyvin voideltu ja työ sujui iloisesti
eteenpäin. Ompelija ja kone olivat hyvässä vireessä. Toisinaan olivat
molemmat kuin ruostuneet saranat, jotka häiritsivät kodin rauhaa. Nyt
he olivat hermostuneita. Ommel kierteli kuin käärme valkaisemattoman
kankaan reunaa ja lanka loppui 5 senttiä ennen päätepistettä.

Kun Tekla sai uuden langan sukkulaan, alkoi kone hakata samaa paikkaa,
kunnes syntyi iso lankasykermä neulan alle, ja sitten tämä katkesi.

Silloin Tekla kuuli miehensä askeleet eteisessä. Hän heitti pois työnsä
ja meni häntä vastaan sanoen jo etäältä:

-- Kohtalo on taas kääntynyt minua kuristamaan. Kuulepas nyt, mitä on
tapahtunut.

-- Päivää, Tekla. Olen väsynyt ja nälkäinen, toivon, että muistat
sopimuksemme?

-- En minä nyt muista muuta kuin että Liina on käyttäytynyt
sopimattomasti...

-- Silloin minun on pakko tehdä kirjallinen sopimus kanssasi. Kun mies
tulee kotiin työstään, niin hän ei voi sulattaa kotiharmia, ennenkuin
hän on syönyt jotakin. Paistin jälkeen voit kertoa, että puut loppuvat
ja puuron syötyä on sopiva aika esittää poikien kotimuistutukset
tai että olet katkaissut sateenvarjoni vetäessäsi esiin patjoja
yläkomerosta. Ainoastaan hyvän jälkiruoan jälkeen kestän Liinan
käyttäytymisen monimutkaisuudet. Mutta kahvin jälkeen saat kertoa mitä
tahansa.

-- Mutta Liina ei valitse koskaan aikaa, jolloin minä parhaiten
kestäisin hänen hyökkäyksensä.

-- Laadi sinä teidän kesken samanlainen sopimus. Onko ruoka nyt
valmista?

Tekla haki Liinan keittiön portaista, jossa tämä oli selittämässä
talonmiehen vaimolle, että "sellaisten ei pitäisi kutsua itseään
herrasväeksi, jotka eivät hanki uutta halsteria, vaikka entinen ei
kelpaa romukauppaankaan".

Ateria oli vilkas niinkuin ainakin lehtori Sevisen perheessä.

-- Syövätkö kaikki pankkitytöt noin kauhean paljon kurkkuja? kysyi
Mauri ottaen vadin Ilmalta.

-- Sinä et ole juuri hienotunteinen. Saathan sinäkin kurkkua. Meidän
pojat ovat tavattoman itsekkäitä, sanoi Ilma.

-- Mitä varten täytyy olla vain pankkineitejä ja aikaihmisiä kohtaan
hienotunteinen? Minä olen myöskin erikoisen tunteellinen. Kun sinä
lähetät meidät pois, silloin kun sinulla on vieraita ja tarjotaan
omenia, niin minä kärsin -- kärsin tavattomasti, auttoi Eljas veljeään.

-- Te ette osaa käyttäytyä minun vieraitteni seurassa, häpeän aina, kun
annan teidän jäädä muitten pariin.

-- Voi, kunpa joku kosisi sinua! On kai niitä sellaisiakin, jotka eivät
ole niin tarkkoja?

-- Mitä sinä tarkoitat, Eljas? Ilman posket alkoivat punoittaa.

-- Lakatkaa nyt kinastelemasta. Ilma on liian nuori naimisiin, sanoi
lehtori.

-- Elli Grön on minua nuorempi ja hänellä on häät ensi kuussa. Hän on
taivaallisen onnellinen, sanoi Ilma.

-- Minä onnittelen hänen veljiään, lausui Eljas puoliääneen.

-- Elli ei tiedä, mikä häntä uhkaa. Nuorille tytöille kerrotaan
avioliiton vaikeuksista, emännän tehtävistä, lastenkasvatuksesta,
rakkauden säilyttämisestä y.m., mutta vaikein salakari jätetään
koskettelematta. Mikä sinun mielestäsi on vaikeinta avioliitossa,
Konrad? kysyi Tekla.

-- Joutua samalla kertaa kun on yhteinen meno jonnekin, tai selviytyä
verojen maksusta.

-- Eiköhän ole vaikeinta säilyttää rakkautta henkevänä, ylevänä
tunteena, päästämättä sitä vaipumaan arkitavalliseksi, sanoi Ilma
haaveellisesti.

-- Ruokosten poikien isä, se itse Ruokonen, sanoi kerran, ettei hän
olisi nainut Ruokosten poikien äitiä, sitä rouva Ruokosta, jos hän
olisi tietänyt, että Ruokosten poikien äiti aina päästäisi kaalin hajun
Ruokosten sisälle, sanoi Mauri.

-- Ruokosten huoneitten sisälle, selvensi Eljas.

-- Olette kaikki väärässä. Suurin vaikeus naineella naisella on
palvelusväki. Heistä riippuu onni ja onnettomuus, menestys ja
perikato. He tärvelevät ihanteellisimmankin kodin tai tekevät elämän
sietämättömäksi. Tämäkin Liina -- -- --

-- Top, pysähdy jo Tekla, olemme vasta sopassa, varoitti lehtori.

-- Ja pikkupadoilla on myöskin korvat, viisasteli Mauri.

Aterian loputtua seurasi Tekla miestään tämän huoneeseen.

-- Vanhan uskollisen Lotan lähdettyä ei meillä ole ollut kunnollista
palvelijaa. Minä harrastan muuten edistystä, vaan en palvelijoitten
suhteen. Minun kodissani oli piikoja ja he olivat erinomaisia ihmisiä,
ahkeria, vaatimattomia ja nöyriä. Asuivat keittiössä, vaikka heitä
oli kolme kappaletta ja söivät eri ruokaa kuin herrasväki. He olivat
rasvanahkakenkäisiä, liinapäisiä, harmaasukkaisia, herttaisia olentoja.

-- Ja tekivät työtä niin että kuolivat nuorina. Oletko huomannut, että
palvelijat ovat jo 35-vuotiaina vanhoja ja kutistuneita?

-- Oletko sinä huomannut, mitenkä minä nujerrun ja kutistun heidän
kourissaan?

-- Minusta 80 kiloa riittää -- -- --

-- Tarkoitan, että henkeni kutistuu. Sinä otat kaikki liian
kirjaimellisesti. Mutta minä aioin sanoa, että sittenkuin piioista
tuli kotiapulaisia ja neitejä, niin he pilaantuivat kokonaan. Nyt
heillä on hienommat jalkineet ja hameet kuin minulla ja tästä syystä he
halveksivat minua. Minä tahtoisin taas piian enkä käherrettyä vaaleaan
verkatakkiin puettua neitiä, joka vetää epäluotettavia todistuksia
epäilyttävällä tavalla hankitusta käsilaukusta.

-- Minkätähden emännät kirjoittavat epäluotettavia todistuksia? Teetkö
sinäkin niin?

-- Tietysti panen niihin ainoastaan palvelijoitten ansiot. Jokaisessa
ihmisessä on joku hyvä puoli. Olenko minä se, jonka tulisi uudistaa
vanhoja tapoja? Jos emäntä kirjoittaa todistukseen epäedullisia
asioita, ei tällä paperilla ole mitään käytännöllistä merkitystä,
sitä ei näytetä koskaan. Mutta asia on vielä kertomatta. -- Liina
muuttaa ensi kuussa, hän vaatii palkankorotusta joka kuukausi ja näkyy
halveksivan meitä perinpohjin.

-- Etköhän erehdy? Liinahan on ollut kiltti ja ystävällinen koko ajan.

-- Kehitys ei käy tässä maailmassa aina tasaisesti. Kun koulupoika saa
ylioppilaslakkinsa, muuttuu hän muutamassa hetkessä mieheksi, nainen
tulee äidilliseksi heti lapsen synnyttyä ja siivo, nöyrä kotiapulainen
muuttuu suunsapuhtaaksipuhuvaksi, epäluotettavaksi viholliseksi heti
irtisanomisen jälkeen.

-- Eivätkö he pelkää huonoa todistusta?

-- Sitä heidän ei tarvitse tehdä. Todistukset eivät merkitse mitään.
Luotettavimmat tiedot saa emäntä puhelimitse edellisestä paikasta.
Silloinkin on oltava varovainen, sillä entinen emäntä on tavallisesti
harmissaan palvelijalle, joko irtisanomisen tähden tai jostakin muusta
syystä.

-- Kun valitset kotiapulaisesi, panet liian paljon arvoa todistuksiin,
terveyteen, ikään y.m. ulkonaisiin seikkoihin, sen sijaan, että iskisit
ytimeen.

-- Mutta mikä on palvelijan ydin?

-- Heidän sielunelämänsä, henkinen kehityksensä, järjen laatu ja nopea
tajunta. Ruumiinpainosta on otettava selko. Hänen tulee painaa 50 ja 80
kilon välillä. Muuten aine ei ole tasapainossa normaalin hengen kanssa.

-- Rakas Konrad, etkö hankkisi minulle noin 65 kiloa kotiapulaista?

-- Jos voin auttaa sinua niin vähällä, teen sen mielelläni.

-- Etkö löytäisi piikaa, oikeata piikaa?

-- En luule, että niitä enää on. Mutta kiltin maalaistytön hankin.
Liina keitti niin hyvää artisokkakeittoa. Etkö voisi sopia hänen
kanssaan?

-- Hän ei hyväksy meitä eikä katso meitä suopein silmin. Sinä et
kuullut, mitä hän sanoi. Pesupöydän huono asukin on minun syyni,
vaikka sen korjaaminen kuuluu talon isännälle, ja sinäkin myöhästyt
aterioilta -- -- --.

-- No, uskonhan minä. Ole hiukan kärsivällinen, niin selvitän asian.
Miehet punnitsevat asioita monipuolisemmin ja tekevät perusteellisempaa
työtä, siksipä tulos onkin parempi. Hankin sinulle aarteen, jommoisesta
et ole uneksinutkaan.

-- Olen sanomattoman kiitollinen, jos pidät sanasi. Minä en luota enää
itseeni, enkä todistuksiin ja suositteluihin. Ehkäpä sinä onnistut
paremmin.

Parin viikon perästä kutsui lehtori Teklan huoneeseensa.

-- Nyt saat nähdä, mihin järjestelmällinen työ on johtanut. Tiedäthän,
että Pohjanmaalla on Suomen vakavin ja kunnollisin väestö. Luontokin
karaisee siellä, pitkät talvet synnyttävät sitkeän ja kestävän luonteen
ja revontulet ja kesäöitten kirkkaus selvittävät aivot. Kaupunkeihin ja
tehdaspaikkoihin kokoontuu aina turmelusta. Sentähden päätin hankkia
palvelijan maaseudulta, hiljaisilta lakeuksilta, joissa tasaiset
joet virtaavat merta kohti. Mietin ensin härmäläisiä, he olivat
tosisankareita vapaussodassa.

-- Puukkojunkkarittaria! Kuinka sellainen sopisi keittäjättäreksi,
jonka aina täytyy käsitellä veitsiä ja lihakirvestä?

-- Senpätähden he juuri osaisivat käyttää veistä. Mutta Härmä on liian
lähellä rautatietä. Sitten muistin, että minulla on tuttu nimismies
Vetelissä. Kirjoitin hänelle tarkalleen vaatimukseni ja hän vastasi
löytäneensä neljä tyttöä, joista jokainen täytti ehdot. Sähköitin että
lähettäköön sen, jolla on nopein tajuntakyky. Joka nyt tuleekin.

-- Mitenkä hän sen sai selville?

-- Hän asetti pöydälle parikymmentä erilaista esinettä ja antoi
tyttöjen vuoroon katsella niitä kolme sekuntia. Sillä, joka tämän
jälkeen muisti luetella enin niistä, oli tietysti paras tajuntakyky. Ja
se oli Josefiina Alapirtti, Ylä-Vetelistä.

-- Minusta olisi tärkeämpää, että hän osaisi valmistaa kelvollisia
kastikkeita.

-- Hän tajuaa opetuksesi nopeasti ja varmasti. Kuule nyt, minkälainen
hän on. Nimikin on tosireilu. Josefiina Alapirtti! Jos olisin
pankkimies, antaisin varmasti luottoa sellaiselle nimelle. Sitäpaitsi
hän on rehellinen, ahkera ja terve tyttö.

-- Mitenkä sen tiedät?

-- Pyysin nimismiestä hankkimaan sellaisen. Hän on suuri ihmistuntija
ja pahantekijöiden vangitsija. Hän tuntee ihmiset vainullaan.
Tämä Josefiina on hiomaton timantti. Hän ei ole oppinut, mutta ei
myöskään tärveltynyt. Jylhä pohjolan luonto on hänen kasvattajansa
ja hedelmälliset vainiot ovat tuudittaneet hänet viattomuuden uneen.
Kymmenenvirranmaa on opettanut hänelle elämän taidon.

-- Kunhan se olisi opettanut hänet leipomaan mureita korppuja!

-- Kaupunkien lika ei ole tahrannut hänen puhdasta mieltään.

-- Ehkä hän pitää keittiön puhtaana. Liina ei koskaan pyyhi laseja
kirkkaiksi. Entä palkka? Oletko sopinut siitä?

-- Tässä näet hänen vaatimuksensa, sanoi lehtori ojentaen nimismiehen
kirjeen Teklalle, joka luki:

    "Vuosipalkka: 1,000 markkaa rahapalkkaa, kahdet kengät, kilo
    lampaanvilloja, kaksi kokonaista paitaa ja kaksi joissa on
    rohtiminen alapuoli, musta kirkkohame, kotikudottu pumpulihame,
    2 pääliinaa, toinen ostoliina ja toinen kotikutoinen, sarkaa 3
    metriä ja vapaa viikko marraskuussa."

Tekla purskahti itkuun ja nyyhkytti:

-- Oletko todella suostunut tähän? Mistä minä saan rohtimisen alapuolen
ja lampaanvilloja? Hänellähän on hirveät vaatimukset. Ihme ettei hän
vaatinut kotona valettuja talikynttilöitä tai karvalankaraanua.

-- Rauhoitu, Teklaseni, tietysti hän tyytyy kun saa saman rahapalkan
kuin kaupungin tytöt. Hän on nyt tottunut maalaisten tapoihin, mutta
kyllä hän pian kotiutuu meidän oloihin.

-- Kuinkahan hän osaa matkustaa yksin?

-- Pohjalaiset ovat tottuneet matkustelemaan. He pistäytyvät
Ameriikassa yhtä helposti kuin me Oulunkylässä. Huomenna hän on täällä.

-- Kiitos sitten, rakas Konrad, vaivoistasi. Kaikkihan näyttää hyvin
lupaavalta.

-- Ole aivan huoleti. Nyt ovat palvelijahuolesi lopussa.

-- Ehkäpä meidänkin taloomme tulee rauha, sanoi Tekla mennessään
keittiöön.

Täällä Liina odotti lähtövalmiina, sillä Tekla oli järjestänyt niin,
etteivät entinen ja uusi palvelija tapaisi toisiaan. Varovainen emäntä
ei jätä koskaan eroavalle palvelijalle tilaisuutta puhua suutaan
puhtaaksi uudelle tulokkaalle. Yläkerran Tilta ja vastapään Hilma
kertovat tosin aikaa myöten perheen salaisimmat asiat, mutta näin
voitetaan joka tapauksessa aikaa.

Liina, joka oli ollut kamala ja saboteeraava irtisanomisesta asti, oli
nyt hyvin tunteellinen. Hän pyysi poikien valokuvia ja lupasi tulla
tervehtimään.

-- Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, mitä minä olen rikkonut herrasväkeä
vastaan, pyysi hän liikutetulla äänellä.

-- Minä toivon, että Liina nyt saa paremman paikan, sanoi Tekla.

-- Näin hyvää herraa minä en saa milloinkaan, mutta rottinki on kurja.
Minä olen sitä kärsinyt tämän ajan, piiskatkoon uusi palvelija nyt
sillä peitteitä, jos haluaa. Ja torikassi on turhanpäiväinen. Terveisiä
Ilma-neidille. Tässä on kirja, jonka hän lainasi. Minä tulen ensi
pyhänä sanomaan hyvästit hänelle. Kiitoksia kaikesta -- markariinista
ja muusta. Uudessa paikassa eivät kuulu olevan saitoja.

Liina oli puhunut jäähyväissanansa ja lähti, erinomainen todistus
laukussaan.

Teklalla oli koko iltapäivä aikaa järjestellä keittiössä, merkitä
vahingot ja koettaa parantaa epäkohtia. Hän huokasi huolissaan
huomatessaan, että täytyi ostaa koko joukko tarvekaluja. Lotta oli
huolehtinut että vähitellen hankittiin, mitä puuttui. Nyt jätti
jokainen poistuva palvelija talon rappiotilaan.

Sitten hänen katseensa kirkastui. Nythän läheni poikki Suomen uusi
kunnollinen palvelija. Tämä ajatus antoi hänelle uutta tarmoa ja toivoa.

Seuraavana päivänä saapui Josefiina Alapirtti. Hän oli hauskan
näköinen, verevä tyttö, maalaisessa asussa.

Koko ensimäinen päivä kului neuvomiseen ja kotiutumiseen. Tekla oli
ihastunut, sillä Josefiinalla oli todellakin nopea tajuntakyky,
sitäpaitsi hän oli siisti ja perinpohjainen töissään. Kaasukeittiön
käyttö epäröitti häntä aluksi.

-- Kuka olisi uskonut, että tyhjää voi polttaa! Hanasta tunkee hajua
ja sitä poltetaan. Palaahan lantakin, mutta luonto panee vastaan, kun
pitää keittää ruokaa pelkällä hajulla.

Pöydän kattaminen oli monimutkainen tehtävä. Josefiina ei ymmärtänyt
veitsenalustojen käyttöä, vaan asetti veitset ja haarukat lautasia
vastaan. Hän levitti lautasliinat tuoleille päälleistuttaviksi
ja puurovatiin hän asetti kupillisen sulatettua voita ja lusikat
säteittäin ympärille. Leipäviipaleet olivat niin paksuja, että koko
leivästä tuli ainoastaan kuusi viipaletta.

Ensimäisenä aamuna hän seisoi jo kuudelta lehtorin sängyn vieressä
tarjotin käsissä ja niiasi niin että kahvi läikkyi vadeille.

-- Voi, Josefiina, tämä on ainoa päivä, jolloin lehtori saa nukkua
aamulla, nuhteli Tekla. -- Muutenkin täällä herätään vasta seitsemältä
ja kahvi on katettava ruokapöydälle.

Josefiina oli niin onnettoman näköinen, että lehtoria säälitti. Hän
kiiruhti keksimään lohdutuksen ja sanoi:

-- No, ei mitään. Pian Josefiina tottuu talon tapoihin. Josefiinalla on
keisarillinen nimi, se on sama kuin Napoleon I:n puolison.

-- Meillä on keisarinna palveluksessa, sepä komeaa! huusi Mauri
viereisestä huoneesta.

-- Ehkä keisarinna tuo meillekin kahvia, koska hän on suvainnut
herättää koko hovin? lisäsi Eljas unisena.

Josefiina oli ollut juhlallisen totinen tulostaan asti, mutta nyt hän
laski tarjottimen pesupöydälle, istuutui tuolille Teklan kureliivin
päälle ja kajahutti raikuvan naurun.

Lehtori kuiskasi Teklalle:

-- Kyllä tästä vielä tulee hyvä. Timantti on varovasti hiottava.
Minusta hänen naurussaan kaikuu koskiemme jyrinä.

Josefiina tai Keisarinna, joksi pojat häntä kutsuivat, kotiutui pian
taloon ja kaupunkilaisten tapoihin. Hänellä oli taipumusta ruoan
laittoon ja muukin työ sujui reippaasti.

Jonkun päivän kuluttua hän ryntäsi Teklan luo puhuen hätäisesti:

-- Keittiössä on ylhäinen sotaherra. Hän tahtoo kellarin avainta.

-- Mitä ihmettä hän meidän kellarissamme tekee? kysyi Tekla ihmeissään.

-- Hän sanoo olevansa puumies. Mitä se semmoinen on?

-- Ahaa, nyt käsitän. Hän on palokuntalainen, joka kantaa halot
kellarista keittiöön. Josefiina antaa hänelle puukellarin avaimen.

-- Ei ikinä sitä herraa voi panna sellaiseen työhön. Hän on komea kuin
entinen Vaasan kuvernööri, iso muhkea mies. Saappaat kiiltävät ja
hiukset ovat kauniilla jakauksella ja leveä sillä on nahkavyö, jossa on
solki. Käskenkö minä sisään?

Teklan täytyi mennä keittiöön selvittämään asiaa.

Mies oli Pärkreeni, palokuntalainen, joka iltasilla kantoi Sevisten
puita keittiöön. Hän oli iloinen, puhelias mies ja lumosi Josefiinan
täydelleen. Hän lupasi näyttää tälle palotornin ja kuvasi,
viidennen kahvikupin ääressä, vaarallisia tulipaloja, sankarillisia
hengenpelastuksia ja elämää paloasemalla.

Josefiinan elämä sai uuden sisällön. Hän vietti vapaahetkensä
katsomassa palokunnan harjoituksia, sillä Seviset asuivat lähellä
palotornia. Hänestä nämä komeat, reippaat ja notkeat miehet olivat
toista jalompaa rotua kuin muut. Puku ja hengenvaarallinen toimi
antoivat lisää loistoa näille hurmaaville sankareille.

Jollain merkillisellä tavalla, joka on palvelijoitten salaisuus,
hän tutustui moneen palokuntalaiseen. Ensimäinen seuraus oli
puvun vähittäinen muuttuminen. Ilman hattua oli mahdoton esiintyä
niin hienossa seurassa. Joskin hän yhä enemmän alkoi muuttua
helsinkiläiseksi, niin toistaiseksi hän oli sekava välimuoto. Hame
leikattiin lyhyeksi, vaikka kuosi muuten oli maalainen, sukat olivat
läpikuultavat, mutta kengät olivat entiset veteliläiset rasvanahkaiset.
Ruohonvihreä hattu oli takaraivolla, Josefiina kun ei keksinyt vetää
sitä silmille, ja isoja käsiä peitti puolivalkoiset käsineet.

Vietettiin lehtori Sevisen syntymäpäiviä. Juhlallinen kahvipöytä oli
katettu valmiiksi ja sali oli täynnä sukulaisia ja työtovereja. Tekla
puheli rauhallisena rehtorin rouvan kanssa, nyt ei enää voinut sattua
harmia kahvitarjoilun suhteen.

Pojat olivat huoneessaan, kun Josefiina ryntäsi sisään puhuen
kiihdyksissään:

-- Kuuletteko, pojat? Koko palokunta on hälyytetty. Vastapään Hilma
sanoi, että iso kivimuuri palaa Ratakadun päässä.

-- Hei, mennään katsomaan, Mauri, tule mukaan, Keisarinna! huudahti
Eljas.

-- Kuka täältä pääsee, kun talo on kukkurallaan vieraita. Ettekö te
veisi kahvia pöydälle, se on jo valmiiksi keitettyä. Kun se on selvää,
niin kaatakaa tuohon kiiltävään pannuun. Minä laitan teille huomenna
niin hyviä pannukakkuja että ne sulavat suussa, mairitteli Josefiina.

-- Silloin me jäädään tulipalosta osattomiksi, sanoi Mauri.

-- Tehän olette ikänne nähneet tulipaloja. Minä olen nähnyt vain kaksi
latoa ja pienen torpan palavan maalla, eikä siellä ollut sellaista
tiaatteria kuin täällä. Kun on ruiskut ja tikapuut ja palokunta.

-- Keisarinna parka, minä autan sinua ja Mauri myöskin, sanoi Eljas
myötätuntoisena.

-- Rouva käski ostaa palasokeria ja se unohtui, kun tuo Pärkreeni juuri
tuli puita tuomaan. Pankaa, hyvät pojat, jauhosokeria, kyllä se kelpaa,
sitä on keittiön nurkkakaapissa. Nyt minä lähden ja kiitoksia paljon
avustanne, ja Josefiina kiisi portaita alas niin, että vihreä hattu
heilahti toiselle korvalle.

Pojat veivät kahvipannun pöytään ja täyttivät sokeriastiat pussista,
jonka heti löysivät. Kupit he järjestivät niin, että ne muodostivat
isän nimen alkukirjaimet. Sitten Mauri ilmoitti äidille, että kahvi oli
pöydässä.

Vieraat istuutuivat ison pöydän ääreen, äiti täytti 18 paria kuppeja ja
lähetti sokerin ja kerman kiertämään.

-- Anteeksi, Tekla, kuului rehtorin rouvan terävä ääni -- kahvi maistuu
hiukan omituiselta.

-- Minun kahvini on myrkytetty, kirkaisi laulunopettaja.

-- Tekla on niin henkevä, että nämä aineelliset asiat jäävät häneltä
huomaamatta, pisteli anoppi.

-- Suola on tosin halvempaa, mutta minä juon ennemmin kahvini
pelkän kerman kanssa kuin ison suola-annoksen sulostuttamana, sanoi
Amalia-täti työntäen kuppinsa kauas luotaan.

Tekla maistoi kauhuissaan "sokeria" ja alkoi pyytää anteeksi, sillä
pojat olivat tuoneet erehdyksessä suolaa pöytään. Hän ryntäsi keittiöön
huutaen Josefiinaa.

-- Josefiinalla oli asiaa ulos, hän ei ole kotona, sanoi Eljas.

-- Menikö hän sokeria ostamaan?

-- Hän pistäytyi vähän tulipalossa.

-- Onko nyt aika ajatella huvittelemista? Onnettomat pojat, tekö täällä
askartelette? Keittäkää nyt heti uutta kahvia. Ilmankin piti olla
pankissa. Enhän minä voi jättää vieraitani pitkäksi ajaksi.

Tekla täytti pannun vedellä ja neuvoi poikia keittämään.

-- Tehän olette partiolaisia. Peskää nyt kupit ja toimittakaa kaikki
täsmällisesti.

-- Kyllä me selviydytään. Hyvä, etteivät Amalia-täti ja koko
opettajalauma tulleet suolatuiksi, silloinhan he kestäisivät iän
kaiken, sanoi Mauri.

Tekla ja lehtori koettivat puhella kuin koneet, etteivät vieraat
väsyisi odotukseen, mutta useat olivat hyvin happamen näköisiä.

-- Nyt vesi kiehuu. Sitä se ei tavallisesti tee, kun seisoo vieressä ja
odottaa. Paljonko äiti sanoi, että tähän on pantava kahvia? kysyi Mauri
kaasukeittiön ääreltä.

-- 16 oli se luku, mutta mikähän se mitta oli, vastasi Eljas.

-- Desilitraa he aina käyttävät, arveli Mauri ja kaatoi 16
kukkurallista desilitraa pannuun.

Kun Tekla kaatoi mustaa, sakeaa velliä kuppeihin, niin hänen sydämensä
vuosi ylitse. Hän peitti kasvonsa käsillään, juoksi makuuhuoneeseen ja
sulki oven sisäpuolelta, eikä hänen mielensä sanottavasti rauhoittunut,
kun hän kuuli anopin läpitunkevan äänen sanovan:

-- Merkillistä, että Tekla on antanut palvelijalleen vapaata juuri
tällaisena päivänä. Odottakaa hiukan, niin minä keitän tästä hyvää
kahvia lisäämällä tarpeeksi vettä. Rakas miniäni on luotu korkeampia
päämääriä varten kuin kodin emännäksi.

Johon lehtori lisäsi:

-- Äiti keksii aina avun ajallaan. Minulle nämä omituiset tapahtumat
ovat arvoituksellisia. En tahtoisi kuitenkaan olettaa, että joku
ilkeämielisyydessään on tahtonut häiritä juhlahetkeä.

Kun Tekla seuraavana aamuna tapasi kotiapulaisensa, sanoi hän
hillitysti, sillä hän oli oppinut käsittelemään keittiöväkeä
varovaisesti:

-- Oliko Josefiinasta sopivaa mennä katsomaan tulipaloa juuri
vieraitten ja kiireen aikana?

-- Pojathan ne käskivät menemään, ja kun minäkään en ole käynyt
"elävissä" moneen aikaan, niin minä ajattelin, että hyppäänhän
edes tätä katsomaan. Yöllä minä näin niin ihmeellisen unen. Oli
niinkuin vaahtopää hevonen huutaisi että: "lähde Ylä-Veteliin, lähde
Ylä-Veteliin!" ja minä heittäysin maahan suulleni ja se poltti kuin
tuli, vaikka maa oli kuuran peittämä. Unikirjassa lukee, että hevonen
tietää iloa, joka tulee surun perästä, mutta tietääkö rouva mitä ne
sanat tietävät?

Tekla meni pois peläten, että Josefiina tottelisi vaahtopäähevosen
käskyä.

Nyt kului aika verrattain onnellisesti lehtorin perheessä. Tulipalot
olivat merkkitapauksia ja Pärkreeniä hoidettiin suuremmalla huolella
ja huomaavaisuudella kuin vaatimatonta lehtoria. Työt sujuivat hyvin
ja keittiö oli aina puhdas ja siisti ja paras kaikesta -- ystävällinen
suhde vallitsi perheen jäsenten kesken.

-- Luulen, että Josefiina on kiintynyt meihin, hän on aivan kuin
todellinen perheen jäsen, sanoi Tekla miehelleen.

-- Meidän sivistyneiden velvollisuus onkin rakentaa siltaa eri
kansanluokkien välille. Kotiapulaisemme ovat lähinnä meitä ja heistä on
aloitettava. Koeta sinä, Tekla, voittaa tämän pohjolanlapsen rakkaus,
se ei ole koskaan pettävä. Tunnetko vielä juopaa teidän välillänne?
kysyi lehtori.

-- Ehkä hiukan vielä, sanoi Tekla, joka tunsi makunsa eroavan
Josefiinan mausta, ainakin tulipaloihin nähden. -- Mutta luulen, että
todella olet onnistunut hankkimaan meille uskollisen palvelijan.

Kerran illalla tuli Eljas Teklan luo sanoen:

-- Keisarinna itkee keittiössä, kun sillä on viisi lasta ja perhe.

-- Mitä sinä sanot? Kenellä on viisi lasta?

-- Pärkreenillä. Keisarinna ei tietänyt siitä, ennenkuin minä
satuin kertomaan, että Pärkreenska on ollut meillä apulaisena
suursiivouksessa. Tule, äiti, keittiöön, minun pitäisi saada evästä
retkeilylle, mutta Keisarinna inhoo vain koko miessukua ja sanoo että
"valkoiseksi rapattu hauta on täynnä kuolleitten luita". Sillä hän
tarkoittaa Pärkreeniä.

Tekla tapasi Josefiinan vetämässä entisiä harmaita sukkiaan
jalkoihinsa. Kyyneleet virtasivat runsaina kuin Pohjanmaan kymmenet
virrat. Teklan nähtyään hän alkoi nyyhkyttää ja puhua:

-- Sanoivat jo Vetelissä, että helsinkiläiset puijaavat maalaisia. Minä
en uskonut, en. Mutta nyt en vedä jalkoihini noita sukkia, jotka ovat
kuin kartiinit. Pärkreeni on kuin muutkin miehet, -- vaimo ja viisi
lasta! Hullu minä olin, kun leikkasin tämän ruudullisen hameen näin
lyhyeksi. Nauraa ja juo kahvia tuntikausia. Eilenkin työnsin viimeisen
piparkaakun sille. Enkä minä hänestä välitä, vaikka polvillaan pyytäisi.

-- Josefiina rauhoittuu nyt. Onko Berggrén narrannut tai uskotellut
olevansa naimaton?

-- Tässä on sen pelaaminen selvästi näkyvissä. Mitä tämä on muuta kuin
narraamista ja tahallista sokaisemista?

Josefiina ojensi sinikantisen vihon Teklalle, joka luki osoitetusta
paikasta:

    Joseviinallen.

    "Aurankuka sininen, taivas
    On saman värine Se
    Muistuttavi sinua älä unohta
    Koskan minua vaika
    Olisin jo kuolleena.

    Jos voisin mä Lintuna litää
    Jos voisin Tähtenä kitää niin
    Laulaisin aikasi Iloksi ja
    Loistaisin Elosi valoksi.

                Hetken Ystävä P-i."

-- Mutta tämähän on vain tavallinen muistoruno. Berggrén on
kirjoittanut sen, mikä sattui muistumaan mieleen.

-- Viiden lapsen isän ei tarvitse kutsua pohjolaista tyttöä
aurankukaksi, ja muistakoon häntä oma akkansa, kun hän makaa kuolleena,
joka on synnin palkka, nyyhkytti Josefiina.

-- Onko hän houkutellut Josefiinaa johonkin?

-- Vei palotorniin ja näytti kaiken maailman ihannuuden. Sieltä näkyi
meri ja Nikolainkirkko ja Rietriksperin epiteemi ja piti kiinni
käsivarresta kun tuuli ja hattua piti varjella. Jo ensi näkemältään
sanoi että: "ovatpahan koreita nämä Pohjanmaan tytöt".

Tekla koetti rauhoittaa Josefiinaa puhumalla miesten
ajattelemattomuudesta ja antoi hänelle vapaan illan, jonka tämä
käyttikin mennäkseen Pelastusarmeijan kokoukseen.

Myöhemmin tuli Pärkreeni puita kantamaan. Tekla päätti puhua hänen
omalletunnolleen.

-- Onko Berggrén onnellinen vaimonsa kanssa? aloitti hän varovaisesti.

-- En minä enää ole siinä iässä, että minä olisin onnellinen, mutta
kyllä minä olen tyytyväinen. Liinu on hyvä ihminen, eikä toraile
turhia, vastasi Pärkreeni.

-- Mitä Bérggren sanoo sellaisesta miehestä, jolla on hyvä vaimo, mutta
joka kuitenkin liehakoi nuoria tyttöjä?

-- En minä ole sattunut sellaista tuntemaankaan.

-- Berggrén on rehellisen näköinen, mutta onkohan omatunto aivan puhdas
tämän Josefiinan suhteen?

-- Mihinkä rouva nyt tähtää? Enhän minä, viiden lapsen isä, enää
sellaista hupsuttele. Tässä on kellarin avain, puulaatikko taisi tulla
liian täyteen.

-- Ei pidä leikkiä nuoren tulisen pohjantytön tunteilla. Josefiina ei
tietänyt, että Berggrén oli naimisissa.

-- Enhän minä sitä ole salannut, mutta kun sormus kuluu työssä, niin
minä jätän sen kotiin.

-- Se on pahasti tehty.

-- Onko tämä Josefiina nyt rakastunut minuun? kysyi Berggrén uteliaana.

-- Minä olen pahoillani, jos Berggrén tahtomattaankin on tullut
voittaneeksi vilpittömän tytön hellät tunteet. Mitä nyt on tehtävä?

Pärkreeni raapi korvallistaan.

-- Eiköhän tuo tyytyisi toiseen palokuntalaiseen?

-- Pärkreeni koettaa järjestää asiat Josefiinan kanssa hienotunteisella
tavalla, ilman että hänen naisellinen luontonsa loukkaantuu.

-- Eikö rouva voisi paremmin puhua kuin minä? kysyi Pärkreeni
levottoman näköisenä. -- Josefiina taitaa olla hyvin hienotunteinen
tyttö?

-- Kaikki nuoret tytöt ovat kuin mimosakukat. Kun niitä lähentelee
varomattomasti, niin ne sulkevat terälehtensä.

-- Vai sellaiset? Liinu ei semminkään ole koskaan sulkenut
terälehtiään. Ehkä rouva -- -- --.

-- Jokaisen täytyy itse korjata tekemänsä vahinko. Berggrén koettaa
saada Josefiinan järkiinsä, muuten hän polttaa puurot pohjaan ja
pieksee sänkyvaatteet piloille, niinkuin hän teki tänäpäivänä.

-- Kyllähän minä yritän, koska rouva niin tiukasti vaatii, vaikka ei
meitä ole opetettu sammuttamaan tällaista tulipaloa, sanoi Berggrén.

Tekla ei tietänyt, mitä keinoja Pärkreeni käytti, mutta Josefiina
tasaantui entiselleen. Hän oli iloinen, teki työtä, juoksi tulipaloissa
ja lauloi keittiössä kilpaa perunakattilan kanssa.

Viikkoa ennen maalle muuttoa tuli Josefiina Teklan luo sanoen:

-- Minä en tulekaan herrasväen kanssa maalle.

Maailma pyöri Teklan silmissä.

-- Mitä Josefiina sanoo? Mehän olemme puhuneet maalle menosta
viikkokausia. Kuinka Josefiina näin myöhään puhuu muutosta?

-- Täällä sanovat, että nykyään on irtisanomisaika vain 8 tuntia. Nyt
on vielä viikko maalle menoon.

-- Eikö Josefiina viihdy meillä?

-- Minulle on toimitettu toinen paikka.

-- Kuka sen toimitti?

-- Pärkreenin serkku, joka on myöskin palokunnassa. Minä joudun
palomestarin luo, Josefiinan silmät loistivat onnesta ja ylpeydestä.

-- Saako Josefiina suuremman palkan?

-- Eipä juuri, mutta siellä ei ole lapsia ja pyhänä voi käydä
kaupungissa. He asuvat saaristossa, tässä lähellä. Menenhän nyt
koettamaan. Pärkreenin serkku kehui sitä hyväksi paikaksi.

-- Onko tämä serkku naimaton? Ehkä hänelläkin on viisi lasta?

-- Ei ole. Pärkreeni pyysi minua nimipäivilleen, silloin kuin hän
katui, ja siellä oli se serkku. Hänellä on kaunis jakaus vasemmalla
syrjällä päätä, kiiltävät saappaat ja nahkainen vyö, jossa on solki.

-- Niin, niin -- komea kuin Vaasan entinen kuvernööri. Minä toivoin
että Josefiina olisi kiintynyt meihin pitemmäksi aikaa.

-- Herrasväki on ollut ystävällisiä, enhän minä valita kohtelua,
mutta paistinuuni polttaa alta ja jättää yläpuolen raa'aksi. Lehtori
on oikeen hyvä herra ja tietää entiset asiat, mutta ei nykyisiä
päivällisaikoja. Ja kyökin korkkimatto on niin kulunut, että hävettää
parempien tuttujen tullessa.

-- Milloinka Josefiina tahtoo muuttaa? kysyi Tekla nopeasti, sillä hän
huomasi, että suunpuhtaaksipuhumisen aika oli käsissä.

-- Tämän toukokuun minä olen loppuun asti. Saahan rouva uusia
toimistosta vaikka kuinka paljon.

-- Kyllähän niitä saa, sanoi Tekla alakuloisesti. Hän tiesi, että
kesäkuun alussa oli vain huonoja palvelijoita vapaana, jos ylipäänsä
voi saada ketään, joka tulisi maansydämeen kesäksi. Vapaat palvelijat
olivat enimmäkseen sellaisia, jotka eivät olleet tahtoneet seurata
isäntäväkeään maalle.

-- Minä pyytäisin todistusta, sanoi Josefiina keittiön ovelta.

Teklalla oli kova edessä, kun hänen täytyi odottaa lehtorin verkkaisen
aterian loppumista, ennenkuin uskalsi kertoa Josefiinan muutosta.

-- Mitä pidät Josefiinasta? alkoi hän.

-- Minusta timantti on hiottu. Pohjanmaa on luovuttanut meille oikean
aarteen, sanoi lehtori.

-- Tiedätkö, ketä varten me olemme hioneet tämän jalokiven?

-- Lehtori Sevisen kotia varten.

-- Ei, vaan palomestarin rouvaa varten. Josefiina muuttaa ensi kuussa.

-- Se ei käy päinsä. Meillä on etuoikeus häneen. Minä keksin hänet ja
sinä loit hänestä taitavan ruoanlaittajan ja hyvän kotiapulaisen. Kutsu
hänet tänne, niin vetoan hänen omaantuntoonsa.

Tekla poistui epäluuloisen näköisenä, mutta lähetti kuitenkin
Josefiinan lehtorin huoneeseen.

-- Aikooko Josefiina muutta meiltä? kysyi lehtori.

-- Joo.

-- Minä kuljetin Josefiinan tänne omaa perhettäni varten enkä toisille.

-- Palomestarilla ei ole lapsia. Minä en jaksa enää palvella
lapsiperheessä. Se on vihoviimeistä. Niin sanoo Tilta ja Hilta ja
Pertta ja kaikki muut.

-- Runoilija sanoo, että "lapset ovat kansakunnan uusi kevät", se joka
tekee heidän hyväkseen työtä, työskentelee tulevien polvien puolesta ja
kylvää jaloa siementä.

-- Eipä ne siemenet idä. Minä olen kehoittanut Mauria pyyhkimään
jalkojaan ovimattoon, mutta yhä se tulee sisään saappaat kurassa, ja
Eljas muistaa varoituksia vielä huonommin. Täällä on sitäpaitsi vain
alkoovi palvelijalla, siellä on oma huone.

-- Oliko Vetelissä sen parempi?

-- Minä olen nyt ihan toinen kuin ennen. Nyt olen oppinut, mitä minun
ihmisarvoni vaatii. Sillä vain on ihmisarvoa, joka sen ensin itse
itselleen antaa.

-- Josefiina on totisesti viisastunut Helsingissä.

-- Enkä minä tähän pysähdy. Minä tahdon eteenpäin ja sentähden minä
lähden, ja Josefiina poistui, ennenkuin lehtori ehti muodostaa uuden
lauseen.

-- Puhuitko hänen omalletunnolleen? kysyi Tekla myöhemmin.

-- Luulen, että omatunto on muun hiomisen ohella tullut hiotuksi. Ennen
muinoin patriarkaalisina aikoina olivat olot ihanteellisia. Isäntä
oli kuin isä palvelijoilleen ja emäntä piti heistä hellän huolen.
Molemminpuolinen rakkaus vallitsi.

-- Muistatko, kun kävimme katsomassa Molière'n "Sievisteleviä hupsuja"
Kansallisteatterissa? Siellä herrat antoivat palvelijoilleen selkään
niin että suhisi. Olihan se isällistä.

-- Tiedät, etten tarkoita sellaista raakuutta.

-- Mutta mitenkä minä jaksan hankkia kotiapulaisen kesken kevät- ja
muuttokiireitä?

-- Ilmoita lehdissä. Vai tahdotko jonkun niistä toisista veteliläisistä?

-- En millään ehdolla. Tahdon valmiiksi hiotun kiven, olkoon se sitten
timantti tai rapakivi. Toiseksi tahdon kaupunkilaisen, joka on ennen
nähnyt tulipaloja ja palokuntalaisia.



III.

OLGA.


Kesä tärveltyi kokonaan. Uusi palvelija kieltäytyi kantamasta vettä
kaivosta, vaati liharuokaa, sillä kala oli hänen luontoaan vastaan
ja itki iltasilla ikäväänsä. Heinäkuun palkan hän otti etukäteen ja
matkusti kuun puolivälissä pois, jättäen kirjeen jälkeensä.

    "Rovalen ja toisilen.

    Minä tartun kynän että kun minä sytämistyn tähän huusholin
    päälle, kun on Yksin kuin susi saresa eikä ole Vesijohto vaika
    Herrala riitää raha ola vapa koko Kesä senku kalasta Haukij ja on
    vetelä perata eikä ole Seura kun torppanväki joka sylki latian
    Pääle ja minä otan sen rästi Palkan että kun anan sen matkarahan
    anteks takasin Päin. Ja male minä en toista kerta mäne eikä
    Semmose herasväki tykö.

                          Kunioittamisela pirän Hilta Touru."

Lopun kesää koetti masennettu Tekla tulla toimeen ilman palvelijaa,
pienen torpantytön avustamana.

Vasta kaupunkiin tultua hän otti uuden kotiapulaisen, silloin kun oli
paljon väkeä vapaana.

Hän sai iloisen hyväntahtoisen tytön ja nautti helpommista oloista.

Kun Olga oli ollut kuukauden talossa, päätti lehtori lähteä rouvineen
ja tyttärineen setänsä hopeahäihin. Tekla meni Olgan luo.

-- Toivon, että tulette hyvin toimeen meidän poissaollessamme. Olga
hoitaa nyt kotia omantunnon mukaan.

-- Rouva on aivan rauhallinen. Kyllä minä hoidan talouden ja katson
poikia. Voinhan minä leipoa sillä aikaa.

-- Ei suinkaan pidä aloittaa mitään erikoisia tehtäviä. Katsokaa vain,
ettei sähkö jää turhaan palamaan, kaasuhana on suljettava huolellisesti
ja ikkunoihin on pantava pönkät, kun ne ovat auki, muuten ne lyövät
rikki.

-- Luuleeko rouva minua tuomarin Iitaksi, että minä tekisin sellaista?
Minä huolehdin talosta omantunnon mukaan ja vaikka se onkin piian
omatunto, niin kyllä se tietää velvollisuutensa.

-- Tietysti minä luotan Olgaan, kiirehti Tekla vakuuttamaan. Olga saa
kerran kutsua joitakin tuttuja tyttöjä kahville.

-- Kiitoksia paljon, minä olenkin velkaa monelle tytölle kahvit.
Mutta alakerran Mimmiä en kutsu. Se on sanonut, että minä vehtailen
sähkölaitoksen miesten kanssa. Hän ei tiedä eroa kunnollisen
seurustelun ja vehtailemisen välillä. Jääköön nyt kotiin. Mutta missä
me juodaan kahvit, kun ei ole muuta huonetta kuin alkoovi?

-- Saatte istua ruokahuoneessa. Olga pitää huolen siitä, että Eljas
joutuu ajoissa soittotunnilleen ja että kumpikin peseytyy aamusilla.

-- Sitä he eivät tee minun käskystäni. Saako heille laittaa
pannukakkuja?

-- Kyllä, tietysti.

Seuraavana päivänä istuivat pojat kahden kesken aterioimassa.

-- Pannukakku maistuu paremmalta, kun sen syö suoraan vadilta ja ilman
sivistyneitä pöytätapoja, sanoi Eljas.

-- Pannukakkuvatsa on paljon raskaampi kuin lihapullavatsa. Mitä me nyt
teemme? kysyi Mauri.

-- Sanopas, Olga, mitenkä sellaiset pojat, joitten vanhemmat sukulaiset
ovat hopeahäissä, viettäisivät vapaan lauantai-illan? kysyi Mauri
Olgalta, joka juuri tuli sisään.

-- Menkää Hännisille vieraisiin.

-- Hännisen pojat loukkasivat meitä kun oltiin pitkäpallosilla. He
väittivät, että meillä oli metkuja. Me emme tervehdikään heitä enää.

-- Menkää sitten partiopoikain kokoukseen.

-- Ei ole kokousta. Ei niitä järjestetä enon hopeahäitten mukaan. Hanki
meille joku jännä seikkailu, pako rosvojen käsistä, kaksintaistelu, tai
anna meidän pelastaa sinut hengenvaarasta.

-- Varjelkoon, en minä sellaiseen käy. Mennään "eläviin" katsomaan
toisten seikkailuja, ehdotti Olga.

-- Me saamme käydä vain kauhean sivistävissä "elävissä" ja silloinkin
vanhempien luvalla, sanoi Mauri.

-- Eikä meiltä liikene rahaa sellaiseen, lisäsi Eljas.

-- Minä tunnen vahtimestarin "Eldolyyrassa", hän on melkein kuin
tirehtööri siellä. Hän voi sanoa, onko kappale sivistävä ja sitä ne
tavallisesti ovatkin. Sitäpaitsi hän antaa meille vapaapaikat. Luvan te
saatte minulta, joka olen nyt teillä vanhempien asemasta.

-- Sinäpä olet poikaa, Olga! Pitkäkin sinä olet kuin mies, imarteli
Mauri.

-- Mennään nyt viivana Eldolyyraan, kiiruhti Eljas.

Olgan pukuhommiin meni vielä pitkä aika. Hän leikkasi harsosukista
terät ja veti varret varpaisiin asti niin että näkyviin jäi vain
ehjää sukkaa. Hiukset käherrettiin vanhalla haarukalla, niin että
keittiö haisi palaneille hiuksille. Avokaulainen "vuolee" pusero
kiristi täyteläistä yläruumista ja jätti pitkät punaiset käsivarret
näkyviin. Lyhyt hame jätti ihailtaviksi luokan muotoiset sääret, jotka
tutisivat Olgan astuessa vinoilla ja puoli-irtonaisilla ranskalaisilla
koroilla. Hattu, joka oli niellyt kahden kuukauden palkan, olisi
sopinut ensiluokan laulajattarelle. Päällystakki oli haalistunut ja
epämääräisen puhdas. Viime kesänä se oli ollut hiekanvärinen, verkainen
yläluokan takki ja vienyt edellisen talven säästöt.

-- Olga on kamalan hieno, äiti ei koskaan ole noin tyylikäs, sanoi
Mauri vilpittömästi ihaillen.

Olga punastui mielihyvästä ja kaatoi poikien takeille pirtulle
tuoksuavaa hajuvettä.

Eldolyyrassa tavattiin vahtimestari Hattaranheimo. Hän vakuutti että
tämänviikkoinen kappale oli erinomaisen sivistävä. Siinä nähtiin
uusimmat rosvojen kiinniottamistavat ja ameriikkalaisia pilvenpiirtäjiä
ja lopussa näkee, kuinka uskollinen rakkaus antaa kaikki anteeksi
rakastetulleen.

Sitten hän antoi vapaaliput kaikille ja pyysi heidät näytännön loputtua
raittiusjuhlaan Hesperiaan.

Eljas epäröi vähän tätä viimeistä ehdotusta, mutta Mauri ratkaisi asian
sanoen:

-- Isähän aina sanoo, että meistä täytyy tulla raittiita poikia, ja
tämä edistää sitä varmaan aikalailla.

Näyteltiin jännittävää kappaletta. Pankkeja ryöstettiin, poliisit
hyppäsivät ilmalaivoista pikajunien katoille ja rohkea tyttö
pelasti lapsen palavasta talosta hyppäämällä korkealta räystäältä
sähkölangoille. Kun sitten nuori lordi nai kevytmielisen, kurjuuteen
joutuneen tanssijattaren, niin Olgan kyyneleet vuotivat vuolaana
virtana pitkin poskia.

-- Neidillä on hellä sydän, sanoi miehen ääni heidän vieressään.

-- On ylentävää nähdä, että tässä syntisessä maailmassa on jaloja
ihmisiä. Mahtaa ne loordit olla toista maata kuin nämä suomalaiset
herrat, eivät halveksi köyhää tyttöä, eivätkä ole ylpeitä, yleistytti
Olga näkemänsä.

-- Saanko esittää itseni? Nimeni on Eetvartti Salontaus, minä olen
sähkömonttööri, sanoi nuori mies ojentaen kätensä.

-- Minä olen Olka Lehtinen, sanoi Olga vienosti hymyillen.

-- Katsokaa nyt tuota apinaa, näettekö, mitenkä se lypsää lehmää?
keskeytti Eljas.

Näytännön loputtua olivat Olga ja Salontaus niin hyviä ystäviä, että
jälkimäinen päätti tulla mukaan Hesperiaan juhlimaan.

Hattaranheimo oli happamen näköinen, kun Olga esitteli uuden
tuttavansa, mutta tyytyi seuraansa kun Olga nimitti häntä
"tirehtööriksi". Samalla kohosi Salontauskin insinööriksi.

Hesperiassa löysi Olga uusia tuttavia, niin että heitä lopulla oli 8
henkeä kahvipöydän ääressä.

Keskustelu oli vapaata ja vilkasta. Sukkeluuksia sateli ja Olga nauroi
niin, että hiusneulat tippuivat puseron aukosta sisään.

Juotiin kahvia ja limonaatia ja jotakin nestettä, jota Hattaranheimo
tarjosi povitaskussa olevasta pullosta. Sitä kutsuttiin monella
nimellä: "tarinavesi, korvenkyynel, vapausjuoma, heimokansantervehdys
j.n.e."

Raittiuspuheita kuunneltiin hartaasti.

-- Kyllä se kieltolaki oli suuri siunaus maalle ja kuitenkin siitä
täytyi käydä sitkeä taistelu, ennenkuin se hyväksyttiin, sanoi
Salontaus.

-- Mitä kansa tahtoo ja mikä on sen luonnollinen oikeus, sen se ajaa
perille vaikka vuoren läpi, lisäsi toinen seurasta.

-- Ei mikään minua liikuta niin kuin kevätiltana ylentävien puheiden
kuunteleminen luonnonhelmassa, sanoi Olga, joka innostui helposti.

-- Tai torvisoitto, joka kaikuu lahdelta lahdelle ja väräjää yli
kaupungin, sanoi Hattaranheimo.

Juhlan pääjärjestäjä alkoi isänmaallisen laulun, johon yleisö otti osaa.

Salontaus otti Olgan ja toisella puolella istuvan tytön kädet omiinsa,
löi niillä tahtia ja lauloi raikuvalla äänellä.

Mauri ja Eljas heittelivät rannassa voileipiä, juotuaan ensin neljä
pullollista limonaatia mieheen.

Myöhään illalla käveli Olga kotiin käsikoukkua tirehtöörin ja
insinöörin välillä. Molemmat herrat hoipertelivat vahvasti.

-- Nämä aatteelliset juhlat ovat aina arvokkaampia kuin tavalliset
huvitilaisuudet, jotka ovat tyhjiä ja ilman syvempää sisällystä. Nyt
sen sijaan olemme saaneet nauttia ylentävistä puheista, laulaa pyhät
tunteemme täyteläisistä rinnoistamme ja ylentää mielemme kansallisille
ihanteille, puheli Hattaranheimo kiertäen käsivartensa Olgan
vyötäisille, mutta veti sen heti pois, sillä Olga nipisti kynsillään.

-- Nyt tunnen että meillä on yhteinen isänmaa, yhteinen Helsinki ja
yhteinen Hesperia, yhtyi Salontaus tunnelmaan.

-- Ja yhteinen Olga, kuiskasi Mauri Eljakselle.

-- Ja joka paikassa vallitsee suuret aatteet ja kansannousu, tai
aatteittennousu ja suuri kansa, tai kansanaatteet ja suuri nousu,
jatkoi Salontaus.

-- Matka tulee kamalan pitkäksi, kun te kuljette joka puolella katua,
sanoi Mauri.

-- Juostaan me edellä kotiin, minä olen perin uninen, ehdotti Eljas.

Pojat jättivät hyvästelemättä tunteellisen seuran ja juoksivat
suorapäätä kotiin.

Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, nukkui koko joukko kello 11:een
asti.

Pojat lähtivät, syötyään pannukakkuaamiaisen, Ruokosten poikien kanssa
retkelle.

Olga soitti tuntikausia puhelimella tuttavilleen, kertoi edellisen
illan tapahtumat ja kutsui iltapäiväksi kahville.

Hän oli kerran palvellut sellaisessa talossa, jossa palvelijat eivät
saaneet käyttää puhelinta. Se oli ollut sietämätön aika, vaikka
paikka muuten oli hyvä. Hänen henkinen elämänsä oli tukehtua ja mieli
katkeroitui, etenkin kuullessa muitten iloisesti puhelevan ja nauravan
puhelimessa. Pahinta oli, kun herra oli puhelimessa silloin kuin joku
tuttava tietämättömyydessään soitti Olgalle. Sillä herra sanoi aina
että "meidän kotiapulaisellemme ei saa soittaa muuta kun silloin, kun
henki on kysymyksessä". Tuttavat vieraantuivat ja moni hauska tilaisuus
meni nenän ohi. Hän tunsi olevansa yhteiskunnan hylkiö ja tuttavat
säälivät häntä.

Tästä kokemuksesta hän oli viisastunut niin, että hän nykyisin asetti
puhelimen rajattoman käytön ehdoksi paikkaanastumiselleen.

Puhelujen jälkeen hän lainasi Teklan albumista valokuvia omansa
täytteeksi. Sitten hän kattoi hienon kahvipöydän herrasväen tapaan,
asettaen keskelle pöytää kristallimaljakon täynnä itse valmistamiaan
nelivärisiä paperiruusuja.

Kaikki oli järjestyksessä, kun pojat tulivat kotiin.

Olga kattoi keittiön pöydälle aamulla paistamiaan pannukakkuja.

-- Minusta pannukakut olivat minun nuoruudessani parempia kuin
nykyjään, sanoi Mauri.

-- Kun minä täytän 60 vuotta, silloin Olga saa taas paistaa näitä,
mutta ei päivääkään aikaisemmin, sanoi Eljas. -- Tuleeko tänne muita
miehiä kuin me?

-- Täytyihän minun kutsua ne eiliset herrat, kun he olivat niin
kohteliaita meille. Kyllä he ovat yhtä hienoja kuin lehtorin tuttavat,
jotka aina itkevät tulojaan ja verojaan, eivätkä muista minkälainen
uusi kevättakki onkaan.

-- Se tirehtööri haisi niin oudolle, mitähän ne korvenkyyneleet olivat?
kysyi Mauri.

-- Hajuvedelle hän haisi, eikä millekään muulle. Lainaatko sinä tähän
Pilajuttuja? pyysi Olga asetellessaan sohvapöydälle Kuvalehtiä,
kuvapostikortteja ja valokuva-albumin.

-- Aikaihmiset kutsuvat niitä tavallisesti roskaksi ja rahanhukaksi.

-- Kaikkihan niitä lukevat. Turhempaan voi ihminen rahansa panna.
Niinkuin noihinkin kirjoihin tuossa lehtorin kaapissa, joista ei
montakaan lueta.

Iltapäivällä istui valittu seura kahvipöydän ympärillä. Pojilla oli
hyvin hauskaa, sillä keskustelu liikkui aloilla, joka huvitti heitäkin.
Ensin puhuttiin filmiuutuuksista.

-- Tämä puku on tehty vähän Poola Neekrin hameen malliin, sanoi
ministerin Roosa.

-- Hätäkös sinun on komeillessa sellaisella palkalla. Kyllä se on
paikkaa, kun on neljä henkeä herrasväkeä ja kolme palvelijaa, sanoi
apteekkarin Anna.

-- Älkää luulko. Meiltä muuttaa kaikki tytöt, sillä työtä on nääntymään
asti. Vieraita on yhtenään ja ruokia laitetaan ja kahvia keitetään kuin
ruokapaikassa. Meillä lihotetaan varsinkin ulkomaalaisia, niin että
Saksat ja Enklannit saavat takaisin monta kiloa enemmän ministerin
lihaa, kuin mitä he ovat tänne lähettäneet. Iltasillakin, vaikka
syöminen on loppunut ja kahvit on kannettu sisään, täytyy valvoa puolet
yöt, kun herrasväki ei osaa itse vetää päällysvaatteitaan niskaansa.

-- Sitten kai teillä nukutaan pitkään aamusilla?

-- Herrasväki nukkuu, mutta meidän täytyy nousta keittämään puuroa
lapsille ennen kouluun menoa ja siivoomaan huoneita, joita on
niin monta, että viisi tällaista lehtorinperhettä mahtuisi niihin
asumaan. Ei heillä ole asuntopulaa. Kunpa pääsisi yksinäisen herran
palvelukseen! huokasi Roosa.

-- Älä luule, että se on niinkään kadehdittavaa. Minä hain 12 vuotta
yksinäistä paikkaa, ennenkuin sain tämän tuomarin luona ja nyt minä
muutan ensi kuussa. Meillä on niin huono elämä, että luonto nousee
vastaan. Tuomari hamsteeraa ja juo. Minä hoidan kaikki asiat, parsin
sukat, tärkkään paidat, käyn torilla ja keitän hillot. Öillä täytyy
valvoa ja aamulla herättää tuomari työhön. Sekin pitää tapahtua
kohteliaasti, ei saa tyrkätä eikä heittää vettä päälle, mutta jos se
ei herää, niin saa kuulla kunniansa. Perhettä on välistä niin, ettei
sänkyvaatteet riitä. Ei siellä jaksaisi olla viikkoakaan, ellei tuomari
olisi usein matkoilla, selitti pieni pyöreä Hilta.

-- Ei niistä paikoista tiedä ulkoapäin, mikä on hyvä ja mikä huono.
Minä palvelen pienessä paikassa, ei ole muita kuin Hetvik-neiti ja iso
kissa ja kolme huonetta. Mutta meillä on niin ikävää ja unista ettei
elävä ihminen kestä. Kahvivieraita käy kerta viikossa ja neiti käy
yhtistyksissä ja sukulaisissa. Minä en pääse ulos kuin kerta viikossa
ja illalla täytyy olla yhdeksältä kotona, sanoi Iita.

-- Menetkö sinä todella silloin kotiin? kysyi Olga.

-- Enhän minä niin hullu ole. Vasta kello 11 tai 12 minä tulen kotiin.
Neiti pitää puheita koko seuraavan päivän -- tottelemattomuudesta ja
kevytmielisyydestä ja sellaisesta. Siitä hän tykkääkin eikä se minua
haittaa. Kyllä minä vielä kestäisinkin, mutta kun täytyy iltamyöhällä
käydä häntä hakemassa pitkin kaupunkia. Sanoo, että: "suojattomalla
naisella on niin paljon vaaroja, niin kauan kuin miessuku on näin
huono".

-- Kuka tuollaista pelättiä tavoittelisi? sanoi Olga, joka tunsi
Hedvig-neidin.

-- Kyllä me saamme kulkea rauhassa kotimatkalla, mutta menomatkalla
yksinäni saan torjua monet saattajat. Hetvik-neiti luulee minun
suojelevan häntä, mutta kyllä se on päinvastoin, sanoi kaunis Iita.

-- En minä vaan sinuna jättäisi niin helppoa paikkaa, sanoi joku.

-- Älä puhu. Nyt se on ruvennut sivistämään minua.

-- Opettaako hän sinulle ruotsia? kysyi Anna.

-- Ennen aikaan ihminen sivistyi ruotsilla, nyt siihen tarvitaan
ranskat ja enklannit, sanoi ministerin Roosa.

-- Tai espertantit, lisäsi Aina, jonka isäntä oli esperantisti.

-- Ei tämä Hetvik-neiti opeta kieliä, lukee vain kaikenlaista ja toisen
on pakko kuunnella. Lukee historiaa ja Emäntälehteä ja Intiasta, joka
on Ranskan ulkotila, jatkoi Iita.

-- Enklannin se on. Minä olen nähnyt "elävissä", mitenkä Enklannin
kuningas ruunattiin siellä, oikaisi vastapään Hilma.

-- Etuskunnan puheet ja pykälät luetaan joka aamu siivouksen jälkeen ja
sitten Hetvik-neiti kysyy mielipiteitä.

-- Älä! Onpa sinulla kuuma paikka, Iita parka. Mitä sinä osaat sanoa?

-- Sanon että "onpa ne herrat kovia kansalle", tai "siinä sen näkee
taas, miten valtion omaisuutella tuhlataan". Toinen tai toinen sopii
aina. Mutta nyt minä en välitä enemmästä sivistyksestä. Minulla on
paikka juutalaisella. Kuuluu olevan rikas perhe.

-- Älä mene siihen soppaan. Parempi on olla huonommallakin ristityllä.
Juutalaisilla on paljon koukkunokka lapsia. Ei mikään ole pahempaa
kuin joutua lapsipaikkaan. Parempi tyttö ei mene sellaiseen. Minä en
ole moneen vuoteen mennyt muuta kuin sellaiseen paikkaan, missä on
ainoastaan aikuisia. Juutalaisissa ei ole yhtään sellaista taloa. Älä
yritäkään, varoitti yläkerran Tilta.

Kello soi ja eiliset herrat saapuivat. Olga oli jo alkanut hermostua
odotuksesta.

Esittely vei aikaa, sillä Olgakaan ei tiennyt kaikkien sukunimiä.
Tytöt tervehtivät jäykästi, mutta ministerin Roosa alkoi keskustelun,
niinkuin oli kuullut ylemmissä piireissä tehtävän viime aikoina:

-- Mitä herra Salontaus pitää Snellmannin kuvapatsaasta? Kauan sitä
onkin saatu odottaa.

-- Hänellä on ollut huono räätäli, takin hiha on kuin housunlahe, sanoi
Salontaus, joka tunsi syyllisyytensä -- hän ei ollut koskaan odottanut
mainittua patsasta.

Kahvi teki seurustelun vilkkaaksi. Tytöt joivat jo kolmatta kuppiansa.
Tirehtööri kertoi filmiuutuuksista.

-- On tärkeää, että elävienkuvien näyttämöt kehittyvät
sivistyslaitoksiksi. Sillä minkä luulette parhaiten tunkevan suuren
yleisön tietoisuuteen? kysyi hän.

-- Hintojen alenemisen, otaksui Aina.

-- Palkkojen kohoamisen, sanoi vastapään Hilma.

-- Elävätkuvat, hyvät neidit. Tai oikeammin ne elämykset, joita
yleisö kokee elävienkuvien teatterissa. Kansan sydän on avoin
niille. He surevat ja elävät näkemiensä henkilöitten kanssa. Heidän
mielikuvituksensa kasvaa ja moni raukka saa ainoastaan tällä tavalla
matkustaa ulkomaille.

-- Isän pitäisi olla kuulemassa tätä, kuiskasi Mauri Eljakselle.

-- Minä en ole vielä nähnyt niin sivistynyttä miestä kuin tuo
tirehtööri, Amalia-tädin pitäisi tutustua häneen, kun hän aina kutsuu
miehiä sivistymättömiksi, vastasi Eljas.

Kahvin jälkeen siirryttiin istumaan sohvapöydän ympärille.

-- Soita, Eljas, vähän vieraille, pyysi Olga.

Eljas soitti "Honkaen keskellä", jota koko seura innostui laulamaan. Se
laulettiin kolme kertaa alusta loppuun, sillä Eljas ei osannut muita
laulukappaleita.

-- Soitapas ramovoonia, se on hauskempaa, sanoi yläkerran Tilta.

Eljas totteli ja seura nautti sanomattomasti. Suomen kansa on
soitannollista.

Hilman silmät olivat haaveelliset, Iita nojasi päätään kaltevasti
ikkunaverhoa vastaan ja Alina varjosti silmiään peukalolla ja
etusormella, kolme muuta sormea haarautui viuhkan muotoisesti ilmaan.
Annan pää huojui tahdin mukaan, Hiltan suu unohtui puoliavomeksi ja
Tiltan hengitys kävi mollissa ja duurissa säveleen mukaan.

Soiton lakattua katseltiin kuvia ja Kuvalehtiä.

Olga esitteli Hattaranheimolle albumissa olevia kuvia.

-- Tässä on minun äitini ja isäni.

Hän ei ajatellut Mauria, joka seisoi sohvan takana. Tätä halutti pyytää
selitystä Olgan vanhemmista, jotka hän tunsi rehtori Lundéniksi ja
Amalia-tädiksi. Mutta sitten hän ajatteli, että parasta on pysyä vaiti,
muuten Olga lähettää pois, niinkuin äitikin, kun kysyy jotain vierasten
läsnäollessa.

-- Tässä on pieni veljeni, joka hukkui nuorena, jatkoi Olga näyttäen
lapsuuden kuvaa Topeliuksesta.

-- Kuka tämä suloinen nuori nainen on? kysyi Hattaranheimo Hanna
Granfeltista, joka oli kuvattuna Elisabethina Tanhäuseristä.

-- Se on isäni ensimäinen vaimo, joka karkasi Ameriikkaan, nyt hän on
naimisissa resitentin veljenpojan opettajan kanssa. Tässä on minun
sulhaseni, joka kaatui Tampereella sankarillisesti taistellessaan
kansan riveissä. Nyt hän makaa sorakuopassa, -- ja Olgan ääni vapisi
hänen hellästi katsoessaan lehtorin seppelöittyä kuvaa, joka oli otettu
maisterinvihkiäisten jälkeen.

Mauri tukki suunsa nenäliinalla.

Olga jatkoi osoittaen lehtorin äitiä:

-- Tämän rouvan luona minä palvelin ja siitä asti minulla on hermot
piloilla ja pahoja unia öillä.

-- Mitä siellä sitten tapahtui?

-- Kun se rouva rakasti sen renkiä ja se renki ampui sen miehen, joka
teki niinkuin se rouva käski, kun se ei enää rakastanut sitä miestä,
mutta joka rakasti sen rouvaa. Se toinen kuoli ja ne molemmat joutuivat
linnaan, mutta nyt se on vapaana ja minä näin sen kadulla. Ja kamalaa
se oli.

Mauri hiipi pois tämän sekavan kertomuksen aikana. Hän arvasi,
että Olga jättäisi hänet ilman limonaatia, jos hänet huomattaisiin
kuuntelemassa.

-- Kyllä tuo tirehtööri katselee vähän kieroon mummoa, jos hän sattuu
näkemään hänet, ajatteli hän itsekseen.

Seurustelu vilkastui yhä enemmän. Päätettiin lähteä ensi sunnuntaina
Seurasaareen. Salontaus ja Hattaranheimo lupasivat tuoda tovereitaan
mukaan ja niitten tyttöjen, jotka olivat keittäjättäriä, piti huolehtia
eväästä.

Kesken vilkkainta keskustelua soi puhelin. Eljas meni kuulemaan.

-- Joku soitti ja sanoi, että äiti ja isä ja Ilma tulevat kotiin nyt
heti. He tulevat aikaisemmin kuin aikoivat, kertoi hän palattuaan.

-- No on nekin väkeä. Mikä heitä nyt tänne ajaa! huudahti Olga
harmissaan.

Vieraat tekivät kiireistä lähtöä.

-- Ei tarvitse pelästyä, rouva itse lupasi että saa kutsua, koetti Olga
rauhoittaa, mutta toivoi itsekin, että ehtisi ajoissa pestä ja asettaa
kaappiin herrasväen hienoimman kahvikaluston.

-- Kyllä minä herrasväet tunnen. Kun he tulevat kotiin, täytyy koti
olla siivottu ja tyhjä. Miestuttavia ei saisi olla yhtään, ei he usko
veljiin eikä miestuttaviin, jollei näytä papinkirjaa, sanoi Alina.

-- Minullakin on oikea veli sotaväessä, mutta joka kerta kun hän tulee
käymään, niin rouva kysyy että "onko tämäkin sotilas taas veli?" eikä
näe, että samat kasvothan ne ovat, sanoi Anna.

Vieraat menivät ja Olga alkoi raivata pois kuumeisella kiireellä
pitojen jälkiä.

Aika kului, mutta ketään ei kuulunut. Pojat menivät levolle ja Olga
torkkui tuolillaan. Yhtäkkiä hän havahtui keittiön ovelta kuuluvaan
naputukseen.

Aukaistuaan oven hän näki Limpumskan, jolla oli kenkäkauppa alakerrassa.

-- Pistäysin vain sanomaan, että alakerran Mimmi tuli meille siinä
yhdeksän tienoissa ja sanoi "näyttävänsä lehtorin Olgalle, että saattaa
käydä pahasti sille, joka loukkaa tuttavaa, jolta viime nimipäivänä sai
unikirjan ja kahdenmarkan kortin". Niin että paha sillä oli mielessä,
sanoi Limpumska.

Olga alkoi aavistaa pahaa ja kysyi:

-- Soittiko se meille?

-- Soitti niinkin ja kertoi lehtorilaisten tulevan kotiin tänä iltana.

-- Kyllä minä nyt sen katalan vehkeet ymmärrän. Valehteli koko jutun
ja tärveli kutsut, kun en minä häntä pyytänyt tänne. Olga veti
henkeään ja alkoi valituin sanoin kuvailla Mimmin ominaisuuksia, hänen
entisyyttään, tuttaviaan, epäsiistiä keittiötään ja rouvaltansa saatua
hattua.

Koko tämä sanatulva huudettiin sellaisella ponnella, että pojat
heräsivät viereisessä huoneessa.

Limpumska istui puulaatikolla ja nautti sanomattomasti. Hän yllytti
Olgaa kertomalla lisäseikkoja ja otaksumalla, että koko talo tulisi
nauramaan keskeytetyille pidoille.

-- Minusta Olga puhuu rumanpuoleisesti, sanoi Mauri vuoteestaan.

-- Mistähän hän on oppinut niin monta rumaa sanaa? Eihän herrasväet
käytä niitä ja sen tuttavat olivat kamalan hienoja, sanoi Eljas.

Vähitellen alkoivat suuttumuksen aallot keittiössä tyyntyä, mutta vielä
puoli unissaankin pojat kuulivat, mitenkä alakerran Mimmille vielä
kerran käy.

Kun pojat seuraavana päivänä tulivat koulusta, olivat matkustavaiset
tulleet kotiin. Olga, jonka luonto oli iloinen ja ystävällinen, oli
entisellään.

-- Mitä äidin pojat ovat tehneet tällä aikaa? kysyi Tekla.

-- Lauantaina me käytiin erään tirehtöörin, joka samalla on
vahtimestari, ja sähkömonttööri-insinöörin kanssa ensin sivistävässä
huvissa ja sitten raittiusjuhlassa, jossa vallitsi suuret aatteet, ja
sitten pyhänä retkellä Ruokosten poikien kanssa ja iltapäivällä oli
kutsut, jotka jäivät kesken, kun alakerran Tilta, jolla on rouvan vanha
hatunrähjä päässä, pelästytti isällä ja äidillä, ja illalla Limpumska
kertoi kaikki, kertoi Mauri suulaasti.

-- Olka on ollut mainio ja meillä oli jännää yhdessä. Oliko
hopeahäissä yhtä kivaa kuin tavallisissa häissä? kysyi Eljas ja jatkoi
odottamatta vastausta: -- Nyt me vihataan pannukakkuja yhtäpaljon kuin
laskennonkokeita.

-- Ei teidän selityksistänne selviä juuri muuta kuin että teillä on
ollut hauskaa. Olivatko pojat kilttejä, Olga?

-- Oikeen hyviä poikia he ovat. Me tulemme toimeen vaikka vuoden,
vakuutti Olga.

-- Matkustakaa te joka viikko häihin, meillä on nyt aika mukavia uusia
tuttuja, sanoi Mauri.

-- Jotka haisevat hajuvedelle, lisäsi Eljas.

Mutta Olga, joka ennenkin oli huvitellut vahvasti, yltyi tämän jälkeen
tässä suhteessa aivan kohtuuttomaksi. Joka vapaan illan hän vietti
tansseissa ja aamusilla hän oli väsynyt ja päätä pakotti. Poski
oli enimmäkseen turvoksissa, sillä reikäisiä hampaita kolotti, kun
jalkoja oli palellut yöllä kotiin tullessa ohkaisissa tanssikengissä
ja sukissa. Usein kun koko perhe nukkui, alkoi Olga pukeutua ja hiipi
varovaisesti ulos.

Vihdoin kun talonmieskin valitti levotonta elämää portaissa, päätti
Tekla puhua Olgan omalletunnolle.

-- Tyydyttääkö tällainen elämä Olgan parempaa luontoa? aloitti hän.

-- Ei parempaa eikä huonompaa. Lehtorilla on yksi aamiaisaika, pojilla
toinen ja Ilma-neidillä kolmas. Saa olla aina ruuan kimpussa, aina
tiskata ja keittiö on koko päivän astioitten ja ruuan vallassa. Kenenkä
luontoa sellainen tyydyttäisi, vastasi Olga.

-- Minä tarkoitin ikuista yöjuoksua ja tanssimista. Sellainen on
kevytmielistä elämää.

-- Voi olla niinkin, mutta minä en ole huomannut, että siitä pahenisi.

-- Terveydelle se ainakin on pahaa.

-- Niin on, päätä pakottaa alituisesti ja hampaat eivät anna koskaan
rauhaa.

-- Ja tekee ihmisen haluttomaksi työhön.

-- Se on totta, aamulla on kuin rääsy. Ja rahoja menee tavattomasti.

-- Sitäpaitsi on vaarallista, kun nuori tyttö tulee yksin öillä kotiin.

-- En minä yksin tule, mutta vaarallista se siltä on.

-- Talonmies valittaa että Olgan takia on portaissa öisin rauhatonta.

-- Talonmiehen pitäisi hävetä, kun panettelee köyhää tyttöä, jota ei
kukaan puolusta. Kyllä minä sille joukolle näytän, sillä minä olen
kuullut, että he trokaavat, -- varmasti trokaavat.

-- Nyt ei ole kysymys talonmiehestä, vaan Olgan tanssimisesta. Koska
Olga siis myöntää, että liika tanssiminen on vahingollista ja että
etenkin yöjuoksu on pahaa, niin toivon, että Olga muuttaa elämäänsä ja
tekee parannuksen.

-- Sietäisi muuttua kokonaan, kun tanssikengätkin kuluvat niin pian.
Alusvaatteetkin ovat lopussa, yksi paidan riekale on enää. Voisinkohan
minä saada puolet ensi kuun palkasta? Ompelen itselleni vahvan paidan,
ilman rotyyrinkiä, ja alushameen.

-- Se on juuri hyvä alku. Olga heittää turhat harsokankaat ja ostaa
tanakkaa kestävää kangasta.

Seuraavana iltana istui Olga kotona ja neuloi paitaansa, keskeyttäen
aina väliin työnsä mennäkseen puhelimeen. Hän selitti jokaiselle
tuttavalle, joka soitti, että kunnollinen elämä on ajanpitkään
ainoa suositeltava ja että nyt hän aikoo säästää ja mennä nukkumaan
yhdeksältä.

Tekla meni puhelemaan miehensä luokse.

-- Olga on kiltti ja taipuisa tyttö. Hän ymmärtää hyvin, mikä
hänelle on vahingollista ja seuraa vanhempien ihmisten neuvoja. Näin
ystävällistä palvelijaa minulla ei vielä ole ollutkaan, sanoi hän.

-- Kun palvelijat ovat kelvottomia, on se tavallisesti emäntien syy.
Sen sijaan että johtaisivat heitä viisaasti ja äidillisesti, vaativat
he valmiiksi muovatun ihmisen ja ottavat uuden pienimmästäkin syystä,
sanoi lehtori.

Mutta seuraavana vapaailtana tuli Olga kotiin vasta aamuyöstä. Talon
isännöitsijä soitti ja valitti, että Olga seisoi varhain ja myöhään
palovajan katolla ja vehtaili toisella puolella olevien sähkölaitoksen
työmiesten keralla.

Tekla kääntyi miehensä puoleen:

-- Ohjaa sinä nyt häntä hellästi ja isällisesti, minun sanani ovat
langenneet kalliolle.

-- Kutsu Olga tänne, sanoi lehtori päättäväisesti.

Olga tuli unisena, käherrysraudan höyry hiuksissa ja poski turvoksissa.

-- Lehtori aikoo varmaan torua siitä yötanssista, mutta johan tämä
hammas turvotti posken rangaistukseksi. Se tanssiminen on minusta niin
lystiä ja tällainen työihminen saa niin yksipuolista liikettä tuolla
hellan ääressä, alkoi Olga ottaen keskustelun johdon käsiinsä.

-- Alituinen yövalvominen työtätekevälle ihmiselle -- -- -- yritti
lehtori.

-- Tietysti se on vahingollista ja monet tekevät paljon syntiä öillä.
Minäkin päätin jo lopettaa, mutta kun toiset pyysivät ja siellä
näyteltiin mareskia -- -- --.

-- Mitä se on?

-- Paperiin on maalattu kuvia ja pyöreitten reikien läpi pistetään
kasvot näkyviin ja sitten lauletaan. Eikö lehtori ole sellaista nähnyt?
Ensi sunnuntaina siellä on taas, saa sinne tulla kuka vain.

-- En minä sellaisista välitä. Nyt tahdon ainoastaan sanoa, että
terveellinen, riittävä uni on Olgalle parempaa kuin hauskimmat
tintamareskit. Kevytmielinen elämä on vääryys itseään ja isänmaata
kohtaan. Sellainen kansa joutuu perikatoon, jonka jäsenet antautuvat
hekumalliseen elämään. Sen näkee jo muinaisista babylonialaisista,
myöhemmin roomalaisista. Minkä Olga luulee vaikuttaneen Ranskan
vallankumouksen puhkeamiseen?

-- Köyhälistön nylkeminen, ropakanta ja ohraanan maanalaiset hirmutyöt,
vastasi Olga suulaasti, kooten muististaan, mitä oli puolueensa
lehdistä lukenut.

-- Olga sekoittaa Venäjän vallankumouksen ja entiset tapahtumat. Syy
Ranskan kansan kapinaan oli juuri hovin ja ylhäisön tuhlaavainen ja
hekumallinen elämä. Silloin tehtiin yö päiväksi, paheet kukoistivat ja
tanssittiin haudan partaalla. Eikö Olga pelkää historian tuomiota?

-- Mitä se on?

-- Se, mitä tulevat polvet ajattelevat kansasta, joka vakavina aikoina
ajattelee vain huvituksiaan. Kerronko minä Olgalle Kustaa III:n hovin
ylellisyydestä ja turmeluksesta varoittavana esimerkkinä tai tälle
vastakohtana Spartan kansan ankarasta kasvatuksesta ja järkiperäisistä
elämäntavoista?

-- Uskonhan minä vähemmälläkin, että pitäisi kääntää elämä toiselle
tolalle. Lehtori, se vasta on viisas mies. Tietää asiat oikein juurta
jaksain. Kansojen kohtalot ja kumoukset ja ihmisten heikkoudet. Itsekin
lehtori elää niin säntillisestä.

-- Minä elän mielipiteitteni mukaan. Kyllähän monellakin voisi olla
halua huvituksiin, mutta periaatteen ihminen elää järjen mukaan.

-- Varjelkoon! Haluttaako lehtoriakin tanssimaan aamupuoleen yötä?

Lehtori ei kuullut Olgan sopimatonta otaksumista, sillä hän kaivoi
kirjakaapin alinta hyllyä. Löydettyään, mitä etsi, kääntyi hän taas
Olgan puoleen, antaen tälle kaksi paksua kirjaa.

-- Lainaan Olgalle pari mielenkiintoista ja opettavaista kirjaa.
Puhuttu sana ei jää niin mieleen kuin monta kertaa luettu kirja. Tässä
on jalon Epiktetoksen elämäkerta. Hän oli vapautettu orja, mutta hänen
henkensä oli vapaampi ja viisaampi kuin monen, joka on elänyt elämän
aurinkoisella puolella. Toinen on eräs väitöskirja nimeltä "Kansojen
rappeutumisen syyt". Molemmat kirjat sopivat juuri Olgan elämään ja
opettavat katsomaan ilmiöitä historian perspektiivissä.

-- Sitä minä en ole ikimaailmassa osannut, sanoi Olga levottomana.

-- Toivon, että Olga ne luettuaan paheksuu omaa elämäänsä.

-- Se on vissi se. Mutta orja minä en ole, en entinen enkä nykyinen.
Lehtorin ei pitäisi kutsua köyhää tyttöä sellaiseksi. Eikä orjan
elämäkerta sovi minun elämääni.

-- Sitä minä en ole sanonutkaan, mutta minusta tuntuu kuin Olga olisi
synnin orja.

-- Voi olla, sitä on moni herrasihminenkin, sanoi Olga. Hänestä synnin
orja oli vähemmän nöyryyttävää kuin ihmisen orja.

-- Olga saa nyt mennä lukemaan. Minä toivon, että tämä keskustelu on
selvittänyt käsitteitä, sanoi lehtori.

-- Ihan kerrassaan, vastasi Olga, joka ei pannut vastaan muuta kuin
hätätilassa.

Tekla meni Olgan luo keittiöön nähdäkseen, oliko tämä hyvin masentunut
pitkän keskustelun jälkeen.

-- Saanko asettaa illallisen nyt jo pöytään? Minulla on vähän asiaa
Liisankadulle, sanoi Olga.

-- Eikö Olga tahtoisi nyt neuloa sitä alushametta? ehdotti Tekla, sillä
hänellä oli ennakkoluuloja Liisankatua kohti.

-- Kun ei ne rahat riittäneetkään alushameeseen.

-- Ei kai ne kuluneet kaikki yhteen paitaan?

-- Apteekkarin Annalla oli nimipäivät ja minä ostin puketin hänelle.
Kukat maksavat häpeämättömän paljon tähän aikaan ja loput meni
harsohameeseen.

-- Mutta Olganhan piti ostaa tästälähin vahvoja, kestäviä kankaita.

-- Tästä ei tullutkaan tavallinen puku. Siitä tuli lastiikkahame.

-- Mitä Olga tarkoittaa?

-- Minä meinasin, että koska yötanssit harmittavat herrasväkeä, niin
minä alan sitä lastiikkatanssia. Se ei ole sitä Makki Riipenperin, vaan
Ruhasen. Se opettaa Liisankadun tanssisalonkissa kaksi kertaa viikossa,
sellaista helpompaa lastiikkaa.

Tekla tarkasteli kauhuissaan Olgan pitkää, koliskoa ruhoa.

-- Eihän Olgan elämä tällaisesta parane. Eihän plastiikka sovi Olgalle,
yritti hän vastustaa.

-- Ruhanen sanoi viime kerralla, että minulla on luontainen taipumus
sulaviin liikkeisiin. Sitäpaitsi nämä tanssitunnit ovat 9-11 illalla,
niin ettei tule liikaa valvottua, josta lehtorikin juuri sanoi että
roomalaiset rappeutuivat, sanoi Olga vetäen laatikosta Isadora Duncanin
malliin neulotun merensinisen harsohameen.

-- Mitä nämä kurssit maksavat ja kauanko ne kestävät?

-- Niihin saa kertalippuja 5 markalla tai halvemmalla kuukausittain.
Siellä voi käydä, kunnes liikkeet ovat täydellisiä ja ruumis
muodostunut ihanteelliseksi. Ei se niinkään pitkää aikaa vie.

Teklaa värisytti. Hän aavisti, ettei hän tulisi näkemään sen kurssin
loppua ja päätti ehdottaa Olgalle vähemmän vaarallista urheilua.

-- Eikö Olga liittyisi mieluummin johonkin voimisteluseuraan? Minä olen
voimistellut suuren osan ikääni.

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä Olga purskahti raikuvaan
nauruun.

-- Näkyy päältäkin ettei rouvan aikana viljelty lastiikkaa. Minä en
mene voimisteluun, en ikinä.

Tekla oli voitettu. Hän meni miehensä luo ja kertoi Olgan uudesta
riennosta.

-- Olen ennenkin tehnyt sen huomion että palvelijat usein ovat
epänormaaleja, mutta nyt sodan jälkeen he ovat aivan omituisia, sanoi
Tekla.

-- Kyllä minustakin Olga on vähän erikoinen, mutta kiltti tyttö hän on.
Toivon paljon Epiktetoksen ylentävästä esimerkistä, lohdutti lehtori.

Tekla meni pois. Oli vaikeaa aina ymmärtää lehtoriakaan.

Samaan aikaan sanoi Olga vastapään Hilmalle:

-- Herrasväessä ei ole montakaan täysjärkistä. Tämä lehtorikin on
ihan pähkähullu. Ei siltä ettei ne ole viisaita. Mutta en minä heidän
sanoistaan paljoakaan välitä. Historian tuomio! Saakoot itse historian
tuomion. Mutta hyvää herrasväkeä nämä ovat. Eivät huuda koskaan. Mutta
vaikeaa on heidän meininkejään ymmärtää.

Johon vastapään Hilma sanoi:

-- Älä yritäkään ymmärtää, silloin menet itsekin sekaisin.

Joku päivä myöhemmin oli Amalia-täti Sevisillä.

Koko perhe oli koolla, paitsi Ilma. Olga tarjoili kahvia sulavin
liikkein.

-- Olga on vähän Amalia-tädin näköinen, eikä se olekaan ihme, koska
Olga on tädin lapsi, pamahutti Mauri.

-- Mitä sinä höpiset, lapsi? sanoi äiti.

Amalia täti oli mykistynyt hämmästyksestä.

-- Olgalla on Amalia-tädin ja rehtori Lundénin valokuvat alpumissaan ja
sanoo niitten olevan hänen vanhempansa. Sen hän kertoi tirehtöörille ja
niille muille kahvivieraille.

-- Mauri luulee leikkipuheet tosiksi. Lystiksenihän minä vain narrasin,
selitti Olga hädissään.

Mutta nyt hän sai ryöpyn ylitsensä. Amalia-täti ei ymmärtänyt leikkiä.
Hän uteli ja kyseli, kunnes Olgan täytyi tunnustaa koko valokuvajuttu.

Amalia-tädin muoto muuttui. Hän veti henkeään kuin sepänpalje ja kiersi
laihoja käsiään.

-- Tekla ja Konrad! Minua on häväisty teidän talossanne, lastenne
läsnäollessa, mitä karkeimmalla tavalla. Minun puhdas maineeni on
piloilla. Hankkikaa se minulle jälleen! Mitä auttaa ihmistä, että
hän on elänyt siveellisesti lähes 60 vuotta, kun sittenkin hyvä nimi
vedetään lokaan! Kuinka voin enää seurustella Lundénilla? Berta
Lundénkin, joka on vähimmästäkin syystä mustasukkainen, voi uskotella
ties mitä.

-- Me sanotaan hänelle ettei siinä ole perää, että se oli vain Olgan
metkuja, sanoi Mauri.

Tästä vasta Amalian kyyneleet alkoivat vuotaa, hän nyyhkytti ja
voivotteli ja toivoi kuolleensa, ennenkuin Olgan tapainen katala olento
oli syntynytkään.

-- Pojat eivät saa puhua sanaakaan koko asiasta, eikä siitä tiedä
kukaan. Eihän Olgan tuttavat tunne kumpaistakaan. Tietysti hän teki
väärin, mutta ei siitä nyt maine sentään mene.

-- Tietäisipä Amalia-täti, että Olga sanoi mummon istuneen linnassa
rengin kanssa, niin paha tulisi, ajatteli Mauri, joka tunsi suurta
halua kertoa tämänkin makupalan. Mutta hän sekä pelkäsi että sääli
Olgaa. Luultavasti tämäkin tulisi hänelle kalliiksi.

-- Mitäpäs tässä nyt leikistä suututaan? Enhän minä mitään pahaa
tarkoittanut. Sovitaan nyt, Amalia-neiti, minä pyydän anteeksi. Mutta
poikia minä en ota mihinkään, en ikinä mihinkään, sanoi Olga ja juoksi
keittiöön.

-- Ei kenellekään muille satu tällaisia onnettomuuksia. Minä olen
viaton uhri toisten hampaissa. Jokainen nujertaa minut maahan, tallaa
minua ja nauraa sydämessään ivanaurua nauttien tuskastani, lausui
Amalia-täti nauttien itsekin suurista lauseista ja tunteista. Viimeiset
sanat tarkoittivat Eljasta, jonka kasvot loistivat vaivalla pidätetystä
naurusta.

-- Olga sanoi, että isä on ollut sen sulhanen ja taistellut
punakaartissa Tampereella, oli Maurin pakko sanoa kääntääkseen huomion
Eljaksesta.

-- Nyt pojat menevät huoneeseensa, te olette saaneet aikaan kylliksi
häiriötä, sanoi Tekla tavattoman terävästi.

Lehtori, joka oli rauhanmies, oli hiipinyt pois, heti kun Amalian
kyyneleet alkoivat tulvia. Hän ei siis koskaan saanut kuulla,
minkälaisissa suhteissa hän oli ollut Olgaan ja sotaan.

Pojat poistuivat Eljaksen muristessa:

-- Saa tässä muutkin viattomasti syytöksiä. Olenko minä osallinen
Maurin tekoihin?

-- Minä näin, että sinä olit yhtäpoikaa minun kanssani. Sinusta se oli
kivaa. Oli niinkin, sanoi Mauri.

Amalia-täti rauhoittui vähitellen neljännen kahvikupin ääressä.
Ulosmennessään hän sanoi:

-- Neuvon sinua, Tekla, kasvattamaan paremmin palvelijoitasi. Mutta
eipä ole ihme, että he ovat hävyttömiä, kun omat lapsesi eivät osaa
ensinkään käyttäytyä.

-- Ovatko he olleet epäkohteliaita?

-- Kuulithan itse että Mauri sanoi _minua_ Olgan näköiseksi. Missä
hänen silmänsä ovat?

Amalia-täti meni ja ovi sulkeutui hiukan liian kovalla melulla.

Olga purki sydäntään Pärkreenille keittiössä:

-- Ei niihin herrasihmisiin niinkään helposti totu. Suuttuvat kaikesta
turhasta. Varovainen niitten kanssa pitää olla. Mutta jos eivät anna
käydä lastiikassa, niin minä muutan. Ilma-neitikin on tanssinut sitä
ja me ollaan yhtä vanhoja, mutta halut ja tavat pitäisi olla ihan
erilaiset. Hattu minulla sentään on vielä hienompi ja Salontaus on yhtä
hieno herra kuin Ilma-neidin laiha pankkiherra, joka sitä riiailee.

-- Olga on itsekin paljon komeampi kuin Ilma-neiti, sanoi Pärkreeni,
joka niinkuin useimmat lyhyet miehet ihaili pitkiä naisia.

-- Minua sanoivat Amalia-neidin näköiseksi! Mutta piikaa saa loukata
ken haluaa, ja Olga sekoitti räminällä veitset, lusikat, porsliinit ja
lasit yhteen pesuastiaan, niin että Sevisten arkiruokakalusto väheni 10
prosentilla.



IV.

ROUVIEN KAHVIKUTSUT.


Tekla oli rehtorilla aamupäiväkahvilla.

Kahvipöytä oli upea. Valkoisella, paljotöisellä liinalla oli kolme
kahvikalustoa, 6 kaakkua, pieniä leipiä, joitten leipominen oli
Berta-rouvan salaisuus, ja mahtava rinkeli. Kaikki oli maukasta ja
hauskaa.

Vieraat, sekä lihavat että laihat, olivat ystävällisen ja onnellisen
näköisiä. Tavallinen suomalainen jurous oli hävinnyt. Ei voinut
aavistaa, että monellakin oli elämässä enemmän huolia ja vastuksia
kuin kahvia ja kermakaakkuja. Emäntä esiintyi vaatimattoman
anteeksipyytävänä, mutta salaisesti varmana voitostaan. Hän nautti
tämän päivän. Huomenna oli aika miettiä, mitenkä kolmeneljäsosaa
kuukautta oli elettävä sillä yhdelläneljäsosalla palkasta, joka enää
oli jäljellä.

Amalia-neiti keskusteli ulkomaalaisen rouvan kanssa.

-- Sellaisia kahvikestejä kuin teillä Suomessa en ole nähnyt missään,
sanoi tämä.

-- Todellako? kysyi Amalia-täti.

-- Te olette kehittäneet kahvinjuomistaidon huippuunsa. Jo kahvipöydän
järjestely on mestarillinen. Kahviliinat ovat erikoisala Suomelle, vien
niitä ystävättärilleni kotimaahan. Kaakut ja leivokset ovat korkealla
tasolla. Arkioloissakin on kahvinjuonti teillä tärkeä perhetapahtuma ja
vahvistaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

-- Ennen maalla oli kahvinaika juhlahetki, silloin saapui posti, isä
istui rauhallisena perheensä ympäröimänä ja äiti oli tyytyväinen ja
tasapainossa. Lapset saivat puhua vapaasti, mikä oli heiltä kielletty
ruokapöydässä, ja isä kertoi tapahtumia sanomalehdestä. Muissa
perheissä oli tapana tarjota kahvia tarjottimilla, mutta meillä
käytettiin katettua kahvipöytää niinkuin nykyään, innostui Amalia
kertomaan.

-- Teidän kansallanne on monenlaisia nautintoja, mutta sitä
kaipaavatkin ne, joitten täytyy asua täällä koleassa maassa. Suomi on
ihana maa, olen tutustunut sen monipuoliseen kauneuteen, mutta ilmasto
sopisi sittenkin parhaiten jääkarhuille.

-- Sentähden rakastammekin kahvia, kuumaa, vahvaa kahvia. Toinen
kansallinen nautintomme on sauna, oikea löylysauna. Nämä kaksi ovat
meidän intohimomme, samoinkuin rakkaus ja raha muille.

-- Eivätkö suomalaiset välitä näistä?

-- Tietysti, mutta ei ensi sijassa. Sodan jälkeen on rahanhimo
kasvanut, mutta se ei ole luonnollista meille. Rakkaus ei myöskään ole
niin valtavaa kuin etelämailla. Se on täällä enimmäkseen tuollaista
pikkutunteellista haaveilua nuoruudessa ja tanakkaa perheenisän ja
äidin kiintymistä toisiinsa.

-- Mutta avioerothan ovat tavallisia täällä, ainakin Helsingissä, olen
kuullut.

-- Sekin on enimmäkseen sodan jälkeisiä paheita ja tällaisilla
ihmisillä on aina ulkolaista verta suonissaan. Meidän oma rotumme juo
kahvia, kylpee ja rakastaa hölkyttää elämän loppuun asti. -- Näettekö,
että me juomme nytkin jo kolmatta kuppia kahvia.

-- Ihmettelen näitten hienojen naisten ruokahalua. Leivoksia he syövät
kilokaupalla ja kahvia he juovat litroittain. Te mahdatte olla kaikesta
huolimatta rikasta kansaa. Tällä meidän isäntäväellämme esimerkiksi on
huvila maalla, he juovat selvää kahvia kuin lähdevettä ja isännällä on
varaa olla lomalla neljä kuukautta, joista yksi on keskellä talvea.
Olikohan heillä iso perintö?

-- He ovat perineet vanhan kaapin ja isoisän turkit, sanoi Amalia, joka
sitäpaitsi tiesi, että rehtori oli lukenut velaksi ja rouva oli tullut
aivan varattomasta kodista.

-- Kylläpä he silloin ovat tarmokasta väkeä. Heillä kuuluu olevan neljä
tytärtä. Näiden myötäjäisten turvaaminen on tietysti vetänyt paljon
varoja.

-- Ei heistä ole kuin yksi naimisissa.

-- Mutta tietysti he ovat koonneet ensin tytärten myötäjäiset,
ennenkuin ostivat huvilan?

-- Ei meillä monikaan anna tyttärilleen myötäjäisiksi muuta kuin liina-
ja pitovaatteita. Kaikista vähimmin sitä tekevät pienipalkkaiset
opettajat. Kuka voisi vaatia esimerkiksi Lundéneilta myötäjäisiä?
Tuskin he ovat aivan velattomiakaan.

-- Ja kuitenkin pidetään huvilaa ja tällaisia kutsuja! No, joka maalla
on omat tapansa.

-- Ja suomalaiset tavat ovat yhtä hyvät kuin ulkomaalaisetkin. Täällä
ovat vaimot uskollisia miehilleen, eivätkä samoile vieraita maita
etsiskellen, mitä moittisivat ja pilkkaisivat, sanoi Amalia-neiti
terävästi mennen toiseen sohvaan, jossa oli vain suomalaisia.

Tekla oli joutunut pöytään, jossa oli enimmäkseen "valveutuneita"
naisia.

Täällä luettiin ääneen mielenkiintoista kirjoitusta naisten osanotosta
yhteiskunnalliseen työhön. Kirjoittaja, yliopiston professori, vastusti
tätä ja puolusti naisen työtä kodin- ja lastenhoitajana. "Valveutuneet"
olivat kuohuksissa.

-- Luulisi kirjoittajan eläneen viime vuosisadalla, sanoi
eduskuntanainen.

-- Eihän tuollaisista asioista enää keskustella, naiset ovat jo
valloittaneet maailman, sanoi rehtorin rouva.

-- Kuinka hän rehellisenä miehenä voi sanoa, että naiset kirjoittavat
kuin koulutytöt, kypsymättömiä, vanhoja, jauhettuja asioita? kysyi
tohtorinna.

-- Meidän omat naislehtemme kuuluvat olevan hänen mielestään
"lapsellisia konventtijulkaisuja, jotka saavat naineet naiset penseiksi
ja tyytymättömiksi kotioloihin". Niissähän juuri on tosimoraalia ja
mieltäylentäviä kirjoituksia!

-- Mutta viimeinen suuri vaalitappio todistaa, että taidamme olla
kypsymättömiä valtiolliseen toimintaan, niinkuin professori väittää,
uskalsi Tekla sanoa.

-- Se oli tarpeellinen läksy meille. Me olemme velttoja ja
leväperäisiä. Saatte nähdä, että ensi vaaleissa saamme loistavan
tuloksen, sanoi naislehdentoimittaja.

-- Sitäpaitsi hän on kovasydäminen tuomitessaan naimattomia naisia.
Ei naimattomuus ole heidän syynsä. Minulla on serkku, joka on tehnyt
parhaansa saadakseen miehen. Hän olisi ottanut toissilmäisen leskenkin,
mutta kaikki ponnistukset menivät hukkaan, sanoi yksinkertainen nuori
rouva, joka sai lapsia useammin kuin uusia pukuja.

-- Mitä kirjoittamiseen tulee, niin melkein jokainen nainen, joka on
oppinut käyttämään välimerkkejä, osaa kirjoittaa painattamisen arvoisia
kirjoituksia, sanoi rehtorin rouva.

-- Ainakin niitä on legio, jotka yrittävät. Lehteen tulvii
kirjoituksia, mutta eivät ne aina ole ensiluokan työtä. Mutta
ilahduttavaa on nähdä, että naiset ajattelevat muutakin kuin
torihintoja ja parsimista, sanoi naistoimittaja. -- Luen teille kauniin
runon, jonka nainen on kirjoittanut; painatan sen ensi numeroon:

    "Vanha koivu, ikihumiseva,
    tunteheni lietsot eloon uuteen,
    uinua mä tahdon maani ihanuuteen.
    Vuolas virta aina kohiseva,
        levon tuo,
        onnen suo!"

Siinä on tunnetta, muodon kauneutta ja sointua.

-- Roskaa, mumisi valtiopäivänainen uskaltamatta puhua ääneen, sillä
"vanha koivu ja vuolas virta" olivat nähtävästi saavuttanut täyden
ihailun.

-- Olkaa hyvät ja ottakaa pieni tilkka lisää, tyrkytti rehtorin rouva.

-- Päivällinen tärveltyy kokonaan tällä tapaa, sanoi tohtorinna.

-- Ei meillä ole niin hyvää päivällistä, että siitä koituisi suurikaan
vahinko, sanoi nuori rouva ottaen ison annoksen leipää neljänteen
kuppiinsa.

-- Minun sisäkköni sanoi tänään, ettei hän kunnioita herrasväkeä,
kertoi laulunopettajan rouva.

-- Kuinka hän silloin voi olla sisäkkönä? Sehän on mahdotonta, sanoi
entisen senaattorin rouva.

Kaikissa paremmissa seuroissa on aina entisten senaattorien rouvia.

-- Eihän nykyään kukaan kunnioita ketään, sanoi eduskuntanainen.

-- Paitsi suurmiesten muistoa. Helsinkiläiset ovat innostuneet
juhlimaan patsaitten ympärillä ja sitä kai maaseutukin on. Silloin
kaikki kunnioittavat ylenmäärin, puhuvat ja ovat mahtavia, sanoi
naistoimittaja.

-- Oletko tyytyväinen Olgaasi? kysyi rehtorin rouva Teklalta.

-- Olga muuttaa, sillä minä väsyin hänen yöjuoksuunsa ja vaadin että
hän olisi kello 10 kotona.

-- Sehän sopii erinomaisesti. Minulla on tiedossa kiltti karjalainen
tyttö, joka tuli tänne hakemaan paikkaa. Hän on kotipitäjästäni,
tunnetusta talosta. Hänen nimensä on Anu Jukonen, sanoi rehtorin rouva.

-- Muistan, että olet puhunut Anu nimisestä tytöstä, mutta eikö joku
sanonut hänen olevan hiukan epänormaalin? kysyi Tekla.

-- Etkö ole huomannut, Tekla kulta, että kun emännät suuttuvat
palvelijoihinsa, sanovat he heitä aina vähän hulluiksi. Samaten
palvelijat emännistään. Siitä ei huoli välittää vähääkään. Katsos, eri
kansanluokat eivät ymmärrä toistensa sielunelämää.

-- Mutta minulla on totisesti palvelija, joka ei ole täysijärkinen.
Hän nauraa ääneen itsekseen ja keittää munia 20 minuuttia, sanoi
laulunopettajan rouva.

-- Mitä sanoisitte meidän Lainasta, joka leikkasi tomaatit viipaleiksi
ja paistoi ne pannussa makkaroiden kanssa? kysyi tohtorinna.

-- Ja minun keittäjättäreni osti 400 markalla kesähatun, eikä omista
yhtään paria villasukkia, sanoi professorin rouva.

-- Minulla on suurimmat vaikeudet sulhasasioista. Lyylillä on hellät
suhteet puumiehen, kaljakuskin, nuohoojan, kaasulaskunkantajan ja
talonmiehen kanssa. Hän on muuten hyvä tyttö, mutta liian tunteellinen.
Niissä asioissa hän on epänormaali.

Eduskuntanainen nousi kuin puhetta pitääkseen:

-- Ihmiset tuomitsevat sokeasti tekojen mukaan, koska he eivät näe
toisten vaikutteita. Heidän johtopäätöksensä vievät harhaan. Eri
rotujen välillä tämä tapahtuu aina. Villit kansat pitävät valkoisten
ihmisten tapoja ja tekoja hyvin omituisina ja käsittämättöminä.
Sivistyneet puolestaan arvioivat alempana seisovien ihmisten aivot
sangen epätäydellisiksi, tuomiten heitä heidän tekojensa mukaan.
Lapsetkin luulevat usein voivansa järjestää asiat paremmin tai ainakin
hauskemmin kuin vanhemmat. Sama on laita isäntäväen ja palvelijoitten
välillä, jotka useimmiten pitävät toisiaan vähäjärkisinä. Tosin
kamala sota oman kansan keskuudessa on tuhonnut monta, kovan ajan
heikentämää hermostoa. Kotiapulaisemme esimerkiksi olivat vaikeassa
asemassa valkoisten turvaamina ja elätettävinä, sillä välin kuin juuret
ja tunteet olivat toisella puolella. Täytyy tunnustaa, että suurin
osa heistä menetteli rehellisesti isäntäväkeään kohtaan. Harvoin
mielipiteiltään hyvinkin punainen palvelijatar petti työnantajansa.
Mutta usea heistä on järkytetty ikiajoiksi. Kauhu on jäänyt jäljelle ja
hermosto on huono. Sivistyneet kärsivät myöskin, mutta he eivät olleet
tällaisessa ristiriitaisessa asemassa kuin kotiapulaisemme.

-- Meidän Laina on aivan valkoinen, mutta silti hän on katkera veljensä
kärsimysten johdosta vankileirillä, sanoi tohtorin rouva.

-- Tässä näette toisen syyn ristiriitaan. Mutta muutenkin on harva
ihminen täysin normaali. Lähemmin tutkiessamme huomaamme, että hyvinkin
viisaalla ihmisellä on huolestuttavampia ominaisuuksia kuin että
hän keittää munia 20 minuuttia. Minun vanha viisas opettajani laski
sormensa ja varpaansa heti herättyään nähdäkseen, ettei niistä yksikään
puuttunut. Eräs lääkäri nykäisi karvan parrastaan aina ennen vaikeaa
leikkausta, jatkoi eduskuntanainen.

-- Minun mieheni jättää joka lauantai yliopistoon kirjan, jota hän
tarvitsee valmistellessaan maanantaista luentoa. Sen hän tekee
tahallaan pakottaakseen itsensä ikävälle kävelylle sunnuntaisin. Tätä
hän katuu joka sunnuntai, mutta uudistaa tekonsa joka lauantai, sanoi
professorin rouva.

-- Kuinka kauan tätä on kestänyt? kysyi joku.

-- 12 vuotta, eikä se lopu koskaan.

-- Pieni epänormalisuus ei suinkaan ole pahin vika ihmisessä.
Epärehellistä, kevytmielistä, tuhlaavaista tai epäystävällistä
palvelijaa minä en tahdo kotiini. Sen sijaan tulen hyvin toimeen
kotiapulaisen kanssa, jolla on hiukan vikaa aivoissa, sanoi rehtorin
rouva.

-- Mutta mikä tätä Anua vaivaa? kysyi Tekla levottomana.

-- Talvella häntä ei vaivaa mikään. Kesillä sanovat hänen joskus
olevan hiukan omituisen. Lähetä hänet uimaan, niin kyllä hän selviää.
Hän on kiltti, ystävällinen tyttö. Karjalaiset ovat rakastettavia ja
sydämellisiä ihmisiä. He rakastavat lapsia ja kiintyvät perheisiin,
ainakin niin kauaksi aikaa kuin he ovat talossa, ja sehän on pääasia.

-- Voinhan ottaa hänet koetteeksi, sillä ehdolla että hän on vaaraton.

-- Tietysti hän sitä on. Ei silti ole varmaa, että hän sopii teille,
sillä palvelija, josta yhdessä perheessä pidetään, voi epäonnistua
täydellisesti toisessa paikassa. Niinkuin kasvitkin, joista toiset
vaativat hiekkamaata, toiset savimaata, sanoi rehtorin rouva.

-- Toiset ovat kuin perunat, jotka tulevat rupisiksi lihavassa maassa,
mutta useammat ovat kuin hyötymansikat, jotka vaativat vahvaa maata,
sanoi maisterin rouva.

-- Tarkoitat, että yksi palvelija tarvitsee ankaruutta, toinen
ystävällistä kohtelua ja rohkaisua. Mutta harvapa meistä ajattelee,
mitä heidän luontonsa vaatii. He ovat vain enemmän tai vähemmän sopivia
välikappaleita palvelemaan meidän omia tarkoitusperiämme, sanoi
eduskuntanainen.

-- Meidän keittäjättäremme luonto vaatii eläviäkuvia joka toinen ilta,
sanoi professorin rouva.

-- Ja minun Liisani luonto on kuin Vesuvius, joka purkautuu kerran
viikossa tuhoavalla tavalla. Olen koettanut kesyttää hänen luontoansa,
etenkin kun porsliiniastiat ovat niin kalliita, mutta vielä en ole
saanut aikaan muuta kuin uusia purkauksia, sanoi kamreerin rouva, joka
juuri oli liittynyt seuraan.

-- Miksi ette vaihda keittäjätärtä, ettehän te ole vihitty häneen?
kysyi naislehdentoimittaja.

-- Mieheni luonto vaatii hyvää ja vahvaa ravintoa, niinkuin sitä
vaativat hyöytymansikat. Liisa on erinomainen ruoanlaittaja. Hänellä
on erikoinen aisti, joka johtaa häntä panemaan juuri sopivan määrän
mausteita ruokaan ja saamaan kastikkeet tuoksuavan maukkaiksi. Pihvit
ovat aina täsmälleen oikein paistetut ja keitot niin täydellisiä, että
mieheni suutelee minua erikoisen lämpimästi ja kehuu hyväksi emännäksi.
Liisaa minun täytyy pitää niin kauan kuin hän suinkin pysyy meillä.
Kaikkihan tietävät, että hyvät keittäjät ovat pikaluontoisia.

-- Minulla on keittäjä, joka on kuin auringonpaiste, mutta lihapullat
ovat kuin kuivuneet maanmunat ja ohukaiset kuin nahkapalat, sanoi
maisterin rouva.

-- Mitenkä saat Liisan kestämään luonasi? kysyi Tekla kamreerin
rouvalta.

-- Nostan palkkaa aina kun hän vaatii. Olen koettanut saada
käännöstyötä, voidakseni sen tehdä. Sittenkin hän uhkaa jokaisen
purkauksen jälkeen muuttaa. Elän kuilun partaalla. Liisalla on kaikki
valtit käsissään.

-- Eikö lainsäädäntöä voisi kehittää ehkäisemään alituisia palvelijain
vaihtoja pienimmästäkin syistä? kysyi toimittajaneiti eduskuntanaiselta.

-- Voisihan ajatella jonkunlaista lakiehdotusta tähän suuntaan.
Maammehan kehittyy yhä enemmän lakimaaksi. Meidän ryhmä suunnittelee
monta uutta hyödyllistä lakia. Ehdotamme, että määrättäisiin, kuinka
monta lasta kullakin perheellä pakollisesti täytyy olla. Toinen ehdotus
koskee lasten kuukausirahan suuruutta. Seuraava asettaa ikärajan
tanssimiselle, joka onkin tarpeen, nyt kun vanhat ovat alkaneet
tanssia. Sitten on ajateltu pakottaa naimattomat miehet ottamaan
kasvatikseen joku isätön lapsi, vastasi eduskuntanainen.

-- Miks'ei naimattomia naisia? kysyi tohtorinna.

-- Heitä pidetään syyttöminä naimattomuuteensa. On ajateltu kuitenkin,
että niiden, joita on kosittu, pitäisi alistua saman määräyksen
alle. Mutta miehet vaativat, että ne poikamiehet, jotka ovat saaneet
rukkaset, vapautettaisiin tästä. Minusta vasta kolmannet rukkaset
oikeuttavat heitä pääsemään kasvatista.

Koko seura piti tätä viimeistä lakiehdotusta aivan erinomaisena.

-- Sivistystyön alalla olisi vielä paljon tehtävää. Koulupakko on
vain ensimäinen askel. Seuraava on kaunokirjallisuuden lukemispakko,
käyntipakko Suomen ihanimmilla seuduilla ja tärkeimmissä
kulttuurilaitoksissa. Jokaisen suomalaisen, Ruijasta Rajajoelle
saakka, täytyisi tuntea Kansallismuseo, tieteelliset kokoelmat, Turun
historiallinen museo ja Korkeasaaren eläinmaailma, sanoi toimittaja.

-- Mutta eihän kansalla ole varaa matkustella, sanoi Tekla.

-- Jokainen pakkolaki tulee kalliiksi, sillä ne ovat vietävät läpi
valtion kustannuksella. Mutta varoja meillä on vaikka mihin, ja
rahallinen meno tuo toiselta puolen suuren henkisen voiton, auttoi
eduskuntanainen.

-- Kyllä meillä sitäpaitsi on varaa matkustaa. Koko kesän ovat junat
täynnä väkeä, jotka käyvät laulujuhlilla, kokouksissa ja arpajaisissa.
Paras heinäaika tanssitaan, elonkorjuutyöt seisovat laulun tähden ja
kauranleikkuu unohtuu arpajaishommien tähden, sanoi entisen senaattorin
rouva.

-- Tässä olisi myöskin lainsäätäjällä työtä, tuumi eduskuntanainen. --
Ensimäiseksi täytyy saada kahdeksantuntinen työpäivä kotiapulaisille.
He ovat ainoat ihmiset, jotka toisten palveluksessa saavat tehdä
rajattoman määrän työtä. Heidän velvollisuutensa pitäisi määriteltämän
tarkalleen. Silloin ei jäisi niin paljon mielivallan varaan.
Minä hoidin kerran sisareni lapsia 6 tuntia ja se tuntui silloin
maksimiajalta, sanoi toimittaja.

-- Jos minun lapsiani hoidetaan vain kahdeksan tuntia, niin he kuolevat
jok'ikinen, sanoi tohtorinna, joka kuului neljään yhdistykseen, hoiti
ison seurustelupiirin ja suosi taiteita.

-- Meillä täytyy ainoan palvelijan nousta kahvia keittämään puoli
seitsemältä. Jos hän lopettaisi työnsä kahdeksan tunnin kuluttua, niin
emme saisi ruokaa ja palvelusta puoli kolmen jälkeen. Sellainen ei käy
meidän perheessämme, jossa kaikki ovat laihoja, sanoi laulunopettajan
rouva.

-- Minä tiedän keinon. Perustetaan yhdistys, ehdotti kamreerin rouva.

-- Mitä uudella yhdistyksellä tekisimme. Onhan meillä jo "Perheenäitien
Yhdistys" ja "Palvelijataryhdistys", kysyi rehtorin rouva.

-- Tämä olisi sekayhdistys. Pohdittaisiin yhdessä epäkohtia, sanoi
kamreerin rouva.

-- Mutta emäntien epäkohdat ovat palvelijoitten edut ja päinvastoin,
sanoi tohtorinna.

-- Siitä tulisi varmaan vilkas yhdistys. Kuta enemmän
yhteenliittymistä, sitä enemmän heräämistä ja nousua! huudahti
toimittaja.

-- Mitähän kello lienee? kysyi Tekla.

Seurassa oli parikymmentä naista, mutta kenelläkään ei ollut tietoa
ajasta. Useimpien kellot olivat epäkunnossa. Toisilla oli rannekellot,
mutta kaikki vetämättä ja yhdellä oli ainoastaan vitjat.

-- Ei naisesta ole maailman hallitsijaksi, ennenkuin hän osaa hoitaa
kellonsa, sanoi eduskuntanainen halveksivasti, katsoen kelloansa. --
Kello on nyt puoli kuusi.

Koko seura ponnahti seisoalleen ja syntyi aika hälinä.

-- Minun mieheni on pahalla tuulella, kun myöhästyn neljänneksenkin
päivällisiltä, sanoi tohtorinna.

-- Liisa muuttaa huomenna ja lapset nääntyvät nälkään, voivotteli
kamreerin rouva.

Tekla kamppaili eteisessä löytääkseen vaatteensa, kun hän kuuli
rehtorin rouvan rauhoittavan vieraitaan:

-- Kello ei ole vielä neljääkään. Ruokahuoneen kello käy täsmälleen
oikein. Mieheni hoitaa sen itse.

-- Eduskunnan kello näkyy pitävän kiirettä. Jos sen mukaan hallitaan
maailmaa, niin tulevat asiat ainakin ajoissa valmiiksi, pisteli Amalia.

-- Tämä sattuu minulle ensimäisen kerran elämässäni. Mikähän tälle
kellolle nyt lie tullut, sanoi eduskuntanainen hämillään. -- Minulla
ei ollut itselläni kiirettä kotiin, sillä minä syön päivällistä kello
7. On mahdotonta seurustella ulkomaalaisten kanssa, ellei totu syömään
samaan aikaan kuin kulttuuri-ihmiset.

-- Pitääkö meillä muuttaa vanhat tavat ulkomaalaisten mukaan? Minä olen
ollut usein mieheni kanssa sivistysmaissa, mutta en ole vielä nähnyt
että esim. saksalaiset tai englantilaiset muuttaisivat tapojaan siellä
oleksivien ulkomaalaisten mukaan, sanoi kamreerin rouva.

-- Emmehän me voi pysyä ikuisesti Väinämöisinä tai Joukahaisina,
äksyinä ja vanhoillisina, sanoi eduskuntanainen.

-- Hyvästi nyt, rakas Berta. Meillä on ollut tavattoman hauskaa.

Pian olivat vieraat kiiruhtaneet porvarillisiin koteihinsa syömään
työstä tulleitten miestensä kanssa lihapulliaan. Mutta ruokahalu ei
ollut niin aito kansallinen kuin tavallista.

Rehtorin palvelijattaret korjasivat kutsujen jäljet.

-- Nyt meistä on taas puhuttu tuvat täyteen. Eihän kahvi maistuisi
miltään ilman palvelijajuttuja, sanoi sisäkkö.

-- Häpeevät välistä ja kääntävät puheen ruotsiksi. Kun sitä ymmärtäisi,
niin saisi kuulla kunniansa. Pitäkööt vain lystiä, kyllä mekin heidät
tunnetaan perinpohjin, sanoi keittäjätär.

-- Niin kuin minäkin katsoin näitä hienoja rouvia, jotka puhuivat niin
kauniisti ja nauroivat simasuin, ja samalla muistin, mitä niitten
palvelijat ovat kertoneet, niin nauratti minuakin. Me tiedetään
asioita, joita eivät kertoisi lapsilleenkaan, tai joita lapset eivät
sallisi vanhemmilleen kerrottavan. Luulevat, että kodit ovat vain
suljettuja perhepiirejä, eivätkä käsitä, että keittiön ovien läpi
kulkevat salaisuudet maailmalle. Heidän maineensa on meidän käsissämme.

-- Niin on totisesti.



V.

ANU.


Ilma seisoi kaasukeittiön äärellä ja kähersi hiuksiaan, kun ovelle
koputettiin.

-- Onks tää lehtor Sevisel? kysyi tulija, pieni, pyöreä nainen.

-- Kyllä, vastasi Ilma.

-- Mie satuin sit järestää kohallee. Oottaks työ täst talost?

-- Minä olen vanhin tytär.

-- Mänkääs sit sanomaa tei mammal jot mie oon tult. Mie oon teijä uus
kuharkka.

-- Mikä se on? En minä luule että äiti tarvitsee sellaista.

-- Vissii hää tarvissoo ko hää on miut pestant. Ymmärrättäks työ sit
mikä köksä on?

-- Ahaa, te olette meidän uusi palvelijamme. Tervetuloa vain. Ottakaa
vaatteet päältänne. Äiti ei ole nyt kotona, mutta hän tulee pian.

-- Eiks hää minnuu varttuntkaa ko hää läks pois? Mut saaha mie haastaa
täs teijä keral ratoks. Miu nimmei on Anu Jukonen. Mitävast se entine
läks?

-- Hän ei sopinut meille. Minkä tähden Anu muuttaa paikkaa?

-- Mie en kehant ennää röhjöttää maasyvämmes koton, ni sit mie lähin
sen kauppias Kosose kuharkaks, mut hyö pittiit nii pahhaa elämää.
Tappeliit yleaikaa keskenää, herra ronas rouva keral joka asjast. Hyö
olliit nii saitoi jot kahviporot pit paahtaa uuvellee. Aamul joivat
saijjuu. Mie oon kahevuotiaast ast saant kohvii ylösnoustes. Siit saa
voimaa jot jaksaa akkiloija kaike päivää. Ryssä, hää juop saijjuu ja on
vetelä ja laiska. Mitä työ juotte?

-- Lapset syövät puuroa, aikaihmiset juovat kahvia.

-- Ompas teil hyväluontoset lapset ko eivät patista kohvii. Onks teijä
pappa alustpittäi olt herra?

-- Hän on lehtori ja oppinut historiantutkija, vastasi Ilma lyhyesti.

-- Meijä naapuri poika käi monet koulut ja luk roviisoriks ast. Hää
nai ruossii haastavan rouvan, mut ei hyö silt oo oikiaa herrasväkkee.
Mienen taho olla rostopaikas sitävast, ko mie tahon isse sivistyy.
Oppiiks tääl ruossii?

-- Me puhumme suomea kotona

-- Tei papal on nii rostonim, sanoi Anu, joka alkoi tulla levottomaksi.

-- Se on rehellinen suomalainen nimi, eikä sitä tarvitse hävetä, sanoi
Ilma hermostuneesti.

-- Voip olla hyvinkii herrasväen nim, lohdutti Anu.

Tekla tuli nyt kotiin ja Ilma luovutti Anun hänelle.

Ensimäinen viikko on emännän ja palvelijan kuherrusaika. Molemmat
ovat toivorikkaita, kaikki sujuu hyvin ja luokkaepäluulo on haudattu
ystävällisten tunteitten alle.

Anu oli sukkela töissään, laittoi ominpäin ruoan ja siivosi
uskomattoman nopeasti huoneet.

-- Nyt olemme saaneet meidän talomme mukaisen, vaatimattoman
kotihengettären. Olen ihastunut häneen, sanoi Tekla miehelleen.

-- Hän on kiltti meille, ei aja pois keittiöstä eikä kutsu penikoiksi
tai muilla vielä enemmän ihmisarvoa alentavilla nimillä. Niin tekevät
useimmat palvelijat, kun heillä on kiire, sanoi Mauri.

-- Hän povaa meille korteista iltasilla. Minä saan nuoruuden
rakastettuni vaimokseni, mutta mustaverinen nainen myrkyttää hänet
elämän keväässä, ja minun anoppini saa Ameriikan perinnön, mutta hän ei
anna penniäkään minulle. Maurilla on punapartainen verivihollinen, joka
saattaa hänet pahaan huutoon, niin että hän joutuu akkojen hampaisiin.
Silloin vasta hänelle sattuu odottamaton onni, kun hän näkee unissaan
valkean, mustan ja harmaan kissan hyppäävän kaivoon, kertoi Eljas
henkeään vetämättä.

-- Minulle hän myöskin on kiltti, sanoi Tekla raukka, joka aina oli
alakynnessä keittiössä.

-- Ehkä Karjala tuottaa parempirotuisia palvelijoita kuin muut
tienoot. He ovatkin olleet kauimmin ikeen alla ja tottuneet nurkumatta
palvelemaan muita, tuumi lehtori.

-- Eivätkö he ole viekkaita ihmisiä? kysyi Ilma.

-- Viekkaat ihmiset ovat niin ystävällisiä, sanoi Tekla.

Parin viikon kuluttua sanoi Anu Teklalle:

-- Nyt mie rupian käymää iltakurssiloil, siel oppii ruossii ja muit
henkee etistävvii asjoit. Mienen ikkään kehtaa lötöstää piikan, mie
meinaan pyrkii etteepäi. Tääl talos ei paljokaa sivisty.

-- Tietysti Anu saa käydä iltakursseilla, kunhan kotitoimet eivät siitä
kärsi, sanoi Tekla.

-- Rouvan pitäs ja sivistää issijää jot pysys herran tasol, kehoitti
Anu.

-- Ei jää paljoakaan aikaa taloustoimista ja ikuisista parsimisista.

-- Vaik mie oon toise orja, ni mie ossaan laittaa issellein aikaa
henkenetistämissee.

-- Minun aikani kuluu tarkkaan kotona.

-- Mikä mistäi tykkää. Mie saan aikaa ko isse tahon.

-- Mutta eilen, Anun ollessa saunassa, minä näin ruokakomerossa
perunasäkin takana uuden pyyheliinan kosteassa homeessa. Viime
viikkoisen marjapuuron tähteet olivat samalla vadilla kuin
maksakappale, joka oli unohtunut paistamatta ja haisi. Hyllypaperit
näyttävät, mitä meillä on syöty parin viime viikon aikana ja pesupöydän
mauton sisällys pursuaa ulos, kun aukaisee oven, uskalsi Tekla sanoa.

-- Kyl mie ajallaa korjaan kaapitkii, mut kassokaa, mite sorja tää
kyökki on. Kuparit kiiltäät jot vilistää silmis, kyökinsilta on puhas
ko Juhanina ja tuukit mie pesen kerta viikos. Mut mienen tykkää, ko
rouva koluvaa ja nuuskii miu perässäi. Kosose rouva pilas mei välit
rykkänää sellaisel. Miul sekkautuu ver kons miul haastetaa tiukkaa.

-- Mutta täytyyhän minun huomauttaa epäkohdista, sanoi Tekla.

-- Mienen tykkää siit, miul sekkautuu ver, toisti Anu itsepintaisesti.

Se olikin totta. Lehtori heräsi yöllä siihen, että joku nyki peitettä,
jolla hän oli peittänyt kokolailla kaljun päänsä.

Heikossa valossa hän näki silityshuopaan käärityn paljasjalkaisen
olennon seisovan vuoteensa vieressä ja valittelevan:

-- Voi, voivoi! nyt se on katos. Lepattelloo ja pilkkaa, eikä lähe
pois. Voivoi tokkiisa!

Lehtori veti kainosti peitteen kaulaansa asti ja herätti Teklan.

-- Mitä Anu tekee täällä keskellä yötä? kysyi tämä.

-- A ko mie säikähin henkee siel katos.

-- Mistä Anu puhuu?

-- Myö oltii Kososel justii jalois ko sottaa käytii ja tekkiit
hirmutöit ja ihmiste sisut olliit ko luontokappaleil. Hyö lopettiit sen
Noskua Tuomaan ja hää kasso minnuu ko hyö raastoit hänt pois. Mut nyt
häne henkesä lietsoo kyöki katos enkä mie hirviä männä sinne, nyyhkytti
Anu.

Tekla sytytti tulen ja sanoi:

-- Anu rauhoittuu nyt. Keittiön katossa palaa vain kaasunsytytysliekki.
Onhan Anu nähnyt sen ennenkin joka ilta. Mennään nyt yhdessä katsomaan,
niin sammutan sen helposti.

Tekla vei Anun keittiöön, jossa hän pari kertaa sammutti ja sytytti
kaasuliekin. Sitten hän antoi Anulle bromia ja saattoi vuoteeseen.

-- Anu nukkuu nyt rauhassa, että jaksaa huomenna auttaa vaatteitten
silittämisessä.

Tämä ajatus rauhoitti Anua niin että hän pian nukkui.

-- Kuinka minä uskallan pitää häntä talossa, hän näkyy todella olevan
hiukan sekaisin. Sotatapahtumat ovat mahtaneet järkyttää hänen
tasapainoaan, sanoi Tekla päästyään vuoteeseensa.

-- Saamme nähdä, minkälainen hän on huomenna. Joku seikka on varmaan
eilen tärisyttänyt häntä, arveli lehtori.

-- Hän sanoi verensä sekaantuvan kun huomautin hyllypapereista ja
ruoantähteistä.

-- Häntä täytyy kohdella varovaisesti. Ihmiskunnan hermot eivät
ole entisellään. Ranskan vallankumouksen jälkeen sattui myöskin
omituisia sielullisia ilmiöitä. Eräs kuuluisa hermolääkäri kertoo
mieltäkiinnittäviä tapauksia tältä alalta. Monella olivat aivot
täydellisesti kunnossa, ainoastaan joku epäsäännöllisyys ilmautui.
Jotkut sekaantuivat mielenliikutuksista tai pelosta. Toisilla oli joku
hulluudenoire tai mielikuvitelma, muuten he olivat viisaita. Odotapas,
niin haen huoneestani hänen teoksensa tänne. Voit itse lukea, ja
lehtori oli nousemaisillaan vuoteestaan.

-- Älä, hyvä ystävä, tärvele loppuyötä. Nukkukaamme nyt, muuten emme
jaksa herätä aamusella. Onko nyt sopiva aika lukea hermolääkärin laajaa
teosta?

Lehtorin pää painui alas.

-- Olet oikeassa, Tekla. Muistuta minua huomenna, niin saat kirjan.

Seuraavana päivänä olivat kaikki harmit hälvenneet.

Anu nousi aikaisin ja siivosi joka sopen keittiössä. Itse hän oli
aurinkoisella tuulella ja hyräili kimakasti, lehtorin kauhuksi.

Iltakurssit alkoivat nyt todenteolla. Anu tuli yhä henkevämmäksi. Hän
kävi esitelmissä ja "sivistävissä" elävissä kuvissa. Kirjallisuutta
harrastettiin sekä keittiössä että lastenkamarissa. Anu lainasi pojille
kehittävää kirjallisuutta, Alkion ja Päivärinnan kirjoja.

Teklakin sai osansa sivistysriennoista, sillä Anu kävi museoissa,
taulunäyttelyissä ja iltamissa. Kotiin tultuaan hän kertoi näkemiään.

-- Mitä Anu on tänäpäivänä nähnyt? kysyi lehtorikin kerran.

-- Mie oon näht mite ruokottommii vanhat miehet olliit enne. Issois
kuvatauluis on heijä työsä totistettu. Ko ykskii herra nykkii toise
partaa vaik tää makkaa ruumiin kirstus, ja sen vainajan rouva kassoo
pääl. Toine harmaapartaniekka ajjaa lehois ja järvel takkaa iha verestä
tyttöö, jot tää heittääksee kalloiruuvaks ja kuoloo nuorel ijällää.
Sannoit Väinämöiseks, hää on vissii Viipurist sil häne hautasa on
paronisatus. Mie näin isse.

-- Mikä se paroonisatu on? Tarkoittaako Anu "Monrepos'n" puistoa
Viipurin lähellä? Siellä on Väinämöisen patsas.

-- No niihä hyö sitä kussuut. -- Sit mie näin ko kolme munkkii
mässäät ja juovat luostari kellaris. Suuret tynnörit tyhjentäät. Mie
käin pienen olles vaijjain keral Valamos, sielt se kuva vissii on. A
tietääks lehtor et yks höist ol tää rehtor Lunteeni? Mie tunsin hänet
vaik hää ol ouvois vaatteis.

-- Mitä Anu sanoo? Kyllä minä olen nähnyt sen taulun. Se on maalattu
aikoja sitten, eikä Lunden ole koskaan ollutkaan sellaisessa hommassa.
Anu on erehtynyt.

-- Kyl se on hää isse. Pitäs sannoo hänel et ihmisten häpiän hää siel
on. Nii ne vaa tulloot päivävalloo ihmise pimiät työt, sanoi Anu ja
hävisi keittiöön.

Toisen kerran hän koetti vaikuttaa Teklaan:

-- Sietäs rouvankii saaha uuven ajan henkeyksii ja tuulahtuksii.
Palvelijat seuraavat nykyjää kehityst ja ajattelloot muutakii ko
ylensyömist ja vassanpalvelemist. Rouvat senkö jarruttaat etistyst, hyö
eivät taho muutoksii ja parannuksii. Kyl mei elämä kääntys kehnoks jos
myö ei isse seurattas asjoit.

-- Minusta kehitys käy yksipuoliseksi. Palvelijoitten asema yhä paranee
ja emäntien huononee. Eikö teidän yhdistyksissänne koskaan pohdita,
mitenkä emäntien asemaa parannettaisiin? Olisihan sekin kehitystä,
sanoi Tekla.

Anu vaikeni pitkän aikaa, sitten hän kysyi:

-- Onks höilkii epäkohtii?

-- Olisit, Anu parka, ollut minun asemassani neljä viimeistä vuotta,
niin et kysyisi. Siitä asti kuin Lotta muutti meiltä, on täällä
vilissyt epäkohtia.

-- Onks teil olt vorroj?

-- Toiset ovat olleet epärehellisiäkin ja monenlaisia muita vaikeuksia
on ollut.

-- Ei niit vissiikää oo liikoi olt, ko noi hyvis lihois kestetää. --
Nyt mie lähen Etissonnii, siel näytetää lustii. Myö männää koko sakki
arttelis.

Pesupöytä sai nopean pyyhkäisyn, kädet kuivattiin alushameeseen,
hattu vedettiin olemattomien silmäkulmien yli ja alaoven avain hävisi
käsilaukkuun. Ovi sulkeutui Anun jälkeen ja keittiö oli autio ja tyhjä.

Illalla Tekla kuuli nyyhkytyksiä keittiöstä. Hän kiiruhti katsomaan.

-- Onko Anu kipeä? Mitä nyt on tapahtunut?

-- Kyl toisil sit pittää ol ohrast täs elämäs. Siel näk
elävistiaatteris mite toine voi pilata toise elämä tykkenää. Näyttiit
mite yks potra reivi, sellaine sukureivi, saattaa ystäväsä väärää
syytteesee ja iäks päiväks linnaa. Sit hää naip häne morsiamesa ja
muotlääkär, jol ol nokkellas silmäs, myrkyttää hengilt häne vaimosa.
Valkone koira ulvo yksinää häne hauvallasa. Minnuu nii itketti ko hää
harmaahapsisen äijän pääsöö linnast ja kaik ovat hauvas eikä tunne
hänt. Ja yks ko ol sokkee, umpsokkee, tuns hänet syvämme äänellää.

-- Mitä se on?

-- Rakkauve voimal, nääs.

-- Mitä Anu nyt tuollaista satua itkee? kysyi Tekla, joka ei
yrittänytkään saada selkoa sekavasta kertomuksesta.

-- Iha se ol oikiast elämäst kuvattu. Puut huojuit ko ilma tuuls,
lehmät olliit tarhas, hännällääs huitoit itikoit ja ves vuos vaatteist
ko se reivi ratsast sattees muotlääkärin rouvan keral ja salama löi.
Viel miun sisälmyksii vääntää ko mie ajattelen mite se toine rosmo
väijy ja maleks pimiäs verankol. Tiatteris ovat kivet ja puut paperist.
Kyl mie tiijän eron. Tää ol oikiaa. Mut mite hyö sattuit kohallee
kaikkii kassomaa ja kuvvii ottamaa?

-- Anu menee nyt levolle, ei auta surra muitten puolesta, sanoi Tekla,
joka tiesi entisestään ettei maksanut vaivaa oikaista Anun käsitteitä
asioista.

-- A ko miul on suotu nii tundeelline syvän. Minnuu vuoroo varist,
vuoroo kars pintaa, ko se loppu ol nii luonnol käypää. Se vartiapahus
rääkkäs viel omast puolestaa -- -- --

-- Huomenna pestään salin ikkunat. Lämmitetään eilinen paisti ja
porkkanat, ettei ruoanlaitto vie paljon aikaa. Hyvää yötä nyt, sanoi
Tekla ja poistui.

Anu toipui heti, sillä Tekla oli, tavalliseen tapaan, asettanut hänet
entiseen maailmaansa ja ohjannut ajatukset tuttuun uomaan.

Tuli kevät ja läheni maallemuuton kriitillinen aika. Tekla korotti
Anun palkkaa, ennenkuin tämä ehti puhua poislähdöstä. Perheellä oli
tavalliset kevätkiireet ja elämä oli entistään levottomampaa. Anun
sivistysriennot lepäsivät, iltakurssit olivat loppuneet ja esitelmät
samoin.

Viimeisellä viikolla sanoi Anu:

-- Mie lähtisi täst käymää Porvoos. Miul ois tähellist asjaa sinne.

-- Mutta meillähän on vuoden kiirein aika käsissä. Tavarat lähetetään
parin päivän kuluttua, eikä kaikki talvivaatteetkaan ole vielä
naftaliinissa. Mitä Anu nyt tekee Porvoossa? kysyi Tekla itkun
partaalla.

Onneksi hän jaksoi hillitä itseään, sillä itkevä emäntä joutuu
auttamattomasti alakynteen.

-- Mie lähe sukuloittamaa. Siel on kakskii serkkuu Jääskest. Hyö ovat
kirjatehtaas, toine mättää yleaikaa liimaa pahvipalasil ja toine
syöttää painettui paperloit sellaisel konneel mikä harsii höist kirjoi.
Höil on suuret palkat, viimekii litviikis sannoit saaneesa mont sattaa
markkaa. Hatus höil on höyhenet ja ruusut ja lakernahka kengät aret,
pyhät. Kaheksa tuntii hyö ovat roletaarii ja kuuvelt hienoi ryökkynöi.

-- Eikö Anu voisi käydä tervehtimässä heitä joskus toisten?

-- A ko mie lupasi tulla nyt kevvääl, toine höist männöö naimisii
kesäl. Miul on muutakii mennoo Porvoosee. Mie lähe kassomaa sitä
vänrikkii, hää kuuluu oleva hauvattu mäe pääl.

-- Mitä vänrikkiä Anu tarkoittaa?

-- Vänrikki Stoolii, eik rouva hänt tiijä? Häne entine asuntosakkii
kuuluu oleva reilas ja sänky ja särmi.

-- Anu puhuu kai Runebergistä?

-- Just, just. Hänt issijää mie meinasin, mut en hoksant täl hetkel
häne nimmeesä. Yheshä hää kirutti sannoit sen vänrikin keral.

-- Eikö Anu tyytyisi näkemään Topeliuksen hautapatsasta, se on täällä
Helsingin vanhalla hautuumaalla?

-- Mienen välitä näyttelijöitten hauvoist. Elläissää höit on lusti
kassella, mut ei höist tiijä kuka heiät perrii kuolema peräst.

-- Nyt Anu taas sekoittaa henkilöitä. Topelius oli yhtä suuri runoilija
kuin Runebergkin, eikä tietääkseni ole koskaan esiintynyt näyttämöllä.

-- Voip olla. Hyö pittiit saman iltan yhistyksel estelmää Iita
Aalperist ja Topeliuksest, kuka höit muistaa mikä mikkäi ol. Mut
Porvoose miu kummikii on lähettävä. Mie kasson issellein paikkaa
kirjatehtaast. Voip olla jot mie jään viel tänne vähäks aikaa, jos
pojat eivät rennaa liikaa. Mut ei tää talo passaa miul kauakaa, ko se
ei oo etulline sivistyksel. Ei tääl opi ruossii eik' oo kalaassiloit
eik' opettavaisii tilaisuuksii.

-- Täytyy kai Anun sitten lähteä Porvooseen.

-- Mie tuun illal kottii, ko sit aamul lähetää maal, se soppii miul
akkuraatist.

-- Mutta minulle se ei sovi yhtä akkuraatist.

-- Eikä tääl ennää oo lope paljo tekemist. Kyl työkii jollaiviisii
tuutte toimee, lohdutti Anu.

Tekla aavisti mitä tämä "jollaiviisii" oli, mutta hän ei voinut
kärjistää tilannetta.

Anu matkusti ja tilapäinen apulainen tuli tilalle.

-- Äiti on aivan liian veltto palvelijoilleen, sanoi Ilma. -- Jos
minusta joskus tulee emäntä, niin saatte nähdä toista. Minä olen
kohtelias ja oikeudenmukainen, kutsun heitä vaikka neideiksi, mutta
vaadin, että työt tehdään kunnolla. Heidän täytyy käyttäytyä, niinkuin
minä pankinjohtajan edessä. Kirjallisessa sopimuksessa määritellään
kumpaisenkin velvollisuudet. Silloin ei tule yllätyksiä. Ei tarvitse
koskaan muistuttaa ja torua, vetoaa vaan kirjoitettuun sopimukseen.

-- Siitä tulee laaja asiapaperi, jos tahdot ennakolta määrätä joka
asian.

-- Kun tulee odottamattomia ristiriitoja, niin vedetään pitkää tikkua.
Silloin ei kumpainenkaan voi valittaa.

-- Voit olla varma siitä, että sinä aina saisit lyhyen tikun ja
kotiapulainen pitkän.

-- Ainakaan he eivät pääsisi tekemään pyhiinvaellusretkiä haudoille
kesken maallemuuttoa.

-- Minäkin luulin nuorena voivani helposti järjestää elämän ja sen
ongelmat tavallisella ymmärryksellä. Nyt minä olen tyytyväinen
voidessani jotakuinkin ratkaista välttämättömimmät vaikeudet, sanoi
Tekla istuutuen riutuneen näköisenä matkakorin kannelle.

-- Voi, äiti parka! Koetan auttaa sinua kun vain pääsen pankista.

-- Täytyy pahimmassa tapauksessa lykätä maalle meno joitakin päiviä
eteenpäin.

Seuraavina päivinä Tekla ei ehtinyt ensinkään huolehtia omasta
kodistaan, sillä hänen anoppinsa sairastui.

Pojat, joitten mieli paloi maalle, sanoivat lehtorille:

-- Nyt ei äiti pakkaa ensinkään, kun hän on kaiket päivät mummon luona.

-- "Pakkaa" on ruotsia. Käyttäkää suomalaisia sanoja, silloin
kuin voitte, sanoi lehtori. Sanokaa esimerkiksi "sulloa tavaroita
matkakoriin".

-- Sepä on pitkä sana. Voiko sanoa: äiti on sulloatavaroitamatkakoriin
hommissa?

-- Kylläpä suomenkieli on uusi kieli, koska ei ole sen sopivampaa
sanaa? Ehkä meidän esi-isämme eivät matkustelleetkaan? Lemminkäinen
teki sitä usein, mutta hänellä ei luultavasti ollut matkakapineita.
Herrassääty matkusti kyllä myöhemmin, mutta silloin he puhuivat
ruotsia. Mutta nythän kansakoulun opettajatkin matkustelevat, kumma
että he eivät ole keksineet sopivaa nimeä tälle toimitukselle.

-- Eikö isä voisi nyt keksiä suomalaista nimeä pakkaamiselle, niin
voisimme puhua siitä? ehdotti Mauri.

-- Ehkä jostain sanakirjasta saisi valmiin sanan. Voinhan käväistä
kirjastossa tutkimassa asiaa.

-- Keksi itse ennemmin, se käy nopeammin, pyysi Eljas.

-- No, voitte sanoa sullotella. Se tuo selvän kuvan mielikuvitukseen.
Niin, sullotella on hyvä.

-- Mitenkä saisimme äidin sullottelemaan, niin että valmistuisimme
ajoissa? kysyi Mauri.

-- Ei pidä kiiruhtaa äiti parkaa, jolla aina ilmankin on kiire. Nyt hän
on rakkauden työssä. Auttakaamme häntä milloin suinkin voimme.

-- Emmekö me voisi isän avulla sullotella? Korit ovat jo eteisessä. Me
saamme kyllä paljon mahtumaan. Ainahan me olemme mukana, kun heiniä
ahdetaan latoon. Ei tämä ole sen vaikeampaa, ehdotti Eljas.

-- Sen teemmekin, heti syötyämme käymme käsiksi valmistuksiin. Se on
helppo tehtävä kolmelle miehelle, sanoi lehtori.

-- Naiset tekevät sullottelun vain turhanpäiten monimutkaiseksi, sanoi
Mauri.

-- Miehet kehittyneemmällä järjellään voivat varmaan suoriutua yhtä
hyvin kuin naiset tästäkin tehtävästä. Nämä ovat tosin tehneet
sitä vuosisatoja. Kansainvaelluksen aikana naiset luonnollisesti
sullottelivat. He ovat perineet monen sukupolven kätevyyden. Mutta
toiseltapuolen luulisi miehilläkin olevan edellytykset tähän, katsoen
siihen, että heidän suonissaan on juossut yhtä monen sukupolven
aikana sullottelevien äitien verta. Sitäpaitsi he esim. ristiretkillä
luultavasti itse sullottelivat.

-- Kamalaa kun isä on historian lehtori, ainakin tänäpäivänä. Ennemmin
hän nyt saisi olla puumies, joka on tottunut sullottelemaan halkoja
laatikkoon, sanoi Mauri Eljakselle.

-- Tai tiversikauppias, vastasi tämä.

Ruoan jälkeen alkoi työ. Lehtori vaati, että kaikki tehtäisiin
perusteellisesti ja järjestelmällisesti. Liinakaapin, vaatekomerojen
ja laatikkojen sisältö leviteltiin sohvalle ja tuoleille. Pöydille
asetettiin kirjoja ja lääkkeitä. Sitten lehtori määräsi työsuunnitelman:

-- Mauri saa osalleen liinavaatteet, joitten sisään on käärittävä
särkyvät tavarat. Eljas sullotelkoon pitovaatteet ja lääkkeet
mahdollisimman käytännöllisesti, ja lisäksi kasvipuristimet. Minä otan
kirjat ja hatut osalleni.

Kaikki ryhtyivät innokkaasti työhön ahertaen ääneti rakkauden
kannattamina.

-- Isä, sanoi Mauri vihdoin, -- nyt on vielä liinavaatteita, mutta
särkyviä esineitä en enää keksi, kun ruoka-astioita ja tauluja ei oteta
mukaan. Minä olen käärinyt peilejä, viivottimia ja lämpömittarin.

-- Tästä saat kirjoja lisäksi. Niitä ei koskaan tule liikaa, sanoi
lehtori ajatellen itsekseen että: ei niin pahaa ettei hyvääkin, nyt ei
Tekla ollut estämässä, otti sitten kirjoja mukaan kuinka paljon tahansa.

-- Katsokaa, kuinka pieneen tilaan minä olen saanut vaatteet mahtumaan,
sanoi Eljas ylpeänä.

Hän oli asettanut vaatteita omaan ja Maurin kasvipuristimeen ja
kiertänyt ruuvit kiinni. Sitten hän oli etsinyt sopivan korin, johon
nämä mahtuivat vieretysten.

-- Seisohan, isä, laudan päällä, niin minä saan ne vieläkin
litteämmiksi.

-- Tärveltyvätköhän ne tuollaisesta? kysyi lehtori epäillen.

-- Ne silitetään kumminkin maalla, rauhoitti Mauri.

-- Ja toiset voivat tulla vieläkin paremmin prässätyiksi, sanoi Eljas.

-- Taas käytätte vieraskielistä sanaa, sanoi lehtori.

-- Seiso nyt, rakas isä, sen aikaa laudan päällä, kun keksit uuden
nimen prässäykselle, pyysi Eljas.

Ja lehtori nousi.

Sillä välin oli Anu palannut Porvoosta. Kerrottuaan apulaiselle
keittiössä kaikki matkan elämykset, hän meni sisään.

Täällä hän pysähtyi ovelle katsomaan miesten hommia. Yleissilmäyksen
jälkeen hän poistui yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

-- Mis rouva on? kysyi hän apulaiselta.

-- Hän on sairaan anoppinsa luona, vastasi tämä.

-- Etteks työ oo älynt sen vertaa et lehtor poikinee on pahateos?

-- Lehtori selitti auttavansa rouvaa.

-- Sillo hää just on vaaralline. En mie lope kaua oo palvelt täs talos,
mut het alus mie huomasin jot lehtor ei oo selvä päästää. Hää on hyvä
mies ja nii ystävälline mut usiast ilma tolkkuu. Eikä se oo asjaa mitä
hää haastaa ja mitä hää tekköö. Nyt hää vast on iha ilktyös. Mie mään
hakkee rouvaa kottii, muute hyö kolhiit koko talon piloil.

-- Minä en uskalla jäädä tänne yksinään sen kanssa, sanoi apulainen
pelästyneenä.

-- Ei hää oo pahemp ko monet muut herrat. Mie tuun siin paikas takasii.

Vaikka Anu oli valmistellut Teklaa kotimatkalla, kauhistui tämä sitä
näkyä, joka häntä odotti kotona. Huone, jossa lehtori sullotteli, oli
totisesti "tiversikaupan" ja tavaramakasiinin välimuoto.

-- Tehän olette kovassa työssä, ihmisparat, sanoi hän hilliten itseään.

-- Tahdoimme auttaa sinua, rakkaani. Minusta on väärin ettei
miesväki ota osaa kotitoimiin. Olen sydämestäni kiitollinen sinulle
uhrautuvaisuutesi takia äitiäni kohtaan. Uhraan minäkin sentähden
mielelläni vapaan aikani sinulle, sanoi lehtori hymyillen herttaisesti.

-- Tästä lähin ei äidin tarvitse koskaan sullotella, lupasi Eljas.

Tähän yhtyi Maurikin sanoen: -- Äiti saa nytkin mennä vaikka
sirkukseen, kyllä me tullaan toimeen täällä isän kanssa.

-- Kiitoksia nyt vain avustanne, kyllä minä lopetan tämän työn. Näen,
että olette helliä ja hyväätarkoittavia, sanoi Tekla epävarmasti.

-- Kaikki, mitä teen puolestasi, on helppoa ja hauskaa, sanoi lehtori
saaden suutelon palkakseen.

Kun Tekla vihdoin jäi yksin, purkautuivat kauan patoutuneet kyyneleet
esiin. Eikä hän tullut iloisemmaksi kuullessaan keittiön oven kautta
Anun sanovan apulaiselle:

-- Miun sissuin ei ois kärsint tuollaist myllertämist. Ol siin sirkust
tarpeeks ast ko lehtor polk lautaa justii ko hevone tynnöril. Rouvas ei
oo puhtii viije penni iest, nykyisekää raha arvo mukkaa.

Kesänalku oli kylmä ja tuulinen ja sateinen, niinkuin normaali kesäkuu
aina onkin Suomessa. Lehtori rouvineen matkusti puolivälissä kuuta
entiseen lapsuuden kotiinsa, joka oli ollut suvun hallussa tähän
asti. Mutta nyt siitä tarjottiin hyvä hinta, niin että se päätettiin
myydä. Lehtorilaiset palasivat kotiin kaupan päätyttyä, kaipuu
mielessä, ja pankkikirja lehtorin povitaskussa. Ensimäisen kerran
viisikymmenvuotisen elämän jälkeen omisti lehtori vaatimattoman summan
Smkaa.

Saavuttuaan pienellä laivalla huvilan rantaan he näkivät poikien ja
Anun seisovan laivasillalla. Pojat huiskuttivat lakeillansa ja huusivat
tervetuloa, mutta Anu, harsokankaasta neulottu hollantilainen päähine
keltaisilla hiuksilla, nojasi kaidetta vastaan ja piti kahden sormen
välissä pitsistä nenäliinaa, jonka hän antoi sirosti liehua tuulessa.

-- Katso äiti tuota isoa laivamiestä Sjögreniä, kuiskasi Mauri ensi
tervehdysten jälkeen. -- Se on Anun sulhanen.

-- Mennään nyt kotiin. Älkää puhuko turhia.

Kotimatkalla kertoivat pojat, että Anu oli rannassa joka kerta,
kun laiva saapui, ja sunnuntaisin hän matkusti sillä edestakaisin
pääteasemalle.

Pian Tekla huomasi itsekin ettei Anu ollut ennallaan. Kesä oli nyt
kuumimmillaan ja kova kuivuus vaivasi.

Kun Tekla kerran puhui Anulle päivällisestä, heidän seistessään
aurinkoisella kartanolla, sanoi tämä:

-- Mienen muista mittää ko rouva haastaa näi aurinkonpaistees. Jos on
tähellist asjaa, ni sanokaa varjos, sillo mie ymmärrän.

-- Eikö Anu ole terve?

-- En mie oo millokaa oikee potent, mut pääs humisoo ja kuuluu äänii.

-- Anu menee nyt uimaan, kehoitti Tekla, joka muisti rehtorin rouvan
neuvon.

-- En mie ennää ui. Mie häpiän.

-- Ei kukaan ole nyt rannassa ja onhan siellä uimahuone.

-- Siel on sellaisii oljamii joist ei monikaa tiijä. En mie ilkijä,
sanoi Anu hymyillen salaperäisesti.

Teklasta alkoi tuntua kaamealta. Mutta nähtyään, että Anu teki työnsä
niinkuin ennenkin, niin hän rauhoittui.

Kuta kuumempi tuli, sitä omituisemmaksi kävi Anu. Hän varoitti poikia
menemästä saunaan, sillä siellä oli vihollisia. Kerran hän kirjoitti
Ilmalle, jota odotettiin kotiin lomalle ja pyysi tätä ostamaan hänelle
uimapuvun. Asia ratkaistiin niin, että Tekla lahjoitti Anulle Ilman
entisen puvun, jolla hän nyt ui lopun kesää. Pää selvisikin joka kerta
huomattavasti.

Toiselta puolen tuli Anu yhä haaveellisemmaksi. Iltaisilla kaikui laulu
rantakallioilta, kun laivansavu katosi sisäjärven saarien taakse.

    "Vie tuulonen viesti mun armaalien
    taa sinimerten vieraille maille
    ja kuiskaa hiljaa hänen sytämellen:
    olen ijäti lempesi orja!"

Sivistysriennot eivät myöskään unohtuneet, sillä keittiöstä kuului
puuropadan sorinan säestäessä:

-- Jaak aakar ten uulyytika kossen, tuu aakar ten uulyytika kossen...

Eräänä kauniina elokuun päivänä, kun lehtori selvitteli pikääsiimaa
kaivon läheisyydessä, kulki Anu ohi, kantaen kahta vesiämpäriä.

Lehtori, joka aina oli avulias, milloin hän hajamielisyydestään
huolimatta, keksi jonkun tarvitsevan apua, tarjoutui auttamaan jyrkässä
mäessä.

Anu asetti ämpärit maahan, puisti päätään ja sanoi:

-- Minnuu ei tarvisse herrat auttaa, kyl mie senverra kavahan. Enkä mie
tiijä, mitä kalloi siin vees liikkuu, mis lehtor uip. Mitä lehtor miun
ämpärlöitäin raahaa?

-- Minä olisin vain auttanut, kun mäki on niin jyrkkä, sanoi lehtori
säyseästi.

-- Auttaa vaa ommaa rouvaasa. Mie tiijän herroi metkut ja iesottamiset.
Kososel ei ykskää tyttö kestänt entisellää, jos ei issiää varont, kons
vaa isseksee ol. Miul on se paper talles ja kavahtakkaa jot' en mie
vällee näytä rouval.

-- Ei minulla ole metkuja, eikä ole koskaan ollutkaan, kaikista
vähimimin palvelijoitten kanssa. Mistä paperista Anu puhuu?

-- Tään mie sain postis, sillo ko herrasväk ol reissus. Kyl mie nään
kirutuksest ja meiningist kene se on tekemä.

Anu kaivoi taskustaan huonolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja antoi
sen lehtorille, joka luki:

           Muistoksi.

    Ei kuihtu ne jotka sinusta jäi
    nin selvä on Kuvasi sytämessäin
    Ei kuihtu ei kuole
    Ne kukivat van
    minä jän sua kaihoden muisdeleman.

    Kun elosi sule hymyää
    ja kohdalo Rusuja kanta
    nin muisdele joskus
    minua joka kuljen
    mailman Ranta.
       Se Joka sinua ihaile amusta iltan asti.

-- Yks minnuu vaa näkköö aamust iltaa ast. Mienen räknää naisii ja noit
poikii. Täst näkköö, jot se on sivistynnee herrasmiehe kiruttama.

-- Mikä tässä oikeastaan todistaa sivistystä? kysyi lehtori
aavistamatta mihin Anu tähtäsi.

-- Ko hää haastaa noi eskuvvii ja vertauksii kaut ja kohtalost ja
maalima rannast. Syvänt liikuttas, joset tietäs mite suur pahennus siin
pohjal piilöö ja miessuvun tärvellys.

-- Käsiala on pahennus jokaisen silmissä ja oikeenkirjoitus on
tärvelyksen huippu, sanoi lehtori, istuutuen hyväntahtoisen näköisenä
sotkuisen siimansa ääreen.

-- Kyl häne on pitänt lukkee monjait vuosii enneko ossaa näi kirjakielt
kiruttaa. Mut sen mie terota näi mei kesen, jot lehtoril on etullist
et laittaa vällee syvämmees sen kuvan, ko sin laillisest ja esvalla
käskyst kuuluu, painakoo se sit vaik toist sattaa killoo.

-- Mitä? Syyttääkö Anu minua nimettömän, virheitä vilisevän -- -- --?

-- Mie haastan vaa mitä merkit osottaat, sanoi Anu työntäen
kansallisen, lakastuneen lehden värisen, kostean kiharan korvan taakse.

Lehtori jätti pitkäsiimansa nurmelle ja meni, nopeammin kuin
historianlehtorin arvo oikein sallisi, huoneeseensa, jonka oven hän
lukitsi.

Sillä välin oli Tekla mennyt laivarantaan postia hakemaan.

Kun laiva lähti, jäikin pitkä laivamies, Sjögren, sillalle. Hän
puhutteli Teklaa, joka tunsi hänet monista matkoista.

-- Minulla on asiaa rouvalle. Saiskohan seurata mukana huvilalle?

-- Olkaa hyvä vain. Mistä olisi kysymys? kysyi Tekla.

-- Eihän rouva tykkää pahaa?

-- Enhän minä tiedä, mistä on puhekaan. Sanokaa vaan.

-- Milloinkahan Anu Jukonen voisi päästä palveluksestaan?

-- Mitä nyt? En minä ole aikonutkaan vaihtaa palvelijaa.

-- Mutta Anu on aikonut mennä naimisiin.

-- Sjögren laskee leikkiä?

-- Totta se on. Minä meinaan naida hänet ennen kesän loppua.

-- Olenhan minä huomannut, että te seurustelette, mutta toivoin ettei
siitä tulisi mitään. Eiköhän olisi parasta jättää naiminen sikseen?

-- Naiminen on sentään kaikista rehellisintä seurustelua. En minä ole
sellainen, että minä riiailisin muulla tavalla kuin tosi mielessä.

-- Tarkoitin vain, että Anu ei minusta sovi aviovaimoksi.

-- No miksikä niin? Poltttaako se puurot pohjaan tai särkee astioita?

-- Ajatelkaa nyt hänen henkisiä ominaisuuksiaan.

-- Taitaa olla äkkivihainen tai tuhlaavainen? Sjögren oli levottoman
näköinen.

-- Eikö Sjögren ole huomannut, että hän on hiukan omituinen?

-- Tietenkin. Hän puhuu henkisistä riennoista ja sivistyksen
vaatimuksista. Sellaisiksi ne käyvät aina herrasväen palveluksessa.
Mutta se ei haittaa minua ensinkään.

-- Anulla on outoja mielikuvituksia, selitti Tekla varovaisesti.

-- Ei sellaiset ole vaarallisia. Minä olen tuntenut rouvan, joka manasi
henkiä ja tanssitti pöytiä. Mainio emäntä se oli. Lapset olivat hyvin
hoidetut, koti siisti ja ruoka hyvää. Eikö hänessä ole muuta vikaa?

-- Ei, mutta jos järki on vähän sekaisin -- -- --

-- Kyllä sitä on tarpeeksi tähän tarkoitukseen, sanoi Sjögren, joka
tunsi helpotusta. Hän oli luullut pahempaa.

-- Minä tahdoin vain varoittaa. Täytyy ajatella perinnöllisyyttä.

-- Kyllä minun lapseni tulevat hyvärotuisiksi, hymyili Sjögren leveästi.

-- Onhan Anu muuten kiltti tyttö.

-- Ja kaunis, lisäsi Sjögren hartaasti.

Anu tuli nyt ämpäreineen rannasta.

-- Minä olen kertonut meidän kaupoistamme rouvalle, sanoi Sjögren
tervehdittyään.

-- Onnea sitten vain. Anu saa kunnollisen miehen. Se on sentään suurin
onni tässä elämässä, sanoi Tekla.

-- Mitähä lehtor täst sannoo, taitaa panna pahaksee, tuumi Anu.

-- Mitä hän siihen sanoisi? kysyi Tekla.

-- Se koira älähtää, joho kalikka kalahtaa, ja Anu myhähti
merkitsevästi.

-- Mitä sinulla on lehtorin kanssa tekemistä? Oletko sinä se kalikka,
joka saa hänet älähtämään? kysyi Sjögren terävästi.

-- Mie oon viaton, enkä mie valita kohteluu. Mut mitä lehtoris kyttöö,
sen saa rouva selvittää, sanoi Anu.

-- Anun puheet ovat taas sekavia. Sjögren menee nyt keittiöön, niin Anu
antaa kahvia, sanoi Tekla, joka alkoi hermostua.

Anu ja Sjögren ottivat kumpikin ämpärinsä ja menivät läiskyttäen
leikillä vettä toistensa päälle.

Teklan saapuessa huvilaan näki hän miehensä huiskuttavan hänelle
ikkunasta ja huutavan:

-- Tulehan Tekla huoneeseeni, niin saamme puhella.

Tekla joudutti askeleitaan ja kiirehti miehensä luo.

-- Minä en kokoa voimia enkä voi pitää henkeäni tasapainossa, ellei
koti ole rauhan tyyssija, sanoi lehtori.

-- Mehän olemme onnellinen, tyytyväinen perhe, rauhoitti Tekla.

-- Täällä on rauhan häiritsijä, epäluuloinen ja epähieno olento.

-- Sopusointuista palvelijaa on mahdotonta saada.

-- Mutta hän voi olla nolla.

-- Minusta meillä on ollut nollia tarpeeksi, jos tarkoitat henkistä
kehitystä.

-- Tarkoitan heidän lukumääräänsä.

-- Emmehän voi, rakas Konrad, olla ihan ilman kotiapulaista.

-- Voimme kyllä. Äidillä ja Amalialla ei ole hyräilevää, eroottista,
puolihassua kotihäiritsijää.

-- Heillä on keskuskeittiö ja niin paljon mukavuuksia, että heille se
käy laatuun.

-- Sitäpä minäkin olen miettinyt tämän kiusallisen puolentunnin aikana.

-- Mikä puolitunti se on?

-- Siitä asti kuin jätin pitkänsiimani nurmelle kaivon luo ja tulin
tänne huoneeseeni, pakottaen aivoni työskentelemään ankarasti,
huolimatta siitä että lämpömittari näyttää 25° varjossa. Vai oliko
se 25 1/2°? Nyt näyttääkin tulevan kaunis kuutamo. Pitäisi mennä
kravustamaan.

-- Kerrohan nyt ensin, mitä aivosi saivat aikaan, ohjasi Tekla lehtorin
entiseen ajatuskulkuun.

-- Palvelijoilla on hyviä ja huonoja ominaisuuksia, aloitti lehtori.

-- Niinkuin meilläkin, keskeytti Tekla.

-- Aivan oikein. Ainakin minulla ja lapsilla. Olemattomilla
palvelijoilla ei ole yhtään huonoa ominaisuutta.

-- Mutta hyviä ominaisuuksia sitä enemmän. Minä olen ollut ilman
palvelijaa kesällä. Ensimmäisinä päivinä nautin tavattomasti,
mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kasvoi kaipuuni
kotiapulaista muistellessa. Hän häämöitti mielessäni kaiken avun
tuojana, epäitsekkäänä uhrautuvana kotihengettärenä. Silloin huomasin,
mitä hän merkitsi koko perheelle, lapsille ja etenkin minulle. Kun
minun itseni täytyi olla ensimäinen aamulla ja viimeinen illalla, niin
silmäni aukenivat. Ja minkälaisia toimia sain tehdä!

-- Olen keksinyt keinon, mitenkä nuo toimet jäävät kokonaan pois. Me
ostamme osakkeet Töölössä, samanlaisessa talossa kuin se, jossa äitikin
asuu. Nythän meillä on melkein riittävä summa.

-- Etteikö meillä olisi taloutta ensinkään?

-- Saamme ruokamme yhteisestä keskuskeittiöstä ja säästämme palvelijan
elatuksen ja palkan.

-- Sehän olisi ihanaa. Niissähän on pieni keittokomero, niin että
saamme aamukahvimme ja vieraillemme mitä tahdomme. Joku siivooja saa
käydä siistimässä ja silloin me olemme onnellinen suljettu perhepiiri,
johonka vieras aines ei tuo levottomuuden aihetta.

-- Eikä kukaan väitä, että historianlehtori alentuisi kirjoittamaan
rakkausrunoja. Anun päivät ovat luetut tässä talossa.

-- Anu menee naimisiin Sjögrenin kanssa.

-- Sjögren parka! Mutta minä varoitan häntä. En voi nähdä ihmisen
suinpäin syöksyvän perikatoon.

-- Silloin tekisit turhaa työtä. Lähemmin ajatellessani luulen,
että Anusta tulee erinomainen vaimo. Hän osaa hoitaa taloutta ja
luonteeltaan hän on kiltti ja taipuvainen. Sinä tuomitset häntä
luokkarajan toiselta puolelta.

-- Olet oikeassa, niinkuin aina, Teklaseni. Luultavasti Josefiinat,
Olgat, Hildat ja Iidat ovat kaikki erinomaisia, katsottuina oikeassa
perspektiivissä.

-- Tosiaankin. Kun nyt ajattelen tulevaisuutta ilman heitä, näen kaikki
toisessa valossa. Työnantajien ja työntekijöiden välinen hankaus
ja etenkin jokapäiväinen elämä vierasten ihmisten kanssa vaikuttaa
epäedullisesti arvosteluun.

-- Mekin, jotka rakkaus liitti yhteen, saimme kestää monta vaikeutta,
ennenkuin arkielämä alkoi sujua tasaisesti. Mutta nyt, kun meidän
ei ole pakko vetää arkaan kotielämäämme vieraita, toisessa
maaperässä kasvaneita ihmisiä, niin järjestäkäämme elämämme heistä
riippumattomaksi.

-- Mutta mitä ne perheet tekevät, joilla on pieniä lapsia tai jotka
eivät voi ostaa osakehuoneustoa?

-- En minä kykene pohtimaan yhteiskunnallisia ongelmia keskellä
kesähellettä. Nyt lähden uimaan, ja heti kun tulee viileämmät ilmat,
lähdemme Helsinkiin ostamaan kotia itsellemme. Sillävälin luemme
ilmoituksia ja valmistelemme asiaa kirjeenvaihdon kautta.

Kahvihetki humalamajassa oli täynnä juhlatunnelmaa.

Lehtori selitti pojille nyt alkavaa uutta elämää ja nämä kuuntelivat
hartaina. Silmät loistivat monipuolisesta nautinnosta. Suloinen kahvi,
vastaleivottu leipä, ruumis viileänä uimisen jälkeen, ympärillä
vihannoiva luonto ja tuolla kimalteleva järvi! Sitten vielä mullistavia
suunnitelmia perhe-elämässä -- nautinto oli täydellinen.

Tekla katseli perhettään ja iloitsi. Kun Ilmakin huomenna yhtyisi
täyttämään paikkansa, niin olipa kuin taas elettäisi niitä harvoja
aikoja, jolloin elämä sujui onnellisena ja toivorikkaana.

Hän hymyili kuullessaan keittiön puolelta Anun Sjögrenin seuran
vilkastuttaman iloisen naurun ja pienet kirkaisut.

Emännän ja kotiapulaisen välit olivat tasapainossa. Heille häämöitti
luonnollinen ero täydessä ystävyydessä ja rauhassa. He näkivät
toisissaan ihmisen ja tunsivat pitävänsä toisistaan. Sillä vapaus
koittaisi molemmille.



*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotihengettäriä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.