Title: Mazaroffin murhajuttu
Author: Fletcher, J. S. (Joseph Smith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mazaroffin murhajuttu" ***


MAZAROFFIN MURHAJUTTU

Kirj.

J. S. Fletcher


Englanninkielestä (The Mazaroff murder) suomentanut

Alpo Kupiainen



Valittuja salapoliisiromaaneja 12



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.



SISÄLLYS:

     I. Herra Mazaroff.
    II. Lehtokurpan majatalo.
   III. Kadoksissa.
    IV. Nuoruuden vapaamuurariutta.
     V. Ainoa uskottu.
    VI. Herra Crole Bedford Rowin varrelta.
   VII. Muistolevy.
  VIII. Majatalon isännän pyssy.
    IX. Kapkaupungin postileima.
     X. Yorkilainen asianajaja.
    XI. Poliisien otaksuma.
   XII. Salakirjoituksinen kirje.
  XIII. Timanttimaailma.
   XIV. Bond-kadun jalokivikauppias.
    XV. Äsken rikastuneet.
   XVI. Koputus oveeni.
  XVII. Miten se oli saatu?
 XVIII. Kadonnut mies.
   XIX. Sileä seinä.
    XX. Avoin valtuutus.
   XXI. Uusia renkaita.
  XXII. Ketä epäillään?
 XXIII. Kuka oli nainen?
  XXIV. Tietymättömissä.
   XXV. Kuka se mies oli?
  XXVI. Me tunnemme miehen!
 XXVII. Syytettynä.
XXVIII. Epäuskoinen Etsivä.
  XXIX. Laivalle lähtevä juna.



ENSIMMÄINEN LUKU

Herra Mazaroff


Dick Harker se ensinnä toimitti minut kosketuksiin sen miehen kanssa,
jonka salaperäinen, minun seurassani tapahtunut murha oli kolmella
mantereella Mazaroffin juttuna kuuluisiksi tulleiden tapausten pohjana.
Harker ja minä olimme vanhoja koulutovereita; yhdessä liityimme
armeijaan nuorina upseereina; olimme samassa pataljoonassa koko
maailmansodan ajan; haavoituimme samana päivänä ja samassa kahakassa --
kaksi viikkoa ennen aselepoa; meidät lähetettiin samaan sairaalaan
kotimaahan ja pääsimme sieltä vihdoin, kumpikin kykenemättä jatkamaan
sotapalvelusta, mutta kummallakin onneksi kaikki jäsenet tallella. Ja
ensimmäiseksi pisti silloin silmäämme se seikka, että se maailma, johon
ilmestyimme, oli äärettömän paljon toisenlainen kuin se, joka oli
olemassa silloin, kun lähdimme Belgiaan ensimmäisten sadantuhannen
miehen mukana; ja toiseksi saimme sen varman vakaumuksen, ettei mikään
enää pääsisi entiselleen. Olimme tyyten tuntemattoman kynnyksellä, ja
anteeksiannettavaa oli, että me kumpikin jonkun aikaa vetelehdimme
Lontoossa tekemättä mitään, katsellen ympärillemme ja ihmetellen.
Eräänä aamuna Harker saapui asuntooni minun ollessani vielä
aamiaisella, viskasi pöydälle _Times-lehden_ numeron ja osoitti
sinisellä kynällä merkittyä ilmoitusta henkilösarekkeessa.

"Tuossa on sinulle hommaa, Mervyn", hän huomautti tavalliseen
suorasukaiseen tapaansa. "Pane toimeksi!"

Otin lehden ja luin ilmoituksen, ennen kuin virkoin mitään.

    Henkilö, joka on äskettäin palannut Englantiin oltuaan pitkän
    ajan ulkomailla ja aikoo lähteä laajalle kiertomatkalle
    pohjoisiin maakuntiin omalla autollaan, haluaa seurakseen
    hilpeätä, seurustelukykyistä, hyvin kasvatettua ja tietorikasta
    nuorta herrasmiestä. Etusija annetaan entiselle upseerille,
    joka haavoittuneena on vapautettu palveluksesta. Hyvä täysihoito
    ja runsas palkkio luvataan. Tarjokkaita pyydetään lähettämään
    täydelliset ja tarkat tiedot itsestään ja ilmoitukset
    suosittajistaan osoitteella: Lokero M. 5343, _The Times, E.C.4._

Laskin lehden syrjään ja kävin jälleen käsiksi aamiaiseeni.

"Hakijoita ilmaantunee kymmenisentuhatta", huomautin, "pikemminkin
enemmän kuin vähemmän".

"Joku heistä joutuu ensi sijalle", tokaisi Harker. "Miksi et juuri
sinä?"

"Tai -- sinä?" vastasin.

"En minä!" torjui hän jyrkästi. "Se homma on sinua varten. Minulla on
eräs toinen suunnitelma itseni varalle. Mutta tuo on omituinen
ilmoitus, eikö olekin? Luultavasti joku miljoonamies. Tekisi mieli
tietää, kuka ja mikä hän on."

Vastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin
jostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni.
Suositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta
vaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin
hyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät
todistukset ja suositukset kuin minullakin -- miksi pitäisi valinnan
osua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi
viikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:

    _Hotel Cecil, syyskuun 8 p:nä 1919._

    Herra Mervyn Holt.
    Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan,
    että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisi
    rattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jos
    pistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kello
    puoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.

                                             Kunnioittaen
                                            _Salim Mazaroff_.

Allekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut
päähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa
syntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä
näkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut
lainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se
oli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.

"Mutta mitäpä sillä väliä?" hän sanoi. "Epäilemättä aikasi menee perin
hauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren
maksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka
vaari ajasta."

Menin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä
seuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut
ohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin
minulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani
myöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen
huoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin,
koputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni
jollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra
Mazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti
nähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä
ennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän
astui esiin käsi ojossa.

Astuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella
näkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut
ihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja
leveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja
vankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja
partansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä
välillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka
oli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja
purevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä,
jopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun
verran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet
silmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä
oli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen
kädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.

"Hauska tavata", virkkoi hän hieman karkeahkosti. "Minä --" Hän
keskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut
arkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen
pöydällä olevasta laatikosta. "Suvaitsetteko lasin sherryä?" hän
jatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. "Minun seurakseni -- aioin juuri
ottaa ryypyn -- puolisen alle."

Silloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä
herra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka
tapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton
erehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen
vastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen
osoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.

"Toivottavasti olette täydelleen tervehtynyt haavoistanne?" hän kysyi.

"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!" vastasin. "Joka
tapauksessa kykenen jo kevyeen työhön."

"Sepä hauskaa." Hän nyökkäsi. "Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä
luullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen
seuraan. Tarjouksia sain -- en muista tarkalleen kuinka monta --
ainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan
selon heidän suosituksistaan -- ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin
teistä juuri sitä, mitä toivoin -- no niin, mitä arvelette?"

"Tulen mukaanne mielihyvin", vastasin. "Toivottavasti kykenen
tyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?"

Hän pyöritteli lasiaan sormillaan ja naurahti.

"En halua juuri muuta kuin seuraa", hän selitti. "Olen yksinäinen mies
-- minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut
monta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni
hiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa."

"Eikö teillä ole varmaa suunnitelmaa?" tiedustin.

"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen",
vastasi hän. "Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän
vanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen
viettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani
vanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä
vanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista -- raunioita -- harmaita
muureja -- vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?"

"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva", ehdotin. "Sen
varrella on paikkoja --"

"Juuri sitä ajattelinkin!" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen
innokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen
sen väliimme. "Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham,
Newark, York, Durham --"

"Ja suuri joukko muita hieman tien sivussa jommallakummalla puolella",
pistin minä väliin. "Tunnen sen tien ja sen ympäristöt -- hyvin
tunnenkin!"

"Sepä mainiota!" huudahti hän riemastuneesti. "Kaikki käy kuin voideltu
-- lähdemme suoraa päätä pohjoiseen. Minulla ei ole mitään erikoista
päämäärää -- saavuttuamme kauas pohjoiseen tahdon vain poiketa erääseen
paikkaan -- Marrasdalen nummelle -- pelkästään verestämään entisiä
muistoja. Mutta se on sen ajan murhe -- saamme taivaltaa kelpo matkan,
ennen kuin ehdimme niin pitkälle." Hän käänsi kartan kokoon, pisti sen
syrjään ja loi minuun omituisen arkailevan silmäyksen. "Entä ehdot?"
hän kysäisi ujostellen.

"Toivoisin, että te määräätte ne", vastasin. "Se olisi minusta
mieluisempaa."

Hän huokasi silminnähtävästi huojentuneena.

"Juuri sellaista vastausta toivoinkin", hän virkkoi koruttomasti.
"Niistä seikoista ei herrasmiesten pitäisi tinkiä. Jättäkää se minun
huolekseni -- teidän ei tarvitse katua. Olen hyvin rikas, ja varakkaat
ihmiset saavat tyydyttää pieniä oikkujaan ja mielijohteitaan, vai mitä?
No niin -- entä milloin voitte olla valmis lähtemään?"

"Milloin hyvänsä, kunhan saan pari tuntia valmistusaikaa", lupasin.

Sen kuultuaan hän hykersi käsiään. En ole koskaan nähnyt koulupojan
riemuitsevan lomastaan niin paljon kuin hän riemuitsi tästä retkestä.

"Hyvä -- perin hyvä!" kehuskeli hän. "Siispä panemmekin toimeksi heti,
Holt. Tuokaa matkakapineenne tänne tänään iltapäivällä! Lähdemme
liikkeelle kello viiden seuduissa ja ajamme verkkaisesti, kunnes
mielemme tekee pysähtyä päivälliselle -- jonkun vanhan kaupungin
vanhanaikaisessa hotellissa voinemme viettää rauhaisan illan ja
levollisen yön. Minulla on mainio Rolls-Royce-auto ja ehdottomasti
varma ohjaaja, Webster-niminen, luotettava, hyvänluontoinen järkimies,
ja matkamme sujuu kuin junassa. Tulkaa kello viisi! Sopiiko? Hyvä! Ja
nyt pistäydymme haukkaamassa hiukan puolista yhdessä."

Mazaroff ja minä kulutimme parisen tuntia syödessämme puolista ja
juodessamme sitten kahvia, poltellen sikaaria. Hän osoitti olevansa
ymmärtäväinen ja aulis isäntä, suurenmoinen keskustelija. Hänen
puhettaan kannatti kuulla. Pian minulle selvisi, että hän oli nähnyt
paljon vieraita maita ja kansoja -- kertomatta kovinkaan paljoa
itsestään ja puuhistaan hän antoi minun ymmärtää matkustaneensa
laajalti erinäisissä Aasian ja Afrikan syrjäisissä osissa. Arabia,
Persia, Intia, Burma, Somalimaa, Uganda, Rhodesia, Transvaal, Kapmaa --
kaikki ne tulivat esille hänen eloisassa puhelussaan. Ja kuta enemmän
hän haasteli, sitä varmemmaksi lujittui käsitykseni, että hän oli
syntyisin jostakin Tweedin pohjoispuolelta -- niin varmaksi, että
vihdoin uskalsin sanoa tokaista sen hänelle itselleen.

"Olette nähnyt maailmaa harvinaisen paljon", huomautin, "mutta pitäisin
teitä skotlantilaisena".

Hän naurahti, ikäänkuin huomautukseni olisi ollut hänelle mieleen.

"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt",
hän vastasi. "En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun
miehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta
ensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla
Selkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties
käväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani -- mutta
omaiseni ovat kaikki kuolleet."

Hän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai
seuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi
matkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan
lähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani,
ja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa,
jossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin
milloinkaan saanut nähdä.

Matkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton.
Noudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja
pysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada
lähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista --
Yorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia
ilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää.
Tällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen
itämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä
päivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku
kääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui,
kerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut
mitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että
hänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin
päivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun
uudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin,
ja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin,
punehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.

"Herra Mazaroff!" huudahdin. "Anteliaisuutenne on liian
ruhtinaallinen!"

Hän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt
tarjoilijoiden kuulevan.

"Soso! Hiljempaa, nuori mies!" hän jupisi. "Siitä ei kannata puhua!
Pistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään -- ansaitsette
varmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!"

Tiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla
hän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani
siellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi
kuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä
säihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat
riemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan
lamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa
hän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita
nuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien
palvontaa.

"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!" hän saattoi mutista. "Oi, jospa
olisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!"

Sopeuduimme loistavasti yhteen -- hän oli mainio, isällisen veljellinen
toveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin
joutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon,
Northumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi
ohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti
Hexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille;
päämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan
oli merkitty Lehtokurpan majataloksi.



TOINEN LUKU

Lehtokurpan majatalo


Noin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme,
olimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia
teitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta
katsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä.
Valtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme
matkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin.
Eräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin
kartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin
asumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi
viettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti
minua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista
majataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti
korkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa -- sen
yksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei
siellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.

"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!" huudahdin lähestyessämme sitä.
"Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?"

Mutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä
ikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.

"Tunnen tämän paikkakunnan", hän virkkoi. "Nuorena ollessani kävin
täällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia
muita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä
kuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää.
Nummella -- Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten
huomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin,
niissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi
suurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi
on saanut nimensä -- Marrasdale -- ja joka on melkoisen väkirikas. Ja
tuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä -- Birnside -- ja
tuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on
pieni kauppala -- Gilchester -- niin, muistan ne kaikki varsin hyvin,
vaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten
välitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet --
Willieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta."

"Täällä on kai tuttujanne, jotka muistavat teidät", huomautin.

"Ei enää näin monen vuoden kuluttua", vastasi hän kerkeästi. "Ja meidän
kesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti
toivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia --
matkailijoita -- samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja
meitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa.
Sellainen on suunnitelmani, käsitättekö?"

"Täsmälleen!" vakuutin, oivaltaen, mihin hän tähtäsi. "Ymmärrän."

Hän osoitti merkitsevästi ohjaajaa.

"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä
main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden
veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen
keittiöissä, tiedättehän -- en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä,
etten ole aivan outo näillä seuduin."

Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi
auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen,
harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja
koristelematon ja johon liittyi tilava talli -- sellainen paikka,
joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä.
Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi
luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan
päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena
iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten
kukkuloiden taakse.

"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet --
niin, kymmenet tuhannet -- ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä
alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu
suuria karjalaumoja -- siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen
iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme -- kukahan nyt
hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"

Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen
ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä,
haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla
maalatut sanat: _Lehtokurpan majatalo, James Musgrave._

"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi
kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on
varmaankin Musgrave."

Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki
meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu
urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten
hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat
puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään
tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja
täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan
vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme
viereen. Hän se myöskin johti puhetta.

"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja
tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä
täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista
seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"

"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen
autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir --
täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."

"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit
tuoksahda ummehtuneilta?"

"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja
huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.

"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt
koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos
suvaitsette astua sisälle, sir --"

"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä
pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu
olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"

Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä,
kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen
aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että
kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.

"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti
maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa
auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea
näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään
ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen
rakennus".

"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan
meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet,
että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir,
jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."

Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti,
vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle
ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff
murahti mielissään ja tyytyväisenä.

"Kas tätä!" hän ihasteli. "Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone
minulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!" hän huudahti
sovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun
jätettyä meidät kahden kesken. "Juuri tällaisesta minä pidän -- mies,
milloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi
paisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa
englantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut
monen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole
seinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi -- vilpoisesta, harmaasta,
uneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi.
Pidän tästä, Holt -- ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja
katselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä."

Ryyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei
tarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville
siitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin
kuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai
jonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin
hyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden
ympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän
kuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli
tullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut.
Talon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten
ainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme
sieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori;
Mazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa
neliskulmaista syvennystä.

"Minusta näyttää siltä, isäntä", hän huomautti, "että tuossa on
entisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten".

Musgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät
hiukan mielenkiinnosta.

"Olette oikeassa, sir", vastasi hän. "Siinä oli sellainen. Tietystikin
kauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä
asukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon
keskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia,
sir -- ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla
saivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla
reunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka
muistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet."

"Vanhat, hyvät ajat!" mutisi Mazaroff. "Tai -- vanhat, pahat ajat."

"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa",
vastasi isäntä. "Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä
tapahtui kauniita juttuja."

"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?"
kysyi Mazaroff.

"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir", selitti Musgrave.
"Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää
vieläkin suuri joukko karjanajajia -- siinä on huomenna aikamoinen
tungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä
kulkee ohitse koko joukko väkeä."

Mazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille,
ja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin
takaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta
polkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset
viisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti
Musgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen
matkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen
kiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai
kaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja
miellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten
havaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään
ohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki
jonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi
herttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja
ulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän
kintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka
olivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.

Naisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli
heidän jälkeensä -- kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti,
mutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen
kertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.

"Naapureitanneko?" hän kysäisi äkkiä, pyörähtäen Musgraveen päin.

"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir", vastasi
isäntä. "Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen -- sen
savupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän
harjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven
omaisuutta -- kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen
mukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra
Elphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin
olevasta maasta on hänen."

"Rouva Elphinstone, niinkö?" virkkoi Mazaroff. "Entä nuori nainen?
Neiti Elphinstone kaiketi?"

"Ei, sir", vastasi isäntä. "Nuori nainen on neiti Merchison -- neiti
Sheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen
tytär aikaisemmasta avioliitosta, sir -- luullakseni eivät herra ja
rouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne
tullessaan."

Olin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen
heräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava
salaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään,
laajaan maisemaan päin.

"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman
osan kaikesta siitä, mitä näemme", hän huomautti.

"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi
osaksi", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi
osoitella kaukaisia maamerkkejä. "Herra Elphinstonen tiluksien raja,
sir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen
juuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan
tänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo
etelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat
eräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on
rakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan -- High Cap Lodgeksi sitä
nimitetään -- ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni
metsästysseurue."

"Onko näillä main runsaasti riistaa?" tiedusti Mazaroff puolittain
välinpitämättömästi.

"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir", vastasi
Musgrave. "Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin
saaneet harvinaisen hyviä saaliita."

Ensimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti
pakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen
aprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin
yksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa,
jotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.

"Holt, nuori veikko", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, "varmastikin
ymmärrätte minua -- haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen
vanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun
on tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä -- koettakaa viihtyä
itseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle."

"Se sopii!" suostuin. "Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun
tähteni!"

Hän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon.
Pian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi -- ja panin merkille,
että hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset
silmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi
askeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän
tuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis.
Päivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta
kun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua
siirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.

"Holt!" hän sanoi. "Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on
kummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!"



KOLMAS LUKU

Kadoksissa


Otaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain
hämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan
vieläkin lähemmäksi minua.

"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani", hän tyynnytti. "Se on vain --
vyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta -- pahanlainen! Ja kuten juuri
äsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut.
Ainakin yksi kummallisimpia."

"No?" äänsin. "Koskeeko se -- teitä?"

"Minua ja eräitä muita ihmisiä", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Muita
ihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain
minua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen,
se olikin odotettavissa -- juuri se!"

Hän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen
kiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua
nopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut
nummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia
kaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen
aatoksensa.

"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff",
huomautin. "Onko minun se kuultava?"

Hän hätkähti ja nyökkäsi sitten minulle ponnekkaasti.

"Kyllä!" hän vastasi. "Teidän on se kuultava, Holt, sillä minulla ei
ole ketään muuta, jolle voisin siitä puhua, ja minun on saatava
neuvotella siitä. Lisäksi olette järkevä nuorukainen. Asia on näin --
tehän näitte ne kaksi naista, jotka menivät ohitsemme keskustellessamme
isännän kanssa eilen iltapäivällä puutarhurin portilla?"

Nyökkäsin myöntävästi. Olisin voinut lisätä, että -- sieluni silmillä
olin nähnyt nuoremman naisen koko ajan siitä alkaen ja että olin
viettänyt koko sen päivän ajatellen häntä. Mutta sen pidin omina
tietoinani.

"No niin", jatkoi hän. "He eivät sitä tiedä, eikä sitä tiedä kukaan muu
paitsi minä. Mutta asia on niin, Holt, että -- he ovat vaimoni ja
tyttäreni!"

Polttelin paraikaa Mazaroffin mainiota sikaaria, ja kun hän lausui
paljastuksensa, säpsähdin niin rajusti, että se kirposi hampaistani ja
putosi lattialle. Minusta tuntui, että kului kokonainen ihmisikä --
kokonainen ajanjakso -- kumartuessani ja ottaessani sen takaisin
käteeni. Ja minua kummastutti, kuinka tyynesti ja jokapäiväisesti
vastasin istuessani jälleen pystyssä, katsoen häntä silmiin.

"Musgrave" -- ääneni oli aivan rauhallinen -- "nimitti vanhempaa naista
rouva Elphinstoneksi ja nuorempaa neiti Merchisoniksi -- neiti Sheila
Merchisoniksi".

Hän naurahti kärsimättömästi.

"Höpisköön Musgrave mitä hyvänsä!" hän tokaisi. "Hän ei tunne asioita
paremmin eikä tiedä sen enempää. Mutta minä sanon teille, että vanhempi
nainen on vaimoni ja tyttö tyttäreni, ja jollen keksi keinoa tämän
selkkauksen selvittämiseksi, niin piru on merrassa!"

Keskustelumme katkesi siihen vähäksi aikaa. Hän istui pyöritellen
tukevia peukaloitaan, ja kun hän oli pannut pois siniset silmälasinsa,
näytti hänen silmänsä kierous jostakin syystä entistäkin pahemmalta.
Aloin tuntea, että hän oli salaperäisyyteen kietoutunut henkilö, josta
en ollut selvillä.

"En jaksa ymmärtää", sanoin vihdoin.

"Aion selittää sen teille, Holt", vastasi hän. "Se on näin -- tuon
hyvännäköisen tytön nimi on todellakin Merchison. Ja se on myöskin
äidin nimi, vaikka hän nimittääkin itseään Elphinstoneksi ja
epäilemättä luulee, että hänellä on siihen täysi oikeus. Ja se on --
minunkin nimeni. Merchison!"

"Eikä siis Mazaroff?" huudahdin.

"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen", selitti hän. "Laillinen
oikeus -- asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni
monta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina --
eikä se tapahtunutkaan kaukana täältä -- ja menin avioliittoon
Merchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin
naimisissa Elphinstonen kanssa."

"En vielä käsitä vähääkään paremmin", tunnustin.

"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se
ei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä
ja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin
-- isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä
hänen ainoa poikansa -- ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun
ollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla
likellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli -- olin
silloin kahdenkolmatta paikkeilla -- jättäen minulle perinnöksi koko
omaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun
perinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin
jäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni,
eikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä
päähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti
kaltaiseni -- erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi
päästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään.
Laittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua
tekoamme heti sen jälkeen!"

"Minkätähden?" kysyin.

"Mies!" hän vastasi. "Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut
yhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme,
että me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko
sydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi
kaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista
niiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet
hänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä
ikinä tulisi mitään -- senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini."

"Millä tavoin?" tiedustin.

"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä
itsekkäästi ja itserakkaasti", tunnusti hän miettivästi. "Nyt en tekisi
samoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta
silloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja
otin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä
minulla oli -- sitä olikin aika paljon -- jaoin sen kahteen yhtä
suureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi --
hänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle
kokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani
hänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta."

"Hiiskumatta hänelle mitään?" huudahdin.

"Niin -- hänellä ei ollut siitä aavistustakaan", myönsi Mazaroff.
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa
päätä. Ei kukaan -- ei edes asianajajanikaan -- tiennyt, minne menin.
Tosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi
vuosiksi, mutta en ilmoittanut minne."

"Te siis -- karkasitte hänen luotaan?" tokaisin.

"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa", myönsi hän avoimesti. "Se oli
ainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen
lähtö -- se oli ainoa mahdollisuus mielestäni."

"Entä -- lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?" kysyin oltuamme vaiti
hetkisen. "Oliko hän syntynyt jo silloin?"

"Ei!" torjui hän ponnekkaasti. "Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut
laita, en ehkä olisi lähtenytkään -- oikeastaan olen varma, etten
olisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän
todennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta
lähtöni jälkeen."

"Te kai kuulitte siitä sittemmin?" huomautin.

"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!" huudahti hän.
"Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni.
Nämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet
perhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä
kertomaan tietonsa."

"Tietenkin rouva Elphinstone -- jona hänet täällä tunnetaan -- pitää
teitä kuolleena?" sanoin. "Sehän on itsestään selvää."

"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa
vasta muutamia vuosia sitten -- vähää ennen kuin mies osti tämän
Marrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten --
mutta tässä minä olen elossa!"

"Mitä aiotte tehdä?" tiedustin.

"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?" ehätti hän puolestaan
kysymään. "Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu
mistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen
järkeenne. Puhukaa!"

"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään", vastasin. "Joka
tapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin
rikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone
ja --"

"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme
huonosti!" pisti hän väliin. "Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta
-- tyttö on minun tyttäreni."

"Hän ei ole koskaan tuntenut teitä, herra Mazaroff", huomautin.

Hänen pronssinväriset poskensa punehtuivat, ja hän pudisti päätään.

"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!" hän jupisi melkein nöyrästi.
"Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin te."

"Ettekö ole puhunut siitä kenellekään?" kysyin.

"En ainoallekaan sielulle!" vakuutti hän. "Olen vain koonnut tietoja.
Ei kukaan tiedä sitä -- ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä
-- kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla."

"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus", huomautin.
"Sitä sietää harkita. Ja --" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus,
ja katsoin häneen epäröiden. "Jos asia menisi niin pitkälle, olisi
teidän otaksuttavasti todistettava, että --"

"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison", keskeytti hän. "No, se käy
kyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva
syntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset -- jotka tosin eivät ole juuri
nyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää -- todistavat sen varmasti."

"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?" rohkenin tiedustaa
häneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut
häntä.

"Kerron sen teille", hän vastasi. "Lähdettyäni matkustin suoraan
Intiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen
ympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään --
Durbaniin ja sieltä sisämaahan -- timanttialueille. Durbanissa jouduin
yhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin
minullakin -- hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa
yhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle
koko omaisuutensa -- se oli melkoinen -- sillä ehdolla, että otan hänen
nimensä. Siis tein sen -- miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut
palata takaisin Englantiin."

"Herra Mazaroff", virkoin, "eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että
vaimonne, luullen teidän kuolleen -- kuten otaksun hänen tehneen --
saattaisi mennä uudelleen avioliittoon?"

"Sitä en voi väittää", hän selitti. "Olen kenties hieman hidas. Minun
olisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt -- tähän on
tultu!"

"Miten aiotte menetellä?" kysyin.

"En tiedä", vastasi hän suoraan. "En missään nimessä hätiköi. Ja kuten
jo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole
pelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut
toistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina,
ja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan
siitä, kuka todella olen."

Sitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne
majatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään
äskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään
seuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille
kolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme
automatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin
vilkasta -- väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta
markkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita,
lukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä
oli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen
ilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja
meni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa
pitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.

Kello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen
aaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle
ja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen
saakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä
kymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen
eteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja
hänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan
päivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi
heidän seurassaan.

Isännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä
levottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he
olivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias
ja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten
kanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja
olevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun
kahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät
Musgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta
on liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.

"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata
vahinko?" tiedustin.

"Varmasti on", vastasi Musgrave. "On jyrkänteitä, joihin hän voisi
suistua pimeässä, ja on toisia paikkoja -- hetteikköjä -- joihin hän
voi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne
näitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua."

Kielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut
nämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan
mitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja
hiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä
kylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut
jalkojen kapsetta.

Palasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi
lyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle
käskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun
ikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän
ollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen
mahdollisia hätähuutoja.

Sillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi
sarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei
kukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja
hänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian
kauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä:
hän palaisi muka aamiaiselle.

Minä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja
kuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään -- hän toista, minä toista
tietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri
noussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat
aamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan
jyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota
olin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.



NELJÄS LUKU

Nuoruuden vapaamuurariutta


Sheila istui tuollaisen kaislojen reunustaman lammikon partaalla, joita
oli nummen kanervien ja sammalten keskellä. Aavistamatta, että
läheisyydessä oli ketään muita kuin hänen vierellään istuva
pitkäkarvainen, vakavasilmäinen lintukoira, hän oli riisunut kenkänsä
ja sukkansa, häilytellen jalkojaan ja nilkkojaan tummassa vedessä.
Hänet nähdessäni valtasi minut äkkiä hätkähdyttävä ajatus. Vaikka hän
ei tiennytkään siitä mitään, niin täällä olin minä huolestuneena
etsimässä miestä, joka, jos hänen tarinansa oli tosi, oli tämän tytön
isä!

Koira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun
päin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja
vaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa
asemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle
ystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.

Pysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn,
kääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.

"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina", hän sanoi
alkuvalmisteluitta ja empimättä. "Väitetään, että jos siihen pistää
jalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä
Mikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko
elämänsä. Niinpä -- olin koettamassa sitä."

Menin lähemmäksi hänen avoimen hymynsä ja käytöksensä rohkaisemana.

"Toivon, että se osoittautuu todeksi", virkoin. "Mutta itse puolestani
en ole lainkaan onnellinen juuri nyt."

Hänen katseensa sai huolestuneen ilmeen.

"Niinkö?" hän kysyi. "Ettekö? Miksi ette?"

"Luultavasti näitte minut eilen -- ei, toissapäivänä -- lähellä
Lehtokurppaa vanhanpuoleisen herrasmiehen seurassa", vastasin. "Menitte
ohitsemme. No niin, hän on hävinnyt -- kateissa!"

Hän astui vähän lähemmäksi minua, ja ikäänkuin hänen tietämättään hänen
katseensa lipui pitkin nummea.

"Tarkoitatteko -- täällä?" hän kysyi. "Nummellako?"

"Juuri niin", myönsin. "Hän lähti majatalosta eilenillalla päivällisen
jälkeen eikä ole palannut. Te kai tunnette nämä seudut? Onko täällä
sellaisia paikkoja --"

"Täällä on useita vaarallisia kohtia", keskeytti hän hätäisesti.
"Oletteko etsineet häntä?"

"Etsimme häntä monin miehin koko yön", vastasin. "Mutta emme ole
kuulleet emmekä nähneet hänestä jälkeäkään."

"Onko hän isänne?" tiedusti hän, katsoen minua osaaottavasti.

"Ei -- ystäväni, jonka kanssa olen matkalla", selitin. "Olen kauhean
huolissani hänen tähtensä. Viime yönä oli tavattoman pimeätä, ja
pelkään, että hänelle on sattunut joku vahinko -- että hän on pudonnut
jyrkänteeltä tai uponnut suohon. Mutta olemme tarkastaneet nummea aika
laajalti."

"Keitä on ollut etsimässä?"

"Minä olen ollut mukana koko ajan", vastasin, "ja automme ohjaaja ja
Musgrave. Ja olemmekin olleet melkein joka suunnalla."

"Musgrave ei tunne nummea", huomautti tyttö, "tai jos tunteekin, niin
ainakin vain pintapuolisesti. Lienevätköhän meikäläiset --
metsästysvartijat nimittäin -- kuulleet mitään? Jos tahdotte tulla
mukaani taloon --" Hän osoitti nummen toiselle puolelle, missä
Marrasdale Towerin päädyt ja savupiiput pilkoittivat esiin rakennuksia
ympäröivien puiden ylitse. "Siellä ehkä saamme kuulla jotakin", hän
jatkoi. "Isäpuoleni, herra Elphinstone, lienee nyt kiertokäynnillään,
ja kenties hän on kuullut jotakin miehiltä. Sinne on vain muutamien
minuuttien kävelymatka."

Hän opasti minua kanervikossa kiermurtelevaa polkua pitkin nummen
sellaisen osan lävitse, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Puhelimme
keskenämme -- kerroin hänelle jonkun verran siihen saakka kokemistamme
seikkailuista; mainitsin hänelle myöskin Mazaroffin ja oman nimeni.
Kumppanini salaisesta tarinasta ja siitä, että hän ennestään tunsi
tämän paikkakunnan, varoin visusti hiiskumasta mitään.

"Ja onko täällä todellakin vaarallisia kohtia?" tiedustin, kun olimme
jossakin määrin päässeet selville tilanteesta. "Te tietysti tunnette
seudun."

"On useita vaarallisia paikkoja", hän vakuutti. "Muutamissa kohdin
nummipolku kulkee äkkijyrkänteen reunalla, ja toisissa taas saattaa
pimeässä varsin helposti astua pohjattomaan suosilmään. Vain sellaisten
henkilöiden, jotka todella tuntevat nummet hyvin, sopisi uskaltautua
niille päivän laskettua. Jos tuntee polut, niin tietystikin --"

Ennen pitkää saavuimme Marrasdale Towerille -- se oli
vanhanaikainen, epäsäännöllinen rakennus, joka näytti muinaiselta
rajalinnoitukselta. Pihalla tapasimme herra Elphinstonen
keskustelemassa puuvillasamettiseen pukuun puetun miehen kanssa.
Elphinstone oli pitkä, laiha, harmaahapsinen, lukeneelta näyttävä mies;
hän katsahti minuun kummastuneena harvinaisen isojen silmälasien
ylitse. Hänen tytärpuolensa vei minut hänen luokseen kursailematta;
olin jo saanut nähdä, ettei hän tuhlannut aikaa muodollisuuksiin.

"Tässä on herra Holt -- herra Mervyn Holt", esitteli Sheila. "Hän ja
muuan hänen ystävänsä, herra Mazaroff, vanhahko herrasmies, ovat
saapuneet autolla Lontoosta ja pysähtyneet muutamiksi päiviksi
Lehtokurppaan. Eilen illalla herra Mazaroff lähti yksin nummelle eikä
ole vielä palannut. Herra Holt on etsinyt häntä ja on huolissaan hänen
tähtensä."

Herra Elphinstone näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka ottaa asiat
keveästi; hän nyökkäsi ja vilkaisi samettipukuiseen mieheen.

"Mies kadoksissa nummella, niinkö?" hän virkkoi. "Parker, menkää
tiedustamaan talli- ja puutarhamiehiltä. Jotkut heistä kulkevat nummen
poikki mikä mistäkin kohdasta, eikö niin? Niin -- kyselkäähän! Hm!
Poissa koko yönkö? Hyväinen aika! Hm -- ettekö suvaitse tulla sisälle,
herra -- hm --"

"Nimeni on Holt, sir", sanoin, ehättäen auttamaan hänen hajamielistä
muistiaan.

"Holt, vai niin?" hän kertasi. Hänen mielenkiintonsa näytti äkkiä
heräävän. "Hm! Olin Mertonissa samannimisen miehen kanssa -- tosiaan
olimme yhdessä Rugbyssäkin, ennenkuin pääsimme Oxfordiin. Hän ja minä
olimme aimo soutajia. Hän on nyt muistaakseni kappalaisena jossakin
maaseutuseurakunnassa Buckinghamshiressä -- on pitkä aika siitä, kun
kohtasimme toisemme."

"Luullakseni puhutte isästäni, herra Elphinstone", sanoin. "Hän
opiskeli Rugbyssä ja Mertonissa ja on nyt kappalaisena Chellinghamissa
Aylesburyn läheisyydessä. Nyt muistankin, että hänen työhuoneessaan on
joitakuita vanhoja ryhmävalokuvia Mertonin soutujoukkueista --
muistelen nähneeni teidänkin nimenne yhden tahi kahden sellaisen alla."

Hän käännähti, ojensi minulle kätensä ja pudisti kättäni ilmeisesti
hyvin riemastuneena.

"Hyväinen aika!" hän huudahti. "Ajatelkaahan vain! Tämä on erittäin
hauska sattuma! Olen paljon ajatellut Holtia -- hän oli mainio, komea
mies. Kun nyt tarkastan teitä lähemmin, niin huomaan, että olette
ilmetty kuva siitä, millainen hän oli siihen aikaan. Käykää sisään --
käykää sisään! Tämäpä erinomaista!"

Hän työnsi minut edellään huoneeseen, jossa rouva Elphinstone
ilmeisesti odotti puolisoaan ja tytärtään aamiaiselle. Aluksi rouva ei
huomannut minua -- hän oli teen valmistuspuuhissa -- mutta ilmeisesti
hän tunsi herra Elphinstonen askeleet.

"Ettekö sinä ja Sheila tule aamiaiselle lainkaan?" hän kysyi. "Tee--"
Sitten hän kääntyi ja näki minut; huomasin, että hän tunsi minut
samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli sivuuttanut kaksi päivää
takaperin. Hänen hienomuotoiset kulmakarvansa kohosivat kummastuksesta,
kun hän näki minun saapuvan aamiaispöytäänsä. Herra Elphinstone sysäsi
minua eteenpäin.

"Marion!" hän huudahti. "Totisesti mitä ihmeellisin ja onnellisin
tapaus! Tämä nuori herrasmies on vanhan ystäväni Tom Holtin poika -- ja
ilmetty kuva. Eikö ole tavatonta, että hänen piti saapua luokseni tällä
tavoin ikäänkuin pilvistä pudonneena? Hän tuli -- niin, mitenkäs hän
tulikaan? Ahaa, nyt muistan. Sheila toi hänet, toi kuin toikin."

"Niin", vahvisti Sheila, "mutta olet jo unohtanut, minkätähden sen tein.
Äiti", hän jatkoi kerkeästi, "herra Holt asuu Lehtokurpassa, sen
vanhan herran kanssa, jonka seurassa näimme hänet tuonnottain -- he
ovat automatkalla. Vanha herra on kadonnut; herra Holt on ollut koko
yön etsimässä häntä nummelta."

Rouva Elphinstone pudisti kättäni kohteliaasti, joskin hieman kylmästi,
lausui minut tervetulleeksi ja osoitti minulle tuolin teetarjottimen
läheisyyteen.

"Sitten olen aivan varma, että herra Holtille maistaa aamiainen", hän
puheli käytännölliseen tapaan. "Tarjoile sinä hänelle, Sheila, isäsi
antaa kaiken jäähtyä. Herra Elphinstone", hän jatkoi, kääntyen minuun
päin, "on niin tavattoman, sanokaamme, hajamielinen, että -- kas tuossa
näette! Hän on jo tiessään -- mennyt tietystikin etsimään joitakuita
muistoesineitä niiltä ajoilta, jolloin hän tunsi isänne -- se on juuri
hänen tapaistaan! Teetä vaiko kahvia?"

"Olette kovin ystävällinen", kiitin katsellessani, kuinka herra
Elphinstone koukerteli toisiin huoneisiin ilmeisesti etsimään jotakin,
"mutta minun pitäisi todellakin olla etsimässä kadonnutta ystävääni.
Hänen poissaolonsa alkaa käydä arveluttavaksi, ja --"

Sheila keskeytti puheeni kertoakseen äidilleen koko tapahtuman. Hänen
lopetettuaan saapui samettipukuinen mies avonaisen ikkunan luokse.

"No, Parker?" huusi Sheila. "Onko kukaan nähnyt mitään?"

Parkerilla ei ollut uutisia kerrottavanaan. Hän oli kysellyt kaikilta
tallissa ja puutarhassa työskenteleviltä henkilöiltä, mutta kukaan ei
ollut kuullut eikä nähnyt jälkeäkään kadonneesta herrasmiehestä. Tällä
hetkellä palasi herra Elphinstone syli täynnä kirjoja ja vanhoja
valokuvia. Hän tahtoi ottaa minut kokonaan omaan haltuunsa, mutta hänen
vaimonsa työnsi hänet kärsimättömästi syrjään.

"Luuletko todellakin, Malcolm", hän huudahti, "että herra Holt voi
katsella sinun ja isänsä kuvia ollessaan noin huolissaan vanhan
ystävänsä tähden? Mies-raukka saattaa virua jossakin nummen syrjäisessä
osassa jalka katkenneena! Etkö osaisi esittää jotakin järkevää
ehdotusta?"

Saatuaan näin kiihkeän kehoituksen laski herra Elphinstone syrjään
muistoesine-kokoelmansa, otti silmälasit nenältään, istuutui pöytään,
nosti lautaselleen kalaa, maistoi muutamia kertoja miettivänä
teelasistaan ja kumartui sitten pöydän ylitse tytärpuoleensa päin.

"Mitähän, jos tiedusteltaisiin High Cap Lodgesta?" hän ehdotti.
"Vernerin palvelusväki on saattanut kuulla jotakin tai ehkä tietää
jotakin. Luultavasti on hänellä öisin vartijoita ulkosalla -- meillä ei
ole nykyisin."

"Hyvä!" vastasi Sheila. "Saatan herra Holtin sinne heti. High Cap
Lodge", hän jatkoi kääntyen minun puoleeni, "on serkkuni Verner
Courthopen metsästysmaja. Ystävänne on saattanut samota hänen mailleen,
nähkääs -- kaakkoinen ja itäinen osa nummea -- jylhää seutua -- on
Vernerin aluetta. Menkäämme tapaamaan häntä."

Haukkasimme kumpikin hätäisesti aamiaista ja lähdimme. Rouva
Elphinstone antoi pari käytännöllistä vihjausta, ja herra Elphinstone
vaati minua hyvin vakavasti heti löydettyäni Mazaroffin, jonka
katoaminen ei tuntunut suuresti häntä huolettavan, palaamaan Marrasdale
Toweriin katsellakseni hänen kirjojaan ja papereitaan. Tiemme vei
kukkuloita kohti ja oli kolea ja yksinäinen.

"Serkkuni luona on pieni metsästysseurue", ilmoitti Sheila, kun
lähestyimme päämääräämme, pitkää, matalaa rakennusta, joka sijaitsi
rotkotien varrella keskellä männikköä. "Siellä on hän itse, hänen
liikkeenjohtajansa (Courthopeilla on näet pankkiliike Lontoon Cityssä),
Armintrade-niminen mies, jota kammoan, ja eräs toinen mies, muuan
lontoolainen tohtori Eccleshare, jota inhoan! He ovat metsästämässä
kaiket päivät ja istuvat öisin luullakseni korttipöydän ääressä tai
pelaavat biljardia. Nyt he otaksuttavasti ovat aamiaisella."

Hän oli ilmeisesti hyvin perehtynyt High Cap Lodgeen ja sikäläiseen
järjestykseen, sillä kursailematta ja vitkastelematta hän meni edellä
sisään pääovesta ja pitkin käytävää, sysäten sitten auki oven
huoneeseen, josta oli komea näköala nummelle. Hyvin varustetun
aamiaispöydän ääressä istui kolme miestä, jotka meidän astuessamme
kääntyivät kummastuneina, tarkastaen minua kiinteästi.

Minäkin puolestani silmäilin heitä tarkoin, kutakin erikseen ja koko
ryhmää, kun he työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat pystyyn. Sillä
olin äkkiä saanut mielijohteen, joka lähenteli epäluuloa. Muistin, että
Mazaroff huomauttaessaan minulle haluavansa viettää ensimmäisen päivän
Lehtokurpassa yksin oli samalla maininnut menevänsä liikeasioissa
tapaamaan jotakin läheisyydessä asuvaa henkilöä. Ja sillä hetkellä
välähti päähäni, että koska kaikki nämä kolme miestä olivat Lontoosta,
saattoi hänen tarkoittamansa henkilö olla yksi heistä; ainakin kaksi
näistä miehistä käsitteli pankki- ja raha-asioita; niitä oli myöskin,
kuten jo silloin varsin hyvin tiesin, Mazaroffilla.

Mutta tarkasteluni, joka välttämättä jäi pintapuoliseksi, ei auttanut
minua vähääkään. Yksi heistä, ilmeisesti isäntä, oli nuorehko mies,
jonka piirteissä oli raskas- ja äreämielinen vivahdus; hän oli
ulkonaisesti komea, mutta hänen poskensa olivat liian lihavat, ja hänen
silmiensä ilme oli liian kiivas; havaitsin heti, ettei hän ollut
lainkaan mielissään nähdessään minut, vieraan, Sheila Merchisonin
seurassa. Toinen oli taitavan ja ovelan näköinen, keski-ikäinen mies;
hänellä oli huolellisesti hoidettu parta, ja hän teki hieman
ylimielisen kopean vaikutuksen -- pian sain tietää, että hän oli
pankinjohtaja Armintrade. Kolmas oli kookas, turpea mies, inhimillinen
liharöykkiö, sileäksi ajeltu, kasvot, etenkin nenä ja huulet,
jykevätekoiset; hänen kiiluvat silmänsä kiintyivät heti seuralaiseeni
sillä tavoin, että minua suututti, vaikka olinkin vieras heille
kaikille.

Sheila ei kiinnittänyt vieraisiin ensinkään huomiota; hän vain nyökkäsi
heille lyhyesti ja meni suoraan Courthopen luokse.

"Verner", hän sanoi, "tämä vieras on herra Holt, jonka isä on herra
Elphinstonen vanha ystävä. Herra Holt on saapunut pariksi päiväksi
Lehtokurppaan, jonne hän tuli erään ystävänsä, herra Mazaroffin,
seurassa viimeksimainitun autolla. Eilen illalla herra Mazaroff, joka
on vanhanpuoleinen mies, lähti kävelemään nummelle eikä ole tullut
takaisin. Oletko sinä tai onko sinun väkesi kuullut hänestä mitään?"

Oikeuden nimessä on minun myönnettävä, että Verner Courthope osoitti
kohteliasta innostusta asiaan. Ei hän eivätkä hänen vieraansa voineet
ilmoittaa minulle mitään, mutta Courthope saattoi minut ja Sheilan
metsästysmajan takana olevalle vajalle, jossa kaksi metsästysvartijaa
ja joitakuita muita miehiä oli odottamassa, ja tiedusteli näiltä. Se
jäi kuitenkin tuloksettomaksi, mutta hän lupasi, että senpäiväisen
metsästyksen aikana hän ja hänen seurueensa pitäisivät silmänsä auki
liikkuessaan nummella. Vain kerran hän puhutteli suoranaisesti minua.

"Aiotteko viipyä täällä vain pari päivää?" hän tiedusti voimatta salata
uteliaisuuttaan. "Ettekö siis jää kauemmaksi?"

"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi", vastasin, "mutta nyt on
minun tietystikin löydettävä kumppanini".

Hän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria
kohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun
päin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti
uskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän
aikoi puhua.

"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan", hän virkkoi melkein
katkerasti, "niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko
koskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin
Armintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja --
ja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi,
vaatii sitä! Mutta -- minäpä en tahdo -- en tahdo!"



VIIDES LUKU

Ainoa uskottu


Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin
hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen
seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila
punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui
entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.

"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?"
hän jatkoi hätäisesti. "Mutta -- te olette nuori, eikä täällä ole
ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi
pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai
kuinka?"

Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän
punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.

"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi
pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."

"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti.
"Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen
vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"

"Ettekö pidä hänestä?" kysyin.

"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan
koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään
muuhun -- ei!"

"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?" tiedustin.

"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin
äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on
kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa.
Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain
rahaa on mukana."

"Entä herra Elphinstone?" kysäisin.

"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon
kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää
unelmissaan päivät pääksytysten -- kuten lienette huomannut. Kaikessa
sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan,
hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."

Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti -- ja vasta silloin, vaikka
olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään
seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero,
tosin hyvin vähän -- sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin
silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä
unohtaa -- nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin
tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin
näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi
nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.

"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja
Vernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"

Katsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.

"Onko -- onko teillä joku toinen?" kysyin.

Hän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.

"Ei ole!" hän vastasi.

En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että
olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi
näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse
ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva
kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään
meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.

"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt,
teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia
esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä --"

Keskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.

"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua
pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut
hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."

Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään
useita kertoja.

"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan
unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"

"En mitään, sir", vastasin. "Ja sentähden on minun toimittava."

"Mitä aiotte nyt tehdä?" tiedusti Sheila.

"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun", vastasin. "Enkä saa
tuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois."

Poistuin pitemmittä puheitta -- tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan
uudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi
minulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun
Elphinstone luikkasi jälkeeni.

"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne
mukaan! Olisi hauska tutustua häneen."

Heilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaani
Lehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.

"Oletteko saanut tietoja?" kysyin tullessani hänen lähelleen.

"En vihiäkään, sir", vastasi hän. "En kerrassaan mitään." Astuessani
kanervikolta tielle hän sitten jatkoi: "Tuolla sisällä on kaksi miestä
odottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen
on poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija."

"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster", huomautin. "Juttu käy yhä
kummallisemmaksi."

"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt",
vakuutti hän. "Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa,
jotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä
ollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen
kanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on
kadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt
hänet eilen illalla -- tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi
astuessaan ulos tuosta ovesta."

"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster", myönsin. Totta puhuen olin jo
alkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti
kadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen
oli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain
muutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän
saattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja
oikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää
oletusta. Menin majataloon.

"No niin, Webster", sanoin, "mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa
vierailla on."

Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli
saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli
helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita
ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen
sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi.
Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden
ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas,
sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi
riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi
ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti
kaikkein tärkeimpänä.

"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun
pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin
tuolla vajassa -- sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla
shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"

"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin,
silmäillen uutistenhankkijan kynää.

"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan
lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla
hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."

"Hänellä oli melkoisen paljon", myönsin.

"Rahaa kaiketi -- käteistä", huomautti kersantti.

"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon", vastasin.

"Luultavasti kello ja perät?" tiedusti hän tietävän näköisenä.

"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat -- kultaiset.
Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen
vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu
kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."

Kersantti nyökkäsi ponnekkaasti.

"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!" hän huudahti. "Eikä siitä
voikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies
mukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle
nummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä
eilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee -- niin, tietystikin
joku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen
tavaransa! Murhattu hänet on, sir -- siitä olen varma -- ryöstömurha --
juttu on päivänselvä!"

"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?"
huomautin. "Nummi on etsitty läpikotaisin -- ainakin lähin ympäristö."

"Niinkö?" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Te ette tunne
näitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on
paikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei
ikinä löydetä -- eikö olekin, herra Bownas?"

Myöskin herra Bownas loi minuun hyvin merkitsevän silmäyksen.

"Kalliorotkoja", hän sanoi synkästi. "Suosilmiä. Paljon sellaisia
paikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet
Marrasdalen nummelle ikiajoiksi."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyin kersantilta.

"Niin", vastasi hän miettivästi, "asiasta on lähetettävä tieto
päämajaan. On pantava toimeen asianmukainen etsintä ja tiedusteluja.
Kuten jo mainitsin, uskon tietysti, että joku noista maankiertolaisista
tappoi hänet ja tyhjensi hänen taskunsa. Meidän on tiedoitettava
tapahtumasta mahdollisimman laajalle -- herra Bownas kyllä toimittaa
selostuksia sanomalehtiin."

Bownas heilutti muistikirjaansa.

"Selostus on huomenaamulla kaikissa huomatuissa Englannin lehdissä sekä
Lontoossa että maaseudulla", hän vakuutti. "Ja siinä onkin komeat
otsikot. Sattuuko teillä olemaan kadonnen herrasmiehen valokuvaa?"

"Ei", vastasin. "Enkä tiedä aivan varmasti, haluaako hän päästä niin
laajalti julkisuuteen. Jos hän ilmestyy jälleen."

Kersantti naurahti -- naurusta soinnahti enemmän ylempää tietoa kuin
halveksumista; hän selvästikin piti minua perin yksinkertaisena.

"Ilmestyy jälleen!" hän kivahti. "Hyväinen aika! Ei hän enää ikinä
ilmesty, jos hän kerran lähti ulos niin paljon arvoesineitä muassaan.
Ryöstömurha se on -- ihan varmasti. Ette kai ole hänen sukulaisensa?"
hän jatkoi, silmäillen minua tarkasti. "Musgrave arveli, että te kaksi
vain matkustitte yhdessä -- ystävyksinä?"

"Juuri niin", myönsin. "Olemme ystävyksinä."

"Entä mikä on nimenne?" hän tiedusti, vetäen taskustaan muistikirjan ja
lyijykynän pätkän. "Minun on parasta panna kaikki kuntoon. Ja
osoitteenne -- kotiosoitteenne?"

"Mervyn Holt, entinen kapteeni Oakshiren keveässä jalkaväessä",
vastasin. "Jermyn-katu 559 a, Lontoo, ja Chellinghamin pappila,
Aylesbury -- jompikumpi osoite."

"Entä tämä nuori mies", jatkoi hän hämmentymättä, osoittaen Websteriä.
"Autonohjaaja, eikö totta? Minun on merkittävä muistiin myöskin hänen
nimensä ja osoitteensa, ymmärrättehän", selitti hän, riipustaen
kirjaansa ohjaajan ilmoittamat tiedot. "Näissä jutuissa ei tietoja voi
koskaan saada liikaa, kapteeni, käsittänette sen epäilemättä hyvin.
Voihan jompikumpi teistä, sikäli kuin tunnemme asioita, olla syyllinen,
ja mitenkäs minulle kävisi, jollen olisi ottanut teistä selkoa?"

"Miten tosiaankin?" vastasin. "Kyselkää kaikin mokomin niin paljon kuin
haluatte. Websterin ja minut tapaatte täällä milloin hyvänsä."

Ei hän eikä uutistenhankkija hymyillyt kouraantuntuvalle ivalleni;
heidän kasvonsa pysyivät vakavina kuin hautajaistentoimitsijan, ja
sitten kun kersantti oli vielä kerran huomauttanut, että tämä oli paha
juttu ja että hän odotti sen kehittyvän hänen ennustamaansa suuntaan,
he poistuivat.

Mitä sikäläinen poliisi puuhasi, sitä en tiennyt, mutta hämärän tullen
en vielä ollut saanut mitään tietoja Mazaroffista. Mitään ei kuulunut
myöskään seuraavana aamuna, ja kun tuli kolmas ilta hänen katoamisensa
jälkeen, alkoi minusta tuntua varmalta, että katoaminen oli edeltäkäsin
suunniteltu ja tahallinen ja että hän oli pujahtanut tiehensä
välttääkseen niitä paljastuksia, joista hän oli minulle puhunut. Ja kun
oikein ajattelin, niin hän oli juuri sopivan laatuinen mies sellaisen
tempun tekijäksi. Mutta sittenkin se olisi ollut tarpeeton -- hän olisi
voinut lähteä autollaan minun ja Websterin seurassa. Näin ollen
Webster, auto ja minä jäimme tänne.

Kolmantena aamuna päivän sarastaessa olin valveilla, aprikoiden mitä
olisi tehtävä; äkkiä koputettiin ovelleni. Ponnahdin vuoteestani ja
aukaisin oven; käytävässä oli Musgrave ja Webster puolipukimissa.
Isäntä katsahti minuun.

"Hänet on löydetty!" hän kuiskasi. "Ainakin on löydetty --"

Sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa, ja minä käännyin kiihkeänä
ohjaajan puoleen. Myöskin hän tuntui vastahakoiselta puhumaan, mutta
sai kuitenkin suustaan joitakuita sanoja.

"On löydetty ruumis, herra Holt", hän sopersi. "Eräästä paikasta
nummelta --"

"Reiver's Denistä", pisti Musgrave väliin. "Noiden kallioiden
juurelta."

"Ja se on tuotu tänne", jatkoi Webster. "Se -- asianlaita on niin, sir
-- pää on -- kasvot, ymmärrättehän -- poissa! Mutta vaatteet, sir -- ne
ovat hänen!"

Pukeuduin hätäisesti ja menin heidän kanssaan ulkorakennukseen, johon
ruumiin löytäjät, eräs sikäläinen poliisi ja muuan metsästysvartija,
olivat laskeneet sen. En ryhdy kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti --
mutta, kuten joku jupisi, nummella oli sadoittain kärppiä, portimoita
ja muita sellaisia raatelevia eläimiä. Vaatteet olivat kuitenkin
Mazaroffin, ja käsivarressa oli syntymämerkki, josta hän oli minulle
maininnut.

"Se oli kallioiden juurella Reiver's Denissä tuuheiden sanajalkojen
seassa", supatti poliisi. "Päähämme pälkähti tarkastaa sitä kohtaa --
ja löysimme ruumiin. Tuollaisena!"

Uutinen oli jo levinnyt, ja minua kuulustellut kersantti Manners riensi
majataloon. Hän tutki vainajan pukua. Taskuissa ei ollut edes pennyn
kolikkoa; kello perineen, sormukset, lompakko, paperit, kaikki ne
olivat poissa.

Hän loi minuun silmäyksen, joka oli yhtä voitonriemuinen kuin puhuva.

"Mitä sanoin teille, kapteeni?" hän mutisi. "Enkö väittänyt, että on
tapahtunut ryöstömurha? Ja enkö ollut oikeassa? Mikä voisi olla sen
selvempää?"

En vastannut mitään. Mietin muuta. Miten Mazaroff lieneekään saanut
surmansa, tosiasia oli, että hän oli kuollut. Ja tietääkseni minä yksin
koko maailmassa tunsin hänen salaisuutensa -- mikä merkitsi sitä, että
minun oli pian mentävä Marrasdale Toweriin kertomaan tämä mitä
kummallisin tarina.



KUUDES LUKU

Herra Crole Bedford Rowin varrelta


Mannersin, Marrasdalen poliisikersantin, kunniaksi on minun
myönnettävä, että vaikka hän olikin itsepintainen, yksipuolinen mies ja
piti hellittämättä kiinni alkuperäisestä otaksumastaan, että joku
Lehtokurpassa silloin ollut veijari oli seurannut Mazaroffia ja
murhannut hänet ryöstääkseen hänen rahansa ja arvoesineensä, hän
kuitenkin pani parhaansa säästääkseen minulta vaivoja ja huolia. Olin
täydelleen ymmällä siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja
välttämättömät, välittömät toimenpiteet olivat omiaan sekaannuttamaan
minua. Mutta Manners tiesi kaikki ja otti huolehtiakseen kaikesta.

"Mitäkö on tehtävä, kapteeni?" hän kertasi kysymykseni. "On meneteltävä
näin. Vainaja on sijoitettava tänne -- tässä yksinäisessä seudussa ei
ole ruumishuonetta. Sitten ilmoitan asiasta tuomarille. Hän toimittaa
kuulustelun täällä Lehtokurpassa todennäköisesti johonkin aikaan
huomenna. Silloin ei ole paljoakaan tekemistä -- vain alkutiedot
tapahtumasta ja ruumiin tunteminen, jotta se voidaan haudata. Määrätään
jatkokäsittelyn päivä. Ja sitten -- käymme käsiksi työhön löytääksemme
murhaajan. Kaikki on päivänselvää."

"Luuletteko, että hänet on murhattu?" tiedustin. "Hänhän on saattanut
pudota noilta usein mainituilta kallioilta."

Manners kiersi viiksiään kasvoillaan ylemmyyden ilme.

"Missä ovat hänen rahansa, timanttisormuksensa ja neulansa, lompakkonsa
ja kaikki muu?" hän kysyi purevasti. "Ei, kapteeni, asianlaita on,
kuten olen koko ajan sanonut -- hänet on ensin murhattu, sitten
ryöstetty. Minä uskon", hän jatkoi mahtipontisesti, "että nuo vintiöt
seurasivat häntä ja iskivät hänet kuoliaaksi jossakin yksinäisessä
kohdassa. Sitten he tutkivat hänen vaatteensa ja anastivat kaikki, mitä
hänellä oli. Senjälkeen he kantoivat hänet Reiver's Denin reunalle ja
heittivät hänet rotkoon. Siten minä otaksun kaiken käyneen. Ja lyön
vetoa, etten ole suuresti erehtynyt."

"Luullakseni pääsette murhaajien jäljille, kun he koettavat myydä
saalistaan", huomautin. "Sellaisia arvoesineitä."

"Olette oikeassa, kapteeni", myönsi hän. "Juuri niin teemme. Ja nyt
pyytäisin teitä kirjoittamaan mahdollisimman tarkan luettelon kaikista
hänen muassaan olleista esineistä, jotta voisin näyttää sen
komisariollemme. Sillä, kuten mainitsitte, ei sellaisista arvoesineistä
ole niinkään helppo päästä eroon. Merkitkää ne paperille -- tarkasti --
kapteeni!"

Ennen kuin ehdin aloittaa sen työn, saapui Eccleshare Lehtokurppaan.
Hän selitti kuulleensa ruumiin löydöstä ja oli nyt kiiruhtanut High Cap
Lodgesta tarjoamaan ammattiapuaan. Ja samassa saapui paikkakunnan
lääkäri samalla asialla. He menivät molemmat siihen huoneeseen, johon
vainaja oli sijoitettu ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Vihdoin palasi
Eccleshare yksin. Hänen käytöksensä oli juhlallisen ammattimainen.

"Herra Holt", virkkoi hän, kun poliisikersantti ja minä lähestyimme
häntä. "Ystävänne on ammuttu."

Hän ilmoitti tietonsa omituisen vakavana. Mutta Mannersilta ja minulta
pääsi kummaltakin hämmästyksen huudahdus.

"Ammuttu, tohtori?" kummasteli poliisikersantti. "Mutta enhän
huomannut --"

"Ehkä ette", keskeytti Eccleshare tyynesti. "Mutta panitte merkille,
että joku villieläin tai jotkut villieläimet olivat jyrsineet hänen
kasvojaan, ja kenties ei mieleennekään johtunut tarkastaa hänen
takaraivoaan. Hän piti jokseenkin pitkää tukkaa, ja se oli harvinaisen
tuuhea hänen ikäiselleen miehelle. Häntä oli ammuttu päähän takaapäin,
surmattu ampumalla ja tavallisella linnustuspanoksella. Katsokaas!"

Hän ojensi lihavan, pehmeän, valkoisen kätensä, avasi sen ja näytti
meille kahta haulia, jotka olivat hänen kämmenellään.

"Litistyneet!" hän sanoi merkitsevästi. "Ne ovat kahdentoista numeron
hauleja. Ja juuri niistä hän sai surmansa. Häntä on ammuttu
tavallisella lintuhaulikolla lyhyen matkan päästä."

Näin, että Manners lamautui tuntuvasti kuullessaan tämän lausunnon,
jonka juuri silloin seuraamme liittynyt paikkakunnan lääkäri
vahvisti. Tämä selitys kumosi poliisikersantin olettamuksen, sillä
todennäköisesti ei hänen epäilemillään karjanajajilla ollut muassaan
pyssyä.

"No niin, hyvät herrat, jos asia on siten, niin se on siten", hän
jupisi. "Mutta kenen voisi luulla liikkuvan nummella pimeän tultua
muassaan pyssy?"

"Siitä on teidän otettava selko", tokaisi Eccleshare. "Me vain
ilmoitamme teille kuoleman syyn. Se on ehdottoman varma."

Molemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua
minulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi
jollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden
oireita.

"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni", sanoi hän. "Ammuttu! Se ei
pälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla
pyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!"

"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä", huomautin. "Oli tuskin edes
hämäräkään."

"Siinä tapauksessa --" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin
miettimään.

"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet
pyssynkantoluvan", hän jatkoi sitten, "herrasmiehiä, maanviljelijöitä,
metsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä.
Mutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan?
Heille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää."

Siinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt
ilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim
Mazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja
tyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.

"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä
lähdimme tälle matkalle", selitin. "Hän ei ollut käynyt Englannissa
moniin vuosiin."

"No, sitten hänellä lienee ystäviä", vastasi Manners. "Tässä maassa on
kaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä
lakimiehiä -- varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja."

"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen", virkoin
kartellen. "Luonnollisesti pitäisi olla joku."

Sitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä
kauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen
aika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan
minulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin
salaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se
omana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale
Toweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui,
että minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin
hänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän
oli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja
tyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin
alkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta -- olisi perin vastenmielistä
marssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso
oli ollut elossa koko ajan -- ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila,
johon -- sitä vastaan oli turha inttää -- olin jo rakastunut. Minua
kammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän
ei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen
kotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin --

Parhaillaan kuitenkin lähestyi minua kaipaamani neuvo niin ripeästi
kuin vanhan hevoskonin vetämät ravistuneet rattaat jaksoivat tuoda sitä
kukkuloiden takana olevalta asemalta. Sellaiset ajoneuvot seisahtuivat
Lehtokurpan edustalle minun noustessani aamiaispöydästä. Niistä astui
maahan ensin tuikeakatseinen, teräväpiirteinen, keski-ikäinen mies,
jonka heti päättelin joko asianajajaksi tai oikeusistuimissa toimivaksi
lakimieheksi, ja hänen jäljessään nuori, komea, vilkas, hyvin puettu
mies, joka teki sotilashenkilön ja muodikkaan näyttelijän sekoituksen
vaikutuksen. He riensivät eteissaliin; arkihuoneeni avoimesta ovesta
kuulin nimeäni mainittavan. Astuin esiin; lakimiehen näköinen tulija
pyörähti ympäri ja silmäili minua tutkivasti.

"Herra Holtko?" hän virkkoi. "Olen Lincoln Crole, Crole & Wyattin
asianajotoimistosta Bedford Rowin varrelta. Eilisiltaisista Lontoon
sanomalehdistä luin herra Mazaroffin omituisesta katoamisesta ja lähdin
tänne yöjunalla. Onko herra Mazaroff löydetty tai onko hänestä kuulunut
mitään?"

"Kyllä", vastasin. "Hänet löydettiin tänä aamuna. Kuolleena.
Murhattuna."

Hän hätkähti kahdesti kuullessaan viimeiset sanani ja osoitti sitten
huonetta, josta olin juuri tullut. "Mennään tuonne", hän ehdotti.
"Tämä", hän jatkoi vietyäni hänet sisään ja suljettuani oven, "on herra
Frank Maythorne, josta lienette kuullut puhuttavan; hän on nykyajan
taitavimpia yksityisetsiviä. Ja nyt, herra Holt, sallikaa minun
selittää. Kuten äsken mainitsin, luin tästä asiasta sanomalehdistä --
selostuksissa oli luonnollisesti teidänkin nimenne -- ja koska olen
toiminut herra Mazaroffin asioiden hoitajana hänen saavuttuaan
Englantiin, olin hyvin huolissani. Lopuksi päätin lähteä tänne ja tuoda
Maythornen muassani. Tiesin nähkääs, ettei Mazaroffilla ole sukulaisia
eikä ystäviä tässä maassa, jos missään, ja -- niin, erinäisistä syistä
olin levoton hänen tähtensä. Nyt on tapahtunut pahin! Mutta olemme
olleet matkalla koko yön, ja kun emme saaneet aamiaista Black Gillin
asemalla, jossa poistuimme Skotlannin postijunasta, on meidän saatava
sitä täältä, ja teidän on selitettävä meille kaikki syödessämme."

Olin vilpittömästi hyvilläni herra Crolen ja hänen seuralaisensa
tulosta; tunsin todellista huojennusta, kun sain kertoa peloittavan
salaisuuteni miehille, jotka olivat tottuneet käsittelemään sellaisia
asioita. Tilasin heille aamiaista, ja heidän syödessään ja juodessaan
suoriuduimme herra Crole ja minä alkuvalmistuksista. Hänen kanssaan oli
hyvä keskustella -- hän oli älykäs, täsmällinen ja osuva puheissaan.

"Selitän muutamalla lauseella kaikki, mitä tiedän Mazaroffista, herra
Holt", hän sanoi käydessään käsiksi muniin ja silavaan. "Hän saapui
luokseni muutamia viikkoja takaperin toimistooni Bedford Rowin
varrelle. Hän kertoi olevansa englantilainen, olleensa poissa
Englannista useita vuosia ja sillä välin koonneensa suuren omaisuuden
Intiassa ja Etelä-Amerikassa, erittäinkin viimemainitussa maassa. Nyt
hän oli tullut tähän maahan loppuiäkseen ja halusi ostaa todella
hauskan talon Lontoosta asettuakseen siihen asumaan. Hän oli kuullut
liikettämme mainittavan erittäin huolelliseksi asianajotoimistoksi ja
tuli tiedustamaan, voisinko auttaa häntä. Lupasin etsiä hänelle sopivan
talon, sillä aikaa kun hän tekisi tämän kiertomatkan pohjoiseen -- ja
siinähän kaikki oikeastaan onkin."

"Minä en tiedä paljonkaan enempää", virkoin. "Voin kertoa, miten
tutustuin häneen --"

Hän keskeytti minut hymyillen ja heilauttaen kättä.

"Tunnen koko sen jutun, herra Holt", hän huudahti. "Pantuaan
ilmoituksensa _Timesiin_ Mazaroff toi minulle kaikki vastaukset --
ainakin useimmat. Valitsimme puolikymmentä sopivinta, ja minä tarkastin
perinpohjaisesti todistukset ja suositukset. Juuri minä kehoitin häntä
tekemään sopimuksen teidän kanssanne. Kuinka tulitte toimeen
keskenänne?"

"Loistavasti -- ihmeteltävästi!" vastasin. "Hän oli mahdollisimman
ystävällinen ja huomaavainen -- meistä oli tullut hyvin läheiset
ystävykset."

"Niin!" vahvisti Crole. "Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta
mieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla
keskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta,
joka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut
rientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen
katoamisestaan. Huomasitteko?"

"En voi väittää huomanneeni", vastasin.

Hän kumartui pöydän ylitse ja silmäili Maythornea ja minua
merkitsevästi.

"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja
päivällisellä", hän jatkoi hiljaa. "Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö
tiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan -- irrallaan! --
ikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?"

Se sai minut vilpittömästi säpsähtämään hämmästyksestä.

"En tosiaankaan!" huudahdin. "En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän
timantteja -- en yhtään kertaa!"

Crole naurahti -- kuivasti.

"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle", hän
virkkoi. "Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli
muuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille,
että hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti
minusta -- rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi.
Kysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa
kannalta!"

Maythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion
liikkiön kimpussa, hymyili.

"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja
ottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin",
hän huomautti. "Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne."

"En ole nähnyt ainoatakaan epäiltävää henkilöä läheisyydessämme täällä
enkä muuallakaan koko matkamme kestäessä", vastasin.

"Tietysti ette!" tokaisi Maythorne kuivasti. Sitten hän muuttui totisen
tarkkaavaksi ja lisäsi: "Kertokaahan meille kaikki tapahtumat
sellaisinaan, herra Holt -- lyhyesti!"

Kerroin heille kaikesta, mitä oli sattunut siitä alkaen, kun Mazaroff
meni yksin nummelle, siihen saakka, kun hänen silvottu ruumiinsa
tuotiin Lehtokurppaan sinä aamuna. Ja koko ajan pyöri mielessäni
päätöksen ja empimisen välinen ristiriita -- pitäisikö minun ilmaista
salaisuus näille kahdelle. Mutta tunsin kuitenkin, että minun pitäisi
se tehdä, ja äkkiä varmistauduin siitä, ettei meitä häirittäisi, ja
toistin heille sananmukaisesti, mitä olimme Mazaroffin kanssa puhelleet
toisena iltana ollessamme Lehtokurpassa.

He olivat oivallisia kuulijoita -- sellaisia, jotka kuuntelevat
ehdottoman tarkkaavasti, tehden huomautuksensa vasta tarinan päätyttyä.
Mutta minun lopetettuani puhkesi Crole puhumaan terävän päättävästi.

"Uskon sen kaiken!" hän sanoi. "Olin varma siitä, että Mazaroffilla oli
joku kummallinen salaisuus. No niin, siinähän se on! Ja lähin
tehtävämme on nyt kertoa se rouva Elphinstonelle, joka oikeastaan on
rouva Merchison -- ja heti paikalla!"

"Kuta pikemmin, sitä parempi!" vahvisti Maythorne. "Sillä onhan
seikkoja, joiden nojalla hänet voidaan tuntea, esimerkiksi
mainitsemanne syntymämerkki."

"Niin, heti", selitti Crole. "Hän on saattanut kuolla -- otaksuttavasti
hän kuoli -- tekemättä jälkisäädöstä. Hän ei maininnut minulle mitään
sellaista. Jos asia on niin ja hänet voidaan todistaa Merchisoniksi,
niin tämä rouva ja hänen tyttärensä saavat perinnön, tytär tietysti
suurimman osan. Holt, teidän on lähdettävä kanssani sinne -- mikäs sen
nimi olikaan -- Marrasdale Toweriin nyt heti. Oiva paljastus!"

"Siitä tehtävästä en pidä", huomautin.

"Epäilemättä ette, mutta saamme tehdä paljon sellaista, mikä ei
miellytä meitä ketään, ennen kuin tämä juttu on selvitetty", vastasi
hän, hymyillen jurosti. "Tulkaa! Mennään me kaksi ja jätetään Maythorne
omiin puuhiinsa. Hän ei ole toimettomana."

Pian opastin Crolea nummen poikki Marrasdale Toweria kohti, antaen
hänelle matkalla suppean kuvauksen henkilöistä, jotka hän siellä
kohtasi. Yhden heistä tapasimme, ennen kuin saavuimme portille --
Sheila tuli juuri ulos, ja huomasin heti, että hän oli kuullut uutisen.



SEITSEMÄS LUKU

Muistolevy


Asianajaja -- luonnollisesti tarkka havaintojen tekijä -- nykäisi
kyynärpäätäni meidän ollessamme vielä parin-, kolmenkymmenen askeleen
päässä Sheilasta.

"Tytär kai, eikö niin?" hän kuiskasi. "Komea tyttö -- sievä tyttö! Hän
ei tietystikään tiedä mitään?"

"Ei mitään", vastasin. Sitten minäkin kuiskutin: "Muistanette, että
Mazaroffin vasen silmä oli selvästi kierossa? No niin, tytön vasen
silmä on myöskin! Tuiki vähän, tuskin huomattavasti, mutta se on
sittenkin."

"Joskus se lisää viehkeyttä", virkkoi hän asiantuntijan tavoin. "Niinpä
niin, äidille ensin. Jättäkää kaikki minun huolekseni, Holt! Osaan
hoitaa tällaiset asiat. Ammattikokemusta, ymmärrättehän?"

Olin kovin mielissäni saadessani luovuttaa koko jutun hänen huostaansa
ja sanoinkin sen. Mutta nyt olimme ihan lähellä Sheilaa. Hän astui
luokseni, ja hänen somat kasvonsa kuvastivat teeskentelemätöntä
myötätuntoa.

"Olen hyvin pahoillani kuultuani tämän ikävän uutisen", hän ehätti
sanomaan. "Otaksuttavasti se on tosi -- olemme saaneet hyvin niukalti
tietoja."

"Se on totta, ikävä kyllä", vastasin. Kun hän sitten katsahti
seuralaiseeni, esittelin: "Minun mukanani on herra Mazaroffin
asianajaja, herra Crole. Hän saapui juuri äsken Lontoosta ja haluaisi
kovin mielellään tavata rouva Elphinstonea."

Sheila ei osoittanut lainkaan kummastuvansa siitä; otaksuttavasti hän
arveli Crolen tahtovan kysellä naapuriston oloista. Hän kääntyi
takaisin taloon päin, kehoittaen meitä seuraamaan itseään.

"Äiti on jossakin lähistöllä", hän selitti. "Herra Elphinstone meni
johonkin kunnanviranomaisten kokoukseen -- hän palaa kotiin vasta
iltapäivällä."

Hän opasti meidät puutarhan läpi taloon. Tapasimme rouva Elphinstonen
istumassa työhuoneessaan pöydällään olevien kirje- ja paperikasojen
takana. Meidän astuessamme sisään hän loi meihin epäämättömästi kysyvän
silmäyksen; se ei tosiaankaan näyttänyt liian ystävälliseltä, ja kuulin
Crolen päästävän pienen, hiljaisen äännähdyksen, ikäänkuin hän olisi
tuntenut vihamielisen tuulahduksen sieraimissaan. Mutta tapansa mukaan
Sheila tuli avuksemme käyden suoraan käsiksi asiaan.

"Äiti", hän alkoi, "on aivan totta, mitä olemme kuulleet herra
Mazaroff-parasta. Hänet on löydetty kuolleena nummelta; tässä on hänen
asianajajansa herra Crole Lontoosta, ja hän haluaa puhutella sinua."

Rouva Elphinstone tuijotti Croleen, ikäänkuin olisi kuullut tämän
tulleen pyytämään hänen tyttärensä kättä tahi jotakin muuta yhtä
ylettömän outoa seikkaa. Hän oli niitä naisia, jotka voivat saattaa
ihmiset hämille pelkästään tuijottamalla heihin, ja jos hän olisi
tuijottanut minuun samalla tavoin kuin Croleen, olisin minä lähtenyt
pakoon. Mutta Crole säilytti malttinsa täydelleen, ja hänen
kumarruksensa oli yhtä hyytävän kylmä kuin rouva Elphinstonen käytös.

"Toivoisin vain, että minun sallittaisiin tehdä muutamia tärkeitä
kysymyksiä asiakkaani kuoleman johdosta", hän virkkoi. "Ensinnä lienee
minun mainittava eräs seikka, jota ette ehkä kumpikaan tiedä. Herra
Mazaroff murhattiin."

Tällä ilmoituksella oli erilainen vaikutus kumpaankin kuulijaan.
Sheilalta pääsi hiljainen äännähdys, josta kuvastui kauhistusta ja
hämmästystä; rouva Elphinstone loi Croleen pikaisen silmäyksen.

"Oletteko siitä varma?" hän tiedusti.

"Se on lääkärien mielipide, rouva", vastasi Crole, kumartaen taaskin
kylmästi. "Mielestäni ei ole mitään syytä eittää sitä vastaan.
Asiakkaani ammuttiin kuoliaaksi."

Rouva Elphinstone osoitti sormellaan kirjoituspöytänsä vierelle
sijoitettuja tuoleja.

"Ettekö halua istuutua?" hän kysyi hieman kohteliaammin. "Mainitsitte
haluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä -- tärkeitä
kysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En
tiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään."

"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti
Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä
Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt
seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte
siitä ohitse."

"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin
hänet -- eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin
häneen."

"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään
terävästi.

Rouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.

"Tuntenut häntä?" hän kertasi kopeasti. "Mitä ihmettä? Mitä
tarkoitatte?"

Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota
tekemään hän oli tullut -- jostakin syystä, joskin epämääräisesti,
mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu
Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä
hän lausui ajatuksensa:

"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin
näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi,
on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin
kanssanne -- Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"

Odotin jotakin -- sanokaamme dramaattista -- seurausta näistä sanoista.
Mutta ei tapahtunut mitään -- nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan
huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea,
sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin
tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät
värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva.
Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton
valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen
hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja
hän nousi rauhallisena tuoliltaan.

"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!" hän kehoitti.

Seurasimme häntä äänettöminä -- Crole edellä, Sheila ja minä perässä.
Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani
kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin
kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta.
Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui
melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi
tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.

Hän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos
rakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle
ovelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme
saapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen
kypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta
kummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta
ovesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä
pysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja
lausui kaksi sanaa: "Katsokaa tuonne!"

Me katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen,
neliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli
syvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.

             Tämän seurakunnan
      entisen asukkaan, Mombasan lahteen
        lokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneen
            ANDREW MERCHISONIN
                 muistoksi

Vilkaisin Croleen. Hänen kasvojensa ilme oli tutkimaton.

Hän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouva
Elphinstonen puoleen ja nyökkäsi.

"Ja nyt tulkaa takaisin taloon!" komensi rouva.

Taaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni
kaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff
puhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew
Merchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset
syntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko
nämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?

Rouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin
pitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli
pitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle
ovelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta
avainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen,
jossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen
ääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja
sivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni
suoraan sen luokse ja laski kätensä sille.

"Ja nyt", hän sanoi, katsoen Croleen, "teen enemmän kuin kellään on
oikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen
naurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne --
kutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin
avioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme
nuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti
minusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle
ja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän
jätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi
tämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja
ilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En
kuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain
kirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan
kapteenilta. Lukekaa se!"

Hän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen
sisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille
arkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.

"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä", hän sanoi. "Lukekaa se
tarkkaavasti!"

Luin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair,
joka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan
höyrylaivan _General Cliven_ kapteeniksi. Hän kertoi viime kerran
lähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen
matkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin
Mombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa
Mombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu
hyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan.
Senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra
Merchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen,
menettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti
pudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen
yksinkertaisesti: "Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja." Kun
matkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut
hänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin
osoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra
Merchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin
hytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen
seikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa,
etupäässä Englannin puntia.

Asianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi
sen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.

"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain
monta vuotta sitten", sanoi rouva. "Nyt tulitte te väittämään minulle,
että tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli
Andrew Merchison! Järjetöntä!"

"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva", vastasi Crole hiukan
tuikeasti, "kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella
ystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt", hän jatkoi, kääntyen minun
puoleeni, "toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille
toisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!"

Kerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois
mitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa
helposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että
hän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni
aikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään
siitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin
epäilyä, jopa ivaakin.

"Koko juttu on järjetön!" selitti hän lopuksi. "Kerrassaan järjetön!
Mies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä
piirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!"

Vilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt
nähnyt hänet uudessa valossa.

"Hm!" hän äänsi tyynesti. "Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi
sen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön!
Herra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra
Merchison -- vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus
käyttää toistakin nimeä -- ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa
oleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos
edelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin.
Jos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme
todistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin
kaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra
Elphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin
turvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se
seikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra
Merchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa
hänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä
olette edelleenkin rouva Merchison, ja --"

"Mihin tämä kaikki tähtää?" kivahti rouva Elphinstone. "Minä --"

"Seuraavaan, rouva", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, "ja
se onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut
onnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin
ollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma,
että hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?"

"No niin -- entä miten se voi minuun koskea?" kysyi rouva Elphinstone.

"Vain täten", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut
kädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. "Vain täten, rouva.
Jos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen
hänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan
jättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri -- muutoin en ole
englantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi
epäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa,
ettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin
on kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin
oli se mies, joka hän väitti olevansa. _Verbum sapienti_, rouva --
luullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen
merkityksen!"

Sitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin
häntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme
äänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti
taskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.

"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!" hän virkkoi
pilkallisesti. "Kova -- kova -- ja itsepäinen!"



KAHDEKSAS LUKU

Majatalon isännän pyssy


Minä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole
lausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita
asioita.

"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella", sanoin ääneen,
"niin miten --"

Crole keskeytti minut naurahtaen terävän purevasti.

"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?" hän
kivahti. "Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!"

"Entä kirje -- ja hänen tavaransa?" panin vastaan. "Mitä voi
ajatella --"

"Siitä voi ajatella paljonkin!" tokaisi Crole. "Sen vähän nojalla,
minkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli
Merchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän
tahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä
olisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista
päätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä
määrätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa.
Perin helppoa!"

"Jättäen rahansa ja tavaransa laivaan?" huomautin.

"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat -- erittäinkin rahat --
etukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa", vastasi Crole kuivasti.
"Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?"

"Kyllä", myönsin. "Juuri siellä hän otti nimen Mazaroff."

"Niinpä niin", jatkoi Crole. "Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy
kuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään.
Hän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin
Andrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja
muistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew
Merchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina."

"Merchisonina?" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. "Mutta --
kuka täällä tunsi hänet Merchisonina."

"Se on saatava selville", vastasi hän tietävän näköisenä. "Jatketaan
matkaa -- mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa."

Tapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa.
Lähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi
tahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.

"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon", hän virkkoi. "Hänen
pyssynsä on kadoksissa."

Musgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä
päätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.

"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!" hän
pahoitteli. "Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että
se on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä,
jolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin --"

"Mistä se sitten otettiin?" tiedusti Crole.

"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan
hallussa", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. "Se riippui seinällä
kahdessa naulassa, ihan ovenpielessä -- lienette huomannut sen, herra
Holt?"

"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn", myönsin. "Mutta -- en ole
pannut merkille, että se on kadonnut."

"En minäkään -- mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai
kolmeen päivään", selitti Musgrave. "Muori sen huomasi -- hän puhui
siitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti
nenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi
sen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut
muistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt."

"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen", vastasin, "ja kuten
tiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa.
Huone lienee niin ollen ollut tyhjänä."

Musgrave murahti ja pudisti päätään.

"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa
teidän poissa ollessanne", hän valitti suruissaan. "No niin, minun on
ilmoitettava varkaus poliisille."

"Oliko pyssy panostettu?" kysyi Maythorne. "Kaiketi ei?"

"Kyllä se oli", sanoi Musgrave. "Pidin sitä panostettuna -- ei voi
tietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa
yksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään
muun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä."

"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö
teidänkin mielestänne?" virkkoi Maythorne leppoisasti. "Eihän
panostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia
pyssyssänne muuten oli?"

"Kynochin panoksia numero kaksitoista", vastasi Musgrave empimättä.
"Käytän aina niitä."

"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne", huomautti Maythorne.
"Teidän pitäisi mainita siitä poliisille." Hän kääntyi isännästä
nummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. "Aion pistäytyä
tarkastamassa Reiver's Deniä", hän selitti. "Soisin teidänkin lähtevän.
Eikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista
numeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin?
Tehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita
hauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi."

"Niin hän teki", myönsin.

"Otaksuttavasti tämä tohtori -- mikä onkaan hänen nimensä --
Eccleshareko? -- eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista
hauleista", hän jatkoi. "Niissä kai on eroa?"

"Hän on metsämies itsekin", vastasin. "Parhaillaan hän on High Cap
Lodgessa metsästämässä."

"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui", huomautti Maythorne
ja kääntyi minusta Croleen. "No -- entä rouva Elphinstone?"

Kävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä
Marrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan
-- hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa
toisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta
panin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen
olemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille --
synkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän
ja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka,
aivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan
konstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä,
kunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille,
missä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä
kanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä
korkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.

"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi
vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta
kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut -- ja miksi niin? Jos
hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja
kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei
ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on
se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne.
Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"

Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että
hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli
ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen
tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän
sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme
konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi
vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.

"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliot
kajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin.
"Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen.
"Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"

"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä
iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en
kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä
kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki -- tuon pyökkiryhmän takana --
sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin -- eivät kerrassaan mitään!"

"Vai niin? Vai on tuolla mökki?" virkkoi Maythorne. "Keitä siellä
asuu?"

"Vanha lammaspaimen vaimoineen -- Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi
konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta -- siellä
ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."

Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa
polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien
oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista
mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten
astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni
kehoitti meitä astumaan sisään.

Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa;
sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha
mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti
pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen,
joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi
puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa
hänelle mitään.

"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti.
"Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä
halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan
laukausta sinä iltana -- emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme
vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä
kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä
tahdo tulla sinne -- minulla on muuta tekemistä!"

"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt
tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin
vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse.
Olemme outoja täällä."

"Siitä sait, ukkoseni!" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti
vanhukseen. "Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää
loukkautuko hänen tähtensä!" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen.
"Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta
tapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie
nummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan."

"Se on siis oikotie -- mutta minne?" huomautti Maythorne.

MAJATALON ISÄNNÄN PYSSY

"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja
Lehtokurppaan", vastasi nainen. "Mutta se on vähän käytetty -- melkein
pelkkä lammaspolku."

"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan
suuntaan", ärähti ukko. "Emme tiedä mitään -- meillä ei ole mitään
kertomista -- ei mitään!"

Peräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen
huulilla väikkyi tutkimaton hymy.

"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua", sanoi hän. "Mutta miksi?
Pyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän
käynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa
tahdon pistäytyä tuolla kalliolla."

Hän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi
rotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä,
se kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle
ylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli
löydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa
nummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin
vanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken
lähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta
valpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun
lähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin,
luoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat
kirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut
lammaspaimen -- heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö,
herrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän,
urheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran
kuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen
ylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen
metsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan
palvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen
tekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä
tehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.

Hän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä.
Sitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän
näköisenä.

"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir", hän huomautti
puolittain ivallisesti. "Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset
leviävät!"

"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisi
Crole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."

Vanhus nyökkäsi -- eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan
tehoavan häneen.

"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten
hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva
katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli
hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.

"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä
puolestani tiedustaa -- koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne
-- voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"

Vanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.

"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi.
"No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä
apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen
-- täältä päin -- samana iltana, jolloin vainaja katosi."

"Se on jotakin!" sanoi Crole. "Entä -- olitteko itse läheisyydessä,
sir?"

Vanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.

"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä.
Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.
Taloni on kylän tässä reunassa -- tuolla -- näettekö päädyn?"

"Mihinkähän aikaan se tapahtui?" tiedusti Crole.

"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello
kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."

Crole katsahti Maythorneen.

"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi.
"Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen,
"on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan
vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"

Mutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.

"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä
laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin
sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli
kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta --"

En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti
kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa
tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen
käsiään kiihkeästi.

"Tulkaa tänne alas!" hän luikkasi. "Löysin jotakin. Pyssyn!"



YHDEKSÄS LUKU

Kapkaupungin postileima


Tämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki
säpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin
voimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan
äärimmäistä hämmästystä.

"Pyssyn!" äänsi hän. "Mahdotonta!"

Näin Maythornen katsahtavan häneen terävän kysyvästi, ikäänkuin olisi
aprikoinut, mitä vanhus tarkoitti. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä
myöskään Crole -- aloimme kaikki laskeutua kalliolta tiheään
varvikkoon, jossa konstaapeli seisoi. Hänen kädessään oli
metsästyspyssy, ja meidän saapuessamme hän osoitti tuuheata
kanervikkoa.

"Se oli työnnetty tuonne!" hän huudahti. "Juuri siellä se oli.
Auringonsäde heijastui piipusta -- juuri se sai katseeni osumaan
siihen. Hieman ruostunut paikoitellen -- se on kasteen vika."

Maythorne ojensi ääneti kätensä, ja huomautettuaan, kuinka vaarallista
ampuma-aseilla leikkiminen on, ojensi konstaapeli pyssyn hänelle. Hän
aukaisi lukon; pyssyn kahdesta piipusta oli toinen suppeampi, ja siinä
ollut panos oli laukaistu. Maythorne vilkaisi Croleen.

"Kummallista!" hän sanoi. "Miksi ei murhaaja käyttänyt oikeanpuolista
piippua?"

Vanha herrasmies, jota epäilemättä murhaan käytetyn aseen näkeminen
näytti kiehtovan, naurahti hiukan.

"Jos tämä on sama pyssy, jolla tämän nuoren herran vanhempi seuralainen
ammuttiin -- mitä minä puolestani en lainkaan epäile -- niin vasemman
piipun käyttämiseen on ollut hyvä syy", hän selitti. "Kenties", hän
lisäsi, vilkaisten viisaan näköisenä Maythorneen, "ette ole metsämies,
sir. Jollette, niin ilmoitan teille, että lintupyssyn vasen piippu on
aina suupuolelta suppeampi; tarkoitus on tietystikin se, että haulit
pikemminkin suppenevat kuin hajaantuvat. Jos joku haluaa ampua toisen
kuoliaaksi lyhyeltä matkalta, kuten tässä tapauksessa, niin hän
luonnollisestikin käyttää suppeaksi porattua piippua mieluummin kuin
toista."

"Olen hyvin kiitollinen, sir", vastasi Maythorne. "Selityksenne
johdosta olen taipuvainen ehdottomasti päättelemään, että murhaaja oli
tällaisiin pyssyihin läpikotaisin perehtynyt henkilö ja että murha
tehtiin kylmäverisesti ja harkitusti."

"Mielestäni voitte pitää sitä varmana", vakuutti vanha herra, hymyillen
taaskin tietävästi. "Niin, niin -- harkitusti -- juuri niin. No niin --
näytte saavan kokoon todistuskappaleita."

Kohteliaasti nyökäten hän sitten kääntyi pois, kiiveten kallioita ja
rinteitä perin ketterästi niin vanhaksi mieheksi. Maythorne tarkkaili
häntä minuutin ajan ja katsahti sitten poliisikonstaapeliin.

"Kuka on tuo vanha herra?" hän tiedusti.

"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir", vastasi konstaapeli.
"Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi -- hänen
ristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä,
vanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun
häntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys
jäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir."

"Kyllä", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän
kiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun
nimeen ja osoitteeseen: _J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo,
Marrasdale_. "Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole
epäilystäkään", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin
puoleen ja kysyi: "Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita
esimiehiänne?"

"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja
ylikonstaapelin", vastasi puhuteltu. "Minun piti olla täällä
vartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian
tulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä."

"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!" kehoitti Maythorne, ojentaen
hänelle pyssyn takaisin. "Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen
löysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että
oikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte,
niin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen
ystävilleen -- he tietävät ketä tarkoitatte."

Sen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki.
Crole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli
harvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi
käsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty.
Hän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut
aterioimasta, puhutteli hän minua.

"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä
tahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy
ajatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin
tavaroita."

"Juuri niin", mutisi Crole. "Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat,
vaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia."

"Ei minun tietääkseni", vastasin. "Mutta mielestäni ei ole paljoakaan
tarkastettavaa -- hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan."

Menimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin,
jonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana
Mazaroffin jäljeltä -- hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja
järjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä
sinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa
sijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla
huomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa
käsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena
ottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä
pitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään
nähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä
pöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä
taas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa
löytääkseen siitä salaisen lokeron -- mutta ei onnistunut,
otaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut -- ja vaatteita
löytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn
villakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia
timantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan
kukkaron.

"Enkö sitä sanonut?" huudahti Crole, kun timantit tulivat esille. "Hän
piti timantteja irrallaan taskussaan! Kun kerran olimme puolisella
Holborn-ravintolassa, otti hän esille kourallisen niitä -- joka
puolella ympärillämme oli outoja ihmisiä, ja huomautin hänelle, kuinka
vaarallista oli pitää mukanaan ja julkisesti näytellä sellaisia
arvoesineitä, mutta hän vain nauroi. Katsokaahan noita -- siinä on
varmaankin toistakymmentä kiveä irtonaisina taskussa! Luultavasti nuo
timanttimiehet tottuvat siihen eivätkä pidä sitä sen kummempana kuin
maanviljelijä sitä, että hänellä on taskussaan vehnä- ja ohranäytteitä.
Kuinka arvokkaiksi luulette noita, Maythorne? Te tunnette ne paremmin
kuin minä."

"En osaa sanoa", vastasi Maythorne välinpitämättömästi. Hän oli
laskenut timantit syrjään pukeutumispöydälle ja tarkasti vanhaa
nahkakukkaroa meidän seisoessa katsojina hänen vierellään. Sieltä hän
ei saanut paljoakaan mielenkiintoista; siellä oli joitakuita tavallisia
rahoja, valtakunnan kulta- ja hopeakolikoita; muutamia muita hän oli
eri lokerossa säilyttänyt ilmeisesti harvinaisuuksina; niitä oli
Krügerin puolikruununen, Englannin Länsi-Afrikan nikkelinen
puolipennynen, Mombasan rupia, portugalilainen hopearaha ja Saksan
Itä-Afrikan kolikko, jossa oli keisarin kuva, sekä lisäksi joitakuita
egyptiläisiä ja intialaisia kultarahoja. Maythorne kiinnitti niihin
hyvin vähän huomiota, häntä innostutti enemmän ohut, rypistynyt
paperikaistale, jonka hän löysi kukkaron sisälokerosta ja levitti
eteemme.

"Katsokaas tätä!" hän kehoitti. "Tämä on ainakin jotakin."

Paperikaistale oli kuitti kirjoihin viedystä kirjeestä, joka oli
lähetetty Kapkaupungista ja osoitettu Eteläafrikkalaiselle
Imperial-pankkiyhtymälle, Lontooseen, Lombardkadun 695:een. Maythorne
osoitti postimerkin päiväystä -- tammikuun 17 päivä.

"Yhdeksän kuukautta sitten", hän huomautti. "Kuinka kauan Mazaroff oli
ollut Englannissa, kun kohtasitte hänet Cecilissä?"

"Vain muutamia viikkoja, mikäli tiedän", vastasin.

"Minä tiedän", ilmoitti Crole. "Hän saapui Englantiin heinäkuussa --
kuukauden lopulla."

"Siispä se kirje tai paketti -- tai mikä se lieneekään ollut -- jota
tämä kuitti koskee, lähetettiin Kapkaupungista tämän pankin
haarakonttoriin kuukausia aikaisemmin kuin Mazaroff tuli tänne",
huomautti Maythorne. Hän käänsi kuitin ympäri. "Selkäpuolella on
muistiinpano -- kirjaimia ja numero", hän jatkoi. "Näettekö? S.T.1.
Mitähän se merkinnee? Entä onko tuo Mazaroffin käsialaa?"

"Kyllä se on hänen käsialaansa ihan varmasti. Hän kirjoitti isot
kirjaimet jotensakin omituisesti."

"Otaksuttavasti mustiinpano koskee paketin sisältöä", arveli Maythorne.
"S.T.1. -- Saanen vielä selville sen merkityksen. No niin, yksi seikka
on selvillä -- tiedämme, mitä lontoolaista pankkia hän on käyttänyt.
Mutta kenties herra Holt sen jo tiesikin?"

"Ei, en tiennyt", vastasin. "Se tuntunee kummalliselta, mutta en
tietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen
melkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen
käyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina
käteisellä -- seteleillä."

"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?"
huomautti Maythorne, jurosti hymyillen.

"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan", myönsin.
"Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon -- tarkoitan sitä, että
hän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen
tarkoituksetta."

Maythorne otti esille oman lompakkonsa ja sijoitti kuitin huolellisesti
sinne.

"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme", hän sanoi. "Jos
poliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen
jokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita,
niin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan
taskuun, josta ne otin -- he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken
muunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni -- koetan saada
jotakin selville sen avulla."

Poliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme:
ylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta
monenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme
olleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja
oli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä
murhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän
tiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen
saakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli
seuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun
kirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan
tarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta --
maanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä -- jotka
kaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven
tarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin
hauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän
maksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman
mukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien
näkyvissä.

Tämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin
poliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi
jälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he
olivat oikealla tolalla.

"Tiedän jo jotakin, kapteeni", hän kehui, iskien silmää salaperäisen
näköisenä. "En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän
-- tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän
aikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki
tämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa -- mutta onhan vanha
sananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä
sentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan
pidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus.
Joitakuita todistuksia -- välttämättömiä todistuksia -- ja sitten
kuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se
antaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden
viikon kuluessa -- no niin, silloin olen kummissani!"

Kerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka
toiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu
ilmaistu poliiseille -- he olivat pitäneet häntä vain minun tahi
Mazaroffin ystävänä -- näytti ymmärtävän Mannersin kannan.

"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen", hän huomautti. "Ja
järkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka
matkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan
majataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että
hänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle
nummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että
joku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille
rahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?"

"Musgraven pyssylläkö?" kysäisin.

"Se pieni yksityiskohta ei suinkaan tee asiaa mahdottomaksi!" virkkoi
Maythorne. "Kuulinhan teidän kertovan poliiseille, että lopetettuanne
kirjoittamisen veitte kirjeenne kylän laidassa maantienvarrella olevaan
postilaatikkoon, jättäen tämän vierassalin tyhjäksi. Niinpä niin,
silloin oli murhaajan perin helppo ottaa pyssy tuolta naulasta ja
livahtaa Mazaroffin jälkeen."

"Se edellyttäisi, että hän tiesi pyssyn olevan siellä", huomautti
Crole.

"Juuri niin", myönsi Maythorne. "Mutta Holt mainitsi meille -- tai
oikeammin poliiseille meidän kuultemme -- poistuessaan jättäneensä oven
auki, ja täällä oli epäilemättä täkäläisiä veitikoita, jotka tunsivat
tämän huoneen sisustuksen varsin hyvin ja tiesivät, mitä seinällä oli.
Mielestäni on Mannersilla hyvä teoria -- ryöstömurha. Mutta -- pitääkö
se paikkansa vai eikö -- hm!"

"Epäilettekö sitä?" tiedustin.

Hän hymyili meille avomielisen tuttavallisesti.

"Jos todella tahdotte tietää", hän vastasi, "niin en epäile sitä enkä
hyväksy sitä. Tällä hetkellä en vielä ole selvillä asioista. Minun on
saatava koko joukko tietoja lisää. Esimerkiksi -- kuka oli se mies,
jota Mazaroff sanoi haluavansa tavata täällä? Tapasiko hän miehen? Ja
jos tapasi, niin milloin ja missä? Jollei hän ollut kohdannut miestä,
niin oliko hän murhan tapahtuessa menossa hänen luokseen? Ja vielä --
tunteeko tämä mies, kuka hän lieneekin, Mazaroffin Mazaroffina vaiko
Merchisonina? Murhattiinko Mazaroff Mazaroffina, täällä tuntemattomana
miehenä, vaiko Merchisonina, miehenä, joka oli ollut täällä tunnettu?"

"Ahaa!" jupisi Crole. "Sama kysymys, jota minäkin olen aprikoinut!"

"Toisin sanoen", jatkoi Maythorne, "saiko tämä murha alkunsa jonkun
sellaisen rosvoilevan lurjuksen äkillisestä saaliinhimosta, joka näki
saaneensa tilaisuuden rikkaan miehen ryöstämiseen, vai onko meidän
etsittävä syitä menneisyydestä -- ja jos on, niin kuinka kaukaisesta?"



KYMMENES LUKU

Yorkilainen asianajaja


Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti
seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi
muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija
ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet.
Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia
ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun
osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat
ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa
kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut -- ei ainakaan
aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja
minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja
kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri
antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet
ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet
huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään
jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva
Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen,
virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi
korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies.
Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle;
Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne
kehittyisi.

"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa
tarkemmin. Nyt siis --"

Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi
hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän
kanssa hän nousi seisomaan.

"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn
toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen
teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale
Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun
viitattava eräisiin menneihin tapauksiin -- teen sen hyvin lyhyesti.
Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai
neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew
Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä
paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi
hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään
asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin,
matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai
rouva Merchison tyttären -- hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette
tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa
Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi
ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei
tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva
Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan
itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli
luotettava -- voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille
todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva
Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen
avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun
pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä
saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri
äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen
kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena
iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli
ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää
sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia
sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se
Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja
sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva
Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä
todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on
hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja
olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva
Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville,
saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."

"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari.
"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"

Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva
Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat
heistä kuiskailivat keskenään -- Merchisonin nimi oli herättänyt
uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen
äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan
silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi
palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen
mielessään liikkui.

Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta,
olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt
marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään
mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta -- hän oli ehdottoman
itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni
todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän
ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet
olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista,
mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että
mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei
hän ollut.

Ammattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle
kysymyksen:

"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?"

Rouva Elphinstone nyökkäsi empimättä myöntävästi.

"Oli kyllä", hän virkkoi, "ja lisäksi hyvin selvästi!"

Crole kääntyi puheenjohtajan puoleen.

"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä,
jonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä
kiero", hän puhui. "Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi
oikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni
varsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan
vakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja
oli Andrew Merchison, ja ehdottaisin --"

"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!" kuului äkkiä huudahdus katselijain
joukosta. "Mies oli Andrew Merchison!"

Tiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha
herra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä
tulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti
tutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän
jatkoi:

"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui,
herra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma,
niin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin
Andrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja
myöhemmin hänen ollessaan nuori mies -- tunsin hänet myöskin sitten,
kun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva
Elphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin -- tunsinkin
hänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew
Merchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta
vuotta vanhempana --"

"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?" keskeytti
tutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.

"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa", vastasi
vanha herra. "Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin
ollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän
miehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä --
tuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten
eroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin
oikein hyvin."

"Ettekö puhutellut häntä?" tiedusti kuulustelija.

"En", vastasi Hassendeane. "Se oli mielessäni, mutta saatuaan
sikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High
Cap Lodgea kohti."

"Oletteko aivan varma, että hän oli Andrew Merchison?"

"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime
vuosina itseään nimittänytkin."

Tutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin
asianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.

"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa
tuonnemmaksi", hän lausui. "Sillä välin --"

Samassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen,
jolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri
luomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo
päättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.

"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?" hän tiedusti.
"Aiomme juuri --"

Tulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja
kuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin
kasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän
katsahti taaskin pöydän ympärille.

"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka
kuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta", hän virkkoi. "Tämä
herrasmies" -- hän vilkaisi käyntikorttiin -- "asianajaja herra Stephen
Postlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia
sanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän
lienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle
ja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut."

Postlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja
muodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa
Lendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki
syyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim
Mazaroffin käynnistä.

"Herra Mazaroff", hän jatkoi, "jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin
nähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren
herrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti
tulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North
Eastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja
aikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa
kotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia
ja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti
olevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä
liikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla
Etelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä,
muuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat
Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen
sijoittaa ne tähän maahan.

"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia
eikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta
halusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään
asianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan,
johon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja
tiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen
paperin", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen
kirjekuoren. "Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen
sanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen
virallisempaan sanamuotoon -- se oli täysin selvä, eikä hänen ollut
tehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina
todistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt
kelpaavan hänelle -- ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja
huolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen
hänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu
kaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen
oli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello
kolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin
jälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi
nimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin
nähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.

"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle
takaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien
seasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa
viedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen
ystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen
jättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin
sanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun
erikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty
paperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani
lähteä heti tänne kertomaan tietoni."

Postlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen
aloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista
siellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle
tahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt
rahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti
tiedustaisi sitä kohtaa -- mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin
kiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi
verkkaisesti kuulustella todistajaa.

"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite", hän sanoi.
"Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan.
Todistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet
ja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai
murhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa
tietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut
olemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko
herra Mazaroff teille -- hän näyttää olleen avopuheinen -- sattuiko hän
mainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi
sitä, jonka hän ilmoitti teille?"

Postlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. "Ei, varmasti ei!" hän
vastasi.

"Hän ei ilmaissut, että nimi Mazaroff oli otettu?"

"Ei!"

"Eikö se teistä tuntunut oudolta nimeltä englantilaiselle?"

"Kyllä. Mutta olen tavannut vieläkin oudompia."

"Kysyittekö häneltä, miksi hän tuli juuri teidän luoksenne -- Yorkiin?"

"En -- koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja
kun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti."

"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän
omaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen
ja suorapuheinen."

"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin
kahdeksansataatuhatta puntaa."

Tutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät
vastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen
kääntyi todistajan puoleen.

"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra
Postlethwaite", hän virkkoi rauhallisesti.

Postlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea
haudanhiljaisuuden vallitessa:

    "Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa,
    Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella
    Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava.
    Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän
    että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla
    silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa,
    Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla
    määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi
    toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni
    ja määräykseni."

Siinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat
kääntyneet todistajasta minuun.



YHDESTOISTA LUKU

Poliisien otaksuma


Ensimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan
ilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen
se vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen
maailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.

"Pysykää tyynenä, Holt!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Pysykää tyynenä --
rauhallisena!"

Luullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä -- silmäilin
tutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki
se, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat.
Äkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:

"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen
sanamuoto juuri tämä?"

"Täsmälleen!" vakuutti Postlethwaite. "Tämä on luonnos -- vainajan
käsialalla kirjoitettu -- josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin."

Tutkintotuomari katseli ympärilleen -- ei erikoisesti kehenkään.

"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty", hän sanoi. "Otaksuttavasti
on murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan
tiedä siitä mitään, vai kuinka?"

Wetherby ponnahti seisoalleen luoden minuun syrjäsilmäyksen.

"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla",
hän virkkoi, "niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään."

Tunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.

"En tiedä siitä mitään!" huudahdin. "En ole milloinkaan kuullut siitä!"

Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme,
joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.

"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän
tyynesti. "Eikö asia ole niin?"

"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin.
"Mutta --"

Hän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.

"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa --
tavattoman omaisuuden! -- ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja
jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi -- eikä sittenkään edes
mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!"
hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne
petä?"

"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En
tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt
hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella
oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun
hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne
kuuluvat -- hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra
Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"

Mutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua
istumaan.

"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa!
Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen
äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua
tutkintotuomarille:

"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun
tarkoituksen kanssa --"

"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole
varsin varma siitä", keskeytti Wetherby. "Jos --"

"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette", tokaisi Crole. "Ehdotan,
että jatkokäsittely siirrettäisiin --"

"Sen aion juuri tehdä", pisti tutkintotuomari väliin. "Lähipäivinä
saadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin."

Hän kääntyi suu auki töllistelevien valamiesten puoleen.

"Kahden viikon perästä, hyvät herrat, ja sillä välin --"

En välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli
pidettävä selvänä -- omassa mielessäni myrskysi harmi rouva
Elphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin,
että rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja
puheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen
puolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.

"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt", hän alkoi. "No no! Minähän
puhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän -- ammatillinen käytös on
sittenkin --"

"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!" kivahdin.
"Tehän viittailitte, että --"

"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!" keskeytti hän
lepyttävästi. "Minun on huolehdittava asiakkaani eduista -- tuo Crole
ja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on
kummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään
jälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen", hän jatkoi,
vilkaisten ympärilleen, "ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet
ja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme
löytää sopivan paikan."

Vein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme
tilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani -- sinne tulivat kolme
asianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne
neuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa
huoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun
aikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen
jälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko
alkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja
jossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos
varsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt
mieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten
ottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön
karkeasti lakimiesten virallisen puhelun.

"Te kaikki unohdatte", sanoin, "että tehdessään jälkisäädöksensä
Yorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä,
herra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär."

He kaikki kääntyivät katsomaan minuun.

"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos
olisi tiennyt sen?" kysyi Wetherby.

"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän", vastasin. "Kun Mazaroff eli
Merchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista
niiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi
syntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi
poistunut. No niin, hän palasi -- vuosikausien kuluttua -- ja sai
tietää, että hänellä oli lapsi -- tytär. Hän näki tyttärensä! Ja
minusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi
jättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi --"

Pysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin
iloinen.

"No?" tiedusti Wetherby leppoisesti.

"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä",
jatkoin, "on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa
laatimalleen jälkisäädökselle."

"Niinkö? Mitä sitten?" kysyi Wetherby.

"Poltti sen tietysti!" vastasin. "Miksi hän olisi jättänyt rahansa
minulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei
sitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua
saavuttuamme tänne."

"Tuo tuntuu järkevältä", mutisi Wetherby. "Hän on saattanut tehdä niin.
Mutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison."

"Oliko hän Merchison?" huomautti Postlethwaite.

Sen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä
pöytään, jonka ääressä istui.

"Kuka tämän miehen murhasi?" hän huudahti ponnekkaasti. "Siitä on
kysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos
-- ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli
ilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt,
murhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että
juuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta
minusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä."

"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison", huomautti Postlethwaite
toistamiseen. "Entä --"

En tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi
haluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin
tärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven
jälkeensä.

"Oletteko saanut selville jotakin?" tiedusti Crole.

"Kyllä -- jotakin", vastasi Maythorne. "Eikä se olekaan mikään
salaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph
Parslave -- paremmin tunnettu nimellä Ratty -- joka asuu eräässä
mökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän
jälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin
tällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä --"

"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!" pisti Sheila väliin. "Hän on
paikkakuntamme kuuluisuuksia."

"Juuri niin", virkkoi Maythorne. "No, Ratty Parslaven tiedettiin
tapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole
kuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän
murha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden
sellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi
ryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt -- ainakin ne, jotka
jaksavat muistaa yksityiskohtia -- luulevat Parslaven poistuneen siitä
huoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff
itse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka
todella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut
hänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän
oli täällä sisällä sinä iltana -- ja ettei häntä senjälkeen ole
kuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki."

"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli
Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta
toisille."

"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole
mitään muita markkinoita -- ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on
tietystikin jo teoria -- he arvelevat, että Parslave, jonka he
väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli
nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat
Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa
suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven
ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti
sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen
poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne,
mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien
otaksuma."

"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.
"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"

"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti
Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani
tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään,
sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa
selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun
henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he
toisensa?"

Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja
neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella
keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa
majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään,
olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje,
matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu
tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut
aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä
jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli
siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva
Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä
takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan
sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni
liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.

"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös
osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en
suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin
suuresti asianajajanne käyttäytymisestä --"

"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa
juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on --
lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte,
niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa -- ihan
varma!"

Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli
hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko _te_, että tuo miesparka oli
isäni -- Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"

"No niin -- vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta
ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."

"Siispä" -- hän astui huomaamattaan likemmäksi minua -- "jos hänen
jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat -- pidättehän!
Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."

"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään
oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"

"Kyllä teillä on", pani Sheila vastaan. "Se oli hänen toivomuksensa."

"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä", huomautin. "Jos --"

"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä -- minä tahdon teidän
pitävän ne. Minä _en_ halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini
-- tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette
tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"

"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään
neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta --"

Hän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.

"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän --
myöhemmin."

Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva
Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle
ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär
tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin
pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi
minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut
Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan -- ja hän toivoi
minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että
rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi
arveluni saattoi olla oikea -- jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun
Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.

Hautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja
illalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin
risteysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä
Maythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen
Imperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon
tietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista,
jossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista
seuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen
työhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin
innokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista
seikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten
nojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä
koituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen
hän heti pudisti päätään. "Voi!" hän valitti. "Se mies, joka hoiti
Mazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on
päivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade -- hän erosi
meiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin
johtajaksi."



KAHDESTOISTA LUKU

Salakirjoituksinen kirje


On mielestäni luettava suureksi ansioksi, että hillitsin kasvoni ja
koko olemukseni, kun tämä äkillinen ilmoitus lausuttiin, etten jäänyt
tuijottamaan enkä hätkähtänyt, kun Armintraden nimi mainittiin. Ei edes
Crolekaan, vaikka hän olikin vanha ja paatunut lakimies, voinut hillitä
säpsähdystä, jos kohta se oli perin vähäinen. Mutta korkeassa asemassa
oleva henkilö, jota puhuttelimme, ei katsonut Croleen eikä minuunkaan;
hän oli kiinnittänyt huomionsa seuralaiseemme, jonka nimi ja maine
ilmeisesti olivat hänelle hyvin tutut. Ja Maythorne ei tietystikään
osoittanut hämmästyneensä; hänen aina herttaiset ja hilpeät kasvonsa
eivät paljastaneet mitään.

"Ahaa!" äänsi hän. "Ymmärrän. Tarkoitatte, että Mazaroffilta hänen
Etelä-Afrikassa ollessaan saapuneet kirjeet joutuivat aina tavallisesti
herra Armintraden käsiin ja että herra Armintrade on nyt eronnut
liikkeestänne."

"Juuri niin!" vastasi pankkivirkailija. "Armintrade huolehti kaikesta,
mitä saapui Mazaroffilta. Ja kuten äsken sanoin, Armintrade poistui
meiltä kuusi kuukautta sitten, tullen Courthopen pankin ylijohtajaksi.
Se on vanha, yksityinen pankkiyhtymä, kuten kai tiedätte -- Courthope,
Daintree & Co, Mincing-kujan varrella."

"Niin, kyllä tiedän Courthopen pankin kuulopuheitten mukaan", vastasi
Maythorne. "Te siis, te itse, ette osaa kertoa meille erittäin paljoa
Mazaroffista?"

"Kerron sen, minkä tiedän", lupasi haastateltavamme, joka ilmeisesti
oli tuiki halukas keskustelemaan kanssamme. "Tunnemme Mazaroffin hyvin
varakkaaksi mieheksi, jolla oli laajoja kauppa-asioita ja joka viime
aikoina hankki ja myi timantteja ja muita jalokiviä itämailla ja
Etelä-Afrikassa. Päätilinsä hän piti Kapkaupungissa olevassa
pääkonttorissamme, mutta jo vuosikausia hänellä on ollut pienempi tili
avattuna täälläkin. Joku aika sitten hän siirsi tänne tilinsä
Kapkaupungista; hän myöskin möi kaikki kiinteimistönsä ja sijoitti
tänne niiden hinnan, aikoen kiinnittää ne uudelleen englantilaisiin
vakuuksiin."

"Sitten teillä lienee hänen varojaan melkoinen erä", huomautti Crole.
"Olemme saaneet tietää -- oikeastaan hän mainitsi sen yorkilaiselle
asianajajalle Postlethwaitelle -- että se on noin kahdeksansataatuhatta
puntaa."

"Niille suunnille, aivan varmasti", myönsi johtaja melkein
välinpitämättömästi. "Pikemminkin enemmän luullakseni. Niinpä niin --
hän oli varakas mies. Mutta jälkisäädös on kadonnut, niinhän sanoitte?"

"Kadoksissa vain toistaiseksi toivottavasti", virkkoi Crole. "Mutta
Postlethwaitella on alkuperäinen luonnos, joka on Mazaroffin itsensä
kirjoittama ja allekirjoittama. Tässä on siitä jäljennös."

Hän ojensi jäljennöksen pankkimiehelle, joka luki sen hitaasti.

"Tämä nuori herrasmies on jälkisäädöksessä mainittu Mervyn Holt",
huomautti Crole.

Johtaja silmäili minua ymmärtävän näköisesti kultasankaisten
silmälasiensa ylitse ja kumarsi minulle ystävällisesti.

"Onnittelen teitä, herra Holt", hän sanoi hymyillen. "Se on
tavoittelemisen arvoinen omaisuus."

"Se ei ole vielä hänellä", huomautti Crole nauraen. "Sitä ennen on
paljon suoritettava. Mutta nyt -- voitteko kertoa meille mitään
Mazaroffista -- henkilökohtaisesti?"

"En sanottavasti mitään", vastasi johtaja. "Hän kävi täällä, mutta vain
kerran, oltuaan jonkun aikaa Lontoossa. Näin hänet -- juuri tässä
huoneessa. Hän ei viipynyt täällä viittä minuuttia ja mainitsi
tulleensa vain ilmoittamaan meille saapuneensa Lontooseen ja
sijoittuneensa Hotel Ceciliin. Hän aikoi muka pistäytyä
Pohjois-Englannissa ja käydä täällä palattuaan muutamia viikkoja
myöhemmin. Ja -- siinä kaikki."

"Otaksuttavasti olette lunastaneet hänen maksuosoituksiaan senjälkeen",
virkkoi Maythorne.

"Siitä voin ottaa selvää", tarjoutui johtaja. Hän soitti kelloaan ja
antoi senjohdosta ilmestyneelle konttoristille määräyksen; tämä
poistui, palaten muutamien minuuttien kuluttua ja tuoden tarvittavat
tiedot.

"Ei ainoatakaan herra Mazaroffin maksuosoitusta ole meille esitetty,
sir, sitten kun herra Mazaroff itse käväisi täällä elokuun 29 päivänä",
hän ilmoitti. "Silloin hän itse muutti rahaksi kahdentuhannen punnan
suuruisen maksuosoituksen."

Johtaja nyökkäsi, ja konttoristi oli poistumaisillaan, mutta Maythorne
pysähdytti hänet, katsahtaen hänen päämieheensä.

"Mazaroff kai otti sen rahaerän seteleinä", virkkoi Maythorne. "Ja
täällä tietysti on muistissa setelien numerot. Voisinko saada ne?"

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista", vastasi johtaja.
"Noutakaa ne!" hän käski konttoristia. "Luuletteko", hän jatkoi,
kääntyen jälleen Maythornen puoleen, "että Mazaroff murhattiin
ryöstötarkoituksessa?"

"Niin, siihen suuntaan viittaavat seuraavat seikat", selitti Maythorne.
"Sikäli kuin olen saanut tietää -- tältä herra Holtilta ja eräiltä
muilta henkilöiltä -- Mazaroff oli noita huolettomia ihmisiä, jotka --
tahtomatta rehennellä, ymmärrättehän -- pelkästä ajattelemattomuudesta
näyttelevät taskussaan olevia rahoja. Hän saattoi vetää esille
kourallisen seteleitä, jotka olivat irrallaan hänen taskussaan."

"Eikä ainoastaan seteleitä!" jupisi Crole. "Hänellä oli timantteja ja
muita arvoesineitä! Liivintaskuissaan! Se johdattaa kiusaukseen!"

"Niinpä niin", virkkoi johtaja, "timantteja hän otaksuttavasti
käsittelee suunnilleen samalla tavalla kuin maanviljelijä käsittelee
ohranäytteitä. Mutta, kuten herra Crole huomautti, se on
kiusaus epärehellisille ihmisille. Entä" -- hän laski kätensä
kirjoituspöydällään olevalle pienelle sanomalehtikasalle -- "mitä
merkitsee se, mitä olen lukenut lehdistä, että Mazaroff on sama henkilö
kuin joku Andrew Merchison? Mitä se tarkoittaa?"

Crole selitti sen hänelle, minkä jälkeen he pohtivat juttua jonkun
aikaa kaikilta puolin. Konttoristi palasi, tuoden paperiliuskan;
vilkaistuaan siihen johtaja ojensi sen Maythornelle, joka sijoitti sen
huolellisesti muistikirjansa väliin. Muutamia minuutteja myöhemmin
poistuimme sieltä. Päästyämme pankin komean oven ulkopuolelle Crole
katsahti Maythorneen terävästi.

"Hm!" hän äänsi. "Armintrade!"

"Juuri niin!" vahvisti Maythorne. "Kuten sanoitte -- Armintrade!"

Sitten he astelivat äänettöminä muutamia metrejä, kun taas minä, joka
olin näissä asioissa aloittelija, koettelin arvailla, mitä he
miettivät.

"Kun ihmisen tuntema henkilö murhataan hänen nenänsä edessä, niin
hänellä saattanee olla syitä, joiden vuoksi hän ei astu esille
ilmoittamaan tuntevansa murhatun", puhkesi Crole vihdoin puhumaan.
"Mutta ottaen kaikki huomioon luulen, että jos tuonnottain olisin ollut
Armintraden sijassa, olisin sanonut: 'Tunnen tämän miehen; hän on se ja
se; kerron teille hänestä kaikki, mitä tiedän.' Eikö niin?"

Maythorne ei vastannut mitään -- heti kohta. Hän otti esille
savukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset
tupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi
minuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen
kuin Maythorne alkoi puhua -- tällä kertaa varmasti.

"Sanonpa teille, mitä arvelen", hän virkkoi äkkiä. "Armintrade on sama
mies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta
kohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä -- ei kukaan tiedä -- ei
ainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama
mies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin
asiat pankissa, josta juuri lähdimme -- juuri Armintraden käsiin joutui
siis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on
saatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen" -- hän
keskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille --
"sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel
Cecilissä."

Tutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia.
Mazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen
murhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että
hotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme
olimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen
kerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa
huonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut
niitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana
olin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme
varrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki
muutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet
kouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville
joitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu
nimi _Andrew Merchison_ sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.

"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison", sanoi
Crole, selaillessaan kirjoja. "Ei ole todennäköistä, että hän muutoin
olisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää
rouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän
papereita!"

Maythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli
Mazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne
olivat kirjeitä -- yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime
aikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi
oli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut
mainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa,
kerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen
ystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti
Maythorne -- nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi
sähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.

Se ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi
erityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa
kotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli
Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen
Lontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja
päiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3
päivänä.

"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille", arveli Maythorne. Hän
oli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen
kasvonsa venyivät pitkiksi.

"Salakirjoitusta!" huudahti hän. "Siinäpä mutka!"

Paperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies,
joka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää,
oli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka
numeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille
kirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet
siitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se
oli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli
pankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: _Hyvä
Herra Mazaroff_. Samoin loppu oli selvä: _Kunnioittaen John
Armintrade._ Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita
sekasotkuna, joka oli meille hepreaa.

"Salakirjoitusta!" toisti Maythorne. "Mazaroffilla kai oli sen
lukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on
niin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on
päästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin -- jotakin
muuta."

Poistuimme hotellista. Maythorne kiiruhti suoraa päätä lähimpään
sähkösanomatoimistoon; hän tahtoi välttämättä heti sähköttää Herman
Kloopille saadakseen eräitä tuiki tarpeellisia tietoja Mazaroffista. Ja
kun puolipäivä oli jo aikoja ohitse, menimme me, Crole ja minä, Romanon
ravintolaan haukkaamaan hiukan puolista; olimme kumpikin rasittuneet
matkustettuamme yön ja käveltyämme sinne tänne Lontoossa.

"Se on kummallinen juttu, Holt", sanoi Crole, kun olimme sijoittuneet
mukavaan ja rauhalliseen soppeen. "Tarkoitan sitä, mitä olemme saaneet
selville tänä aamuna. Oletteko nähnyt Armintraden?"

"Vain melkein kuin ohimennen", vastasin. "Courthopen metsästyshuvilassa
silloin, kun neiti Merchison vei minut sinne tiedustamaan, oliko siellä
kuultu mitään Mazaroffista."

"Minkälainen mies hän on? Minä en tunne häntä lainkaan."

"Ovela veitikka luullakseni. Näyttää siltä, että hän tahtoisi kuulla
kaikki, mutta ei suostu virkkamaan mitään."

"No, tähän asti hän on osoittautunut luulonne mukaiseksi", huomautti
Crole. "Olisi odottanut hänen tulleen ilmoittamaan olleensa
liikeasioissa Mazaroffin kanssa. Mutta hänpä ei hiiskunut sanaakaan!"

"Hän näyttää sellaiselta mieheltä, joka vastaa siihen, ettei Mazaroffin
kuolema ole hänen asiansa. Sellaisen vaikutuksen hän tekee."

"Niinpä niin", virkkoi Crole, "meidän on saatava selko muutamista
seikoista -- siitä kyllä Maythorne pitää huolen. Toivoisin, että
saisimme käsiimme jälkisäädöksen -- teidän tähtenne."

"Minä en sitä toivo", tokaisin. "Olen sen jo sanonut -- ja syynkin."

"Älkää olko hupsu!" hän moitti. "Älkää milloinkaan kieltäytykö
ottamasta vastaan rahaa, nuori mies! Vainaja halusi antaa rahansa
teille. Ottakaa ne, jos vain saatte! Ehkä on paljoa parempi, että ne
joutuvat teille, kuin jos ne saisi leski -- joka rouva Elphinstone lain
mukaan on -- ja tytär."

Se johti mieleeni, mitä Sheila oli edellisenä päivänä puhunut. Ja kun
jo tiesin, että Crole oli kokenut ja taitava mies, kerroin hänelle
siitä lyhyestä keskustelusta.

"Miksi hän niin kiihkeästi haluaa, etteivät rahat joutuisi hänelle ja
hänen äidilleen?" kysyin.

Crole laski samassa veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, nojautui
taaksepäin tuolissaan, mietti hetkisen ja naurahti sitten hiljaa.

"Sukkela tyttö!" hän kehui.

"Mitä tarkoitatte?"

Hän kumartui tutunomaisesti eteenpäin.

"Näin meidän kesken, Holt", hän vastasi. "Jollemme lainkaan ota
huomioon Mazaroffin jälkisäädöstä, niin minkälainen on taloudellinen
asemanne?"

"No niin, minulla on tuloja noin viisisataa puntaa vuodessa omasta
kohdastani", ilmoitin, "ja luullakseni saan lisää toiset viisisataa
tahi kuusisataa isäni kuoltua."

"Kas niin!" hän huudahti. "Siis tuhannen punnan vuositulot. Nyt esitän
teille toisen kysymyksen, poikaseni. Jos rouva Elphinstone tyttärineen
-- erikoisesti äiti -- saisi kahdeksan- tai yhdeksänsadantuhannen
punnan suuruisen omaisuuden, niin luuletteko, että rouva Elphinstone,
joka on hieman maailmallinen ja kunnianhimoinen nainen, olisi
taipuvainen antamaan tyttärensä verrattain köyhän miehen puolisoksi?
Tämä on todellisuuden eikä haaveiden maailma, nuori mies!"

"Mihin tähtäätte!" huudahdin. "Puhutte arvoituksellisesti."

"Ei se ole mikään arvoitus", vastasi hän nauraen. "Luullakseni neiti
Sheila on rakastunut teihin -- ja toivoisi paljon mieluummin rahat
teille kuin äidilleen ja itselleen! Älkää olko aasi, Holt-nuorukainen!
Jos vain saamme käsiimme jälkisäädöksen, niin te saatte kiinni
rahoista. Ja kun saatte kiinni, niin -- pitäkää tiukasti!"

Erosin hänestä puolisen jälkeen ja menin asuntooni Jermyn-kadun
varrelle. Tuntui siltä kuin olisin ollut poissa sieltä kokonaisen
vuosituhannen. Vietin siellä rauhaisen iltapäivän ja levollisen illan,
paneutuen nukkumaan aikaisin. Ja kello yhdeksän seuraavana aamuna astui
Maythorne sisälle.

"Sain eilen illalla sähkösanoman Kapkaupungista", hän ilmoitti. "Herman
Kloop on Lontoossa -- First Avenue-hotellissa. Lähdetään -- noudetaan
Crole ja mennään heti Kloopin puheille."



KOLMASTOISTA LUKU

Timanttimaailma


Tapasimme Herman Kloopin puoli yhdentoista aikaan verkkaisesti
lopettelemassa myöhäistä aamiaistaan hotellinsa melkein tyhjässä
kahvilahuoneessa. Hän oli pieni, ketterä, juutalaisen näköinen mies,
hyvin huolellisesti ja muodikkaasti puettu, mutta yllään enemmän
kultakoruja ja timantteja kuin englantilaiset tavallisesti käyttävät.
Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan saadessaan vieraikseen kolme
tuntematonta ja osoitti ensin hänelle lähettämiämme käyntikortteja ja
sitten lautasensa vieressä olevaa sanomalehtikasaa.

"Olen jo nähnyt teidän kaikkien nimet noista", hän virkkoi, kehoittaen
meitä istuutumaan pöytäänsä. "Kuka teistä on herra Crole? Herra
Maythorne? Herra Holt?"

Hän näkyi erityisesti kiinnittävän huomiota minuun, kun olimme kukin
ilmoittaneet nimemme, ja silloin muistin, että Postlethwaite oli
todistaessaan kuulustelussa ilmaissut Mazaroffin jälkisäädöksen
sisällön ja että saapuvilla oli ollut sanomalehtien
uutistenhankkijoita.

"Saavuin Lontooseen vasta eilen illalla", jatkoi hän meidän
istuuduttuamme. "Luin sanomalehdestä Mazaroffin murhasta tullessani
Harwichista -- viime viikolla olin Amsterdamissa ja Antwerpenissä -- ja
heti tänne saavuttuani lähetin noutamaan viime päivien lehtiä, joita
olen silmäillyt tänä aamuna. Kummallinen juttu, hyvät herrat! Mutta ei
sittenkään niin kummallinen kuin näyttää. Mazaroff oli huoleton
mies -- häneltä puuttui eräs ominaisuus, jonka useimmissa teissä
englantilaisissa olen huomannut olevan liiankin silmäänpistävän."

"Tarkoitatteko, että hän oli liian avoin?" kysyi Crole. "Sitä olen
minäkin väittänyt pariinkymmeneen kertaan."

"Hän oli liian herkkä -- pelkkää ajattelemattomuutta, ymmärrättehän --
näyttämään muille, mitä hänellä oli taskuissaan", vastasi Kloop. "Ja
hän piti muassaan esineitä, jotka minä olisin säilyttänyt lukon takana.
Kuitenkin -- mutta mistä oikeastaan saitte tietää, että olen täällä?"

"Löysimme nämä teidän lähettämänne kirjeet Mazaroffin asunnosta Hotel
Cecilistä", selitti Maythorne, ottaen esille kirjekotelon, jonka hän
oli tuonut muassaan, "ja päätellen niistä, että olitte vainajan hyvin
likeinen ystävä, sähkötin eilen aamulla Kapkaupunkiin teidän
osoitteellanne ja sain illalla vastauksen, että olette täällä. Oletteko
lukenut jutun selostuksia, herra Kloop?"

"Olen lukenut kaikki, mitä on näissä lehdissä", vastasi Kloop, laskien
sormuksien koristamat sormensa paksulle pinkalle. "Poliisit näkyvät
epäilevän erästä paikkakuntalaista, muuatta kyläläistä, jolla ei ole
varsin hyvä maine. Saattaa olla niin, mutta kun tunnen Mazaroffin, niin
luulisin, että murhalla on syvemmät syyt kuin pelkkä ryöstöhimo. Koska
olen näiden sanomalehtien selostuksista nähnyt, että herra Holt oli
Mazaroffin toverina hänen pohjoiseen suunnatulla retkellään ja hänen
seurassaan koko ajan myöskin Lehtokurpan majatalossa, niin tahtoisin
pyytää herra Holtia ilmoittamaan minulle pari, kolme seikkaa --
sellaisia kysymyksiä, jotka ovat pälkähtäneet päähäni, ymmärrättehän?"

"Vastaan kaikkeen, mihin osaan", vakuutin.

"No niin", jatkoi hän. "Matkallanne pohjoista kohti te epäilemättä
pysähdyitte monissa paikoissa ja hotelleissa?"

"Kyllä, varsin useissa", vastasin.

"Ettekö koskaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi pannut teidät
ajattelemaan, että teitä -- se on, että Mazaroffia seurattiin?"
tiedusti hän.

"En voi sanoa huomanneeni mitään sellaista."

"Ettekö esimerkiksi pannut merkille, että joku mies tahi jotkut miehet
jokseenkin säännöllisesti ilmestyivät samoihin hotelleihin, joihin te
majoituitte?" kysyi hän. "Tarkoitan: ettekö huomannut sanokaamme
Stamfordissa jotakuta miestä, jonka myöhemmin näitte esimerkiksi
Granthamissa -- sitten jälleen Yorkissa ja ehkä sittemmin Durhamissa?
Käsitättekö tarkoitukseni?"

"Minä käsitän!" huudahti Crole. "Ja se kannattaakin ottaa huomioon!
Pinnistäkää muistianne, Holt!"

Jännitin muistiani ankarasti. Ajatuksissani lähdin uudelleen matkalle
Mazaroffin kanssa ja kuljin uudelleen koko ratamme Lontoosta rajaseudun
nummialueelle saakka. Olimme pysähtyneet useita kertoja; koetin
muistella, mitä kaikkea seisahduskohdilla oli tapahtunut.

"No niin", vastasin vihdoin. "En voi muistaa muuta kuin yhden seikan --
joka saattaisi merkitä sitä, mihin tähtäätte. Vietimme yön
Huntingdonissa -- ensimmäisen yömme. Näin Mazaroffin puhelevan
ilmeisesti tuttavalliseen tapaan erään miehen kanssa tupakkahuoneessa
myöhään sinä yönä. Olin juuri menossa nukkumaan -- he jäivät
keskustelemaan. Sitten ollessamme Yorkissa näin hänet saman miehen
seurassa asemalla lähellä kirjamyymälää."

"Mainitsiko hän teille siitä miehestä mitään myöhemmin jossakin
tilaisuudessa?" kysyi Kloop.

"Ei maininnut. Näytti siltä kuin he olisivat tunteneet toisensa hyvin",
sanoin. "Silloin sainkin sen vaikutuksen, että mies oli joku Mazaroffin
lontoolaisia tuttavia."

"Tuntisitteko sen miehen jälleen?" tiedusti Kloop.

"Oh, kyllä -- nuori, vaaleatukkainen, tervehipiäinen mies,
hyvin upeasti puettu", selitin. "Otaksuttavasti suunnilleen
viisikolmattavuotias."

"Oliko Lehtokurpan majatalossa muita vieraita kuin te?" jatkoi Kloop
kyselyjään.

"Asumassa -- ei ollut", vastasin. "Mutta siellä kyllä pistäytyi väkeä
puolisella -- automatkalla pohjoiseen tai etelään päin. Murhailtana oli
siellä hyvin vilkas liike ja joka huone täynnä markkinoilta palaavaa
väkeä; siellä oli myöskin automatkailijoita -- kuulin rouva Musgraven
valittavan, ettei hän markkinaväen tähden voinut huolehtia heistä
kyllin hyvin. Tiedän esimerkiksi, että kahvilahuoneessa oli ihmisiä --
autoilijoita, joiden vaunut olivat ulkosalla -- mutta en nähnyt heitä;
Mazaroffilla ja minulla oli yksityinen huone."

Kloop pani kätensä ristiin pöydälle ja katsoi meitä toisesta toiseen.

"Ajatukseni on", hän lausui, "että Mazaroffia lienee seurattu sinne ja
että hänen vainuajansa on,tavoittanut hänet nummella ja murhannut
hänet."

"Anastaakseenko ne esineet, mitä hänellä oli mukanaan?" huomautti
Crole.

"Niin -- tahi jotakin sinnepäin", vastasi Kloop. "Sanomalehdissä on
mainittu -- herra Holtin todistuksen mukaan -- että hänellä
otaksuttavasti oli koko paljon rahaa ja arvoesineitä muassaan -- se on
sanomattakin selvää -- Mazaroffilla oli aina paljon käteistä ja hänen
jalokivensä olivat hyvin arvokkaat. Mutta -- tiedättekö, oliko hänellä
mitään muuta -- sellaista, mikä on omiaan kiihoittamaan ihmistä
turvautumaan suoranaiseen murhaan sen saamiseksi?"

"Emme tiedä", vastasi Maythorne. "Asia on niin, herra Kloop, että
tulimme luoksenne siinä toivossa, että te Mazaroffin läheisenä ystävänä
voisitte antaa meille tietoja. Mitä hänellä siis todennäköisesti oli
muassaan?"

Kloop katsahti kelloonsa ja nousi sitten pystyyn ja otti sanomalehtensä
kainaloonsa. "Lähdetään tupakkahuoneeseen", hän ehdotti, "poltetaan
siellä sikaari. Kerron teille mitä tiedän Mazaroffista. Siitä saattaa
olla jonkun verran apua, mutta luulen", hän jatkoi, vilkaisten
merkitsevästi ympärilleen, "että tämän murhan arvoitus saadaan
ratkaistuksi vasta sitten, kun saadaan selville, mitä Mazaroff puuhasi
saavuttuaan Lontooseen siihen asti, kunnes hänet murhattiin Marrasdalen
nummella. Mutta -- pannaanhan ensin sikaari kytemään."

Kloop oli ilmeisesti yhtä mainio tupakan kuin hän sittemmin osoittautui
olevan timanttien tuntija. Hän ei ollut sellaisia miehiä, jotka ostavat
sikaarinsa hotellista; sijoitettuaan meidät rauhaisaan nurkkaukseen
tupakkahuoneeseen hän lähetti juoksupojan huoneeseensa noutamaan
määrättyä sikaarilaatikkoa, ja kun se oli tuotu suositteli sitä meille
melkein isällisen hellästi. Kun hän itse sytytti sikaarinsa, oli helppo
nähdä, että polttaminen tuotti hänelle suurta tyydytystä ja henkisen
mukavuuden tunnetta. Hän tuprutteli kolme tai neljä minuuttia
äänettömänä, ennen kuin kehoitti meitä kuuntelemaan tarkkaavasti,
väläyttäen lihavassa pikkusormessaan olevaa komeata timanttia.

"Ja nyt ystävä-raukkamme Mazaroffiin", hän virkkoi. "Olen tuntenut
hänet -- hyvin likeisesti -- useita vuosia -- olimme, kuten sanotaan,
kuin veljet. Hän ja minä --"

"Hetkinen, suvaitkaa, niin kauan kuin asia on mielessäni!" keskeytti
Maythorne. "Olette kai lukenut, että kuulustelussa väitettiin
Mazaroffin oikean nimen olevan Andrew Merchison? No niin, tiedättekö,
oliko hän todella Andrew Merchison?"

"En tiedä", vastasi Kloop. "Mutta", hän lisäsi hymyillen rauhallisesti,
"uskon varmasti, että hän oli. Oikeastaan minusta on selvää, että hän
oli kuulustelussa mainittu Andrew Merchison. Hän, Mazaroff, oli hiukan
salaperäinen mies. Yksi asia on varma -- hän oli syntyisin maanne
pohjoisista osista. Jollei hän ollut skotlantilainen, niin hän oli
rajaseudun mies -- puheestaan päättäen. Olen matkustellut niillä
tienoin ja tunnen ne. Hänen murrelaadustaan oli mahdoton erehtyä. Mutta
en koskaan ole tiennyt, että hänellä on ollut mitään muuta nimeä kuin
Salim Mazaroff, eikä hän milloinkaan puhunut minulle sanaakaan
entisyydestään koko ystävyytemme aikana."

"Mitä aioitte sanoa?" tiedusti Maythorne nyökäten.

"Aioin sanoa, että hän ja minä olimme paljon yhdessä Kapkaupungissa
viimeisten kymmenen vuoden aikana", jatkoi Kloop. "Olimme saman kerhon
jäseniä; toimistomme olivat vierekkäin; yhteen aikaan meillä oli paljon
yhteisiä liikeasioita. Kun ensiksi opin tuntemaan Mazaroffin, oli hän
niin sanoakseni yleiskauppias tai yleiskeinottelija kaupan alalla. Hän
osti ja myi tavaraa -- etupäässä itämaista -- se on: hän osti itämailta
ja myi länsimaihin. Kerran hän myi suuren joukon persialaisia mattoja
-- hänellä oli tapana koota harvinaisen hienoja näytteitä niistä;
hän sai niistä huikeat hinnat Lontoossa ja New Yorkissa --
ylellisyystavaran kauppaa, ymmärrättehän. Sitten hän osti ja myi
myöskin mausteita, kiinalaisia koruesineitä, harvinaisuuksia ja muuta
sellaista -- hänellä oli erinomainen kyky ansaita rahaa sillä tavoin.
Mutta viime vuosina hän oli luopunut kaikesta siitä ja kiinnittänyt
huomionsa yksinomaan timantteihin. Hän ansaitsi timanteilla hyvin,
mutta luopui siitäkin viime joulun vaiheilla. Mutta nytkin hänen
vetäydyttyään syrjään liike-elämästä ja palattuaan Englantiin hänellä
oli eräs kauppa tai yritys tai keinottelu vireillä, ja olen taipuvainen
uskomaan, että se on hyvin likeisesti hänen murhansa yhteydessä."

Hän keskeytti puheensa ja poltteli miettivänä hetkisen, ennenkuin kävi
jatkamaan kertomustaan.

"Tähän mennessä", hän puhkesi vihdoin jälleen puhumaan, "ei noissa näy
olevan mitään siihen viittaavaa, mistä aion teille kertoa. Viime
talvena Mazaroff sai käsiinsä -- samantekevää miten, sillä se on hänen
salaisuutensa, yksi hänen monista salaisuuksistaan timanttikaupoissa --
todella suurenmoisen sinisen timantin. No, sininen timantti on sininen
timantti! Jos katselette timantteja käsittelevistä kansantajuisista
kirjoista kuuluisien kivien värillisiä kuvia, niin näette, että on
keltaisia, oranssinkeltaisia, vihreitä ja ruusunpunaisia timantteja,
mutta ei kovinkaan monta sinistä -- ne ovat tosiaan harvinaisia. Se
sininen timantti, jonka Mazaroff oli saanut, oli poikkeuksellisen
komea. Olen itse nähnyt mainion Sinisen Toivon -- Mazaroffin kivi oli
parempi sekä kooltaan että laadultaan. Se painoi viisikymmentäviisi ja
puoli karaattia; sen väri ja valontaittamiskyky olivat oivalliset!
Uskon -- oikeastaan olen varma -- ettei sitä Kapkaupungissa nähnyt
kukaan muu kuin minä; Mazaroff lähetti sen Englantiin. Hän --"

"Kelle!" pisti Maythorne väliin.

"Sitä en tiedä", vastasi Kloop, hymyillen nopealle kysymykselle. "Hän
ei kertonut minulle kaikkia asioitaan."

Maythorne otti esille Kapkaupungista lähetetyn, kirjoihin viedyn
kirjeen kuitin ja ojensi sen Kloopille.

"Luuletteko, että tämä kuitti koskee sitä lähetystä?" hän kysyi.
"Katsokaa takapuolella olevaa muistiinpanoa -- se on Mazaroffin
käsialaa."

Kloop tarkasti huolellisesti paperipalasta kummaltakin puolelta ja
ojensi sen sitten takaisin, nyökäten varman näköisenä.

"Epäilemättä!" hän vakuutti. "Se tapahtui samoihin aikoihin. Hän
lähetti sen käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin, tietystikin.
Muistiinpanokin viittaa siihen. Mikäpä voisi olla selvempää! S.T.1.
Sininen timantti yksi, tietysti."

"Miksi Sininen timantti yksi?" tiedusti Maythorne. "Onko tahi oliko
olemassa myöskin Sininen timantti kaksi?"

Kloop hymyili tietävän näköisenä.

"Juuri siitä aion teille puhua!" hän vastasi. "Sellainen oli --
lopulta! Ja olen varma, että Mazaroffilla oli Sininen timantti kaksi ja
kenties myöskin Sininen timantti yksi muassaan, kun hänet murhattiin
nummella!"

Me kolme katselimme toisiamme ihmeissämme. Mutta pian Kloop jatkoi:

"Sitten kun Mazaroff oli saanut haltuunsa ensimmäisen sinisen timantin,
alkoi hän melkein mielipuolisen kuumeisesti tavoitella toista. Tiedän"
-- tällöin Kloop tuntui iskevän meille silmää, ikäänkuin hän olisi
ollut valmis kertomaan meille kauppasalaisuuksia, jos se vain olisi
sopinut -- "tiedän, että Mazaroff sai ensimmäisen sinisen timantin
suorastaan pilkkahinnasta. Mutta hän halusi niin kiihkeästi saada
toisen sen vertaisen, että hän, kuten hän minulle mainitsi, oli valmis
maksamaan siitä hyvän hinnan. Hän pani välittäjät liikkeelle --
timanttialueella tunsivat kaikki Mazaroffin -- hän ryhtyi itsekin
työhön. No niin, lopuksi hän sai, mitä tahtoi."

"Toisen timantinko?" huudahti Crole.

"Niin. Ja yhtä kauniin", vastasi Kloop. "Ja suunnilleen samanpainoisen
-- noin viisikymmentäviisi tai -kuusi karaattia. En tiedä, kuinka
paljon hän siitä maksoi, sillä hän ei suostunut ilmaisemaan sitä
minulle. Mutta hän sai sen -- ja vain vähän ennen kuin hän lähti
Englantiin."

"Näittekö sen?" kysyi Maythorne.

"Näin sen -- kyllä näin", myönsi Kloop. "Siis -- olen nähnyt molemmat.
Luullakseni ei kukaan muu ole niitä nähnyt, jollei -- mitä epäilen --
Mazaroff ole tänne tultuaan näyttänyt niitä jollekulle. Kun sanon,
ettei luullakseni niitä ole nähnyt kukaan muu henkilö paitsi minua,
niin tarkoitan, ettei niitä nähnyt kukaan muu Etelä-Afrikassa --
lukuunottamatta niiden myyjiä. Mazaroff tähyili yksinomaan
eurooppalaisia ostajia."

"Mainitsiko hän ketään ostajaa nimenomaan?" tiedusti Maythorne.

"Ei. Mutta hän kertoi, että täällä, Lontoossa, oli mies, joka suoritti
asioita hänen laskuunsa, kun muka tunsi sellaisia korkea-arvoisia
henkilöitä sekä Euroopassa että Amerikassa, jotka olisivat valmiit
maksamaan huikean hinnan parista -- jos hän voisi hankkia parin, sillä
se", lisäsi Kloop, "tapahtui ennen kuin hän sai toisen sinisen
timantin."

"Ja olette siis varma, että hän ensin lähetti ensimmäisen sinisen
timantin Lontooseen ja toi toisen tänne taskussaan?" huomautti
Maythorne.

"Olen varma siitä", vakuutti Kloop. "Voisin sanoa: ehdottoman varma. Ja
saatuani tiedon hänen surullisesta kohtalostaan olen aprikoinut, tekikö
Mazaroff toisen tai ehkäpä molemmat seuraavista seikoista. Ensiksi:
oliko hän avopuheinen laivassa tänne tullessaan, näyttäen toisen
sinisen timanttinsa matkustajatovereilleen? Toiseksi: näyttikö hän sen
täällä Lontoossa veljeskunnan keskuudessa?"

"Veljeskunnan?" virkkoi Crole. "Tarkoitatteko --"

"Tarkoitan Hatton Gardenia", vastasi Kloop, hymyillen asiantuntevasti.
"Siellä, kuten tietänette, solmitaan tämän maan useimmat
timanttikaupat. Minua ihmetyttäisi, jollei siellä olisi nähty
Mazaroffia! Vaikka hän oli vetäytynyt syrjään timanttikaupasta
mieskohtaisesti, niin hänen sydämensä oli vielä mukana. Mutta siitä on
helppo ottaa selvää. Lähdetään liikkeelle, hyvät herrat, tulen
mukaanne... ja saamme nähdä."



NELJÄSTOISTA LUKU

Bond-kadun jalokivikauppias

Muodostimme pikku kulkueen Holborn-kadulla; Kloop ja Maythorne
etunenässä, Crole ja minä jälkijoukkona. Minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä me oikeastaan tavoitimme; sitä kaupunginosaa
en tuntenut. Mutta saavuttuamme uneliaalle, harmaalle kadulle, joka
tuntui kovin hiljaiselta ison valtaväylän yhtämittaisen hyörinän
jälkeen, Crole katsahti minuun tietävän näköisesti.

"Hatton Garden!" hän virkkoi kiinnittäen huomiotani päittemme
yläpuolella olevaan nimikilpeen. "Niin yksinkertainen paikka kuin
suinkin mahdollista. Mutta jos teillä ja minulla olisi taskuissa kaikki
se, mitä on näiden seinien sisällä, niin otaksuttavasti olisimme
moninkertaisia miljoonamiehiä!"

"Timanttejako?" kysäisin.

"Niin, ja muuta sen tapaista", hän myönsi kuivakiskoisesti. "Nyt
vallitsevat timantit, helmet, rubiinit ja muut senkaltaiset korut
täällä Elyn piispojen entisessä puutarhassa, jonka kuningatar Elisabeth
kylmästi anasti suosikkinsa Kit Hattonin käytettäväksi. Nuo seinät
eivät näytä kovinkaan mukavilta eivätkä ympärillämme liikkuvat miehet
liikemiehiltä, mutta panen vetoon punnan pennyä vastaan siitä, että
jokaisella miehellä, jota kyynärpäämme hipaisee, on kokoelma jalokiviä
taskuissaan, ja noiden vanhojen huoneiden ja toimistojen sisältö taas
-- niin, Golconda ei ollut siihen verraten mitään!"

Kadulla oli runsaasti väkeä -- minusta nämä miehet näyttivät olevan
etupäässä juutalaisperäisiä ja vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvia; he
liikkuivat kaksittain tai kolmittain, joskus ryhmissä. Astellessamme
eteenpäin nykäisi Crole kerran käsivarttani -- muuan mies, joka
keskusteli vakavasti erään toisen kanssa, näytti tälle kämmenellään
olevia vuorikristallin näköisiä esineitä, pyöritellen niitä lihavalla
etusormellaan -- ne olivat tietysti timantteja.

"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä",
huomautti Crole. "Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt,
arvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet -- mutta
Kloop on tavannut jonkun tuttavansa."

Kloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista
päällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä
kaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja
ja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa
kättä -- minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien
minuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.

"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin", hän ilmoitti, "ja saa heti
tiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut
mitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa
yhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin
että Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä
niitä markkinoille -- ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan.
Markkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan
täällä vielä muitakin."

Senjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla
kohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen,
vanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme
kuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat
moitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta
Mazaroffista emme saaneet tietoja.

"On ilmeistä", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, "että Mazaroff
ei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu
täällä nimeltä -- yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi
sellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen
varma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä
Lontoossa, niin se tapahtui yksityisesti."

Sanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja
pyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä
tehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi
Kloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello
oli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta
Holborn-ravintolaan puoliselle.

"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville", virkkoi Maythorne
istuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. "Olemme saaneet tiedon noista
timanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff
lähetti ensimmäisen -- nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi --
käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta -- lähettikö hän sen
talletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle
ostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi -- menenpä vielä
pitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen,
että Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen
Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän
pankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli --
otaksuttavasti jonkun aikaa -- myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa
Mazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa
ensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen,
ja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille."

"Mutta ei timanttien kauppakeskuksessa?" huomautti Crole.

"Ei", myönsi Maythorne. "On toisia -- parempia paikkoja. Jos ne
timantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme
vilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä
osallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia -- mannermaalla yhtä
hyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin."

"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?" kysyi Crole melkein
valittaen. "Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!"

"Hyvin monilla!" vakuutti Maythorne. "Sotasaalistajilla -- äkkiä
rikastuneilla -- pyh! On paljon ihmisiä, jotka vain himoitsevat
tilaisuutta kuluttaakseen helposti saamiaan rahoja! Päättäen kaikesta
siitä, mitä olen kuullut. Mazaroff oli älykäs mies. Otaksuttavasti hän
laski seuraavasti: Englannissa on paljon ihmisiä, jotka -- olkootpa
keinot oikeat tahi väärät -- ovat hankkineet suunnattomia omaisuuksia
sodan aikana. Nämä ihmiset -- kuten hyvin tiedämme -- tahtovat
mahtailla tahi oikeammin mahtailevat. Komea kaupunkitalo;
maaseutuasunto; kallis kalusto; laumoittain palvelijoita; tauluja,
komeasti sidottuja kirjoja, joita ei koskaan avata ja joita tuskin
osattaisiin lukea, jos ne avattaisiin -- ymmärrättehän. Se on suurin
piirtein katsoen miehen hommaa -- kaiken tämän hankkiminen. Mutta
miehillä on vaimot -- on lady Midas samoin kuin on sir Gorgion. Mitäs
lady Midas tahtoo? Turkiksia, silkkiä, samettia, pitsiä, kaikkea sitä,
mitä Bond-kadulta ja Rue de la Paixilta on saatavissa. Mutta enemmän
kuin mitään näistä -- timantteja! Mitäpä on muodikas nainen ilman
timantteja! Eivätkä viidensadan punnan sormukset ja kymmenentuhannen
punnan kaulaketjut riitä -- hän vaatii otsakoristuksen ja vielä
enemmänkin -- sen pitääkin olla oikein erikoinen. Hänen tukkansa saa
olla tekotukka ja hänen ihonsa keltainen kuin pergamentti -- mutta
timantteja pitää välkkyä kummassakin. Luultavasti Mazaroff oli selvillä
kaikesta tästä ja suunnitteli saavansa lady Midaasta etsimänsä ostajan.
Mitä arvelette?"

"Niinpä niin -- epäilemättä ette ole kovin paljoa väärässä", vastasi
Crole nauraen. "Oletteko kenties saanut selville lady Midaan
osoitteen?"

"Tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "on lady Midaalla monta
osoitetta. Toistaiseksi on penkomistyötä toisaalla."

"Minusta tuntuu, että sitä on monella taholla", sanoi Crole. "Vielä
emme ole saaneet vähääkään valaistusta Mombasan juttuun. Ei voida
lainkaan epäillä, että Merchison oli sillä laivalla, livahti sieltä,
jättäen sinne tavaransa, ja pääsi onnellisesti maihin kadotakseen
olemasta Merchisonina ja ilmestyäkseen jälleen Mazaroffina. Mutta minkä
tähden?"

"Minä pidän sitä ratkaistuna kysymyksenä", vastasi Maythorne. "Kaikki
yksityiskohdat viittaavat juoneen. Hänellä oli silloin syytä kadota, ja
hän saattoi toteuttaa sen varsin helposti. Lähtiessään Bombaysta hän
samalla erosi entisyydestään. Jos voisimme ottaa siitä selkoa, niin
otaksuttavasti saisimme nähdä, että hän oli siirtänyt rahansa
Etelä-Afrikkaan jo ennen kuin poistui Intiassa, että matka-arkun ja
muiden tavaroiden jättäminen oli silmänlumetta -- hän tietystikin pääsi
rantaan hyvin helposti ja lähti alkamaan uutta elämää toisena miehenä."

"Taaskin -- mistä syystä?" tiedusti Crole.

"Minä luulisin syyksi sen, että hän tahtoi päästä varmasti eroon
kotimaahan jättämästään rouva Merchisonista", sanoi Maythorne kuivasti.
"Hän _tahtoi_ tämän luulevan häntä kuolleeksi. Mitäpä sillä oli väliä
niin kauan kun hän oli elossa ja toimelias. Hän näyttää muuten olleen
varsin toimelias Mazaroffinakin. Mutta hän oli aina hiukan
salaperäinen, ja maksaisin paljon, jos saisin tiedon siitä, minne hän
meni, ketä puhutteli ja niin edelleen sinä iltana, jolloin hän ja Holt
saapuivat Lehtokurppaan."

"Mutta sitä ei tiedä kukaan!" huudahdin. "Koetimme ottaa siitä selvää,
heti kun häntä alettiin kaivata -- tietystikin! Emme löytäneet ketään,
jota hän olisi puhutellut -- nimittäin erityisesti -- emmekä saaneet
tietää kenenkään häntä nähneen -- pari kolme ihmistä oli vain huomannut
hänen -- vieraan miehen -- menevän ulos."

"Niinpä niin, juuri se tekee koko jutun entistäkin kummallisemmaksi",
virkkoi Maythorne. "Varmaa on, että hän sinä päivänä kohtasi jonkun,
jolta hän sai tietoja rouva Elphinstonesta ja neiti Merchisonista --
sen hän kertoi teille, eikö niin?"

"Kyllä", myönsin.

"No niin, kuka oli se henkilö?" jatkoi hän. "Hän ei ole ilmoittautunut.
Mitä te kumpikin arvelette siitä?"

Ei kumpikaan meistä osannut arvella siitä mitään, emmekä virkkaneet
mitään. Maythorne, joka istui Crolea ja minua vastapäätä, laski veitsen
ja haarukan käsistään ja kumartui pöydän ylitse puoleemme.

"Entäpä", hän supatti salaperäisen merkitsevästi, "entä -- niin -- entä
jos se oli hänen vaimonsa?"

"Rouva Elphinstone!" huudahdin.

"Rouva Merchison lain mukaan", vastasi hän. "Juuri niin! Entä jos se
olikin hän?"

Tämä otaksuma näytti vaikuttavan Croleen vieläkin voimakkaammin kuin
minuun -- hänen suunsa avautui, ja hän hätkähti. Mutta ennenkuin hän
ehti sanoa mitään, pujotteli ihmisten täyttämän huoneen läpi nuori
mies, lähestyen häntä. Tulija kumarsi, ojensi Crolelle käyntikortin ja
kuiskasi jotakin. Crole katsahti korttiin ja sitten ovelle.

"Odottaako hän ulkona?" hän kysyi. "Tuokaa hänet tänne, Rollinson --
pyytäkää häntä tulemaan seuraani -- näyttäkää hänelle tietä!"

Rollinson -- Crolen konttoristeja -- poistui ja Crole viskasi kortin
pöydälle meidän nähtäväksemme. Se oli hyvin soma, kauniisti painettu
kortti; siinä oli nimi Adolf Frobenius ja osoite Bond-katu 508, W. Sen
omistaja oli komea, perin hienosti puettu herra -- West Endin
muodikkaan liikemiehen ja kunnioitettavien piirteiden perikuva.

"Bond-kadun jalokivikauppiaat ovat keikareita", kuiskutti Crole, kun
Frobenius konttoristin opastamana lähestyi nurkkaamme. "Hän on
asiakkaani ja naapurini -- asuu lähelläni Wimbledonissa. Taitava mies.
Kas vain, Frobenius!" hän jatkoi, tervehtien vierasta. "Onpa hauska,
että sait minut tavoitetuksi. Oletko syönyt puolista? No, polta sitten
seurassamme sikaari ja ryyppää kahvia! Suo minun esittää seuralaiseni
-- herra Maythorne, herra Mervyn Holt. Olen melkein varma", hän lisäsi
hymyillen viekkaasti, "että olet jo ennen kuullut heistä kummastakin."

"Herra Maythornesta usein", vastasi jalokivikauppias, kumartaen
kohteliaasti, "ja herra Holtista lukiessani sanomalehdistä selostuksia
Mazaroffin jutusta. Juuri sen jutun vuoksi, Crole", hän jatkoi,
"olenkin tullut sinua tapaamaan."

"Niin ajattelinkin", sanoi asianajaja. "Arvasin sen heti. Olemme
hyvillämme kaikista tiedoista. Tulimme Lontooseen ottamaan selkoa
Mazaroffin asioista, ja näin meidän kesken, kulutimme tänä aamuna
tunnin Hatton Gardenissa, kysellen hänestä -- mutta tuloksitta.
Tunsitko hänet?"

Frobenius, joka juuri oli ottanut sikaarin Crolen kotelosta, viritti
sen ja veti muutamia savuja, ennen kuin vastasi tähän kysymykseen.

"Olen lukenut sanomalehdistä paljon selostuksia tästä jutusta", hän
alkoi vihdoin puhua. "Useimmat niistä ovat luultavasti sikäläisten
uutistenhankkijain lähettämiä. Myöskin luin -- ja huolellisemmin kuin
muut tiedot -- selostuksen kuulusteluista. Tietystikin huomasin, että
siinä oli mainittu teidänkin nimenne, herrat Crole ja Holt. Ja tulin
puheillesi, Crole, koska olen melkein varma, että kohtasin Mazaroffin
joku aika sitten melkoisen harvinaisissa oloissa."

"Sepä jotakin!" huudahti Crole. "Mutta -- joko tapasit hänet tai et
tavannut häntä. Minkä tähden 'melkein'?"

"Sentähden, ettei kohtaamaani miestä minulle lainkaan esitelty",
vastasi Frobenius. "Minä vain tapasin hänet. Mutta hän oli
silmäänpistävä mies -- ja sanomalehtien kuvaukset Mazaroffista sopivat
häneen. Kerron, miten kaikki kävi. Sinä, Crole, tiedät hyvin,
minkälaista liikettä harjoitan ja millaiset suhteet minulla on West
Endissä. No niin, viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kauppoja
erään sir Samuelin ja lady Leeken kanssa. Sir Samuel on nousukas;
suoraan puhuen, hän hankki tavattoman omaisuuden tavarahankinnoilla
äskeisen sodan aikana; hän on luultavasti moninkertainen miljoonamies.
Noin vuosi sitten hän osti loordi Mulworthyn talon Park Lanen varrella;
hänellä on myöskin, niin olen kuullut, hyvin komea maaseutuasunto
Buckinghamshiressä. Hän ja lady Leeke -- etupäässä jälkimmäinen -- ovat
ostaneet minulta paljon jalokiviä sekä kulta- ja hopeaesineitä --
ymmärtänette", lisäsi hän, hymyillen tyynen tietävästi, "että heidän --
hm -- oli välttämättä hankittava esineitä, joita heillä ei menneinä
aikoina ollut. Esimerkiksi lady Leeke on ostanut minulta hyvän joukon
jalokiviä, ja rohkenenpa väittää, että hän on saanut erinomaisen
käsityksen maustani ja kokemuksestani."

"Se on kunniaksi _hänen_ maulleen!" pisti Crole kohteliaasti väliin.

"No niin", jatkoi jalokivikauppias myhäillen, "nyt joudun kertomukseni
tärkeään kohtaan. Noin kuukausi tai viisi viikkoa takaperin kutsuttiin
minua eräänä iltapäivänä puhelimeen. Soittaja oli sir Samuel Leeke. Hän
pyysi minua heti tulemaan Park Lanen varrelle katsomaan ja
arvostelemaan erästä hänelle tarjottua timanttia. Lupasin olla hänen
luonaan muutamissa minuuteissa ja niin olinkin käytettyäni autoa.
Tapasin sir Samuelin ja lady Leeken kirjastossa; heidän seurassaan oli
outo mies, jonka ulkomuotoon, mikäli sitä muistan, sopii sanomalehtien
kuvaus Mazaroffista -- erikoisesti on muistissani vasemman silmän
kierous. Häntä ei esitelty minulle nimeltään -- huolimatta varoistaan
eivät sir Samuel ja lady Leeke oikein tunne -- käsitättehän. Tuntematon
osoittautui suurisuuntaiseksi timanttikauppiaaksi, oli kuullut
puhuttavan, että sir Samuel ja tämän puoliso haluaisivat mahdollisesti
ostaa jalokiviä ja tarjoutui myymään heille jotakin erityisen
arvokasta, nimittäin oivallisen parin sinisiä timantteja, joista toinen
oli hänen taskussaan. Juuri sitä oli minut kutsuttu katsomaan. Hän
näytti sen."

"Oliko se sininen timantti?" kysäisi Maythorne, joka aina tahtoi saada
täsmälliset tiedot.

"Se oli sininen timantti -- harvinaisen komea kivi olikin", vakuutti
Frobenius. "Sen omistaja ilmoitti, että sillä oli pari, joka oli yhtä
kaunis. Edelleen hän kertoi harjoittaneensa joitakuita vuosia
timanttikauppaa Etelä-Afrikassa, mutta vetäytyneensä nyt syrjään; tämä
oli muka hänen viimeinen kauppansa. Välillämme sukeutui hetkisen
kestävä ammatillinen keskustelu, joka kuten saatoin eroittaa, kiihotti
sir Samuelia ja lady Leekeä haluamaan omakseen tätä arvokasta
jalokiviparia. Ja he -- Leeket -- tahtoivat päästä selville hinnasta.
Myyjä ja minä puhelimme hyvän aikaa siitä asiasta. Hän oli
suoramielinen järkimies, ja vihdoin saimme määrätyksi parille
kohtuullisen hinnan."

"Kuinkahan suuri se oli?" tiedusti Crole kiihkeästi.

"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli
satakuusikymmentätuhatta puntaa."



VIIDESTOISTA LUKU

Äsken rikastuneet


Vaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä
rauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän
markkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi
hämmästyksen huudahdus.

"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on
poikkeuksellista, eikö olekin?"

"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset",
huomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. "En
tosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä
komea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka
päivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme
hinta oli kohtuullinen -- ei vähääkään liioiteltu."

"Olisitteko maksanut sen itse?" kysyi Maythorne terävästi.

"No niin", vastasi jalokivikauppias, "olisin antanut kymmentätuhatta
vähemmän."

"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?"
virkkoi Crole.

"Kyllä olisin voittanut", myönsi Frobenius. "Mutta timanttejahan ei
tarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa."

"Mitenkäs kävi?" tiedusti Maythorne. "Syntyikö kauppa?"

"Sitä en tiedä", vastasi Frobenius. "Käsitin, että kun olin sopinut
myyjän kanssa kohtuullisesta hinnasta, olin täyttänyt tehtäväni, ja
jätin myyjän ja ostajan pohtimaan asiaa. Sain sen vaikutelman, että sir
Samuel otaksuttavasti ostaa."

"Etkö ole kuullut mitään senjälkeen?" kysyi Crole.

"En. En ole nähnyt sir Samuel Leekeä enkä lady Leekeä sen iltapäivän
jälkeen", selitti jalokivikauppias. "Enkä luonnollisesti ole tavannut
sinisten timanttien myyjää. Mutta minusta tuntuu varmalta, että hän on
sama mies kuin sanomalehdissä kuvattu Mazaroff."

"Mielestäni ei sitä juuri voi epäillä", virkkoi Crole. "Ja nyt meidän
olisi parasta päästä Leeke-herrasväen puheille", hän jatkoi, katsahtaen
minuun ja Maythorneen. "Minkälaisia ihmisiä he ovat?" hän kysyi,
kääntyen kertojamme puoleen.

Frobenius hymyili ja loi meihin tuttavallisen katseen.

"No niin!" hän alkoi. "He kuuluvat ihmisluokkaan, jota ei ollut -- ei
ainakaan huomattavassa määrin -- ennen sotaa. Äsken rikastuneita! Olen
kuullut, että mies oli seka- tai ruokatavarain kauppias jossakin
pohjoisessa, ansaitsi sodan alkuvuosina äärettömän omaisuuden
tavarahankinnoilla ja samalla edisti vapaaehtoisten värväystä
paikkakunnallaan. Siitä hän sai arvonimen, joita on niin tuhlaavasti
jaeltu, ja hänestä pöyhistyi sir Samuel. Hyvänluontoisia, ystävällisiä,
yksinkertaisia ihmisiä, joilla on enemmän rahaa kuin osaavat käyttää.
Se siitä."

"Meidän on mentävä heitä tapaamaan", sanoi Crole. "Park Lane, niinhän
se oli?"

Frobenius ilmoitti meille sir Samuel Leeken tarkan osoitteen ja
poistui. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta Crole ja minä katsoimme
kumppaniimme.

"No?" virkkoi Crole. "Mitä kysymystä Maythorne hautoo?"

Maythorne nosti katseensa pöytäliinan kuviosta, jota myöten hän oli
koneellisesti liikuttanut sormeaan.

"Tällä hetkellä on vain yksi kysymys tärkeä", hän vastasi. "Myikö
Mazaroff timantit sir Samuel Leekelle."

"Juuri siitähän aiomme ottaa selvän", huomautti Crole. "Yksinkertainen
kysymys! Ja --"

Maythorne keskeytti hänet, luoden meihin merkitsevän silmäyksen.

"Niin! Ja helposti vastattu -- epäilemättä. Mutta -- jollei hän
myynyt --"

"Entä sitten?" kysyi Crole.

Maythorne nousi seisomaan, tehden päättävän liikkeen.

"Siinä tapauksessa ovat ne luullakseni Armintradella. Ja meidän on
todistettava se! Vähäpuheinen mies, tuo Armintrade, se on ilmeistä --
niin salaperäinen kuin kukaan. Ja olemmeko saaneet vähäisintäkään
vihjausta siitä, mitä haluamme tietää -- että hän ja Mazaroff
kohtasivat toisensa ensimmäisenä päivänä Mazaroffin ja Holtin saavuttua
Lehtokurppaan?"

"Siellä täytyy olla joku ihminen, jonka tiedossa on, mitä Armintrade
hommaili sinä päivänä", sekaannuin minä puheeseen. "Hän on Courthopen
vieras -- Courthopen pitäisi se tietää. Ja lisäksi tohtori --
Eccleshare. He ovat kai kaikki kolme olleet yhdessä -- metsästämässä.
Heidän molempien täytyy olla selvillä siitä, missä Armintrade oli."

"Miten luulette saavanne heidät puhumaan -- jos Armintrade kerran on
heidän ystävänsä?" huomautti Maythorne. "Sikäli kuin Lehtokurpassa
kuulin ja näin, pitävät he kumpainenkin asiat omina tietoinaan. Mutta
jotakin on meille selvinnyt täällä -- ja se kaikki viittaa
Armintradeen. Ja nyt sir Samuelin luokse ja taaskin askel eteenpäin!"

Otimme Holbornilla ajurin, joka kyyditsi meidät Park Lanelle; siellä
pysähdyimme upean talon edustalle. Ovella oli meitä vastassa
palvelijoita, joiden liverit olivat huomattavasti upeammat kuin on
tavallista. Samoin oli kaikki muukin liioitellun loistavaa, osoittaen,
että sir Samuel ja lady Leeke koettaessaan tuskaisen huolellisesti osua
oikeaan kohtaan olivat alituisesti ampuneet yli maalin. Se huone, johon
meidät opastettiin, sitten kun olimme lähettäneet käyntikorttimme
isäntäväelle, näytti siltä kuin olisi jollekulle ensiluokkaiselle
verhoilijalle annettu avoin valtuus sisustaa se oman tahtonsa ja
mielikuvituksensa mukaan. Myöskin näytti siltä kuin ei huonekaluihin
olisi kajottu eikä niitä kertaakaan käytetty, sitten kun verhoilijan
miehet olivat sijoittaneet ne paikoilleen. Koko huone muistutti
huonekalunäyttelyjen mallikalustoa ja oli selvästi aiottu pikemminkin
näytettäväksi kuin käytettäväksi. Crole jupisi purevasti, että tuolit
olivat liian suurenmoiset istuimiksi, ja jäimme kaikki seisomaan,
katsellen kultakelloja, rajattoman kalliita porsliiniesineitä ja
nähtävästi hyvin arvokkaita tauluja, kunnes pieni, pulleaposkinen,
pyylevä mies, jolla oli tuuheat viikset ja kasvot hymyssä, tulla
lyllersi sisään, toisessa lihavassa kädessään puoleen väliin poltettu
sikaari ja toisessa käyntikorttimme.

"Arvaan, mitä varten olette tulleet!" hän huudahti, luoden säteilevän
silmäyksen vuorotellen meihin kaikkiin. "Mazaroffin juttu! Olen lukenut
sen kaiken sanomalehdistä ja huomannut myöskin nimenne, samat, jotka
ovat käyntikorteissanne -- juuri niin. No, ja kuka teistä on kukin?
Herra Crole? Juuri niin. Herra Holt? Juuri niin. Herra Maythorne --
tietysti. Ja kun nyt tunnemme toisemme, niin mistä on kysymys, hyvät
herrat?"

"Meillä on kaiketi kunnia puhutella sir Samuel Leekeä?" lausui Crole
hyvin kohteliaasti.

"Niin on sir! Se olen juuri minä, sir Samuel Leeke, Bathin ritarikunnan
jäsen, omassa hahmossani", vastasi isäntämme rattoisasti. "Enkä
toivoakseni menettänyt saadessani hiukan pontta nimeeni! Mutta tämä
Mazaroffin juttu -- totisesti, se on kummallinen pulma -- vai mitä?"

"Olette siis perehtynyt siihen, sir Samuel", sanoi Crole. "Tunnetteko
asiain kulun tarkoin tähän saakka?"

"Kukapa ei olisi siihen perehtynyt?" huudahti sir Samuel. "Tietystikin
minä ja puolisoni luemme kaikki, mitä vain osuu eteemme. Viimeksi tänä
aamuna hän virkkoi minulle: 'Sam!' hän sanoi. 'Totta totisesti tulee
joku puhuttelemaan meitä tämän jutun johdosta!' Ja siinä te olette!
Mutta -- tulkaahan tänne, hyvät herrat! Sitten lady Leekekin kuulee
kaikki sanottavanne -- naiset, kuten tiedätte, ovat uteliaita, ja
uutiset ovat parhaita, kun ne on saatu alkuperäisestä lähteestä. Tätä
tietä!"

Seurasimme sir Samuelia vastaanottosalin kylmästä loistosta toiseen
pienempään, vähemmän muodolliseen ja mukavampaan huoneeseen, jossa lady
Leeke istui roihuavan takkatulen ääreen sijoitetussa pehmeässä
nojatuolissa, koettaen ratkaista jotakin ajanvietetehtävää. Hän oli
yhtä pyylevä kuin puolisonsakin; hänen pukunsa oli uusimman muodin
mukainen, ja hänellä oli useita sormuksia sormissaan; olin heti
huomaavinani, että hän oli älyllisesti jonkun verran terävämpi kuin sir
Samuel, ei aivan yhtä avoin ja äärettömän paljon valppaampi. Hän arvioi
meidät kaikki sillä aikaa, kun meidät muodollisesti esiteltiin hänelle,
ja ohjasi meidät vastassaan oleviin tuoleihin, joten valo sattui meidän
kasvoihimme, mutta hänen piirteensä olivat varjossa.

"Arvasinhan, että meiltä tultaisiin tiedustelemaan", hän virkkoi hieman
teennäisesti. "Huomautin siitä sir Samuelille tänä aamuna."

"Mainitsin siitä heille äsken", ilmoitti sir Samuel, joka
vieraanvaraisesi kumartuneena ojensi sikaarikoteloaan vuorotellen
kullekin meistä. "Mutta minulla ei totisesti ole vieläkään aavistusta
siitä, mikä heidät tänne toi. Kukaan ei luullakseni tiedä, että
hieroimme kauppaa Mazaroffin kanssa. Mazaroff lienee kaiketi puhellut
siitä. Mutta miten saitte kuulla meistä?"

"Hyvä sir Samuel", vastasi Crole juhlallisesti, "salaisuuksissakin on
vielä salaisuuksia! Teidän asemassanne oleva ja maailmaan niin hyvin
tutustunut mies ymmärtää minua, kun sanon, että tämä on suuri asia.
Olette jo lukenut siitä melkoisen paljon -- no niin, lyhyesti sanoen,
mitä voitte kertoa meille?"

Sir Samuel istui vaimonsa lähellä olevaan tuoliin ja hieroi käsiään
polviaan vasten; minusta näytti, että hän suuresti nautti kertomisesta.

"No niin, luullakseni voin puhua suoraan", alkoi hän, vilkaisten lady
Leekeen. "Eikä minulla olekaan paljoa kertomista. Herra Mazaroff kävi
täällä eräänä päivänä ja esitteli itsensä mieheksi, joka oli
harjoittanut laajaa timanttien ja muiden sellaisten kauppaa
Etelä-Afrikassa. Hän mainitsi kuulleensa, että lady Leeke mahdollisesti
ostaisi, jos hänelle tarjottaisiin poikkeuksellisen kauniita
timantteja, ja oli arvellut lady Leeken haluavan nähdä erikoisen
komeata näytettä, jonka hän oli saanut hankituksi. Sitten hän ilmoitti,
että hänellä oli kaksi hyvin kaunista ja harvinaisen sinistä timanttia,
ja otti esille yhden."

"Vain yhdenkö?" kysyi Maythorne.

"Vain yhden. Toisen", jatkoi sir Samuel, "hän kertoi olevan
asiamiehensä, Courthopen pankissa toimivan herra Armintraden, hallussa;
tämä oli sillä hetkellä poissa kaupungista, lomalla -- metsästämässä
herra Courthopen seurassa Northumberlandissa. Hän väitti tapaavansa
herra Armintraden varsin pian, sillä hän aikoi muka lähteä automatkalle
sinnepäin ja sanoi saavansa häneltä sisartimantin."

"Jollei!" keskeytti lady Leeke. "Siinä oli jollei."

"Niin oli", myönsi sir Samuel. "Niin -- jollei Armintrade ollut saanut
lopullista tarjousta joltakin toiselta ostajalta -- ensimmäinen sininen
timantti oli muka ollut Armintraden huostassa muutamia kuukausia ja hän
oli saattanut tavata jonkun henkilön, joka ostaisi molemmat edullisesta
hinnasta."

"Te ette siis ostanut sitä?" virkkoi Maythorne.

"Emme -- me emme ostaneet", vastasi sir Samuel. "Soitin tavallisesti
käyttämällemme jalokivikauppiaalle Frobeniukselle ja pyysin häntä tänne
tarkastamaan Mazaroffilla olevaa timanttia. He puhelivat -- tietystikin
ammattikielellä -- ja sopivat siitä, että sellaisen timanttiparin
kohtuullinen hinta on satakuusikymmentätuhatta puntaa. Frobeniuksen
poistuttua päätimme, Mazaroff ja minä, että jollei hänen asiamiehensä
Armintrade ollut saanut parempaa tarjousta eikä tehnyt sinisistä
timanteista sopimusta, piti Mazaroffin ottaa toinen jalokivi
Armintradelta ja Lontooseen palattuaan näyttää minulle ja lady Leekelle
molemmat. Jos sitten päättäisimme ostaa ne, niin saisimme ne äsken
mainitsemastani hinnasta. Ja luonnollisesti", lopetti sir Samuel,
silmäillen vuorotellen meitä kaikkia, "päättyi kaikki siihen.
Senjälkeen emme ole nähneet kumpaakaan timanttia."

"Näittekö Mazaroffia tämän ensimmäisen käynnin jälkeen?" tiedusti
Maythorne.

"Niin, kyllä näimme", vastasi sir Samuel empimättä. "Hän oli
herttainen, hauska seuramies, ja pyysimme häntä päivälliselle
luoksemme. Hän tuli -- se oli kai seuraavana iltana, Maria?"

"Ei, vaan sitä seuraavana", vastasi lady Leeke.

"Hän oli siis päivällisellä luonanne", sanoi Maythorne. "Oliko teillä
muita vieraita?"

"Ei, ei sinä iltana", vastasi sir Samuel. "Olihan tosin lady Leeken
veljenpoika, nuori Jim Mallison -- mutta häntä emme pidä vieraana.
Ketään muuta ei ollut."

"Oliko silloin vielä puhetta timanteista?" kysyi Maythorne.

"Jonkun verran kyllä", virkkoi sir Samuel. "Mutta ei paljoa. Hän näytti
sitä meille taaskin. Se oli hänen taskussaan, käsitättehän. Mutta
silloin oli keskustelulla seurustelusävy -- ei liike-elämän tapainen."

"Oliko se ainoa kerta, jolloin näitte Mazaroffin -- lukuunottamatta
ensimmäistä?" tiedusti Maythorne.

"Ei, kohtasimme vielä kerran", vastasi sir Samuel. "Kun olimme
kutsuneet hänet päivälliselle, pyysi hän taas meitä puolestaan. Me
menimme -- hänen hotelliinsa, Ceciliin. Hän olikin harvinaisen
oivallinen isäntä!"

"Vain te ja lady Leeke otaksuttavasti?" huomautti Maythorne.

"Ei. Jim Mallison oli mukana", vastasi sir Samuel. "Hän kutsui meidät
kaikki kolme, ja perin hupainen ilta se olikin."

"Oliko silloin puhetta timanteista?" tiedusti Maythorne.

"Ei -- muistaakseni niitä ei lainkaan mainittu. Sopimushan oli tehty,
nähkääs. Meidän piti nähdä molemmat Mazaroffin palattua matkaltaan."

"Ettekö nähnyt häntä enää senjälkeen, oltuanne hänen luonaan
päivällisellä Cecilissä?" kysyi Maythorne. "Ettekö kohdannut häntä
muualla täällä Lontoossa?"

"Emme -- emme ole nähneet häntä emmekä kuulleet hänestä -- ennen kuin
nyt sanomalehdistä."

"Entä lady Leeken veljenpoika, herra Jim Mallison muistaakseni?"
huomautti Maythorne. "Oletteko kuullut hänen mainitsevan nähneensä
Mazäroffin kaupungilla -- sen päivällisen jälkeen?"

Sir Samuel katsahti vaimoonsa.

"En ole kuullut hänen puhuvan siitä", hän vastasi. "Jim liikkuu paljon
seurapiireissä ja niin edelleen -- hän on nytkin poissa kotoa, muutoin
hän voisi itse ilmoittaa sen teille. Mutta en ole kuullut hänen
kertovan, että hän olisi kohdannut Mazäroffin. Oletko sinä, Maria?"

"En -- en ole kuullut hänen mainitsevan sitä", vastasi lady Leeke.
"Sitäpaitsi luulen, että Mazaroff oli lähdössä, kun olimme hänen
luonaan päivällisellä Cecilissä."

Keskustelumme tämän arvoisan avioparin kanssa supistui jälleen
vähäiseksi, ja me poistuimme. Minua halutti kovasti päästä ulkoilmaan:
tahdoin ilmoittaa jotakin, mitä en voinut ennen lausua. Niin pian kun
olimme päässeet eroon loistavapukuisista palvelijoista, puhkesin
puhumaan.

"Kuulkaahan!" huudahdin, tarttuen kumppanieni kyynärvarteen.
"Muistattehan, kun tänä aamuna kerroin nähneeni Mazaroffin
keskustelemassa -- ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa -- erään
minulle tuntemattoman miehen kanssa, jonka Mazaroff kuitenkin
ilmeisesti tunsi. No niin -- sen miehen -- juuri saman miehen --
valokuva on lady Leeken uuninreunustalla!"



KUUDESTOISTA LUKU

Koputus oveen


Molemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun -- Crolen
kasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen
silmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin
koskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti
vaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa
siirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme
tulleet.

"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa", virkkoi hän;
"yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää
kelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?"

"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki
ja pehmeä kaulus", vastasin. "Se oli rintakuva."

"Se oli kellon oikealla puolella", jatkoi hän miettiväisesti. "Nuorehko
mies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?"

"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa
Huntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa", vakuutin. "Tunsin hänet
valokuvasta heti."

Seisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea.
Äkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.

"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille
puhuttiin", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista.
"Katsotaanpa -- hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir
Samuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin.
No niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi
Mallison kahdesti Mazaroffin -- kerran täällä Leeken talossa ja toisen
kerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina.
Mallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen.
Jos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on
sama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin
Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään
tästä jutusta? Siitä on otettava selkoa -- kun saamme Mallisonin
käsiimme."

"Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata", jupisi Crole.

"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä", huomautti
Maythorne, "jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan
oikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa.
Mieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu --
muistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken
sattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani -- mutta juuri nyt
en saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?"

Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan
kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti
meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan
kanssaan rattaille.

"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen --
uskottu konttoristini -- jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti
varmimpia. Hän tietää sen!"

Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne
muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se
oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on
likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen
päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli
etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti
kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi
ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone;
siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki
mukavassa asennossa _Sporting Timesiä_ heittämättä sitä kädestään
noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti
isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot,
pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen
konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin
epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui
aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.

Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme
istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt
huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen
mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja
hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen
tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli
metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän
muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien
päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat
näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen.
Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin
nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin
suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin
erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä.
Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka,
väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä
vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä
johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin
selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli -- hän oli
epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja --
mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa,
terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma
yhdeksi sanaksi. Vainukoira!

Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen
kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja
käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan
kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.

"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman
esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"

Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä -- näytti
siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu.
Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi -- mies nyökäytti
lyhyeksi ajeltua päätään.

"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison."

Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen
hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen,
ja tämä nyökkäsi.

"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?"

"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen
sekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli
luettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison -- toimeton henkilö.
Osoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika -- tämä Mallison."

"Entä itse Welminster-aukion juttu, Cottingley? Uhkapeliä, eikö niin?"

"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa
Welminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin.
Pidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana.
Oli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin
suuriin sakkoihin -- hyvin suuriin. Muut -- vieraat -- kuten
tavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs
asiakkaamme -- tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko
otekirjan?"

Maythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen
keskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka
osoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä
salaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili
otetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.

"Kas tuossa", hän virkkoi. "Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia
selostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle
-- niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen
järjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin
tämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus
eräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta
poliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli
niin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan
muutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin
käväistä hänen luonaan -- kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu,
miten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden
nimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva
toimeton mies James Mallison -- mistä päättäen herra Mallison asuu
tätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen -- hänellä on
tiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista,
Cottingley?"

Konttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään,
ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti
kiinnittää huomiota.

"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan -- turhamainen. Urheilee --
vähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus
näiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa.
Käsittelee rahaa jokseenkin auliisti -- Leeke-puolisoilla ei ole
lapsia. Äskettäin rikastuneita -- sodasta hyötyneitä -- ymmärrättehän.
Sanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat."

"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedät, Cottingley?"

"Siinä kaikki!"

Maythorne viskasi leikkelekirjan takaisin pöydälle.

"No niin, siinä se!" hän sanoi. "Nyt tiedämme Mallisonista hiukan
enemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli
Huntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista,
mutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja
haluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen."

"Miksi niin?" kysyi Crole kummastuneen näköisenä. "Ja missä sitten?"

"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen", vastasi
Maythorne. "Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka.
Meidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se
seikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat
keskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme
saaneet selkoa, oli täällä mies -- Mallison, joka varmasti tiesi sen.
Mallison oli nähnyt sinisen timantin -- numero kahden -- Mazaroffin
hallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja
Yorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa
hierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä
Mallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana
ottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän
on tällä hetkellä löydettävissä -- käyn itse tiedustamassa sitä
Leeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten -- Armintrade? Myöskin se mies on
tavattava -- hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei
ole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä
huolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies,
autonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?"

"Webster on terävä ja nokkela poika", vastasin, "sukkela ja
luotettava."

"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!" pyysi
Maythorne. "Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia
määräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap
Lodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta
se ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko
te kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?"

Crole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille
lähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.

"Minä lähden kotiin, Holt", hän sanoi. "Kotiin Wimbledoniin --
päivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän
jälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?"

"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin", vastasin. "Syön jossakin
päivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja
otaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?"

"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa", myönsi hän
nyökäten. "Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä?
Kuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe
mielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!"

Hän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti
kättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja
hänestä erottuani tunsin olevani uupunut -- uupuneempi kuin olin
aavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat
mielenliikutukset -- kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin
kellooni -- se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä
heti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.

Aterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja
koetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä
saamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini
ystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin
harkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin -- sillä sikäli
kuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän
olisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja
lähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän.
Torkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja
olisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua
paneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani
hänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.

"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen", alkoi hän minun päästettyäni
hänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja
tarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. "Esitin sopivan
tekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään
tosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön -- tietystikin
tuosta Mallison-miekkosesta."

"No?" äänsin.

"Mallison", jatkoi Maythorne, "lähti pohjoiseen päin juuri samaan
aikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista --
heillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta -- ja hänellä oli varma
päämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun
metsästysalueen -- jonkun teerinummen -- ja hänen mielestään oli
järkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita
varsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma
siitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri
silloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä
siitä arvelette?"

Hän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun
huomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin
sanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan
Mallisonista. Hän hymähti.

"Ette tietenkään", hän vastasi. "Ette luonnollisestikaan nähnyt -- tahi
sanoisinko, ette saanut nähdä -- mutta se oli kaikki vielä hämärän
peitossa. Mutta -- varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin.
Ja --"

Hän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki,
mitä mielessäni liikkui.

"Saanemmekohan milloinkaan kaikesta tarkkaa selkoa", virkoin.

Hän loi minuun omituisen, tietävän katseen.

"Kyllä saamme, Holt", hän vakuutti. "Ja -- sitten siitä kehittyy soma
yllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin
maasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis
löydettiin? Muistatte siis. No niin --"

Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta
jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului
kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi
ja aukaisin oven -- peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.

Ovella oli Sheila -- yksin!



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Miten se oli saatu?


Hänen nimensä luiskahti tahtomattani huuliltani seisoessani siinä,
tuijottaen häneen -- hän oli ollut sinä iltana yhtä mittaa mielessäni.
Hän naurahti puolittain ujosti, kun se pääsi suustani, mutta oli
hillitympi kuin minä ja astui eteissaliin, ikäänkuin tässä -- minusta
yllättävässä -- käynnissä ei olisi ollut mitään omituista.

Olin jättänyt arkihuoneeni oven auki; hän vilkaisi siitä sisälle ja
näki Maythornen; hänen ensimmäiset sanansa olivat perin asialliset.

"Maythorne on luonanne? Se sopii mainiosti! Nyt --"

Seurasin häntä huoneeseen ja suljin oven. Maythorne oli ponnahtanut
seisoalleen; sekunnin tahi parin ajan seisoimme kaikki kolme
töllistellen toisiamme. Minä puolestani olin tyyten ymmällä; Maythorne
malttoi mielensä paremmin. Hän siirsi tuolin takan eteen ja viittasi
äänettömästi Sheilaa istuutumaan siihen.

"Neiti Merchison on kaiketi tullut siitä syystä, että jotakin on
tapahtunut?" hän alkoi.

"Juuri niin!"

Sheilalla oli yllään väljä matkavaippa -- paksu, turkisvuorinen -- ja
istuutuessaan välissämme olevaan tuoliin hän päästi sen napit osittain
auki, pisti kätensä johonkin sisätaskuun ja otti esille kokoon taitetun
paperin. Sitten hän ojensi sen minulle yhtä tyynesti kuin se olisi
ollut vain tavallinen kirje.

"Herra Maythorne on oikeassa, jotakin on tapahtunut", hän ilmoitti.
"Tässä on jälkisäädös. Toin sen teille itse."

Hänen sanojaan seuranneen hiljaisuuden aikana tunkeutui tajuntaani
kaksi heikkoa ääntä, kuten merkityksettömät äänet usein tekevät
tärkeillä hetkillä. Toinen aiheutui siitä, että Maythorne, joka Sheilan
koputtaessa oli juuri ollut sytyttämäisillään sikaarin, raapaisi
tulitikun; toinen oli paperin hiljainen kahina minun levittäessäni sen
auki. Vilkaisin sen alareunassa olevaan nimikirjoitukseen -- se oli
epäilemättä Yorkissa tehty jälkisäädös, josta Postlethwaite oli
kuulusteluissa puhunut. Ojensin sen Maythornelle; hän silmäili sitä,
taittoi sen jälleen kokoon ja kääntyi sitten tyynesti Sheilaan päin,
pitäen sitä kädessään.

"Mistä saitte tämän käsiinne, neiti Merchison?" hän tiedusti.

Vastaus tuli empimättä ja terävästi, sävyltään jonkun verran kovasti.
"Varastin sen!"

"Varastitte sen? Keneltä?"

"On turhaa kaarrella! Varastin sen omalta äidiltäni!"

Maythorne ja minä vilkaisimme toisiimme. Sheila katseli vuoroin meitä
kumpaakin. Sitten hänen katseensa äkkiä kiintyi tuolini takana olevaan
pieneen pöytään.

"Pyytäisin", virkkoi hän, "antamaan minulle lasin viiniä. Tuolla näkyy
olevan portviiniä. Söin tietystikin puolisen junassa ja sitten nautin
jonkunlaisen päivällisen Euston-asemalla, mutta tahtoisin mielelläni
lasin portviiniä ja keksin, jos sellaista on käsillä -- sitten kerron
teille -- paljon!"

Minulla oli erinomaista portviiniä, isältäni saatua lahjaa, ja ehätin
kaatamaan sitä hänelle pikariin ja asettamaan keksilaatikon hänen
eteensä. Pureksittuaan keksin puoliväliin ja ryypättyään viiniä kerran
tahi pari hän kääntyi Maythornen puoleen, naurahtaen omituisesti,
puolittain uhmaavasti.

"Rohkenenpa otaksua, että olette kuullut sellaisista tapauksista --
kenties tuntenutkin niitä -- jolloin tytärten on ollut pakko puhua
julki totuus äideistään, herra Maythorne?" hän alkoi. "No niin --
lieneepä menettelyni oikea tai väärä, aion kertoa teille totuuden
äidistäni. Varastin tuon jälkisäädöksen tänä aamuna häneltä, koska
tiesin, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta pitää sitä
hallussaan, ja saatuani sen käsiini hypähdin polkupyörälleni ja
oikaisin suoraa päätä Black Gillin risteysasemalle ja nousin
ensimmäiseen etelään lähtevään junaan luovuttaakseni sen asianomaiselle
henkilölle. Jollen olisi sitä tehnyt, niin kuka tietää, miten sille
olisi käynyt?"

Maythorne silmäili häntä tarkkaavasti, nyökytellen päätään ymmärtävästi
hänen jokaiselle lauseelleen. Minä puolestani istuin ymmälläni ja
ihmeissäni. En käsittänyt mitään -- toistaiseksi.

"Niinkö?" sanoi Maythorne. "Niinpä niin. Mutta tiedossanne on asioita
paljon enemmän, neiti Merchison. Ja me olemme -- kolmen kesken."

Sheila söi loppuun pureksimansa keksin ja joi tyhjäksi lasinsa; sitten
hän sysäsi vaippansa tuuheata kaulusta taaksepäin ja pani kätensä
syliinsä ristiin -- huomasin niiden hiukan vapisevan.

"Niin", hän myönsi, "tiedän koko joukon enemmän ja kerron sen teille
heti. Kuten jo heti alussa mainitsin -- nyt on turhaa koettaa
kierrellä! No niin, asia on näin. Heti kun kuulustelussa saimme kuulla
jälkisäädöksestä, tiesin äitini kiihkeästi haluavan saada tietoja,
mutta en tietystikään lainkaan epäillyt, että se joutuisi hänen
haltuunsa. Tahdoin ilmoittaa teille, sillä on turhaa väittää sitä
vastaan, että äitini on sellaisia naisia, jotka rakastavat rahaa --
hänestä on raha kaikki kaikessa -- niin juuri, kaikki kaikessa. Alusta
alkaen käsitin, että niin pian kun hän todella alkoi uskoa Mazaroffia
Merchisoniksi, alkoi hänessä myöskin kiteytyä ajatus saada Mazaroffin
omaisuus haltuunsa. Mervyn!" hän äkkiä huudahti, lausuen nimeni ensi
kerran ja laskien kätensä käsivarrelleni, ikäänkuin etsien suojaa
luonnolliselta turvaajaltaan. "Sanoinhan silloin, kun tuonnoittain
kävelimme pois kuulustelusta, että minä -- minä -- en tahtonut sinun
luovuttavan käsistäsi sitä omaisuutta -- etten halunnut sen joutuvan
muille? Sanoinhan sen sillä tavoin, että uskoit minun puhuvan tosissani
ja vakavasti?"

En voinut muuta kuin nyökätä; hänen kiihkeä sävynsä ja kätensä puristus
tuntuivat sitovan kieleni. Ilmeisesti hänen sanansa verhosivat jotakin
sellaista, mitä kykenin vain arvaamaan.

"No niin", jatkoi hän, "en tiennyt, mihin äitini saattaisi ryhtyä; en
tiedä nytkään -- sen sanon teille molemmille heti -- mitä hän on
tehnyt; sen vain tiedän, että hän on tavalla tai toisella saanut
haltuunsa tuon jälkisäädöksen ja että minä olen varastanut sen häneltä,
luovuttaen sen teille. Kaikki kävi seuraavasti. Toissa iltana melkoisen
myöhään käyttäytyi äitini jokseenkin omituisesti. Vähän päivällisen
jälkeen hän lähti ulos, selittäen menevänsä katsomaan jotakin kylässä
sairaana viruvaa vanhaa miestä. Äitini ei millään tavoin kovin paljoa
huolehdi sairaista vanhuksista, olivatpa ne sitten miehiä tai naisia,
ja minua kummastutti, että hän näki niin paljon vaivaa tässä
erikoisessa tapauksessa. Hän meni ja oli poissa jonkun aikaa -- niin
kauan, että isäpuoleni, jonka huomiokyky tavallisesti on mahdollisimman
heikko, pani sen merkille ja kehoitti minua lähtemään vanhuksen majalle
noutamaan äitiä takaisin. Minä menin -- äiti, niin minulle kerrottiin,
oli ollut siellä, mutta viipynyt vain muutamia minuutteja. Poistuin
sieltä ja kohtasin hänet lähellä porttiamme; hän selitti kerran ulkona
ollessaan pistäytyneensä katsomassa eräitä toisia vanhuksia -- mikä ei
suinkaan ole todennäköistä, koska kaikilla iäkkäillä alustalaisillamme
on tapana paneutua makuulle kello kahdeksan. Jo silloin epäilin
jotakin, mutta en tietänyt, mitä."

"Jatkakaa!" kehoitti Maythorne tyynesti. "Kertokaa meille kaikki!"

"No niin, eilen illalla toistui sama temppu", puhui Sheila edelleen.
"Äiti lähti kotoa, ilmoittaen meille saman syyn, ja oli poissa vieläkin
kauemmin. Herra Elphinstone, joka oli vilustunut hieman, paneutui
makuulle, ja sitten tein minä samalla tavoin. Vihdoin kuulin äidin
palaavan; lähdin aamupuvussani ja yötohveleissani katsomaan, voisinko
jollakin tavoin auttaa häntä. Ja juuri silloin tein erään havainnon.
Pyydän, ettette luulisi minun vakoilleen ettekä kuunnelleen oven takana
-- en tehnyt kumpaakaan: kaikki kävi sattumalta. Äiti oli sisemmässä
kirjastossa; näin hänet verhojen välitse, jotka eroittivat sen isosta
kirjastohuoneesta. Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi pieni
lamppu; hän seisoi pöydän ääressä, tarkastaen paperiarkkia. Ja -- en
tiedä, oliko se innoitettu näkemys vai mikä -- mieleeni välähti, että
hänen lukemansa paperi oli kadonnut jälkisäädös! Sitten -- no niin,
sitten pidin häntä silmällä -- sen tunnustan. Hän luki paperin lävitse,
taittoi sen kokoon, katsahti ympärilleen, siirtyi kirjahyllyn luo ja
pisti paperin nurkassa olevan paksun, isokokoisen teoksen -- Draken
_Eboracumin_ -- väliin. Sitten poistuin -- mutta en nukkunut. Tiesin,
että oli pahaa tekeillä. Olin varma, ehdottoman varma siitä, että
äitini kädessä näkemäni paperi oli jälkisäädös, mistä ja miten hän sen
sitten lieneekään saanut! Ja keskellä yötä nousin vuoteestani, menin
kirjastoon suoraan teoksen luokse, otin paperin sen välistä pimeässä ja
raapaisin sitten tulta tikulla. Yksi vilkaisu luonnollisestikin riitti.
Panin paperin takaisin ja palasin vuoteeseeni. Mutta uni oli karkonnut
silmistäni. Minusta tuntui -- oi, en tiedä, miltä minusta tuntui. Ilkeä
rikos oli tekeillä -- lähellä minua. Vaikka hän olikin oma äitini, niin
mikä oikeus hänellä oli pitää jälkisäädöstä hallussaan? Mistä hän oli
sen saanut? Ja millä keinoin? Oliko hän sekaantunut -- en tohtinut
ajatella, mihin hän oli saattanut sekaantua. Mutta yhdestä asiasta olin
varma -- jos jälkisäädös jäisi hänen huostaansa, niin hän
todennäköisesti tuhoaisi sen, ja sitten -- niin, sitten tapahtuisi
monenlaista, mitä en soisi tapahtuvan. Ja siispä päätin itse käydä
ohjaksiin. Nousin makuulta varhain -- paljon ennen kuin kukaan muu,
edes palvelijatkaan, oli liikkeellä. Varustauduin matkalle, otin
jälkisäädöksen, hypähdin polkupyörälleni ja lähdin Black Gillin
asemalle -- oli vielä pimeä, kun lähdin. Pääsin Carlisleen -- ja sitten
tietystikin oli tie selvänä Lontooseen. Nyt on jälkisäädös teillä!"

Maythorne, joka oli istunut koko ajan, antaen wiskynsä ja soodansa olla
maistamattomana kyynärpäänsä lähellä, tarttui äkkiä lasiinsa ja kumarsi
Sheilalle enemmän kuin muodollisen kohteliaasti.

"Olette rohkea nainen!" hän kehui, silminnähtävän ihailevasti. "Ainakin
osaatte toimia empimättä. Niinpä niin! Tämä on kummallinen tarina,
Holt. Mitä te siitä arvelette?"

Olin miettinyt ankarasti Sheilan kertomuksen viimeisen puoliskon
aikana. Kenties ajatukseni juoksivat vanhanaikaisia ja sovinnaisia
uria, mutta sanoin mitä ajattelin.

"Ehkä", vastasin, "rouva Elphinstone voisi antaa täysin asiallisen ja
pätevän selityksen siitä, miten jälkisäädös joutui hänen haltuunsa."

Sheila pyörähti minuun päin salamannopeasti.

"Mervyn!" hän huudahti. "Mielestäsi olisi minun kaiketi pitänyt kysyä
sitä häneltä, ennen kuin varastin jälkisäädöksen ja karkasin -- sinun
luoksesi!"

"Ei -- ei!" sopersin. "Minä --"

"Mutta minä uskon, että ajattelit niin!" kivahti hän. "Olisinpa
totisesti ollut typerä, jos olisin antanut hänen edes aavistaa, että
tiesin sen olevan hänen tallessaan! Olen varma siitä, mitä olisi
tapahtunut, jos olisin ilmaissut tietäväni, mitä oli piilossa kirjan
välissä!"

"Mitä sitten?" kysyin.

"Hän olisi polttanut sen silmieni edessä", vastasi Sheila. "Tiedän sen!
Ja kun sen tiesin, en voinut tehdä muuta kuin toimittaa paperin
varmoihin käsiin."

"Neiti Merchison on oikeassa", sanoi Maythorne. "Se oli ainoa
mahdollinen keino. Ja nyt on jälkisäädös tässä; huomenaamulla luovutan
sen Crolelle. Kuten Holt huomautti, saattaa äidillänne olla täysin hyvä
selitys siitä, kuinka hän sai paperin huostaansa. Mutta asian näin
ollen toimitte niin hyvin kuin voitte. Nyt on tämä lähes miljoona
puntaa koskeva jälkisäädös varmassa tallessa!"

Sheila ponnahti äkkiä pystyyn ja alkoi napittaa avaraa takkiaan.

"Sitten on kaikki kunnossa", hän virkkoi. "Ainakin olen minä
suorittanut vähäisen osuuteni -- ja nyt poistun -- minun pitää saada
nukkua tänä yönä."

"Minne aiot mennä?" tiedustin, samalla kun Maythorne ja minä nousimme
seisomaan. "Minne mennetkin, on sinun sallittava minun saattaa sinut
sinne."

"Varsin mielelläni", vastasi hän puolittain välinpitämättömästi.
"Lähden vanhan koulutoverini Rhoda Apperleyn luokse. Hänellä on oma
vuokra-asunto Ashingtonin rakennusryhmässä Maida Valessa. Sähkötin
hänelle Carlislesta tulevani tänä iltana hänen luokseen. Minulla ei ole
mitään hätää -- mutta voithan hankkia ajurin ja ajaa sinne kanssani,
jos haluat."

"Entä huomenna?" kysyi Maythorne, luoden Sheilaan merkitsevän
silmäyksen. "Entä huomenna?"

"Sitä harkitsen huomisaamuna", vastasi tyttö.

"No niin, sallikaa Holtin huomenna aamulla käydä noutamassa teidät
toimistooni!" jatkoi Maythorne. "Myöskin Crole saapuu sinne kello
kymmenen, ja siellä sukeutuu teistäkin mielenkiintoinen keskustelu.
Muuten on taskussani eräs esine, jonka tahtoisin näyttää teille, ennen
kuin nyt lähdemme, neiti Merchison. Tulkaahan valon ääreen!"

Sitten hän äkkiä otti jostakin sisätaskustaan esille vanhanmallisen,
hienoon, kuluneeseen hopeakehykseen upotetun komean rintaneulan,
laskien sen lampun kirkkaasti valaisemalle pöydälle. Sen tehdessään hän
vilkaisi minuun merkitsevästi ja silmäili sitten tarkkaavasti Sheilaa.

"Oletteko koskaan ennen nähnyt tuota?" hän kysyi. "Muistelkaa!"

"En!" vastasi Sheila. "En koskaan! Kenen se on ja mikä se on?"

Maythorne otti koristeen käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä.
Käännettyään sen toisin päin hän osoitti takapuolella olevaa neulaa,
joka oli huomattavasti kulunut ja sopi löyhästi renkaaseensa.

"Se tipahtaa helposti naisen puvusta", hän puheli. "Tuo neula on
kulunut melkein poikki. Kehys on kaunista, vanhaa hopeata, hyvin
vanhaa, ja paikoitellen jo kovin ohut; kivet ovat parasta kameata,
läpikuultavaa ja hienoväristä. Sitä on aikoinaan pidetty arvokkaana
rintaneulana, ja se on epäilemättä ollut jonkun hyvässä asemassa olevan
henkilön omaisuutta. Ja löysin sen Reiver's Denistä, läheltä sitä
paikkaa, mistä Mazaroff-vainajan ruumis tavattiin."

Tämän sanoessaan hän tarkasti Sheilaa vieläkin tutkivammin. Tyttö loi
häneen nopean, kysyvän silmäyksen, siirtäen sitten katseensa
rintaneulaan. Maythorne otti neulan ja pani sen takaisin taskuunsa.

"Siis mikäli muistatte, ette ole nähnyt sitä milloinkaan?" hän virkkoi.
"En milloinkaan!" toisti Sheila.

Pian senjälkeen menimme kaikki kolme portaita myöten kadulle. Hankin
ajurin. Sheila ja minä nousimme rattaille. Vielä kerran kehoitettuaan
meitä saapumaan toimistoonsa kello kymmenen seuraavana aamuna Maythorne
toivotti hyvää yötä ja erosi meistä. Me lähdimme ajamaan Maida Valeen.
Piccadilly-aukion tulvivassa valossa käännyimme katsomaan toisiimme.
Äkkiä hän naurahti arkailevasti.

"Mervyn", hän kysyi, "tulitko -- tulitko iloiseksi nähdessäsi minut?"

"Onko minun tarpeellista vastata", sanoin, "jos kerron ajatelleeni
sinua koko illan."

"Se oli kaunis vastaus", virkkoi hän nauraen. "No niin, ei puhella enää
-- keskustelemme huomenna, ylihuomenna tahi jonakin muuna päivänä.
Mutta saat pitää kättäni omassasi, kunnes pääsemme perille, jos
tahdot."

Pidimme toisiamme kädestä -- äänettöminä -- koko matkan Maida Valeen
saakka. Saatoin hänet perille asti ystävänsä asuntoon ja palasin sitten
samalla ajurilla. Aprikoin tietystikin -- aprikoin... mitä oli tulossa?



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kadonnut mies


Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello
yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme
Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis,
pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan
että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta
Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että
tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme
täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin
yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken
Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi
kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan,
emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä
minä ajattelin.

"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi
puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin -- antanut
sinulle jälkisäädöksen -- ja nyt minun on palattava kotiin -- pian
onkin -- saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten
arvannut, mitä on tapahtunut. Ja -- siellä puhkeaa ankara myrsky."

"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee
sinne Maythorne -- ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa
yhdessä? Ja sitten --"

"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua
pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on
eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni
-- eikä sitä ole hauska sanoa äidille -- voin nimittäin kysyä häneltä,
mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja
jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."

Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli
pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.

"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin.
"Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä.
Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja
että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin
en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."

"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa
pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."

Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme
astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike
sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja
liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille
rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui
käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna
tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen
oveen.

"Mervyn!" hän kuiskasi. "Parslave -- meni tuonne sisälle!"

Myöskin minä jäin tuijottamaan epäillen.

"Parslave!" huudahdin. "Marrasdalesta kadonnut mies? Se on mahdotonta."

"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään --
tupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen
hänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule
takaisin!"

Vetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan
ääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme
varsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.

"Oletko varma siitä?" kysyin.

"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän
sinua Lehtokurpassa?"

"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en
luonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?"

"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista -- hän on
tummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi
terävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison
täällä myymälän ovella."

"Tunteeko hän sinut?"

"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan
jotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä.
Hyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä -- Lontoossa?"

Liike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli
upotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli
silmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa
pidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä
Sheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun,
siniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket
ja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään
ja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei
vilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää
poispäin meistä.

"Katso häntä uudelleen!" kuiskasin. "Hän tuli juuri ulos ja lähti
toisaalle päin."

Sheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. "Se on Parslave!"
hän vakuutti. "Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?"

"Meidän on seurattava häntä", vastasin. "Menköön hän minne hyvänsä,
minä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä
hänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut
aina näkyvissäsi! Ja nyt siis -- valppaasti!"

Siten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä
samana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo
julkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi
Marrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa
tupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!

Parslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti
Sheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin
kymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies;
ruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei
piilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta
helppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi
mennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse
kiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja
hätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön
vanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa,
suojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla
kämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet
housuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen,
vilkumatta kummallekaan puolelleen -- toinen maalaisilla yleinen tapa.
Häntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan
terävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa
tarkkailtu.

Tällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy
Edgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin
sankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä
myymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu
tuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi
-- jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten
viitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen
tähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista
käytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä
Cambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa;
käytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja
ryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi
tarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti.
Mutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen
välimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli
isompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi.
Oivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään
selville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi,
johon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta,
kiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:

                   TRI ECCLESHARE
    vastaanottoaika klo 9.30-11 ap. ja 7-8.30 ip.

Sen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun
päähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi
kiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.

"Saitko selville?" hän tiedusti.

Kosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella
kadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.

"Näetkö tuon talon? Tuon, joka pistää silmään muiden joukosta?"

"Kyllä."

"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen.
Vastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen
-- hyvä Jumala! Ja -- Parslave on siellä!"

Hän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen
kulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.

"Ecclesharenko? Siis -- Ja Parslave meni sinne?"

"Parslave meni sinne. Hän on siellä!"

Sitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi.
Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta
Sheila puhkesi puhumaan ensiksi.

"Ecclesharen talo -- ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni
tekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on:
Eccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!"

Mutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana --
ajatellut nopeasti.

"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee,
kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä
Maythornen toimistoon -- Conduit-kadun 103:een -- muistathan? -- ja
kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne
kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä
aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt -- joutuin!"

Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan
viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa
kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli
minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja
olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin
siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman
silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa
piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia
palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa
ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta
vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä
ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä
pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen
taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan
vaimon seurassa -- Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita,
kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi
rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa -- ja kaukana jylhässä
Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät
poliisit häntä... epäiltynä murhaajaksi!

Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin
käsi -- niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä
kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan
taakseni -- siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley.
Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko
olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti
äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen
viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman
miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän
saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä -- hän oli
joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan
tekemättä mitään.

"Isäntä!" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. "Tässä!"

Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni.
Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia
tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa
määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun
katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.

"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti
Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin
puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet
pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"

Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi
minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea
nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley,
joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun.
Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti
ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa
Ecclesharen talon suuntaan.

"Vieläkö tuolla?" hän kysäisi.

"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen
minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia",
vastasin.

Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi
poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti
taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä
jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti
heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.

"Mitä he aikovat puuhata?" hän tiedusti. "Omituisia, kummallisia
olioita!"

Maythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.

"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän
sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme
sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani --
lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan!
Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te,
Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja
nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä
välittäkö mistään muusta!"

Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa
huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin
tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen
tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme
nauramaan.

"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo
vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella --"

"Mistä?" kysyi hän, kun jäin empimään.

"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista
ihmisistä."

Lähdimme jonnekin -- tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen
Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän
puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme
iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja...

Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa,
vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi
saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten
Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti
minulle sähkösanomaa.

"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma
palvelijaltanne Websteriltä."



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Sileä seinä


Websterin sähkösanoma ei ollut varsin monisanainen, mutta sisälsi koko
joukon perin tärkeitä tietoja. Se oli osoitettu minulle Maythornen
toimistoon ja lähetetty Black Gillin asemalta kymmenen minuuttia yli
kymmenen sinä aamuna. Sen sisältö oli seuraava:

    "Courthope, Armintrade, Eccleshare, herra ja rouva Elphinstone
    lähtivät kaikki Carlisleen kahdeksan junalla tänä aamuna. Muuta
    ei ole tapahtunut -- eikä Mannersin kertoman mukaan Parslavesta
    ole kuultu mitään."

Ojensin sähkösanoman takaisin virkkamatta mitään. Pistettyään sen
muiden paperien joukkoon kirjoituspöytänsä sitä varten varattuun
laatikkoon Maythorne viittasi aikatauluun, joka oli avonaisena
lähelläni.

"Carlisleen, siis tietystikin Lontooseen", hän päätteli. "Olen
silmäillyt aikataulua. He saapuvat Black Gillin asemalta Carlisleen
yhdeksän ja kolmekymmentä, hyvissä ajoin ehtiäkseen kello kymmenen
pikajunaan. Se tuo heidät Euston-asemalle kello viisi minuuttia yli
kuusi -- mikä merkitsee, että he jo tällä hetkellä ovat Lontoossa.
Toiminnan näyttämö on muuttunut, Holt! Olemme saaneet muutamia pääosien
esittäjiä läheisyyteemme. Minä en kyllä pane suurta merkitystä High Cap
Lodgen kolmen miehen palaamiseen -- se osoittaa yksinkertaisesti, että
heidän metsästysseurueensa on hajaantunut ja että he kukin ryhtyvät
jälleen tehtäviinsä. Mutta toisin on asianlaita siihen nähden, että
rouva Elphinstone on tullut Lontooseen."

"Rouva Elphinstone on tietystikin saapunut noutamaan tytärtään",
huomautin.

"Ja jälkisäädöstä", tokaisi hän. "Taikka ottamaan selkoa, mitä hänen
tyttärensä on sille tehnyt. No niin, meidän on huomenna puhuttava
varsin suoraa kieltä kahdelle miehelle. Crole kävi täällä; teidän ja
minun on huomenaamulla kohdattava hänet toimistossaan. Sitten
pistäydymme Armintraden pakinoille, minkä jälkeen menemme
haastattelemaan Ecclesharea -- ja Parslavea, mukanamme mahdollisesti
joitakuita poliiseja avuksi, jos tarvitaan. Mutta tänä iltana te ja
minä käväisemme tapaamassa rouva Elphinstonea. Tiedämme, mistä hänet
löydämme -- ja lähdemme heti."

"Mihin?" tiedustin, arvellen, että hän ehkä oli saanut tietoja
enemmänkin.

"Vieläkö sitä kysytte?" vastasi hän nauraen. "Hän on tietystikin
Ashington-rakennusryhmässä, johon te arvattavasti juuri äsken saatoitte
hänen tyttärensä. Sinne rouva Elphinstone ensinnä oikaisi, Holt, heti
Euston-asemalle saavuttuaan! Tulkaa! Ennätämme Maida Valeen melkein
samaan aikaan kuin hänkin. Mutta kuulkaahan! Minkälaatuinen ihminen on
neiti Apperley, jonka luona neiti Merchison asuu?"

"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen,
sanoisin", vastasin. "Hän on opettajana jossakin naisopistossa."

"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois
tyttärensä ennen meidän tuloamme?" huomautti hän nauraen.

"Ei lainkaan", myönsin, "mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia
sellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa
äidilleen sanan sanasta."

"Se on hyvä", hän virkkoi. "Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää
rouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo
edeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana."

"Se on hyvin otaksuttavaa", vahvistin minä.

"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna -- tai sitä
seuraavana päivänä", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun
merkitsevästi. "Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan
ajuri."

Ajoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-,
kolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne
nykäisi kyynärpäätäni heti.

"Mitä sanoin?" hän huomautti. "He ovat täällä jo!"

Talon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa --
matka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian
havaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen -- pitkä,
kulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran
kuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen
huomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin
syrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi
eteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme
ovesta sisälle taloon.

"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin", sanoi Maythorne, kun menimme
eteishallin halki hissille. "Marrasdalessa."

"Niin minäkin", vastasin. "Näinkin hänet Lehtokurpassa -- pidin häntä
keittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä
keittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä
tekemistä hänellä saattaa olla -- täällä?"

"Rouva Elphinstone sen kai tietää", sanoi Maythorne. "Mutta en tiedusta
häneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon
numero?" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös.
"Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan
sisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi.
Mutta -- avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!"

Tein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin
neiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme
rinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli
jo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija,
jonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet
sylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen
puolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka
seisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän
ääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa
nojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä.
Herra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla,
puristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja
hermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän
ilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta
tästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan
sukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun
verran mukavammaksi.

"-- sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen
haltuusi!" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän
tuoksahtaessamme sisään. "Sinun asiasi on puhua ensin -- sinä olet..."

Hän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui
puheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven
jälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään
alkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.

"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone", hän alkoi kylmän
hillitysti. "Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva
Elphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka
nyt on varmassa tallessa -- ilmoitan sen teille -- herra Crolen
kassaholvissa? No?"

Herra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone
näytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.

"Kuinka uskallatte puhua minulle -- minulle! -- tuolla tavoin?" hän
kivahti. "Mikä oikeus --"

"Hyvä rouva!" keskeytti Maythorne. "Pysykää tyynenä älkääkä olko
typerä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin
epäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa
hänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet
murhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on
mukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta
muutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa,
että jälkisäädös on -- teidän hallussanne! Mitä arvelette
poliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?"

Mutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan
tiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta -- ei ainakaan
silloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain
ihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt
katsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka
Maythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi
vaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.

"Kuten sanoin, kysyn teiltä, rouva Elphinstone! Myöskin viittasin
poliiseihin. Kumpi on teistä parempi, kertoa minulle vaiko joutua
heidän kuulusteltavakseen? Viimemainittu vaihtoehto saattaa helposti
esiintyä. Jos lausun vain sanan, niin... mutta luullakseni
ymmärrätte --"

Herra Elphinstone ähkäisi vielä kerran kuuluvasti. Hän liikahteli
tuolillaan rauhattomasti, tarttuen sateenvarjoonsa epätoivoisesti.

"Perin harmillista!" hän jupisi. "Tuiki epämiellyttävää! Tosiaan minä
-- minä arvelen, Marion -- hm -- ymmärräthän -- jos olisin sinun
sijassasi -- luullakseni ilmoittaisin, miten sait tuon -- hm,
asiakirjan -- sen tekisin -- tosiaan."

"Rouva Elphinstonen on ilmoitettava, miten hän sai sen ja keltä",
huomautti Maythorne. "Sen jälkisäädöksen epäilemättä anasti -- varasti
Mazaroffin taskusta hänen murhaajansa. Ja, herra Elphinstone, se on
myöhemmin tavattu rouva Elphinstonen hallussa. Miten se joutui
hänelle?"

Rouva Elphinstone tempasi äkkiä päällysvaippansa ja sateenvarjonsa,
nousten tuolistaan. Minusta hän näytti hillitsevän itsensä parhaiten
kaikista huoneessaolijoista -- jopa neiti Apperleyssäkin alkoi ilmetä
huolestumisen merkkejä.

"Mikä oikeus teillä on kuulustella minua?" kysyi rouva Elphinstone,
katsoen Maythornea suoraan silmiin. "Te ette tietääkseni ole poliisi,
eikä teillä liene siihen valtuutta. Jos olisin neiti Apperley, niin
pyytäisin teitä poistumaan asunnostani! Minä puolestani lähden, ja kuka
hyvänsä tahtoo tavata minua, hän löytää minut Shortin hotellista.
Sieltä löydät sinäkin minut, Sheila, en aio enää lähteä juoksemaan
perässäsi."

"Se on hyvä tietää, rouva Elphinstone", virkkoi Maythorne yhäti
itsepintaisena. "Teidän luonanne epäilemättä käydään majapaikassanne.
Ja mitä tulee siihen, että tunkeuduimme neiti Apperleyn asuntoon, niin
hän on luultavasti jo kuullut kylliksi uskoakseen, että se oli
oikeutettua. Tämä on murhajuttu! Ja halusittepa tai ette, rouva
Elphinstone -- eli, kuten sen pitäisi olla, Merchison -- minä aion
ottaa selville, kuka Mazaroffin murhasi. Jos te sen tiedätte, olette
nyt jo syypää rikoksen salaamiseen."

Se oli hyödytöntä. Rouva Elphinstone siirtyi ovelle, viitaten herra
Elphinstonea seuraamaan itseään. Vanhus nousi tuoliltaan epävarmana ja
pelokkaana.

"Minä luulen -- hm -- luulen todella -- että ehkä on joku -- joku
selitys, ymmärrättehän", hän änkytti, katsoen varovasti Maythorneen.
"Rouva Elphinstone on saattanut saada haltuunsa tämän -- tuota noin --
aivan --"

"Rouva Elphinstonen on vain puhuttava, sir", keskeytti Maythorne. "Ei
voi kiertää sitä tosiseikkaa, että asian laita on, kuten juuri esitin.
Toistan vielä: tämä on murhajuttu! Jos rouva Elphinstone sallii
itseänsä epäiltävän, niin se on hänen oma vikansa. Tälleen ei asia saa
jäädä. Jos rouva Elphinstone on saanut jälkisäädöksen käsiinsä jollakin
viattomalla tavalla, miksi hän ei sitten suoraan ilmoita, miten se
kävi, ja edistä työskentelyämme sensijaan, että hän nyt estää sitä?"

Rouva Elphinstone oli tällöin jo ovella, ja hänen katseensa oli yhtä
kova kuin ennenkin, kun hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia
puolittain halveksivasti.

"Suorittakaa itse työnne!" tokaisi hän. "Aiotko tulla, Malcolm? Ja jos
sinä, Sheila, vielä kaipaat minua, on sinun tultava luokseni.
Muutoin --"

Hän teki liikkeen, joka tuntui osoittavan, että hän pesi kätensä sekä
tyttäreen että kaikkiin muihin saapuvilla oleviin nähden, ja katosi
käytävään odottamatta herra Elphinstonea. Mutta tämä vitkasteli ja loi
toisen vetoavan katseen Maythorneen.

"Oikein hartaasti toivon, ettette puhuisi tästä poliisille", hän
virkkoi. "Koko tämä asia on perin onneton ja kiusallinen, mutta uskon
-- olen varma, että se on selitettävissä. Mielestäni menetteli -- hm --
tytärpuoleni tylysti ja ajattelemattomasti lähtiessään salaa tuomaan
tänne sitä asiakirjaa, sitä ennen kysymättä mitään äidiltään, ja --"

"Neiti Merchison menetteli ainoalla mahdollisella tavalla", keskeytti
Maythorne. "Hänen tekonsa oli eittämättä jyrkkä, mutta ainoa
mahdollinen. Jos jälkisäädös olisi saanut jäädä teidän taloonne, herra
Elphinstone, niin se olisi tuhottu -- se on varma! Ja paras, mitä
voitte tehdä, on antaa vaimollenne terveitä neuvoja. Kehoittakaa häntä
puhumaan! Pitäkää se mielessänne! Ette te eikä hän näytä oikein
käsittävän tosiasiaa -- tämä on murhajuttu! Miksi senvuoksi kujeilla?"

Herra Elphinstone pudisti päätään väsyneesti ja avuttomasti. Hän
katsahti meihin kaikkiin, ikäänkuin olisi halunnut puhua, mutta sanoja
ei kuulunut, ja äkkiä hän kääntyi, lähtien vaimonsa jäljessä. Maythome
sulki oven ja silmäili meitä.

"Arvellette, että olin liian suorapuheinen -- ehkä raaka -- rouva
Elphinstonea kohtaan", hän sanoi, "mutta luultavasti ei kukaan teistä
käsitä sitä. Katsoen siihen, mitä tiedän -- ja mikä nyt on Crolenkin
tiedossa -- ei voi pitää tätä asiaa salassa poliiseilta! Se on
mahdotonta. Tiedämme -- poliisit tietävät, että Mazaroff oli murhattuna
ryöstetty. Jälkisäädös oli hänen taskussaan. Miten sai rouva
Elphinstone sen huostaansa?"

"Yksi seikka näyttää jääneen huomaamatta teiltä ja ehkä kaikilta",
puhkesi neiti Apperley äkkiä puhumaan ensimmäistä kertaa. "Luullakseni
se olisi voinut johtua Sheilan mieleen, jollei hän olisi ollut niin
tavattoman kiivas. Rouva Elphinstone on voinut löytää jälkisäädöksen."

"Miksi rouva Elphinstone ei siinä tapauksessa sanoisi sitä?" vastasi
Maythome. "Otaksukaamme, että hän olisi sen löytänyt esimerkiksi
nummelta. Miksi hän sitten pitää sen salassa, vaikka tietääkin, miten
asiat ovat? Ei -- rouva Elphinstone ei löytänyt jälkisäädöstä! Arvaan
tarkalleen, miten asianlaita todellisesti on -- mikä on vikana."

Hänen sävynsä oli niin varma, niin vakaumuksellinen, että kaikki
katsoimme häneen.

"Rouva Elphinstone suojaa jotakuta", selitti hän. "Niin on asia! Mutta
ketä?" Odottakaa vastausta tai mahdollisia huomautuksia hän taputti
minua olalle ja lähti. Minä viivyttelin hetkisen vaihtaakseni pari
sanaa Sheilan kanssa ja seurasin sitten häntä. Astelimme vierekkäin
käytävässä.

"Luuletteko niin oikein tosissanne, Maythome?" kysyin pysähtyessämme
hissin ovelle.

"Tietysti!" huudahti hän. "Puoli silmää ja pieni hitunen järkeä
riittävät saamaan kenet hyvänsä siitä ehdottoman varmaksi! Rouva
Elphinstone tietää -- _tietää_. Mutta, kuten tuolla sisällä jo
mainitsin, ketä hän suojaa? Yksi seikka on varma, Holt. Jollei hän
suostu puhumaan, on minun ilmoitettava asia poliisille. Mutta tästä
päivästä huomiseen hänellä on miettimisaikaa. Ja sillä välin --"

Hän katkaisi lauseensa äkkiä. Laskeuduimme alakertaan, menimme kadulle
ja kävelimme sitten ripeästi pitkin Edgware-tietä. Tiesin, ketä hän
tavoitti -- Cottingleytä. Ja Praed-kadulla Cottingley äkkiä ilmestyi
eteemme ikäänkuin maasta nousseena.

"Hän on täällä!" ilmoitti Cottingley. "Saapui autolla Euston-asemalta
noin kuusi ja kolmekymmentä. Yksin. Olen järjestänyt kaikki yön varalle
-- leposijat Johnsonille ja kaiken muun. Toisen miehen näimme kerran
aamun jälkeen. Nyt he ovat molemmat talossa. Kaikesta on huolehdittu."

Maythorne nyökkäsi; heidän kuiskuteltuaan keskenään hetkisen Maythorne
ja minä poistuimme.

"Tarkoittiko hän, että Eccleshare on saapunut?" tiedustin. "Ja
pidetäänkö häntä silmällä?"

"Niin tietystikin, Eccleshare", vastasi Maythorne. "Kukas muu sitten?
Pidetäänkö häntä muka silmällä? Niin, häntä -- heitä molempia pidetään
silmällä!"



KAHDESKYMMENES LUKU

Avoin valtuutus


Sinä iltana palasin asuntooni Jermyn-kadulle mieli perin pohjin
myllerryksissä sen päivän tapahtumien johdosta. Parslaven oleskeleminen
Ecclesharen talossa Paddingtonissa, mikä osoitti, että hänen ja
Ecclesharen väliset suhteet olivat tavallisuudesta poikkeavat, rouva
Elphinstonen saapuminen ja hänen hämmästyttävä välinpitämättömyytensä
siitä asemasta, mihin hän oli saattamaisillaan itsensä, Sheilan
päättäväinen niskuroiminen omaa äitiään vastaan, se mahdollisuus, että
rouva Elphinstone todellakin tiesi jotakin sen miehen murhasta, joka
sittenkin oli hänen laillinen puolisonsa -- kaikki nämä seikat
olivat enemmän kuin salaperäisiä; ne olivat sielutieteellisen
kokoonpanotehtävän toisistaan irroitettuja ja hajalleen sekoitettuja
osia.

Näytti toivottomalta yrittää sommitella niitä kokoon, mutta sittenkään
kykenin tuskin pidättymään koettamasta sitä. Ja kaiken pohjalla oli
kiusallinen epäluulo, joka väkisinkin tunkeutui mieleeni kaikesta
vastarinnastani huolimatta, salasiko rouva Elphinstone Mazaroffin
murhaajaa? Ja jos niin oli, oliko hän saanut murhaajasta tiedon murhan
jälkeen vaiko... sitä ennen? Se oli -- mahdollista. Tuntui varmalta,
että Mazaroffilla oli joitakin salaisia puuhia meidän saavuttuamme
Lehtokurppaan -- oliko rouva Elphinstone niissä mukana? Olivatko nämä
kaikki, jotka olivat olleet erossa niin monta vuotta, kohdanneet
toisensa? Oliko rouva Elphinstone vain näytellyt, kun Crole ja minä
kävimme hänen puheillaan? Kaikkien näiden mietteiden seassa pisti
selvänä esiin yksi tosiasia: rouva Elphinstone oli saanut haltuunsa
jälkisäädöksen, joka epäilemättä oli Mazaroffin taskussa silloin, kun
murhaaja ampui hänet.

Kaikki tämä kuhisi aivoissani vielä silloinkin, kun seuraavana aamuna
kohtasin Maythornen Crolen toimistossa Bedford Rowin varrella.
Meidät ohjattiin heti Crolen yksityiseen huoneeseen. Siellä istui
Crolen kirjoituspöydän ääressä Herman Kloop moitteettomassa
aamupäiväpuvussaan, poltellen valiosikaarejaan. Meidän astuessamme hän
katsahti meihin ymmärtävän näköisenä, ja Crole nyökkäsi häneen päin,
ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa, että sananvuoro oli ensiksi
timanttikauppiaalla.

"Uutisia!" virkkoi Crole lyhyesti. "Uusi käänne!"

Istuuduimme ja käännyimme Kloopin puoleen. Kloop otti eloisasti
sikaarin hampaistaan ja puhalsi suustaan hyvätuoksuisen savupilven.

"Tulin herra Crolen luokse heti aamiaisen jälkeen kertomaan hänelle
tietojani", hän alkoi. "Nyt toistan sen teille. Sain sen tietää eilen
illalla -- myöhään, eräältä kauppatuttavaltani. Tällä hetkellä se
arvattavasti tunnetaan yleisesti Hatton Gardenissa. Mazaroffin sininen
timanttipari on myyty!"

"Kelle?" tiedusti Maythorne.

"Yksityiskohtaisia tietoja ei vielä ole saatavissa", vastasi Kloop.
"Mutta se, mitä minulle kerrottiin, pitänee asiallisesti paikkansa. Ne
on myyty yhtymälle, johon kuuluu kolme hyvin tunnettua kauppiasta --
hyvin tunnettua meikäläisten piireissä. Hinta olikin huikea", hän
lisäsi hihittäen.

"Kuinka suuri?" kysäisi Maythorne.

Kloop hihitti taaskin ja heilautti sikaariaan.

"Kerrotaan -- ja se on varmasti totuudenmukaista -- että se oli
kaksisataatuhatta puntaa", hän vastasi. "Ja tietystikin ne ovat sen
arvoiset -- ja arvokkaammatkin. Niiden arvo on siksi paljon suurempi,
että ostajat saavat sievoisen voiton myydessään ne, kuten he -- myöskin
tietysti -- tekevät."

"Frobenius mainitsi -- kuinka paljon se olikaan?" sanoi Crole. "Sama
hinta se ei missään nimessä ollut."

"Satakuusikymmentätuhatta puntaa", ilmoitti Maythorne miettimättä.
"Pieni ero!" Hän kääntyi uudelleen Kloopiin päin. "No? Entä kuka möi?"

Kloop naurahti, vilkaisten Croleen.

"Tosiaankin! Tärkeä kysymys! Myyjä oli Armintrade. Sitä ei ole lainkaan
koetettu salata. Kaupasta puhuttiin peittelemättä. Armintrade --
pankkimies."

"Armintradehan palasi pohjoisesta vasta eilen illalla", huomautti
Maythorne. "Missä ja miten tämä kauppa solmittiin?"

"Niin", virkkoi Kloop, "siitä osaan kertoa jonkun verran, mutta en
täsmällisiä yksityiskohtia. Luullakseni -- se tapahtui kirjeellisesti.
Joka tapauksessa kivet siirtyivät yhtymän omaisuudeksi eilen aamulla,
ja keskipäivällä niitä näytettiin harvoille valituille. Kertojani
mainitsi minulle, että eräs näkijöistä tarjosi heti ostajille niistä
kymmenentuhatta puntaa yli kauppahinnan. Asia on niin -- jos tahdotte
sen tietää -- että se timanttipari on neljännesmiljoonan arvoinen."

Maythorne katsahti Croleen; tämä pudisti päätään.

"Meistä on tärkeää vain se", hän huomautti, "että Armintrade möi nämä
kivet, jotka olivat Mazaroffin omaisuutta. Tiedämme, että Armintraden
hallussa oli niin sanottu Sininen timantti numero yksi ja että
Mazaroffilla lähtiessään pohjoiseen oli Sininen timantti numero kaksi.
Siispä on Mazaroffin täytynyt tavata Armintrade ja luovuttaa hänelle
toinen kivi. Heidän on täytynyt kenenkään tietämättä kohdata toisensa
Marrasdalessa."

Maythorne puhutteli taaskin Kloopia.

"Armintraden nimi mainittiin teille avoimesti ja peittelemättä kaupan
yhteydessä? Hänestä puhuttiin myyjänä?"

"Kyllä, juuri niin", myönsi Kloop. "Aivan avoimesti."

"Mainittiinko Mazaroffin nimi?"

"Varmasti! Timanttien alkulähteenä."

"Puhuttiinko Armintradesta -- minä hänet mainittiin?"

"Niin, muistaakseni välittäjänä. Mutta se on toisarvoinen seikka --
ainakin siltä näyttää. Pääasia on, että Armintrade on tehnyt kaupan."

"Ja saanut rahat?"

"Ja saanut rahat -- niin juuri!"

Maythorne nousi seisomaan ja alkoi napittaa päällystakkiaan.

"Meillä on vain yksi tehtävä", hän virkkoi, katsahtaen Croleen.
"Teidän, Holtin ja minun on heti lähdettävä tapaamaan Armintradea."

"Niinpä niin!" äänsi Kloop hihittäen. "Mutta -- saatte nähdä, että
hänellä on kaikki kunnossa."

"Mistä sen päätätte?" tiedusti Maythorne.

"Siitä, ettei kukaan selväjärkinen ihminen suorittaisi sellaista
kauppaa avoimen julkisesti, jollei kaikki olisi kunnossa", selitti
Kloop. "Ajatelkaa! Kaksisataatuhatta puntaa!"

"Meidän on yhtä kaikki saatava selitys", intti Maythorne. "Mikäli minä
käsitän, ovat ne timantit Mazaroffin kuolemasta saakka olleet tämän
herra Holtin omaisuutta. Eikö asia ole niin, Crole?"

"Kyllä", vastasi Crole lakoonisesti. Hän nousi pöytänsä äärestä, meni
nurkassa olevalle kassakaapille ja otti jostakin sen sisälokerosta
pitkulaisen kuoren. "Tässä on jälkisäädös. Vien sen mukaan. Mutta
luultavasti herra Kloopin huomautus osoittautuu oikeaksi --
Armintradella on kaikki kunnossa. Ja sillä tarkoitan, että
Armintradella oli oikeus kaupan tekemiseen. Yksityiskohtia en osaa
arvailla. Mutta -- liikkeelle!"

Ulkona kadulla erosimme Kloopista. Crole, Maythorne ja minä otimme
ajurin ja käskimme hänen viedä meidät Courthopen pankille. Crole istui
jurona ja miettivänä, hypistellen jälkisäädöstä; Maythornen aivot
näyttivät työskentelevän kiihkeästi. Vihdoin hän kohotti päätään.

"Nyt tuntuu olevan selvää, ettei Mazaroffia murhattu timanttien
vuoksi", hän mutisi, ikäänkuin hieman harmissaan tästä asioiden uudesta
käänteestä. "Enkä taitanut sitä koskaan uskoakaan. Mutta kun asia on
siten -- niin minkä tähden hänet murhattiin? Mikä oli vaikutin?"

"Olihan hänellä muassaan paljon muuta arvokasta, kuten tiedätte",
huomautti Crole. "Ja meidän on käytävä tiedustelemassa muiltakin
ihmisiltä selviydyttyämme Armintradesta, kuten esimerkiksi
Ecclesharelta ja tuolta Parslavelta. Väkenne kai pitää heitä tarkoin
silmällä?"

"Heidän olisi tunkeuduttava viemäriputkien tahi rotanreikien kautta
pujahtaakseen pois miehieni huomaamatta", kerskasi Maythorne.
"He ovat varmassa tallessa -- olivat ainakin silloin, kun poistuin
toimistostani. Niinpä kyllä, pistäydymme Ecclesharen luona, kun olemme
suorittaneet tehtävämme Cityssä. Mutta Armintrade ensin -- se kauppa on
saatava täysin selville."

Menimme Courthopen pankkiin yhdessä ja lähetimme käyntikorttimme
Armintradelle. Meidät opastettiin viipymättä odotushuoneeseen ja
jätettiin sitten hautomaan maltittomuuttamme hyvinkin kymmeneksi
minuutiksi. Sitten avautui äkkiä ovi, ja Armindrade itse näyttäytyi
ilmeisesti johtokunnan huoneen kynnykselle. Olen jo maininnut, että hän
oli ovelapiirteinen, parrakas, ylpeäkäytöksinen mies. Hän näytti
vieläkin ovelammalta ja kopeammalta seisoessaan siinä city-puvussaan,
silmäillen meitä. Mutta hänen silmänsä hymyilivät -- minusta tuntui
hieman ivallisesti -- ja hänen käytöksensä oli ulkonaisesti kohtelias.

"Valitan, että annoin teidän odottaa, hyvät herrat", pahoitteli hän.
"Tehkää hyvin ja käykää sisään!"

Astuimme sisään. Armintrade sijoittui kirjoituspöytänsä ääreen ja
viittasi meitä istuutumaan sen ympärille asetettuihin tuoleihin.
Maythornesta ja minusta hän ei välittänyt paljoakaan, vaan kiinnitti
huomionsa asianajajaan.

"No, herra Crole?" hän alkoi. "Miten voin palvella teitä?"

"Voitte antaa meille eräitä tuiki tarpeellisia tietoja, herra
Armintrade", vastasi Crole empimättä. "Tiedossanne kaiketi on, että
toimittuani herra Mazaroff-vainajan asianajajana täällä Lontoossa olen
pyytänyt tämän herra Maythornen tutkimaan hänen murhaansa. Olemme
saaneet Kapkaupungista kotoisin olevalta, nykyisin Lontoossa
oleskelevalta Mazaroffin läheiseltä henkilökohtaiselta ystävältä
tietää, että Mazaroffilla oli kaksi tavattoman komeata timanttia,
joista toinen oli hänellä itsellään, kun hän lähti pohjoiseen päin,
Marrasdaleen, ja toinen oli ollut Mazaroffin asiamiehen, nimittäin
teidän hallussanne muutamia kuukausia. Kloop ilmoitti meille äsken
myöskin sen, että te olette myynyt nämä molemmat timantit
kahdestasadastatuhannesta punnasta. Pitääkö se paikkansa?"

Armintrade, jonka silmissä oli koko ajan pysynyt ivallinen, tutkimaton
hymy, nyökkäsi. "Täsmälleen!" hän vastasi. "Tunnette asian
yksityiskohtaisesti."

Crole katsahti häneen ymmärtävästi.

"Suostutteko kertomaan meille koko jutun?" hän kysyi. "Kaikki on
selitettynä arvattavasti perin yksinkertaista."

"Todella perin yksinkertaista", vakuutti Armintrade nauraen. "Toimin
Mazaroffin asiamiehenä eli kaupan välittäjänä, tai mitä nimitystä
haluatte vain käyttää, jonkun aikaa -- tutustuin häneen hoitaessani
hänelle menevää kirjeenvaihtoa sen pankin puolesta, jossa aikaisemmin
palvelin. No niin, nämä siniset timantit olivat hyvin harvinaiset.
Kuten sanoitte, oli toinen niistä jonkun aikaa huostassani. Toisen hän
luovutti itse minulle Lehtokurppaan saapumisensa jälkeisenä päivänä."

"Ahaa! Kohtasitte siis hänet siellä?"

"Kyllä, kohtasin hänet siellä!"

"Sopimuksen mukaisesti?"

"Juuri niin -- sopimuksen mukaisesti,"

"Missä nimenomaan?"

"Birnsiden tienristeyksessä puolenpäivän aikaan. Olimme yhdessä vain
noin kymmenen minuuttia."

"No? Entä mitä tapahtui?"

"Keskustelimme timanttien myynnistä ja teimme sopimuksen."

"Saanko kysyä, millainen se oli?"

"Kernaasti! Hän myönsi minulle avoimen valtuutuksen."

"Ahaa! Ymmärrän. Avoin valtuutus? Niinpä niin. Teidän piti saada niistä
määrähinta, jos tahdoittekin valmisteluaikaa?"

"Luonnollisesti. Mutta näytän teille ehtomme -- ne ovat Mazaroffin
kirjoittamat. Hän toi ne minulle valmiiksi allekirjoitettuina. Kas
tässä!"

Kirjoituspöytänsä laatikosta hän otti esille kirjepaperiarkin ja ojensi
sen Crolelle, joka luki sen tarkkaavasti.

"Selvä on!" sanoi Crole antaessaan paperin takaisin. "Hän
antoi teille yhden kuukauden kestävän valtuuden myydä timantit
sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Ja -- te
olette ryhtynyt asiaan?"

"Olen ryhtynyt siihen ja myynyt molemmat timantit, kuten mainitsitte,
eräälle yhtymälle kahdestasadastatuhannesta. Siinä kaikki!"

Crole nyökkäsi. Sitten hän kumartui hiukan eteenpäin ja katsoi
vakavasti Armintradea silmiin.

"Niinpä niin! Entä sitten se valtuussumma?
Sataseitsemänkymmentäviisituhatta puntaa? Se olisi tietenkin ollut
maksettava Mazaroffille."

"Juuri niin! Erä on Salim Mazaroff-vainajan oikeudenmukaisen perillisen
tai perillisten, hänen testamenttinsa saajain ja kaikkien
asianmukaisesti oikeutettujen henkilöiden käytettävissä."

Crole osoitti minua.

"Tämä herra Holt on jälkisäädöksen mukaan Mazaroffin ainoa perijä. Hän
saa -- kaikki!"

Armintrade naurahti ja hymyili minulle varovan näköisenä.

"Onneksi olkoon, herra Holt!" hän virkkoi. "Mutta -- oletteko siitä
varma? Entä ne kummalliset tosiseikat, että Salim Mazaroff olikin sama
henkilö kuin Andrew Merchison, että rouva Elphinstone oikeastaan onkin
rouva Merchison ja niin edelleen? Sitäpaitsi olen kuullut, että
Yorkissa tehty jälkisäädös on kadoksissa."

"Jälkisäädös on tässä!" ilmoitti Crole, ojentaen kirjekuorta. "Voitte
lukea sen."

Armintraden kasvonilmeet muuttuivat hänen otettuaan jälkisäädöksen ja
luettuaan sen. Hän tarkasti allekirjoitusta huolellisesti ja pitkään,
luoden sitten Croleen tarkkaavan silmäyksen antaessaan paperin
takaisin.

"Mitä", hän kysyi tyynesti, "mitä te, asianajaja, arvelette tästä
jälkisäädöksestä?"

"Että sitä ei voi kumota mikään", vastasi Crole empimättä. "Siitä ei
voida nostaa riitaakaan. Kaikki, mitä Mazaroffilla kuollessaan oli,
kuuluu herra Holtille. Siis --"

"Siis olen herra Holtille velkaa sataseitsemänkymmentäviisituhatta
puntaa", täydensi Armintrade nauraen. "Se sopii! Lähetänkö
maksuosoituksen ja paperit teille, herra Crole? Hyvä -- teen sen heti.
Onpa hauskaa, että jälkisäädös on löytynyt."

Nousimme kaikki seisomaan. Nyt vasta puhkesi Maythorne puhumaan,
kääntyen Armintraden puoleen.

"Ette katsonut tarpeelliseksi saapua todistamaan kuulusteluun?" hän
huomautti.

"Mitä ilmoittamista minulla olisi ollut?" kysyi Armintrade. "Mazaroffin
ja minun väliset liikeasiat eivät olleet millään tavoin hänen murhansa
yhteydessä."

"Oletteko itse muodostanut minkäänlaista otaksumaa hänen murhastaan?"
jatkoi Maythorne.

"Olen kaksikin. Toisen mukaan oli häntä saattanut Lontoosta saakka
seurata joku, joka tiesi, että hänellä oli toinen sininen timantti
muassaan -- hän oli kovin huoleton, ajattelematon mies! Toisen mukaan
se oli tavallinen ryöstömurha, jonka suoritti joku hänen Lehtokurpassa
kestitsemistään miehistä. Missä esimerkiksi on tuo kadonnut Parslave?
Tähän mennessä eivät poliisit luullakseni ole päässeet hänen
jäljilleen. Mahdollisesti juuri hän murhasi Mazaroffin, ryösti ruumiin
ja livisti. Joka tapauksessa hän on kadonnut."

Maythorne nyökkäsi äänettömänä, ja poistuimme virkkamatta enää mitään.



YHDESKOLMATTA LUKU

Uusia renkaita


Poistuimme äänettömästi ja mutkattomasti, ikäänkuin olisimme olleet
hyvin tavallisia vieraita ja käyneet varsin jokapäiväisellä asialla.
Mutta ulkosalla, Mincing-kujassa, Maythorne seisahtui ja katsoi
kysyvästi Croleen.

"Saitteko varmuuden?" hän tiedusti.

"Mitä siihen tulee -- kyllä", vastasi Crole. "Sitä valtuutta ei voi
epäillä -- se on ihan selvä. Mazaroffin omasta käsialasta ja omista
ehdoista ei voi päästä mihinkään! Arvelin, että asia olisi siihen
suuntaan -- en voinut uskoa, että Armintrade olisi myynyt noita
timantteja, jollei hänellä olisi ollut siihen laillista oikeutta. Nyt
meidän on vain odotettava hänen maksuosoitustaan luovutussummalle.
Saatte nähdä, että se saapuu minulle hänen lupauksensa mukaan -- heti.
Ja siihen päättyy jutun se osa."

"No, hyvä -- jos te kerran olette tyytyväinen", virkkoi Maythorne.
Asteltuaan muutamia metrejä hän pysähtyi uudelleen. "Toivoisinpa, että
tuntisimme hiukan tarkemmin Mazaroffin puuhat toisena päivänä hänen
Lehtokurpassa ollessaan", hän jupisi. "Kaikki on epämääräistä, hämärää,
epävarmaa -- ja kuitenkin pirahtelee aina jotakin selville. Te ette kai
tiedä paljoakaan siitä, mitä hän hommaili sinä päivänä, vai mitä,
Holt?"

"En juuri mitään -- en todellakaan mitään", vastasin. "Aamiaisen
jälkeen hän ilmoitti minulle haluavansa viettää sen päivän yksikseen.
Hän lähti liikkeelle kohta senjälkeen kädessään vankka kävelykeppi ja
nenällään siniset silmälasit. Luultavasti hän käytti niitä
jonkunlaisena naamarina, sillä milloinkaan muulloin en nähnyt hänellä
silmälaseja ja tiesin, että hänen silmänsä olivat harvinaisen hyvät.
Hän oli ulkosalla koko päivän -- tapasin hänet vasta illalla. En tiedä,
missä hän kävi tai keitä hän kohtasi."

"Hän tietysti tunsi paikkakunnan hyvin", huomautti Maythorne. "Emme voi
sanoa, minne hän ei olisi voinut mennä tai ketä hän ei olisi voinut
kohdata -- tahi (mikä on perin tärkeä seikka!) mitä sopimuksia hän ei
olisi voinut tehdä seuraavan päivän tahi illan varalta."

"Seuraavan päivän hän oli minun seurassani", sanoin, "ainakin
jokseenkin koko päivän. Ajelimme autolla ympäristössä -- katselemassa
kirkkoja, raunioita ja muita sentapaisia. Hän katosi vasta illalla
kello puoli kahdeksan jälkeen."

"Meni epäilemättä tapaamaan jotakuta", mutisi Maythorne. "Ja tapasi
kuoleman! No niin -- seuraava tehtävämme koskee Ecclesharea ja
Parslavea. Jollemme saa asiaan mitään valaistusta niiltä kahdelta..."

Hän seisahtui, etsien katseellaan ajuria. Hänen antaessaan merkin
eräälle, joka oli vähän matkan päässä, puhkesi Crole päätään pudistaen
puhumaan.

"Minun luuloni on, että Ecclesharella on meille kerrottavana yhtä selvä
tarina kuin äsken kuulimme Armintradelta. Olemme joutuneet pois
jäljiltä, Maythorne! Tai oikeastaan emme ole jäljillä olleetkaan.
Minulla on sisäinen tunne, ettei Armintrade, ei Eccleshare eikä
Parslave tiedä mitään Mazaroffin murhasta eivätkä ole millään tavoin
sekaantuneet siihen. Emme ole päässeet kyllin syvälle -- meidän on
vielä kaivettava muutamia metrejä."

"Yhtä kaikki käymme ottamassa selkoa siitä, mitä Eccleshare ja Parslave
tietävät", vastasi Maythorne. "Ehkä saamme vähän vihiä, pienen
viittauksen tahi jotakin sellaista. Kenties", hän lisäsi
sijoittuessamme rattaille, "minulla itselläni on hyvin oikeaan osuva
käsitys siitä, miten asianlaita on, Crole -- mutta tahdon saada kaikki
mahdolliset lisätiedot. Ja haluan tietää, miksi Parslave on virunut
kaikessa rauhassa Ecclesharen talossa täällä Lontoossa jutun alusta
alkaen. Conduit-kadulle!" käski hän, ajurin sulkiessa ovea jälkeemme.
"Aion vain hiukan pistäytyä siellä, ennen kuin jatkamme matkaamme
Ecclesharen asunnolle."

Maythornen ehdotuksesta laskeuduimme rattailta Conduit-kadun kulmassa
ja astelimme hänen toimistoonsa. Hänen ovensa edustalla oli hieno,
silminnähtävästi ihan uusi Rolls-Royce-auto, jonka ohjaajan liveri oli
hitusen liian komea. Sen nähdessään Crole hymyili.

"Ylimyksellisiä asiakkaitanne, niinkö, Maythorne?" hän virkkoi
pilaillen. "Ainakin joku herttua tahi herttuatar, vai mitä?"

"Aivan päinvastoin, jos tahdotte sen tietää", vastasi Maythorne, joka
oli luonut autoon ja sen ohjaajaan terävän silmäyksen. "Tuo on sir
Samuel Leeken auto -- tai oikeammin yksi niistä -- ja ohjaajalla on
hänen liverinsä. Olenpa melkein varma siitä, kenet tapaamme
toimistossamme."

"Kenet?" kysyi Crole. "Lady Leekenkö?"

"Ei -- vaan hänen veljenpoikansa Mallisonin. Tuhat yhtä vastaan siitä!
Olen odottanut häntä viime vuorokauden aikana. Käykää sisälle!"

Menimme Maythornen palatsimaiseen huoneistoon. Astuessamme
etutoimistoon tuli toinen naiskonttoristi luoksemme.

"Herra Mallison odottaa, haluten puhua kanssanne, sir", hän ilmoitti.

Menimme edelleen Maythornen yksityiseen huoneeseen. Siellä seisoi,
silmäillen erästä taulua, sama nuori mies, jonka olin nähnyt
keskustelevan Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja Yorkissa; hänen
pukunsa oli viimeisen muodin mukainen, silkkihattu takaraivolla ja
kädet kauniisti laskostettujen housujen taskuissa. Hän pyörähti ympäri
meidän tullessamme sisään, ja hänen vilkkaiden silmiensä välähdys
osoitti, että hän tunsi minut. Mutta hän alkoi heti puhua Maythornelle.

"Kas -- herra Maythorne. Minä -- hm -- pistäydyin luoksenne puhumaan --
tuosta Mazaroffin jutusta. Enoni, sir Samuel Leeke, tiedättehän --"

"Tiedän!" keskeytti Maythorne hilpeästi. "Olette kovin ystävällinen,
herra Mallison. Istukaa! Herra Crole -- herra Holt."

Mallison istahti ja hymyili minulle.

"Olen nähnyt teidät ennen", hän sanoi. "Huntingdonissa -- Mazaroffin
seurassa."

"Ja myöhemmin Yorkissa", täydensin minä.

"Juuri niin, myöskin Yorkissa", myönsi hän. "Omituinen juttu, eikö
olekin?"

"Mitä tiedätte siitä, herra Mallison?" kysyi Maythorne. Hän otti
savukekotelon kirjoituspöydältään ja pani sen kiertämään. "Tahtoisimme
kovin mielellämme saada kaikki mahdolliset tiedot. Ja jos voitte kertoa
meille jotakin --"

Mallison etsi virittävää innoitusta savukkeestaan.

"No niin -- minä -- minä tuskin tiedän mitään", hän alkoi. "Tapasinhan
tosin Mazaroffin Park Lanen varrella, ja sitten olimme hänen luonaan
päivällisellä Cecil-hotellissa. Näin toisen sinisen timantin ja kuulin,
että niitä oli kaksi ja että toinen oli eräällä pankkimiehellä, jonka
nimi oli Arm -- jotakin sinnepäin -- ei kuitenkaan Armstrong. Ja näin
meidän kesken sanoen, lady Leeke halusi kiihkeästi saada omakseen ne
molemmat -- oikein kiihkeästi!"

"Hän tosiaan halusi niitä?" tiedusti Maythorne.

"Ihan todella! Mutta paljoa hän ei puhunut siitä juuri sillä kertaa.
Minä kuitenkin tiedän sen", jatkoi Mallison, hymyillen ovelasti.
"Tunnen hänet! Hän olisi sydämen pohjasta toivonut sir Samuelin ostavan
ne heti. Juuri siitä vihjaisin Mazaroffille kohdatessani hänet
matkallani pohjoista kohti."

"Ymmärrän!" virkkoi Maythorne. "Matkasitte kumpikin pohjoiseen päin
samoihin aikoihin, niinkö? Tietysti. Entä mitä varten matkustitte te
sinne?"

"Tarkastamaan eräitä metsästysalueita", vastasi Mallison kerkeästi.
"Sir Samuel tahtoo vuokrata teerinummen ensi vuodeksi, ja arvelimme
oivalliseksi ajatukseksi, että kävisin mieskohtaisesti tutustumassa
muutamiin sellaisiin varsinaisena metsästysaikana. Käväisin koko
monilla ollessani siellä -- Tweedin molemmin puolin."

"Mainio ajatus!" kehui Maythorne. "Ja kohtasitte Mazaroffin --
sattumalta? Ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Juuri niin. Mutta
ettekö sen jälkeen enää häntä tavannut?"

"Kyllä!" vastasi Mallison. "Juuri sitä kertomaan sir Samuel kehoitti
minua tulemaan luoksenne. Tapasin hänet Gilchesterissä."

Maythorne loi Croleen ja minuun pikaisen, melkein huomaamattoman
silmäyksen, käydessään kuulustelemaan vierastaan.

"Gilchesterissä, vai niin? Sehän on Marrasdalen markkinakaupunki --
muutamien kilometrien päässä Lehtokurpasta. Miten osuitte kohtaamaan
hänet siellä?"

"Sattumalta! Olin ajanut autollani sinne Jedburghista katsomaan erästä
Gilchesterin läheisyydessä olevaa metsästysaluetta. Menin sikäläiseen
hotelliin puoliselle ja viivyin vähän aikaa syötyäni. Mazaroff ilmestyi
sinne -- nautimme yhdessä ryypyn tai pari."

"Mikä päivä silloin oli?"

"Sitä en osaa sanoa. Olen huono muistamaan päiviä. Mutta hän mainitsi
saapuneensa Lehtokurppaan edellisenä iltapäivänä. Ehkä voitte sen
nojalla määrätä päivän."

"Kyllä voimme. Tärkeätä on se, että kohtasitte Mazaroffin
Gilchesterissä päivää senjälkeen, kun hän oli tullut Lehtokurppaan.
Muistatteko ajan tarkalleen?"

"Kyllä -- noin kello kaksi iltapäivällä."

"No -- puhelitteko taaskin timanteista?"

"Tietysti! Hän kertoi minulle, mitä oli tehnyt. Hän oli muka tavannut
asiamiehensä -- Arm --"

"Nimi on Armintrade."

"Sehän se oli! Armintrade. Hän sanoi tavanneensa Armintraden,
joka oli metsästämässä lähistöllä, ja he olivat tehneet
sopimuksen. Armintrade on jo pannut alulle suuren kaupan. Mazaroff
oli sen vuoksi laatinut Armintradelle valtuuden myydä ne
sadastasaitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Hän luuli
Armintraden hyväksyvän sen. Mutta jollei hän hyväksyisi, selitti
Mazaroff, niin silloin lady Leeke saisi ne ensiksi mainitusta hinnasta
-- sadastakuudestakymmenestätuhannesta punnasta."

"Se vahvistaa Armintraden kertomuksen", huomautti Maythorne syrjään
Crolelle ja minulle. "No niin", jatkoi hän vieraalleen. "Siinä kaiketi
onkin kaikki? Enää ette luultavasti puhuneet timanteista?"

"Emme. Siihen se päättyi. Tietystikin, jos Armintrade käyttäisi
saamaansa valtuutusta, olisi koko juttu lopussa -- jollei, niin lady
Leeke saisi vuoronsa. Muuta ei siitä ollut puhetta."

"Erositteko Gilchesterissä?"

"Luonnollisesti! Poistuin autollani takaisin rajan poikki Jedburghiin
ja sitten yhä kauemmaksi pohjoiseen. Sitten kuulin Mazaroffin
katoamisesta ja murhasta. Mutta onko teillä aavistusta, minkä tähden
hänet murhattiin?"

"Eipä juuri", vitasi Maythorne. "Entä teillä?"

Mallison iski meille silmää tietävän näköisenä.

"Hän oli omituinen miekkonen!" hän sanoi. "Olin hänen seurassaan
julkisissa paikoissa kahdesti tai kolmasti -- otimme ryyppyjä ja
poltimme sikaareja. Hän oli liian herkkä näyttelemään rahojaan
tuntemattomien nähden -- eikä ainoastaan rahojaan, vaan muutakin.
Silloinkin Gilchesterissä, kun istuimme tupakkahuoneessa -- siellä on
koko joukko uppo-outoja Pekkoja ja Paavoja ympärillämme -- veti
Mazaroff liivintaskustaan kourallisen irrallisia timantteja vain
valaistakseen minulle jotakin kohtaa puheestamme! Niin, en ole aasi!
Hän suorastaan houkutteli vaaraa niskaansa! Hänet nitistettiin sen
tähden, mitä hänellä oli mukanaan! Se on minun mielipiteeni."

"Saatatte olla oikeassa, herra Mallison", myönsi Maythorne
teeskennellyn juhlallisesti. "Ilmeisesti hän oli ajattelematon. Niin,
olen hyvin kiitollinen käynnistänne."

"Ei siitä mitään", vastasi Mallison suorasukaisesti. "Arvelin muutoin
vain pistäytyä, ymmärrättehän -- autan aina mielelläni."

Hän poistui sitten pian, ja me kolme siunailimme toisiamme. Crole alkoi
puhua ensiksi.

"Kuten äsken sanoitte, Maythorne, se osoittaa Armintraden kertomuksen
oikeaksi", hän sanoi. "Ja minusta alkaa tuntua, että tuon nuorukaisen
viittauksessa on perää, että tämä on yksinkertainen ryöstömurha.
Mazaroffia on helposti voitu seurata ja hänet sitten, kuten Mallison
lausui, nitistää sen tähden, mitä hänellä oli muassaan."

"Se ei suinkaan ole uusi otaksuma", huomautti Maythorne. "Se on ensinnä
esitetty -- mutta siinä saattaa olla kaikenlaisia muunnoksia. No niin,
nyt -- Ecclesharen ja Parslaven kimppuun! Se on lähin --"

Juuri silloin avautui ovi ja siitä näyttäytyi naiskonttoristi.

"Kersantti Manners ja etsiväkersantti Corkerdale pyytävät tavata teitä,
sir", hän ilmoitti.

"Tuokaa heidät sisään!" käski Maythorne. Tytön poistuttua hän kääntyi
meihin päin, kummastuneen näköisenä.

"Manners!" hän huudahti. "Täällä Lontoossa! Mitähän se merkitsee?
Jotakin uutta kaiketi! Kas vain, Manners", hän jatkoi, kun kersantti ja
eräs toinen mies molemmat siviilipuvussa astuivat sisään ja jäivät
töllistelemään ympärilleen, "mikäs teidät on tänne tuonut? Istukaa!
Tunnettehan nämä herrat."

Manners myhäili Crolelle ja minulle, istuutui ja avasi päällystakkinsa
napit. Hän heilautti peukaloaan kumppaniinsa, rauhallisen näköiseen,
valpaskatseiseen mieheen päin.

"Etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista, hyvät herrat", hän
esitteli. "No niin, herra Maythorne, arvannette, minkä asian tähden
olen täällä. Seikka on sellainen, että sain eilen eräitä tietoja ja
riensin saamieni määräysten mukaisesti Lontooseen. Kävin Scotland
Yardissa kertomassa kaikki, mitä tiedän. Sieltä komennettiin tämä
Corkerdale avukseni -- ja ajattelimme pistäytyä täällä kuulustamassa,
oletteko te saanut selville mitään uutta -- tiedänhän teidän koettavan
selvittää tätä samaa juttua."

"Olemme saaneet koko joukon tietoja, Manners", vastasi Maythorne.
"Mutta kaikki käy yksinkertaisemmin, jos te kerrotte omanne."

"No niin", suostui Manners. "Meillä sattui eilen pari, kolme tapausta.
Kaikki Elphinstonen väki lähti äkkiä Marrasdale Towerista Lontooseen.
Sitten hajautui High Cap Lodgen seurue ja matkusti tänne samalla
junalla. Kaikki se nostatti tietystikin hälyä. Ja myöhemmin eilen
aamulla tuli luokseni Cowie-vanhus, joka asuu Reiver's Denin lähistöllä
sijaitsevassa mökissä, ja ilmoitti että hänellä oli kerrottavana
jotakin, minkä hän oli tahtonut pitää omina tietoinaan, kunnes herra
Courthopen metsästyshuvilalla majailleet herrasmiehet olivat
poistuneet. Kun sitten olin vakuuttanut, ettei hänelle koituisi mitään
ikävyyksiä, kertoi hän edelleen, että hän Mazaroffin murhan iltana oli
mennyt ulos vähän sen jälkeen kun oli kuullut laukauksen läheltä
majaansa, ja puutarhansa aidan takaa nähnyt kaksi likellä häntä
seisovaa miestä. Toisen hän väitti olleen High Cap Lodgessa vierailleen
kookkaan, lihavan herrasmiehen; toinen oli ollut Parslave! Ja Cowie
sanoi nähneensä heidän yhdessä poistuvan Courthopen huvilalle päin,
keskustellen kuiskuttamalla keskenään. No, kuten tiedämme, Parslavea ei
senjälkeen ole näkynyt meidän seuduillamme. Tässä hän on?"

"Juuri senvuoksiko olette tullut tapaamaan herra Ecclesharea, Manners?"
tiedusti Maythorne.

"Niin, sir! Minä ja tämä etsiväkersantti Corkerdale aiomme mennä
tohtori Ecclesharen luokse kuulemaan, mitä hänellä on siitä
puhuttavaa", vastasi Manners. "Jos Parslave oli sinä yönä hänen
seurassaan, niin tahdon tietää, miksi hän oli ja missä hän on nyt!"

"Sitten voin säästää teiltä vähän vaivaa, Manners", ilmoitti Maythorne.
"Ilmaisen teille Parslaven nykyisen olinpaikan! Hän on siellä, missä
hän todennäköisesti on ollut murhayöstä tai oikeammin sitä seuraavasta
päivästä saakka. Hän on tohtori Ecclesharen talossa Paddingtonissa!"



KAHDESKOLMATTA LUKU

Ketä epäillään?


Poliisit katsoivat toisiansa silmiin, mutta vain sekunnin ajan. Sitten
he kumpikin pyörähtivät Maythorneen päin. Scotland Yardin mies puhkesi
puhumaan.

"Oletteko siitä varma?"

"Ehdottoman varma", vakuutti Maythorne. "Toistan: Parslave on tohtori
Ecclesharen talossa, joka sijaitsee erään Praed-kadun poikkikadun
varrella Paddingtonissa. Ja toistan vielä: hän on otaksuttavasti ollut
siellä kaikessa rauhassa aina murhayötä seuranneesta päivästä alkaen."

"Näyttää siltä kuin hän ja tämä tohtori olisivat yhdessä juonessa",
sanoi etsivä. "Heitä on käytävä tapaamassa."

"Olimme juuri lähdössä sinne, kun te tulitte", huomautti Maythorne.
"Meidän on parasta mennä yhdessä. Minun lienee mainittava teille, että
Parslaven huomasivat eilen aamulla neiti Merchison ja herra Holt
sattumalta Edgware-tiellä. He seurasivat häntä tohtori Ecclesharen
asunnolle. Siitä pitäen on kaksi miestäni pitänyt taloa silmällä;
toinen heistä on pääkonttoristini, mies, jonka kynsistä ei Euroopan
ovelinkaan rikollinen kykenisi livahtamaan. Matkaan siis! Mennään sinne
kuulemaan viimeiset uutiset."

Marssimme kaikki viisi peräkkäin ulos ja ahtauduimme vuokravaunuun.
Maythorne käski ajurin viedä meidät Chapel-kadun kulmaan. Sinne
saavuttuamme hän käveli vähän matkaa Edgware-tietä pitkin, vilkaisi
kelloonsa ja viitattuaan meitä seuraamaan meni vaateliaalta näyttävän
ravintolan tarjoiluhuoneeseen. Rauhallisessa sopukassa istui siellä
hänen omituinen konttoristinsa Cottingley edessään pöydällä
oluthaarikka ja lautanen, jolla oli leipää ja juustoa, tyynesti syödä
matustaen ja lukien sanomalehteä.

Ryhmityimme kaikki Cottingleyn ympärille. Cottingley nyökkäsi
esimiehelleen, mutta ei muutoin välittänyt meistä sen enempää kuin jos
olisimme olleet pelkkiä nukkeja. Ja käymättä hätäillen asiaan käsiksi
tarjosi Maythorne meille kaikille ryypyt eikä virkkanut mitään, ennen
kuin kukin oli saanut lasin käteensä. Sitten hän kääntyi konttoristinsa
puoleen.

"No?" hän äänsi.

Cottingley vilkaisi meihin kummallisilla silmillään ja kumartui sitten
lähemmäksi pienen pöydän ylitse, jonka ääressä istuimme.

"Eccleshare", hän alkoi, "saapui kotiin Euston-asemalta eilen illalla
noin puoli seitsemän. Kolme matkalaukkua ja pyssykotelo. Parslave tuli
ulos kantamaan niitä sisälle. Kello seitsemän Eccleshare ilmestyi
talosta yksin. Hän meni Riggioriin, joka on tuon nurkkauksen takana
Chapel-kadulla. Syötyään siellä päivällistä hän poistui sieltä
täsmälleen kello kahdeksan ja palasi kotiin. Kello yhdeksän seuduissa
tuli Parslave ulos. Hän meni erääseen kapakkaan, joka on kauempana
saman kadun varrella ja joi siellä lasin olutta. Sitten hänkin palasi.
Kumpikaan heistä ei näyttäytynyt senjälkeen eilen illalla; ei kumpikaan
ole myöskään poistunut talosta tänä aamuna; emme ainakaan olleet
nähneet heistä kummastakaan minkäänlaista merkkiä siihen saakka, kun
erosin siellä Johnsonista puoli tuntia sitten. Mutta noin kello
yhdeksän seuduilla ajettiin talon edustalle tavararattaat, joista
nostettiin sisälle kuusi matka-arkkua -- sellaisia arkkuja, joita
pitkälle matkalle aikovat ihmiset käyttävät -- vankkoja,
sinkkikiskoilla lujitettuja. Rattaiden mukana tulleet miehet kantoivat
arkut sisään. Oven aukaisi nainen, joka näytti palvelijattarelta. Siinä
kaikki."

"Siinä onkin runsaasti!" huomautti Maythorne. Hän katsahti
merkitsevästi Scotland Yardin mieheen. "Eccleshare aikoo livistää. Mitä
arvelette, Corkerdale?"

Corkerdale, joka oli kuunnellut Cottingleyn selostusta hyvin
tarkkaavasti, nyökkäsi.

"Arvelen", hän vastasi, "että on sitä parempi, kuta pikemmin käymme
käsiksi asiaan. Mutta päätetään ensin, mitä tehdään."

Maythorne kääntyi Mannersin puoleen.

"Onko teillä määräys pidättää Parslave?"

"Ei!" vastasi Manners. "Paitsi sitä, että Parslave katosi, ei meillä
ole mitään suoranaisia todistuksia häntä vastaan. Olemme julkaisseet
kuulutuksia, joissa pyydetään hänestä tietoja. Niin, minulla ei ole
vangitsemismääräystä."

"Yksinkertaisin temppu on", ehdotti Maythorne, "että menemme sisään,
sanomme, että Parslaven on nähty tulevan sinne, ja vaadimme heiltä
selitykset. Lähdetään! Suoraa päätä sisälle taloon!"

Jätimme Cottingleyn levollisesti lopettamaan keskeytynyttä puolistaan
ja astelimme rauhalliselle sivukadulle Maythorne ja Manners etunenässä.
Siellä näimme Johnsonin, joka näytteli vetelehtijän osaa erinomaisesti.
Hän ei ollut huomaavinaan Maythornea eikä tämä liioin häntä, jolleivät
he minun havaitsemattani vaihtaneet jotakin salaista merkkiä. Hetkistä
myöhemmin olimme Ecclesharen ovella. Ulkopuolelta talo näytti varsin
rauhalliselta; se oli tyypillinen, hieman ränstynyt lontoolainen talo,
jonka ovi oli yhdessä viivassa seinän ja katukäytävän kanssa. Maythorne
kolkutti; oven avasi melkein silmänräpäyksessä vanhanpuoleinen nainen,
jolla oli myssy päässään ja esiliina vyötäisillään. Hän ei näyttänyt
lainkaan kummastuvan nähdessään meidät kaikki viisi portailla.

"Onko tohtori Eccleshare kotosalla?" kysyi Maythorne. "Vai niin --
kiitos! Tulemme sisään."

Hän ja Manners olivat kynnyksen sisäpuolella, ennenkuin nainen ehti
virkkaa mitään. Me muut tunkeuduimme heidän jäljessään ja kurkistelimme
heidän olkapäittensä ylitse. Edessämme oli tilava eteissali, joka
sijaitsi keskellä alakertaa. Ja siellä seisoivat molemmat etsimämme
miehet ja kääntyivät ihmeissään ja ällistyneinä katsomaan, kun me
syöksyimme sisälle. Sinkkikiskoilla vahvistetut matka-arkut, joista
Cottingley oli puhunut, olivat avonaisina eteissalin lattialla, ja
Parslave sulloi paitahihasillaan niihin tavaroita Ecclesharen valvonnan
alaisena. Viereisten huoneiden avoimista ovista näimme pöytiä, joille
oli ladottu mukaan otettavia esineitä -- vaatteita, koneita, kirjoja.
Kuten Maythorne oli arvannut, valmistautui Eccleshare ilmeisesti
poistumaan.

Eccleshare alkoi puhua ensiksi. Hän pyörähti meihin päin meidän
tuppautuessamme sisälle, ja hänen katseestaan kuvastui yksinomaan
hämmästystä; siinä ei ollut merkkiäkään pelästymisestä eikä
levottomuudesta; oli helppo nähdä, että hänen mielensä oli kokonaan
vallannut kummastus saapumisemme johdosta.

"Halloo!" huudahti hän. "Mitäs tämä on? Te, Manners, ja jäljessänne
kokonainen komppania! Mikä on hätänä? Joku uusi käännekö?"

Manners lausui parhaat sanat, jotka hän saattoi lausua; se oli
kunniaksi hänen maaseutulaiselle suorapuheisuudelleen. Empimättä hän
osoitti Parslavea, joka, ollen polvillaan matka-arkun vieressä, oli
kääntynyt suu auki töllistelemään häneen.

"Tohtori Eccleshare", kysyi Manners, "mitä tekemistä on tuolla miehellä
talossanne?"

Eccleshare vuorostaan jäi tuijottamaan ensin Parslaveen, sitten
Mannersiin; näin, että hän nyt oli entistäkin ällistyneempi.

"Parslavellako?" hän virkkoi. "Miksi ei hänen pitäisi olla täällä? Hän
on palvelijani!"

"Teidän palvelijanneko?" kummasteli Manners. "Mistä alkaen?"

"Siitä alkaen, kun pestasin hänet Marrasdalessa." Eccleshare katsoi
vuorotellen meitä kutakin. "En ymmärrä, mitä se kehenkään kuuluu", hän
jatkoi, "mutta koska tunnutte olevan tavattoman utelias, voinen kertoa
teille luovuttaneeni pois täkäläiset potilaani ja aion lähteä
Etelä-Amerikkaan toimiakseni siellä muilla aloilla. Tarvitsin mukaani
voimakasta, kykenevää miestä, mieluimmin ulkoilmaelämään tottunutta
maaseutulaista, ja otin Parslaven palvelukseeni. Senvuoksi hän on
täällä."

Manners veti syvään henkeään ja pudisti päätään.

"Tiedätte, että Parslavea koskeva kuulutus on ollut nähtävänä parina
tai kolmena viime päivänä, tohtori Eccleshare", hän huomautti. "Se on
naulattu moniin paikkoihin ympäri koko piirikunnan. Miksi ette ole
ilmoittanut meille Parslaven oleskelupaikkaa?"

"Anteeksi, hyvä mies! Minulla ei ole ollut aavistustakaan mistään
kuulutuksesta. Viimeisinä päivinä oleskellessani paikkakunnallanne
en kertaakaan käynyt Marrasdalen, Birnsiden tai Gilchesterin
läheisyydessä. Milloin poistuin High Cap Lodgesta, menin vastaisella
puolella olevalle nummelle. En ole nähnyt kuulutustanne enkä kuullut
siitä."

"Tiesitte ainakin, että puhuttiin Parslaven katoamisesta", intti
Manners. "Siitä puhuttiin yleisesti."

"Siitä kuulin jonkun verran", vastasi Eccleshare kylmästi. "Mutta koska
tiesin, missä Parslave oli ja miksi hän oli siellä, en tuntenut
erikoista halua tulla kertomaan siitä teille. Miksi minun olisi pitänyt
se tehdä?"

Mannersin sekä ulkomuoto että sävy muuttuivat virallisiksi. Hän
keikautti päätään Corkerdaleen päin.

"No niin, tohtori", hän sanoi. "Tässä on etsiväkersantti Corkerdale
Scotland Yardista. Kävin tänä aamuna siellä ja esitin viranomaisille
erinäisiä tosiseikkoja teistä ja Parslavesta, ja jollemme saa teiltä
tyydyttäviä selityksiä, niin pyydän teitä lähtemään mukaamme ja
selittämään asioita muualla."

Ecclesharen leveät kasvot punehtuivat hiukan. Mutta hän
silminnähtävästi koetti hillitä suuttumustaan.

"Tuohan kuulostaa uhkaukselta, Manners", hän vastasi. "Mitä selityksiä
vaaditte? Mutta meidän ei sovi seisoa tämän sekasorron keskellä. Tulkaa
ruokasaliini kaikki -- Parslave, tulkaa tekin! Ja nyt", hän jatkoi, kun
olimme kaikki peräkanaa marssineet tilavaan, raskaaseen,
vanhanaikaiseen tapaan kalustettuun huoneeseen, "istukaa ja kertokaa,
mistä on kysymys. Mitä erinäisiä seikkoja olette kuullut Parslavesta ja
minusta? Suu puhtaaksi!"

Manners epäröi. Hän oli huoneeseen astuessaan ottanut hatun päästään ja
harasi nyt sormillaan tukkaansa -- hänen liikkeensä herätti minussa sen
vaikutelman, että hän alkoi tuntea asemansa epävarmaksi. Hänen
mieleensä tunkeutui epäilys; hän alkoi aavistaa, että kaiken tämän
takana piili enemmän kuin hän oli kuvitellutkaan. Äkkiä hän osoitti
Crolea, joka oli istahtanut ison ruokailupöydän päässä olevalle
tuolille.

"En ole mikään lakimies!" hän huudahti. "En ole tottunut esittämään
asioita niinkuin pitäisi. Herra Crole on lakimies. Ehkä --" Hän katsoi
vetoavasti Croleen, ja tämä kääntyi hymyillen Eccleshareen päin.

"Asema on tällainen, herra Eccleshare", hän aloitti. "Te tiedätte yhtä
hyvin kuin mekin, että herra Mazaroff murhattiin Reiver's Denissä tahi
sen läheisyydessä kolmantena yönä senjälkeen kun hän oli saapunut
Lehtokurppaan. Häneltä oli myöskin ryöstetty -- rahaa melkoinen erä,
otaksuttavasti myöskin irtonaisia timantteja, joita hänellä oli
taskussaan, kaikki arvoesineet ja tärkeitä papereita. Samoihin aikoihin
tämä Parslave -- sanoillani, Parslave, en millään tavoin syytä teitä,
muistakaa se! -- katoaa salaperäisesti. Nyt on Parslave löydetty teidän
asunnostanne täältä Lontoosta. Siitä olette antanut selityksen. Mutta
on muutakin, ja juuri sitä luulen kersantti Mannersin erityisesti
tarkoittavan. Senjälkeen kun te ja herra Armintrade ja isäntänne herra
Courthope lähditte Marrasdalesta eilen aamulla, ilmoitettiin
Mannersille, että teidät ja Parslave oli murhailtana nähty Reiver's
Denin läheisyydessä, ja kertoja oli juuri vähän aikaisemmin kuullut sen
laukauksen, joka oli välittömänä syynä Mazaroffin kuolemaan. Senvuoksi,
sir, on teidän mielestäni selitettävä kaikki, mitä voitte."

Eccleshare oli sijoittunut takkamatolle, seisoen kädet taskussa ja
kuunnellen rauhallisena. Oven pielessä olevan tuolin laidalla istui
Parslave jäykkänä ja ilmeettömänä.

"Ennen kuin selitän mitään", virkkoi Eccleshare oltuaan hetkisen
ääneti, "haluaisin tietää, kuka murhayönä näki Parslaven ja minut
lähellä Reiver's Deniä."

Crole nyökkäsi ja katsahti Mannersiin.

"Mielestäni voitte ilmaista sen tohtori Ecclesharelle", hän huomautti.

"No niin -- se oli Cowie", sanoi Manners. "Reiver's Denin lähellä
olevassa mökissä asuva vanhus. Hän näki teidät -- molemmat."

"Mitä hän näki?" tiedusti Eccleshare.

"Hän näki teidät siellä ja kuuli teidän puhelevan. Sitten hän näki
teidän yhdessä poistuvan herra Courthopen huvilalle, High Cap Lodgelle
päin."

Eccleshare nyökkäsi. Hän silmäili meitä vuorotellen ja pysyi hetkisen
vaiti, ilmeisesti miettien.

"Kuulkaahan!" hän puhkesi äkkiä puhumaan. "Epäilläänkö minua tai
Parslavea tai molempia murhaajiksi?"

Ei kukaan vastannut. Manners liikahti rauhattomasti tuolillaan.
Scotland Yardin miehen kasvot pysyivät liikahtamattomina kuin olisivat
olleet graniittia. Maythorne näytti välinpitämättömältä. Crole ja minä
katselimme toisia. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka katkaisi Manners.

"Haluaisin tietää, mitä tuolla Parslavella on kertomista senöisistä
puuhistaan", hän sanoi. "Hän on tuottanut meille aika lailla vaivaa."

"Olen ihan varma siitä, ettei Parslave ole lainkaan aavistanut
tuottaneensa teille vaivaa", huomautti Eccleshare. "Ette kaiketi
muista, ettei Parslave osaa lukea, joten hän ei ole saanut tietoja
sanomalehdistä. Mutta, Parslave, kertokaa kersantti Mannersille, mitä
teitte sinä iltana, jolloin lähditte Marrasdalesta!"

Näin käskettynä Parslave väänsi kasvonsa muistelevan näköiseksi. Äkkiä
hänelle välähti jotakin päähän; hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Sehän oli Cloughtwaiten markkinapäivä", hän alkoi. "Olin ollut siellä
-- vein sinne joitakuita herra Robinsonin lampaita. Palasin sieltä
illansuussa. Sitten menin kotiin ja määräysten -- tuon tohtorin
määräysten -- mukaisesti pukeuduin parhaisiin vaatteisiini. Miksikö?
Minun oli lähdettävä Lontooseen sinä iltana. Söin sitten illallista ja
sen jälkeen kävelin Lehtokurppaan. Menin sinne sisälle ja join ryypyn.
Siellä asuva vieras herra tuli huoneeseen, jossa meitä oli tungokseen
asti, karjanajajia, paimenia ja sellaisia. Hän tarjosi meille kaikille
ryyppyjä ja sauhuja. Hän oli todella aulis! Ja keskustelikin kanssamme
ystävällisesti. Sitten hän poistui. Minä viivyin vielä hetkisen, sitten
minäkin lähdin -- kohtaamaan tuota tohtoria sopimuksen mukaan. Tapasin
hänet. Muuta en sinä iltana tehnyt ennen lähtöäni."

"Mainitsitteko koskaan kellekään aikovanne matkustaa Lontooseen?"
tiedusti Maythorne.

"En, herra, en maininnut", vastasi Parslave. "Minulla ei ollut mitään
syytä siihen. Olen yksinäinen mies -- minulla ei ole lapsia eikä
omaisia, jotka jäisivät jälkeeni. Maksoin vuokrani -- ja lähdin. Se on
tapaistani. En välittänyt puhella siitä. Tietääkseni se oli yksinomaan
minun asiani."

"Missä kohtasitte tohtori Ecclesharen?" kysyi Manners.

"Siellä, missä oli sovittu", vastasi Parslave empimättä. "Lähellä
Reiver's Deniä. Hänen piti olla siellä ja antaa minulle määräykset ja
matkarahat. Ja siellä hän olikin."

Äkkiä Eccleshare astahti takan luota ja tuli luoksemme.

"Juuri niin!" hän sanoi. "Siellä olin. Ja asiain näin ollen lienee
minun paras kertoa teille kaikki, mitä tapahtui. Mahdollisesti minun
olisi pitänyt kertoa kaikki se jo aikaisemmin. Mutta minulla oli syyni
-- pysyä vaiti."



KOLMASKOLMATTA LUKU

Kuka oli nainen?


Luullakseni jokainen pöydän ympärillä istuvista miehistä tunsi, että
vihdoinkin saataisiin jonkun verran valaistusta Mazaroffin murhaan,
joka tähän asti oli pysynyt läpitunkemattoman pimeyden verhossa.
Ainakin minä itse oivalsin sen, ja mieltäni alkoivat vaivata omituisen
vastenmieliset pahat aavistukset, jotka olivat yhteydessä edellisen
illan tapahtumien kanssa. Eccleshare tiesi jotakin, samoin
otaksuttavasti Parslave. Mutta mitä?

"Kuten mainitsin, oli minulla syitä pysyä vaiti", jatkoi Eccleshare,
istuutuen puhumaan meille. "Minulla oli! Ja ne olivat minusta kyllin
voimakkaat. Kenties olen ollut väärässä, kenties tällaisissa jutuissa
-- murha! -- ei kukaan saisi pysyä vaiti minkäänlaisissa oloissa. Mutta
miehinä te kuitenkin käsitätte, että minulla oli syitä, painavia syitä.

"Koska se nyt näyttää ehdottoman välttämättömältä, kerron teille
tarkalleen, mitä Parslavelle ja minulle tapahtui sinä iltana, jona
Mazaroff sai surmansa. Alan alusta. Ennen kuin lähdin pohjoiseen
Marrasdaleen linnustamaan Courthopen luona, joka on saman kerhon jäsen
kuin minäkin ja kuten Armintradekin, olin päättänyt luopua
harjoittamasta täällä lääkärintointa -- olin oikeastaan sen jo tehnyt
-- lähteä Euroopasta Etelä-Amerikkaan viettämään tyyten toisenlaista
elämää -- etsimään kultaa, linnustamaan, metsästämään ja niin edelleen.
Tahdoin ottaa mukaani miehen, josta olisi minulle hyötyä -- mieluummin
maaseutulaisen; ulkoilmaelämään tottunut metsästysvartija oli
mieleiseni. Marrasdalessa osuin tapaamaan Parslaven -- kuten itse
voitte nähdä, on hän juuri kaipaamani kaltainen jäntevä,
vankkalihaksinen mies. Hän on, kuten hän itse äsken mainitsi,
yksinäinen, eikä mikään sido häntä Englantiin. Hän on hyvin perehtynyt
metsänkävijä ja niin poispäin; lyhyesti sanoen, hän on juuri sellainen
mies, jota etsin.

"Esitin hänelle asian, ja pian olimme sopineet ehdoista. Hän voi
suorittaa puolestani erinäisiä asioita Lontoossa, minkä vuoksi
järjestettiin niin, että hänen piti tulla tänne ennen minua ja
majoittua asuntooni siksi, kunnes palaisin. Sovimme vielä, että
palattuaan Cloughthwaiten markkinoilta, joilla hänen oli käytävä
liikeasioissa, hänen oli saman päivän iltana tultava tapaamaan minua,
jolloin minä antaisin hänelle rahaa ja lopulliset määräykseni. Sen
jälkeen hänen oli lähdettävä Newcastleen ja Lontooseen."

"Miksi Newcastlen kautta?" kysyi Maythorne. "Se on tosin pieni seikka,
mutta miksi ei Black Gillin aseman ja Carlislen kautta enemmän
käytettyä läntistä rataa myöten?"

"No niin", vastasi Eccleshare. "Parslavella on osuus eräässä pienessä
talossa Newcastlessa. Koska hän aikoi poistua Englannista, tahtoi hän
tavata Newcastlessa olevan asianajajansa, joka hoitaa mainittua taloa,
ja antaa hänelle eräitä ohjeita. Päätimme senvuoksi, että hänen
erottuaan minusta oli mentävä nummen poikki pienelle, Marrasdalen
itäpuolitse kulkevalle haararadalle, noustava viimeiseen Newcastleen
menevään junaan, vietettävä yö siellä, käytävä aamulla asianajajansa
puheilla ja sitten jatkettava matkaansa King's Crossille. Ja niin,
kuten hän itse teille kertoo, hän tekikin."

"Entä seniltainen kohtauksenne?" tiedusti Maythorne.

"Tulen siihen nyt", jatkoi Eccleshare. "Olin käskenyt Parslaven tulla
tapaamaan minua High Cap Lodgen ja Lehtokurpan väliselle polulle kello
kahdeksan. Lähdin kävelemään häntä vastaan heti, kun Courthopen luona
oli syöty päivällinen. Silloin lienee kello ollut noin kymmenen
minuuttia yli seitsemän. Kohtasimme toisemme vähän matkan päässä
Reiver's Denistä Lehtokurppaan päin. Mikäli muistan, oli kello silloin
hiukkasen yli kahdeksan. Seisoimme muutamia minuutteja keskustellen.
Sitten --"

"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Maythorne. Hän otti esille
muistikirjan, laski sen avattuna eteensä pöydälle ja kiinnitti
Ecclesharen huomiota yhdelle sivulle lyijykynällä karkeasti
hahmoiteltuun piirrokseen. "Tämän luonnoksen tein samana päivänä,
jolloin saavuin Lehtokurppaan. Siinä on nummen poikki vievät polut.
High Cap Lodgesta päin tulee kaksi polkua Lehtokurppaa kohti. Toinen
kulkee aivan Reiver's Denin editse, kallioseinämän juuritse --
nimittäkäämme sitä ylemmäksi. Toinen on viisitoista tai kaksikymmentä
metriä alempana kanervikossa; olkoon sen nimi alempi polku. Kummalla te
ja Parslave olitte?"

Eccleshare kumartui hetkiseksi tarkastamaan luonnosta pyöräytettyään
sen ympäri saadakseen paremman kuvan sen ilmansuunnista. Sitten hän
laski sormensa erääseen kohtaan.

"Olimme suunnilleen tuolla. Alemmalla polulla. Mutta karttanne ei taida
olla aivan selvä. Molemmat polut -- toinen, alempi, on pelkkä
lammaspolku -- melkein yhtyvät Reiver's Denin länsipuolella, High Cap
Lodgen puolella, lähellä Cowien mökkiä. Niiden välillä on siellä vain
metri tai pari. Sitten alempi suuntautuu kanervikon halki High Cap
Lodgen yläpuolelle; toinen sivuuttaa High Cap Lodgen alapuolitse noin
viidenkymmenen metrin päässä ja yhtyy Cloughthwaiteen menevään
nummitiehen."

"Niin", virkkoi Maythorne. "Joka tapauksessa te ja Parslave olitte
alemmalla?"

"Olimme alemmalla lähes sadan metrin päässä Reiver's Denistä. Ja, kuten
mainitsin, seisoimme siinä muutamia minuutteja. Silloin oli jo pimeä,
mutta ilta oli tähtikirkas. Olimme juuri lähtemäisillämme liikkeelle
High Cap Lodgen suuntaan, kun kuulimme laukauksen. Se tuntui, mikäli
saatoimme eroittaa, kuuluvan Reiver's Denistä tai juuri sen takaa --
luullakseni Reiver's Denistä, sillä kalliot kajahtelivat selvästi.
Senjälkeen emme kuulleet mitään, emme huutoa, emme parkaisua emmekä
muuta sentapaista. Kumpikaan meistä ei välittänyt siitä sen
enempää -- luultavasti ajattelimme kumpikin, että ampuja oli joku
metsästysvartija, joka liikkui omilla asioillaan. Kiinnitimme siihen
niin vähän huomiota, että keskustelimme sopimuksestamme vielä pari
minuuttia laukauksen jälkeen. Koska Parslaven sitten oli aika kiiruhtaa
junalle, siirryimme toiselle polulle, joka vei suoraan nummitielle. Kun
parhaiksi olimme päässeet sille, kuulimme askelia Reiver's Denistä
päin. Lähellämme oli korkeita, tiheitä pensaita, ja -- en oikein tiedä,
miksi sen teimme -- painauduimme vaistomaisesti niiden varjoon, jossa
oli aivan pimeä. Ja minuuttia myöhemmin meni ohitsemme hyvin vinhasti
kävelevä nainen."

"Nainen!"

Tämä terävä huudahdus pääsi Mannersilta. Hän, kuten me kaikki muutkin,
oli kuunnellut Ecclesharen kertomusta tarkkaavasti. Nyt hän näytti
kiihtyneeltä; ilmeisesti hän oli äkkiä saanut mielijohteen.

"Nainen", toisti Eccleshare levollisesti. "Pitkä, hoikka nainen, joka
asteli hyvin ripeästi -- eroitimme hänen raskaan huohotuksensa. Hän
kiiti sivuitsemme kuin leimaus."

"Mihin suuntaan?" kysyi Maythorne.

"Marrasdaleen päin", vastasi Eccleshare.

"Entä sitten?" hoputti Maythorne lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

"Sitten Parslave ja minä lähdimme jatkamaan matkaamme -- hänen aikansa
alkoi olla täpärällä. Emme enää nähneet emmekä kuulleet mitään. Menimme
Cowien mökin ohitse. Kerroitte Cowien nähneen meidät. Se on
todennäköistä, mutta me emme huomanneet häntä. Kävelimme ripeästi
nummen poikki ja valtatielle päästyämme erosimme. Minä menin High Cap
Lodgeen, ja Parslave -- mutta kertokoon Parslave itse, mitä hän teki!"

Käännyimme kaikki Parslaven puoleen, joka yhä istui oven pielessä
tuolin reunalla, pyöritellen peukaloitaan.

"Menin tietä pitkin suoraa päätä Petherbyn asemalle", alkoi Parslave.
"Nousin yhdeksän ja viidentoista junaan -- se oli viimeinen Newcastleen
päin. Saavuin Newcastleen kymmenen ja viisikymmentä. Majoituin yöksi
aseman lähellä olevaan raittiushotelliin. Kävin herra Grahamin,
lakimiehen, luona heti syötyäni aamiaista seuraavana aamuna -- kello
lienee ollut noin kymmenen. Toimitettuani asiani hänen luonaan
haukkasin palasen ja sitten nousin Lontooseen lähtevään kahdentoista ja
kymmenen pikajunaan. Saavuin King's Crossille neljänneksen yli kuusi
samana iltana. Tulin suoraan tänne ja täällä olen ollut siitä asti."

"Sallikaa minun tehdä Parslavelle kysymys, niin kauan kun se on
mielessäni", sanoi Crole. "Parslave, tarkoitatteko ettette
Marrasdalesta lähdettyänne ole saanut mitään tietoa siellä
tapahtuneesta murhasta? Ette sanomalehdistäkään?"

"En osaa lukea, sir", vastasi Parslave. "En ole käynyt kouluja. En osaa
lukea enkä kirjoittaa."

"Mutta olettehan ollut tohtori Ecclesharen taloudenhoitajattaren
seurassa", jatkoi Crole. "Väitättekö, ettei hänkään ole milloinkaan
lukenut teille siitä sanomalehdistä?"

Parslave pudisti päätään.

"Niin, sir -- hän ei ole. Hän ei näy olevan lehtien lukija, hän. Hän
lukee kertomuksia -- romaaneja -- sellaisia. Mutta sanomalehtiä en ole
nähnyt hänen lukevan."

"No niin, mutta teillä on täällä ollessanne epäilemättä ollut tapana
käydä ryyppäämässä lasi olutta jossakin kapakassa", tiukkasi Crole.
"Ettekö sielläkään ole kuullut siitä puhuttavan?"

"En, sir", vakuutti Parslave juhlallisen varmasti. "En kertaakaan! Käyn
aina ottamassa naukun tämän saman kadun varrella olevassa kapakassa
syötyäni päivällistä ja toistamiseen illallisen jälkeen, mutta en ole
koskaan puhellut kenenkään kanssa -- en ymmärrä näiden lontoolaisten
puhetta -- se on minulle kuin vierasta kieltä. En ole milloinkaan
kuullut kenenkään mainitsevan tätä murhaa."

"Voitte uskoa vakuutustani, herra Crole", puuttui Eccleshare puheeseen,
"ettei Parslave ollut kuullut mitään Mazaroffin murhasta ennenkuin
eilen illalla minun palattuani kotiin. Kerroin siitä hänelle --
keskustelimme omista näkemistämme Reiver's Denin luona sinä yönä --
taustana kaikki se, mitä muistimme, tietystikin."

"Juuri siitä haluaisin esittää teille muutamia kysymyksiä, tohtori",
sanoi Crole. "Minusta tuntuu, että olemme pääsemässä lähemmäksi tämän
salaperäisen arvoituksen ratkaisua kuin tähän asti olemme olleet. Ette
kai pahastu, jos tiedustan teiltä suoraan eräitä seikkoja?"

"Kyselkää niin paljon kuin tahdotte!" vastasi Eccleshare.

"Olitte Mazaroffin murhan johdosta Lehtokurpassa pidetyssä
kuulustelussa. Annoitte lausunnon --"

"Puhtaasti ammatillisen", pisti Eccleshare väliin.

"Juuri niin -- kuoleman syystä", myönsi Crole. "No niin, miksi ette
kertonut tutkintotuomarille ja valamiehille sitä, minkä nyt olette
kertonut meille?"

"Ja -- Jos saan lisätä sanasen", ehätti Manners puolestaan kysymään,
"miksi ette ilmoittanut meille -- poliiseille, mitä äsken kerroitte
meille Parslavesta, vaikka varsin hyvin tiesitte, että haeskelimme
häntä?"

"Mitä tulee teidän kysymykseenne, Manners, en tiennyt Parslaven
katoamisen nostattamasta hälystä niin paljoa kuin luulette", vastasi
Eccleshare. "En oleksinut Marrasdalen seuduilla niin paljoa kuin
Courthopen kartanon itäpuolella. Mitä taas tulee teidän kysymykseenne,
Crole, niin olen jo tunnustanut kenties tehneeni erehdyksen --
epäilemättä teinkin. Mutta minulla oli syitä olla puhumatta mitään. Ne
on pian lueteltu. Se henkilö, jonka Parslave ja minä näimme rientävän
Reiver's Denistä -- missä otaksuttavasti juuri sitä ennen oli tehty
murha -- oli nainen!"

Crole kehoitti meitä olemaan hyvin tarkkaavaisia, luoden nopean katseen
ympäri pöydän. Sitten hän kääntyi jälleen Eccleshareen päin.

"No niin, tohtori! Älkäämme kaarrelko enää! Totuus esille, olkoonpa se
vaikka kuinka vastenmielinen! Muodostitteko mitään mielipidettä siitä,
kuka nainen oli?"

Eccleshare teki liikkeen, joka osoitti, että tilanne oli hänestä
kiusallinen. Mutta hän taivutti päätään ja vastasi empimättä:

"Kyllä -- varmasti!"

"Kuka hän oli?"

"Rouva Elphinstone!"

"Oletteko varma siitä?"

"Ehdottoman varma. Kysykää Parslavelta!"

Crole pyörähti Parslaveen päin, ja tämä keikautti päänsä pystyyn.

"Mitä sanotte, Parslave? Kuka oli se nainen, joka meni ohitsenne?"

"Rouva Elphinstone, sir -- siitä ei ole epäilystäkään. Itse en ole sitä
lainkaan epäillyt."

Crole kääntyi jälleen Ecclesharen puoleen. "Mainitsitte, että silloin
oli pimeä, vaikkakin taivas oli tähdessä. Miten tunsitte hänet?"

"Vartalosta, kävelystä, hahmosta", oli vastaus. "En epäillyt sitä
silloin enkä epäile nytkään. Se nainen, joka meni Parslaven ja minun
ohitseni heti -- ainakin melkein heti -- laukauksen pamahdettua, oli
rouva Elphinstone."

"Senkö tähden ette puhunut?" huomautti Crole.

"Ajattelin asiaa seuraavana aamuna", vastasi Eccleshare. "Minä pysyin
vaiti -- Parslavehan oli matkustanut pois. Minä -- niin, minä en
tahtonut antaa ilmi naista. Ja sitäpaitsi -- olihan mahdollista, että
asia voitaisiin selittää."

"Selittää!" huudahti Crole. "Se --"

"Tässä on jotakin, mikä tarvitsee selittämistä", keskeytti Maythorne.
"Sekä tohtori Eccleshare että Parslave väittävät yksimielisesti
kuulleensa laukauksen Reiver's Denin läheltä kohta kello kahdeksan
jälkeen. Vanha herra Hassendeane kertoi meille, Crole, kun Holt ja minä
tapasimme hänet siellä, kuulleensa sieltä pamahduksen muistaakseni
kello kymmenen. No niin, kumpi niistä laukauksista tuotti kuoleman
Mazaroffille? Ajatelkaa! Ei Eccleshare eikä Parslave nähnyt
vilahdustakaan Mazaroffista Reiver's Denin lähellä kello kahdeksan. Ja
kuitenkin, jos kello kahdeksan laukaus surmasi hänet, olisi hänen
pitänyt olla niillä seuduin samaan aikaan kuin hekin. Mitä päättelette
siitä?"

"En osaa sanoa -- sitä on mietittävä", vastasi Crole. "Mutta minusta on
tärkeä kohta seuraava. Tohtori Eccleshare ja Parslave väittävät
molemmat ehdottoman varmasti nähneensä rouva Elphinstonen tulevan
Reiver's Denistä, mistä myöhemmin löydettiin Mazaroffin eloton ruumis,
jolta oli ryöstetty rahat, arvoesineet, paperit ja jälkisäädös. Ja
sitten, Manners ja Corkerdale eivät tiedä siitä mitään -- ja kerron sen
heille, koska he ovat poliisiupseereita. Muutamia päiviä murhan jälkeen
huomattiin eräänä iltana, että jälkisäädös oli rouva Elphinstonen
hallussa. Miten hän oli sen saanut?"



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tietymättömissä


Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista molempiin poliiseihin huomatakseen,
että tämä ilmoitus oli tehnyt heidän virallisesti koulutettuihin
aivoihinsa samanlaisen vaikutuksen kuin olisi äkillinen valovirta
kohdistettu ennen pimeässä olleeseen esineeseen. Corkerdale katsoi
Mannersiin; Manners tuijotti Corkerdaleen; sitten he molemmat
kääntyivät asianajajaan päin.

"Rouva Elphinstone!" huudahti Manners. "Kadonnut jälkisäädös rouva
Elphinstonen hallussa?"

Corkerdalen ensimmäinen huomautus oli sävyltään tyynempi.

"Se kaipaa jonkun verran selitystä", virkkoi hän tärkeän näköisenä.
"Mikäli olen kuullut, oli jälkisäädös Mazaroffin taskussa kun hänet
murhattiin."

"Sikäli kuin tiedetään, se oli", vastasi Crole. "Hän otti sen mukaansa
Postlethwaiten toimistosta Yorkissa, eikä sitä varmasti ollut hänen
Lehtokurpassa olevien tavaroittensa joukossa, jotka me tarkastimme
hänen kuolemansa jälkeen. Selitystä! Niinpä kyllä! Mutta kerron teille,
miten saimme tietää, että se oli rouva Elphinstonella." Sitten hän
selosti edellisen illan tapahtumat, jättäen kuitenkin mainitsematta,
että Sheila tuli asuntooni, tuoden kadonneen jälkisäädöksen. "Ja nyt",
hän jatkoi, "on ydinkohta se, miten, missä ja minkälaisissa
olosuhteissa rouva Elphinstone sai jälkisäädöksen haltuunsa. Rouva
Elphinstonen saavuttua eilen illalla Lontooseen tapasi Maythorne hänet
ja koetti saada häneltä selityksiä. Hän ei saanut!"

"En sanaakaan!" vahvisti Maythorne. "Hän oli pelkkää uhmaa. Huomautin,
mikä johtopäätös siitä voitaisiin vetää, mikä epäluulo saattaisi
kohdistua häneen. Kaikki turhaa. Hän kieltäytyi puhumasta ja
ilmaisemasta mitään."

"Ja se panee minut ajattelemaan", huomautti Crole hieman innokkaasti,
"että rouva Elphinstone voi sittenkin selittää kaikki asianmukaisesti
ja pätevästi. En voi kuvitella, että nainen, jolla on hitunenkaan
järkeä -- ja hän on laskeva, taitava, kylmä nainen -- olisi kyllin
typerä käyttäytyäkseen sillä tavoin, jollei hän tietäisi olevansa
turvassa. Te kai ilmaisitte, että teidän on ilmoitettava asia
poliisille, eikö niin, Maythorne?"

"Kyllä!"

"Eikö sekään tehonnut häneen?"

"Ei hituistakaan! Koko hänen käytöksensä tuntui sanovan: hoitakaa omat
asianne!"

Crole alkoi naputella sormillaan pöytää, silmäillen meitä muita,
ikäänkuin aprikoiden, eikö kellään olisi mitään huomauttamista. Kun
kukaan ei virkkanut mitään, alkoi hän itse puhua.

"Onkohan Mazaroff eli Merchison, joka hän todella oli, kohdannut rouva
Elphinstonen eli Merchisonin, kuten hänen nimensä oikeastaan on, ennen
kuolemaansa majaillessaan Lehtokurpassa? Se on mahdollista!"

"Minä en sitä usko", vastasi Maythorne, jota Crole erityisesti katsoi.
"Ei mikään anna aihetta sellaiseen luuloon. Jos rouva Elphinstone
taipuisi puhumaan, niin luonnollisesti selviäisi tavattoman paljon."

"Päättäen siitä vähästä, mitä näin rouva Elphinstonesta Marrasdalessa",
huomautti Crole, "hän on sellainen nainen, joka ei puhu, ennen kuin se
häntä huvittaa! Kova nainen -- kirotun kova!"

"Missä rouva Elphinstone on tavattavissa?" tiedusti Corkerdale.

"Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne.

"Sitten on mielestäni parasta, että Manners ja minä menemme sinne hänen
puheilleen", jatkoi Corkerdale. Sitten hän lisäsi Ecclesharelle:
"Mainitsitte aikovanne poistua Englannista, tohtori. Milloin?"

"En ole vielä määrännyt täsmällisesti aikaa", vastasi Eccleshare.
"Ajattelin ensi viikon lopulla."

"Teidän pitäisi siirtää lähtönne hieman tuonnemmaksi", esitti
Corkerdale tyynesti. "Mikäli käsitän, vaaditaan teitä ja palvelijaanne
todistamaan. Mutta", hän jatkoi, "Parslave kai on syntyisin
Marrasdalesta. No hyvä! Sitten hän tuntee hyvin rouva Elphinstonen
ulkonäöltä."

"Olen tuntenut hänet monta vuotta, sir -- aina siitä saakka, kun hän
tuli asumaan Marrasdale Toweriin", vastasi Parslave.

"Oletteko tavallisissa oloissa nähnyt häntä usein, Parslave?"

"Melkein joka päivä, sir -- milloin missäkin."

"Ja olette ihan varma, että näitte juuri rouva Elphinstonen
sinä yönä tulevan sieltä päin, mistä laukaus oli kuulunut ja mistä
Mazaroff-vainajan ruumis myöhemmin löydettiin?"

"Siitä ei ole vähintäkään epäilystä, sir! Vakuutan juhlallisesti, että
se oli rouva Elphinstone."

"Ja myöskin te olette siitä varma, tohtori, vaikka te, joka kaiketi
vain satunnaisesti oleskelitte paikkakunnalla, ette luonnollisestikaan
tuntenut rouva Elphinstonea yhtä hyvin?"

"En sitä lainkaan epäile", vakuutti Eccleshare. "Vaikka olinkin siellä
vain käymässä, tunnen rouva Elphinstonen varsin hyvin. Isäntäni, herra
Courthope, on rouva Elphinstonen sisarenpoika. Hän, herra Armintrade ja
minä olimme kaksi tai kolme kertaa päivällisellä Marrasdale Towerissa
minun siellä ollessani. Kohtasin rouva Elphinstonen usein nummella ja
kylässä. Olen varma siitä, että hän on se nainen, jonka Parslave ja
minä näimme sinä yönä tulevan Reiver's Denistä. En ole kertaakaan sitä
epäillyt, en vähääkään -- merkitköönpä se sitten mitä tahansa!"

Corkerdale kääntyi Mannersin puoleen.

"Meidän lienee parasta käväistä Shortin hotellissa."

"Niin minustakin", vahvisti Manners. "Asiaa ei voi jättää tälleen."

Nousimme kaikki seisomaan. Syntyi lyhyt äänettömyys. Crole oli juuri
sanomaisillaan jotakin, kun ovelle koputettiin. Ecclesharen
taloudenhoitajatar pisti päänsä sisään.

"Ulkosalla on nuori mies, sir, tiedustelemassa, onko herra Maythorne
täällä", hän ilmoitti. "Hän saapui autolla, sir, erään vanhan herran
seurassa. Nuori mies käski sanomaan, jos herra Maythorne on täällä,
että hänen nimensä on Pickles."

"Yksi konttoristeistani", jupisi Maythorne. "Suokaa anteeksi!" Hän
riensi ulos, palaten parin minuutin kuluttua muassaan herra
Elphinstone. Ja ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikana
Maythornessa näkyi merkkejä kiihtymyksestä ja huolestumisesta.

"On tapahtunut uusi käänne!" huudahti hän astuessaan huoneeseen. "Herra
Elphinstone on käynyt toimistossani ja seurannut minua tänne
kertoakseen, että rouva Elphinstone on kadonnut!"

Käännyimme kaikki herra Elphinstoneen päin. Hän oli järkyksissä, niin
että hänen tavallinen uneliaisuutensa oli haihtunut; hän näytti
hämmentyneeltä, harmistuneelta, sekavalta, perinpohjin ymmälle
joutuneelta. Seisoen ovensuussa ja vilkuen meihin, ikäänkuin ei olisi
kyennyt pääsemään meistä selville eikä laskemaan meitä, hän nyökkäsi
koneellisesti Maythornen lausuttua ilmoituksensa. Mutta hän hillitsi
itseään kylliksi vahvistaakseen sen sanoillakin.

"Eilis-illasta alkaen!" hän sopersi. "Kadonnut -- jäljettömiin. Tuiki
tavatonta -- ja ikävää -- ja kiusallista. En tosiaankaan tiedä mitä
ajatella tai tehdä! Perin vaikea tilanne!"

Crole, joka uutisen kuultuaan oli vilkaissut terävästi poliiseihin,
työnsi tulokkaalle tuolin.

"Istukaa, herra Elphinstone!" hän kehoitti. "Ehkä voimme auttaa teitä
vähän. Milloin rouva Elphinstone katosi?"

Elphinstone vaipui tuolille ja katsoi taaskin meihin. Hänellä oli
vanhakuosinen kävelykeppi, ja koneellisesti hän nosti sen hopeisen
nupin leukaansa vasten ja hankasi sitä miettivänä.

"Niin", hän virkkoi. "Asia on niin, että koko juttu on kovin sekava.
Eilen illalla tietystikin. Lähdettyämme neiti Apperleyn asunnosta
ajoimme Shortin hotelliin -- asumme aina siellä käydessämme
Lontoossa. Sinne saavuttuamme söimme päivällistä yksityisessä
seurusteluhuoneessamme. Vähän aikaa senjälkeen saapui Sheila. Hän --"

"Mitä? Neiti Merchison tuli sinne, niinkö?" keskeytti Maythorne.

"Neiti Merchison -- Sheila -- tytärpuoleni -- kyllä hän tuli. Hän ja
hänen äitinsä menivät viereiseen makuukamariin keskustelemaan. Kuulin
heidän äänensä. Minä -- minä menin alakertaan; arvelin -- nähkääs --
polttaa sikaarin tupakkahuoneessa. Olin siellä ehkä tunnin verran --
jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun erään miehen kanssa, joka
osoittautui jonkunlaiseksi arkeologiksi. Kenties olin poissa hiukan
kauemminkin. Sitten palasin huoneisiimme. Siellä ei ollut ketään -- ei
kerrassaan ketään! Ajattelin, että rouva Elphinstone ja Sheila olivat
ehkä menneet seurustelusaliin, ja menin sinne, mutta heitä ei näkynyt.
Odotin jonkun aikaa. Mutta kun heitä ei kuulunut, aloin tiedustella. Ja
sain tietää -- todella hyvinkin hämmästyttävää -- sain eteisvartijalta
tietää, että rouva Elphinstone, Sheila ja Alison Murdoch olivat kaikki
poistuneet hotellista jonkun aikaa sitä ennen, ilmeisesti kohta
senjälkeen, kun minä olin lähtenyt tupakkahuoneeseen. Ja --"

"Suokaa anteeksi, herra Elphinstone!" pisti Maythorne väliin. "Mutta --
kuka on Alison Murdoch?"

Elphinstone katsoi kysyjään samannäköisenä kuin mies, jota ihmetytti
se, etteivät kaikki tiedä yhtä paljoa kuin hän.

"Alison Murdoch?" hän kertasi. "Ahaa, niin, tehän ette olekaan
Marrasdalen asukkaita. Alison Murdoch on jonkunlainen vaimoni
kasvatussisar. He kasvoivat lapsina yhdessä, nähkääs. Sitten hän
aikoinaan oli monta vuotta vaimoni kamarineitona -- ja on vieläkin, kun
olemme matkoilla, kuten esimerkiksi nyt. Mutta hän on muutamia vuosia
asunut eräässä pienessä talossa Marrasdalessa -- oikeastaan Birnsidessä
-- omilla varoillaan -- hänen vaatimuksensa ovat vähäiset. Mutta hän on
toimelias nainen -- matkailuaikana esimerkiksi hän on apuna
Lehtokurpassa keittiöpuuhissa -- taitava, työteliäs nainen."

"Ja menikö hän eilen illalla kaupungille rouva Elphinstonen ja neiti
Merchisonin kanssa?" kysyi Maythorne.

"Niin eteisvartija kertoi. Hän sanoi, että rouva Elphinstone ja hänen
kamaripalvelijattarensa -- heidät molemmat tunnetaan Shortin hotellissa
varsin hyvin, sillä käymme aina kaikki kolme Lontoossa kaksi tai kolme
kertaa vuodessa -- ja neiti Merchison, joka siellä myöskin tietysti
tunnetaan hyvin, menivät kaikki yhdessä ulos -- muistaakseni hän sanoi
puoli kymmenen."

"Noutiko hän heille ajurin?" tiedusteli Maythorne.

"Ei -- hän kertoi heidän lähteneen vasemmalle katua myöten --
jalkaisin", vastasi Elphinstone. "Hyvä Jumala! En totisesti jaksa
käsittää, miksi heidän piti mennä jalkaisin niin myöhään illalla!"

"Mutta tärkeintä on", huomautti Crole, "palasivatko he tahi palasiko
heistä joku."

"Heistä ei ole kukaan palannut!" valitti Elphinstone. "Odotin
puoliyöhön saakka. Sitten vihdoin paneuduin makuulle -- perin ymmällä.
Mutta olin niin väsynyt, että vaivuin heti uneen ja nukuin sikeästi
aamuun asti. Suureksi hämmästyksekseni ei rouva Elphinstone eikä Alison
Murdoch ollut palannut -- Sheilan otaksuin luonnollisesti olevan neiti
Apperleyn luona. Syötyäni senvuoksi hieman aamiaista ajoin neiti
Apperleyn asunnolle ja tapasin tämän nuoren naisen juuri lähdössä
opetustunnilleen. Hämmästyin yhäkin enemmän, kun hän ei tietänyt mitään
Sheilasta. Sheila, hän kertoi, oli edellisenä iltana istunut ensiksi
pitkän aikaa äänettömänä, sitten ilmoittanut lähtevänsä Shortin
hotelliin selvittämään asioita äitinsä kanssa ja lähtenyt heti -- eikä
ollut palannut! Niin", päätti Elphinstone kertomuksensa, huojutellen
hopeanuppista keppiään, "siinä sitä ollaan! Kaikki kolme ovat
kadonneet! Lontoossa! Muistin herra Maythornen, kävin hänen
toimistossaan, ja minut saatettiin tänne hänen luokseen. Ja aioin kysyä
teiltä, herra Maythorne -- pidättekö mahdollisena, että heidät on
ryöstetty?"

Ei kukaan nauranut; Elphinstonen yksinkertaisuus oli liian
silmiinpistävä. Hän oli yksinkertaisuudessaan myöskin vakava, ja Crole
oli yhtä totinen vastatessaan hänen vilpittömään kysymykseensä.

"Ei, herra Elphinstone, en usko, että kolme naista voidaan ryöstää edes
Lontoossakaan. Luultavasti he ovat menneet jollekin omalle asialleen,
ja kenties heillä on ollut hyvät syynsä jäädä palaamatta. Mutta
sallikaa minun kysellä teiltä vielä vähän. Kun vaimonne ja hänen
tyttärensä vetäytyivät makuuhuoneeseen puhellakseen kahdenkesken, niin
missä oli Alison Murdoch?"

Herra Elphinstone mietti hetkisen.

"Otaksuttavasti", hän vastasi vihdoin, "sen viereisessä huoneessa --
pukeutumishuoneessa, jossa hän nukkui. Meillä on Shortin hotellissa
ollessamme aina samat huoneet: seurusteluhuone, makuukamari ja
pukeutumishuone. Viimemainittu on aina Alison Murdochin hallussa.
Luullakseni hän oli siellä, kun vaimoni ja Sheila menivät
makuukamariin."

"Saitteko eteisvartijalta tietää, olivatko he ottaneet mitään
mukaansa?" tiedusti Crole. "Jotakin kevyttä matkatavaraa tahi muuta
sentapaista, ikäänkuin he tahi joku heistä aikoisi viipyä poissa koko
yön?"

"Sitä en kysynyt", vastasi Elphinstone. "Mutta olen varma, etteivät he
ottaneet. Eteisvartija -- älykäs mies, jonka olen tuntenut monta
vuotta -- mainitsi tänä aamuna, että hän oli naisten lähtiessä arvellut
heidän menevän -- niin, se ei totisesti olisi johtunut mieleenikään."

"No, mihin sitten?"

"Hän kertoi luulleensa naisten menevän -- käyttääkseni hänen sanojaan
-- tunniksi kuviin", vastasi Elphinstone. "En luonnollisesti ymmärtänyt
häntä. Hän selitti, että ensimmäisen kadunkulman takana Shortin
hotellista siihen suuntaan, johon he olivat lähteneet, oli yksi noita
uudenuutukaisia elävienkuvien teattereja, joissa, kuten olen kuullut,
näytellään liikkuvia kuvia. Mutta en saata uskoa --"

"Luultavasti voimme pitää varmana, etteivät he menneet sinne",
huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi poliiseihin. "Tähän on
käytävä käsiksi huolellisesti", hän mutisi. "Teidän alaanne!"

"Ei ole varmaa, eikö rouva Elphinstone ole Shortin hotellissa, kun
Herra Elphinstone palaa sinne", virkkoi Crole, vilkaisten kelloonsa.
"Nyt on kello kaksitoista, ja --"

"Ei kylläkään", keskeytti Maythorne. Hiljaa hän sitten jupisi: "Mutta
arvaanpa, ettei hän ole! Herra Elphinstone", hän jatkoi, korottaen
ääntään, "tahtoisin näyttää teille jotakin -- erään esineen, joka on
taskussani. Tässä se on." Hän otti esille kohokuvakoristeisen
rintaneulan ja pani sen pöydälle. "Oletteko nähnyt sitä koskaan ennen?"

Herra Elphinstone katseli rintaneulaa tarkasti ja nosti sitten
vilkkaasti päänsä pystyyn.

"Mistä olette sen saanut?" hän tiedusti, ikäänkuin kummastellen. "Sehän
on vaimoni oma!"



VIIDESKOLMATTA LUKU

Kuka se mies oli?


Maythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja
kuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja
mistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän
puhutteli taaskin Elphinstonea.

"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?" hän
kysyi. "Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä."

"Se on vaimoni", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin
kuin tavallisesti. "Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten
Invernessistä. Se on toinen kahdesta -- ne ovat täsmälleen samanlaiset.
Kivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat.
Ostin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä -- muistan sen
oikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin."

"Eikö rouva Elphinstone siis ole käyttänyt niitä?" kysäisi Maythorne.

"Hän piti niitä vanhakuosisina ja liian raskaina", vastasi Elphinstone.
"Hänestä ne luullakseni olivat omituisia, harvinaisia esineitä -- hän
väitti, että niitä oli alkuaan käytetty pitämään kiinni viittoja --
miesten viittoja -- olkapäillä, ja pani ne syrjään. En muista hänen
käyttäneen niitä kertaakaan -- mutta olen ehdottoman varma, että
näyttämänne on toinen niistä kahdesta. Mutta mistä sen saitte?"

"Riittäköön toistaiseksi, kun sanon, herra Elphinstone, että löysin sen
sattumalta käydessäni Marrasdalessa. Älkää välittäkö muusta tällä
hetkellä!"

Hän pani rintaneulan takaisin taskuunsa ja nousi pystyyn katsahtaen
meihin muihin. "No? Entä nyt?"

Ei kukaan ehdottanut mitään. Sitten puhkesi Elphinstone puhumaan.

"Kunpa tietäisin, miten vaimolleni on käynyt!" hän valitti. "Eikö
kukaan osaa keksiä, mitä olisi tehtävä?"

"Häntä ryhdytään etsimään, sir", lohdutti Corkerdale. Hän nykäisi
Mannersia. "Mielestäni olisi meidän parasta käydä toimeen", hän jupisi.
"Ensin hotelliin, vai mitä?"

Maythorne kääntyi Ecclesharen puoleen.

"Kai teillä on puhelin. Sepä hyvä! Soitetaan Shortin hotelliin ja
kuulustellaan, onko rouva Elphinstone palannut sinne."

Hän poistui Ecclesharen seuratessa eteissaliin. Me muut jäimme
odottamaan. Heidän palatessaan muutamien minuuttien kuluttua pudisti
Maythorne päätään.

"Ei mitään tietoja!" hän ilmoitti. "He eivät ole tulleet takaisin --
tähän mennessä. Mutta koska he lähtivät sieltä, niin se paikka on kai
paras toimintakeskus meille."

"Me aiomme lähteä sinne joka tapauksessa", sanoi Corkerdale. "Rouva
Elphinstone on löydettävä! Ehkä herra Elphinstone tahtoo lähteä
mukaamme? Saatammehan löytää johtolangan jostakin, mitä he ovat
jättäneet jälkeensä."

Heikosti tuskitellen, että kaikki on tuiki harmillista ja sekavaa, hän
poistui poliisien kanssa. Heidän mentyään Maythorne kohautti
olkapäitään ja katsahti Croleen.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", hän virkkoi. "He eivät löydä mitään! Tämä
on kaikki suunniteltua -- rouva Elphinstonen ja jonkun toisen -- hyvin
todennäköisesti Alison Murdochin punoma juoni. Minua kummastuttaa
ainoastaan se, miten neiti Merchison joutui siihen mukaan eilen
illalla."

Se pani minutkin ymmälle. Mutta Crole oli sukkelaälyisempi ja
neuvokkaampi.

"Ei kai siitä voi olla kuin yksi ajatus", hän huomautti. "Luullakseni
oivallan kaikki. Sen periaatteen mukaisesti, että veri sittenkin on
vettä sakeampi, neiti Merchison katui jonkun verran eilen illalla
teidän poistuttuanne neiti Apperleyn asunnosta ja lähti äitinsä luokse
Shortin hotelliin. Siellä rouva Elphinstone luultavasti ilmaisi
tyttärelleen salaisuutensa ja lopputulos oli, että he -- livistivät!"

"Miksi?" kysäisi Maythorne.

Crole levitti kätensä tehden paljon puhuvan eleen.

"Minä luulen, että Mazaroffin ampui rouva Elphinstone!" hän selitti.

"Niin minäkin!" jupisi Eccleshare.

Mutta silloin -- se tapahtui oikeastaan kai Sheilan tähden -- arvelin,
että minunkin oli lausuttava joku sana. Olin ollut vaiti, sillä en
katsonut kykeneväni puhumaan poliisien ja etsivien seurassa, mutta olin
koko ajan ajatellut ja harkinnut.

"Minä uskon, että te molemmat olette väärässä!" pamautin, katsoen ensin
Crolea, sitten Ecclesharea silmiin. "Mazaroff, kuten tiedämme,
ammuttiin Musgraven pyssyllä! Miten olisi rouva Elphinstone voinut
saada sen käsiinsä? Musgraven pyssy löydettiin murhapaikalta."

Mutta Maythorne pudisti päätään.

"Emme tiedä, että Mazaroff ammuttiin Musgraven pyssyllä, Holt", hän
huomautti vastaan. "Se on kiperä kohta! Sinä iltana ammuttiin kaksi
laukausta; ensimmäisen kuulivat tohtori Eccleshare ja Parslave; toisen
kuuli vanha Hassendeane jonkun aikaa myöhemmin. Emme tiedä, kumpi
laukaus surmasi Mazaroffin, emmekä sitä, mistä pyssystä se ammuttiin."

"Jos Mazaroffin surmasi toinen laukaus -- vähää ennen kymmentä -- niin
ampuja ei ollut rouva Elphinstone", intin. "Sillä Eccleshare ja
Parslave kertoivat nähneensä hänet vähän jälkeen kahdeksan. Enkä minä
puolestani ole lainkaan varma, että he näkivät juuri hänet! He
myöntävät, että oli pimeä -- he ovat saattaneet nähdä jonkun toisen
naisen, joka läheisesti muistuttaa häntä --"

"Ei!" kivahti Eccleshare. "Näimme -- hänet!"

"Sitäpaitsi", jatkoin, "on otettava huomioon vielä yksi seikka. Onko se
todennäköistä? Onko se edes otaksuttavaa? Miksi rouva Elphinstone olisi
ampunut Mazaroffin eli Merchisonin -- laillisen aviopuolisonsa?"

"Ehkä juuri siitä syystä, että Mazaroff oli hänen laillinen
aviopuolisonsa", huomautti Crole, hymyillen kuivasti. "Sen nojalla,
mitä olen nähnyt rouva Elphinstonesta, olen valmis uskomaan, että
häneltä syntyy minkälainen teko hyvänsä."

"Tämä on murha!" kivahdin. "Ja joka tapauksessa -- jos rouva
Elphinstone olisikin sen tehnyt ja ilmaissut eilen illalla
salaisuutensa tyttärelleen, niin olen varma, ettei neiti Merchison
suostuisi auttamaan ja edistämään häntä sitä enää salaamalla."

"Niinkö, nuori mies", vastasi Crole. "En voi sanoa muuta kuin sen,
ettette tunne elämää, ette ihmisluontoa -- ettekä naista. Minä väitän,
että neiti Merchison menettelisi juuri siten! Kuten jo aikaisemmin
huomautin, veri on vettä sakeampi. Neiti Merchison -- hyvin
kiihkeätunteinen nuori nainen -- epäilemättä harmistui kovasti äitiinsä
jälkisäädöksen johdosta ja riensi päätäpahkaa palauttamaan sitä
oikeudenmukaiselle omistajalle, jota kohtaan, rakas Holt, hän tuntee
voimakasta, hyvin voimakasta mielenkiintoa. Mutta jos asia joutui niin
tiukalle, että rouva Elphinstonen oli pakko tyttärelleen tunnustaa
sekaantuneensa suoranaiseen murhaan, niin silloin, uskallan väittää,
neiti Merchisonin lapsentunteet vaatisivat äänensä kuuluville, ja hän
tekisi kaiken voitavansa auttaakseen äitiään! Siitä on kai Maythorne
yhtä mieltä?"

"Tietysti", sanoi Maythorne puolittain välinpitämättömästi. "Siitä ei
ole epäilystäkään -- ihmisluonto! En pitäisi neiti Merchisonia
kovinkaan suuressa arvossa, jollei hän ponnistelisi äitinsä puolesta!
Mutta tämä kaikki on pelkkää puhetta -- tehkäämme jotakin!" Hän kääntyi
Eccleshareen. "Otaksuttavasti otatte varteen Corkerdalen viittauksen ja
viivytte täällä, kunnes saatte tietää, tarvitaanko teitä ja Parslavea
todistamaan, tohtori?"

"Minun lienee se tehtävä", myönsi Eccleshare. "Viikko tai pari ei
merkitse kovinkaan paljoa, paitsi että henkilö, jolle olen luovuttanut
asuntoni ja potilaani, haluaisi muuttaa tänne. Se voidaan kuitenkin
järjestää. Lienee pakko, vai mitä?"

"Luultavasti", vastasi Maythorne. "No niin", jatkoi hän Crolelle ja
minulle, "lähdetään liikkeelle."

Poistuimme talosta. Ulkosalla, kadun vastaisella puolella, oli Johnson
yhäti vetelehtimässä. Hänen katseensa osui Maythornen silmiin. En
tiedä, millä tavoin Maythorne antoi hänelle merkin, mutta hän
löntysteli kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kadoten näkyvistä.

"On tarpeetonta pitää tuota miekkosta enää täällä", huomautti
Maythorne. "Ja nyt Cottingleyn luokse. Taidanpa lähettää hänet rouva
Elphinstonen jäljille -- hän löytää kadonneet paljon nopeammin kuin
yksikään ammattipoliisi."

"Mistä hän ottaa käsiinsä johtolangan?" kysyi Crole purevasti.

"Jättäkää se Cottingleyn huoleksi!" tokaisi Maythorne. "Hän löytää
johtolangan sieltä, mistä ei kukaan muu sitä näe. Hän ei tarvitse muuta
kuin selvät ja täsmälliset ohjeet alkaakseen."

Tapasimme Cottingleyn kadun päässä. Hän söi omenaa täydennykseksi
leipä- ja juustopuoliseensa. Rauhallisena kuten aina hän kääntyi
kanssamme astelemaan lähimmälle ajuriasemalle, Maythornen puhuessa
hänelle matkalla.

"Entä nyt?" tiedusteli Crole, kun jälleen olimme Edgware-tiellä.

"Aion pistäytyä Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne,
"kuulustamassa, ovatko ne miekkoset saaneet mitään selville, ja
saadakseni Cottingleylle alkuvauhdin. Tulkaa te molemmat mukaan!"

"Minun ei sovi", esteli Crole. "Minun on palattava toimistooni. Minusta
ei siellä ole mitään hyötyä, ja voittehan soittaa miilulle, jos saatte
uutisia. Muuten", hän lisäsi, kun Maythorne antoi merkin ajurille, "en
ole muistanut mainita sitä aikaisemmin. Armintraden maksuosoitus
saapui asianomaisessa kunnossa tänä aamuna. Se on siis selvää, ja
otaksuttavasti on hänen osansa näissä salaperäisissä tapahtumissa
päättynyt."

"Ei mikään ole vielä päättynyt, Crole!" huudahti Maythorne. "Esirippu
on vielä ylhäällä -- lujasti ylhäällä -- kaikki on käynnissä.
Tuletteko, Holt? Toivoisin sitä."

Menin hänen mukaansa. En ollut niin paljoa huolissani rouva
Elphinstonen kuin Sheilan tähden. Tilanne oli jollakin tavoin vakavasti
kärjistynyt, kun Sheila edellisenä iltana oli äitinsä luona, siitä ei
voinut olla epäilystäkään -- ei mikään muu, siitä olin varma, ollut
voinut aiheuttaa omituista poistumista ja katoamista, josta Elphinstone
oli meille kertonut. Mitähän oli tapahtunut?

Lyhyessä ajassa ajoimme Shortin hyvässä maineessa olevaan, joskin
hiukan vanhanmalliseen hotelliin, joka sijaitsee West Endissä ja jota
maaseutulaisperheet suuresti suosivat. Matkalla sinne Maythorne selosti
Cottingleylle kaikki, mitä olimme sinä aamuna toimittaneet, ja syventyi
erikoisesti rouva Elphinstonen katoamiseen. Cottingley imi kaikki
tiedot itseensä virkkamatta sanaakaan; hän söi yhä omeniaan,
pureskellen niitä esimiehensä puhuessa. Mutta kun Maythorne lopetti,
oli myöskin Cottingley lopettanut viimeisen omenansa, viskasi
siemenkodan vaunujen ikkunasta ulos ja sanoa napautti pari sanaa:

"Laivayhtiöiden konttorit! Todennäköisimmät paikat ensin."

"Hyvä!" kehaisi Maythorne. "Se saattaa olla viisasta. Se sopii!
Ryhtykäähän siihen! Mutta ensin katsomme, onko täällä ilmennyt mitään."

Laskeuduimme vaunuista vähän matkan päässä Shortin hotellista ja
kävelimme sen pääovelle. Manners ja Corkerdale olivat juuri tulossa
ulos, kun me saavuimme sinne. Luulin heidän eleistään huomaavani, että
he olivat kuulleet jotakin.

"No?" kysyi Maythorne, kun ehdimme ihan likelle heitä. "Onko uutisia?"

"Ei ketään ole palannut", vastasi Corkerdale, "eikä rouva Elphinstonen
eikä kamaripalvelijattaren huoneissa mikään osoita, minne he ovat
menneet. Mutta kuulimme erään seikan, jota vanha herra ei ollut saanut
tietoonsa lähtiessään tänä aamuna teitä etsimään."

"Mitä sitten?" tiedusteli Maythorne.

"Se on omituista tosiaankin!" sanoi etsivä. "Tahtoisinpa tietää, mitä
se merkitsee, Sen kertoi minulle eteisvartijan apulainen. Hän ilmoitti,
että vähän senjälkeen, kun herra ja rouva Elphinstone ja
kamaripalvelijatar olivat eilen illalla saapuneet -- hän tuntee muka
hyvin kaikki kolme, koska he käyvät siellä kahdesti tahi kolmesti
vuodessa -- tuli eteissaliin mies, joka tiedusti, asuivatko he --
mainiten heidän nimensä -- siellä. Hän vastasi myöntävästi ja arveli
heidän parhaillaan syövän päivällistä. Mies poistui. Mutta
eteisvartijan apulainen väitti panneensa merkille, että mies senjälkeen
maleksi hotellin edustalla ja että hän oli siellä ikäänkuin pitämässä
silmällä silloinkin, kun rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja
kamaripalvelijatar lähtivät ulos -- onpa hän varma siitä, että mies
seurasi heitä pitkin katua ja ensimmäisen kadunkulman taakse. Ja --
siinä on kaikki!"

"Ja sitä onkin hyvä annos!" virkkoi Maythorne. "Osasiko hän kuvailla
miestä?"

"Kyllä! Pieni, laiha, noin kolmikymmenvuotias mies; vähäiset, ruskeat
viikset, silmälasit nenällä; hyvin arvokkaasti puettu; päässä
Trilby-hattu; näytti konttoristilta tai kauppamatkustajalta -- jotakin
siihen suuntaan."

"Oliko hän maininnut eteisvartijan apulaiselle mitään siitä, miksi hän
kysyi Elphinstoneja?" tiedusti Maythorne.

"Ei", vastasi Corkerdale. "Kun mies oli kysynyt häneltä, saako hän
viedä jonkun sanoman Elphinstonelle, oli vieras vastannut kieltävästi.
Sillä ei muka väliä; hän ei tahtonut häiritä heitä, jos he olivat
päivällisellä; hän kävisi toisen kerran."

"Mutta häntä ei sitten enää kuulunut?"

"Ei. Kun eteisvartijan apulainen viimeksi hänet näki, seurasi hän
naisia kadulla."

Maythorne oli ääneti minuutin tahi pari.

"No niin", hän virkkoi vihdoin. "Te kai selvittelette asioita omalla
tavallanne. Jos voin mitenkään auttaa, niin lähettäkää minulle sana!
Jos minä puolestani kuulen jotakin, niin ilmoitan teille, Corkerdale.
Voimme varsin hyvin auttaa toisiamme."

Hän kääntyi pois; Cottingley ja minä seurasimme häntä. Käveltyään
jonkun matkaa hän viittasi konttoristilleen.

"Koettakaa suunnitelmaanne -- laivayhtiöiden konttoreita, Cottingley.
Siitä saattaa olla hyötyä."

Cottingley poistui; Maythorne ja minä astelimme hetkisen äänettöminä
edelleen.

"Tämä on kummallinen juttu, Holt!" puhkesi hän jonkun ajan kuluttua
puhumaan. "Että rouva Elphinstone joko on syyllinen tahi tuntee
syyllisen, se tuntuu ehdottoman varmalta! Mutta mihin kummaan hän on
kadonnut? Ja milloin ja mistä saamme hänestä tietoja?"

Siihen pulmaan sain enemmän valoa vasta yli kahden päivän kuluttua. Ei
kukaan kuullut mitään, ei kukaan saanut mitään selville. Kävin vähän
väliä Shortin hotellissa. Herra Elphinstone, joka aluksi oli poissa
suunniltaan, tasaantui odottamaan filosofisen tyynesti. Eikä tapahtunut
mitään, ennen kuin Maythorne kolmantena iltana naisten katoamisen
jälkeen syöksyi asuntooni ja sinkautti iltalehden eteeni. "Jumalan
tähden, Holt!" hän huohotti. "Lukekaa tuo!"



KUUDESKOLMATTA LUKU

Me tunnemme miehen!


Sieppasin sanomalehden hyvin kiihkeästi; Maythornen käytös osoitti,
että siinä oli tärkeitä uutisia. Katseeni osui siihen heti; se oli
isoilla kirjaimilla painettuna viimeisten uutisten osastossa.

    YLLÄTTÄVÄ LÖYTÖ HARROW-KADULLA

    EPÄILLÄÄN RYÖSTÖMURHAA

    Kun kauppias Kilthwaite, Harrow-katu 623 x, tänään kello puoli
    viisi iltapäivällä kävi liikkeensä takapihalla etsimässä
    joitakuita koppia, jotka olivat siellä säilössä kaikenlaisten
    muiden tavarain joukossa, huomasi hän miehen ruumiin, joka
    ilmeisesti oli laahattu sinne pihan poikki takaportista ja
    osittain piilotettu irtonaisten lautojen alle. Hän ilmoitti
    asiasta heti poliisille. Tarkastuksessa kävi ilmi, että mies
    oli murhatta iskemällä häntä useita kertoja päähän jollakin
    raskaalla aseella. Hän on otaksuttavasti kolmikymmenvuotinen,
    pienikasvuinen, hentorakenteinen mies; hänellä oli silmälasit,
    joiden oikea linssi oli särkynyt; vainaja oli arvokkaasti
    puettu, ja ruumiin alta löytyi uusi Trilby-hattu. Hänet oli
    surmattuna ilmeisesti ryöstetty puhtaaksi, sillä hänellä ei
    ollut lainkaan rahaa eikä arvoesineitä; ei myöskään löytynyt
    minkäänlaisia papereita, joista olisi voitu päättää, kuka hän
    on; kaikki sensuuntaiset esineet oli huolellisesti poistettu,
    eikä hänen vaatteistaan löydetty mitään muuta kuin täytekynä
    ja kaksi äskettäin teroitettua lyijykynää. Scotland Yardiin
    ilmoitettiin tapahtumasta heti, ja etsivät suorittavat
    parhaillaan perinpohjaisia tutkimuksia. Jos joku tuntee
    vainajan edelläolevan kuvauksen perusteella, pyydetään häntä
    heti ilmoittautumaan poliisiviranomaisille.

Laskin paperin käsistäni ja jäin kysyvästi tuijottamaan Maythorneen.
Hän läimäytti kätensä raskaasti juuri lukemani uutisen kohdalle.

"Holt!" hän huudahti. "Se on sama mies, joka tuonnottain seurasi
Shortin hotellista kadonneita kolmea naista. Miljoona yhtä vastaan
siitä!"

"Niinkö luulette?" sanoin epäilevästi. "Mutta on paljon ihmisiä, joihin
tuo kuvaus sopii."

"Hän on sama mies! Lyön siitä vetoa vaikka kuinka paljon!" hän
vakuutti. "Ja tämä juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Katsokaas! Rouva
Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijattarensa poistuivat
äkkiä myöhään illalla Shortin hotellista hiiskumatta mitään
Elphinstonelle. Heitä seuraamassa nähdään mies, joka aikaisemmin on
käynyt tiedustamassa, asuvatko Elphinstonet mainitussa hotellissa.
Naiset eivät palaa takaisin; siitä hetkestä tähän saakka -- vaikka on
kulunut näin paljon aikaa, seitsemänkymmentäkaksi tuntia -- ei heistä
ole kuultu mitään. Ja sitten tehdään havainto -- se mies, jonka on
nähty seuraavan heitä, löydetään murhattuna -- pää hakattuna mäsäksi --
ja ryöstettynä! No -- miksi?"

"Jos hän on sama mies!" huudahdin.

"Minua kummastuttaisi vielä enemmän kuin nyt", vastasi Maythorne, "jos
hän ei olisi sama mies. Mutta siitä saamme pian varmuuden. Tulkaa --
minua odottaa auto ulkona. Käväisemme Shortin hotellissa, otamme
mukaamme eteisvartijan apulaisen ja ajamme Harrow-kadulle."

"Katsomaanko ruumista?" kysyin.

"Mitäs varten muutoin? Joutukaa! Ei voi tietää, kuinka paljon siitä
riippuu. Entä missä ovat naiset? Vaarassa, sikäli kuin me voimme
päätellä."

Silloin lähdin perin mielelläni. Miten lieneekään, siihen saakka ei
ollut johtunut mieleenikään, että Sheilaa saattoi uhata todellinen
vaara; olin pikemminkin kuvitellut hänen olevan auttamassa äitiään
pakoon oikeuden käsistä tai ainakin välttämään vastenmielisiä
kuulusteluja.

"Luuletteko todella niin?" sanoin rientäessämme portaita alas.

"Missä he ovat?" hän kysyi. "Poliisit ovat etsineet heitä kolme päivää
ja kolme yötä. Ei jälkeäkään. Cottingley ja minä olemme työskennelleet
omalla tahollamme. Kaikki yrityksemme ovat menneet myttyyn! Holt, olen
siksi varma siitä, että tämä on sama mies, joka seurasi heitä, että
meidän on heti käytävä häntä katsomassa. Ja jos hän on --"

"No?" hoputin kärsimättömästi, kun hän pysähtyi. "Entä sitten?"

"Jos hän on sama mies ja jos saadaan selville, kuka hän on", hän
jupisi, "niin lienemme vihdoinkin oikeilla jäljillä, joita myöten
pääsemme edemmäksi! Rientäkää! Mennään pian!"

Ajoimme Shortin hotelliin ja vähäisen viivytyksen jälkeen saimme
eteisvartijan apulaisen mukaamme. Kun olimme taaskin ajurissa, näytti
Maythorne hänelle sanomalehden kuvausta murhatusta miehestä.

"Sopiiko se siihen mieheen, jonka näitte seuraavan rouva Elphinstonea
kolme päivää takaperin?" hän tiedusti.

Eteisvartijan apulainen, teräväsilmäinen mies, nyökkäsi. "Sanoisinpa
sen sopivan, sir", hän vastasi. "Niin, se on kokonaisuudessaan hyvä
kuvaus hänestä. Siinä ei kuitenkaan mainita, että hänellä oli pienet,
ruskeat viikset. Jos vainajalla on --"

"Sen saamme pian nähdä", virkkoi Maythorne jurosti. "Muutamia
minuutteja --"

Kilthwaiten kauppa oli Harrow-kadun köyhemmässä päässä; se oli hyvin
vaatimaton liike, jonka asiakkaat kuuluivat alaluokkaan. Mutta kun
laskeuduttuamme vaunuista astelimme sitä kohti, niin huomasimme, että
se ainakin tällä kertaa oli tavattoman mielenkiinnon, jos kohta ei
ostohalun keskipisteenä. Katukäytävä oli sen edustalla tungokseen
saakka täynnä väkeä, ja joukko poliiseja koetti saada ihmisiä
liikkeelle, mutta ei kovinkaan menestyksellisesti. Kaksi konstaapelia
seisoi kaupan ovella; he olivat ilmeisesti saaneet määräyksen, ettei
sisään saanut päästää ketään muita kuin viranomaisia. Maythornen
kuiskaama sana hankki meille kuitenkin pääsyluvan, ja me astuimme
sisälle. Siellä seisoivat Manners ja Corkerdale keskustelemassa
kauppiaan kanssa; tämä oli kiihtynyt henkilö, jonka suusta sanat
tulivat ryöppynä hänen silminnähtävästi kertoessaan tarinaansa x:ttä
kertaa. Corkerdale nyökkäsi merkitsevästi, kun Maythorne lähestyi
heitä.

"Sama ajatus kuin meilläkin, herra Maythorne", hän virkkoi hymyillen.
"Arvelimme, että tämä mies saattoi olla sama, joka nähtiin Shortin
hotellin edustalla, ja pistäydyimme senvuoksi tänne. Mieleemme ei
kuitenkaan johtunut tuo mies", hän lisäsi, osoittaen eteisvartijan
apulaista. "Hyvä ajatus tuoda hänet mukananne!"

"Oletteko nähnyt vainajan?" kysyi Maythorne.

"Emme vielä", vastasi Corkerdale. "Hän on luonnollisestikin
ruumishuoneessa. Menemme sinne. No niin", hän jatkoi, puhuen
kauppiaalle, "käväisemme täällä uudelleen tullessamme ruumishuoneelta,
ja ehkä sitten näytätte meille paikan, mistä löysitte hänet."

"Miten vain haluatte", lupasi kauppias, hykertäen käsiään. "Avustan
aina mielihyvin poliiseja. Nämä herrat kai ovat myöskin teikäläisiä?"

"Hiukan siihen suuntaan", myönsi Corkerdale, hymyillen Maythornelle.
"No niin", hän lisäsi, viitaten meitä seuraamaan. "Kävelemme sinne;
matka ei ole pitkä."

Hän opasti meitä synkkää katua pitkin vielä synkemmälle, jos kohta
siistimmälle rakennukselle, jonka murheellista kolkkoutta vielä
korosti sen virallinen muodollinen leima. Astelimme peräkkäin
poliisikonstaapelin johdolla valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Sen
keskessä olevalla pöydällä tahi lavitsalla virui valkoisen peitteen
alla ruumis, jota olimme tulleet katsomaan. Konstaapeli alkoi siirtää
lakanaa syrjään; Maythorne ja Corkerdale viittasivat eteisvartijan
apulaista astumaan likemmäksi.

"Katsokaa tarkoin! Tunnetteko hänet?" kuiskasi Maythorne.

Mutta tuntija ei ollut eteisvartija. Olimme kaikki ryhmittyneet
liikkumattoman olennon ympärille; kaikki katsoimme hievahtamatta
vainajan kasvoihin. Ja samalla hetkellä Manners ja minä vain
vilkaistuamme niihin pyörähdimme toisiimme päin. Katseistamme kuvastui
keskinäistä ymmärtämystä, ja meiltä pääsi yhtaikaa sama huudahdus:

"Me tunnemme tuon miehen!"

Toiset kääntyivät katsomaan kysyvästi meihin.

"Te tunnette hänet -- te kumpikin!" huudahti Maythorne. "Kuka hän
sitten on?"

"Paikkakunnallamme työskentelevä sanomalehtien uutistenhankkija",
vastasi Manners. "Hänen nimensä on Bownas. Te ette kaiketi nähnyt häntä
kertaakaan siellä ollessanne -- hän toimi enimmäkseen Gilchesterin
toisella puolen. Mutta herra Holt tunsi hänet. Hän on Bownas ihan
varmasti!"

"Hän kävi Lehtokurpassa tapaamassa minua ja Mannersia Mazaroffin
katoamisen jälkeen", sanoin. "Näin hänet myöhemmin kerran
Gilchesterissä. Hän on Bownas, epäilemättä!"

"Ja murhattu täällä Lontoossa!" mutisi Manners. "Hyvä Jumala! Mitä se
merkitsee? Tässä piilee enemmän --"

"Hetkinen!" keskeytti Maythorne ja kääntyi sitten eteisvartijan
puoleen. "Älkää erehtykö. Onko tämä sama mies, joka kävi Shortin
hotellissa ja jonka sittemmin näitte seuraavan rouva Elphinstonea ja
hänen tytärtään sekä kamaripalvelijatartaan. Katsokaa tarkoin! Ottakaa
varma selko!"

Mutta eteisvartija pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten
osoittaa, ettei hän voisi tulla sen varmemmaksi, vaikka katsoisi kuinka
kauan.

"Kyllä, hän on sama mies!" hän huudahti. "Tunsin hänet heti. Siitä ei
ole epäilystäkään. Tosinhan on väri hänen poskiltaan kadonnut,
mutta --"

Poistuimme ruumishuoneesta ja menimme virastoon, jossa oli useita
virkamiehiä. Ilmeisesti he tunsivat Corkerdalen, ja tämän kuiskailtua
hetkisen heidän kanssaan he toivat näkyviin joitakuita vaatekappaleita.
Corkerdale osoitti heti sormellaan Trilby-hatun sisäpuolella olevaa
nimilippua.

"Tuota ei ollut mainittu sanomalehtiselostuksessa", hän virkkoi.
"Katsokaa! Rajamaan Vaatetusliike, Carlisle. Ja uusi se onkin.
Antakaapa, kun vilkaisen hänen muihin vaatteisiinsa!" Seisoin
uteliaasti katsellen, kun Corkerdale, Manners ja Maythorne
tarkastelivat vainajan tamineita. He löysivät vain yhden vähänkään
merkitsevän seikan -- räätälin osoitteen, joka oli ommeltu päällystakin
povitaskuun ja joka osoitti, että puku oli valmistettu Newcastlessa.
Siinä oli päivämäärä ja numero, ja Corkerdale huomautti, että sen
avulla voitaisiin ottaa selko siitä, kuka vainaja oli, jos se olisi
tarpeellista.

"Se ei ole tarpeellista", huomautti Manners. "Minä tunnen miehen varsin
hyvin. Hän on Bownas, Gilchesterissä ilmestyvän _Tweed and Border
Gazetten_ uutistenhankkija. Mutta haluaisinpa tietää, mitä tekemistä
hänellä oli täällä!"

"Mitä tekemistä hänellä oli Shortin hotellissa?" vihjaisi Maythorne.
"Sitä sopisi pikemminkin kysyä. Mutta se on silmäänpistävän selvää. Hän
etsi rouva Elphinstonea. Hän seurasi rouva Elphinstonea myöskin
silloin, kun naiset lähtivät ulos. Mutta minne? Tulivatko sitten naiset
tähän kaupunginosaan? Ja jos tulivat, niin miksi? Ja missä he ovat?"

"Mennään takaisin kauppiaan luokse", ehdotti Corkerdale.

Palasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän
tahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin.
Maythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten
kaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain -- aluksi ääneti.

"Mitä päättelette tästä, Maythorne?" tiedustin vihdoin.

"Jumala tietää!" vastasi hän. "Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme
miesparka seurasi Elphinstoneja -- rouva Elphinstonea tietenkin --
Lontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva
Elphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta --
loppu --"

"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?" kysyin. "Jos asia on siten,
niin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?"

"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?" hän vastasi,
kohauttaen olkapäitään. "Taaskin sanon: kuka tietää? -- kuka tietää
mitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin --
ehkä saamme sieltä jonkun johtolangan."

Kauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko,
sitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti
olevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit,
lippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli
jokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka,
jossa oli rappeutunut ovi.

"Tästä minä sen löysin", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan.
"Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään
joitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten -- niin,
sitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta.
Mutta", hän lisäsi, "muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra
Corkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet
oli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta."

"Mitä on tuon muurin ja oven toisella puolen?" tiedusti Corkerdale.

Menimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki
eräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan
kadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä
rajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi
himmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen -- sen
synkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.

"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja -- juuri
tuolla", supatti kauppias. "Käsitättehän tietysti, etten minä itse
kuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään
muutakaan, joka olisi kuullut."

Palasimme kauppaan ja seisoimme siellä vähän aikaa keskustellen
tapahtumasta ja sen yhteydessä olevista seikoista. Äkkiä kilisi
kauppiaan puhelimen kello. Hän kiiruhti vastaamaan, katsahtaen kohta
kaapista taakseen meihin.

"Onko joku herroista Maythorne?" hän kysyi. "Häntä pyydetään
puhelimeen."

Maythorne astui lattian poikki ja tarttui kuulotorveen. Hetkisen
kuluttua hänkin pyörähti meihin päin.

"Eteisvartijan apulainen puhuu!" hän huudahti. "Rouva Elphinstone ja
neiti Merchison ovat tulleet takaisin!"



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Syytettynä


Olin siihen saakka ollut jotakuinkin toimettomana katselijana ja
tarkkailijana, mutta heti Maythornen mieltäkuohuttavan ilmoituksen
jälkeen muutuin vireän toimeliaaksi. Olin puolitiessä kaupan ovella,
ennenkuin viimeinen sana oli lähtenyt hänen huuliltaan. Mutta hän oli
yhtä ripeäliikkeinen, ja hänen kätensä oli käsivarrellani, kun olin
astumassa kynnyksen yli.

"Minne aiotte?" huudahti hän.

"Minnekö? Shortin hotelliin tietysti?" vastasin. "Ettekö te lähde?"

"Kyllähän toki!" hän sanoi. "Mutta malttakaa hetkinen! Näiden toisten
kahden on parasta lähteä mukaan. Ja ensin pari sanaa tälle
kauppiaalle."

Odotin kärsimättömänä kaupan ulkopuolella, kunnes toiset kolme tulivat
luokseni. Meidän oli hiukan vaikea löytää ajuria; niitä ei ollut
runsaasti tässä synkässä kaupunginosassa. Kun vihdoin olimme
ahtautuneet rattaille, tuskittelin koko ajan niiden vieriessä
miellyttävämpään ympäristöön. Kolme kumppaniani oli jättäytynyt
äänettömyyden valtaan; kukin heistä näytti hautovan omia mietteitään.
Ei kukaan virkkanut mitään, ennen kuin olimme lähellä Shortin hotellia;
sitten Manners äkkiä lausui ääneen, mitä hän ilmeisesti oli ajatellut.

"Tuon Bownas-rukan on täytynyt saapua Lontooseen samalla junalla kuin
Elphinstonetkin." Hänen äänensävynsä osoitti, että hän luuli tehneensä
hämmästyttävän havainnon.

"Ilmeisesti!" huomautti Maythorne suoraan tapaansa. "Ilmeisesti, koska
hän kävi Shortin hotellissa hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen."

"Tarkoitan sitä", selitti Manners, "että jos asia on niin -- kuten sen
täytyy olla -- niin hän seurasi heitä tahi jotakuta heistä."

"Myöskin se tuntui ilmeisen selvältä", yhtyi Maythorne. "Minä
väittäisin, että hän teki niin, erikoisesti sen nojalla, että hän meni
noiden kolmen naisen jäljessä, kun he lähtivät hotellista."

"Mutta minkä tähden?" kysyi Manners. "Miksi? Sitä minä en jaksa
käsittää."

Senjälkeen syntyi lyhyt äänettömyys. Sitten puhkesi Corkerdale
puhumaan.

"Mainitsittehan, että hän on sanomalehtimies, uutistenhankkija. Ne
vekkulit tunkevat nenänsä sellaisiin paikkoihin ja sellaisiin
asioihin, mihin heillä ei ole oikeutta kajota. He ovat eräänlaisia
salametsästäjiä. Useammin kuin kerran he ovat pilanneet minulta pelin.
He ovat saaneet päähänsä, että he tekevät mainiosti, jos toimivat vähän
etsivänammatissa sanomalehtensä laskuun. Se avaa heille tien
toimituksensa suosioon. Minä luulisin tämän miekkosen kulkeneen omaa
latuaan murhasta saakka -- ja nyt näette, mihin se on hänet vienyt! Hän
itse on murhattu!"

"Ahaa!" äänsi Maythorne äänessään ivallinen värähdys, joka jäi
kumppaneiltamme huomaamatta. "Minua ei ihmetyttäisi, jos olisitte
oikeassa, Corkerdale. Mutta mikä vahinko, ettemme mekin osuneet hänen
ladulleen! Sillä jos hänet murhattiin sitä varten, että hänet
saataisiin vaarattomaksi, niin saatte panna henkenne veikkaan siitä,
että hän oli oikeilla jäljillä! Mutta nyt olemme perillä."

Eteisvartijan apulainen kiiruhti Shortin hotellin portaita alas ja
avasi vaunujemme oven, katsoen Maythorneen tietävän näköisenä.

"He tulivat takaisin juuri silloin kun minäkin palasin, sir", hän
ilmoitti kuiskaten. "Molemmat. Autolla. Soitin senvuoksi teille sinne
heti."

"Se oli hyvin tehty!" kehui Maythorne. "Mutta -- vain rouva Elphinstone
ja neiti Merchisonko? Eikö kamaripalvelijatarta?"

"Ei, sir. Vain rouva ja hänen tyttärensä. Rouva Elphinstone voi
luultavasti pahoin. Heidän huoneistossaan on lääkäri."

"Voi pahoin, niinkö? Oletteko kuullut tarkempia tietoja?"

"En, sir. Hän meni hissillä ylös kuten tavallisesti, mutta näytti kyllä
hyvin väsyneeltä. Mutta heti sen jälkeen he lähettivät noutamaan
lääkäriä."

Maythorne kääntyi poliisien puoleen. Mutta ennenkuin hän ehti virkkaa
mitään, riensi kadunkulman takaa esille sairaanhoitajattaren puvussa
oleva nainen ja kiiti portaita ylös hotelliin. Näimme hänen
puhuttelevan eteisvartijaa, joka heti vei hänet hissiin.

"Lääkäri on ilmeisesti puhelimitse kutsunut hoitajattaren", huomautti
Maythorne. "Hm! Meidän ei oikein sovi tunkeutua sairaan luokse."

Mutta Corkerdale pudisti päätään, ja hänen kasvonsa saivat
heltymättömän ilmeen.

"Olkoonpa hän sairas tai ei, herra Maythorne", hän virkkoi, "minä menen
sinne! Asia on hieman liian vakava. Ja onhan siellä nuorempi nainen.
Hän tietää, missä hänen äitinsä on ollut, mistä he ovat tulleet ja
missä on se toinen nainen, kamaripalvelijatar. Me menemme, Manners."

Maythorne ja minä seurasimme heitä. Nousimme siihen kerrokseen, jossa
Elphinstonein huoneet sijaitsivat. Ovella Corkerdale pysähtyi ja katsoi
minuun.

"Herra Holt tuntee perheen", hän kuiskasi suostuttelevasti. "Menkää te
sisään, herra Holt, tunnustelemaan maaperää! Emme tahdo olla
tungettelijoita emmekä toisten vaivaksi, ymmärrättehän, mutta meidän on
saatava selityksiä. Pyytäkää neiti Merchisonia puheillenne ja --"

Hän katkaisi lauseensa nyökäyttäen tarkoittavasti päätään ovea kohti.
Ja kun kiihkeästi halusin tavata Sheilaa ja varmistua siitä, että hän
oli terve ja vahingoittumaton, koputin oveen ja astuin huoneeseen. Näin
Sheilan heti; hän seisoi takan toisella puolella; toisella puolella
seisoi herra Elphinstone tapansa mukaan puolittain huolissaan,
puolittain hämillään. Heidän välissään seisoi hattu kädessä pitkä,
virallisen näköinen mies, jonka heti arvasin lääkäriksi, josta olimme
äsken kuulleet. Hän puhui parhaillaan minun tullessani, ja vilkaistuaan
vain minuun hän jatkoi:

"-- kun hän vain saa levätä yön rauhassa, on hän luullakseni jälleen
terve ja pirteä. Mutta käyn täällä uudelleen parin tunnin kuluttua,
herra Elphinstone, ja sitten ehkä annan rouva Elphinstonelle
unilääkettä. Pitäkää hoitajatar täällä koko yö, hän säästää teiltä
paljon huolta ja vaivaa. Muuta ei tällä hetkellä tarvita."

Hän kääntyi ovelle, ja kun minä vielä olin sen vieressä, aukaisin sen,
päästin hänet ulos ja suljin sen hänen jälkeensä, samalla luiskauttaen
salvan kiinni -- noiden kolmen ulkona odottavan miehen ei pitänyt saada
tulla sisälle, ennen kuin minä olin saanut varmuuden eräästä asiasta.
Käännyin ympäri; Sheila jo lähestyi minua.

"Eihän sinulle ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyin kiihkeästi.
"Olethan terve ja vahingoittumaton?"

"Olen kyllä!" vastasi hän. "Minulla ei ole mitään vikaa. Mutta --
kaikki muu on hullusti! Maythorne? Missä hän on?"

"Tuolla oven takana", ilmoitin. "Ja siellä on myöskin poliiseja. Heitä
on kaksi, Corkerdale ja Manners. Päästänkö heidät sisään?"

Herra Elphinstone oli kuullut kaikki ja astahti eteenpäin.

"Hyvä Jumala!" hän tuskaili. "Minun mielestäni, Sheila, emme totisesti
voi päästää noita ihmisiä tänne! Äitisi palasi ja vaipui menehtyneenä
vuoteeseen -- meidän oli lähetettävä noutamaan lääkäriä ja
sairaanhoitajatarta -- en itsekään ole saanut minkäänlaista selitystä
salaperäisistä puuhistanne -- katoamisestanne ja kaikesta muusta, ja --
todella --"

"Meidän on tavattava poliisit heti!" keskeytti Sheila. "Laske heidät
tänne, Mervyn! Kuulet kaikki, mitä heille puhun", hän lisäsi
Elphinstonelle. "Eikä hetkeäkään saa vitkastella! Avaa ovi!"

Käänsin salvan auki ja työnsin oven selälleen. Sen takana olleet miehet
tulivat sisään -- kummastuneina. Täten huoneeseen päästetyt poliisit
näyttivät menettäneen puhekykynsä; mutta Maythorne hymyili luotuaan
Sheilaan terävän katseen.

"Teille ei näy koituneen sen kummempia seurauksia seikkailustanne,
neiti Merchison", hän lausui. "Toivottavasti ei myöskään rouva
Elphinstonen tila ole vakava."

"Äitini sai liikauupumuksen kohtauksen ehdittyään tänne"; selitti
Sheila. "Lääkäri väitti, että hän on jälleen hyvissä voimissa
levättyään yön. Istukaa, tehkää hyvin, kaikki!" jatkoi hän jyrkästi.
"Tahdon puhua teille. Olette kaikki kummastelleet, mihin äitini, Alison
Murdoch ja minä menimme ja missä olemme koko ajan olleet, eikö totta?"

"Teitä on etsitty aika tavalla, neiti", vastasi Corkerdale, saaden
puhekykynsä takaisin. "Ja etsintää jatkuu yhä parastaikaa! Miten kaikki
kävi, jos saan kysyä?"

Sheila katsahti Maythorneen ja sitten minuun.

"Mitenkö kaikki kävi?" hän kertasi. "Äitini ja minut ryöstettiin!"

Elphinstone ähkäsi -- mutta ääni kuulosti voitonriemuiselta.

"Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!" hän intoili. "Vihjaisin sitä -- se
juolahti mieleeni. Mutta hän" -- tässä hän ravisti etusormeaan
Maythornea kohti -- "näin, ettei hän uskonut sitä -- ja Crole,
lakimies, piti sitä mahdottomana! Totisesti! Ryöstettiin! Tiesinhän sen
-- tunsin sen!"

"Kuka teidät ryösti, neiti Merchison?" tiedusti Maythorne tyynesti.

Huomaamatta Sheila hiljensi ääntään kumartuessaan eteenpäin vastaamaan:

"Alison Murdoch!"

"Entä missä Alison Murdoch on?" jatkoi Maythorne. "Mutta --
otaksuttavasti ette sitä tiedä!"

"En!" vastasi Sheila. "En tiedä."

Maythorne nyökkäsi makuukamarin oveen päin.

"Tietääkö rouva Elphinstone?"

"Ei! Ei sen paremmin kuin minäkään. Hän tietystikin katosi."

Corkerdale rykäisi; se osoitti, että hän katsoi aikansa tulleen.

"Minä -- se on, kersantti Manners ja minä toivoisimme, herra
Maythorne", hän alkoi, "että neiti Merchison suvaitsisi kertoa, mitä
tapahtui, sitten kun hän, hänen äitinsä ja tuo nainen lähtivät tästä
hotellista kolme päivää sitten. Minusta tuntuu, että meidän olisi
kuultava niin sanoakseni yhtäjaksoinen kertomus. Sitten --"

"Kyllä kerron kaikki", keskeytti Sheila. "Mutta minun on sitä ennen
päästävä alkuun. Minun on alettava siitä hetkestä, jolloin herra
Maythorne ja herra Holt tulivat neiti Apperleyn asuntoon sinä iltana --
samana iltana, jona äiti saapui tänne. Sen jälkeen kun te olitte
poistuneet", hän jatkoi, katsoen Maythorneen ja minuun, "ajattelin
paljon -- hirvittävän paljon -- koko tätä juttua. Minua vaivasi kaikki
-- jälkisäädös -- tilanne yleensä. Sanoakseni totuuden tunnustan
tunteneeni, että jos kaikki olisi jäänyt ennalleen, olisin ollut hyvin
vähällä joutua epäilemään omaa äitiäni. Senvuoksi --"

Herra Elphinstone iski kämmenillään polviansa ja ähkyi äänekkäästi.
Mutta Sheila vain vilkaisi häneen ja kertoi edelleen.

"Senvuoksi sanoin vihdoin neiti Apperleylle meneväni Shortin hotelliin
ja koettavani saada äidiltäni kaikki selville, jos se suinkin kävisi
päinsä. Tulin tänne ja tapasin äidin tuolla makuukamarissa."

"Yksinkö?" kysäisi Maythorne.

"Yksin! Aluksi sukeutui välillämme hieman kiivas sananvaihto -- hän oli
luonnollisesti vihastunut minuun, ensiksikin, koska olin anastanut
jälkisäädöksen hänen hallustaan, ja toiseksi, että olin karannut
Lontooseen, tuoden sen muassani ja antaen sen herra Holtille. Mutta
lopulta hän tyyntyi, ja solmittuamme jälleen ystävälliset suhteet
keskenämme hän vihdoin huomautti minulle, ettei minun olisi tarvinnut
olla niin hätäinen, sillä hän oli varmasti aikonut jo seuraavana
päivänä lähettää jälkisäädöksen joko sen valmistajalle herra
Postlethwaitelle taikka herra Crolelle ja liittää mukaan selostuksen
siitä, miten se oli joutunut hänen huostaansa."

"Sanoinhan sen -- sanoinhan sen!" riemuitsi herra Elphinstone. "Tiesin,
että asia voitiin selvittää täysin sopivasti!"

"Miten oli jälkisäädös joutunut rouva Elphinstonen haltuun?" tiedusti
Maythorne.

"Se kävi seuraavalla tavalla", vastasi Sheila. "Olen kertonut teille ja
herra Holtille, että äitini oli ulkosalla myöhään illalla kahtena
päivänä peräkkäin ja että kuultuani hänen toisena iltana palaavan
hiivin portaita alas ja hänen tietämättään näin hänen tarkastavan
asiakirjaa, joka sittemmin osoittautui jälkisäädökseksi. Hän selittää,
että tultuaan sinä iltana kotiin hän tapasi kirjastossa yhden lasioven
avoinna, ja matolla parhaiksi oven sisäpuolella oli kuori, joka sisälsi
jälkisäädöksen! Hän oli juuri ottanut sen lattialta ja tarkasti sitä,
kun minä näin hänet."

"Niinpä niin -- niinpä niin!" mutisi Elphinstone. "Täysin selvää!
Täysin!"

Mutta nuo kolme kuuntelijaa eivät sanoneet mitään, eikä myöskään heidän
ilmeistään voinut päättää mitään. He katsahtivat toisiinsa, mutta ne
katseet olisivat voineet yhtä hyvin lähteä -- jos sellainen olisi
mahdollista -- marmoripatsaiden silmistä.

"Jatkakaa, olkaa hyvä!" pyysi Maythorne tyynesti.

"No niin", jatkoi Sheila. "Sitten aloin puhua äidille siitä, millä
kaikilla tavoin jälkisäädös oli mahdollisesti voinut ilmestyä sinne.
Osoitin hänelle, että kun se löytyi hänen hallustaan ja hän kieltäytyi
selittämästä ja vastaamasta kysymyksiin (mikä kaikki johtuu hänen
luontaisesta ylpeydestään, itsepäisyydestään ja vastahakoisuudestaan,
jota hän tuntee, jos häntä koetetaan pakottaa), alkaisivat ihmiset,
kuten esimerkiksi te, epäillä häntä. Hän ei välittänyt siitä kovinkaan
paljoa, vaan aloimme keskustella siitä, kuka murhaaja saattoi olla.
Sillä minusta tuntui, että kuka jälkisäädöksen anastaja lieneekään
ollut, hän oli ensin murhannut sen säätäjän! Ja vihdoin -- muistaakseni
sattumalta -- mainitsin hänelle kohokuvalla koristetusta rintaneulasta,
jota te näytitte minulle tuonnottain."

"Ahaa!" äänsi Maythome, koettaen hillitä kiihkeätä jännitystään. "Vai
niin? Hyvä -- hyvä! Ja --"

"Äiti kävi äkkiä kiihtyneeksi. Hän teki heti johtopäätöksen, että
olitte löytänyt sen murhapaikalta --"

"Sieltä sen löysinkin!" huomautti Maythorne.

"Niin hän arveli -- ja sanoi, että te tietysti juuri senvuoksi olitte
pannut sen talteen. Sitten hän kertoi, että kuvauksestani päättäen
neula oli toinen kahdesta, jotka herra Elphinstone oli monta vuotta
sitten ostanut Skotlannista ja antanut hänelle. Hän ei ollut koskaan
niitä käyttänyt, koska ne olivat rasittavan raskaat; toinen oli vielä
hänellä, mutta toisen hän oli joku aika sitten lahjoittanut pois."

"Niinkö? Kenelle?" kysyi Maythorne innokkaasti.

"Alison Murdochille!" vastasi Sheila, luoden meihin nopean katseen
miehestä mieheen. "Ja niin pian kun sen kuulin, oivalsin heti, miten
tämä likainen juttu oli käynyt. Syyllinen oli Alison Murdoch. Hän oli
murhannut ja ryöstänyt Mazaroffin; häneltä oli rintaneula pudonnut
Reiver's Deniin; hän oli viskannut jälkisäädöksen Marrasdale Towerin
kirjastoon -- ainoa tuhoisa erehdys, jonka hän oli tehnyt vapaasta
tahdostaan! -- ja... hän oli tuolla, rauhallisesti syöden illallistaan
sen huoneen viereisessä kamarissa, jossa me puhelimme! Käsitin
kaikki... Ilmoitin äidille päätelmäni. Ja sitten noudin Alison
Murdochin sisään ja syytin häntä -- vasten kasvoja!"



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Epäuskoinen etsivä


Kuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja
ihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja
katsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.

"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!" hän huudahti.
"Niin -- niinkö?"

"Ihan suoraan ja heti paikalla", myönsi Sheila. "Mutta kerron teille
syyn, miksi niin tein -- niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut.
Äitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin
ajatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui
mieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka
äitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun
kuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä
suhteista enemmän kuin äitini aavistikaan -- olin koonnut koko joukon
tietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni
Andrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin
ja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin
myöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä
paikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi
verivihollisuus, joka oli aiheutunut --"

"Maariidasta!" pisti herra Elphinstone väliin. "Merchisonit riistivät
Murdocheilta tilkun maata -- aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä
lainvääntelytemppu -- mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen
tietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita!
Maariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken."

"He äityivät vihaamaan toisiaan", virkkoi Sheila. "Vertakin vuoti sen
johdosta aikoinaan -- muuan Merchison ampui erästä Murdochia,
vaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin -- herra
Elphinstone tietää koko jutun --"

"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä", myönsi
Elphinstone. "Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen."

"No niin", jatkoi Sheila. "Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka
oli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä
otaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka
kostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken
tapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff -- joka tietenkin
oikeastaan oli Andrew Merchison -- saapui Lehtokurppaan, oli Alison
Murdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä.
Hän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin
tapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut
Lehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella.
Ajattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew
Merchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki
vihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle
polulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi
jäljessä -- ja ampui hänet. Ja --"

"Hetkinen!" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. "Corkerdale ja
Manners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se
on seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa
äitiänne rouva Elphinstonea?"

"Hyvin paljon", vastasi Sheila. "He ovat yhtä pitkiä, heillä on
samanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen
yleisvaikutelman."

"Jos he nimittäin olisivat samalla tavoin puetut, kaiketi?" virkkoi
Maythorne.

"Heillä on usein samanlaiset puvut", selitti Sheila, "siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään
muuta kuin äitini vanhoja pukuja!"

"Heistä saattaisi ehkä helposti erehtyä pimeässä?" huomautti Maythorne.

"Sanoisin hyvin helposti", vakuutti Sheila. "Olenhan itsekin heistä
erehtynyt."

Maythorne kääntyi poliisien puoleen. "Se selittää sen, mitä Eccleshare
ja Parslave näkivät -- tai luulivat näkevänsä", hän supatti. "Vai
mitä?"

"Siltä minusta näyttää", vastasi Manners. "Niin -- kyllä se niin on."

Mutta Corkerdale ei virkkanut mitään; hän silmäili yhäti Sheilaa.

"Mitä aioitte sanoa, neiti?" hän tiedusti.

"Niin -- aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä
häntä, kun otetaan muut seikat huomioon", jatkoi Sheila. "Mutta minulla
oli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva
herrasmies oli rikas -- siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton
näytellessään omaisuuttaan -- kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä
kuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin
näkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on
ahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos
hän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen
oli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta!
Hän on tosiaan sellainen --"

"Saituri!" jupisi herra Elphinstone. "Neljännespennyjen kokooja! Siinä
olet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!"

"No, siihen päätelmään johduin", sanoi Sheila, "ja esittämistäni
syistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä
ajattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison
Murdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa,
arvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut
jälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta
sisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa
mainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini
huoneeseen -- tuohon huoneeseen! -- ja syytin häntä murhasta!"

Taaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsi
Corkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.

"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti", hän
virkkoi. "Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?"

"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui", kertoi
Sheila. "Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle.
Sitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa,
sullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain
hänet luopumaan siitä aikeesta."

"Niinkö? Miten, neiti?" kysyi Corkerdale entistä innokkaampana.

"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin
minä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja
käskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt -- mikään ei olisi
voinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan -- hän tunsi minut.
Sitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin
hänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta --"

"Millainen hän oli kuullessaan sen?" pisti Maythorne väliin.

"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän
tokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula -- miksi ei
häntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta
hän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle
asiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini
puolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta
sanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti
paikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä -- jonkun verran!"

"Ahaa!" äänsi Maythorne. "Jonkun verran!"

"Jonkun verran!" toisti Sheila. "Ja sen myönnettyään hän teki
kummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä
kertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin
Lontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti
mieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui
Marrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli
liike Harrow-tiellä --"

"Niinpä tosiaankin!" mutisi Corkerdale. "Harrow-tiellä!"

"Ja hän teki meille tarjouksen", jatkoi Sheila. "Hän ilmoitti, että jos
suostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja
sallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi
meille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin
typeriä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään.
Otaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua."

"Mitenkäs kävi, neiti?" tiedusti Corkerdale.

"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen
takana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä
Harrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän,
hyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme
rattailta --"

"Yksi minuutti, neiti", keskeytti Manners. "Satuitteko ajurista
laskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku
toinen ajuri?"

"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman
kauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi
kyyditsijällemme."

Manners hymähti ja kuiskasi ammattitoverilleen, niin että kaikki
kuulivat:

"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että
keskeytin!"

"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa", kertoi Sheila edelleen. "Sitten
käännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti
edellisestä -- pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison
Murdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän
kävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja
tuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä
kolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät
alakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota
kaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan
muutamia minuutteja. Hän meni ulos -- ja senjälkeen emme häntä enää
nähneet."

Corkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran
silmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti
miettivänä sinne -- mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners
lausui terävästi yhden sanan:

"Satimessa!"

"Niin, tietenkin olimme satimessa", yhtyi Sheila. "Ja sen
ansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä
minuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon
ulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin
heti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan
edessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan
työntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa!
Hirveätä!"

"Mitä sitten tapahtui?" tiedusti Maythorne lempeästi. "Lyhykäisesti."

"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi
syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea,
mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin
kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille
yhdessä seinässä -- samanlainen, tiedättehän, joita käytetään
yhdistämään keittiöitä ruokasaliin -- ja sisään työntyi käsivarsi,
laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen
kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa -- runsaasti
ja hyvää -- ja pari pulloa viiniä -- oivallista claretia -- ja lasit ja
korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa
saimme olla tähän iltaan saakka -- kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme
koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin
äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä
vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä
kuulleet mitään."

"Entä miten pääsitte sieltä ulos?" kysyi Maythorne.

"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta
-- vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan -- kuulimme
äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta
kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti.
Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme
talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria --"

"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen,
"ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään
kadun nimeä, johon se yhtyi -- eikö niin?"

"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme
pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt --"

Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti
siihen huoneeseen, jossa me olimme.

"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti
Merchisonia", hän ilmoitti.

Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne
nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi
Corkerdaleen.

"No?" hän sanoi.

Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen
oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.

"En usko tuota juttua!" hän virkkoi melkein halveksivasti. "Satua!"

Olin heti pystyssä -- pyörähdin todella raivoissani etsivään päin.

"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?" kiljaisin. "Epäilettekö neiti
Merchisonin sanaa?"

Etsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista
koulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli
silminnähtävä -- ja se pisti.

"Malttia, Holt!" varoitti Maythorne. "Corkerdale tarkoittaa --"

"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi
tahansa -- enkä sitä epäilekään", selitti Corkerdale, "en kuitenkaan
usko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja
Murdoch-nainen -- tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla
toinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen;
tämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta
-- rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä
hotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman
kuulustella häntä. Siinä se."

Sisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni
ihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa
nyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti
antamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle
koputettiin ja sen avasi vahtimestari.

"Onko herra Maythorne täällä?" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta.
Kun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: "Tulisitteko
puhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä."



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Laivalle lähtevä juna


Maythorne kiiruhti huoneesta jättäen minut harmittelemaan ja nielemään
kiukkuani yksin poliisien seurassa. Pian Corkerdale, joka oli
kuiskaillut Mannersin kanssa, puhutteli minua.

"On varsin paikallaan ja epäilemättä hyvin luonnollista, että te, herra
Holt, olette hieman herkkä kiivastumaan", hän sanoi puolittain
moittien, puolittain anteeksipyytäen. "Olette ihastunut nuoreen
neitiin, kuten jokainen, jolla on vähänkin silmää, saattaa nähdä,
ja --"

"Jättäkää neidin nimi sekoittamatta tähän!" kivahdin. "Ja minun
myöskin!"

"On hieman vaikea olla sekoittamatta juttuun hänen nimeään", huomautti
Corkerdale hymyillen, "sen jälkeen, mitä olemme kuulleet, eikö olekin?
En epäile hänen kertomustaan -- en sinnepäinkään -- vaikka minua hiukan
kummastuttaakin, että hänen kaltaisensa nuori nainen -- hän on näppärä
tyttö! -- meni sillä tavoin satimeen. Hänet houkuteltiin satimeen,
siitä ei ole epäilystäkään! Mutta sitä en usko, että hänen äitinsä oli
houkuteltu satimeen!"

"Mitä?" huudahdin. "Mutta kuulittehan juuri --"

"Kuulin juuri, mitä me kaikki kuulimme", keskeytti hän. "Minun
mielipiteeni on, että se oli Murdoch-vaimon ja rouva Elphinstonen
keskenään sopima temppu ja että he yhdessä jutkauttivat neiti
Merchisonia. Luulen, että rouva Elphinstone vapaaehtoisesti meni siihen
taloon ja kesti vankeuden -- häneltä ei puuttunut mitään -- kuulittehan
-- niin että hänen tyttärensä, joka alkoi tietää liian paljon ja käydä
vaaralliseksi, voitaisiin pitää varmassa tallessa ja äänettömänä siihen
asti, kunnes toinen nainen ehtisi pois vaaran ulottuvilta! Ja panen
vetoon kaikki, mitä minulla on, yhtä pennyä vastaan siitä, että juuri
Murdoch kolhi Bownas-miekkosta kalloon siellä takakujalla ja että hän
nyt on -- jossakin!"

"Ette siis luule rouva Elphinstonen tietäneen mitään Bownasista!"
sanoin. "Hyvä Jumala! Teidän käsityksenne mukaan --"

"Minun käsitykseni mukaan murhasi Mazaroffin Murdoch, ja rouva
Elphinstone tiesi sen hyvin", virkkoi hän päättävästi. "Siitä
on joka tapauksessa lakimiesten sanontatapaa käyttääkseni _prima
facie_-todistus, ja Manners on samaa mieltä kanssani! Emmekä me lähde
tästä hotellista, ennen kuin lääkäri palaa, ja sitten saamme nähdä,
eikö rouva Elphinstone ole kyllin hyvissä voimissa kuulusteltavaksi. Ja
jollei hän ole -- vielä tällä hetkellä -- niin viivymme tässä talossa
siihen asti, kunnes hän on. Siinä se!"

Ennenkuin ennätin virkkaa mitään, avautui ulko-ovi ja Maythorne
tirkisti sisään, työntäen puoli päätänsä näkyviin.

"Holt!" hän kutsui.

Menin hänen luokseen; hän veti minut käytävään ja sulki oven.

"Sanoma Cottingleyltä", hän supatti. "Hän on viimeksikuluneiden kahden
vuorokauden aikana suorittanut perinpohjaisia tiedusteluja
höyrylaivakonttoreissa, työskennellen kuin neekeri. Ja vihdoin on hän
saanut selville jotakin! Tänään iltapäivällä tilasi eräs nainen, joka
tarkoin vastaa hänelle antamaani kuvausta Alison Murdochista, kaksi
matkalippua New Zealand Shipping Companyn toimistosta, Cockspur-kadun
varrella, kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin sanotun yhtiön laivalla
_Rimertaka_, joka lähtee Southamptonista varhain huomenaamulla.
Laivalle lähtee juna kello kymmenen tänä iltana Waterloo-asemalta.
Cottingley on siellä -- hän on hankkinut mukaansa pari etsivää Scotland
Yardista; aikaa säästääkseen hän meni sinne ja kertoi, mitä oli saanut
selville. Lähdemme sinne heti. Lähin kysymys on, kerrommeko tästä
noille sisällä oleville miekkosille. Mitä arvelette?"

"Corkerdale vakuutti äsken, ettei hän poistu tästä hotellista
kuulustelematta sitä ennen rouva Elphinstonea", vastasin. "Hän aikoo
odottaa kunnes lääkäri palaa."

"Tulkaa sitten!" kehoitti hän. "Kello on nyt yhdeksän ja kaksikymmentä;
ehdimme Waterloolle hyvissä ajoin. Tulimmaista! Minua ei ihmetyttäisi,
jos Cottingley vihdoinkin olisi osunut oikeille jäljille! Kerroinhan
teille, kuinka terävä veitikka hän on."

Juoksimme alas eteishalliin. Ulkosalla seisoi kaksi ajuria; Maythorne
lähestyi ensimmäistä.

"Meidän on paras pysähtyä vähän ennen kuin saavumme asemalle", hän
huomautti noustessamme rattaille. "Seisauttakaa York-tielle hotellin
kohdalla", hän lisäsi ajajalle. "Nähkääs, Holt!" hän jatkoi, kun olimme
lähteneet liikkeelle etelään päin. "Jos tämä nainen on Murdoch, tuntee
hän teidät, sillä hän näki teidät Lehtokurpassa; hän saattaa tuntea
minutkin, vaikka minä en muistakaan häntä. Meidän on senvuoksi
liikuttava varovasti; jos hän aikoo livistää lopullisesti, säikähdyttää
pieninkin seikka hänet pakosalle. Mutta -- hän tilasi kaksi
matkalippua, tämä nainen, josta Cottingley kuuli. Kellehän toinen
lienee?"

"Olisikohan hänellä ollut rikostoveri, -- jos tämä nainen todellakin on
Murdoch?" huomautin.

"Hänellä on epäilemättä ollut rikostovereita täällä Lontoossa tuossa
Harrow-kadun jutussa", vastasi Maythorne. "Ehkä häntä on avustanut
veli, josta hän puhui rouva Elphinstonelle ja neiti Merchisonille. Mitä
tulee rikostoveriin Mazaroffin jutussa -- no niin! Jos hänellä oli --"

Maythorne vaikeni ja oli ääneti niin kauan, että minä vihdoin kysyin,
mitä hän ajatteli.

"Ajattelin sitä", hän vastasi hitaasti, "sitä, että jos tämä nainen
Murdoch todella murhasi Mazaroffin ja jos hänellä oli rikostoveri, ja
jos Murdoch on sama nainen, joka tänään tilasi kaksi matkalippua Uuteen
Seelantiin, ja jos -- kaikki on vain jos, käsitättehän -- jos toinen
matkalippu on hänen rikostoveriaan varten, niin silloin otaksuttavasti
saamme hyvin hämmästyttävän yllätyksen ja paljastuksen! Mutta, kuten
sanoin, kaikessa siinä on jos."

Laskeuduimme ajurin rattailta York-tien kulmassa ja astelimme ripeästi
suurelle asemalle. Ennen kuin olimme ehtineet rinteen puoliväliin,
kohtasimme Cottingleyn. Hän maleksi kädet housuntaskuissa ja savuke
riippumassa höllällä omituisen suun pielessä ja näytti yhtä tyyneltä ja
huolettomalta kuin aina.

"Arvelin teidän tulevan tätä tietä", hän sanoi meidän pysähdyttyä.
"Tulitte hyvissä ajoissa -- on vielä viisikolmatta minuuttia. Luulisin,
että hän -- he, tarkoitan -- saapuvat vasta viimeisellä hetkellä. Ja
kaikki on valmiina. Ainoa pulma on: jos tämä nainen on se, joksi häntä
epäilemme -- Murdoch -- kuka voi tuntea hänet varmasti?"

"Herra Holt", vastasi Maythorne.

Cottingley silmäili minua arvostelevasti -- luulenpa, ettei hän pannut
minuun kovinkaan suurta merkitystä.

"Tunnetteko hänet?" hän tiedusti.

"Kyllä tunnen hänet!" vastasin.

Virkkamatta enää sanaakaan hän kääntyi kantapäällään asemaa kohti.

"Nyt on meneteltävä seuraavasti", hän puheli kävellessään välissämme.
"Southamptonin juna lähtee sillalta numero neljä täsmälleen kello
kymmenen. Muassani on kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä Scotland
Yardista -- minun oli tietysti käytävä siellä kertomassa kaikki, jos
minun oli mieli saada mitään kunnollista aikaan -- ja he ja minä olemme
sillalla. Hän ei tunne meitä. Onko pelättävissä, että hän tuntee
jommankumman teistä?"

"On hyvin otaksuttavaa", vastasi Maythorne, "että hän tuntee meidät
molemmat."

"No niin", virkkoi Cottingley. "Siispä teemme näin. Minä ja etsivät
olemme jo vihjaisseet rautatieviranomaisille, että saattaa tapahtua
tärkeä vangitseminen, ymmärrättekö? Aion sijoittaa teidät molemmat
juuri sulkupuomin sisäpuolelle, jossa olette näkymättömissä.
Pysyttelette siellä, kunnes matkustajia alkaa tulla portista junaan.
Minä olen lähellänne; etsivät ovat metriä tahi paria kauempana,
kosketuksissa minun kanssani; saapuvilla on myöskin pari, kolme
rautatiepoliisia siltä varalta, että syntyy häiriötä. No, jos herra
Holt tuntee tämän Murdochin, antaa hän minulle merkin nostamalla
hattuaan juuri naisen kulkiessa ohitse -- ja loput saatte jättää meidän
huoleksemme. Sitten ei ole muuta kuin se, että jos pidätämme hänet,
niin olen sopinut asemaväen kanssa, että etsivien on kiireisesti
vietävä hänet pieneen sillalla olevaan toimistoon -- te seuraatte
sinne."

"Selvä on!" sanoi Maythorne. "Käsitämme järjestelysi, Cottingley."

Cottingley viskasi pois savukkeensa.

"Eteenpäin sitten!" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon.
"Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!"

Menimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä
iltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti
edellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse
kuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä
vasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse,
muutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin.
Siellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua
sinne.

"Muistakaa!" hän teroitti vielä. "Jos näette etsimänne naisen, niin
hattu ylös! Mutta -- toimikaa varmasti!"

Hän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla
palavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja
alkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin
päässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista
miestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina,
jotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä
uurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän
pakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois
Cottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä
piilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.

Se odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma
hyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä
tuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen
röykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä
kiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän
pitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme
-- minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin -- ei hätäillyt.
Asemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan
yläpuolella riippui kello -- en malttanut olla silloin tällöin
vilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole
milloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille
kymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille.
Viisi -- neljä -- kolme...

"Holt!" kuiskasi Maythome. "Vireänä nyt! Onko se hän?"

Sulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja
joustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen,
lyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en
voinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin
kaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt.
Sekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään
melkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja
tulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt,
ja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.

"Eteenpäin!" huudahti Maythorne. "Joutuin nyt! Mutta kukahan tuo toinen
on?"

Jo maltittomiksi käyneet asemavahdit hoputtivat naisia kolmannen luokan
vaunuosastoon, kun heidän ympärilleen muodostui piiri, jossa olivat
molemmat etsivät, muutamia rautatiepoliiseja, Cottingley, Maythorne ja
minä. Toinen etsivistä laski kätensä pitemmän naisen käsivarrelle.

Ensimmäisen kerran eläissäni näin silloin vangitsemisen ja minua
hämmästytti, kuinka vikkelästi, kätevästi ja hätäilemättä se kävi.
Olimme vieneet naiset lähellä olevaan pieneen toimistoon, ovi oli
suljettu ja ikkunaverhot vedetty eteen, ennenkuin oikein käsitin mitä
tapahtui -- avaimen kiertyessä kuulin junailijan pillin ja veturin
vihellykset, kun kello kymmenen pikajuna lähti kiitämään matkaansa. Ja
sitten käännyin... vastaamaan kysymykseen.

"Tuo on Alison Murdoch -- kyllä", vakuutin.

"Niin -- siitä ei ole epäilystäkään."

Vanhempi etsivä kääntyi toisen naisen puoleen. Tämä nojasi pöytää
vasten; hän hengitti lyhyin, nykivin vetäyksin ja koko hänen ruumiinsa
vapisi.

"Riisukaa pois tuo huntu!" ärähti etsivä. "Joutuisasti!"

Seisoimme jännittyneinä tuijottaen, kun nainen nosti kättään ja
irroitti paksun hunnun, joka oli tyyten piilottanut hänen piirteensä.
Se putosi pois -- ja ensimmäinen kiihtymyksen huudahdus luiskahti
Maythornelta, joka tavallisesti oli niin kylmäverinen ja hillitty.

"Hyvä Jumala! _Rouva Musgrave_!"

Rouva Musgrave purskahti itkemään ja kääntyi Alison Murdochiin päin,
joka seisoi hänen lähellään tuikeana ja uhmaavana.

"Sinä sanoit, että kaikki sujuisi hyvin!" hän valitti moittivasti.
"Vannoit minulle, että olimme turvassa tällä tavoin! Vakuutit
vakuuttamistasi, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta
kiinnijoutumisesta --"

"Suusi kiinni, tomppeli!" sähähti Alison Murdoch.

Katselin vastenmielisen ihmetyksen vallassa, kun Cottingley etsivien
valvonnan alaisena aukaisi naisten matkalaukut ja otti esille niiden
sisällön. Siellä oli rahaa hämmästyttävän paljon -- seteleitä, jotka
tietysti olivat olleet Mazaroffin omaisuutta, timantteja ja Mazaroffin
arvoesineitä. Ja Alison Murdochin matkalaukussa oli kultainen
taskukello, johon kaiverrettu omistuskirjoitus osoitti, että sen oli
James Bownas saanut lahjaksi ammattitovereiltaan.

"Tuollaisilta ihmisiltä jää aina joku seikka huomioon ottamatta",
huomautti Maythorne, kun neljännestuntia myöhemmin ajoimme takaisin
Shortin hotelliin. "Tai pikemmin he tekevät aina jonkun perinpohjaisen
typerän erehdyksen. Jollei Alison Murdoch olisi heittänyt jälkisäädöstä
Elphinstonen kirjastoon, olisi ollut vaikea saada varmaa selkoa
Mazaroffin murhasta, ja jollei hän olisi ollut niin ahnas ja
saaliinhimoinen, ettei malttanut olla anastamatta Bownas-raukan
lahjakelloa, emme todennäköisesti olisi koskaan voineet todistaa, että
juuri hän murhasi Bownasin. Hän teki kuitenkin ne molemmat! Mutta...
rouva Musgrave!"

"Kumpi heistä ampui Mazaroffin?" kysyin.

"Niin!" vastasi hän tietävän näköisenä. "Se on visainen pykälä, Holt!
Mutta -- rouva Musgrave tietää, ja -- rouva Musgrave kertoo! Hän ei
kykene kestämään samoin kuin toinen."

Riensimme yläkertaan heti Shortin hotelliin saavuttuamme. Siellä
puhelivat Corkerdale ja Manners lääkärille ja Sheilalle käytävään
aukeavassa komerossa. Corkerdale oli ilmeisesti vieläkin nenäkäs;
lääkäri näytti jonkun verran harmistuneelta, ja Sheila oli
silminnähtävästi suutuksissaan.

"-- teidän pitää käsittää, tohtori, että se on velvollisuutemme",
lausui Corkerdale meidän tullessamme heidän luokseen. "Minä tahdon
eräitä selityksiä rouva Elphinstonelta."

"Se ei ole enää lainkaan tarpeellista", keskeytti Maythorne, laskien
kätensä etsivän olalle. "Kaikki on suoritettu! Saimme heidät kiinni! He
ovat varmassa tallessa lukkojen ja telkien takana."

Sheilalta pääsi terävä hämmästyksen huudahdus, ja Corkerdale pyörähti
kerkeästi Maythorneen päin.

"Saitte heidät kiinni!" hän kummasteli. "Kuka heidät sai?"

"No niin, jos haluatte sen tietää, niin sen teki konttoristini
Cottingley -- sukkelin mies koko Euroopassa teidän alallanne! Tietenkin
hänen apunaan oli joitakuita teikäläisiä. Mutta kunnia on Cottingleyn",
selitti Maythorne. "Mainio sieppaus!"

"Ja ketkä on vangittu?" tiedusti Corkerdale, melkein epäillen.

Maythorne katsahti Sheilaan.

"No niin", hän vastasi. "Se ei enää ole mikään salaisuus. Kaksi naista!
Alison Murdoch ja rouva Musgrave. Eikä heidän syyllisyyttään voida
ollenkaan epäillä -- heillä oli Mazaroffille ja Bownasille kuuluvaa
omaisuutta muassaan -- sananmukaisesti muassaan."

Corkerdale kääntyi Mannersiin päin, jonka suu ja silmät rouva Musgraven
nimeä mainittaessa olivat menneet mahdollisimman levälleen.

"Niinpä niin", virkkoi Corkerdale. "Siinä tapauksessa ei meidän
mielestäni luonnollisestikaan tarvitse tavata rouva Elphinstonea."

Kului muutamia päiviä, ennen kuin minä näin rouva Elphinstonen. Vihdoin
minut päästettiin hänen puheilleen. Lausuin hänelle muutamia
sovinnaisia kohteliaisuuksia hänen terveydentilastaan, ja hän vastasi
niihin. Sitten hän istui jonkun aikaa ääneti, tuijottaen minuun
hievahtamatta -- niin hievahtamatta, että oloni alkoi tuntua
toivottoman epämukavalta. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.

"Mikäli olen huomannut", hän sanoi, "menette te ja Sheila kaiketi
kihloihin -- lopulta?"

Silloin minusta tuntui parhaalta tunnustaa asia suoraan.

"Asia on niin, madam", vastasin, "asia on niin -- hm -- niin -- että
Sheila ja minä olemme kihloissa nyt jo!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mazaroffin murhajuttu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.