Title: Arethusa - Konstantinopolin orjatar
Author: Crawford, F. Marion (Francis Marion)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arethusa - Konstantinopolin orjatar" ***


ARETHUSA

Konstantinopolin orjatar


Kirj.

F. MARION CRAWFORD


Englanninkielestä suomentanut

Väinö Jaakkola



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



I LUKU.


Carlo Zeno, venetsialainen aatelismies, entinen kirjuri, entinen
peluri, entinen onnenonkija, entinen Patrasin palkkapitäjän
maallikkohaltija, entinen kaksintaistelija ja entinen kreikkalainen
kenraali, noin yhdeksänkolmatta vuoden ikäinen ja sitkeässä ruumiissaan
arvet puolestakymmenestä haavasta, jotka olisivat tuottaneet kuoleman
tavalliselle miehelle, oli päättänyt kääntää uuden lehden, ruvennut
tukkukauppiaaksi ja asui Konstantinopolissa vuonna 1376.

Hän oli ostanut talon itse kaupungista, koska genualaiset kauppiaat
asuivat kaikki Peran kaupunginosassa Kultaisen Sarven toisella
puolen. Venetsialainen ei olisi voinut elää samassa paikassa
genualaisen kanssa, sillä ilma olisi varmasti myrkyttänyt hänet; ja
sitäpaitsi genualaisen naaman näkeminen, Genuan murteen kuuleminen ja
genualaisen ruoanlaiton haju olivat kaikki yhtä inhottavia laguunien
rannalla kasvaneelle. Genuaa ei sopinut mainita sivistyneitten
venetsialaiskorvien kuullen, sen pelkkä nimikin oli mahdoton
säädyllisten venetsialaishuulten äännettäväksi; ja noiden tavujen
lausuminen liikeasioissakin oli kamalan pahaonnista.

Siitä syystä Carlo Zeno ja hänen ystävänsä olivat asettuneet vanhaan
kaupunkiin, kreikkalaisten, bukaralaisten, juutalaisten ja tsherkessien
joukkoon, ja jättäneet genualaiset Peraan yksikseen, ollen ikäänkuin
ei heitä olisi ollut olemassakaan. Tätä kuvittelua ei tosin aina ollut
helppo pitää yllä, sillä Zenolla oli erittäin hyvät silmät eikä hän
voinut olla näkemättä noita ihmiskunnan mätämunia Kultaisen Sarven
vastarannalta, istuessaan parvekkeellaan kevätiltoina; ja hänen
ainoana lohtunaan oli haaveilla, kuinka tuhoaisi heitä tukuttain,
hakkaisi heitä kappaleiksi sadoittain ja tuhansittain ja pinoisi
pyramiideja heidän rumista irvistävistä päistään. Mitävarten he
olivat genualaisia? Carlo Zeno olisi kernaammin ottanut korvapuustin
turkkilaiselta Amurad-sulttaanilta, joka asui salmen toisella puolen
Vähässä-Aasiassa, kuin kohteliaan sanan vähimmän vastenmieliseltä
noista vihoviimeisistä genualais-kuvatuksista. "Katsokaa", sanoi
Tertullianus kerran ivallisesti, "kuinka nuo kristityt rakastavat
toisiaan." Asiat eivät olleet parantuneet yhdessätoista vuosisadassa
senjälkeenkuin tuo oppinut kirkon tohtori oli lähtenyt tästä elämästä,
arvatenkin helläsydämisempään maailmaan. Mutta Carlo Zeno olisi
vastannut, että genualaiset eivät olleet kristityltä enempää kuin
muulit, eivätkä läheskään sen vertaa kuin siat, jotka kaikki ovat
autuaan Antonius-pyhimyksen erikoisen suojeluksen alaisia.

Juuri siihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, olivat nuo inhottavat
genualais-roistot vielä lisäksi vallankumouksen voitokkaalla puolella.
He olivat nimittäin auttaneet keisari Andronikusta vangitsemaan isänsä,
keisari Johanneksen, Amenan torniin kaupungin pohjoisosassa, Kultaisen
Sarven rannalla, sekä sulkemaan molemmat nuoremmat veljensä toiseen
tyrmään. Totta kyllä oli Johannes-keisari määrännyt Andronikuksen ja
hänen pienen viisivuotiaan poikansa sokaistavaksi kiehuvalla etikalla,
mutta genualainen raha oli saanut etikan ihmeellisesti muuttumaan
lienteäksi valkoviiniksi ja alentanut lämpömäärän kiehumapisteestä
terveelliseksi pesuvesilämmöksi, niin ettei poika enempää kuin isäkään
kärsineet mitään vahinkoa tuosta toimenpiteestä. Mutta Andronikus
kantoi isälleen kaunaa pelkästä aikomuksestakin ja oli kostanut
ottamalla häneltä valtakunnan, sen verran kuin sitä oli, ensi aluksi,
varaten itselleen ilon murhauttaa isänsä ja veljensä sopivaan aikaan
vastedes.

Kaikki tämä oli epäilemättä niinkuin olla pitikin, ja Andronikus oli
kiistämättä keisari sillä haavaa, koska genualaiset ja sulttaani Amurad
niin tahtoivat; mutta Amurad ei ollut aina ollut hänen ystävänsä,
eivätkä genualaiset olleet aina olleet voitonpuolella venetsialaisista;
tuuli saattoi kääntyä yks'kaks' ja myrskynpuuska tempaista hänet pois
valtaistuimelta vielä nopeammin kuin lempeä tuulenleyhkä oli hänet
sille nostattanut.

Niin ajatteli Zenokin ja aprikoi mielessään, näkisikö sallimus ehkä
hyväksi tehdä hänestä myrskynhengen. Hän välitti hyvin vähän Kauniista
Johanneksesta, joksi Paleologosta nimitettiin, mutta hän välitti
melkoisesti mahdollisesta tilaisuudesta ajaa genualaiset pois Perasta
ja saada Tenedos-saari Venetsian tasavallalle.

Ja nyt hän oli suorittanut päivän liikeasiat ja syönyt päivälliseksi
paistettua palamiittia, sillä päivä oli perjantai ja palamiitti
paras kala mikä vedessä ui Dardanellien ja Mustanmeren välillä; ja
Zeno olisi yhtä vähän syönyt lihaa kieltäymyspäivänä kuin hän olisi
istunut pöytään genualaisen kanssa. Hänet oli kasvatettu hengelliseen
säätyyn, ja vaikka yritys tehdä hänestä pappia oli epäonnistunut
silminnähtävistä syistä, noudatti hän uskollisesti niitä pikku
sääntöjä ja määräyksiä, joita hänet oli opetettu pitämään pelastuksen
välikappaleina, koska hän oli pikaluontoinen ja altis etsimään vaaroja,
eikä koskaan ulkona liikkuessaan voinut olla varma, palaisiko elävänä
kotiin. Hän ei ollut riidanhaluinen omasta puolestaan, mutta hän
antautui ihmeen helposti ajamaan toisten ihmisten riitakysymyksiä,
milloin nämä näyttivät olevan oikeassa. Mitä toivottomampi jokin oikea
asia tai pyrkimys oli, sitä varmempi oli, että Carlo Zeno ottaisi
puoltaakseen sitä ja taistelisi sen puolesta niinkuin se olisi ollut
hänen omansa.

Mutta nyt, jos koskaan, hän oli rauhallisella päällä; sillä
dalmatialainen kokki oli valmistanut palamiitin parahultaisesti;
salaatti, joka oli sitä seurannut, oli laitettu hänen mielensä
mukaan, niin että raastetut pippurit, säilykeoliivit, anshovikset ja
kardemummansiemenet oli kaikki sekoitettu kähäräin salaatinlehtien
joukkoon; ja aterian lopuksi nautittava viinikulaus oli kimmeltänyt
murano-lasissa kuin elävä kulta, ja sen maku, kun hän ajatuksissaan oli
sitä maistellut, oli saanut hänet ajattelemaan tuoksua, jonka tyven
päivänpaiste saa uhkumaan viiniköynnöksissä ja puissa riippuvista
hedelmistä. Hän istui tilavassa nojatuolissa katetulla parvekkeellaan
ja hänellä oli sellainen tunne, että sillä hetkellä rauha ja hiljainen
kodikkuus olivat melkein yhtä suloiset kuin maailman paras taistelu.
Enempää olisi ollut mahdoton sanoa.

Aurinko oli alhaalla, sillä keväiset päivät eivät vielä olleet pitkät,
ja kaupungin varjo lankesi jo Kultaisen Sarven syvän, sinisen veden
poikki. Zeno katseli alas eloisaan näköalaan. Hänen terävä katseensa
seurasi ohiliukuvia veneitä ja pehmeni, sillä niiden näkeminen sai
hänet muistelemaan Venetsiaa, laguuneja ja kotiaan. Parantumattomin
kulkuri on tavallisesti toivottomimman hellämielinen kotipaikkaansa
kohtaan.

Zenolla oli ruskeat silmät, joiden katse voi pehmetä kuin naisen,
mutta paljon useammin ne olivat terävät ja valppaat, ottaen nopeilla
käänteillä huomioonsa kaiken mitä oli nähtävissä, kunnes kiintyivät
tähystämään läpitunkevina siihen, mikä sillä haavaa enimmin veti niiden
omistajan mieltä puoleensa, -- ystävään tai vastustajaan, otukseen,
jota hän oli ajamassa, naisen kasvoihin tai vartaloon. Hän ei ollut
iso, mutta kauttaaltaan hyvärakenteinen ja sopusuhtainen, joustava,
sitkeä ja vilkas. Hänen pienet, ruskeat kätensä, tiiviit ja lujat,
näyttivät valmiilta tarttumaan tai iskemään silmänräpäyksessä --
ihanteelliset taistelijan kädet. Sama valmis ja peloton ilme oli hänen
sileiksi ajelluissa kasvoissaan ja pienessä, tarmokkaassa päässään,
ja kun hän liikkui, ilmaisi pieninkin ele samoja ominaisuuksia.
Naiset eivät pitäneet häntä kauniina siihen aikaan, jolloin
kauneuden ihanteeseen sekä miehessä että naisessa liittyi vaalea tai
punaisenruskea tukka, maidonvalkea iho ja kirsikanpunaiset huulet.
Itse asiassa Carlo Zeno tuskin näytti huuliaan ollenkaan, hänen
tuuhea tukkansa oli melkein musta ja hänen kasvonsa olivat jo yhtä
ruskettuneet ja ahavoituneet kuin vanhan merimiehen. Mutta niinkuin
monet toiminnanmiehet hän oli hyvin huolellinen pukuunsa nähden ja
erinomaisen tarkka tavoiltaan. Sotarivissä ovat suurimmat keikarit
usein parhaat soturit, selitettäköön se asia miten tahansa. Jotkut
upseerit sanovat, että sellaiset miehet ovat aivan liian turhamaisia
livistääkseen pakoon. Moni ranskalainen ylimys, joka päätti päivänsä
mestauslavalla vallankumouksen aikana, käytti viimeisistä hetkistään
suuremman osan pukeutumiseen kuin sielunsa puolesta rukoilemiseen ja
kuoli sankarina ja aatelismiehenä. On vikoja, kuten turhamaisuus, jotka
toisinaan voivat käydä hyveistä. Carlo Zeno oli yksi niitä ihmisiä,
joiden ulkoasuun ei vaikuta paljon se mitä he tekevät, joihin matkan
tomu ja kuumuus eivät näytä jättävän mitään jälkiä, jotka ovat alati
puhtaita, siistejä ja raikkaita, saattaen tavalliset ihmiset kateuteen
ja epätoivoon. Hänen tummanpunainen samettibarettinsa oli aina samassa
kulmassa hänen tuuhealla tukallaan ja sen kiilto oli yhtä tahraton kuin
jos tomua ei olisi ollut olemassakaan. Hänen viininvärisen takkinsa
oravannahkareunus ei ollut koskaan pörröinen eikä reunoista kulunut;
kaulan ja ranteiden ympärille poimutetussa hienossa paidassa ei koskaan
näkynyt nuhrautumisen merkkiäkään; Konstantinopolin muta ei koskaan
tarttunut hänen hyvämuotoisiin, pehmeästä bulgarialaisesta nahasta
tehtyihin kenkiinsä.

Viimeksimainitut olivat juuri tällä haavaa esiintyönnetyt, kun hän
nojautui selkäkenoon tilavassa nojatuolissaan ja oikoi jalkojaan,
kysellen mielessään hämärästi, tokko hän mahtoi kauan tyytyä siihen
rauhalliseen elämään, jota hän vietti.

Ikäänkuin vastaukseksi tähän kysymykseen ilmestyi samassa hänen
kirjanpitäjänsä ja sihteerinsä, pieni, tärkeännäköinen harmaapartainen
olento, tullen parvekkeelle kirje kädessä.

"Venetsiasta, herra", sanoi Omobono -- se oli hänen nimensä -- "ja
käsialasta ja sinetistä päättäen arvelen sen olevan messer Marco
Pesarolta."

Zeno rypisti otsaansa ja sitten hymyili, kuten hän tavallisesti teki
Omobonon parantumattoman uteliaisuuden esiinpistäessä. Se olikin
ainoa vika tuossa erinomaisessa henkilössä, joka oli välttämätön
Zenon jokapäiväisessä elämässä ja arvaamattoman tärkeä hänen
liiketoiminnassaan. Omobonon kasvot olivat surumieliset ja lempeät
kuten tavallisesti rehellisellä miehellä, joka omissa asioissaan on
epäonnistunut, mutta jonka oivalliset ominaisuudet ovat verrattoman
hyödylliset voimakkaampien miesten palveluksessa.

Zeno otti kirjeen ja katsahti satamaan päin, kauas oikealle talosta.
Omobono otti lyhyen askeleen taaksepäin, mutta piti katseensa paperiin
kiinnitettynä.

"Tänään ei ole ankkuroinut yhtään ulkomaalaista alusta", sanoi
kauppias. "Kuka tämän toi?"

"Erään venetsialaisen laivan kapteeni, joka on ankkurissa ulkona
Teodosiuksen sataman edustalla."

Zeno nyökäytti huolettomasti katkaistessaan nyörin. Kirje oli
kirjoitettu lujalle padualaiselle liinapaperille, taitettu
kuusinkerroin ja sidottu kierretyllä hamppurihmalla, jonka päätesolmu
oli puristettu punaiseen vahaan ja painettu litteäksi raskaalla
sinetillä. Omobono tähysti äänetönnä isäntäänsä, toivoen saavansa
kuulla arvanneensa oikein kirjeen lähettäjän nimen. Lukemiseen
kiintyneenä Zeno ei pannut huomiota sihteeriin, joka vähitellen
hivuttautui lähemmäksi, kunnes melkein saattoi erottaa sanat.

Kirje oli kirjoitettu hyvin pitkin lausein, Venetsian murteella, ja
kuului seuraavasti:

"Rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni! Lähetän tämän kirjeen Sebastian
Cornerin hyvän laivan mukana, joka lähtee huomenna, Jumalan avulla,
purjehtimaan Konstantinopoliin, lastinaan Firenzen verkaa, Dalmatian
liinaa, varsijousia, Venetsian pitsejä, olkihattuja ja sokeita
satakieliä. Varjelkoon Jumala alusta, miehistöä ja lastia noilta
katalilta genualais-koirilta ja vieköön kaikki turvallisesti matkan
määrään kahden kuukauden kuluessa. Verka, pitsit, ja olkihatut ovat
minun, muu lasti kuuluu Sebastian Cornerille, paitsi satakielet, jotka
ovat Korkean Tasavallan lahja hänen majesteetillensa Keisarille,
samoin kuin lintuja hoitava mies. Mitä mainitsin omasta osuudestani
lastiin, ei ole sanottu siinä mielessä, että kerskaisin olevani
äveriäs kauppias, sillä minä en todella ole suinkaan rikas, vaikka
olenkin lakkaamattomalla ahkeruudellani, unettomalla valppaudellani
ja rehellisellä menettelylläni säästänyt itselleni leipämurun.
Ei, vaan sanon sen päinvastoin siksi, että minulla on sinulle
pyyntö tehtävänä, ja että tietäisit minulla olevan rahaa saatavana
Konstantinopolissa tämän lastin myynnistä Martin Cornerin, Sebastianin
veljen, kauppahuoneen välityksellä, joka vaadittaessa maksaa sinulle,
rakkain ja kunnianarvoisin ystäväni, kolmesataa kultatukaattia.
Sillä minä olen varma, että sinä otat toimittaaksesi sen asian, jota
pyydän, rakkaudesta minuun ynnä kupariliiran välityspalkkiosta joka
tukaatilta. Haluan nimittäin, että ostaisit minulle kauneimman orjan,
minkä voi saada tarjoamallani rahalla, tai, jos tyttö on erikoisen
kaunis, vaikkapa kolmellasadalla viidelläkymmenellä tukaatilla. Asia
on niin, jalosukuinen ystäväni, että vaimoni, joka on, kuten tiedät,
kymmenen vuotta minua vanhempi ja luuvalon vaivaama, tarvitsee
nuorekasta ja sivistynyttä seuralaista aikansa ratoksi, ja kun aina
olen katsonut velvollisuudekseni ja asiakseni täyttää ja vieläpä, kuten
tässä tapauksessa, ennakolta arvata hänen toivomuksensa, olen halukas
käyttämään tämän suuren rahasumman yksinomaan tehdäkseni hänelle
mieliksi. Käännyn muuten sinun puoleesi, rakkain ystäväni, hyvin
tietäen että vain hieno makusi vetää vertoja hyväntahtoisuudellesi.
Vaimoni haluaisi, olen siitä varma, seurakseen tytön, jolla on kaunis
luonnollinen tukka, joko aivan musta tai hyvin vaalea, punaruskea
väri kun on täällä niin yleinen, että se saa melkein toivomaan,
etteivät naiset lainkaan värjäisi tukkaansa. Rakas ja kunnianarvoinen
ystäväni, hampaat ovat hyvin tärkeät; pyydän sinua panemaan mitä
suurinta huomiota niiden valkoisuuteen ja säännöllisyyteen, sillä
vaimoni on hyvin tarkka vaatimuksissaan. Ja myöskin pyydän sinua
valitsemaan orjan, jolla on sirot nilkat, ei suuremmat kuin minkä
ympäri peukalosi ja keskisormesi ylettyvät. Vaimoni välittää vähemmän
hyvin hoikasta vyötäröstä, vaikka, jos se on luonnostaan solakka,
se varmasti lisää kauneutta. Kaikessa tässä, rakas ystäväni, käytä
rakkaudesta minuun niitä arvostelun lahjoja, joita taivas on niin
runsaasti sinulle suonut, niin olen varma, että tulet pitämään
tehtävääni kohtuullisena. Sebastian Corner, joka on vanha mies, ottaa
huostaansa orjan ja tuo hänet Venetsiaan, jos vain pidät huolta siitä,
että hän saa asiaankuuluvan suojan ja ravinnon siihen saakka kuin laiva
on valmis lähtemään, ja tämä tavallisen taksan mukaan. Olen myöskin
sopinut Sebastian Cornerin kanssa, ettei tyttöä sijoiteta yhteiseen
kajuuttaan muiden naisorjien kanssa, joita hän tuo Mustaltamereltä
omaan laskuunsa, vaan erikseen ja paremmalle ruoalle, jotta hän ei
kävisi epämiellyttävän laihaksi. Kuitenkin sillä puheella, että
hänen vakinainen orjainkaitsijansa on oleva vastuunalainen hänen
suojelemisestaan ja tulee valvomaan hänen käytöstään matkan varrella.
Tämä siis, kaikkein arvokkain, rakkain ja kunnioitetuin ystäväni, on
se tehtävä, jonka pyydän sinun suorittamaan; ja tässä ynnä kaikissa
muissakin asioissasi rukoilen kaitselmuksen kättä, pyhimysten apua ja
sadankahdeksantoista nikealaisen kirkkoisän viisautta olemaan aina
sinun kanssasi. Venetsiasta. Marco Pesaro kaikkein jalosukuisimmalle
ylimykselle Carlo Zenolle, ystävälleen. Maaliskuun neljäntenätoista
päivänä vuonna 1376."

Zeno hymyili useaan kertaan kirjettä lukiessaan, mutta hän ei katsonut
ylös ennenkuin oli päässyt loppuun. Hänen katseensa sattui kirjuriin,
joka oli nyt paljoa lähempänä kuin äsken.

"Omobono", sanoi Zeno vakavasti, "uteliaisuus sopii huonosti sinun
ikäisellesi miehelle. Harmaasta parrastasi ja juhlallisesta naamastasi
huolimatta sinä olet yhtä vaaniva ja utelias kuin nuori tyttö."

Omobono katseli katuvaisena yhteenliitettyjä käsiään ja liikutteli
vasenta hiljalleen oikeassa.

"Voi, herra", vastasi hän, "minä tiedän sen. Kunpa nämä käteni olisivat
saaneet pitää tuhannesosankaan siitä, mitä silmäni ovat nähneet."

"Olisit rikas, jos niin olisi", tokaisi Zeno. "On hyvä onni, että sinä
noine tavattomine taipumuksinesi toisten asioihin voit edes pitää
jotakin takanasi. Koska epäilemättä olet tutustunut tämän kirjeen
sisältöön yhtä hyvin kuin minäkin --"

Kunnon ukko väitti vastaan.

"Toden totta, herra, kuinka olisin voinut lukea sanaakaan näin kaukaa?
Koettakaa itse, herra, sillä teillä on paljon nuoremmat ja paremmat
silmät kuin minulla."

"Nuoremmat kyllä", vastasi Zeno, "mutta tuskin paremmat. Ja lähetä nyt
sana Barlaamille, syyrialaiselle kauppiaalle, ja käske hänen tulla
pian, sillä hän voi tehdä kauppoja kanssani ennen auringonlaskua."

"Hän ei tee kauppoja tänään", vastasi Omobono. "Nyt on perjantai, jonka
muhamettilaiset pitävät pyhänä."

"Sen pahempi Barlaamille. Hän menettää hyvän kaupan. Lähetä sana
Abraham Smyrnalaiselle, juutalaiselle karavaani-välittäjälle."

"Hänkään ei tee kauppoja", sanoi Omobono, "sillä huomenna on sabatti,
ja shabbes alkaa perjantai-iltana."

"Autuaan evankelistamme Markuksen nimessä, käske sitten joku kristitty,
sillä sunnuntai ei voi alkaa perjantaina edes Konstantinopolissakaan."

"Ehkä Rustan Karaboghazdzhi, bukaralainen, sopisi", ehdotti Omobono.

Zeno katsahti terävästi kirjuriin.

"Orjakauppiasko?" kysäisi hän.

Omobono nyökkäsi, mutta punastui samalla hiukan, miesparka, ja katsoi
jälleen käsiinsä, sillä hän oli antanut ilmi itsensä, väitettyään
olevansa aivan tietämätön kirjeen sisällöstä. Zeno nauroi iloisesti.

"Sinä olet kelpo mies, Omobono", sanoi hän. "Sinä et voisi pettää
lastakaan. Oletko ehkä sattunut kuulemaan, että Rustanilla on mitä
messer Marco haluaa?"

Mutta Omobono pudisti päätään ja punastui yhä enemmän.

"Toden totta, herra, -- minä en tiedä mitä ystävänne haluaa, -- minä
vain arvasin --"

"Oikein hyvin arvattu, Omobono. Jos minä voisin arvata tulevaisia
asioita yhtä hyvin kuin sinä nykyisiä, niin olisin rikas mies.
Niin, käske Rustan. Luulen, että hän sopiikin minulle paremmin kuin
juutalainen tai muhamettilainen."

"Täällä on sananpartena, että tarvitaan kymmenen juutalaista pettämään
kreikkalaista ja kymmenen kreikkalaista pettämään bukaralaista", sanoi
Omobono.

"Puhumattakaan noista genualaisista sioista, jotka pettävät
koko Itäistä keisarikuntaa! Mitä mahdollisuuksia meillä
venetsialaispoloisilla on sellaisessa paikassa?"

"Suokoon taivas genualaisille Sodoman ja Gomorran kohtalon ja Juudas
Iskariotin hirttonuorani" rukoili Omobono hartaasti.

"Kaikella muotoa", vastasi Zeno, "sitä toivokaamme. Nyt bukaralaista
hakemaan."

Omobono kumarsi ja lähti parvekkeelta, ja hänen isäntänsä heittäytyi
jälleen selkäkenoon nojatuolissaan, kokoontaitettu paperi yhä
kädessään. Hänen ilmeikkäillä kasvoillaan kuvastui hetken aikaa
hauskuus, mutta tuokion kuluttua ne muuttuivat enemmän hyväntahtoista
halveksumista ilmaiseviksi, kun hänen ajatuksensa palasivat kirjurin
viime sanoista Marco Pesaroon ja hänen kirjeeseensä.

Tämä Pesaro oli nelikymmenvuotias lihava pikku mies, joka oli nainut
rikkaan lesken, häntä itseään kymmenen vuotta vanhemman. Carlo Zeno
oli ollut hänen kanssaan hyvä tuttu ennen hänen naimisiinmenoaan; hän
oli ollut hauska velikulta, iloinen hulttio, joka rakasti nuorempain
miesten seuraa eikä tehnyt heille mitään hyvää esimerkillään eikä
neuvoillaan. Hänen isänsä ja äitinsä olivat molemmat joutuneet sen
suuren ruton uhreiksi, joka riehui Zenon syntymävuonna, ja Marco oli
kasvanut kahden vanhan tädin hoivissa, jotka hellivät häntä suuresti.
Tulos, mikä on tavallinen sellaisissa tapauksissa, oli seurannut
aikanaan; hän oli tuhlannut omat varansa samoin kuin nekin, mitä oli
perinyt tädeiltään, jotka kuolivat sopivaan aikaan, ja neljääkymmentä
lähetessään hän oli huomannut olevansa pennitön, suuren perheen etäinen
sukulainen, täydessä terveydessä huolimatta lähes neljännesvuosisadan
huvittelusta ja kemuilusta, ja mielentilaltaan suuresti taipuvainen
viettämään samaa elämää ainakin toiset kaksikymmentä vuotta. Sydän oli
nuori vielä, pyöreät, raikkaanpunaiset kasvot olivat yhä mielettömän
nuorekkaat, mutta kukkaro oli pysyvässä lamaannustilassa, ilman
toipumisen toiveitakaan. Silloin Marco möi kaiken mitä hänellä oli,
aina miekkaan asti, jota hän ei ollut koskaan paljastanut, ynnä
jalokivikoristeiseen tikariin, jolla hän ei ollut tehnyt pahempaa
tuhoa kuin katkaissut rakkauskirjeitten nyörejä; hän möi viimeiset
hopealusikkansa, hopeaisen juomapikarinsa ja kultaketjun ja -pallon
viitastaan, ja tuloilla hän piti tusinalle ystäviään viimeiset
jäähyväiskemut. Sitten seuraavana päivänä hän masentunein mielin ja
kohtaloonsa alistuen kosi hyvin rikasta, elähtänyttä ja hurskasta
leskeä, joka kuuden kuukauden ajan oli luonut häneen helliä silmäyksiä,
ja sai paikalla myöntävän vastauksen. Osalla vaimonsa rahoista hän
ryhtyi harjoittamaan itämaankauppaa, luopui nuoruutensa hulluuksista ja
tuli arvossapidetyksi liikemieheksi.

Se merkitsi runsaita tuloja ja ylellisyyttä, mutta se oli samalla
orjuutta, ja hän tunsi sen ja mukautui olosuhteisiin ensi aluksi
filosoofisella tyyneydellä. Pitäisihän toki, tuumi hän, hyvän kokin
ja hyvän viinikellarin, San Cassianossa sijaitsevan komean talon
ja hyveellisen, vaikkakin elähtäneen vaimon ohella, tyydyttää
neljänkymmenen ikäistä miestä. Muu oli vain turhuutta. Voiko mikään
olla mielettömämpää hänen iällään kuin aina vain liehua perhosena --
elähtäneenä perhosena! -- yhdestä kauniista silmäparista toiseen?

Mutta hän ei ollut ottanut huomioon sitä tosiasiaa, että perhonen on
lajinsa lopullinen kehitysmuoto eikä voi muuttua miksikään muuksi. Sen
täytyy pysyä perhosena loppuun asti. Marco-parka tuli pian huomaamaan,
että hänen sydämensä oli yhtä herkkä kuin ennenkin ja saattoi
sykähdellä kuin nuoren pojan hyvin vähäpätöisestäkin kiihokkeesta,
mutta ettei tuo kiihoke, joka yllytti sen noin sopimattomaan ja
vilkkaaseen toimintaan, kovaksi onneksi koskaan ollut hänen rikas
vaimonsa. Kuitenkin aiheutti tämän naamakulma hänessä kammoa, joka oli
vielä suurempi kuin sievien kasvojen ja kauniin vartalon vetovoima.
Vaimolla oli sellainen tapa nipistää ohuet huulensa ulkonevien
hampaittensa päälle, mikä sai nahan pingottumaan hänen kyömyllä
nenävarrellaan, samalla kuin hän katsoi häneen puoleksi-suljettujen
luomiensa alta, että se sai Marcon veren hyytymään, riisti
oivallisimmaltakin kastikkeelta sen herkullisen maun ja muutti
samolaisen viinin etikaksi hänen lasissaan. Päivä päivältä vaimo
muuttui vanhemmaksi, tuikeammaksi ja ärtyisämmäksi; ja päivä päivältä
tuntui myöskin Marco Pesaron sydän muuttuvan nuoremmaksi ja yhä enemmän
vielä häntäkin paljon nuoremman kumppanin seuraa kaipaavaksi, tai
ainakin noiden ulkonaisten, näkyvien ja kosketeltavien jumalten-lahjain
likeistä läsnäoloa, sellaisten kuin syväin, lämminten silmäin ja
pehmeän, valkoisen käden, jotka mies aina on ajatuksissaan asettanut
naisen sydämen yhteyteen.

Zeno arvasi kaiken tämän ja vielä muutakin. Kirje, jonka hän oli
saanut, ei tarvinnut pitempiä selityksiä, ja vanhan tuttavuuden vuoksi
hänellä ei ollut mitään tuon Marcon antaman tehtävän suorittamista
vastaan.

Ja nyt, kaikki te jotka pysähdytte ja keräännytte tämän maailman
markkinakujan sadunkertojan ympärille, kuunnellaksenne miellyttääkö
hänen tarinansa teitä, ja moittiaksenne häntä, jos se ei miellytä, te
varmaan huudahdatte, että jos Carlo Zeno todella oli sellainen sankari,
joksi historia hänet kuvaa, hän olisi tullut hyvin, hyvin pahoilleen
siitä, että häntä pyydettiin tekemään jotakin niin epäinhimillistä
kuin ostaa ulkomailta kaunis orja lähetettäväksi ystävälle kotiin,
vaikkakin viimeksimainittu väitti tytön olevan aiotun seuralaiseksi
hänen vaimolleen. Hän olisi pahastunut ja vihastunut, hän olisi repinyt
kirjeen palasiksi ja olisi joko jättänyt sen kokonaan vastaamatta tai
kirjoittanut ja sanonut Pesarolle, että hän oli raakalainen, että
ihmiset ovat kaikki vapaita ja tasa-arvoisia, ja että niiden ostaminen
ja myyminen on suurrikos ihmisyyden majesteettia ja ihmisoikeuksia
vastaan.

Mutta näihin vastalauseisiin ja huudahduksiin on kertojalla monta
vastausta valmiina. Ensiksikin, kukaan ei ollut uneksinutkaan
ihmisoikeuksista vuonna 1376; ja toiseksi, valkoinen orjakauppa oli
melkein yhtä tuottavaa Venetsialle siihen aikaan kuin se on vuonna
1907 erinäisille suurille valtioille, jotka kertoja voisi mainita
nimeltä, mutta sillä oli se etu, ettei siinä ollut mitään tekopyhää
salakähmäisyyttä ja että se oli edellytetty kansainvälisissä
sopimuksissa, huolimatta paavista, joka tuomitsi sen vääräksi; ja
kolmanneksi, sankarit ovat aina sankareita sankarillisiin tekoihinsa
nähden, mutta jokapäiväisessä elämässään he ovat hyvin suuresti muiden
samansäätyisten ja samanaikaisten ihmisten kaltaisia, niinkuin tulette
pian huomaamaan, jos luette "pelottoman ja moitteettoman" ritari
Bayard'in elämäkerran, hänen Uskollisen Palvelijansa kirjoittaman;
sillä tuo uskollinen olento merkitsi muistiin joitakin tuon oivallisen
ritarin tekoja, jotka nykyaikainen elämäkerrankirjoittaja olisi
jättänyt kokonaan pois, mutta jotka eivät olleet sen häpeällisempiä
miehelle 1500:n tienoissa kuin juopuminen oli häpeällistä 1700:n
tienoissa tai kuin miljoonaa suurempien summien varastaminen on
häpeällistä meidän päivinämme; neljänneksi ja viimeiseksi, jos Zeno
olisi hyveellisesti kieltäytynyt ostamasta orjaa Marco Pesarolle, ei
siitä olisi syntynyt tarinaa kerrottavaksi, ja tämä on kertojan omasta
mielestä mainio todiste.

Zenon ajatukset siirtyivät pian pois Pesarosta ja tämän kirjeestä
ja lähtivät seuraamaan entistä Venetsian-aikuista elämänjuoksua,
kunnes se johti hänen sielunsa jokapäiväisen elämän sokkeloista kauas
merentakaiseen unelmien maahan. Ja hänen unelmiensa kehto oli tyyni
ja kimmeltävä vedenkalvo, mistä upeat palatsit kohosivat purppuran-
ja kullankarvaisen auteren läpi iltataivasta vasten. Laguunin yli
kantautui San Giorgion vanhain heleäin kellojen soitto, ja Venetsian
syvempiääniset kellot kumahtelivat vastaan. Samassa lehahti iltatuuli
huokumaan mantereelta käsin ja hengähti äänettömästi istrialaisten
värjättyihin purjeisiin, jotta alukset alkoivat liikkua kuin
taikavoimasta, lipuen ulos merelle yksi erältään vienolla, matalalla
kohinalla, joka kuului vain lyhyen tuokion, niinkuin naisen käden
pyyhkäistessä silkkivaatetta.

Pelkkä Venetsian muistaminen sai sen näkynä ilmestymään hänen sielunsa
silmien eteen; sillä hän rakasti synnyinkaupunkiaan enemmän kuin
hän koskaan vielä oli naista rakastanut, ja paljon enemmän kuin
omaa henkeään. Kun hän saattoi muistella Venetsiaa, kunnes laguunin
laaja pinta näytti leviävän Kultaisen Sarven syvempien ja tummempien
vetten ylle, ja kun hän saattoi kuvitella olevansa kotona, oli hän
sanomattoman ja tyvenen onnellinen eikä olisi vaihtanut unelmaansa
mihinkään todelliseen, paitsi sen omaan vastineeseen.



II LUKU.


Omobono oli vetänyt jalkaansa hyvin-rasvatut raakanahkaiset kengät,
jotka ulottuivat puoliväliin hänen laihoja sääriään, ja pannut ylleen
väljän ruskean viittansa, ennenkuin lähti ulos. Hänen sileätä harmaata
päätään peitti pehmeä huopahattu, jonka lieri oli käännetty päälaen yli
takaa, mutta vedetty pitkälle kärjelle edestä, ja oikeassa kädessään
hänellä oli luja kornellipuinen keppi. Hän oli varovaisuuden vuoksi
jättänyt kassa-arkkuun kukkaron, jossa oli hänen isännälleen kuuluvaa
rahaa, ja hänellä oli vain muutamia omia pikkurahojaan repussa
lautturin maksuksi, jos hän sellaista tarvitsisi, tai nälkäiselle
kerjäläiselle annettavaksi. Niinkuin useimmat ihmiset, joiden ei ole
onnistunut ansaita rahaa, oli Omobono hyvin säälivä köyhiä kohtaan eikä
uskonut että kaikki kerjäläiset olisivat rikkaita, jos vain viitsisivät
tehdä työtä. Mutta hän oli köyhä itsekin, ja hänen hyväntekeväisyytensä
oli vaatimatonta laatua.

Carlo Zenon talon takana oli melko leveä katu, jolla aikainen
kevätaurinko oli jo kuivannut mudan jokseenkin jähmeäksi pinnaksi.
Mutta Omobono seurasi tätä kulkuväylää vain vähän matkaa ja kääntyi
sitten kapealle ja likaiselle kujalle, joka vei toisille ja taas
toisille kujille, jotka kaikki olivat ahtaen täynnä ihmiselämää,
kaikki pimeitä ja likaisia, kaikki ruoanjätteiden saastuttamia, kaikki
löyhkääviä itämaisen ruoanlaiton väkevästä hajusta, johon sisältyi
kynsilaukkaa, käristettyä sipulia, hapanta kermaa, auringonkukkaöljyä
ja paistettua lampaanlihaa, missä asui juutalaisia tai muhamettilaisia,
-- tai paistettua kalaa, missä kristittyjä asui, koska oli perjantai.

Pienet puutalot, savun ja kuluneen talven kosteuden mustuttamat,
ulkonivat tien yli niin että toisten kerrosten vastakkain olevat
parvekkeet miltei koskivat toisiinsa. Jos rakennukset olisivat olleet
korkeammat, olisi alempiin ikkunoihin päässyt tuskin ollenkaan valoa;
nyt näki hyväsilmäinen ihminen juuri lukea keskipäivällä, jollei hän
ollut liian perällä huonetta.

Omobono tunsi nähtävästi hyvin tiensä, sillä hän ei pysähtynyt
taivaltaessaan tässä sokkelikossa, katsahti vain silloin tällöin
joihinkin tuhruisiin kilpiin, joita riippui honteloista puisista
parvekkeista tai puutangoista, joita hirsipuiden tavoin törrötti
seinistä siellä täällä. Kävellessään oli hänellä päähuolena välttää
törmäämästä yhteen vastaantulijain kanssa ja astumasta puolialastomien
lasten päälle, joita kieri ja kirkui mudassa joka oven edustalla.
Sillä kaikkialla oli lapsia, lapsia ja likaa, likaa ja lapsia, kaikki
jokseenkin samanvärisiä noissa puolipimeissä kujissa. Melkein jokaisen
avoimen oven ääressä homssuinen äiti hämmensi jotakin tummaa sekasotkua
savisen hiiliastian päällä, tai paahtoi rasvaisia lampaanlihaviipaleita
mustassa rautahaarukassa, tai käristi jotakin pahanpäiväistä kalaa
kiehuvassa öljyssä. Kristityt naiset olivat kaikkein likaisimpia ja
heidän lapsensa vähimmän terveitä ja enimmän laiminlyötyjä, sillä
monella noista pikku ryömijöistä ei ollut rihmankiertämää yllään.
Siisteimpiä olivat muhamettilaiset; heillä oli jo valloittajarodun
ryhtiä ja itsekunnioitusta, ja he kohtelivat kreikkalaisia ja
bukaralaisia naapureitaan äänettömällä ylenkatseella. Eikö sulttaani
Amurad tuolla Aasian-puoleisella rannalla asettanut ja erottanut noita
kurjia pieniä kreikkalaisia keisareita mielensä mukaan? Jos hän halusi,
eikö hän voinut valloittaa Konstantinopolin ja panna kristittyjen veren
valumaan Kultaiseen Sarveen virtana, joka punaisi Marmarameren aina
Antigoneen ja Prinkipoon saakka?

Omobono kulki yhä edelleen, pujotellen eteenpäin niin hyvin kuin
taisi, ja ihmisten kiinnittämättä häneen paljonkaan huomiota. Hän
ei ollut suinkaan kaupungin köyhimmässä korttelissa, eikä kukaan
kerjännyt häneltä hänen kulkiessaan ohi. Jos hän ajatteli jotakin
muuta kuin miten varoa astumasta jonkun lapsen harottavalle säärelle
tai käsivarrelle, niin hän kiitti taivasta ja pyhimyksiä siitä, että
hän oli syntynyt venetsialaiseksi ja pesty ja lähetetty kouluun
pienenä ollessaan kuten ainakin kristitty poika, sen sijaan että olisi
ensin nähnyt päivänvalon tai sen nimellisen jonkin Konstantinopolin
syrjäkadun varrella.

Hän kääntyi vielä yhden kulman ympäri, tullen kujalle, joka oli
vieläkin kapeampi kuin ne joita hän siihen saakka oli kulkenut,
mutta melkein autio ja paljon valoisampi, koska sen toista puolta
reunusti vain kymmenen jalan korkuinen muuri, jossa ei ollut kuin
yksi pieni ovi. Pitkin muurin harjaa oli kaikenlaisia teräviä
ruostuneita raudankappaleita ja suuret määrät särkyneitä saviastioita
sovitettu muurilaastiin ilmeisesti tarkoituksella tukahduttaa kaikki
ylikiipeämisen aikeet, joko sisältä tai ulkoa käsin. Portti itse
oli hyvässä kunnossa ja se oli hiljan sivelty tervalla ja karkealla
hiekalla kosteudelta suojelemiseksi. Tuuman pituinen, reunoilta kulunut
vaakasuora rako ja toinen pystysuora jalkaa ylempänä osoittivat, että
siinä oli kaksi persialaista lukkoa, joihin avaimet usein pistettiin.

Omobono koputti tervattuun oveen keppinsä raudoitetulla päällä ja
kuunteli. Hän erotti joukon rupattelevia tyttöjen ääniä, ja muudan
lauloi hiljalleen jollakin kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. Hän
koputti uudelleen, ja hetkisen kuluttua äänet äkkiä vaikenivat ja hän
kuuli raskaitten tohvelien lopsahtelua kosteilla laakakivillä, kun joku
tuli avaamaan.

"Kuka koputtaa?" kysyi syvä ja karkea naisääni sisäpuolelta kreikaksi,
mutta omituisesti murtaen.

"Venetsialainen, jolla on asiaa arvoisalle Karaboghazdzhille", vastasi
Omobono rauhaarakentavalla äänellä.

"Mille Karaboghazdzhille?" tiedusteli ääni epäluuloisesti.

"Rustanille", selitti Omobono lempeästi.

Hänen äänestään nainen arvattavasti päätteli, että jos pyrkijä tuli
joissakin häpeällisissä aikeissa, olisi hänessä tälle vastinta
enemmän kuin tarpeeksi. Ovi aukeni lukkojen ensin vähän kalistua ja
kirahdettua, ja Omobono hätkähti vasten tahtoaankin. Naisessa oli
todellakin riittävästi vastinta hänelle tai mille muulle miehelle
hyvänsä, jonka saattoi odottaa ovelle kolkuttavan. Ei ollut ihme, jos
venetsialainen kirjuri hiukan perääntyikin ja epäröi ennenkuin ryhtyi
uudelleen puhumaan.

Nainen oli suunnattoman suuri, punatukkainen, keltaiseen puettu
neekeritär, tinkimättä kuusi jalkaa pitkä anturattomissa tohveleissaan,
ja hänen mustat käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäiden
yläpuolelle, olivat jäntereiset ja vankat kuin konsanaan jonkun
kalastajan tai kantajan. Hänen paksut huulensa olivat jonkinlaisessa
julmassa irvistyksessä, joka päästi näkyviin kaksi riviä hampaita,
teräviä ja valkoisia kuin haikalan. Hänen tukkansa oli varmaankin
värjätty juuri sinä päivänä, sillä se liekehti punaisena kuin tuli
ihan juuria myöten, ja se törrötti melkein suorana hänen mustalta
kiiltävältä otsaltaan ja ohimoiltaan. Hänen tarkastellessaan Omobonoa
jokseenkin halveksivasti kiireestä kantapäähän, välkähtelivät hänen
sysimustain silmäinsä valkuaiset suorastaan kammottavalla tavalla.
Hänellä oli yllään sinisestä pumpulivaatteesta tehdyt, avarat, nilkasta
kootut kreikkalaiset housut ja keltainen vanulla täytetty nuttu, joka
riippui polvien alapuolelle väljissä poimuissa niinkuin jonkinlainen
hame, mutta sopi tiukasti hänen suunnattomille hartioilleen. Tämä
vaatekappale oli höllästi vyötetty hänen valtavan vyötärönsä kohdalta
punaisella vaatevyöllä, jossa hänellä oli asestuksensa, mihin kuului
kelpo kookas arabialainen puukko, pää luusta ja tuppi pronssista, sekä
pieni ruoska, jonka muodosti leveä, litteä, virtahevosen vuodasta oleva
hihna lyhyessä tammivarressa.

Tämä peloittava ilmiö seisoi pienessä esikäytävässä pitäen ovea auki
ja irvistäen Omobonolle. Hän oli sulkenut takanaan olevan toisen oven
ennenkuin avasi ulommaisen, sillä orjakauppiaan liiketaloa hoidettiin
nähtävästi hänen kauppatavaransa turvallisuutta silmälläpitäen.

"Ja mitä tahdotte Rustan Karaboghazdzhista näin myöhään iltapäivällä?"
tiedusti neekeritär. "Kuka te olette?"

"Minä olen vain kirjuri", vastasi Omobono anteeksipyytävällä äänellä ja
väristen hiukan viittansa sisässä, kun peloittava naishirviö kurotti
päätään. "Minä olen messer Carlo Zenon kirjuri, rikkaan venetsialaisen
kauppiaan, joka pyytää minua sanomaan isännällenne --"

"Isännälleni!" keskeytti musta nainen pilkallisesti nauraen. "Vai
isännälleni!"

"Minä -- minä otaksuin --" änkytti Omobono anteeksipyytävästi.

Neekeritär siirtyi hiukan ja laski toisen valtavan kätensä lanteelleen,
samalla kuin antoi toisen hitaasti liukua ylös ovenpieltä pitkin,
kunnes se oli hänen päänsä yläpuolella. Siinä asennossa hän näytti
jättimäiseltä.

"Tarkoitatte miestäni", sanoi hän, näyttäen kaikki hampaansa. "Rustan
Karaboghazdzhi on minun mieheni. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kokóna -- tuota -- kyria, piti sanomani -- kyllä, tietysti!
Olisin heti arvannut teidät talon emännäksi, jollette olisi alentunut
avaamaan itse ovea, kyria."

"Ja mitenkäs karjan kävisi", kysyi neekeritär keikauttaen päätään
takanaan olevalle pihalle päin, "jos tallin ovi olisi orjan huostassa?
Jos teidän isäntänne --" hän venytti noita kahta sanaa halveksivasti --
"haluaa ostaa meiltä, on hänen tultava tänne ja valittava itse."

"Ei, ei!" vastasi Omobono kiiruusti. "Tämä on eri asia. Minä luulen
että se on jonkun ystävän antama tehtävä. Se on jotakin hyvin
erikoista. Sen vuoksi pyydän, että saisin puhutella teidän miestänne,
kyria."

Musta nainen oli kuunnellut tarkkaavaisesti.

"Tällä hetkellä", sanoi hän hetken mietittyään, "Rustan on
hartaudenharjoituksissaan."

"En tahdo millään muotoa keskeyttää niitä", vastusti Omobono. "Minä
voin odottaa --"

"Ei. Te tapaatte hänet luultavasti Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen
kirkosta. Jollei hän ole siellä, kysykää kirkonvartijalta missä hän on.
Mieheni on hyvin hurskas; kirkonvartija tuntee hänet hyvin."

"Minä toivon", sanoi Omobono, jonka uteliaisuus vainusi jotakin
salaperäistä, "ettei kirkonvartija luule minua joksikin tungettelevaksi
vieraaksi ja lähetä minua ajamaan tyhjää takaa. Jos kyria antaisi
minulle jonkun merkin, josta kirkonvartija tietäisi minun tulevan
teidän lähettämänänne --"

Omobono pysähtyi tehtyään tämän ehdotuksen, toivoen suotuisaa
vastausta. Jälleen mietti kookas nainen hetkisen ennenkuin puhui.

"Pyytäkää kirkonvartijaa neuvomaan teidät Rustan Karaboghazdzhin luo
neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän vihdoin. "Hän
varmasti sanoo teille totuuden, jos pyydätte sillä tavalla."

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", kertasi Omobono. "Sitä en
voi unohtaa. Kiitän teitä, kyria Karaboghazdzhi, ja jääkää hyvästi."

Neekeritär nyökkäsi ja näytti hampaitaan, mutta ei virkkanut enempää,
vaan peräytyi ja sulki oven sen kauemmin odottamatta. Omobono seisoi
hetken aikaa hiljaa, kuunteli raskaitten tohvelien lopsahtelua
märillä laakakivillä ja poistui sitten melkein autiota kujaa pitkin,
ihmetellen suuresti bukaralaisen kauppiaan makua siinä, että tämä
oli nainut tuon afrikalaisen jättiläisen. Mutta pian alkoi hänen
luontainen uteliaisuutensa askarrella vilkkaammin Rustanin vaimon
antaman tunnussanan salaisen merkityksen pohtimisessa. Ja tätä
arvoitusta miettien hän kulki kaupungin keskustan läpi, monen kapean
ja mutkaisen kadun kautta, kunnes äkkiä päätyi leveälle valtakadulle,
jonka varrella marmorirakennukset hohtivat ilta-auringon paisteessa ja
ylellisesti puettuja kreikkalaisia vetelehti avaroissa esipihoissa ja
komeissa pylvastöissä, keskustellen valtiollisista asioista yleensä ja
naapuriensa asioista erikoisesti.

Omobono tallusteli eteenpäin, ohi avaran Teodosiuksen torin kulman,
joka kerran oli ollut kaupungin vilisevän elämän keskustana, mutta
oli nyt jätetty parkitsijain ja nahkurien huostaan, sillä toista
päätä käytettiin teurastamona, eikä nahkoja tarvinnut raahata
kauas muokattaviksi; hän asteli joutuisasti eteenpäin, seuraten
vasenta sivua, ja oli pian taas kapeilla kaduilla, minne myöhemmin
rakennettiin Suuri Basaari ja missä jo siihenkin aikaan persialaiset
kauppiaat ja jalokivisepät, hienojen mattojen ja itämaantavarain
myyjät, hajuvesikauppiaat, egyptiläiset kultasepät ja bukaralaiset
rahanvaihettajat pitivät asuntoaan ja harjoittivat liikettään. Siellä
Omobono vaihtoi silloin tällöin tervehdyksiä kaikkia kansallisuuksia
olevien henkilöiden kanssa, paitsi genualaisten, ja viimeksimainittuja
olikin vain hyvin harvoja nähtävissä, sillä he pysyttelivät omassa
kaupunginosassaan Perässä, Kultaisen Sarven toisella puolen. Mutta
Omobono ei pysähtynyt puhelemaan, ja kadut olivat täällä puhtaat ja
hyvässä kunnossa eikä lapsia ollut nähtävissä, joten hän saattoi
kävellä joutuin, tarvitsematta varoa joka askelta.

Vielä eteenpäin ja yhä edemmäksi; poikki miltei klassillisen
Konstantinuksen torin, ohi kukkulan, jolla pronssivöinen porfyyripatsas
vieläkin seisoo, ja sen takaista rinnettä alas, kilpa-ajoradan
oikealta puolen, bukaralaiseen kortteliin, joka erosi yhtä paljon
hänen viimeksi sivuuttamastaan kuin tämä oli eronnut aikaisemmista.
Sillä siihen aikaan, kuten nytkin, Konstantinopoli oli kokoelma eri
kansallisuuksia, kieliä ja tapoja, ja niiden asumat korttelit olivat
kuin eri kaupunkeja, toiset likaisia, meluisia ja epäterveellisiä,
toiset loisteliaita ja upeita, toiset hiljaisia ja köyhiä, toiset
unessa kaiken päivää ja humussa kaiken yötä, toiset äänettömiä kuin
itse uni pimeäntulosta päivänkoittoon ja hälinää täynnä kaiken päivää
liikehyörinästä tai käsityöläisten työkalujen lakkaamattomasta
takomisesta ja kalkutuksesta.

Ennenkuin Omobono tuli sille pienelle aukeamalle, joka siihen
aikaan ympäröi Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen sekä Pyhän
Pietarin ja Paavalin kirkkoja -- viimeksimainittu on nyt hävitetty
-- toivoi hän sydämestään, että olisi vuokrannut hevosen, ja miehen
jostakin kadunkulmasta; mutta hän unohti väsymyksensä saavuttuaan
määräpaikkaansa, ja hän näki pienen vääräsäärisen kirkonvartijan
hullunkurisen lyhyeen, nukkavieruun, musta- ja purppura-juovaiseen
kauhtanaan puettuna seisovan erääseen pylvästön patsaaseen nojaten.

Omobono nousi kadulta kirkkoon johtavia leveitä portaita ikäänkuin
aikeissa mennä sisään, mutta ehdittyään juuri kirkonvartijan kohdalle
hän pysähtyi, ikäänkuin hetkellisestä mielijohteesta, ja teki
tervehtivän eleen, hymyillen ystävällisesti.

"Ylistys olkoon Herralle", sanoi hän kreikkalaisen tavan mukaan.

"Herralle olkoon ylistys, aamen", vastasi kirkonvartija
välinpitämättömästi, sillä sellainen oli tapa.

"Voisitteko sanoa minulle", jatkoi venetsialainen kirjuri, "onko
kelpo mies kyrios Rustan Karaboghazdzhi tällä haavaa kirkossa
hartaudenharjoituksissaan?"

Kirkonvartijalla oli täysin pyöreä pää, jossa oli kaksi hyvin pientä
pyöreää silmää; sitäpaitsi oli hänen nykerönenänsä pää ihan pyöreä.
Nyt hän nypisti huulensa suppuun tehden suunsakin pyöreäksi, ikäänkuin
viheltämään valmistuen. Tieten tahtoen tai tiedottomasti hän tekeytyi
hölmön näköiseksi ja heilutti hitaasti pallomaista päätään ikäänkuin ei
olisi ymmärtänyt kysymystä.

"Kirkko on auki", sanoi hän viimein. "Voitte katsoa."

Omobono kiitti nyt itseään, että oli pyytänyt ja saanut tunnussanan,
mutta hän aikoi olla varovainen sen käyttämisessä.

"Kiitos", sanoi hän kohteliaasti ja jatkoi kulkuaan kirkkoon.

Aurinko oli alhaalla ja loi runsaan valaistuksen avoimesta ovesta
suoraan pyhitetyn kuorin ristikkoaitaan ja suljettuun porttiin, ja
kullatut ja kiilloitetut tangot heijastivat ja hajoittivat lämpöisiä
säteitä ikäänkuin kunniakehäksi näkymättömän korkean alttarin eteen.
Omobono silmäili nopeasti oikealle ja vasemmalle kulkiessaan pilarien
välitse, mutta ei nähnyt ketään. Kauempana hänen edessään avaran
kattokuvun alla oli kaksi ruskeapukuista naista rukoilemassa, toinen
polvillaan, toinen kasvoillaan itämaiseen tapaan, otsa painettuna
marmorikivitystä vasten. Yhtään mieshenkilöä ei näkynyt.

Omobono valitsi puhtaan paikan, veti viittansa etuliepeet ylös ja
laskeutui toiselle polvelleen. Hän teki ristinmerkin ja lausui lyhyen
rukouksen.

"Oi Herra", rukoili hän, "suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle
ja anna Venetsian voittaa genualaiset. Siunaa messer Carlo Zenoa, oi
Herra, ja varjele hänet äkillisestä kuolemasta. Anna leipää köyhille.
Anna Omobonolle voimaa vastustaa uteliaisuutta. Iankaikkisesta
iankaikkiseen. Aamen."

Se ei ollut mikään erittäin kaunopuheinen pikku rukous eikä siinä
ollut niitä määrämuotoisia anomus- ja hartauslauseita, joita hurskaat
henkilöt käyttävät: mutta Omobono oli sommitellut sen itseään varten
aikoja sitten ja luki sen joka päivä ainakin kerran, sillä se ilmaisi
täsmälleen sen, mitä hän vilpittömästi toivoi ja tahtoi pyytää
asianomaisella nöyryydellä; ja hän oli helmaviastaan huolimatta hyvä
ihminen ja uskoi että hänen pyyntöönsä suostuttaisiin. Vielä ei
Venetsia ollut saanut riemuita noiden viheliäisten genualais-koirien
häviöstä, vaikka tuo kunnian päivä oli paljon lähempänä kuin itse
venetsialaisetkaan uskalsivat toivoa. Mutta tähän saakka oli Carlo
Zeno varjeltunut äkilliseltä kuolemalta huolimatta ilmeisestä
taipumuksestaan taittaa niskansa milloin minkin päähänpiston takia Mitä
muuhun tulee, oli Omobono useammin kuin kerran ollut välikappaleena
pelastamassa köyhiä ihmisiä nälkäkuolemasta, vaikkakin saattaen itsensä
jossakin määrin samalle vaaralle alttiiksi. Ja uteliaisuutensa oli hän
saanut ainakin sen verran aisoissa pidetyksi, ettei hän koskaan lukenut
isäntänsä kirjeitä ennenkuin tämä oli ne itse avannut, josta Omobonon
kyllä jo kannatti kiittää. Yleensä ei hänen mielestään hänen pieni
rukouksensa ollut mahdoton hyväksyä, ja hän käytti sitä joka päivä.

Hän jäi polvilleen hetkiseksi vielä sittenkin kuin oli päässyt sen
loppuun, osaksi sen vuoksi, että häntä vähän hävetti sen lyhyys,
vaikk'ei hän mitenkään voinut keksiä mitään siihen lisättävää, eikä hän
halunnut ihmisten luulevan, että hän oli vailla hartautta ja lateli
rukouksensa vain muodon vuoksi; sillä hän oli hyvin herkkä sellaisiin
seikkoihin nähden, kaino kun oli. Ja osaksi hän jäi polvilleen hiukan
pitemmäksi aikaa siksi, että kullattu ristikkoaita oli hyvin kaunis
laskevan auringon paisteessa ja muistutti hänelle Pyhän Markuksen
kirkon ristikkoaitaa, mikä luonnollisesti sai hänet ajattelemaan
taivasta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja meni ulos.

Kirkonvartija seisoi vielä saman pylvään vieressä.

"Kyrios Rustan ei ole kirkossa", sanoi Omobono pysähtyen jälleen.

Taaskin näytti kirkonvartija aikovan mytistää huulensa renkaaksi ja
tekeytyä älyttömän näköiseksi, ja kirjuri näki olevan ajan käyttää
tunnussanaa.

"Minun täytyy saada tavata häntä", sanoi hän hiljentäen ääntään mutta
puhuen hyvin selvästi. "Pyydän teitä neuvomaan minulle neljän varpaan
ja viiden varpaan kautta, miten voin löytää hänet."

Kirkonvartijan kasvot ja käytös muuttuivat heti. Hänen pienet silmänsä
tuikkivat älykkyyttä, suu levisi ystävälliseen hymyyn ja nykerönenä
näytti teroittuvan kuin jäljille päässeen koiran kuono.

"Miksi ette sanonut sitä heti?" kysyi hän. "Rustan lähti kirkosta
neljännestuntia ennen kuin te tulitte, mutta hän ei ole kaukana.
Näettekö tuon kujan suuta tuolla?"

Hän viittasi sinnepäin.

"Kyllä", sanoi Omobono, "lähellä kulmaa."

"Niin. Menkää sille kujalle. Kääntykää ensi risteyksestä vasemmalle ja
sitten toisesta taas oikealle. Ennenkuin olette ehtinyt kauas, tapaatte
Rustanin kävelemässä edestakaisin."

"Kävelemässä edestakaisin?" kertasi Omobono, kummastellen miksi
bukaralainen valitsisi iltakävelyään varten sellaisen paikan, kuin voi
odottaa tapaavansa neuvotulla suunnalla.

"Niin." Kirkonvartija irvisti ja iski tietävästi silmää
venetsialaiselle kirjurille. "Hän on hurskas mies. Kun hän on rukoillut
rukouksensa, kävelee hän edestakaisin tuolla pikku kujalla."

Mies nauroi ääneen, mutta katsahti samassa taakseen nähdäkseen oliko
kukaan kirkosta tulija kuullut sitä, sillä hän piti itsensä papillisena
henkilönä. Omobono kiitti häntä kohteliaasti.

"Eihän se mitään ole", vastasi kirkonvartija. "Pelkkä ohjaus -- mitäs
se on? Jos minä olisin pyytänyt teiltä kukkaroanne ja viittaanne neljän
varpaan ja viiden varpaan nimessä, niin olen varma että olisitte
antanut minulle molemmat."

"Tietysti", vastasi Omobono levottomasti, ymmärtäen että sellaista
vastausta ilmeisesti odotettiin häneltä. "Tietysti olisin antanut. Ja
hyvästi sitten vain, ystäväni."

"Hyvästi vain, ystävä", vastasi kirkonvartija.

Kirjuri poistui toivoen hartaasti, ettei vain kukaan tuntematon
henkilö äkkiä puhuttelisi häntä ja vaatisi hänen viittaansa neljän
varpaan ja viiden varpaan nimessä, ja hän ihmetteli mitä kummaa hänen
olisi tehtävä, jos sellaista hänelle tapahtuisi. Hän oli ihan varma,
ettei hän kykenisi salaamaan sitä tosiseikkaa, että hän tunsi tuon
taikasanan, sillä hän ei ollut koskaan ollut taitava pettämisessä.
Ja jos nuo sanat voivat saada silmänräpäyksessä kuuliaiseksi niin
vastenmielisen henkilön kuin kirkonvartija ensin oli näyttänyt olevan,
niin oli arvatenkin jokin kauhea rangaistus sen osana, joka ei
tottelisi tuota valtakirjaa.

Tällaisissa mietteissä eikä suinkaan levollisin mielin kirjuri kulki
avoimen paikan poikki ja tuli kujalle. Hän oli otaksunut sen johtavan
bukaralaisen korttelin jatkoon, mutta huomasi kohta erehtyneensä. Vielä
tänäänkin voi ihminen asua vuosikausia Konstantinopolissa tuntematta
likimainkaan sen joka kolkkaa, ja Omobono huomasi olevansa sellaisessa
kaupunginosassa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Se oli raunioina ja
kuitenkin se oli asuttu. Harvassa talossa oli ovea, tuskin ainoassakaan
ikkunassa luukkuja, ja ohikulkiessaan hän näki että moneen alakerran
huoneeseen valo tuli ylhäältä, alas romahtaneen lattian ja ylempänä
olevan särkyneen katon läpi. Kuitenkin oli jokaisessa raunioituneessa
asumuksessa ja melkein joka ovella joku ihminen, ja kaikki olivat
kammottavan näköisiä. Kaikki olivat puetut ryysyihin, jotka vaivoin
pysyivät koossa, ja jotkut saivat tuskin säädyllisesti verhotuksi
itsensä. Yksi oli sokea, toisella ei ollut käsiä taikka jalkoja, joku
oli inhottavan taudin syömä -- monet olivat vain vähäisten ryysyjen
verhoamia luukasoja ja ojensivat likaiset luurankokätensä almua
saadakseen, kun siististi puettu kirjuri lähestyi. Omobono jäi hetkeksi
seisomaan älytessään olevansa kerjäläisten kaupunginosassa, missä
enemmän kuin puolet kaupungin haudan partaalla hoippuvista vaivaisista
etsivät suojaa taloista, jotka kauan sitten ristiretkeläisten
ryöstäessä Konstantinopolia oli hävitetty ja poltettu ja joita sen
koommin ei oltu koskaan korjattu paremmin kuin puolikuntoon.

Kirjuri seisoi paikallaan, sillä sellaisen kurjuuden paljouden
näkeminen koski häneen kipeästi, ja vielä kipeämmin koski häneen se,
ettei hänellä ollut kuin muutama pieni lantti pussissaan. Nuo köyhät
poloiset saisivat ne kaikki, yhden erältään, mutta niitä oli kuitenkin
kovin vähän niin monille.

Ja silloin, ottaessaan esiin pienen pronssirahan, hän kuuli ääniä,
joiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen kuullut; niinkuin monia
satoja kärsimyksen huokauksia yhdessä henkäyksessä; ja toisekseen
kuin monien hiljaisten, raukenevien äänien kuolinrukouksia; ja taas
toisekseen kuin vienoa, toivotonta valitusta; ja kaikessa tuntui
säälittävä heikkouden ja tuskan värinä, joka liikutti kirjuria
sydänjuuriin saakka. Hän voi tehdä niin kovin vähän, ja hänen täytyi
mennä eteenpäin, sillä hänen asiansa oli kiireellinen, ja ihmiset
olivat yhtä kurjia yhdellä ovella kuin he olisivat seuraavallakin,
niin että oli parempi olla antamatta kaikkia rahojaan heti. Hän pisti
yhden sinne toisen tänne kuihtuneisiin käsiin ja kulki nopeasti
eteenpäin, tuskin uskaltaen vilkaista kasvoihin, joita ilmestyi
avonaisiin oviin ja murtuneisiin ikkunoihin. Kuitenkin hän katsahti
sisään siellä täällä, melkein vasten tahtoaan, ja hän näki näkyjä,
jotka saivat kylmät väreet karmimaan selkää, näkyjä, joita minäkin
olen nähnyt, mutta joita minun ei tarvitse kertoa. Ja niin hän kulki
edelleen, kääntyen kirkonvartijan neuvojen mukaan, kunnes näki pitkän,
laihan miehen, jolla oli yllään ruskeasta kankaasta tehty, halvalla
ketunnahalla reunustettu kaapu ja päässään matala, lieritön karvalakki.
Hän puheli vanhan kerjäläisvaimon kanssa ja hän oli selin, niin että
Omobono saattoi nähdä vain että hänellä oli pitkä musta parta, mutta
hän tunsi hänet Rustaniksi, bukaralaiseksi kauppiaaksi. Talo, jonka
edustalla he seisoivat, näytti hiukkasen paremmalta kuin muut kadun
varrella olevat. Suurissa alakerran ikkunoissa oli luukku-pahaiset,
jotka kuitenkin olivat auki. Oli myöskin ovi, joka oli raollaan, ja
kynnykseltä oli koetettu kaapia pois mutaa. Sillä katu oli kostea ja
liejuinen kevätsateista, mutt'ei muuten likainen. Mitään ruoanjätteitä
ei sillä ollut, ei edes kaalinvartta tai vaalennutta luuta; sillä
luut voidaan jauhaa hienoksi kivien välissä ja syödä veden kanssa, ja
kaalinvarsi on puoli ateriaa nälistyneelle ihmiselle.

Huolimatta rukouksesta, jossa hän oli anonut päästä häntä vaivaavasta
uteliaisuuden helmasynnistä; ei Omobono voinut olla astumatta hyvin
kevyesti lähestyessään takaapäin bukaralaista, ja koska lieju oli
tahmeassa tilassa, olematta kovaa tai niljakasta, eivät hänen raskaat
kenkänsä synnyttäneet astuessa juuri enempää ääntä kuin kerjäläisen
paljaat jalat. Tällä tavoin hän läheni, kunnes hän saattoi nähdä
sisään avoimesta ikkunasta, ja hän seisoi hiljaa ja katsoi sisään,
mutta sen näköisenä kuin olisi hän kohteliaasti odottanut, että
Rustan kääntyisi ympäri. Vanha kerjäläisvaimo oli joko sokea tai piti
hän soveliaampana olla kiinnittämättä bukaralaisen huomiota siihen
seikkaan, että hyvinpuettu vieras mies seisoi muutaman jalan päässä
hänestä. Molemmat puhelivat innokkaasti matalalla äänellä ja bukaran
kielellä, jota Omobono ei vähääkään ymmärtänyt, ja kun hän oli päässyt
täyteen varmuuteen, ettei hän voinut seurata keskustelua, suuntasi hän
uteliaisuutensa tähystelemään mitä talon sisäpuolella tapahtui. Ikkuna
oli alhaalla, koska se oli nähtävästi aikoinaan ollut myymälänä, missä
sen haltija oli istunut itämaiseen tapaan puoleksi sisällä puoleksi
ulkona, odotellen ostajia. Puolen minuutin aikana, mikä kului ennenkuin
Rustan kääntyi ympäri, kirjuri ehti nähdä hyvän joukon.

Ensiksi sattui hänen katseensa ylöspäin kääntyneisiin naisen
kasvoihin, naisen, joka varmasti oli vaarallisen taudin viimeisellä
asteella, arvatenkin kuolemaisillaan. Hän oli joskus ollut kaunis ja
oli hänessä vieläkin kauneutta, joka ei ollut yksinomaan lähestyvän
kuoleman luomaa lempeää heijastusta. Kuihtunut ruumis oli peitetty
tuntemattomiksi kuluneilla vaateryysyillä, mutta tyyny oli valkoinen
ja puhdas. Hienopiirteiset kasvot olivat puhtaan vahan väriset, ja
tumma, ohimoilta harmaantunut tukka oli huolellisesti kammattu otsalta
sileästi taaksepäin. Naisen silmät olivat ummessa ja niiden ympärillä
oli syvät kärsimyksen varjot, mutta hänen hennot sieraimensa värähtivät
silloin tällöin hänen vetäessään henkeään, ja hänen kalpeat huulensa
liikkuivat vähän ikäänkuin koettaen puhua.

Kurjan vuoteen ympärillä oli nuoria lapsia äänettöminä, laihoina ja
ihmettelevinä, niinkuin lapset ovat, kun kuoleman suuri salaisuus on
lähellä heitä ja he tuntevat sen. Heidän kurjista repaleistaan olisi
tuskin voinut sanoa, olivatko nuoremmat poikia vai tyttöjä, mutta yksi
oli paljon vanhempi toisia, ja Omobonon silmät kiintyivät häneen ja hän
pidätti henkeään, jott'ei bukaralainen kuulisi ja kääntyisi ympäri,
peittäen näyn ja rikkoen lumouksen.

Tyttö seisoi sairaan naisen toisella puolen, hiukan kumartuneena ja
tarkastellen hänen piirteitään ääretöntä huolta ja surua ilmaisevin
katsein. Ihmeen valkoinen käsi kosketti vuoteen kurjia peitteitä,
pikemmin kuin lepäsi niillä, ikäänkuin olisi halunnut olla joksikin
hyödyksi ja huojentaa nais-paran kärsimyksiä edes pienen rahtusen.
Mutta kirjuri ei katsonut sen hienoja sormia, sillä hänen silmänsä
jäivät kuin naulittuina tuijottamaan nuoren tytön kasvoihin. Ne olivat,
laihat ja valkeat, mutta niiden piirteet olivat niin kauniit, ettei hän
ollut koskaan nähnyt niiden vertaisia, ei edes Venetsiassa, kauniiden
naisten kaupungissa.

Luulen että todellinen kauneus on kuvaamatonta; voitte kuvata jonkun
kuvapatsaan muuttumattomat, virheettömät ulkopiirteet ihmiselle, joka
on nähnyt hyviä kuvanveistoksia ja voi muistaa ne; voitte ehkä löytää
sanoja kuvataksenne jonkun kuuluisan taulun hehkua, lämpöä ja syvää
rakennetta, niin että sananne merkitsevät jotakin niille jotka tuntevat
mestarin käsialaa; voittepa loihtia jonkunlaisen kuvan oppimattomienkin
silmäin eteen. Mutta ei yksityiskohtainen kuvaus eikä hyvinsorvattu
lause, ei ilmeikäs laatusana eikä henkevä vertaus voi ilmaista
puoltakaan totuutta kauniista elollisesta olennosta.

Ja kauneinkin nainen on kaksinverroin kaunis, milloin ilo tai
rakkaus tai suuttumus tai suru kohoaa hänen silmiinsä, sillä silloin
hänen sielunsa on hänen kasvoissaan. Kun Omobono katseli ikkunasta
kerjäläistyttöä tämän kumartuessa kuolevan äitinsä yli, hän tuskin
näki posken täydellistä piirrettä, tummia ja pitkiä silmäripsiä tai
syviä ruskeita silmiä -- lujaa ja pyöristyvää leukaa, tunteikasta
suuta, jalopiirteisiä sieraimia tai mehevän-ruskeaa tukkaa. Hän ei
voinut selvästi palauttaa mieleensä mitään noista yksityiskohdista
muutamia minuutteja myöhemmin; hän vain tiesi nähneensä kerrankin
sellaista, mistä hän oli kuullut puhuttavan koko ikänsä. Vasta
sittenkuin hän yöllä unessa näki tytön kasvot -- uneksien, poloinen,
että tämä oli hänen suojelusenkelinsä, joka tuli nuhtelemaan häntä
hänen uteliaisuudestaan -- silloin vasta palasivat yksityiskohdat hänen
mieleensä, ja ennenkaikkea tuo urhea ja tunteikas pikku suu, niin
herkän naisellinen ja sentään niin voimakas, ja tuo posken kuvaamaton
piirre silmän ja korvan välillä, ja pienen pään asento solakan
kaulan varassa -- yksityiskohdat muistuivat silloin hänen mieleensä.
Mutta ensi hetkellä hän näki vain kokonaisuuden ja tunsi että se oli
täydellinen; sitten tytön silmät katsoivat häneen silmänräpäyksen ajan
kuolevan naisen ylitse ja samassa bukaralainen kääntyi ja näki hänet ja
astui nopeasti hänen luokseen, ja lumous särkyi.

Rustan Karaboghazdzhi ojensi molemmat kätensä Omobonolle, ikäänkuin
parasta ystäväänsä tervehtien, ja hän puhui sujuvalla italian kielellä.
Hän oli vielä nuori mies, ei paljon sivu kolmenkymmenen, ja hänellä oli
tummaveriset, suorapiirteiset kasvot, kylmät harmaat silmät ja uhkea
musta parta.

"Mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne?" huudahti hän,
vetäen samassa venetsialaista siihen suuntaan mistä tämä oli tullut.
"Hyväonninen on todella perjantai, Venuksen päivä, koska se johtaa
tielleni kunnianarvoisan ser Omobonon!"

"Ei se ole suinkaan mikään sattuma, kyrios Rustan --" aloitti Omobono.

"Kaksinkertainen onni siis, koska ystäväni tarvitsee minua", jatkoi
bukaralainen vähääkään empimättä. "Mutta älkää kutsuko minua
kyriokseksi, ser Omobono! Ensiksikään en ole kreikkalainen, ja
toiseksi, kunnioitettu ystäväni, en ole mikään kyrios, vaan kaukana
kotimaastani elävä mies-poloinen, joka koetan pitää sielua ja ruumista
yhdessä muukalaisten keskellä."

Puhuessaan hän oli vetänyt Omobonon käsivarren kainaloonsa ja johti
häntä pois talon luota huomattavan kiireesti. Venetsialainen katsoi
taakseen ja näki vanhan vaimon hävinneen.

"Minulla on sana isännältäni", sanoi hän, "mutta ennenkuin jatkamme
matkaamme, tahtoisin mielelläni --" hän epäröi ja pysähtyi Rustanin
vastustuksesta huolimatta.

"Mitä tahtoisitte tehdä?" kysyi viimeksimainittu äkillisen tuikeasti.

Omobonon käsi kopeloi viimeistä pikku rahaa repusta.

"Haluaisin antaa pienen almun noille köyhille ihmisraukoille tuossa
talossa", sanoi hän, kooten rohkeutensa. "Minä näin sairaan naisen --
hän näytti olevan kuolemaisillaan --"

Mutta Rustan tarttui häntä ranteeseen ja piteli sitä lujasti, ikäänkuin
saadakseen hänen panemaan rahan takaisin, mutta hän hymyili samalla
sävyisästi.

"Ei, ei, ystäväni", vastasi hän. "En olisi halunnut puhua siitä,
mutta te pakotatte minut sanomaan, että minä olin siellä ennen
teitä! Minä tunnen hiukan mielenkiintoa noita poloisia kohtaan, ja
minä annoin juuri sen verran, että he tulevat toimeen viikon ajan,
jolloin tulen uudestaan. Ei ole viisasta antaa liian paljon. Toiset
kerjäläiset ryöstäisivät heidät, jos arvaisivat heillä olevan jotakin
ottamista. Tulkaa, tulkaa! Aurinko laskee, eikä ole hyvä olla tässä
kaupunginosassa näin myöhäiseen."

Omobono muisti kuinka kirkonvartija oli iskenyt silmää ja nauranut
puhuessaan Rustanin kävelyistä tällä kaamealla kujalla, ja hän
alkoi nyt tehdä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan joukon sangen
johdonmukaisia päätelmiä. Että Rustan oli suuri roisto, siitä
hänellä ei ollut koskaan ollut epäilystä senjälkeenkuin hän oli
tullut hänet tuntemaan, ja että hänen kotielämänsä ei ehkä ollut
hänen makunsa mukainen, sen saattoi Omobono arvata nähtyään tuon
punatukkaisen neekerittären, joka oli hänen vaimonsa. Ei mikään
voinut olla luonnollisempaa kuin että bukaralainen, keksittyään tuon
kauniin, puutteen näännyttämän olennon, jonka Omobono oli ensin
nähnyt ikkunasta, punoisi juonia saadakseen hänet valtoihinsa omia
tarkoituksiaan varten.

Tultuaan tähän johtopäätökseen lempeä pikku kirjuri tunsi äkkiä
sankarin veren sykkivän suonissaan ja hänen teki mieli tarttua
Karaboghazdzhia kurkkuun ja pudistella hänet tunnottomaksi,
epäilemättä lainkaan, etteikö asian oikeus ihmeen kautta antaisi
hänelle tuohon yritykseen tarvittavia voimia. Hän alistui kylläkin
poiskiidätettäväksi, koska hetki ei ilmeisesti ollut otollinen
vaeltavan ritarin urotöihin; mutta kävellessään hän iski sauvaansa
sisukkaasti tahmeaan mutaan ja piti suunsa tiukkaan puristettuna
hyvinhoidetun harmaan partansa alla.

"Ja nyt", sanoi Rustan, päästäen kuin helpotuksen huokauksen, kun
he saapuivat kirkon edustalla olevalle aukealle paikalle, "sanokaa
minulle, mikä tärkeä asia on saanut teidät etsimään minut niin kaukaa,
ja sanokaa myös, miten saitte tietää missä olin."

Tällöin Omobono äkkiä oivalsi, että hän oli johtopäätöksissään
tehnyt jonkun suuren erehdyksen; sillä jos Rustan oli ollut
kerjäläiskorttelissa sellaisissa tarkoituksissa kuin hän epäili,
niin kuinka oli mahdollista, että hän olisi jättänyt minkäänlaista
ohjausta vaimolleen ja kirkonvartijalle, jotta he löytäisivät hänet
jonkun tärkeän asian vaatiessa? Aina armeliaisuuteen taipuvana Omobono
päätteli heti johtuneensa tuomitsemaan Rustania väärin.

"Messer Carlo Zeno, venetsialainen kauppias, haluaa kovasti tavata
teitä vielä tänä iltana", sanoi hän. "Hänen käytöksestään päättäen
luulen, että asia ei siedä viivytystä ja että siltä voi olla teille
hyötyä."

Rustan hymyili, taivutti päätään ja käveli nopeasti, mutta ei virkkanut
mitään vähään aikaan.

"Tarvitseeko messer Zeno rahaa?" kysyi hän hetken perästä. "Jos niin
on, niin pysähtykäämme asunnolleni, ja minä katson minkä vähäisen
summan voisin luovuttaa."

Niin lempeä kuin Omobono olikin, pyrki suuttuneen halveksiva vastaus
hänen huulilleen, mutta hän ehkäisi sen ajoissa.

"Isäntäni ei koskaan lainaa", vastasi hän äärettömän arvokkaasti.
"Sen verran voin vain teille sanoa, että, mikäli tiedän, hän haluaa
tavata teitä jonkun asian takia, jonka eräs Venetsiassa asuva ystävä on
jättänyt hänen toimitettavakseen."

Rustan hymyili yhä miellyttävämmin ja käveli yhä nopeammin.

"Menemme siis suoraan messer Zenon taloon", sanoi hän. "Tämä on
onnellisin päivä ostamiseen ja myymiseen, ja ehkäpä minulla on juuri
mitä hän haluaa. Saamme nähdä, saamme nähdä!"

Omobonon hoikilla pikku säärillä oli kova työ pysytellessä bukaralaisen
väsymättömän harppailun rinnalla, ja vaikka Rustan lausui silloin
tällöin jonkun huomautuksen, saattoi kirjuri tuskin vastata hänelle
hengästykseltään. Aurinko oli laskenut ja oli melkein pimeä, kun he
saapuivat Zenon taloon ja kirjuri koputti isäntänsä yksityishuoneen
ovelle.



III LUKU.


Kun oli jo aivan pimeä, tuli vanha vaimo takaisin tuoden jotakin
piilossa resuisen hartialiinansa alla, ja Zoë veti kiinni lahonneet
ikkunaluukut, jotka retkottivat saranain varassa, ja kiinnitti ne
sisäpuolelta sateenvaalistamilla nuoranpätkillä, jotka oli solmittu
puussa oleviin reikiin. Hän sulki myös oven ja pani puisen teljen
sen poikitse. Tätä tehdessään hän kuuli Anastasian, kauempana kujan
varrella asuvan halvatun mielipuolen, veisaavan jonkinlaista järjetöntä
nälän litaniaa itsekseen pimeässä. Hän lauloi nääntyvän mielipuolen
heikolla nenä-äänellä, joka kohosi kimakasti ja vaipui sitten
soinnittomaan voihkimaan:

"Pyhä Äiti, lähetä meille vähän ruokaa, sillä meidän on nälkä!

"Kyrie Eleeison! Eleeison!

"Autuas Mikael Arkkienkeli, anna meille lihaa, sillä me näännymme!
Eleeison!

"Oo autuas Kharalambos, taivaan rakkauden tähden, anna hiilillä
paistettu karitsa ja hyvää leipää sen kanssa! Eleeison, eleeison!
Meidän on nälkä!

"Pyhät marttyyrit Sergius ja Bakkus, armahtakaa meitä ja lähettäkää
meille hyvältämaistuva lihakeitto! Eleeison! Öljyllä ja pippurilla
höystetty lihakeitto! Eleeison, eleeison!

"Pyhä Pietari ja Paavali ja Sakarias, lähettäkää enkelinne tuomaan
kalaa ja lihaa ja makeita keitettyjä kasviksia! Eleeison, me tahdomme
syödä ja ravita itsemme ja nukkua! Eleeison! Kattakaa eteemme
taivaalliset pöytänne, ja antakaa juodaksemme taivaallisen lähteen
hyvää vettä!

"Oo, meidän on nälkä! Me näännymme! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Surkea, mielipuolinen ääni kohosi vihlovaksi kiljunaksi, joka sai Zoën
värisemään; ja sitten seurasi hiljainen, matala, heikko vaikerrus, kun
hullu nainen lyyhistyi istuimelleen, uneksien kukaties, että hänen
rukouksensa saisi vastauksen.

Zoë oli sulkenut oven, ja raunioituneessa huoneessa oli nyt vähän
valoa; sillä Nektaria, vanha kerjäläisvaimo, oli ollut kyykkysillään
nurkassa savivadin ääressä, missä oli muutamia kyteviä hiiliä tuhan
alle haudattuna, ja hän oli puhaltanut ne hehkumaan ja saanut kuivan
puusälön leimahtamaan liekkiin, ja sillä hän oli sytyttänyt tulen
pieneen savilamppuun, jossa oli öljyn ja lampaantalin sekoitusta. Mutta
hän asetti lampun kivilattialle siten varjostettuna, ettei ainoakaan
säde voinut sattua oveen tai halkinaisiin luukkuihin, jottei joku
myöhästynyt kerjäläinen näkisi ulkopuolelta valonhohdetta ja arvaisi
siellä olevan jotakin saatavana sisäänmurtautumalla ja varastamalla.
Sillä heitä oli vain kolme naista, yksi kuoleva, toinen hyvin vanha
ja kolmas Zoë itse, sekä kaksi nuorta lasta, ja jotkut kerjäläiset
olivat vankkoja miehiä, jotka olivat menettäneet vain toisen silmän tai
kukaties toisen käden, joka oli hakattu poikki varkaudesta.

Lampun palaessa Zoë näki sairaan naisen olevan valveilla, ja hän
kaatoi vähän maitoa Nektarian tuomasta pienestä ruukusta ja lämmitti
sen hiilillä säröisessä kupissa ja toi sen sairaan huulille, tukien
toisella kädellään hänen päätään tyynyn varassa. Ja sairas joi ja
koetti hymyillä.

Sillävälin Nektaria levitti muut tuomisensa puhtaalle laudalle. Siinä
oli pieni kaakku ruskeaa leipää ja kolme pientä öljyssä paistettua
kalaa, jollaisia voi ostaa kadunkulmista, missä valmistetaan
ruokaa kaikkein köyhimmille ihmisille. Molemmat lapset tuijottivat
tuohon herkulliseen ateriaan nälkäisin silmin. He olivat poikia,
vain seitsemän ja kahdeksan vuoden ikäisiä, ja heidän ryysynsä
olivat sidotut heidän verhokseen kaikenlaisilla nuoranpätkillä ja
liinansiekaleilla. Mutta he olivat aivan hiljaa eivätkä yrittäneetkään
ottaa osaansa ennenkuin Zoë tuli pöydän ääreen ja taittoi ruskean
leivän neljään yhtä suureen osaan valkoisilla sormillaan. Siten tuli
yksi pala kummallekin pojalle ja yksi Nektarialle, ja yhden palan piti
tyttö itse; mutta kalaa hän ei tahtonut ottaa, kun niitä oli vain kolme.

"Siinä on kaikki mitä sain ostetuksi sillä rahalla", sanoi Nektaria.
"Maito on kovin kallista nykyään."

"Miksi annatte sitä minulle?" kysyi sairas nainen lempeällä ja heikolla
äänellä. "Te ruokitte vain kuollutta, ja elävät tarvitsevat ravintoa."

"Äiti!" huudahti Zoë moittivasti, "jos rakastatte meitä, niin älkää
puhukokaan poislähdöstänne! Bukaralainen on luvannut tuoda lääkärin
teitä katsomaan ja antaa meille rahaa kaikkeen mitä tarvitsette. Hän
tulee huomenna, varhain aamulla, ja te paranette ja jäätte elämään!
Eikö ole niinkuin sanon, Nektaria?"

Vanha vaimo nyökäytti päätään vastaukseksi syödä mutustaessaan ruskeaa
leipäänsä, mutta ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan. Oli
äänetöntä jonkun aikaa.

"Ja mitä olet sinä luvannut bukaralaiselle?" kysyi äiti vihdoin,
kiinnittäen surullisen katseensa Zoën kasvoihin. "Onko milloinkaan
kukaan hänen heimostaan antanut kenellekään meikäläiselle mitään ilman
korvausta?"

"En ole luvannut mitään", vastasi Zoë, kohdaten levollisesti äitinsä
kiinteän katseen. Hänen äänensä vivahti kuitenkin hiukan väkinäiseltä.

"Ei mitään vielä", sanoi sairas. "Minä ymmärrän. Mutta se tulee -- se
tulee liiankin pian!"

Hän käänsi poispäin tyynyllä lepäävän päänsä, ja viimeiset sanat
ääntyivät tuskin kuuluvasti. Pienet pojat eivät niitä kuulleet eivätkä
olisi ymmärtäneetkään; mutta vanha Nektaria kuuli ne ja viittoili
Zoëlle. Viittaukset merkitsivät, että vähän myöhemmin, sittenkuin
sairas olisi unenhorteessa, Nektarialla oli jotakin kerrottavaa; ja Zoë
nyökkäsi.

Jälleen vallitsi äänettömyys, kunnes kaikki olivat lopettaneet
syöntinsä ja juoneet vuorotellen savisesta vesiruukusta. Sitten he
istuivat hiljaa ja äänettöminä jonkun aikaa, ja vaikka ikkunat ja ovi
olivat kiinni, saattoivat he kuulla hullun naisen laulavan jälleen:

"Eleeison! Kattakaa taivaalliset pöydät! Eleeison! Me näännymme
nälkään! Eleeison! Eleeison! Eleeison!"

Sairas hengitti hiljaa ja säännöllisesti. Pikku pojat tulivat unisiksi
ja nuokkuivat ja kyyhöttivät toisiaan vasten istuallaan. Silloin
vanha Nektaria otti lampun ja vei heidät puolinukuksissa pieneen
perähuoneeseen jonkinlaiselle lautalaverille, jolla oli kuivia olkia
vuoteena, ja laittoi heidät nukkumaan, peitellen heitä niin hyvin kuin
voi; ja pian he olivat unen helmoissa. Hän palasi takaisin, varjostaen
lamppua huolellisesti kädellään. Ja hetken perästä, kun sairaskin
näytti olevan unessa, Nektaria ja Zoë hiipivät hiljaa toiseen päähän
huonetta ja alkoivat puhella kuiskaillen.

"Hän on parempi tänä iltana", sanoi tyttö.

Nektaria pudisti päätään epäilevänä.

"Kuinka voi kukaan parantua täällä, kun ei ole lääkkeitä eikä ruokaa
eikä lämmintä?" kysyi hän. "Niin, hän on parempi -- hiukan. Se saa
kuoleman tulon kestämään vain kauemmin."

"Hän ei saa kuolla", sanoi Zoë. "Bukaralainen on luvannut rahaa ja
apua."

"Ilmaiseksiko? Hän ei anna mitään lahjaksi", vastasi Nektaria
surullisena. "Hän puhui minun kanssani kauan tänä iltana kadulla. Minä
rukoilin häntä antamaan meille vähän apua nyt, kunnes vaara olisi ohi,
sillä jos te jätätte hänet, niin hän kuolee."

"Koetitko saada häntä uskomaan, että jos hän auttaisi meitä nyt, niin
sinä houkuttelisit minut hänelle muutamien päivien perästä?"

"Kyllä, mutta hän nauroi minulle -- hiljaa ja viisaasti niinkuin
bukaralaiset nauravat. Hän kysyi minulta, luulinko minä ruokittavan
susia lihalla ennenkuin syötti asetettiin sudenkuopalle, johon ne
aiottiin pyydystää. Hän sanoi suoraan, että jollette te saa tehdyksi
päätöstä, niin emme saa häneltä muuta kuin kolme äyriä päivässä, ja jos
äitinne kuolee, niin sitä pahempi; ja jos lapset kuolevat, niin sitä
pahempi; ja jos minä kuolen niin sitä pahempi; sillä hän sanoo, että te
olette vahvin meistä kaikista ja jäätte elämään meidän jälkeemme."

"Se on totta!" Zoë risti kätensä seinää vasten ja painoi otsansa
niitä vasten, sulkien silmänsä. "Se on totta", toisti hän, puhuen yhä
kuiskaamalla, "minä olen niin vahva!"

Vanha Nektaria seisoi hänen vieressään ja laski ryppyisen poskensa
kylmää seinää vasten, niin että heidän kasvonsa olivat likitysten ja he
saattoivat yhä puhella.

"Jos minä kieltäydyn", sanoi tyttö, mielenahdistuksesta väristen, "niin
saan nähdä teidän kaikkien kuolevan silmäini edessä, yksi erältään!"

"Kuitenkin, jos jätätte äitinne nyt --" aloitti vanhus.

"Hän on jaksanut kestää paljon kovempaakin kuin minun menetykseni on",
vastasi Zoë. "Isän pitkän vankeuden, hänen kauhean kuolemansa!" Zoë
vapisi nyt kiireestä kantapäähän.

Nektaria laski kuihtuneen kätensä myötätuntoisesti hänen värisevälle
olkapäälleen, mutta Zoë sai hillityksi itsensä hetkisen äänettömyyden
jälkeen ja käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin.

"Sinun täytyy saada hänet luulemaan, että minä tulen takaisin",
kuiskasi hän. "Mitään muuta keinoa ei ole -- jollen myy sieluanikin. Se
olisi todella hänen surmansa -- sitä hän ei jaksaisi kestää!"

"Ja etteivät minun vanhat luuni ole minkään arvoisia!" huokasi vanha
eukko-parka. Hän tarttui Zoën risaisen hihan repaleisiin ja painoi ne
huulilleen.

Mutta Zoë kumartui alas, sillä hän oli päätään pitempi, ja suuteli
hellästi ryppyisiä kasvoja.

"Hst!" kuiskasi hän vienosti. "Sinä herätät hänet, jos itket. Minun
täytyy se tehdä, Ria, pelastaakseni teidät kaikki kuolemasta, kun
kerran voin. Jos odotan kauemmin, niin laihdun, ja vaikka olenkin
niin vahva, voin tulla sairaaksi. Sitten en ole minkään arvoinen
bukaralaiselle."

"Mutta se on orjuutta, lapsi! Ettekö ymmärrä että se on orjuutta? Että
hän vie teidät torille myytäväksi, niinkuin hän möisi arabialaisen
tamman, enimmän tarjoavalle?"

Zoë nojautui syrjittäin seinään, ja lattialla olevasta savilampusta
hohti heikko valaistus hänen suloisille, ylöspäin kääntyneille
kasvoilleen ja hänen ihanan vartalonsa ulkopiirteille, joita ohuet
riekaleet pystyivät vain huonosti salaamaan.

"Onko totta, että minä olen vielä kaunis?" kysyi hän hetken vaitiolon
jälkeen.

"Kyllä", vastasi vanha vaimo, katsoen häneen, "se on totta. Te ette
ollut sievä lapsena, teidän ihonne oli kelmeä ja nenänne --"

Zoë keskeytti hänet.

"Luuletko että orjamarkkinoilla on kaupan monta yhtä kaunista tyttöä
kuin minä?"

"Ei minun aikanani ainakaan", vastasi vanha vaimo. "Kun minä olin
markkinoilla, en nähnyt yhtään, jota olisi voinut teihin verrata."

Hänet oli myyty kolmentoista-vuotiaana.

"Luonnollisesti", lisäsi hän, "kauniit pidettiin erillään meistä ja he
saivat parempaa ruokaa, ennenkuin heidät myytiin, mutta me palvelimme
heitä -- me, joita ei kukaan olisi ostanut muuta kuin työntekoa varten
-- ja niin me näimme heidät joka päivä."

"Hän sanoo tahtovansa antaa minusta sata Venetsian tukaattia, eikö
niin?"

"Niin; ja te olette ainakin kolmensadan arvoinen", vastasi orja-vanhus,
ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, vaikka hän koki painaa niitä
takaisin koukkuisilla sormillaan.

Sairas nainen kutsui heitä heikolla äänellä. Zoë oli kohta hänen
vieressään, ja Nektaria laahusti hiiliastian luo niin joutuin kuin voi
ja kyykistyi puhaltamaan hiilokseen lämmittääkseen vähän maitoa.

"Minulla on kylmä", valitti sairas, "niin kylmä!"

Zoë otti hänen toisen kätensä ja alkoi lämmittää sitä omien käsiensä
välissä.

"Se on kuin jää", sanoi hän.

Tyttö oli jo siltäänkin huonosti verhottu, ja alkukevään yö oli kylmä;
mutta hän riisui pois risaisen päällysvaatteensa, pitkäliepeisen
kreikkalaismallisen viitan, ja levitti sen vuoteen toisten kurjien
peitteiden päälle, kietoen sen äitinsä kaulan ympäri.

"Mutta sinä itse, lapsi?" vastusti sairas heikosti.

"Minulla on liian lämmin", vastasi Zoë, jonka hampaat kalisivat.

Nektaria toi lämmitetyn maidon, ja Zoë kohotti tyynyä samoin kuin
taannoin ja piti kuppia janoisilla huulilla, kunnes se oli tyhjennyt.

"Ei se mitään hyödytä", huokasi äiti. "Minä kuolen. Minä en elä aamuun."

Hän oli ollut hyvin korkea-arvoinen konstantinopolilainen nainen, kyria
Agata, protosparthos Mikael Rhangaben puoliso, jonka keisari Andronikus
oli kamalalla tavalla kiduttanut kuoliaaksi toista vuotta sitten, koska
hän oli ollut uskollinen keisari Johannekselle. Miehensä vangitsemiseen
saakka oli kyria Agata asunut marmoripalatsissa Kultaisen Sarven
rannalla tai kauniissa Bosporin varrella olevassa huvilassa. Hän oli
viettänyt hienostunutta elämää ja nauttinut olemassaolostaan, ja
vielä sittenkin kuin kaikki hänen miehensä omaisuus oli takavarikoitu
samoin kuin hänen omansakin, oli hän elänyt yltäkylläisyydessä useita
kuukausia lastensa kanssa, lainaillen sieltä täältä ystäviltään ja
sukulaisiltaan. Mutta nämä olivat lopulta hylänneet hänet; ei silti
etteivät jotkut heistä olisi olleet anteliaita ja halunneet ylläpitää
häntä vaikka vuosia, jos se olisi ollut pelkkä raha-kysymys, mutta
se muuttui kysymykseksi oman henkensä säilyttämisestä senjälkeenkuin
Rhangabe oli teloitettu, eikä kukaan heistä halunnut joutua
sokaistavaksi tai silvottavaksi tai ehkä kuristettavaksi siitä syystä
että oli auttanut häntä. Silloin hän oli vajonnut toivottomaan
puutteeseen; hänen orjansa olivat kaikki otetut muun omaisuuden mukana
ja myyty markkinoilla, mutta vanha Nektaria oli piiloutunut ja siten
pelastunut. Ja hän, joka tunsi kaupungin, oli vienyt kyria Agatan ja
hänen kolme lastaan kerjäläisten kortteliin, viimeiseen suojapaikkaan,
kun kukaan ei suostunut ottamaan heitä luokseen. Vanha orja oli
raatanut heidän hyväkseen ja kerjännyt heille, ja olisi varastanutkin,
jollei hän olisi ollut syvästi vakuutettu, että varastaminen ei ollut
ainoastaan rikos, josta vähin rangaistus oli oikean käden menettäminen,
vaan vielä paljon suurempi synti sen vuoksi, että se osoitti varkaalta
puuttuvan uskoa sallimuksen hyvyyteen. Sillä sallimus, niin sanoi
Nektaria, oli aina oikeassa, ja niin kauan kuin ihmiset tekivät oikein,
olivat he sopusoinnussa sallimuksen kanssa; toisin sanoin, kaikki
päättyisi hyvin, joko maan päällä tai taivaassa. Mutta varastaminen,
kavaluudella murhaaminen, tai muu lähimmäisen vahingoittaminen omaksi
edukseen oli sallimuksen töihin sekaantumista, ja ihmiset, jotka
sellaista tekivät, huomaisivat lopulta joutuneensa paikkaan, joka oli
suoraan vastakkainen sille taivaalle, jossa sallimus asui. Laatuunsa
katsoen oli Nektarian järkeily tervettä, ja joko se sitten oli
tositieteellistä tai ei, oli se kieltämättä moraalista.

Zoë ei ollut kyria Agatan oma tytär. Protosparthokselle ja hänen
puolisolleen ei ollut syntynyt lasta useaan vuoteen heidän ollessaan
naimisissa, ja vihdoin he toivottomina olivat ottaneet kasvatikseen
pienen tyttölapsen, jonka vanhemmat, nuori venetsialainen pariskunta,
olivat molemmat kuolleet koleraan, joka aika ajoin oli Konstantinopolin
vitsauksena. Kyria Agata ja Rhangabe kasvattivat häntä kuin omaa
tytärtään, ja vuosia kului. Sitten heille vihdoin syntyi kaksi poikaa
puolentoista vuoden ajalla. Mikael Rhangaben hellyys ottotyttöä kohtaan
ei muuttunut vähääkään. Kyria Agata rakasti omia lapsiaan enemmän,
niinkuin jokainen äiti tekisi, ja niinkuin jokaisella lapsella on
oikeus odottaa tultuaan kyllin vanhaksi ajattelemaan. Hän ei ollut
ollut epäystävällinen Zoëlle, vielä vähemmin hautonut tätä kohtaan
vastenmielisyyttä; mutta hän oli tullut välinpitämättömäksi häntä
kohtaan ja odottanut tyydytyksellä sitä aikaa, jolloin tyttö menisi
naimisiin ja jättäisi talon. Sitten oli tullut tuo suuri onnettomuus,
omaisuuden menetys, ja lopulta kerjurin kurjuus ja suoranainen nälkä.
Ja vaikka Zoën hellyys oli käynyt syvemmäksi ja epäitsekkäämmäksi joka
koettelemukselta, koski vanhemman naisen suurin huoli nyt äärimmäisen
kurjuuden vaiheilla ensi sijassa hänen poikiaan, sitten häntä itseään,
ja kaikkein viimeiseksi Zoëta.

Tyttö tiesi totuuden syntyperästään, sillä Rhangabe ei ollut katsonut
oikeaksi salata sitä häneltä, mutta hänellä ei ollut pienintäkään
muistoa vanhemmistaan. Protosparthos ja hänen vaimonsa olivat olleet
hänelle todellinen isä ja äiti, ja he olivat olleet lempeitä, ja
kiitollisuus ja kiintymys kuuluivat tytön luonteeseen. Hän näki kyria
Agatan rakastavan poikia enemmän, mutta hän oli jo kyllin naisellinen
tunteakseen, että inhimillisen luonnon täytyi antaa vallita, kun
verisiteistä oli kysymys. Ja sitäpaitsi, vaikka hänen kasvattiäitinsä
olisi ollut tyly ja kylmäkin, sen sijaan että oli vain välinpitämätön
oltuaan ennen hellä, olisi tyttö sittenkin antanut henkensä hänen
puolestaan, Rhangabe-vainajan tähden. Tämän eläessä oli tyttö miltei
jumaloinut häntä; kuolintuskissaan hän oli lähettänyt vaimolleen ja
lapsilleen ja Zoëlle viestin, joka jonkun onnellisen ihmeen kautta oli
tullut perille; ja nyt, kun hän oli kuollut, oli Zoë valmis kuolemaan
hänen omiensa puolesta; jopa enemmänkin, hän suostui myymään itsensä
orjaksi heidän tähtensä.

Hän seisoi vuoteen vieressä vain puoleksi verhottuna, ja hän koetti
ajatella mitä muuta hän voisi tehdä, tuijottaessaan häntä kohti
kääntyneisiin kalpeihin kasvoihin.

"Onko teidän nyt lämpimämpi?" kysyi hän hellästi.

"Kyllä -- vähän. Kiitos, lapsi."

Kyria Agata sulki silmänsä jälleen, mutta Zoë valvoi yhä hänen
vieressään. Tyttö alkoi tulla vakuutetuksi, että varsinainen vaara
oli ohitse, ja että hienostukseen ja mukavuuteen tottunut nainen
tarvitsi vain hoitoa ja lämpöä ja ruokaa. Siinä kaikki, mutta se olikin
mahdotonta saavuttaa, kun ei ollut enää jäljellä mitään myytäväksi
kelpaavaa; ei mitään muuta kuin ihana ja suloinen Zoë itse. Sata
kultatukaattia olisi kokonainen omaisuus. Nektaria-vanhuksen käsissä
sellainen summa auttaisi hankkimaan todellista mukavuutta enemmäksi
kuin vuodeksi, eikä kukaan voinut arvata mitä sillävälin saattaisi
tapahtua. Onnen käänne saattaisi asettaa Johannes-keisarin takaisin
valtaistuimelle. Hän oli ollut heikko hallitsija, mutta ei julma eikä
kiittämätön, ja varmasti hän pitäisi huolen henkivartiastonsa päällikön
lesken toimeentulosta, kiitokseksi siitä, että tämän mies oli kärsinyt
kidutuskuoleman uskollisuudestaan häntä kohtaan. Sitten voitaisiin Zoë
ostaa jälleen vapaaksi ja hän menisi luostariin ja eläisi hyvää elämää
kaiken ikänsä, sovittaakseen sen pahan, mihin hänet ostettuna orjana
mahdollisesti pakotettaisiin.

Sen hän voi tehdä ja se hänen täytyi tehdä, sillä mitään muuta neuvoa
ei ollut Agatan ja pikku poikien hengen pelastamiseksi.

"Vähän maitoa vielä", sanoi sairas, avaten jälleen silmänsä.

Nektaria kumartui hiiliastian yli ja lämmitti jäljelläolevan
maitotilkan. Katsellessaan hänen liikkeitään Zoë näki, että se oli
viimeinen; mutta kyria Agata oli varmasti parempi ja pyytäisi vielä
lisää yön aikana, eikä silloin olisi mitä antaa hänelle; ehkä ei mitään
ennenkuin lähellä puoltapäivää seuraavana päivänä.

Nektaria otti hiiliastian ja meni täyttämään sitä raunioituneen talon
sisäpihalle, sytyttääkseen hiilet siellä ulkoilmassa. Sairas sulki
jälleen silmänsä, hetkiseksi tyydytettynä ja lämmenneenä.

Zoë vaipui polvilleen vuoteen viereen, unohtaen vilunsa ja
nälkäisyytensä, ajatustensa tulvahtaessa epätoivon hyökyaalloksi.

Yötuuli kantoi kujaa pitkin mielipuolen naisen hyräilyä: "Eleeison!
Eleeison!"

Ja Zoë vastasi itsetiedottomasti, niinkuin olisi vastannut kirkossa:
"Kyrie eleeison!"

"Autuas arkkienkeli Mikael, anna meille ruokaa, me näännymme!" kuului
hurja laulu, nyt kimeänä ja selvänä.

"Kyrie eleeison!" vastasi Zoë polvillaan.

Sitten hän hypähti jaloilleen kuin säikähtynyt eläin. Joku oli
koputtanut ovelle. Hän kokosi toisella kädellä ohuita ryysyjään povensa
ylle, toinen laskeutui tiedottomasti sairaan olkapäälle, ikäänkuin
samalla rauhoittaen häntä ja kehoittaen häntä olemaan hiljaa.

Jälleen kuului koputus, nytkin hiljaisena, mutta hiukan kovempana kuin
äsken. Nektaria oli yhä poissa puuhaten hiiliastian kanssa, ja sairas
ei kuullut mitään, sillä hän oli vihdoinkin vaipunut sikeään uneen.
Zoë näki tämän ja veti paljaat jalkansa pois paikatuista tohveleista,
ennenkuin juoksi kevyesti ovelle.

"Kuka koputtaa?" kysyi hän hyvin hillityllä äänellä, puristaen
ryysyisiä verhojaan ruumistaan vasten.

Bukaralaisen mairea ääni vastasi hänelle mielistelevästi.

"Olen Rustan", sanoi hän. "Minun on tullut äkkiarvaamatta pakko lähteä
matkalle, ja minä lähden varhain huomisaamuna."

Zoë pidätti henkeään, sillä hän tunsi viimeisen mahdollisuuden äitinsä
hengen pelastamiseksi olevan luisumassa pois.

"Kuuletko mitä sanon?" kysyi Rustan ulkopuolelta.

"Kuulen."

"Tahdotko nyt tehdä päätöksen? Minä annan sinulle vielä puolet lisää
siihen mitä lupasin."

Tytön kasvot olivat olleet kalpeat; nyt ne valahtivat ihan valkeiksi,
sillä ratkaiseva hetki oli tullut kovin äkkiä. Hän koetti nielaista
voidakseen puhua selvästi, ja hän katsahti vuoteeseen päin. Kyria Agata
oli sikeässä unessa.

"Onko teillä rahat mukananne?" kysyi Zoë miltei läähättäen.

"On."

Ryysyjä koossa pitävä käsi pusertui epätoivoisesti sydäntä vasten.
Oli äänetöntä niin kauan että Rustan olisi ehtinyt laskea kymmeneen.
Kahdesti Zoë vielä katsahti vuoteeseen päin, ja sitten hän äärettömän
varovasti siirsi syrjään ovea kiinni pitävän puisen teljen. Vielä
kerran hän veti riekaleita ylleen, sillä ne olivat valahtaneet
alas hänen käyttäessään molempia käsiään. Hän raotti ovea ja näki
Rustanin kaapuun verhottuna, innokkaat kasvot ja musta parta eteenpäin
kurottuneina, valmiina astumaan sisään. Mutta Zoë pysäytti hänet ja
ojensi kätensä.

"Äitini on vaipunut sikeään uneen", sanoi hän. "Antakaa minulle rahat,
niin tulen mukaanne."

Viivyttelemättä Rustan laski hänen ojennettuun käteensä pienen,
karkeasta purjekankaasta tehdyn, hamppunyörillä lujasti sidotun pussin.

"Kuinka paljon siinä on?" kuiskasi Zoë.

"Sataviisikymmentä kultatukaattia", vastasi bukaralainen alentaen
ääntään, sillä hän tiesi pääsevänsä vähemmillä hankaluuksilla, jollei
herättäisi nukkuvaa naista.

Samassa Nektaria tuli takaisin sisäpihalta hiiliastiaa kantaen. Zoë
katsoi häntä silmiin ja ojensi raskasta pikku pussia. Eukko tuijotti,
katsahti kyria Agatan nukkuviin kasvoihin, laski hiiliastian lattialle
ja tuli Zoën luo.

"Hän on tuonut rahat, sataviisikymmentä tukaattia", kuiskasi Zoë,
työntäen pussin Nektarian vapiseviin käsiin. "Se on ainoa keino.
Hyvästi -- pian -- sulje ovi ennenkuin hän herää -- sano hänelle, että
minä olen nukkumassa oljilla -- Jumala siunatkoon teitä --"

"Eleeison! Eleeison!" kuului mielipuolen naisen vaikerrus tuulen
kantamana.

Ennenkuin Nektaria ehti vastata, oli Zoë vetänyt oven kiinni jälkeensä
ja seisoi ulkopuolella, avojaloin jähmettyneellä liejulla ja tuskin
kunnolla verhottuna. Hän ei virkkanut nyt mitään, ja Rustankin oli
ääneti, mutta hän oli ottanut tyttöä ranteesta ja piti siitä lujasti
kuitenkaan loukkaamatta sitä. Tuo nopsa nuori olento saattoi vielä
yrittää karata vapauteen, niin älytön teko kuin se olisikin, koska
Rustan saattoi helposti tunkeutua raunioituneeseen taloon ja ottaa
rahansa takaisin, jos Zoë karkaisi häneltä. Mutta hän oli kerran ennen
ollut vähällä menettää erään nuoren orjan eikä halunnut antautua
alttiiksi samalle vaaralle, jonka vuoksi hän piti voimakkaan kätensä
lujasti puristettuna tytön hennon ranteen ympärille, vaikka Zoë käveli
hänen rinnallaan rauhallisesti sankassa pimeydessä, ajattelematta muuta
kuin miten verhota itseään Rustanin katseelta, vaikka tämä tuskin
saattoi erottaa hänen vartalonsa ulkopiirteitä.

He kulkivat nopeasti. Rustanin taluttaessa häntä erään jyrkän käänteen
ohi Zoë kuuli viimeisen kerran tuon poloisen mielipuolen hurjan huudon,
jota hän oli kuunnellut niin usein sekä päivin että yön hiljaisuudessa.
Sitten hän tuli toiselle kadulle eikä kuullut sitä enää.

Hänelle ei suotu vielä aikaa ajatella tilaansa. Astuttuaan vielä
muutamia askeleita Rustan pysähtyi äkkiä, yhä pitäen häntä ranteesta,
ja Zoë näki, että he olivat saapuneet miesryhmän luo, joka oli
heitä odottamassa. Yksi heistä kohotti äkkiä lyhdyn, joka oli ollut
peitettynä ja loi nyt kellertävän hohteen ohuiden sarvilevyjen läpi,
ja Zoë näki että mies oli kookas etiopialainen, musta kuin eebenpuu.
Zoë veti ryysyjään yhä tiukemmin ylleen vapaalla kädellään ja kääntyi
poispäin valosta, mikäli Rustanin hellittämätön ote salli.

Hetkistä myöhemmin heitti joku, jota Zoë ei voinut nähdä, laajan,
lämpimän vaipan hänen harteilleen takaapäin, ja hän otti sen ilomielin
vastaan, vetäen sen reunat povelleen.

"Mene kantotuoliin", sanoi Rustan, tuikeasti mutta hillitysti.

Hänen äänessään ei nyt ollut mitään lempeätä eikä maireaa. Hän oli
ostanut tytön ja tämä oli hänen omaisuuttaan. Neljä miestä oli nostanut
kantotuolin koholle pitäen sitä Zoën edessä niin että pieni avoin ovi
oli juuri hänen kohdallaan. Hän kääntyi, istuutui laidalle ja taivutti
päätään pujahtaakseen kuljetusvehkeeseen takaperin, niinkuin Itämaiden
naiset oppivat tekemään hyvin sujuvasti. Rustan piti kiinni hänen
ranteestaan, kunnes hän oli valmis vetämään jalkansa sisään, ja kun hän
vihdoin päästi hänet irti, katosi Zoë kantotuolin sisään. Heti sulki
Rustan liukuoven ja telkesi sen pronssivaarnalla. Kummassakin ovessa
oli puolikymmentä pyöreää reikää ilman pääsyä varten, ei varsin niin
suuria, että tavallisen naisen käsi olisi mahtunut läpi.

Zoë vaipui taaksepäin ahtaassa, pimeässä kojussaan ja huomasi
nojaavansa joustavia, pehmeällä nahalla päällystettyjä tyynyjä vastaan.
Kantotuoli alkoi liikkua vakavasti eteenpäin, tuskin ollenkaan heiluen
puolelta toiselle ja nousematta tai laskematta vähääkään, kun kantajat
astuivat tasaisin, liukuvin askelin, jokainen siirtäen jalkaansa
jotakin sekunnin rahtua myöhemmin kuin lähinnäoleva, jotteivät he,
samaan tahtiin astuen, saattaisi kantamustaan heilumaan, mikä on
kannettavalle sietämätöntä.

Neljä miestä kantoi kantotuolia, viides, rautakärkisellä sauvalla
asestettu, kulki edellä lyhtyä kantaen, ja Rustan seurasi jäljessä.
Kulkueen ulkonäössä ei ollut mitään, mikä olisi aiheuttanut ihmettelyä
tai uteliaisuutta kaupungissa, missä jokainen varakas henkilö iltasella
ulos lähtiessään käytti kantotuolia kulkuneuvonaan ja ainakin kahta
luotettavaa palvelijaa saattajinaan. Lisäksi, mitä siihen tulee, oli
Rustanin asia täysin laillinen eikä kellään ollut mitään sanomista
siihen, että hän kuljetti vastaostettua kaunotarta umpinaisessa
kantotuolissa etäisestä kaupunginosasta kotiinsa.

Oli totta, ettei hänellä ollut rahoistaan mitään kuittia, joka olisi
todistanut, että ne oli maksettu sovittuna hintana täysikasvuisesta,
yhdeksännellätoista vuodella olevasta valkoisesta immestä, jolla
oli ruskeat silmät, ruskea tukka, kaksikymmentäkahdeksan hammasta,
kaikki terveitä, ja kalpea kasvojenväri; joka painoi noin kaksi
attikalaista talenttia ja viisi minaa ja oli avojaloin seisoessaan
juuri kuutta kämmentä pitkä. Kirjaimellisen lain mukaan hänellä
olisi pitänyt olla sellainen asiapaperi, orjan isän tai äidin tai
omistajan allekirjoittama, mutta hän tiesi olevansa täysin turvassa
ilman sitäkin. Kuten kaikki bukaralaiset, oli hän terävä ihmisluonteen
tuntija, ja hän oli aivan varma, että kerran kohtaloonsa alistuttuaan
Zoë ei pettäisi häntä vaatimalla takaisin uhraamaansa vapautta.
Sitäpaitsi hän tiesi, että sellaisen miehen ottotyttärellä, joka
oli kuollut kilpa-ajoradan mestauslavalla hallitsevan keisarin
vihamiehellä, olisi varsin vähäinen mahdollisuus oikeuden saamiseen,
vaikka koettaisikin todistaa tulleensa väkisin viedyksi. Rustan
Karaboghazdzhi tunsi asemansa horjumattomaksi seuratessaan kantotuolia,
joka vei hänen viimeistä ostostaan Konstantinopolin mutkaisia katuja
pitkin sitä kapeaa kujaa kohti, jonka toista sivua reunusti tuo
salaperäinen muuri, jossa oli vain yksi ainoa ovi.

Hän oli varsin tyytyväinen päivän liiketoimiin, sillä hän tiesi aivan
varmasti ansainneensa sievoiset voitot. Viittansa alla hänellä oli
kädessään helminauha, ja kävellessään hän teki laskelmia otaksuttavasta
voitostaan, työntäen helmiä peukalollaan nauhaa myöten. Hän oli
maksanut Zoësta sataviisikymmentä kultatukaattia; mutta niistä oli
viisikymmentä ollut ainakin neljännesosaksi vajapainoisia, joten kullan
varsinainen arvo oli satakolmekymmentäseitsemän ja puoli tukaattia. Hän
oli aivan varma, että Zeno hyväksyisi kaupan huolellisen tarkastuksen
jälkeen, ja että hän suostuisi maksamaan kolmesataaviisikymmentä
sekiiniä, vaikka tyttö olikin vähän liian vanha sen mukaan kuin
orjain ikä laskettiin. Hänen olisi tullut olla kuudentoista ja
seitsemäntoista välillä, mutta kuitenkin hän oli erinomaisen kaunis
ja puhui kolmea kieltä -- kreikkaa, latinaa ja italiaa. Jos Zeno
maksaisi tuon hinnan, olisi puhdas voitto kaksisataakaksitoista ja
puoli tukaattia. Helmet liikkuivat nopeaan Rustanin hyppysissä, ja
hänen kylmät harmaat silmänsä kiiluivat pimeässä. Kaksisataakaksitoista
ja puoli sadastakolmestakymmenestäseitsemästä ja puolesta teki tuon
uuden venetsialaisen laskutavan mukaan, niin ja niin paljon sadalta,
mikä oli hyvin mukava tapa laskea voittoa, sataviisikymmentäneljä
ja puoli prosenttia. Helmet liikkuivat hurjasti, kun kauppiaan
mielikuvitus vei hänet kaupankäynnin paratiisiin, jossa hän voisi saada
sataviisikymmentä prosenttia pääomalleen jokaisena vuoden päivänä,
sunnuntaita ja suuria juhlapäiviä lukuunottamatta. Tämä laskutehtävä
oli monimutkainen bukaralaisenkin aivoille, mutta sitä oli hauska
selvittää, ja Rustanin veri virtaili suloisesti hänen suonissaan, kun
hän käveli ostoksensa perässä.

Hän ei ollut hukannut vähääkään aikaa senjälkeenkuin hän oli poistunut
kerjäläiskorttelista myöhään iltapäivällä, ilman minkäänlaista
varmuutta siitä, että Zoë aikoi lainkaan antautua, ja suuresti
epäillen, tekisikö hän sitä lähinnäseuraavien kolmen päivän kuluessa.
Kuitenkin hän oli rohkeasti luvannut, että Carlo Zeno saisi nähdä
hänet hyväksymistään varten seuraavana aamuna. Eihän hän missään
tapauksessa tulisi kärsimään muuta kuin ensiyrityksen epäonnistumisen,
sillä jollei hänen onnistuisi ostaa Zoëta ajoissa, voisi hän siitä
huolimatta näyttää venetsialaiselle kauppiaalle erinäisiä aika
sieviä tavaroita. Zeno ei ollut niitä miehiä, jotka tuhlaavat sanoja
orjakauppiaiden laisille henkilöille, ja heidän keskustelunsa ei ollut
kestänyt kymmentäkään minuuttia. Pitemmän ajan oli vienyt tukaattien
punnitseminen sitä varten, että hän tietäisi varmasti määrätyn luvun
niistä olevan vajapainoisia. Rustan ei nyt toivonut mitään muuta, kuin
että hän olisi pannut paljon enemmän keveitä rahoja kukkaroon, koska
sitä ei oltu edes avattu; sillä hän oli luonnollisesti odottanut, että
häntä vaadittaisiin lukemaan ne vanhan Nektarian eteen, jolla oli
vanhan orjan äly raha-asioissa.

Kantotuolin sisällä tyttö lepäsi tyynyillään pimeässä, ajatellen
jonkinlaisella kauhulla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli tosin ajatellut
sitä jo monet päivät ja unettomat yöt, eikä hän sitä katunut; hän ei
olisi palannut takaisin, nyt kun hän oli jättänyt yltäkylläisyyttä ja
mukavuutta sinne, missä ei ollut ollut muuta kuin puutetta ja nälkää;
mutta hän ajatteli sitä, mitä hänellä oli edessä, ja rukoili että saisi
ummistaa silmänsä ja kuolla ennen aamun tuloa, tai mikä vielä parempi,
ennenkuin kantotuoli pysähtyisi ja Rustan vetäisi auki liukuoven.

Orjuuden aikakaudella ja orjuuden maassa eläen hän tiesi hyvin
orjan kohtalon. Hän tiesi, että oli sekä yleisiä että yksityisiä
orjamarkkinoita, ja että hänen kauneutensa, joka teki hänet
kallisarvoiseksi, säästäisi hänet ensinmainituilta. Mutta
vapaasyntyisten vanhempain tyttärelle ei niiden molempien välinen
erotus ollut niin suuri, että se olisi tuottanut lohdutusta. Hän
saisi kylläkin hyvän asunnon, hyvät pukimet ja hyvän ruoan, eikä
hänen tarvitsisi pelätä julmaa kohtelua; mutta ehkä jo huomenna
saapuisi ostajia, ja häntä näytettäisiin heille kuin kallisarvoista
hevosta; he arvostelisivat hänen eri puoliaan ja kinastelisivat
hänestä sekä Rustanin vaatimasta summasta; ja jos he pitäisivät hintaa
liian korkeana, menisivät he pois ja toisia tulisi ja taas toisia,
kunnes kauppa viimein tehtäisiin. Mitä sitten seuraisi, siitä hän ei
osannut ajatella muuta kuin että hänen täytyisi kuolla. Hän tiesi,
että monta kaunista tyttöä myytiin salaa sulttaani Amuradille tai
turkkilaispäälliköille Vähään-Aasiaan tai Adrianopoliin, ja että
sangen todennäköisesti hänen ei tulisi käymään sen paremmin, sillä
valloittajat tuhlasivat kultiaan runsain käsin, kun taas kreikkalaiset
olivat joko puoleksi-rappeutuneita ylimyksiä tai itaroita kauppiaita,
jotka pitivät lukua joka äyristä.

Miehet kantoivat kantotuolia tasaisesti ja vakavasti, hidastamatta
tai jouduttamatta nopeuttaan. Aika tuntui loppumattomalta. Silloin
tällöin hän kuuli ihmisääniä ja useiden askelten kopinaa sekä hevosten
kavioitten töminää, mitkä kertoivat hänelle, että hän oli tullut
vilkasliikkeisemmille kaduille, mutta enimmäkseen hän ei kuullut
juuri muuta kuin miesten paksujen sandaalien hipsutuksen ja Rustanin
nahkakenkäisten jalkain tukevamman astunnan tien kovemmilla paikoilla.
Hän arvasi Rustanin karttavan valtakatuja, arvattavasti siitä syystä,
että tähänkin vuorokauden aikaan niillä tungeksiva ihmispaljous olisi
häirinnyt kantotuolin kulkua. Zoë tiesi yhtä hyvin kuin kauppiaskin,
ettei toimituksessa tähän saakka ollut vielä mitään salattavaa;
myöhemmin sitävastoin, siinä tapauksessa että hänet myytäisiin
turkkilaisille, hänet mahdollisesti kuljetettaisiin salaa Bosporin
toiselle puolelle, sillä vaikka mikään laki ei kieltänyt myymästä
kristittyjä tyttöjä uskottomille, katseli kaupungin väestö sellaista
kauppaa jonkinlaisella inholla, ja suuttunut väkijoukko saattaisi
vapauttaa kaupittavan tavaran kauppiaan käsistä. Zoë ei toivonut näin
harvinaista hyvää onnea, sillä Rustan ei ollut niitä miehiä, jotka
liikeasioissaan antautuisivat tarpeettomasti vaaroille alttiiksi.

Maatessaan tyynyjen keskellä, peläten matkan määrää, mutta vähitellen
kyllästyen tulevaisuuden tuumintaan, Zoë antoi ajatustensa siirtyä
taaksepäin siihen alkusyyhyn, josta koko hänen kova-onnensa, Mikael
Rhangaben kamala kuolema ja kaikki sitä seuranneet kärsimykset olivat
johtuneet. Yksi ainoa mies oli aiheuttanut kaiken tuon pahan ja vielä
paljon muutakin, yksi mies, vallassaoleva keisari Andronikus. Zoë ei
ollut kostonhaluinen eikä julma, verenhimoisuudesta puhumattakaan;
mutta tuota miestä ajatellessaan hän tunsi, että hän tappaisi hänet jos
vain voisi, ja että se olisi hänelle aivan oikein. Äkkiä välähti jokin
toivonsäteen tapainen hänen pimeyteensä. Nektaria oli sanonut hänelle
kuinka kaunis hän oli; kukaties hän, ollen niin paljon arvokkaampi
useimpia markkinoille joutuvia orjia, olisi määrätty joutumaan itse
keisarille. Se saattoi kyllä olla mahdollista. Hän puri hampaansa
yhteen ja puristi pienet kätensä nyrkkiin pimeässä. Jos tämä olisi
hänen kohtalonsa, niin vallananastajan päivät olisivat luetut. Hän
vapauttaisi maansa hirmuvaltiaan vallasta ja kostaisi Rhangaben surman
ja kaiken muun yhdellä äkki-iskulla, vaikka hänet itsensä sitten
kohtaisi kuolemantuomio samalla tunnilla. Se oli todella jotakin, jota
kannatti toivoa.

Kantotuoli pysähtyi ja hän kuuli avaimia pistettävän lukkoihin ja tunsi
kantajien kääntyvän jyrkästi vasemmalle astuakseen portista sisään.
Hänen matkansa kaupungin halki oli päättynyt.



IV LUKU.

Rustan jäi jälkeen sulkemaan ulko-ovea, ja Zoë tunsi että häntä
kannettiin noin kaksikymmentä askelta eteen- ja ylöspäin, ennenkuin
kantajat lopullisesti pysähtyivät. Sitten liukuovi avautui päästäen
valoa sisään, ja outo ääni kehoitti häntä tulemaan ulos. Hän kääntyi
kantotuolin sisällä ja työnsi ulos paljaat jalkansa. Laskiessaan
ne alas, odottaen tapaavansa paljasta maata tai pihakivitystä,
hän tunsikin niiden sattuvan karheaan mattoon. Samassa hän istui
kantotuolin reunalla taivuttaen päätään ulospäästäkseen ja tähystäen
uteliaana ympärilleen.

Rustan oli poissa, ja hänen sijastaan Zoë näki tavattoman suuren
nuoren neekerinaisen, jolla oli liekehtivän punainen tukka ja
mulkoilevat silmät. Karkealla äänellä neekeritär käski kantajia
viemään pois kantotuolin ja tarttui samalla Zoëta ranteeseen, joko
auttaakseen häntä nousemaan pystyyn tai estääkseen häntä karkaamasta
-- vaikea sanoa kumpaako. Tyttö oli paljon pelottomampi kuin Omobono,
venetsialainen kirjuri, eikä hän säikähtänyt naisen jättimäistä
olentoa niinkuin tämä oli tehnyt. Ulos pujahtaessaan hän oli saanut
kietaistuksi vaipan ympärilleen, jotteivät miehet näkisi häntä hänen
riekaleissaan; sillä se suuri huone, missä hän näki olevansa, oli
valaistu, ja kun hän nyt saattoi katsella ympärilleen, näki hän ainakin
tusinan verran tyttöjä tai nuoria naisia seisomassa pienissä ryhmissä
muutamien askeleiden päässä neekerittären takana. He tähystelivät
uutta tulokasta uteliaasti, mutta erilaisin ilmein. Jotkut näyttivät
säälivän häntä, toiset hymyilivät ikäänkuin tervetuliaisiksi; muudan
hyvännäköinen tyttö oli huomannut ettei hänellä ollut kenkiä, ja hänen
huulensa nyrpistyi halveksivasti tuollaiselle äärimmäisen köyhyyden
todistukselle, sillä hän oli itse varakkaan kaukasialaisen hevosvarkaan
tytär, jonka hänen isänsä oli kasvattanut yltäkylläisyydessä ja
mukavuudessa saadakseen hänestä korkeamman hinnan. Kantajat olivat
nyt poistuneet huoneesta, eikä saapuvilla ollut yhtään mieshenkilöä.
Zoë toivoi epämääräisesti, että he tulisivat takaisin, edes nuo
mustat kantotuolin kantajat, sillä hän tunsi tosi naisellisen naisen
epäluottamusta omaa sukupuoltaan kohtaan, kun heitä oli näin monta
tuntematonta ja mahdollisesti pahansuopaakin yhdessä häntä katselemassa.

Neekeritär tarkasteli häntä arvostelevasti ison pronssilampun
valossa, joka seisoi jalustalla hänen vieressään, ja näytti terävät
hampaansa levittäessään suunsa hyväksyvään hymyyn, joka sai hänen
paksun ylähuulensa käpertymään ylöspäin kaksinkerroin. Hän otti
vaipan Zoën harteilta ja tarkasteli hänen puolipukeista vartaloaan,
kunnes Zoë kävi tulipunaiseksi. Silloin kaukasialaisen hevosvarkaan
tytär nauroi karkeasti ja jotkut toisetkin hihittivät, kun neekeritär
sormiensa päillä varovasti puristeli Zoën paljaita käsivarsia ja kaulaa
arvostellakseen niiden kiinteyttä ja hänen yleistilaansa. Nähtävästi
tarkastus johti jokseenkin tyydyttävään tulokseen, koska nainen
nyökkäsi ja irvisti jälleen. Tähän saakka ei ollut lausuttu sanaakaan
senjälkeenkuin hän oli käskenyt kantajat pois, mutta nyt hän kääntyi
toisiin tyttöihin päin ja kutsui kahta heistä.

"Lucilla ja Julia, te saatte palvella häntä", sanoi hän kreikaksi. "Te
toiset menkää nukkumaan! On jo kolmas tunti yöstä kulumassa."

Kaksi tummaihoista, karkeaan siniseen pellavavaatteeseen puettua tyttöä
astui kerkeästi esiin, nähtävästi hyvin mielissään siitä, että heidät
oli valittu tuohon toimeen. He olivat tavallisia orjatyttöjä, neli- tai
viisitoistavuotiaita, jotka oli tarkoitus myydä taloustoimia varten
ja joita ei ollut koetettukaan saada näyttämään kauniilta. Heidän
tiukalle palmikoidut hiuksensa olivat puserretut mahdollisimman pieneen
tilaan takaraivolle ja heillä oli päässään pienet punaiset myssyt,
karkeasti kirjaillut, mutta puhtaat ja uudet. Heidän kasvonsa olivat
hyvin samannäköiset, vaikk'eivät he olleet sisaruksia. Zoë näki heti,
että he olivat epämääräistä rotua olevien orjien lapsia, joiden veressä
oli hiukan afrikkalaista sekoitusta, ja jota rotua Konstantinopoli oli
tulvillaan.

"Nukkumaan, kuuletteko!" huusi neekeritär toisille, nähdessään
joidenkin haluavan viivytellä. "Pääsettekö!"

He näkivät hänen kätensä lähestyvän vyöhön pistettyä ruoskaa ja
juoksivat ovea kohti, ahtautuen liki toisiaan kuin lampaat läävän
ovella koirain ajaessa niitä sisään. Tämän halutun tarkoituksen
saavutettuaan neekeritär kääntyi Zoën puoleen, ja hänen käytöksensä
muuttui äkkiä hyväileväksi ja miltei matelevaksi.

"Te olette valtiatar täällä, kokóna", sanoi hän. "Nämä molemmat tytöt
saavat palvella teitä niinkauankuin läsnäolonne kunnioittaa meidän
vaatimatonta majaamme. Jos teillä on vähintäkään tyytymättömyyden syytä
heidän palvelukseensa nähden, niin sanokaa vain minulle, niin kyllä
opetan heidät täyttämään velvollisuutensa."

Taaskin hänen kätensä lähestyi merkitsevästi vyötä ja hän mulkoili
kamalilla silmillään. Tyttöset silminnähtävästi vavahtivat tuosta
uhkauksesta, jonka merkityksen he jo olivat tulleet tuntemaan.

Zoë ei ollut niin typerä, että olisi käsittänyt väärin neekerittären
käytöstä. Jonkun korkean ja mahtavan henkilön, ehkäpä itse keisarin,
lempiorjattarella tulisi olemaan valtaa, vaikkapa vain jonkun aikaakin,
ja Karaboghazdzhin vaimo ei siekaillut pyrkimästä sellaisen suosioon.

"Minä olen orja, kuten nämä tytötkin", vastasi Zoë, laskien
ystävällisesti kätensä häntä lähinnä olevan olkapäälle.

Molemmat tytöt tuijottivat häntä kasvoihin jonkinlaisella
ihmettelevällä kiitollisuudella.

"Minä olen täällä myytävänä, aivan kuin tekin", lisäsi Zoë, vastaten
heidän katseeseensa. Neekeritär nauroi kovalla äänellä, sillä hän oli
nähtävästi hyvällä tuulella.

"Samoin ovat jalo riikinkukko ja varpunenkin molemmat lintuja, vaikka
höyhenet ovat erilaiset!" huusi hän. "Mutta kokónan on nälkä ja vilu",
jatkoi hän, palvelevaisesti huolissaan Zoën mukavuudesta. "Ehkä hän
tahtoo ottaa kylvyn ja muuttaa pukua ennen illallista? Kaikki on
valmiina."

"Olen syönyt illallista", vastasi Zoë, joka oli syönyt palan mustaa
leipää, "mutta mitä vaatteisiin tulee, ottaisin mielelläni vaipan
jälleen ylleni, sillä minun on vähän kylmä."

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun molemmat tytöt olivat jo
kietoneet hänet lämpöiseen vaippaan.

"Kiitos", sanoi hän heille. Sitten hän kääntyi neekerittären puoleen.
"Te näytätte olevan emäntä täällä. Saanko nyt mennä nukkumaan?"

"Kyllä, minä olen emäntä", vastasi afrikatar, kaikki hampaansa loistaen
lampunvalossa. "Minä olen Rustan Karaboghazdzhin vaimo, kokóna."

Zoë ei voinut pidättää hämmästyksen elettä. Neekeritär nauroi.

"Rustan on viisas mies", sanoi hän kamalasti irvistäen. "Tulee
halvemmaksi mennä naimisiin vankkakätisen naisen kanssa kuin pitää
kahta sileänaamaista varasta vartijoina, niinkuin useimmat meidän
liikealallamme tekevät. Jos kokóna suvaitsee seurata minua, niin näytän
hänelle huoneen, jonka olen laittanut valmiiksi."

Zoë taivutti päätään ja seurasi, sillä neekeritär oli jo menossa.
He tulivat jokseenkin tilavaan huoneeseen, joka ilmeisesti oli
laitettu kuntoon huomattavalla huolella, sillä se sisälsi kaikki mitä
mukavuuksiin tottunut nainen saattoi vaatia. Hyvä persialainen matto
peitti lattiaa; kapea, mutta sirosti koristeltu pronssinen sänky oli
varustettu kahdella patjalla, tahrattomilla lakanoilla ja silkistä ja
villasta kudotulla lämpimällä peitteellä. Marmorisella pöydällä seisoi
pieni kiillotetusta metallista tehty peili, jonka edessä oli kaksi
norsunluista kampaa sekä joukko norsunluisia ja hopeisia hiusneuloja
ynnä muita naisen pukeutumisessa tarvittavia pikkuesineitä. Siinä
oli myöskin kolmisarvinen kullattu lamppu, joka valaisi kaikkityyni
mieluisalla hohteella. Matala, verhottu ovi vei huoneen perältä pieneen
kylpyhuoneeseen, missä paloi toinen pieni lamppu. Neekeritär veti
verhon syrjään ja näytti paikan Zoëlle, joka varmastikaan ei ollut
odottanut saavansa viettää orjuutensa ensimmäistä yötä niin ylellisessä
asunnossa. Rustanin vaimo avasi vielä suuren vaatekomeron ja näytti
hänelle runsaan varaston hienoja liina- ja pitovaatteita, siististi
laskostettuina ja hyllyille asetettuina. Pyöreälle pöydälle keskellä
huonetta oli asetettu kolme ruokamaljaa, joista yhdessä oli kylmää
lintupaistia, toisessa salaattia ja kolmannessa monenlaisia makeisia,
ja myöskin oli siinä viiniä ja vettä pienissä hopeapulloissa sekä yksi
hopeinen juomapikari. Oli todellakin kauan siitä kuin Zoë viimeksi
oli nähnyt, tämän kaltaista, ja hänen silmiään alkoi äkkiä kirvellä,
kun hän tuli ajatelleeksi, että orjakauppiaan vankila muistutti
jonkunverran hänen entistä kotiaan. Sillä vankilahan se kaikesta
huolimatta oli; hän arvasi, että suljetun ikkunan luukkujen takana oli
vahvat rautatangot, ja sisään tullessaan hän oli nähnyt suuren avaimen
oven ulkopuolella olevassa lukossa.

"On jo myöhäinen", sanoi neekeritär näytettyään kaikki. "Tytöt nukkuvat
lattialla, sillä matto on hyvä ja tuolla nurkassa on heille kaksi
peitettä. Hyvää yötä, kokóna. Millä nimellä saan kutsua kokónaa? Kokóna
suokoon anteeksi palvelijansa tietämättömyyden!"

Zoë epäröi hetkisen. Hän ei ollut ajatellut nimensä muuttamista, mutta
nyt hän tunsi yht'äkkiä, että orjana hänen oli katkaistava kaikki
yhteys entiseen elämäänsä. Mitähän, jos henkilö, joka ostaisi hänet,
olisi sattunut tuntemaan hänen äitinsä ja vieläpä hänet itsensäkin,
ja tuntisi nyt hänet nimestä? Kasvojen yhdennäköisyyden voi selittää
muutenkin, mutta kasvot ja nimi yhdessä varmasti antaisivat hänet
ilmi. Ei hän niinkään paljon pelännyt sitä julkista häpeää, minkä
Mikael Rhangaben ottotyttäreksi tunteminen aiheuttaisi; hän oli jo
tottunut orja-sanan merkitykseen viimeisten kurjien päivien aikana.
Mutta ihmiset eivät voisi olla sanomatta, että kyria Agata oli
myönyt ottotyttärensä orjaksi pelastaakseen itsensä ja omat lapsensa
kurjuudesta. Zoë saattoi tämän estää, ja hän epäröi vain sen verran
aikaa, että ehti valita itselleen nimen.

"Kutsukaa minua Arethusaksi", sanoi hän.

Hänen ajatuksensa olivat palanneet siihen oikeudentekoon, jonka hän
aikoi tehdä, jos hän joskus pääsisi lähelle keisari Andronikusta; ja
jos Aretee olikin myöhemmin tullut merkitsemään hyvettä, oli se alussa
merkinnyt urheutta, miehekästä, horjumatonta urheutta. Ja koska Zoë
oli vain kreikkalainen tyttö eikä saksalainen professori, otaksui hän
luonnollisesti, että Aretee oli juuri se sana, josta Arethusa oli
johtunut.

"Se on kaunis nimi", huomautti hänen vanginvartijansa liehitellen.

"Ja millä nimellä minä saan kutsua teitä?" kysyi Zoë.

"Minä olen kyria Karaboghazdzhi." Neekeritär keikautti leimuavaa
päätään ja hymyili tyydytetystä turhamaisuudesta. "Mieheni kutsuu minua
Zoëksi", lisäsi hän, eriskummallisesti myhäillen ja hiukan kainoutta
teeskennellen.

"Zoëksi!" Jalosyntyinen tyttö toisti oman nimensä vilpittömällä
hämmästyksellä.

"Niin", vastasi neekeritär. "Rustan on hyvin hellä. Hän sanoo että minä
olen hänen Zoënsa, hänen 'elämänsä', koska hän varmasti kuolisi nälkään
ilman minua!"

"Ymmärrän", sanoi kreikkalainen tyttö.

Hän ei olisi uskonut, että hänen ennen maatapanoaan vankilassaan sinä
iltana täytyisi tehdä tahdonponnistus pidättääkseen naurua.

"Ja nyt alkaa olla myöhä", sanoi neekeritär jälleen, "ja Rustan
ihmettelee, minkätähden en tule sukimaan hänen partaansa ja
tasoittamaan hänen tyynyään ja valmistamaan hänen iltajuomaansa. Hyvää
yötä, kokóna Arethusa! Lähettäköön pyhä Kharalambos teille suloisia
unia!"

"Samoin teille, kyria Karaboghazdzhi", vastasi Zoë, vaikka naisen
tervehdyslause oli hänelle uusi.

Neekeritär poistui, yhä varsin tyytyväisenä itseensä ja heilutellen
valtavia lanteitaan käydessään. Hän sulki oven, ja Zoë kuuli suuren
avaimen vääntyvän lukossa.

Molemmat orjatytöt olivat seisoneet kunnioittavan välimatkan
päässä koko keskustelun ajan, kädet alistuvasti ristissä ja katse
lattiaan luotuna, sillä Rustanin vaimo oli jo opettanut heille
käytöstapoja korottaakseen heidän hintaansa. Mutta niinpiankuin
hän oli mennyt, katsoivat he toisiinsa ja heidän huulensa alkoivat
hermostuneesti nytkähdellä; samassa he olivat molemmat äänettömän
naurunpuuskan vallassa. He hytkyivät päästä jalkoihin, pitelivät
sivujaan, köykistyivät ja huojuivat ja vääntelivät käsiään, mutta
ei äännähdystäkään päässyt heidän huuliltaan. Sen pitemmälle he
eivät voineet hillitä hilpeyttään, ja nauraessaan he katsahtelivat
levottomasti Zoëhen.

Zoë ei voinut itsekään olla hymyilemättä ajatellessaan neekerittären
ääretöntä itseensätyytyväisyyttä, mutta hetken perästä hän pudisti
päätään tytöille ja pani sormen suulleen. Heidän hauskuutensa asettui
pikaan, sillä vaikka hän näytti hyväntahtoiselta, he tiesivät mitä
heillä oli odotettavissa, jos hän sanallakaan saattaisi heidät
alttiiksi neekerittären tyytymättömyydelle.

Zoë oli hyvin väsynyt, kun tuo suuri uhraus nyt oli tehty, ja hän
salli orjatyttöjen auttaa häntä niin paljon kuin he tahtoivat. He
saivat hänet syömäänkin hiukan ja juomaan vähän vettä. Silloin tällöin,
heidän katsahtaessaan häneen, hän taputti heitä olalle ja hymyili
vienosti, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana kerjäläiskorttelin
raunioituneessa talossa. Kun tytöt olivat auttaneet häntä kylpemään
ja olivat pyyhkineet hänen jalkansa, jotka olivat mudan tahraamat ja
kylmästä siniset, lämmittivät he niitä kättensä välissä ja suutelivat
niitä.

"Ne ovat kuin kaksi pientä valkohiirtä!" sanoi Julia, nauraen vienosti.

"Eipähän, ne ovat kuin nuoret kyyhkyset!" sanoi Lucilla.

Ja he pujahduttivat molemmin hänen jalkansa kauriinnahkaisiin
tohveleihin; ja sitten he pukivat hänet yöpukuun, hienoihin kuiviin
liinavaatteisiin ja pieneen vihreään silkkinuttuun. He olivat taitavia
käsistään, vaikka olivatkin niin nuoria, ja hän antoi heidän tehdä mitä
he luulivat hänen tarvitsevan, ja laskeutui vihdoin levolle, jolloin
hänet peiteltiin ja sullottiin yhtä lämpimästi ja mieluisasti kuin
kyria Agatan oli ollut tapana peitellä häntä, ennenkuin pojat olivat
syntyneet ja vallanneet hänen paikkansa.

Muutamien minuuttien kuluttua pienet palvelustytöt olivat sammuttaneet
lampun, jättäen ainoastaan kylpyhuoneen pienen tuikun palamaan; sitten
he äänettömästi ahmivat kaikki makeiset pöydältä, minkä jälkeen he
kytjähtivat matolle peitteidensä alle ja nukkuivat tuota pikaa,
niinkuin nuoret eläimet.

Joitakin hetkiä Zoë yhä koetti ajatella. Niin väsynyt kuin hän olikin,
inhosi hän itseään siitä syystä, että kykeni lepäämään sellaisessa
mukavuudessa samaan aikaan kuin kyria Agata ehkä valvoi rääsykasansa
alla ja Nektaria painautui olkia vastaan pysyttääkseen edes vähän
lämpöä vanhassa ruumiissaan. Mutta sitten hän ajatteli huomista
päivää ja mitä kaikkea Nektaria tekisi kultarahoillaan sairaan vaimon
ja pienten poikain hyväksi, ja näissä viihdyttävissä mietteissä hän
kantautui hiljaa pois tästä orjuuden maailmasta marmoriporttisen unten
maan loputtomiin puutarhoihin.

Hänet herätti ikkunasta huoneeseen virtaava auringonpaiste, ja
avatessaan silmänsä hän näki rautatangot ja muisti missä hän oli.
Hän huokasi, sillä unessa hän oli ollut onnellinen. Tytöt istuivat
ristissä jaloin matolla vierekkäin vähän matkan päässä, äänettöminä
odottaen milloin hän heitä tarvitsisi. Hän käänsi päätään tyynyllä ja
makasi kyljellään, katsellen heidän pieniä tummia kasvojaan; mutta
ei puhutellut heitä vielä. He olivat hyvin samannäköisiä, tuumi hän,
jokapäiväisiä tyttöjä, eroten niin vähän tuhansista muista suuren
kaupungin orjatytöistä, että hänen olisi vaikea tuntea heitä joukosta,
ennenkuin hän olisi katsellut heitä joitakin päiviä. He menisivät
luonnollisesti pian kaupaksi, sillä kysyntää oli aina terveille
nuorille talousorjille, jotka oli kunnollisesti opetettu. Hän kadehti
heidän jokapäiväisiä piirteitään, heidän karkeaa mustaa tukkaansa,
heidän kulmikasta vartaloaan, värittömiä poskiaan ja ovelia, pieniä,
mustia silmiään. Heidät voitiin myydä vain työntekoon. Kaiken ikänsä
Zoë oli kuullut keskusteltavan talous-orjien hinnoista, vieläpä
vapaammin kuin vaatteiden tai jalokivien hinnoista, ja hän tiesi, ettei
kumpikaan tytöistä ollut enemmän kuin kahdenkymmenenviiden tukaatin
arvoinen. Hän aprikoi, kuinka paljon Rustan aikoi vaatia hänestä;
varmaankaan hän ei vaatisi vähempää kuin kaksinverroin maksamansa
summan.

Hänen näitä kysymyksiä miettiessään ja toivotellessaan kaiken aikaa,
että saisi päivän mittaan tietoja kyria Agatasta, kääntyi suuri
avain persialaisessa lukossa. Molemmat tytöt hypähtivät jaloilleen
ja seisoivat kunnioittavassa asennossa. Zoë käänsi silmänsä äänen
kuullessaan, ovi aukeni ja neekerittären leimuava pää ilmestyi
päiväpaisteeseen. Hän näki Zoën olevan hereillään ja astui huoneeseen,
sulkien oven perässään. Hän tervehti arvokasta vankiaan samalla
puoleksituttavallisella, puoleksi-matelevalla puheensävyllä, jota
hän alusta alkaen oli käyttänyt, kysyen häneltä kuinka hän oli
nukkunut ja olivatko pienet palvelustytöt tehneet velvollisuutensa.
Viimeksimainittua kysymystä säesti hurja silmäys molempiin tyttöihin.
Zoë vastasi että he olivat erittäin taitavia ja hyväntapaisia.
Neekeritär katseli pöydällä olevia illallisen jäännöksiä. "Kokóna
Arethusa pitää siis makeisista", huomautti hän. "Hän syö vain suupalan
lintupaistia ja kaikki sokurimantelit!"

Zoë oli huudahtamaisillaan hämmästyneen kiellon, kun hän huomasi
orjatyttöjen kauhistuneet silmät ja ehkäisi itsensä hymyillen.

"Minä pidän hyvin paljon makeisista", vastasi hän huolettomasti.

Musta nainen näytti tyydytetyltä ja kääntyi pois pöydän luota. Hän
avasi sitten vaatekaapin ja valitsi omasta mielestään kauneimman
puvun, mitä kaapin hyllyillä oli. Zoë katseli häntä uteliaana. Hän
levitti laskoksistaan vaaleanvihreitä silkkisiä vaatekappaleita ja
yhden persikan värisestä persialaisesta sametista tehdyn ja hopealla
kirjaillun, sekä vihreästä silkistä ja kultalangoista palmikoidun vyön.
Tyttöset ottivat ne vastaan ja asettivat esille.

"Toden totta", sanoi Zoë, "ette suinkaan tarkoita että minun olisi
puettava ylleni nuo vaatteet!"

"Ne ovat hyvin hyviä vaatteita", huomautti neekeritär suostuttelevasti.
"Katsokaahan tätä samettiviittaa! Hietahelmiäkin on näissä
kirjailuissa, ja se on ihan uusi ja käyttämätön. Mieheni osti sen
Blachernaen palatsista, kun Kaunis Johannes vangittiin. Se kuului
jollekin lempinaiselle. Orjat, jotka karkasivat, varastivat kaikkityyni
ja möivät ne."

"Minä ottaisin mieluummin jonkun yksinkertaisemman puvun", sanoi Zoë;
mutta vangittua keisaria mainittaessa hänen ruskeat silmänsä kävivät
tummiksi ja ankaroiksi, ja hänen äänensä miltei vapisi.

"Kokóna Arethusan pitää esiintyä kauneimmillaan tänä aamuna", vastusti
Rustanin vaimo. "Hän saa vieraita."

Zoë säpsähti vähän ja veti vaistomaisesti vuodevaatteet leukaansa
saakka.

"Nyt jo!" huudahti hän matalalla äänellä.

Neekeritär hymyili suu korvia myöten.

"Kokóna ei kukaties tule viettämään toista yötä meidän vaatimattoman
kattomme alla", sanoi hän. "En tiedä mitään varmaa vielä, koska ostaja
ei ole teitä nähnyt", jatkoi hän tuttavallisemmin, "mutta Rustan on
kysynyt neuvoa tähdistälukijalta, joka sanoo näiden olevan onnekkaita
päiviä ostollemme ja myynnillemme. Siksipä en epäilekään, ettei
ostaja mielistyisi kokónan ulkonäköön, sillä totta puhuen, tahtomatta
imarrella, meillä ei ole ollut halvassa talossamme vieraana sellaista
kaunotarta pitkiin aikoihin."

Kaiken tämän tarkoituksena oli tietysti saattaa Zoë hyvälle tuulelle,
jotta hän tekisi miellyttävän vaikutuksen odotettuun ostajaan. Rustan
oli kerran menettänyt hyvin hyvän kaupan, kun kaupattava oli puhjennut
kyyneliin väärällä hetkellä.

"Minkälainen mies on ostaja?" kysyi tyttö. "Tiedättekö kuka hän on?"

Hän lausui kysymyksen levollisesti, mutta pidätti henkeään odottaessaan
vastausta.

"Olen unohtanut hänen nimensä", vastasi neekeritär hetken mietittyään.
"Hän on muukalainen, rikas nuori kauppias, joka asuu kauniissa talossa
Kultaisen Sarven rannalla."

"Siis kristitty?" kysyi Zoë, vakuuttaen ääntään.

Toinen oli olevinaan järkytetty.

"Luuleeko kokóna Arethusa Rustanin olevan niin jumalaton, että myisi
kristityn neidon turkkilaisille? Rustan on hyvin hurskas mies, kokóna!
Hän ei voisi tehdä niin jumalatonta tekoa!"

Zoë muisti kolmen kupariäyrin päivittäistä raha-annosta, ja kuinka
Rustan oli pakottanut hänet myymään itsensä kyria Agatan tähden; mutta
hän ei huolinut ruveta väittämään Rustanin hurskautta vastaan.

"Siis tähdistälukija sanoo, että minut myydään tänään", lausui hän
huolettomuutta teeskennellen, vaikka hänen mielensä oli masentunut ja
hän tunsi pientä pahoinvointia. "Onko hän suuri astroloogi?"

"Hän on Rustanin ystävä, Gorlias Pietrogliant", vastasi neekeritär,
käännellessään vaatekaapissa olevia hienoja liinavaatteita. "Kyllä,
hän on hyvä tähtienkatsoja, varsinkin kauppiaille. Hän on hyvin köyhä,
mutta monet ovat tulleet rikkaiksi kysymällä häneltä neuvoa."

Hän löysi mitä oli etsinyt ja levitti nähtäväksi kauniisti kirjaillun
liinaisen vaatekappaleen, joka oli hienoa kuin hämähäkinverkko.

"Ja jos olette niin onnellinen, että pääsette tuon rikkaan kauppiaan
taloon", lisäsi hän, "niin voitte voittaa hänen suosionsa kehoittamalla
häntä kysymään Gorliakselta neuvoa asioissaan, milloin hän on
epätietoinen."

"Gorlias". Zoë toisteli nimeä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut sitä.

"Gorlias Pietrogliant, joka asuu lähellä Pyhän Sergiuksen ja Pyhän
Bakkuksen kirkkoa. Jokainen tuntee hänet siinä kaupunginosassa."

"Kyllä muistan", sanoi Zoë.

Hän ymmärsi vihdoinkin, minkätähden Rustanilla oli ollut tapana
käydä niin usein tuossa kirkossa, missä hän oli ollut polvistuneena
eräässä hämärässä nurkassa, kun Rustan ensi kerran oli nähnyt hänet.
Sieltä hän oli seurannut häntä raunioituneelle talolle. Mutta Zoë ei
tiennyt, että Rustanin säännölliseen liikkeenharjoitukseen kuului
juuri köyhimpien korttelien kirkoissa käyminen, koska niissä saattoi
useimmin nähdä nälistyneitä tyttöjä rukoilemassa taivaalta leipää,
jota niin harvoin tuli siltä taholta. Monta hyvää kauppaa oli Rustan
tehnyt seuraamalla ryysyistä, kauniskasvoista tyttö-poloista kurjuuden
pesään, ja hän osasi suorastaan taiturimaisella oveluudella jakaa
niukkoja almuja, kunnes hänen uhrinsa myöntyi tai tämän vanhemmat
pakottivat hänet myöntymään saadakseen pivollisen kultaa. Eikä hänen
liikkeenharjoitus-menetelmänsä ole suuresti muuttunut vielä meidän
päivinämmekään, paitsi että orjakauppiaatkin ovat nykyjään enimmäkseen
naisia.

Valittuaan kaikki Zoën pukeutumiseen tarvittavat vaatekappaleet
neekeritär käski toisen orjatytön viedä pois illallisen jäännökset
ja tuoda sijaan jo valmiiksi laitetun aamuruoan. Tyttö totteli, eikä
viipynyt poissa täyttä kahta minuuttia. Hän toi maljan kirsikoita sekä
valkoista leipää ja voita ja raitista vettä, kaikki kiillotetulla,
siselöidyllä pronssitarjottimella.

"Hedelmät ovat terveellisempiä kuin makeiset tähän aikaan päivästä",
huomautti talon emäntä. "Myöhemmin, päivällisellä, kokóna saa kaikkea
mitä haluaa."

Pienet orjat katsahtivat salavihkaa Zoëhen, joka hymyili.

"Niin", sanoi hän, "hedelmät ovat paljon parempia aamulla."

Rustanin vaimo tuli ja seisoi vuoteen vieressä tarkastellen Zoën
kasvoja.

"Luulen", sanoi hän arvostelevasti, "että koska ostaja on muukalainen,
on parempi olla maalaamatta silmiäsi. Nuo luonnolliset varjot niiden
alla eivät ole pahat."

"En ole ikinä maalannut kasvojani!" huudahti tyttö hiukan suutahtaen.

"Ja siinä on kokóna ollut ihan oikeassa!" vastasi neekeritär, tahtoen
kaikin mokomin pitää hänet hyvällä mielellä. "Sitäpaitsi", jatkoi hän,
liehitellen jälleen, "minä olenkin täällä vain täyttämässä käskyjänne
ja palvelemassa teitä tänään. Suvaitsetteko nyt kylpeä? Minä palvelen
teitä itse."

"Pienet tyttöni ovat hyvin näppäriä ja älykkäitä", vastusti Zoë, joka
tuskin piti tuota hartevaa afrikatarta naisenakaan.

"Epäilemättä, kokóna, mutta tämä kuuluu liiketehtäviimme, ja minä teen
sen paremmin kuin he."

"Mieluummin antaisin heidän auttaa minua, jos minua autettava on",
sanoi Zoë. "Mutta minä olen täysin tottunut pukeutumaan itse."

"Suvaitkaa minun kysyä", väitti neekeritär, irvistäen ja käyden jälleen
tuttavalliseksi, "kuinka voisi Rustan antaa ostajalleen kirjoitetun
takuun, jollen minä vakuuttaisi hänelle, ettei ole mitään moitteen
aihetta, ei vammaa, arpea, ei salaista ruumiinvikaa eikä rumaa
syntymämerkkiä?"

Zoë käänsi kasvonsa poispäin tyynyllä.

"En tullut ajatelleeksi sitä", sanoi hän.

"En taivaan tähden ajattelisi sitä itsekään", vastasi nainen, siirtyen
jälleen liehittelevään puheensävyyn, "muuten kuin varjellakseni nuorta
kokónaa kaikista hankaluuksista tai ikävyyksistä ostajamme puolelta!
Jos hän vain suvaitsee kutsua itseään valtiattarekseni ja minua
orjakseen, niin ei hän ole saava syytä tyytymättömyyteen. Jos minä olen
kovakourainen ja kömpelö, saa hän lyödä minua korvalle milloin haluaa,
enkä minä ole valittava!"

Pienet orjatytöt toivoivat hartaasti, että Zoë käyttäisi hyväkseen
heidän hirmuvaltiaansa harvinaista tarjousta, mutta he eivät
uskaltaneet hymyillä. Zoë piti päätään yhä poispäin käännettynä ja oli
vaiti.

"Katsos!" houkutteli afrikatar. "Minä otan pois nuttuni!" Hän antoi
teon seurata sanoja ja riisui yltään päällimmäisen vaatteensa, jonka
muodosti pitkä nuttu ja hame yhtenä kappaleena, jollaista ainoastaan
vapaat naiset pitivät. "Minä verhoan pääni kokónan edessä!" Hän painoi
sukkelasti hurjan punaisen tukkansa litteäksi liinan alle, jonka hän
solmisi kiinni niskasta. "Minä käärin ylös hihani! Olenko nyt mitään
muuta kuin orja, kylvettäjä-nainen? Minkätähden ei kaunis kokóna tahdo
sallia minun auttaa häntä?"

Zoë käänsi päätään ja näki muutoksen, ja äkkiä hänen vastustuksensa
hävisi; sillä Rustanin vaimo oli ihan samannäköinen kuin ne mustat
orjanaiset, jotka ennen olivat palvelleet vallasnaisia Rhangaben
palatsin roomalaisessa kylpysalissa. Ajatusyhtymä oli niin voimakas,
ettei nuori tyttö voinut olla vienosti hymyilemättä.

"Niinkuin haluatte", sanoi hän, kohoten toisen kätensä varaan ja
valmistuen nousemaan ylös.



V LUKU.

Carlo Zenon kohtaus Rustanin kanssa oli ollut lyhyt ja asiallinen,
niinkuin on jo mainittu. Eihän todella ollut luultavaakaan, että
mies, jolla oli tämän venetsialaisen mielenlaatu ja tavat, puhelisi
bukaralaisen orjakauppiaan kanssa hetkeäkään kauempaa kuin oli
välttämätöntä.

Kuultuaan asian, selitti Rustan hänellä olevan juuri sen mitä
tarvittiin; sanalla sanoen, ihmeellisen sattuman kautta, se oli
juuri kuin tätä varten, täydellisyyden huippu, unelma, ilmestys,
täysin neljänsadan tukaatin arvoinen, ja joka tapauksessa liian
arvokas myötäväksi kolmestasadasta. Sillä oli kaunis luonnollinen
tukka, jota ei ollut koskaan värjätty; sen hampaat olivat luvultaan
kaksikymmentäkahdeksan, viisaudenhampaat kun eivät vielä olleet
ilmestyneet, ja Rustan voisi lyödä vetoa, ettei messer Carlo löytäisi
koko Konstantinopolista yhtäkään helmeä, joka vetäisi vertoja
jollekin noista kahdestakymmenestäkahdeksasta; sen nilkat olivat niin
sorjamuotoiset, että nainen voi yltää niiden ympäri peukalollaan ja
etusormellaan. Rustan saattoi varmuudella sanoa tämän, sillä hänen
mustan puolisonsa valtava käsi olisi voinut yltää Zoën kaulankin
ympäri. Myöskin oli sillä mitä kaunein ja solakin vyötärö, mikä, kuten
messer Carlo huomauttikin, varmasti lisäsi kauneutta. Sitäpaitsi
Rustan antaisi sen mukana allekirjoituksella ja sinetillä varmennetun
todistuksen.

Sillä Zeno oli tunnontarkka ja piti Marco Pesaron kirjettä kädessään
kysellen bukaralaiselta eri kohtia järjestyksessä, jottei unohtaisi
niistä mitään. Hän ei tietysti suinkaan uskonut sanaakaan Rustanin
puheesta. Itämaat eivät koskaan ole kuuluneet niihin seutuihin, missä
suora ja vilpitön luottamus vallitsee ihmisten välillä. Olisipa
hän voinut lyödä vetoa, ettei Rustanilla ollut vankilassaan mitään
sellaista, jota Marco Pesaro halusi, ja tuon puhelun hetkellä hän
olisikin ollut siinä aivan oikeassa. Mutta hän oli jokseenkin varma,
että jos hän lujasti vaati parasta, niin paras saatavissa oleva tulisi
käsille ainakin viikon kuluessa. Tyytyen tähän toiveeseen hän sanoi
Rustanille hyvästi eikä ajatellut asiaa sen enempää, lukuunottamatta
toivomusta, ettei Marco Pesaro olisi vaivannut häntä niin typerällä
tehtävällä.

Myöhempien aikojen nuori hienostunut herrasmies olisi varmaankin
pitänyt harvoja pyyntöjä tätä hauskempina ja olisi nähnyt sinä yönä
unta kaikista niistä kaunottarista, joita hän aikoi katsella ennenkuin
lopultakin päättäisi kaupan. Epäilemättä oli siihenkin aikaan
Konstantinopolissa nuoria venetsialaisia, jotka olisivat kadehtineet
Zenolta tätä hauskaa tehtävää, johon kuului kauniiden kasvojen, käsien
ja nilkkojen arvostelu.

Mutta hän ei ollut mielenlaadultaan eikä taipumuksiltaan noiden
iloisten nuorukaisten kaltainen. Hän ei voinut muistaa yhdenkään
naisen tehneen häneen koskaan kovin syvällistä vaikutusta, edes
nuorukaispäivinäänkään. Kun hän oli ollut Kreikassa, oli hänelle
huomauteltu, että voisihan hänkin mennä naimisiin niinkuin muutkin
nuoret miehet, ja hän olikin suostunut menemään kihloihin untelon
kreikkalaisen perijättären kanssa, jossa hänen soturiansionsa olivat
herättäneet velttoa, mutta itsepintaista ihailua. Mutta kohtalo oli
katsonut hyväksi antaa morsiamen kuolla ennen hääpäivää pernatautiin,
jota ruusunlehti-hillokkeen ja hunajakakkujen ylönsyöminen oli
pahentanut. Zeno oli jonkunverran häveten myöntänyt itselleen,
että neidon siirtyminen parempaan maailmaan oli tuottanut ilmeisen
kevennyksen hänen tunteilleen, sillä hän oli pian tullut huomaamaan,
ettei hän rakastanut kihlattuaan, vaikka hän oli ollut liian
hyväntahtoinen sanoakseen sitä tälle ja liian kunniantuntoinen
rikkoakseen naimalupaustaan.

Ei hän naisia halveksinutkaan; hänen käyttäytymisensä kihlausasiassakin
oli sen todistanut. Silloin tällöin hän pysähtyi levottomalla
elämänurallaan ajattelemaan rauhallisempaa elämää, ja kuvissa, jotka
kohosivat hänen mielikuvitukseensa, oli tavallisesti nainen. Kovaksi
onneksi hän ei ollut koskaan nähnyt hänen kaltaistaan todellisessa
elämässä, ja kun hän kyllästyi haaveksimaan, kohautti hän hartioitaan
sellaisille mahdottomuuksille ja palasi seikkailurikkaaseen eloonsa
kaipauksetta. Voi kuitenkin ajatella, että vaikk'ei hän rakastunutkaan,
hän kuitenkin silloin tällöin saattoi viettää huolettomia hetkiä
vapaitten ja iloisten olentojen seurassa, sillä hän ei tehnyt
yksivakaisuutta ammatikseen tai kunnia-asiakseen, ja mitä hän
todellisuudessa lienee ollutkin, ei hän pyrkinyt pyhimyksen maineeseen.
Hän oli ollut hurja ylioppilas Paduassa aikoinaan, juonut ja pelannut
mielin määrin, kunnes oli äkkiä kyllästynyt typerään huvitteluun
ja oli jättänyt arpanappulat pelatakseen kiihoittavampaa elämän ja
kuoleman peliä palkkasoturina erään condottierin joukossa viiden pitkän
vaellusvuoden aikana. Mutta hänen luonteensa pohjalla oli jonkinlaista
askeettisuutta, jota hänen toverinsa eivät koskaan voineet ymmärtää
ja jolle he nauroivat, milloin hän oli poissa kuuluvilta; sillä hänen
kanssaan ei ollut hyvä joutua riitaan, -- sen he olivat huomanneet.
Hän ei koskaan surmannut vastustajaansa kaksintaistelussa, jos vain
voi sitä välttää, mutta hänellä oli tapana jättää elinaikainen merkki
vastustajansa kasvoihin, ja harvoilla oli halua panna itseään sille
alttiiksi.

Ja nyt oli todellakin kauan siitä kuin hänen huulensa olivat
koskettaneet naisen huulia, sillä hänen luonteensa oli kehkeytynyt
lopulliseen miehekkyyteensä, ja ainoa hullutus, mihin hän vielä aika
ajoin antautui, oli henkensä häikäilemätön alttiiksi-paneminen, milloin
hänen mielestään jokin asia oli sen arvoinen. Mutta tätä hän ei pitänyt
hulluutena, vielä vähemmin heikkoutena, eikä ollut ketään, joka olisi
väitellyt hänen kanssaan tästä kysymyksestä. Hänen rehelliset ruskeat
silmänsä pehmenivät toisinaan, melkein kuin naisen silmät, mutta
ainoastaan säälistä tai hyväntahtoisuudesta, ei milloinkaan lemmen
sanasta tai katseesta.

Hän nousi ylös kirkkaana kevätaamuna juuri ennen auringonnousua,
laskeutui alas talonsa edustalla olevia vedenreunaan johtavia
portaita ja ui kauas rannasta kuultavassa, kylmässä vedessä. Sitten
hän pukeutui täyteen asuun, niinkuin voimakkaat ja terveet miehet
tekevät, joille on vastenmielistä tunne, etteivät he ole valmiit
kohtaamaan mitä hyvänsä päivän alusta saakka. Mutta pukeutuessaan hän
ei ajatellut asiaa, jonka vuoksi hänen oli mentävä Rustanin taloon
tuntia ennen keskipäivää. Hän oli todella ihan unohtanut sen, kunnes
hän näki Omobonon taittavan kokoon Pesaron kirjeen siistiin tapaansa
rekisteröidäkseen sen vastaista tarvetta varten. Kun kirjuri tiesi sen
sisällön ja oli saanut suoranaisesti toimia asiassa, jota se koski, ei
hän ollut katsonut suureksi uteliaisuuden synniksi lukea se tarkkaan
sillä välin kuin hänen isäntänsä oli pukeutumassa. Olisi ollut väärin,
tuumi hän, ottaa selkoa sen sisällöstä ennenkuin Zeno itse oli rikkonut
sinetin, mutta kun se nyt oli aukaistu, oli ilmeisesti parempi että
kirjuri tietäisi tarkalleen mitä hänen isännältään haluttiin, sillä
sellainen tieto saattoi vain lisätä hänen hyödyllisyyttään. Muuten hän
hämärästi toivoi, että Zeno tekisi hänet uskotukseen ja kysyisi hänen
mielipidettään tavarasta, jota hän aikoi ostaa; sillä Omobonolla oli
korkeat ajatukset omasta kauneusaististaan, ja hän oli nuoruutensa
päivinä tahtonut mielellään käydä iloisesta velikullasta.

Mutta Zeno arvosteli nähtävästi itsensä pystyväksi ratkaisemaan asian
ilman apua, sillä kun aika oli lähestynyt tunnin päähän keskipäivästä,
pani hän kirjurinsa kirjoittamaan puhtaaksi kirjettä, jonka hän oli
valmistanut, määräsi tuotavaksi ratsunsa sekä esijuoksijan ja lähti
asialleen ottamatta muuta saattajaa tai kumppania matkaansa. Omobono
katseli ikkunasta, kun hän nousi hevosen selkään, viattomasti kadehtien
hänen nuoruuttaan ja voimiaan. Aikansa suurin soturi liikkui niinkuin
sellaiset miehet tavallisesti, ilman kiirettä ja ilman ponnistusta,
tuhlaamatta koskaan elettäkään ja tekemättä koskaan kömpelöä liikettä,
ottamatta koskaan kaunista asentoa vaikutuksen vuoksi, niinkuin
Rafaelin taulujen nuoret miehet usein näyttävät tekevän, vaan aina
ja joka paikassa vaistomaisen sulavasti, maltillisesti ja kaikkeen
valmiina.

Hän ratsasti puolirotuisella ruskealla arabialaistammalla, sillä
hän ei ollut painava, ja hän piti käytännöllisesti kelvokasta
ratsua aina parempana kuin komeannäköistä ja pahajuonista valkoista
berberiläistä tai hemmotellun herkkää täysiveristä arabialaista, joita
Konstantinopolin rikkaat kreikkalaiset suosivat. Hänen pukunsakaan
ei ollut silmäänpistävä; ja hänen paljasjalkainen esijuoksijansa,
joka raivasi hänelle tietä milloin kaduilla oli tungosta, oli
puettu yksinkertaiseen ruskeaan mekkoon ja lakkiin eikä ärjynyt
köyhemmälle väelle ja orjille tai lyönyt heitä ohimennessään, niinkuin
mahtihenkilöiden palvelijat aina tekivät. Zeno oli valinnut hänet
ainakin sadasta hänen kestävyytensä ja hengästymättömyytensä takia.

Niin he kulkivat tyynesti ja joutuisasti, isäntä ja palvelija,
jokseenkin tarkalleen samaa tietä, jota Omobono oli kulkenut edellisenä
iltapäivänä, kunnes saapuivat pitkälle muurille, jonka harjalla oli
teräviä ruostuneita raudankappaleita ja särkyneitä saviastioita, ja
pysähtyivät sen ainoan oven eteen, joka katkaisi sen pitkää mustaa
sivua. Zeno katseli arvostelevasti muuria, tuumien mielessään,
kuinka suuri vaikutin saisi hänet ottamaan vaivakseen kiivetä sen
yli, käsiensä haavoittamisen ja vaatteidensa repimisen uhalla.
Ennenkuin kukaan oli vastannut hänen palvelijansa kolkutukseen, oli
hän päätellyt, että olisi helppo asia ohjata hyvinopetettu ratsunsa
liki muuria, seista satulalla, vetäistä itsensä ylös ja heittää vahva
viitta piikkirautojen ja teräväsärmäisten sirpaleitten yli toisella
kädellä, riippuen toisen varassa. Loppu olisi varsin helppoa. Hän
teki vaistomaisesti tällaisia laskelmia aina kun hän saapui tai kulki
sellaisen paikan ohi, joka oli tarkoitettu puolustettavaksi.

Tällä kertaa avasi oven Rustan Karaboghazdzhi omassa persoonassaan,
ja hän kumarsi maahan asti, kun Zeno laskeutui alas ratsultaan ja
seisoi hänen vieressään. Yhä syvään kumartuneena hän siirtyi syrjään
ja laajalla eleellä kehoitti vierasta astumaan sisään. Mutta Zeno ei
aikonut tuhlata aikaa menemällä sisään, ennenkuin hän oli varma siitä,
että siellä oli jotakin kaupantavaraa valmiina hänen tarkastettavakseen.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä Rustan käänsi kasvonsa sivuttain
ylöspäin ja hymyili tietävästi, samalla kuin hän vähitellen suoristi
itsensä.

"Teidän Korkea-arvoisuutenne on näkevä!" vastasi hän. "Missä on kirje?
Joka kohta on täydellinen, niinkuin lupasin."

"Puhuitteko todellakin totta?" nauroi Zeno. "Minä odotin saavani tulla
ainakin kolme kertaa ennenkuin saisin nähdä mitään!"

Rustan otti lempeän nuhtelevaisen ilmeen.

"Jos teidän Loistavuutenne olisi ollut tekemisissä Barlaamin,
syyrialaisen kauppiaan, tai Abraham Smyrnalaisen, juutalaisen
karavaanivälittäjän kanssa", sanoi hän, "niin olisi ollut niinkuin
teidän Suuruutenne suvaitsi huomauttaa. Lisäksi ei teidän Korkeutenne
olisi tullut lainkaan tyydytetyksi ja olisi häätynyt lopultakin
tulemaan palvelijansa Rustan Karaboghazdzhin luo, jolle ne, jotka
hänet tuntevat, ovat antaneet liikanimen Todenpuhuja ja Oikeamielinen,
sekä myöskin Lupaustenpitäjä. Niin olisi täytynyt käydä, koska
koko valtakunnassa ei ole kuin yksi sellainen aarre, jota teidän
Mahtavuutenne etsii, ja se on tässä talossa."

Zeno nauroi huolettomasti ja astui sisään.

"Teidän Lausumattomuutenne on huvitettu", sanoi Rustan, sulkien
ulko-oven huolellisesti molemmilla avaimilla. "Mutta jos asia ei ole
niinkuin sanon, niin kehoitan teidän Korkeamahtisuuttanne potkimaan
nöyrän palvelijansa tältä ovelta Seitsemälle Tornille ja sieltä
takaisin, kulkien Choran, Blachernaen ja Siunatun Pantokratorin kirkon
ohitse matkalla."

"Se veisi kauan aikaa", huomautti Zeno. "Avatkaa ovi ja antakaa minun
nähdä tyttö."

"Teidän Valtavuutenne saa kyllä nähdä hänet!" vastasi Rustan,
hymyillen luottavasti johtaessaan kulkua. "Rustan Todenpuhuja", jatkoi
hän kävellessään ikäänkuin itsekseen, "Karaboghazdzhi uskollinen
Lupaustenpitäjä!"

Hän siveli hellästi kaunista mustaa partaansa astuessaan edelleen.
Hän johti Zenon talon pienemmän osan kautta, minkä hän säilytti omaa
käyttöään varten, kaukana suuremmista huoneista, joissa hän piti
orjavarastoaan. Eräässä sisähuoneessa he kohtasivat neekerittären, joka
loisti tulipunaisessa sametissa ja paksuissa kultaketjuissa, punainen
tukka kammattuna suoraan ulos päästä. Zenon lähestyessä hän heti otti
asennon, jonka hän otaksui samalla vaatimattomaksi ja kohteliaaksi,
ristien suuret kätensä loistavalle nutulleen ja luoden silmänsä maahan
yrittäen merkillistä tekohymyä.

Rustan seisahtui, ja silmänräpäyksen ajan Zeno ajatteli, että
orjakauppias oli rohjennut kujeilla hänen kanssaan, näyttämällä hänelle
tämän kamalan neekerittären hienoissa hepenissään sinä verrattomana
aarteena, josta hän oli puhunut. Mutta Rustanin sanat selittivät kaiken.

"Elämäni", sanoi hän, puhuen vaimolleen hyväilevällä äänellä, "onko
tyttö valmis nähtäväksi?"

"Niinkuin herrani määräsi", vastasi neekeritär, pitäen kätensä ristissä
ja kumartaen hiukan.

"Tämä arvoisa nainen", sanoi Rustan Zenolle, "on minun vaimoni ja oikea
käteni." Hän kääntyi vaimoonsa päin. "Lempeä kyyhkyseni", sanoi hän,
"ole hyvä ja vie hänen Korkea-arvoisuutensa orjan huoneeseen. Minä
odotan täällä."

Zeno näytti kummastelevan tätä järjestelyä.

"Vaimoni", selitti Rustan, "ymmärtää noita olentoja paremmin kuin
minä. Minun tehtäväni on ostaminen ja myyminen; hänen osansa on pitää
kauppatavaraa hyvässä kunnossa ja näyttää sitä ostajille, jotka suovat
meille sen kunnian."

Hän hymyili miellyttävästi tätä sanoessaan ja jäi seisomaan, Zenon
seuratessa neekeritärtä pois huoneesta. Kulkiessaan tämän jäljessä hän
ei voinut olla panematta merkille hänen vankkoja, suoria hartioitaan,
hänen voimakkaitten lanteittensa huojuntaa ja hänen astuntaansa, ja
hänessä varmistui ajatus, että tämä nainen pystyi pitämään puolensa
mille miehelle hyvänsä käsikähmässä. Hän ei suinkaan ajatellut
orjatyttöä, jota hän oli menossa tarkastamaan.

Toinen ovi avautui, ja hän tuli huoneeseen, joka tulvehti
päivänpaistetta ja lemusi kevätkukkien tuoksua. Hän pysähtyi ja veti
tiedottomasti syvän yllätyksen henkäyksen. Zoë oli istunut suuressa
tuolissa auringonpaisteessa ja oli noussut puoleksi seisomaan oven
avautuessa, käsi tuolin toisella käsinojalla. Hänen katseensa kohtasi
Zenon katseen, ja hetkiseen ei kumpikaan liikahtanut. Jos Rustan olisi
ollut saapuvilla, olisi hän korottanut kauppatavaran hinnan ainakin
viiteensataan tukaattiin. Musta nainen vain irvisti, mielissään tytön
ulkonäöstä, hän kun oli tämän itse pukenut ostajan tarkastuskäyntiä
varten.

Zoën käsi puristi hiukan tiukemmin tuolin käsinojaa ja hän vaipui
hiljaa takaisin istuimelleen, kun hän käänsi katseensa pois Zenon
kasvoista, unohtaen, että oli luvannut mielessään seisoa suorana ja
kylmänä niinkuin orjan tulee näytteillä ollessaan.

Jos venetsialainen yhä epäili, että tuo tyttö, jota hän oli tullut
ostamaan orjakauppiaalta, jonkun salaperäisen kohtalon oikun johdosta
oli yhtä jalosyntyinen kuin hän itsekin, hälvensi tytön liike hänen
istuutuessaan viimeisenkin epävarmuuden. Zeno oli astunut huoneeseen
huolettomasti, lakki yhä päässä. Zoën painuessa takaisin istuimelleen
hän otti sen päästään, kumartaen vaistomaisesti, niinkuin olisi tehnyt
tavatessaan omaan luokkaansa kuuluvan naisen. Vieno puna kohosi tytön
poskille, kun hän jälleen loi katseensa häneen.

Rustanin vaimo nauroi äänettömästi, seisoen jonkun askelen päässä Zenon
takana. Zoë puhui ensimmäisenä.

"Olkaa hyvä ja pitäkää lakki päässänne, herra", sanoi hän.

"Hänen Korkeamahtisuutensa paljastaa päänsä saadakseen viileyttä",
sanoi neekeritär.

Zeno katsahti häneen tuikeasti ja kääntyi sitten Zoën puoleen.

"Ei ole mahdollista, että te olette orja", sanoi hän, tullen hiukan
lähemmäksi ja katsoen alas hänen kasvoihinsa.

Mutta Zoë ei suostunut kohtaamaan hänen katsettaan.

"Se on kuitenkin totta, herra", sanoi hän. "Minä olen orja ja ken
hyvänsä voi ostaa minut ja viedä minut mukanaan."

"Silloin teidät on viety väkivallalla", vastasi Zeno vakaumuksella,
"sodassa ehkä, tai jollakin vihamiesten välisellä ryöstöretkellä.
Sanokaa minulle kuka olette ja miten se tapahtui, niin kautta
siunatun Pyhän Markuksen ruumiin, minä annan teidät vapaana takaisin
omaisillenne!"

Zoë katsoi häneen äänettömän ihmetyksen vallassa. Neekeritär vastasi
venetsialaiselle heti, sillä hän ei pitänyt siitä suunnasta, mihin
asiat nyt näyttivät kääntyvän, ja vaikk'ei hän ollut koskaan kuullut
Carlo Zenosta, päätteli hän hänen ulkonäöstään, että hän kykenisi
panemaan lupauksensa täytäntöön.

"Teidän Loistavuutenne ei suinkaan uskone, että minun mieheni
panisi itsensä alttiiksi sille rangaistukselle, mikä vapaan naisen
ryöstämisestä seuraa!" huusi hän.

"Minä olen orja", sanoi Zoë tyynesti. "Ainoastaan orja eikä mitään
muuta. Ei ole sen enempää kerrottavana."

Hän pyyhkäisi toisella kädellään otsaansa ja silmiään, ikäänkuin
estääkseen jotakin ajatusta tai ajaakseen sen pois. Zeno tuli
lähemmäksi ja seisoi yksinään hänen vieressään.

"Kertokaa minulle tarinanne", sanoi hän matalammalla äänellä. "Älkää
pelätkö! Ei kukaan ole vahingoittava teitä."

"Ei ole sen enempää kerrottavana", toisti Zoë pudistaen päätään. "Mutta
te olette ystävällinen, ja minä kiitän teitä."

Hän nosti kirkkaat ruskeat silmänsä kiitollisena häntä kohti lyhyeksi
tuokioksi. Niissä oli surullisuutta, mutta Zeno näki ettei hän ollut
itkenyt; ja miehen tapaan hän päätteli, että jos hän olisi hyvin
onneton, hän tietysti vuodattaisi vuolaita kyyneliä päivät päästään,
niinkuin ritarikertomusten vangitut neidot. Hän katseli kaunista nuorta
kättä, joka nyt lepäsi tuolin käsinojalla, ja ensi kertaa elämässään
hän tunsi olevansa hämillään.

Neekeritär, joka ei ollut lainkaan tottunut tällaisiin
menettelytapoihin ihmiskaupoissa, astui nyt esiin ja aikoi kiinnittää
huomiota myyntitavaransa erinomaisiin ominaisuuksiin.

"Hyvin kaunis luonnollinen tukka", huomautti hän. "Teidän
Loisteliaisuutenne näkee heti, ettei sitä ole koskaan värjätty."

Hän otti toisen Zoën palmikoista käteensä, ja tyttö vavahti hiukan
tuosta kosketuksesta.

"Jättäkää hänet rauhaan!" sanoi Zeno tuikeasti. "Minä en ole sokea."

"Hänen tehtävänsä on näytellä minua", vastasi Zoë neekerittären
puolesta, alistuvalla äänellä.

"Se ei tule olemaan hänen tehtävänsä enää kauan", virkkoi Zeno, melkein
kuin itsekseen.

Äkkiä hän kääntyi pois Zoën luota, meni avonaisen ikkunan eteen
ja katseli ulos, pannen toisen kätensä rautatangoille. Hän ei
empinyt usein, mutta hän huomasi nyt joutuneensa ratkaisemaan
sangen odottamatonta pulmaa. Hän oli täyttämässä ystävänsä antamaa
tehtävää, ja jos hän ostaisi orjan ystävänsä rahoilla, tuntisi hän
kunniansa velvoittavan häntä lähettämään tämän uudelle isännälleen
ensi tilaisuudessa. Toiseltapuolen taas, vaikka tytön käytöksestä
ilmeni täysin selvästi, ettei hän sen parempaa kohtaloa odottanutkaan,
Zeno oli sisällisesti vakuutettu, että jotenkuten joku suuri vääryys
oli tekeillä, ja hän ei ollut vielä koskaan sivuuttanut vääryyttä
koettamatta oikaista sitä kukkarollaan tai miekallaan. Selvää oli, että
hänellä oli vielä täysi vapaus ostaa tyttö itselleen ja viedä hänet
kotiinsa; kuitenkin häntä arastutti sellainen ratkaisu, ikäänkuin se
olisi ollut kaikkein vaikein. Mitä hän tekisi nuorella ja suloisella
tytöllä talossaan, missä ei ollut naisia ja mihin nainen ei koskaan
jalkaansa astunut? Tyttö tarvitsisi naispalvelijoita, ja hän voisi
luonnollisesti ostaa tai palkata niitä; mutta hän ajatteli suurella
vastenmielisyydellä sellaista talousjärjestystä, johon kaikki tämä
pakostakin hänet johtaisi. Sitäpaitsi, eihän hän voinut pitää tyttöä
iankaiken vain siksi, että hän epäili tämän olevan jalosyntyisen ja
joutuneen jonkun suuren vääryyden uhriksi. Tyttö itse kielsi tämän.
Entä jos hän pysyisi kiellossaan vielä sittenkin, kun hän olisi hänet
ostanut päästääkseen hänet vapaaksi? Entä jollei hänellä todellakaan
ollut omaisia, ei kotia, ei ketään, jonka luokse hän voisi mennä
tai haluaisi mennä? Hän ei silloin voisi ajaa häntä pois; hän ei
myöskään myisi häntä uudelleen, eikä hän tarvitsisi häntä. Lisäksi
hän tiesi vallan hyvin, ettei hänen luontonsa tyytyisi viettämään
rauhallista kauppiaan elämää enää paljoakaan kauempaa, vaikka uhkaavat
ajat sallisivatkin sen. Hän oli aina ollut vapaa kuin taivaan tuuli.
Nykyiseen tapaansa eläen hän saattoi, milloin häntä niin halutti,
lähteä Konstantinopolista neljänkolmatta tunnin kuluessa, jättäen
liikeasiansa, vaikkakin häviöllä, jollekin toiselle kauppiaalle --
sillä hän oli vaurastunut hyvin. Mutta toisin olisi, jos tämä tyttö
olisi hänen talossaan, hänen suojeluksessaan; eikä hänelle juolahtanut
mieleenkään, senjälkeenkuin hän oli katsonut tytön silmiin, että
tämä voisi elää hänen kattonsa alla muuta varten kuin että hän saisi
häntä suojella -- suojella häntä kuvitelluilta vihollisilta, oikaista
kuviteltuja vääryyksiä, joita tyttö ei koskaan ollut kärsinyt, ja
kaiken kaikkiaan tehdä hänestä sen, mitä hän jyrkästi kielsi olevansa.

Oli mieletöntä ajatella sellaista, ja tultuaan tähän johtopäätökseen
lyhyemmässä ajassa kuin minulta on kulunut hänen ajatustensa
kuvailemiseen, hän kääntyi äkkiä ympäri aikoen ostaa tytön Marco
Pesaron laskuun.

Kovaksi onneksi hän, nähdessään tytön kasvot, ei voinutkaan sitä tehdä.

"Lähetän kantotuolin noutamaan teitä tunnin kuluttua", sanoi hän
kiireesti ja riensi ovelle, haluten ilmeisesti päästä pois vaihtamatta
enempiä sanoja Zoën kanssa.

Neekeritär seurasi häntä joutuisasti viereiseen huoneeseen, kovasti
hämmästyksissään hänen kaupantekotavastaan.

"Jos teidän Kunniakkuutenne suvaitsee", aloitti hän, saavutettuaan
hänet vaivoin, mutta Zeno ei halunnut kuunnella, vaan riensi edelleen.

"Minä sovin Rustanin kanssa", sanoi hän.

Mutta huoneessa, josta hän oli lähtenyt, Zoë nojasi taaksepäin
tuolissaan yksinään, tuijottaen päivänpaisteiseen ikkunaan. Juuri
sillä hetkellä, mikäli hän saattoi tietää, laskettiin kultaa, joka oli
hänen nuoren elämänsä hinta. Tunnin kuluttua hänet vietäisiin pois
umpinaisessa kantotuolissa, niinkuin hänet oli tuotu edellisenä iltana,
hänet vietäisiin toiseen taloon, liukuovi siirtyisi syrjään ja hänen
käskettäisiin nousta pois.

Ääni olisi miehen ääni. Kuka hän oli? Mikä oli hänen nimensä? Mikä
hän, Zoë, tulisi hänelle olemaan? Hän oli venetsialainen, sen hän
arvasi hänen puvustaan, ja hän tunsi, että hän oli jaloa verta, kuten
hän itsekin. Mutta siinä olikin kaikki, vaikka hän jo oli tuon miehen
omaisuutta. Se oli hirmuista, tai ainakin sen pitäisi olla hirmuista
ajatella! Hän tunsi, että hänen olisi nyt toivottava kuolemaa, tuhat
kertaa hartaammin kuin eilis-iltana.

Mutta hän ei sitä toivonut. Sillä hän oli jo mitä naisellisin nainen,
vaikka ei ollut vielä yhdeksäätoistakaan, ja harvapa on se syvästi
naisellisella mielenlaadulla varustettu nainen, joka ei pystyisi
arvostelemaan heti ensimmäisellä kohtauksella, voiko hän saada
vaikutusvoimaa mieheen vai ei. Lisäksi on tuo voima suurin niihin
miehiin nähden, jotka ovat syvimmin miehekkäitä, koska se ei ole
luonteen vaikutusta toiseen, vaan syvempää, salaperäisempää toisen
sukupuolen vaikutusta toiseen.



VI LUKU.

Pikku Omobonon hoikat sääret kuljettivat häntä seuraavan tunnin
kuluessa ylös ja alas Zenon talon portaita hämmästyttävällä nopeudella;
sillä Carlo antoi kymmeniä määräyksiä, vaatien jokaisen niistä heti
toimeenpantavaksi. Ei ollut mikään pieni asia valmistaa kaikilla
ylellisyyksillä varustettua sijaa naiselle sellaisessa talossa, mihin
nainen ei ollut jalkaansa astunut niinkauankuin Carlo oli siinä
asunut, ja tehdä se lisäksi kuudessakymmenessä minuutissa. Tosin
oli nuorella rikkaalla kauppiaalla suuri varasto paksuja mattoja
ja hienoja kankaita, kaikenlaisia hopea-astioita, damaskolaisia
aseita ja intialaisia norsunluusta veisteltyjä shakkinappuloita;
mutta vaikka toiset näistä tavaroista auttoivat saamaan nopeasti
sisustetuksi ne yläkerran huoneet, jotka Zeno määräsi kallisarvoisen
orjan käytettäviksi niinkauankuin tämä olisi hänen kattonsa alla,
niin miekat, shakkinappulat ja pakanalliset epäjumalankuvat täyttivät
kuitenkin huonosti kaikkien niiden esineiden tilan, joita naisen
voi odottaa tarvitsevan minä hetkenä hyvänsä, hiusneuloista ja
käsipeileistä hienoihin liinaisiin tyynynpäällisiin, makeisiin ja
sylikoiraan saakka. Zenon käsitteet naisen vaatimuksista olivat
hieman hämärät, mutta hän päätti ettei Zoëlta pitänyt puuttua mitään,
ja hän antoi Omobonon tehtäväksi panna tarkalleen täytäntöön hänen
pienimmätkin määräyksensä.

Itse hän vietti yksinkertaista ja miltei karua elämää. Hän nukkui
pienellä kovalla sohvalla pieni kova tyyny päänsä alla ja vaippa
peittonaan kylmällä säällä. Hän inhosi lämmintä vettä, hajustettua
saippuaa ja kaikkia roomalaisen kylvyn miellyttäviä ylellisyyksiä.
Hänen huoneessaan ei ollut peiliä eikä monimutkaisia kultaisia ja
hopeisia pukeutumistarpeita, jollaisia nuoret ylimykset jo silloinkin
käyttivät. Hän piti hyvästä ateriasta milloin hänen oli nälkä, hyvästä
viinistä milloin hänen oli jano, ja mukavasta nojatuolista milloin hän
oli työskennellyt koko päivän; mutta koskaan ei hänelle ollut tuottanut
hetkenkään huolta vaihtaa nykyisen asuntonsa kaltainen koti leiri- tahi
merielämään.

Naiset olivat kuitenkin erilaisia olentoja, joten hän teki heille
kaikki mahdolliset myönnytykset ja meni äärimmäisen pitkälle
arvioidessaan heidän tarpeitaan, kuten Omobono sai vaivoikseen nähdä.
Kaikista yksityiskohdista huolehtiessaan Zeno kuitenkin unohti,
että Zoëlla täytyi heti olla naispalvelija, ja huomatessaan tämän
laiminlyöntinsä, miltei viimeisellä minuutilla, tuo tuleva genualaisten
voittaja, Välimeren kauhu, Paduan sotaretken voitokas johtaja,
kolmenkymmenen maataistelun ja parinkymmenen meritaistelun sankari,
tunsi sydämessään pelon-tapaisia väristyksiä. Mitä olisi tapahtunut,
jollei hän olisi muistanut juuri ajoissa että Pesaron orjalla täytyi
olla palvelijaneito? Hänen täytyi saada kaksi tai kolme, tai niin monta
kuin hän tarvitsi.

"Omobono", sanoi hän, kun pikku kirjuri nousi ylös portaita
kahdennenkymmenennen kerran, "mene pian kaupungille ja osta kaksi
tyttöä. Niiden tulee olla nuoria, terveitä, puhtaita, taitavia ja
hiljaisia. Älä hukkaa hetkeäkään!"

"Kaksi tyttöä?" Kirjurin leuka jäi riipuksiin. "Kaksi tyttöä?" toisti
hän melkein älyttömänä.

"Niin. Onko siinä mitään ihmettelemistä? Luulitko saavasi palvella
neitiä itse?"

"Neitiä?" Omobono aukaisi pienet silmänsä hyvin suuriksi.

"Tarkoitan", vastasi Zeno oikaisten sanojaan, "sitä -- sitä nuorta
naista, joka tulee asumaan täällä. Älä hukkaa aikaa, kuuletko!
Mene niin joutuin kuin voit!" Omobono kääntyi ja meni, tajuamatta
vähintäkään minne mennä. Ennenkuin hän oli ehtinyt ulko-ovelle, huusi
Zeno hänen jälkeensä portaita alas.

"Seis!" huusi kauppias. "On jo liian myöhäistä. Sinun on mentävä
noutamaan neitiä -- sitä nuorta naista. Ota kaksi kantotuolia yhden
sijasta ja käske Rustanin antamaan hänen valita orjat itselleen. Voit
panna molemmat samaan kantotuoliin ja tuoda heidät kaikki yhtä matkaa."

"Mutta hinta, herra?" kysäisi Omobono, joka oli tarkka liikemies.
"Rustan vaatii niin paljon kuin tahtoo, jos vien hänelle sellaisen
sanan!"

"Sano hänelle, että jollei hän ole kohtuullinen, ei hän tule
koskaan enää tekemään kauppaa venetsialaisten kanssa", vastasi Zeno
marmoriportaiden yläpäästä.

Omobono nyökkäsi kuuliaisesti ja seurasi hänen ohjeitaan. Niinpä
johtui, että hän ennen pitkää huomasi olevansa Rustanin ulkomuurin
sisäpuolella, mukanaan kaksi kantotuolia ja kahdeksan kantajaa sekä
lisäksi pari Zenon luotettavaa miespalvelijaa hyvin asestettuina,
sillä hänellä oli mukanaan suuri summa rahaa kullassa. Bukaralainen ja
kirjuri menivät sisähuoneeseen laskemaan ja punnitsemaan tukaatteja,
mutta ennenkuin he tähän ryhtyivät, ilmoitti Omobono viestinsä
täydellisenä.

"Minulla on juuri se mitä kaivataan", sanoi Karaboghazdzhi. "Kaksi
tyttöä on ollut häntä palvelemassa, joihin hän on hyvin mieltynyt. Mitä
liian korkean hinnan pyytämiseen tulee, niin neljäkymmentä tukaattia
molemmista ei ole mitään. Sillä ne tulevat ihan ilmaiseksi."

"Neljäkymmentä tukaattia!" huusi Omobono luoden ylös silmänsä ja
valmistuen tinkimään ainakin puoli tuntia.

"Jos se on liian kallista", sanoi Rustan, kasvojensa käydessä kuin
kiviksi, "niin älköön kieleni enää ikinä totuutta puhuko!"

Punnitessaan huomaavasti sellaisen kamalan kohtalon mahdollisia
seurauksia ei Omobono arvellut bukaralaisen joutuvan alttiiksi
kovinkaan suurille epämukavuuksille, jos tuo manaus kävisi toteenkin.

"Kaukana olkoon minusta", sanoi kirjuri, "väittää, etteivät sananne
olisi kirjaimellisesti totta teidän oman käsityksenne mukaan. Mutta
teidän tulee ottaa huomioon, että palvelusorjien hinta on laskenut
suuresti sitten eilispäivän, johtuen siitä, että niitä on saapunut
laivanlasti Tanaisista."

Rustan pudisti päätään ja piti yhä kivisen ilmeensä.

"Ne ovat arvottomia", sanoi hän. "Ettekö luule, etten minä olisi
ostanut niistä parhaat? Heidän maassaan on raivonnut isorokko, ja he
ovat kaikki rokonarpisia. He ovat kuin rakeitten pieksämät appelsiinit."

Koska Omobono oli itse sepittänyt uutisen laivasta ja sen lastista,
huomasi hän vaikeaksi kumota Rustanin todistetta, joka oli ihan yhtä
hyvä kuin hänen omansakin.

"Vääntykööt sormeni ympäri nivelissään ja kääntykööt käsiselkääni
vastaan, jos olen pyytänyt tukaattiakaan liikaa", sanoi bukaralainen
järkähtämättömän levollisena.

Omobono empi, sillä uusi ajatus oli juolahtanut hänen päähänsä.
Ennenkuin hän ehti vastata, avautui ovi ja Rustanin vaimo, joka oli
pannut pois hepeneensä, talutti sisään Zoën tiheästi hunnutettuna ja
verhottuna samaan vaippaan, joka hänellä oli ollut yllään edellisenä
iltama. Olihan hänet luovutettava kullan vastineeksi, ja neekeritär oli
otaksunut laskemisen olevan meikein lopussa.

"Turturikyyhkyseni", sanoi Rustan makealla äänellä, "nouda ne kaksi
tyttöä, jotka ovat palvelleet kokóna Arethusaa. Venetsialainen kauppias
ostaa ne hänelle."

Neekeritär irvisti ja meni. Tällöin Omobono oli päättänyt mitä sanoisi.

"Rakas herrani", aloitti hän sovittelevalla äänellä, "ottakaa huomioon
että olemme ystäviä, älkääkä vaatiko kohtuutonta hintaa. Minä pyydän
teiltä suosiollisuutta, neljän varpaan ja viiden varpaan nimessä."

Omobono ihmetteli mitä mahtaisi tapahtua hänen lausuttuaan nuo
salaperäiset sanat. Rustan katsoi terävästi häneen ja oli vaiti hetken
verran. Ei kumpikaan heistä huomannut, että Zoë liikahti nopeasti
seisoessaan pöydän vieressä heidän välissään. Bukaralainen nousi äkkiä
ylös ja meni sulkemaan ovea.

"Missä?" kysyi hän astuessaan pienen huoneen poikki.

Omobonon kasvoille tuli pettynyt ilme hänen kuullessaan tämän
odottamattoman ja näennäisesti asiaankuulumattoman kysymyksen.
Silmänräpäyksessä Zoë kumartui ja kuiskasi kolme sanaa hänen korvaansa.
Ennenkuin Rustan palasi takaisin kuullakseen kirjurin vastauksen,
seisoi Zoë jälleen suorana ja liikkumatonna, eikä orjakauppias
epäillytkään hänen liikkuneen.

"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono täysin luottavasti.

"Saatte ne molemmat neljälläkolmatta tukaatilla", sanoi Rustan. "Mutta
teidän ei tule odottaa, että vähentäisin mitään kokónan hinnasta",
lisäsi hän. "Minä tein kaupan isäntänne kanssa, ja hän sopi sen."

"Ei, ei! Tietysti! Ja minä kiitän teitä, herra!"

"Otaksun", sanoi Rustan, "että tekin tekisitte saman minulle."

"Tietysti, tietysti", vastasi Omobono. "Laskemmeko tukaatit?"

Kun toimitus oli melkein lopussa, palasi neekeritär tuoden molemmat
orjatytöt, joiden arkipäiväiset piirteet olivat hymyn kiemuroissa, ja
he alkoivat suudella Zoën vaipan lievettä. Omobono tarkasteli heitä
arvostelevasti.

"Miellyttävätkö he teitä, kokóna?" kysyi hän Zoëlta. "Isäntäni pitää
hyvin tärkeänä, että te olisitte tyytyväinen."

"Kyllä todellakin", vastasi Zoë joutuisasti. "He ovat hyvin taitavia
pikku tyttöjä."

Orjatytöt miltei huusivat ihastuksesta, ja ainoastaan neekerittären
merkitsevä kädenliike vyötä kohden ehkäisi heidät siitä. He eivät
olleet vielä poissa hänen vallastaan. Omobono silmäili heitä ja arveli.
että kaksitoista tukaattia kummastakin oli todella halpa hinta,
niinkuin se itse asiassa olikin. Maksoihan hän neljäsataa Zoësta, mutta
Rustan ei halunnut antaa Zoën nähdä rahoja, ja hän oli peittänyt ne
väljällä hihallaan tämän astuessa huoneeseen. Hän pyysi nyt vaimoaan
viemään kaikki kolme orjaa kantotuolien luo, siksi aikaa kuin hän
lopetti laskemisen ja punnitsemisen ja kirjoitti kuitin rahoista. Hän
kutsui neekeritärtä lempihiirekseen, pikku lintusekseen ja sydämensä
untuvatäytteiseksi liiviksi, ja jollei naisen hirmuinen olemus ja hänen
vyöhönsä pistetty ase olisi peloittaneet, olisi Omobono suorastaan
nauranut.

Rustan kirjoitti pergamenttiliuskalle huonolla kreikankielellä:

Pyhän Kolminaisuuden nimessä, Konstantinopolissa, lauantaina ennen
piinasunnuntaita, Andronikus Augustus Caesarin toisena hallitusvuotena
ja verojakson neljäntenätoista, olen minä ottanut vastaan Kaikkein
Kunnioitettavimmalta Carlo Zenolta, venetsialaiselta, neljäsataa ja
neljäkymmentä Venetsian kultatukaattia, seuraavista tavaroista:

    Yhdestä kreikkalaisesta orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,
    joka on iältään seitsemäntoista ja kahdeksantoista vuoden
    välillä, vastaa nimeen Arethusa, on ilman virhettä, arpea tai
    syntymämerkkiä, ja jolla on luonnollinen ruskea tukka, ruskeat
    silmät, kahdeksankolmatta hammasta, kaikki terveitä, ja joka
    painaa kaksi Attikan talenttia ja viisi minaa päälle tai alle,
    ja puhuu kreikkaa, latinaa ja italiaa................ Tukaattia 400
    Kahdesta     Tanais-maan orjatytöstä, orjuudessa syntyneestä,
    neljäntoista ja viidentoista ikäisistä, jotka vastaavat nimiin
    Lucilla ja Julia, ovat terveitä ja raittiita, joita ei ole
    koskaan kidutettu eikä poltinraudalla merkitty, joilla on
    kummallakin musta tukka,     mustat silmät ja kahdeksankolmatta
    hammasta, ja jotka ovat opetetut ylhäisen naisen palvelijoiksi
    ja puhuvat ymmärrettävää     kreikkaa sekä lisäksi omaa
    barbaarimurrettaan, ovat taatusti oppivaisia eivätkä
    varasteluun taipuvaisia; 20 tukaattia kumpikin........ Tukaattia 40
                                                 Yhteensä Tukaattia 440.

                         RUSTAN KARABOGHAZDZHI, Daddirdzhanin poika,
                                        _Kauppias_.

                         (Todistaa): SEBASTIAN OMOBONO, Venetsiasta,
                                         _kirjuri_.

Omobono huomautti, että kuitissa ilmoitettiin saaduksi neljäkymmentä
tukaattia noiden kahden tytön hintana, kahdenkymmenenneljän sijasta.

"Rustan Karaboghazdzhi, liialta nimeltä Todenpuhuja, ei myö orjia
kahdellatoista tukaatilla", vastasi bukaralainen arvokkaasti.
"Sitäpaitsi teidän isäntänne näkee maksaneensa neljäkymmentä, ja te
voitte täydellä oikeudella pitää nuo kuusitoista tukaattia itse."

"Se ei olisi rehellistä", vastusti Omobono, pudistellen siistiä
harmaata partaansa.

Rustan hymyili säälivästi.

"Te venetsialaiset ette todella ymmärrä liikeasioita", sanoi hän,
kiristäen hurstipussin nyörit, johon hän oli työntänyt rahat, ja
solmiten ne ylösnoustessaan.

Joitakin minuutteja myöhemmin Omobono tallusteli molempien kantotuolien
perässä, ihmetellen kovasti erinäisiä asioita, joita hänelle oli
tapahtunut viimeisen vajaan vuorokauden aikana. Sillä hän oli utelias,
kuten tiedätte, ja häntä ärsytti tunto siltä, että maailmassa, hänen
ympärillään ja hänen lähellään, tapahtui jotakin, jonka luonnetta
hän ei edes voinut arvata, ilmeten sellaisissa järjettömissä
lauseissa kuin "neljä varvasta ja viisi varvasta" ja "tuolla puolen
veden", jotka siitä huolimatta matkaansaattoivat sellaisia todella
hämmästyttäviä tuloksia. Edellisestä iltapäivästä lähtien hän oli
tavannut neljä henkilöä, jotka tunsivat nuo järjettömät sanat, --
neekerittären, hänen bukaralaisen miehensä, Pyhän Sergiuksen ja
Bakkuksen kirkonvartijan sekä kreikkalaisen orjatytön, jota hän ei
aavistanutkaan siksi kauniiksi olennoksi, jonka hän eilisiltana oli
nähnyt kerjäläiskorttelin raunioituneessa talossa. Tyttö oli tänään
niin tiheästi hunnutettu, ettei Omobono voinut vähintäkään arvata,
minkänäköiset hänen kasvonsa olivat.

Koska tyttö ei tuntenut ainoastaan ensimmäistä tunnussanaa, vaan
oli kuiskannut hänelle toisenkin, ihmetteli hän, miks'ei hän ollut
käyttänyt tietoaan saavuttaakseen vapautensa. Uskomatonta oli, etteivät
ihmiset, jotka tiesivät nuo sanat, olisi kuuluneet johonkin salaiseen
veljeskuntaan; mutta jos he olivat veljeksiä, niin kuinka he voivat
myydä toisiaan orjuuteen? Omobono oli niin kiintynyt näihin ongelmiin,
ettei hän nähnyt missä hän oli, ennenkuin etunenässä kulkeva kantotuoli
astui sisään Zenon portista.

Zenoa itseään ei näkynyt. Ovella oleva palvelija antoi Omobonolle
suikaleen liinapaperia, jolle kauppias oli kirjoittanut määräyksen.
Kirjurin oli vietävä saatettavansa siihen osaan taloa, mikä nyt
muodosti naisten huoneiston, ja jätettävä heidät sinne. Zoë totteli
Omobonon ohjeita ääneti, yhä hunnutettuna, ja molemmat tytöt
sipsuttelivat marmoriportaita ylös hänen perässään, onnellisina kuin
pikkulinnut kesäaamuna ja katsellen ihmettelevin silmin kaikkea mitä
ympärillään näkivät; sillä he eivät olleet koskaan ennen olleet
ylhäisessä talossa.

"Tämä on kokónan huoneisto", sanoi Omobono, astuen sivulle ja päästäen
Zoën ohitseen. "Jos kokóna haluaa jotakin, suvaitkoon hän lähettää
toisen tytöistä minun luokseni. Minä olen isännän kirjuri."

Hän oli hämmästynyt Zenon mainitessa tyttöä 'neidiksi', mutta kuinka
lieneekään, senjälkeenkuin tyttö oli kuiskannut hänen korvaansa
orjakauppiaan talossa ja kun hän oli nähnyt hänen liikkeensä ja
ryhtinsä hänen mennessään portaita ylös, hän vaistomaisesti kohteli
ja puhutteli Zoëta, ikäänkuin tämä olisi ollut häntä ylempi henkilö.
Zoë nyökkäsi nyt kiitokseksi, mutt'ei sanonut mitään, ja Omobono
poistui. Zoë katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli, mutta mitään avaimen
vääntämistä ei oven sulkemisen jälkeen kuulunut, ainoastaan kirjurin
etääntyvät askeleet marmoriportailla. Sitten hän kääntyi ikkunaan päin,
joka oli auki, ja heitti syrjään huntunsa ja katseli ulos Kultaiselle
Sarvelle.

Molemmat pienet tytöt alkoivat heti tarkoin tutkia huoneita, jotka
käsittivät enemmän kuin puolet talon yläkerrasta ja olivat kalustetut
ehkä liiankin runsaasti upeilla sohvilla, leikkauskoristeisilla
pöydillä, riippuvilla lampuilla, pehmustetuilla istuimilla ja kaiken
kokoisilla, muotoisilla ja värisillä tyynyillä. Oli myöskin kauniita
vaatekaappeja, täynnä hienoja vaatteita Zoën pidettäviksi. Tytöt
hypistelivät kaikkea ja puhelivat viittauksilla, jotteivät häiritsisi
Zoën mietteitä. He sanoivat toisilleen, että talon isäntä varmaan oli
hyvin mielistynyt orjaansa, kun ympäröi hänet niin kauniilla esineillä;
että nämä esineet olivat kaikki uusia, mikä oli merkki siitä, ettei
muuta naista ollut talossa; ja että heitä oli kohdannut erittäin hyvä
onni, kun olivat tulleet myydyiksi oltuaan ainoastaan kuukauden opissa
neekerittären armottoman ohjauksen alaisina. He selittivät toisilleen
myöskin, että heidän oli nälkä, sillä puolipäivä oli jo ohitse.
Karkaamisen ajatus ei arvatenkaan ollut johtunut kumpaisenkaan mieleen,
edes Rustanin talossakaan. Minne he olisivat menneet? Sitäpaitsi
karanneiden orjain kohtalo oli heidän silmäinsä edessä.

Sillävälin Zeno istui yksinään parvekkeella varustetussa huoneessaan.
Omobono oli tuonut hänelle kuitin ja yksinkertaisesti kertonut hänelle,
että kaupassa oli säästynyt kuusitoista tukaattia, vaikk'ei Rustan
halunnut saattaa sitä tunnetuksi. Silloin Zeno antoi kirjurille pari
tukaattia, joiden ottamista vastaan Omobono ei nähnyt mitään syytä.

Zenolla oli ajateltavaa ja hän halusi olla yksin, jonka vuoksi hän
lähetti kirjurinsa pois kehoittaen häntä lepäämään uuden tulokkaan
sijoittamisessa näkemänsä vaivan jälkeen, mikä ei ollut vähäinen
ollutkaan, ja hän käveli edestakaisin huoneessaan syvissä ajatuksissa.
Hän oli toiminut hetkellisen mielijohteen mukaan kokonaan vastoin
omaa järkevää arvosteluaan, ja nyt oli hänen edessään epämieluisa
välttämättömyys saattaa käytöksensä oikeutetuksi omissa silmissään.

Yksi asia oli aivan selvä. Niinkauankuin hän ei nostanut Cornerin
kauppahuoneelta rahoja, jotka Marco Pesaro oli pankkiireille lähettänyt
antamaansa tehtävää varten, oli ostettu tavara hänen omaisuuttaan,
koska hän oli maksanut sen. Mutta hänen oli päästävä selvyyteen siitä,
aikoiko hän kutsua sitä omakseen vai ei. Jos hän päättäisi pitää
Arethusan, täytyisi hänen heti ryhtyä etsimään toista orjaa Marco
Pesarolle, tahi sitten kirjoittaa hänelle kieltäytyvänsä suorittamasta
tehtävää.

Siinä tapauksessa Arethusa jäisi hänen omakseen. Syy, jonka vuoksi
hän niin äkkiä oli päättänyt ostaa hänet, oli se, että hän oli saanut
päähänsä tytön kuuluvan johonkin hyvään sukuun ja jonkun suuren
onnettomuuden kautta joutuneen nykyiseen kurjuuteensa. Mutta tyttö oli
tyynesti selittänyt olevansa orja eikä odottavansa parempaa kohtaloa
kuin tulla myydyksi.

Jos tämä oli totta, oli Zeno maksanut neljäsataa tukaattia
mielettömästä päähänpistosta. Tyttö oli ehkä jonkun kauniin orjan
lapsi, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen äitinsä omistajalta;
ja viimeksimainittu, rahan tarpeessa ehkä, oli lähettänyt hänet
myytäväksi; tai hän oli ehkä kuollut ja hänen perillisensä muuttivat
rahaksi hänen omaisuuttaan.

Kaikki tämä oli sangen epätyydyttävää. Jos tyttö oli orjuudessa
syntynyt, oli Zenon parasta lähettää Arethusa Pesarolle niinpiankuin
venetsialainen laiva lähtisi matkalle, sillä hänellä ei ollut
vähintäkään aietta tuhlata rahojaan hyödyttömiin yrityksiin vapauttaa
orjia, jotka lain perusteella pidettiin tilaansa syntyneinä. Heidän
asemansa oli epäilemättä onneton, mutta he olivat siihen tottuneet,
eikä kukaan ollut silloin uneksinutkaan ihmisen synnynnäisestä vapauden
oikeudesta, yhtä tai kahta paavia ja kiihkoilijaa lukuunottamatta,
joita oli pidetty haaveilijoina. Zenosta, joka oli aikansa lapsi,
tuntui yhtä järjettömältä, että jokaisen pitäisi syntyä vapaaksi,
kuin teistä tuntuisi, että jokaisen pitäisi syntyä englantilaiseksi
herttuaksi, Tammanyn esimieheksi, suureksi oopperatenoriksi
tai valtakunnan kruununperilliseksi. Sitäpaitsi, milloin oli
kysymyksessä kaunotar, varsinkin jos se myytiin Venetsiaan, oli
orjuudessa lievikkeitä, kuten Zenokin tiesi. Arethusa saisi elää
yltäkylläisyydessä; pian hänestä tulisi myöskin todellinen määrääjä
Marco Pesaron taloudessa, kuten suosikki-orjat hyvin yleisesti olivat
omistajiensa palatseissa. Heillä ei ollut vielä sitä suunnatonta
vaikutusvaltaa Venetsiassa, minkä he saavuttivat seuraavalla
vuosisadalla, mutta heidän valtansa oli jo kasvamassa tuhoisasti.

Zeno ei epäröinyt kauan; hän ei tehnyt sitä koskaan; ja tehtyään
päätöksensä hän käski noutaa toisen Arethusan tytöistä.

"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi hän, tarkastellen tytön jokapäiväisiä
kasvoja ja älykkäitä silmiä.

"Julia, teidän Jaloutenne", vastasi tyttö. "Jos suvaitsette", lisäsi
hän arasti, ikäänkuin puolittain odottaen, että Zeno tahtoisi kutsua
häntä joksikin muuksi.

"Julia", toisti Zeno, painaen nimen muistiinsa, "ja miksi kutsutte
emäntäänne?" kysyi hän äkkiä.

Tyttö joutui ymmälle kysymyksestä.

"Hänen nimensä on Arethusa", vastasi hän, hetken mietittyään.

"Sen tiedän. Mutta kun puhut hänelle, miksi kutsut häntä silloin?
Kun hän antaa sinulle määräyksen, kuinka vastaat hänelle? Et kai
sano: 'Kyllä, Arethusa' tai: 'Ei, Arethusa', vai kuinka? Hän ei siitä
pitäisi."

Julia hymyili ja pudisti päätään.

"Me kutsumme häntä kokónaksi", vastasi hän, "Eikö se ole kreikkalainen
sana, joka tarkoittaa nuorta ylhäistä naista, teidän Jaloutenne?"

"Kyllä", sanoi Zeno, "se on kreikkalainen sana ja merkitsee nuorta
ylhäistä naista. Mutta Arethusahan on vain orja niinkuin tekin. Miksi
kutsutte häntä arvonimellä? Mikä saa teidät luulemaan, että hän on
ylhäinen nainen?"

"Hän on toisenlainen orja. Hän maksaa paljon kultaa. Sitäpaitsi,
jollemme kutsuisi häntä kokónaksi, niin hän ehkä vetäisi meitä tukasta
tai kynsisi kasvojamme. Kuka tietää? Me olemme vain oppimattomia pikku
tyttöjä, mutta niin paljon se suuri neekerinainen siellä orjavankilassa
kuitenkin opetti meille."

"Vai niin, vai opetti hän teille käyttäytymistä?" Zeno hymyili sitä
ajatellessaan.

"Hän sai meidät itkemään hyvin usein, mutta se oli meidän omaksi
hyväksemme", vastasi tyttö, varhaisvanhalla filosoofisuudella. "Meistä
on maksettu hyvä hinta ja meillä on hyvä isäntä ja me olemme yhdessä,
kaikki sen vuoksi, että palvelimme taitavasti kokónaa yhden illan ja
aamun."

"Yhden illanko?" kysyi Zeno hämmästyneenä.

"Hänet tuotiin orjavankilaan vasta eilen illalla, teidän Jaloutenne."

"Mihin aikaan?"

"Se oli kolmas tunti pimeäntulosta, sillä musta nainen lähetti toiset
nukkumaan heti kuin hänet oli tuotu."

Zeno ajatteli tätä tiedonantoa hetken aikaa.

"Sano hänelle", virkkoi hän, "että minä syön illallista hänen kanssaan
tänään. Ei muuta."

Julia, joka oli pitänyt käsiään kunnioittavasti edessään, teki pienen
kumarruksen, kääntyi nopeasti ja juoksi pois, jättäen talon isännän
mietteisiinsä. Hän tapasi Zoën yhä istumassa ikkunan ääressä, ja
herkulliset ruokalajit, jotka Lucilla oli ottanut vastaan siselöidyllä
pronssitarjottimella ja asettanut hänen viereensä, olivat koskematta.

"Isäntä käski minun sanoa, että hän syö illallista teidän kanssanne
tänään, kokóna", sanoi Julia.

Zoë liikahti hieman, mutta hillitsi itsensä eikä virkkanut mitään,
vaikka puna nousi hänen kasvoilleen ja hän kääntyi kokonaan poispäin
tytöistä, jotteivät he sitä näkisi. He seisoivat hiljaa pitkän aikaa,
odottaen.

"Ettekö haluaisi syödä jotakin?" kysyi Julia arasti jonkun ajan
kuluttua. "Te ette ole syönyt mitään sitten eilis-illan, ja silloinkin
vain vähäisen."

"Muistaakseni minä söin kaikki makeiset", vastasi Zoë, kääntyen ja
hymyillen hiukan muistellessaan tyttöjen kauhistusta.

Tunnit kuluivat eikä mitään tapahtunut. Jonkun aikaa päivällisen
jälkeen Zoë näki yläikkunastaan Zenon tulevan talosta ja laskeutuvan
marmoriportaita kauniiseen venheeseen, joka odotti rannassa. Hänen
astuessaan venheeseen Zoë vetäytyi kauas taaksepäin ikkunasta, jottei
Zeno katsahtaisi ylös ja näkisi hänen olleen katselemassa häntä. Hän
kuuli Zenon äänen tämän antaessa määräystä molemmille soutumiehille.
Heidän aironsa painuivat veteen hiljaa loiskahtaen, ja kun Zoë jälleen
katsoi ylös, soutivat he venhettä pois vastavirtaan, Blachernaen
palatsia ja Makeaa Vettä kohti.

Syötyään herkullisinta ruokaa mitä koskaan olivat maistaneet, niin
paljon etteivät enää enempää jaksaneet, olivat palvelijatytöt
kyyhähtäneet yhdessä matolle vähän matkan päähän emännästään ja
nukkuivat sikeästi. Talon varjo piteni, kunnes se vietti oikealla
kädellä marmoriportaiden yli tyveneen veteen, ja Peraan ja Galataan
kohdistuva kirkas auringonpaiste alkoi muuttua kullankarvaiseksi;
samalla tavoin sulattimessa valkoisen hehkuvaksi kuumennettu kulta
alkaa jäähtyä, käy kellerväksi ja punajuomuiseksi.

Kun päivä himmeni purppuraiseksi autereeksi ja ilma kävi viileämmäksi,
heräsivät molemmat tytöt yht'aikaa, hieroivat silmiään ja ponnahtivat
paikalla jaloilleen. Zoë ei ollut edes huomannut heitä, mutta juuri
silloin airojen tasainen loiske kuului jälleen, ja hän näki venheen
palaavan takaisin, mutta ilman Zenoa. Hän katsoi uudelleen ollakseen
varma, että se oli sama venhe, ja toivon säde välähti hänen mielessään
kuin suvisalama. Ehkäpä Zeno oli muuttanut mielensä eikä tulisikaan --
tänä iltana.

Tytöt muistuttivat häntä isännän viestistä, ja hän antoi heidän
pukea hänet uudelleen iltaa varten. He järjestivät hänen tukkansa
ja kiersivät siihen helminauhoja, joita he olivat löytäneet
santelipuisesta lippaasta pukeutumispöydältä. He ottivat vaatteita
vaatekaapeista, ihmeen hienosti ommeltuja liinavaatteita, vaaleita
silkkejä ja vienon sinervää hopealangoin kirjailtua samettia. Ja
tehtyään parhaansa he pitivät kahta kiillotettua metallipeiliä hänen
edessään ja takanaan, jotta hän voisi ihailla itseään. He olivat
sytyttäneet useita pieniä lamppuja, jotka olivat asetetut täyteen
kuntoon, sillä ulkona oli jo pimeä, ja he olivat kuluttaneet kaksi
tuntia Zoën koristeluun. Ja hän hymyili ja taputti heidän poskiaan ja
sanoi heitä taitaviksi tytöiksi, sillä hän oli varma, että Zeno oli
muuttanut aikomuksensa. Hän ei tulisi hänen luokseen tänä iltana.

Mutta juuri kuin hän toisti näitä sanoja itsekseen, tuli Zeno
äänettömästi lämpimän lampunvalon läpi ja seisoi hänen edessään, ja
hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.

Ensi kertaa ratkaisevan askeleen ottamisen jälkeen hän tunsi tekonsa
koko kantavuuden ja merkityksen. Hän oli todella orja, ja hän oli yksin
isäntänsä kanssa.



VII LUKU.

"Pelkäättekö minua?"

Zeno lausui kysymyksen lempeästi, sillä väri oli paennut Zoën
kasvoilta, ja katse, jonka tyttö loi häneen, oli säikähtynyt tuijotus.
Hän oli kerran nähnyt samanlaista kauhua pelästyneen peuran silmissä,
ikäänkuin himmeä opaali olisi häivähtänyt sen silmien editse.

Zoë ei vastannut, mutta hän liikahti vaistomaisesti, ikäänkuin
vetäytyen kokoon, ja käänsi olkapäänsä häntä kohti. Zeno kuuli hänen
hengittävän kiivaasti.

Zenon tunne oli tällöin aivan uutta hänelle; sillä sangen usein hän oli
taistelussa nähnyt vahvojen miesten kalpenevan edessään, juuri silloin
kuin he tunsivat, että hän käytti miekkaa mestarin tavalla ja aikoi
surmata, mutta hän ei ollut koskaan elämässään nähnyt naisen häntä
pelkäävän. Hänen niukassa kokemuksessaan he olivat aina näyttäneet
iloitsevan siitä, että hän oli heitä lähellä ja puhutteli heitä.
Senpävuoksi, kun hän näki Zoën pelästyvän, hän ei tiennyt mitä tehdä
tai sanoa, ja hän toisti älyttömästi kysymyksensä:

"Pelkäättekö minua?"

Zoë upotti pienet kyntensä kämmeniinsä ja katseli ympäri huonetta
ikäänkuin apua etsien; mutta molemmat palvelijatytöt olivat hävinneet
heti kuin isäntä oli astunut huoneeseen, sillä niin oli heidän
harjoittajansa heille opettanut. Zoë oli aivan yksin sen miehen kanssa,
joka oli ostanut hänet.

Kaikenlaisia sekavia ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, kun Zeno
istuutui tuolille sohvan viereen. Hän ihmetteli, mitä tapahtuisi,
jos hän kertoisi Zenolle tarinansa muutamin sanoin ja vetoaisi hänen
jalomielisyyteensä. Hän arvasi, että Zeno oli hyväntahtoinen, ainakin
toisinaan. Mutta ehkä hän oli uuden keisarin ystävä ja hänelle
tuottaisi huvia tietää ostaneensa Mikael Rhangaben tyttären. Tai hän
lähettäisi ehkä noutamaan Rustanin ja vaatisi purkamaan kaupan, ja
Rustan veisi hänet takaisin kerjäläiskortteliin ja pakottaisi kyria
Agatan antamaan takaisin rahat. Zoë tiesi samalla vähän ja paljon
Konstantinopolin maailmasta, mutta yhdestä seikasta hän oli varma, ja
se oli se, että armoa tai lempeyttä ei kenenkään hänen nimeään kantavan
tarvinnut odottaa niinkauankuin Andronikus hallitsi Blachernaessa.

Hänen isäntänsä läsnäolo peloitti häntä, mutta hän pysyi täysin
urheasti päätöksessään. Vaikka kuolema olisi astunut hänen silmäinsä
eteen, ei se olisi saanut häntä tekemään mitään, mistä ne, joiden
tähden hän oli myynyt itsensä, joutuisivat kärsimään.

Zeno istui hiljaa ja katseli häntä. Hänestä tuntui, että tyttö oli
paljon kauniimpi kuin hän ensin oli oivaltanutkaan. Hänen nojautuessaan
sivuttain isoja tyynyjä vastaan, kääntäen kasvonsa pois hänestä ja
olkansa häneen päin, oli hänen poskensa ja kaulansa piirteissä niillä
paikoin missä se yhtyi korvaan, samoinkuin pienissä untuvaisissa
kiehkuroissa hänen hiusrajassaan, jotakin, joka sai Zenon veret
liikkeelle vasten hänen tahtoaankin. Ja tulipa paholainen kuiskaamaan
hänen mieleensä, että tyttö oli hänen persoonallista omaisuuttaan yhtä
hyvin kuin hänen hevosensa, talonsa ja kauppavarastonsa. Italiassa
olivat lait orjiin nähden kylläkin epävarmoja, mutta Konstantinopolin
laista ei ollut epäilystäkään. Orja Arethusa, joka painoi niin
ja niin monta talenttia ja minaa ja jolla oli niin ja niin monta
tervettä hammasta ynnä muita hyviä puolia, oli Carlo Zenon ehdotonta
omaisuutta. Hän olisi voinut surmata hänet, jos olisi halunnut, millä
tavalla hyvänsä, eikä laki olisi nimittänyt sitä murhaksi. Olisi
ollut yhtä orjaa vähemmän, ja hän olisi heittänyt kaivoon neljäsataa
kultatukaattia; mutta siinä olisi ollut kaikki.

Zoë näytti hänestä maailman kauneimmalta olennolta, eikä paholainen
esittänyt että hän surmaisi hänet; ei suinkaan.

Pitkän aikaa olivat mies ja hänen orjansa ääneti ja tuskin
liikahtivatkaan, eikä kumpikaan heistä jälkeenpäin unohtanut noita
minuutteja. Kumpikin kamppaili ajatuksissaan jotakin vastaan, mikä
tuntui mahdottomuudelta, sellaiselta, mitä ei ikinä voisi tehdä.
Jalosyntyinen tyttö oli äidin tähden, joka ei ollut hänen äitinsä,
ja veljien tähden, jotka eivät olleet hänen vertaan, päättänyt olla
loppuun saakka se, miksi hän oli saattanut itsensä heidän henkensä
pelastamiseksi, sen kauppiaan kuuliainen orja, joka oli maksanut hänet
kullassa. Se oli pahempaa kuin kuolema, mutta jollei hän siitä kuolisi,
niin täytyisi hänen kokea se loppuun saakka, jottei se hyvä, minkä hän
oli tehnyt, raukenisi jälleen tyhjiin.

Mies, jolla oli täysi laillinen oikeus häneen ruumiin ja hengen
puolesta ja jonka lämpimän nuoren veren hänen kauneutensa sai niin
syvälti liikkeelle, päätti vastustaa ja olla olevinaan ikäänkuin hän
ei olisikaan toisen valtias. Hänen laihat kasvonsa olivat verraten
levolliset tyvenessä lampunvalossa, niinkuin ne olisivat olleet
riehuvan taistelun keskelläkin; mutta sisällä oli hänessä sellaista,
mitä hänen ei tehnyt mieli toiste tuntea ja ehk'ei antaa muidenkaan
tietää hänen koskaan tunteneen.

Vihdoin, kummastellen hiljaisuutta ja puolittain uskoen ja hartaasti
toivoen, ettei Zeno enää ollut huoneessa, Zoë käänsi päätään. Zenon
silmät olivat häneen kiinnitetyt, mutta niissä oli jotakin, mitä Zoë ei
voinut pelätä.

"Sanokaa minulle kuka te olette", sanoi Zeno tyynesti.

Kaikista kysymyksistä vähimmän oli Zoë odottanut tätä, joka Zenon
mielestä tuntui niin luonnolliselta. Zoë odotti tuokion, ennenkuin
puhui.

"Oletteko tyytymätön, herra?" kysyi hän hillityllä äänellä. "Onko
bukaralainen pettänyt teitä?"

"Ei! Mikä ajatus!"

"Silloin te tiedätte mikä minä olen, enkä minä voi sanoa teille sen
enempää, herrani. Voiko orjalla olla sukujuurta?"

"Minä en usko, että te olette syntynyt orjaksi", sanoi Zeno, kallistuen
hiukan eteenpäin ja katsoen häntä silmiin.

Hetkisen kuluttua Zoën luomet painuivat alas hänen katseensa edessä,
mutta hän ei puhunut mitään.

"Eikö teillä ole mitään sanottavaa?" kysyi Zeno, pettyneenä hänen
äänettömyydestään.

Jälleen valtasi Zoën kiusaus kertoa Zenolle kaikki, koska tämä
puhutteli häntä niin ystävällisesti; mutta hän ajatteli yhä sitä, mitä
saattoi tapahtua kyria Agatalle.

"Minä olen teidän ostettu orjanne", sanoi hän melkein heti. "Minulla ei
ole sanottavana mitään muuta."

"Mutta onhan teillä ollut äiti?"

"En ole koskaan tuntenut häntä."

"Entä isänne sitten?"

"En ole tuntenut häntäkään."

Zeno ei aina ollut kärsivällinen, edes naistenkaan kanssa, eikä ollut
mitään syytä minkävuoksi hänen pitäisi olla pitkämielinen omaan
omaisuuteensa nähden.

"Minä en usko teitä", sanoi hän kyllästyneellä äänellä, ja hän nousi ja
alkoi astella huoneessa.

Nyt sattui niin, että Zoë oli kyennyt vastaamaan Zenon kahteen
viime kysymykseen täysin totuudenmukaisesti, sillä hänellä ei ollut
vähäisintäkään muistoa omasta isästään ja äidistään, jotka olivat
kuolleet ruttoon hänen ollessaan kolmen kuukauden vanha.

"Minä vannon kaikkien pyhien asiain nimessä, että se on totta", sanoi
hän, seuraten Zenoa silmillään.

Zeno teki kärsimättömän eleen.

"Orja ei voi tehdä valaa", vastasi hän töykeästi.

Zoë kohotti heti kaunista päätään ja hänen silmänsä hehkuivat; mutta
Zeno ei nähnyt sitä, sillä hän oli kävellessään kääntynyt häneen selin,
ja hetkistä myöhemmin Zoë otti jälleen äskeisen alistuvan asentonsa.

Zeno seisahtui lähelle ovea ja löi käsiään yhteen; molemmat
palvelustytöt tulivat esiin.

"Tuokaa illallinen", sanoi Zeno.

Kun he menivät täyttämään käskyä, tuli Zeno takaisin ja istui
jälleen sohvan viereen. Hänen ja Zoën välissä oli juuri parhaiksi
tilaa pienelle pöydälle. Tytöt tulivat takaisin ja palvelivat heitä,
mutta kumpikin oli vaiti. Zeno valmisti itselleen salaatin valmiiksi
tuoduista aineksista, ja kun se oli valmis, antoi hän siitä vähän
Zoëllekin. Zoë oli tarkannut hänen menettelyään, sillä italialainen
tapa oli hänelle outo eikä hän ollut koskaan tiennyt miten salaatti
laitettiin. Zeno kaatoi kreikkalaista viiniä hänen lasiinsa,
hienotekoiseen valkoiseen Murano-pikariin, jonka kannan ympärillä oli
vaaleita sinisiä viiruja. Mutta Zoë ei syönyt eikä juonut.

"Menkää", sanoi Zeno tytöille. "Minä kutsun teitä sitten."

Tytöt hiipivät pois äänettömästi. Zeno oli unohtanut tyytymättömyytensä
ja tunsi jälleen Zoën läsnäolon.

"Teidän pitää syödä ja juoda", sanoi hän lempeästi. "Jos on jotakin,
mistä pidätte, niin sanokaa. Te saatte sitä."

"Te olette ystävällinen", vastasi Zoë, mutta ei kohottanut kättään.
"Minulla ei ole ruokahalua", lisäsi hän hetken perästä.

En tiedä mistä johtuu, ettei kukaan mies usko naista, kun tämä
sanoo ettei hänen ole nälkä. Zenoa närkästytti, ja näyttääkseen
tyytymättömyyttään hän alkoi itse syödä enemmän kuin häntä haluttikaan.
Zoë katseli äänetönnä hänen tehdessään lopun toisesta linnusta
ja kaikesta laittamastaan salaatista. Hän ei olisi ollut nainen,
jos häneltä olisi jäänyt näkemättä, että Zeno tunsi samalla vähän
arkuutta, niinkuin pelottomin ja tarmokkainkin mies usein tuntee naisen
edessä, jota hän ei ymmärrä. Silloin tapahtui Zoën omassa tilassa
muutos parempaan päin; hän hengitti vapaammin, hänen sydämensä löi
tasaisemmin, paino, joka ahdisti hänen rintaansa lyijynraskaana juuri
kurkun alla, keventyi. Kun nainen näkee, että mies on arka hänen
seurassaan, on hän varma siitä, että tämä mies ennemmin tai myöhemmin
tottelee hänen tahtoaan; ja vaikka hän joskus erehtyykin, niin
useimmiten hän kuitenkin on oikeassa.

Zeno ei ollut koskaan ennen tuntenut arkuutta; mutta nyt, kun hän
halusi puhua, ei hän löytänyt mitään sanottavaa, ja Zoë tiesi sen eikä
auttanut häntä. Oli omituista, että pelkonsa hälventyessä Zoë alkoi
pitää häntä kauniimpana kuin ensi näkemältä aamulla. Kun Zeno oli
lopettanut ateriansa, joi hän vähän viiniä, laski lasin pöydälle ja
katsoi Zoëhen vihaiseksi tarkoitetulla ilmeellä; sillä hän kaipasi jo
sitä aikaa -- viisi minuuttia taaksepäin -- jolloin Zoë oli pelännyt
häntä ja hän oli ollut tilanteen herra. Hän veti kulmansa ryppyyn,
tiukensi huulensa ja tuijotti häneen, mutta hänen ihmeekseen ei tyttö
näyttänytkään pelästyvän. Zeno oli hukannut langan tällä kertaa,
ja tyttö oli löytänyt sen. Zoë vastasi hänen katseeseensa lievästi
hämmästynein ilmein.

"Oletteko jo lopettanut illallisen!" kysyi hän vienosti.

Kepeä punastus kohosi Zenon ruskeille poskille hänen tuntiessaan
arkuutensa kasvavan, mutta hän ei kääntänyt katsettaan Zoësta.

"Te ette näytä pelkäävän minua enää", virkkoi hän vastaukseksi.

"Onko minulla jotakin syytä pelätä teitä?" kysyi Zoë luottavalla
äänellä.

Hän pani kaikki alttiiksi tällä kysymyksellä, tai ainakin luuli
panevansa. Hän voitti. Zenon kasvot muuttuivat ja leppyivät, sillä
vetoamalla hänen jalomielisyyteensä oli tyttö saanut hänet tuntemaan
olonsa luontevammaksi.

"Ei", vastasi hän. "Te ette ole lainkaan vaarassa minun puoleltani.
Sitäpaitsi", lisäsi hän hiukan väkinäisesti, "en ole vielä päässyt
selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä teille."

Zoë ojentautui istumaan suorana, toinen käsi pienen pöydän reunalla.

"Asianlaita on niin", jatkoi Zeno, "että minä en ostanut teitä itseäni
varten."

Zoë teki äkillisen liikkeen istuessaan. Sitten hänen herkkäpiirteinen
suunsa jäykistyi halveksivaan ilmeeseen.

"Siis tekin olette vain orjakauppias!" huudahti hän halveksivasti.
Mutta Zeno nauroi jo sellaiselle ajatuksellekin, ja oli iloinen
voidessaan nauraa. Se kevensi.

"Ei", sanoi hän, "en ole orjakauppias. Olen venetsialainen
tukkukauppias, tietääkseni. Olen ollut myöskin soturi, ja vähällä oli
minusta tulla palkkapitäjän haltija!"

"Pappi!" Zoën kasvot kuvastivat hänen inhoaan.

"Ei, sillä en ole koskaan astunut hengelliseen säätyyn", vastasi
Zeno, saaden sitä enemmän itsevarmuutta mitä enemmän Zoë vihastui.
"Mutta mitä teihin tulee, niin eräs ystäväni, rikas venetsialainen
aatelismies, pyysi minulta sellaista palvelusta, että lähettäisin
hänelle kauneimman orjan mitä Konstantinopolista voi saada hänen
mainitsemallaan suurella rahasummalla. Itse asiassa --"

Mutta tässä hänen puheensa keskeytyi, sillä Zoë kääntyi hänestä pois
ja upotti kasvonsa nahkaiseen tyynyyn. Hänen ruumiinsa vavahteli
hiukan, ja Zeno luuli hänen itkevän. Zoë oli jo miltei tottunut Zenoon
ja alkanut tuntea itsellään olevan jonkinlaista valtaa häneen; ja hän
myönsi häveten, että Zeno miellytti häntä, vaikka hänen tarkoituksensa
oli vihata häntä. Mutta ajatus, että Zeno oli ostanut hänet kuin jonkin
tavara-erän ikään, lähettääkseen hänet kaukana olevalle tuntemattomalle
miehelle, oli enemmän kuin hän ensi alussa jaksoi kestää. Sitäpaitsi,
vaikka syömisen ajatuskin teki hänet pahoinvoivaksi, oli hän todella
heikontunut ravinnon puutteesta, ja viimeksikuluneen vuorokauden
aikana hän oli kokenut niin paljon kuin hänen luontonsa saattoi kestää
murtumatta jollakin tavoin.

Zeno huolestui ja kumartui hänen ylitseen, jokseenkin kömpelösti,
tahtoen viihdyttää häntä. Zoë käänsi kasvonsa häneen päin äkkiä, ilman
varoitusta, ja Zeno näki, että hänen silmänsä olivat kuivat ja posket
punoittavat.

"Venetsia on kaunis kaupunki", sanoi hän suostutellen. "Te tulette
olemaan tärkeä henkilö ystäväni talossa -- hän antaa teille --"

"Milloin aiotte lähettää minut? Huomennako?" Tyttö oli saanut jossakin
määrin takaisin mielenmalttinsa.

"Sanoinhan, etten ole vielä päättänyt, mitä minun on teille tehtävä",
vastasi Zeno. "Rahat, jotka annoin bukaralaiselle, olivat omiani.
Kenties pidän teidät sittenkin täällä."

Zoë inhosi häntä tällä hetkellä. Häntä halutti herjata häntä, lyödä
häntä, ajaa hänet matkoihinsa. Hänen sanoissaan oli jotakin niin
alentuvaa. Hän päättäisi mitä hänen on tehtävä hänelle! Hän kenties
pitäisi hänet sittenkin! Hän oli maksanut hänet omalla rahallaan! Ei
ollut mahdollista, että Zoë oli voinut pitää häntä kauniina, että hänen
kasvonsa, käytöksensä tai äänensä olisivat edes hetkellisestikään
voineet miellyttää häntä.

"Minä vihaan teitä!" huusi Zoë, purren hampaansa yhteen puhuessaan.

Zeno oli hänen lähellään, ja Zoë vetäytyi hänestä niin kauas sohvan
tyynyjä vasten kuin saattoi. Zeno siirtyi jälleen tuolilleen, sillä
hän näki kuinka vihoissaan Zoë oli. Hän oli tahallaan puhunut niinkuin
Zoë olisi todella ollut vain orja, niinkuin hän väitti olevansa, ja
vastoin luonnollista vaistoaan, joka vaati häntä kohtelemaan neitoa
vertaisenaan.

"Tosiaankin", sanoi hän kylmästi, ja ottaen rikotun saksanpähkinän
pöydältä alkoi kuoria esiin sydäntä, "eipä ole helppo tietää
mikä teitä miellyttää. Te näytätte kauhistuvan Venetsiaan menon
ajatusta ja raivostuvan tänne jäämisen ajatuksesta! On tietysti
kolmaskin mahdollisuus. En tahtoisi lähettää ystävälleni orjaa, joka
tyytymättömyydessään myrkyttäisi hänet ja hänen perheensä, enkä
suinkaan tahdo pitää omassa talossanikaan sellaista, joka vihaa minua
ja voi saada päähänsä leikata kaulani poikki nukkuessani. Ainoa, mikä
jää tehtäväksi, on myydä teidät takaisin bukaralaiselle tappiolla.
Olisiko se teistä mieleen?"

Zoë tunsi jälleen olevansa toisen vallassa.

"Te saitte minut luulemaan, että te olisitte minulle ystävällinen!"
sanoi hän, ja hänen äänensä värähteli.

Zeno nauroi, sillä hän oli liian suutuksissaan leppyäkseen heti toisen
nöyrtymisestä.

"Se ei estänyt teitä kuitenkaan sanomasta vihaavanne minua, hetki
sitten", vastasi hän. "Teidän ei pidä odottaa minulta liiaksi
kristillisiä hyveitä, sillä minä en ole pyhimys. En ole koskaan oppinut
rakastamaan niitä jotka minua vihaavat!"

Zoë piti hänestä nyt enemmän. Kun Zeno heitti päätään hiukan
taaksepäin, katsoen häneen puoleksisuljettujen luomiensa alla, silmäsi
Zoë hänen ruskeaa kaulaansa, eikä hänelle tullut mieleen katkaista
sitä, niinkuin Zeno oli viitannut. Mutta Zoë oli suutuksissaan
itselleen siitä, että oli käynyt niin monen mieltymyksen ja
vastenmielisyyden vaiheen läpi niin lyhyessä ajassa, sekä siitä, ettei
hän tuntenut kevennystä kuullessaan puhuttavan pitkälle matkalle
lähettämisestä, joka varmasti merkitsisi turvaa niin kauaksi kuin se
kestäisi, ja kukaties vapautumisen mahdollisuuttakin. Hän ihmetteli
myöskin, miksi hän ei enää halunnut suorastaan kuolla, kun kyria Agata
nyt oli pelastettu. Hänen vastauksensa Zenon viime puheeseen oli nöyrä.

"Te saitte minut sanomaan sen", sanoi hän. "Olen pahoillani, herra."

"Olen ainakin tullut tietämään, että jäätte mieluummin tänne kuin
palaatte takaisin Rustan Karaboghazdzhin ja hänen lempeän vaimonsa --
punatukkaisen kyyhkynsä luo!"

"Mihin hyvänsä mieluummin kuin sinne!"

Zoën ääni oli vakava, sillä sitä kohtaloa hän pelkäsi kaikkein enimmän,
niin hyvin itsensä puolesta kuin senkin takia, että hän kuvitteli
orjakauppiaan jollakin tavoin vaativan rahojaan kyria Agatalta. Zeno
oli nähtävästi tyytyväinen hänen vastaukseensa, sillä hän katsoi häneen
ystävällisemmin ja oli vaiti jonkun aikaa. Jälleen hän salli silmiensä
ihastella hänen kauneuttaan.

"Minä en lähetä teitä takaisin", virkkoi hän viimein; ja hän ojensi
kätensä Zoëta kohti, ikäänkuin antaen lupauksen vertaiselleen.

Zoë oli kiitollinen, mutta hän luuli Zenon ehkä koettavan saada hänet
ilmaisemaan syntyperänsä. Orja ei koskaan ottaisi isäntänsä kättä
tuttavallisesti omaansa; Zoë tiesi orjien tavat, sillä niitä oli ollut
monta hänen kasvatti-isänsä talossa, ja hän kosketti Zenon sormenpäitä
omillaan ja vetäen kätensä pois painoi käsiselkänsä huuliaan
vasten. Tämä teko sai Zenon hiukan hämilleen, sillä se suoritettiin
täydellisesti, kaikella syntyperäisen orjuuden kunnioituksella.

"Te ette ollut kauan Rustanin talossa, vai kuinka?" kysyi hän,
näyttämättä panevan suurta merkitystä kysymykselle, sillä hän toivoi
yllättävänsä hänet arvaamatta.

Jos Zoë sanoisi totuuden, jonka hän tiesi jo ennakolta, osoittaisi
hän hämmästystä ja ahdistaisi häntä uudella kysymyksellä. Jos tyttö
vastaisi vastoin totuutta, saisi hän siitä sen verran tietoa hänen
luonteestaan vastaista tarvetta varten. Nopea-älyisenä Zoë ei tehnyt
kumpaakaan.

"Herrani suvaitsi huomauttaa hetki sitten, että orjan valaa ei ole
koskaan uskottava", sanoi hän. "Lakihan on, että orjaa on kidutettava,
kun hänen on todistettava oikeudessa, eikö niin?"

"Luulen sen niin olevan", vastasi Zeno hymyillen. "Mutta te olette
täysin turvassa! Minähän kysyn teiltä vain, kuinka kauan olitte
Rustanin talossa."

"Yhden yön ja osan päivää", vastasi Zoë hetken perästä.

Zeno oli hämmästyvinään.

"Niin lyhyen ajan! Silloin hän kai osti teidät vasta eilen?"

"Eilen illalla."

"Ja keneltä? Tahdotteko sanoa minulle sen?"

Zoë mietti hetkisen ja sitten hymyili.

"Kyllä, Minä voin sanoa teille sen. Hän osti minut eräältä
Konstantinopolin ylhäiseltä naiselta, jonka kanssa minut kasvatettiin
mitä läheisimmässä tuttavuudessa. Hän on juuri minun ikäiseni ja me
olemme hyvin yhdennäköiset."

"Ymmärrän", sanoi Zeno täydellisesti pettyneenä ja puhuen miltei
itsekseen. "Tyttöparka! Sama isä, otaksuttavasti -- siitä tuo --"

Zoë painoi silmänsä alas ja katsoi mattoon.

"Niin -- koska olette sen arvannut, herra. Meillä oli sama isä, vaikka
emme koskaan tunteneet häntä. Hän kuoli ruttoon, kun me olimme muutaman
kuukauden vanhoja."

Zeno oli täysin tyytyväinen tähän loogilliseen selitykseen, joka
selitti täydelleen Zoën ylimysmäisen kauneuden, hänen käytöksensä
ylhäisyyden ja kaikesta hänen esiintymisestään ilmenevän hienon
kasvatuksen, samoinkuin sen pelottomuudenkin, joka oli saanut hänet
kääntymään häntä vastaan ja sanomaan, että hän vihasi häntä. Ainoa
seikka, jota hän ei ymmärtänyt, oli se, että Zoë oli hymyillyt
kertoessaan. Mutta hän arveli, kuten täysin mahdollista olikin,
että valtiattaren ja hänen orjaksi-syntyneen siskonsa välillä oli
saattanut olla kateutta ja ehkä vihaakin, eikä hän tahtonut vielä tällä
haavaa kysellä sen tarkemmin, koska kaikki oli hänelle niin selvää.
Sellaiset luonnottomat teot eivät olleet harvinaisia kaupungissa,
joka oli puolillaan orjia. Zoën emäntä oli arvattavasti myynyt hänet
suuttumuksen puuskassa, tai ehkä harkinnan jälkeen ja tahallisella
julmuudella, tai ehkäpä ahneudestakin, ostaakseen itselleen helminauhan.

Tyttö ei tarjoutunut kertomaan enempää, mutta hän katsoi syrjään
omistajastaan ja näytti ajattelevan menneisyyttään, niinkuin hän
todella tekikin, vaikka se olikin perin toisenlainen kuin se, jonka
Zeno mielikuvituksessaan hänelle sepitti.

Zeno puolestaan kuori miettiväisenä toisen pähkinän ja katsahti häneen
silloin tällöin, varmana siitä, että tiesi totuuden, ja aprikoiden mitä
hänen oli tehtävä ja varsinkin mitä hän todella halusi tehdä. Hän oli
luullut tytön kärsineen suuren vääryyden ja oli maksanut suuren summan
korjatakseen tuota vääryyttä, miltei empimättä, koska hänen luonnossaan
oli auttaa jokaista ahdingossa olevaa, ja koska hän, joka ei pitänyt
lukua hengestään eikä jäsenistään hyvän asian puolesta taistellessaan,
ei ollut koskaan pitänyt lukua sellaisesta tavarasta kuin kullasta
senkaltaisessa tapauksessa.

Mutta nyt oli kaikki selvää. Tyttö oli orja, kaikista näennäisyyksistä
huolimatta. Hän ei ollut kärsinyt mitään vääryyttä; hänen hymynsä
oli ilmaissut Zenolle, että muutos hänen elämässään ei ollut vienyt
suurempaan onnettomuuteen. Että takaisin Rustanille lähettäminen
peloitti häntä, oli varsin luonnollista; elettyään arvatenkin aina
hienosti siinä suuressa talossa, jossa hän oli syntynyt, oli hän
varmasti tuntenut orjavankilan likaisuuden ja alhaisuuden, huolimatta
siitä erikoisesta huolenpidosta, mikä oli tullut hänen osakseen hänen
kauneutensa ja arvonsa takia. Lisäksi ei hänellä todennäköisesti ollut
paljon todellista tunnetta, käytöksestään huolimatta; harvoinhan
orjanaisilla sitä on.

Mitä hänen oli tehtävä tytölle? Zeno oli pikemmin intohimoinen kuin
aineellinen tai nautinnonhaluinen; hän oli niinmuodoin optimisti ja
idealisti naisiin nähden, sekä täynnä epämääräistä uskoa rakkauden
romanttiseen puoleen. Hän ei olisi voinut todenteolla rakastaa
orjatyttöä, vaikka tämä olisi ollut kuinkakin kaunis, sillä hänelle
oli mahdotonta kiintyä yksinomaan kauneuteen. Ainoastaan vertaiseensa
hän saattoi sopeutua, eikä hän voinut koskaan välittää kauan tai
uskollisesti kenestäkään itseään alempana olevasta. Kahdenkymmenen
iässä hänen nuoruutensa olisi kuohahtanut yli partaan viikoksi tai
kuukaudeksi; mutta hän läheni kolmeakymmentä, hänen kolmeenkymmeneen
vuoteensa oli ahdettu monen uskalikon täyden eliniän teot, ja hänen
luonteensa oli kovettunut jalompaan kaavaan kuin hänen varhainen
nuoruutensa oli lupaillut. Hän ei tahtonut tehdä ketään naista
leikkikalukseen nyt; ja kun ei hän sitä tahtonut, niin hän halusi
tietää, mitä hänen oli tehtävä Zoëlle, kun tämä nyt oli hänen.

Tässä häilyvässä mielentilassa hän nousi ylös lähteäkseen Zoën luota,
siinä enemmän tai vähemmän varmassa aikeessa, ettei tapaisi häntä
ennenkuin olisi päässyt johonkin päätökseen hänen tulevaisuudestaan;
sillä kaikesta huolimatta hän kuitenkin tunsi vetoa tyttöä kohtaan,
ja hänen poskensa ja kaulansa piirre pään ollessa puolittain poispäin
käännettynä oli hienon ja harvinaisen kaunis. Seisoessaan lyhyen hetken
Zoën vieressä hän tunsi, että jos vielä jolloinkin elämässään alentuisi
ottamaan naisen leikkikalukseen, tarkoituksettomasti, typerästi,
halveksittavasti, niin se lelu olisi tämä Arethusa, jonka hän oli
ostanut lurjusmaiselta bukaralaiselta kauppiaalta.

"Hyvää yötä", sanoi hän, katsoen alas Zoën ylösluotuihin silmiin. "Jos
tarvitsette jotakin, jos haluatte jotakin, niin lähettäkää hakemaan
Omobonoa, ja te saatte sen. Hyvää yötä, Arethusa."

Tämä oli ensikerta, kun hän oli kutsunut Zoëta nimeltä, niinkuin hän
sen tiesi. Hän ei edes ojentanut kättään. Zoë katsoi vakaasti ylöspäin.

"Mitä teette minulle?" kysyi hän hyvin levottomana, Zenon äkillisen
lähdön hämmästyttämänä.

Hän oli silloin niin suloinen, että Zeno tunsi arvotonta halua ottaa
hänet syliinsä vain hänen pelkän suloisuutensa takia, ja sulkea hänen
surulliset silmänsä suudelmilla. Sen sijaan hän pudisti päätään ja
kääntyi pois.

"En tiedä", sanoi hän puoliääneen. Hän saapui ovelle. "En tiedä",
toisti hän, ikäänkuin pulma olisi ollut kovin vaikea ratkaista; ja hän
meni ulos, kääntymättä katsomaan Zoëhen.

Niin päättyi ensimmäinen tunti, jonka orja vietti isäntänsä seurassa;
ja Zenon mentyä tunsi Zoë itsensä äkkiä uupuneeksi, ikäänkuin
käsinkamppailun jälkeen; ja omituista kyllä hän tunsi heti, että hän
oli heikko ruoan puutteesta ja ettei syömisen ajatus enää ollut hänestä
vastenmielinen. Puolittain häveten itseään hän vilkaisi oveen, josta
Zeno oli hävinnyt, ikäänkuin olisi luullut hänen voivan tulla takaisin,
ja kuunteli kuin odottaen kuulevansa hänen askeleensa. Sitten, kun
ei nähnyt eikä kuullut mitään, hän alkoi syödä nopeasti ja miltei
ahmien, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin hiukan hävettävää, ja hän toivoi
etteivät palvelijatytöt tulisi ja näkisi häntä.

Hän tuli pian kylläiseksi, sillä se oli ollut pikemmin hermojen
tarvetta kuin muuta, ja jokainen nainen, joka lukee tätä, tietää
täsmälleen miltä Zoësta tuntui, tai tulee ennen pitkää tietämään; sillä
kaikessa mikä kuuluu elämän vaistopuoleen ovat naiset paljon enemmän
toistensa kaltaisia kuin miehet; jotavastoin, johtuen siitä, ettei
heitä ohjata, työnnetä eikä kiskota jonkun yhtäläisen oppikurssin läpi
niinkuin useimpia miehiä, vaan jätetään ajattelemaan ja, ennen kaikkea,
arvailemaan totuutta omin päinsä, he ovat paljon enemmän erilaisia
katsantotavoiltaan. Tästä myös johtuu, miksi niin monet lahjakkaat
miehet ja hyvin monet todella oppineetkin haluavat mieluummin puhella
naisten kuin miesten kanssa; sillä miesten joukossa he kuulevat samoja
asioita iänikuisesti, mutta naisilla on aina sanottavana jotakin uutta,
mikä on imartelevaa, miellyttävää, huvittavaa tai ärsyttävää -- ehkä
sen mukaan kuin he haluavat. Naisilla on myös eräänlainen valenöyrä,
kerrassaan vetoava tapa kysyä suurelta mieheltä, kuinka on mahdollista
että hän todella viitsii puhua tietämättömän pikku naisparan kanssa,
kun hän voisi virittää muistettavan keskustelun toisen suuren miehen
kanssa, joka puhuu toisen tietämättömän, sulosilmäisen naisparan kanssa
toisella puolen huonetta. Täten opimme näkemään, että elämä on täynnä
ristiriitaisuuksia.

Zoë nukkui kymmenen tuntia unia näkemättä ja heräsi virkistyneenä ja
levänneenä, ihmetellen kohta, minkätähden hänen mielentilansa oli niin
suuresti muuttunut. Mutta Zeno oli sinä yönä rauhaton ja tyytymätön
itseensä ynnä tekoonsa. Maatessaan valveillaan hän soimasi hetken
mielijohteesta aiheutunutta tekoaan, mutta kun hän puoleksi tunniksi
nukahti, kummitteli Zoë hänen unissaan. Useampia kertoja hän nousi
ylös ja astuskeli paljain jaloin huoneensa marmorimosaiikkisella
lattialla, ja hän työnsi auki ikkunaluukut ja katseli ulos. Yö oli
tyyni ja selkeä, ja ilma oli melkein talvinen. Vasemmalle Peran
korkeina törröttävistä rajapiirteistä loistivat pohjoiset tähtisikermät
kirkkaina ja kylminä. Joka kerta kuin hän katsoi, ihmetteli hän otavan
hidasta liikuntoa; sen seitsemän tähteä olivat suoraan pohjoisnavan
kohdalla, sillä nyt oli kevät, ja ne näyttivät siirtyneen tuskin
kämmenen leveyttäkään läntistä laskuaan kohti kokonaisessa tunnissa,
hänen uudelleen katsoessaan. Aamun tullen hänen kasvonsa olivat vähän
tavallista kalpeammat, ja hän tunsi olevansa huonolla tuulella.

Omobono arvasi sen vain hänen tavallistakin suuremmasta
harvapuheisuudestaan, mutta se riittikin kokeneelle kirjurille,
joka piti ihmeen tarkkaa vaaria, ettei puhunut, jollei Zeno häntä
puhutellut, ja varsinkin, ettei maininnut sanallakaan yläkerrassa
olevan naisten huoneiston olemassaolosta. Toisaalta hän taas oli
odottanut, että, vaikka olikin sunnuntai, hänen isäntänsä olisi
lähettänyt hänet nostamaan rahoja Cornerin pankkiirihuoneelta, kuten
oli mainittuna Marco Pesaron kirjeessä, jonka sisällön Omobono
tarkalleen tunsi. Mutta määräystä ei annettu, ja koska Zenon tapana
ei ollut unohtaa yksityiskohtia eikä vitkastella liikeasioissa, alkoi
Omobono ihmetellä niitä oli tapahtunut.

Maanantainakaan ei Zenon tuuli ollut muuttunut eikä hän lähettänyt
rahoja perimään, ja kirjurin uteliaisuus kasvoi valtavasti; tiistaina
se kävi jo miltei sietämättömäksi. Mikäli hän tiesi, ja hän tiesi
jokseenkin kaiken mitä talossa tapahtui, oli Zeno käynyt yläkerrassa
ainoastaan yhden kerran, lauantai-iltana, jolloin hän oli syönyt
illallista Zoën kanssa, ja silloinkin hän oli viipynyt siellä vain
tunnin. Sen jälkeen hän ei ollut edes kysynytkään orjaa, eikä kukaan
ollut tätä nähnyt, paitsi nuo kaksi palvelijatyttöstä, jotka tulivat
porrassiltamalle määrähetkinä aterioita vastaanottamaan, mutta eivät
koskaan puhuneet miespalvelijoille. Kirjuri olisi voinut pyytää
tavata Zoëta, tiedustellakseen tarvitsiko hän jotakin, ja Zoë olisi
varmasti ottanut hänet vastaan; mutta Omobono pelkäsi tehdä sitä ilman
määräystä, ja Zeno ei sitä antanut, ja hän olisi voinut tulla sisään
juuri sillä hetkellä kuin Omobono oli siellä. Uuttera kirjuri joutui
toisinaan hajamielisyyden valtaan työskennellessään kirjeittensä ja
tiliensä ääressä ja tuijotti ulos ikkunasta, silitellen hyvinhoidettua
harmaata partaansa hyvin miettiväisenä.

Torstaina vähän ennen puoltapäivää Zoë istui ikkunan ääressä, ja hän
näki Zenon taas laskeutuvan portaita alas veden reunaan ja astuvan
venheeseensä. Se oli nyt siinä aina, päivän koitteessakin, sillä
senjälkeenkuin naisia oli tullut taloon, oli Zeno soudattanut itsensä
toiseen paikkaan aamukylpyään varten. Tänään hän oli pukeutunut
erittäin huolellisesti, arveli Zoë nähdessään hänet, eikä hän siirtynyt
pois ikkunan äärestä niinkuin oli tehnyt ensi kerralla, vaan jäi
paikoilleen, toivoen sydämessään, että Zeno katsoisi ylös ja näkisi
hänet. Zeno ei kääntynytkään astuttuaan venheeseen, ja Zoën mielestä
hän piti päätään kumarammassa kuin viimein ja katsoi alas, olkapäät
kohotettuina kuin sellaisella, joka on päättänyt olla katsomatta
oikealle tai vasemmalle. Sitten molemmat miehet soutivat venheen virtaa
ylös, ja Zoë seurasi sitä katseillaan, kunnes hän ei enää voinut
erottaa sitä monista muista, jotka liukuivat veden pinnalla palatsin
suunnalla. Häntä halutti tietää, minne Zeno meni.

Zenon lähdöstä ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun esipihan
portille toiselle puolen taloa tuli mies, joka kysyi kirjuria. Hän oli
puettu yksinkertaisesti siistiin ruskeaan villakaapuun, joka riippui
miltei maahan asti. Siinä oli väljät hihat, ja ne peittivät hänen
yhteenliitetyt kätensä hänen seisoessaan odottamassa, samanlaisessa
asennossa kuin munkit usein seisovat esimiehensä edessä tai lausuessaan
ruokarukousta aterialle ruvetessa. Mutta mies ei ollut munkki, sillä
hänellä oli leveä tummanpunainen nahkavyö, jossa oli tupellinen
puukko, syyrialainen mustesarvi sekä pieni, lieriömäinen, taotusta
vaskesta tehty kotelo, jossa hänen ruokokynänsä olivat. Päässä hänellä
oli korkea, lieritön huopahattu, samanlainen kuin nykyaikaisilla
dervisheillä.

Ovella katsoi orja häntä tarkkaavasti ennenkuin laski sisään. Hänen
ilmeessään oli jotakin epätavallista, vaikka piirteet eivät olleetkaan
erittäin selvästi ilmenevät, ja hänen kasvoillaan oli tuo itämailla
niin tavallinen taikinamainen väri. Hänen silmänsä olivat ehkä hiukan
pitemmät ja mantelinmuotoisemmat kuin tavallisen kreikkalaisen tai
bukaralaisen, ja hän piti ne puoleksi suljettuina. Hänen harvassa
mustassa parrassaan oli joitakin harmaita haivenia. Hänen sieraimensa
olivat jyrkkäkaariset, mutta nenä ei ollut erittäin iso eikä
selvästi kyömyselkäinen. Konstantinopolissa kylläkin jokapäiväinen
kasvojenmuoto; mutta hänen ilmeessään oli jotakin liikkumatonta, mikä
aiheutti orjassa rauhattomuuden tunnetta ja samalla alistuvaisuutta.
Monia ja monenkarvaisia henkilöitä tuli kauppiaan taloon liikeasioissa
päivän mittaan, ja yleisenä sääntönä oli lähettää heidät Omobonon
luokse. Orjan tehtävänä oli pysyttää ulkona varkaat, kerjäläiset ja
epäilyttävät oliot; hän astui syrjään, päästi vieraan pihaan, joka oli
talon ja kadun välissä, ja sulki portin jälleen.

Yksi vapaista kotipalvelijoista, joista pari kolme oli aina valmiina,
astui esiin -- vahvahartiainen venetsialainen nimeltä Vito, joka oli
ollut merimies ja seurannut Zenoa monet vuodet. Hän tiedusteli vieraan
nimeä ja asiaa.

"Minä olen Gorlias Pietrogliant", kuului vastaus. "Asiani kirjurille on
kahdenkeskistä laatua."

Palvelija hävisi, palaten hetken perästä takaisin viedäkseen vieraan
pohjakerroksessa olevan liiketoimiston yksityishuoneeseen, missä
Omobono istui papereilla ja pergamenttiliuskoilla peitetyn korkean
pulpetin ääressä.

Omobono ojentautui tuolillaan ja silmäili tulijaa kysyvin katsein,
samalla kuin veti pois oikealta käsivarreltaan harmaan pumpulisen
puolihihan, jonka hän pani päälleen aina ryhtyessään kirjoittamaan
pitempään, jotta mustepilkut eivät tahraisi hienoa liinakalvosinta,
joka juuri näkyi hänen nuttunsa tiukan hihan suusta. Hän oli
huolellinen. Hän tähysti vierastaan terävästi, kunnes äkkiä huomasi
tähystettävänsä katsovan vastaan hieman levottomuutta herättävällä
liikkumattomuudella.

"Minä olen Gorlias Pietrogliant", sanoi vieras.

Omobono taivutti päätään kohteliaasti, ihmetellen mielessään,
mahtaisiko hän kyetä toistamaan noin oudon muukalaista nimeä.

"Minä olen messer Zenon kirjuri", vastasi hän. "Mikä on asianne, herra
Porlias Dietroplant?"

"Gorlias", oikaisi toinen, aivan tyynesti. "Gorlias Pietrogliant."

"Herra Gorlias -- suokaa anteeksi."

"Minä olen tähtienselittäjä", huomautti vieras, istuutuen korkealle,
tuolille Omobonon sivulle ja vaipuen äänettömyyteen.

"Olette tähtienselittäjä", virkkoi kirjuri koetteeksi pitkän vaitiolon
jälkeen, kun ei tiennyt mitä sanoa.

"Niin, kuten sanoin", vastasi Gorlias. Ja kotvaan ei vieläkään
näyttänyt hänen mieleensä johtuvan, että mitään muuta olisi sanottava.

Oli jotakin niin oudon liikkumatonta hänen katseessaan ja yksitotista
hänen äänessään, että Omobono alkoi pelätä hänen olevan mielipuolen,
mikä kirjurin mielestä olikin jokseenkin samaa tähtienselittäjän
kanssa, sillä venetsialaiset eivät milloinkaan ole olleet kovin herkkiä
uskomaan tähtien vaikutukseen. Mutta vieras sai hänet pian unohtamaan
epäluulonsa herättämällä eloon hänen uteliaisuutensa.

"Asia, jonka vuoksi olen tullut luoksenne, on hyvin arkaluontoinen",
sanoi Gorlias, alkaen äkkiä puhua sujuvasti ja matalalla äänellä.
"Minulla on syytä luulla, että sama asia on läheinen meille
kummallekin".

"Onko?" kysyi kirjuri hieman hämmästyen.

"Luulen olevan. Luulenpa olevan, neljän varpaan ja viiden varpaan
kautta!"

"Tuolla puolen veden", vastasi Omobono siekailematta, toivoen saavansa
kuulla enemmän.

"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Gorlias vuorostaan. "Näiden
merkkien nimessä luotan uskollisuuteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Ehdottomasti", vastasi venetsialainen, joka oli varma
vaikenemiskyvystään, mutta ihmetteli, mikä se asia mahtoi olla, jolle
hänen uskollisuuttaan vaadittiin etukäteen. Hän toivoi sisässään,
ettei hänen vieraansa vain aikoisi pyytää häneltä rahaa, sillä hänellä
oli aavistus, että jokin kamala kohtalo odottaisi niitä, jotka
kieltäytyisivät tekemästä palvelusta, kun sitä vaadittiin vetoamalla
noihin salaperäisiin tunnussanoihin, joista hän oli nyt oppinut yhden
lisää.

"Messer Carlo ei ole kotona", sanoi Gorlias. "Tällä hetkellä hän on
messer Sebastian Polon talossa, joka haluaa naittaa hänelle tyttärensä.
Hän ei palaa kotiin ennenkuin päivällisen jälkeen."

Omobono tuijotti puhujaan.

"Te tiedätte enemmän kuin minä", huomautti hän.

"Tietysti. Minähän olen tähtienselittäjä. Teidän hallussanne on talo
ja kaikki mitä siinä on, ja palvelijat ja orjat pelkäävät teitä, koska
olette herranne suosiossa, mutta he myös rakastavat teitä, koska
olette heille ystävällinen. Sentähden, mitä hyvänsä te teette, se on
heidän silmissään oikein. Yläkerrassa on kolme naisorjaa; yksi on
Arethusa, toiset ovat nimeltään Julia ja Lucilla, ja he palvelevat
häntä. Näettehän, että tiedän kaikki. Ja sen asian tähden, joka on
meille kummallekin läheinen, on teidän nyt johdettava minut heidän
huoneisiinsa, sillä minun on puhuttava hänen kanssaan, jonka nimi on
Arethusa."

Omobono toivotti, että Gorlias olisi pyytänyt hänen nuttuaan tai
rahojaan tai mitä hyvänsä hänelle kuuluvaa mieluummin kuin sellaista
palvelusta; ja hän oli antamaisillaan kieltävän vastauksen, olipa
rangaistus siitä mikä hyvänsä, kun valoisa ajatus välähti hänen
mieleensä.

"On ainoastaan yksi ehto", vastasi hän, tuokion mietittyään. "Minun on
oltava saapuvilla teidän puhuessanne hänen kanssaan."

"Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne", virkkoi Gorlias
rauhallisesti. "Olen nähnyt sen huoneen, missä hän asuu, tähdistä
saamani tiedon nojalla. Siinä on eteläpuolella pieni katettu parveke,
joka on ulkopuolelta varustettu ristikolla suojaksi auringonpaisteelta.
Siinä olen puhuva Arethusan kanssa, sillä välin kuin te seisotte oven
luona ja pidätte meitä silmällä. Minä piirrän kuvioita ja näytän
selittävän niitä hänelle, jotta orjatytöt luulisivat minun tulleen
huvittamaan häntä asettamalla hänelle horoskoopin. Itse messer
Carlollakaan ei olisi mitään sitä vastaan, ja Arethusa pankoon hunnun
kasvoilleen, niin etten voi niitä nähdä."

Omobono mietti tuokion, mutta ei voinut nähdä mitään hyvää syytä, minkä
vuoksi tuon pyynnön täyttämisestä olisi tullut kieltäytyä, kun taas
toiselta puolen hän näki mahdollisuuden saada tietää enemmän tuosta
salaisuudesta, joka kiinnitti hänen mieltään. Zoëhan oli kuiskannut
hänelle ketjun toisen tunnussanan Rustanin talossa, ja Omobono oli
melkein varma, että hän jollakin tavoin tietäisi myöskin muut, sekä
kaikkien niiden merkityksen.

Molemmat miehet nousivat marmoriportaita ylös toiseen kerrokseen, ja
Omobono kolkutti naisten huoneiston sisäänkäytävän ovelle. Kuului
kevyttä tohvelien sipsutusta ja Lucilla avasi ovea juuri sen verran,
että voi pistää päänsä ulos, sillä ei ollut vielä puolipäivä-aterian
aika, ja hän ihmetteli mitä heistä tahdottiin.

"Käske emäntäsi hunnuttamaan kasvonsa, lapseni", sanoi Omobono. "Täällä
on eräs kuuluisa tähtienselittäjä, joka on tullut ilmoittamaan hänelle
hänen tulevaisuuttaan, auttaakseen hänen aikaansa kulumaan."

Lucilla katsahti Gorliakseen uteliaasti ja hymyili, näyttäen kaikki
hampaansa.

"Täällä on tosiaankin melko yksitoikkoista", huomautti hän ja hävisi,
sulkien oven jälkeensä.

Heidän odottaessaan otti Gorlias avaran viittansa poimuista ison
pergamenttikäärön, kehittäen sitä auki jalan tai parin verran, jolloin
tuli näkyviin suuri joukko käsittämättömiä merkkejä ja kuvioita;
samoin hän otti esiin ison messinkikompassin, liuskan padualaista
liinapaperia, senkin kääröksi kierrettynä, sekä arabialaisen
hopeasolkisen almanakan. Omobono seurasi näitä valmisteluja samalla
kertaa uteliaana ja epäuskoisen huvitettuna, kunnes Lucilla avasi oven
uudelleen ja johti molemmat miehet Zoën luo. Tähtienselittäjä teki
esiin astuessaan kabbalistisia merkkejä oikealla kädellään, ikäänkuin
piirtäen ilmaan oletettuja kuvioita ojennetulla etusormellaan. Zoën
kasvot olivat kokonaan valkean harsohunnun kaksinkertaisten poimujen
peitossa, mutta hän näytti katsovan tarkkaavasti tähtienselittäjää
tämän astuessa häntä kohti.



VIII LUKU.

Zoë ja tähtienselittäjä istuivat katetulla parvekkeella, ollen kokonaan
kirjurin näkyvissä, joka seisoi oven luona, teroittaen turhaan tarkkoja
korviaan saadakseen siepatuksi jonkinkaan sanan heidän kuiskaten
suoritetusta keskustelustaan. Tytöt oli käsketty pois. Silloin tällöin
Gorlias puhui ääneen, viittoen kompassillaan kuvion eri osia, mutta se
mitä hän sanoi, teki vain mahdottomammaksi arvata mitä hän kuiskaili.
Zoë istui miltei liikkumatta, mutta hän oli raoittanut huntunsa poimuja
sen verran, että hänen suunsa tuli näkyviin, ja kun hänen seuralaisensa
oli puhunut jonkun aikaa, kumartui hän vastaamaan hänen korvaansa,
ollen kuitenkin samalla viittaavanaan paperilla oleviin kuvioihin,
ikäänkuin kysymyksiä tehden.

Pääsisältö siinä, mitä Gorlias hänelle puhui, oli se, että hän ja hänen
ystävänsä olivat läheisesti kiintyneet erääseen valtavaan yritykseen
ja olivat usein koettaneet saada urkituksi, olisiko Carlo Zeno halukas
auttamaan heitä sen suorittamisessa, mutta ilman minkäänlaista
menestystä, sillä Zeno joko ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää.
Messer Sebastian Polo, jonka talossa hän usein kävi, oli arka mies eikä
hänelle voinut uskoa sellaista salaisuutta; sitäpaitsi hän halusi niin
kovasti naittaa tyttärensä Carlo Zenolle, ettei hän varmastikaan olisi
suonut tämän antautuvan mihinkään vaaranalaisiin yrityksiin.

Kaiken tämän Gorlias esitti hyvin selkeästi, ja Omobono olisi
kummastellut saadessaan tietää, ettei hän ollut käyttänyt mitään
tunnussanaa. Sitten Zoë kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa.

"Mikä on Sebastian Polon tyttären nimi?" kysyi hän.

"Giustina", kuiskasi tähtienselittäjä. "Aurinko liki keskitaivasta",
jatkoi hän ääneen, "ja kolmio-aspektissa Marsiin merkitsee kauniita
hevosia ja palvelijaseuruetta." Hän alensi jälleen äänensä. "Hän on
kolmenkymmenen ja on ollut isossarokossa", kuiskasi hän.

"Isäntä on ollut täällä vain kerran sen jälkeen kuin tulin tänne",
sanoi Zoë, kumartuen jälleen puhumaan hänen korvaansa. "Minulla ei ole
häneen mitään vaikutusvaltaa."

Gorlias käänsi kasvonsa häneen päin verkkaisen ihmettelevänä.

"Eikö hän ollut nähnyt teitä ennenkuin osti teidät, kokóna Arethusa?"
kysyi hän.

"Oli kyllä!"

"Oh! Minä luulin teidänkin ehkä olleen isossarokossa", kuului kuiskattu
vastaus.

Zoë ei voinut olla naurahtamatta. Hunnun verhoamat somat
naurun-äännähdykset tuntuivat tulevan pitkien matkojen takaa. Se oli
ensi kerta moniin viikkoihin, kun hän oli nauranut luonnollisesti.
Tähtienselittäjä kumartui lähemmäksi häntä hänen vaiettuaan ja puhui
ääneen, viittoen kuvioonsa.

"Venus on seitsemännessä huoneessa suotuisassa aspektissa kuuhun",
sanoi hän ääneen. "Teillä tulee olemaan onnea rakkaudessa." Sitten hän
kuiskasi jälleen: "Minä annan teille lemmenjuoman, joka ei ole koskaan
jäänyt tehottomaksi. Kun hän tulee ensi kerran -- --"

Zoë pudisti päättävästi päätään, hiukan loukkautunein ilmein.

"Se tapahtuu hyvän tarkoituksen vuoksi, kokóna", vastasi Gorlias. "Jos
tahdotte auttaa meitä, saatte helmiä ja timantteja, kultaa ja vapauden."

"Vapauden? Kuinka?"

Gorlias arveli vihdoinkin saaneensa hänet tällä houkutelluksi.

"Jos lupaatte apunne messer Carloon nähden, niin sanon."

"Kuinka voin luvata sellaista, joka ei ole annettavissani?" kysyi tyttö.

Tähtienselittäjä ei masentunut, vaan puhuttuaan jälleen kiertotähdistä
niin kovalla äänellä, että palvelustytöt saattoivat kuulla, jos olivat
oven takana kuuntelemassa, hän jatkoi esitystään nopeasti.

"Messer Carlo on seikkailuja rakastava mies, joka on johtanut monta
toivotonta ja menetettyä asiaa voittoon sekä Kreikassa että Italiassa,
ja jolla on johtajan lahjat, jos konsanaan kenelläkään on ollut. Kyllä
varmaan tiedättekin kaiken tämän."

"Minä tiedän, että hän on ollut soturi", vastasi Zoë, sillä Zeno oli
hänelle sen kertonut.

"Hänellä on myös melkoinen varallisuus sekä suuria tuttavuuksia
Venetsiassa. Sitäpaitsi voin sanoa teille, kokóna, että tämä ei ole
mikään pieni asia. Jos hän menestyy, saavuttaa hän Korkean Tasavallan
kiitollisuuden sekä kunnioitusta kaikkialla."

"Niinkö tosiaankin?" kysyi Zoë, katsoen tarkkaavasti tähtienselittäjään
huntunsa läpi. "Kuinka voin uskoa teitä?"

"Luulin puhuneeni varsin selvästi", vastasi Gorlias, "mutta jott'ette
epäilisi sanojani ja lupaustani, niin ottakaa nämä."

Hän oli salavihkaa solahduttanut kätensä kaapunsa poveen, ja kun
hän veti sen taas esiin, oli hänellä jotakin suljetussa kourassaan.
Kätevästi kääntäen paperiarkkia, jolta hän oli osoitellut astroloogisia
kuvioitaan, niin ettei Omobono saattanut nähdä, hän aukaisi kätensä
näyttäen Zoëlle lyhyen nauhan hyvin suuria kauniita helmiä.

"Syntymähoroskoopissanne", lorusi hän edelleen ääneen, "ovat hyvät
vaikutukset kauttaaltaan ylivoimaiset pahoihin nähden."

Hän puheli paljon muuta samanlaatuista, ja puhuessaan hän antoi helmien
valahtaa Zoën nutun liepeille kirjurista poispäin olevalle puolelle.

"Ne ovat teidän", kuiskasi hän. "Saatte sata nauhaa samanlaisia, jos
onnistutte."

"Antakaa sellaisia palvelijatytöilleni", vastasi Zoë, "älkääkä minulle!
Jos tarkoitatte totta, niin antakaa merkki, jotta tietäisin mistä
tulette."

"Merkki?" toisti Gorlias, ikäänkuin ymmärtämättä.

"Niin, missä?" Zoën suu oli liki tähtienselittäjän korvaa hänen
kuiskatessaan tämän kysymyksen, ja hän käänsi korvansa häneen päin
kuullakseen vastauksen.

Gorlias empi, ja ensi kerran hänen ilmeensä kivettynyt liikkumattomuus
hälveni tuokioksi hyvin lievän hämmästyksen ilmeen tieltä.

"Minä kysyn, missä?" toisti Zoë painokkaasti, kumartuen jälleen hänen
puoleensa.

"Tuolla puolen veden", vastasi Gorlias vihdoin.

"Niin suolaisen kuin makean", vastasi Zoë heti vuorostaan.

Gorlias katsoi pitkään hänen hunnunpeittämiin kasvoihinsa.

"Kuka te olette?" kysyi hän vihdoin. "Kuka on opettanut teille näitä?"
Hän vilkaisi epäluuloisesti Omobonoon, joka, kuten hänellä oli aihetta
luulla, tunsi salaisuuden.

Zoë pudisti päätään.

"Ei", vastasi hän. "Eräs häntä suurempi on opettanut minulle, mitä
tiedän. Voitte lähteä nyt, sillä sanomanne on saatettu perille. Minä
tahdon tehdä minkä voin, eikä sen enempää ole sanottavana, sillä se on
minun asiani yhtä hyvin kuin hänen -- se on oikea asia, ja Jumala on
sen puolella."

Gorlias puhui jälleen ääneen ja päätti horoskoopinselityksensä
ilmoittamalla Zoëlle, että jos tämä halusi tietää lähempiä
yksityiskohtia ihmeellisestä tulevaisuudestaan, oli hänen tiedusteltava
häneltä aika ajoin, koska kuun vaiheilla oli suuri vaikutus hänen
kohtaloonsa.

"Kun kokóna haluaa tavata minua", sanoi hän ylös noustessaan, "lähettää
messer Omobono minulle sanan, ja minä tulen."

Ennenkuin Zoë huomasi, ettei Gorlias ollut korjannut huostaansa
helminauhaa, oli tämä kumartanut hyvästiksi ja oli jo ovella Omobonon
luona, joka kumarsi syvään Zoëlle ja johti tähtienselittäjän ulos.

Yksin jäätyään Zoë otti kaulanauhan pukunsa poimuista, jossa se oli
piillyt, ja katseli sitä hetken ennenkuin kätki sen poveensa. Sillä hän
ei halunnut antaa palvelijatyttöjen nähdä sitä ja pohti jo mielessään,
minne kätkisi sen siksi kunnes saisi tilaisuuden antaa sen takaisin.
Mutta kun kylmät helmet koskettivat hänen ihoaan lähti niistä pieni
vilunvärähdys hänen sydämeensä, ja hänestä se oli kuin jonkinlainen
varoittava enne.

Hän ymmärsi varsin hyvin mitä oli tapahtunut, sillä hän oli
nopea-älyinen. Rustan, joka oli osoittanut tietävänsä salaisuuden,
ja hänen vaimonsa, joka oli puhunut hänelle Gorliaksesta, olivat
kertoneet viimeksimainitulle Carlo Zenon rakastuneen kauniiseen
kreikkalaiseen orjattareen, joka arvatenkin voitaisiin lahjoilla saada
houkutelluksi käyttämään vaikutusvaltaansa isäntäänsä. Sillä Zenon
entiset urotyöt olivat jo kutoneet jonkinlaisen tarunomaisuuden hänen
nimensä ympärille, niin että soturitkin puhuivat hänestä keskenään ja
kertoivat tarinoita siitä epätoivoisesta urheudesta ja hämmästyttävästä
taidosta, jolla hän Kreikassa oli pitänyt puoliaan pientä turkkilaista
armeijaa vastaan kourallisella miehiä melkein kokonaisen vuoden, sekä
monta muuta tarinaa, joista mielikuvituksellisimmalle vivahtavakin
oli vähemmän ihmeellinen kuin suuri osa siitä, mitä hänelle myöhemmin
elämässään tapahtui.

Se oli varmaan näyttänyt varsin helpolta tähtienselittäjästä, ja
ehkäpä Omobonostakin; mutta Zoësta itsestään se tuntui omituisen
mahdottomalta, kun hän muisti ainoata keskusteluaan tuon miehen kanssa,
jonka taivuttamisen hän nyt oli ottanut tehtäväkseen.

Hän tunsi täydelleen koko tilanteen. Oli tekeillä salaliitto
keisari Johanneksen vankeudesta vapauttamiseksi ja valtaistuimelle
palauttamiseksi, jolloin hänen poikansa Andronikus olisi teljettävä
Amenan torniin hänen sijaansa. Tuhannet Johannes-kuninkaan uskolliset
alamaiset tunsivat toisensa tunnussanoista ja puhuivat salaisesti
suuresta kapinaannoususta, jossa jotkut näkivät koston kärsimistään
vääryyksistä, kun taas toiset, kuten bukaralainen Rustan, toivoivat
rikastumista, palkintoja ja ehkäpä kunniaakin. Mutta valtaosa
armeijasta ei vielä ollut heidän puolellaan, tyytymättömiltä miehiltä
puuttui vielä rohkeutta tahi taitoa saarnata laillisen keisarin asiaa
tovereilleen, eikä vallankumouksella ollut mitään johtavaa sielua.
On paljon helpompaa valita kenraali sotamiesten joukosta kuin löytää
kapinan johtaja koettelemattomien ja harjaantumattomien miesten
keskuudesta.

Ennen vapautensa menettämistä keisari oli tuntenut Zenon, ja vaikka
olikin heikko mies, oli antanut hänelle oikeudenmukaisen arvon.
Vankeudessa hänellä oli keinoja saada silloin tällöin vaihdetuksi
viestejä ystäviensä kanssa, ja hän oli neuvonut heitä pyytämään Zenon
apua. Mutta tähän saakka hänen sanaansa joko ei oltu viety perille tai
oli Zeno ollut kuuro pyynnöille, joko arvellen, ettei aika yritykselle
ollut vielä tullut, tai ettei asia ollut kannatettava. Kaikkien
muitten yritysten hänen liikkeelle saattamisekseen rauettua tyhjiin
olivat vallankumoukselliset käyttäneet hyväkseen nyt tarjoutunutta
odottamatonta tilaisuutta.

Ajatus, että sellainen mies voisi kääntää historian juoksun, palauttaa
oikean hallitsijan jälleen valtaistuimelleen ja kostaa Mikael Rhangaben
kauhean kuoleman, oli välähtänyt Zoën mielessä hänen ensi kerran
nähdessään ostajansa Rustanin talossa, sillä synnynnäisellä johtajalla
ja taistelijalla on tavallisesti kasvoissaan jotakin, josta ei saata
erehtyä; mutta saada vaikutetuksi Carlo Zeno on oli toinen asia,
niinkuin hän oli oivaltanut syödessään illallista hänen kanssaan.
Olisi ollut yhtä vaikeaa saada häntä houkutelluksi tekemään jotakin,
mihin hän ei omasta tahdostaan ollut taipuvainen, kuin olisi ollut
mahdotonta estää häntä siitä, mihin hän katsoi hyväksi ryhtyä. Mitä
taas tuli hänen voittamiseensa asian puolelle hienommilla keinoilla,
niin sellainen ajatuskin sai jalosyntyisen tytön punastumaan. Zeno ei
varmasti ollut rakastunut häneen ensi näkemällä; siitä Zoë oli yhtä
varma kuin ettei hän itsekään Zenoa rakastanut.

Mutta miettiessään hän kuitenkin tuli äkkiä ajatelleeksi, mahtoiko
Gorliaksen puhe Giustina Polosta olla totta. Oliko hän todella
kolmenkymmenen ja olivatko hänen kasvonsa kuoppaiset kuin riivinrauta,
kuten Gorlias oli sanonut? Jos hän oli ruma, niin miksi kävi Zeno
Polon talossa niin usein? Sillä Zoë ei epäillytkään, ettei hän mennyt
sinne joka kerta kuin hän soudatti itsensä Kultaista Sarvea ylös
kauniissa veneessään. Hän oli huolellisesti puettu aina kuin hän astui
veneeseensä; ei hän vanhaa Poloa varten niin hienoihin vaatteisiin
pukeutunut.

Zoësta tuntui nyt kovin yksinäiseltä. Kahden ensimmäisen päivän
aikana hän oli nauttinut lepoa ylellisessä ympäristössään, odotellen
jonkunverran jännittyneenä Zenon uutta käyntiä, ja hän oli ajatellut
tyydytyksellä kaikkea sitä mukavuutta, minkä hänen uhrauksensa varmasti
oli tuottanut hänen kasvatusäidilleen, pikku pojille ja vanhalle
Nektaria-raukalle. Mutta nyt hän toivoi, että hän voisi saada edes
varmuuden siitä, että heidän asiansa olivat hyvin, vaikka hän hiukan
omaksi ikäväkseen tunsikin kaipaavansa heitä vähemmän kipeästi kuin
oli luullut. Useita kuukausia hän oli hoidellut kyria Agataa mitä
hellimmin sekä auttanut vanhaa orjatarta lasten vaalinnassa; viimeiset
viikot olivat kuluneet äärimmäisessä kurjuudessa, viimeiset päivät
loppukamppailussa nälkäkuolemaa ja sairautta vastaan, ja silloinkin
hän oli urheasti tehnyt parhaansa. Kuitenkin hän oli kauan tuntenut,
ettei kyria Agatalla ollut paljon todellista rakkautta häntä kohtaan
ja että kasvatusäiti olisi antanut hänen näännyttää itsensä kuoliaaksi
ruokkiessaan häntä ja poikia. Toisin olisi ollut, jos Rhangabe olisi
elänyt; Zoë olisi kernaasti kuollut nälkään hänen tähtensä, mutta hän
oli poissa, ja vaikka Zoë oli tehnyt ja kestänyt mahdottomimmatkin,
ei hän ollut tehnyt sitä oman veriheimolaisuutensa vaatimuksesta,
vaan tuon hyvän ja kelpo miehen muiston tähden. Hän oli nyt
rauhassa, kärsittyään kuolemantuskansa, hänen vaimonsa ja poikainsa
toimeentulo oli turvattu, siinä määrin kuin Zoë kykeni sen turvaamaan
antamalla vapautensa ja elämänsä heidän puolestaan. Zoë oli maksanut
kiitollisuusvelkansa vainajalle niin täysin määrin kuin oli kyennyt, ja
siinä velassa, jota vielä ei ollut pyyhitty pois, oli hän velkojana;
ne jotka olivat surmanneet Rhangaben, olivat velkaa hänelle hänen
sanomattomat kärsimyksensä ja hänen sydänverensä jok'ainoan kalliin
pisaran. He saisivat sen maksaa. Jos hän eläisi, saisivat he maksaa
kaikki viimeistä myöten.

Ja nyt oli kohtalo tuonut hänen ulottuvilleen koston välikappaleen,
urheimman, ripeimmän, viisaimman, hurjanrohkeimman miehen, minkä
saattoi löytää. Hänen sielunsa oli ääneti ja riemukkaana siemaissut
joka sanan, minkä Gorlias oli sanonut siitä miehestä, joka omisti hänet
niinkuin hän omisti maton hänen jalkainsa alla, katon hänen päänsä
päällä ja vaatteet hänen yllään.

Tämä mies oli hänen ulottuvillaan, mutta ei hänen vallassaan. Ei vielä.
Zoën mielentila oli muuttunut, ja hetken aikaa hän toivoi, itsekään
tietämättä mistä hän uneksi, että hän todellakin olisi yksi noita
Itämaiden lumoojattaria, joista hän oli usein kuullut puoleksikaan
käsittämättä, jotka hullaannuttivat miehet raivoon tai tuudittivat
rakastajansa uneen ja turmioon, mielensä mukaan; hän toivoi olevansa
tuo jumalaton Antonina, jonka tähden urhea, puhdassydäminen Belisarius
oli nöyryyttänyt itsensä tomuun; hän toivoi olevansa Theodora,
häpeämättömän suuri ja kaunis, ruhtinaallinen synnin ilmestys, joka
pakotti kantapäänsä alle kirkkohurskaan, pappishartaan puolen maailman
valtiaan -- Justinianuksen. Hän tunsi sen maan historian, jossa hän oli
kasvanut. Mitä oli noilla kummallakaan naisella sellaista, mitä hänellä
ei ollut, millä vallita miestä?

Sitten häpeän aalto tulvahti takaisin, ja hän käänsi kasvonsa poispäin
tyhjästä huoneesta, ikäänkuin se olisi arvannut hänen ajatuksensa; ja
sitten hän, niistä vapautuakseen, kutsui palvelijatyttöjään, taputtaen
käsiään kuuluvasti. Nämä tulivat juosten sisään ja seisahtuivat hänen
eteensä.

"Julia", sanoi hän, "mene ja etsi käsiisi kirjuri ja pyydä häntä
tulemaan minun luokseni."

Odottaessaan hän antoi Lucillan järjestää huntunsa jälleen niin, että
se peitti hänen kasvonsa, ja se oli tuskin tehty, kun toinen tyttönen
ohjasi Omobonon huoneeseen. Omobono kumarsi Zoëlle ja siveli vakavana
suippoa partaansa.

"Mitä kokóna suvaitsee?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Puhutteko latinaa?" kysyi Zoë, käyttäen itse tätä kieltä.

Pieni mies ojentautui ylpeästi ja rykäisi.

"Minun sukuni on ollut notaareja viidessä miespolvessa", vastasi hän
sellaisella latinankielellä, joka kyllä oli ymmärrettävää, mutta joka
olisi täyttänyt keskinkertaisen kirkonmiehen lievällä levottomuudella
ja saanut Ciceron tuhkan rapisemaan uurnassaan.

Zoë oli kuitenkin tyytyväinen, sillä vaikka hänen palvelustyttönsä
saattoivatkin ymmärtää italiaa, oli hän aivan varma, että latina oli
heille vierasta. Hän itse puhui sitä paremmin kuin Omobono, vaikkakin
hiukan pehmeällä kreikkalaisella korostuksella. Hän ei olisi voinut
olla sanomatta "vonus", kun piti sanoa "bonus", "ejo", kun piti sanoa
"ego", ja "thominus", kun piti sanoa "dominus".

"Missä thominus Carolus on?" kysyi hän, niin äkkiä että kirjuri oli
vähällä unohtaa varovaisuutensa.

"Hän on -- hän on mennyt ulos", vastasi Omobono.

"Kyllä. Hän on mennyt päivälliselle messer Sebastian Polon luo. Hän käy
siellä kaksi kolme kertaa viikossa."

Zoë katseli huvitettuna kirjurin kasvoja, joiden hämmästynyt ilme oli
lystikäs.

"Siis oli tuo mies todellakin tähdistälukija", sanoi Omobono
ihmetellen, "ja tähtienselittäminen ei olekaan pelkkää pötyä!"

"Sebastian Polon tytär on nuori ja kaunis", huomautti Zoë, jolla
nähtävästi ei ollut täyttä luottamusta astrologiaan.

Omobonon kasvot ja ele ilmaisivat rajoitettua hyväksymystä, mutta hän
ei virkkanut mitään.

"Sanokaa minulle heti", virkkoi Zoë, "että hän on kolmenkymmenen, että
hänen kasvonsa ovat kuoppaiset kuin poro sadekuuron jälkeen --"

"Se ei olisi totta", huudahti kirjuri. "Giustina Polo ei ole
erinomaisen kaunis, mutta hän on nuori ja sievä, ja kukkea kuin ruusu."

"Mutta hän on hyvin köyhä", huomautti Zoë. "Hänellä ei ole lainkaan
myötäjäisiä."

"Kuka sitä on sanonut?" kysyi Omobono loukkaantuneena. "Sebastian
Polon kauppahuone on yhtä kukoistava kuin mikä muu hyvänsä
Konstantinopolissa! Hän on yhtä rikas kuin kuka tahansa tämän kaupungin
venetsialaisista, Marin Corneria ehkä lukuunottamatta!"

"Siis se on totta, että isäntä aikoo naida hänen tyttärensä", vastasi
Zoë, ikäänkuin todeten seikan, jota ei enää saattanut kieltää.

Hän yllytti kirjurin nopeasti sellaiseen kiihtymyksen tilaan, jossa
hänen latinan-kielioppinsa haihtui tuulen teille.

"Ei suinkaan!" huusi hän. "Se on kerrassaan valhetta! Kuka on kertonut
teille sellaista?"

"Tyttö on nuori, sievä, kukkea kuin ruusu, ja hyvin rikas", sanoi Zoë
luetellen. "Ettekö sanonut niin?"

"Kyllä --"

"Ja isäntä käy päivällisellä hänen isänsä talossa kolme kertaa viikossa
--"

"Ehkä --"

"Luuletteko, että Polo kutsuisi isäntää niin usein, jollei hän haluaisi
naittaa hänelle tytärtään?"

"Ehkä ei --"

"Tai että isäntä tahallaan pettäisi Poloa ja tyttöä?"

"Mitä sanottekaan?"

"Sitä vain, että thominus Carolus aikoo mennä naimisiin thomina
Justinan kanssa."

"Mutta minähän sanoin teille --"

"Te joko olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena",
keskeytti Zoë musertavalla loogillisuudella. "Kumpi on asianlaita,
herra kirjuri?"

Omobonon mielestä Zoë oli sillä hetkellä kauhea nuori ihminen. Hän
levitti kätensä ja loi silmänsä ylös kattoon toivottomana, mutta yhä
väittäen vastaan.

"Ja niin ollen", jatkoi Zoë, "mitä aikoo isäntä tehdä minulle?
Aiotaanko minut lukita tänne ainiaaksi?"

Jos mikään saattoi vielä enemmän hämmentää Omobonon mielen tasapainoa,
niin tämä kysymys sen teki. Hänen lempeä luonteenlaatunsa alkoi ärtyä.

"Mistä minä tiedän?" kysyi hän. "Hän tekee niinkuin parhaaksi näkee!
Kysykää häneltä itse!"

Olihan tyttö lopultakin vain orja, tuumi Omobono mielessään, kun
taas hän oli viiden notaari-polven jälkeläinen. Mitä oikeutta
oli tytöllä panna häntä ristikuulustelun alaiseksi? Hän oli sitä
enemmän suutuksissaan tytölle tuosta kysymyksestä, kun hänen oma
uteliaisuutensa oli kiusannut häntä päiväkausia, vaatien siihen
vastausta.

"Omobono", sanoi Zoë, teeskennellen hyvin vakavaa sävyä, "te tiedätte
varsin hyvin, mitä isäntä aikoo tehdä. Nyt minä kysyn teiltä
juhlallisesti ja kehoitan teitä vastaamaan neljän var --"

"Ei, ei!" huusi kirjuri hätääntyen. "Älkää kysykö minulta sen nimessä!"

"Minun täytyy, Omobono; ja teille on tietysti sanottu, mikä teitä
odottaa, jos kieltäydytte auttamasta ystävää tuolla puolen veden."

Hän lausui viimeiset sanat sellaisella painolla, että se sai Omobonon
vapisemaan.

"Niin, niin -- kyllä tiedän --", sopersi kirjuri heikosti, vaikk'ei
hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan rangaistuksesta.

"Teidät ruhjotaan mäsäksi tuuma tuumalta pienellä vasaralla,
sormenpäistä alkaen, kunnes ei koko ruumiissanne ole eheää luuta. Tämä
on vasta alku."

Omobonon polvet vapisivat.

"Sitten nahkanne vedetään nurin päänne yli ja sydämenne leikataan
elävänä ruumiistanne, Omobono, ja te kuolette."

Kirjurilla oli jo sellainen usko noiden taikasanojen haltijain mahtiin,
että hän kalpeni ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.

"Vaikka kaikki tuo tehtäisiin minulle nyt heti", sopersi hän, "en voisi
sanoa teille, mitä isäntä aikoo!"

Zoë näki hänen puhuvan totta.

"Hyvä on", sanoi hän; "silloin teidän on toimitettava niin, että hän
tulee tänne tänään niin pian kuin hän palaa Polon luota."

"Minä sanon hänelle, että pyysitte tavata häntä --"

"Ei. Sanokaa hänelle, että tulen sairaaksi, jos minun kauemmin täytyy
olla suljettuna näihin huoneisiin, ja että jollei hän sitä usko,
niin tulkoon itse katsomaan miten laitani on. Hän seuraa luultavasti
neuvoanne. Minä en halua näyttää teille kasvojani, mutta minä vakuutan,
että olen hyvin kalpea, eikä minulla ole ruokahalua."

"Hän tulee kyllä", sanoi kirjuri luottavasti.

"Voitte tehdä minulle toisenkin palveluksen, Omobono", jatkoi Zoë.
"Olen saanut tietää, että viime perjantaina, kun menitte tapaamaan
Rustania minun ostoni johdosta, te kohtasitte hänet kerjäläisten
korttelissa Pyhän Sergiuksen ja Pyhän Bakkuksen kirkon lähellä, erään
talon luona, missä asui hyvin köyhää väkeä. Tämä on totta, eikö niin?"

Omobono nyökkäsi, ihmetellen kuinka tyttö tiesi tästä seikasta.

"Siellä oli eräs köyhä nainen sairaana, ja hänen seurassaan oli lapsia
sekä hyvin vanha hoitaja-vaimo, ja Rustan antoi heille jotakin. Minä
haluaisin nyt tietää, miten noiden ihmis-poloisten asiat nyt ovat
ja missä he asuvat, jos ovat muuttaneet pois siitä talosta. Minä
olen varma, että isäntänne on armelias ja sallii teidän antaa heille
jotakin, jos he vielä ovat puutteessa. Siellä oli kaksi pientä poikaa
ynnä täysikasvuinen tyttö, paitsi tuota sairasta naista ja hänen
hoitajaansa."

"Tehän tiedätte kaikki!" huudahti Omobono. "Tuon miehen täytyi
tosiaankin olla suuri astroloogi! Minä menen itse kerjäläiskortteliin
täyttämään käskynne."

Zoë oli näytellyt pikku näytelmänsä, koska hän oli jo arvannut Omobonon
luonteen ja halusi päästä varmuuteen siitä, että voisi luottaa hänen
apuunsa kaikessa mitä hän katsoisi hyväksi tehdä; sillä selvää oli,
että Zenon poissa ollessa kirjuri oli koko talon päänä ja palvelijat
tottelivat häntä empimättä. Mitä hän teki, se oli heidän silmissään
oikein, kuten Gorlias oli Omobonolle sanonut.

Että kirjuri piti kiirettä hänen käskynsä täyttämisellä, sen hän
huomasi ennenkuin iltapäivä oli puoleksikaan kulunut, sillä ikkunansa
ääressä istuessaan hän näki hänen tulevan ulos marmoriportaille
isäntäänsä odottamaan ja käyskentelevän edestakaisin musta- ja
valkearuutuisella kivityksellä veden reunassa.

Vihdoin hän seisahtui ja katseli Blachernaehen päin, sillä vene oli
tullut näkyviin. Zoë veti hunnun kasvojensa eteen ja nojasi päätään
avonaisen ikkunan oikeanpuoleiseen pieleen, ikäänkuin olisi ollut hyvin
väsynyt, eikä hän liikkunut tästä asennosta silloinkaan kuin vene tuli
likelle. Zeno istui perässä selkäkenossa eikä voinut olla näkemättä
häntä taloa lähetessään, mutta tytön asennosta hän luuli ettei tämä
nähnyt häntä, ja hän katsoi häneen suoraan pari kolme sekuntia. Zoë ei
hievahtanutkaan.

Omobono seisoi veden partaalla Zenon astuessa maihin ja pyysi saada
sanoa hänelle muutamia sanoja nyt heti. Zeno käski viittauksella viedä
veneen pois.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän, vilkaisten uudelleen ikkunaan.

Zoë ei ollut liikkunut, mutta hän saattoi nähdä Zenon huntunsa läpi.
Sitten molemmat miehet kävelivät edestakaisin, Omobonon puhuessa
matalalla äänellä, mutta vaikka Zoë ei kuullut sanoja, tiesi hän mikä
puheen sisällys oli. Sitten kuului Zenon ääni kylmänä ja selkeänä.

"En suinkaan", sanoi hän varmasti. "Mitään sellaista minä en tee!
Jollei hänellä ole ruokahalua, niin lähetä noutamaan lääkäri.
Luuletko minua lääkäriksi? Lähetä noutamaan vanhaa Salomonia,
juutalaista lääkäriä. Hän on paras, ja hän on vanha mies. Jos hän
sanoo tytön tarvitsevan ulkoilmaa, niin vie hänet soutelemaan veneessä
palvelustyttöjen seurassa kauniina aamuina."

Seurasi sitten Omobonon kysymys, jota Zoë ei selvästi kuullut. Zenoa
nähtävästi suututti.

"Omobono, sinä olet kelpo mies", sanoi hän, "mutta sinulla ei ole
järkeä enempää kuin kaakattavalla kanalla! Älä ajattele koskaan! Se ei
ole sinun vahva puolesi. Kun teet juuri niinkuin minä käsken, niin et
tee erehdyksiä."

Kirjurin ääni kuului jälleen, matalana ja epäselvänä.

"Ei", vastasi Zeno. "Sinun ei tarvitse mennä sanomaan hänelle mitä olen
sanonut, sillä hän on arvatenkin kuullut itse joka sanan ikkunasta. On
tarpeetonta koskaan sanoa naisille mitään. He tietävät aina ennen kuin
heille sanookaan."

Sitten Zeno meni sisään, ilmeisesti huonolla tuulella. Jos mikään voi
saada naisen harmistumaan hänen kuunnellessaan keskustelua hänestä
itsestään, niin ainakin se, kun hän kuulee sanottavan hänen arvatenkin
olevan kuuntelemassa. Zoë ei ollut piiloutunut ja Zeno oli nähtävästi
tarkoittanutkin, että hän kuulisi mitä hän sanoi, mutta hän tunsi
itsensä sitä syvemmin loukatuksi. Hänen poskiaan kuumotti, ja hän
veti hunnun syrjään saadakseen viileyttä. Siis ei Zeno aikonutkaan
tulla enää häntä tapaamaan! Juutalainen lääkäri ja tuulottelua
veneessä, Omobono seurana! Ja hänelle oli sanottu, että hän oli ollut
kuuntelemassa -- se oli sietämätöntä! Hän heitti huntunsa toiselle
puolelle, silkkisaalinsa toiselle, ja sitten käveli edestakaisin
pitkässä huoneessa rauhattomin askelin, niinkuin nuori villieläin
häkissä.

Pienet palvelustytöt korjasivat esineet maasta ja katselivat häntä
levottomina, sillä hän oli aina näyttänyt hyvin lempeältä. He
katselivat nyt häntä suurin silmin, ja heidän tuijotuksensa ärsytti
häntä, kunnes hän tunsi haluavansa lyödä heitä korville ja toivoi että
hänellä olisi ollut neekerittären ruoska vyöllään. Sitten hän ilman
mitään silminnähtävää syytä heitti käsivartensa lähimpänä seisovan
ympärille ja suuteli hämmästynyttä tyttöä kymmenkunnan kertaa, nostaen
hänet melkein kohoksi lattiasta. Päästäessään hänet irti hän nauroi
itselleen hermostuneesti.

Häntä janotti, ja hän joi suuren lasin kylmää vettä yhdellä
kulauksella; ja kaiken aikaa hän tiedottomasti toisti mielessään samaa
lausetta:

"Hän saa sen maksaa, hän saa sen maksaa!"

Nämä sanat kaikuivat hänen korvissaan jonkinlaisena yksitoikkoisena
nuottina, joka ei ottanut kaikotakseen. Jossakin aivojemme sopessa on
ilkeä luonnonluoma posetiivi, ja kun olemme vihastuneet tai rakastuneet
tai maahan masentuneet tai muuten poissa suunniltamme, soittaa se
jotakin typerää, yksitoikkoista nuottiaan, kunnes olemme tulla
hulluiksi. Luulen joskus, että tuo pirullinen soitanto on saanut aikaan
sen lopullisen kohtalokkaan ärtymyksen elämää vastaan, joka on ollut
monen puolihullun itsemurhaajan kohtalon ratkaisijana.

"Hän saa sen maksaa!" Zoë kuuli näiden sanojen seuraavan hänen
liikkeittensä tahtia. Hän käveli hitaammin -- nopeammin, mutta se ei
tehnyt erotusta, sillä tuo pirullinen pieni sävel muutti tahtia hänen
askeltensa mukaan.

Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, miten Zeno saisi maksaa
sen, että oli saanut hänet niin suutuksiin, eikä se kysymys tunkeutunut
hänen mieleensäkään ennenkuin hänen kiintymyksensä oli alkanut lauhtua;
silloin hän äkkiä tunsi, kuinka perin avuton hän oli, ja hänen
vihansa kuohahti uudelleen. Ainoa keino maksaa velkansa Zenolle, mikä
johtui Zoën mieleen, oli heittäytyä ulos ikkunasta Silloin Zeno olisi
pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.

Mutta olisiko hän? Hän lähettäisi arvatenkin Omobonon korjaamaan hänen
ruumiinsa pois niin joutuin kuin mahdollista. Ja ylihuomenna hän taasen
lähtisi tapaamaan Giustina Poloa tämän isän taloon, ja hänen ikkunasta
heittäytymisensä olisi tapahtunut turhan takia. Sitäpaitsi se olisi
jumalatonta.

Zoë käsitti, kuinka lapsellisia hänen mietteensä olivat, ja istuutui
ajattelemaan -- "täysikasvuisen ihmisen lailla", kuten hän itsekseen
sanoi. Mutta juuri silloin hän muisti Zenon Omobonolle lausumat sanat.
"Älä ajattele koskaan, sillä se ei ole sinun vahva puolesi", oli hän
sanonut kirjurilleen; mutta se oli luonnollisesti ollut tarkoitettu
hänelle, Zoëlle. Kaikki oli ollut tarkoitettu hänelle. Hän toivoi, että
hän olisi saanut kuristaa hänen ruskeaa kaulaansa käsissään ja upottaa
siihen pienet kyntensä.

Ruokahalua, todellakin! Oliko kumma, ettei hänellä ollut nälkä? Kuinka
voisi kukaan syödä, joka vietti sellaista elämää, suljettuna neljän
seinän sisään? -- alakerrassa tyranni, joka ei edes vaivautunut
tulemaan itse katsomaan häntä, vaan lähetti tyhmän vanhan kirjurinsa
pitämään hänelle seuraa! Mutta Giustina Poloa hän kyllä vaivautui
katsomaan!

Tällainen oli siis ajattelemista "täysikasvuisen ihmisen lailla",
niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut! Hän inhosi itseään ja katseli
ympärilleen etsien jotakin, millä askarruttaa ajatuksiaan. Siinä
oli makeisia, kaikenlaisia makeisia laatikoittain. Kahdesti oli ne
jo tyhjennetty ja täytetty tuoreilla hänen taloon tulonsa jälkeen.
Sellaiset olivat Zenon ajatukset siitä, mitä nainen tarvitsi
askarruttaakseen ajatuksiaan ja ollakseen onnellinen! Makeisia!
Ruusunlehti-hilloketta! Viikunoita siirapissa! Siinä kaikki, mitä Zeno
tiesi hänen tarpeistaan.

Hän heittäytyi taaksepäin tyynyjen keskelle, hänen ruskeat silmänsä
hehkuivat vihaisina, huulensa olivat raollaan ja sieraimensa värähtivät
silloin tällöin hänen vetäistessään syvään henkeään. Hetken perästä hän
kutsui Julian luokseen.

"Mene kirjurin luo", sanoi hän, "ja käske hänen lähettää minulle joku
kirja."

"Kirjako?" toisti orjatyttö typerästi, sillä hän ei ollut koskaan
nähnyt naista, joka osasi lukea.

"Niin. Kreikan-, latinan- tai italiankielinen kirja; samantekevä minkä.
Minua kyllästyttää tämä joutilaisuus. Ja käske hänen pitää kiirettä",
lisäsi hän käskevällä äänellä.

Tyttö sipsutti toimittamaan asiaa ja tapasi Omobonon liiketoimistossa
alakerroksessa. Kirjurikin oli huonolla tuulella, mutta hänessä
se ilmeni arvokkaan surumielisyyden muodossa. Hänen isäntänsä oli
verrannut häntä kanaan, vieläpä kaakattavaan.

"Mihin hän kirjaa tarvitsee?" kysyi hän nyreällä äänellä, nostaen
katseensa tileistään.

"Lukeakseen, luullakseni, herra", vastasi tyttönen arasti; "ja hän
käski minun pyytää teitä toimittamaan sen hänelle pian."

"Ikäänkuin orja osaisi lukea!" Omobono katseli ympärilleen alakuloisen
näköisenä ja nousi ottamaan hyllyltä päänsä päältä kookkaan, ruskeihin
nahkakansiin sidotun niteen, jota pienet, vetosolmuun solmitut
nahkasuikaleet pitivät suljettuna solkien asemasta.

"Vie hänelle tämä", sanoi hän, työntäen kirjan tytön käsiin.

Julia otti sen, ja ennenkuin hän oli poistunut huoneesta, oli Omobono
jälleen kiintynyt vakavana numeroihinsa; mutta joka kerta kuin hän
laski yhteen sarekkeen, tuntui summaksi tulevan "kaakattava kana" eikä
mitään järjellistä. Mutta Julia juoksi yläkertaan.

Zoë päästi nahkaliuskat solmusta ja avasi kirjan keskeltä. Suuttumuksen
ja inhon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kirjuri, joka ei uskonut
hänen todella osaavan lukea, vaikka hän puhuikin latinaa sujuvasti,
oli lähettänyt vanhan tilikirjan vastaukseksi hänen pyyntöönsä. Siinä
oli sivumäärin merkintöjä ja numerosarekkeita, kaikki siististi
kirjoitettuina Omobonon selvällä, pienellä käsialalla vankalle
liinapaperille. Siellä täällä oli joku toinen tehnyt muistiinpanon,
ikäänkuin tarkastaen hänen työtänsä.

Zoë sysäsi kirjan pois luotaan sohvalle, ja se putosi reunalta alas ja
jäi makaamaan suulleen lattialle avonaisena. Sitten äskeinen nuotti
alkoi jälleen soida hänen korvissaan.

"Hän saa sen maksaa!"

Nuotti soi soimistaan, ja hän unohti kokonaan, kuinka hän oli halunnut
kuolemaa ja kuinka Zenon ensimmäisen käynnin odottaminen oli ollut
kamalampaa kuin mikään hänen ennen kärsimiinsä, vilu, nälkä tai
kurjuuskaan. Tai jos hän sitä muistikin, niin hän sanoi itselleen,
ettei se mies, jonka hän oli nähnyt, ollutkaan sellainen kuin hän oli
odottanut, ja ettei hänen tarvinnut tämän puolelta pelätä mitään. Siitä
hän oli ihan varma.

Hän kääntyi sivuttain, loikoessaan siinä sohvalla puolittain makaavansa
asennossa, kunnes ulottui tavoittamaan lattialla viruvaa tilikirjaa.
Toinen orjatytöistä hypähti matolta auttamaan häntä.

"Mene pois!" huudahti hän ärtyisästi, sillä hän oli saanut kiinni
kannesta ja vetänyt niteen sohvan reunan yli. "Minä kutsun, jos
tarvitsen jotakin."

Tytöt hiipivät hiljaa pois ja jättivät hänet yksin. Hän käänteli
sivuja jonkinlaisella äkäisellä uteliaisuudella, puolittain odottaen
löytävänsä jonkun merkinnän, joka koskisi hänen laillaan ostettuja ja
myytyjä orjia. Sillä hetkellä hän olisi uskonut Zenon kykenevän mihin
hyvänsä.

Mutta vaikka hän löysi suuren määrän outoja sanoja, joita hän ei
ymmärtänyt ja jotka koskivat tonnistoa, vakuutusta, voittoa ja häviötä
ja kaikkia Itämaan-kauppiaan liiketoiminnan monimutkaisia seikkoja,
ei siinä ollut mitään, minkä olisi mahdollisesti voinut tulkita
merkitsevän sitä, että Zeno olisi käynyt kauppaa ihmisolennoilla,
niinkuin useimmat Konstantinopolissa asuvat venetsialaiset varmasti
tekivät. Sebastian Polon nimi esiintyi hyvin usein. Suuria rahaeriä
oli maksettu hänelle, ja toisia suuria eriä saatu häneltä. Oli selvää,
että nämä molemmat miehet olivat läheisissä liikesuhteissa ja ryhtyivät
alinomaa yhteisiin yrityksiin, jakaen keskenään voitot ja tappiot.

Tämähän saattoi selittää Zenon tiheät käynnit kauppias-toverinsa
luona, vaikka Zoë ei ollut halukas tunnustamaan sellaista näkökantaa.
Päinvastoin hän uskotteli itselleen, että Zeno oli liikeyhteydessä
Polon kanssa yksinomaan sitä varten, että saisi sillä verukkeella nähdä
useammin tämän tytärtä. Senkin hän saisi maksaa! Tuo nuotinpätkä surisi
hänen päässään kiivasta vauhtia.

Hän taputti käsiään.

"Vie tämä takaisin kirjurille", sanoi hän, antaen kirjan Julialle.
"Sano hänelle, etten minä ole mikään konttorihiiri, ja että minä tahdon
jotakin luettavaa."

Jälleen sipsutti pikku Julia portaita alas ensi kerrokseen. Mutta
liiketoimisto oli lukittu, ja miespalvelijat sanoivat hänelle Omobonon
menneen kaupungille. Julia ei tahtonut jättää kirjaa heille, sillä
hänellä oli taikauskoisen liioiteltu käsitys kaiken kirjoitetun
arvosta; sentähden hän hetken epäröityään kääntyi viedäkseen sen
takaisin yläkertaan, vaikka ajatus emäntänsä eteen astumisesta ei häntä
miellyttänyt.

Ensimmäisellä porrassiltamalla hän oli törmätä yhteen talon isännän
kanssa, joka kysyi häneltä, mitä hän kantoi ja minne hän oli menossa.
Hän puhui tuimanlaisesti, ja Julia pelästyi ja kertoi hänelle koko
jutun, selittäen että Zoë näytti olevan huonolla tuulella ja olisi
hänelle vihainen, kun hän tuo takaisin tilikirjan, mutta että se
oli Omobonon syy. Kuinka hän uskalsi otaksua, ettei kokóna osaisi
lukea? Ja minkätähden hän oli mennyt kaupungille? Ja jollei hän ollut
kaupungilla, niin minkätähden miespalvelijat olivat sanoneet hänen
olevan?

Tuo pikku orja teki niinkuin kaikki orjat ja palvelijat luonnollisesti
tekevät halutessaan päästä isäntänsä suosioon; hän vihjaili siihen
suuntaan, että kaikki muut talon palvelijat olivat liittoutuneet
tekemään pahaa ja että hän yksin oli oikeuttaharrastava. Zeno silmäili
huolettomasti tilikirjan sivuja kuunnellessaan orjatytön kertomusta.

"Sinä puhut liian paljon", huomautti hän, kun tyttö pysähtyi. "Mene
yläkertaan."

Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja pujahti raskaan oviverhon alitse
omaan huoneeseensa, vieden kirjan mukanaan ja jättäen Julian jokseenkin
hämmentyneeseen tilaan. Tyttö katseli lohduttomana oviverhoa jonkun
hetken ja lähti sitten hitaasti nousemaan toista porrasjaksoa naisten
huoneistoon.

Muutamia minuutteja myöhemmin Zeno itse seurasi häntä, toinen kirja
kädessään. Hän koputti vaatimattomasti ulommaiselle ovelle, ja Lucilla
tuli avaamaan, sillä Julia oli yhä selittämässä emännälleen mitä oli
tapahtunut. Tyttö astui syrjään päästääkseen isännän menemään eteisen
läpi, joka erotti sisähuoneet porraskäytävästä. Zeno kohotti oviverhoa
ja astui sisään.

"En ole mikään erinomainen lukumies", lausui hän, astuen sohvaa kohti,
"mutta tuon teille tämän vanhan kirjan. Se ehkä huvittaa teitä. Sen
tekijä on kuollut yli viisikymmentä vuotta sitten, ja minun mielestäni
hän oli hullu; mutta jotakin täytyy hänen runoteoksessaan olla, koska
sitä jäljennetään yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän antoi minulle
keisari Kaarle, kun olin hänen kanssaan Venetsiassa."

Zoëlla oli aikaa tointua hämmästyksestään ja tutkia Zenon kasvoja ja
käytöstä tämän puhuessa, ja jälleen hän tuli vakuutetuksi siitä, että
Zeno oli hiukan ujo hänen lähellään. Jos Zoë lainkaan vaihtoi väriä, ei
Zeno sitä nähnyt, sillä vaikka hän vilkaisi häneen pari kolme kertaa,
katsoi hän enimmäkseen käsissään olevaan kirjaan. Päätettyään puheensa
hän laski kirjan Zoën käsiin, ja heidän katseensa yhtyivät.

Mahdollisesti Zoë oli arvannut, että jos hänen onnistuisi saada aikaan
hälyä talossa lähettämällä sanoja Omobonolle, ilmestyisi vihdoin isäntä
itse omassa persoonassaan; ainakin hän tunsi pientä voitonriemun
väristystä, kun Zeno seisoi hänen edessään tuoden kirjan ja puhellen
leppyisästi, ikäänkuin sovitusuhrina pitkäaikaisesta laiminlyönnistään.

"Kiitos", sanoi Zoë, hyvin vienosti. "Ehkä teidän armonne haluaa istua?"

Julia oli työntänyt esiin ison kääntötuolin, ja Zoë viittasi häntä ja
hänen toveriaan istumaan huoneen nurkkaan. Zeno luuli hänen lähettäneen
heidät pois huoneesta, ja hän katsahti taaksensa ja näki heidät istua
kyyköttämässä matollaan vierekkäin.

"Käskenkö heidät pois?" kysyi Zoë, suloisesti hymyillen.

"He eivät ole tiellä", vastasi Zeno kylmästi; sillä hän tunsi, että
he saattaisivat olla, jos ymmärtäisivät, mutta hän ei olisi millään
suostunut lähettämään heitä pois juuri silloin.

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana Zoë avasi käsikirjoituksen ja
luki koristellun nimilehden.

"Teillä on täällä ikävää", virkkoi Zeno kömpelösti.

Zoë ei edes katsahtanut ylös ja oli vastaavinaan hajamielisesti,
kuunnellessaan kirjan lehtiä.

"Oi, ei!" sanoi hän. "Ei vähintäkään, sen vakuutan!"! Hän käänsi
jälleen nimilehden esiin ja luki ääneen: "'Dante Alighierin Jumalainen
Näytelmä' -- olen kuullut tuota nimeä mainittavan. Sisilialainen hän
kai oli? Vai lombardialainenko? En voi muistaa. Oletteko lukenut
runoelman? Maalaukset ovat aika somat, näenmä. On paljon enemmän eloa
italialaisessa maalauksessa kuin meidän jäykissä, kultataustaisissa
kuvissamme. Tietysti niissä on jonkinlaista lapsellista
yksinkertaisuutta, eikä niissä näy kouluutusta eikä hyvien mestarien
esimerkkiä eikä vanhan taiteen kunnioitusta! Mutta ne esittävät jotakin
olevaista, kun taas meidän kreikkalaiset kuvamme esittävät sellaista
mitä ei ole koskaan ollut olemassa. Oletteko samaa mieltä kuin minä?"

Hän oli puhunut huolettomaan sävyyn, leikkien kirjalla ja katsahtaen
ylös ainoastaan tehdessään kysymyksen, odottamatta vastausta. Kun hän
vihdoin pysähtyi, oli hän tehnyt niin monta kysymystä, että Zenon
mieleen kiintyi vain viimeinen.

"Te pitäisitte Venetsiasta", sanoi hän, "mutta vielä enemmän pitäisitte
Firenzestä. Siellä on hyviä tauluja, minä luulen."

"Ettekö ole nähnyt niitä itse?"

"Oh, olen kyllä! Mutta minä en ymmärrä sellaisia Tämä Alighieri kuvaa
joitakin niistä kirjassaan. Hän oli firenzeläinen."

Zenon osoittautuessa halukkaammaksi puhelemaan, näytti Zoë käyvän
välinpitämättömämmäksi. Hän laski viereensä kirjan, nojautui taaksepäin
ja katseli ulos ikkunasta, kääntäen päänsä puolittain poispäin Zenosta.
Tämä oli ensi kerta kuin Zeno oli nähnyt häntä päivänvalossa hänen
taloon-tulonsa jälkeen, ja voimakas iltapäivän valo hehkui hänen
valkoisella ihollaan, hänen silmissään ja ruskeassa tukassaan. Zeno
olisi nähnyt pienimmänkin epätäydellisyyden hänen poskessaan, neulan
kärjen suuruisenkin, mutta sellaista ei siinä ollut. Hän katsoi Zoën
herkkää suuta; ja voimakkaassa valonhohteessa hän olisi huomannut
pienimmänkin roson hänen huulissaan, jolleivät ne olisi olleet sileät
kuin tuore hedelmä. Lisäksi oli korvanseudun ja kaulan muodostama viiva
todellakin yhtä täydellinen kuin se ensi näkemällä oli näyttänyt. Zoën
hienopiirteinen, jalomuotoinen nuori käsi lepäsi hänen vaatteensa
laskoksilla, Zenon ulottuvilla, ja Zenon teki hyvin mieli tarttua
siihen ja pitää sitä käsissään. Hän ei muistanut kenenkään naisen
läsnäolon järkyttäneen häntä samalla tavalla, eikä hän ollut koskaan
empinyt niinä harvoina kertoina elämässään, jolloin hän oli tuntenut
halua tarttua naisen käteen. Hänellä oli täydellisimmät oikeudet, mitä
keisarikunnan lait saattoivat suoda, sillä Arethusa, kuten hän Zoëta
nimitti, oli hänen omaisuuttaan kauttaaltaan, ja jos hän, Zeno, äkkiä
kuolisi, myytäisiin tyttö huutokaupalla samalla kuin huonekalutkin.
Kuitenkaan hän ei jostakin kerrassaan selittämättömästä syystä varsin
uskaltanut koskea Zoën sormenpäihinkään.

"Olen kuullut, että te olette sankari", huomautti Zoë, katsomatta
Zenoon. "Onko se totta?"

Sitten hän käänsi katseensa Zenoon ja hymyili hieman pahanilkisesti,
kuten Zenosta näytti, ikäänkuin olisi arvannut Zenon arkuuden hänen
äänettömyydestään.

"Kuka on kertonut teille sellaista lorua?" kysyi Zeno nauraen, sillä
Zoën kysymys oli murtanut jään -- tai ehkä tukahduttanut tulen
hetkiseksi. "Minä olen aivan tavallinen mies!"

"Sitä minä epäilen, herra", vastasi Zoë, nauraen hänkin, vaikka ei
paljoa.

"Teillä ei ole kokemusta miehistä", sanoi Zeno. "He ovat kaikki
samanlaisia kuin minäkin, sen vakuutan. Lampaat laumassa eivät ole
enemmän toistensa kaltaisia."

"Minäpä en olisi otaksunut teitä tavalliseen laumaan kuuluvaksi.
Sitäpaitsi minä tiedän teidän teoistanne Italiassa ja Kreikassa, ja
kuinka taistelitte turkkilaista armeijaa vastaan kourallisella miehiä
kokonaisen vuoden --"

"Olen tietysti kokenut hiukan taisteluakin", vastasi Zeno. "Mutta se
kuuluu kaikki menneisyyteen. Minä olen nyt vakava, rauhaarakastava
venetsialainen kauppias, enkä mitään muuta."

"On varmaankin hyvin ikävää olla vakava, rauhaarakastava venetsialainen
kauppias", sanoi Zoë, heikosti matkien hänen puheensävyään.

"Rahan ansaitseminen on liian kovaa työtä ollakseen ikävää."

"Taitaa olla. Ja sitten", lisäsi Zoë suurenmoisen rauhallisesti, "olen
aina kuullut sanottavan, että ahneus on vanhuuden intohimo."

Zeno meni ansaan.

"Hyväinen aika!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kuinka vanhaksi luulette
minua?"

Zoë katsoi häneen levollisesti.

"Minulla ei ole kokemusta miehistä", sanoi hän täysin vakavana, "mutta
käytöksestänne päättäen minä arvostelisin teidän olevan -- noin
viidenkymmenen korvilla."

Zenon naama piteni, sillä Zoë puhui niin luonnollisesti ja tyynesti,
ettei hän voinut uskoa tämän tekevän pilaa hänestä.

"Minä täytän elokuussa yhdeksänkolmatta", vastasi hän.

"Vasta yhdeksänkolmatta?" Zoë oli olevinaan hyvin hämmästynyt. "Minä
olisin luullut teitä paljoa, paljoa vanhemmaksi! Oletteko ihan varma?"

"Olen." Carlo nauroi. "Ihan varma. Mutta minä taidan näyttää teistä
hyvin vanhalta."

"Kyllä, hirveän vanhalta!" Zoë nyökäytti vakavasti puhuessaan.

"Tehän olette seitsemäntoista, eikö niin?" kysyi Zeno.

"Mistä ihmeestä minä tietäisin?" kysyi Zoë. "Eikö minun ikäni ole
kirjoitettu kuittiin, jonka Rustan antoi teille minun mukanani? Kuinka
orja tietäisi oman ikänsä? Ja jos tietäisimmekin sen, niin luuletteko
kenenkään meistä voivan puhua totta muuten kuin kidutettaessa? Eihän
kannattaisi vääntää käsivarsiani pois sijoiltaan ja polttaa jalkojani
kuumilla raudoilla vain sitä varten, että saataisiin tietää kuinka
vanha olen, vai kuinka? Ettehän voisi minua enää myydäkään, jos minua
olisi kerran kidutettu!"

"Millaisia kauheita ajatuksia teillä on! Kuinka voisi kiduttaa tätä
pikku raukkaa!"

Tämän sanottuaan hän ilman varoitusta tarttui Zoën käteen ja katseli
sitä. Zoë teki heikon, vaistomaisen liikkeen vetääkseen sen pois, mutta
sitten se oli Zenon kädessä aivan hiljaa ja alistuvana.

"Olen varma, etten koskaan voisi kestää tuskia", sanoi Zoë hymyillen,
"Minä sanoisin heti kaikki! Minusta ei koskaan tulisi hyvää
salaliittolaista. Te olette varmaankin haavoittunut joskus, nuorena
ollessanne. Sanokaa, koskiko se hyvin kovasti?"

Zeno päästi vastatessaan hänen kätensä valahtamaan alas, ja Zoë veti
sen pois ja piilotti väljän hihansa alle.

"Terävän miekan viilto tuntuu kuin jääkylmällä vedellä valelu", vastasi
hän. "Pisto läpi lihan tuntuu kuin suuren okaan pisto, ja samanlainen
pisto tuntuu taas, kun kärki tulee ulos toiselta puolen. Jos saa pahan
haavan päähänsä, ei sitä tunne kuin hyvin vähän, tai ei ollenkaan,
sillä silloin huumaantuu heti; särky jälkeenpäin se vasta todella
koskee. Jos saa haavan keuhkoihinsa, ei tunne mitään, mutta veren tulva
tahtoo tukkia kurkun, ja silloin täytyy kääntyä heti suulleen, jotta ei
tukehtuisi. Luunmurtumat koskevat jälkeenpäin tavallisesti enemmän kuin
ensiksi, mutta omituinen tunne on, kun kahdenkäden-miekalla isketään
solisluu murskaksi --"

"Armahtakoon!" huudahti Zoë. "Millainen luettelo! Kuinka tiedätte miltä
mikin tuntuu?"

"Minä muistan", vastasi Zeno yksinkertaisesti.

"Oletteko haavoittunut kaikilla noilla eri tavoilla, ja elätte vielä?"
Zeno hymyili.

"Kyllä; ja te ymmärrätte nyt, minkätähden näytän niin vanhalta."

"En minä tarkoittanut totta", sanoi Zoë. "Te tiesitte kyllä, etten
tarkoittanut. Teidänhän tarvitsee vain katsoa itseänne peilistä
nähdäksenne että tein pilaa."

"En minä niin kovin syvästi loukkautunut siitä, että minua luultiin
viisikymmenvuotiaaksi", vastasi Zeno, hiukan vastoin totuutta.

"Oh, ei toki!" nauroi Zoë. "En voi kuvitellakaan, että minun
mielipiteeni teidän iästänne teitä mitenkään liikuttaisi. Se oli
typerää minun puoleltani -- mutta niin monia seikkailuja kokeneeksi
mieheksi te näytätte mahdottoman nuorelta!"

"Sitä parempi, koska soturipäiväni ovat ohi."

"Ja koska olette vakava, rauhaarakastava kauppias", sanoi Zoë jatkaen
hänen lausettaan. "Mutta oletteko ihan varma siitä, herra? Eikö mikään
saisi teitä paljastamaan miekkaanne jälleen ja panemaan henkeänne
alttiiksi taistelussa? Eikö mikään?"

"Ei mikään, mikä ei koskisi omaa kunniaani, se on vilpitön uskoni."

"Ettekö tekisi sitä naisen tähden?" Zoë kääntyi häneen päin,
tarkatakseen hänen kasvojaan, mutta niiden ilme ei muuttunut.

"Kolme asiaa voivat tehdä viisaankin miehen hulluksi -- viini, naiset
ja arpapeli."

"Tosiaankin! Teidän armonne luettelee meidät hyvässä seurassa. Mutta se
ei ole vastaus kysymykseeni."

"Onpa sentään", sanoi Zeno nauraen. "Miksi tekisin naisen tähden
sellaista, mitä en tekisi arpanoppien tai viinin tähden?"

"Mutta arpanopat ja viini eivät ole koskaan vietelleet teitä", vastusti
Zoë.

Zeno nauroi kovemmin.

"Eikö koskaan? Kun olin ylioppilaana Paduassa, möin kaikki tyyni,
kirjanikin, saadakseni rahaa niihin molempiin. Vasta kirjat
menetettyäni minä rupesin soturiksi ja opin maailman suurinta
uhkapeliä. Siihen verrattuna arpanopat ovat nukutusainetta ja viini
unijuomaa."

Hän vain hymyili nyt naurunsa jälkeen, mutta hänen puhuessaan oli hänen
kasvoillaan ilme, jonka Zoë silloin näki ensi kerran ja jota hän ei
unohtanut, vaan muisti elävästi nähdessään sen toiste. Se oli vain
hieno häive ja olisi miesten kesken voinut jäädä huomaamatta, mutta
se puhui tytön sukupuoliominaisuuksille ja sai hänen nuoren verensä
värähtelemään. Hän ei olisi mistään hinnasta suonut Zenon arvaavan,
mitä hän tunsi sillä hetkellä.

"Taistelu houkuttelisi teitä taistelun itsensä takia, jollei mikään muu
voisi sitä tehdä", vastasi Zoë rauhallisesti.

"Hm -- ehkä, ehkä", vastasi Zeno miettivästi. "Mutta te tarvitsisitte
asian, vaikka mitättömänkin, ja teillä ei ole mitään täällä, vai onko?"

"Ei mitään, jota välittäisin ottaa ajaakseni."

"Te voisitte löytää jotakin, minkä puolesta taistella -- tuolla
puolen veden", vihjasi Zoë, korostaen sanoja hiukan ja tarkaten hänen
kasvojaan.

Lause ei merkinnyt Zenolle mitään.

"Tuolla puolen veden?" toisti hän huolettomasti. "Kotona Venetsiassa,
tarkoitatte. Niin, jos Venetsia tarvitsisi minua, ei minua tarvitsisi
kahdesti kutsua!"

Oli aivan selvää, ettei hän kiinnittänyt mitään merkitystä Zoën
käyttämiin sanoihin, ja tämä seikka soveltui tähtienselittäjän
aamulliseen kertomukseen siitä, kuinka Zeno oli ollut kuuro kaikille
vangitun keisarin puoluelaisten lähenemisyrityksille.

Zoë nojautui hetkisen äänettömänä taaksepäin, miltei ummessa silmin,
ja hän näki, että Zeno katseli häntä ja että ilmeinen ihastuksen ilme
hiipi hänen kasvoilleen. Zoë tuumi, mahtaisiko se koskaan muuttua
joksikin merkitsevämmäksi, ja näkisikö hän koskaan Zenon silmiin
leimahtavan hänen tähtensä sen taistelunhehkun, joka niissä oli
välähtänyt hetki sitten pelkästä taistelun muistelemisesta. Mitä
tekivät naiset, saadakseen miehet rakastamaan heitä? Tyttöjen elämässä
on ikäkausi, jolloin he uskovat, että rakkautta tarvitsee vain kutsua,
kuten kesyä kyyhkystä, jolloin se lentää ikkunasta sisään; ja toinen
kausi, jolloin se tulee heille kutsumatta. Jos nuo kaudet olisivat
samat kaikille, säästyisi paljon huolia. Zoë oli ehkä kummankin
keskivälissä, mutta hänellä oli yhä se usko, että oli olemassa jokin
määrätty sääntö, jonka mukaan taitavat naiset menettelivät saadakseen
miehet rakastumaan heihin, nuo huonot naiset, joita nuorille tytöille
kuvaillaan "vehkeileviksi", ja joiden otaksutaan tietävän tarkalleen,
ihan hiuksenhienosti, minkä vaikutuksen he milloinkin voivat miehiin
tehdä.

Zeno lopetti pitkän äänettömyyden odottamattomalla puheella, mikä
kovakouraisesti herätti Zoën mietteistään.

"Mitä tulee tuohon Johannes-keisariin, jonka hänen poikansa on pannut
lukkojen taakse", sanoi hän, "niin hänen ystävänsä ovat tehneet
parhaansa saadakseen minut kiintymään hänen asiaansa. Onpa hän
lähettänyt minulle sanojakin, pyytäen minua auttamaan häntä karkaamaan.
Miksi? Mitä eroa sillä on minulle, hänkö vai hänen poikansa kuolee
Amenan torniin? He ovat mitättömiä miehiä molemmat, ja minun puolestani
Johannes saa menehtyä kahleisiinsa ennenkuin minä tahdon nostaa
sormeanikaan!"

Zoë huokasi ja puri huultaan hillitäkseen itseään, sillä Zenon
vapaaehtoinen selitys oli murskannut hänen toivojensa palatsin maan
tasalle silmänräpäyksessä.

Sitten hän häpesi, että oli uneksinutkaan Zenon voivan rakastaa häntä,
koska hän halveksi juuri sitä asiaa, jonka tähden hän oli halunnut
voittaa hänen rakkautensa. Mutta tätä mielentilaa ei kestänyt kauan.
Zoë oli liian urhea antaakseen sellaisen puheen mennä sinänsä,
ikäänkuin hän sen hyväksyisi.

"Te olette väärässä", sanoi hän, unohtaen kokonaan, että oli ottanut
näytelläkseen orjan osaa. "Teidän pitäisi auttaa häntä, jos vain voitte
-- ja te voitte, jos tahdotte."

Zeno katsoi häneen hämmästyneenä. Zoën äänessä oli käskevää sävyä,
ja pienet palvelustytöt, jotka Zeno oli unohtanut nurkkaan selkänsä
taakse, tuijottivat hämmästyen hänen rohkeuttaan. Ei sanaakaan
keskustelusta ollut jäänyt heiltä kuulematta.

"Minä tarkoitan", jatkoi Zoë, ennenkuin Zeno oli ehtinyt löytää
vastausta hänen suoraan väitteeseensä, "että jos olette tosi
venetsialainen, niin teidän pitäisi haluta sen miehen kukistamista,
jonka genualaiset ja turkkilaiset ovat asettaneet valtaistuimelle.
Johannes on teidän ystävänne ja teidän kotimaanne ystävä, vaikka hän on
heikko mies ja pysyykin sellaisena. Andronikus on Venetsian vihollinen
ja sen vihollisten ystävä. Nytkin hän on valmis antamaan heille
Tenedos-saaren -- Dardanellien avaimen -- --"

"Mitä?" kysyi Zeno kovalla ja suuttuneella äänellä. "Tenedoksenko?"

Hänen käytöksensä oli muuttunut, ja hän miltei nousi kohoksi
istuimeltaan kumartuessaan eteenpäin ja tarttuessaan kiihkossaan Zoën
ranteeseen. Zoë oli iloinen ja hymyili hänelle.

"Niin", vastasi hän, "genualaiset vaativat sitä suojeluksensa palkaksi,
ja he pakottavat hänet antamaan sen heille. Mutta se ei ehkä ole
helppoa, sillä saaren käskynhaltija on uskollinen Johannekselle."

"Kuinka tiedätte kaikki nämä asiat?" kysyi Zeno, yhä pitäen häntä
ranteesta ja koettaen katsoa häntä silmiin.

"Tiedän ne vain", vastasi Zoë. "Jollen puhu totta, saatte myydä minut
markkinoilla huomispäivänä."

"Kautta evankelistan", vannoi Zeno, "te ansaitsisitte sen."



IX LUKU.

Kuukausi oli kulunut, eikä Zenon elintavassa ollut, ulkoapäin nähden,
tapahtunut mitään muutosta. Hän nousi ylös varhain ja kylpi Kultaisessa
Sarvessa kauniilla ilmoilla. Hän hoiti liikeasioitaan aamupäivillä ja
söi päivällistä Sebastian Polon luona kahdesti viikossa, mutta muina
päivinä tavallisesti kotonaan. Ja iltapäivisin hän kävi ratsastamassa
yksi ainoa esijuoksija mukanaan, tai pysyi sisällä, jos satoi. Tuskin
hänen omat palvelijansa ja orjansakaan huomasivat mitään muutosta
hänen tavoissaan, ja he panivat merkille vain sen, että hän usein
näytti hyvin miettiväiseltä ja istui joskus parvekkeellaan tuntikauden
liikkumatta, katse suunnattuna Blachernaen palatsin torneihin.

He eivät tienneet kuinka paljon aikaa hän vietti kauniin kreikkalaisen
orjattarensa seurassa; ja he tulivat huomaamaan, että pienet
palvelustytöt Julia ja Lucilla eivät olleet taipuvaisia lörpöttelemään
tullessaan alakertaan asialle. Omobono arvattavasti tiesi koko joukon,
mutta hän piti tietonsa omanaan ja keräsi vilkkaan uteliaisuutensa
hedelmät nauttiakseen niistä yksinään, niinkuin saituri nauttii
hyödyttömien kultiensa katselemisesta. Kokonaisuuteen katsoen
siis oli elämä venetsialaisen kauppiaan talossa jatkunut hyvin
entisensä kaltaisena kokonaisen kuukauden senjälkeenkuin Zoë oli
sytyttänyt ruutisuonen, joka oli saava aikaan kohtalokkaita tuloksia
saavuttaessaan vihdoin räjähdyspanoksen.

Zeno tapasi häntä nyt joka päivä ja usein kahdestikin, ja hän oli
tullut osaksi Zenon elämästä ja tarpeelliseksi hänelle, vaikk'ei
Zeno uskonutkaan olevansa häneen rakastunut, enempää kuin Zoë olisi
myöntänyt rakastavansa Zenoa.

Sillä kumpikin oli yhden vallitsevan ajatuksen pauloissa; ja sattui
se, mikä todellisessa elämässä harvoin sattuu, että nimittäin sama
teko, jos se voitaisiin suorittaa, tyydyttäisi kummankin toiveet. Zeno,
synnynnäinen patriootti ja johtomies, näki että koko hänen kotimaansa
vaikutus Itämailla oli kyseessä Tenedos-saaren asiassa; Zoë taas halusi
kostaa Mikael Rhangaben, kasvatusisänsä ja lapsuutensa epäjumalan
kuoleman.

Jos vangittu Johannes-keisari voitaisiin vapauttaa Amenan tornista,
saavuttaisivat molemmat varmasti sen mitä kiihkeimmin halusivat.
Johannes antaisi Tenedoksen Venetsialle kiitokseksi vapautuksestaan,
ja Konstantinopolin kansa luultavasti repisi Andronikuksen riekaleiksi
kilpa-ajoradalla, samalla paikalla missä Rhangabe oli menettänyt
henkensä.

He yhtyisivät laillisen hallitsijansa ympärille, jos hänet vain
saataisiin pois palatsin alueelta, missä vallananastajalla oli vahvana
henkivartiostona ulkomaalaiset palkkajoukkonsa, joihin enimmäkseen
kuului tsherkessejä, mingrelejä, avareja ja slavonialaisia. Kansa
ei nousisi omasta tahdostaan Blachernaeta valloittamaan, eivätkä
kreikkalaiset sotajoukot nousisi omasta aloitteestaan kapinaan; mutta
koska he kaikki pelkäsivät muukalaislegionan sotureita, vihasivat he
heitä ja heidän herraansa Andronikusta, ja jos Johannes ilmestyisi
heidän keskelleen, saisivat he rohkeutta ja lopputulos olisi varma.

Carlo Zenon kaltainen johtaja olisi kyllä voinut menestyksellä
piirittää Andronikuksen palatsiinsa; mutta hän tiesi, ja jokainen
mies ja nainen Konstantinopolissa tiesi varsin hyvin, että Andronikus
ottaisi hengiltä vankina olevan isänsä ja molemmat nuoremmat veljensä
heti ensimmäisen vallankumouksen oireen ilmestyessä, jotta ei olisi
muuta laillista valtaistuimen perijää elossa kuin hän itse.

Sentähden oli isänmaanystävien ensimmäinen ja tärkein päämäärä
toimittaa Johannes salaa vankeuspaikastaan itse kaupungin piiriin
tai jollekin saarelle, pois vaaran ulottuvilta, kunnes vallankumous
olisi ohi ja hänen poikansa vankina hänen sijastaan; vaikka paljon
luultavampaa oli, että viimeksimainittu muitta mutkitta otettaisiin
hengiltä maankavaltajana.

Kaiken tämän Zeno oli ymmärtänyt jo ennenkuin Zoë oli siitä hänelle
puhunut; mutta hän ei ollut tiennyt, että genualaiset olivat vaatineet
Tenedosta Andronikukselta palkinnoksi hänen heiltä saamastaan
suojeluksesta turkkilaisia vastaan; sillä keskustelut oli pidetty hyvin
salaisina, ja aluksi ei Carlo ollut uskonut tyttöä ja oli arvellut että
kertomus oli ehkä pelkkää keksintöä.

Hän oli tullut jälleen Zoën luo seuraavana päivänä, ja jälleen
hän oli turhaan koettanut saada selville, kuka Zoë oli ja missä
ylhäisessä fanariootti-perheessä hänet oli kasvatettu. Oli mahdotonta
saada sanaakaan Zoëlta tämän asian valaistukseksi; ja Zoë varoitti
häntä, että sitä mitä hän oli kertonut, ei saanut toistaa yhdenkään
genualaisen kuullen eikä kenenkään henkilön kuullen, joka oli
tekemisissä hovin kanssa. Genualaisten tarkoitus oli, ettei kukaan
saisi tietää sopimuksesta ennenkuin se olisi pantu täytäntöön ja
Tenedos olisi heidän hallussaan; sillä paikka oli hyvin vahvasti
varustettu, kuten he itse myöhemmin joutuivat kokemaan, ja Andronikus
tarvitsi heidän apuaan liian kipeästi menettääkseen heidän suosionsa
varomattomalla menettelyllä.

Nämä vaitiolon teroitukset saivat Carlon yhä enemmän epäilemään Zoën
kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sanoikin sen hänelle suoraan,
vaatien todistusta; mutta Zoë vastasi vain samoin kuin ensi kerrallakin.

"Jos se ei ole totta", sanoi hän, "niin polttakaa otsani poltinraudalla
niinkuin varkaiden otsat, ja myykää minut julkisilla markkinoilla."

Ja jälleen suuttui Zeno ja vannoi todellakin tekevänsä hänelle niin,
jos kertomus oli valhetta; mutta Zoë hymyili luottavasti ja nyökäytti
suostumuksensa merkiksi.

"Jos ette pelasta keisaria", sanoi hän, "niin teidät venetsialaiset
ajetaan pois Konstantinopolista ennenkuin montakaan kuukautta on
kulunut. Ja jos Genua kerran saa haltuunsa Tenedoksen, niin kuinka
voitte koskaan enää purjehtia Dardanelleja ylös?"

Monet kerrat hän oli kuullut Mikael Rhangaben puhuvan tähän tapaan
ystävilleen, ja hän tiesi sen olevan viisasta puhetta. Sen tiesi
Zenokin ja ihmetteli rahalla-ostetun orjansa tietoa. Niin hän kävi
kerran toisensa perästä Zoën luona, pohtien tuota suurta kysymystä
aivoissaan. Ja Zoë odotti hänen tuloaan ilolla, koska hän näki Zenon
heränneen liikkeelle ja koska oikeudenmukaisen koston kaipuu oli ylinnä
hänen ajatuksissaan. Siten nämä kaksi ihmistä soluivat yhä lähemmäksi
toisiaan, kohtalon auttaessa. Kuitenkaan ei Zeno kertonut Zoëlle mitään
niistä toimenpiteistä, joihin hän niin nopeasti ryhtyi senjälkeen kuin
kerran oli mielessään tehnyt toimintapäätöksen.

Zoë ei enää kysellyt häneltä, mitä hän aikoi tehdä hänelle. Hän ei
enää lähettänyt hakemaan kirjuria välittääkseen olonsa ikävyyttä. Hän
ei enää ollut kärsimätön palvelustyttöjään kohtaan. Hän näytti olevan
täysin tyytyväinen olemassaoloonsa.

Hän meni ulos milloin häntä halutti sievässä veneessä Omobonon
valvonnan alla, toinen tytöistä aina seuranaan; ja hän istui mukavalla
pehmoisella istuimella niinkuin ylhäiset naiset mennessään soutelemaan
Makealle Vedelle, ja niinkuin hän oli istunut monet kerrat ennen
muinoin, kyria Agatan rinnalla. Kirjuri istui pienellä siirrettävällä
istuimella keskipaikoilla venettä, joka oli rakennettu melkein
täsmälleen nykyaikaisen venetsialaisen gondolin malliin, kuomukattoa
vaille, ja orjatyttö istui pohjalla emäntänsä jalkain juuressa. Zoë,
protosparthoksen kasvattitytär, oli liikkunut ulkona verhoamattomin
kasvoin, mutta orja Arethusa oli tiheästi hunnutettu, vaikka sellainen
ei ollutkaan yleinen tapa. Ja usein hän kevätiltoina vesillä lipuessaan
sivuutti ihmisiä, jotka hän oli tuntenut vain vuosi toista takaperin,
ja jotka ihmettelivät miksi hän piti kasvonsa peitettyinä, tai
sanoivat toisilleen, kuten jossakin määrin totta olikin, että hän oli
joku kaunis valkoinen orjatar, jonka kauneutta hänen mustasukkainen
isäntänsä ei sietänyt nähtävän. Sillä selvää oli, että Omobono oli vain
hänen valvojakseen asetettu vanhanpuoleinen luotettava henkilö.

He keskustelivat tavallisesti latinaksi, ja kirjuri kertoi hänelle
etsimisistään, joita hän oli pannut toimeen löytääkseen kyria Agatan,
lapset ja vanhan Nektarian. Zoë ei ollut kertaakaan näyttänyt kasvojaan
Omobonolle orjaksi-tulonsa jälkeen, ja hän uskoi, ettei tämä arvannut
asettaa häntä sen ryysyisen tytön yhteyteen, jonka hän oli nähnyt
kumartuneena sairaan naisen vuoteen yli kerjäläiskorttelissa. Hän oli
teroittanut Omobonolle mitä tarkinta vaitioloa siinä tapauksessa että
hän löytäisi tuon pienen perheen, ja Omobonoon nähden oli sellainen
teroittaminen aivan tarpeetonta, sillä ulkonainen varovaisuus
on luonteenomaista uteliaisuudelle, joka on sisäisesti vähimmän
hienotunteisia vikoja. Ihmiset; jotka kurkistelevat avaimenreiästä,
kuuntelevat verhojen takana ja lukevat toisten ihmisten kirjeitä, eivät
tavallisesti koskaan puhu siitä mitä he sillä tavoin saavat tietoonsa.

Kirjurin etsinnät olivat toistaiseksi jääneet tuloksetta, mutta hän
oli jo kauan sitten päättänyt mielessään, että Zoë oli kyria Agatan
tytär. Pyhän Bakkuksen länkisäärinen kirkonvartija oli auttanut häntä
tähän johtopäätökseen ilmoittamalla hänelle, että Rustan Karaboghazdzhi
ei ollut muutamaan aikaan käynyt kirkossa hartautta harjoittamassa;
tarkemmin sanoen, oi kertaakaan sen perjantai-iltapäivän jälkeen,
jolloin Omobono oli häntä tiedustellut.

Kirjuri oli etsiskellyt kerjäläiskorttelin, mutta turhaan. Hän muisti
varsin hyvin tuon raunioituneen talon resuisine ikkunaluukkuineen,
joihin oli kiinnikkeiksi solmittu sateenvalkaisemia nuoranpätkiä.
Siinä asui nytkin ihmisiä, mutta ne eivät olleet samoja kerjäläisiä;
sen asujamena oli nyt itse kerjäläisten päälääkäri, jonka tehtävänä
oli valmistaa kurjuutta yleisön silmien nähtäväksi, määrämaksusta.
Sillä todella puutteenalaisten joukossa eleli pieni heimokunta
ammattivaivaisia, jotka näyttelivät kauhistavien sairauksiensa
inhottavuuksia kirkkojen ovilla kautta koko Konstantinopolin. Lääkäri
oli taitava alallaan, ja vaikka hän pitikin parempana todellista
raajarikkoa tai todellista haavaa, kehittääkseen niitä taitonsa
avulla, kykeni hän saamaan terveisiinkin jäseniin ja eheään ihoon
molemmanlaatuisten vammojen valhehahmoja, vaikka menetelmä olikin
kalliimpi. Suurempien kustannusten vastapainona oli hänen potilaillaan
kuitenkin kyky kulkea yksinään pitkiä matkoja ja siten vaihdella
työmaataan. Näin he sieppasivat itselleen ne armeliaisuuden murut,
joiden olisi pitänyt joutua todellista puutetta kärsiville, joista
useimmat tuskin kykenivät raahautumaan suurille liikepaikoille useammin
kuin kerran tai kahdesti viikossa, silloinkin henkensä kaupalla.
Valhekerjäläisellä on aina ihmeellinen voima tehdä taivalta, mutta
todellista vaivaista on yleensä aina etsittävä hökkelistään, jossa hän
viruu henkimenossa. Omobono oli oppinut kerjäläisistä paljon sellaista,
mitä hän ei ollut ennen tiennyt, mutta etsimistään ihmisistä hän ei
ollut löytänyt jälkeäkään.

He tuntuivat peräti kaukaisilta Zoën ajatellessa heitä. Hän ihmetteli,
mahtoiko kukaan heistä kaivata häntä, paitsi Nektaria-vanhusta, kun
heillä nyt oli lämpimät vaatteet ja yltäkyllin syötävää. Uhraus oli
ensin ollut kovin hirmuinen, -- nyt se ei tuntunut sellaiselta. Ja Zoë
tiesi, että sinäkin iltana hän soutelemasta palattuaan kuulostaisi
Zenon askelia eteisestä ja aika hänen tuloonsa saakka tuntuisi pitkältä.

Mutta Omobono oli hankkinut koko joukon tietoja Zoësta tuttavaltaan
kirkonvartijalta, jonka hän vahvasti epäili olevan liitossa Rustanin
kanssa, ilmoittaakseen tälle milloin kerjäläiskorttelissa oli
jotakin ostamisen arvoista; sillä bukaralainen oli paljopuuhainen
mies, eikä hänellä ollut aikaa tuhlata harvinaisten kauppatavarain
etsiskelemiseen, eikä myöskään, milloin sellaista oli saatavilla, olisi
ollut soveliasta hänen eduillensa, että häntä olisi usein nähty sen
läheisyydessä. Siispä hän maksoi kirkonvartijalle, jotta tämä pitäisi
asemaa silmällä hänen puolestaan sillä aikaa kuin hän puuhaili toisella
taholla. On luettava Rustanin oivallisen liikemiesälyn ansioksi,
ettei hänen käyttämänsä menettelytapa ole kehittynyt sen pitemmälle
viidessäsadassa vuodessa; sillä kun nykyaikaiset orjakauppiaat tekevät
vuotuiset matkansa hankintakeskuksiin, tapaavat he siellä kaiken
valmiina heitä odottamassa, niinkuin mikä muu kauppamatkustaja hyvänsä.

Tultuaan ymmärtämään Rustanin menettelytavan oli Omobono urkkinut
kirkonvartijalta kaiken mitä tämä tiesi Zoësta ja kyria Agatasta,
mutta se ei kuitenkaan ollut paljon. He olivat asuneet raunioituneessa
talossa kolme tai neljä viikkoa, tai ehkä kuusi; hän ei voinut muistaa
tarkalleen. Alussa he kävivät kaikki kirkossa, mutta sitten he olivat
myyneet vaate-pahaisensa ja omaisuus-vähänsä. Viime kerran tullessaan
oli tyttö ollut yksin ja hänellä oli ollut hartioillaan huopapeite
suojana kylmää vastaan. Se oli ollut iltahämärissä. Sitten Rustan oli
ostanut hänet, ja pian sen jälkeen lie varmaan olivat muuttaneet pois.
koska kerjäläisten lääkäri nyt asui siinä talossa. Mitäpä mielenkiintoa
kirkonvartijalla oli heidän vaiheisiinsa? He olivat menneet, ja
Konstantinopoli oli laaja kaupunki. Ei, kuollut ei nainen ollut, sillä
sen hän olisi tullut tietämään. Kun ihmiset kuolivat, niin heidät
haudattiin, vaikkapa olisivat kuolleet nälkäänkin kerjäläiskorttelissa.

Zoë kiitti Omobonoa näistä tiedoista ja pyysi häntä jatkamaan
etsiskelyjään. Omobono ihmetteli, minkätähden hän ei puhjennut
kyyneliin, ja päätteli, että Zoë oli joko aivan sydämetön tai oli
rakastunut Zenoon, tai molempia. Jälkimmäinen teoria tuntui kirjurista
uskottavammalta. Rakkaus, niin hän tuumi itsekseen kaikella keski-iän
kokeneisuuden vakaumuksella, oli itsekäs intohimo. Zoë rakasti Zenoa
eikä välittänyt siitä, mihin hänen äitinsä oli joutunut.

Sitäpaitsi Omobono tiesi, että Zoë oli mustasukkainen. Hän oli
kuullut Giustinasta ja oli päättänyt nähdä hänet. Hän oli vaatinut
soutamaan venettä vasemmalle, Kultaista Sarvea ylös, ja oli näytättänyt
kirjurilla Sebastian Polon talon. Se oli pieni palatsi, puolisataa
syltä Blachernaen puutarhoista alaspäin, ja siinä oli marmoriportaat,
niinkuin Zenon talossakin. Tyttö, jolla oli värjätty tukka, istui
varjossa yläkerran parvekkeella; hänen tukkansa oli punaisen ruskea,
niinkuin venetsialaisnaisten, ja kasvonsa valkoiset, mutta sen enempää
ei Zoë voinut nähdä. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut haukan
silmät. Omobono sanoi, että se saattoi olla Giustina, mutta koska tällä
oli paljon ystäviä, saattoi se olla joku heistäkin, sillä useimmilla
venetsialaisnaisilla oli senvärinen tukka.

Vielä kauemmaksi soudettuaan he lähestyivät Blachernaeta ja tulivat
ensin korkealle Antenan tornille, jonka perustukset seisoivat vedestä
viettävästi kohoavalla kivilaiturilla. Zoë katseli ylös, koettaen
arvata ylimpien ikkunoitten korkeutta vedenpinnasta, mutta hänellä ei
ollut kokemusta, ja ne olivat hyvin korkealla -- ehkä sata kämmenystä,
ehkä viisikymmentä -- Zeno tietäisi. Pääsisiköhän Zeno sinne köyden
avulla? Zoë tuumi, ja hän ajatteli miltä hänestä tuntuisi, jos hän
itse riippuisi ylhäällä ilmassa yhden ainoan köyden varassa sileää
seinää vasten. Sitten hän mielikuvituksessaan näki Zenon kiipeämässä
puolivälissä, ja joku katkaisisi köyden ylhäältä, sillä hänet oli
huomattu, ja hän putosi. Viiltävä väristys kulki Zoën kaulaa ja selkää
ja jäseniä pitkin, ja häntä puistatti.

Tuolla korkealla ylimmässä kerroksessa oli Johannes ollut vankina kohta
kaksi vuotta. Ikkunat eivät tarvinneet mitään rautaristikkoja, sillä
alas hyppääminen olisi tuottanut kuoleman, eikä kukaan voinut kiivetä
sinne seinää myöten. Kivilaituri tornin alapuolella vietti virtaan,
ja sen alin reuna ulottui niin kauas, ettei kukaan olisi voinut
voimakkaallakaan hyppäyksellä välttyä sille putoamasta jos olisikin
uhmaillut veteen paiskautumisen kamalaa vaaraa.

Yksinäinen kalastaja istui viettävän laiturin reunalla, missä
nähtävästi alimman, pystysuoran kivikerroksen pieni ulkonema esti häntä
veteen luisumasta. Hänen ruskeat säärensä olivat paljaat korkealle
polvien yläpuolelle, hänellä oli yllään ruskea kalastajan mekko,
villaisesta, vanuttamalla valmistetusta, huovan tapaisesta vaatteesta;
leveä olkihattu, jonka lieret oli ommeltu pienen, tervatusta
purjekankaasta tehdyn kopan ympärille, riippua lupsotti hänen
korvillaan. Hän onki hitaasti virtaavasta vedestä pitkällä vavalla ja
lyhyellä siimalla.

Zoë katseli häntä tarkkaan veneen soluessa hänen ohitseen, ja hän näki,
että mieskin katseli häntä omituisen hattunsa velton lieren alta.

Zoën vasen käsi riippui veneen laidan yli, ja kalastajan kohdalle
tultuaan hän kasteli sormiaan ja nosti ne huolettomasti huulilleen,
ikäänkuin maistaakseen pisaroiden makua. Mies vastasi heti
huiskauttamalla vapaansa kolme kertaa veden yli, heittäen lyhyen siiman
veteen joka kerta. Zoë oli nähnyt hänen suunsa ja leukansa ja harvan
partansa hatun riippuvan reunan alta ja oli kuvitellut tuntevansa
hänet; nyt hän ei sitä enää epäillytkään. Yksinäinen kalastaja oli
Gorlias Pietrogliant, tähtienselittäjä.

Omobono oli häntä tuskin huomannutkaan, sillä hänen oma luontainen
uteliaisuutensa sai hänet tähyilemään yhtenään korkealle tornin
ikkunoihin, siinä toivossa että keisarillinen vanki sattuisi katsomaan
ulos juuri silloin. Hän oli nähnyt keisarin pari kertaa ennen
vallankumousta ja tuumi mielessään, oliko hän mahtanut paljon muuttua
pitkän vankeutensa aikana. Mutta niiden kauniiden, parrakkaiden
kasvojen sijaan, jotka olivat kirjurin muistissa, ilmestyi ikkunaan
nainen, katsellen hetkisen Peraan päin ja vetäytyen sitten kiiruusti
takaisin, nähtyään veneen; hän oli lihavahko, punaposkinen nainen,
ja hänellä oli kreikkalainen yläluokan naisten päähine. Niin paljon
Omobono näki yhdellä silmäyksellä, vaikka ikkuna oli yhdeksänkymmentä
jalkaa hänen yläpuolellaan, ja nainen oli ollut näkyvissä vain muutaman
sekunnin. Omobonolla oli aina ollut hyvät silmät.

Mutta näkemättä ollenkaan koko naista oli Zoë oivaltanut, että
tiedonantoja vangin ja ulkomaailman välillä toimitettiin Gorliaksen
kautta, ja että hänen välityksellään voisi lähettää viestin suoraan
keisarille. Zoë ei puhunut ennenkuin vene oli kulkenut koko palatsin
sivu ja kääntyi Makeaa Vettä kohti.

"Muistattehan sen tähtienselittäjän?" sanoi hän. "Miks'ei hän ole
tullut toista kertaa?"

Omohono lupasi lähettää hänelle sanan heti seuraavana päivänä. Sen
jälkeen oli jonkun aikaa äänetöntä, ja vene lipui virtaa ylös, kunnes
kirjuri puhui jälleen, oikaistakseen viime sanomaansa.

"On parempi ettei hän tule huomenna. Minä käsken hänen tulla
ylihuomenna."

"Miksi?" kysyi Zoë, hiukan hämmästyen.

"Huomenna", sanoi Omobono, "tulee messer Sebastian Polo päivälliselle
isännän luokse. Talossa tulee olemaan hämminkiä."

"Hämminkiä, yhden päivällisvieraan takia?" Zoë puhui epäuskoisesti.

"Minä luulen", sanoi Omobono hiukan arastellen, "ettei hän tule olemaan
ainoa vieras."

"Hän tuo siis tyttärensä mukanaan?" Zoë tunsi värinsä muuttuvan hunnun
alla.

"En tiedä", sanoi kirjuri liehevästi; "mutta useampia vieraita tulee."

Zoë kääntyi kiihkeästi häntä kohti.

"Te saatte määräyksen pitää minut poissa tieltä niinkauankuin he ovat
talossa", sanoi hän. "Isäntä lähettää minulle teidän kauttanne käskyn
olla näyttäytymättä ikkunassani!"

"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" huusi Omobono torjuen. "Olen
varma, että isäntä mieluummin pyytää vieraitaan tulemaan sisään talon
toiselta puolen, kuin tuottaa teille sellaista, hankaluutta."

Jos hänen tarkoituksensa oli kiukustuttaa Zoëta, niin oli se hänelle
onnistunut, mutta jos hän odotti Zoën päästävän kiukkunsa purkautumaan,
niin hän erehtyi. Zoë oli liian ylpeä, ja hän jo pahoitteli lausumiansa
kiivaita sanoja. Sitäpaitsi ilmoitti hänen suuttumuksensa hänelle
jotakin, mikä hämmästytti häntä ja haavoitti hänen itsekunnioitustaan.
Hän ymmärsi ensi kerran, kuinka mustasukkainen hän oli, ja ettei hän
voinut tuntea sellaista mustasukkaisuutta jollei hän ollut rakastunut.
Hän ei ollut lapsi, ja ilman kovanonnen iskua hän olisi näihin aikoihin
ollut naimisissa jo ainakin kaksi vuotta. Tämä ei ollut mitään
haaveksivaa ja verkkaan hiipivää nuoren tytön päivänsarastusta; hänen
päivänsä oli noussut yhdellä leimauksella vihaisten pilvien keskeltä,
niinkuin se nousee Intiassa kesäkuun puolivälissä, kun lounaismonsuuni
on puhkeamaisillaan ja sade on ihan lähellä.

Ömobonon sanottua lauseensa Zoë nojautui taaksepäin istuimellaan ja
veti vaippansa poimut tiukemmin ympärilleen, ikäänkuin täydellisemmin
erottaakseen itsensä Omobonosta, eikä hän puhunut enää mitään pitkään
aikaan. Kirjuri puolestaan ymmärsi asian, ja sen sijaan että olisi
pahoitellut Zoën moittivaa äänettömyyttä, hän oli hyvillään, kun hänen
uteliaisuutensa oli saanut taas otetuksi askeleen eteenpäin löytöjen
maassa.

Hänen mieleensä johtui, että olisi sangen mielenkiintoista toimittaa
Zoë ja Giustina näkemään toisensa, joskaan ei sen lähempiin tekemisiin
toistensa kanssa. Zeno ei ollut sanonut, että hänen vieraansa tulisivat
maitse eikä vesitse; kirjuri oli vain päätellyt, että hän pyytäisi
heitä tekemään niin, jotteivät he näkisi Zoëta, jos tämä sattuisi
olemaan ikkunansa ääressä. Omobonolla oli valtuus tehdä mitä hän
katsoi tarpeelliseksi taion ja sen sisäänkäytävän kunnossapitämiseksi
neuvottelematta kenenkään kanssa. Se oli osa hänen velvollisuuksiaan.

Oli tavallista korjata tie keväällä. Omobono valitsi juuri sen hetken
työn teettämiseksi, hankki paikalle joukon työmiehiä ja antoi joitakin
yksinkertaisia määräyksiä. Ennenkuin Zeno liesi niitä oli tekeillä,
oli pääsisäänkäytävälle johtava tie sellaisessa kunnossa, että siitä
oli mahdoton kulkea, vaikka kapea käytävä oli jätetty keittiön ovelle
palvelijain ja orjien käytettäväksi. Kirjuri oli äkkiä huomannut
tien olevan niin surkeassa kunnossa, että oli tarpeellista kaivaa
sitä paikoitellen puoli syltä syvältä, missä maa oli pehmeätä, joten
muodostui joukko kuoppia, joiden yli ei voinut mitenkään hevosella
päästä.

"Mikä kumma sai sinut ryhtymään tähän nyt?" kysyi Zeno harmissaan.
"Minähän sanoin sinulle, että messer Sebastian tyttärilleen tulee
huomenna luokseni päivälliselle, ja muutamia muita tuttuja lisäksi."

"Eivät he näe siitä mitään, herra", vastasi kirjuri hämmentymättä.
"Vieraat tulevat aina veneellä, päivällinen syödään toisella puolen
taloa, ja he menevät pois veneellä. Kuinka he voisivat nähdä tietä,
herra? Sehän on toisella puolen pihaa!"

Zeno ei katsonut tarpeelliseksi selittää, että hän oli nimenomaan
pyytänyt Poloa ja toisia vieraita tulemaan maitse, ja hän salasi nyt
harminsa, tai ainakin luuli salaavansa. Mutta Omobonon mentyä omaan
huoneeseensa Zeno kutsutti esijuoksijansa ja käski heidän käydä
jokaisen kutsutun vieraan luona varhain seuraavana aamuna ja sanoa,
että tie oli kaivettu auki ja että heidän täytyi olla hyvät ja tulla
veneillä.

Sitten hän lähti yläkertaan, sillä hän ei ollut nähnyt Zoëta koko
päivänä, ja hänestä oli mieluista syödä illallista hänen kanssaan. Heti
huoneeseen astuttuaan ja nähtyään Zoën hän tunsi, että asiat eivät
olleet oikealla tolalla, mutta hän oli olevinaan mitään huomaamatta ja
istuutui tavalliselle paikalleen.

"Me syömme illallista yhdessä", sanoi hän iloisesti, asettautuen
suureen tuoliinsa ja hykerrellen käsiään niinkuin sellainen, joka on
päättänyt päivätyönsä ja odottaa jotakin hauskaa.

Itse asiassa hän ei ollut tehnyt mitään erikoista ja oli ottanut
suorittaakseen jokseenkin epämieluisan tehtävän. Sillä hän ei halunnut
messer Sebastianin tietävän, että Zoë tai ketään muutakaan naista
oli talossa, ja hän oli nyt pakotettu sanomaan tytölle, ettei tämän
pitäisi näyttäytyä. Tyttö oli hänen laillista omaisuuttaan, ja jos
häntä haluttaisi, voisi hän lukita hänet muutamiksi tunneiksi johonkin
talon toisella sivulla olevaan huoneeseen tai kellariin. Hän sanoi näin
itselleen; ja sadannen kerran hän johti mieleensä Zoën oman kertomuksen
syntymästään ja kasvatuksestaan, mikä oli johdonmukainen ja selvä
ja selitti sekä hänen hienon käyttäytymisensä että sen huolellisen
opetuksen, jonka hän silminnähtävästi oli saanut. Mutta loogillisuus on
usein vähimmän vakuuttavaa silloin kuin se on vastaanväittämättömintä,
ja Zeno pysyi siinä uskossa, että tärkein osa Zoën tarinaa oli yhä
salaisuutena.

Zoë ei nyt vastannut mitään Zenon ilmoitukseen, mutta hän viittasi
Juliaa noutamaan illallisen, ja tyttö hävisi. Ollen pahalla päällä
Zenolle sillä hetkellä, Zoë ihmetteli itsekseen, kuinka hän ollenkaan
saattaisi olla mustasukkainen Giustina Pololle. Hän lisäsi mielessään,
ettei hänen mieleensäkään johtuisi istua ikkunan ääressä nähdäkseen
tämän menevän ohi, enempää kuin tirkistellä häntä avaimenreiästä. Ja
hän toivotti vielä, että Zeno istuisi tunnin tai kaksi siinä missä oli,
virkkamatta sanaakaan, jotta hän voisi näyttää kuinka täydellisesti
välinpitämätön hän oli Zenon läsnäolosta ja että hän saattoi olla ihan
yhtä äänetön kuin tämäkin; ja paljon vanhemmatkin naiset kuin Zoë ovat
kokeneet samanlaisia tunteita.

Mutta Zeno, jonka olo oli rauhaton, oli puolestaan päättänyt olla
iloinen ja huoleton.

"Tänään on ollut kaunis ilma", huomautti hän. "Toivon, että teillä oli
hauskaa aamulla soutelemassa."

"Kiitos", sanoi Zoë, eikä virkkanut sen enempää.

Tämä ei ollut rohkaisevaa, mutta Zeno ei antanut niin helposti perään.

Muutamien hetkien jälkeen hän teki uuden yrityksen.

"Pelkään, ettei kirjurini ole teistä erittäin huvittava", sanoi hän.

Zoë oli kysymäisillään, pitikö hän itse Omobonoa hauskana henkilönä,
mutta hän hillitsi itsensä harmistuneesti tuhahtaen, minkä saattoi
käsittää nauruksi ilman hymyä. Zeno vilkaisi hänen kasvoihinsa
sivultapäin, kohotti silmäkulmiaan eikä sanonut mitään, ennenkuin
orjatytöt toivat illallisen. Sillävälin kuin he toivat pienen
pöydän ja asettivat sen heidän välilleen, hän nojasi taaksepäin
veistokoristeisessa tuolissaan, asetti kaunismuotoiset säärensä ristiin
ja rummutti äänetöntä marssia sormenpäillään polveensa, huolettomuuden
perikuvana. Zoë puoleksi istui, puoleksi loikoi sohvallaan,
näennäisesti kiintyneenä tutkistelemaan yhtä pienen sormensa kynttä,
painaen ja hieroen sitä kevyesti saman käden peukalolla, ja sitten
katsoen sitä taas, ikäänkuin olisi odottanut huomaavansa sen näön
muuttuneen kosketuksesta.

Tytöt asettivat ruoka-astiat pöydälle ja kaatoivat viiniä maljoihin,
ja Zoë alkoi syödä äänetönnä, osoittamatta mitään huomiota Zenolle.
Sellainen on yksi tapa osoittaa välinpitämättömyyttä, ja sekä miehet
että naiset käyttävät sitä, mutta siitä huolimatta se pysyy yhä
hämmästyttävän tehokkaana.

"Mikä teillä on?" kysyi Zeno äkkiä.

Zoë oli olevinaan hämmästynyt ja sitten hymyili kylmästi.

"Oh! tarkoitatte kai, koska minulla on nälkä. Minä olen ollut
ulkoilmassa. Siitä kai se tulee."

Samalla hän otti toisen suuntäyden ja jatkoi syöntiään.

"Ei", vastasi Zeno, katsellen häntä. "En tarkoittanut sitä."

Zoë kohotti kauniita kulmiaan, aivan niinkuin Zeno oli kohottanut
äsken, mutta ei virkkanut mitään ja näytti olevan hyvin kiintynyt
kalan syöntiin. Carlo otti toisen palan, nieli siitä osan hitaasti
ja ajatellen ja joi sitten vähän viiniä, ennenkuin nojasi taaksepäin
tuolissaan ja puhui jälleen.

"Jotakin on tapahtunut", sanoi hän vihdoin hyvin varmasti.

"Todellako?" Zoë oli osoittavinaan hämmästynyttä mielenkiintoa. "Mitä?"
kysyi hän teeskennellyn innokkaana.

"Te ymmärrätte täydellisesti mitä tarkoitan", vastasi Zeno hiukan
ankaralla vivahduksella, sillä Zoën oikullinen tuuli alkoi häntä
kyllästyttää.

Zoë vilkaisi häneen sivultapäin, niinkuin nainen tekee silloin, kuin
kuulee miehen äänensävyn äkkiä muuttuvan eikä ole varma siitä, mitä hän
mahtaa lähinnä senjälkeen tehdä tai sanoa.

"Te ette tee itseänne helposti ymmärrettäväksi, armollinen herra",
sanoi hän hetken epäröimisen jälkeen.

"Asia on varsin yksinkertainen. Minä tapaan teidät huonolla
tuulella -- --"

"Ei suinkaan, minä vakuutan sen!" keskeytti Zoë, osoittaen naisen
pirullista näppäryyttä keskeyttämään miehen puheen juuri itselleen
edullisimmalla hetkellä. "En koskaan elämässäni ole ollut paremmalla
tuulella!"

Tämän todisteeksi hän otti linnun ja hiukan salaattia ja hymyili
suloisesti lautaselleen, jättäen Zenon asiaksi todistaa väitteensä,
mutta tämä ei mennytkään ansaan.

"Sitten teidän kanssanne ei ole helppo elää", tokaisi hän. "Olen
iloinen, että se on lopussa."

"Ottakaa hiukan tätä salaattia!" ehdotti Zoë. "Se on todellakin
suloista!"

"Huomenna minulle tulee joitakin vieraita päivälliselle", sanoi Zeno
kiinnittämättä mitään huomiota hänen kehoitukselleen.

"Minä neuvoisin teitä tarjoamaan heille juuri tällaista salaattia",
vastasi Zoë. "Se ei voisi olla sen parempaa!"

"Minua ilahduttaa, että pidätte siitä. Ruokahoidon jätän Omobonon
huoleksi. Olen tullut puhumaan toisesta asiasta."

"Ei tarvitse!" nauroi Zoë huolettomasti. "Minä tiedän mitä aiotte
sanoa. Säästänkö teiltä vaivan?"

"En voi ymmärtää, kuinka voitte arvata mitä se on --"

"Oh, helposti! Te ette halua ystävienne näkevän minua ja aiotte käskeä
minua olemaan katsomatta ikkunasta, kun he tulevat. Eikö se ollut sitä?"

"Kyllä -- enemmän tai vähemmän --" Zeno oli ihmeissään.

"Niin, sitä se oli", nauroi Zoë. "Mutta se on aivan hyödytöntä, herra.
Minä tulen mitä varmimmin katsomaan ikkunasta, jollette lukitse minua
toiseen huoneeseen. Ja mitä siihen tekoon tulee, niin en alistu siihen
muuten kuin väkisin!"

Hän nauroi jälleen, kovasti huvitettuna siitä pälkäästä, mihin hän
saattoi Zenon. Ja Zeno ei tosiaankaan aluksi tietänyt, miten vastata
hänen itsenäisyysjulistukseensa.

"En voi kuvitella, minkävuoksi te olette niin halukas näyttämään
itseänne ihmisille, joita ette tunne", sanoi hän. "Tai ehkä te
kuvittelette, että he voisivat olla ystäviänne -- arvelette, että jos
he tuntisivat teidät -- mutta sehän on järjetöntä. Olenhan sanonut
teille, että jos teillä on ystäviä maailmassa, niin voitte mennä heidän
luokseen, ja te sanotte ettei teillä ole ketään."

Zoën puheensävy muuttui jälleen, tullen tyttömäisen juonikkaaksi.

"Eihän se tietysti ole mitään muuta kuin uteliaisuutta!" vastasi hän.
"Minä haluan nähdä niitä ihmisiä, joista te pidätte. Onko se niin
luonnotonta? kokonaisen kuukauden ajalla en ole nähnyt ainoatakaan
teidän ystävistänne -- --"

"Minulla ei olekaan monta. Mutta minä pidän arvossa niitä, jotka
minulla on, enkä minä halua johtaa heitä saamaan harhauttavaa käsitystä
itsestäni tai elintavoistani."

"Varsinkaan naispuolisia ystäviänne", lisäsi Zoë, puolittain kysyvästi.

"Niitä ei minulla ole", sanoi Zeno, ikäänkuin lopettaakseen lyhyeen
sellaisen huomautuksenkin.

"Ymmärrän. Te ette halua miespuolisten ystävienne tietävän, että
naisia asuu talossa, niinhän? He ovat epäilemättä kaikki vakavia ja
elähtäneitä henkilöitä, jotka kovasti loukkautuisivat ja pahastuisivat
kuullessaan teidän ostaneen sievän kreikkalaisen orjattaren. Teistähän
oli vähällä tulla pappi, eikö niin? He luonnollisesti asettavat teidät
ajatuksissaan hengellisen säädyn yhteyteen, ja syystä tai toisesta
te pidätte varsin sopivana itsellenne tai liikeasioillenne, että he
niin tekevät! Olen aina kuullut venetsialaisia sanottavan hyviksi
liikemiehiksi!"

"Te olette arvattavasti ainoa ihminen maailmassa, joka uskaltaa sanoa
tuollaista minulle", sanoi Zeno katsoen häneen.

"Mitä minun pitäisi pelätä?" kysyi Zoë jonkinlaisella alistuvalla
vakavuudella.

"Minun vihaani", vastasi Zeno lyhyesti.

"Kyllä ymmärrän, herra. Teidän vihaanne -- mutta pyydän, armollinen
herra, sanokaa minulle miten tuo vihanne ilmenee? Piestäänkö minut,
vai pannaanko kahleisiin ja näännytetään nälkään, vai ajetaanko
pois talostanne ja myydään huutokaupalla? Nämähän ovat tavalliset
rangaistukset tottelemattomille orjille, eivätkö olekin?"

"Minä en ole kreikkalainen", virkahti Zeno kyllästyneenä.

"Jos olisitte", vastasi Zoë, kääntäen kasvonsa poispäin peittääkseen
hymyään, "niin te arvattavasti haluaisitte kiskoa kieleni ulos!"

"Ehkä."

"Se olisi viisas varokeino!" nauroi Zoë.

Zeno katsahti nyt häneen terävästi, sillä sanat kuulostivat
uhkaukselta, joka oli vain puoleksi leikkiä. Zoë tiesi kyllin paljon
voidakseen aiheuttaa hänelle tuhon Andronikuksen taholta, jos
kavaltaisi hänet, mutta Zeno ei uskonut, että hän sitä tekisi, ja
ihmetteli senvuoksi, mihin hän mahtoi tähdätä, sillä hänen kokemuksensa
naisista olivat vähäiset.

"Kuulkaa", sanoi hän, alentaen ääntään vähän. "Minä en ruoski teitä,
minä en näännytä teitä nälkään, enkä minä myy teitä. Mutta jos
kavallatte minut, niin minä tapan teidät."

Zoë kohotti päätään ylpeästi ja katsoi häntä pelottomana silmiin.

"Minä säästäisin teiltä sen vaivan -- jos koskaan kavaltaisin teidät
tai kenen hyvänsä."

"Toinen asia on puhua kuolemasta, toinen kuolla!" Zeno nauroi hiukan
epäuskoisena toistaessaan tuon vanhan italialaisen sananlaskun.

"Minä olen nähnyt kuoleman", vastasi Zoë erilaisella äänensävyllä.
"Minä tiedän mitä se on."

Zeno ihmetteli mitä hän tarkoitti, mutta hän tiesi olevan hyödytöntä
kysellä, ja kotvan aikaa oli äänetöntä. Lamput paloivat tasaisesti
liikkumattomassa ilmassa, sillä illat olivat tyvenet ja viileät,
ja ikkunat olivat suljetut ja verhoilla peitetyt. Verhojen ja
luukkujen läpi kuului hiljaisuudessa ohi soutavan venemiehen laulu,
pitkäveteinen, valittava lyydialainen sävelmä, joka oli Zoëlle tuttu
lapsuudesta saakka.

Mutta Zeno näki kuinka jännitettynä hän kuunteli sanoja. Zoë risti
kätensä tiukasti polvensa ympäri ja kumartui eteenpäin kuullakseen joka
nuotin ja tavun.

    Veet siniset on kuin keisarin tyttären silmät,
    Niiden kristallilammiss' on suolaiset kyyneleet.
    Vesi suolainen on ja makeakin.
    Tuolle puolen veen luo armahain, tän' yönä, tuolle puolen veen --

Ääni häipyi pois, eikä Zoë enää kuullut selvästi sanoja; hetken perästä
hän ei kuullut ääntäkään, mutta kuitenkin hän jännitti kuuloaan vielä
muutamia sekunteja. Vene oli varmaan mennyt ohi, alas Bosporiin päin.

Kokonaisen kuukauden hän oli istunut tässä samassa huoneessa samaan
vuorokauden aikaan, ja monet kerrat hän oli kuullut miesten laulavan
veneissään, joskus tuota samaa vanhaa lyydialaista sävelmää, mutta
kertaakaan eivät he olleet lausuneet noita merkitseviä sanoja. Monet
monituiset kerrat hän oli souturetkillään sivuuttanut Amenan tornin,
mutta tähän päivään saakka ei hän ollut koskaan nähnyt yksinäistä
kalastajaa istumassa laiturin reunalla sen juurella, ja hän oli
huiskauttanut vapaansa kolmasti veden yli hänen ohi kulkiessaan. Ja nyt
hänelle selvisi sisäisen näkemyksen tietä yhdellä välähdyksellä, että
laulaja oli tuo kalastaja eikä kukaan muu, ja että laulu oli tarkoitettu
hänelle eikä kenellekään muulle; ja se oli merkki, jonka hän saattoi
ymmärtää ja johon hänen oli vastattava, jos vain voi; ja oli vain yksi
keino, millä vastata, nimittäin näyttää jotakin valoa.

"On kuuma", sanoi hän, viitaten Julialle. "Avaa suuri ikkuna selälleen
vähäksi aikaa, että raitista ilmaa pääsee sisään."

Julia totteli vikkelästi. Yö oli hyvin pimeä.

"Sitäpaitsi", jatkoi Zoë huolettomasti, kun Zeno katsoi häneen, "tuolla
miehellä on kaunis ääni, ja me saamme vielä kuulla hänen lauluaan."

Ja todellakin, kohta kuin ikkuna oli avattu, kuului laulu jälleen,
jonkun matkan päästä:

    Tuolle puolen veen, luo lemmittyin, hän valvovi nyt, hänen
    silmänsä tähtien joukossa näen.

    Mä pimeässä täällä nyt olen, armahain, mut huomenna päivän
    sun kasvoistasi näen,

    Mä keskipäivän loisteen silmistäsi näen, ja auringon säihkeen
    sun hiuksistasi.

    Tuolle puolen veen, yli sinisen veen, yli suolaisen veen ja
    makeankin --

Jälleen ääni häipyi kuulumattomiin ja heikko airojen loiske ilmoitti
Zoëlle, että sanoma oli ilmoitettu kokonaan ja että Gorlias oli mennyt
pois, jatkaen matkaansa virtaa alas.

Zeno, jonka äidinkieli ei ollut kreikka, ei voinut arvattavasti
ymmärtää paljoakaan laulusta, sillä sellaisilla vanhoilla sävelillä
laulettuja outoja sanoja voi vain syntyperäinen korva erottaa, ja sekin
vain, jos se on erittäin herkkä. Zoën antamaa merkkiä totellen tyttö
sulki ikkunan jälleen ja veti verhot eteen.

"Ymmärsittekö mitä mies lauloi?" kysyi Zeno, itse asiassa hyvillään sen
johdosta, että keskustelu oli keskeytynyt.

"Kyllä", vastasi Zoë kevyesti, "niinkuin tekin luullakseni
ymmärtäisitte italialaisen kalastajan laulua. Mies lähetti sanoman
teille, armollinen herra. Tulkitsenko, mitä hän sanoi?"

"Voitteko?" Zeno naurahti.

"Hän sanoi, että jos te ette koeta pakottaa Arethusaa pysymään poissa
ikkunan äärestä huomenna, niin hän luultavasti tekee niinkuin haluatte
-- luultavasti!"

"Teidän ystävällänne on totta tosiaan hyvät korvat!" Zeno hymyili.
"Mutta hän sanoi vain 'luultavasti'. Se ei ole vielä lupaus."

"Miksi luottaisittekaan halvan orja-raukan lupaukseen, herra?
Ette uskoisi Konstantinopolin ylhäisintä naistakaan samanlaisessa
tapauksessa, vaikka hän vannoisi neljän evenkeliumin kautta! Kuinka
voisi kuvitellakaan, että kukaan nainen jättäisi käyttämättä
tilaisuutta katsoakseen toista, josta hän on utelias!"

"Kuka on tuo toinen?" kysyi Zeno, ei erittäin mielissään.

"Hän on nuori ja kukkea kuin kevät. Hänen tukkansa on samanlainen kuin
kaikkien venetsialais-naisten --"

"Kun kerran olette nähnyt hänet, niin miksi olette niin halukas
näkemään häntä uudelleen?"

"Ahaa! Kas niin! Se on hän! Tiesinhän sen! Hän tulee huomenna tänne
isänsä kanssa."

"Entä sitten? Jos se onkin hän, niin mitä sitten?" kysyi Zeno
kärsimättömästi.

"Ei mitään. Kun kerran myönnätte, että se on hän, en välitä ollenkaan
nähdä häntä. Olen kiltti, eikä teidän tarvitse teljetä minua lukkojen
taakse."

Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi syödä jälleen, nirsosti,
mutta kuitenkin niinkuin hänen olisi yhä ollut nälkä. Zeno katseli
häntä ääneti jonkun aikaa, tuntien ettei hänen kohtaamistaan naisista
kukaan ollut niin helposti vaikuttanut häneen, kukaan ei ollut niin
läikytellyt hänen tunteitaan kuin Zoë, tehden hänet kärsimättömäksi,
rauhattomaksi, vihaiseksi ja anteeksiantavaksi vuorotellen
neljännestunnin kuluessa. Muutama minuutti sitten hän oli ollut niin
harmistunut, että hänellä oli ollut raaka halu lyödä häntä korville;
ja nyt hän olisi paljon mieluummin suudellut häntä, eikä kuitenkaan
huolinut ajatella, kuinka perin helppoa ja laillista hänen olisi ollut
tehdä niin. Tämä oli yksi hänen monia pulmiaan; jos hän puhui Zoëlle
kuin vertaiselleen, sanoi hän olevansa orja, mutta jos hän kohteli
häntä vähääkään siihen tapaan kuin orjaa, niin hänen ylpeä pieni päänsä
keikahti pystyyn ja hänen ilmeensä oli kuin kuningattaren.

Zoë ei ollut koskaan ollut enemmän kuningattaren näköinen kuin
tänä iltana, ajatteli Zeno, vaikka ei ollutkaan mitään erittäin
ruhtinaallista hänen tavassaan syödä hyvin tahmeaa mansikkaa, jonka
hän nosti sakeasta siirapista haarukkapäisellä hopeapuikolla. Hän
teki sen kieltämättä viehkeästi, kääntäen puikkoa taitavasti, niin
että iso siirappipisara levisi marjan ympärille juuri oikeassa
silmänräpäyksessä, lainkaan valumatta. Zeno oli usein nähnyt
keisari Kaarlen puolison syövän muhennettuja luumuja sormin, mikä
ei ollut siistiä eikä miellyttävää nähdä, vaikka se saattoikin olla
ruhtinaallista, koska hän oli oikea keisarinna. Mutta se mikä enimmän
Zenoa miellytti ja saattoi ymmälle, ei ollutkaan Zoën viehkeys eikä
hänen hienostuneet tapansa; salaisuus oli pikemminkin hänen äänensä
pelottomassa sävyssä ja päänsä ylpeässä asennossa, milloin hän oli
loukkautunut, hänen urheiden silmiensä säihkyvässä vastauksessa
ja herkän suunsa jalossa kaaressa; sillä nämä ovat synnynnäisiä
eivätkä opittuja, ja jos niitä lainkaan voitaisiin opettaa, ei niitä
opetettaisi orjille, tuumi Zeno.

Zeno laski päänsä tuolinsa selustan nojaan ja toivoi monta asiaa,
jokseenkin epäyhtenäisesti. Kerrankin elämänsä aikana hän tunsi
suurempaa viettymystä mihin muuhun hyvänsä kuin toimintaan tai vaaraan,
tai johonkin äkilliseen muutokseen; ja tuossa ilkeässä, luontaisessa
velvollisuuden ja viettymyksen ristiriidassa sattui niin, että juuri
tänä iltana hän ei voinut jäädä paikoilleen kuluttamaan, pari kolme
tuntia huolettomassa keskustelussa, kunnes olisi aika mennä alakertaan
ja levolle. Tapa viettää iltansa sillä tavalla oli jo juurtunut häneen
viimeksikuluneen kuukauden aikana enemmän kuin hän arvasikaan; mutta
tänä iltana hän tiesi täytyvänsä murtautua siitä irti, ja kukaties
huomennakin ja pitkän aikaa sen jälkeen, jollei ainiaaksi. Siinä oli
yksi syy, minkä takia häntä oli harmittanut tavatessaan Zoën huonolla
tuulella.

Hän nousi ylös ponnistautuen, ja melkeinpä huoaten.

"Minun täytyy lähteä", sanoi hän, seisoen sohvan vieressä. "Hyvää yötä."

Zoë oli nostanut hämmästyneenä katseensa, kun hän nousi istuimeltaan,
ja nyt hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.

"Nytkö jo? Täytyykö teidän jo mennä?" kysyi hän.

"Täytyy. Minulla on sopimus täytettävänä. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, messer Carlo", vastasi Zoë vienosti ja hiukan
surumielisesti.

Hän ei ollut koskaan puhutellut Zenoa tällä tavoin, niinkuin vertainen
ja venetsialainen, ja tuo sanontatapa sekä äänensävy, millä se
lausuttiin, kiinnitti Zenon huomiota ja pysähdytti hänet juuri kuin
hän oli pois kääntymäisillään. Hän ei virkkanut mitään, mutta hänen
katseessaan näkyi kysymys.

"Olen pahoillani, että suututin teidät", sanoi Zoë, kohottaen kasvonsa
häntä kohti ja hymyillen tuollaista liikuttavaa, epäröivää pikku hymyä,
jolla hento olento pyytää anteeksiantoa ja poikkeuksetta saakin sen,
jollei mies ole suorastaan raaka.

"Olen pahoillani, että annoin teidän nähdä harmini", vastasi Zeno
yksinkertaisesti.

"Jollen minä olisi ollut niin typerä, niin te ette lähtisi näin
varhain!"

Zoën äänensävy oli katuva ja surullisen miettiväinen, ikäänkuin
selitys olisi ollut, vastaanväittämätön mutta nöyryyttävä. Eeva
oli, kokonaisuuteen katsoen, hyvä nainen ja hänen uskotaan olevan
paratiisissa; kuitenkin sukeutui hänestä sillä mitättömällä
harjoituksella, jonka muutaman minuutin keskustelu käärmeen kanssa
hänelle antoi, täysitaitoinen viettelijä, ja hänen maalaismainen
mieltymyksensä omeniin on lähettänyt lukemattomia miljoonia
sammumattomaan tuleen. Oli pelkkä sattuma, että varhaisissa
kreikkalaisissa Luomiskirjan käännöksissä Eevaa aina kutsuttiin Zoëksi,
ja että Zoë Rhangabe oli perinyt vaarallisen yhdenkaltaisuuden tuon
ensimmäisen kauniin -- ja yritteliään -- ihmiskunnan äidin kanssa.

"Minä jäisin, jos voisin", sanoi Zeno. "Mutta minulla on todellakin
sopimus, ja minun täytyy lähteä."

"Onko se hyvin tärkeä, hyvin -- hyvin tärkeä?"

Zeno hymyili nyt Zoëlle, mutta ei vastannut heti. Sen sijaan hän käveli
ikkunan luo, avasi luukut jälleen ja katsoi ulos. Yö oli hyvin pimeä.
Siellä täällä tuikki pieniä valoja Peran taloista, ja liki vedenreunaa
olevat valot loivat pieniä juovia mustaan virtaan. Sittenkuin hänen
silmänsä olivat tottuneet pimeyteen, saattoi Zeno erottaa, että lähellä
marmoriportaita oli vene, ja hyvin heikko vedessä liikkuvien airojen
synnyttämä ääni ilmaisi hänelle, että venemies meloi hiljaa pysyäkseen
kohdalla verkkaan soljuvassa virrassa. Zeno sulki ikkunan jälleen ja
kääntyi takaisin Zoëhen päin.

"Kyllä", sanoi hän, vastaten Zoën viimeisiin sanoihin tämän väliajan
jälkeen, "se on hyvin tärkeä. Jollei se olisi, en menisi ulos tänä
iltana."

Hän aikoi siis lähteä ulos kaupungille. Zoë tiesi, että hän harvoin
poistui talostaan pimeäntulon jälkeen, eikä hän voinut olla asettamatta
hänen lähtöään Pololle ja tämän tyttärelle seuraavaksi päiväksi
annetun kutsun yhteyteen. Zoën mielikuvitus punoi heti langan
epätodennäköisyyksien kuilujen yli ja riensi tuota keijukaissiltaa
pitkin niiden takana olevaan mahdottomuuksien maahan. Zeno kihlautuisi
huomenna Giustinan kanssa, hänen täytyi nyt lähteä järjestämään jotakin
naimasopimuksen kanssa yhteydessä olevaa tärkeää seikkaa; tai hän
oli jo kihloissa; niin, ja hän viettäisi häänsä huomenna ja toisi
morsiamensa kotiin; Zoë kuulisi yksinäisiin yläkerran huoneisiinsa
alhaalla juhlivien häävieraiden iloisen hälinän --

Kun lanka katkesi, jättäen hänet keskelle epätodellisuutta,
värähtelivät hänen huulensa ja hän oli hiukan kalpea. Zeno seisoi hänen
vieressään, pitäen hänen kättään.

"Hyvää yötä, Arethusa", sanoi hän äänellä, joka säikytti Zoëta.

Sanat kuulostivat siltä, kuin olisivat ne olleet "jää hyvästi", sillä
sitä ne saattoivat merkitä; Zeno tiesi sen, ja Zoë arvasi sen.

"Te menette pois!" huudahti Zoë, hypähtäen pystyyn ja nykäisten kätensä
pois Zenon kädestä tarttuakseen hänen ranteeseensa.

"En, jos vain voin sitä auttaa", vastasi Zeno. "Mutta te ette ehkä näe
minua huomenna."

"Enkö illallakaan?" kysyi Zoë suuren levottomuuden vallassa. "Enkö
sittenkään kuin he ovat menneet?"

"En voi sanoa", vastasi Zeno vakavasti. "Ehkä ei."

Zoë päästi irti hänen ranteensa ja kääntyi poispäin.

"Te menette naimisiin", sanoi hän matalalla äänellä. "Minä olin varma
siitä."

"En!" vastasi Zeno painokkaasti. "En suinkaan!"

Zoë kääntyi jälleen häneen päin; hänen mieleensä ei johtunut epäillä
Zenon sanaa, ja hänen silmänsä tekivät toisen kysymyksen kiihkeän
levottomina, mutta Zeno ei suostunut vastaamaan siihen. Hän toisti vain
nuo kolme sanaa, hyvin hellästi ja vienosti:

"Hyvää yötä -- Arethusa!"

Zoë tiesi, että se merkitsi jäähyväisiä, vaikk'ei Zeno tahtonut sitä
sanoa; hän ei nyt enää arvaillut Zenon tarkoituksia. Mutta hän oli
ylpeä. Zeno ei saisi nähdä, kuinka kovasti häneen koski.

"Hyvää yötä", vastasi hän. "Jos menette pois, niin -- hyvästi."

Hänen äänensä oli murtua, mutta hän puristi huulensa tiukasti
yhteen saatuaan lausutuksi viimeisen sanan, ja vaikka kyynelet
tuntuivat polttavan hänen aivoissaan, ei hän tahtonut vuodattaa niitä
niinkauankuin Zeno katsoi häneen.

"Jumalan haltuun", sanoi Zeno, niinkuin sanotaan pitkälle matkalle
lähtiessä.

Jälleen hän oli kääntymässä pois Zoën luota, aikomatta katsoa
taaksensa; mutta se oli enemmän kuin Zoë jaksoi kestää. Pelon ja tuskan
sisällisessä myrskyssä hän oli äkkiä tullut tietämään, että hän rakasti
todella Zenoa enemmän kuin omaa sieluaan, ja juuri samalla hetkellä
tämä oli lähdössä hänen luotaan pitkäksi aikaa, ehkä ainaiseksi. Hän
ei voinut sitä kestää, ja hänen ylpeytensä murtui. Hän tarttui Zenon
käteen juuri kuin hän kääntyi lähteäkseen, ja piti siitä kiinni.

"Ottakaa minut mukaanne!" huusi hän. "Oi, älkää menkö pois ja jättäkö
minua tänne!"

Kolmen sekunnin äänettömyys.

"Minä tulen takaisin", sanoi Zeno. "Jos olen elossa, niin tulen
takaisin."

"Te menette vaaraan!" Zoën käsi puristi tiukemmin Zenon kättä, ja hänen
kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi.

Zeno ei tahtonut vastata, mutta hän taputti Zoën rannetta lempeästi,
koettaen viihdyttää hänen levottomuuttaan. Hän näytti varsin
rauhalliselta sillä hetkellä, mutta hän tunsi sydämensä hitaan,
täyteläisen tykytyksen ja paisuvan valtimon hyrskyn kaulassaan. Hän
ei ollut arvannut ennenkuin tänä iltana, että Zoë rakasti häntä; hän
oli liian vilpitön, ja aivan liian varma siitä, että hän itse ei voisi
orjaa rakastaa. Nytkään vielä hän ei tahtonut sitä myöntää, mutta
hän tiesi, että käsi, jota Zoë piteli, ei ollut tunnoton; se pusersi
vastaukseksi tiukemmin Zoën kättä ja veti sitä häneen itseensä päin,
sen sijaan että olisi sysännyt sen pois, kunnes se viimein oli ihan
liki hänen rintaansa.

"Oi, antakaa minun lähteä mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" toisti
Zoë, pyytäen koko sydämensä hartaudella.

Zeno ei nyt ajatellut vaaraa, hän oli unohtanut sen niin täydelleen,
että hän tuskin kiinnitti huomiota Zoën sanoihin tai hänen kiihkeään
pyyntöönsä. Sanat olivat kadottaneet merkityksensä ja arvonsa, niinkuin
taistelun telmeessä, ja tulinen virta syöksyi hänen käsivarttaan
myöten Zoën käteen. Se oli ollut kylmä; nyt se oli kuuma ja tykähteli
omituisesti.

Sitten hän päästi Zoën käden irti ja otti häntä kaulasta äkkiä, miltei
väkivaltaisesti, ja käänsi hänen kasvonsa ylöspäin omia kasvojaan
vasten; mutta Zoë ei pelästynyt, ja hän hymyili Zenon pitäessä häntä.

"En minä aikonut rakastaa sinua!"

Zeno piti hänestä yhä kiinni sanoessaan tämän; Zoë kohotti molemmat
kätensä ja tarttui hänen ranteisiinsa, mutta ei irrottaakseen itseään;
päinvastoin hän painoi Zenon käsiä lujemmin kaulaansa vasten, ikäänkuin
saadakseen ne kuristamaan sen.

"Minä toivoisin, että te tappaisitte minut nyt!" huudahti hän,
heikolla, onnesta vapisevalla äänellä.

Zeno naurahti hiljaa ja ravisti häntä pikku-hiukkasen, niinkuin
voimakas mies ravistelee leikitellen lasta, mutta Zoën silmät vetivät
häntä yhä lähemmäksi.

"Se olisi niin helppoa nyt", Zoë miltei kuiskasi, "ja minä olisin niin
onnellinen!"

Sitten he suutelivat; ja huultensa koskettaessa toisiaan he sulkivat
silmänsä, sillä he olivat liian lähellä nähdäkseen toisiaan enää. Zoën
pää vaipui taaksepäin Zenon käsivartta vasten, sillä hän oli miltei
pyörryksissä, ja Zeno laski kätensä vienosti hänen otsalleen ja työnsi
syrjään hänen hiuksensa ja katsoi häneen kauan.

"En aikonut rakastaa sinua", sanoi hän jälleen.

Zoën huulet olivat yhä raollaan, hentoina kuin ruusunlehdet kasteen
laskiessa, ja hänen silmänsä kiilsivät, kun hän avasi ne kuullessaan
Zenon äänen.

"Oletteko pahoillanne?" kysyi hän heikosti.

Zeno suuteli kysymyksen hänen huuliltaan, ja Zoën oikea käsi pujahti
hänen ruskealle kaulalleen ja kiertyi sen ympäri ja veti sitä
puoleensa, painaakseen suudelman lähemmäksi; ja sitten se piti Zenon
päätä alhaalla, sillävälin kuin hän siirsi päätään voidakseen kuiskata
hänen korvaansa:

"Sehän oli vain siksi, että olitte vihoissanne", sanoi hän. "Ettehän
mene todella ulos tänä iltana? Sanokaa, ettehän!"

Zeno ei tahtonut vastata ensin ja koetti suudella häntä uudelleen,
mutta Zoë ei antanut, vaan työnsi häntä etemmäksi, kunnes saattoi nähdä
hänen kasvonsa. Zeno vastasi hänen katseeseensa rehellisesti, mutta
pudisti päätään.

"Sen täytyy tapahtua tänä iltana, eikä minään muuna iltana", sanoi hän
vakavasti. "Olen tehnyt sopimuksen ja antanut sanani. En voi rikkoa
sitä, mutta minä tulen takaisin."

Zoë luisui irti hänen käsistään ja istuutui leveälle sohvalle, tyynyjä
vasten.

"Te menette vaaraan", sanoi hän. "Te ette kukaties palaa. Te sanoitte
niin."

Zeno koetti nauraa, ja vastasi huolettomalla äänellä:

"Olen palannut paljon vaarallisemmiltakin retkiltä. Sitäpaitsi minulle
tulee huomenna vieraita -- sekin on hyvä syy varoa saamasta surmaansa!"

Hän seisoi Zoën vieressä, toinen käsi puoleksi työnnettynä väljään
vyöhön. Zoë tarttui kiinni toiseen, joka riippui alhaalla, ja katsoi
ylöspäin hänen kasvoihinsa, yhä pyytäen:

"Voi, älkää, älkää menkö tänä iltana!"

Zeno pudisti yhä päätään; ei mikään voinut häntä horjuttaa, hän menisi
kaikesta huolimatta. Surkea katse tuli Zoën silmiin niiden vedotessa
turhaan Zenon silmiin, ja äkkiä hän päästi irti Zenon käden ja upotti
kasvonsa pehmeään nahkatyynyyn.

"Te olitte saanut minut unohtamaan, että olen vain orja!" huudahti hän.

Tyyny vaimensi hänen ääntään, ja lausetta katkaisi nyyhkytys, jota ei
kuitenkaan seurannut kyyneliä.

"Minä menisin tänä iltana, vaikka oma äitini pyytäisi minua jäämään",
vastasi Zeno.

Zoë käänsi päätään kohottamatta sitä ja katsoi häneen sivultapäin.

"Sitten teidän menostanne riippuu paljon", sanoi hän, kysyvä sävy
äänessä. "Jos olisi kysymys vain teistä itsestänne, teidän huvistanne
tai teidän rahoistanne, niin te ette kieltäisi oman äitinne pyyntöä!"

Zeno kääntyi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, mutta ei sanonut
mitään vastaukseksi. Eräs ajatus alkoi sarastaa Zoën mielessä.

"Mutta jos olisi kysymys teidän kotimaastanne -- Venetsiasta --"

Zeno katsahti häneen terävästi kääntyessään häneen päin kävellessään,
ja hän hidasti askeleitaan. Zoë odotti hetken ennenkuin jatkoi
puhettaan, katseli alas, hypisteli miettiväisenä silkkivaatteen poimuja
polvellaan, ja nosti taas äkkiä katseensa ylös, ikäänkuin jokin aate
olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

"Ja vaikka minä olen vain rahalla-ostettu orjanne", sanoi hän, "en
estäisi teitä silloin. Minä tarkoitan, etten edes koettaisi pidättää
teitä antautumasta vaaraan -- Venetsian puolesta!"

Zoën pää oli nyt ylpeästi pystyssä, ja viimeiset sanat helähtivät
äänellä, joka tunki suoraan Zenon sydämeen. Hän ei ollut kaukana Zoësta
tämän lausuessa niitä. Viimeinen tavu ei ollut vielä häipynyt ilmaan,
kun hän jo piti Zoëta sylissään nostaen hänet kohoksi lattiasta, ja
hänen suudelmansa satoivat Zoën huulille ja silmille ja hiuksille. Zoë
nauroi hiljaa nostattamalleen myrskylle.

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi Zeno yhä uudelleen vienosti, rajusti ja
riemukkaasti vuorotellen.

Zoëkin rakasti häntä, ja ihan yhtä intohimoisesti juuri sillä hetkellä;
jokainen suudelma herätti syvän ja suloisen väristyksen, joka sai koko
hänen ruumiinsa värähtelemään hurmauksesta, ja jokainen noiden kolmen
toistamistaan toistetun sanan tavu helkkyi kuin hopeatorven ääni hänen
sydämessään. Mutta kaiken tämän ohellakin hänen ajatuksensa kiisivät
kulkuaan, seuraten jo Zenoa lähestyvien tuntien retkille.

Kun nainen rakastaa miestä, sisältyy siihen aina sellainen tunne, että
hänen täytyy ehdottomasti tietää tarkoin missä mies milloinkin kulkee,
kohta kuin hän on poissa hänen näkyvistään. Jos olisi mahdollista, ei
mies saisi koskaan lähteä kotoaan muuten kuin lupalippu ja poliisi
mukanaan, ja etsivä perässä pitämässä silmällä molempia. Mutta jos
mies vaatii itselleen vastaavaa oikeutta pitää silmällä hellyytensä
esinettä, nostattaa se tämän kiukkuiseen raivoon. Ja vaikea on
ratkaista, millainen nainen loukkautuu enimmän vakoilusta, valkeuden
enkelikö, pimeässä kulkeva tenhotarko, vai puol'viaton keimailija.

Zoë todella rakasti Zenoa syvemmin sillä hetkellä, koska tuo ihana
suudelmien ryöppy, jonka hänen sanansa olivat saattaneet purkautumaan
hänen pienen vastustelemattoman päänsä ylle, toi mukanaan varmuuden
siitä, ettei Zeno aikonut mennä viettämään loppuiltaa Sebastian Polon
talossa. Näin ainakin markkinakujanteen sadunkertoja sen käsittää;
mutta totuus on, ettei yksikään mies ole koskaan todella ymmärtänyt
naista. On epävarmaa, ymmärtääkö kukaan nainenkaan toista naista; on
epäiltävää, ymmärtääkö kukaan nainen omaa luonnettaankaan; mutta yksi
seikka on varma, kiistämätön -- jokainen nainen, joka rakastaa miestä,
uskoo, tai sanoo ainakin miehelle, että tämä auttaa häntä ymmärtämään
omaa itseään. Tämä osoittaa, etteivät miehetkään ole kokonaan
hyödyttömiä.

Kuitenkin, tehdäksemme Zoëlle oikeutta, hänen ilossaan oli
toisenkinlainen aines. Hän oli kauan odottanut saadakseen tietää, että
Zeno aikoi vapauttaa Johannes-keisarin, jos mahdollista, ja Zeno oli
antanut kaikkiin hänen kyselyihinsä vastauksia, jotka eivät ilmaisseet
hänelle mitään. Hän oli varma siitä, ettei Zeno edes tiennyt niitä
tunnussanoja, joita salaliittoteiset keskenään käyttivät, mutta joiden
keksimiseen supistuikin melkein kokonaan se työ, minkä he kahdessa
vuodessa olivat saaneet aikaan. Joko Zeno tunsi ne tahi ei, oli hän nyt
vihdoinkin valmis toimimaan, ja se teko, josta Konstantinopolin kohtalo
riippui, oli aiottu pantavaksi täytäntöön sinä yönä. Ennen aamunkoittoa
olisi ehkä Mikael Rhangaben kuolema kostettu, kuin myöskin kyria Agatan
ja Zoën itsensä kärsimät vääryydet.

"Minä tahdon auttaa teitä", sanoi Zoë, kun Zeno antoi hänen puhua.
"Sanokaa, kuinka aiotte tehdä sen."

"Veneellä ja köydellä", vastasi Zeno.

"Ottakaa minutkin! Minä istun ihan hiljaa pohjalla. Minä vartioin; ei
kenelläkään ole parempia silmiä tai korvia kuin minulla."

"Kauniimpia, tarkoitat kai!"

Zeno sulki hänen silmänsä huulillaan ja suuteli kumpaakin pientä
korvannipukkaa. Mutta Zoë liikehti maltittomasti hänen sylissään,
nauraen hiljaa, mihin sisältyi monta merkitystä -- että hän oli
onnellinen ja että hän rakasti Zenoa, mutta että suudelma ei ollut
mikään vastaus siihen mitä hän juuri oli sanonut, ja että Zeno ei saisi
suudella häntä uudestaan ennenkuin oli vastannut hänelle sanoilla.

"Ottakaa minut!" toisti Zoë.

"Tämä on miehen työtä", vastasi Zeno. "Sitäpaitsi se on vain yhden
miehen työtä, eikä useamman."

"Jonkun täytyy vartioida alhaalla", huomautti Zoë.

"Onhan venemies. Mutta vartioiminen on hyödytöntä. Jos joku yllättää
minut tornissa, voin pelastaa nahkani; mutta jos vihollinen tapaa minut
veden puolelta, on leikki lopussa. Se on ainoa vaara."

"Se on ainoa vaara", toisti Zoë, enemmän itsekseen kuin Zenolle.

Zeno näki, että Zoë oli nyt ymmärtänyt, ja ettei hän tahtonut koettaa
pidättää häntä kauemmin eikä uudestaan pyytää päästä mukaan. Zoë
saattoi häntä eteisen ovelle kutsumatta tyttöjä ja erosi hänestä siinä,
hyvin rauhallisesti.

"Jumalan haltuun!" sanoi hän hyvästiksi.

Kun Zeno ehti ulommalle ovelle ja katsahti taaksensa, oli Zoë jo mennyt
sisälle ja lampun tyyni valo lankesi raskaiden oviverhojen poimuille.



X LUKU.

Zeno poistui talostaan äänettömästi puoli tuntia myöhemmin, muutettuaan
vaatteensa. Hän oli nyt kevyesti puettu tummiin ihomyötäisiin housuihin
ja tiukkahihaiseen, pehmeään kauriinnahkanuttuun, päässä oli hänellä
villainen päänmukainen patalakki, eikä hänellä ollut muita aseita kuin
hyvä puukko, jonka tuppi oli kiinnitetty vyöhön selän taakse, niinkuin
merimiehellä, kun hän kiipeää ylös laittamaan jotakin taklauksessa.
Yö oli viileä, ja hänellä oli avara viitta hartioillaan, valmiina
pudotettavaksi pois heti kuin tarvittiin.

Oli pilkkopimeä, kun hän tuli ulos, ja valossa oltuaan hän saattoi
tuskin erottaa vedenreunaan johtavia valkeita marmoriportaita. Hän oli
menettää tasapainonsa viimeisellä, ja kun hän astui joutuisasti venettä
kohti, pelastuakseen kaatumasta, ei hän voinut nähdä sitä lainkaan ja
hän tunsi suurta helpotusta huomatessaan päätyneensä perätuhdolle eikä
veteen.

"Gorlias!" kuiskasi hän, eteenpäin kumartuneena.

"Täällä olen", vastasi tähtienselittäjä-kalastaja.

Keveä venonen suikahti pimeyteen, rannasta poispäin, sen sijaan
että olisi ottanut suuntansa suoraan Blachernaeta kohti. Muutamien
minuuttien kuluttua Gorlias lepuutti airojaan. Zeno oli tottunut
pimeään ja saattoi nyt nähdä hänet aivan selvästi. Molemmat miehet
tähystelivät ympärilleen ja kuulostivat toisten airojen loiskintaa,
mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut; he olivat yksin vesillä.

"Onko kaikki valmiina?" kysyi Zeno matalalla äänellä.

"Kaikki. Kun merkki annetaan, on yli kahdeksansataa miestä Blachernaen
edustalla muutamissa minuuteissa. Viidetkymmenet tikapuut on
raunioituneissa taloissa kaupungin muurin luona. Rahoilla on ollut
henkikaartiin erinomainen vaikutus, sillä useimmat heistä olivat
illalla juovuksissa ja nukkuvat nyt. Tornissa nukkuu kapteeni myöskin,
sillä hänen vaimonsa näytti punaista valoa tunti sitten. Hän sai
ooppiumikäärön viime yönä langan avulla."

"Entä Johannes itse? Onko hän valmis?"

"Hän on arka, mutta hän panee kyllä henkensä alttiiksi päästäkseen pois
tornista. Siitä voitte olla varma!"

"Onko teillä kaikki mitä tarvitsemme? Siimanuora, väkipyörä, ja
molemmat köydet? Ja kori? Onko kaikki valmiina tuolla keulassa?"

"Kaikki, tarkalleen niinkuin määräsitte, ja köysi valmiina
lapettavaksi."

"Antakaa mennä sitten."

"Jumalan nimeen", sanoi Gorlias, laskien aironsa jälleen veteen.

"Aamen", vastasi Zeno rauhallisesti.

Airoihin oli kitinän estämiseksi kiedottu riepuja hankatappien
kohdalle, ja Gorlias oli erinomainen soutumies. Hän upotti aironlavat
virtaan niin sievästi, että syntyi tuskin karettakaan, ja veteli
pitkin, tasaisin ottein, pitäen veneen oikeassa suunnassa hajallaan
tuikkivien kaupungin valojen mukaan.

Zenokin katseli valoja, istuen taaksepäin nojautuneena veneen
perässä ja punniten suunnitelmansa viimeisiä yksityiskohtia. Kaikki
riippui siitä, että vanki saataisiin pois Amenan tornista äkkiä,
ja hän uskoi voivansa suorittaa sen ilman suuria vaikeuksia. Ensi
silmäyksellä saattoi näyttää mielettömyydeltä yrittää vallankumousta
vain kahdeksansadan miehen aseellisella kannatuksella kymmentä tai
viittätoistatuhatta vastaan, mutta Zeno tiesi millaisia miehiä he
olivat ja miten syvästi koko armeija, henkikaartia lukuunottamatta,
vihasi Andronikusta. Henkikaarti ryhtyisi epäilemättä taisteluun
ja kukaties kaatuisi viimeiseen mieheen, sillä heillä oli kaikki
menetettävänä, eivätkä he odottaneet armoa; mutta lähinnäseuraavien
parin tunnin ajan olisivat useimmat heistä yhä avuttomina unen
valloissa juominkiensa jälkeen, ja jos he heräisivätkin, olisivat he
tuskin sellaisessa kunnossa, että kykenisivät puolustamaan itseään.
Heille oli päälliköiden tietämättä jaettu rahaa, jonka muka sulttaani
Amurad Vähästä-Aasiasta oli lähettänyt. Sulttaani oli usein ennenkin
suvainnut pitää kaartia mielisuosiossa, eivätkä sotilaat ihmetelleet.
Sitäpaitsi he välittivät sangen vähän, mistä rahat tulivat, kunhan se
vain tuli heidän käsiinsä ja he saattoivat hankkia sillä juomista,
sillä he eivät olleet kohtuullisia kreikkalaisia tai italialaisia;
useimmat heistä olivat hurjia raakalaisia, jotka pitivät juonnista
enemmän kuin syönnistä ja tappelusta enemmän kuin juonnista, niinkuin
sananparsi kuuluu.

Lähes parikymmentä minuuttia Gorlias souti tasaisesti vastavirtaan.
Sitten hän hiljensi vauhtia ja ohjasi veneen hitaasti tornin juurelle.

Ikkunat olivat nyt kaikki pimeinä, ja tornin mahtava ruho kohosi ylös
yöhön, kunnes huippu hukkui mustaan taivaaseen. Niinä tunteina, jotka
Gorlias oli ongiskellut laiturilla, oli hänen onnistunut kiilata kivien
väliin vahva tamminappula; hän löysi sen heti pimeässä, astui maalle
ja kiinnitti veneen siihen kokkaköydestä. Hänen paljaat jalkansa
tarttuivat viettävään pintaan kuin kärpäsen jalat sileään seinään; hän
veti veneen pitkin laituria parraslaudasta pidellen ja ojensi toisen
kätensä auttaakseen Zenoa maalle. Mutta venetsialainen ei ollut sen
tarpeessa, vaan seisoi samassa tuokiossa kumppaninsa rinnalla. Vasta
silloin, kokonaisen sekunnin tapahtuman jälkeen, hän huomasi astuneensa
jollekin omituisen pehmeälle ja samalla joustavalle ja vastustavalle,
joka oli keskiveneen pohjalla purjekankaalla peitettynä. Tämä äkillinen
muisto tuntui elävästi siltä, kuin olisi hän tietämättään astunut
veneestä noustessaan toisella jalallaan ihmisruumiille. Hän oli ottanut
pois kenkänsä, mutta hänen sääryksiensä kangaspohjat olivat paksut,
eikä hän voinut sanoa varmasti, mihin hän oli koskettanut. Sitäpaitsi
hänellä ei ollut aikaa tuumiskella, mitä Gorliaksella mahtoi veneessä
olla siimanuoransa ja köysikäärönsä Iisaksi.

Gorlias kuroitti nyt siimanuoran pään rannalle ja otti sen hampaisiinsa
kiivetäkseen laiturin kaltevaa sivua ylös käsillään, apinan tavoin.
Muutamassa sekunnissa hän oli löytänyt ylhäältä pimeästä riippuvan
nyörin pään, johon oli sidottu pieni kivi, ettei ilmanhenki puhaltaisi
sitä syrjään. Tähän nyöriin hän sitoi siimanuoran. Ennenkuin tämä
oli tehty, ei kumpikaan mies ollut synnyttänyt pienintäkään ääntä,
joka olisi voinut kuulua ylös, mutta nyt Gorlias antoi merkin. Se oli
erään pienen, sievän, Italian ja Itämaiden raunioituneissa taloissa
asustavan pöllön huuto, yksi ainoa pehmeä ja sointuva sävel, joka
toistui säännöllisten väliaikojen jälkeen. Linnun päästämänä se on
aina sellainen, mutta merkkiä antaessaan Gorlias vihelsi sen kullakin
kerralla kahdesti eikä yhdesti. Ei mikään luonnollinen pöllö tehnyt
koskaan niin, mutta saattoi olla melkein ehdottoman varma siitä, ettei
kukaan huomaisi erotusta, jos joku sen kuulisikin, paitsi se henkilö,
jolle merkki oli tarkoitettu.

Hän ei ollut vihellellyt enempää kuin neljännesminuutin, kun hän tunsi
rihman soluvan ylöspäin sormiensa välitse, ja sen perästä siiman. Hän
juoksutti viimeksimainitun kouransa lävitse ollakseen varma siitä,
ettei se sekaantunut ja mennyt sykkyrään, vaikka hän oli vartavasten
valinnut sellaisen, joka oli ollut käytännössä pitkän ajan, ja oli
säilyttänyt sitä kuivassa paikassa viikon ajan.

Zeno oli pudottanut viittansa veneen perään ennen maalle astumistaan,
ja hän istui nyt veden reunassa kädet juoksevalla siimalla, valmiina
tarttumaan sen päähän kohta kuin se tulisi, siinä tapauksessa ettei se
jo olisi ollut kiinnitetty köyteen, jonka oli määrä seurata sitä. Mutta
Gorlias oli tehnyt sen edeltäkäsin, jotta ei vähääkään aikaa kuluisi
hukkaan, ja hetken kuluttua Zeno tunsi siiman käyvän kireälle, kun se
alkoi vetää mukanaan itse köyttä.

Köydessä oli yksinkertaisia solmuja aina kahden jalan päässä
toisistaan, kiipeämistä varten, ja vyyhteämisen sijaan oli Gorlias
suoltanut sen rivittäin etuteljoille, niin että se tuli maihin selvänä.
Mikä tähtienselittäjän alkuperäinen ammatti lienee ollutkin, näkyi
selvästi, että hän ymmärsi käsitellä köyttä yhtä hyvin kuin jos hän
olisi ollut merillä. Ja Zeno, joka oli yhtä paljon merimies kuin
soturikin, ymmärsi siitä nopeudesta, jolla köyttä lapettiin ylös, että
jokseenkin vahva henkilö oli sen toisessa päässä, korkealla tornin
ylimmässä kerroksessa. Köyden pää tuli pikemmin kuin hän odottikaan,
ja heikko ääni, joka syntyi jonkun esineen tarttuessa ja kolahtaessa
veneen sisälaitaa vasten, toi Gorliaksen paikalla vedenreunaan.

"Väkipyörä on kiinni köyden päässä", kuiskasi hän; "ja toinen köysi
on jo pujotettu pyörään, kori toisessa päässä. Kun pääsette ylös,
on teidän hilattava ylös kiipimäköysi ja kiinnitettävä väkipyörä --
ymmärrättehän."

"Tietysti", vastasi Zeno; "olen ollut merellä."

"Viheltäkää, kun olette valmis, ja minä vastaan. Kun hän tulee alas,
voin minä pidättää köyttä antamalla sen kulkea sileän kiven ympäri,
jonka olen löytänyt tornin kulmalta. Teidän tulee laskeutua alas
kiipimäköyttä myöten samalla haavaa ja ohjata koria niin hyvin kuin
voitte jalallanne."

"Kyllä. Onko kaikki jo kiinni ylhäällä?"

Gorlias kuunteli.

"Ei vielä", kuiskasi hän. "Odottakaa merkkiä." Se tulikin hetken
perästä, pöllön huuto kahdesti toistettuna, niinkuin Gorliaskin
oli sen viheltänyt. Zeno kuuli sen ja alkoi kiivetä, Gorliaksen
vakuuttaessa köyttä, vaikka se oli tuskin ollenkaan tarpeellista.
Nuori venetsialainen kiipesi ylös, vastaten jaloillaan seinästä ja
siirrellen käsiään vuorotellen köyttä pitkin, niinkuin olisi kiivennyt
sileää pylvästä tukihihnan avulla. Kun hän oli kaksikymmentä jalkaa
laiturin yläpuolella ja oli nopeasti häipymässä pimeyteen, liikahti
veneessä jokin, ja valkoiset kasvot kurkistivat varovasti partaan
yli. Ne olivat naisen kasvot. Zeno oli astunut hänen päälleen koko
painollaan veneestä noustessaan, mutta hän ei ollut äännähtänytkään.
Hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeyden, seuraten Zenon huimaavaa
ylöspäin-nousua. Pian hän ei voinut enää nähdä häntä eikä kuulla hänen
vaatteellaverhottujen jalkainsa pehmeää kahnausta, hänen asettaessaan
niitä kiviä vasten.

Ylös hän kohosi, korkeammalle ja korkeammalle. Gorlias vakuutti köyden
alapäätä, pitäen jalkaansa väkipyörällä, jottei se nytkähtelisi kivillä
ja synnyttäisi kolinaa. Hän saattoi tuntea jokaisen Zenon liikkeen
köyttä myöten; ja vaikka hän oli nähnyt monta urotyötä elämänsä aikana,
ihmetteli hän sellaisen miehen hengästymättömyyttä ja kestävyyttä, joka
saattoi kiivetä niin korkealle koukistamatta kertaakaan säärtään köyden
ympäri levätäkseen ja hengähtääkseen. Mutta Carlo Zeno ei pysähtynyt
kertaakaan, ennenkuin hänen jalkansa olivat ylimmän kerroksen hiukan
ulkonevalla reunakkeella ja kätensä kivisellä ikkunakynnyksellä.

Kun hän syöksähtäen vetäisi itsensä ylös, olivat hänen kasvonsa
vähällä iskeä rintaan rotevaa naista, joka seisoi ikkunan ääressä
häntä vastaanottamassa. Zeno näki himmeästi hänen ulkopiirteensä,
sillä huoneeseen tuli heikko valaistus pienestä lampusta, joka oli
asetettu lattialle pitkulaisen huoneen etäisimpään nurkkaan. Torni oli
neliskulmainen, mutta huoneen pohjoissivusta oli seinällä erotettu
kapea eteishuone, johon portaiden yläpää avautui. Ainoa ovi oli tässä
väliseinässä. Zeno katseli ympärilleen hengähtäessään, ja hän huomasi
korkeavartisen, pitkäpartaisen miehen, joka seisoi ikkunan toisella
puolella ja näytti haluavan litistää itsensä vasten seinää, ikäänkuin
peläten tulevansa nähdyksi ulkopuolelta, niinkin korkealla ja pimeässä.

Nainen astui askeleen taaksepäin, ja Carlo nosti toisen säärensä
ikkunakynnyksen yli ja työntyi sisään. Hän otti patalakkinsa päästään
ja kumarsi syvään vangitulle keisarille, ennenkuin puhui kuiskaamalla
naiselle.

"Minä hilaan ylös korin", sanoi hän ja kävi käsiksi köyteen tehdäkseen
niin.

Mutta parrakas pitkä mies kosketti häntä olkapäähän ja puhui matalalla
äänellä.

"Meidän on puheltava vähän", sanoi hän.

Zeno tuskin käänsi päätään eikä herennyt hilaamasta köyttä. Alhaalla
Gorlias ohjasi väkipyörää erilleen seinästä, jottei se sattuisi kiviin
ja synnyttäisi kolinaa.

"Nyt ei ole aika puhella", sanoi Zeno. "Kun Teidän Majesteettinne on
vapaana ja turvassa, voimme puhella mielin määrin."

Solmuilla varustettu köysi tuli sisään aika vauhtia; Zeno syyti sitä
taakseen lattialle avariin lenkkeihin pysyttääkseen sen selvänä.

"Seis!" käski keisari, laskien toisen kätensä venetsialaisen
käsivarrelle.

Zeno asetti jalkansa köydelle estääkseen sitä solumasta ulos ja kääntyi
hämmästyneenä vankiin päin.

"Jokainen silmänräpäys on kallis", sanoi hän. "Jos meidät keksitään
tornin ulkopuolelta, on peli menetetty ja me olemme loukussa kuin
rotat. Minulla on tämän köyden päässä kori, jossa te olette täysin
turvassa putoamiselta, jos se on syynä empimiseenne. Älkää pelätkö
mitään. Meitä on kaksi kelpo miestä, minä ja kumppanini alhaalla."

"Te olette todellakin kelpo mies, kun panette henkenne vaaraan
kiipeämällä tänne", vastasi Johannes.

Hän otti muutamia askelia, vieläkin kaunis pää miettiväisesti
kumarruksissa. Hän onnahti hiukan kävellessään, ja hänellä sanottiin
olevan vasemmassa jalassaan vain neljä varvasta.

Zeno alkoi heti uudelleen hilata köyttä ylös, mutta hetkistä myöhemmin
keisari seisahtui ihan hänen viereensä.

"Se on hyödytöntä", sanoi hän; "minä en voi lähteä mukaanne."

Zeno oli kuin ukkosen lyömä ja seisoi liikkumatonna köysi käsissään.

"Ettekö tahdo lähteä?" kertasi hän, miltei älyttömästi. "Ettekö tahdo
päästä vapauteen, nyt kun kaikki on valmiina?"

"En voi. Menkää alas köyttänne myöten ennenkuin nostetaan hälyytys.
Seuratkoon teitä Jumalan siunaus jalomielisestä rohkeudestanne, ja
minun sydämelliset kiitokseni. Minä häpeän, ettei minulla ole mitään
muuta tarjottavana teille. Minä en voi lähteä."

"Mutta miksi? Miksi?"

Carlo Zeno ei voinut muistaa olleensa koskaan elämässään niin
hämmästyksissään, ja niin ovat nekin, jotka tarinaniekan ympärille
keräytyneinä kuuntelevat hänen kertomustaan. Mutta kertomus on tosi;
ja monta vuotta jälkeenpäin muudan Carlo Zenon pojanpojista, kelpo
Bellunon piispa-vanhus, kirjoitti sen muistiin sellaisena kuin oli
kuullut sen isoisänsä huulilta. Sitäpaitsi se on historiaa. Vangittu
Johannes-keisari kieltäytyi jättämästä vankilaansa, sittenkuin Zeno oli
pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä valmistaakseen vallankumousta ja
kiivennyt torniin yksinään.

"Andronikuksella on pieni poikani palatsissa", sanoi vanki; "jos minä
karkaan, sokaisee hän lapsen silmät kiehuvalla etikalla ja kukaties
silpoo hänet tai surmaa kiduttamalla. Pelastakaa hänet ensin, sitten
lähden mukaanne."

Oli jotakin hyvin ylevää vangin äänessä ja päänasennossa, hänen
lausuessaan tämän. Zeno ei voinut olla kunnioittamatta häntä, mutta
kuitenkin hän oli syvästi pettynyt. Hän koetti kumota esitettyä syytä
vastaväitteellä.

"Jos tulette heti", sanoi hän, "niin lupaan, että palatsi on
vallassamme ennen aamunkoittoa ja pikku prinssi on yhtä vapaa kuin
tekin."

Johannes pudisti päätään alakuloisena.

"Henkivartiat surmaavat hänet heti", sanoi hän, "ja vielä varmemmin,
jos he näkevät, että heidän on taisteltava henkensä edestä."

"Sanalla sanoen, Teidän Majesteettinne päätös on siis ehdoton? Te ette
siis lähde mukaani?"

"En voi." Keisari kääntyi poispäin ja peitti kasvonsa käsillään,
enemmän ikäänkuin koettaen koota ajatuksiaan kuin epätoivossa. "En,
minä en voi", toisti hän hetken jälkeen. "Pelastakaa poikani ensin",
toisti hän, päästäen kätensä vaipumaan alas ja kääntyen jälleen Zenoon
päin, "sitten lähden mukaanne."

Zeno oli hetkisen ääneti ja puhui sitten päättäväisellä äänellä.

"Kuulkaa minua, armollisin herra", sanoi hän. "Ihminen ei antaudu
sellaisiin vaaroihin kahdesti muuten kuin oman henkensä edestä. Teidän
on joko lähdettävä mukaani nyt tai luovuttava ajatuksesta, että minä
koskaan auttaisin teitä pääsemään pakoon. Poikanne voi olla vaarassa,
mutta niin olette te itsekin, ja teidän henkenne on suuremman arvoinen
tälle onnettomalle valtakunnalle kuin hänen. Tänä yönä, huomenna,
minä hetkenä hyvänsä voi poikanne Andronikus lähettää pyövelin tänne,
ja silloin on teidän elämänne ja monien toiveet mennyttä. Teidän on
pantava alttiiksi nuoremman poikanne henki suuren asianne tähden.
Toista neuvoa en näe."

"Toinen neuvo on se, että jään tänne ja panen alttiiksi oman henkeni.
Mieluummin kuolisin kymmenen kuolemaa kuin antaisin kiduttaa, sokaista
ja surmata lapseni."

"Hyvä on", vastasi Zeno; "minun täytyy sitten lähteä."

Hän päästi solmuköyden solumaan jälleen ikkunankynnyksen yli, kunnes
se oli kaikki ulkona, ja asettui sitten hajareisin ikkunalle valmiina
laskeutumaan alas.

"Irroittakaa köysi sittenkuin minä vihellän", sanoi hän, "ja laskekaa
se alas siiman avulla ja sen jälkeen siima rihman avulla."

Hän puhui rotevalle naiselle, joka oli vartian vaimo; vartia itse oli
luotettu veteraanikapteeni. Nainen nyökkäsi vastaukseksi.

"Viimeisen kerran", sanoi Zeno, katsoen Johannekseen päin, "tuletteko
mukaani? Vielä on aikaa."

Keisari näytti ennenaikojaan vanhentuneelta heikossa valossa, ja hänen
vartalonsa oli kumarassa, kun hän nojasi toisella kädellään jykevään
pöytään. Hänen äänensäkin oli heikko, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin
väsyksissä jonkun suuren voimainponnistuksen jälkeen.

"Viimeisen kerran, ei", vastasi hän. "Olen pahoillani. Kiitän teitä
kaikesta sydämestäni --"

Zeno ei odottanut enempää, ja hänen päänsä katosi ikkunan alapuolelle
melkein ennen kuin vanki oli lausunut viimeiset sanat. Ei ollut kulunut
viittä minuuttia siitä kuin hän oli tullut huoneeseen.

Alhaalla oli Gorlias hämmästynyt, kun hän tunsi toisen köyden
velttona käsissään, ja kun kori ja väkipyörä, jotka olivat olleet
ylhäällä tornin seinän puolivälissä, alkoivat tulla takaisin alas.
Tähtienselittäjä ei voinut otaksua muuta kuin että tornissa oli
syntynyt hälyytys ja että Zeno oli tulossa alas niin joutuin kuin
taisi. Viimeinen kirjoitettu viesti, joka oli laskettu rihmalla samana
iltana hämärissä, oli sisältänyt ilmoituksen, että keisari oli valmis
ja että punaista valoa näytettäisiin sittenkuin kapteeni nukkui,
vaimonsa antaman rohdon vaikutuksesta. Tähtienselittäjälle ei voinut
juolahtaa mieleenkään, että Johannes muuttaisi mielensä viime hetkessä.

"Olkaa varuillanne!" kuiskasi Gorlias vieressään seisovalle naiselle,
kohta kuin hän oli varma siitä mitä oli tekeillä. "Hän palaa takaisin
alas."

"Yksinkö?" huolestunut kysymys tuli vastaukseksi Gorliaksen sanoihin
samassa hengenvedossa.

"Yksin -- niin! Hän on nyt köyden varassa, hän tulee alas, ote
otteelta."

Nainen liukui alas viettävää pintaa, oli kompastua, pääsi jaloilleen
ja oli jälleen kompastua hypätessään veneeseen, ja heittäytyi pitkin
pituuttaan pohjalaudoille. Zeno oli puolitiessä alas tulossa, ja
ennenkuin nainen peitti itsensä purjevaatteella, vilkaisi hän ylös,
nähden selvästi pimeän läpi Zenon tumman haamun alas laskeutumassa.

Hän oli tuskin ojentautunut pitkälleen, kun hän säpsähti kovaa huutoa,
joka kuului ihan läheltä.

"Phylakee! Hoi - ohoi! Vahti, hoi! Vahti, hoi!"

Laiturin reunaan oli pimeästä pistäytynyt vene. Tuokiossa oli kolme
miestä hypännyt maihin, kiiveten viettävää kivitystä myöten Gorliasta
kohti. Nainen nousi pystyyn Zenon veneessä, ollen vähällä kaataa sen,
ja hänen silmänsä koettivat tunkea läpi pimeän nähdäkseen mitä tapahtui.

Gorlias heittäytyi hurjasti miehiä vastaan käsivarret levällään,
toivoen pyyhkäisevänsä heidät kaikkityyni veteen sileältä pinnalta,
jossa heillä oli niin vähän jalan tukea. Nainen pidätti henkeään.
Yksi kolmesta miehestä, ketterä kuin apina, pujahti tähtienselittäjän
ohi, tarttui solmuköyteen ja alkoi kiivetä sitä ylös. Toiset kaksi
kaatuivat, jalkojensa takerruttua väkipyörän läpi pujotettuun
köyteen, ja voimakkaan miehen paino takanaan he syöksyivät päistikkaa
rinnettä alas. Valtavalla läiskähdyksellä, miltei yhtaikaa, Gorlias
vastustajineen putosi veteen.

Sitten seurasi äänettömyys, jonka kuluessa kolmas mies kiipesi yhä
korkeammalle ja korkeammalle.

Nainen katseli kauhun vallassa. Pudotessaan olivat miehet jysähtäneet
veneen keulaa vasten, tempaisten kokkaköyden irti vaarnasta. Toinen
vene ei ollut ollutkaan kiinnitettynä, ja molemmat olivat nyt irrallaan
verkkaisella virralla. Nainen vakautti asentoaan ja koetti nähdä.

Mies kiipesi nopeasti, ja hänen yläpuolellaan liikkui tumma haamu
joutuisasti ylöspäin. Mutta Zenon takaa-ajaja oli tuoreemmissa voimissa
kuin hän, ja lisäksi ketterä kuin kissa, ja välimatka lyheni. Jos hän
saavuttaisi Zenon, voisi hän kietaista jalkansa solmuköyden ympäri
kiskaistakseen Zenon alas ja viskatakseen hänet maahan.

Yhä lyheni välimatka, ja veneet alkoivat ajautua virran mukana, mutta
siitä huolimatta nainen saattoi erottaa molemmat haamut, yhä lähempänä
toisiaan. Nyt ei niiden väliä ollut kymmentäkään jalkaa.

Kuului heikko parahdus, raskas jysähdys kiviä vasten, ja sitten oli
taas äänetöntä. Zeno oli leikannut köyden poikki alapuoleltaan. Nainen
veti kiivaasti henkeä yhteenpuserrettujen hampaittensa välitse. Ei
minkäänlaista ääntä kuulunut nyt, sillä mies, joka oli ollut ketterä
kuin kissa, oli kuollut.

Mutta hetkistä myöhemmin oli yksi veteen vierähtäneistä päässyt
kuiville ja levähti huohottaen laiturin reunalla.

Nainen otti toisen airon ja koetti meloa sillä. Hän arveli, että
maalle päässyt mies oli varmaan Gorlias, ja että toiset kaksi olivat
hukkuneet, ja hän koetti saada veneen takaisin laiturin reunaan;
hän ei ollut koskaan eläessään pidellyt airoa, ja nyt hän vapisi.
Korkealla ilmassa Zeno riippui jäljelläolevan köyden varassa, hitaasti
ponnistellen ylöspäin, hyvinkin viisikymmentä jalkaa tornin juurta
ylempänä.

Vene kolahti sivuttain toista venettä vastaan, ja naisesta alkoi
rantaan pääsy näyttää toivottomalta, ja hän koetti työntää tyhjää
venettä pois molemmin käsin. Seuraus oli se, että hänen oma veneensä
työntyi rantaa kohti, sillä toinen vene oli paljon raskaampi sitä.
Sitten hän taas melomalla pääsi hiukan eteenpäin. Rannalla oleva mies
näytti tarkastelevan surmansa saaneen ruumista; se maata retkotti
kivityksellä, pää murskana. Elossa oleva ei ollut Gorlias; nainen
saattoi nyt nähdä hänen ulkopiirteensä. Nainen oli voimakas, ja
airollaan hän työnsi venettään yhä kauemmaksi toisesta veneestä ja
lähemmäksi laituria. Mies kuuli hänen tulonsa, nousi jaloilleen ja
luisui jälleen vedenreunaan.

"Ojenna airon pää minulle", sanoi hän, "niin minä vedän veneen rantaan."

Ääni, joka puhui, ei ollut Gorliaksen, eikä nainen totellut sen
ohjeita. Päinvastoin hän koetti meloa poispäin, jotta mies ei hyppäisi
veneeseen. Ihme kyllä tuntui vene tottelevan heti hänen tahtoaan,
ikäänkuin jokin näkymätön voima olisi häntä auttanut. Veneen poispäin
liukuminen ei voinut olla hänen taitamattomien, miltei avuttomien
aironliikkeittensä vaikutusta. Mutta mies nousi jaloilleen alimmalle
kivikerrokselle, missä oli kapea siltama, ja hän hyppäsi eteenpäin,
paiskautui veteen painamatta päätään pinnan alle ja oli muutamissa
sekunneissa veneen perän kohdalla.

Nainen näytti pelottomalta, sillä hän astahti nopeasti perätuhdon yli,
airo käsissään, ja hetkistä myöhemmin hän iski sillä raivokkaasti
uimamiestä, kohottaen sen heti uudelleen. Hän ei nähnyt miestä enää, ja
hän tiesi, että jos hänen iskunsa oli osunut miehen päähän, oli tämän
täytynyt upota paikalla; mutta hän odotti kuitenkin kotvan aikaa veneen
perässä, pitäen airoa kohotettuna kaksin käsin.

Silloin kuului tuttu kaksinkertainen pöllön huhunta kaukaa
ylhäältä. Se ei voinut merkitä muuta, kuin että Zeno oli päässyt
vahingoittumattomana tornin ikkunaan asti. Sitten vene keinahti
kiivaasti pari kolme kertaa, ja nainen viskautui alas istualleen
peräteljoille; hän näki miehen kiipeävän keulasta veneeseen ja olevan
jo samassa sen pohjalla.

"Se oli hyvin tehty, kokóna", sanoi Gorliaksen ääni pehmeästi.

Zoë vaipui taaksepäin veneen perään, puolipyörryksissä uupumuksesta,
kivusta ja ohimenneestä levottomuudesta.

"Onko hän turvassa?" sai hän kysytyksi.

"Se oli hänen merkkinsä. Hän on päässyt takaisin ikkunan luo, mutta
hyvin täperä pelastuminen se oli."

Zoë saattoi tuskin hengittää. Gorlias oli tarttunut airoihin, ja vene
lähti liikkeelle.



XI LUKU.

Zeno tapasi molemmat tornihuoneessa-olijat kauhusta jähmettyneinä
seisomassa ikkunan toisella sivulla, josta he eivät olleet uskaltaneet
katsoa ulos alhaalta kuuluneen hälyytyshuudon jälkeen. He olivat
tosiaankin vaarallisessa pälkäässä, jolleivät kaikki kolme miestä,
jotka olivat koettaneet Zenon tietä katkaista, olleet saaneet
surmaansa, tai jos ensimmäinen huuto oli herättänyt nukkuvan kapteenin
ja tornin vartiat unijuoman aiheuttamasta torkunnasta.

Mutta Zenon oma tilanne oli yhtä paha. Ei tullut kysymykseenkään
huutaa Gorliakselle, siihen pelkkään sattumaan luottaen, että tämä
oli yhä hengissä ja rantakivityksellä. Ei voinut millään tavoin saada
vaihdetuksi tiedonantoja, ja köysi oli poikkileikattuna alhaalla.
Oli totta, että siimanyöri oli kokonaisuudessaan vyyhdissä huoneen
lattialla, mutta vaikka se olisi riittänyt kaksinkerroinkin pantavaksi,
olisi se tuskin kestänyt miehen painoa; ja Zeno tiesi, että hän oli
katkaissut solmuköydestä alapuoleltaan lähes kolme neljäsosaa.

Mutta ei ollut myöskään yhtään silmänräpäystä haaskattavissa. Zeno
ei tiennyt hyökkääjien lukumäärää, ja vaikka hän antoikin merkkinsä
saapuessaan ikkunan luo, sen heikon mahdollisuuden varalta että
hänet kuultaisiin, ei hän olisi luottanut vastaukseen, jos se olisi
tullutkin. Kuka hyvänsä saattoi matkia sellaista ääntä kerran kuultuaan
sen. Jos hän olisi laskenut alas jäljelläolevan osan köyttä siimanyörin
avulla ja jos hänen vihollisensa olisivat olleet kivisiltamalla
Gorliaksen asemesta, olisi heillä tietysti ollut älyä solmia köysi
yhteen katkaisukohdalta ja lähettää se takaisin ylös, jotta hän pääsisi
tulemaan sen avulla alas ja tipahtaisi suoraan heidän keskellensä.

Kaiken tämän Zeno ymmärsi silmänräpäyksessä, ja epäröimättä hän heitti
mielestään kaikki sellaiset ajatuksetkin ja pudotti köyden ja siiman
ulos ikkunasta. Hän tunsi Gorliaksen tarpeeksi hyvin ollakseen varma,
että hän tulisi takaisin ennen päivänkoittoa ja laskisi maihin, jos
laituri olisi tyhjä ihmisistä, korjatakseen kaikki karkausyrityksen
jäljet.

"Me olemme kaikki hukassa!" vaikeroi kookas nainen.

"Hetkeni on tullut", sanoi Johannes-keisari juhlallisen kauhun vallassa.

Sen jälkeen hän alkoi lukea rukouksia, eikä kiinnittänyt toisiin enää
mitään huomiota. Zeno tarttui naista ranteeseen.

"Me emme ole hukassa, jollei miehenne ole hereillä", sanoi hän. "Viekää
minut hänen luokseen." Kapteenin vaimo tuijotti häneen. "Muuta keinoa
ei ole. Jos hän on hereillä, kerrotte te hänelle, että minä tulin
torniin ja että te tulitte ilmaisemaan minut hänelle ja jättämään minut
hänen käsiinsä. Silloin olette ainakin te turvassa, ja minä jättäydyn
onneni varaan. Jos hän nukkuu, ei minulla ole mitään pelättävää."

Hän veti naisen ovelle ja alkoi itse irroittaa telkeä. Vaimo oli
ymmärtänyt hänen olevan oikeassa, mikäli asia koski hänen omaa
turvallisuuttaan, ja hän auttoi Zenoa. Sarvilyhty oli eteisen
kivilattialla portaiden yläpäässä, mihin vaimo oli sen jättänyt
viimeksi ylös tullessaan. Ennen alasmenoaan hän telkesi oven ulkoapäin
niinkuin tavallisesti, ja näytti sitten tietä.

Ensimmäisellä siltamalla hän avasi erään oven niin hiljaa kuin saattoi
ja meni sisään, jättäen Zenon kynnykselle. Se oli makuuhuone, ja
Zeno kuuli keventyneenä kapteenin kuorsaavan hengityksen. Hän astui
sisään ja katsahti nukkuvan miehen kasvoihin, jotka voimakkaan rohdon
vaikutuksesta olivat tumman punoittavat, ja Zeno epäili mielessään,
mahtaisiko hän enää koskaan herätä. Vaimo, joka ei tiennyt suuren
ooppiumiannoksen vaikutustapaa, pelkäsi, että hänen miehensä aukaisisi
silmänsä, ja hän nyhtäisi Zenoa hihasta vetääkseen hänet pois. Mutta
venetsialainen hymyili.

"Hän nukkuu ainakin kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Antakaa minulle
hänen viittansa ja kypäränsä. Jos en näe ketään hereillä, jätän ne
ulkoportille. Muuten lähetän ne huomenaamulla torniin vaatekorissa."

Kapteenin vaimo totteli, vähemmän peloissaan kuin ensi alussa. Zeno
verhosi kasvonsa puoleksi avaran viitan suojaan ja heitti sen yhden
kulman olkapäänsä yli, josta se riippui alas, paljastaen näkyviin
kolme leveää kultapäärmettä, jotka olivat kapteenin arvomerkkinä
henkivartioväessä. Kirkkaan kypärän huipun muodosti kullattu kotka,
joka tuskin ollenkaan erosi nykyisen Saksan henkikaartin rykmentin
kypäräkoristeesta.

"Näyttäkää nyt minulle tietä", sanoi Zeno.

Viitan laskosten alla hänellä oli leveäteräinen tuppipuukko valmiina
kourassaan, ja se ei ollutkaan mikään huono ase Carlo Zenon kaltaisen
miehen kädessä. Kapteenin vaimo kulki edellä lyhtyä kantaen.

Seuraavan porrasjakson juurella hän oli vähällä kompastua vartiaan,
joka puoleksi istuen virui alimmalla astuimella nukkuen juopuneen
unta. Hänen pörröinen päänsä oli retkahtanut rintaa vasten, ja sääret
sojottivat suorina harillaan, niinkuin puunuken jalat. Hänen kätensä
olivat auki kämmenet ylöspäin, toinen polvella, toinen vieressä
portaiden astuimella. Ja hänen kypäränsä, joka oli vierähtänyt pois
hänen päästään, oli sattunut pysähtymään juuri hänen jalkainsa väliin,
oikein päin ja vastapäätä häntä, ikäänkuin vartioiden hänen untaan kuin
jokin elävä olento.

Siinä kerroksessa, johon he nyt olivat saapuneet, oli kapteenin ja
hänen vaimonsa asuintupa, eikä ollut tarpeellista pitää vartiaa
ylempänä tornissa. Sisäpuolelta salvattu raudoitettu ovi katkaisi
tien ja oli avattava, ennenkuin Zeno pääsi kauemmaksi. Mutta kun
ovi oli alituisessa käytännössä, oli lukko hyvässä voiteessa ja
salvat lipsahtivat pois miltei äänettömästi. Siitä huolimatta Zeno,
seuratessaan kumppaniaan seuraavaa porrasjaksoa alas, veti ylös oikeaa
käsivarttaan peittävää viitan lievettä, kunnes se vain juuri parahiksi
peitti hänen kädessään olevan paljastetun puukon.

He saapuivat lähinnä alempaan kerrokseen, missä ylempi vartiohuone oli.
Ovi oli puoleksi auki ja sisällä paloi lamppu, mutta kun ikkuna antoi
Blachernaen avaralle pihalle päin, ei virralle ollut näkynyt mitään
valoa. Zeno kuuli ääniä ja näki kaksi vartiaa juopottelun touhussa
tammisen pöydän päässä. Askelia kuullessaan toinen miehistä nousi
joutuisasti ylös, mutta hoiperteli koettaessaan kävellä ovelle.

"Kuka siellä kulkee?" huusi hän, haparoiden tukea ovipielestä ja
tähystellen ulos.

Kapteenin vaimolla oli malttia kohottaa lyhtyä niin, että valo
lankesi täydellä voimallaan Zenon kypärälle. Paikalla koetti sotilas
suoristautua huomioasentoon, kädet sivuilla. Mutta se oli liikaa hänen
epävarmalle tasapainolleen, ja hän hoiperteli takaperin puoliväliin
huonetta, kunnes rymähti takanaan olevaan pöytään ja kellahti maahan,
niin että varustukset helisivät ja sarviset juomapikarit vierivät
kolisten lattialle. Hänen toverinsa, joka oli aivan liiaksi juovuksissa
edes paikaltaan noustakseen, rämähti tämän tapaturman johdosta
äänekkääseen, typerään nauruun.

"Olette suorittanut tehtävänne hyvin, kyria", sanoi Zeno seuratessaan
jälleen kapteeninvaimon jäljessä. "Keisarin ystävät olisivat voineet
tuoda hänet portaita alas riemusaatossa tulematta pysäytetyksi."

"Te ette ole vielä palatsin alueen ulkopuolella", vastasi
kapteeninvaimo varoittavalla äänellä.

Hän jatkoi kulkuaan, astuen varovaisemmin askelin portaita alas
ja kantaen lyhtyään alhaalla, jottei hän tai hänen seuralaisensa
kompastuisi johonkin toiseen nukkuvaan vahtiin; mutta porraskäytävä
ja pihalle johtava ovi olivat tyhjät, sillä kapteeni oli hyvin
täsmällinen mies ja söi illallisensa samaan aikaan joka päivä, ja
meni pian jälkeenpäin levolle kunnon kansalaisen tavoin, asetettuaan
vartion ja lukittuaan oman alemman porrassiltamansa rautaoven. Kahden
vuoden ajalla ei hän ollut kertaakaan tullut alas tornista auringon
laskettua. Seuraus oli, että vartiat, jotka enimmäkseen olivat Donin
seutujen ja Mustanmeren rantojen raakoja barbaareja, tekivät miten
heitä miellytti tai miten heidän alapäällikköään miellytti; sillä hän
näki mieluisaksi kuluttaa aikaansa toisessa osassa palatsia, ja hän oli
hyvin suosittu miestensä keskuudessa, koska heillä siten oli tilaisuus
mennä vuoteisiinsa hyvien kristittyjen lailla ja nukkua koko yö.

Kaiken tämän kapteenin vaimo tiesi varsin hyvin. Hänen pelkonsa
kohdistui siihen, mitä Zenolle saattoi tapahtua hänen poistuessaan
tornista ja kulkiessaan isosta portista, joka oli ainoa tie, mikä
vei pois linnan alueelta. Avara piha oli hyvin pimeä, mutta sieltä
täältä tuikki valoja niiden rakennusten ikkunoista, jotka ympäröivät
pihaa kolmelta taholta, palatsin suuri ruho oikealta, henkikaartin
kasarmit vasemmalta, ja päävartio ison portin luona sen kahta puolta
olevine rakennuksineen, joista toiset olivat orjain hallussa ja loisia
käytettiin talleina.

Zeno toivoi, että hän olisi riisunut jonkun nukkuvista sotilaista ja
pannut ylleen hänen vaatteensa, sillä hänelle oli ilmoitettu kapteenin
tavoista ja hän tiesi, ettei hänen valepukunsa ollut enää varma
hänen tornista poistuttuaan. Olihan kapteenin virkavelvollisuuksien
pääosana se, ettei hän saanut koskaan mennä ulos pimeän tultua millään
verukkeella, ja hän nähtävästi varmensi tämän pysyvän määräyksen
tottelemisen menemällä varhain nukkumaan ja nousemalla myöhään ylös.
Muuten hän olikin aina jättänyt persoonallisen huolenpidon vangistaan
vaimonsa asiaksi, ollen sitä mieltä, että tämän pönäkkä keski-ikäisyys
ja hehkuvat posket olivat riittävänä suojana hänen perhekunnialleen.
Vaimo oli kerran ollut nuori ja hyvin sievä, se oli totta, mutta
kapteeni ei tiennyt Johanneksen nähneen häntä koskaan siihen aikaan, ja
vielä vähemmän hän arvasi, että monta vuotta sitten, kun keisari oli
kaunis nuori prinssi ja vaimo viehkeä nuori tyttö vanhan keisarinnan
seurueessa, tämä tyttö oli jumaloinut prinssiä ja prinssi oli alentunut
ottamaan vastaan hänen ihailuaan muutamien viikkojen ajan. Mutta
sellainen oli asianlaita, kuten Zenon pojanpoika, piispa, varsin
selvästi selittää.

Kapteenin vaimo jätti lyhtynsä juuri oven sisäpuolelle ja tuli Carlon
kanssa ulos piha-aukealle. Käveltyään muutamia askelia hän laski
kätensä Zenon käsivarrelle, pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuulosti.
Tähän saakka he eivät olleet vaihtaneet montakaan sanaa tilanteesta,
eikä heillä ollut minkäänlaista varmuutta siitä, etteikö vahti, joka
oli virran puolelta keksinyt Zenon onnistumatta saamaan häntä kiinni,
ollut tullut maitse palatsin portille nostamaan hälyytystä.

Zeno solahutti viitan hartioiltaan ja kääri sen kypärän ympäri, niin
että kapteenin vaimo saattoi mukavasti kantaa molempia.

"Se on toivotonta", kuiskasi vaimo ottaessaan käärön vastaan. "Tänä
aamuna hän lupasi, että hän lähtisi vankilasta, jos te voisitte
toimittaa hänet ulos. Hän on usein puhunut minulle samaa kuin hän puhui
teille tänä iltana -- hän rakastaa poikaa suuresti; mutta minä olin
varma, että hän oli päättänyt mielessään panna kaikki alttiiksi, muuten
en olisi näyttänyt punaista valoa."

"Lopultakin", huomautti Zeno, "on aivan yhtä hyvä ettei hän tahtonut
lähteä, koska meidät nähtiin, vaikka minä uskonkin, että Gorliaksessa
oli vastusta enemmän kuin riittävästi noille miehille, jotka olivat
saada meidät kiinni. Hän ja minä yhdessä olisimme varmasti voineet
suoriutua heistä kaikista -- heitä oli vain kolme. Minä näin heidät
selvästi, kun he ensin hyppäsivät maihin, ja yksi putosi kuoliaaksi,
kun minä katkaisin köyden. Gorlias vaiensi toiset kaksi, sillä jos
he olisivat hengissä, olisivat he jo tähän mennessä saaneet aikaan
hälyytyksen."

"Niinpä kyllä", vastasi vaimo. "Mutta jonkun on täytynyt meidät
ilmaista. Me emme voi koettaa uudelleen samaa keinoa."

"Minä en tule koettamaan uudelleen sitä enkä mitään muutakaan keinoa!"
lausui Zeno painokkaasti. "Miksi evankelistan tähden minä antautuisin
niskani taittamisen vaaraan sellaisen miehen vapauttamiseksi, joka on
mieluummin vankina?"

"Ihme onkin, että olette vielä elossa!"

"Ei ole turvallista välittää viestejä enää rihmankaan avulla.
Tahdotteko toimittaa hänelle sanoman?"

"Niin hyvin kuin voin sen muistaa."

"Sanokaa hänelle, että kun hän ensi kerran pyytää apuani, täytyy hänen
lähettää minulle saman sanantuojan mukana asiakirja, jolla Tenedos
luovutetaan Venetsialle, allekirjoitettuna ja sinetöitynä. Muuten en
hievahdakaan!"

"Onko minun sanottava hänelle tuo?"

"Kyllä. Sanokaa hänelle minulta sellaiset terveiset. Ja nyt palatkaa
takaisin, kyria, ja kiitos opastuksestanne ja lyhdystänne noissa
pimeissä portaissa."

"Kuinka pääsette portista?" kysyi kapteenin vaimo. Hän puhui
huolestuneena, sillä Zeno oli kaunis mies, ja hän oli nähnyt kuinka
uljas hän oli.

"En tiedä", vastasi Zeno, "mutta toisen kahdesta asiasta täytyy
tapahtua."

"Mistä asioista?"

"Joko minä pääsen ulos tai sitten en näe päivänvaloa koskaan enää! En
anna ottaa itseäni elävänä kiinni joutuakseni kilparadalle paaluun
sidottavaksi, sen vakuutan. Kiitoksia vieläkin, ja hyvää yötä."

Kapteenin vaimo vetäytyi takaisin tornin oviaukon varjoon ja
seurasi katsein tuota kaunista nuorta miestä omituisella puolittain
äidillisellä puolittain hempeätunteisella huolella, mikä on ominaista
sellaiselle keski-ikäiselle naiselle, joka nuoruudessaan on ollut
keimailija ja pannut pyörälle juuri tuollaisten miesten päitä, ja joka
tietää tulleensa lihavaksi ja rumaksi eikä enää pystyvänsä panemaan
pyörälle yhtäkään päätä, mutta joka on säilyttänyt monta hellää ja
suloista muistelmaa koko sukupuolesta.

Zeno ei kävellyt suoraan porttia kohti, vaikka sen lukuisammat valot
tekivät sen helposti erotettavaksi läheisistä rakennuksista. Hän
kulki avaran pihan poikki viistoon oikealle, talleja kohti, kunnes
oli kyllin lähellä nähdäkseen selvästi jokaisen, joka sattui tulemaan
jonkun siellä täällä oviaukoissa ja avonaisissa ikkunoissa palavan
lampun sädepiiriin. Ennen pitkää hän näki kaartin rakuunan ilmestyvän
jokseenkin epävarmoin askelin pimeydestä yhteen tuollaiseen pieneen
valopiiriin. Zeno ei voinut olla itsekseen hymyilemättä ajatellessaan,
että koko henkikaartissa oli tuskin yhtään selväpäistä miestä valveilla
sinä yönä, ja että he kaikki olivat juoneet itsensä älyttömiksi hänen
rahoillaan.

Hän saavutti miehen muutamilla harppauksilla ja puhutteli häntä
matalalla äänellä.

"Hei, toveri! Sinä joka olet vielä ihan selvä, autahan toveria, joka on
kovasti päissään!"

Mies pysähtyi, vakautti asentoaan ja vastasi painokkaan vakavasti:

"Ihan -- hik -- hik -- selvä!"

"Kunpa minäkin olisin!" sanoi Zeno. "Mutta tosi on, että minä olen ylen
juovuksissa, vaikk'ei sitä minusta näy. Viini vaikuttaa minussa vain
aivoihin, eikä koskaan jalkoihin tai kieleen. Se on perin kummallista!"

"Perin omi-hik-tuista!" vastasi sotilas, koettaen nähdä puhuttelijaansa
selvästi, siristämällä silmiään.

"Tavattoman omihiktuista, kuten aivan oikein huomautit", lausui Zeno
vakavana. "Mutta seikka on se --"

"Suohan anteeksi -- hik", keskeytti sotilas. "Oletko sinä yksi mies --
hik -- vai kaksi miestä?"

"Yksi mies", vastasi Zeno. "Yksi vain, ja niin juovuksissa, että olen
aivan unohtanut tunnussanan."

"Salai-hik-nen", nikotteli mies. "Tunnussana salainen", toisti hän,
suunnattomalla ponnistuksella.

"Tässä on kultaraha, rakas ystävä. Autathan toveria pinteessä."

Mies otti rahan innokkaasti ja koetti panna sitä reppuunsa. Sitä
tehdessään täytyi hänen taivuttaa päätään alas nähdäkseen hihnat,
joilla se oli kiinnitetty. Kesti aikaa ennenkuin hän löysi ne.

"Sanohan minulle tunnussana, ennenkuin panet sen talteen", sanoi Zeno
suostuttelevalla äänellä.

"Tunnussanako?"

Mies nosti katseensa häneen älyttömänä.

Hihnain aukaiseminen oli ollut hänelle liian suuri ponnistus ja ajanut
veren hänen päähänsä. Hän hoipertui venetsialaista vasten ja koetti
puhua. Monien yritysten jälkeen hän äkkiä sai sanat suustaan.

"Humalassa, kautta Moosekseni" huusi hän ihan selvästi, lysähtäessään
läjään Zenon jalkoihin.

Harmissaan Zenon olisi tehnyt mieli potkia tuo älytön kasa poikki
suuren pihan, mutta hän oli liian viisas tuhlatakseen aikaansa niin
hyödyttömästi. Sen sijaan että olisi potkaissut häntä, hän astui
poikittain hänen ylitseen, työnsi kätensä tiedottoman miehen kainalojen
alle, heilautti hänet ylös kuin jauhosäkin, sai hänet hartioilleen
ja kantoi hänet lähimmän tallin avoimelle ovelle, mistä valo tuli.
Viisi hevosta seisoi tai makasi parsissaan, mutta kuudes parsi oli
tyhjä ja siinä oli vereksiä olkia. Zeno heitti miehen siihen ja
katseli ympärilleen nähdäkseen oliko ketään muuta paikalla. Hän oli
hetken kahden vaiheilla, sulkisiko oven, mutta päätteli että hän siten
tekemällä saattaisi vetää puoleensa jonkun selvän miehen huomion, jos
sellainen sattuisi tienoilla olemaan, mikä oli epäiltävää.

Rakuuna oli nyt sikeässä unessa, ja oli vain muutaman silmänräpäyksen
työ kiskaista pois hänen pehmeästä nahasta tehdyt jalkineensa ja vetää
ne jalkoihinsa, sillä Zeno oli jättänyt omat kenkänsä veneeseen ja
kulkenut vain verkasääryksissään; hän riisui sitten sotilaan miekkavyön
ja nutun, joka viimeksimainittu oli tulipunaista verkaa ja koristettu
vahvoilla hopeapunoksilla, kun taas vyö oli kauttaaltaan hopeasuomuilla
peitetty. Juopunut nukkuja örähteli tyytyväisyydestä, tuntiessaan
vapautuvansa tarpeettomista vaatteistaan, ja asettautui mukavasti
pahnoille, sillävälin kuin Zeno puki nutun oman nahkanuttunsa ylle ja
kiristi vyön vyötäisilleen, asetti miehen korkean kreikkalaislakin
päähänsä asianomaisesti kallelleen, niinkuin ratsumiehet sitä pitivät,
ja heitti sotilaslevätin käsivarrelleen.

Hän saattoi nyt helposti käydä portilla rakuunasta, ja mies, joka on
ollut soturina, joutuu harvoin pulaan soturien joukossa, varsinkin
jos hänellä on univormu yllään. Vastineeksi siitä, mitä oli ottanut,
jätti Zeno, ollen rehellinen liikemies, nukkuvalle miehelle tämän repun
kultarahoineen ynnä muine mahdollisine sisältöineen, ja nypittyään
huolellisesti pois vaatteisiinsa takertuneet oljenpätkät hän astui
tallin ovea kohden.

Hänen suunnitelmansa oli käyskennellä portille ja vetelehtiä siinä
kunnes tarjoutuisi tilaisuus avata suuressa portinpuoliskossa oleva
pieni yöovi, jonka hän oli pannut merkille kulkiessaan palatsin ohi
porttien ollessa auki. Se seikka, että hän oli selvä, melkein kaikkien
muiden ollessa enemmän tai vähemmän päihdyksissä, olisi hänelle suurena
etuna.

Mutta kun hän kääntyi pois nukkujan luota kävellen pitkin parsiriviä
tyhjästä parresta, joka oli viimeinen, sattui hänen silmänsä satuloihin
ja suitsiin, jotka olivat sievästi järjestetyt seinistä pistäviin
vankkoihin vaarnoihin, kukin valjaskerta sen hevosen parren kohdalle,
jolle se kuului. Hän tähysteli avaralle pihalle ja kuulosti. Hyvin
kaukaa kuului jonkun ryhmässä lauletun juomalaulun kaiku, heikompana
kuin se ääni, jonka synnytti hänen takanaan oleva hevonen ottaessaan
juuri silloin suupalan heiniä ja pureskellen sitä niin tunnontarkasti
kuin vain eläimet voivat pureksia.

Kaikki oli hyvin hiljaista ulkona. Zeno muutti suunnitelmansa, kääntyi
takaisin talliin ja alkoi satuloida ovesta kauimpana olevaa hevosta.
Hänen aikomuksensa ei ollut ratsastaa pitkälti, muuten hän olisi
valinnut ratsunsa kaikella arvostelukykyisellä asiantuntemuksellaan. Ei
tarvinnut tehdä kuin lyhyt syöksähdys, ja oli paljon tärkeämpää, ettei
kukaan ohimenevä rakuuna näkisi häntä satuloimassa ja suitsittamassa
hevosta, kuin että hänellä jälkeenpäin olisi allaan parhain ratsu.
Sitäpaitsi ne olivat kaikki suuria, heinillä ruokittuja elukoita,
pehmeitä ja uneliaita, enimmäkseen valkeita tunisilaisia, ja paljon
sopivampia juhlakulkueeseen kuin sotaretkelle.

Satuloituaan hevosen hän talutti sen toisten parsien ohi, pysähtyen
juuri ennen ovelle tuloaan sammuttaakseen sisäänkäytävän yläpuolella
riippuvan öljylampun. Sen tehtyään hän pisti käsivartensa suitsien
mutkaan ja poistui tallista. Hän suuntasi askeleensa aution pihan
poikki palatsia kohti, kunnes oli melkein keskellä pihaa ja vastapäätä
isoa porttia, jota hän tähysteli tarkasti jonkun tuokion, koettaen
sisäpuolelta heikosti kajastavan valon heiastuksesta saada selville,
olivatko kaariholvin alla olevat portinpuoliskot auki vai kiinni.
Sekin mahdollisuus oli olemassa, että ne olisivat auki. Sitä kannatti
koettaa; ja toisekseen, vaikka ne olisivat olleet teljetytkin, hän oli
varma että hän saisi vahtisoturit petetyksi aukaisemaan ne. Käskemään
tottunut mies ei epäile, etteikö häntä toteltaisi, kun hän pontevasti
vaatii.

Zeno nousi kookkaalle ratsulleen, joka oli yhtä rauhallinen kuin joku
vanha sirkuskoni, joka on opetettu antamaan tanssijattaren hypätä
nuoraa leveällä selällään. Zeno hoputti sen kävelystä pikkuneliin ja
pikkunelistä jyrisevään laukkaan, joka sai koko pihan kajahtelemaan.

Lähelle tullessaan hän näki että portti oli kiinni, mutta hän ei
hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin oli ajanut melkein säikähtyneitten
vahtisotilaitten päälle. Silloin hän kiristi ohjakset äkkiä, kuten
oli senaikuisen ratsastustaidon yleinen tapa, ja kookas tunisilainen
heittäytyi takamuksilleen etujalat sojossa, samalla kuin Zeno huusi
vahdille.

"Keisarin palveluksessa!" karjaisi hän. "Portti auki, ja pian!"

Vahtisoturit olivat jokseenkin selvät, sillä he eivät voineet saada
täyttä osaansa viinivirrasta ennenkuin vahtivuoronsa päätyttyä. Mutta
heitä sopii tuskin moittia siitä, että he tottelivat Zenon käskevää
määräystä. Ei ollut todennäköistä että heidän kaartiinsa kuuluva
rakuuna, joka halusi pujahtaa kasarmista öisiin huvituksiin, pukeutuisi
täyteen univormuun ja tulisi laukkaa ajaen ja karjuen portille,
eikä myöskään että yksikään henkikaartiin kuuluva rohkenisi väittää
liikkuvansa keisarin asioilla, jos se ei olisi totta.

Molemmat vahtisoturit eivät sentähden epäröineet, vaan asettivat
pitkät ratsumiespeitsensä pystyyn muuria vasten kummallekin puolelle,
ottivat telkipuomin alas ja tarttuivat raskaisiin portinpuoliskoihin,
kumpikin omaansa, heittäytyen taaksepäin koko painollaan saadakseen
ne liikkeelle. Kerran alkuun päästyään kääntyivät puoliskot hitaasti
mutta huokeasti taaksepäin saranoillaan. Zeno istui liikkumatonna
satulassa, valmiina syöksähtämään eteenpäin niinpiankuin olisi kylliksi
tilaa hänen päästä läpi. Hän oli pysähtynyt juuri niin kauas, että
portinpuoliskot pääsivät parahiksi kääntymään auki koskematta hänen
ratsunsa päähän, kun niitä vedettiin sisäänpäin. Se oli kiperä hetki.

Sekunti vielä, ja aukenevien portinpuoliskojen välillä olisi ollut
tilaa. Mutta tuo sekunti ei ollut vielä kulunut, kun kookas upseeri
tulipunaisessa puvussa ryntäsi huutaen vartiohuoneen avoimesta ovesta
ja tarttui Zenon suitsiin.

"Pysäyttäkää hänet!" kiljui luutnantti. "Sulkekaa portti!"

Molemmat sotilaat tekivät parhaansa totellakseen heti, mutta
ovipuoliskot olivat neljän tuuman vahvuisista kypressilankuista ja
pronssilla päällystetyt, ja ne olivat nyt avautumassa nopeampaa
vauhtia saamansa työnnön vaikutuksesta. Oli mahdotonta pysäyttää niitä
yhtäkkiä, ja määräys oli tuskin lausuttu, kun Zeno näki niiden välissä
olevan kyllin tilaa ratsastaa läpi.

Hän olisi antanut vaikka kaikkensa, jos hänellä olisi sillä hetkellä
ollut pari arabialaisia kannuksia, mutta hän iski korkojensa syrjät
hevosen kylkiin kaikella voimallaan ja miltei nosti sen kohoksi
suitsista samalla kertaa. Kookas tunisilainen vastasi voimiensa
ponnistamis-kehoitukseen paremmin kuin ratsastaja oli uskaltanut
toivoakaan; se jännitti itsensä ja kohotti etupuolensa, pudistellen
päätään rajusti vapautuakseen käsistä, jotka olivat tarrautuneet
oikeanpuoleiseen ohjakseen läheltä kuolaimia, ja sitten se syöksähti
eteenpäin suoraan portinpuoliskojen välitse, heittäen upseerin maahan
ja raahaten hänet väkivalloin mukanaan voimalliseen, pitkäotteiseen
laukkaansa.

Nähdessään mitä tapahtui vahtisotilaat syöksähtivät takaa-ajoon täyttä
vauhtia, seuraten enemmän ratsun kenkien töminää mukulakivillä kuin
mitään silmin nähtävää, sillä ulkona oli sysipimeä.

Upseeri, joka oli hyvin ketterä eikä näyttänyt vähääkään piittaavan
asemansa tavattomasta vaaranalaisuudesta, piti yhä kiinni suitsista,
pääsi jälleen jaloilleen, juoksi keveästi laukkaavan hevosen rinnalla
ja näytti aikovan hypätä ylös ja käyden käsiksi Zenoon kiskaista hänet
alas satulasta. Zenolla ei ollut nyt mitään asetta saatavillaan, sillä
hänen puukkonsa oli hänen omassa vyössään, vaatteitensa päällä olevan
vyötetyn nutun alla, ja hänen oli mahdoton saada sitä käsiinsä. Mutta
upseerikin oli asestamaton, sillä hän oli hypännyt suoraan vuoteeltaan,
ja jalan juostessaan hän oli paljon epäedullisemmassa asemassa.

He kiitivät eteenpäin leveälle, pimeälle kadulle. Zeno kumartui alas
ja koetti tarttua vastustajansa kaulukseen oikealla kädellään, mutta
upseeri väisti hänen otteensa ja tempoi ohjaksesta epätoivoisella
tarmolla, saaden tunisilaisen seisahtumaan vielä yhden rajun
laukan otettuaan. Samassa Zeno kuuli takana juoksevien molempien
vahtisotamiesten askeleet, ja hän oivalsi että heitä oli kolme yhtä
vastaan eikä hänellä ollut minkäänlaista asetta kädessään. Sotilailla
tietysti oli kreikkalaiset sapelinsa. Jos hänen ei onnistuisi paeta,
täytyisi hänen joutua joko elävänä kiinni otetuksi tai siihen paikkaan
palasiksi hakattavaksi, vain paljaat kädet puolustusneuvonaan.

Hän ei epäröinyt. Kiskoessaan ratsun päätä alas koko ruumiinsa painolla
pysäyttääkseen sen, oli upseeri yhden tuokion melkein polvillaan,
oikealla puolen tietenkin, ja sotilaat eivät olleet vielä heitä
saavuttaneet. Zeno päästi ohjakset irti, hyppäsi alas satulasta ja
juoksi henkensä edestä.



XII LUKU.

Zoë istui pimeässä juuri Zenon talon avonaisen oviaukon sisäpuolella,
marmoriportaiden edustalla. Hän värisi kylmästä nyt kun vaara hänen
itsensä puolesta oli ohi, ja hän oli tuskasta uupunut, vaikka
tuskin tiesikään loukkaantuneensa; sillä hän oli tietoinen vain
levottomuudestaan Zenon puolesta. Jos Zeno pääsisi pois tornista ja
saapuisi kotiinsa, niin hän varmasti tulisi sisään tästä ovesta, koska
hän oli jättänyt sen auki ja maanpuolella oleva oli teljetty; ja veden
reunaan saattoi päästä talon ympäri astumatta portista sisään ja
kulkematta esipihan kautta.

Zeno oli tietämättään astunut Zoën ruumiille koko painollaan veneestä
noustessaan, Zoën maatessa kätkeytyneenä veneen pohjalla, mutta Zoë
olisi mieluummin kuollut kuin ääntänyt tai väännähtänyt painon alla.
Ja nyt hänen kylkeensä koski ja kipu jatkui alas polveen ja jalkaan
saakka, niin että hän oli hädin tuskin kyennyt kävelemään sittenkuin
Gorlias oli auttanut hänet maihin.

Oli ollut mahdotonta estää häntä pääsemästä veneeseen, kun hän oli
juossut alas rantasillalle silläaikaa kuin Zeno muutti vaatteitaan;
ei ollut ollut aikaa, eikä Zoë ollut odottanut väitelläkseen
kysymyksestä, vaan oli yksinkertaisesti kuiskannut Gorliakselle
tulevansa mukaan, käskien tämän kätkeä hänet niin hyvin kuin taisi
eikä hiiskua mitään. Gorlias ei ollut niitä miehiä, jotka helposti
ällistyvät, ja hän arveli, että kun Zoë kerran tiesi salaisuuden ja
juuri hänen vaikutuksensa oli saanut Zenon vihdoinkin toimimaan, niin
hänestä mahdollisesti voisi olla hyötyä; niinkuin jälkeenpäin todella
osoittautui olevankin. Sitäpaitsi Gorlias piti todennäköisenä, että
Zeno oli kertonut Zoëlle koko suunnitelmansa, vaikka ei halunnutkaan
ottaa tätä mukaansa; sillä tähtienselittäjä ei ollut lainkaan selvillä
isännän ja orjattaren välillä vallitsevista suhteista.

Zoë istui yksinään ja väristen pimeässä. Gorlias oli jättänyt hänet ja
kiiruhtanut takaisin tornin juurelle poistaakseen kaikki epäonnistuneen
yrityksen jäljet ennen päivänkoittoa, heittämällä kuolleen ruumiin
veteen paino mukana ja kuljettamalla pois viettävälle siltamalle
jääneet vehkeet. Zoë ajatteli, että Gorliaksen täytyi olla raudasta.
Hän oli ollut vedessä vaatteineen jonkun aikaa ja oli arvatenkin saanut
enemmän tai vähemmän tuntuvia kolhaisuja kamppaillessaan ja vieriessään
kivitystä alas, joskaan ei lopullisesti veteen pudotessaan. Mutta hän
näytti yhtä rauhalliselta ja maltilliselta kuin konsanaan, eikä hänellä
nähtävästi ollut ajatustakaan kuivata itseään ennen aamun tuloa.

Zoë ajatteli häntä vain hyvin epämääräisesti Zenon kanssa yhteydessä
olevana henkilönä, sillä koko maailma kiersi vain Zenon ympärillä
senjälkeenkuin hän oli tullut tietämään Zenon rakastavan häntä; ja
mielikuvituksessaan Zoë seurasi häntä senjälkeenkuin hän oli saapunut
tornin ikkunaan toistamiseen ja viheltänyt merkkihuudon, joka ilmoitti
hänen olevan turvassa sitä myöten.

Oli kiduttavan tuskallista ajatella Zenon vaaraa. Zoë ei uskonut hänen
voivan mitenkään päästä pakoon vankilasta palatsin alueen kautta;
tavalla tai toisella hänen varmaan onnistuisi kavuta jälleen muuria
alas, ja Gorlias löytäisi hänet ja toisi hänet kotiin. Mutta kun hän
oli sanonut tämän tähtienselittäjälle, oli tämä pudistanut päätään. Oli
painavia syitä estämässä Zenoa yrittämästä tuota uhkarohkeata alastuloa
sinä yönä, kun alhaalla oli juuri ikään ollut hälyytys, jonka tulosta
oli mahdoton saada hänelle tiedoksi. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt,
oliko se mies, jota Zoë oli lyönyt, uponnut ja hukkunut, vai oliko hän
torjunut iskun käsivarrellaan ja onnistunut uimaan rantaan. Ei Gorlias
eikä Zoë tienneet sitä vielä, eivätkä he kenties koskaan saisi sitä
tietää.

Zoë odotti, mutta ei äännähdyskään häirinnyt kolean yön hiljaisuutta.
Talossa kaikki nukkuivat; molemmat orjatytöt käpröttivät matollaan
nurkassa, mihin Zoë oli heidät jättänyt, eivätkä heräisi ennen
aamua; Omobono nukkui vanhurskaan unta pienessä makuukammiossaan
konttorihuoneen takana, nähden unta neljän ja viiden varpaan
salaisuuksista ja sammuttaen vihdoinkin kyltymätöntä uteliaisuuttaan
mielikuvituksen ylitsevuotavasta lähteestä. Palvelijat ja orjat taas
uinuivat kaikki sikeästi, lajinsa tavan mukaan. Mutta Zenoa ei tullut.
Zoë istua kyyrötti oviaukossa ja veti pitkän kreikkalaisviittansa
liepeet pienten jalkainsa ympärille enemmän kuin puoleksi
vaistomaisesti, sillä hän ei välittänyt vaikka olisi paleltunut
kuoliaaksi, kun Zeno ei tullut.

Hänessä syttyi hurja halu lähteä ulos kaupungille etsimään häntä
pimeiltä ja hiljaisilta kaduilta; hänhän saattaisi virua jossakin
haavoittuneena ja yksinään, kukaties kuolleeksi luultuna; jollei Zoë
löytäisi häntä, jatkaisi hän matkaansa aina Blachernaen suurelle
portille asti; ja hän oli varma että hän osaisi sinne, vaikka se olikin
kaukana. Hän pujahtaisi sisään vahtien huomaamatta; hän esiintyisi
palatsin väestöön kuuluvana, minne kyria Agata oli hänet usein vienyt
mukanaan entisinä onnen päivinä; hän muisti suuren tornin paikan
kauimmassa pihan kulmassa oikealla, ja hän voi melkein nähdä sen oven,
vaikka hän itse asiassa tuskin koskaan oli sitä huomannutkaan. Zeno
oli jossakin sen takana, jossakin sisäpuolella, ylempänä tai alempana
maanpintaa, loukkuun joutuneena, odottaen kuolinpäivänsä valkenemista.
Sillä Andronikus ei antaisi hänen jäädä elämään. Jos hänet oli saatu
kiinni, olivat hänen hetkensä luetut. Hänen täytyisi kuolla Mikael
Rhangaben kuolemalla; ei ollut toista sen julmempaa.

Zoën ajatellessa tätä siinä yksinään vilussa värjötellen, viilsi hänen
sydäntään pistävä tuska, ja pimeässä hän ei enää erottanut valkeita
marmoriportaita, valkea- ja mustaruudullista kivitystä eikä Peran
viimeisiä sammuttamattomia, veteen heijastuvia valoja; hän ei nähnyt
mitään, ja hän vaipui takanaan olevaa porrasaskelmaa vasten tajuttomana
ja tiedottomana.

Hän makasi siinä yksinään, aivan hiljaa; mutta Zenoa ei tullut. Kun
hän jälleen avasi silmänsä, luuli hän nukahtaneensa ja oli harmissaan
itselleen ajatellessaan, että oli voinut nukkua silloinkuin Zeno oli
hengenvaarassa. Hän lähtisi kaupungille etsimään häntä, käyköön kuinka
käy. Sitten hän koetti nousta jaloilleen ja hämmästyen huomasi, ettei
kyennytkään. Kylmästä kohmettunut ja ruhjoutunut kun oli, ei hän
voinut liikuttaa jäseniään, ja hän ajatteli kauhistuneena saaneensa
halvauksen. Mutta hän oli vielä urhea, ja jonkun ajan kuluttua hän
sai käännytyksi kyljelleen, ja käsillään kylmään porrasaskelmaan
nojaten hän pääsi vaivaloisesti polvilleen. Tunto palasi ja sen mukana
tuskat, ja hetken kuluttua hän kykeni kohottautumaan oven reunasta
pidellen, ensin toiselle polvelleen, sitten jaloilleen. Mutta siihen se
loppuikin, ja hän tiesi ettei hän voinut sen enempää. Ehkäpä hän voisi
ryömiä portaita ylös jonkun ajan kuluttua, levättyään vähän.

Hän seisoi hiljaa pitkän aikaa, pidellen ovesta ja epäröiden, sillä
kiihkeässä levottomuudessaan hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan
sikseen jättämistä ja levolle menemistä. Zenon täytyisi tulla.
Saattaisi mennä myöhäiseen, saattaisi päiväkin koittaa, mutta hänen
täytyisi tulla; sillä jollei hän tulisi, merkitsisi se että hän oli
joutunut kiinni, ja jos hän oli joutunut kiinni, täytyisi hänen kuolla.

Jälleen kouristi tuska hurjasti hänen sydäntään, mutta hän pusersi
huulensa yhteen ja tarrautui oveen molemmin käsin eikä antanut itsensä
pyörtyä.

Voisihan hän ainakin herättää Omobonon ja talonväen ja toimittaa
heidät kaupungille etsimään isäntää. Hän oli jo heittämäisillään irti
ovesta astuakseen ensimmäisen askeleen, kun vasta-ajatus pidätti
hänet. Keisarin vapauttamis-yritys oli tehty suuressa salaisuudessa;
jos hän kutsuisi kirjurin ja palvelijat ja orjat, paljastaisi hän
tuon salaisuuden, ja jos jonkun ihmeen kautta Zeno vielä olisi
vapaana ja turvassa, voisi joku kavaltaa hänet. Joku oli jo varmaan
kavaltanut hänet, muuten eivät vartiat olisi karanneet hänen
kimppuunsa juuri ratkaisevimmalla hetkellä. Nuo kolme miestä olivat
väijyneet läheisyydessä, odottaen kunnes hän olisi toisen kerran
köyttä kapuamassa ja toivoen saavansa hänet kiinni verekseltään hänen
tuodessaan ulos vankia. Kuka oli kavaltaja? Arvattavasti joku talossa
olijoista. Ei olisi sittenkään viisasta kutsua palvelijoita.

Kaiken toivottomuus ilmeni nyt ylivoimaisena yksinäiselle tytölle
ja hän oli jo antamaisillaan itsensä vaipua takaisin portaille
odottaakseen päivänkoittoon saakka, jos niiksi tulisi, tuota hirveää
sanomaa, joka varmaankin saatettaisiin hänelle liiankin pian. Gorlias
toisi sen, eikä kukaan muu.

Mutta hän oli liian ylpeä antaakseen kokonaan perään, jollei hän
suorastaan pyörtynyt. Se oli kidutusta, mutta hän tahtoi kestää sen,
niinkuin Zenokin kestäisi, jos joutuisi kiinni. Ehkäpä häntä juuri
sillä hetkellä kuulusteltiin Andronikuksen edessä, vääntäen hänen
sorjia jäseniään kunnes nivelet murtuivat, tai pitäen hehkuvan kuumia
rautoja hänen rakoille korventuvien jalkojensa lähellä. Hän purisi
hammasta ja vaalenisi, mutta hän ei puhuisi; hänet revittäisiin pala
palalta kuoliaaksi, mutta hänen kiduttajansa eivät saisi häneltä
sanaakaan, ei tavuakaan. Yhä uudelleen ja uudelleen Zoë tunsi nuo
tuskat mielikuvituksessaan; mutta hän toivoi että hän saisi tuntea ne
todellisuudessa Zenon puolesta ja olla hänen sijallaan sillä hetkellä,
jos hän kärsi kidutusta. Piinapenkin ja hehkuvien rautojenkin tuottamat
tuskat olisivat pienemmät kuin se kidutus, jota voimattomuus häntä
auttamaan aiheutti.

Milloin tuntui aika loppumattomalta, milloin taas tunti kului joutuin
valve-unessa, jolloin Zeno ilmestyi elävänä hänen eteensä ja hän eli
uudelleen ne hetket, joina hän Zenon huulten kosketuksesta oli tullut
tietämään totuuden. Sitten maailma jälleen pimeni ja hän oli yksinään
vilussa värjötellen ja tuskaisessa levottomuudessa sen ainoan elävän
olennon tähden, jota hän rakasti.

Zenoa ei tullut. Pohjoiset tähdet painuivat länteen, eikä hän tullut;
ne vaipuivat taivaanrantaan, mutta hän ei tullut; jääkylmä henkäys
edelti tulevaa aamunkoittoa, ja vieläkään hän ei tullut, mutta Zoë
odotti yhä.

Sitten tähdet himmenivät ja taivaan mustuus vaaleni, ja Zoë luuli
päivän olevan tulossa; mutta se olikin Bosporin yli kohoavan kuunsirpin
heikon valon kajastusta. Ei ollut nytkään valoisaa, mutta sankka
pimeys oli tullut läpikuultavaksi; sen läpi saattoi nähdä, ja Zoë näki
veneen laskevan hiljaa rantasiltaman viereen. Tulija oli Gorlias; hän
kiinnitti veneen joutuisasti ja tuli ylös portaita. Zoë oli tuntenut
hänen ulkopiirteensä, koska hän odotti häntä, ja hän astui askeleen
häntä vastaan, vaikka liikkuminen koskikin hyvin kipeästi. Gorlias
lähestyi nopeasti ja varmasti niinkuin ainakin sellainen ihminen, joka
näkee pimeässäkin, kuten kissat ja metsäeläimet. Kuvittelipa Zoë hänen
lähestyessään, että hänen silmistään hohti omaa heikkoa valoa pimeässä,
mutta hänen mielikuvituksensa oli epäilemättä ruumiillisen kivun ja
hirveän mielenjännityksen hämmentämä.

"Eikö hän ole tullut vielä?" kysyi Gorlias matalalla äänellä.

Kysymys saattoi merkitä vain sitä, että Zeno oli joutunut kiinni, ja
Zoë tarttui tähtienselittäjän käsivarteen äkillisen pelon vallassa.

"Hän on hukassa!" huudahti hän. "He tappavat hänet huomenna!"

"Ei ole helppo tappaa Carlo Zenoa", vastasi Gorlias, hieroen
kangistuneita käsiään ja sitten verkalleen vetäen joka sormea
vuorotellen, niin että nivelet naksuivat. "Hän ei ole kuollut vielä",
lisäsi hän.

"Ei vielä!" kertasi Zoë epätoivoisesti.

"Ei", sanoi Gorlias, "sillä hän pääsi pois palatsista."

"Pääsi pois? Oletteko varma?" Zoë olisi voinut kirkua ilosta; käänne
tuli melkein liian äkkiä.

"Kyllä, siitä olen varma. Häntä etsitään kaikista kortteleista palatsin
seutuvilla. Kun olin korjannut pois kaikkityyni tornin juurelta, laskin
alasvirtaa erääseen rauhalliseen paikkaan, jonka tiedän, ja nousin
maihin ottamaan selkoa asiasta mikäli voin. Blachernaen suuri portti
oli auki, piha oli täynnä valoja ja henkikaarti oli kutsuttu ulos.
Puolet heistä hoiperteli sinne tänne yhä kovasti juovuksissa, mutta
tapasin myös monta paljon selvempää etsimässä kaduilta ja kujilta
lyhtyjen avulla. Viivyttelin paikalla kunnes sama seurue tapasi minut
kahdesti ja katseli minua epäluuloisesti, ja sitten pujahdin taas pois
ja tulin tänne. En usko kenenkään heistä tietävän ketä he etsivät;
heille on vain kerrottu jonkun ryöstäytyneen ulos palatsista, niin
otaksun. Se sai minut ajattelemaan, että Zeno oli tullut rauhallisesti
kotiinsa, varmana siitä ettei häntä ollut tunnettu."

Gorlias kertoi kerrottavansa matalalla, yksitoikkoisella äänellä,
joka oli hänelle ominainen ja joka tuntui ilmaisevan täydellisintä
välinpitämättömyyttä kaikesta mitä tapahtui. Mutta Zoë ei nyt
välittänyt mitään siitä tavasta, millä nuo tällä hetkellä parhaat
mahdolliset uutiset kerrottiin. Zeno ei vielä ollut täydessä turvassa,
mutta Zoë tunsi hänet tarpeeksi hyvin ollakseen varma, että jos häntä
ei oltu saatu kiinni palatsissa, ei hänellä ollut paljoa pelättävänä.
Ennemmin tai myöhemmin hän tulisi kotiin niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Gorlias ymmärsi hänen helpotuksenhuokauksensa.

"Teidän täytyy mennä sisään lepäämään, kokóna", sanoi hän, työntäen
häntä hiljaa ovea kohti. "Minä valvon päivänkoittoon saakka veneessä
siltä varalta että hän tulisi ja tarvitsisi jotakin."

Zoë saattoi tuskin kävellä, ja Gorlias huomasi hänen rampautensa vasta
nyt ja kysyi sen syytä.

"Hän astui päälleni, kun makasin purjevaatteen alla", vastasi Zoë.
"Mutta ei se ole mitään", lisäsi hän tyynesti. "En tuntenut sitä ensin
juuri ollenkaan."

"Minä kannan teidät", sanoi Gorlias.

Ennenkuin Zoë ehti estää, oli hän nostanut hänet syliinsä ja
kantoi hänet taloon. Hän tunsi tien yläkertaan hänen huoneisiinsa,
käytyään siellä häntä tapaamassa, ja hän asteli vaivatta ja varmasti
kantamuksineen, paljaiden jalkojen synnyttäessä tuskin mitään ääntä
marmoriportailla. Zoë oli hänen käsivarsillaan kuin painoton esine,
kantautuen eteenpäin yhtä helposti kuin tyttönen kantaa uutta hametta,
jonka pelkää rutistuvan. Mutta miehen käsivarret ja vaatteet olivat
kosteat ja kylmät, ja hänen hengityksensäkin tuntui kylmältä Zoësta.

Zoën hermot olivat ylen rasittuneet, ja hän oli nyt typerän pelokkuuden
vallassa. Portaat olivat hyvin pimeät, ja häntä kantavan miehen
kosketus oli kuin jonkin märän yönpeikon, kylmän ja hirmuisen väkevän,
joka oli ottanut hänet ja kantoi häntä suuressa sylissään niinkuin
öinen syystuuli lennättää irtaunutta lehteä. Gorlias ei pysähtynyt
kertaakaan hengähtämään eikä koettamaan nähdä portaita, joille astui.
Hän meni vain edelleen ja yhä vain ylös, ylös ja ylös, kunnes Zoësta
tuntui ettei hän ollutkaan Zenon talossa, vaan jossakin korkeassa ja
salaperäisessä tornissa, johon hänet oli äkkiä siirtänyt, toisesta
maailmasta oleva kammottava olento, joka vei hänet huippuun aikoen
viskata hänet korkeimmasta tornista ulos avaruuteen.

Mutta nyt Gorlias pysähtyi ja laski hänet jaloilleen hänen oman ovensa
edustalle, tukien häntä hartioista ja taluttaen hänet sisään, sillä hän
näki valonsäteen, joka pilkotti sisemmän oven pihtipielen ja oviverhon
välitse.

Hän nosti raskasta verhoa, kannattaen yhä Zoëta toisella kädellään.
Niin kauan pimeässä oltua oli pienten lamppujen valo silmiä häikäisevä,
vaikka ne paloivatkin matalalla. Kolme tai neljä niistä oli jo
sammunut, ja loppuunpalaneen oliiviöljyn ja kärventyneiden sydämien
käry tuntui ilmassa.

Gorlias katseli Zoëta tämän onnahdellessa paksun maton poikki sohvan
luo ja näki hänen vaipuvan sille nääntyneenä ja vetävän raskaan
silkkisaalin peitteekseen.

"Kiitos", huoahti Zoë väsyneen päänsä painuessa vihdoinkin tyynyä
vasten.

Mutta Gorlias oli jo päästänyt oviverhon jälleen alas ja poistunut, ja
melkein samassa silmänräpäyksessä Zoë ummisti silmänsä ja nukkui.

Gorlias saapui portaiden juurelle herättämättä ketään, sulki oven, jota
hän ei voinut salvata, ja meni veneeseensä odottaakseen Zenoa aamuun
asti ja myöskin vartioidakseen ettei kukaan yrittäisi tunkeutua taloon.

Mutta ketään ei tullut, ei Zenoa eikä sanantuojaa häneltä, eikä
hiiviskelevää varastakaan. Ja viimein sarasti aamu Konstantinopolin
takaa ja hälvensi yön, ja kuunsirppi menetti loistonsa ja sammui
melkein kokonaan päivän valjetessa. Silloin Gorlias veti aironsa sisään
ja pani ne poikittain veneen yli, nojaten kyynärpäitään niihin ja
antaen leukansa painua nyrkkiensä varaan, ikäänkuin syviin ajatuksiin
vaipuneena; ja hän antoi aluksensa hitaasti ajautua Bosporia kohti
sukeltautuen aamu-usvaan.

Päivänkoite pujahti myöskin talon sisäpuolelle Zoën huoneen
puoleksisuljettujen ikkunaluukkujen välitse, saaden viimeisen lampun
viipyvän liekin näyttämään vain savuavalta, keltaiselta pikku
pisteeltä kylmässä kuulaudessa; ja tytön kalpeat kasvot, jotka olivat
heijastuneet kullanhohtavilta lampunvalossa, muuttuivat nyt valkoisiksi
kuin hopea.

Nouseva aurinko herätti myöskin Omobonon, ja hän nousi istualleen
vuoteessaan ja hieroi vakavana silmiään, ollenkaan aavistamatta että
mitään oli tapahtunut yön kuluessa. Ja se herätti orjat ja palvelijat,
ja kohta oli koko talo liikkeellä. Ja Julia ja Lucillakin nousivat
ylös ja lähestyivät hiljaa, seisahtuen katselemaan Zoëta, joka ei
liikahtanutkaan, ja heitä kummastutti hänen sikeä unensa, hänen
kasvojensa väsymys ja tuskan piirre hänen suunsa ympärillä.

Mutta sinne missä Zeno oli, ei valo tunkeutunut, sillä aamunkoitto ja
auringonlasku, keskipäivä ja puoliyö olivat siellä kaikki toistensa
kaltaisia.



XIII LUKU.

Kun Zeno solahti alas lainaratsunsa selästä ja juoksi henkensä edestä
sitä aukion osaa kohti, joka näytti pimeimmältä, ei hänellä ollut
aikaa valita mihin suuntaan hän senjälkeen lähtisi, eikä ajatella
muuta kuin miten saada nopeimmin painalletuksi eteenpäin kompastumatta
näkymättömään esteeseen. Niissä harvoissa tapauksissa, jolloin täysin
urhoollisella miehellä ei ole muuta valinnan varaa kuin juosta, ei ole
liikoja aikoja käytettävänä.

Nuori venetsialainen jännitti kaiken voimansa ja sitkeytensä
päästäkseen takaa-ajajistaan niin kauas kuin suinkin mahdollisimman
lyhyessä ajassa, ja hän onnistuikin niin hyvin, että hän oli poissa
heidän ulottuviltaan melkein ennen kuin he älysivät hänen paenneen.

Ensin hän oli juossut suoraan Blachernaen edustalla olevan aukean
paikan poikki; sitten hän oli löytänyt kadun pään ja seurannut sitä
parisenkymmentä syltä, jonka jälkeen hän oli kääntynyt kulman ympäri
vasemmalle tapaamatta ketään; hän oli rynnännyt eteenpäin pysähtymättä
kunnes arveli olevan ajan mutkata jälleen ja oli silloin kääntynyt
oikealle. Muutamia askelia juostuaan hän pysähtyi äkisti ja kuulosti,
arvellen olevansa yksinään ja tietämättä lainkaan varmasti missä oli.

Äkkiä lehahti valo hänen kasvojaan vasten, hyvin lähellä häntä.

"Onko aika?" kysyi hillitty ääni kreikaksi, ja lyhty sulkeutui jälleen,
jättäen hänet häikäistyksi.

Sattuma, tai hänen kohtalonsa, oli vienyt hänet suoraan niiden miesten
keskelle, jotka hän oli värvännyt vallankumouksen palvelukseen,
valloittamaan rynnäköllä palatsin ennen päivänkoittoa. He olivat
odottaneet kaksi tuntia ja olivat maltittomia, ja jo ennenkuin Zeno
vastasi kysymykseen, he näkivät että asiat olivat käyneet hänelle
huonosti.

"Nostettiin hälyytys", sanoi hän kiireisesti. "Pääsin hädin tuskin
pois. Hajaantukaa joutuun ja menkää majoituspaikkoihinne, kaikki tyyni!
Minä ilmoitan teille, milloin voimme panna sen toimeen."

Tyytymättömyyden murinaa kuului näkymättömästä sotilasjoukosta. Zeno
tiesi heidän olevan rajua väkeä, joka panisi epäonnistumisen hänen
syykseen eikä menestyksestä kiittäisi häntä.

"Meidän on erottava viipymättä", sanoi hän rauhallisesti. "Minä kiitän
teitä, että olette olleet valmiina. Tapaamme toisemme viikon kuluttua
tästä yöstä, jos mahdollista."

Hän ei huolinut antaa heidän tietää, että Johannes-keisari oli itse
kieltäytynyt lähtemästä tornista, ja hän oli jättämäisillään heidät,
aikoen yksinään löytää tien kotiinsa, kun hänen takaansa kuuluva
jalkojen liikunta ja miesten kuiskailu ilmaisi hänelle, että hän oli
joka puolelta sotilaitten ympäröimä. Sitten joku puhui määräävällä
äänellä.

"Teidän täytyy jäädä meidän luoksemme", sanoi ääni. "Teillä on
meidän henkemme vallassanne emmekä me voi päästää teitä menemään. Te
saattaisitte nähdä etujenne mukaiseksi antaa meidät ilmi keisarille
milloin hyvänsä."

Nähdessään vapautensa uhatuksi Zeno tarttui vyönsä takapuolella olevan
puukon kahvaan, aikoen koettaa murtautua läpi. Ase kädessä oleva mies
voi pimeässä helposti herättää kauhua suuressakin joukossa. Mutta oli
selvää että sotilaat olivat edeltäkäsin päättäneet mitä tehdä, sillä he
työntäytyivät paikalla ihan liki häntä, ja hänen käsivarsiinsa tarttui
tusina käsiä juuri hänen yrittäessään paljastaa puukkonsa. Hänestä
tuntui että häntä pidätti kaksikymmentä miestä, jotka kaikki tarttuivat
häneen ja kohottivat hänet maasta, ei varsin kovakouraisesti, mutta
vastustamattomasti. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta pitää
puoliaan niin monta vastaan; ei itse Gorlias Pietrogliantkaan olisi
voinut mitään, ja hän oli väkevämpi kuin Zeno, ehkä väkevin mies koko
Konstantinopolissa.

Zeno tiesi että avunhuutaminen ei ollut vain turhaa, vaan että siitä
voisi koitua pahempaakin; oli varsin todennäköistä, että heti ensi
huudolla hänet kuristaisivat hengiltä nuo miehet, joiden oma henki
oli enemmän tai vähemmän vaarassa. He kantoivat häntä nopeasti pitkin
katua ja outoja, kapeita solia pitkin, joita hän tuskin olisi voinut
tuntea päivänvalossakaan, saati sitten yöllä. He kääntyivät jyrkästi
oikealle, vasemmalle ja jälleen oikealle, ja hän luuli voivansa erottaa
raunioituneen muurin epätasaiset ulkopiirteet pimeän taivaan heikkoa
harmautta vasten.

Sitten oli kaikki pimeätä hetkisen, ja hän tunsi kantajainsa
seisahtuvan jonkun esteen tai vaikeuden kohdattuaan. Lyhty lehahti
jälleen valaisemaan, ja hän näki yllään rosoisen holvin; juuri hänen
päänsä yläpuolella oli suuri hämähäkinverkko, ja iljettävä lihava
hämähäkki hypähti esiin raosta ja juoksi rihmojaan myöten, kunnes
hävisi kuin taikaiskusta ihan verkon keskustaan. Hän näki sen yhden
silmänräpäyksen aikana äkillisen valon välähtäessä, kun joku kohotti
lyhtyä näyttääkseen tietä. Sellaiset seikat tarttuvat muistiin ja
pysyvät siinä kiinteästi jälkeenkinpäin, niinkuin pienet takkiaiset
tarrautuvat vaatteisiin syksyisillä vainioilla. Sitäpaitsi, vaikka Zeno
oli aikansa urhoollisimpia miehiä, niin hän inhosi lihavia hämähäkkejä
ja melkeinpä pelkäsi niitä.

Hän tunsi itseään kannettavan alaspäin viettävää pintaa pitkin
joutuisaa vauhtia; ilma lemahti kuivalle mullalle, ja sitten se muuttui
paljon lämpimämmäksi, vaikk'ei se ollut lainkaan ummehtunutta. Tuntui
kestävän kauan ennenkuin miehet seisahtuivat, laskivat hänet jaloilleen
ja hellittivät otteensa hänestä. Johtajana toiminut mies työnsi nyt
toiset syrjään ja seisoi hänen edessään; hän oli leveähartiainen
tatarilainen, jolla oli keltaisenruskea tavattoman tuuhea parta,
nahkaiset pukimet ja roomalaisen kotkan kuvalla varustettu
rintahaarniska. Zeno tunsi hänet hyvin; hän oli muhamettilainen,
niinkuin monet kreikkalaisen armeijan palkkasoturit siihen aikaan,
hänen nimensä oli Toktamish ja hän oli ollut Zenon mukana Patrasissa.
Hän puhui kreikan ja italian sekaista raakalaismurretta.

"Messer Zeno", sanoi hän, "me emme aio tehdä teille pahaa, mutta
meidän mielestämme on teidän oman turvallisuutenne vuoksi parempi
pitää teitä täällä jonkun aikaa, kunnes kaikki on rauhallista jälleen.
Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti", vastasi Zeno nauraen. "Mikään ei voisi olla selvempää!
Te luonnollisesti otaksutte, että jos minä huomaisin olevani vaarassa,
niin sysäisin syyn teidän niskoillenne pelastaakseni itseni, ja te
aiotte tehdä sen mahdottomaksi."

Toktamish oli olevinaan loukkaantunut.

"Kuinka voitte ajatellakaan, että minä voisin pitää vanhaa päällikköäni
kavaltajana, hyvä herra?" kysyi hän.

"Se ajatus johtuisi ihan luonnostaan teidän älyisenne miehen mieleen",
vastasi Zeno naurahtaen taaskin. "Kuulkaahan mitä sanon. Minä olen
sotilas, enkä pidä teitäkään enkelien tai taivaallisten kyyhkysten
parvena, joka on laskeutunut ympärilleni minulle lohdutukseksi.
Te muistutatte hiton paljon enemmän susilaumaa! Olkaamme siis
suorasukaisia, niinkuin sudetkin tavallisesti ovat ollessaan nälissään.
Te liityitte minuun, koska toivoitte pääsevänne tällä hetkellä
ryöstämään keisarillista palatsia. Kun siitä ei tullutkaan mitään,
haluatte sensijaan jotakin muuta. Te tiedätte varsin hyvin, etten minä
ole niitä miehiä, jotka kavaltaisivat tovereitaan, ja että jos pääsen
vapaaksi, saan arvattavasti Johanneksen lopultakin pois vankilastaan.
Mutta te haluatte jotakin nyt heti. Kuinka paljon tahdotte?"

Tatarilainen loi kömpelösti katseensa maahan ja siveli peukalollaan
rintakilpensä alareunaa edestakaisin, ikäänkuin olisi hiljalleen
kiillottanut sen teräspintaa.

"No kas", jatkoi Zeno, "mitä hyödyttää vitkastella? Kun en minä
onnistunut tekemään teistä kaikista tänä yönä isänmaanystäviä ja maanne
uudestisynnyttäjiä, niin olette te itse puolestanne luonnollisesti
heittäytyneet rosvoiksi; olette saaneet minut vangiksi ja tahdotte
lunnaita. Kuinka paljon määräätte?"

Toktamish epäröi yhä, ollen kovasti häpeillään entisen päällikkönsä
edessä.

"Niin, herra, katsokaas -- meitä on kahdeksansataa, ja --"

"Ja jos yksikään saa vähemmän kuin toiset, niin hän myö kaikkien teidän
nahkanne Andronikukselle tasoitukseksi", nauroi Zeno. "Ja varsin
oikein! Minä rakastan oikeutta ennen kaikkea."

"Anna sitten kymmenen tukaattia mieheen", huusi selkeä kreikkalaisen
ääni toisten takaa.

"Kymmenen tukaattia mieheen tekee kahdeksantuhatta", sanoi Zeno. "Ikävä
kyllä minulla ei ole niin suurta summaa käytettävissäni."

"Voitte lainata", vastasi kreikkalainen.

"Pelkään etten voi, hyvä ystävä." Zeno kääntyi jälleen tatarilaisen
johtajan puoleen. "Sinä olet houkka, Toktamish", sanoi hän
rauhallisesti. "Niin kauan kuin pidätte minua täällä, en voi saada
rahoja lainkaan. Luuletteko että me kauppiaat kasaamme tuhansittain
tukaatteja raha-arkkuihin sänkyjemme alle? Jos niin tekisimme, olisitte
te murtautuneet taloihimme aikoja sitten, ottaaksenne osanne!"

"Mitä lupaatte meille, herra?" tiedusti tatarilainen, alkaen horjua.

Mutta puolikymmentä ääntä pani vastaan.

"Ei mitään lupauksia!" huusivat ne. "Lähettäköön sinut noutamaan
rahoja!"

"Kuuletteko mitä he sanovat?" sanoi Toktamish.

"Kyllä", vastasi Zeno, "kuulen kyllä. Heidän typeryytensä ei
muuta tosiasioita. Jos teillä olisi hiirenkään rohkeus kurjissa
rinnoissanne", jatkoi hän, kääntyen miehiin päin halveksivasti
naurahtaen, "niin lähtisitte mukaani heti ja valloittaisitte palatsin.
Portti on auki ja vartiat sikahumalassa. Siellä tulee olemaan
jaettavana enemmän kuin kahdeksantuhatta tukaattia!"

Miehet olivat vaiti; monet pudistivat päätään.

"Hetki on mennyt ohitse", vastasi tatarilainen, puhuen heidän
puolestaan. "Koko kaupunki on jo hälyytetty liikkeelle."

"Sitä enemmän kelpo miehiä saamme siis avuksemme", sanoi Zeno. "Ei
silti että tarvitsisimme ketään. Kourallinen miehiä riittäisi hyvin."

"Lähettäkää noutamaan rahoja!" huusi kreikkalaisen ääni jälleen.

"Sanoinhan jo, ettei minulla ole", vastasi Zeno. "Jos ei teillä ole
mitään järkevämpää sanottavaa, niin menkää majapaikkoihinne ja antakaa
minun nukkua."

"Hauskoja unia!" ivaili kreikkalainen, ja muutamat miehistä nauroivat.

"Toivoakseni uneni tulevat olemaan mieluisia, sillä minua nukuttaa
tavattomasti", vastasi Zeno huolettomasti. "Jos viillätte kurkkuni
poikki ennenkuin herään, ette saa mitään, ette edes hautauskulujani!
No, hyvää yötä nyt, ja menkää tiehenne!"

"Meidän on parasta jättää hänet", sanoi Toktamish, työntäen
lähinnäolevia miehiä pois. "Te ette saa mitään tällä haavaa, ja
häntä on mahdoton peloittaa. Mutta hän ei voi päästä pois, niinkuin
tiedätte. Teemme sen oman turvallisuutemme vuoksi", lisäsi hän,
muuttaen puheensävyään Zenoa puhutellessaan. "Emme voi päästää teitä
ulos ennenkuin kaupungissa on jälleen hiljaista, mutta teiltä ei tule
puuttumaan mitään. Tässä on kaksi peitettä, joiden välissä voitte
nukkua, ja minä tuon teille ruokaa ja juomaa ja mitä vain tarvitsette,
aamun tultua."

Zeno oli keskustelun aikana ehtinyt katsella ympärilleen, mikäli
lyhtyjen valo ja ympärillä tungeksivat miehet hänen sallivat nähdä.
Hän oli hyvin pian oivaltanut, ettei hän ollut minkään raunioituneen
talon kellarissa, niinkuin hän ensin oli otaksunut, vaan yhdessä niistä
suurista käyttämättömistä vesisäiliöistä, joita Konstantinopolissa
on useita, ja joista kaksi on vieläkin nähtävissä. Vuosisatoja oli
jo kulunut siitä kuin tässä oli ollut vettä, ja kivetyllä lattialla
oli vahva kerros pölyä. Puolisen sataa harmaasta marmorista hakattua
pylvästä kannatti korkeaa holvikattoa, jossa, kuten Zeno hyvin arvasi,
ei enää ollut mitään näkyvää aukkoa ulkoilmaan. Ilmaa oli huoneessa
kuitenkin yllinkyllin, sillä sitä tuli siitä kapeasta sisäänkäytävästä,
jota myöten Zeno oli sinne kuljetettu, ja se arvatenkin löysi tiensä
ulos käyttämättömän vesijohdon kautta, jota myöten säiliöön muinoin
oli johdettu vettä ja joka vieläkin oli yhteydessä jonkun kaukaisen
ulosjohtavan aukon kanssa. Zeno saattoi arvata tämän linnoituksista
saamansa kokemuksen perusteella, niissä kun aina oli samaan tapaan
rakennettu vesisäiliö; jokainen, jonka hän oli nähnyt, oli varustettu
aukoilla, molemmat melkein aina holvin korkeimmalla kohdalla;
muutamissa oli portaat, jotta päästiin mukavammin puhdistamaan niitä
niiden tyhjinä ollessa.

Hänen vangitsijansa jättivät hänet vastahakoisesti päällikkönsä
käskystä. He asettivat yhden lyhdyn pylvästä vastaan ja menivät
jonossa ulos, vieden mukanaan toisen. Zeno kuunteli hetken heidän
poistuvia askeliaan, viimeisen miehen mentyä ulos, ja sitten meni
nopeasti sisäänkäytävän suulle ja kuunteli taas. Kahden tai kolmen
minuutin kuluttua hän kuuli mitä oli odottanut: raskas ovi narisi ja
sulkeutui jymähtäen, pannen viettävän käytävän seinät kaikumaan. Sitten
kuului toinen ääni, mikä ei syntynyt salvan tai teljen paikoilleen
työntämisestä, vaan oli vielä pahempaa kuulla. Miehet vierittivät
suuria irtonaisia kiviä ovea vastaan pitämään sitä suljettuna -- kaksi,
kolme, useampia, ainakin tusinan verran, niin valtavan painon, ettei
yksikään mies olisi kyennyt sysäämään sitä ulospäin. Sitten ei kuulunut
mitään ääntä, ja Zeno oli yksin.

Hänen asemansa oli vakava, ja hänen kasvonsa olivat hyvin miettiväiset,
kun hän käveli takaisin lyhdyn luo ja otti maasta toisen Toktamishin
hänelle jättämistä vaipoista. Hän heitti sen hartioilleen ja kietoi sen
visusti ympärilleen, sillä hän alkoi tuntea vilua huolimatta vankasta
vartijasoturin nutusta, joka hänellä oli omien vaatteidensa päällä.

Hän muisteli Arethusaa, joksi hän Zoëta kutsui; tämä oli ollut hänen
ajatuksissaan lakkaamatta, ja kaikkein enimmän jokaisena vaaran
hetkenä, jonka hän hänet jätettyään oli kokenut. Hän ajatteli, kuinka
Zoë makasi valveillaan sohvalla pienten lamppujen vienossa valossa,
odottaen kuulevansa Zenon askelet ikkunansa alapuolella olevalta
rantakivitykseltä, kuinka hän sitten vaipui hiljaa uneen pelkästä
väsymyksestä, nähdäkseen unta hänestä; ehkä säpsähdellen levossaan,
uneksiessaan hänen olevan vaarassa, mutta hymyillen jälleen, silmiään
avaamatta, kun näky vaihtui ja hän oli jälleen Zenon sylissä. Ei
arvannut Zeno aavistaakaan, mitä oli ollut se pehmeän joustava veneessä
purjekankaan alla, jolle hän oli astunut noustessaan maihin. Zoë oli
onnellisen tietämätön, kuvitteli Zeno, niistä toisiaan seuranneista
tuiki täperistä pelastumisista, joista hän oli vahingoittumatta
suoriutunut tähän saakka. Enimmän hänen mieltään kuitenkin painoi
se ajatus, että hänen täytyisi tavatessaan Arethusan kertoa hänelle
epäonnistuneensa.

Mutta Zeno ei ajatellut yksinomaan Arethusaa siinä istuessaan, sillä
hänen oma tilanteensa tuijotti häntä suoraan silmiin, eikä hän voinut
ajatella Arethusaa tuumimatta mielessään, näkisikö hän häntä koskaan
enää. Hän oli kuullut kuinka nuo suuret kivet vieritettiin oven eteen,
ja jokin ilmaisi hänelle, ettei Toktamish eivätkä hänen miehensä
toisikaan luvattua leipää ja vettä aamulla. He eivät uskoneet, että
hänen oli mahdoton maksaa vaadittuja lunnaita, ja he aikoivat pakottaa
hänet nälällä myöntymään. Mutta hän oli puhunut totta; hänellä ei
ollut sellaista rahasummaa käytettävissään. Kysymys oli siitä,
miten tämä päättyisi. Lähtiessään he eivät olleet jättäneet hänelle
edes vesiruukkua, ja hän huomasi äkkiä olevansa janoissaan monien
ponnistustensa jälkeen. Hän ei voinut olla naurahtamatta itsekseen
ajatellessaan, että hän ehkä kuolisi janoon vesisäiliössä.

Mutta ei ollut hänen luonteensa mukaista tuhlata aikaa kohtalonsa
inhan ironian joutilaaseen mietiskelyyn, niin kauan kuin oli jotakin
mahdollisuutta auttaa itseään omatoimisesti. Hän nousi jälleen ylös
ja otti lyhdyn käteensä toimittaakseen vankilansa järjestelmällisen
tarkastuksen. Olihan Toktamishin ja hänen sotilaittensa toiminta ollut
hetken kiihoituksen aiheuttama, ja vaikka he ilmeisesti tunsivat
säiliön sisäänkäytävän ja olivat arvatenkin tienneet siinä olevan
oven, joka voitiin sulkea, ei ollut kuitenkaan mahdotonta että siitä
olisi toinenkin ulospääsy, jota he kiireissään eivät olleet tulleet
ajatelleeksi.

Mutta toista ulospääsyä ei Zeno voinut löytää, ja paikka ei ollut niin
laajakaan kuin hän ensin oli otaksunut. Hän laski kahdeksan pylvästä
kumpaankin suuntaan, mikä teki kaikkiaan kuusikymmentäneljä, ja hän
arvosteli säiliön noin sata jalkaa laajaksi läpimitaten. Seinät olivat
silatut sileällä sementillä, johon pöly tuskin tarttui, ja joka
ulottui ylöspäin holvin juureen asti, pylväänpäitten tasalle. Ei ollut
löydettävissä mitään aukkoa, ainoaa sisäänkäytävää lukuunottamatta.
Zeno kulki jyrkästi viettävää käytävää ylöspäin, kunnes saapui
suljetulle ovelle, joka oli melkoisen matkan päässä itse säiliöstä.
Se oli tehty tammipuusta, ja vaikka se lienee ollut paikoillaan pari
vuosisataa, oli se vielä täysin vahva. Lukko oli kiskottu pois aikoja
sitten, arvatenkin johonkin läheiseen taloon käytettäväksi, mutta
Zeno oli kuullut kiviä vieritettävän oven ulkopuolelle, ja hän tiesi
ennenkuin koettikaan, ettei hän voinut saada sitä liikkumaan.

Hän tuumi mielessään, oliko Toktamish mahtanut panna vartijaa, ja
hän huusi ja kuunteli vastausta, mutta ei mitään kuulunut; hän huusi
toisen kerran täysin keuhkoin, samalla tuloksella. Sitten hän otti
lyhtynsä ja laskeutui jälleen alas, sillä oli selvää että sotilaat
arvelivat hänen olevan niin varmassa tallessa, ettei ollut tarpeen
vartioida sisäänkäytävää. Koska se oli heidän mielipiteensä, ei ollut
tehtävissä muuta kuin myöntyä siihen. Zeno laskeutui makuulle pölyyn,
kietoutui toiseen vaippaan, sijoittaen kaksinkertaisen poimun päänsä ja
pylväänjuuren väliin, ja oli pian syvässä unessa.



XIV LUKU.

Hämmästys levisi pikku Omobonon kasvoille seuraavana aamuna, kun hän
sai kuulla, että hänen isäntänsä oli mennyt ulos yöllä eikä ollut
palannut kotiin. Kirjuri ei ensin tahtonut sitä uskoa, ja hän meni
Zenon makuuhuoneeseen ja näki ettei vuoteessa ollut nukuttu; hän
saattoi huomata sen helposti, vaikk'ei se ollutkaan mikään vuode, vaan
ryijyllä peitetty kapea sohva; sillä molemmat nahkaiset tyynyt olivat
koskematta ja vanha punainen vaippa, jota Zeno aina käytti peitteenä,
oli siististi laskoksissa paikoillaan. Se oli ollut hänellä mukana koko
pitkän Kreikan sodan ajan, ja hän tunsi sitä kohtaan miltei hellää
kiintymystä, jollaista toiminnan miehet usein kohdistavat esineisiin,
jotka ovat heitä hyvästi palvelleet vaaran aikoina. Zeno ei ollut
nukkunut kotonaan, ja hän oli muuttanut vaatteita ennen ulos lähtöään.
Omobonon kysymysten johdosta Vito ei voinut varmuudella sanoa, mitä
isäntä oli pukenut ylleen; itse asiassa hän ei voinut sanoa ollenkaan.
Kaikki verkasäärykset ja ihokkaat ja nutut olivat paikoillaan
seetripuisissa vaatekaapeissa ja piirongin laatikoissa, paitsi ne jotka
hän oli riisunut yltään ja jotka olivat tuolilla. Näytti siltä, sanoi
palvelija, niinkuin isäntä olisi lähtenyt ulos ilman mitään vaatteita!

Omobonolla oli sellainen tunne, että jos hän olisi ollut isompi
mies, niin hän olisi lyönyt miestä korville tuosta sopimattomasta
huomautuksesta. Mutta se ei ollut aivan vaaratonta, sillä Vito oli
kookas venetsialainen gondolieri ja merimies. Sitäpaitsi, jatkoi mies
selittelyään, isäntä oli usein mennyt aamunkoitteessa alas marmorisille
rautaportaille sukeltaaksen ja uidakseen, vain lakana ympärillään,
tullen takaisin pukeutuakseen huoneessaan. Ehkä hän oli tehnyt nytkin
niin, ja ehkä --

Mies katkaisi puheensa äkkiä. Ehkä Zeno oli hukkunut. Hän katsoi
Omobonoon, mutta kirjuri pudisti päätänsä ja viittasi koskemattomaan
vuoteeseen. Zeno ei varmaankaan olisi mennyt uimaan ennen maatamenoaan.
Ei kumpikaan heistä huomannut katsoa pieneen sotilasarkkuun, joka oli
pimeässä nurkassa ja josta Zeno oli ottanut nahkanuttunsa ja vankat
sääryksensä, jotka hän oli pukenut ylleen lähtiessään retkelleen.

Omobono oli jo luonnollisesti kysellyt orjatytöiltä. He kertoivat
hänelle mitä tiesivät, nimittäin että isäntä oli syönyt illallista
yläkerrassa ja lähettänyt heidät pois. Kun he tulivat takaisin
huoneeseen, oli hän mennyt, he sanoivat; mikä oli tottakin, koska he
olivat nukkuneet koko yön. Kokóna nukkui nyt, lisäsivät he; mutta he
eivät kertoneet että hän nukkui samat vaatteet yllään mitkä hänellä
oli ollut edellisenä iltana ja näytti hyvin väsyneeltä, sillä eihän se
ollut kirjurin asia.

Omobono riensi sinä aamuna portaita ylös ja alas melkein yhtä usein
kuin Zoën tulopäivänä, ja kerta toisensa perästä hän muistutti Juliaa
kutsumaan häntä, kun hänen emäntänsä heräisi. Vastaus oli aina sama:
kokóna nukkui vielä, ja kirjurille lähetettäisiin sana heti kuin hän
nousisi. Vihdoin alkoi Omobono ajatella että Zoëkin oli poistunut
talosta ja että tytöt olivat osallisina salajuonessa, ja hän uhkasi
mennä katsomaan itse. Hänen hämmästyksekseen Julia astui syrjään
päästääkseen hänet sisään, pannen yhden sormen huulilleen ikäänkuin
varoittaen liikkumaan hiljaa; sillä pikku orjatar näki varsin hyvin,
että Omobono epäili hänen valehtelevan, ja hän pelkäsi kirjuria Zenon
poissa ollessa. Nähdessään ettei tyttö vastustanut häntä, tuli Omobono
vakuutetuksi eikä mennytkään sisään.

Hän ei halunnut lähettää palvelijoita kysymään isäntäänsä
venetsialaisten kauppiasten taloista tai liikepaikoista, sillä hänellä
oli tosi italialaisen vaisto salata ulkomaailmalta kaikki mitä talossa
tapahtuu. Kuitenkin hän oli pulassa; sillä Zeno oli kutsunut Sebastian
Polon, hänen vaimonsa ja tyttärensä sekä muutamia muita tuttavia
päivälliselle, ja he tulisivat ja hämmästyisivät nähdessään ettei Zeno
ollutkaan heitä vastaanottamassa. Mutta jos heille lähetettäisiin sana,
ettei heidän pitäisi tulla, saattaisi Zeno palatakin ajoissa kotiin ja
vihastua; ja silloin hän kutsuisi kirjuri-poloista pahemmaksikin kuin
kaakattavaksi kanaksi. Se oli hirmuinen pulma, ja kaikki palvelijat
ja orjat alakerrassa rupattivat siitä kuin harakat, paitsi milloin
kirjuri kulki ohitse. Kokki lähetti kysymään, oliko hänen valmistettava
päivällinen.

"Tietysti", vastasi Omobono. "Isäntä on epäilemättä mennyt jollekin
tärkeälle asialle ja tulee takaisin hyvissä ajoin ottamaan vastaan
ystäviään."

Hän koetti puhua rauhallisesti, mies-parka, mutta oli kuumeisessa
levottomuudessa. Hänen kummallakin harmaalla poskellaan oli pyöreä,
punainen täplä; hänen muuten niin siisti partansa oli nyt miltei
pörröinen, ja hänen pienet silmänsä olivat hätääntyneet ja verestävät.

Vieraitten tuloajan lähetessä hän tunsi päätänsä huimaavan, ja
huoneet pyörivät, hänen silmissään, kunnes hänestä tuntui siltä
kuin koko maailma olisi tulossa raivohulluksi ja hän itse olisi sen
keskipisteessä. Yhä vain Zoë nukkui ja yhä viipyi isäntä poissa.

Vihdoin oli jäljellä vain puoli tuntia. Omobono jännitti kaiken
tarmonsa ja päätti kohdata tuota hirmuista vaikeutta tavalla, joka
herättäisi Zenossa ihailua. Hän ottaisi vastaan vieraat hovimestarina,
pyytäisi anteeksi isäntänsä poissaolon, sijoittaisi heidät paikoilleen
pöydän ääreen ja ohjaisi tarjoilua. Ruokien ja viinivarojen suhteen
pikku mies tunsi itsensä aivan varmaksi, ja se olikin suurena lohtuna
hänen pulassaan. Jos hän tarjosi Zenon ystäville parasta ja esitti
kohteliaan anteeksipyynnön ja katsoi ettei mikään mennyt viistoon,
niin olisi mahdotonta vaatia häneltä enempää tai väittää hänen lyöneen
laimin velvollisuuksiaan. Vieraitten mentyä hän joutuisi vuoteeseen ja
saisi kuumeen, siitä hän oli aivan varma, mutta silloinhan tuo kauhea
koetus olisi sentään ohi ja hänelle olisi helpotus maata selällään ja
tuntea itsensä hyvin sairaaksi.

Hän vetäytyi huoneeseensa ja pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa.
Hänen verkasääryksensä olivat tumman viinin väriset, mutta olivat
käyneet liian väljiksi hänen säärilleen. Hän katseli niitä hellästi
tarkastellessaan niitä valoisassa. Ne johtivat mieleen monta iloista
hetkeä ja muutamia ylpeitäkin tuokioita; ne muistuttivat myös niitä
aikoja, jolloin hänen pikku säärensä eivät olleet olleet niin hoikat.
Kuitenkin, kun hän veti niitä ylös niin että ne olivat repeämäisillään,
niiden väljyys väheni sen minkä pituus eneni, ja hän sai ne lopultakin
näyttämään varsin mukiinmeneviltä, kiinnittäen ne monimutkaisella vyö-
ja nyörilaitteella. Tosin hänestä kävellessä tuntui siltä kuin häntä
olisi kohotettu housunvyötäröstä, mutta se sai hänet vain tuntemaan
itsensä vähän suuremmaksi kuin hän oli ja pakotti hänet pitämään hyvin
suoran ryhdin, mikä oli ilmeinen etu.

Kaikissa näissä huolissaan hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että
hänen herransa olisi jossakin suuressa vaarassa tai ahdingossa,
vielä vähemmän että hän olisi voinut saada surmansa jossakin
hurjapäisessä seikkailussa. Carlo Zeno oli kerta toisensa perästä
selviytynyt hengissä niin epätoivoisista vaaroista, että Omobono oli
tottumuksen voimasta alkanut uskoa hänet tuhoutumattomaksi, joskaan ei
haavoittumattomaksi, niin että hän aina putoisi jaloilleen, tapahtuipa
mitä hyvänsä. Kirjuri toivoi vain ettei hän suvaitsisi kadota juuri
sinä päivänä, jolloin hän oli kutsunut viisi tuttavaa luokseen
päivälliselle.

Omobono seisoi puettuna hienoon puhtaaseen paitaan ja viininvärisiin
sääryksiinsä, kammaten ja sukien partaansa huolellisesti pienen peilin
avulla, joka ei ollut pikarin pohjaa suurempi. Peili oli niin pieni,
että hän voi saada kuvan koko kasvoistaan vain liikuttamalla sitä
sinne ja tänne, leuasta nenään, poskesta toiseen ja otsasta hoikkaan
kaulaansa, jonka ympärille sirosti sopivaa kapeaa liinakaulusta
hän ihaili. Mutta viimeksimainittu toimenpide vaati aikamoista
kieroonkatsomista, koska parran kärki oli tiellä.

Hänen näitä puuhaillessaan koputti joku hänen ovelleen ja vieno ääni
ilmoitti hänelle, että kokóna Arethusa oli nyt valveilla ja halusi
puhutella häntä heti. Vaikka puhuja ei avannut ovea, pani Omobono
kiiruusti pois peliinsä ja kampansa, ja reutoi nuttua päälleen
ikäänkuin henkensä olisi riippunut siitä, että hän sai sen ylleen
ennenkuin vastasi; sillä hän oli hyvin kaino mies, ja ääni oli tytön
ääni; sitäpaitsi hän älysi, että se nyöri- ja vyölaite, jolla hänen
sääryksensä olivat kinnatut ylös niin perin tiukalle, tarjoisi
naurettavan näyn ennenkuin ulompi vaatekappale peittäisi sen; sen
jälkeen olisi vaikutus kuitenkin erinomainen. Siispä hän suori nuttunsa
ylleen niin joutuin kuin taisi ja vastasi sitten täysinpalautetun
arvokkuuden tyyneydellä suljetun oven läpi:

"Sano kokónalle, että olen hänen käytettävissään, ja että tulen hänen
luokseen aivan heti."

"Kyllä, herra", sanoi vieno ääni, ja Omobono kuuli tytön poistuvat
askelet heti kuin sanat olivat lausutut.

Vähän myöhemmin nousi Omobono portaita ylös niin nopeaan kuin hänen
sääryksiensä tavaton jännitys salli, ja mennessään hän mietti
tyytyväisenä, että hovimestarina ei häntä mitenkään voitaisi vaatia
istuutumaan isäntänsä vieraiden läsnäollessa.

Toinen orjatytöistä johti hänet Zoën luo. Zoë istui sohvan reunalla
katsellen levottomana ovea kohti hänen sisään astuessaan, ja ensi
kerran siitä saakka kuin Zoë oli tullut taloon, näki Omobono hänen
kasvonsa peittämättöminä. Ne olivat hyvin kalpeat, ja silmien alla oli
syvät varjot. Hänen kaunis ruskea tukkansakin oli epäjärjestyksessä,
valuen löyhtyneenä palmikkona toiselle olalle. Sohvan reunalla lepäävä
käsi veti kireälle istuinta peittävän hienon silkkiverhon poimua. Hän
puhui heti kuin Omobono tuli esiin.

"Oletteko kuullut hänestä mitään?" kysyi hän huolestuneena. "Tuleeko
hän?"

Kirjurista ei näyttänyt oudolta, että Zoë jo tiesi Zenon poissaolosta,
koska ei kukaan koko talossa osannut ajatella eikä puhua muusta.
Itse puolestaan Omobono oli päättänyt säilyttää ylhäisen talon
hovimestarille soveliaan tyynen arvokkuuden.

"Isäntä tulee epäilemättä, saatuaan suoritetuksi sen tärkeän tehtävän,
joka on vaatinut hänet lähtemään", vastasi hän. "Hänen poissaollessaan
on minun velvollisuuteni esittää anteeksipyyntö hänen vierailleen --"

"Tulevatko he? Ettekö ole lähettänyt heille kieltoa?"

Omobono hymyili vaatimatonta ylemmyyttä osoittavalla tavalla.

"Ja entä jos isäntä palaisi juuri päivällisen aikaan?" kysyi hän.
"Mitä hän sanoisi, jos minä olisin rohjennut ottaa päälleni sellaisen
vastuun? Kokóna ei tunne isäntää! Onneksi olen minä ollut hänen
palveluksessaan siksi kauan, että ymmärrän velvollisuuteni. Jos hän
suvaitsee tulla kotiin, on hän huomaava, että hänen ystäviään on
kestitty hänen mielensä mukaan. Jollei hän tule, on hän oleva iloinen
jälkeenpäin kuullessaan että heille on esitetty sovelias anteeksipyyntö
hänen välttämättömän poissaolonsa johdosta ja että heitä on kohdeltu
kaikella heidän arvolleen tulevalla kunnioituksella."

Zoë tuijotti kirjuriin, todella hämmästyneenä hänen tyyneydestään ja
miltei rauhoittuen hänen ilmeisestä uskostaan Zenon turvassa-oloon.
Tosin ei Omobono tiennyt mitään tapahtuneista tosiseikoista eikä
ollut nähnyt isäntänsä killuvan köyden päässä viisikymmentä jalkaa
maanpinnasta viimeksikuluneen puolen vuorokauden aikana. Olisi ollut
vaikea kuvitella Omobonon mielentilaa, jos hän olisi viettänyt
samanlaisen yön kuin Zoë. Mutta siitä huolimatta hänen varmuutensa
viihdytti Zoëta ja palautti jossakin määrin hänen luottamustaan Zenon
hyvään onneen. Hänen urhoollisuudestaan ja voimakkuudestaan ei Zoëta
tarvinnut muistuttaa; mutta hän tiesi varsin hyvin, että jollei
hyvä onni suosinut Zenoa, ei hän pääsisi Blachernaesta muuta kuin
surmattavaksi.

"Luuletteko todellakin, että hän on turvassa?" kysyi Zoë, iloisena
kuullessaan nämä rauhoittavat sanat, vaikkakin oman äänensä lausumina.

"Luonnollisesti, kokóna -- --"

Mutta samassa kuului avoimen ikkunan kautta alhaalla olevalta
rantasiltamalta airon loisketta ja useiden äänien puhelua.

Omobono joutui kokonaan aikaisemman kiihtymyksensä valtaan
ajatellessaan, ettei hän ehtisi alas ajoissa ottaakseen vieraat vastaan
marmoriportailla samassa kuin veneet laskivat siltaman reunaan.
Sanaakaan enempää virkkamatta hän kääntyi ja syöksyi kiireenpikaa ulos.

Zoëkin oli kuullut äänet ja ymmärtänyt; ja tuskallisesta
levottomuudesta huolimatta häivähti hänen väsyneillä kasvoillaan
vieno hymy kirjurin hermostuneisuuden johdosta. Molemmat orjatytöt
olivat juosseet ikkunaan katsomaan ketä siellä tuli, ja koska heitä
oli aina käsketty olemaan näyttäytymättä ikkunoissa, kyyristyivät he
parvekkeelle katsellen sen suojakaiteena olevan marmorisäleistön läpi.

Zoë nousi kävelläkseen lattian poikki. Heräämistä seuranneessa
ensimmäisessä muistojen tulvahduksessa hän oli miltei unohtanut
loukkautuneensa, ja nyt hän puraisi huultaan, kun tuska vihlaisi
hänen oikeaa kylkeään. Mutta hän hymyili melkein samassa. Hänestä
oli mieluisempaa, että hänen rakastamansa mies tietämättään loukkasi
häntä, kuin ettei hän olisi koskettanut häntä vaaraan antautumisensa
hetkellä. Hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tuon hänen
päälleen silmänräpäykseksi laskeutuneen musertavan painon muistosta.
Naiset tietävät mitä tällainen on. Hän ajatteli kuinka hellästi Zeno
olisi kumartunut suutelemaan häntä, jos olisi tiennyt hänen makaavan
purjekankaan alla. Sensijaan oli Zeno astunut hänen ruumiilleen; ja se
oli melkein parempi kuin suutelo, sillä se ei olisi jättänyt mitään
jälkeensä; mutta nyt toi jokainen kipua tuottava liike Zenon uudelleen
hänen lähelleen.

Hän ei ollut saanut mitään todellista vammaa, mutta hän ontui
kävellessään ikkunan luo. Sitten hän seisahtui hiljaa juuri ikkunan
sisäpuolella, mistä hän ei voinut nähdä alas rantakivitykselle, mutta
saattoi puhua kuiskaamalla orjatyttöjen kanssa. Epäilemättä hän ei
olisi näyttäytynyt, koska Zeno ei ollut halunnut häntä nähtävän; mutta
hänellä oli varsin selvä tietoisuus siitä, että hän näytti sairaalta ja
väsyneeltä eikä ollut lainkaan soveliaassa kunnossa astumaan sellaisen
kilpailijan silmien eteen, jota oli kuvattu hänelle kevätruusua
kukkeammaksi; niin ettei uhraus lopultakaan ollut niin suuri kuin se
olisi voinut olla.

"Kertokaa minulle mitä näette", sanoi hän tytöille.

Lucilla käänsi ylöspäin kellahtavat pikku kasvonsa.

"Niitä on kolme", vastasi hän. "Venetsialainen herra ja hänen rouvansa
ja nuori neiti. Ainakin luulen, että hän on nuori."

"Minun luullakseni sinun pitäisi voida nähdä se", sanoi Zoë.

"Hänen kasvoillaan on huntu", vastasi Lucilla tirkistettyään alas;
"mutta minä voin nähdä hänen tukkansa. Se on punainen ja sitä on
hänellä aika paljon."

"Punainenko kuin Rustanin vaimon tukka?" kysyi Zoë.

"Oh, ei! Se on punainen niinkuin ylhäisen naisen; sillä se on hyvin
värjätty Aleksandrian khenna-värillä. Nyt he astuvat veneestä -- vanha
rouva ensin -- hän on lihava -- kirjuri ja hänen miehensä auttavat
häntä kahta puolta. Hän on kokonaan verhottu pitkään vihreään viittaan,
joka on kirjailtu punaisilla ruusuilla. Hän on niinkuin tuleen syttynyt
spenaattivadillinen. Kuinka lihava hän on!"

Lucilla hytisi vähän, ikäänkuin sisällisesti nauraen.

"Mitä hänen tyttärellään on yllä?" kysyi Zoë.

"Tummanpurppurainen viitta, jossa on leveät hopeaiset päärmeet."

"Kuinka rumaa!" huudahti Zoë, ilman erikoista syytä.

"Kirjuri kumartaa maahan asti", sanoi Lucilla. "Hän sanoo jotakin."

Hän herkesi puhumasta, ja kaikki kolme kuuntelivat. Zoë kuuli Omobonon
äänen aivan selvästi.

"Kovaonnisen sattuman takia", sanoi kirjuri, "täytyi messer Carlon
lähteä pois hyvin tärkeälle asialle, eikä hän ole vielä palannut. Minä
olen hänen kirjurinsa ja talonhaltijansa, niinkuin teidän ylhäisyytenne
suvainnee muistaa. Herrani poissaollessa minulla on kunnia lausua hänen
vieraansa tervetulleiksi ja pitää huolta heidän viihtymisestään."

Sebastian Polo sanoi jotakin vastaukseksi tähän hienoon puheeseen;
mutta matalalla äänellä, eikä Zoë voinut kuulla sanoja. Sitten
omituisen vastenmielinen naisääni teki kysymyksen. Zoën mielestä
sen sävy oli sammakkoparven kurnutuksen ja vanhan kanan kaakatuksen
välimailta.

"Toivoaksemme annatte meille päivällisemme kaikissa tapauksissa", sanoi
rouva, jolla tuntui olevan käytännöllinen mielenlaatu.

"Onko se tytön ääni?" kysyi Zoë Lucillalta kuiskaten.

Tyttö pudisti päätään.

"Äidin", vastasi hän. "Nyt he menevät sisään. En voi kuulla mitä
Omobono sanoo, sillä hän menee edellä. Nyt he ovat kaikki menneet."

Zoë ei välittänyt siitä, ketä muita tuli, ja nyt kun hetki oli ohi,
häiritsi häntä paljon vähemmän se tosiasia, että Giustina oli saman
katon alla hänen kanssaan, kuin mitä hän oli odottanut. Hän ei uskonut
Zenon koskaan suudelleen Giustinaa, eikä hän varmastikaan ollut koskaan
astunut hänen päälleen.

Hän antoi nyt palvelustyttöjensä tehdä hänelle miten mielivät,
tuskin huomatenkaan sitä taitoa, mitä he osoittivat auttaessaan
häntä liikkumaan ja lieventäessään hänen kipuaan niin hyvin kuin
vain itämaalaiset osaavat sen tehdä. Kun hän ei puhunut heille,
eivät he uskaltaneet tehdä hänelle kysymyksiä isännän poissaolosta.
Isäntä oli jäänyt hänen luokseen, kun heidät oli lähetetty pois; he
olivat nukkuneet aamuun asti; herätessään he olivat löytäneet Zoën
makaamassa sohvalla vaatteet yllä, ja isäntä oli poistunut talosta
kenenkään näkemättä eikä ollut palannut. Niin pitkälle meni heidän
tietonsa; mutta he olivat varmat siitä, että Zoë tiesi kaikki, ja he
toivoivat, että jos he olisivat hänelle vielä tavallistakin enemmän
mieliksi, niin hän tulisi ehkä lausuneeksi jonkun selittävän sanan,
niinkuin valtiattaret joskus tekevät ollessaan erikoisen tyytyväisiä
palvelijoihinsa. Useimmat nuoret naiset antavat hyvällä tuulella
ollessaan kamarineitojensa tietää mitä he ovat tehneet; ja niinpiankuin
he ovat kärtytuulella, kostavat kamarineidot kertomalla kaikki toisille
palvelijoille. Sillä tavalla säilyy voiman tasapaino käskijän ja
palvelijan välillä niinkuin nesteiden tasapaino ihmisruumiissa, jota ei
voi hävittää aiheuttamatta tajuttomuutta.

Mutta vaikka Zoë tunsikin paljon vähemmän kipua senjälkeenkuin Julia ja
Lucilla olivat kylvettäneet ja hieroneet häntä ja lievästi vedelleet
kaikkia hänen niveliään, kunnes hän tunsi itsensä jälleen norjaksi
ja kevyeksi, ei hän virkkanut mitään Zenosta. Ja vaikka he pukivat
hänet niin taitavasti, ettei hän voinut olla hymyilemättä mielihyvästä
heidän näyttäessään hänelle hänen kuvaansa suuresta peilistä, jota he
pitelivät hänen edessään toinen toiselta puolen, ei hän sittenkään
tehnyt muuta kuin kiitti heitä ystävällisesti ja antoi heille
kummallekin kaksi lusikallista ruusunlehtihilloketta, joka edusti
heille melkein taivaallista ihanuutta, niinkuin hän hyvin tiesi, ja
jota hän itsekään ei suinkaan halveksinut. Siinä oli kuitenkin kaikki;
ja he olivat hiukan pettyneitä, kun hän ei alentunut puhumaan heille
isännän katoamisesta, joka oli suurin tapaus mitä oli sattunut siitä
lähtien kuin he kaikki kolme olivat tulleet asumaan Zenon katon alle.

Sillävälin esitti Omobono alakerrassa hovimestarin osaansa,
sijoittaen vieraat pöytään, joka oli katettu Kultaiselle Sarvelle
antavaan suureen saliin. Polon puolisoiden jälkeen oli saapunut
vielä toinen venetsialainen kauppias, vanha rikas pankkiiri Marin
Corner, joka jo kauan oli harjoittanut liikettä Konstantinopolissa
ja oli Sebastian Polon hyvä tuttava. Viides kutsuttu jäi tulematta,
joten kaksi tuolia oli tyhjänä, kuudes kun oli Zenon oma paikka;
ja hänen veistoskoristeisen tuolinsa taakse Omobono asettui
ohjaamaan palvelijoita, näöltään varsin kunnioitustaherättävänä
tummanpurppuraisessa nutussaan ja kauniissa hopeaketuissaan, jotka
hän oli ripustanut ylleen sen korkean arvon osoitteeksi, joka hänellä
tänään oli talossa. Omobono-parka! Ei ollut hänellä aavistustakaan,
mitä hänellä vielä oli edessään sinä päivänä.

Kolmen vanhemman vieraan mielipaha Zenon poisjäämisen johdosta ei
ollut erittäin syvä. Kukin omalla tavallaan he hiukan pelkäsivät
merkillistä maanmiestään, josta kerrottiin mitä hurjimpia juttuja.
Vaikka hän tosin oli äärimmäisen täsmällinen rahallisten sitoumustensa
täyttämisessä, olivat sekä Sebastian Polo että Marin Corner aina
tunteneet jonkunlaista hermostunutta arkuutta ollessaan liikeasioissa
nuoren miehen kanssa, jonka tiedettiin pitäneen puoliaan kokonaisen
talven suurta armeijaa vastaan, ja jonka kerrottiin tappaneen ainakin
tuhat turkkilaista omilla käsillään, ja jonka ruskeat silmät kiiluivat
kuin tiikerin silmät, milloin vain mainittiinkaan taistelusta. Olisi
kerrassaan hankalaa, jos hän langenneen laskun suorituksen sijaan
ilmestyisi Cornerin pankkiin hampaisiin saakka asestettuna ja vaatisi
kassa-arkun sisällystä. Kaiken kaikkiaan molemmat vanhahkot kauppiaat
söivät paremmalla ruokahalulla hänen ollessaan poissa.

Mutta Giustina oli lohduton, eivätkä maukkaat valmisteet maistuneet
hänelle lainkaan, ei tuore Mustanmeren sammin mäti eikä hieno
palamiitti, ei herkullinen viiriäinen eikä edes paistettu
riikinkukkokaan, jonka uhkea pyrstö kohosi laajalta hopeavadilta kuin
pilkullinen sateenkaari.

Giustina oli kookas, unelias olento, jolla oli tuuhea paljous kauniisti
värjättyä tukkaa, kuten Lucilla oli Zoëlle sanonut. Hänellä oli
suuret ja säännölliset kasvojenpiirteet, täysin väritön valkea iho ja
tyytymätön suu. Hän käänsi usein silmiään nähdäkseen mitä ympärillä
tapahtui, kääntämättä ollenkaan päätään, ikäänkuin olisi ollut
liian laiska niinkään vähäiseen ponnistukseen. Hänen kätensä olivat
hyvinmuodostuneet, mutta paksusormiset, ja ne muistuttivat näöltään
uutta marmoria, ollen liian valkoiset herättääkseen mielenkiintoa ja
liian kylmät kosketeltaviksi.

Hän oli hirveästi pettynyt ja syvästi loukkaantunut menettelystä,
joka näytti hänestä tahalliselta loukkaukselta; sillä hän ei uskonut
sanaakaan Omobonon kohteliaasta selityksestä. Totuus oli se, että Zeno
oli kutsunut seurueen vain senvuoksi, että Giustinan äiti oli kutsunut
itsensä toivossa saada hänet tekemään naimatarjouksen Giustinalle.
Todellisuudessa ei mikään ajatus ollut ollut kauempana Zenon mielestä.
Sebastian Polo oli vaimonsa yllyttämänä antautunut mitä läheisimpiin
liikesuhteisiin Zenon kanssa ja tehnyt hänet kerran toisensa perästä
osalliseksi liiketoimiin, jotka olivat olleet erinomaisen tuottavia.
Hän oli saattanut Zenolle välttämättömäksi käydä usein häntä tapaamassa
ja tehnyt sen helpoksikin alituisella vieraanvaraisuudellaan; nämä
seikat selittivät Zenon tiheiden vierailujen koko salaisuuden. Mutta
nähdessään etteivät asiat kehittyneet avioliiton suuntaan niin
nopeasti kuin oli odottanut, oli Polon vaimo ryhtynyt toimenpiteisiin,
jotka hänellä oli aikomus saada ratkaiseviksi; hän oli pyytänyt
itsensä ja tyttärensä päivälliselle Zenon luo. Tästä ei ollut pitkä
matka viittailuihin, että Zeno oli saattanut Giustinan maineen
vaaranalaiseksi, jonka perusteella olisi helppo vaalia Zenoa tekemään
naimatarjous -- menettelytapa, joka on ollut tuttu jokaiselle
yritteliäälle äidille aina avioliiton alkuajoista saakka. Zenon arvo
aviomiehen ehdokkaana ei ollut niin paljon hänen varallisuudessaan kuin
hänen loistavissa tuttavuuksissaan kotimaassa ynnä siinä tosiasiassa,
että keisari Kaarle oli ollut hänen kumminsa ja myöhemmin hänen
ystävänsä ja suojelijansa.

Giustina antoi äänettömän kannatuksensa huolehtivien vanhempiensa
toimenpiteille; siksi hän oli onneton eikä tahtonut syödä riikinkukkoa,
mikä seikka suuresti suretti Omobonoa. Onneksi hänelle tuli tuon
nuoren naisen pidättyväisyys täysin korjatuksi vanhempien vieraiden
alttiudella, heidän ottaessaan Giustinan itsepintaisesti hylkimää
ruokalajia melkeinpä kylläisyyteen asti.

Syödessään he puhelivat; se on, Sebastian Polo ja Marin Corner
vertailivat mielipiteitään sellaisista liikeasioista kuin Persian
silkistä, Kreikan viineistä ja valkoisista orjista, antamatta
toisilleen vähäisintäkään tiedonpätkää, jonka olisi voinut muuttaa
rahaksi. Ja Polon vaimo, joka piti silmällä parasta mahdollisuutta,
kurnutti muutaman sanan silloin tällöin, yllyttäen Corneria puhumaan
vapaammin liikeasioistaan; kukaties, tuumi rouva, hän sattuisi
paljastamaan salaisuutensa sen ihmeellisen menestyksen suhteen, jolla
hän sai hankituksi Kaukasiasta erinäisiä verrattoman kallisarvoisia
turkiksia, joita ei yksikään muu kauppias ollut koskaan kyennyt
hankkimaan. Mutta vaikka lihava rouva houkutteli häntä puhumaan ja
viittoi täyttämään hänen pikariaan yhä uudelleen Khios-viinillä,
ja vaikka mitä kauneimman auringonlaskun rusotus alkoi levitä
Cornerin ohuelle nenälle ja korkeille poskipäille, niinkuin värikäs
iltavalaistus kohoaa lännen taivaalle, oli Marin Cornerin puhe yhtä
levollista ja selkeää kuin konsaan, ja jos se ollenkaan muuttui, niin
muuttui se pikemmin vielä vähän entistäkin varovaisemmaksi.

Ja silläaikaa tuijotti Giustina tyhjän lautasensa ylitse Kultaisella
Sarvella liukuviin veneisiin ja hautoi kiukkuaan sitä miestä kohtaan,
jonka kanssa halusi naimisiin.

"Lapseni", kurnutti hänen äitinsä, "me ymmärrämme hyvin sinun
pettymyksesi. Mutta sinun pitäisi koettaa olla iloinen, vaikkapa vain
messer Marin Cornerin, isäsi arvossapidetyn ystävän vuoksi."

"Pyydän anteeksi jurouttani, rouva", vastasi tytär kuuliaisesti ja
kaikella sillä muodollisuudella, jota lapsia opetettiin käyttämään
heidän puhuessaan vanhemmilleen. "Minä koetan totella teitä."

"Kas niin, donna Giustina!" huusi Corner. "Me juomme teidän
terveydeksenne ja onneksenne tässä hyvässä -- --"

Lause jäi keskeneräiseksi ja hänen huulensa auki; kun hän laski
pöydälle maistamattoman pikarinsa, tuijottivat hänen silmänsä
kiinteästi Omobonon ja Polon välillä olevaan kohtaan ja iltaruskon
värit häipyivät hänen nenältään, jättäen jälkeensä harmaan hämärän.

Lihava rouva luuli hänen saaneen halvauskohtauksen ja nousi puolittain
istuimeltaan; mutta Giustinan silmät seurasivat hänen katseensa suuntaa
ja hän päästi todellisen pelästyksen kirkaisun. Sebastian Polo, joka
istui selin tytärtään säikähdyttäneeseen näkyyn, töllisteli toisiin
kolmeen kummissaan. Mutta Omobono kääntyi puoleksi ympäri ja haukkoi
henkeään, ja tarttuen Zenon tyhjän tuolin selustaan pyöräytti sen
ympäri yhdellä jalalla, niin että se joutui hänen ja näyn väliin.

Toktamish seisoi siinä, irvistellen kokoontuneelle seurueelle tavalla,
joka oli omiaan lyömään kauhulla uljaimmankin heidän joukostaan. Hän
rehenteli upeasti täydessä loistavan keltaisen ja kullan värisessä
univormussaan, ja hänen suunnattoman suuri pyöreä karvalakkinsa
kenotti takaraivolle työnnettynä hänen pörröisessä päässään. Hänen
oikea kätensä leikitteli kokonaisen asevaraston keskellä, joka hänellä
oli vyössään, ja hänen verestävät silmänsä mulkoilivat peloittavasti
hänen katsellessaan vuoroin kutakin vierasta, paljastaen terävät
hainhampaansa kerran toisensa jälkeen.

Se oli totisesti Toktamish, tatarilainen; eikä Toktamish ollut täysin
selväkään. Sitä enemmän oli hänen ilmestymisensä aikaansaama vaikutus
hänelle mieleen. Hän astui heti poisjääneen vieraan tyhjälle paikalle,
joka oli Giustinan vieressä.

"Näen, että olette varanneet paikan minulle", sanoi hän
barbaarimaisella kreikankielellä. "Se oli hyvin ystävällisesti tehty!
Ja olenpa ehtinyt ajoissa riikinkukkopaistillekin!"

Näin sanottuaan hän istahti tuolille, katseli ympäri pöytää ja irvisti
jälleen.

Lihava rouva luhistui pyörtyneenä paikalleen, molemmat vanhanpuoleiset
kauppiaat hivuttautuivat niin kauas pöydänreunasta kuin saattoivat,
ja Giustina päästi uuden kirkaisun, kun tatarilainen tirkisti häneen
veitikkamaisesti.

"Kuka on tämä ihminen?" koetti hänen isänsä kysyä arvokkaasti,
tarkoittaen kysymyksensä Omobonolle.

Mutta Omobono oli hävinnyt, ja palvelijat olivat paenneet hänen
perässään.



XV LUKU.

Toktamish kaasi puoli pulloa Khios-viiniä suureen venetsialaiseen
pikariin ja kulautti sen kurkkuunsa ruokahalunsa terästämiseksi.

"Talon isäntä on voittamattomasta syystä poissa", huomautti hän,
maiskuteltuaan huuliaan äänekkäästi. "Hän on lähettänyt minut
pyytämään, että soisitte hänelle anteeksi ja olisitte kuin kotonanne."

Tällöin alkoi rouva Polo virota, ja molemmat miespuoliset vieraat
hiukan rauhoittuivat tatarilaisen aikomuksiin nähden. Sisään tullessaan
hän oli ollut sennäköinen kuin olisi aikonut murhata heidät kaikki,
mutta hänen käytöksestään näkyi nyt selvästi, että hän halusi tehdä
miellyttävän vaikutuksen. Hän veti riikinkukon itseensä päin ja otti
heti kaikki vadille jääneet parhaat palat, käyttäen sormiaan vaivojen
säästämiseksi. Giustina tarkasteli häntä päätään kääntämättä ja tuli
siihen johtopäätökseen, että tatarilainen oli tarkoittanut vain
osoittaa ihailuaan hänen kauneudelleen tirkistäessään häneen niin
kamalasti. Giustina oli itse asiassa vähimmän arka koko seurueesta,
vaikka olikin kirkaissut niin kimakasti, ja hän muisti sadun kauheasta
hirviöstä, joka oli rakastunut kauniiseen prinsessaan. Hän pohti jo
keinoja samanlaisen valloituksen tekemiseen.

"Onko meidän ymmärrettävä", kysyi Marin Corner kohteliaasti mutta
epävarmalla äänellä, "että tulette messer Carlo Zenon luota?"

Toktamish murahti myönnytykseksi, sillä hänen suunsa oli täynnä, ja hän
nyökäytti painokkaasti.

"Messer Carlo Zeno tarvitsee viipymättä suuren summan rahaa", sanoi
hän, kyetessään jälleen puhumaan.

Sebastian Polo katsahti merkitsevästi Marin Corneriin, ja Marin
Corner katsahti Sebastian Poloon. Lihava rouva höristi korviaan,
kuvaannollisesti puhuen, sillä ne olivat niin syvälle uppoutuneina
poskien ja leukapielten rehevään ympäristöön, että oli mahdotonta
kuvitella niiden voivan mitenkään höristäytyä. Tatarilainen ahtoi
jälleen suunsa täyteen, ja hänen tuuhea partansa keikkui leukojen
mukana sitä seuraavan välttämättömän äänettömyyden aikana. Giustina
vertasi häntä mielessään saaliinhimoiseen leijonaan, mutta hänen isänsä
mielestä hän muistutti nälkäistä hyeenaa.

Huomatessaan ettei hänen kaulaansa oltu vielä viilletty poikki ja
saadessaan tietää raha-asian olevan kysymyksessä, tunsi Marin Corner
värin palaavan nenälleen ja lämmön sydämeensä.

"Miksi ei messer Carlo tule itse kotiin noutamaan tarvitsemiansa
rahoja?" kysyi hän.

Tällöin oli Omobono toipunut säikähdyksestään sen verran, että uskalsi
hiipiä huoneeseen Toktamishin taakse. Hän teki jo huolestuneita eleitä
venetsialaisille herrasmiehille teroittaakseen varovaisuuden tärkeyttä.
Tatarilainen joi taaskin ennenkuin vastasi kysymykseen.

"Hänellä sattui olemaan niin kiire, että hän lähetti mieluummin minut
noutamaan rahoja", sanoi sotilas. "Me olemme nähkääs vanhoja ystäviä.
Tappelimme yhdessä Kreikassa."

Silloin kuului Omobonon ääni, levottomuudesta vapisevana.

"Ei ole mitään rahoja talossa!" huusi hän, iskien kiihkeästi silmää
Pololle ja Cornerille. "Ei ole penniäkään, sen vannon! Eilen oli suuria
maksuja suoritettavana."

Kirjuri-parka oli niin innokas saamaan sanojaan kuultaviksi, että hän
oli lähestynyt kädenulottuman päähän tatarilaisesta, vaikkakin hänen
takapuolelleen. Toktamish käänsi suuren päänsä ja kurotti odottamatta
kätensä, ja Omobono tunsi itseensä tartuttavan ja kiepautettavan ympäri
kuin pikku lasta, kunnes hän oli liki pöytää ja suoraan silmätysten
juopuneen jättiläisen kanssa. Hän luuli ihan selvästi tuntevansa
maksansa kurtistuvan kokoon sisässään pelkästä kauhusta.

"Mikäs tämä pikku elukka on?" kysyi tatarilainen vilkuttaen toisella
silmällään tietävästi ja tarkastellen häntä jonkunlaisella huvittavalla
vakavuudella.

Mutta Omobono ei saanut sanaa suustaan. Hänen vangitsijansa pudisteli
häntä leikillisesti.

"Mikä sinun nimesi on, sinä lystikäs pikku elävä?" kyseli hän ja nauraa
hohotti vastaukseksi kysymykseensä.

Giustina oli, omituista kyllä, ainoa joka yhtyi hänen iloisuuteensa,
ja hän nauroi varsin helakasti, sanomattomaksi hämmästykseksi
vanhemmilleen, joita se loukkasi ja suretti, samalla kuin pelästytti
melkein kuoliaaksi.

"Kas niin, kas niin!" hohotti tatarilainen, ravistellen pikku miestä
kuin papupussia. "Jos et osaa puhua, niin voit ainakin antaa avaimesi,
että saan itse katsoa onko talossa rahaa!"

Samassa hän tarttui kirjurin vyöllä olevaan avainkimppuun ja kiskaisi
sen irti tempaisulla, joka katkaisi hihnan, jossa se riippui. Taas
Giustina nauroi, mutta hiukan hermostuneemmin tällä kertaa; hänen
äitinsä istui kivettyneenä, ammolla suin, miltei älyttömän näköisenä.
Taas katsahtivat molemmat kauppiaat toisiinsa, ja sitten he vilkaisivat
kumpikin oveen päin.

Kauhun ja avainten riistämisen hirmuisen loukkauksen järkyttämänä oli
Omobono lähempänä pyörtymistä kuin koskaan eläissään.

"Ryöväystä!" läähätti hän. "Julkeaa ryöväystä!"

Toktamish sinkautti hänet väkkäränä lähimpään loukkoon ranteensa
kiepautuksella, jonka jälkeen tuo roisto otti taasen suuntäyden lihaa
ja kaatoi hitaasti viiniä lasiinsa nieleskellessään suupalaansa.
Omobono oli päässyt jälleen vakavasti jaloilleen loukossaan,
mutta hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja huulet liikkuivat
hermostuneesti mielipuolisesta kauhusta.

"Messer Carlo tarvitsee kymmenentuhatta tukaattia ennen
auringonlaskua", huomautti tatarilainen ennen ryyppäämistään.

Polo ja Corner ponnahtivat jaloilleen; heidän kauppiassieluilleen oli
sellaisen summan mainitseminenkin kauhistavampi kuin kaikki Toktamishin
leveässä vyössä välkkyvät käyräteräiset aseet.

"Kymmenentuhatta tukaattia!" toistivat molemmat yhteen ääneen.

"Niin!" ärjäisi tatarilainen sellaisella äänellä että lasit pöydällä
tärisivät helisten toisiaan vasten. "Kymmenentuhatta tukaattia! Ja
jos en löydä niin paljo rahoja tästä talosta, on teidän kummankin
löydettävä ne omastanne! Ymmärrättekö?"

He ymmärsivät, sillä hänen äänensä oli kuin ukkosenjyrinä ja hänkin
oli noussut seisoalleen koko mahtavassa pituudessaan, täysinäinen
pikari toisessa kädessä ja Omobonon avaimet toisessa. Sitten, ollen jo
aikalailla juovuksissa, hän juhlallisesti kohotti avaimet huulilleen,
luullen viinipikarin olevan siinä kädessä, ja mulkoillen silmiään
kamalasti molemmille kauppiaille; ja löi mahtipontisella eleellä
pikarin pöytään, ikäänkuin se olisi ollut avainkimppu, ja se särkyi
sirpaleiksi ja keltainen viini läiskähti pitkin pöytää ja juoksi norona
mosaiikkilattialle.

Kamala tatarinkielinen kirous ilmoitti hänen huomanneen erehdyksensä,
ja koska hän heti päätti mielessään sen venetsialaisten syyksi, oli
hänen ensimmäisenä toimenpiteenään viskata särkyneen pikarin jalka
Polon päätä kohti; ja samassa hän tarttui tyhjään hopeapulloon ja
sinkautti sen Cornerin naamaan. Kevyempi heittoase lensi maalinsa ohi
ja särkyi siruiksi vastapäiseen seinään, mutta pullo iski suoraan
Cornerin hoikkaan nenänvarteen kamalalla teholla, ja hän kaatui
lattialle ja jäi makaamaan siihen vaikeroivana ja vertavuotavana kasana.

Polo ei joutanut katsomaan vaimoonsa eikä tyttäreensä, vaan pakeni
avoimesta ovesta niin nopeaan kuin hänen vähemmän nopeista sääristään
lähti. Hänen vaimonsa pyörtyi suoraa päätä, tällä kertaa täydellä
todella, ja päästäen loppukurnutuksen vierähti sievästi alas
tuoliltaan, loukkaamatta itseään lainkaan. Omobono litisti ohuen
ruumiinsa seinää vasten, vavisten joka jäsenellään ja sopertaen
pelosta; ja nähdessään raivanneensa niin tyydyttävällä tavalla liiat
tieltään, suuntasi Toktamish uudelleen huomionsa Giustinaan, joka ei
ollut pyörtynyt, mutta oli kuitenkin säikähtynyt niin, ettei kyennyt
liikkumaan paikaltaan eikä yrittämään pakoon.

Tatarilainen veti tuolinsa lähemmäksi häntä ja hymyili äkkiä, ikäänkuin
ei olisi tehnyt mitään tavatonta ja koettaisi vain tehdä itseään
miellyttäväksi. Hän oli ryypännyt aamuvarhaisesta asti, mutta hän
olisi sietänyt vielä ainakin pari kannua viiniä, ennenkuin se olisi
saanut hänet pois tajultaan. Hän puhutteli Giustinaa syntymämaansa
runollisella kielellä.

"Kuules, sieluni lempikyyhkyläinen!" alkoi hän mairitellen.
"Täytäppäs malja ja anna minun kuulla hurmaavaa ääntäsi! Toktamish on
puhdistanut talon niinkuin ukkosmyrsky puhdistaa laakson helteisen
ilman! Juo, soma satakieliseni, niin kultainen viini lämmittää puheen
pienessä kurkussasi, niinkuin aamuauringon paiste sulattaa jääpuikot
parrastani, kun olen metsästänyt kaiken yötä talvella! Juo, vuonaseni,
kevätkaritsani, lauhkea metsäkyyhkyseni, valkoinen jänöpupuseni! Juo,
kaunoiseni!"

Tatarilaisen vertaukset olivat toivottoman sekavia, mahdollisesti
siksi että hän käänsi ne kreikankielelle, mutta hän oli vakuutettu
kaunopuheisuudestaan, ja kieltämättä hän oli väkevä kuin karhu. Hän
oli täyttänyt uuden pikarin ja tahtoi nähtävästi välttämättä saada
Giustinan juomaan siitä ennen häntä, sillä hän piti sitä hänen
huultensa edessä vasemmalla kädellään, samalla kuin koetti kietoa
oikean kätensä hänen vyötäisilleen ja vetää hänet polvelleen.

Mutta tämä oli enemmän kuin mihin Giustina oli valmis alistumaan.
Sadussa oli peikko vähemmän likentelevä kauniin prinsessan
läsnäollessa, lyhistyen tottelevaisuuteen heti kuin tämä sormellaankaan
viittasi. Giustina oli vankkaa rakennetta, tavallisesti unelias eikä
nopea liikkeiltään; mutta hän kykeni osoittamaan huomattavaa voimaa
tarpeen tullen. Samassa kuin hän tunsi Toktamishin käden vyötäröllään,
hän nousi tehden nopean, käärmemäisen liikkeen, joka vapautti hänet
tatarilaisen käsivarren taipeesta, ja melkein ennen kuin Toktamish
tajusi hänen olevan jaloillaankaan, oli hän paennut huoneesta ja
läimäyttänyt oven kiinni jälkeensä.

Toktamish koetti seurata häntä, mutta kompastui ensin yhä tiedottomana
makaavaan rouvaan ja sitten yhä vaikeroivaan Corneriin, niin että kun
hän vihdoin saapui ovelle, oli hänen aikomuksessaan ehtinyt tapahtua
muutos, mikä hänen omasta mielestään ainakin merkitsi parannusta.
Naiset eivät milloinkaan karkaa talosta kadulle, päätteli hän;
sentähden oli Giustina nyt yläkerrassa ja pysyisikin siellä; niin
ollen olisi viisaampaa nauttia loppuun riikinkukko ja muut tarjolla
olevat antimet, ennenkuin lähtisi tapaamaan Giustinaa. Sillä Toktamish
oli huomannut ruoan ja viinin mieleisikseen, ja sellaisiksi, joita ei
ollut tarjona joka päivä edes tatarilaiselle upseerillekaan, jolla
oli yltäkyllin rahaa kukkarossaan. Hän oli vielä jokseenkin vakava
askeleiltaan, palatessaan takaisin paikalleen pöydän ääreen.

Hänen silmäänsä pisti Omobono, joka seisoi seinää vasten litistyneenä
ja yhä kauhun herpauttamana; sillä kaikki se, mitä on kerrottu
tapahtuneen senjälkeenkuin Corner kaatui maahan ja Polo karkasi pois,
oli kestänyt vain pari minuuttia.

Toktamish tunsi äkisti olonsa yksinäiseksi, ja pikku kirjuri huvitti
häntä. Hän tarttui häntä kauluksesta ja huiskautti hänet Giustinan
tyhjälle tuolille pöydän ääreen.

"Voit pitää minulle seuraa sill'aikaa kuin lopetan päivälliseni",
selitti hän. "Minä en voi syödä yksinäni -- se haittaa
ruoansulatustani."

Hän hohotti täyttä kurkkua ja taputti Omobonoa selkään leikkisästi.
Pikku miehestä tuntui kuin olisi häntä isketty hartiain väliin suurella
kinkulla, ja hänen hengityksensä melkein salpautui; ja hän ihmetteli,
millä kumman tavalla hänen tiukalle kiristetyt sääryksensä olivat
kestäneet noin äkillisen istuutumisen aiheuttaman pingoituksen.

"Sinähän näytät nälinkuoliaalta", huomautti tatarilainen huolestuneella
äänellä, katseltuaan tarkasti hänen naamaansa. "Sinä tarvitset ruokaa
ja juomaa, mies!"

Äkillisestä vieraanvaraisuuden päähänpistosta hän alkoi kasata ruokaa
Giustinan käyttämättömälle lautaselle, missä toimessa hän osoitti
ylvästä välinpitämättömyyttä syömisen tieteestä, tai mahdollisesti
humalaisen huumoria. Hän pinosi riikinkukkopaistin palasia, pientä
suolakalaa, oliiveja, salaattia, rusinoita, kuivattuja viikunoita,
sokeroituja mansikoita ja hunajakaakkua, kunnes oli mahdoton saada
enempää pysymään lautasella, ja asetti sitten kaiken Omobonon eteen.

"Syö tämä", sanoi hän. "Se tekee sinulle hyvää."

Sitten hän kävi jälleen käsiksi riikinkukkopaistiin hyvällä halulla.

Omobono olisi noussut ylös ja livahtanut tiehensä, jos olisi
uskaltanut. Lähinnä ruumiillista pelkoa ahdisti häntä se hirmuinen
sopimattomuus, johon hän teki itsensä vikapääksi istumalla isäntänsä
ruokapöydässä, missä vierasten olisi pitänyt olla. Tämä tuntui hänestä
ihan hirveältä.

"Itse asiassa, herra", aloitti hän, "jos sallitte, niin minä mieluummin
-- --"

"Älä puhu. Syö!"

Toktamish näytti esimerkkiä kiskaisemalla lihan riikinkukon säärestä
hampaillaan.

"Se on sinulle tarpeen", lisäsi hän, suu täpö täynnä.

Kirjuri-poloinen katseli sitä kummallista sekasotku-ateriaa, jonka
hänen kiduttajansa oli asettanut hänen eteensä, ja hänessä synnytti
sangen epämieluisan tunteen jo pelkkä ajatus sellaisen moskan
maistamisesta. Sitten hän vilkaisi tatarilaiseen ja näki tämän
verestävien silmien mulkoilevan häneen rumasti, samalla kuin hän
hampain kalvoi sääriluuta, ja kauhu hyydytti hänen sydäntään uudelleen.
Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi syömästä? Toktamish heitti luun
pöydälle ja kaatoi viiniä kahteen pikariin.

"Messer Carlo Zenon malja!" huusi hän, vieden viinin huulilleen.

Omobono arveli, että pieni viinitilkka ehkä rauhoittaisi hänen
hermojaan, ja sitäpaitsi, eihän hän oikein voinut kieltäytyä juomasta
isäntänsä maljaa.

"Hyvä!" nauroi Toktamish. "Jollet voi syödä, voit ainakin juoda!"

Juuri silloin Corner voihkaisi surkeasti, viruessaan lattialla. Hänen
nenänsä oli pahasti loukkautunut, mutta vielä pahempi oli hänen
pelästyksensä. Tatarilaista se ei miellyttänyt.

"Jos tuo mies on kuollut, niin vie hänet ulos ja hautaa hänet!" huusi
hän Omobonoon päin kääntyen. "Jos hän elää, niin potkaise häntä ja
käske hänen pitää suunsa kiinni! Hän häiritsee meidän päivällistämme."

Omobono luuli näkevänsä karkaamismahdollisuuden ja nousi seisoalleen,
ikäänkuin totellakseen. Mutta tatarilaisen pitkä käsivarsi tavoitti
hänet samassa kiinni, ja Omobono häätyi jälleen istumaan.

"Minä luulin teidän tarkoittavan, että minun piti viedä hänet pois",
selitti hän pelokkaasti.

"Minä puhuin orjille", sanoi Toktamish totisena, vaikk'ei ollut yhtään
palvelijaa eikä orjaa kuuluvissakaan.

Onneton kauppias, joka ei ollut lainkaan poissa tajultaan ja oli
arvattavasti vaikeroinut vain hämärästä säälin herättämisen halusta,
oli nyt hiljaa, sillä hän ei halunnut joutua potkittavaksi, vielä
vähemmän ulos vietäväksi ja haudattavaksi. Tatarilaista näytti
seurauksena ollut äänettömyys tyydyttävän. Juotuaan vielä toisen
pikarin hän nousi jaloilleen ja otti Omobonoa käsipuolesta; ryyppyjen
määrään katsoen hänen jalkansa olivat vielä ihmeen vakavat.

"Missä kassa-arkku on?" kysyi hän, raahaten kirjuria toista ovea kohti,
joka oli vastapäätä sitä, mistä Giustina oli juossut ulos.

"Talossa ei ole ollenkaan rahoja", huusi Omobono uudistuneen kauhun
vallassa. "Minä vannon teille, että talossa ei ole rahoja!"

"Hyvä on", vastasi tatarilainen, joka sillävälin oli ottanut avaimet
pöydältä. "Näytä minulle tyhjä arkku."

"Ei meillä ole mitään kassa-arkkua, herra", vastasi kirjuri, päättäen
hillitä pelkonsa ja puolustaa isäntänsä omaisuutta kuolemaansa saakka.

Vaikeus oli siinä, miten toteuttaa tuo jalo päätös. Toktamish kouraisi
häntä molemmista käsivarsista ja piti häntä kuin ruuvipihdeissä.

"Pieni mies", sanoi hän vakavasti. "Talossa on kassa-arkku, ja minä
haen sen arkun ja panen sinut siihen arkkuun ja heitän arkun veteen.
Sitten tiedät, ettei ole hyvä valehdella Toktamishille. No, näytä nyt
missä se on."

Omobono kutistui häpeästä ja pelosta melkein puoleen luonnollista
kokoaan ja näytti tietä liiketoimistoon. Vain kerran hän pysähtyi,
tehden uljaan yrityksen olla urhoollinen, ja koetti lukea
omituista lyhyttä rukoustaan, jota hän käytti kaikissa elämänsä
merkkitilaisuuksissa.

"Oi Herra, suo valtaa ja kunniaa Korkealle Tasavallalle", aloitti hän,
ja vaikka hän oivalsikin, että hänen nykyisessä tilanteessaan tämä
pyyntö ei ollut varsin asiaankuuluva, olisi hän kuitenkin jatkanut
pyytäen voittoa genualaisista, periaatteen vuoksi.

Mutta samassa hän tunsi jotakin terävää kuin neula pistävän häntä juuri
siihen, missä hänen housunsa luonnollisissakin olosuhteissa olisivat
olleet kireimmällä ja missä tällä kertaa ylöspäin kiskova jännitys
oli ankarin; sanalla sanoen, siihen ihmisruumiin osaan, joka, kuten
useimmat meistä tietävät jo lapsuutensa päiviltä, on erittäin herkkä
kivulle. Ei käynyt vastustaminen tällaista todistusta _a posteriori;_
pikku miehen pää painui alas, hänen hartiansa kohosivat ylös ja hän
tepsutti edelleen; ja vaikk'ei häntä voitukaan estää lopettamasta
rukoustaan, oli hän jo saapunut liiketoimiston ovelle alkaessaan vasta
rukoilla itselleen voimaa vastustaa uteliaisuutta, mikä pyyntö oli
sillä hetkellä vieläkin vähemmän paikallaan kuin genualaisten tuhoa
tarkoittava anomus. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Toktamish
astuivat huoneeseen, ja tatarilainen sulki oven jälkeensä.

Ei kumpikaan heistä ollut kuullut kahden pienen paljaan jalan seuraavan
heitä hiljaa jonkun matkan päässä; mutta kun ovi oli suljettu, juoksi
Lucilla ketterästi paikalle ja veti sukkelasti eteen ison vanhan
rautasalvan, joka oli entisiltä ajoilta jäänyt paikalleen, missä se oli
ollut tarpeen muinoin, talon käytännön ollessa toisenlainen. Lucilla
tiesi, että kaikissa huoneen ikkunoissa oli vankat ristikkotangot, ja
ettei Omobono eikä hänen tyranninsa voineet päästä ulos.

Giustina oli paennut yläkertaan, kuten naiset tavallisesti tekevät
tahtoessaan pelastua joltakin läheiseltä vaaralta. Heissä on
synnynnäisenä se ajatus, että jos talossa on useampi kerros kuin
yksi, on ylempi aina varattu heille ja heidän lapsilleen, niinkuin
todellisuudessa aina olikin keskiajalla, ja heillä on se varma tunne,
että siellä täytyy olla muita naisia, jotka auttavat heitä, puolustavat
heitä tai piilottavat heidät. Sillä omituinen tosiasia on, että vaikka
naisilla on syvä epäluottamus toisiaan kohtaan, milloin heidän yhteisen
hellyytensä miespuolinen esine on kyseessä, he luottavat toisiinsa
kuin eheä ryhmäkunta, joka on liittoutunut vastustamaan ja kukistamaan
miessukupuolta, tavalla, joka olisi ansioksi jokaiselle vihollismaassa
oleskelevalle sota-armeijalle. Sentähden Giustina pakeni yläkertaan,
varmana siitä, että tapaisi toisia naisia.

Yläkerran porrassiltamalla oli vain yksi ovi, ja se vei Zoën
huoneisiin, ja se oli auki. Ja juuri sen ulkopuolella oli Lucilla
verhon taakse piiloutuneena, kuunnellen alhaalta kuuluvia omituisia
ääniä. Mutta kun Giustina riensi sisään näkemättä häntä, jäi pikku
orjatar ulkopuolelle ja hiipi äänettömästi alakertaan, kuunteli jälleen
ruokasalin ovella, katseli tatarilaista ja kirjuria turvallisesta
paikasta ja juoksi sitten ketterästi heidän jälkeensä aikoen lukita
heidät sisään, minkä hän tekikin, sillä hän oli ovela pikku orjatar ja
muisti salvan.

Sillävälin Giustina syöksyi eteenpäin kuin tuulispää, kunnes vaipui
huohottaen sohvalle Zoën viereen, tuskin nähdenkään häntä, ja
tuijottaen oveen, josta hän joka hetki odotti näkevänsä rehevän
tatarilaisen ryntäävän sisään häntä takaa-ajaen; niin että Julia, joka
arvasi vaaran, juoksi sulkemaan sen omasta aloitteestaan.

Silloin Giustina veti pitkään henkeään ja katsahti ympärilleen, ja
hänen silmänsä sattuivat Zoëhen, joka tarkasteli hänen kasvojaan
katseella, jota hän ei koskaan unohtanut.

"Se hirviö!" huudahti hän, ikäänkuin selitykseksi ja anteeksipyynnöksi.

Zoë ei ollut kuullut mitään, sillä talo oli tukevasti rakennettu,
eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka Giustinan oli
pelästyttänyt. Hänen mieleensä juolahti, että Gorlias ehkä oli talossa
ja että hän, venetsialaisten huomattua hänet, oli katsonut soveliaaksi,
saattaa heidät kauhun valtaan päästäkseen jälleen ulos tarvitsematta
vastata kyselyihin.

"Te olette Giustina Polo", sanoi Zoë. "Minä olen Arethusa, messer Carlo
Zenon orja. Tahdotteko sanoa minulle, mitä on tapahtunut?"

Giustina oli nyt tointunut sen verran, että näki tämän Arethusan olevan
sangen viehättävän, ja hän unohti hetkeksi vaaran, josta oli pelastunut.

"Te olette hänen orjansa!" toisti hän hitaasti, ja yhä kiivaasti
hengittäen. "Ahaa -- minä alan ymmärtää."

"Niin alan minäkin", vastasi Zoë, katsellen kauniita, velttoja kasvoja,
värjättyä tukkaa ja marmorinvalkeita käsiä.

Hänen äänensävyssään oli ikäänkuin kevennystä, kun hän oli nyt saanut
tarkoin tarkastaa kilpailijatartaan.

"Milloin Carlo Zeno on ostanut teidät?" kysyi Giustina, tullen
kylmän ylimieliseksi päästessään hengästyksestään ja huomatessaan
yhteiskunnallisen ylemmyytensä.

"Luulen, että siitä on juuri viisi viikkoa", vastasi Zoë
teeskentelemättömästi. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin ollut täällä
aina."

"Sitä en epäilekään", sanoi Giustina. "Viisi viikkoa! Niin, minä
ymmärrän nyt."

Silloin kuviteltu ääni herätti jälleen hänen takaa-ajon pelkonsa, ja
hänen silmänsä kääntyivät äkkiä ovea kohti. Julia seisoi sen vieressä,
kuunnellen korva rakoa vastaan painettuna; hän pudisti päätään
huomatessaan Giustinan levottoman katseen. Mitään ei kuulunut; ei
ketään ollut tulossa.

"Olisi parempi, jos kertoisitte minulle mitä on tapahtunut", sanoi Zoë.
"Te olette kohdannut jonkun, joka on säikäyttänyt teitä", vihjasi hän.

Giustina näki, että Zoë oli täysin tietämätön tatarilaisen vierailusta,
ja hän kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut alakerrassa. Kun hän
jatkoi kertomustaan selittäen, että Toktamish vaati kymmentätuhatta
tukaattia Zenon nimessä, muuttui Zoën ilme huolestuneemmaksi, sillä
hän sai selville totuuden katkonaisesta ja liioitellusta selonteosta.
Epäonnistuttuaan yrityksessään vapauttaa Johannes, oli Zeno joutunut
niiden sotilasten käsiin, jotka hän oli saanut kannattamaan
vallankumousta; he vaativat suunnattomia lunnaita, ja jos ne jäisivät
tulematta, antaisivat he hänet Andronikuksen käsiin.

Tämä oli kylläkin huono uutinen, mutta kuitenkin parempi kuin
pahimmassa tapauksessa olisi voinut olla, sillä merkitsihän se, että
Zeno oli vielä elossa ja vahingoittumaton eikä hänelle tehtäisi
pahaa niinkauankuin hänen pidättäjänsä saataisiin odottamaan heidän
vaatimiaan rahoja.

"Kymmenentuhatta tukaattia!" kertasi Zoë. "Niin paljoa ei ikinä voida
saada kokoon!"

"Minun isäni voisi maksaa vaikka kaksi sen vertaa, jos haluaisi",
vastasi rikkaan kauppiaan tytär pöyhkeänä isänsä suunnattomasta
äveriäisyydestä. "Mutta minä tuskin luulen hänen antavan mitään",
lisäsi hän hitaasti, samalla kuin hän tarkkasi Zoën kasvoja nähdäkseen
mikä vaikutus tällä väitteellä olisi.

"Messer Carlolla on monta ystävää", vastasi Zoë rauhallisesti. "Mutta
jos hän on elossa, on hyvin todennäköistä että hän tulee kotiin
maksamatta mitään lunnaita. Ja jos hän tekee sen, niin hän varmasti
panee sotilaat maksamaan sen kepposen, jonka he ovat hänelle tehneet."

"Te ette näytä olevan huolissanne hänen tähtensä", sanoi Giustina,
hänen näennäisen tyyneytensä eksyttämänä ja hämmästyttämättä.

"Oletteko te?" kysyi Zoë.

Silloin Julia avasi oven, sillä hän oli kuunnellut sisäpuolelta
ja kuullut toverinsa paljaiden jalkain sipsutuksen porrassiltaman
kivipermannolta. Lucilla pujahti sisään, miltei tanssien ihastuksesta
äskeisen urostyönsä johdosta ja käyttäytyen kuin jokin pieni sadun
keijukainen.

"Minä lukitsin heidät toimistoon, kokóna!" huusi hän. "Tatarilaisen
jättiläisen ja kirjurin! He ovat varmassa tallessa!".

Hän nauroi hilpeästi, ja Julia nauroi mukana. Giustina muisti yht'äkkiä
äitinsä, joka oli pyörtynyt ruokasaliin. Mitä hänen isäänsä tuli,
tiesi hän hänen luonteensa tuntemuksen perusteella, että kun vaara oli
ilmestynyt, hän oli varmasti turvallisessa paikassa. Hän ei piitannut
siitä, miten oli käynyt Marin Cornerin, jota hän inhosi siitä saakka
kuin tämä kerran oli rohjennut pyytää hänen kättään, vaikka oli
viisikymmenvuotias leski. Mutta hänen äitinsä oli sentään oikeutettu
saamaan osakseen jonkunverran huolta, jollei muun vuoksi, niin siksi,
että oli saattanut maailmaan sellaisen ihmeellisen olennon, jollainen
Giustina todella uskoi olevansa. Sisimmässä sydämessään tuo nuori
nainen kuitenkin tunsi kaunaa häntä kohtaan siitä, että tämä oli tullut
niin suunnattoman lihavaksi; koska tapahtuu hyvin usein, että tyttäret
vanhemmiksi tullessaan tulevat yhä enemmän äitiensä kaltaisiksi, ja
Giustina tiesi jo itsekin olevansa jokseenkin painava ikäisekseen.
Olisi hirveätä olla lihava kolmenkymmenen ikäisenä, ja olisi hänen
äitinsä syy, jos hänestä sellainen tulisi. Monille tyttärille on
tällainen päättely varsin tuttu, vaikka he ehkä nostavatkin huudon ja
herjauksen markkinakujan sadunkertojaa vastaan siitä, että tämä on
paljastanut sen nuorille miehille.

Giustina nousi nyt ylös hyvin arvokkaana, kun hän oli täysin vakuutettu
talon turvallisuudesta. Zoë teki kysymyksiä Lucillalle, joka saattoi
tuskin vastata purskahtamatta nauruun siitä lystikkäästä ajatuksesta,
että hän oli vanginnut Omobonon ja hirmuisen tatarilaisen. Pikku
kirjuri ei ollut koskaan eläessään ollut häijy kenellekään, mutta
kerran tai pari, kun isäntä oli ollut poissa ja hänen oli täytynyt
esiintyä arvokkaana hänen puolestaan, oli hän tavannut orjatytöt
portailla vetelehtimässä ja uhannut heitä isännän suuttumuksella ja
siitä seuraavalla hyvin ansaitulla rangaistuksella, jos heidät vielä
kerran tavattaisiin tyhjäntoimituksesta valtiattarensa huoneiston
ulkopuolelta; ja senvuoksi oli ihastuttavaa tietää, että hän oli lukon
takana Toktamishin kanssa henkensä pelossa ja että hänen hirmuinen
arvokkuutensa oli mennyt kokonaan riekaleiksi hänen säikähdyksessään.

"Sinä olet älykäs tyttö", sanoi Zoë. "Toivon vain, että ovi on luja."

"Minä kutsuin palvelijat ja orjat ennenkuin palasin yläkertaan",
vastasi Lucilla. "He jäivät kasaamaan huonekaluja ovea vasten. Ei
jättiläinenkään voisi päästä sieltä nyt ulos."

"Omobono-parka!" huudahti Zoë. "Kuinka peloissaan hän mahtanee olla."

Giustina valmistautui sillävälin lähtemään, järjestellen ja silittäen
hameensa poimuja ja painellen tukkaansa joka puolelta. Julia toi
peilin ja piteli sitä hänen edessään, ja katseli sitä tyytyväistä
hymyä, jonka oman kuvansa näkeminen sai tuon nuoren naisen kasvoille.
Tultuaan valmiiksi hän vain nyökäytti Zoëlle, niinkuin olisi
nyökäyttänyt häntä palvelleelle orjalle, ja meni ulos hyvin ylhäisin
ja huolettomin liikkein, vallan varmana siitä, että oli tehnyt Zoëhen
syvän vaikutuksen äärettömällä ylemmyydellään. Suurta hämmästystä
ja tyytymättömyyttä herätti hänessä se, ettei Zoë noussut ylös ja
jäänyt kunnioittavasti seisomaan hänen ulos mennessään, ja hän lupasi
mielessään muistaa tämänkin seikan tuon kauniin suosikin varalta, kun
hänestä itsestään kerran tulisi Carlo Zenon vaimo.

Mutta Zoën antamasta viittauksesta seurasi Lucilla häntä portaita
alas, koska ei ollut ketään muuta häntä saattamassa; ja muutamia
minuutteja myöhemmin Julia näki vieraitten tulevan talosta alhaalla
olevalle rantasiltamalle. Vihreään silkkiin puettu lihava rouva oli
hyvin hervottomassa tilassa, koruompeluruusut näyttivät lakastuneen ja
kuihtuneen, ja kolme Zenon miestä oli häntä auttamassa. Marin Corner
piteli suurta lautasliinaa loukkautunutta nenäänsä vasten, niin ettei
hän voinut nähdä mihin astui ja oli hänen turvauduttava ovenvartijan
apuun. Mitä tulee Sebastian Poloon, tiesivät hänen vaimonsa ja
tyttärensä varsin hyvin, että hän oli sillä hetkellä hyvässä turvassa
kotonaan ja arvattavasti elvyttämässä menetettyä rohkeuttaan
pieksämällä orjiaan.

"He ovat menneet", sanoi Julia, kun vene viimeinkin oli työntynyt ulos
rannasta.

Zoë nousi silloin ylös ja meni hitaasti ikkunan luo. Hän seisoi
siinä joitakin minuutteja katsellen veneen jälkeen, ja hänen syvästä
levottomuudestaan huolimatta väreili vieno hymy hänen herkän suunsa
ympärillä, kun hän ajatteli kohtaustaan Giustinan kanssa; mutta se
hävisi melkein heti. Hänen oma tilanteensa oli kriitillinen ja kukaties
vaarallinenkin.

Hän tiesi, että vaikka hän olikin orja, oli hän ainoa henkilö talossa,
jolla olisi jonkinlaista arvovaltaa nyt kun Omobono oli lukittuna
toimistohuoneeseen, ja että olisi mahdotonta päästää häntä ulos
vapauttamatta samalla Toktamishia, mikä ei tullut kysymykseenkään. Jos
tatarilainen pääsisi nyt ulos, hän todennäköisesti murhaisi ensimmäisen
eteensä sattuvan ihmisen ja kaikki muutkin, jotka joutuisivat hänen
tielleen. Eipä Zoë pitänyt mahdottomana sitäkään, että hän jo
parhaallaan oli murhaamassa Omobonoa pelkästä raivosta.

"Tule", sanoi hän Lucillalle. "Meidän täytyy mennä alakertaan katsomaan
mitä olisi tehtävä."



XVI LUKU.

Ei Toktamish eikä hänen uhrinsakaan tietäneet että Lucilla oli pistänyt
oven salpaan heidän jälkeensä, sillä Omobono oli liian kauhuissaan
kuullakseen mitään muuta kuin tatarilaisen äänen, ja viimeksimainittu
taas oli juuri sillä humaltumisen asteella, jolloin ihminen ei huomaa
mitään, mikä ei ole läheisessä yhteydessä sen ajatuksen kanssa, joka
sillä haavaa on hänessä vallitsevana; tämä mielentila on hyvin tuttu
sellaisille, joiden tehtävänä on saada kiinni ihmisiä tai pettää heitä.

Kassa-arkku oli seinän vieressä huoneen kauimmaisessa nurkassa,
likellä sitä korkeata pulpettia, jonka ääressä Omobono tavallisesti
työskenteli. Tultuaan sen luo kirjuri jäi seisomaan, ja Toktamish
kumartui alas ja alkoi haparoida avaimilla.

Arkussa oli kolme lukkoa, ja joka lukossa oli säppi, joka sulkeutui
lujan jousen painamana, kun arkun kansi laskettiin alas, ja jokaiseen
lukkoon tarvittiin eri avain. Se oli suuri arkku, ylt'yleensä
rautalevyllä verhottu ja lujasti rautakiskoilla vyötetty, mitkä kaikki
pidettiin kirkkaina jokapäiväisellä kiilloituksella.

Toktamish ei saanut avaimia sopimaan ja luopui kiroten yrityksestä.

"Aukaise se!" komensi hän, tarttuen vapisevaa kirjuria kauluksesta ja
painaen hänet polvilleen arkun eteen.

Tottelemattomuus olisi tatarilaisen silloisen mielentilan takia ollut
samaa kuin kuolema. Omobono pisti kunkin avaimen lukkoonsa, väänsi
jokaista kolme kertaa ja keskimmäistä vielä neljännen kerran, mikä
vaikutti sen, että kaikki jouset peräytyivät yhdellä kertaa; samalla
hän kohotti raskasta kantta hiukan toisella kädellään ja avasi sen
sitten molemmilla.

Toktamish alkoi syytää sisältöä lattialle kiireellä touhulla, tarttuen
rahapusseihin kaikkein ensiksi; mutta niitä ei ollut monta, eivätkä ne
olleet kovin raskaitakaan, sillä nuoren kauppiaan pääoma oli sijoitettu
useihin yrityksiin ja virui harvoin joutilaana, ja mitä säästövaroihin
tulee, oli hän ottanut kassastaan kahden viime päivän aikana melkoisia
summia jaettavaksi palatsin vartijoille. Tatarilainen näki pian, ettei
arkussa ollut tuhattakaan kultatukaattia, ja hopeaa varsin vähän.
Muun sisällön muodostivat tilivihkot, paperit ja pergamentit, joista
useat merkitsivät suurta omaisuutta, mutta joita varas ei voinut
vaihtaa kullaksi. Toktamishilla oli tietämättömän raakalaisen käsitys
rikkaudesta, ja syvästi petyttyään hän suuttui heti raivoisasti.

"Missä on aarre?" karjui hän, ja hänen kasvonsa tulivat tummanpuhuviksi.

Hän ravisteli Omobonoa kuin rääsyä, toistaessaan kysymystään yhä
uudelleen. Onneton kirjuri tunsi hetkensä vihdoinkin tulleen, ja vaikka
hän koetti puhua ja väittää vastaan, ei hän todellisuudessa saanut
suustaan äännähdystäkään. Silloin Toktamish muisti omat sanansa.

"Minähän sanoin, että minä hukutan sinut tuossa arkussa!" huusi hän.
"Ja kautta auringon ja kuun, niin uuden kuin täyden, minä teen sen!
Minä teen sen, kautta viinin ja viiniköynnöksen ja viininjuomarien,
sinä rotta, sinä viheliäinen italialais-kirppu, sinä laiha pikku
luupussi!"

Sitten hän nosti Omobonon ilmaan sivuttain toisesta kädestä ja toisesta
jalasta ja laski hänet pyörtyvänä tyhjään raha-arkkuun, jonka kannen
hän heti pisti kiinni. Se sulkeutui terävään napsahtaen, kun lukkojen
kolme jousta yht'aikaa loksahtivat kolmen säpin loviin. Samassa Omobono
menetti tajuntansa; hänen viimeinen vaikutelmansa oli ollut se, että
hänet tapettiin ja että hän tulisi heräämään kiirastulessa, ja hän oli
vielä epätoivoisesti yrittänyt lukea rukousta, kun Toktamish sivalsi
hänet jaloiltaan, mutta hän ei voinut muistaa kuin viimeiset sanat:

"... Voimaa vastustaa uteliaisuutta."

Sitten pimeni kaikki, suuret lukot loksahtivat hänen yläpuolellaan ja
hän ei tiennyt enää mitään. Suoritettuaan menestyksellä tämän urhean
teon, istuutui juopunut jättiläinen vakavana arkulle miettimään, sillä
hän oli jo unohtanut aikoneensa heittää sen Kultaiseen Sarveen, ja
sitäpaitsi hän silloisessakin tilassaan tiesi, että neljäkin miestä
voisi vain vaivoin liikuttaa sellaista painoa. Istuessaan hän kumartui
alas ja veti arkun hajanaista sisällystä itseensä päin, poimien
pienet rahapussit asiapaperiröykkiöiden seasta. Sitten hänelle johtui
mieleen, että olisi mukavampaa panna kaikki rahat yhteen säkkiin,
jonka hän voisi kiinnittää vyöhönsä. Se ei olisi varsin raskas paino,
ja reppuunsa ei hän voisi mitenkään saada kaikkia pusseja sullotuksi.
Tuhat kultatukaattia painoi vain kaksikymmentä naulaa kultasepän painoa.

Pantuaan kaikkityyni löytämäänsä tyhjään pehmeään nahkapussiin, hän
nousi jaloilleen, aikoen lähteä ryöstämään taloa, koska ei ollut
löytänyt kassa-arkusta mitä oli odottanut. Se oli hänelle tuttua
työtä, sillä Kreikasta lähdettyään hän oli ollut ryövärinä ennenkuin
oli ruvennut kunnialliseksi ja pestautunut keisarin palvelukseen. Hän
potkaisi kassa-arkkua ennenkuin lähti huoneesta.

"Hyvästi, pikku mies!" nauroi hän.

Mutta vastausta ei kuulunut, ja ajatellessaan, että Omobono oli ollut
niin hauras olento, että oli kuollut säikähdyksestä, hän nauroi vielä
kovemmin, läjäyttäen kämmentään valtavaan reiteensä. Hänestä tuntui
kerrassaan sanomattoman hullunkuriselta, että joku suorastaan kuolisi
juuri pelosta.

Hän oli kiinnittänyt nahkasäkin lujasti vyöhönsä ja astui ovelle
mennäkseen ulos. Huomatessaan oven lukituksi hän tähysteli sitä
uteliaasti ja raappi korvallistaan, koettaen muistaa oliko hän lukinnut
sen jälkeensä vai ei, sillä hän muisti kyllä sulkeneensa sen, jotta ei
kukaan pääsisi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa. Mutta lukossa ei ollut
avainta sisäpuolella. Hän oli ehkä pudottanut sen tai pistänyt sen
reppuunsa, ja hän alkoi etsiä sitä, kulkien ympäri huonetta ja potkien
papereita ja tilikirjoja sinne ja tänne. Sitä ei näkynyt missään, ja
ikkunat olivat vahvasti raudoitetut; mutta hän ei epäillyt, etteivätkö
hänen voimansa riittäisi oven auki murtamiseen. Sehän olisi vain
pikkuasia.

Hän ravisteli sitä rajusti, iski, potki ja ravisteli uudelleen, mutta
hänen ällistyksekseen se ei liikahtanut tuumaakaan. Palvelijat olivat
työntäneet sitä vasten raskaan marmoripöydän, jolle olivat sitten
kasanneet puoli tonnia huonekaluja; yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää
murtautua seinän läpi. Silloin hänen mieleensä juolahti, että Omobono
ehkä oli ottanut avaimen. Hänen oli avattava arkku, vaikka olikin
sääli häiritä kuollutta miestä, joka oli saanut niin erinomaisen
ruumiskirstun levätäkseen.

Mutta arkku ei ottanut avautuakseen enempää kuin ovikaan, sillä
pontimet olivat loksahtaneet kiinni eikä hän ymmärtänyt lukon
monimutkaista rakennetta. Hän koetti kerran toisensa jälkeen, mutta
epäonnistui joka kerta. Ehkäpä kirjuri ei sittenkään ollut kuollut.
Toktamish päätti puhua hänelle ja kysyä häneltä, miten kassa-arkku
avattiin.

"Pikku mies", sanoi hän, "minä päästän sinut pois, jos sanot miten
avaimia on käytettävä." Mutta pikku mies ei vastannut. Jos hän oli
hengissä ja kuuli, ei hänellä ollut halua päästä ulos niinkauankuin
hänen kiduttajansa oli talossa. Se ajatus, että kirjuri kukaties kuuli,
mutt'ei tahtonut puhua, sai Toktamishin raivoisaan vimmaan.

Hän tarttui korkeaan jakkaraan, joka seisoi pulpetin vieressä, ja
iski sen olkansa takaa hirveällä voimalla kassa-arkun kanteen, niin
että se särkyi pirstaleiksi räsähtäen. Hän riehui vaahto suussa,
hän mylvi ja kiljui ja murskasi huonekalun toisensa jälkeen arkun
vankkaa lautavuorausta vasten saavuttamatta sillä mitään ja saamatta
pienintäkään vastausta Omobonolta, joka oli yhä puolitajuttomana,
hyväksi onneksi hermoilleen, uneksien piiloutuneensa leivinuuniin
hirmuisen ukonilman raivotessa.

Jakkara oli mennyt sytykesälöiksi, kaksi suurta tuolia oli seurannut
samoja jälkiä, ja Toktamish oli juuri kohottamassa itse pulpettia,
lennättäen mustetolpon, kynät ja paperit pitkin nurkkia, ja aikoen
murtaa kassa-arkun yhdellä valtavalla iskulla, kun soinnukas ääni puhui
säyseästi lähinnäolevasta ikkunasta. Zoë palvelustyttöineen oli siellä,
ja koko talon miespuolinen palvelija- ja orjalauma heidän takanaan.
Nuo kolme tyttöä seisoivat leveällä kivipenkillä, joka kulki pitkin
talon ulkoseinustaa italialaiseen tapaan, ja he saattoivat helposti
nähdä sisään ristikon läpi. Kiireissään Zoë ei ollut vetänyt huntua
kasvoilleen, ja kun tatarilainen näki hänen kauniit kasvonsa ikkunassa,
vaikutti se hänen herkkiin tunteisiinsa silmänräpäyksellisellä
teholla. Näky oli sata kertaa suloisempi kaunista Giustinaa, joka
oli päässyt häneltä karkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään Zoën
kaltaista, sellaisena kuin tämä seisoi ulkopuolella iltapäivä-auringon
rauhallisessa paisteessa. Hetken tai pari hänen päänsä oli melkein
selvä; pulpetti putosi hänen käsistään rauta-arkulle eikä edes
särkynyt, ja Toktamishin kädet riippuivat kylkiä pitkin hänen
tuijottaessaan tyrmistyneen ihmetyksen vallassa.

Zoë oli iloinen että tatarilaisen ja hänen välillään oli rautaristikko,
sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut enemmän
raivoavan pedon näköinen. Hän oli tähystellyt huolissaan Omobonoa,
mutta kun ei hän nähnyt jälkeäkään hänestä eikä veripilkkuakaan, päätti
hän kohta mielessään, että kirjuri oli päässyt pujahtamaan pois jotakin
salaista tietä senjälkeenkuin Lucilla oli salvannut oven.

"Missä on messer Carlo?" Näin kuuluivat ne sanat, jotka pidättivät
Toktamishin juuri kuin hän oli murskaamaisillaan pulpetin.

Hän seisoi tuijottaen typertyneenä Zoëhen, ja kun hän ei vastannut,
uudisti Zoë kysymyksensä, katsoen häneen rauhallisen kiinteästi, niin
että hän ymmärtäisi olevansa täydellisesti hänen vallassaan. Kun
Toktamish kuuli äänen toistamiseen, teki hän vaistomaisen yrityksen
ulkonäkönsä silostamiseksi, samaan tapaan kuin riikinkukko levittää
pyrstönsä naaraan edessä; hän veti ulospäin valtavat viiksensä, haraisi
takkuista partaansa molemmilla käsillään, asetti korkean karvalakin
paremmin päähänsä ja hymyili itsetyytyväisenä astuessaan ikkunan
luo, valmiina, oman arvionsa mukaan, voittamaan minkä naissydämen
hyvänsä koko Konstantinopolissa. Huonekalujen särkemisen vaatima
ruumiinliikunta oli arvatenkin tehnyt hänelle hyvää, sillä hän käveli
aivan vakavasti, silmät selki selällään ja suuri päänsä hieman
kallellaan.

"Messer Carlo on turvassa ja voi hyvin", vastasi hän tultuaan lähelle
ristikkoa. "Hän on lähettänyt minut hakemaan vähän rahaa, jota hän
välttämättä tarvitsee."

"Teillä on omituinen tapa toimittaa hänen asiaansa", huomautti Zoë,
katsellen murskattujen huonekalujen sirpaleita.

Toktamish tunsi, että hänen ympärillään vallitseva hävitys vaati
selityksen.

"Olen tappanut rottia", sanoi hän. "On merkillistä kuinka paljon rottia
ja hiiriä tulee liiketoimistoihin!"

"Missä on messer Carlo?" kysyi Zoë kolmannen kerran.

"Suloinen taivaan villakaritsa", sanoi Toktamish nojaten ikkunalautaan
ja tuoden kasvonsa likelle ristikkoa, "jos annat minulle vain yhden
pikku suukkosen, niin sanon missä Carlo on!"

Zoë astahti sivullepäin kivipenkillä, jolla hän seisoi, sillä hän näki
että Toktamish aikoi pistää toisen kätensä ristikon läpi tarttuakseen
häneen; ja vaikka ristikkokin oli heidän välillään, näytti tatarilainen
voivan kiskaista häneltä käsivarren irti, jos hän vastustaisi. Hädin
tuskin Zoë ennättikään ajoissa pois hänen ulottuviltaan. Toktamish
nauroi jokseenkin tyhjää naurua, kouraistessaan ilmaa. Ristikko ulkoni
muutamia tuumia ikkunasta niinkuin häkin pää, kuten on tavallista
vanhoissa italialaisissa taloissa; ja vaikka Zoë oli toisella sivulla,
saattoi Toktamish kuitenkin nähdä hänet.

"Jos tulet tänne sisäpuolelle, niin sanon mitä haluat tietää,
kyyhkyläiseni", sanoi hän veitikkamaisella silmäniskulla, sillä hän ei
todellakaan uskonut yhdenkään naisen voivan vastustaa häntä.

"Kiitos", vastasi Zoë. "Minä en tule sisään, mutta minä tahdon varottaa
teitä. Jos ette sano minulle missä messer Carlo on, niin annan ampua
teidät isännän varsijousella kuin hullun koiran."

"Noudanko jousen?" kysyi Carlon palvelijan, venetsialaisen gondolierin
ääni, sillä tämä oli erinomainen ampuja ja oli saanut palkinnon
ampumakilpailussa Lidolla.

Mutta Toktamish nauroi halveksivasti.

"Teidän varsijousenne ei pysty ampumaan luukkujen läpi", sanoi
hän, "sillä ne olivat hyvin tukevat, ainakin kolmea tuumaa paksut.
Sitäpaitsi", lisäsi hän, "minä voin istua lattialla ikkunan alla, niin
ettette edes näe minua."

"Jos emme voi ampua teitä, niin voimme tappaa teidät nälkään", oli
Zoëlla vastaus valmiina.

"Pikku uuhi-karitsani", sanoi tatarilainen, "Toktamishin sydän läpättää
sinulle kuin koiperhonen lampussa. Yhdestä suukkosesta saat kaikki mitä
pyydät!"

"Ymmärrättekö, että aion tappaa teidät nälkään?" kysyi Zoë tuikeasti.

"Ei toki, kaunis puna-valko-kaniseni! Ethän ole niin kovasydäminen! Ja
sitäpaitsi, jollet päästä minua ulos ja anna minulle suukkosta, niin
tulevat mieheni kohta ja polttavat Carlon talon poroksi, ja minä vien
sinut mukanani! Hahaa! Sitäpä et ollut ajatellut! Mutta Toktamish ei
olekaan loukulla otettavissa kuin mikäkin penikka. Hän on vanha susi
ja tuntee metsän. Mieheni tietävät minun olevan täällä, ja jollen
palaa heidän luokseen tunnin kuluessa, niin he tulevat hakemaan minua.
Sellainen oli sopimus, ja minä voin kyllä odottaa niin kauan. Sitten
heitä tulee kuusikymmentä, ja ennenkuin ilta on mennyt, viemme Carlon
keisarin luo ja annamme hänet ilmi ja kerromme kaikki mitä tiedämme;
ja huomisaamuna hän on mestauspaalussa keskellä kilparataa, ja vasta
kolmantena päivänä hän on kokonaan kuollut! Hahaa! Muistanpa kuinka
katselimme sitä vanhaa Mikael Rhangabe-lurjusta! Minä olin miehineni
vartiossa häntä mestattaessa!"

Zoën posket valahtivat kalman kalpeiksi, ja hänen silmänsä kiiluivat
uhkaavasti. Jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut ase kädessään, olisi
hän voinut antaa hyvin tähdätyn iskun ristikon läpi, ja Toktamishin
päivät olisivat päättyneet äkisti. Mutta rautatankojen toisella
puolella nauroi juopunut tatarilainen taidolleen, jolla hän oli osannut
hänet säikäyttää, sillä hän luuli Zoën kalvenneen pelosta.

"Eikö kukaan voi vaientaa tuota elukkaa?" huudahti Zoë vihasta
vapisevalla äänellä.

"Se on helposti tehty", lausui hänelle tuttu ääni.

Hän kääntyi ja katsahti alas penkki-korokkeeltaan, ja näki Gorlias
Pietrogliantin liikkumattomien kasvojen katsovan vastaansa.

"Tulkaa sisään, kokóna", sanoi tähtienselittäjä, ojentaen kätensä
auttaakseen häntä maahan. "Lähetämme hänelle ruukun messer Carlon
vanhinta viiniä, jotta tunti kuluisi hupaisemmin, ennenkuin hänen
miehensä tulevat polttamaan taloa!"

Zoë ymmärsi annetun neuvon viisauden; Toktamish joisi itsensä
tunnottomaksi lyhyessä ajassa.

"Tähtienselittäjä on oikeassa", sanoi hän palvelijoille. "Tulkaa sisään
kaikki." Hän lähti astumaan edellä, mutta Gorlias viivähti hetken,
astui kivipenkille ja puhui vangille matalalla äänellä.

"He ovat täällä puolessa tunnissa", sanoi hän. "Sillävälin lähetän
teille viiniä juotavaksi. Onko teidän nälkä?"

"Nälkä!" Toktamish nauroi muistellessaan riikinkukkoa. "En ole ikinä
syönyt parempaa päivällistä! Mutta lähetä minulle vähän viiniä, ja kun
toimitamme jaon, niin minä tahdon osalleni tuon valkonaamaisen tytön.
Miehet saavat nämä rahat tästä. Sano heille se."

Hän läimäytti vyössään riippuvaa pulleaa nahkasäkkiä puhuessaan.

"Niinkuin haluatte", vastasi Gorlias välinpitämättömästi.

Hän astui jälleen maahan ja saapui ovelle siksi ajoissa, että ennätti
sisään Zoëta seuranneen jonon jälkipään mukana. Ruokasalissa oli
kaikki siinä asussa mihin se oli jäänyt Toktamishin ja Omobonon sieltä
lähtiessä. Pöytä oli sekasorrossa ja hulveisillaan viiniä, jota oli
juossut lattiallekin, ja pari kolme tuolia oli kumossa. Gorlias täytti
hopeakannun Khios-viinillä; mutta hänen kääntyessään ikkunaan päin oli
Zoë ainoa, joka näki hänen kaatavan viiniin pienen pullon sisällyksen,
joka näytti olleen hänellä valmiina kädessään. Hän kutsui Carlon
palvelijan.

"Vie se hänelle", sanoi hän. "Se mahtuu helposti ristikon läpi."

"Siinä ei ole paljon viiniä", huomautti mies epäillen. "Hän juo sen
yhdellä kulauksella."

"Jos hän pyytää lisää, täytä kannu uudelleen", vastasi Gorlias. "Jos
hän menee uneen, ilmoita minulle."

Mies meni.

"Puhdistakaa tuo kaikki", sanoi Zoë miespalvelijoille, jotka seisoivat
katselemassa. "Isäntä ei saa nähdä tällaista sekasortoa kotiin
tullessaan."

Hänen äänensävynsä ja käytöksensä vaikuttivat kuuliaisuutta
herättävästi, ja sitäpaitsi he tiesivät, että Toktamishista ei ollut
huolta vähään aikaan. He alkoivat siistiä pöytää heti, ja Zoë poistui
huoneesta Gorliaksen ja molempain palvelustyttöjensä seuraamana, jotka
olivat olleet tapahtumien äänettöminä todistajina.

Yläkertaan saavuttuaan he jättivät Zoën kahdenkesken tähtienselittäjän
kanssa ja hävisivät keskustellakseen kuiskaillen talossa tapahtuvista
ihmeellisistä asioista.

"Missä hän on?" kysyi Zoë, niin pian kuin tytöt olivat menneet.

"Hän on eräässä kuivassa vesisäiliössä lähellä kaupungin pohjoismuuria."

"Piilossako?"

"Ei -- vankina. Paetessaan yöllä hän osui niiden sotilasten joukkoon,
joiden oli autettava meitä, ja he pidättivät hänet saadakseen lunnaita.
Tatarilainen tuli kiristämään rahoja. Te tiedätte kaikki."

"Hän on turvassa ainakin toistaiseksi", sanoi Zoë, mutta hyvin
epäilevästi, sillä hän ei uskonut puolittainkaan omia sanojaan.

"Ei", vastasi Gorlias; "hän ei ole turvassa pitkää aikaa, ja meidän
on saatava hänet pois. He vaativat lunnaita, mutta he tietävät varsin
hyvin, että vaikka he saisivatkin lunnaat, eivät he uskaltaisi päästää
häntä vapaaksi, kun hän voisi saattaa heidät kaikki hirteen yhdellä
ainoalla sanalla."

"Mitä he sitten tekevät?"

"Jos he saavat rahat, antavat he hänen nääntyä kuoliaaksi
vesisäiliössä. Jolleivät he saa, luovuttavat lie hänet Andronikukselle
saadakseen palkinnon. Keisari on antanut julistuksen, jossa hän lupaa
kymmenen naulaa kultaa sille, joka tuo hänelle Carlo Zenon, kuolleena
tai elävänä. Siinä ei ole kylliksi."

"Tietääkö keisari sitten, että se oli hän?" kysyi Zoë kasvavalla
levottomuudella.

"Tietää."

"Kuinka?"

"En tiedä. Joku on kavaltanut meidät."

"Meidät kaikkiko?"

"Niin pelkään."

"Mutta entä te itse? Uskallatteko liikkua ulkona?"

"Minulla on monta valepukua, ja ne jotka tuntevat kalastajan, eivät
tunne tähtienselittäjää."

"Mutta jos teidät otettaisiin kiinni?"

"Ihminen ei voi muuttaa kohtaloaan. Mutta katsokaahan tänne. Minulla
on jo jotakin Johannekselta. Hän on muuttanut mieltään; hän katuu,
ettei antanut meidän auttaa häntä pois viime yönä, ja hän on lähettänyt
meille tämän kapteenin vaimon välityksellä."

Gorlias otti esiin pergamenttisen asiakirjan.

"Mikä se on?"

"Lahjoituskirja, jolla Tenedos annetaan Venetsialle."

"Ah! Jospa messer Carlo vain olisi vapaa!"

"Niin -- jos!" Gorlias pudisti päätään miettivästi. "Ei ole helppoa
lähettää vastausta tähän", jatkoi hän. "Vaimo toi sen minulle henkensä
uhalla ja sanoi, että hänen olisi mahdotonta tulla toistamiseen.
Vartiosto on lisätty kaksinkertaiseksi, ja tästedes pannaan
toimeen ihan toisenlainen vartiointi. En usko, että voimme saada
Johannesta ulos, niinkuin olisimme saaneet viime yönä niistä miehistä
huolimattakin. Kuitenkin olen varma, että jos messer Carlo olisi
vapaana, niin hän yrittäisi. Hän lähettäisi ainakin sanan, vastaukseksi
tähän. Mutta ne ajat ovat ohi, jolloin lähetimme kirjeitä ylös ja alas
langan avulla -- tornia vartioidaan nyt joen puoleltakin."

"Ettekö voi päästä sisään valepuvussa?"

"En. Ei ole pienintäkään mahdollisuutta saada pääsylupaa tätä nykyä."

"Minä voisin", sanoi Zoë luottavasti. "Olen varma, että voisin! Jos
menisin liinavaatekoria pääni päällä kantaen ja puettuna orjatytön
tavoin sinisiin pumpulivaatteisiin ja keltanahkaisiin kenkiin, niin
olen varma että he päästäisivät minut kapteenin vaimon luo."

"Entä jos korinne tarkastettaisiin ja kirje löydettäisiin?"

"Minä panisin sen kenkääni. Sieltä he eivät etsisi."

"Te antautuisitte kauheaan vaaraan."

"Hänen tähtensä, jos siitä vain olisi hyötyä", vastasi Zoë. "Mutta se
ei auttaisi häntä ollenkaan, ja jos jotakin tapahtuisi minulle, niin
hän olisi pahoillaan. Sitäpaitsi, mitävarten lähettäisimme sanaa muka
messer Carlolta, kun hän itse on vankina?"

"Asia on näin", vastasi Gorlias. "Sotilaat eivät millään ehdolla
päästä häntä pois, ennenkuin tuntevat itse olevansa turvassa; ja
ainoa keino millä heidät voi saada vakuutetuksi siitä, ettei mitään
vaaraa ole, on se, että Johannes todellakin vapautetaan ja asetetaan
jälleen valtaistuimelle. Niinkauankuin Andronikus hallitsee ja kykenee
kostamaan heille, he pitävät messer Carlon vankinaan, luovuttaakseen
hänet millä hetkellä hyvänsä tai näännyttääkseen hänet hengiltä oman
turvallisuutensa vuoksi -- jolleivät muitta mutkitta murhaa häntä.
Mutta minä en usko, että he rohkenisivat käydä hänen kimppuunsa
kymmenenkään miehen voimalla, sillä he tuntevat hänet hyvin."

Zoë hymyili, sillä hän oli ylpeä rakastaessaan miestä, jota
kymmenenkään miestä ei uskaltaisi käydä tappamaan.

"Siis ainoa keino hänen pelastamisekseen on vapauttaa Johannes?"
sanoi hän. "Niin", jatkoi hän odottamatta vastausta, "luulen että
olette oikeassa. Jos saisimmekin kokoon nuo heidän kymmenentuhatta
tukaattiansa, eivät he päästäisi häntä vapaaksi niinkauankuin
Andronikus on Blachernaessa."

"Sellainen on asian todellinen laita", vastasi Gorlias. "Ei enempää
eikä vähempää. Messer Carlon henki riippuu siitä."

"Siis se on tehtävä, käyköön kuinka käy. Jumalan kiitos, onhan minulla
henki panna alttiiksi hänen tähtensä!"

"Teillä on kaksikin", virkkoi Gorlias tyynesti. "Minunkin henkeni on
käytettävänänne."

"Te olette hyvin uskollinen Johannekselle, kuoleman vaaraankin asti.
Sitäkö tarkoitatte?"

"Enemmänkin."

"Messer Carlon tähdenkö siis?" kysyi Zoë. "Teillä on hänelle jokin
suuri kiitollisuuden velka."

"En ole nähnytkään häntä ennenkuin aivan hiljakkoin", vastasi Gorlias.
"Teidän ei tarvitse tietää, minkätähden olen valmis vaikka kuolemaankin
tässä yrityksessä, kokóna Arethusa."

Joku koputti ulommalle ovelle; Zoë kutsui käsiään taputtaen
palvelustyttöjään, ja toinen heistä meni ovelle. Zenon palvelijan ääni
puhui ulkopuolelta.

"Tatarilainen on jo sikeässä unessa", sanoi hän, "ja minä kuulen
kirjurin valittavan ikäänkuin suuressa tuskassa; mutta en voi nähdä
häntä ikkunasta. Hän on varmasti jossakin siellä huoneessa, sillä se on
hänen äänensä."

Zoë teki liikkeen ikäänkuin mennäkseen ovelle, mutta Gorlias kohotti
kätensä.

"Minä pidän huolen siitä", sanoi hän. "Minä toimitan sen miehen
takaisin majoituspaikkaansa."

Zoë puri huultaan, sillä hän tiesi että olisi julmaa ja raukkamaista
tehdä pahaa Toktamishin laiselle raakalaisellekaan, niinkauankuin tämä
oli avuttomana Gorliaksen antaman rohdon vaikutuksesta. Mutta sanat,
jotka hän oli lausunut, kirvelivät syvällä, eikä Zoën ollut helppo
unohtaa niitä.

"Tehkää kuten tahdotte", sanoi hän.

Puolta tuntia myöhemmin pikku Omobono-parka oli vuoteessaan ja Zenon
palvelija antoi hänelle suomalvasta ja kamomillistä valmistettua
lämmintä keitettä hänen järkytettyjen hermojensa rauhoittamiseksi.
Rahapussit ja asiapaperit oli pantu paikoilleen toimistohuoneen
kassa-arkkuun, ja Toktamish tatarilainen kulki autuaasti uinaillen
vuokratussa kantotuolissa neljän rotevan orjan kantamana majapaikkaansa
kohti.

Niin päättyi tuo muistettava juhlapäivällinen Carlo Zenon talossa.

Mutta Zoë istui avoimen ikkunan ääressä, ja hänen sydämensä löi joskus
hyvin kiivaasti, joskus taas hyvin hitaasti; sillä hän ymmärsi, että
hänen rakastamansa miehen asema oli todellakin epätoivoisen tukala.



XVII LUKU.

Zenon asema oli nyt aivan selvä Zoëlle, ja onnellisuuden tunne
nostatti häntä valtavana aaltona, kun hän ajatteli, että hän ehkä
voisi pelastaa hänen henkensä juuri silloin kuin hänen tilansa näytti
toivottomimmalta, ja että onnistuipa hän yrityksessään tai ei, niin
hänen oma henkensä olisi joka tapauksessa pantava alttiiksi Zenon
puolesta. Sankarillisuus on lähempänä pintaa naisissa kuin useimmissa
miehissä, ja ulottuu usein aivan yhtä syvällekin.

Zoë oli käsittänyt hyvin nopeaan miten asiat olivat, ja että Toktamish
ja hänen miehensä aikoivat antaa Zenon tuhoutua vain siitä syystä, että
hän saattoi syöstä heidät kaikki perikatoon, jos hän pääsisi vapaaksi;
tai, jos tulisi ilmi että hänet oli pidätetty, he aikoivat luovuttaa
hänet Andronikukselle. Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että he
laskisivat häntä vapaaksi, vaikka saisivatkin vaatimansa suuret lunnaat.

Mutta jos Johannes jollakin keinoin voitaisiin äkkiarvaamatta saada
pois vankeudesta, nousisi koko Konstantinopoli vallankumoukseen
asettaakseen hänet valtaistuimelle, ja silloin olisi yhtä vaarallista
pitää hänen ystäväänsä Zenoa vankina kuin nyt näytti hänen
vangitsijoistaan lyhytnäköiseltä päästää häntä vapaaksi. Ensimmäinen
tehtävä oli päästä Johanneksen puheille ja ilmoittaa asiasta hänelle,
ja tämän voi ainoastaan nainen saada suoritetuksi. Gorlias tunsi
sotamiehet ja hänellä oli heihin vaikutusvaltaa kenties yhtä paljon
kuin kenelläkään, ja mitä ulkoa käsin voitaisiin tehdä, sen hän tekisi;
aivan varmaa oli kuitenkin, ettei miehiä voitaisi saada uudelleen
kokoon, jollei Johannes olisi todella vapaana.

Siinä olikin vaikeus. Hänen puheilleen pääseminen oli yksi asia, ja se
oli mahdollisuuksien rajoissa; hänen pois toimittamisensa olisi aivan
toinen asia. Mutta Zoëlla oli luottamusta kapteenin vaimon uskolliseen
kiintymykseen, josta Gorlias oli kertonut hänelle, ja hän uskoi että
sellaisessa tapauksessa kaksi naista voisi tehdä enemmän kuin kymmenen
miestä.

Kuitenkin hän oivalsi, että olisi ehkä tuhoisaa antaa vangitun keisarin
tietää, että Zeno itsekin oli vankina. Tätä ehkäistäkseen hän keksi
suunnitelman kirjoittaa venetsialaisen nimessä kirje, jossa Tasavallan
puolesta suostuttaisiin ottamaan vastaan tarjottu lahja ja annettaisiin
lupaus viipymättömästä avusta ja vapautuksesta. Zeno oli antanut
sanansa, että hän uudistaisi yrityksen Tenedoksen tähden, vaikkakaan
ei muusta syystä; Zoë tiesi, että kun tähän ehtoon oli suostuttu, ei
mikään voisi estää Zenoa pitämästä sanaansa, jos hän olisi vapaana.
Niinollen Zoë kirjoittaisi hänen puolestaan vain samaa mitä hän itse
olisi kirjoittanut, jos olisi voinut; ja tapahtuihan se sitäpaitsi, jos
pätevämpää puolustusta vaadittiin, Zenon hengen pelastamiseksi.

Zoën saama oppi oli hänelle nyt suureksi hyödyksi, kun hän huolella
kirjoitti vastausta vankalle padualaiselle paperille. Hän pani Zenon
kiittämään keisaria Korkean Tasavallan puolesta hänen jalomielisestä
lahjastaan ja sanomaan että hän oli valmis, että hetkeäkään ei
hukattaisi ja että tunnin kuluessa kansa olisi saanut takaisin
hallitsijansa, tai Carlo Zeno saisi yrityksessä surmansa.

Kun viimeinen lause solui Zoën kynästä, tuntui se hänestä liian
teatterimaiselta Zenon lausumaksi, mutta hän päätti jättää sen
kirjeeseen sen vaikutuksen vuoksi, minkä se tekisi Johannekseen.
Zeno ei olisi maininnut sellaista mitättömyyttä kuin henkensä ja
ruumiinsa vaarantamista jossakin yrityksessään enempää kuin merimiehet
pysähtyisivät juttelemaan vaarasta saatuaan käskyn vähentää purjeita
kovassa myrskytuulessa. Sellaiset seikat kuuluvat peliin. Ei mikään
merimies kerro juttua myrskystä jollei hän ole nähnyt Lentävää
Hollantilaista tai merikäärmettä tai Märssymiestä; hän on vaarassa
puolet elämästään. Mutta tavallinen nykyaikainen sotilas, joka on
tulessa ehkä kolme tai neljä kertaa koko sotilasuransa aikana,
toistelee taistelukertomuksiaan jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Zoë
ei tiennyt, oliko Johannes koskaan nähnyt Zenon käsialaa vai ei, mutta
sillä ei ollut suurta merkitystä niihin aikoihin, jolloin moni hieno
aatelisherra ei osannut itse kirjoittaa kirjeitään. Hän taittoi arkin
sievästi pieneksi neliöksi ja asetti sen kokeeksi kenkäänsä, nähdäkseen
pysyisikö se siellä hänen kävellessään.

Hän teki kaiken tämän Gorliaksen ollessa poissa, ja ennenkuin hän
palasi, oli iltapäivä jo puolessa, vaikka kevätpäivät olivatkin
pitenemässä. Gorlias kertoi Zoëlle, että tatarilainen oli
vahingoittumattomana majapaikassaan, missä hän todennäköisesti nukkuisi
ainakin puoliyöhön, miestensä suunnattomaksi kiukuksi ja harmiksi.
He olivat odottaneet hänen palaavan kullalla kuormattuna tai tuoden
ainakin varman lupauksen siitä, ja hän oli tullut takaisin ei vain
tyhjin käsin, vaan lisäksi sikahumalassa; ja kun he tunsivat hänet
hyvin, mutta eivät tienneet, että hän oli niellyt ooppiumiannoksen,
joka olisi saanut tiikerinkin uneen, miettivät he synkeän janoisina
sitä väkevän viinin määrää, joka hänen oli täytynyt imeä sisäänsä
ainoastaan kaksi tuntia kestäneen poissaolonsa aikana. Mitä hän oli
kertonut Zoëlle heidän tulostaan häntä hakemaan, jos hän viipyisi liian
kauan, oli ollut pelkkää Zoën peloitukseksi keksittyä sepitystä; he
eivät edes tienneet missä hän oli ollut, sillä hän oli ilmoittanut vain
aikovansa lähteä kokoamaan Zenon lunnaita venetsialaisilta kauppiailta,
ja hän oli sellaisessa maineessa voimistaan ja hurjuudestaan, etteivät
he olleet uneksineetkaan hänen tarvitsevan apua.

Niin paljon Gorlias oli saanut selville, ja hän oli myöskin päässyt
varmuuteen siitä, että miehet olivat kerrassaan huonolla tuulella
asiain saamasta käänteestä ja paljon taipuvaisemmat surmaamaan Zenon
kuin päästämään hänet vapaaksi. Hänen olopaikastaan ei Gorlias tiennyt
muuta kuin että hän oli yhdessä niistä monista kuivista vesisäiliöistä,
joita oli vanhan Konstantinopolin alla ja joita ei ollut koskaan
käytetty senjälkeenkuin ristiretkeläiset olivat katkaisseet
vesijohdot ja ryöstäneet kaupungin enemmän kuin sataseitsemänkymmentä
vuotta aikaisemmin. Miehet, jotka olivat sulkeneet Zenon sinne,
tiesivät missä hän oli, mutta hyvin todennäköistä oli, etteivät he
olleet sanoneet sitä tovereilleen. Noina keisarikunnan viimeisinä
päivinä eivät ulkomaalaiset palkkasoturit olleet paljon muuta kuin
huonostiharjoitettuja ryövärijoukkoja, jotka rosvoilivat kaupungin
alempisäätyistä asujamistoa, tottelivat päälliköltään vain silloin kuin
se maksoi vaivan, eivätkä edes noudattaneet rosvojen kunniasääntöjä
ryöstösaaliin jaossa. Ei mennyt päivääkään, ettei sotaväen kesken
ollut tappelua ja verenvuodatusta; tuskin kului yötäkään ilman jotakin
väkivallantekoa tai ryöstöä, josta he olivat vastuunalaiset. He olivat
varastaneet Johanneksen aikana, he ryöväsivät Andronikuksen aikana; jos
Johannes palautettaisiin valtaistuimelle, varastaisivat he jälleen. Ja
he joivat lakkaamatta. Jos sulttaani Amurad olisi ollut sellainen mies,
jollaiseksi Muhammed Valloittaja osoittautui, olisivat turkkilaiset
olleet Konstantinopolin valtiaina hyvinkin kahdeksankymmentä vuotta
ennemmin kuin he todellisuudessa sen valloittivat, ja päässeet
kymmenennellä osalla mieshukkaa.

Mikäli Zeno oli luottanut niihin kahdeksaansataan sotilaaseen,
jotka olivat suostuneet kannattamaan Johanneksen hyväksi tehtävää
vallankumousta, oli se perustunut siihen, että hän tiesi heidän
varmasti nousevan kapinaan, jos tarjoutuisi tilaisuus ryöstää palatsi
ja iskeä hengiltä joitakin satoja heidän erikarvaisia maanmiehiään,
jotka oli korotettu heitä kunniakkaampaan asemaan henkivartioiksi ja
jotka senvuoksi olivat heidän verivihollisiaan. Mutta samassa kuin
suloiset toiveet hälvenivät, eivät he välittäneet enempää siitä, kuka
oli keisarina kuin rakki välittää siitä, kuka sille viskaa luun;
vallitseva asiaintila oli heille kyllin hyvä, eivätkä he halunneet
panna alttiiksi mitään sen muuttamiseksi, jollei muutos merkinnyt
viiniä, naisia ja ryöstöä. Monet heistä olivat todellisuudessa
muhamettilaisia kuten Toktamishkin ja pitivät kaikkia kristittyjä, omia
palkkaajiaankin, laillisena riistanaan -- kuten koiratkin, sivumennen
sanoen, eivätkä he edes olleet mitään mainioita tappelupukareita,
vaan enimmäkseen pelkurimaisia heittiöitä. Oli mieluista elää
heidän joukossaan, kun saattoi pieksää heitä ja juoda viiniä ilman
harmaapartojen paheksumisia; mutta mitä tuli heidän kunnioittamiseensa,
niin yhtä hyvin olisi Toktamishin laisen tatarin mieleen juolahtanut
pelätä heitä.

Zoë tiesi kaiken tämän, ja samoin Gorliaskin, ja he olivat yhtä
mieltä siitä, että jollei Johannesta voitu tuoda sotilaiden eteen
silminnähtäväksi, ei menestyksestä ollut paljon toivoa, ja Zenon
pelastamisesta ei vähääkään. Suurin vaikeus oli siinä, että Johannesta
säilytettiin vieläkin vaikeapääsyisemmässä paikassa kuin Zenon luola
oli. Koko asia kiersi ilkeästi kehässä. Johannesta ei voitaisi
vapauttaa, jollei sotaväki noussut kapinaan hänen puolestaan; mutta
sotaväki ei nousisi kapinaan, jolleivät he nähneet häntä keskellään;
ja jos ei kapinaa syntyisi, kuolisi Zeno nälkään kaivossaan. Gorlias
Pietrogliant oli neuvokas mies, mutta tämä pulma sai hänet kokonaan
ymmälle.

Hän seisoi äänetönnä ja mietteissään Zoën ikkunan ääressä; Zoë istui
liikkumatonna isolla sohvalla, katsellen häntä ja miettien hänkin.
Hänen polvensa olivat vedetyt melkein leukaan kiinni, ja hänen
kätensä olivat ristissä niiden ympärillä, kun hän tuijotti suoraan
tähtienselittäjän selkään rävähtämättömin silmin. Ei kumpikaan heistä
tiennyt, kuinka kauan he olivat vaiti; ehkä viisi minuuttia, ehkä
puoli tuntia. Aika tekee omituisia kepposia, kun ihmiset ovat suuressa
vaarassa tai suuressa hädässä.

Sitten Zoën ilme alkoi muuttua hyvin hitaasti, ikäänkuin jokin aate
olisi sarastanut hänelle. Oli niinkuin hän olisi nähnyt jotakin
Gorliaksen ja itsensä välillä, jotakin, mikä sai vähitellen muodon,
jotakin uutta ja odottamatonta, mikä pian kehkeytyi kokonaiseksi
kuvaksi ja kuvasta sukeutui todelliseksi näytelmäksi, joka oli täynnä
eläviä ihmisiä, liikkuvia ja puhuvia; herkkä suu raoittui hiukan,
ikäänkuin hän olisi aikonut puhua, ja hennot sieraimet värähtelivät,
punerrus levisi kuin aamurusko hänen kalpeille poskilleen ja syvä
lämmin loiste tuli hänen silmiinsä.

Kun näytelmä oli ohi ja näky hävinnyt, nyökäytti hän hitaasti päätään,
ikäänkuin varmentuneena siitä, että hänen valveunensa oli ollut tosi
uni.

"Olen ajatellut erästä keinoa", virkkoi hän vihdoin.

Gorlias kääntyi, astui lattian poikki ja seisahtui hänen viereensä
kuuntelemaan; mutta hän ei luullut Zoëlla olevan mitään käytännöllistä
suunnitelmaa ehdotettavana, ja ensiksi häntä kuunnellessaan Gorlias
olikin paljon halukkaampi seuraamaan omaa ajatuskulkuaan kuin Zoën
esitystä. Sitten hän yhtäkkiä tunsi, että Zoë oli saanut yhden noita
käytännöllisen älyn innoituksia, joita äärimmäisen pakottavat tilanteet
usein saavat naisissa puhkeamaan ja jotka ovat olleet miesten ihmeenä
aina siitä asti kuin Jaakobin äiti näytti pojalleen miten hänen
oli varastettava isänsä siunaus. Aivan varmaa on, että nainen se
Kolumbuksellekin näytti hänen kuuluisan munatemppunsa, kun hän itse
koetti saada sitä pysymään tasapainossa kärjellään. Ainoastaan nainen
on saattanut ajatella jotakin niin yksinkertaista.

Ja nyt, Gorliaksen turhaan piinattua kekseliäitä aivojaan aatetta
löytääkseen, esitti tämä nuori tyttö hänelle sen, joka oli ainoa
mahdollinen. Hän käsitti sen huokeasti.

"Se on uskalias suunnitelma, eikä se voisi onnistua selkeällä
päivällä", sanoi hän, kun Zoë oli päässyt loppuun, "mutta hämärässä se
ehkä menestyisi."

"Sen täytyy onnistua", sanoi Zoë painokkaasti. "Jos se ei onnistu, niin
emme näe toisiamme enää."

"Emme, jollei Andronikuksen mieleen juolahda ristiinnaulita meitä
yhdessä", vastasi Gorlias jokseenkin vakavasti. "Hyvin paljon riippuu
siitä, että sovitamme aikamme niin täsmälleen kuin mahdollista."

"Niin. Määrätkäämme vähän enemmän kuin puoli tuntia auringonlaskun
jälkeen, juuri kuin hämärä alkaa laskeutua. Onko teillä kaikki mitä
tarvitsette?"

"Voin hankkia mitä puuttuu. Meillä on runsaasti kolme tuntia aikaa
vielä."

"Menkää sitten, älkääkä myöhästykö. Te tiedätte mitä minulle tapahtuu,
jollette tule juuri oikeaan aikaan."

"Te panette alttiiksi enemmän kuin minä", sanoi Gorlias.

"Minulla on enemmän menetettävänä ja enemmän voitettavana", vastasi Zoë.

Hän ajatteli Zenoa, -- elämää hänen kanssaan, elämää ilman häntä, ja
elämää jonka hän uhraisi hänen puolestaan. Mutta Gorlias ihmetteli
hänen urhoollisuuttaan, sillä siihen aikaan ei ollut mikään suuri asia
repiä elävä ihminen kappaleiksi pala palalta vain kavallushankkeista
epäiltynä, ja se tulisi varmasti Zoën kohtaloksi, jollei Gorlias
suorittaisi täsmällisesti ja menestyksellä Zoën miettimää suunnitelmaa.
Puolen tunnin viivästyminen voisi merkitä hänelle kuolemaa, vaikk'ei se
silti välttämättä vaikuttaisi tulokseen, mikäli Johannes ja Zeno olivat
kysymyksessä.

Gorlias lähti hänen luotaan mennäkseen tekemään omia valmistuksiaan.
Hänen mentyään Zoë lähetti Julian käskemään Zenon mieskohtaista
palvelijaa, Vitoa, venetsialaista venemiestä. Tämä tuli, jääden
seisomaan kynnykselle, ja Zoë puhui hänelle tyttöjen ollessa
kuulomatkan ulkopuolella, ja italian kielellä, siltä varalta että he
hiipisivät lähelle kuuntelemaan.

"Vito", sanoi Zoë, "kuinka kirjuri voi?"

"Teidän armonne", vastasi venetsialainen, "pelko on ilkeä tauti, joka
saa terveen miehen vapisemaan pahemmin kuin kuume."

Hän joko unohti puhuvansa orjalle, jolla ei ollut oikeutta vaatia
"armon" nimitystä enempää kuin hänellä itsellään, vaan pikemminkin
vähemmän; tai oli hän päätellyt mielessään, ettei tämä kaunis Arethusa,
jonka hän oli nähnyt tänään ensi kerran, ollutkaan mikään orja, vaan
valepuvussa oleva ylhäinen nainen.

"Tehän ette pelkää koskaan, vai miten, Vito?" kysyi Zoë hymyillen.

"Minäkö?" Vito virnisti. "Olenko minä raudasta tai kivestä? Tai olenko
minä ehkä leijona? Kun on syytä pelätä, niin pelkään."

"Mutta isäntähän ei pelkää koskaan", huomautti Zoë. "Onko hän sitten
kivestä?"

"Oh, hän!" Vito nauroi nyt, kohauttaen olkapäitään. "Minuako
vertaisitte häneen? Yhtä hyvin voisitte verrata vaskea kultaan.
Isäntä on isäntä, ja siinä on kyllin, mutta minä olen vain hänen
palveluksessaan oleva merimies. Jos joudun tappeluun, niin tappelen
niinkauankuin näen olevani väkevämpi, mutta jos näen että voisin saada
surmani, niin lähden juoksuun. Sellaisia me olemme kaikki."

"Mutta varmaankaan ette lähtisi juoksuun ja jättäisi messer Carloa
surman suuhun, vai kuinka?"

"En", vastasi Vito yksinkertaisesti. "Se olisi eri asia. Olisi häpeä
palata kotiin hengissä, jos isäntä saisi surmansa. Kun täytyy kuolla,
niin on kuoltava, jos Jumala tahtoo. Isännän puolesta, tai Venetsian
puolesta. Mutta itseni vuoksi, mitä merkitystä sillä olisi? Mitävarten
kuolisin tyhjän takia? Juoksen tieheni. Se on järkevämpää."

"Teidän ei tarvitse panna henkeänne vaaraan, jos teette mitä pyydän",
sanoi Zoë, sillä puheltuaan miehen kanssa tämän rehelliset kasvot
miellyttivät häntä, samoin kuin hänen suorapuheisuutensakin. "Se on
hyvin yksinkertainen asia."

"Mitä se on, teidän armonne?"

"Teidän ei tarvitse kutsua minua siten, Vito", vastasi Zoë. "Haluan,
että soutaisitte minut auringonlaskun aikaan siihen laituriin, joka on
lähinnä palatsin porttia. Se on kai se pieni likainen laituri tällä
puolen Amenan tornia, eikö niin?"

"Se se on. Mutta ilman isännän määräystä -- --"

Vito katseli häneen epäillen, sillä olihan hän huomauttanut pitävänsä
itseään orjana, ja Viton mieleen johtui, että hän aikoi karata Zenon
poissaollessa.

"Messer Carlo soisi minun menevän, jos hän olisi täällä", sanoi Zoë
rauhallisesti, eikä ollenkaan pakottavalla sävyllä, sillä hän näki
miten asia oli.

"En epäile, ettei ole niinkuin sanotte", vastasi Vito. "Mutta minä en
ole saanut määräystä."

"On vietävä sana isännältä eräälle henkilölle palatsissa", selitti Zoë.
"Sitä ei voi toimittaa kukaan muu kuin minä."

"Se on helposti sanottu", tokaisi Vito. "Ei ole annettu määräystä."

Zoë tunsi veren nousevan otsaansa miehen töykeydestä ja epäluulosta
häntä kohtaan, mutta hän hillitsi itsensä, sillä riippui paljon siitä,
että hän saisi tahtonsa täytetyksi.

"Se ei olekaan sana", sanoi hän; "se on kirje."

"Missä se on?" kysyi Vito epäuskoisena. "Minä näytän sen teille",
vastasi Zoë, mutta hän kääntyi ensin tyttöihin päin, jotka odottivat
huoneen toisessa päässä. "Menkää valmistamaan minulle kylpy", sanoi hän.

Tytöt hävisivät, vaikk'eivät he uskoneet että heidän emäntänsä todella
halusi kylpeä uudelleen niin pian. Kun he olivat menneet, kumartui Zoë
ja otti kirjeen kengästään, aukaisi sen laskoksista ja levitti Viton
nähtäväksi. Vaikutus, jonka se mieheen teki, oli silmänräpäyksellinen;
hän tähysteli sitä huolellisesti ja otti sen yhden kulman hyppysiensä
väliin.

"Tämä on sitä paperia, jolle isäntä kirjoittaa", sanoi hän ikäänkuin
tullen vakuutetuksi.

Hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että orja Arethusa osaisi
kirjoittaa, tai kukaan muukaan koko talossa, Omobonoa lukuunottamatta;
ja jos viimeksimainittu oli jotakin kirjoittanut, oli hän varmasti
tehnyt sen Zenon käskystä. Kaikenkaltainen kirjoitus sai hänen
puoleltaan osakseen syvää ja miltei taikauskoista kunnioitusta.

"Tämä on varmasti isännän kirje", sanoi hän, vakuutettuna vihdoinkin,
omasta mielestään perinpohjaisen ja tunnollisen tarkastuksen jälkeen.

"Ja hän haluaa minun vievän sen perille", sanoi Zoë. "Jotta voisin sen
tehdä, on teidän oltava niin hyvä ja soudettava minut veneellä tuohon
laituriin. Muuta keinoa ei ole."

"Minä voisin viedä kirjeen itse", ehdotti Vito.

"Ei. Ainoastaan nainen voi päästä sinne, mihin tämä on menevä."

Vito alkoi ymmärtää ja nyökäytti päätään viisaana. "Se on Kauniille
Johannekselle", sanoi hän vakaumuksella, katsoen Zoëta suoraan silmiin.
"Se on toiselle keisarille, jonka isäntä tahtoo päästää vapaaksi."

"Niin on -- koska kerran olette sen arvannut", vastasi Zoë. "Tahdotteko
nyt viedä minut?"

"Te otatte kai mukaan toisen orjanne, niinkuin mennessänne soutelemaan
kirjurin kanssa?"

Vito oli vielä hiukan epäröivällä kannalla.

"Ei. Minun on mentävä yksinäni teidän kanssanne. Ja minä tulen itsekin
olemaan orjaksi puettuna, ja minulla on oleva pään päällä kannettava
kori tavaroineen vanginvartijan vaimolle."

"Ymmärrän", sanoi Vito, joka todellisuudessa piti seikkailusta
seikkailun vuoksi ja oli paljon vähemmän halukas pakenemaan vaaraa kuin
oli olevinaan. "Tehän sanoitte haluavanne lähteä auringonlaskun aikaan?"

"Niin."

"Minä laittaudun valmiiksi. Mutta on parempi että otan vanhan veneen ja
panen ylleni risaiset vaatteet että näytän vuokrasoutajalta."

"Niin; se on parempi."

Vito poistui, ihastuneena edessään olevaan seikkailuun. Hän oli
siksi nuori ja siksi aito venetsialainen, että hän tunsi mielihyvää
ajatellessaan soutavansa kaunista Arethusaa Kultaista Sarvea
ylös, vaikka olikin vain palvelija ja toinen oli isännän tarkoin
säilytetty aarre. Tunsipa hän myöskin jonkinlaista miehekästä ylpeyttä
ajatuksesta, että saisi mahdollisesti suojella häntä, sillä hän aikoi
seurata häntä maihin ja katsoa etäämpää, pääsisikö Arethusa turvassa
torniin, ja odottaa kunnes hän tulisi ulos. Kyllä isäntäkin haluaisi
hänen tekevän ainakin sen verran.

Toistaiseksi ei Vito eikä kukaan talon väestä, Zoëta lukuunottamatta,
tiennyt, että Zeno oli vankina, lunnaitten saamiseksi pidätettynä.
Hän oli suvainnut lähteä kotoaan yön aikana, ja jokin tärkeä asia oli
viivyttänyt häntä; siinä kaikki. Kun hän joutuisi, niin hän tulisi
kotiin. Miespalvelijat, jotka olivat pitäneet huolta pöytätarjoilusta
vieraiden aikana ja kuulleet Toktamishin sanovan, että Zeno oli
lähettänyt hänet noutamaan rahoja, pitivät tuota väitettä kömpelönä
temppuna, jolla puolihumalainen ryöväri koetti heitä petkuttaa Zenon
poissaollessa, eivätkä antaneet sille sen enempää merkitystä. Mutta he
olivat liian pahasti pelästyneet jäädäkseen kuuntelemaan, kuten olemme
nähneet. Vitollekin, joka sentään oli heidän joukostaan verrattomasti
miehekkäin, oli ollut aivan yhtäkaikkinen asia, iskikö tatarilainen
hengiltä vieraat vai ei, verrattuna itsensä pysyttämiseen poissa
hänen ulottuviltaan. Jos isäntä olisi ollut läsnä, olisi toinen puoli
heidän luonteestaan tullut esille, mutta kun hän oli poissa, olivat he
ajatelleet omaa turvallisuuttaan ensiksi.



XVIII LUKU.

Aurinko oli laskenut, ja Blachernaen palatsin piiri oli täynnään
punertavaa valoa muurinharjoihin saakka, niinkuin kukkuroilleen
täytetty viinisammio; ja kaikki, mikä oli tuon hehkun alueella,
heijasti samaa väriä, niinkuin hopea punaviinissä, henkivartijani
univormujen kiillotetut helyt, palatsin kermankellervät marmoriportaat,
juuri pihaan ratsastaneen upseerin valkoinen tunisilainen ratsu ja
ympäri pihaa liitelevät pääskyset. Maailma liikkui siinä lyhyessä,
syvässä unelmassa, joka seuraa heti auringon mailleen-menon jälkeen,
kun valo on kaikkialla samalla haavaa, niin etteivät esineet luo mitään
varjoa maahan, koska niillä on oma sisäinen hohteensa kuin satumaassa,
tai ehkä niinkuin taivaassa.

Upseeri ratsasti hevosellaan pihaan, ja hänen jälkeensä astui portista
sisään orjatyttö, karkeaan siniseen pumpulipukuun puettuna, kantaen
päänsä päällä pientä pyöreää vasua, joka oli peitetty puhtaalla
valkealla liinalla. Peiteliinan neljä kulmaa riippuivat alas, ja yksi
niistä olisi lepattanut hänen kasvojaan vasten, jollei hän olisi
pitänyt sitä hampaittensa välissä pysyttääkseen sen paikoillaan. Se
kätki osaksi hänen kasvonsa, ja hänen päänsä oli kiedottu siniseen
pumpulihuiviin, joka oli kierretty kahdesti ympäri ja solmittu otsalle.
Hän ontui hiukan kävellessään. Sen verran kuin hänen kasvoistaan näkyi,
olivat, ne kalpeat ja tyynet, ilmeeltään ikäänkuin jäykistyneet.

Hän astui rohkeasti sisään portista hiljentämättä askeleitaan, kun
toinen vahdeista pysähdytti hänet ja kysyi minne hän oli menossa. Hän
seisahtui, ja tukien toisella kädellä päänsä päällä olevaa koria hän
viittasi toisella Amenan torniin päin.

"Emäntäni lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja kermajuustoa sen
kapteenin vaimolle, joka on tornin vartijana", sanoi Zoë, jäljitellen
sitä sipittävää puhetapaa; joka oli hyvin yleinen naisorjilla ja
kreikkalaisilla kamarineidoilla.

Lyhyeltä kierrokseltaan palaten tuli nyt toinen vahti paikalle ja
seisahtui tytön toiselle puolelle. Hän oli kookas bulgarialainen,
ja hän kohotti yhtä peiteliinan kulmaa ja kurkisti koriin syynä
pelkästään halu viivyttää tyttöä. Hän näki vehnäkaakut ja
kermajuuston sievästi ladottuina toiselle liinalle, ja juusto oli
kehystetty vihannilla lehdillä, että se pysyisi tuoreena. Molemmat
sotilaat aikoivat heti maistaa sitä tikariensa kärjillä, mutta
samassa pistäytyi vahtihuoneesta vartioupseeri, komea nuori mies,
tulipunaiseen ja kultaan puettu. Molemmat vahdit käänsivät äkisti
selkänsä juustolle ja Zoëlle ja astelivat pois vastakkaisiin suuntiin
tekemään kiertokäyntiään, jättäen Zoën keskelleen. Upseeri oli liian
korkea ja mahtava henkilö katsahtaakseenkaan orjatyttöön tai hänen
koriinsa, ja Zoë jatkoi senvuoksi kulkuaan päätänsäkään kääntämättä,
pitäen selvänä asiana, että hänellä oli nyt täysi vapaus astua
sisään. Hänen pussimaisissa pumpulipukimissaan ja puoleksi liinan
peittämissä kasvoissaan ei ollut mitään huomiotakiinnittävää, paitsi
ehkä hänen ontuva käyntinsä; ja hän koetti vaistomaisesti kävellä
tasaisesti, sillä hän ei voinut olla tuntematta häpeää odottamattomasta
rampuudestaan, kuten täysin terve ihminen tavallisesti tuntee. Mutta
hän huomasi, että kokoontaitettu kirje oli väärässä kengässä ja lisäsi
hänen rampuuttaan, kun se sitävastoin toisessa kengässä ollen olisi
voinut tehdä kävelemisen mukavammaksi.

Hän astui suuren porttiholvin alta pihan sulaan punervaan valoon, ja
siinä oleminen tuntui miellyttävältä. Mutta sitten se toisekseen sai
hänet ajattelemaan eilispäivää, jolloin hän oli istunut ikkunansa
ääressä illansuussa, osaamatta uneksiakaan kaikesta siitä, mitä
oli hänelle tapahtuva yhden yön ja yhden päivän kuluessa. Se sai
hänet ajattelemaan sitä miestä, jota hän niin suuresti rakasti ja
joka oli vankina jossakin suuren kaupungin alla, epäilemättä nälkää
ja janoa kärsien ja kuoleman ajatukset silmäinsä edessä; ja tätä
miestä pelastaakseen hän nyt oli menossa Blachernaen pihan poikki
talousorjaksi puettuna. Hän teki sen, koska muuta keinoa ei ollut;
ja jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä tai tulisi liian myöhään,
saavuttaisi hänet loppu muutamissa tunneissa, tai kukaties ihan äkkiä,
mikä olisi paljon armeliaampaa. Hän tiesi mihin yritykseen hän oli
ryhtynyt, eikä hän pettänyt itseänsä. He puhkaisisivat ensiksi hänen
silmänsä; mutta se olisi vähäisin niistä julmuuksista mitä he hänelle
tekisivät, jos Gorlias ei täyttäisi määräänsä.

Hän oli kuitenkin kaikitenkin vain hento tyttö, ja kerran tai pari,
kun hän ajatteli noita tuskia, kulki karmiva väristys hänen selkäänsä
alas aina kantapäihin saakka ja syvässä värimeressä uivat esineet
hämärtyivät hetkiseksi hänen silmissään; mutta sitä kesti vain tuokion,
ja kun hän saapui tornin juurelle ja astui oven edustalla olevaan
holvikäytävään, ajatteli hän jälleen Zenoa eikä mitään muuta.

Niin oli kuin Gorlias oli sanonut. Aivan toisenlainen vartio oli
asetettu edellisen yön yrityksen jälkeen, ja Zoë kohtasi esteen,
jota hän ei ollut edeltäpäin arvannut. Rautaovi oli suljettu, ja
sitä vartioi kaksi tavattoman kookasta afrikalaista, jotka mustiin
rengashaarniskoihin puettuina seisoivat sen kahden puolen, käyrät
miekat paljastettuina.

He katsoivat hänen päänsä ylitse, kun hän lähestyi heitä, eivätkä
näyttäneet huomaavan häntä lainkaan. Hänestä tuntui, ettei hän
ollut koskaan nähnyt niin ilmeettömiä kasvoja kuin noiden miesten;
heidän piirteensä olivat kiiltävät ja liikkumattomat kuin pronssi,
ja auringonlaskun punertava kajastus heijastui ulkopuolelta syvään
holvikäytävään ja antoi niille luonnottoman värin, joka oli suorastaan
kammottava.

"Jos sallitte, hyvät herrat", aloitti Zoë seisahtuen, "emäntäni
lähettää vähän hienoa vehnäleipää ja tuoretta kermajuustoa kapteenin
vaimolle."

Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua kuvapatsaille; ei kumpikaan
neekereistä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Mutta hän ei antanut
perään niin vähällä.

"Jos sallitte", toisti hän pyytävällä äänensävyllä ja kuuluvammin,
"emäntäni -- --"

Hän katkaisi puheensa keskellä lausetta, säikähtyen äkkiä noiden
kahden mustan miehen liikkumattomuutta, heidän kokoaan ja punertavassa
kajastuksessa välkkyviä suuria kiilloitettuja käyrämiekkojaan, joiden
yksi äänetön sivallus voisi katkaista hänen kaulansa. He olivat kuin
taikahenkiä eräästä arabialaisten tuhannen yhden yön sadusta, joita
kreikkalaiset sadunkertojat juuri siihen aikaan oppivat persialaisilta
ja Samarkandin ja Tashkentin tatarilaisilta kauppiailta. Zoë oli
kuunnellut niitä tunnittain ollessaan pikku tyttönä, ja nyt hän tunsi
äkkiä itsensä järjettömän vakuutetuksi siitä, että hän oli uneksinut
itsensä johonkin noista saduista, ja että vangittu keisari oli
yliluonnollisten olentojen vartioima. Noita liikkumattomia piirteitä
ja leveitä, kiilloitettuja miekanteriä katsoessaan hän ei kuitenkaan
tuntenut sitä tuskallista väristystä, joka oli karminut häntä, kun
hän oli ajatellut itseään palatsin haltijain kiduttamana, ja pian hän
rohkaistui jälleen ja alkoi puhua kolmannen kerran.

"Jos sallitte", sanoi hän, mutta ei päässyt sen pitemmälle, sillä hän
oli hennosti nyhtäissyt oikeanpuoleisen miehen rengaspaidan hihaa
kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja mies liikahti heti ja kumartui
hiukan hänen puoleensa.

Mies kosketti korvaansa vasemmalla etusormellaan ja pudisti päätään
hitaasti osoittaakseen, että hän oli kuuro, ja viittasi sitten
toveriinsa ja taas omaan korvaansa, pudistaen jälleen päätään; ja
sitten hän, Zoën kauhuksi, aukaisi suunnattoman suunsa ihan hänen
silmiensä edessä, ja Zoë näki että se oli tyhjä. Miehellä ei ollut
kieltä.

Johannes oli kuuromykkien vartioima, ja Zoë tunsi Konstantinopolia ja
palatsin tapoja kylliksi ymmärtääkseen, että heidät oli asetettu siihen
tekemään lopun jokaisesta, joka yrittäisi mennä ovesta, oli se sitten
mies tai nainen.

Hän koetti nyt merkkikieltä. Hän otti korin alas päänsä päältä, laski
sen porraspykälälle vahtien väliin ja kyykistyi alas ottaen peitteen
pois ja näyttäen sen sisällön. Miehet katsoivat ja nyökkäsivät, ja
sitten taivuttivat päätään sivulle siihen erikoiseen tapaan, joka
kaikkialla Itämailla merkitsee välinpitämättömyyttä. Ja he eivät
tosiaankaan piitanneet siitä, sisälsikö kori juustoja vai makeisia,
ja heidän kasvonsa kivettyivät jälleen, kun he suuntasivat katseensa
ulospäin hänen päänsä ylitse.

Zoë peitti jälleen pienen korinsa apeilla mielin ja nousi ylös.
Pihalla alkoi hehku vaimeta, ja hän tunsi mielensä masentuvan varjojen
tummuessa. Oli ehdottoman välttämätöntä sen vaarallisen yrityksen
menestymiselle, johon hän ja Gorlias olivat ryhtyneet, että Johannes
itse tai ainakin kapteenin vaimo saisivat ilmoituksen siitä, mitä
tulisi tapahtumaan vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Jos sitä ei
saataisi tehdyksi, voisi kaikkityyni mennä hullusti viime hetkessä,
heidän ovelasti sommiteltu juonensa menisi myttyyn ja paljastuisi,
ja hän ja Gorlias, ja myöskin Zeno, saisivat arvattavasti hengellään
maksaa rohkeutensa.

Vahtien välissä oleva suljettu ovi oli raudoitettu ja nauloitettu
suurikantaisilla nauloilla. Oli täysin selvää, että se oli avattava
sisäpuolelta, jos mieli lainkaan saada sitä avatuksi, ja että itse
vartijainkin olisi kolkutettava tai annettava jokin muu äänimerkki,
voidakseen laskea sisään jonkun, joka todella oli oikeutettu pääsemään.
Samoin oli selvää, että jos oven toisella puolen olevat miehetkin
olivat umpikuuroja niinkuin nämä kaksi vartijaa, eivät he voisi
kuulla mitään sellaista kolkutusta, eikä sisäänpääsy olisi lainkaan
mahdollista ulkoapäin, paitsi silloinkuin sisälläolijat avaisivat oven
jotakin omaa tarkoitustaan varten tai määrätunneilla. Toisekseen,
arveli Zoë, seurasi siitä, että lähistöllä oli arvattavasti joku,
joka saattoi kuulla ulkopuolelta tulevia ääniä, ja sellaisina aikoina
oli aina olemassa pelkkä mahdollisuus, että tuo henkilö olisi vangin
salainen ystävä, vaikka häntä pidettiinkin hänen vartijanaan. Kaikki
nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään muutamissa sekunneissa,
hänen peittäessään koriaan. Senvuoksi hän viivytteli tuossa puuhassa
pitempään kuin tarpeellista oli, ja kun mykät vartijat eivät näyttäneet
aikovan ajaa häntä pois, alkoi hän yhtäkkiä laulaa, ollen varma siitä,
etteivät he sitä kuulleet. Se oli tosin viimeinen toivon kipinä, mutta
kaikkia keinoja oli koetettava. Hänen äänensä helkkyi kuuluvana ja
selkeänä holvikäytävässä:

Tuolle puolen veen mun armaani luo, sillä hetki tullut on. Tuolle
puolen sinisen veen, veen suolaisen ja makeankin! Avaja, armas
lemmittyin, avaja ovesi mulle, Sillä joutuisasti olen ma rientänyt yli
veen -- --

Tässä kohti, Zoën sanomattomaksi hämmästykseksi ja ihastukseksi, ovi
todella avautui, ja hän oli suorastaan tukehtua ilosta.

Kapteeninvaimo ilmestyi himmeään iltavalaistukseen, seisoen tarkoin
oven sisäpuolella, ja Zoë tunsi hänet heti Gorliaksen antamasta
kuvauksesta. Vahdit, ollen täysin kuuroja, eivät ensi aluksi tienneet
oven avautumisessa, kun he katsoivat suoraan eteensä. Roteva nainen
puhui matalalla äänellä.

"Neljän varpaan ja viiden varpaan kautta", sanoi hän, ikäänkuin
vastaukseksi Zoën laulamiin sanoihin.

Tyttö ei hukannut aikaa, sillä siihen ei ollut varaa, ja vaikka
valaistus oli niukka, näki hän neljä tai viisi asestettua afrikalaista
olevan sisällä pienessä huoneessa, joten hänen olisi ollut mahdotonta
antaa kirjettään.

"Sanokaa hänelle, että Carlo Zeno pyytää häntä olemaan valmiina heti",
virkkoi hän nopeasti, "ja olemaan hämmästymättä mitään, mitä tapahtuu."

Oven ulkopuolella olevat kuuromykät huomasivat nyt, että hän puhui
jonkun kanssa ja että heidän takanaan oleva ovi oli auki. Zoë oli juuri
ojentanut korinsa kapteeninvaimolle, kun molemmat kääntyivät yhtäaikaa
nähdäkseen kuka oli avannut, mutta melkein samassa silmänräpäyksessä
raskas rautaovi liukui nopeasti saranoillaan takaisin ja sulkeutui
paukahtaen, niin että se kajahti pihalle asti. Zoë hypähti taaksepäin
kiiruusti jotta ovi ei kiinnipaukahtaessaan olisi iskenyt häneen, ja
tuo nopea liike koski häneen hiukan, sillä hän astui harhaan ontuvalla
jalallaan, niin että se hiukan väännähti, kun hänen painonsa tuli sen
varaan.

Tuo ainoa askel oli vähällä maksaa hänelle hengen, sillä vaikka vahdit
olivat kuurot ja mykät, eivät he olleet sokeat. Zoë luuli heidän
antavan hänen poistua esteettömästi, ja hän oli jo miltei ulkona
holvikäytävästä, kun hän tunsi käsivarsiinsa tartuttavan takaapäin.

Kompastuessaan hänen matala kenkänsä oli hiukan vääntynyt ja tuo nyt
tarpeettomaksi käynyt kirje oli pudonnut ulos. Kun se oli valkoinen,
olivat vartijat nähneet sen heti tummalla kivityksellä, ja toinen
heistä oli nostanut sen maasta samalla kuin toinen oli ottanut Zoën
kiinni.

Zoë riuhtoi vaistomaisesti vastaan kaikin voimin muutaman sekunnin
ajan, mutta mykkä mies väänsi hänen käsivarttaan taaksepäin, kunnes
liikkuminen tuotti hänelle viiltävää kipua, ja hän oli voimaton. Hänen
pidättäjänsä jätti nyt hänet toverinsa haltuun, joka oli työntänyt
miekkansa huotraan ja asettanut kirjeen teräskypäränsä sisäpuolelle.
Zoë ei voinut katsoa taakseen, mutta hän tunsi väännettyä rannettaan
pitelevän otteen vaihtuvan, ja sitten hänet työnnettiin ulos pihalle
ja pakotettiin kävelemään palatsia kohti. Hän ei voinut olla ontumatta
paljon enemmän kuin äsken, ja suuren afrikalaisen kouristuksesta hän
tunsi, millainen pieni hento olento hän olisi kiduttajien käsissä,
jollei Gorlias tulisi ajoissa.

Punertava valo oli jo melkein häipynyt alhaalta ja harmaa hämärä
ryömi ylös maanpinnasta, vaikka marmoripalatsin korkealla oleva ylin
kerros vielä kylpi iltahohteessa ja muutamia pääskysiä kaarteli vielä
räystäiden ympärillä. Zoë katseli ylös laajoihin katonreunoihin ja
taivaalla leijaileviin punertaviin pilvenhattaroihin, ja samalla kuin
hänet pakotettiin kävelemään eteenpäin melkein niin nopeaan kuin hän
saattoi, ajatteli hän mielessään, mahtaisiko hän enää koskaan nähdä
kirkasta keskipäivän aurinkoa. Hänen surmaamisensa ei vaatisi paljon
aikaa, jollei Gorlias tulisi ajoissa.

Monta miestä liikkui nyt pihalla tullen ja mennen, ja myöskin näkyi
siellä tulipunaiseen puettuja henkivartioita ryhmässä palatsin
sisäänkäytävän edustalla, ikäänkuin olisivat olleet odottamassa.
Muutamat orjat pysähtyivät pois rientäessään hetkiseksi katsomaan
Zoën ohikulkua; ne olivat sileänaamaisia olioita, jotka asustivat
keisarillisten naisten joukossa.

"Siinä menee viidensadan tukaatin arvosta!" nauroi muudan, äänellä joka
oli kuin tvtön.

"Mitä hän on tehnyt?" kysyi toinen mykältä neekeriltä.

Puhuja oli palatsin uusia tulokkaita, ja toiset ivailivat häntä, kun ei
hän tiennyt miehen kuuluvan mykkien joukkoon.

Ja mykkä työnsi ja raahusti Zoëta eteenpäin kiinnittämättä heihin
huomiota. Zoë katsoi nyt suoraan eteensä, palatsin oveen, ja
kävellessään hän oli kuin jonkinlaisessa unessa, ja hän arvaili
mielessään minkänäköinen mahtoi olla se huone, mihin hänet vietäisiin,
se paikka, missä häntä vähän ajan perästä kidutettaisiin, jollei
Gorlias tulisi ajoissa; hän tuumi, mahtoiko se olla valoisa vai pimeä,
ja minkä väriset seinät siinä olisi.

Neekeri piteli häntä hyvin kovakouraisesti pakottaessaan häntä
eteenpäin, vaikka hän ei tehnyt mitään vastarintaa; mutta Zoë ei
ajatellut tuntemaansa kipua eikä myöskään niitä kipuja, joita hän
varmasti saisi kohta tuntea. Oli kuin hän olisi ollut erillään
omasta itsestään ja voinut aprikoida mielessään, mitä hänelle tulisi
tapahtumaan, millaiset miehet tulisivat häntä kuulustelemaan,
millaisia kummannäköisiä kidutusvehkeitä tuotaisiin paikalle, vieläpä
minkä värinen pyövelin tukka mahtoi olla. Hän kuvitteli pyöveliä
punatukkaiseksi mieheksi, jolla olisi ilkeät keltaiset silmät ja rumat,
irvottavat hampaat. Hän ei tiennyt, oliko se pelkoa vai rohkeutta, joka
siten erotti hänet oman itsensä ulkopuolelle.

Mutta kaiken aikaa hän kuulosti kaukaista ääntä, joka saattoi tulla ja
saattoi jäädä tulematta; ja hänen kuulonsa kävi niin tarkaksi, että
hän olisi voinut kuulla sen penikulmankin päästä, ja välimatka hänen
ja palatsin välillä lyheni lyhenemistään hyvin nopeasti, ja säälimätön
mykkä kiiruhti häntä eteenpäin yhä nopeammin, vaikka hän ontui niin
pahasti.

Sitten Zoën sydän sytkähti ja seisoi hiljaa hetken, ja afrikalaisen
ote höltyi hiukan ja hän hidasti askeleitaan. Ei siksi, että hän olisi
kuullut mitä Zoë kuuli, sillä hän oli umpikuuro; mutta oven edustalla
seisovat henkivartiat olivat alkaneet järjestyä suoriin riveihin kahden
puolen, ja kookas upseeri viittoi afrikalaista siirtymään pois tieltä.
Ilma raikui kaukaisten hopeatorvien räikynnästä, kuului hillittyä
monien äänten muminaa ja monien hevosten kavioiden töminää kovalta
tanterelta pihan ulkopuolelta.

"Keisari tulee!" huusi upseeri, viitaten jälleen mykkää ja hänen
vankiaan siirtymään pois.

Mies ymmärsi varsin hyvin ja raahasi Zoën joutuisasti ja
kovakouraisesti pois keskitieltä, mutta ei pois näkyvistä; ja
äänet kävivät voimakkaammiksi ja torvien räikyntä selkeämmäksi
keisarillisen saattueen tullessa pihaan suuresta portista. Ensinnä
ratsasti parikymmentä henkivartiaa valkoisilla ratsuillaan: sitten
seurasi kuusi esijuoksijaa, jotka olivat puetut lyhyiin sääryksiin ja
punaisiin, ruumiinmyötäisiin nuttuihin, jotka räikeinä pistivät silmään
hämärästä; sitten kaksi palatsin upseeria ratsujensa selässä: ja
nuori Andronikus itse ratsasti pihaan arabialaisella raudikkotammalla
kahden hoviministerin välissä, jäljessään joukko muita henkivartioita,
jotka työntyivät ihan liki suojatakseen häntä kaikilta kavaloilta
hyökkäyksiltä. Hän oli puettu ylt'yleensä kullankarvaisiin vaatteisiin,
ja hänen korkea kreikkalaispäähineensä oli kullasta ja jalokivistä
muovailtu; mutta päivä oli jo maillaan, eikä metallista enempää kuin
jalokivistäkään lähtenyt, mitään säihkettä, kun taas henkivartiain ja
esijuoksijain tulipunaiset univormut lainehtivat hänen ympärillään kuin
veriaallot sakenevassa hämärässä.

Neekeri piteli Zoën ranteita lujasti kiinni hänen selkänsä takana ja
katseli hänen päänsä ylitse lähestyvää keisaria. Andronikuksella oli
vaaleat ja epäluuloiset silmät, jotka tähystivät jokaista ihmisryhmää
vaaraa peläten ja näkivät tuhoa kaikkialla. Hänen päänsä oli hiukan
kumarassa, hänen leukansa oli jykevä ja huulensa veltot, ja hänen
rauhaton katseensa harhaili lakkaamatta sinne tänne. Palatsin lähellä
oli vielä yllinkyllin valoa, ja Zoë näki jokaisen yksityiskohdankin; ja
keisarin puvun kultakangas leimahti jälleen hohtamaan marmoriseinäin
heijastuksesta.

Hänkin näki Zoën, mutta vaikka tämän kädet olivat selän takana, ei hän
heti nähnyt, että afrikalainen piti niistä kiinni, sillä tyttö seisoi
aivan hiljaa ja katsoi häntä silmiin. Sitten hän huomasi, että tytön
kasvot olivat ihanimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja hän teki
satulassaan liikkeen, joka muistutti käärmeen kohoutumista saaliin
ollessa lähellä, ja hänen vaaleat silmänsä kiiluivat ja veltto alahuuli
värähti ja painautui ylähuulta vastaan.

Hän pysäytti hevosensa ja puhui matalalla äänellä oikealla puolellaan
ratsastavalle ministerille, lieheänaamaiselle kreikkalaiselle,
joka paikalla viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi: ja afrikalainen
mykkä näki viittauksen ja työnsi Zoën esiin toisella kädellään,
aivan keisarin jalustimen viereen, ja toisella kädellään hän otti
teräskypärinsä hyvin varovaisesti päästään, vetäen sitä liki päätään ja
korvansa yli, ettei kirje putoaisi maahan; yhä Zoën ranteesta pitäen
hän sitten ojensi kypärin esiin kuin maljan, jotta Andronikus näkisi
mitä siinä oli.

Teko ei kaivannut mitään selitystä, sillä nuori vallananastaja oli
itse määrännyt mykät afrikalaiset isänsä vartijoiksi edellisen yön
hälyytyksen jälkeen. Keisari katsahti tytön kauniisiin valkeihin
kasvoihin, mutta hän otti kirjeen sotilaan teräskypäristä, aukaisi
sen laskoksista ja luki sen nopeasti, ojentaen sen sitten vieressään
olevalle ministerille, joka luki sen myös. Hän katsahti jälleen Zoëhen,
mutta tämän kauneus oli nyt kaikki yht'äkkiä mennyt hänen silmissään.
Tyttö oli yksi noita epäsikiöitä, jotka lakkaamatta punoivat juoniaan
häntä vastaan, hänen valtaistuintaan ja henkeään vastaan; hän oli yksi
noita tuhansia, joiden hän joka yö pelokkaissa unissaan näki hiipivän
kimppuunsa silloinkuin hän oli yksinään ja avutonna, sokaistakseen
ja surmatakseen hänet ja kantaakseen hänen kruunatun isänsä
valtaistuimelle ylhäällä olkapäillään. Vaikka Zoë olisi ollut ihana
kuin itse Afrodite juuri kevättuulen esiinpuhaltamana meren vaahdosta,
niin Andronikukselle hän olisi ollut vain yksi niitä lukemattomia
pahoja olentoja, jotka alati miettivät hänen tuhoamistaan. Mutta tämä
olento oli hänen vallassaan. Hän istui ratsunsa selässä ja katseli
tyttöä, ja hänen veltot huulensa vetäytyivät hymyyn; mutta yhä vielä
olivat tytön kasvot ylpeät, ja halvassa sinisessä orjanpuvussaan hän
kohtasi hänen katseensa ylväästi kuin nuori jumalatar.

"Kuka lähetti sinut tuomaan tätä?" kysyi Andronikus syvän äänettömyyden
vallitessa, ja joka mies kuunteli tytön vastausta.

"Koska olette lukenut sen, niin tiedätte", vastasi Zoë, eikä hänen
äänensä värähtänytkään.

"Varo sanojasi! Missä on tämä venetsialainen, tämä Zeno?"

"En tiedä."

"Varo sanojasi, vielä kerran! Minä kysyn, missä hän on?"

Zoë oli vaiti hetkisen, ja vaikka hän ei siirtänyt katsettaan nuoren
keisarin kasvoista, kuulosti hän kiihkeästi etäistä ääntä, jota ei
kuulunut.

"Minä en tiedä missä hän on", sanoi hän vihdoin, "mutta luulen teidän
saavan nähdä hänet ennen pitkää, sillä hän on tulossa tänne."

"Tänne?" Andronikus hämmästyi kovasti. "Tänne?" toisti hän kummissaan.

"Niin, tänne", vastasi Zoë, "ja pian. Hänellä on täällä asioita
toimitettavana tänä iltana."

"Tyttö on hullu", sanoi keisari, katsoen ministereihinsä.

"Aivan hullu, teidän korkea majesteettinne", lausui toinen.

"Ilmeisesti poissa järjiltään, teidän korkeutenne", säesti toinen. "On
parasta puhkaista hänen silmänsä ja päästää hänet menemään."

Se joka oli ensiksi puhunut, liehivä kreikkalainen, viittasi lähellään
olevalle upseerille, ja upseeri antoi määräyksen vieressä odottavalle
esijuoksijalle. Tämä juoksi paikalla sisään palatsin suuresta avoimesta
ovesta. Missä Andronikus oli, sieltä ei kiduttaja koskaan ollut kaukana.

"Ja sanohan", kysyi keisari ilkeästi hymyillen, "mitä mahdollista asiaa
voi venetsialaisella kauppiaalla olla täällä tähän aikaan päivästä?
Suvaitsisitko sanoa sen meille?"

"Asia, joka on pian suoritettu, jos Jumala suo", vastasi Zoë.

Hän ei voinut siirtää katsettaan miehestä, joka oli murhauttanut Mikael
Rhangaben, ja vaikka hän liesikin mihin vaaraan hän saattoi itsensä,
jollei hän voittanut aikaa, oli oikeudenmukaisen koston jano hänessä
liian voimakas, niin ettei hän voinut hillitä sanojaan, ja Andronikus
kuuli hänen nuorekkaassa, heleässä äänessään soinnun, joka iski kauhun
hänen sydämeensä.

"Hän ei ole hullu!" huudahti hän äkillisen levottomuuden valtaamana.
"Hän tietää jotakin! Pankaa hänet puhumaan!"

Sanat eivät vielä olleet ehtineet hänen huuliltaan, kun esijuoksija
palasi, ja hänen perässään tuli toinen mies kulunutta nahkapussia
kantaen. Hän oli hyvin pitkä, laiha ja kumara, hänen kasvonsa olivat
kuin ruumiin, eikä hänen silmissään ollut eloa. Zoë ei nähnyt häntä,
mutta hän tuli ja seisahtui hänen taaksensa, likelle neekeriä, ja
kopeloi pussiaan; ja joka taholla ympärillä hohtivat henkivartiain
univormut hämärässä veripunaisina.

"En pelkää puhua, koska kerran olen joutunut kiinni", sanoi Zoë,
vastaten keisarin sanoihin, "ja mitä sanon, on totta. Sillä mitä olette
velkaa minulle, sen olette velkaa monen monille muille, ja sen velan
nimi on veri!"

"Hän houraa!" huusi Andronikus epävakaisella äänellä.

"Ei, minä en ole hullu", vastasi Zoë puhuen kuuluvasti ja selvästi.
"Teidän tilinne on kaivannut selvitystä jo kahden vuoden ajan, ja vielä
tämän tunnin kuluessa tulee mies vaatimaan sen suoritusta, ja te saatte
maksaa kaikki, sekä muille että minulle, tahdoittepa tai ette!"

"Kuka on tämä ihminen?" kysyi keisari, mutta hänen poskensa olivat nyt
vaaleammat.

Ei äännähdyskään rikkonut hiljaisuutta, ja nahkapussia kantava mies
hiipi vähän likemmäksi avutonta tyttöä, ja afrikalaisen ote hänen
ranteistaan kävi tiukemmaksi. Jostakin pihamuurien ulkopuolelta kuului
hevosen hirnunta, rikkoen hiljaisuuden.

"Kuka on tämä tyttö, joka uhmailee minua omalla pihallani?" kysvi
Andronikus uudelleen, kääntyen ministeriensä ja upseeriensa puoleen.

Lieheänaamainen kreikkalainen kumartui satulassaan nuorta keisaria
kohti kuin heittäytyen maahan hänen eteensä, ja hän puhui hyvin
matalalla äänellä.

"Teidän majesteettinne olisi parempi antaa repäistä kieli hänen
suustaan, ennenkuin hän sanoo enemmän."

"Kuka hän on, sanon minä?" huusi valtias äkkiä raivostuen, niinkuin
pelkurit voivat tehdä.

Ei kukaan puhunut. Kalmankasvoinen mies hivuttautui lähemmäksi Zoëta,
tähyten elottomilla silmillään hänen piirteitään. Muurin takana
kaukana näkymätön hevonen hirnahti uudelleen. Oli jo pimeämpi, mutta
ylt'ympärillä hehkuivat henkivartiain univormut yhä punaisina kuin veri.

Sitten tuli vastaus. Kiduttajan vääristyneet huulet liikkuivat hitaasti
ja sanat tulivat niiden välistä ohuella, käreällä äänellä, joka oli
kuin teilirattaan narina.

"Hän on Mikael Rhangaben tytär."

"Protosparthoksen?" Keisarin ääni vavahti taaskin.

Kalmankasvoinen mies nyökkäsi kaksi kertaa myöntävästi, ja hänen ohuet
huulensa vääntyivät ilkeästi, kun Zoë käänsi silmänsä häneen.

"Minä näin tytön vankilassa noutaessani hänen isäänsä mestattavaksi",
sanoi hän.

Luisevalla kädellään, joka oli kyhmyinen ja hänen kamalan työnsä
saastuttama, hän taittui tytön hienopiirteiseen leukaan, pakottaen
hänet kääntämään kasvonsa suoraan häntä kohti; ja Zoë värisi
kiireestä kantapäähän hänen kosketuksestaan. Mies tunsi hyvin tuon
kouristuksen-omaisen väristyksen, joka karmi uhria hänen ensi kertaa
siihen koskiessaan; hän saattoi tuntea sen sormissaan niinkuin
soittoniekka tuntee kielten värinän; se oli hänelle tuttu, niinkuin
kalamiehen kädelle vavan värinä ja jännitys kalan tarttuessa koukkuun;
ja hän hymyili kolkosti.

"Niin", sanoi hän, "hän se on." Ja hän nauroi.

Hän piti yhä kiinni Zoën leuasta ja huojutti hänen kaunista päätään
oikealle ja vasemmalle.

Keisarin puhuttua ei ollut kuulunut mitään muuta kuin kiduttajan
särisevä ääni, mutta nyt viilsi ilmaa loukatun tytön kiljahdus:

"Katala!"

Hänen pienet kätensä livahtivat äkkiä irti neekerin avarasta kourasta.
Ennenkuin tämä sai hänestä kiinni, oli hän riuhtaissut itsensä erilleen
molemmista miehistä ja iskenyt raivoisasti nyrkillään kiduttajan
kelmeään naamaan; ja vaikka hän oli vain hento tyttö, antoi hänen
vihansa hänelle miehen voimat, ja hänen nopeutensa soi hänelle
arvaamattoman edun. Mies hoiperteli kolme askelta takaperin, ennenkuin
saavutti takaisin tasapainonsa.

"Pitäkää häntä kiinni!" huusi Andronikus, sillä hän pelkäsi, että
tytöllä voisi olla puukko vaatteisiinsa kätkettynä, ja hänen molemmat
kätensä olivat vapaina.

Mutta vain hetkisen. Vaikka afrikalainen oli suuri kooltaan, oli
hän ketterä, ja hän oli Zoën takana. Miltei ennenkuin keisari oli
huudahtanutkaan, oli Zoë jälleen vankina, ja mies, jota hän oli
lyönyt, oli hänen vieressään kuluneine nahkapusseilleen. Hän katsoi
Andronikukseen odottaen käskyä ennenkuin ryhtyi toimeen.

"Pane hänet puhumaan mitä hän tietää", sanoi keisari, rauhoittuen
jälleen, kun tyttö oli lujasti afrikalaisen suurissa kourissa.

Hän kallistui hiukan eteenpäin, kuullakseen paremmin sanat, jotka
kipu kiskoisi Zoën huulilta, ja kreikkalainen ministeri asettui
mukavaan asentoon satulassaan nauttiakseen harvinaisesta huvista nähdä
kaunista ja ylhäistä tyttöä kylmäverisesti kidutettavan puolensadan
miehen silmäin edessä. Muutamat henkivartioistakin tunkeutuivat liki
toisiaan nähdäkseen; mutta heidän joukossaan oli joitakin, jotka olivat
palvelleet Rhangaben komennossa, ja nämä katsahtivat toisiaan silmiin
ja virkkoivat sanoja miltei kuiskaavalla äänellä, mikä yhdessä paisui
matalaksi muminaksi, samanlaiseksi kuin hiljaisina öinä meren rannalla
juuri ennenkuin pakovesi kääntyy vuokseksi.

Auringonlaskun rusotus oli himmennyt, mutta vielä oli siksi valoisaa,
että saattoi hyvin nähdä tumman mustelman kiduttajan kalmankelmeässä
naamassa sillä kohtaa, mihin Zoë oli kaikin voiminsa iskenyt.

Mies aukaisi vanhan nahkapussinsa ja hänen tahraiset kätensä kopeloivat
sen sisällystä, rautoja, jotka olivat ruskeita mutta ei ruostuneita,
ruoskansiimoja, joihin oli palmikoitu rautalankaa, sekä kummannäköisiä
kapineita, joissa oli hyvinvoideltuja, helposti kiertyviä ruuveja.

Mutta kaikki nämä hänen kyhmyiset sormensa hylkäsivät. Hän tunsi
jokaisen kosketukselta. Ne olivat varsin hyviä tavallisille orjille,
tai ehkä petollisille hankitsijoille, tai vieläpä valehtelevalle
hovimiehellekin. Korkeasyntyiselle neito-uhrille hänellä oli paljon
hienompi ja valitumman pureva ase kuin yksikään noista kapineista,
ja hän tallensi sitä kalliina aarteena, luovuttamatta sitä koskaan
luotaan päivällä tai yöllä; sillä se oli lähetetty hänelle hyvin kaukaa
etelästä suuriarvoisena lahjana; ja se oli elävä ja tarvitsi hänen
ruumiinsa lämpöä lakkaamatta, ettei se kuolisi. Mutta pussissa oli
jotakin siihen kuuluvaa, mikä täytyi löytää ennenkuin se voitaisiin
ottaa pienestä hopealankahäkistään kalmannaamaisen miehen povelta.

Hän löysi sen. Hänen tahraiset kätensä vetivät pussista esiin kuivan
saksanpähkinän. Vyöllään olevan veitsen kärjellä hän halkaisi sen
varovasti, kaivoi pähkinän pois toisesta kuorenpuoliskosta, viskaten
toisen takaisin pussiin.

Kreikkalainen ministeri seurasi hänen toimiaan mitä syvimmällä
mielenkiinnolla, mutta Andronikus naputteli maltittomana hansikoiduilla
sormillaan satulansa korkeaa kullattua nuppia. Kuitenkin tapahtui
kaikki hyvin nopeasti, ja vaikka päivänvalo oli himmennyt, oli sitä
vielä riittävästi; ja odottaessaan keisari luki uudelleen Zoëlta
pudonneen kirjeen.

Mutta Zoë katseli häntä tyynenä ja pelottomana ja valmiina katsomaan
kuolemaakin silmiin, jos niin tarvittiin; hän aprikoi, millä tavalla
Zeno menettelisi Andronikukseen nähden, kun kaikki tulisi tunnetuksi.
Ja hän näki punaista hänen ympärillään ja takanaan ja vieressään aina
hänen polviinsa asti, henkivartiain nuttujen punaa, jotka olivat kuin
tulipunaisia läikkiä hämärässä ilmassa.

Vielä kerran hirnui levoton hevonen kaukana, ja toinen vastasi sille.

Silloin oli kiduttaja valmis. Hän otti veitsen ja viilsi sillä Zoën
sinisen pumpulipuvun auki kaulan alta vasempaan olkapäähän ja pitkin
kylkeä, ja Zoë koetti olla värisemättäkin, sillä vaikk'ei hän tiennyt
mitä oli tulossa, hän tahtoi kuolla urhoollisena; ja kun hän olisi
kuollut, tulisivat Zeno ja Gorlias ja kostaisivat hänen puolestaan.
Kuolema oli vain kuolema, vaikka kiduttavakin, ja elämässä oli
pahempaakin, jolta hän oli säästynyt.

Sitäpaitsi, jos hän kuolisi, tapahtuisi se hyvän asian vuoksi, yhtä
hyvin kuin Zenon vapauttamiseksi. Sentähden hän nyt, kun ratkaisu
oli tullut, katsahti viimeisen kerran Andronikuksen kasvoihin,
velttohuulisiin ja julmiin, ja sulki sitten silmänsä ja rukoili
Jumalaa, ettei hän horjuisi eikä lausuisi sanaakaan, joka voisi
ehkäistä täyttymystä, jos se oli lähellä, niinkuin hän yhä toivoi.

Hän tunsi kolean ilmanhengen olkapäässään ja kyljessään, ja sitten
painettiin jokin pieni ja kova esine hänen ruumistaan vasten juuri
kainalon alle; ja kädet, jotka tuntuivat kovilta kuin sarvet, mutta
olivat hirmuisen joutuisat ja taitavat, kietoivat siteen hänen
ympärilleen vetäen sen kireälle, ja se piti esineen paikoillaan.

Mutta tuon esineen alla, joka oli saksanpähkinän kuoren puolikas,
liikkui jotakin elävää hitaasti ympäriinsä. Mitään varsinaista kipua ei
tuntunut aluksi, mutta Zoë tunsi, että tuo hidas ja hieno ärsytys voisi
tehdä hänet hulluksi.

Sitten vihlaisi äkkiä hurja tuska hänen lävitsensä saattaen hänet
vääntelehtimään vasten tahtoaankin, mutta monet kädet pitelivät häntä
nyt kiinni, eikä hän voinut liikkua. Kauhea poraajakuoriainen oli
alkanut kaivaa uomaansa hänen lihaansa saksanpähkinän kuoren alla.

Kalmannaamainen mies oli katsellut häntä tarkkaavaisena, ja kun
hän näki hänen sävähtävän, kuului hänen nariseva äänensä keskeltä
äänettömyyttä.

"Hän on puhuva ennenkuin ehditte laskea kahteensataan", sanoi hän.



XIX LUKU.

Zoë oli sulkenut silmänsä voidakseen paremmin kestää kipua, ja
pienoinen veripisara valui hiljakseen hänen huulestaan, jota hän
oli puraissut kidutuksen ensi hetkellä. Se piirsi ohuen, tumman
viirun hänen suustaan alaspäin, hiukan vasemmalle puolelle, yli
valkoisen leuan. Hän hengitti syvin ja vavahtelevin nyyhkäyksin
yhteenpuristettujen hampaittensa välitse, mutta mitään muuta ääntä
hän ei päästänyt noina hirmuisina sekunteina. Hän rukoili, että
kuolema tulisi pian, mutta hän ei pyytänyt voimaa pysyä vaiti; sitä
hänellä oli, Carlo Zenon tähden ja sen oikeudenmukaisen koston tähden,
joka saavuttaisi Andronikuksen hänen kuoltuaan, jollei häntä vain
varoitettaisi edeltäpäin siitä, mikä ehkä jo oli niin lähellä. Zoë
luuli voivansa kuolla jo tuohon pelkkään tuskaan, hän oli varma, että
hän pyörtyisi tajuttomaksi, jos sitä kestäisi vielä muutamiakaan hetkiä.

Keisari kumartui satulassaan nähdäkseen hänen tuskanvääristämät
kasvonsa selvemmin tummenevassa hämärässä ja kuullakseen pienimmänkin
sanan, minkä hän lausuisi; ja hänen veltot huulensa liikkuivat, sillä
hän laski itsekseen, päästäkseen kahteensataan, jonka jälkeen tyttö ei
enää kestäisi enempää, vaan ilmoittaisi hänelle mistä vaara uhkasi.
Sillä kalmannaamainen mies tunsi ammattinsa ja hänen kokemuksensa oli
ollut laaja ja pitkäaikainen, ja keisari tiesi ettei hän koskaan tehnyt
erehdystä. Muuten, kreikkalainen ministeri hymyili pelkästä nautinnosta
näkyä katsellessaan ja toivoi, että hänen herransa käskisi heidän ottaa
tytön hengiltä hyvin hitaasti kiduttaen. Henkivartiatkin tungeksivat
liki toisiaan nähdäkseen, mutta he eivät olleet nyt kaikki vaiti; sillä
heidän joukossaan oli urheita miehiä, Mustanmeren takaisilta jylhiltä
vuorilta olevia rajuja seikkailijoita, jotka eivät pelänneet Jumalaa,
keisaria eikä ihmisiä; ja he eivät pitäneet siitä mitä näkivät, ja he
sanoivat toisilleen sanoja vierailla kielillä, joita kreikkalaiset
eivät ymmärtäneet.

Andronikus laski hitaasti kahteenkymmeneen, sitten vielä hitaammin
neljäänkymmeneen, ja tytön kiivas hengitys ärsytti häntä.

"Puhu!" huusi hän, matalalla ja vihaisella äänellä. "Sano minulle missä
vaara on, tai se elävä on syövä sinun sydämesi!"

Silloin tuli vastaus, mutta ei Zoën äänellä, eikä yhdellä äänellä,
vaan monien voimakkaiden, syvien äänten kaiuttamana; ja vaikka sanat
olivat sekavat, saattoi niistä joitakin erottaa varsin hyvin; ja ne
ilmoittivat velttohuuliselle pelkurille, missä vaara oli, sillä se oli
hänen kimpussaan.

"Johannes! Johannes hallitsee! Jumala ja keisari! Keisari Johannes!"

Tätä huusivat äänet portilta, kun joukot tulvivat pihaan, pyyhkäisten
vahdit ja henkivartiat tieltään niinkuin tuulenpuuska pyyhkäisee
kuivat lehdet. Vain yksi hengenveto ajatus- ja päätöksenteko-aikaa
käytettävänään, tulipunamekkoiset henkivartiat syöksähtivät
Andronikuksen ympärille kuin veriset aallot syvässä hämärässä, ja
hän vaipui alas heidän sekaansa ja kuuli heidän vastaavan saapuvalle
väkijoukolle: "Johannes hallitsee! Keisari Johannes!" Zoë kuuli
huudon tuskiensa läpi ja unohti kivun hetkiseksi, ja samassa häntä
kiinni pidellyt afrikalainen viilsi poikki kiduttajan siteen, tempasi
pähkinänkuoren hänen kainalonsa alta elävine sisältöineen ja viskasi ne
menemään; sillä hän oli nähnyt Andronikuksen vaipuvan alas ja tiesi,
että nyt oli uusi herra vallassa. Silloin jotkut miehistä, jotka
muistivat sen jälkeenpäin, näkivät kalmannaamaisen miehen konttaavan
maassa etsien aarrettaan, joka voi saada sitkeimmänkin uhrin puhumaan
ennenkuin ehti laskea kahteensataan; sillä hän palveli keisaria,
olipa sitten keisarina kuka hyvänsä, niinkuin hän ja hänen isänsä
ennen häntä olivat palvelleet jo useita. Ei kukaan surmannut koskaan
kiduttajaa. Niinpä hän ryömi tallaavien jalkojen seassa nelinkontin
tuntematta mitään, toivoen löytävänsä lemmikkinsä ja saavansa sen
vahingoittumattomana takaisin povellaan olevaan häkkiin. Ja kun hän
löysi sen pähkinänkuoresta, jossa se vielä oli, sen merkillisen onnen
avulla, joka suojaa kaikkea pahaa, nauroi hän kuin mielipuoli ja
pujahti henkivartiain säärien välistä nelinkontin ja juoksi palatsiin.

Zoë oli aukaissut silmänsä, ja tuska oli hävinnyt, jättäen vain
tykytyksen jälkeensä, ja hän kokosi revityn vaatteensa kaulalleen
toisella kädellään niin hyvin kuin taisi ja pujahti pois väen
myllerryksestä; ja kaikista niistä, jotka tuon ensimmäisen huudon
kuulivat, ainoastaan hän yksin tiesi, kuinka kansa saattoi hurrata
vapautettua keisaria, kun Johannes vielä oli ylös torniin suljettuna
ja kuuromykkien neekerien vartioimana; ja suunnitelmansa voiton
riemussa hän unohti kaiken muun paitsi rakastamaansa miestä, ja
hän oli nyt turvassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Eikö hän ollut
valtaanpalautetun Johanneksen ystävä? Sotilaat eivät uskaltaisi,
henkeään peläten, pitää häntä nyt vankina tuntiakaan, hetkeäkään.

Ja tuollahan hän tosiaan ratsastikin väkijoukon eturivissä, keisari
Johanneksen oikealla puolella. Zoë tunsi hänet, vaikka viimeinen harmaa
valo oli häviämässä taivaalta. Hän olisi tuntenut hänet pimeässäkin,
hänestä tuntui, että vaikka hän olisi ollut sokea, olisi hän tuntenut
että hän oli lähellä; ja hänen ilonsa nousi hänen kurkkuunsa, kaiken
kestetyn kidutuksen jälkeen, ja miltei tukehdutti hänet, niin että hän
hoiperteli epävarmasti ja haukkoi henkeään.

Zeno oli keisari Johanneksen oikealla puolella, "Kauniin Johanneksen",
jota kansa oli kerran rakastanut ja jota se oli nyt valmis rakastamaan
uudelleen, maistettuaan niitä skorppiooneja, joilla Andronikus oli
heitä kestinnyt. "Kaunis Johannes" komeine ruskeine partoineen -- jolle
soihtujen valo nyt heijastui -- istui ratsun selässä, kultakangasviitta
ympärillään ylt'yleensä kuin piispan kaapu, niin että se peitti hänen
kätensä ja puolet ohjaksista kummallakin puolella, samoinkuin myöskin
takaosan päästä ja suuren osan poskia; hänellä oli vielä korkea
keisarillinen päähine, joka varjosti hänen silmiään. Kansa oli tuntenut
hänet enemmän hänen komeasta parrastaan ja kultakangasviitastaan
kuin kasvoistaan, mutta parrasta ei voinut erehtyä; ja sitäpaitsi,
olihan hänen seurassaan miehiä, jotka viskelivät rahoja väkijoukkoon,
ja ne rahat olivat hyviä. Mutta ne hänen kannattajansa, jotka
olivat lähinnä häntä ja Zenoa, ja jotka ympäröivät heitä molempia
puolustaakseen heitä, jos tarpeen olisi, olivat melkein kaikki
merimiehiä, venetsialaisia laivanrakentajia ja veistämötyömiehiä,
vaikka Toktamishin tatarilaiset olivatkin ihan heidän takanaan,
kauheasti karjuen ja kolistellen pitkiä tupsuniekka-keihäitään
toisiaan vasten tapansa mukaan, niin että niiden puuvarret pitivät
yhtämittaista meluisaa kalsketta; ja muita sotilaita oli liittynyt
heihin sadoittain, ja heidän perässään tungeksivat Konstantinopolin
käsityöläiset, bulgarialaiset rautasepät, italialaiset kivenhakkaajat
ja muurarit, maurilaiset asesepät ja Damaskon syyrialaiset miekkasepät,
sisilialaiset köydenpunojat, persialaiset silkkikankurit, smyrnalaiset
matonkutojat, aleksandrialaiset liinakankurit ja monet muut; ja joka
miehellä, joka ei ollut sotilas, oli kädessään jokin aseentapainen
--. vasara, moukari, tai matonkutojan sauva tai vain vankka kalikka.
Ja he juoksivat, työnsivät ja painautuivat portista sisään, leviten
jälleen pihalla, hurraten ja kirkuen Johannekselle kymmenellä kielellä
yht'aikaa.

Keisari Johannes istui aivan hiljaa ratsullaan viittaansa verhottuna,
mutta Zeno ratsasti eteenpäin, kunnes oli ihan sen henkivartia-ryhmän
vieressä, joka oli vetänyt alas Andronikuksen, ja hän kohotti kätensä
huutaen miehille kieltäen heitä surmaamasta, äänellä joka kajahti yli
hirveän melun; ja hän ehti juuri parhaiksi ennenkuin se oli myöhäistä,
sillä häntä toteltiin vasta sittenkuin hän lupasi palkinnon.

"Kymmenen naulaa kultaa sille, joka ottaa Andronikuksen elävänä
vangiksi!" huusi hän.

Sillä sen hinnan oli Andronikus määrännyt hänen päästään sinä aamuna,
ja mikä riitti Zenolle, riitti keisarillekin. Niinpä puolikymmentä
henkivartiaa raahasi miehen elävänä palatsiin, sitoen hänen kätensä
lujasti selän taakse, riistäen hänen yltään jalokivet ja kullan,
potkien hänet ovenvartijan majan takana olevaan pieneen salahuoneeseen,
jonka oven he sulkivat. Siellä kyykötti kalmannaamainen mies pimeässä
nurkassa puhallellen hiiliä hehkumaan saviastiassa, koska hänet voitiin
pian kutsua uuteen työhön, ja jollei etikka ollut todella kiehuvan
kuumaa, ei sen höyry sammuttaisi silmäin näköä. Lattialla maatessaan
Andronikus saattoi nähdä hänet.

Mutta ulkona kasvoi myllerrys ja melu, kun kansaa työntyi avaraan
pihaan tunkien takaapäin ennentulleita.

Sitten pihan kulmassa olevan tornin ovi aukaistiin sisältäpäin, ja
afrikalaiset mykät tulivat ulos ja liittyivät toisiin sotilaisiin,
ja korkealla olevasta ikkunasta kapteeni vaimoineen katseli alas, ja
vaimonsa selityksien auttamana kapteeni ymmärsi, että hänen oli aika
laskea vankinsa vapaaksi, jollei hän aikonut antaa väkijoukon repiä
itseään kappaleiksi, vaikk'ei hän voinutkaan yhtään ymmärtää, kuka se
oli, jonka hän näki hevosen selässä soihtujen valossa kultakaapuun
puettuna, keisarillinen päähine päässään, sillä hän tiesi varsin
hyvin, että niinkauankuin ylhäällä olevan vankihuoneen avain riippui
hänen vyöllään, ei Johannes voinut päästä ulos. Väkijoukon huudosta ei
kuitenkaan voinut mitenkään erehtyä, ja hänen vaimonsa hoputti häntä
olemaan hukkaamatta aikaa.

Väkijoukko lainehti nyt tornia kohti, Zenon ja keisarin johtamana,
jotka merimiehineen ja veistämötyöläisilleen pysyttelivät joukon
eturinnassa voidakseen ensimmäisinä laskeutua ratsuiltaan ja mennä
torniin, ja sitten merimiehet pidättelivät tungeksijoita, sanoen
heille Johanneksen menneen vapauttamaan nuorinta poikaansa, ja ne
kaksi miestä, joilla oli nuo suuret rahapussit, viskelivät runsaita
kourallisia kansanjoukkoon, tehdäkseen heidän odotuksensa hupaisemmaksi.

Mutta kun Zeno ja keisari tulivat jälleen näkyviin, olivat Johanneksen
kasvot kokonaan peittämättömät ja kultakangasviitta riippui löysänä
hänen hartioillaan; ja lukuisain soihtujen hohteessa jokainen tunsi,
että se oli itse Johannes eikä kukaan muu, ja ihmiset hurrasivat ja
kirkuivat äänensä käheiksi.

Keisarin ja Zenon perässä tuli mies, jonka kukaan ei ollut nähnyt
menevän sisään heidän kanssaan, ja hänellä oli hyvin harva parta ja
vaatimaton ruskea puku, vaikka jalassa olikin ratsusaappaat, ja hän
oli Gorlias Pietrogliant, joka oli näytellyt niin hyvin Zoën hänelle
sepittämän osan.

Mutta Zeno ei tiennyt mitään Arethusasta, eilisestä orjastaan ja
eilisillan jälkeisestä sydämensä valitusta, sillä tämän hurjan
puolituntisen kiireessä ja touhussa ei Gorlias voinut kertoa hänelle
mitään, paitsi että hän oli Gorlias eikä keisari, ja että asiakirja,
jolla Tenedos luovutettiin Venetsialle, oli allekirjoitettuna hänen
povessaan; ja Zeno otaksui hänen sepittäneen koko tämän ihmeellisen
suunnitelman, joka näytti niin yksinkertaiselta niinpiankuin sitä
alettiin toteuttaa. Arethusa, niin hän luuli, oli hyvässä turvassa
kotona; unettomana, odotuksesta väsyneenä, levottomuudesta väräjävänä
ehkä, mutta turvassa. Nyt, kun suuri työ oli tehty, kun Andronikus
oli vangittu ja hänen isänsä Juhana palautettu valtaistuimelle, oli
Carlo Zenon ainoana ajatuksena lähteä Konstantinopolista viipymättä,
ennenkuin keisari ehti ottaa takaisin sanansa ja peruuttaa Tenedoksen
luovutuksen. Sillä Zeno ei luottanut itämaisiin ruhtinaisiin ja
pelkäsi kreikkalaisia silloinkin kuin he lahjoja tarjosivat. Nopealla
venetsialaisella laivalla ja hyvän tuulen avulla voisi tuolle halutulle
saarelle ehtiä kahdessa päivässä, jopa vähemmässäkin; sen käskynhaltija
oli aina ollut sydämessään uskollinen Johannekselle ja tottelisi sen
asiakirjan määräystä, jonka Gorlias oli pistänyt Zenon käteen tornissa,
ja jos kerran Pyhän Markuksen viiri kohotettaisiin linnoituksen
harjalle, oli varsin vähän mahdollista, että kukaan vihollinen kykenisi
riistämään sitä sieltä alas.

Sentähden, juuri kuin sotilaat olivat nostamassa Johannesta ratsulta
kantaakseen hänet valtaistuinsaliin hurjalla riemulla, laskeutui
Zeno nopeasti satulasta, raivautui pois tungoksesta ja oli juuri
rientämäisillään porttia kohti, kun Gorlias tapasi hänet jälleen.

"Arethusa pyytää teitä tulemaan luokseen", sanoi Gorlias.

"Minä olen menossa -- --?"

"Ei. Hän on täällä. Tämä oli kaikki hänen suunnittelemaansa; hän pani
sen takia henkensä vaaraan, me myöhästyimme joitakin minuutteja, ja
häntä on kidutettu. Tulkaa joutuin!"

Zenon kasvot muuttuivat. Gorlias näki sen, nyt etäällä olevien
soihtujen himmeässäkin valossa. Se oli samanlainen muutos, joka nähdään
mestarimiekkailijan kasvoilla, kun hän tekee mielessään surmapäätöksen,
siihen saakka vain puolustauduttuaan, koska hänen vastustajansa on
yrittänyt käyttää jotakin halpamaista, murhaavaa miekkailutemppua.
Mutta Zeno ei virkkanut mitään, astellessaan joutuisasti seuralaisensa
rinnalla. Gorlias oli löytänyt Zoën ja vienyt hänet tornin alempaan
huoneeseen, jonka vahdit olivat jättäneet tyhjäksi. Kapteenin vaimo
oli seisonut ovella, uskaltamatta mennä ulos puolihullaantuneiden
sotilasten sekaan. Hänen olisi voinut käydä huonosti heidän käsissään,
jos hänet olisi satuttu juuri sillä hetkellä tuntemaan keisarin
vanginvartijan vaimoksi. Senvuoksi hän oli seisonut holvikäytävässä
katselemassa ja kuuntelemassa, ja Gorlias oli antanut Zoën
puolipyörtyneenä hänen hoiviinsa siksi aikaa kuin hän meni hakemaan
Zenoa.

Vaimo oli ottanut tytön polvilleen kuin lapsen, istuen itse seinää
pitkin kulkevalle kapealle kivipenkille, sillä huoneessa ei ollut
minkäänlaisia huonekaluja. Zoën pää lepäsi rotevan naisen olkapäällä,
ja nainen silitteli ja taputteli hellävaroin hänen ruskeaa tukkaansa
ja tuuditti häntä sivuttain polvillaan, lastenhoitajien tapaan. Hän ei
tiennyt mikä asia oli, mutta hän tunsi tytön samaksi, joka oli tuonut
sanan ja otettu kiinni oven edustalla.

Sitten Zeno tuli, ja samassa hetkessä hän oli Zoën vieressä; nojaten
toisella polvellaan kivipenkkiin hän kumartui alas ja nosti ihanan pään
omalle käsivarrelleen.

Zoë tunsi hänen kosketuksensa, käänsi kasvonsa ylöspäin suurella
ponnistuksella, sillä hänen voimansa olivat ihan lopussa, ja hänen
silmäluomensa, jotka olivat olleet vain puoleksi sulkeuksissa niinkuin
kuolevalla, värähtivät ja avautuivat, ja hetken verran hänen silmänsä
loistivat kirkkaina. Hänen äänensä kuului Zenon korviin kuin jostakin
kaukaa, melkein toisesta maailmasta.

"Pelastettu! Ah, Jumalalle kiitos! Se maksoi vaivan!"

Sitten hän pyörtyi kokonaan Zenon syliin, mutta Zeno tiesi ettei se
merkinnyt kuolemaa, sillä hän oli nähnyt monta hengenlähtöä, ja merkit
olivat hänelle tutut.

Hän otti Zoën kokonaan syliinsä ja kantoi hänet keveästi ulos avoimesta
ovesta, missä Gorlias odotti; ja Gorlias tiesi sen vanhan laiturin,
missä Vito odotti veneineen vähän matkaa tornista alaspäin, ja hän
auttoi venemiestä soutamaan heidät kotiin.

Näin päättyi tuo pitkä päivä, josta oli niin vähällä tulla Zoën
viimeinen, ja Zenonkin; ja kun Zoë jälleen avasi silmänsä ja huomasi
makaavansa omalla sohvallaan lamppujen vienossa loisteessa, ja katsoi
Zenon huolehtiviin, rakastaviin kasvoihin, hälveni kaikki väsymys hänen
omilta kasvoiltaan, ja hetkisen hän tunsi itsensä voimakkaaksi kuin
äsken levolta heränneenä; sitten hän ojensi ylös molemmat kätensä,
vaikka vasemman käsivarren nostaminen teki hyvin kipeää, kiersi ne
Zenon kauniin ruskean kaulan ympäri ja veti hänet likelleen sanaakaan
sanomatta.

Sitä kesti vain hetken. Hänen voimansa uupuivat jälleen, ja Zeno
tunsi hänen pienten kättensä herpaantuvan; siksi hän polvistui sohvan
viereen ja laski poskensa Zoën pieluksen laidalle, niin että saattoi
katsella häntä silmiin, ja he hymyilivät molemmat; ja Zenon hymy oli
huolestunut, mutta Zoën tyytyväinen. Zeno ei tiennyt mitä he olivat
hänelle tehneet, mutta hän oli varma siitä, että Zoë tarvitsi hoitoa.

"Sinä kärsit", sanoi Zeno. "Mitä minä teen? Lähetänkö hakemaan
lääkäriä?"

"Ei. Ole minun luonani. Anna minun katsella sinua. Muuta en tarvitse."

Zoën puhe tuli lyhyinä, lempeinä lauseina, niinkuin suutelot
puoliunisilta huulilta, kun on pieni uinahdus joka lauseen välillä.
Mutta vielä hänen uneen vaivuttuaankin Zeno oli yhä polvillaan hänen
vieressään, ja aika ajoin Zoën ruumis vavahti ja hän veti äkkiä syvään
henkeään, ikäänkuin hänen karsimansa tuska olisi uudelleen vihlaissut
häntä, vaikkakin enemmän muistona kuin todellisena kärsimyksenä.



XX LUKU.


Zeno poistui hänen luotaan sittenkuin hänen hengityksensä oli
käynyt rauhalliseksi, käskettyään molempien nuorten tyttöjen valvoa
vuorotellen hänen vieressään, tai ainakin panna nukkumaan hyvin
lähelle häntä siltä varalta että hän heräisi ja kutsuisi heitä. Zeno
oli itsekin väsymyksen ja nälän uuvuttama, sillä hän ei ollut pannut
suuhunsa mitään edellisenä iltana Zoën luona syömänsä illallisen
jälkeen. Hän meni alakertaan omiin huoneisiinsa, minne Vito oli
laittanut hänelle ruokaa ja viiniä, joita hän oli pyytänyt Gorliaksen
nauttimaan seurassaan. Mutta tuo entinen tähtienselittäjä oli mennyt,
ja talon isäntä söi ja joi yksinään sinä iltana, hymyillen aika ajoin
muistellessaan kuivassa vesisäiliössä viettämiään pimeitä tunteja, ja
antaen Vitolle määräyksiä matkaa varten, jolle oli lähdettävä huomenna,
jos mahdollista. Ja Vito esitti hänelle seikkaperäisen kertomuksen
kaikesta mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut.

Nyt kun vaara oli ohi Zoëhen nähden, oli Zeno ylen onnellinen.
Sisimmässään oli tuo soturi inhonnut sitä rauhallista kauppiaan
elämää, jota hän oli suvainnut viettää enemmän kuin kaksi vuotta,
ja mielikuvituksessaan hän piteli jo käsillään peräsintä, suolaiset
pirskeet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen laivansa viiletti
vapaana ihmeellisiä seikkailujen saaria kohti.

Mutta niistä määräyksistä, joita hän antoi illallista syödessään, Vito
ymmärsi, ettei hän aikonut lähteä yksin. Milloin ennen oli Carlo Zeno
ottanut upeita mattoja, pehmeitä tyynyjä, hopeamaljoja ja hienoja
ruoka-aineita mukaansa merelle, paitsi kauppatavarana, paaleihin
sullottuna ja ruumaan ahdettuna? Telttavuode maalla, riippumatto
merellä riittivät hänen mukavuudekseen. Vito painoi muistiinsa joka
määräyksen, ja kun aika oli käsissä, ei hän ollut unohtanut mitään;
mutta hän ei tehnyt kysymyksiä.

Varhain aamulla, saatuaan tietää Zoën vielä nukkuvan, Zeno lähti alas
satamaan ja sai tietää, että Sebastian Cornerin laivan oli määrä
lähteä matkalle seuraavana päivänä aamunkoitteessa, saman aluksen,
joka oli tuonut Venetsiasta sen kirjeen, jonka johdosta hän oli tullut
ostaneeksi Arethusan; aluksen, jossa Arethusa olisi lähetetty Marco
Pesarolle, jollei Zeno olisi ajatellut asiaa tarkemmin, ennenkuin nosti
ne kolmesataa tukaattia.

Sebastian Corner oli urhea laivanpäällikkö yhtä hyvin kuin
liikemieskin, ja täysin luotettava; ja kun Zeno oli näyttänyt hänelle
asiakirjan, jolla Tenodos lahjoitettiin Korkealle Tasavallalle, ei hän
epäröinyt, vaan lupasi auttaa Carlo Zenoa saamaan tuon saaren haltuunsa
kolmen päivän kuluessa, ennenkuin Johannes ehti muuttaa mieltään. Niin
oli asia päätetty, ja Zeno lähti kotiinsa, ilmoittaen lähettävänsä
matkatavaransa laivaan päivän kuluessa.

Kotiin tullessaan hän tapasi kirjurin odottamassa häntä
valitusvirsineen. Omobono oli näöltään ja ololtaan kuin vanhahko
kipeä lammas, ollen hyvin pahoillaan omasta puolestaan ja kauheasti
huolissaan, ettei häntä vain moitittaisi siitä mitä oli tapahtunut,
sekä samalla yhtä paljon peläten sitä, että saisi nuhteita liian
paljosta puhumisesta. Hän oli suoriutunut rauhallisen elämänsä
kauheimmasta koetuksesta hyvin urhoollisesti, niin hän uskoi; ja jos
Zeno olisi nimittänyt häntä kaakattavaksi kanaksi sinä aamuna, olisi
sen tuottama järkytys ehkä pannut sekaisin hänen päänsä ja varmasti
murtanut hänen sydämensä.

Mutta Zeno oli saanut Vitolta selostuksen taloaan myllertäneistä
tapahtumista ja tiesi, että Omobono oli tehnyt parhaansa, siihen
katsoen mikä olisi voinut olla hänen pahimpansa, arkaluontoinen kun oli.

"Olet tehnyt oikein hyvin", sanoi isäntä. "Entisaikaan, Omobono,
kunnioitettiin marttyyreinä niitä, jotka kuolivat uskonsa tähden, mutta
niitä, jotka kärsivät ja jäivät eloon, pidettiin jälkeenpäin arvossa
rippi-isinä. Se on nyt sinun asemasi."

Tämän tiedonpätkän oli Zeno hankkinut muiden samanlaatuisten ohessa
odottaessaan pääsevänsä Patraksen tuomioherraksi. Omobonon sydän
lämpeni kehuista.

"Ja rippi-isällä on se etu, herra, että hän on elossa ja voi vielä olla
hyödyksi", uskalsi hän huomauttaa, vaikkakin hiukan arasti.

"Aivan niin", myönsi Zeno. "Elävä koira on parempi kuin kuollut
leijona. Tarkoitan tietysti vahtikoiraa, Omobono", lisäsi hän hiukan
kiiruusti, "uskollista vahtikoiraa."

Omobonon olemus sinä aamuna ei muistuttanut lauman vartijaa, paimenen
pörröistä ystävää. Ei vähääkään; mutta hän oli mielissään, ja kun
hänelle sanottiin, että hänen oli käärittävä kimpsunsa kokoon ja
valmistauduttava lähtemään Konstantinopolista tehdäkseen pienen matkan
Venetsiaan, sai ihastus suorastaan hiukan punaa hänen harmaille
poskilleen.

"Ja saanko kysyä, herra", aloitti hän, "miten menetellään -- --"
hän pysähtyi ja katsahti merkitsevästi kattoon, osoittaakseen talon
yläkerrosta, -- "neidin suhteen?" lisäsi hän, päättäen lauseensa
viimeinkin.

"Hän lähtee mukaamme", vastasi Zeno lyhyesti.

"Kyllä, herra. Mutta saanko kysyä, tuleeko kuulumaan minun
velvollisuuksiini vastata hänestä?"

"Sinun?" Zeno katsoi pikku mieheen peittelemättömällä hämmästyksellä.

"Tarkoitan, herra, messer Marco Pesaron puolesta. Minä olin ymmärtänyt
-- --"

"Ei", sanoi Zeno, "sinä et ollut ymmärtänyt."

"Mutta olihan, herra -- --"

"Omobono, minä olen usein varoittanut sinua uteliaisuudestasi."

"Kyllä, herra. Minä rukoilen joka päivä voimaa sitä vastustamaan.
Kuitenkin, vaikka tiedänkin sen synniksi, se joskus johtaa minut
saamaan tietoa asioista, joista on hyötyä. Minä en luule, että jos te
tietäisitte mitä minä tiedän, te pitäisitte mahdollisena lähettää -- --"

"Sinä puhut liian paljon", sanoi Zeno. "Jos sinulla on jotakin
sanottavaa, niin sano se. Jollei sinulla ole mitään sanottavaa, niin
älä sano mitään. Mutta älä jaarittele. Mitä sinä olet saanut tietoosi?"

Kun Omobonolta täten riistettiin pitkän tarinan kertomisen nautinto,
koetti hän tunnontarkasti ilmaista tietonsa mahdollisimman harvoin
sanoin.

"Neidin nimi ei ole Arethusa, herra. Ennenkuin hän möi itsensä
Rustanille pelastaakseen omaisensa nälkään nääntymästä, oli hänen
nimensä Zoë Rhangabe, Andronikuksen mestauttaman protosparthoksen tytär
-- --"

"Rhangabe?" toisti Zeno, uskomatta häntä; sillä se oli ylhäinen nimi,
ja on vieläkin.

"Niin, herra. Mutta sekään ei oikeastaan ollut hänen nimensä, sillä
Rhangabe ja hänen vaimonsa olivat ottaneet hänet kasvatikseen, kun
heillä ei ollut lapsia, mutta jälkeenpäin heille syntyi kaksi
poikaa -- --"

"Hiiteen heidän poikansa!" keskeytti Zeno. "Kuka hän on?"

"Hänen oikea nimensä on Bianca Giustiniani; hän on syntyperältään
venetsialainen, ja hänen isänsä ja äitinsä kuolivat täällä ruttoon
kohta hänen syntymänsä jälkeen. Ymmärrättehän, herra, sellaisissa
olosuhteissa, vaikka neiti kutsuikin itseään orjaksi, on messer Marco
Pesaron antama tehtävä senluontoinen -- --"

"Omobono", sanoi Zeno, keskeyttäen hänet uudelleen, "toimita tänne
pappi heti paikalla. Minä aion mennä naimisiin."

"Naimisiinko, herra?" pikku kirjuri oli ällistyksissään.

"Lähetä Vito hakemaan pappia!"

Ja ennenkuin Omobono ehti sanoa enempää, oli Zeno lähtenyt huoneesta.

Hän tapasi Zoën seisomassa avonaisen ikkunan ääressä, josta
aamuauringon paiste virtaili vielä sisään. Zoën hiukset eivät olleet
vielä kammatut, vaan valuivat silkkisinä aaltoina hänen harteilleen,
vielä kylvystä kosteina. Hän oli hiukan kalpea, niinkuin pimeässä
huoneessa puhjennut kukka, ja hänen pukunaan oleva karhea silkkivaippa,
jonka hän oli vetänyt tiukasti ympärilleen, tehosti vastakohdallaan
hänen hipiänsä väriä ja hienoutta sekä hänen herkän ja henkevän suunsa
suloista raikkautta.

Zeno otti häntä kädestä ja katsoi häneen vakavana ennenkuin puhui. Vain
kaksi yötä ja yksi päivä oli kulunut siitä, kun hän oli ymmärtänyt
sen, mikä oli jo viikkoja piillyt hänen sydämessään. Sama totuus oli
hiipinyt Zoënkin sydämeen, mutta hän oli tiennyt mitä se merkitsi.

"Sinä säilytit salaisuutesi hyvin", sanoi Zeno -- "liiankin hyvin!"

Zoë pudisti päätään, luullen Zenon puhuvan hänen rakkaudestaan.

"Te tiesitte sen aikoja sitten", vastasi hän. "Ja mitä ette tiennyt,
sen arvasitte. Te säilytitte oman salaisuutenne paljoa paremmin."

"Tein parhaani estääkseni itsenikin sitä tietämästä", sanoi Zeno,
ymmärtäen mitä Zoë tarkoitti. "En kuitenkaan voinut salata sitä
ainiaan! Mutta koska tiedämme rakastavamme, alkaa elämämme nyt tästä,
ja yhdessä. Yhdessä, koska sinä pelastit minun henkeni -- minä
tiedän kaiken, sillä minulle on kerrottu; ja niin on minun elämäni
sinun ja sinun elämäsi on minun, koska olemme syntyneet yhtyäksemme,
niinkuin haukat yhtyvät haukkoihin, kyyhkyset kyyhkysiin, satakielet
satakieliin."

"Sanokaamme haukat!" nauroi Zoë. "Minä pidän enemmän rohkeasta
linnusta!"

"Niin minäkin, -- ja siksipä, pikku Arethusa-haukkani, meidän täytyy
lentää yhdessä turvallisempaan pesään, ennenkuin Toktamish tai joku muu
barbaari panee toimeen vastavallankumouksen. Tuletko mukaani?"

Zoë hymyili ja laski kätensä hänen käteensä.

"Enkö ole teidän ostettu orjanne?" kysyi hän. "Minun on toteltava."

"Se ei riitä. Me olemme kristitty mies ja neito. Sinun on mentävä
kanssani kunniassa minun oman kansani luo."

"Venetsialainen aatelismies ei voi mennä naimisiin orjan kanssa",
huomautti Zoë, vaikka hymyillen.

Zeno nauroi onnellisena ja siirtyi etäämmälle hänestä.

"Venetsialainen aatelismies saa tehdä mitä hänen omat silmänsä hyväksi
näkevät, paitsi kavaltaa maataan", sanoi hän. "Avioliittoon kuulutetaan
ylkä nuorimies Carlo Zeno Venetsiasta ja morsian nuori neito Arethusa
-- --"

"Rustan Karaboghazdzhin orjamarkkinoilta!" ehdotti Zoë, nauraen Zenon
mukana. "Se on hieno liitto suuren dogin palatsiin, herra!"

"Oh, dogeistako puhut? Sittenpä panenkin sen kuulumaan toisella
tavalla, niinkuin pappi kohta tulee sen sanomaan, sillä luulen, että
hän odottaa jo alakerrassa, ja Omobono on opettamassa hänelle hänen
läksyään."

"Kuinka panette sen kuulumaan?"

"Bianca Giustiniani, tahdotko ottaa tämän miehen aviopuolisoksesi?"

Zoën hämmästys oli suuri, ja hetkeen hän ei saanut sanaa suustaan.

"Tahdotko ottaa tämän miehen?" kysyi Zeno uudelleen, mutta lämpimämmin
nyt ja likempänä Zoën huulia, vaikk'ei hän niitä nähnyt; sillä hän
luuli näkevänsä Zoën sielun hänen uljaissa ruskeissa silmissään, ja
mitä vastaukseen tulee, niin sen hän tiesi.



Jäljelläoleva osa Zenon elämäkerrasta, paljon sellaisen ohessa, mitä
sadunkertoja on tässä tarinoinut, on luettavissa hyvin huonolla
latinalla, hänen pojanpoikansa, Bellunon kunnon piispan Jacopon
kirjoittamana: kuinka hän purjehti Dardanellien läpi ja pani täytäntöön
keisari Johanneksen lahjoituksen ottaen Tenedoksen tasavallan haltuun;
kuinka genualaiset koettivat kovasti ottaa sitä pois häneltä; ja
kuinka hän taisteli kuin sankari ainakin, kourallisella miehiä suurta
sotajoukkoa vastaan, ja ajoi heidät pois ja pelasti saaren; ja myöskin
kuinka hän sai elää pelastaakseen heiltä itse Venetsiankin silloinkuin
kaikki näytti olevan hukassa, ja mursi heidän valtansa ainiaaksi sen
jälkeen; ja kuinka hän teki monta muuta suurta ja kunniakasta tekoa,
kaikki sen jälkeen kuin hän oli ottanut Bianca Giustinianin vaimokseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arethusa - Konstantinopolin orjatar" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.