Title: "Susi" - Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta
Author: Weyman, Stanley John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book ""Susi" - Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta" ***


"SUSI"

Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta


Kirj.

STANLEY J. WEYMAN



Suomentanut

Teuvo Pakkala



Helsingissä,
Suomal. Kirjallis. Seura,
1898.



SISÄLLYS:

 1. Susi tulee.
 2. Vidamen uhkaus.
 3. Matka Parisiin.
 4. Satimessa.
 5. Pappi ja nainen.
 6. Rouvan säikähdys.
 7. Nuori vaeltava ritari.
 8. Aamurukous Parisissa.
 9. Erasmuksen pää.
10. Hau, Hau Huguenots!
11. Surun yö.
12. Riemuisa aamu.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Susi tulee.


Minulla oli sittemmin niin paljo aihetta muistelemaan sen iltapäivän
tapauksia, että minä vielä nytkin olen kuulevinani Catherinen äänen
kaikuvan korvissani. Minä painan silmäni umpeen ja näen, mitä näin
silloin, monia vuosia sitten -- sinisen kesätaivaan ja linnantornin
harmajan kulman, tornin päällä villavan pilven, joka väikkyi kuin savu.
Enempää en nähnyt, sillä makasin selälläni, kädet pään alla. Molemmat
veljeni, Marie ja Croisette, makasivat samassa asemassa muutamien
sylien päässä minusta penkereellä, ja Catherine istui tuolilla, jonka
Gil oli hänelle tuonut. Silloin oli toinen torstai elokuuta, ja oli
hyvin kuuma. Naakatkin olivat ääneti. Katsellessani miten pilvi oli
muuttunut pitemmäksi ja ohuemmaksi, olin melkein vaipunut
unenhorrokseen, kun Croisette, joka ei välittänyt kuumuudesta enemmän
kuin sisilisko, terävästi kysyi:

"Neiti, minkä vuoksi niin yhtämittaa katselette Cahorsin tielle?"

Minä en ollut sitä huomannut. Vaan minä hämmästyin, kun Croisette niin
terävästi kysyi, ja käännyin katsomaan Catherinea. Hän punastui,
silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja hän katsoi meihin niin pyytävästi
Ja me, kolme veljestä, nousimme istumaan käsiemme varaan ja katselimme
häneen kuin kolme koiranpenikkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitte hän
meille sanoi aivan suoraan:

"Pojat, minä aijon mennä naimisiin herra de Pavannesin kanssa."

Minä keikahdin selälleni maahan ja ojensin käteni. "Oo, neiti!" lausuin
nuhtelevasti.

"Oo, neiti!" huudahti Marie, keikahti selälleen, ojensi kätensä ja
oihki. Hän oli hyvä ja tottelevainen veli.

Croisette myöskin huuti: "Oo, neiti!" Vaan hän oli aina hassunkurinen
tavallaan. Hän vaipui selälleen maahan, huiski käsillään ja kiljui kuin
porsas. Vaan hän oli samalla valpas ja neuvokas. Hän ensimmäiseksi
huomasi velvollisuutemme, ja hän astui lakki kädessä Catherinen eteen,
joka istui siinä puoleksi vihoissaan toiseksi hämillään. Ja vähän
punastuen Croisette sanoi:

"Neiti de Caylus, serkkumme, me toivomme teille iloa ja pitkää ikää; me
olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin
hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin --"

Vaan tämä jo oli minusta liikaa. "Ei niin kiirettä, S:t Croix de
Caylus", sanoin minä työntäessäni veljeni syrjään -- hän näet aina
koetti ehättää ennen minua -- ja astuin hänen sijalleen. Sitten tein
niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasin ja aloin:

"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia
palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja
auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin -- niin kuin --"

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", lisäsi Croisette lempeästi.

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen
Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset
suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi
Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla
kasvonsa -- hän nimittäin itki -- ja me veljekset istahdimme
turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme
lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"

Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi
hän minulle.

"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin
ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen
suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan
Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]

Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä
olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut --
puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.

"Onko herra de Bezers kotona?" kysyi Catherine.

"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista,
aivan pieni sotilasseura mukanaan."

Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä
olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de
Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan
luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä
pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea
muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja
hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa
naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita
häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette,
joka oli nuorin -- hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi
kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.

Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä
ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme
tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se
oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten
ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä
vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava
Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin
avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa
maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan
niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan
teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue
piti häntä suuressa arvossa -- hän oli katolilainen, vaan ei
kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt
provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin
ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen
edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme
vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä,
uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla
tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.

Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun
kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison
kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista;
ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään
miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja
lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse
Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme
kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta
seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja
kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi
vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä
seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja
Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis
olleet sivistymättömiä maantolloja.

Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä.
Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen
ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään
sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin
meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.

Me syöksyimme kiireellä ylös ja mutisimme: "Susi!"

Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota
pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle
tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut
näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette
syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa
perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi
sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie
odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina
ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.

"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan
suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli
hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden
aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut
matkatomun, tullakseni -- ahaa!"

Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti
alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä.
"Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan
käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä
kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän
muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.

Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme
häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.

"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti -- se
mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! --
"Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät
kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos
vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."

"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen
vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame,
sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä
keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi,
vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin
arkatuntoisia tässä suhteessa.

Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä
seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän
halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on --"

Ja tuo paholainen käänsi aivan tyynesti meille selkänsä ja istahti
muurille, lähelle Catherinen tuolia. Me huomasimme selvään, että hän ei
pitänyt meitä saman arvoisina -- että me olimme joutuneet kokonaan
hänen huomiostaan. Samassa rouva Claude tulla vyöryskeli pengertä, ja
hänen jälessään Gil kantaen tuolia. Ja me -- niin me hiivimme pois
toiseen päähän pengertä, jonne istuimme ja vihoissamme mulkoilimme
rauhan häiritsijää.

Vaan miten uskalsimme mulkoilla? Vielä tänäänkin vapisen ajatellessani
sitä, Vidame oli kookas ja uljaannäköinen, niin suuri, että
suippopartansa -- joka oli siihen aikaan muotina hovissa -- antoi
hänelle jonkunmoisen miehuuttomuuden ilmeen: harmaissa silmissään oli
onnettomuutta uhkaava välke, käytöksensä ylpeä, äänensä käskevä, joka
ei suvainnut mitään vastaväitöksiä -- kaikki tämä yhteensä oli niin
vaikuttavaa, että se sai ylhäiset horjumaan ja vähäpätöiset ryömimään.
Ja sitten hänen maineensa! Vaikka me tunsimme varsin vähän maailman
pahuutta, niin kaiken sen yhteydessä, jota olimme kuulleet, oli hänen
nimensä. Me olimme kuulleet hänestä puhuttavan kaksintaistelijana,
riitapukarina, miehenä, joka ei häikäillyt käyttää palkatuita
salamurhaajia. Jarnacissa hän oli viimeisenä lähtenyt
teurastushuoneesta. Kansa sanoi häntä julmaksi ja kostonhimoiseksi
näihinkin aikoihin -- jotka Jumalan kiitos ovat menneitä -- ja hänen
nimeään kuiskailtiin, kun oli puhetta murhista ja ryöväyksistä.
Tavallisesti hänestä sanottiin, että hän ei pelännyt Guiseä eikä
punastunut pyhän neitsyeen edessä.

Sellainen oli vieraamme ja naapurimme, Raoul de Mar, vidame de Bezers.
Kun hän istui siinä penkereen muurilla ja vuoroin katsoi syrjäsilmällä
meitä, vuoroon lausui jonkun kohteliaisuuden Catherinelle, niin minä
vertasin häntä suureen kissaan, jolle perhonen tietämättään näyttelee
kauneuttaan. Catherine raukka! Epäilemättä hänellä oli syytä
levottomuuteensa, ja enemmän kuin silloin voin aavistaakaan. Sillä hän
näytti aivan kuin menettäneen puhekykynsä. Hän sammalsi ja vastaili
hyvin hajanaisesti, ja kun rouva Claude oli kuuro ja tylsä, ja me pojat
hyvin arkautuneet nolauksesta, jonka olimme saaneet, niin puhelu kävi
hyvin kankeasti. Vidame ei myöskään näin kuumana päivänä näyttänyt
tahtovan vaivautua.

Oli muuan tällainen äänettömyyden hetkiä ja kaikkein pisimpiä, kun
huomasin hänen katsovan minua, ja minä vavahdin, Minä kerrassaan
vapisin. Vidamen silmissä oli ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt.
Se oli jotakin melkein kuin tuskaa. Hänen katseensa kulkeutui sitten
hitaasti Marieen ja näytti hiljaisuudessa tekevän hänelle kysymyksen.
Sitten se taas siirtyi Catherineen ja pysähtyi häneen.

Vaan nyt joku seikka, joko sitten onnettomasta sattumuksesta tai
sallimuksen ohjauksesta, oli vetänyt Catherinen huomion kokonaan
toisaalle. Hän ei tiennyt mitään vidamen katseesta, joka oli
kiinnitetty häneen. Hän tuijotti vain yhtämittaa eteensä kauas
pohjoiseen päin. Hänen poskilleen oli noussut puna, huulensa olivat
auvenneet ja rintansa kohoili kiivaasti.

Vidamen kasvot synkistyivät vielä enemmän. Hitaasti hän käänsi silmänsä
Catherinesta ja katseli sitten pohjoiseen hänkin.

Cayluslinna on vuorella keskellä kapeaa laaksoa, jolla on sama nimi.
Kaupunki on niin kiinni vuoren penkereissä, että minä poikasena jaksoin
heittää kiven yli kaikkien talojen. Penkereeltä näkee koko laakson sekä
sen poikki kulkevan maantien. Catherinen katse oli kiinnitettynä
näköpiirin pohjoisimpaan reunaan, jossa Cahorsin tie lähtee
laskeutumaan ylämaasta. Koko jälkeenpuolenpäivää hän oli istunut
sinnepäin katselemassa.

Minäkin silmäsin sinne. Yksinäinen ratsastaja näkyi laskeutuvan jyrkkää
polkua, joka laskeusi vuorilta.

"Neiti!" huudahti vidame äkkiä. Me kaikki katsahdimme häneen. Hänen
äänensä karkotti kaikki veret Kitin poskilta. Siinä oli jotakin
sellaista, jota Kit ei eläissään ollut kuullut ihmisäänessä -- jotakin,
joka oli kuin isku vasten kasvoja. "Te neiti odotatte uutisia
Cahorsista, rakastetultanne", sanoi hän ivallisesti. "Minulla on kunnia
onnitella herra de Pavannesia tekemänsä valloituksen johdosta."

Vidame oli arvannut! Kun hänen sanansa, jotka minua korvissani soivat
soimaukselta, olivat keskeyttäneet unteloisen äänettömyyden, syöksyin
minä ylös säikähtyneenä ja katkeroittuneena, vaan samalla hämmästyneenä
hänen tarkkanäköisyydestään ja terävästä käsityksestään. Hän varmaan
oli tuon pitkän matkan päästä erottanut Pavannesin vaakunan. "Herra
Vidame", sanoin minä suutuksissani -- Catherine oli kalpea ja äänetön
-- "herra vidame --", vaan siinä minä aloin sammaltaa ja kävin lopulta
aivan äänettömäksi. Sillä hänen takanaan minä näin Croisetten, eikä
tämä antanut minulle minkäänlaista kehoittavaa tai apua lupaavaa
merkkiä.

Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika,
toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame
kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus
haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän
mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.

Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää
vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta."
Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää
onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin
naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle.
Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa
kätensä herra de Pavannesille."

Minä otaksuin -- sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja
huulten tärisevän, kun minä puhuin -- että hän oli vain arvaillut.
Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään,
ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee
vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti
tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin
hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä
onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä
laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen
on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi -- niin, Parisin
ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."

Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti
pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina
suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.

"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi
hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva
muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan
ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen
minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon
kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti
muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"

Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö
raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset
sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean
uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän
oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos
tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli
onnistunut täydellisesti.

Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna
viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme,
kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle
päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin,
elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia
vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin
hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä",
sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä
mahdollisuuksista.

"Tai edes Malines, hovimestari", sanoin minä.

"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t
Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on
Albissa."

"Luuletko, että vidame aikoo hyökätä linnaamme?" kysyi Marie.

"En sitä pelkää!" vastasi Croisette halveksivasti. "Ei toki hänkään
uskaltaisi sellaista tehdä rauhan aikana. Sitä paitse hänellä ei ole
täällä kuin kymmenkunta miestä", jatkoi poika urhokkaasti, "ja kun me
otamme lukuun vanhan Gilenkin ja itsemme, niin on meitä yhtä monta. Ja
Pavannes sanoi aina, että kolme miestä kahtakymmentä vastaan voisi
puolustaa tuota porttia tänne johtavalla tiellä. Ei, ei hän uskalla
hyökätä!"

"No ei!", vakuutin minäkin. Ja sillä olimme nolanneet Marien. "Vaan
mitä tulee Louis de Pavannesiin --"

Catherine keskeytti minut. Hän oli yhtäkkiä taas tullut penkereelle ja
oli nyt kokonaan muuttunut. Hänen poskillaan oli vihan punat ja
silmistään olivat kyyneleet poistuneet.

"Anne!" huudahti hän käskevästi. "Katsokaa mikä elämä siellä alhaalla
on!"

Kaikki melu kaupungista kuului aina penkereellemme. Vetelehtiessämme
penkereellä kuulimme kaupanteon hälinän kaupungin torilta, koirain
haukunnan, riidat ja torat, kirkonkellojen huminan, vartiain huudot,
kaikki. Eikä tarvinnut kuin mennä muurille, niin näki kaikki, mitä
siellä alhaalla tapahtui. Vaan tämän iltapäivää kaupungissa oli ollut
enimmäkseen hyvin hiljaista. Ja jos me emme olisi olleet niin
kiintyneitä omiin asioihimme, niin olisimme ennemminkin kuulleet elämän
melun ja vallitsevan hiljaisuuden aikana huomanneet sen heti alusta
alkaen. Nyt se oli jo ehtinyt kasvaa suureksi pauhinaksi. Ja kuta
lähemmäksi muuria tulimme, sitä äänekkäämmäksi se kävi.

Meille sopi näkymään osa vidamen talosta -- se näkyi muutaman kadun
mutkasta. Se oli synkän näköinen nelikulmainen talo, jonka hän oli
saanut periä äidiltään. Hänen oma linnansa Cháteau de Bezers oli
kaukana Franche Comtéssa, vaan viime aikoina hän oli mieluimmin
oleskellut vaatimattomassa talossaan Caylusissa -- Catherine voisi
parhaiten sanoa syyn siihen. Se oli ainoa talo kaupungissa, joka ei
ollut meidän. Se oli tunnettu nimellä "susitalo", ja oli ruma
kivirakennus, joka ympäröi muuatta linnapihaa. Akkunain ympärillä oli
rivissään kiveen hakatuita sudenpäitä, jotka kita auki, niin että
suuret raateluhampaat näkyivät, irvistelivät vastapäätä olevalle kirkon
portille.

Melu sai katseemme kääntymään sille suunnalle, ja siellä näimme
Bezersin olevan nojallaan avonaisessa akkunassa ja hymyillen katselevan
kadulle. Hänen ilonsa aiheena -- sen pian huomasimme -- oli muuan
ratsumies, joka kaikellaisissa vastuksissa ratsasti katua pitkin. Hän
pidätti hevostaan -- joka ei ollut helppo tehtävä jyrkällä, likaisella
kivikadulla -- puolustautuakseen pariakymmentä renttua vastaan, jotka
huutaen ja kiljuen seurasivat häntä kintereillä ja syytivät kiviä ja
lokaa hänen päällensä. Mies oli paljastanut miekkansa, ja hän kiroili
ja karjui ja joukko jälessään huusi; "Vive la messe!" [Eläköön messu!
Katolilaisten tunnuslauseita.] Me näimme kiven sattuvan hänen
kasvoihinsa, joihin tuli verihaava, ja kuulimme hänen kiroavan entistä
rajummin.

"Hyvä Jumala!" huudahti Catherine puristaen kätensä ristiin tuskallisen
näköisenä. "He tahtovat ryöstää minun kirjeeni."

"Kuolema ja kadotus!" huudahti Croisette. "Ratsumies on herra de
Pavannesin kuriri! Anne, me emme saa antaa heidän ryöstää kirjettä!"

"Sen he saavat kalliisti maksaa!" huusin minä ja kirosin. "Rauhan
aikana nuo sen roistot harjoittavat tuollaista! Gil! Francis!" karjuin
minä. "Missä te kuhnustelette?"

Ja minä hain lintupyssyäni, ja Croisette nousi muurille, pani kämmenet
torvelle ja huusi voimainsa takaa: "Heretkää siellä! Hän tuo kirjeen
vicomtelta!"

Vaan se keino ei vetänyt, enkä minä löytänyt pyssyäni. Hetken aikaa
olimme aivan neuvottomia, ja siihen kun minä kävin sisältä pyssyn oli
ratsastaja, jälessään kirkuva roistoväki, kääntynyt muutaman kulmauksen
taakse kadoten näkyvistämme.

Toisesta mutkasta tiesin heidän ilmestyvän aivan porttimme eteen, ja me
juoksimme vastaan. Minä pysähdyin kuitenkin hetkiseksi aikaa
käskeäkseni Gilen kutsua palvelijat, ja sillä aikaa Croisette oli
ehtinyt kapealle kadulle. Kun minä ehätin hänen jälkeensä, niin olin
vähällä joutua ratsumiehen hevosen jalkoihin. Minä kiireesti vetäysin
syrjään ja annoin ratsastajan kulkea ohitseni -- hänen kasvonsa olivat
yltäpäätä verissä ja loassa, ja hevosensa oli säikähdyksestä ihan
hurjana, niin että sitä ratsastaja töin tuskin jaksoi hillitä. Kun minä
sitten kiiruhdin kadulle, niin näin Croisetten -- tuon reippaan pojan
-- tarttuneen lähintä roistoa kauluksesta ja mukiloi häntä parhaillaan
voimiensa mukaan miekanlappealla, jolloin toiset veikarit seisoivat
takempana, häpeissään, vaan samalla uhkaavina ja silmistä viha
säihkyen.

"Kuolema hugenoteille!" huusi muuan heistä, kun minä tulin näkyviin.
Huutaja näytti olevan uskalijain kaikista.

"Roistot kuolkoot!" vastasin minä ja katselin tuimasti inhottavaa
joukkoa. "Onko tarkoituksenne rikkoa kuninkaan rauha, mokomat kurjat?
Menkää kotia kataliin hökkeleihinne!"

Siinä kun sain sen sanotuksi näin konnan, jota Croisette oli
kurittanut, vetävän tikarinsa, Minä huusin varoitukseksi veljelleni,
vaan varoitus tuli myöhään. Säilä välähti, vaan Jumalan kiitos se
sattui ainoastaan pojan vyönsolkeen ja livisti siitä syrjään tekemättä
mitään vahinkoa. Minä näin aseen taas välähtävän ilmassa -- näin miehen
julman katseen. Vaan tällä kertaa olin askelta lähempänä, ja ennen kuin
hän ehti iskeä, syöstin miekkani konnan ruumiiseen. Hän kaatui maahan
kuin halko ja veti mukanaan Croisetten, josta hän piteli jäykistyvillä
kourillaan.

En ollut ennen koskaan tappanut ihmistä, en edes nähnyt ihmisen
kuolevan, ja jos olisin ollut yhdessä kohdin ja ajatellut tekoani, niin
varmaankin olisin epätoivossani joutunut sairaaksi. Vaan nyt ei ollut
aikaa ajattelemaan eikä sairastamaan. Roistojoukko oli ihan äärellämme,
koko rivi punoittavia, uhkaavia naamoja. Ensi silmäyksellä näin, että
mies oli kuollut, ja minä asetin jalkani hänen niskalleen. "Koirat!
Pedot!" karjuin minä, vaan en enää niin kovalla äänellä, sillä vaikka
olinkin raivoissani, niin koetin kuitenkin hillitä itseäni. "Menkää
luoliinne! Miten uskallattekaan kohottaa kätenne Caylusia vastaan?
Menkää -- muuten teitä tusinakunta riippuu hirressä, kun vicomte
palajaa kotia!"

Minä mahdoin näyttää pelottavalta -- minä tiedän, että minä en ollut
peloissani, vaan tunsin vain omituista intoa -- sillä he heti
peräytyivät. Nopeasti vaikka vastenmielisesti joukko hajautui, Bezersin
puoluelaiset, joihin kuollutkin oli kuulunut, poistuivat viimeisinä.
Siinä kun seisoin katselemassa heidän jälkeensä, katu tuli
yhtäkkiä tyhjäksi; viimeiset olivat kadonneet talojen taakse. Kun
käännyin katsomaan taakseni, niin tapasi Gilen ja puolikymmentä
palvelijoistamme seisomassa kalpeina ja vavisten. Croisette tarttui
käteeni ja nyyhki. "Oo, hyvä Jumala", huudahti Gil vapisevalla äänellä.
Vaan minä sysäsin toisen syrjään ja toiselle rypistin otsaani.

"Viekää joutuin pois tuo ruumis!" sanoin ja kosketin sitä jalallani.
"Ripustakaa se puuhun. Ja sulkekaa sitten portit! Pitäkää huoli siitä
että kaikki tulee huolellisesti tehdyksi, elkääkä tuhlatko aikaa!"



TOINEN LUKU.

Vidamen uhkaus.


Croisettella oli tapana kertoa juttu, jonka yksityisseikkoja minä en
muista muuta kuin ilkeänä unena. Hän väitti, että minä sinä yönä lähdin
sängystäni -- kun minä olin vanhin, niin minulla oli kesäisin oma
vuoteeni, jota vastoin Croisette ja Marie nukkuivat toisessa vuoteessa
samassa huoneessa -- ja menin hänen luoksensa herättäen hänet, ja että
minä nyyhkien ja vavisten tartuin hänen käsivarteensa ja aivan kuin
ankaran kauhun valtaamana rukoilin häntä, että hän ei päästäisi minua
menemään. Ja että minä tällä tavoin nukuin hänen vieressään aamun
koittoon saakka. Vaan niin kuin sanottu, minä en kaikesta tästä muista
sen enempää kuin että sinä yönä näin ilkeätä unta ja että herätessäni
olin hänen ja Marien luona, jonka vuoksi en voi sanoa, miten asia
oikeastaan oli.

Vaan jos minulla oli jotakin tunnetta siitä, niin se ei missään
tapauksessa kestänyt kauan. Päinvastoin minä -- mitäpä sitä kieltäisin
-- olin hyvin mielissäni siitä arvosta, johon äkkiä olin kohonnut Gilen
ja muiden palvelijain silmissä. Mitä Catherine ajatteli asiasta, en
tiedä. Hän oli saanut kirjeensä ja oli nähtävästi siitä tyydytetty. Me
emme nähneet häntä vilahdukseltakaan. Rouva Claudella oli puuhaa
keittäessään lääkkeitä ja hoidellessaan sanansaattajan haavaa. Ja
minusta oli ihan luonnollista, että minun oli otettava ylin johto
linnassa.

Siitä ei ollut epäilemistäkään -- ei ainakaan meidän mielestämme --
ettei hyökkäys kuririn kimppuun olisi tapahtunut vidamen yllytyksestä.
Se vain oli ihme, ettei vidame muitta mutkitta katkaissut häneltä
kaulaa ja ryöstänyt kirjettä. Vaan kun minä nyt ajattelen asiaa, niin
tuntuu minusta, että näinä aikoina -- kun uskonnollinen sota herätti
pahimmat intohimomme -- aikaisetkin miehet julmuuteensa liittivät
jonkun määrän lapsellisuutta. Vihollisen tappamisessa ei ollut
kylläksi. Ihmisiä huvitti tehdä hänen päästään astinlaudan -- minä en
puhu vertauksilla -- ja viskata hänen sydämmensä koirille. Ja
epäilemättä oli hyvin sopinut vidamen julmaan leikillisyyteen
se, että Pavannesin ensimmäisen rakkaudenkirjeen tuoja ilmestyi
hallitsijattarensa eteen verisenä ja lokaisena ja että roskaväki omien
porttiemme ympärillä otti osaa häväistykseen.

Selvää oli, että Bezersin raivo ei suinkaan laantunut siitä, kun asiat
näin päättyivät ja muuan hänen miehensä oli saanut sellaisen
rangaistuksen. Me sen vuoksi tarkastimme lukot ja salvat ja akkunat,
vaikka linna onkin valloittamaton, se kun on kalliolla, jonka sileät
seinät ovat ainakin kaksikymmentä jalkaa korkeat joka puolelta. Tosin
vihollinen, niin kuin Pavannes oli näyttänyt meille, olisi helposti
voinut räjähdyttää ruutilla, vaan me sulimme ristikon, joka sulki
penkereelle johtavan tien. Kun tämä oli tehty, niin me tunsimme
olevamme turvassa, sillä jos vihollisen onnistuikin murtautua sisään,
niin hän olisi loukussa -- jyrkällä kapealla kaivostiellä, jossa hän
olisi tulen alaisena edestä ja sivuilta. Meillä oli kaksi tykkiä, jotka
vicomte oli hankkinut parikymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kuin
S:t Quentinin tappelu oli. Toisen näistä asetimme tien ylipäähän,
toisen penkereelle, jossa me, muuttamalla sitä pari askelta, olisimme
saaneet sen suunnatuksi suoraan vidamen taloa kohden, joka siis oli
meidän vallassamme.

Me emme todella odottaneet mitään hyökkäystä. Vaan me emme tienneet,
mitä oli odotettavana. Meillä ei ollut kymmentä palvelijaa
käytettävänämme, sillä vicomte oli ottanut parikymmentä parasta
lakeijaa ja sotamiestä mukaansa Bayonneen. Ja me tunsimme ankaraa
vastuunalaisuutta. Suurin toivomme oli, että vidame heti lähtee
Parisiin ja jättää toistaiseksi kostonsa. Sen vuoksi kerta toisensa
perästä loimme hartaan silmäyksen susitaloon, toivossa näkevämme
jotakin merkkiä hänen matkalle lähdöstään.

Tietysti oli kuin isku rintaan, ja kaikki toiveeni kerralla
luhistuivat, kun Gil huolestuneena astui minun luo penkereelle ja
ilmoitti, että herra vidame odotti portilla ja pyysi saada tavata
neitiä.

"Tietysti ei tule kysymykseenkään, että hän saisi tavata neitiä",
lisäsi vanhus repiessään hämmästyneenä tukkaansa.

"Ei tietystikään. Minua hän saa tavata", vastasin minä ylpeästi. "Gil,
jättäkää Francis ja joku toinen lisäksi portille. Marie, pysy lähellä.
Croisette tulee minun mukanani."

Kun kaikki ohjeet oli täytetty -- johon tuskin kului minuuttia -- menin
vidamea vastaan tien yläpäähän. "Neiti de Caylus", sanoin minä ja
kumarsin, "ei voi oikein hyvin, vidame."

"Hän ei tahdo tavata minua?" kysyi hän ja katseli minua silmillä, jotka
eivät olleet ystävälliset.

"Kun hän ei voi hyvin, niin täytyy hänen kieltäytyä tästä ilosta",
vastasin minä suurilla ponnistuksilla. Hän todella oli ihmeellinen
mies, sillä nähdessäni hänet haihtui kolme neljättäosaa rohkeudestani
ja koko itseluottamukseni.

"Hän ei tahdo tavata minua. No hyvä", vastasi hän, ja nämät
yksinkertaiset sanat kuulustivat kuolemantuomiolta. "Herra Anne,
minulla on teiltä vähän vaadittavaa. Minkä hyvityksen aiotte antaa
minulle siitä, että olette tappanut minun palvelijani? Se oli kelpo,
siivo miesraukka, jolta te eilen ryöstitte hengen sen vuoksi, että
hänen intonsa oikean uskon puolesta vei hänet hiukan liian pitkälle."

"Minä otin häneltä hengen sen vuoksi, että hän vicomten portilla veti
tikarinsa surmatakseen herra S:t Croix de Caylusin", vastasin minä
tiukalla äänellä. Minä tietysti olin ajatellut hänen tekevän tämän
kysymyksen ja sen vuoksi valmistanut, mitä minun piti siihen vastata.
"Teidän, herra de Bezers, pitäisi tietää", jatkoin minä, "että vicomten
tuomiovalta ulottuu kaikkiin niihin, jotka asuvat laakson piirissä."

"Vaan ei minun alamaisiini", vastasi hän tyynesti.

"Aivan oikein, niin kauan kuin ne ovat teidän piirissänne", sanoin
minä. "Vaan kun rangaistus oli ylimalkainen eikä mies saanut aikaa
ripin tekoon, niin minä suostun -- --"

"Mihin sitten?"

"Antamaan isä Pietarin lukea kymmenen messua hänen sielunsa
pelastukseksi."

Minä hämmästyin sitä tapaa, jolla vidame otti vastaan tämän minun
tarjoukseni. Hän purskahti suureen nauruun. "Hyvä ystävä", huusi hän
ilkkuvasti, "te todella olette aika veitikka. Messuja? Mieshän oli
protestantti!"

Ja tätä minä hämmästyin enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin
selittää voin. Sillä tämä näytti osoittavan, että tuo mies, joka tuossa
nauroi jumalatonta naurua, ei ollut muiden ihmisten kaltainen. Hän ei
koonnut eikä valinnut palvelijoitaan heidän uskontonsa vuoksi. Hän oli
varma, että hänen käskystä hugenotti tappaisi toverinsa, että
katolilainen huutaisi "Eläköön Coligny!" Minä seisoin siinä niin
hämilläni, että en saanut sanaa vastaukseksi, mutta Croisette sitten
yhtäkkiä sanoi terävästi:

"No miten hän sitte oli niin innokas oikean uskon puolesta?"

"Oikea usko", sanoi vidame, "on minun palvelijoilleni minun uskoni."
Sitten hänelle näytti juolahtavan yhtäkkiä mieleen. "Ja vielä lisäksi",
jatkoi hän verkalleen, "se on oikea ja totinen usko kaikille, sen
tuhannet oppivat huomaamaan ennen kuin maailma on kymmentä päivää
vanhempi. Muistakaa minun sanoneeni, pojat! Ja kuulkaa nyi", jatkoi hän
tavallisella äänellään. "Minä aina olen valmis auttamaan naapuria. Ja
se on itsestään selvää, että minulla ei ole vähintäkään ajatusta
saattaa teille, herra Anne, mitään ikävyyttä tuon rentun vuoksi. Vaan
väkeni odottaa, että hänen kuolemansa jollakin tavoin tulee kostetuksi.
Jättäkää minulle tuo kirottu konna, joka oli syynä kaikkeen tähän
rettelöön, niin että saan hänet vetää puuhun, ja sitten ollaan kuitit."

"Se on mahdotonta", vastasin minä kylmästi. Minun ei tarvinnut kysyä
ketä hän tarkoitti. Favannesin sanansaattaja jättää hänelle!

Ei milloinkaan! Kiellostani välittämättä hän katsoi minua hymyillen,
joka minussa herätti raukeaa suuttumusta. "Älkää luottako liiaksi
yhteen iskuun", sanoi hän ja pudisti päätään. "Minä teidän ijällänne
olin suorittanut ainakin tusinan verran kaksintaisteluita. Muuten minä
ymmärrän, että te kiellätte antamasta minulle korvausta?"

"Niin, sillä tavalla kuin te vaaditte", vastasin minä. "Vaan -- --"

"Oh!" huudahti hän rypistäen otsaansa. "Ensin asiat ja sitten huvitus!
Bezers kyllä ymmärtää hankkia korvausta omalla tavallaan, sen minä
teille vakuutan. Ja aikoinaan. Vaikka minä en silloin käänny sellaisten
keltanokkain puoleen kuin te olette. Vaan mikä teillä tuossa on?" Ja
hän potkasi tykkiä, jonka hän nähtävästi nyt vasta huomasi. "Ahaa, minä
ymmärrän", jatkoi hän ja katsoi meihin terävästi. "Te odotitte
hyökkäystä! Vaan tuolla edempänähän teillä on rikkapaikka,
kaksikymmentä jalkaa vanhan Fretisin makasinin katolta. Ja se on auki,
siitä olen varma. Luuletteko, että minä olisin tullut tätä tietä niin
kauan kuin Caylusissa olisi ollut yhdetkään tikapuut? Pidättekö sutta
lampaana?"

Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti astumaan tietään, mielissään ja
ylpeänä voitostaan. Sillä voitto se oli. Me tunsimme itsemme hyvin
nolatuiksi ja meitä hävetti katsoa toisiamme silmiin. Tietysti
rikkapaikka oli auki. Me muistimme nyt, että niin oli asia, ja hänen
tietonsa asiasta ja meidän mielettömyytemme kovasti koski meihin, niin
että minä pahoin rikoin kohteliaisuuden vaatimuksia, en saattanut häntä
portille niin kuin minun olisi pitänyt tehdä. Me sittemmin saimme siitä
tarpeeksi rangaistusta.

"Hän on itse piru!" huudahdin ja puin nurkkia susitalolle päin,
kulkiessani edestakaisin penkereellä. "Minä vihaan häntä nyt enemmän
kuin koskaan ennen."

"Niin minäkin!" sanoi Croisette lauhkeasti. "Vaan se merkitsee enemmän,
että hän vihaa meitä. Kaikissa tapauksissa on meidän sulettava
rikkapaikka."

"Odotahan vähän!" sanoin, kun poika, lausuttuaan vielä joukon
valituksia naapuristamme, oli lähdössä toimittamaan asiansa. "Mikä
elämä on tuolla alhaalla?"

"Totisesti, hän aikoo lähteä, ja jättää meidät rauhaan!" sanoi
Croisette innokkaasti.

Alhaalta kuului kovaa hevosten kavioiden kopsetta kadun kivitystä
vasten. Puolikymmentä ratsumiestä lähti liikkeelle Susitalosta, ja
heidän kannustensa kilinä ja iloinen äänensä sorina kuului raikkaassa
aamuilmassa meille saakka. Bezersin kamaripalvelija, jonka tunsimme
näöltään, oli viimeisenä. Hänellä oli kaksi satulapussia edessään, ja
ne nähdessämme meiltä pääsi ilon huuto. "Hän lähtee matkoihinsa",
sanoin minä, ja minä en tahtonut uskoa silmiäni. "Hän siis kuitenkin
lähtee!"

"Odotahan!" sanoi Croisette.

Vaan minä olin oikeassa. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän itsekin näkyviin, ratsastaen
raudanharmajalla hevosella, ja me erotimme, että hänellä oli
pistolihuotra satulassa. Hänen hovimestarinsa juoksi hänen sivullaan,
kuunnellen hänen viimeisiä käskyjään, arvelin. Muuan rampa, jonka melu
oli pelottanut tavallisesta olinpaikastaan, kirkon portista, kurotti
kättään saadakseen almun. Vidame sivuuttaessaan sivalsi ruoskalla
rampaa kasvoille ja kirosi ääneen.

"Piru hänet vieköön!" sanoi Croisette vihastuneena. Vaan minä en
sanonut mitään, sillä minä muistin, että rampa oli muuan Catherinen
erityisiä suosikeita. Minä sen sijaan muistelin, mitä tapahtui joku
aika sitten, kun vicomte oli kotona ja me eräänä päivänä olimme olleet
suurella metsästyksellä. Bezers ja Catherine olivat yhdessä
ratsastaneet katua ja kun Catherine silloin antoi vaivaselle rahan,
niin Bezers oli viskannut hänelle koko jahtisaaliinsa. Ja minun mieleni
masentui.

Vaan kuitenkin ainoastaan silmänräpäykseksi. Vidame oli lähtenyt
matkalle tai ainakin kaikissa tapauksissa aikoi lähteä. Me seisoimme
ääneti ja alallamme, kunnes ratsujoukko pitkän ajan kuluttua, niin kuin
meistä tuntui, tuli näkyviin valkoisella maantiellä kaukana allamme ja
näytti liikkuvan pohjoiseen. Vielä hetken aikaa seisoimme tällä tavoin
ja kuiskasimme silloin tällöin jonkun sanan toisillemme, kunnes
ratsumiehet yhtäkkiä hiljensivät kulkunsa ja alkoivat nousta mutkikasta
polkua, joka johti ylängöille ja Cahorsiin ja myöskin Parisiin.

Silloin me, Croisette etunenässä, kovasti hurraten syöksyimme poikki
penkereen ja yli pihamaan arkihuoneeseen, jonne saavuimme aivan
henkimeneissä. "Hän on poissa!" huuti Croisette äänekkäästi. "Hän on
mennyt Parisiin! Ja kaikellaiset onnettomuudet kohdatkoot häntä
tiellään!" Ja me kaikki viskasimme lakit ilmaan riemuissamme.

Vaan naiset kaikeksi ihmeeksemme eivät ottaneetkaan osaa iloomme. Kun
otimme lattialta lakkimme ja vähän häpeissämme kovasta remuamisestamme
katsoimme Catherineen, niin tuijotti hän meihin, kalmankalpeana
kasvoiltaan ja suurissa silmissään halveksiva ilme. "Hullut!" sanoi
hän. "Hullut!"

Hän ei sanonut muuta. Vaan olipa sitä siinäkin tarpeeksi saattamaan
minut aivan hämille. Minä olin odottanut saavani nähdä hänen ilahtuvan
oikein riemumielelle, kun me toimme sellaisen uutisen, vaan sen sijaan
oli hänen kasvoillaan sellainen ilme, jota en koskaan ennen ollut
nähnyt. Catherine, joka oli niin lempeä ja hellätunteinen, sanoi meitä
hulluiksi! Ja ihan ilman syytä! Minun oli aivan mahdoton ymmärtää.
Hämmästyneenä käännyin katsomaan Croisettea. Hän katsoi Catherinea, ja
minä huomasin, että poika oli säikähdyksissään. Rouva Claude istui
muutamassa huoneen nurkassa ja voivotteli. Minä päättelin jonkun
onnettomuuden tulleen, ja mieltäni alkoi painaa lyijynraskas taakka.

"Hullut!" toisti yhä serkkuni katkerasti, polkien jalkaa. "Te luulette
että hän alentuisi niin, että rupeaisi teille kostamaan? Teille?!
Luuletteko, että hän täällä voisi tehdä pahaa sadannetta osaakaan siitä
kuin -- kuin -- --" Hän keskeytti lauseensa. Halveksiva ilme hänen
kasvoiltaan katosi hetkeksi aikaa. "Oh! Hän on mies! Hän tietää, mitä
hän tekee!" huudahti serkkumme ylevällä äänellä ja pää pystyssä. "Vaan
te olette poikia. Te ette ymmärrä mitään."

Minä ihmeissäni katselin tätä suuttunutta nuorta naista. Vaivoin tunsin
hänet serkukseni. Yhtäkkiä Croisette riensi hänen luo ja otti lattialta
valkoisen esineen, joka oli hänen jaloissaan.

"Niin, lukekaa se!" sanoi Catherine, "lukekaa se! Ah!" ja hän puristi
pienen kätensä nyrkkiin ja vihastuneena löi tammiseen pöytään
vierellään, niin että veri tihkui rystysistään. "Minkä vuoksi ette
tappaneet häntä? Minkä vuoksi, kun siihen oli teillä tilaisuus?
Teitähän oli kolme yhtä vastaan", pauhasi hän. "Hän oli vallassanne! Te
olisitte voineet tappaa hänet, ettekä sitä tehneet! Nyt hän tappaa
minut."

Rouva Claude mutisi itkuisella äänellä jotakin Pavannesista ja
pyhimyksestä. Minä Croisetten olkapään yli luin kirjeen. Siinä ei ollut
minkäänlaista osotusta, vaan alkoi suorastaan: "Minulla on Parisissa
muuan tehtävä suoritettavana, neiti, tehtävä, jota ei voi jättää
toisiin, ja joka koskee teitä yhtä paljon kuin minuakin -- tavata
Pavannes. Te olette voittanut hänen sydämensä. Se on siis teidän, ja
minä sen toimitan teille tai myöskin hänen oikean kätensä merkiksi,
että hän on luopunut vaatimuksistaan teidän suhteenne. Minä sitoudun
tähän."

Kirjeessä ei ollut nimeä. Se oli kirjoitettu jonkunlaisella punaisella
nesteellä -- ehkä verellä -- kauhean ivaa! Toiselle puolelle oli
sohrittu osote neiti de Caylusille. Kirje oli sulettu vidamen
vaakunalla sudenpäällä.

"Roisto! Se kurja roisto!" huudahti Croisette. Hän ensimmäisenä huomasi
kirjeen ajatusjuoksun. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä --
raivon kyynelillä.

Mitä minuun tulee, niin oli mieleni kiihdyksissä. Suonissani aivan kuin
tuli suihki, kun minä ajattelin pirullista julmuutta, jolla hän kidutti
tyttöraukkaa.

"Kuka tämän kirjeen toi?" jyrisi ääneni. "Kuka sen antoi neidille?
Miten se tuli hänen käsiinsä? Sanokaa, vastatkoon jokukaan!"

Muuan palvelustyttö, joka seisoi toisessa päässä huonetta ja valitteli,
sanoi, että Francis sen oli antanut hänelle ja käskenyt hänen antaa se
neidille.

Minä raivoissani purin hammasta, ja Marie kenenkään käskemättä lähti
hakemaan Francista -- ja ruoskaa. Epäilemättä oli vidamella ollut kirje
mukanaan valmiina siltä varalta, ettei pääse serkkuni puheille. Kun hän
sitten minun saattamattani, yksinään kääntyi portille, niin oli hän
käyttänyt tilaisuutta ja antanut kirjeen Francisille ja luultavasti
samalla antanut rahaakin varmuuden vuoksi, että kirje tulee perille.

Croisette ja minä katsoimme toisiamme, käsittäen selvästi, miten asia
oli. "Hän varmaankin aikoo olla yötä Cahorsissa", sanoin äreästi.

Poika pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "Minua pahoin
pelottaa, että hän ei viivy siellä yötä. Hänellä on ripeät hevoset.
Minä luulen että hän jatkaa matkaa. Hän aina matkustaa nopeasti. Ja
sinä tiedät, että nyt..."

Minä nyökäytin päätäni, sillä minä ymmärsin hyvin.

Catherine oli heittäytynyt tuolille. Käsivartensa olivat hervottomina
pöydällä, ja kasvonsa niiden peitossa. Vaan hän lie kuullut jotakin
puheestamme tai oli hänelle juolahtanut mieleen joku uusi ajatus, sillä
äkkiä hän syöksyi pystyyn. Hänen kasvonsa värähtelivät, ja koko
ruumiinsa näytti jäykistyneen, kun hän väänteli aivan kuin tuskissa.
"Minä en voi kestää tätä!" huuti hän pelottavalla äänellä. "Eikö ole
ketään, joka voisi jotakin tehdä? Minä menen hänen luokseen! Minä
ilmoitan hänelle, että minä luovun Pavannesista! Minä teen, mitä hän
vain tahtoo, kunhan hän vaan säästää Louisin!" -- Croisette lähti itkien
huoneesta. Oli kamalaa nähdä tuota tyttöraukkaa tuskissaan. Mahdoton
oli saada häntä tyyntymään! Jokainen meistä tiesi todeksi kirjeen
kauhistuttavan tarkoituksen, sen salatun uhkauksen. Kansallinen sota ja
uskonvimma sekä niin kuin minä arvelen, italialainen ajatustapa olivat
tehneet meidän maamme miehistä petoeläimiä. Paljon kauheampia
hirmutöitä tehtiin kuin tämä, jolla nyt Bezers uhkasi -- vaikka ottaisi
hänen sanansa ihan kirjaimen mukaankin -- paljon kauheampia tekoja oli
kärsittävä. Vaan pirullisessa tarkkanäköisyydessä, jolla hän oli
ajatellut kostonsa tälle avuttomalle, rakastuneelle naiselle, siinä ei
luullakseni ollut Bezersin vertaista ketään. Silloin käy perhosen
huonosti, kun kissa on hänet käpälällään silpassut maahan. Totisesti
käy huonosti!

Rouva Claude nousi ja sulki tytön syliinsä, antaen minulle merkin
poistumaan. Minä lähdin ulos, kulin ryhmissä seisoskelevien
pelästyneiden palvelijain ohi ja menin penkereelle. Minusta tuntui kuin
siellä vain voisin hengittää vapaasti. Siellä tapasin Marien ja
Croisetten. Kumpikin oli ääneti ja vakavana, heidän silmissään näin
kyynelten jälkiä. Katseemme kohtasi, ja ne puhuivat samaa kieltä.

Jokainen meistä yhtä aikaa sanoi: "Milloin?" Ja he molemmat katsoivat
minuun ja odottivat minun vastaustani.

Tämä sai minut vähän tarkemmin ajattelemaan asiaa, ja minä sen vuoksi
olin jonkun aikaa ääneti ennen kuin vastasin. "Huomenna aamulla
varhain", sanoin sitten varmalla äänellä. "Nyt on jo ilta. Me
tarvitsemme rahaa, ja kaikki hevoset ovat poissa. Siihen menee tunti
kuin ne saamme. Yöllä voisimme ehkä päästä Cahorsiin. Vaan on parasta
kiiruhtaa maltilla, niinkuin tiedätte, ja sen vuoksi lähdemme vasta
huomenna, varhain aamulla."

He nyökäyttivät päätään myöntymykseksi.

Tämä oli suuri yritys, joka meillä oli aikeissa. Ei ollut sen vähempi
asia mielessä, kuin tähteä Parisiin -- tuntemattomaan kaupunkiin, joka
oli niin kaukana vuorten takana -- tapaamaan herra de Pavannesta ja
varoittamaan häntä. Siitä syntyy kilpa-ajo meidän ja vidamen välillä,
kilpailu, josta riippui Kitin rakastetun henki. Jos me onnistuisimme
pääsemään Parisiin ennen vidamea tai edes vuorokauden kuluessa siitä
kun hän oli sinne saapunut, niin me aivan varmaan ehtisimme silloin
hyvään aikaan varoittaaksemme Pavannesta. Meidän ensimmäinen
ajatuksemme oli ollut koota niin paljo väkeä kuin suinkin ja hyökätä
Bezersin kimppuun ja tappaa hänet, missä vain hänet kohtaisimme. Vaan
palvelijat, jotka vicomte oli jättänyt, eivät olleet mitään
sankareita, sillä ajat olivat rauhaisat, mehän elimme hyvässä sovussa
naapureittemme kanssa. Bezersin miehet sitä vastoin olivat julmia
sveitsiläisiä sotureita -- rengit samallaisia kuin isäntänsä. Me sen
vuoksi tulimme siihen päätökseen, että oli parasta huomauttaa
Pavannesta, ja jos tarve vaati, olla hänen apunaan.

Me tosin olisimme voineet hänelle lähettää sanan. Vaan meidän
palvelijamme -- poikkeuksena Gil, vaan hän oli taas liian vanha --
eivät tunteneet Parisia. Emmekä me taas uskaltaneet uskoa heille niin
tärkeää tehtävää. Tietysti me ajattelimme Pavannesin kuririakin. Vaan
hän oli Rochellesta eikä tuntenut vähintäkään pääkaupunkia. Meillä ei
siis ollut mitään muuta keinoa kuin lähteä itse.

Vaan keveällä sydämmellä emme suinkaan ajatelleet tätä matkaa. Parisi
meistä kaikista tuntui pelottavalta hirviöltä. Hovin loisto meitä
enemmän pelotti kuin houkutteli. Me tunsimme kaikkea sitä kauhua
ulkomaailmaa vastaan, jonka maaseutuelämä synnyttää, ja nuorukaisille
omituista pelkoa, ettei osaa olla niinkuin muut. Tämä oli samalla suuri
ja vaarallinen retki, johon nyt valmistausimme. Ja me vapisimme. Jos me
olisimme tienneet tarkemmin -- varsinkin mitä tulevaisuus toi mukanaan
-- niin olisi meitä vapisuttanut vielä enemmän.

Vaan me olimme nuoria ja pelkoomme sekautui mieluinen jännitys. Me
lähdimme kohti tuntematonta kohtaloa ja seikkailuja, joissa voisimme
hankkia mainetta. Me saamme nähdä maailmaa ja suorittaa tehtävän, joka
olisi kunniaksi aikaisellekin miehelle. Me pelastamme ystävän ja teemme
serkkumme onnelliseksi!

Me ryhdyimme valmistukseemme. Mutta me emme sanoneet mitään
Catherinelle emmekä rouva Claudelle, vaan annoimme Gilelle tehtäväksi
kertoa kaikki meidän mentyämme. Me lähetimme pikasanansaattajan
vicomten luo Bayonneen ja laskimme Gilen sydämmelle, että hänen tuli
pitää portit sulettuina siihen saakka kuin saa jotakin tietoa
vicomtelta. Ja kun kaikki oli valmiina, niin menimme maata, vaan
sydämmemme löi rauhattomana, eikä silmiin tullut uni.

"Anne! Anne!" sanoi Croisette, nousten lynkäpäisilleen, kun olimme
muutamia tunteja makailleet. "Mitä luulet vidamen tarkoittaneen, kun
hän eilen mainitsi noista kymmenestä päivästä?"

"Kymmenestä päivästäkö? Mitä sinä puhut?" kysyin suutuksissani. Hän oli
herättänyt minut juuri kun olin uneen vaipumassa.

"Niin kun hän sanoi, että maailma kymmenen päivän kuluessa saa nähdä,
että hänen uskonsa on oikea usko?"

"Minä tosiaan en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Vaan Jumalan nimessä
koettakaamme nyt nukkua", vastasin minä. Sillä minä en voinut suvaita,
että Croisette puhui semmoista tolkutonta, kun meillä oli omia tärkeitä
asioita mietittävänä.



KOLMAS LUKU.

Matka Parisiin.


Aurinko ei ollut vielä korkealla, kun me kolme veljestä, yksi ainoa
palvelija mukanamme, pysäytimme hevosemme laakson reunassa ja
käännyimme satulassamme vielä viimeisen kerran silmäämään Caylusta --
säännötöntä, harmajaa kaupunkia, ja tornia, joka kohosi korkealle sen
yli. Kaikki olimme hyvin ajatuksissamme. Ajat olivat kuohuisia ja
tehtävämme varsin vakavaluontoinen. Vaan nuoruudella ja varhaisella
aamulla on erinomainen kyky poistamaan levottomuutta, ja vuoristoon
päästyämme ratsastimme iloisina edelleen. Me kulimme väliin alastomia
tuulisia kankaita, väliin tammimetsään hakattua tietä, jossa kaikki
puut olivat samalle suunnalle nojalleen, ja pari kertaa kulettiin
liitupitoisten jokiuomain yli, joissa vesi lirisi tuuheain saniaisten
välissä, ja joiden varrella oli siellä täällä yksinäisiä
talonpoikaistaloja tuuheain puistojen keskellä.

Neljä tuntia ratsastettuamme näimme allamme Cahorsin, aivan joen
polvekkeen kiertämässä. Me ratsastimme yli Vallandrésillan, joka menee
yli Lotin, ja ajoimme enomme tavalliseen majapaikkaan torin reunassa.
Täällä me tilasimme eineen ja kerroimme ylpeänlaisesti, että olimme
matkalla Parisiin.

Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos
olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin
seurassa! Ja teitähän on -- luvalla sanoen -- niin pieni seura, ja tiet
ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."

"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan",
vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.

Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän
viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin
äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että
Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy
heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan ..." ja
hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen
läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän
armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen
köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni
kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."

Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat
varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että
me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä.
Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada
uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä
ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.

Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti
kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla
oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon,
niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se,
jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen
tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen
kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko
mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä
Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin
tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään
niin toivokkaalta.

Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se
meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli
meistä yhtä huvittavaa -- olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi
mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa --
_jongleureiksi_ sanoivat he yhä itseään -- jotka lauloivat vanhalla
Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen,
joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli
haavoitettu sodassa -- taistellessaan toisen tai toisen puolueen
puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.

Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa,
että ei sitä aamua, jona emme noustessamme -- usein ruumis hellänä ja
jäsenet jäykkinä -- olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai
ylihuomenna" -- aina asianhaarain mukaan -- "me saamme Kitin asian
toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan
on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä,
joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!

Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia.
Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin
kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain
tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat
täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä
koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.

Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä
ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä
muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin
kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme.
Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin
kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me
nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa,
niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen
vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa
tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla,
että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja
siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia
hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä
kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä,
niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on
neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me
Angervilleen saavuimme vasta saman päivän -- seitsemäntenä päivänä
Caylusta lähdettyämme -- illalla.

Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä
näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin
pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti
taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään
seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä
jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä
olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain
kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä,
jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja
muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.

Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan
äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja
ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron
alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten
kanssa edestakaisin.

"Mikä täällä on?" kysyin tuimalla äänellä.

"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli
puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä
kantapäähän.

"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja
lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi
silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen
tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä
ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan
olevan samanlaiset merkit.

"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se
teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa
minunkin hevosilleni."

"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen
pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen
ivallisesti.

Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan
isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella",
oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä,
eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.

"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin
vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en
millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui
Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos,
niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi
teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."

Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti
[paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti
äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein
uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä
on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän
aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa
puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.

Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta,
vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin
arveluttava loppu.

"Ettekö häpeä, mokomat!" kuului samassa kimakka ääni päältämme -- se
kuulusti tulevan kuin pilvistä. Minä silmäsin ylös ja näin kaksi
kaunista tyttöä akkunassa tallirakennuksen päällä. "Hyi hävetkää!
Ettekö näe, että ne ovat lapsia? Antakaa niiden olla rauhassa!" huuti
toinen heistä.

Miehet nauroivat nyt yhä enemmän, vaan minä puolestani on voinut siinä
seistä toimettomana ja kuulla sanottavan itseäni lapseksi. "Tule
tänne!" sanoin ja viittasin miestä luokseni, joka seisoi ovella. "Tule
tänne roisto, niin minä sinulle annan palkan, jonka ansaitset
puhutellessasi tuolla tavoin aatelismiestä!"

Lähestyi hyvin verkalleen suuri, paksujäntereinen mies, pitempi minua
ja vähintään kuutta tuumaa leveämpi hartioiltaan. Rohkeuteni masentui
vähän katsellessani häntä. Vaan asia oli ratkaistava. Vaikka olinkin
heikompi ja henturoisempi, niin olin kuitenkin ketterä kuin orava, ja
kiihtymykseni sai unhottamaan väsymykseni. Minä sieppasin lyijypäisen
ratsukepin Marielta ja lähestyin miestä.

"Varokaa itseänne, pikku mies!" huuti tyttö iloisesti -- kuitenkin
puolittain säälivästi, niin kuin minusta kuulusti. "Muuten tuo lihava
sika tappaa teidät!"

Vaan tällä kertaa ei minun vastustajani yhtynyt toisten nauruun. Minua
hämmästytti, että hän näytti epäröivältä, ja että hän ei ollut niin
halukas tulemaan piiriin, jonka hänen toverinsa muodostivat
ympärilleni. Vaan ennen kuin ehdin koetella hänen rohkeuttaan, laskeusi
käsi Olalleni. Mies-olento, joka äkkiä oli ilmestynyt siihen, minä en
tiedä mistä kummasta, sysäsi minut syrjään, voimakkaalla kädellä vaan
kuitenkin kohteliaasti.

"Jättäkää tämä minun toimekseni!" sanoi hän ja asettui aivan tyynesti
minun eteeni. "Elkää tahriko käsiänne koskemalla tuohon roistoon. Minun
juuri haluttaa saada jotakin tehdä, ja tämä tulee sopivaan aikaan. Minä
teen hänestä toukkain ruokaa ennen kuin nunnat tuolla luostarissa
ehtivät lausua 'Ave!'"

Hän oli jykevä mies, ei tavattoman suuri eikä tavattoman vahvakaan,
mustaverinen ja hyvin terävät piirteet. Hatustaan töyhtö oli katkennut,
vaan hattu oli kuitenkin hyvin mallikkaasti hänen päässään, ja hän
liikuskeli niin mahtavasti ja kilisteli kannuksiaan ja heilutteli
pitkää miekkaansa niin huolettomasti, ettei ollut ollenkaan ihme, jos
lähinnä seisovat joutuisasti vetäytyivätkin syrjään.

"Tule tänne!" huusi hän kiihkeästi muodostaen ympärilleen suuren aukon
heiluttaessaan yhä tuimemmin miekkaansa, ja hänen vasemmassa kädessään
välkkyi tikari. "Ken haluaa otella? Tahdotteko tulla yksittäin vai
kaikki yhdessä rysyssä? Miten vain mielenne tekee, teillä sen -- --" Ja
hän lopetti kehoituksensa kiroustulvalla, jonka syyti vastassaan
olevalle joukolle.

"Tämä riita ei teihin kuulu", sanoi paksu mies vihaisesti. Vaan hän ei
yrittänytkään vetämään miekkaansa, vaan sen sijaan vetäytyi takaisin.

"Kaikki riidat kuuluvat minuun, eikä mikään riita teihin! Niin se on se
asia", vastasi sankarimme terästäen sukkelaa vastaustaan tekemällä muka
hyökkäyksen lihavaa miestä kohden, joka taas hypähti takaisin.

Silloin syntyi äänekäs nauru, johon yhtyivät vastustajani toveritkin.
"Tuo lihava sika!" huuti tyttö ylhäältä. "Sylkekää sitä!" ja hän itse
sylki tätä entistä sankaria -- joka ei enään kopeillut.

"Leikkaanko hänestä pienen viipaleen sinulle, pieni herttaseni?" kysyi
leikkisä ystäväni ja teki suuren kiepauksen miekallaan vastustajansa
vapisevan selän ympärillä. "Oikein pienen herkkupalan?" lisäsi hän.

"Kiitos, ei haluta!" huuti tyttö naurunrähäkän lisääntyessä.

"Eikö pienen pientä hitustakaan? Minä lupaan että se on oikein murea ja
herkullinen pala."

"Uh, ei!" ja tyttö vielä kerran sylkäsi halveksivasti.

"Kuuletko? Neiti ei pidä sinusta vähintäkään", huuti kiduttaja. "Hän ei
pidä sinusta, mokompi gascognelainen sika!" Ja pistettyään taitavasti
tikarin kupeelleen, hän tarttui paksua miehenpalleroa korvasta ja
pyöräytti ympäri pari kertaa, jonka jälkeen potkasi niin, että mies
lensi hassusti ja aika vauhtia suuren vesisaavin yli pitkän matkan
päähän. Siellä se suupaltto nyt makasi, vuoroon voivotti vuoroon
kiroili, ja voittaja kehuvasti sanoi: "Nyt se on saanut tarpeekseen.
Jos joku toinen haluaa jatkaa hänen asiaansa, niin Blaise Buré on
puolestaan valmis. Jos ei, niin antakaa nyt riidan olla lopussa. Jonkun
pitää hankkia suojaa näiden herrain hevosille, ennen kuin ne
vilustuvat. Mitä minuun tulee", lisäsi hän, kääntyessään minuun ja
liioitetulla kohteliaisuudella ottaessaan lakin päästään, "niin olen
teidän armonne nöyrin palvelija, jota teidän tarvitsee vain käskeä."

Minä kiitin häntä puoleksi vilpittömästi puoleksi teeskennellyn
sydämmellisesti. Hänen takkinsa oli rikkinäinen ja hänen leveät
polvihousunsa, jotka ennen aikaan näyttivät olleen varsin kaunista
vaatetta, olivat tahraiset ja niistä melkein kokonaan puuttui pitsit.
Hän kerskui tavattomasti ja hänen otsalleen oli kirjoitettuna:
kuokkavieras. Vaan hän oli meille tehnyt suuren palveluksen, sillä Jean
nyt vastuksetta sai hevoset talliin. Ja sitä paitse aina pidetään
urhoollisesta miehestä, ja tämä mieshän oli urhoollinen, se täytyi
myöntää.

"Te tulette Orleansista", sanoi hän kunnioittavasti vaan sillä äänellä,
että hän pikemmin vastasi kuin kysyi.

"Niin, sieltä tulemme", vastasin minä vähän hämmästyen. "Näittekö
meidän tulevan?"

"En, vaan minä näen saappaistanne, hyvät herrat", vastasi hän. "Valkea
tomu pohjoisen, ruskea tomu etelän. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun,
herra Buré."

"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen.
Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.

"Te myöskin tulette Orleansista?" kysyin, kun olimme lähdössä sisälle.

"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo
päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti
silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi
pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle
tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.

Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan
niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä,
oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman
kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen,
hyräillessänsä:

    "Ce petit homme tant joli!
    Qui toujours cause et toujours rit,
    Qui toujours baire sa mignonne,
    Dieu gard' de mal ce petit homme!"

Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin
kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli
jotakin levotonta jännitystä.

"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään.
"Vai etelästäkö?"

"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä
herra."

"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani,
ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te
ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle
ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi
tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä
ennen kuin jatkoi puhettaan.

"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt
ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole
kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se,
että joudutatte illallistamme."

Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan
uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää,
"ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"

"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi.
Lopuksikin siis innostuin.

Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne
harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat
varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen
leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa.
Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää
vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena
oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä
huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa
katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin
toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista
suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de
Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan
hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat,
herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat
epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes
heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.

Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin,
että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut
vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi
huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat
pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion
esineenä samalla kun Guisein puolue häntä -- herttua Guisen luultuna
murhaajana -- vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja
ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden
joukossa.

Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä
suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me
olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme
kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina
suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka
hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo
mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä,
unhotin nälkänikin.

"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti
mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko.
Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."

"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli
kuninkaan suojeluskirja."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi
sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.

Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän.
Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin
rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja
lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat
kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä
ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun
asetuimme paikoillemme.

Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan
tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen
miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että
pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä.
Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat
häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa
olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä,
ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se
todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos
niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse
oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa,
niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme
rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta,
niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän -- ja Kitin,
Kit-raukan -- sitä huonommin.

Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä
paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän
puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän
ankaralla ja kopealla äänellä.

Me myönsimme. "Huomennako?" kysyi hän vielä.

"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen
sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun
huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme
melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin
katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani
kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.

Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että
toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin
arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen
vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan
seuraavat neljä tuhrittua sanaa:

      "Va chsser l'Idole."

Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen
tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua,
vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi
näyttääkään sitä Marielle.

"Te ette ymmärrä?" sanoi vieras pistäessään lipun taskuunsa.

"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme
kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen
ympärillään.

"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä
vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain
matkaanne. Vaan -- minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin
tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin
sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita
kerittäviksi!"

Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen,
kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja
sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali
Coligny on eilen haavoitettu?"

"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään,
jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se
on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa,
sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon
näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."

Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten
tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia
verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen
suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan.
Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi
vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista
toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.

Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä
tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta
ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti
kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa
arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus
vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista,
että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille
osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti
oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja
ymmärsimme, että hugenotti hän oli.

"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on
varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja
takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra,
Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat
sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä
mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en
kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän
tarkoitti.

"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun
minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi
arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin
herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin.
Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä
arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos
pääkaupungissa on melskettä, ja -- niin sanalla sanoen, minä mieluummin
haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."

"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme
puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"

"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi
hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin
opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä
tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille
molemmat."

Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia
ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi
meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin
häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"

"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.

"Niin."

"Minä tiedän -- --" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja
miettiväisenä tuijottaen maahan -- "minä tiedän, missä hän asui, ennen
kuin -- -- niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä
pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen
hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen
varrelta."

"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä
siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."

"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut
matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on
levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka
teidät opastaa perille."

Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin
ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta,
jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen
vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme
jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien
hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän.
Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa
tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme
päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko
punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät
selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea
torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään,
hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri
ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta
sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.

Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan
yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta,
joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla
kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen
kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän
hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin
silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot,
taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä -- tuiman näköisiä
olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka
seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät -- meitä
ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli
kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki
meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti
satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään
väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä.
Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat
sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja
lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja
naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.

Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon
liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi
karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan
samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen
ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo
ole hän?"

Minä katsoin pojan sormen suuntaan -- mikäli se oli mahdollista, sillä
hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä,
heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana -- ja minä katselin viimeistä
paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki,
jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai
oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis,
nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa
valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen.
Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän
oli minulle aivan outo.

"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis -- herra de Pavannes!"
huudahti Croisette.

"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko
edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"

"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka
ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.

Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme
satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan
hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan
Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi
meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin
tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa -- vaan se voi
riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä
Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi.
Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja
toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."

Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme
edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli
Louvre -- kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka
oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja
koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että
kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta
kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa
taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia.
Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä
laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään
sisälle, herra de Pavannesin luo.

Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa
voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme,
väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset
Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt
päässeet päämaaliimme. Hurraa!

Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo
olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan
seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen
huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de
Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun
taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen
mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.

"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin
ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt
olimme Pariisissa.

"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette
naurahtaen -- vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme
ääneti ja odotimme.

Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella -- ja luultavasti seura, jonka
olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin -- eiköhän
herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra
de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin
ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä,
kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira
käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme.
Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni
koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki
hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut
mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!

"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille -- enkä
koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve
tulleeksi Parisiin, herra Anne!"



NELJÄS LUKU.

Satimessa.


Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän
hymyili -- niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten
jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja
raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti
käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut
päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että
emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä
hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse
hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen
luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin
äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette
saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"

Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän
katsoi minua silmiin. "En minnekään -- vielä", vastasi hän hyvin
lempeästi, irroittaessaan kätensä.

"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja
katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana,
huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että
minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de
Platrièren varrella."

"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni.
"Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"

"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä
hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti.
"Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo
tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te
sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja
lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun!
Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo
tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun.
Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani.
Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata
kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla
varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"

Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa
nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen
hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.

"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä
sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon
teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja
peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole
siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos
tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"

Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani
roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa,
tehtävää, joka heille on mieluisa."

"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin
salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä,
sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni
häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja
sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin
tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"

Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät
vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli
kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja
minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin
häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai
liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai
tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle.
Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas.
"Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä
veljiini -- he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat
raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen
viskasin miekkani lattialle.

"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin
hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin
teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat
seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin
kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."

Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut
sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin
asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin
peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun
alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen
ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme
olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä
siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!

"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers
liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon
tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat,
kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään
tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä",
lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena
hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri
tänä yönä -- teillä todella on erinomainen onni -- jotta saadaan
poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä
muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista,
huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette
joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee",
jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani
antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin -- neiti
serkullenne, ymmärrättehän."

Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän
kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa
täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi
käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani.
Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen -- ja myöhäisen katumuksen.
Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen
silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken
aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.

Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle,
"Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä
toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä
valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen -- minulla on tänä iltana
muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia -- vaan
illallista ette voi moittia."

Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen
näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme
hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen
ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen,
mitä hänestä tiesimme.

Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla,
ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja
kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia
astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli
sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko
huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa
muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän
toisessa päässä.

Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he
eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.

"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin
kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan
tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin
isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka
ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät
ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.

"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä -- ja
epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat?
Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"

Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti.
"Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan
tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette
ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa -- minulla", lisäsi hän
halveksivasti katsoen pappia.

Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni
vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet
meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun
Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin.
"Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko
jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.

Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi.
Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän
katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka
suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä
hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle,
"nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen
päähän pöytää."

Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin
taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin
palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan,
jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka
oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin
kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt
askeltakaan.

Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän
alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua,
että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa
päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä
sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen
jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.

Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi
hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei
näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan
siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne,
vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin
oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja
minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo
uskotella minulle, että olisi muita!"

"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.

"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame
huolettomasti -- tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta,
Catharina Mediciä.

"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.

"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers,
töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei,
veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte
päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani
-- ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla
meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" -- ja
vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät -- "että minä en
suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei
vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee,
niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"

Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei
puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet
ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli
yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä
ymmärrät?"

Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa -- pappi ei näyttänyt
meistä vähintäkään välittävän -- ja seurasimme palvelijaa. Ja
matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme,
että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia,
ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten
kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme
muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki
merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti
isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä
oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö.
Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin
varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.

Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä
kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa
sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä
en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa
Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen,
niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä
ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän
kummankin palata takaisin.

Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja
tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun
piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli
kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi,
vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin
sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi
näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä
pysähdyin ovelle kuin naulattu.

Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi.
Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin
rukoillen.

"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven
luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa
hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin
sillä surmaatte hänetkin!"

Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli
halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu -- ja varsinkin naisen
sydän", sanoi hän.

"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti -- eikä ollut
papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä!
Te ette tunne häntä!"

Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman
välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä
olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen!
Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä -- jos Jumalaa on, ja
sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! -- minä pidän sanani!
Menkää!"

Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi
Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa
olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin
tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.

Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en
ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka
synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli
mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan
katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme
sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille.
Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä
oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle,
maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella
ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua.
Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän
oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin
unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana --
ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten
vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin
eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme -- hän ei ollut
nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.

En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen
näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset
puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä
kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini
innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas
todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko
hereillä!"

"Mika nyt on?" sanoin, nousten istumaan.

"Marie", alkoi hän, "on -- --"

Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan
toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka
oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli
avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan -- sillä
akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla -- ja katseli ulos. Minä
katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?"
kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran
johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.

"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä
akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."

Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun
silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä
yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan
alla oli kuilu -- kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli
niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut
varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas",
vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista
jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän
talostamme vastapäätä olevaan taloon -- molempien tukena, niin kuin
siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä
-- hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä
ainoastaan alemmaisen pään -- erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.

Minä pudistin päätä.

"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa
ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.

"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen
köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.

"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt -- niin
kuin tavallisestikin -- tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut
mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin
häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.

"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi
riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat
kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi
nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat
sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani
varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa
meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette.
"Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti
rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.

"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa
tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea
itsensä."

Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin
päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli
menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan
muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie
tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni
parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.

Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin
hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun
vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin --
vähän vapisten -- akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan
torninkello löi jo kaksitoista.

Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja
riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon
vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta
kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka
ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie
vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.

"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani
akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan
huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän
välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette -- pojat, minä
äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä
tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"

Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin
hillityn nyyhkytyksen tapaista.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka
olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä
kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan,
että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen
vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin
hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin
hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten
asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki
hyvin. Hyvin siihen saakka!

Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein
siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä
nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän
Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin
synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä,
kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka
monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä
häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia
mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla
ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä
en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria,
lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti
kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia -- josta taivaalle kiitos
-- tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja
murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen
pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut
mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että
päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.

Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme
voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus.
Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet
johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua -- siinä oli jotakin enemmän kuin
yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni
Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen
merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien
aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä,
kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat
rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui
vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen
linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin
vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi.
Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana
kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli
täynnä aavekuvia.

Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani
synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette
tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän
lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä
ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja
sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys
siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin
Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan
valmistumiseensa.

Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä
huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan
akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän
oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli
mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän
sen pois. Viisas poika se Marie!

"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi
aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"

Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi
levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon
seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä
rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen
puhaltaessa sivulta -- niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla,
kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli
jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan
hieno verho oli edessä, vaan -- voi päiviämme -- se oli kolmella
vaakasuoralla rautakangella varustettu -- paksuilla rautakangeilla.

Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja
minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan
kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän
ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä
nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella
vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai
viipyä siellä alhaalla niin kauan.

Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea,
joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi
kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita
näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin
epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa
rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka
haluaisimmekin.

Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen
asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt
seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä.
Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin --
minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin
kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin
huoneeseen.

Siellä oli ainoastaan yksi ihminen -- nainen, joka liikkui edestakaisin
täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli
ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me
olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot
ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti
köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä
ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin
jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän
käänsi kasvonsa meihin -- tavattoman kauniit kasvot -- niin minä heti
näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja
laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan -- kun hän jyrisytti
lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden
luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi
vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka
talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?

"Rouva!" sanoin hiljaa herättääkseni hänen huomiotansa. "Rouva!"

Hän vavahti kovasti ja katseli ympärilleen joka taholle voimatta
ymmärtää, mistä ääni tuli. Sitten hän tuli akkunan luo ja kauhistuneena
veti verhon syrjään rajulla liikkeellä.

Katseemme kohtasivat toisiaan. Jos hän rupeaa huutamaan ja herättää
koko talon! Miten meidän silloin kävisi! "Rouva", sanoin uudelleen ja
koetin häntä tyynnyttää tekemällä ääneni niin lempeäksi kuin
mahdollista, "me pyydämme teiltä apua! Jollette meitä auta, niin olemme
hukassa."

"Teitä auttaa?;Ketä te olette?" huusi hän ja tuijotti hurjasti meihin.
Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi itsekseen: "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitähän minulle lopuksikin tulee?"

"Me olemme olleet vankeina vastapäätä olevassa talossa", ehätin
selittämään. "Ja me olemme sieltä paenneet. Me emme nyt voi palata
takaisin, vaikka haluaisimmekin. Jos te ette laske meitä huoneeseenne
ja anna meille suojaa..."

"Niin pudota räiskähdämme katuun", lisäsi Marie aivan tyyneesti --
vieläpä hiukan leikillisestikin.

"Teitä laskea sisään?" vastasi hän ja peräytyi. "Se on aivan
mahdotonta."

Hän muistutti serkkuamme, sillä niin kuin Kitikin oli tämäkin nainen
valkoverinen ja mustatukkainen. Tukkansa hän oli sitonut jonkunlaiseksi
kruunuksi, joka nyt oli joutunut epäjärjestykseen. Vaan vaikka hän
olikin vielä kaunis, niin oli hän kuitenkin vanhempi kuin Kit eikä niin
viehättävä. Minä, luottaen hänen jalouteensa, lausuin suoraan
epätoivoni. "Rouva", sanoin rukoilevasti. "Me olemme poikasia.
Croisette! Tule tänne!" Ja minä vetäysin syrjään niin paljo kuin
mahdollista, tehdäkseni tilaa hänelle. "Katsokaa rouva", sanoin
viekkaasti, "ettekö sääli kolmea poikaraukkaa?"

Croisetten lapselliset kasvot ja hänen kaunis tukkansa kiinnittivät
naisen huomion puoleensa, niin kuin olin toivonutkin. Hänen muotonsa
muuttui lempeämmäksi ja hän lausui itsekseen: "Poikaraukkoja!"

Minä käytin hyväksi suotuisaa tilaisuutta. "Me pyydämme vain päästä
teidän huoneenne läpi", sanoin minä innokkaasti. Jumalan nimessä! Miten
paljo oli vaan kysymyksessä. Miten meidän kävisikään, jos hän
kieltäisi? "Me olemme huutavassa hukassa", sanoin kiihkeästi. "Te
myöskin olette arveluttavassa asemassa, arvaan minä. Me autamme teitä,
jos te ensiksi autatte meitä. Me olemme tosin poikia, vaan me voimme
tapella puolestanne."

"Keneen minä uskaltaisin luottaa?" huudahti hän vavisten. "Vaan Jumala
varjelkoon minua kieltämästä apuani, kun minä itse olen avun
tarpeessa", sanoi hän katsoen Croisettea. "Tulkaa sisään, jos niin
haluatte."

Minä lausuin kiitoksia ja olin jo pujottanut pääni kankien väliin --
ajattelematta vaaraa, että en ehkä voisi saada sitä enään takaisin --
ennen kuin hän vielä oli lopettanut lauseensa. Vaan sisään tulla oli
helpompi sanoa kuin tehdä. Vihdoin pääsi Croisette läpi, ja kaikin
voimin ponnisteltuamme me toisetkin pääsimme lopuksi. Vaan ainoastaan
pakko ja kauhea kuilu allamme antoi meille voimia kestämään niin
tuskallisen kidutuksen. Kun minä viimeinkin seisoin lattialla, niin
olin kuin riepu. Ja päälle päätteeksi siinä naisen edessä.

Vaan miten onnelliselta minusta tuntui sittenkin! Mitähän nyt Bezers
sanoo! Hän oli meitä sanonut pojiksi, ja poikia olimmekin. Vaan hän nyt
sai nähdä, että me voimme hänen aikeensa estää. Nyt oli tuskin enemmän
kuin joku puolituntia kulunut sydän-yöstä. Me voimme vielä päästä
hyvällä aikaa. Minä oikeilin ruumistani ja kuleksin edestakaisin ylen
iloisena, vaan huomasin, että emäntämme oli vetäytynyt ovelle, jossa
hän seisoi puolittain peloissaan ja katseli meitä arkaillen.

Minä menin hänen luoksensa Ja tein kumarruksen parhaan taitoni mukaan
-- ikävä kyllä minulla ei ollut miekkaa. "Rouva", sanoin minä, "minä
olen herra Anne de Caylus, ja nämät ovat minun veljiäni. Ja me olemme
palvelukseksenne."

"Ja minä", vastasi hän ja hymyili -- "minä en tiedä minkä vuoksi -- minä
olen rouva de Pavannes, ja otan kiitollisuudella vastaan tarjotun
palveluksenne."

"De Pavannes?" huudahdin minä hämmästyneenä ja ilahtuneena samalla
kertaa. Madame de Pavannes! Hän varmaan siis on jotenkin sukua
Louisille. Hän varmaan voi sanoa meille, missä Louis asuu, ja siten
auttaa yritystämme. Eipä parempaa sattumusta! "Te tunnette siis herra
Louis de Pavannesin?" jatkoin innostuneena.

"Tunnen hyvinkin", vastasi hän tällä kertaa tavattoman viehkeästi
hymyillen. "Minä tunnen hänet hyvinkin. Hän on mieheni."



VIIDES LUKU.

Pappi ja nainen.


"Hän on minun mieheni!"

Tämän selityksen hän teki niin viattomalla äänellä kuin koskaan kukaan
voi, vaan en koskaan muista kuulleni sanoja, jotka olisivat mieleni
saaneet enemmän tuperruksiin. Ei yksikään meistä vastannut sanaakaan
eikä jäsentä väräyttänyt. Me vain tuijotimme häneen, sillä me
tarvitsimme aikaa ymmärtääksemme nämät hämmästyttävät sanat, ja sitten
vielä enemmän aikaa miettiäksemme, mitä ne meihin nähden merkitsivät.

Louis de Pavannesin vaimo! Louis de Pavannes naimisissa! Jos tämä oli
totta -- ja kun me katsoimme naista silmiin, niin emme voineet epäillä,
ettei hän ainakin itse luullut puhuvansa totta -- niin merkitsi se,
että meidät oli petetty oikein perinpohjin, että me olimme tehneet
tämän pitkän matkan ja antautuneet vaaraan kurjan miehen takia. Se
merkitsi, että Louis de Pavannes, joka oli meidän ihailumme esine, oli
katalin konna. Hän oli kevytmielisesti pitänyt neiti de Caylusin
sydäntä leikkikalunaan. Ja me, koettamalla estää Bezersin aikeita,
ponnistelimme pelastaaksemme konnan saamasta ansaitun palkkansa.
Kaikkea tätä se merkitsi, heti kun olimme saaneet asiaa ajatelluksi
hiukankaan.

"Rouva", sanoi Croisette vakavasti niin pitkän äänettömyyden jälestä,
että rouvan kasvoilta katosi hymy ja hän näytti pelästyneen
kummallisesta katseestamme. "Miehenne on ollut jonkun aikaa poissa
luotanne? Hän palasi luoksenne joku pari viikkoa sitten?"

"Aivan niin", vastasi hän vilpittömästi, ja viimeinenkin toivomme oli
mennyttä. "Hän tuli kotia, ja eilen viimeksi -- eilen viimeksi", jatkoi
hän ja puristi käsiään, "olimme vielä niin onnellisia."

"Entä nyt, rouva?"

Hän katsoi minua, vaan ei näyttänyt ymmärtävän. "Minä tarkoitan",
ehätin selittämään, "että me emme ymmärrä, miten te nyt olette täällä?
Ja vankina." Itse asiassa tarkoitin, että hänen kertomuksestaan
saisimme jotakin selvyyttä itsellemme.

"En itsekään tiedä", vastasi hän. "Eilen jälkeenpuolisten olin vieraana
abbedissan luona Ursulinesluostarissa."

"Anteeksi rouva", sanoi Croisette, "vaan ettekö te kuulu uuteen uskoon?
Ettekö ole hugenotti?"

"Olen", vastasi hän innokkaasti. "Vaan abbedissa ja minä olimme hyviä
ystäviä, eikä hän ole ollenkaan kiihkoilija. Ei vähintäkään. Ja aina
kun olen Parisissa, käyn hänen luonaan kerran viikossa. Kun eilen
lahdin hänen luotaan, niin pyysi hän minua käymään täällä hänen
asiallaan."

"Te siis tunnette tämän talon?" kysyin häneltä.

"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo.
Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne
toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa
kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän
huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi
ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli
asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari
ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että
se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."

Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa
tekemään päätelmiä -- tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä --
tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin
maltittomana.

"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä
näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei
muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä
tänne muutamiksi tunneiksi -- korkeintaan pariksi päivää. Teille ei
tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä,
niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja
turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä
vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä
uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi
minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi
mitä, ja peläten kaikkea."

"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi
sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä
onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna
oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä
portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme
kotianne. Missä miehenne asuu?"

"Rue de Saint Merry, kirkon luona. Meillä on talo siellä."

"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin
levoton poissaolostanne?"

"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa -- hänellä ei näyttänyt
olevan vähintäkään epäilystä miehestään -- sai minut hammasta puremaan
raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa!
Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä
Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan
kivi meille vastalahjaksi?

Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani
heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki
merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä,
Croisette, luulet?"

Minä aivan hyvin tiesin millainen vastaus häneltä tulee.

"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta
uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen
vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan,
niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin
tai... Kirous hänelle!"

"Ei ole mitään hyötyä kirouksen huutamisesta hänelle", sanoin minä
vakavasti. "Meidän täytyy tehdä jotakin enemmän. Ja kuitenkin -- me
olemme luvanneet Kitille pelastaa hänet, ja meidän pitää täyttää
lupauksemme. Meidän pitää pelastaa hänet ainakin Bezersin käsistä."

Marie murisi.

Vaan Croisette innolla yhtyi minun mielipiteeseeni. "Pelastaa Bezersin
käsistä?" huudahti hän kasvot liekehtien. "Niin! Se on meidän tehtävä!
Vaan sitten panemme arpaa kuka meistä saa tapella hänen kanssaan ja
tappaa hänet."

Minä katseella hillitsin hänen intoaan. "Me tappelemme hänen kanssaan
järjestyksessä, kunnes joku meistä saa hänet hengiltä", sanoin. "Siinä
olet oikeassa. Vaan sinun vuorosi tulee viimeksi. Eikä meidän tarvitse
arpaa heittää, sillä tiedämmehän muutenkin kuka meistä on vanhin."

Minä käännyin hänestä -- nolattuani hänet oikein -- ja rupesin
katselemaan asetta, jolla voisimme murtaa oven. Silloin Croisette
kohotti kätensä herättääkseen minun huomiotani. Me kuuntelimme ja
katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Akkunasta kuului selvästi ääniä. "He
ovat huomanneet pakomme", sanoin rohkeuteni masentuessa.

Onneksi olimme olleet niin varovia, että olimme akkunan peittäneet
tarkasti verholla. Bezersin miehet sen vuoksi akkunastaan voivat
ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä tämän akkunan, kun se on heikosti
valaistu. Vaan tietysti he voivat arvata, mitä tietä me olimme menneet,
ja kiiruhtavat estämään pakomatkaamme. Minä silmänräpäyksen ajan
katselin ovea, puolittain päättäen murtaa sen ja koettaen raivautua
kadulle ennen kuin Bezersin miehet tointuvat hämmästyksestään ja
ehtivät alas. Vaan sitten minä katsahdin rouvaan. Miten voisimme hänen
turvallisuudestaan pitää huolta taistelun aikana? Miettiessämme meni
suotuisa tilaisuus meiltä. Me kuulimme ääniä alhaalta ja raskaita
askelia portaista.

Me olimme kahden tulen välissä. Neuvottomana katselin huoneesta jotakin
parempaa asetta. Minulla ei ollut kuin tikarini. Vaan ei löytynyt
mitään kelvollista. "Mitä aijotte tehdä?" sanoi rouva de Pavannes, joka
kalpeana ja vavisten seisoi lieden luona ja katsoi meitä, vuoroon
kutakin. Ennen kuin ehdin vastata, tarttui Croisette minua käsivarteen
ja viittasi suurta sänkyä verhoineen. "Jos he huomaavat meidät täällä",
sanoi hän, "ennen kuin ovat päässeet kokonaan sisään, niin he nostavat
melun. Piiloudutaan tuonne. Kun he ovat päässeet kokonaan sisään, niin
sitte -- sinä ymmärrät?"

Hän asetti käden tikarilleen. Pojan kasvojen jänteet pinnistyivät. Minä
ymmärsin. "Rouva de Pavannes", sanoin minä kiireesti, "te ette ilmaise
meitä?"

Hän pudisti päätään. Veret kasvoilleen palasivat ja hehku silmiinsä.
Hän oli todellinen nainen. Hän unhotti koko oman vaaransa, kun tunsi
voivansa muita suojella.

Askeleet kuuluivat nyt ylimmiltä portailta, ja avainta pantiin lukkoon,
joka siitä vinkui. Vaan avain onneksi ei sopinut oikein ja ennen kuin
lukkoa kierrettiin, olimme me veljekset hypänneet sänkyyn ja
kyyristyneet riviin päänalustan puoleen, jossa me parahiksi saimme sen
verran suojaa, ettei meitä huomattu oven suusta.

Minä olin laitimmaisena, ja muutamasta raosta minä sovin näkemään mitä
tapahtui. Sisään astui kolme henkilöä, ja ovi sulettiin heidän
jälkeensä. Kolmesta henkilöstä oli yksi nainen! Sydämeni, joka oli
ollut kurkussa, palautui taas paikoilleen, sillä tulleiden joukossa ei
ollut vidame. Minä taas hengitin vapaasti, vaan iloani en voinut
toisille ilmoittaa, ettei olisi meitä huomattu. Ensimmäisenä astui
huoneeseen nainen, puettuna suureen kaapuun, jonka päähine oli
kasvoille nostettu. Rouva de Pavannes loi häneen epäilevän silmäyksen,
jonka jälkeen hän syöksyi hänen syliinsä ja nyyhkien huusi: "Oo, Diane!
Diane!"

"Raukkani", sanoi vasta tullut, hellästi hyväillessään toisen tukkaa ja
taputtaen hartioille. "Nyt olet turvassa."

"Te olette tulleet minua noutamaan täältä?"

"Niinpä hyvinkin!" vastasi Diane iloisesti ja hyväili häntä. "Me olemme
tulleet noutamaan sinua miehesi luo. Hän on sinua etsinyt kaikkialta.
Hän on ihan hurjana epätoivosta."

"Louis raukka!" huudahti onneton rouva.

"Niin, Louis raukka!" vastasi pelastaja. "Vaan sinä saat pian nähdä
hänet. Vasta puoliyön aikana saimme tietää, missä sinä olet. Siitä saat
kiittää tätä koadjutoria. Hän minulle siitä ilmoitti ja lähti minun
kanssani noutamaan sinua."

"Ja taas yhdistämään sisarukset", sanoi pappi lähestyen heitä. Se oli
sama pappi, jonka pari tuntia sitten olin nähnyt Bezersin luona, ja
joka minusta oli tuntunut niin vastenmieliseltä. Minä vihasin hänen
valkoista naamaansa. Vaikka hän oli tullut hyvässä tarkoituksessa, niin
en voinut kärsiä hänen ohuita huuliaan, hänen teeskenneltyä nöyryyttään
ja viekkaita silmiään. "Minulla ei moneen päivään ole ollut näin
suloista tehtävää", sanoi hän koettaen näyttäytyä rakastettavalta.

Vaan rouva de Pavannesilla näytti olevan sama tunne hänestä kuin
minullakin, sillä papin äänen kuultuaan hän vavahti, irtautui sisarensa
syleilystä ja peräytyi pari askelta. Hän kumarsi kuitenkin päällään
kiitokseksi siitä, mitä pappi oli sanonut. Vaan muuten hänen
liikkeissään ei ilmennyt isosti kiitollisuutta ja vielä vähemmän
lämpöä. Minä katselin hänen sisarensa kasvoja -- tavattoman kauniita
kasvoja ja kirkkaampia silmiä, sievempää suuta ja kauniimpaa
kastanjanruskeaa tukkaa en ollut koskaan nähnyt. Kitikin olisi hänen
rinnallaan näyttänyt hyvin vähäpätöiseltä. Mutta näille kasvoille näin
tulevan hyvin ankaran ilmeen. Siitä ei ollut kuin silmänräpäys kun nämä
molemmat sisarukset olivat olleet sylitysten. Nyt he seisoivat erillään
ja jotensakin kylminä ja pettyneinä. Papin varjo oli levinnyt heidän
ylitsensä -- oli tullut heidän välilleen.

Nyt astui kolmas henkilö esiin. Tähän saakka hän oli seisonut aivan
ääneti ovensuussa; hän oli huononpuoleisessa puvussa, jonkun
kuudenkymmenen vuoden vanha ja harmajahapsinen. Hän näytti olevan
hämillään ja hätäyksissään, ja minä arvelin hänen olevan Mirepoix --
niin kuin myöhemmin saimme tietääkin.

"Minä olen varma", sanoi hän vapisevalla ja pelon sekaisella äänellä,
"että teidän armonne katuu lähteneensä täältä. Teille täällä ei
tapahtuisi mitään pahaa. Rouva d'O ei tiedä, mitä hän tekee, muuten hän
ei tahtoisi viedä teitä täältä. Hän ei todella tiedä, mitä hän tekee!"
toisti vanhus vakavasti.

"Rouva d'O!" huuti kaunis Diane vihastuneena, ja ruskeista silmistään
säihkyi tuli. "Miten te uskallatte lausua minun nimeni -- sellainen
kuin te? Kurja!"

"Niin, katala", toisti pappi verkalleen, ojentaessaan pitkän hienon
kätensä, jonka pani, kuin petolintu kyntensä, kauppiaan hartioille,
jotka kyyristyivät sen painosta. "Miten uskallatte te sekaantua
aatelisten asioihin? Asioihin, jotka eivät teihin kuulu? Varokaa,
Mirepoix! Minä näen onnettomuuksien väikkyvän tämän talon yli. Suurten
onnettomuuksien!"

Mies raukka näytti vapisevan tästä uhkauksesta. Hän kalpeni. Huulensa
tärisivät. Papin katse näytti hänen velhonneen.

"Minä olen kirkon uskollinen suosija", mutisi hän, vaan hänen äänensä
tutisi, niin että sanansa töin tuskin kuuluivat. "Minä olen siitä
tunnettu! Koko Parisissa ei tunneta uskollisempaa kirkon jäsentä, herra
koadjutori."

"Ihmiset tutaan heidän teoistaan!" sanoi pappi. "Nyt", jatkoi hän
kohottaessaan äkkiä äänensä ja nostaessaan kätensä innostuneena, "nyt
on aika käsissä! Ja nyt on pelastuksen päivä tullut! Voi, Mirepoix, voi
uskonsa hylkääjää, ja voi sitä, joka tänä yönä laskee kätensä auran
kurkeen ja katsoo taaksensa!"

Kauppamies luhistui kokoon papin uhkauksista, ja rouva de Pavannes
katsoi vuoroon kumpaakin, aivan kuin hänen vastenmielisyytensä pappia
kohtaan olisi ollut niin suuri, että hän kuullessaan heidän kiistansa,
olisi antanut Mirepoixille anteeksi pahantekonsa. "Mirepoix sanoi, että
hän voi selittää asian", sanoi rouva epäröivästi.

Pappi kiinnitti uhkaavan katseen Mirepoixiin. "Mirepoix", sanoi hän
tuimasti, "ei voi mitään selittää! Ei kerrassaan mitään. Uhallakaan hän
ei voi selittää kerrassaan mitään!"

Ja Mirepoix pysyi ääneti. "Ja", jatkoi pappi päättävästi ja kääntyi
naisen puoleen, jonka kanssa oli tullut, "teidän sisarenne täytyy nyt
lähteä. Meillä ei ole aikaa tuhlata."

"Vaan mitä -- mitä tämä merkitsee?" sanoi rouva de Pavannes, aivan kuin
olisi epäillyt. "Onko siis vielä joku vaara uhkaamassa?"

"Vaara!" huudahti pappi, ja hänen rintansa näytti paisuvan ja innostus,
jonka äsken oli huomannut hänen äänessään ja käytöksessään, taas
kohosi. "Minä asetun palvelukseksenne, rouva, ja kaikki vaara katoaa.
Minä olen kuin itse Jumala tänä yönä, jolla on valta elämän ja kuoleman
yli. Te ette minua ymmärrä? No hyvä, te pian saatte nähdä. Vaan te nyt
olette valmis, näen minä. Lähtekäämme. Syrjään, roisto!" murisi hän ja
lähestyi ovea.

Vaan Mirepoix, joka oli asettunut selin oveen, ei suureksi
hämmästyksekseni syrjäytynytkään. Hänen leveä, porvarillinen muotonsa
oli kalpea, vaan minä näin siinä kuitenkin päättäväisyyttä. Ja niin
kummalliselta kuin kuuluukin -- sillä minähän tiesin, että hän teki
väärin tahtoessaan pidättää rouva de Pavannesta vankina -- minä tunsin
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Vaikka hän oli sivistymätön
rihkamakauppias, tämä Pavannesin kätyri, niin minä tunsin
myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun hän päättävästi sanoi:

"Rouva de Pavannes ei mene!"

"Minä sanon, että hän menee!" karjui pappi, joka nyt oli kadottanut
kaiken hillitsemiskykynsä. "Kurja hupsu! Sinä et tiedä mitä sinä teet!"
Lausuessaan nämät sanat, hän teki sukkelan hyökkäysliikkeen,
hämmästytti toisen, tarttui hänen käsivarteensa, ja sysäsi hänet
sellaisella voimalla huoneelle, että minä en sellaista voimaa olisi
luullut olevan hänen laihassa ruumiissaan. "Hupsu!" elämöi hän ja
pudisti ilkeällä voitonriemulla koukkuisia sormiaan hänen edessään. "Ei
ole koko Parisissa ketään -- kuuletko sinä, ei ketään, ei miestä eikä
naista -- joka voisi estää minun aikeitani tänä yönä!"

"Vai niin. Niinkö todellakin?"

Sanat ja tympeä ääni ei ollut Mirepoixin. Ääni tuli oven suusta. Pappi
pyörähti ympäri, aivan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Minä tartuin
Croisetteen, ja luovuin yrityksestäni kovaäänisen keskustelun aikana
vähän ojentaa turtunutta jalkaani. Puhuja oli Bezers. Tavallinen
uhkamielinen hymy huulillaan hän seisoi ovella, jonka suurella
ruumiillaan täytti kynnyksestä kamanaan. Kaikki, niin puhujat kuin me
kuuntelijat, olimme olleet niin kiintyneet sananvaihtoon, että emme
olleet kuulleet hänen tuloaan. Hänellä yhä oli yllään musta
hopeakirjailtu pukunsa, vaan sen päällä nyt oli tumma ratsuvaippa, joka
peitti hänet niin, että juuri näimme hänen välkkyvät aseensa. Hänellä
oli pitkävartiset ratsusaappaat ja ratsukintaat aivan kuin hän olisi
ollut matkalle lähdössä.

"Niinkö todellakin?" toisti hän ivallisesti, jolloin hänen terävä
katseensa kulki toisesta henkilöstä toiseen ja sitten yli koko huoneen.
"Vai niin, että koko Parisissa ei ole yhtään, joka tänä yönä voisi
estää teidän aikeitanne? Oletteko, hyvä koadjutori, ottaneet
huomioonne, miten suuri joukko ihmisiä on Parisissa! Minua todella
hyvin huvittaisi -- ja niin kuin luulen myöskin näitä naisia, joilta
minä pyydän anteeksi yhtäkkisen tuloni -- huvittaisi nähdä teitä
kokeessa, nähdä teitä vastustamassa -- sanokaamme esim. Anjoun
herttuaa. Tai herra de Guisea, suurta miestämme. Tai amiraalia.
Silmästä silmään katsomassa amiraalia."

Raivo ja pelko taistelivat papin kasvoilla. "Miten olette tullut tänne,
ja mitä tahdotte?" Jos hänen katseensa ja äänensä olisivat voineet
tappaa, niin me kolme, jotka vapisimme heikon suojamme takana, olisimme
tässä silmänräpäyksessä vapautuneet vihollisestamme.

"Minä olen tullut hakemaan niitä nuoria lintuja, joitten kaulaa te
olisitte halunnut venyttää, ystäväni!" vastasi Bezers. "He ovat
kadonneet. Niin. Ja lintuja heidän täytyy olla, sillä jos he eivät ole
tulleet tähän huoneeseen tuosta akkunasta, niin ovat he lentäneet
tiehensä."

"Eivät he ole tulleet tämän kautta", selitti pappi tuimasti innolla
haluten päästä hänestä -- ja minä siunasin häntä sanojensa vuoksi.
"Minä olen ollut täällä siitä saakka kuin teidän luotanne lähdin."

Vaan vidame ei ollut mies, joka luotti vain toisen ilmoitukseen.
"Kiitoksia paljon, vaan minusta on parasta itse tarkastella", vastasi
hän kylmästi. "Rouva", jatkoi hän kääntyen rouva de Pavannesiin
mennessään tämän ohi, "suokaa anteeksi."

Hän ei katsonut rouvaan eikä huomannut hänen mielenliikutustaan, ja se
olikin hyvä, sillä siinä tapauksessa hän olisi arvannut olomme. Ja
onneksi toisetkaan eivät epäilleet hänen tietävän meistä enempää kuin
he itsekään. Bezers kulki verkalleen yli huoneen akkunan luo toisten
seuratessa häntä malttamattomin katsein. Hän veti syrjään verhot,
koetteli tarkoin jokaista rautakankea ja tarkasteli akknna-aukkoa.
Häneltä pääsi kirous ja kummastuksen huudahdus. Rautakanget olivat
lujat ja taipumattomat, eikä hänen mieleensä juolahtanut, että me
olisimme voineet ryömiä välitse, sillä ne olivat niin lähekkäin.

Kun hän kääntyi takaisin, niin hän loi sattumalta silmäyksen sänkyyn
-- ja epäili. Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka oli ottanut
lähtiessään tarkastamaan akkunaa, ja se esti hänet näkemästä ulommaksi.
Hän ei erottanut meitä. Kolme kyyristynyttä olentoa, heidän
lumivalkoiset kasvonsa ja säikähtyneet silmänsä, jotka tuijottivat
verhojen takaa -- kaikki jäi häneltä huomaamatta. Hurjasti sykkivien
sydämiemme ääni ei kuulunut hänen korviinsa. Ja se oli hänen onnensa.
Sillä jos hän olisi tullut sängyn luo, niin me epäilemättä olisimme
tappaneet hänet. Ainakin olisimme koettaneet. Veri syöksyi päähäni ja
minä näin hänet aivan kuin verhon takaa. Minä en selvään nähnyt muuta
kuin tumman pilkun hänen vaipallaan lähellä solkea, johon aijoin iskeä,
tuuman yläpuolelle solisluun. Minä en olisi iskussani hairahtunut. Vaan
synkistyvin kasvoin hän kääntyi pois aavistamatta vaaraa, joka häntä
oli uhannut. Hän meni toisten luo ovelle.



KUUDES LUKU.

Rouvan säikähdys.


Ja me taas hengitimme. Tuskallinen jännitys, johon Bezersin läheisyys
oli meidät saattanut, meni ohi. Vaan yö meistä tuntui jo niin pitkältä
kuin seitsemän yötä. Koko elämänikä kokemuksia, kerrassaan
ijankaikkisuus seikkailuja erotti meidät -- tässä verhojen takana
vavisten maatessamme -- Caylusista ja sen elämästä. Parisi oli
salaisempi kuin olimme luulleetkaan. Kaikki ja jokainen muutti muotoaan
joka silmänräpäys. Me olimme tulleet pelastamaan Pavannesin henkeä oman
henkemme uhalla, me huomaamme hänen olevaa konnan! Tuossa oli Mirepoix,
joka näytti olevan uskoton roisto, salaliittolainen naista vastaan, ja
me tunsimme häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Pappi oli tullut tekemään
laupeuden ja pelastuksen työtä, meistä hänen äänensä oli inhoittava,
meitä hän kauhistutti tietämättämme minkä vuoksi, ja me luimme mustan
salaisuuden, synkän uhkauksen joka sanassa, jonka hän lausui. Hän oli
kummallisin arvoitus heistä kaikista. Minkä vuoksi häntä pelkäsimme?
Minkä vuoksi rouva de Pavannes, joka nähtävästi tunsi hänet jo
ennestään, säikähti hänen kätensä kosketusta? Minkä vuoksi hänen
varjonsa laskeusi hänen ja hänen sisarensa välille ja teki
heistä toisilleen niin vieraat, että rouva de Pavannes samassa
silmänräpäyksessä kun hän näki hänet sisarensa rinnalla, unohutti, että
tämä sisar oli tullut pelastamaan hänet, ja katseli häntä epäillen ja
tuskalla; vieläpä vastenmielisyydellä?

"Ne eivät ole täällä", sanoi Bezers laskiessaan kynttilän lieden
reunamalle ja katsoi hämmästyksissään huoneessa olijoita. Hän
nähtävästikin oli ollut niin kiintynyt etsimäänsä, ettei ollut ennen
huomannut heitä. "Se on varma, ja sen vuoksi minulla on sen vähemmän
aikaa", jatkoi hän. "Vaan ennen kuin lähden täältä, haluaisin
mielelläni tietää -- niin tosiaankin hyvä koadjutori -- mitä te täällä
teette? Mirepoix -- hänhän on kunnon mies. Minä en olisi uskonut
tapaavani teitä täällä hänen talossaan. Ja kaksi naista? Kaksi!
Koadjutori! -- Ahaa! Rouva d'O, luulen minä? Hyvä rouva", jatkoi hän
omituisella äänellä ja kääntyi hänen puoleensa, "elkää niin säikähtäkö
nimeänne! Ei mikään naamari voisi peittää teidän silmäinne loistoa eikä
huulienne purppuraa. Minä olisin heti tuntenut teidät, jos ennemmin
olisin katsonut. Ja teidän seuranne? Ahaa!"

Hän keskeytti ja vihelsi hiljaa. Oli selvää, että hän tunsi rouva de
Pavannesin ja hämmästyi tavatessaan hänet täällä. Pappikin näytti
arvelevan, että tässä oli selitys tarpeeseen.

"Rouva de Pavannes", sanoi hän kuivalla, salaavalla äänen painolla,
"houkuteltiin tänne eilen ja tuo mies on hänet pidättänyt vastoin hänen
tahtoaan, ja siitä hän saa vastata. Rouva d'O sai tästä tiedon ja pyysi
minua mukaansa vapauttamaan hänen sisartaan."

"Ja viemään hänen miehensä luo?"

"Aivan niin! Miksikäs ei?"

"Niin", sanoi vidame tavalla, joka ajoi veret rouva de Pavannesin
poskille, "se riippuu siitä kuka -- käyttääkseni teidän sanojanne herra
koadjutori -- hänet on houkutellut tänne."

"Se oli", puuttui rouva itse puheeseen, ääni vavisten suuttumuksesta,
"Ursulinesluostarin abbedissa. Teidän luulonne ovat halpamieliset,
kunnioitettava ja minulle kunniaton herra vidame! Diane!" jatkoi hän
terävällä äänellä, tarttuessaan sisarensa käsivarteen ja halveksivasti
silmätessään Bezersiä, "mennään! Minä haluan päästä mieheni luo. Minä
tukehdun tässä huoneessa!"

"Me lähdemme, kultaseni, aivan heti", kuiskutti Diane tyynnyttäen. Vaan
minä huomasin, miten oli kadonnut hänen entinen vilkkautensa, joka oli
ikäänkuin antanut sielun hänen kauneudelleen. Hän oli ihmeellisen tyyni
nyt -- ehkä hän pelkäsi vidamea.

"Ursulinesluostarin abbedissa?" jatkoi Bezers miettien. "Hän toi teidät
tänne, eikö niin?" Hänen äänessään oli hämmästystä, teeskentelemätöntä
hämmästystä. "Hyväsydäminen ihminen, ja teidän hyvä ystävänne, olen
kuullut sanottavan."

"Hän on hyvä ystäväni", vastasi rouva de Pavannes ylpeästi. "Nyt
lähdemme, Diane!"

"Hyvä ystävänne! Ja hän houkutteli teidät tänne eilen!" sanoi vidame,
ja katseli aivan kuin olisi miettinyt vastausta johonkin arvoitukseen,
"Ja Mirepoix teidät pidätti, rehellinen Mirepoix. Hän on tässä juonessa
mukana. Ja näin myöhäisenä aikana tulevat nämät, teidän harras
sisarenne ja minun hyvä ystäväni koadjutori pelastamaan teitä. Mistä?"

Ei yksikään vastannut. Pappi katsoi maahan, kasvonsa raivosta
lyijynharmaina.

"Mistä?" jatkoi Bezers ivasuin leikillisesti. "Siinä on salaisuus!
Riettaan Mirepoixin kynsistä, niinkö? Vaarallisen Mirepoixin luota.
Kunniani nimessä", sanoi Bezers päättävällä äänellä, "minä uskon, että
te voitte tuta olevanne varmemmassa turvassa täällä. Minä luulen, että
teille on varminta, rouva de Pavannes, viipyä täällä huomen aamuun
asti, ja antaa Mirepoixin siitä vastata."

"Ei, minä en jää!" huudahti rouva kiihkoisesti.

"Kyllä", vastasi Bezers. "Mitä te arvelette, koadjutori. Eikö teistäkin
tunnu siltä?"

Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä
vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa.
Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän
pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"

"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi
jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen
maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva
d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan
kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä -- varsin
hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme
toimeen."

"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä
vaativasti, melkein uhkaavasti.

"Niinpä hyvinkin."

He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa
Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä
muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa
lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa
vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.

Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa
papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä
kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut
häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers -- mikäli maine
hänestä oli tosi -- oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan
välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen
epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä
näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista
tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi
olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää
itsensä.

Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni",
mutisi pappi.

"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä
halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte.
Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä
saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja",
lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut,
"vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin
pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."

"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti
unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi
Mirepoixia kohtaan.

"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen
katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain
päällikkö, herra koadjutori."

"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän
ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt
rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että
kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja
kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan.
"Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja
käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että
te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane
meille mitään vahinkoa, kun minä -- -- Vaan kuulkaa toki."

Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers
keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti
kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen,
joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä
en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."

Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa
vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.

Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä",
sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, -- mikä kaikista kumminta -- sanaa
sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja
meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen
vain hänestä viimeiseksi näin.

Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös.
Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane!
Diane!" huuti hän hurjana -- ja minun piti laskea käteni Croisetten
päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja
tuska -- "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan
paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"

Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja
Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven
välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat
ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten -- eikä hänen äänensä, joka
nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään
sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista
-- "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin
paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä
vähemmän kyyneliä vuodattaa."

Hänen viimeiset sanansa -- tosiaankin hyvin kummalliset -- herättivät
rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti
nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri
tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja
pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni
huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja
sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä
meitä oltu huomattu.

Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät -- siitä olin varma
-- ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet
valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa
äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi
akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.

Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven
lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut
kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame
vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että
siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta,
kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi
tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja
pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan
minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten
olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään
silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski
kätensä oven kahvaan.

Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja
siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin
että ovi aukesi -- hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään
-- salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle -- sitten tunsin
tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli
hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.

Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi
saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä -- kun hän
seisoi ovella ja tuijotti huoneelle -- oli jotakin hämmästyttävää, joka
minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli
jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät
synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta
varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu
jyristä.

Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli
ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä
hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen
suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä,
johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en
lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky
natisi.

Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi,
kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui.
Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin,
ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut -- pitikö hän verhojen
varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään -- minä mietin miten
sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi --
silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti
karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme
lattialle.

Nainen kirkasi kovasti -- se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä
vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään
hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle,
akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de
Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.

Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli
vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä,
heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen
hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei
ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle,
raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen
suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette
seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli
kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja
vuoroon selitti, miten me olimme täällä.

Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi.
Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli
vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä
huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan
kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä,
vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin
siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt --
niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!

"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta --
ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen
kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"

Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei
nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta
kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän
kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.

"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän
halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."

Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme,
jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli
pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että
saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi
oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin
tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet
oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy
lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän
tunnette tien täältä kotianne -- teidän taloonne?"

"Tunnen", huudahti hän.

"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo
tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."

Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä
oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa.
Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka
minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan,
vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.

Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä
ulos?" sanoi hän.

"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa
itse Bezersille.

Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin
suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät
juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon.
Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää
tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan
ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! --
vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä
ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja
ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre
Damen kello juhlallisella äänellään.

Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole
mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin
kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme.
Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää
pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät
minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli
pahoja höyryjä ja lokaa.

Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli
pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen
helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä
miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin,
varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki
ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta
talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan
akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala
muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin
muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä
tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he
avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa
katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta.
Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen
salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja
valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.

Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja
hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin
valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan
yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään
vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä
otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen
sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan -- millä
sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa
heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.

Me olimme tällä tavoin kulkeneet jonkun puolen tunnin ajan sanaakaan
vaihtamatta kunnes seuralaiseni kääntyi vähän leveämmälle kadulle,
hiljensi kulkunsa ja merkillä ilmoitti, että me olimme saapuneet
perille. Lamppu riippui porttikäytävän päällä, jota hän osotti, ja
sitten hän näytti, että pieni sivuportti oli auki. Me nyt kiiruhdimme
toisten jälkeen. Minä näin Croisetten kumartuvan astuakseen portista,
vaan samassa hän peräytyi takaisin. Minkä vuoksi?

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleeni kuin salama, että me olimme
tulleet liian myöhään -- että vidame oli ehtinyt ennen meitä. Vaan
kaikki oli niin hiljaista! Minä taas hengitin helpommin kun näin,
että Croisette oli peräytynyt vain antaakseen tietä toiselle
henkilölle, joka tuli portista kadulle, se oli koadjutori. Samassa
silmänräpäyksessä kuin tie oli auki, syöksyi poika kuin nuoli portista
ja toiset seurasivat häntä papin välittämättä vähääkään heistä, samaten
kuin hekään eivät näyttäneet välittävän hänestä.

Minä ajattelin myöskin mennä sisään, kun tunsin rouva d'On tarttuvan
äkkiä käsivarteeni ja sitten heittävän irti. Tämä herätti huomiotani,
ja minä loin katseen pappiin, juuri kun hän katsoi rouva d'Ohon. Papin
kasvot olivat valkoiset kuin liitu ja ihan vääristyneet pettymyksestä
ja raivosta -- katkerasta raivosta -- niin että hän näytti aivan
luonnottomalta. Hän tarttui rouva d'On käsivarteen ja veti hänet pari
askelta syrjään, josta minä kuitenkin ulotuin kuulemaan heidän
keskustelunsa.

"Hän ei ole kotona", kähisi pappi. "Ymmärrättekö? Hän puoliyön aikana
on lähtenyt S:t Germainin etukaupunkiin hakemaan rouvaansa. Eikä hän
ole vielä palannut! Hän on yhä toisella puolen jokea, ja puoliyö on
aikoja sitten kulunut."

Rouva d'O seisoi ääneti, aivan kuin hän olisi saanut iskun -- ääneti ja
säikähtyneenä. Jotakin huolestuttavaa oli tapahtunut, päätin minä.

"Hän ei pääse nyt takaisin joen yli?" sanoi rouva d'O jonkun ajan
kuluttua. "Portit -- .-."

"Ovat suletut!" vastasi pappi lyhyesti. "Avaimet ovat Louvressa."

"Ja veneet ovat tällä puolen?"

"Jokaikinen", vastasi pappi lyödessään käsiä yhteen. "Kukaan ei pääse
joen yli ennen kuin kaikki on ohi."

"No entäs S:t Germainissa?" kysyi rouva.

"Siellä ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään!"



SEITSEMÄS LUKU.

Nuori vaeltava ritari.


Minä olisin mielelläni jättänyt heidät molemmat ja mennyt taloon. Minä
olin nyt innoissani saada suoritetuksi tehtäväni, jota varten olin
tullut niin pitkän matkan, ja sitä paitse minulle pappi oli
vastenmielinen enkä halannut vähintäkään kuunnella hänen puheitaan. Hän
oli kuitenkin niin raivoissaan ja hänen käytöksensä rouva d'Ota kohtaan
niin törkeä, että minä en arvellut voivani jättää rouvaa, jos ei tämä
itse nimenomaan minua käskisi menemään. Sen vuoksi minä seisoin
kärsivällisesti -- ja neuvottomana, se minun täytyy myöntää -- heidän
puhellessaan matalalla äänellä. Senpä vuoksi olin varsin hyvilläni, kun
heidän keskustelunsa vihdoin loppui ja rouva tuli minun luokseni. Minä
tarjosin hänelle käsivarteni auttaakseni häntä portin kynnyksestä. Hän
tarttui käteeni, vaan jäi seisomaan.

"Herra de Caylus", sanoi hän, vaan keskeytti siihen. Minä tietysti
katsoin häneen, ja meidän katseemme kohtasivat toisensa. Hän katsoi
minua ruskeilla kauniilla silmillään, jotka loistivat päällämme olevan
lampun valossa. Suunsa oli puolittain auki ja päähineen alta oli
näkyvissä kaunis hiussuortuva. "Herra de Caylus, tahdotteko tehdä
minulle palveluksen", sanoi hän nyt hiljaa, "palveluksen, josta minä
teille aina olen oleva kiitollinen?"

Minä huokasin. "Rouva", vastasin vakavasti, sillä minä tunsin, että
hetki oli tärkeä, "minä vannon, että kymmenen minutin kuluttua minä
olen valmis omistamaan elämäni palvelukseksenne, kun vain saan
suoritetuksi tehtävän, joka minulla nyt on. Mutta tällä
hetkellä -- --."

"Tällä hetkellä? Minä tarvitsen apuanne juuri tällä hetkellä, herra
varovaisuus."

"Minua täytyy tavata herra de Pavannesta! Minä olen siihen sitoutunut",
huudahdin.

"Tavata herra de Pavannesta?"

"Niin."

Minä tunsin, että hän minua katseli epäilevin silmin.

"Mitä varten? Mitä varten?" kysyi hän nähtävästikin hämmästyneenä. "Te
olette pelastanut hänen vaimonsa kotiaan, ja siinä olitte minut
säikäyttää melkein kuoliaaksi, Mitä teillä vielä on hänelle
toimitettavaa, urhokas vaeltava ritari?"

"Minun täytyy saada tavata häntä", vastasin minä päättävästi. Minä
olisin hänelle sanonut kaikki, vaan pappi olisi voinut kuulla puheeni,
ja minä olin tarpeekseni nähnyt hänen ja Bezersin välisistä
tapauksista, niin että minulla ei ollut halua puhumaan mitään hänen
läsnäollessaan.

"Teidän täytyy saada tavata herra de Pavannesta?" kertoi hän vielä ja
katsoi minua.

"Niin, minun täytyy", vastasin päättävästi.

"No niinpä saattekin tavata. Siinä aijonkin teitä auttaa", huudahti
hän. "Vaan hän ei ole täällä. Hän meni illalla ulos saadakseen tietoja
vaimostaan ja on mennyt, sen mukaan kuin koadjutori sanoo, joen yli S:t
Germainin esikaupunkiin. Nyt on ihan välttämätöntä, että hän tulee
takaisin ennen aamua -- takaisin tänne."

"Vaan eikö hän ole täällä?" sanoin, alkaen huomata että minun laskuni
eivät toteutuneet. "Oletteko varma siitä rouva?"

"Aivan varma" vastasi hän. "Ja nähkääs, herra de Caylus, Pavannesin
täytyy olla täällä ei ainoastaan, vaimonsa vuoksi -- joka ihan
menehtyisi tuskasta -- vaan myöskin -- --."

"Minä tiedän", keskeytin hänen puheensa. "Myöskin oman itsensä vuoksi.
Sillä häntä uhkaa vaara."

Aivan kuin säikähtyen hän kääntyi äkkiä, ja minä myöskin käännyin, ja
me katsoimme pappiin. Minä luulen, että me ymmärsimme toisemme. "Niin
on asia", vastasi hän hiljaa, "ja minä tahtoisin pelastaa hänet siitä
vaarasta, vaan sen mukaan kuin olen saanut kuulla, on hän ainoastaan
täällä turvassa. Täällä, ymmärrättehän! Hänet on saatava tänne ennen
päivän koittoa, herra de Caylus. Hänet täytyy!" huudahti hän, ja hänen
kauniille kasvoilleen tuli vakava, melkein ankara ilme. "Eikä
koadjutori voi mitään tehdä, enkä minäkään. Ei ole kuin yksi, joka
hänet voi pelastaa, ja se olette te. Ja ennen kaikkea, ei ole aikaa
hukata silmänräpäyksenkään vertaa."

Minä olin kuin huumauksissa. Puhellessaan hän alkoi kulkea takaisin
samaa tietä, jota olimme tulleetkin ja tarttui käsivarteeni Minä
seurasin häntä, vaikkakin vastenmielisesti. Minä en vielä täysin
käsittänyt asian tilaa. Minä olisin tahtonut mennä sisään
neuvottelemaan Croisetten ja Marien kanssa, vaan kaikki oli käynyt niin
nopeasti, ja aika oli ehkä tärkeä, niin kuin hän oli sanonut ja --
sanalla sanoen, minulle, joka olin vielä poikanen, oli vaikea kieltää
häneltä mitään, kun hän katsoi minuun niin rukoilevasti. Minä sopersin:
"Vaan minä en tunne Parisia. Minä en osaisi sinne, luulen minä, ja nyt
on yö, rouva hyvä."

Hän irroitti kätensä ja pysähtyi. "Yö!" huudahti hän halveksivalla
äänellä. "Yö! Minä luulin teitä mieheksi enkä lapseksi. Te pelkäätte!"

"Minäkö pelkään!" sanoin tulisesti, "Anne Caylus ei koskaan pelkää!"

"No minä neuvon teille tien, jos se on ainoa vaikeutenne.
Odotetaan tässä hetkinen. Ja tulkaa sitten minun kanssani sisään
silmänräpäykseksi", jatkoi hän, "niin minä varustan teidät kaikella,
mitä tarvitsette ja annan teille tarpeelliset ohjeet."

Hän pysähtyi korkean ja kapean talon portille muutaman kadun varrella,
joka oli suurempi kuin mikään tähän asti kulkemamme katu. Puhellessaan
soitti hän kelloa, kerran, toisen ja kolmannen. Hopeankirkas ääni oli
tuskin soinut kolmatta kertaa, kun ovi aukesi aivan verkalleen. Minä en
nähnyt ketään, vaan seuralaiseni veti minut mukanaan käytävään. Hän
otti siellä olevan vahakynttilän, joka kohokuvallisessa kynttiläjalassa
paloi muutamalla alustalla, käski minun seurata ja nousi portaita
muutamaan huoneeseen, joka oli puoleksi työhuone, puoleksi makuuhuone,
ja jonka vertaista en ollut nähnyt. Se oli lattiasta kattoon asti
verhottu sinisellä silkillä ja sitä valaisi kolme lamppua, joissa oli
mitä kauniimman väriset venetsialaiset suojukset, Setripuitten tuoksu
täytti huoneen, ja tulisijan luona oli samettikopassa koiranpenikoita.
Miellyttävä epäjärjestys vallitsi kaikkialla. Muutamalla pöydällä oli
avonainen hohtokivilipas, toisella pöydällä pitsillä kaunistettuja
vaatteita, muutamia naamuksia ja viuhka. Jalokivillä koristettu
ratsuruoska ja hopeakahvainen tikari riippuivat samassa naulassa. Ja --
mikä ihmeellisintä -- oven takana huomasin yksinkertaisen mustaan
huotraan pistetyn miekan ja miekkailukintaat.

Hän ei tuhlannut silmänräpäystäkään, vaan meni suoraan
hohtokivilippaalle ja otti sieltä sormuksen -- raskaan
sinettisormuksen. Sen hän ojenti minulle mitä välinpitämättömimmällä
tavalla -- katsomatta edes minuun. "Pankaa tuo sormeenne", sanoi hän
kiireisesti. "Jos sotamiehet teitä pidättävät tai eivät tahdo antaa
teille venettä joen poikki päästäksenne, niin sanokaa vain aivan
rohkeasti, että olette kuninkaan palveluksessa. Käskekää kutsua
päällikkönä oleva upseeri ja näyttäkää hänelle sormus. Hän silloin ei
koetakaan teitä pidättää. Olkaa vain pöyhkeä."

Minä sopertelin kiitoksiani, ja hän otti vikkelästi muutamasta
laatikosta vaatetta, jonka hän leikkeli nauhoiksi. Ennen kuin sain
selvää mitä hän teki, oli hän jo polvillaan vierelläni ja ompeli
valkoisen nauhan vasempaan hihaani. Sitten hän otti lakkini ja ompeli
siihenkin yhtä vikkelästi kaksi samanlaista nauhaa ristin muotoon.

"Kas niin", sanoi hän. "Ja kuulkaa nyt, herra Caylus. Tänä yönä on
enemmän ihmisiä jalkeilla kuin te voitte aavistaakaan. Nämät
nauhamerkit auttavat teitä pääsemään S:t Germainiin. Vaan repikää nämät
heti kun tulette toiselle puolen. Sillä siellä ne eivät teitä auta. Te
tulette takaisin samalla veneellä. Eikä teillä niistä palatessanne ole
hyötyä, päin vastoin ne voivat tuottaa teille -- ja ehkä minullekin --
ikävyyttä."

"Minä ymmärrän", sanoin minä, "vaan -- --."

"Te ette saa tehdä mitään kysymyksiä", sanoi hän heiluttaen
lumivalkoista sormeaan. "Vaeltavan ritarini pitää luottaa minuun, niin
kuin minäkin olen luottanut häneen, muuten ette olisikaan tähän aikaan
yöllä yksin minun kanssani. Vaan muistakaa toinenkin seikka. Kun te
tapaatte Pavannesin, niin elkää sanoko, että minä olen teidät
lähettänyt. Muistakaa se tarkoin. Minä sitten teille selitän syyt.
Sanokaa vain, että hänen vaimonsa on löydetty, ja että tämä on hänen
vuoksensa aivan menehtymässä. Jos te sanotte sanaakaan siitä, että
häntä uhkaa vaara, niin hän kieltäytyy tulemasta. Miehet ovat
itsepäisiä."

Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä
ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja
vidamen nimi -- vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän
hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle
hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli
veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.

"Ja nyt luulen sanoneeni kaikki", lopetti hän.

"Vaan minä en vielä ole saanut kaikkea, mitä tarvitsen: miekkaa."

Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan -- vähän
omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja
joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö
valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla
on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle
suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain -- ja
tulkaa pian luokseni."

Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat,
ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu
kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä
ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon,
joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja
hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja
kiiruhdin pois.

Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin
seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan
onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni
suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja --
menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli
taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos
minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut
epätoivoinen.

Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin
ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen
kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli
kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan
tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa,
sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani
oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä
soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani,
loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni
levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä
rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin
lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea
käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes
veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli
aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni.
Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan
herttuana -- minä pidin käskysauvaa kädessäni.

Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut
tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime
hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli
hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin
joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa,
en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin
mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että
ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla,
ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet
johonkin kokoukseen.

Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan
niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen
suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on
enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O
sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen
täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen
kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko
mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa
minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä
kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa
tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden
aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista
tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin
tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.

Minä uskoin, että mitään muuta ei ollutkaan kysymyksessä. Se on totta,
vaikka se voi näyttää tarvitsevan selitystä. Minä tähän asti olin
nähnyt ainoastaan laimeita uskonsotia tasaväkisten puolueitten kesken
Quercyssä, jossa katolilaisten ja hugenottien välillä tehty rauha oli
ollut mieluinen kaikille, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Minä sen
vuoksi en voinut ollenkaan kuvailla Parisin asukasten uskonvimmaa enkä
voinut ajatella siis vaikuttimia, jotka tekivät mahdolliseksi sen, mikä
oli tapahtuva -- oli tapahtuva Parisissa ennen päivänkoittoa yhtä
varmasti kuin aurinko oli nouseva! Minä tiesin, että hngenottiaatelisia
oli miehissä saapunut Parisiin, vaan minulle ei johtunut mieleen, että
näitä jalosukuisia uhkaisi joku vaara koko joukkoa. Heitä oli paljo ja
vaikuttavia miehiä, ja olivat, niin kuin kerrottiin, kuninkaan suuressa
suosiossa.

Heitä suojeli Navarran kuningas -- joka oli ollut viikon aikaa Fransin
lanko -- ja prinssi Condé, ja vaikka nämät ruhtinaat olivat nuoria,
niin olihan Coligny, viisas amirali, vanha ja kokenut mies, eikä
hänellä ollut, kuten olin kuullut sanottavan, paljon haittaa
haavastaan. Hän ainakin oli kuninkaan suosiossa, hän oli neuvonantaja,
johon hallitsija täydellisesti luotti. Olihan kuningas käynyt hänen
luonaan hänen sairautensa aikana ja istunut kokonaisen tunnin hänen
vuoteensa ääressä.

Jos joku vaara heitä uhkaisi, niin tietysti näillä miehillä olisi siitä
tietoa. Ja siihen aikaan kertoi huhu, että hugenottien pahin
vihollinen, Henrik Balafré, loistava Guisen herttua, "meidän suuri
miehemme", ja "Lorraine", niin kuin rahvas häntä kutsui, oli hovin
epäsuosiossa. Sanalla sanoen, nämät seikat -- puhumattakaan
rauhallisesta ja iloisesta aiheesta, joka oli koonnut hugenotit
Parisiin ja jonka vuoksi ei minkäänlainen petos olisi voinut tulla
kysymykseen -- olivat täydellisesti omiaan estämään minua huomaamasta
sitä mikä oli tuleva.

Ja heti kun matkallani joella näin jotakin, joka näytti osottavan
todellisuutta, minä karkotin ajatuksen mielestäni. Minä ylpeydellä
sanon, että karkotin sen mielestäni mahdottomuutena. Sillä Jumala
varjelkoon -- nythän sen neljäkymmentä vuotta myöhemmin voi mielellään
sanoa -- Jumala varjelkoon sanon minä, että kaikkia ranskalaisia
pidettäisiin syyllisenä verisaunaan, jonka muut vaan ei ranskalaiset
aivot olivat miettineet, vaikkakin ranskalaiset kädet sen suorittivat.

Minua siis pahat aavistukset eivät kovinkaan vaivanneet, ja kiihtynyt
mielentila, johon rouva d'On luottamus minut oli saanut, kesti
ainoastaan siihen saakka kuin muuan kapea katu Louvren luona saattoi
minut yhtäkkiä joen näkyviin. Heikko kuunvalo, joka hetkiseksi aikaa
pilkotti pilvien raosta, välkkyi tyynellä veden pinnalla. Raitis tuuli
leyhki otsallani ja viilytti kuumaa vertani. Ja tämä sekä tyyni näky,
joka niin yhtäkkiä levisi eteeni, hillitsivät ajatuksiani ja malttoivat
mieltäni.

Pitkältä matkalta erotin vasemmalla kädellä joen keskellä joukon
rakennuksia, jotka täyttivät Ile de Citén, ja vähän matkan päässä
oikealla minusta kohosivat Louvren suuret rakennukset kuvastuen
synkkinä ja muodottomina mustaa taivasta vasten. Kapea aukkopaikka
erotti minut joesta, jonka toisella puolen minä erotin säännöttömän
rivin rakennuksia, jotka epäilemättä olivat S:t Germainin esikaupunkia.

Minulle oli sanottu, että suunnilleen sillä kohtaa jokirannalla, jossa
minä nyt Olin, on portaat joelle ja niiden edessä veneitä. Minä kulin
kiireesti avonaisen paikan yli muutamalle kohtaa, missä oli kaksi
pylvästä, jotka varmaan olivat venepaikan merkkinä.

Minä en kuitenkaan ollut kulkenut kymmentä askelta pitemmältä, kun
sattumalta silmätessäni taakseni huomasin kolme miestä tulevan
jälessäni, jotka kulkivat rivissä, luultavasti sitä varten, että
helpommin voivat estää paluutieni. Minulle ei ehkä niin helposti
onnistukaan tehtäväni. Kuitenkin arvelin olevan parasta, että en ole
näkevinänikään seuraajiani, ja päästyäni vähin pelostani, riensin
kiireesti alas portaita. Vaan miehet olivat silloin aivan lähellä minua
-- melkein niin lähellä, että olisivat yltäneet lyömään. Minä silloin
käännyin ympäri ja olin silloin heidän kanssaan aivan vastatusten.

"Ketä te olette, ja mitä te tahdotte!?" sanoin minä ja laskin käteni
miekkaan.

He eivät vastanneet, vaan siirtyivät jonkun matkaa toisistaan ja
asettuivat puolikehään minun ympärilleni, jonka jälkeen muuan heistä
vihelsi. Samassa tuli joukko miehiä juosten läheisistä rakennuksista ja
kiiruhtivat meitä kohden.

Minun tilani näytti käyvän arveluttavaksi. Jos olisin voinut juosta
tieheni, vaan kun katselin ympärilleni, niin huomasin, että se keino
oli aivan mahdoton. Miehistä oli nyt osa portailla, osa minun takanani
joen puolella. Minä olin joutunut ansaan, eikä nyt ollut muuta keinoa
kuin käyttää rouva d'On neuvoja, olla pöyhkeä. Minä kuulin hänen
sanansa kaikuvan vielä korvissani. Minussa oli vielä sen verran jälellä
äskeistä jännitystä, että minä tunsin voimaa ja rohkeutta. Minä panin
käsivarret ristiin ja ojentausin suoraksi.

"Hyvät ystävät", sanoin minä niin tyynesti kuin voin, "te luulette
minua joksikin muuksi. Te ette tiedä kenen kanssa te olette
tekemisissä. Antakaa minulle vene, ja kaksi miestä soutamaan minua joen
poikki. Jos te vain viivytätte minua, niin kaulallanne saatte maksaa!"

He vastasivat pirullisella naurulla, ja ennen kuin minä olin ehtinyt
sen enempää selittää, olivat toisetkin miehet saapuneet.

"Pierre, kuka se on?" kysyi muuan tulijoista sillä tavalla, että minä
huomasin tulleeni kerrassaan rosvojen käsiin.

Puhuja tuntui olevan joukon päällikkö. Hänellä oli höyhen hatussaan, ja
minä näin rautahaarniskan välkkyvän hänen vaippansa alta, kun joku
kohotti lyhtyä, jotta paremmin näkisivät minua. Polvihousunsa olivat
musta-, valko- ja viheriäraitaiset -- sitten jälemmin kuulin, että
sellaista univormua piti kuninkaan veljen, Anjoun herttuan, sittemmin
Henrik kolmannen miehet, joka herttua oli silloin Guisen herttuan
ystävä ja sittemmin kuninkaana hänen murhaajansa. Päällikkö puhui
vieraalla murteella ja hänen kasvoinsa väri oli melkein musta. Silmänsä
säkenöivät ja välkkyivät kuin mustat helmet. Helppo oli nähdä, että
hän oli italialainen.

"Kelpo kukonpoika", vastasi sotilas, joka oli viheltänyt, "eikä varsin
sitä poikuetta, jota me olimme odottaneet." Hän piti koholla lyhtyä ja
osotti valkoista nauhaa hihassani. "Minusta näyttää, että me olemme
saaneet variksen kyyhkysen sijasta."

"Kuka te olette?" kysyi italialainen terävästi ja kääntyi minuun. "Ja
minkä vuoksi te menette joen poikki nyt?"

Minä tein aivan hetkellisen vaikutuksen mukaan. "Olkaa vain pöyhkeä",
oli rouva d'O sanonut. Minä olinkin. Minä tartuin kaptenia vaipan
solesta ja pudistin miestä rajusti ja töykkäsin häntä niin että hän
horjui. "Koira!" karjasin minä ja astuin askeleen eteenpäin aivan kuin
olisin uudelleen aikonut tarttua häneen. "Oppikaa toiste puhumaan
kohteliaammin aateliselle miehelle! Tekö minua pidättäisitte?
Muistakaa, että minä olen kuninkaan palveluksessa!"

Hän raivostui. "Te näytätte pikemminkin olevan pirun palveluksessa!"
huudahti hän ja tarttui aseeseensa. "Olkaa kuninkaan tai kenen tahansa
palveluksessa, niin te ette saa solvata Andrea Pallavicinia."

Ainoastaan kiihdyttämällä sain rohkeuteni säilytetyksi, ja minä
tunsin rohkeutta vaikka kuolema oli silmääni edessä ja sydän oli
pysähtymäisillään. Mies aukasi suunsa ja kohotti kätensä antaakseen
käskyn, joka epäilemättä olisi lähettänyt Anne de Caylusin toiseen
maailmaan, kun minä huusin -- se oli viimeinen keinoni, enkä koskaan
ole tuntenut suurempaa halua elämään kuin tällä hetkellä: -- "Andrea
Pallavicini, jos se on nimenne, katsokaa tätä! Katsokaa tätä!" toistin
ja pudistin kättä, jossa oli sormus, hänen silmäinsä edessä, "ja
koettakaa minua sitten estää, jos uskallatte! Jos teillä on tarpeeksi
arvokas kilpi, niin huomenna lopetan riidan kanssanne. Vaan antakaa
minun nyt jatkaa matkaani, muuten päänne käy huonosti! Kieltäytykäähän
minua tottelemasta -- epäröikää edes vähintäkään -- niin minä käsken
näiden omien miestenne katkasta kaulanne!"

Tämä oli uhkarohkeaa, sillä minä kaiken luottamukseni panin sormukseen,
jonka vaikutusta en tuntenut. Tämä oli aivan kuin nopanheittoa, sillä
minä en ollut joutanut tarkastamaan sormusta enkä tiennyt enemmän kuin
lapsi, kenen se oli. Vaan rohkea yritykseni päättyi onnellisesti.

Andrea Pavallicinin muoto muuttui heti. Hän näytti hyvin nolostuneelta
kun tarttui käteeni ja tarkasti sormusta. Sen jälkeen hän epäilevästi
katseli miehiään ja loi minuun uhkaavan silmäyksen. Vaan minä en
välittänyt hänen uhkauksistaan enkä katseistaan. Minä jo huomasin, että
hän oli päättänyt totella taikakalua, ja se oli minulle pääasia. "Jos
te, nuori herra, olisitte näyttänyt minulle sen ennemmin, niin olisi
ollut meille molemmille parempi", sanoi hän äreästi. Ja toruessaan
miehiä heidän tyhmästä käytöksestään, käski hän kahden miehen ruveta
laittamaan venettä.

Vaan vene oli kiinnitetty niin huolellisesti ja taitamattomasti, että
sen irroittamiseen kului pitkä aika. Sillä aikaa minä seisoin miesten
keskellä tuskallisella ja samalla riemuisella mielellä heidän
uteliaisuutensa esineenä ja samalla itse uteliaana. Minä kuulin heidän
keskenään kuiskailevan ja kuulin sellaisia lauseita kuin: "Hän on
Aumalen herttua."

"Ei hän Aumalen herttua ole. Hän ei ole Aumalen herttuan näköinen
ollenkaan."

"Etkö näe, että hänellä on herttuan sormus?"

"Herttuan?"

"Niin juuri."

"Niin no sitte hän voi olla, Jumala häntä siunatkoon!" Nämät viimeiset
sanat lausuttiin hyvin hartaasti.

Minä huomasin, että minua katseltiin hyvin kunnioittavasti. Ja minä
olin juuri käskemässä miehiä joutumaan, kun näin avonaisen paikan yli
kolme miestä rientävän meitä kohden. He tulivat samalta suunnalta kuin
Pavallicinikin ja hänen miehensä äsken olivat tulleet.

Minä heti huomasin, että uusi vaara oli uhkaamassa. "Jouduttakaa sitä
venettä siellä!" huusin. Vaan samalla näin, että mahdotonta oli joutua
joelle ennen näiden miesten tuloa, ja minä sen vuoksi päätin seisoa
paikoillani ja puolustautua.

Vaan heti ensimmäiset sanat, joilla Pallavicini tervehti tulijoita,
karkoittivat pelkoni. "Mitä lempoa te tahdotte?" huuti hän tuimasti ja
lateli puoli tusinaa kirouksia ennen kuin he ehtivät vastata. "Mitä te
hänestä tänne toitte, kun minä hänet jätin vahtitupaan. Pöyhkiöt!"

"Kapteni Pallavicini", sanoi malttamattomasti keskimäinen heistä -- hän
oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja oli komeasti puettu vaikka
hänen pukunsa nyt olikin epäjärjestyksessä aivan kuin taistelun jäleltä
-- "Minä sain nämät miehet tuomaan minut tänne -- --"

"Silloin", keskeytti hänet kapteni, "te, hyvä herra, olette nähnyt
turhaa vaivaa."

"Te ette tunne minua", vastasi vanki ankaralla äänellä -- sillä vanki
hän näytti olevan. "Te ette tiedä, että minä olen prinssi Condén ystävä
ja että -- --"

Hän aikoi sanoa enemmän, vaan italialainen keskeytti hänet taas.
"Minä vähättelen Condésta!" sanoi hän. "Minä en tiedä muusta kuin
velvollisuudestani, Te saatatte olla aivan huoleti, että joen yli ette
pääse, enkä minä teille siihen voi muuta syyksi selittää, kuin että se
on kuninkaan tahto! Selityksiä?" mutisi hän matalammalla äänellä.
"Selityksen saatte kyllä, sen lupaan! Saatte ehkä ennemmin kuin
toivottekaan."

"Vaan tuossahan on vene lähdössä poikki joen", sanoi toinen
koettaessaan hillitä itseään ja puhua arvokkaasti. "Te sanoitte
minulle, että kuningas on kieltänyt ketään päästämästä yli joen, ja te
vangitsitte minut sen vuoksi, että minä, kun minulla oli pakottavat
syyt päästä toiselle puolen jokea, en totellut teidän kieltoanne. Vaan
mitä tämä merkitsee, kapteni Pavallicini? Muut kyllä pääsevät joen
poikki, vaan en minä. Minä kysyn mitä tämä merkitsee?"

"Sen voitte selittää itse miten parhaiten haluatte, herra de Pavannes",
vastasi italialainen, "minä en halua teille sitä ruveta selittelemään."

Minä hölmistyin kuullessani tuon nimen, ja hämmästyneenä huudahdin:
"Herra de Pavannes!" Olinko kuullut oikein?

Siltä näytti, sillä vanki kääntyi minuun ja kumarsi. "Niin", sanoi hän
arvokkaasti, "minä olen de Pavannes. Minulla ei ole kunnia tuta teitä,
vaan te näytätte olevan jalosukuinen." Hän loi musertavan silmäyksen
kapteniin sanoessaan tätä. "Ehkä te olette niin hyvä ja selitätte
minulle, minkä vuoksi minulle on tehty väkivaltaa. Jos voitte, niin
minä pidän sitä suosiona, jos ette niin suokaa anteeksi."

Minä en heti vastannut sen vuoksi, että olin kiintynyt tarkastamaan
mitä huolellisemmin tätä vierasta miestä. Hän oli kaunismuotoinen,
punakka mies. Partansa oli lyhyt ja suippo, niin kuin siihen aikaan
hovissa oli muotina. Ja hän oli hyvin Louis de Pavannesin näköinen.
Vaan hän oli lyhempi ja tukevampi. Hänen käytöksensä ei ollut niin
sotilaallinen, ja hän muistutti paremminkin lukumiestä kuin sotilasta.
"Te olette sukua Louis de Pavannesille?" kysyin levottomasti. Minä jo
olin arvaavinani, mitä oli tuleva.

"Minä olen Louis de Pavannes", vastasi hän kärsimättömästi.

Minä tuijotin häntä äänettömänä ja tuumiskelin -- ja tuumiskelin,
Sitten sanoin vitkalleen:

"Teillä on samanniminen serkku?"

"On."

"Hänet otti vangiksi vicomte de Caylus Moncontourin luona?"

"Aivan niin", vastasi hän lyhyesti. "Vaan mitä se tähän kuuluu?"

Pitkän aikaa kului taas ennen kuin vastasin. Totuus nyt oli tullut
ilmi. Minä muistelin nyt, että Louis de Pavannes oli joskus maininnut
jotakin tästä serkustaan, jolla oli sama nimi ja joka oli nuoremman
suvun päämies. Vaan kun meidän Louis asui Provencessa ja toinen
Normandiassa, niin tämä pitkä matka ja levottomat ajat olivat heidät
erottaneet, vaikka muuten olivat samaa uskoakin. Tuskin kertaakaan
olivat nähneet toisiaan. Ja kun Louis ainoastaan kerran koko pitkällä
ajalla, minkä hän oli meillä, oli maininnut serkkuansa, enkä minä vielä
silloin osannut arvata, että meidän sukuimme välillä tulisi yhdistys,
niin eihän ollut ihme, että kuukausien kuluessa tämä nimi oli joutunut
minulta mielestä ja että olin kokonaan unhottanut tämän serkunkin.

Nyt hän seisoi siinä ilmielävänä edessäni ja kun minä katsoin häntä,
niin ymmärsin, mitä tästä seikasta oli seurauksena. Tämä oli hyvin
ilahduttava asia, aivan kuin suuri ihme, jonka nyt olisin tahtonut
saada veljieni tietoon. Meidän Louis de Pavannes ei ollutkaan mikään
konna, vaan yhtä jalo kuin me tähän päivään asti olimme uskoneet hänen
olevankin. Hän ei ollutkaan mikään hovikeimailija, joka kevytmielisesti
musersi maalaistytön sydämmen, vaan Kitin uskollinen sulhanen! Ja hän
oli vielä vaarassa, hän ei vieläkään tiennyt, että Bezers oli luvannut
ottaa hänet hengiltä. Hänen nimellään olimme joutuneet harhatielle ja
näin pitkälle. Ja me olimme hukanneet niin paljon aikaa.

"Vaimonne, herra de Pavannes", aloin minä kiireesti, sillä minä
huomasin, että nyt oli joutuin selitettävä asiat. "Teidän
vaimonne -- --."

"Mitä minun vaimostani?" keskeytti hän levottomana. "Mihin hän on
joutunut? Oletteko tavannut hänet?"

"Olen. Hän on nyt turvassa, talossanne Rue de S:t Merryn varrella."

"Taivaalle kiitos!" vastasi hän hartaasti. Ennen kuin hän ehti enempää
sanoa, kapteni Pavallicini keskeytti meidät. Minä huomasin, että tämän
epäluulot olivat alkaneet taas herätä. Hän kohteliaasti astui meidän
väliimme ja sanoi minulle: "Nyt, nuori herra, vene odottaa."

"Vene?" sanoin minä miettiessäni, mitä nyt tuli tehdä. Tietysti minä en
enään halunnut joen toiselle puolen. Epäilemättä tämä Pavannes voi
antaa minulle tietoja Louisin asunnosta. "Venekö?"

"Niin, se odottaa", vastasi italialainen katsellessaan meitä vuoroon
kumpaakin.

"Antaa sen odottaa!" vastasin kopeasti ja muka vihasesti. "Menkää
hiiteen siitä keskeyttämästä meitä! Minä en enää aijo mennä joen
poikki. Tämä herra voi minulle antaa tietoja, joita tarvitsen. Minä
otan hänet mukaani."

"Kenen luo?"

"Kenen luo? Sen luo, joka minut on lähettänyt!" murahdin minä. "Te,
kapteni, ette tunnu erittäin suuressa määrässä nauttivan herttuan
luottamusta", jatkoin minä. "Ottakaa nyt vaari neuvostani. Ei mistään
niin mielellään halua päästä kuin liian innokkaasta palvelijasta.
Sellainen menee liian pitkälle -- ja hänen käy niin kuin vanhan
hansikkaan! Niin kuin vanhan hansikkaan", toistin minä tuimasti ja
ivallisesti, "joka suojelee kättä ja itse saa kärsiä. Elkää olko liian
innokas, herra kapteni! Se on vaarallista!"

Hän kääntyi pois raivostuneena, kun häntä tuolla tavoin kohteli
parraton poikanulikka. Vaan hän kaikessa tapauksessa näytti
epävarmalta. Katkeralta olivat sanani maistuneet, vaan hän tiesi, että
ne olivat totta.

Minä huomasin, mitä sanani olivat vaikuttaneet, ja käännyin sotamiesten
puoleen, jotka seisoivat ympärilläni.

"Tuokaa herra de Pavannesin miekka", sanoin.

Muuan heistä riensi vahtihuoneelle ja palasi pian ase mukanaan.
Sotamiehet olivat kaupunkilaisia ja kuuluivat porvarikaartiin tai
johonkin sellaiseen, ja jonkun seikan takia osottivat minulle sellaista
kunnioitusta, että he minun käskylläni olisivat käyneet vaikka
päällikkönsä kimppuun. Pavannes otti miekkansa ja pisti kupeelleen. Me
kumarsimme jäykästi Pavallicinille, joka kupristeli kulmiaan, ja
verkalleen -- sillä minä en uskaltanut osottaa kiirettä -- menimme kuun
valaiseman torin poikki kadulle, josta olin tullut. Siellä me pääsimme
varjoon, Pavannes tarttui käteeni ja pysähtyi pimentoon.

"Minä pyydän kiittää teitä avustanne", sanoi hän liikutettuna kääntyen
minuun, "Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?"

"Minä olen Anne de Caylus, serkkunne ystävä", vastasin minä.

"Todellakin?" sanoi hän. "No hyvä, minä kiitän teitä sydämmestäni" ja
syleilimme toisiamme.

"Vaan minä en olisi voinut paljon tehdä hyväksenne, jos ei minulla
olisi ollut tämä sormus", sanoin minä ujosti.

"Ja mikä siinä on mahtina -- --."

"Niin -- minä todellakaan en voi sitä sanoa, minä en sitä tiedä",
tunnustin. Ja myötätuntoisuuden vaikutuksesta, joka aivan
luonnollisesti oli tapauksen kautta syntynyt välillemme, minä unhotin
rouva d'On ohjeet ja lisäsin aivan hetken vaikutuksen mukaan: "Minä en
tiedä muuta kuin että rouva d'O minulle tämän antoi, ja tämä on
vaikuttanut paljon enemmänkin kuin hän sanoi."

"Kuka sen teille antoi?" kysyi toverini ja tarttui minua kädestä niin
kovasti, että kipeää kävi.

"Rouva d'O", sanoin minä. Nyt oli myöhäistä peräyttää.

"Se nainen!" sanoi hän matalalla kuiskaavalla äänellä. "Onko se
mahdollista?"

Minä ihmettelin, mitä mies tarkoitti, sillä hänen äänessään oli sekä
hämmästystä, uhkaa ja vastenmielisyyttä. Minusta näytti, että hän
vetäysi minusta vähän syrjään. "Niin, herra de Pavannes", vastasin
minä, suuttuneena. "Se on sikäli mahdollista, että se on aivan totta.
Ja minä uskon, että te ette hänestä puhuisi tuolla tavoin, jos
tietäisitte kaikki, ja että hänen avullaan vaimonne tänään saatiin
pelastetuksi niiden käsistä, jotka koettivat häntä pidättää."

"Oo!" huudahti hän kiihkeästi, "Missä on vaimoni sitten ollut?"

"Mirepoixin, hansikaskauppiaan talossa", vastasin kylmästi, "tunnetteko
hänet? Vai niin. No hyvä, rouvanne oli siellä vankina, kunnes hänet
äsken autimme pakenemaan sieltä."

Hän ei näyttänyt tätäkään ymmärtävän. Minä en nähnyt tarkoin hänen
kasvojaan, vaan äänensä ilmaisi epäilystä ja ihmettelyä. "Mirepoix",
mutisi hän. "Hän on hyvin rehellinen mies, vaikka onkin katolinen.
Vaimoni oli siellä! Kuka häntä siellä piti?"

"Ursulinesluostarin abbedissa tuntui olevan syynä kaikkeen", selitin
minä ja mieleni oli kiehuksissa. Hänen kummastuksensa minusta tuntui
niin sopimattomalta, ja aika kului. "Rouva d'O oli saanut tietää, että
hän on siellä", jatkoin minä, "ja tuli noutamaan hänet kotia. Ja kun
hän kuuli, että te olitte lähteneet toiselle puolen jokea, niin lähetti
hän minut hakemaan teitä. Siinä on lyhyesti koko juttu."

"Se nainen lähetti teidät noutamaan minua?" lausui hän uudelleen.

"Niin", vastasin minä suuttuneena. "Juuri niin, herra de Pavannes."

"Silloin", sanoi hän niin vakuuttavalla äänellä, että se ei voinut
olla vaikuttamatta minuun, "silloin on minulle viritetty paula! Rouva
d'O on pahin, kelvottomin, kurjin kaikista naisista! Jos hän on teidät
lähettänyt, niin silloin on se juonia! Ja minun vaimoni on jo hänen
paulassaan! Taivas häntä auttakoon -- ja minua -- jos asiat ovat niin."



KAHDEKSAS LUKU.

Aamurukous Parisissa.


Jos olisi ollut kolmas henkilö, niin minä olisin syyttänyt herra de
Pavannesta valheesta ja vaatinut miekan mittelöön. Vaan mitä tehdä
kahden kesken pimeässä yössä keskellä katua, ilman todistajia ja
tuntiessani ystävyyttä häntä kohtaan?

Ja itse asiassa minä en tehnyt mitään. Minä seisoin ääneti ja
hämmästyneenä odottaen kuulevani lisää. Ja hän selittikin.

"Hän on vaimoni sisar", jatkoi hän katkerasti. "Vaan minulla ei ole
mitään syytä häntä sen vuoksi säästää. Säästää? Ei edes rouva de Sauves
ole paremmin tunnettu. Enkä minä haluaisi häntä säästää, vaikka
voisinkin. Minä tiedän varsin hyvin -- vaikka vaimoni ei tahdo uskoa --
että rouva d'O ei mitään niin toivo kuin päästä sisarestaan ja minusta
-- meistä molemmista -- saadakseen Madeleinen perinnön. Minulla tosiaan
oli eilen syytä levottomuuteen, kun ei vaimoni tullut kotiin", lisäsi
hän liikutetulla äänellä.

"Vaan ainakin siinä suhteessa teette väärin rouva d'Olle!" huudahdin
kiihtyneenä syytöksestä, joka tuntui sitä kamalammalta tässä
hiljaisuudessa ja pimeässä, joka oli ympärillämme -- ja sitä
kohtuuttomammalta, jos olisi ollut päivän valo. "Siinä varmaan teette
hänelle väärin!"

Hän tuli vähän lähemmäksi minua, laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi
minua terävästi silmiin. "Huomasitteko, oliko hänen seurassaan pappi?"
kysyi hän verkalleen. "Muuan, jota sanottiin koadjntoriksi -- eräs
äkäinen koira?"

Minä vastasin -- että olin nähnyt, ja ääneni vapisi kauhistuksesta,
mielessäni syntyi äkillinen käänne. Ja minä kerroin, mikä osa papilla
oli ollut.

"Silloin", sanoi Pavannes, "minä olen oikeassa. Minua varten on
viritetty ansa. Ursulinesluostarin abbedissa! Hänkö oli vienyt vaimoni?
Hän on vaimoni paras ystävä, uskokaa minua. Se on mahdotonta! Abbedissa
päin vastoin tekisi kaikki pelastaakseen hänet vaarasta kuin --
odottakaahan." Minä odotinkin, peläten mitä hän tarkoittanee, kun hän
lopulta hiljaa mutisi itsekseen: "Voikohan niin olla? Voiko olla
mahdollista, että abbedissa tiesi vaaran uhkaavan meitä, ja sen vuoksi
on tahtonut Madeleinen toimittaa turvalliseen paikkaan? Minä luulen!"

Ja minä myöskin. Ja sitten -- niin ajatukset ovat kuin ruuti. Pieninkin
kipinä synnyttää koko pitkän sarjan ajatuslentoja. Hänen sanansa eivät
olleet lukuisat, vaan niissä oli kipinä, joka oli kyllin voimakas
sytyttämään minun aivoissani liekin, joka minut silmänräpäyksen ajaksi
huikasi ja minua vavistutti niin, että minä ihan tärisin. Kun tämä
kohtaus oli mennyt ohi, niin minä selvään näin edessäni niin kauhean
mahdollisuuden, että sellaista en olisi itse koskaan voinut ajatella.
Minä muistin miten Mirepoix oli hämillään ja miten kohtelias oli pappi.
Minä muistin tuiman varoituksen, jonka Bezers oli antanut rouva de
Pavannesille -- ja se oli aivan harvinaista, että Bezers antoi
varoituksia -- kun hän sanoi rouvalle, että parasta olisi hänen pysyä
siellä missä oli. Minä ajattelin levottomuutta ja kiirettä, jota olin
huomannut kaduilla, ajattelin väkijoukkoja, joita äänettöminä oli
hiipinyt edestakaisin, merkkejä tulevaan taisteluun, joita olin ollut
huomaavinani, ja vertasin tätä rauhaan ja tyyneyteen, joka vallitsi
Mirepoixin talossa. Minä kysyin de Pavannesilta, mihin aikaan hänet
vangittiin.

"Noin tuntia ennen puoli yötä", vastasi hän.

"Sitten ette tiedä, mitä nyt tapahtuu?" sanoin minä. "Juuri nyt, kun me
tässä tuhlaamme aikaa -- vaan kuulkaa!"

Ja minä kaikella kiireellä kerroin, mitä olin huomannut kadulla ja
viittauksista, joita olin kuullut, jonka jälkeen hänelle näytin merkit,
joilla rouva d'O oli minut varustanut.

Hänen käytöksensä sen jälkeen, kun hän oli kuullut minun kertomukseni,
peloitti minua yhä enemmän. Aivan kuin raivon valtaamana hän vei minut
muutaman talon luo, jonka akkunaan nyt juuri ilmestyi kaksi palavaa
kynttilää. "Sormus!" huudahti hän. "Katsotaan sitä sormusta! Kenen se
on?"

Hän piti koholla kättäni, niin että se oli valossa, ja me molemmat
katselimme sormusta. Se oli raskas sinettisormus, jossa oli kaksi
sinettisivua, toisessa oli kirjain "H" ja sen päällä kruunu, toisella
sinettisivulla oli kotkankuva, siivet levällään.

Pavannes päästi käteni kauhun valtaamana ja nojautui seinää vasten. "Se
on herttua Guisen sormus", mutisi hän. "Se on Lothrinkilainen kotka."

"Ahaa!" lausuin minä hiljaa, ja minulle alkoi valeta. Herttua oli
silloin, niin kuin myöhemminkin, Parisin roistoväen jumala, ja minä
ymmärsin minkä vuoksi porvarisotamiehet olivat minua niin
kunnioittaneet. He olivat minua pitäneet herttuan lähettinä ja
uskottuna.

Sen pitemmälle en minä nähnyt. Vaan Pavannes mutisi: "Me hugenotit
saamme nyt lukea rukouksemme. Tämä on kuolemantuomiomme. Tänä aamuna
meitä ei ole ainoatakaan jälellä Parisissa. Guisella on isänsä kuolema
kostettavana, ja nämät parisilaiset täyttävät hänen käskynsä niin koin
verenhimoiset sudet, joita he ovatkin. Paroni Rosny meitä varoitti
tästä, selitti sana sanalta. Minä toivoisin nyt, että olisimme
totelleet hänen neuvojaan!"

"Mutta kuulkaahan!" huudahdin minä -- hänen ajatuksensa juoksivat jo
niin nopeasti, että minä en enään jaksanut seurata. Vaikka
kauhistuttava kuvauksensa oli jonkun aikaa kulkenut minun käsitykseni
tasalla, niin se kuitenkin pian lähti huimasta edelle. Ja minä en
ymmärtänyt mitään pätevää syytä siihen. "Kuningas -- kuningas ei
koskaan voisi sallia mitään sellaista, herra de Pavannes", muistutin
minä.

"Poika, te olette sokea!" vastasi hän kärsimättömänä, sillä hän nyt
näki selvään kaikki ja minä en mitään. "Tuo upseeri tuolla oli Anjoun
herttuan kapteeni, Fransin veljen miehiä, muistakaa se! Ja hän -- hän
totteli herttuan sormusta! Herttualla on tänä yönä täysi valta, ja hän
meitä vihaa. Minkä vuoksi emme pääse joen poikki? Sen vuoksi, että
kuningas meidät hävittää. Hän on meidät myynyt veljelleen ja Guiseille.
_Va chasser l'Idole_" [Karkota epäjumala!] -- toisen kerran nyt kuulin
tämän kummallisen lauseen, joka, niin kuin sittemmin sain kuulla, oli
muodostettu kuninkaan nimestä Charles de Valois, ja jota protestantit
käyttivät tunnussananaan -- "Va chasser l'Idole on meidät kavaltanut!
Minä aivan selvään muistan sanat, jotka hän lausui amiraalille: Nyt,
kun olemme teidät saaneet tänne, niin emme teitä niin pian laskekaan.
Oo, sitä kavaltajaa! Sitä kurjaa kavaltajaa!"

Hän nojautui seinää vasten kauhun valtaamana ja uhkaavan vaaran
masentamana. Hän oli luonteeltaan vitkallinen ja neuvoton, tuntui
minusta, ja sopivampi kirjastoon kuin sotaelämään. Ja nyt hän näytti
kokonaan antautuvan epätoivolleen. Vaan ehkä hänen rohkeuttaan masensi
ajatus vaimonsa onnettomuudesta. Ehkä myöskin pitkällinen mielen
jännitys ja levottomuus, jota oli tuntenut niin kauan, tai äkillinen
tieto vaimonsa saapumisesta vaikuttivat myöskin osaltaan hänen
rohkeutensa raukeamiseen.

Oli miten oli, minä toinnuin kuitenkin pian, ja ensi töikseni revin
valkoisen nenäliinan, josta sidoin hänen hijaansa nauhan ja toisen
hattuun, niin että hänelle tuli samallaiset merkit kuin minullekin.

Tietysti en enää uskaltanut luottaa rouva d'Ohon. Minä en vielä ollut
vakuutettu siitä, että hän olisi tietensä osallinen rikokseen, vaan
minä en luottanut häneen täydellisesti. "Elkää pitäkö merkkejä, kun te
palaatte", oli hän sanonut, ja se oli ihmeellistä, vaikka minä en vielä
voinut häntä uskoa sellaiseksi sireniksi, joista isä Pietari oli meitä
varoittanut kertoessaan vanhoja satuja. Kuitenkin minä häntä epäilin ja
mieltäni pöyristytti. Hänen seurustelunsa papin kanssa, tuon ilkeän
papin kanssa, hänen kummallinen intonsa saada Pavannes palaamaan, hänen
salaiset ohjeensa, joita hän antoi minulle, hänen kiihkonsa saada
sisarensa viedyksi kotia -- juuri sinne, missä hän oli suurimmassa
vaarassa, se kun oli tunnettu hugenottitalo -- kaikki tämä viittasi
samaan johtopäätökseen. Vaan tämä johtopäätös oli niin kamala, että
minä, vaikka epäilinkin ja pelkäsin häntä, en voinut kuitenkaan tätä
päätöstä tunnustaa oikeaksi. Minä sen karkoitin mielestäni ja
kieltäysin sitä uskomasta, vaikka se minun mieleeni pyrki yhtämittaa.

Kaikkia tätä mietiskelin sitoessani nauhoja toverilleni. Vaan minä en
ajatuksiini hukannut aikaa, sillä siitä saakka kun ymmärsin asiain
tilan sellaiseksi kuin Pavannes oli kuvannut, minusta joka
silmänräpäys, jonka menetimme selityksiin, tuntui tunnin pituiselta.
Minä nuhtelin itseäni, että silmänräpäyksenkään ajaksi olin voinut
unhottaa, mitä varten olimme tulleet Parisiin -- pelastamaan Kitin
sulhasta. Meillä nyt tuskin oli enään aikaa jälellä tapaamaan häntä,
kun olimme joutuneet harhaan tämän onnettoman tapauksen kautta, että
olimme seottaneet henkilöt. Jos seuralaiseni epäluulot olivat oikeat,
niin Louis yleisessä hugenoittein teurastuksessa joutuisi uhriksi
luultavasti ennen kuin me saisimme hänet käsiimme. Ja vaikka luulot
olisivat perusteettomiakin, niin toivomme sittenkin oli pieni, sillä
Bezers ei kauan viivyttäisi kostoaan. Minä hänet tunsin liian hyvin.
Guise voisi säästää vihollistaan, vaan vidame de Bezers -- Bezers ei
koskaan! Hän oli varoittanut rouva de Pavannesta, se on totta, vaan
tämä luonnoton hyväsydämmisyyden ilmaus on saanut hänessä pirun entistä
raivoisammaksi, ja hän nyt raivoaa kuin koira, jolta on ryöstetty
ruokansa.

Minä silmäsin taivasta, minkä sitä näkyi pieni kaistale korkeitten
talojen välitse, ja kas! päivä alkoi koittaa. Puolen tunnin perästä jo
on päivä, vaikka täällä kapeilla kaduilla olikin vielä yö. Niin, aamu
oli tulossa, kirkas ja toivoa tuottava, ja kaupungilla oli kaikki niin
hiljaista. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi merkinnyt
mellakkaa ja epäjärjestystä. Minä ajattelin, että Pavannes aivan
varmaan on erehtynyt. Joko ei ollut, minkäänlaista salaliittoa -- joka
olikin uskottavinta -- tai on siitä luovuttu, tai ehkä -- Mikä se!

Pistoolin laukaus! Lyhyt kova, onnettomuutta ennustava paukaus katkaisi
yön hiljaisuuden. Kuulusti aivan kuin se olisi paukahtanut jossakin
meidän lähellämme, ja minä pysähdyin. Minä olin juuri puhellut
seuralaiseni kanssa. "Mistä se tuli?" kysyin ja katselin ympärilleni.

"Tästä läheltä, Louvren seutuvilta", vastasi hän ja kuunteli
tarkkaavasti. "Kas! Kas! Oo, taivas!" puhkesi hän epätoivon äänellä.
"Se oli merkki!"

Ja niin se olikin. Yks, kaks, kolme! Ennen kun ehdin laskea niin kauas,
niin sytytettiin aivan kuin samalla kädellä kynttilät kaikissa
akkunoissa sillä kadulla, jolla me olimme. Ennen kuin ehdin kysyä
häneltä, mitä tämä merkitsi, ennen kuin ehdimme lausua sanaakaan tai
liikahtaa paikaltamme tai ajatella mitä meidän oli tehtävä, rupesi
suuri kirkon kello päämme päällä jyrisemään niin kauheasti kuin olisi
sitä ollut soittamassa sata hurjistunutta miestä. Se syyti äänensä
ilmaan, se täytti äkkiä koko hiljaisuuden. Se levitti tärisyttävän
äänensä yli kaupungin, niin että lopulta ilma aaltoili ja talot
ympärillämme tärisivät. Hiljaisena yönä se synnytti yhtäkkiä
helvetillisen melun.

Me nyt lähdimme aivan vaistomaisesti liikkeelle, kauhistuneina, polvet
huojuen ja hartiat kumarassa. "Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä
merkitsee?" huusin minä puoleksi ihan järiltäni, puoleksi
kauhistuneena. Minä olin ihan kuin huumauksissani.

"Louvren kirkon kello", huusi hän. "Niinpähän oli kuin minä sanoinkin.
Me olemme kuolemaan tuomitut!"

"Kuolemaan? Ei!" vastasin minä hurjasti, sillä tämän kellon
soidessa ja siinä mielentilassa, jonka se oli synnyttänyt minussa,
rohkeuteni tuntui taas kohoavan, minä aivan kuin ponnahdin takaisin
kauhistuksesta, joka minut oli silmänräpäykseksi vallannut. "Ei
koskaan! Meillä on paholaisen puku, ja hän suojelee omiaan. Vetäkää
miekkanne, ja syyttäköön itseään, joka vain meitä pidättää. Te tunnette
tien. Eteen päin!" huusin minä raivosta mielettömänä.

Häneen tarttui minun intoni ja hän veti miekkansa. Me rohkeasti kulimme
eteenpäin, ja varokeinoistani olikin hyvä tulos. Me epäilemättä olimme
kuin muutkin murhamiehet, joita tänä yönä oli liikkeellä. Tällä tavoin
epätoivoisina me riensimme katuja -- kellojen yhä soidessa. Meitä ei
kukaan estänyt eikä kukaan puhutellut, vaikka suuria ihmisjoukkoja,
jotka kasvoivat kasvamistaan joka hetki, kiiruhti samaan suuntaan kuin
mekin ja ihan vierellämme ja vaikka meidän edellämme, jossa siellä
täällä valossa näimme aseita ja kalpeita, säikähtäneitä muotoja, joita
oli pitkin matkaa, me kuulimme äänten pauhua, joka kohosi ja vaipui
aivan kuin myrskyävän meren pauhu.

Kaikki oli yhtenä kiireenä, sekasortona, meluna ja pauhuna. Vaan
kuitenkin minä muistan yhtä ja toista, jota huomasin taajan väkijoukon
läpi tunkiessamme, siellä täällä kalpeat, säikähtyneet kasvot
akkunassa, puoleksi pukeutuneen olennon ovella, lapsia nostettuna
katsomaan kulkuamme, jota katsoivatkin suurin ihmettelevin silmin,
Kristuskuvan, joka oli muutamassa kulmassa ja loisti punasena soihdun
valossa, aseellisen, mieheksi puetun naisen, joka vähän matkaa kulki
vierellämme laulaen ruokotonta laulua. Minä vielä muistan, miten äkkiä
pitkäin pimeäin väliaikain perästä välähti valovirta, miten minä koko
ajan, kun kulimme, pidin Pavannesia käsivarresta, miten me edessämme
kuulimme melun aina vain kasvavan. -- Vihdoin pysähdyimme muutaman
sivukadun suulle, joka yhtyi siihen katuun, jota me kulimme. Syöksyvä
ihmisjoukko koetti tunkeutua tälle sivukadulle, vaan kun ei päässyt kun
se jo oli täynnä, niin pysähtyi kadun suulle ja ahnaasti katselivat
paikkoja, joista voisivat nähdä mitä siellä tapahtuu. Pavannes ja minä
koetimme tunkeutua läpi joukon päästäksemme jatkamaan matkaamme. Vaan
meidän täytyi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pääsemättä eteenpäin ja
jouduimme niin näkemään mitä tapahtui.

Tämä sivukatu oli yhtenä tulimerenä. Toisesta kadun päästä toiseen oli
jokainen ullakko, jokainen portti, jokainen akkuna valaistu liehuvilla
tulisoihduilla. Sen lisäksi se oli täynnä kasvoja -- ihmiskasvoja,
vaikka ne eivät juuri olleet ihmisellisiä -- ja kaikki katsoivat samaan
kohtaan ylöspäin. Ja melu, jonka tämä ihmisjoukko kerta toisensa
jälkeen nosti, yhteen ääneen ulvoen ja volisten, aivan kuin raivoavat
pedot, oli niin kauhistavaa, että minä puristuin kiinni Pavannesin
käsivarteen ja niin lähelle häntä kuin suinkin. Vaikka sitten monta
kertaa olen kuullut kauheaa melua, niin en kuitenkaan ihmettele, että
menetin silloin rohkeuteni. Sillä ei mikään maailmassa ole niin
kauhistuttava kuin inhoittava peto, jota sanomme roistoväeksi, kun se
on antanut höllät ohjakset intohimoilleen.

Lähellä meitä oli muutamia ratsumiehiä, jotka toimettomina istuivat
satulassaan, kohoten kuin saaret merestä aaltoilevan ihmisjoukon
ylitse, ja olivat vahdissa muutaman portin ympärillä. He olivat ääneti,
eivät vähintäkään välittäneet meluavasta joukosta ympärillään, vaan
tuiman ankarina katsoivat, mitä tapahtui portin sisäpuolella. He olivat
komeasti puetut, ja muutamilla heistä oli puolikyrassit silkkivaippain
päällä tai kirjaillut säämiskätakit. Minä pitkältä matkalta näin
jalokiviä hohtavan sen lakissa, joka näytti olevan heidän päällikkönsä.
Hän oli pienen joukon keskellä ja oli aivan nuori mies -- ehkä
kahdenkymmenen vuotias -- komeavartaloinen ja istui erinomaisen
kauniisti hevosen selässä. -- Hänellä oli harmaja, silkkinen ratsutakki
ja oli päätään pitempi tovereita. Hevosensakin näytti ylpeältä.

Minun ei tarvinnut Pavannesilta kysyä, kuka hän oli. Minä tiesin, että
se oli herttua Guise, ja että talo, jonka edustalla hän oli vahdissa,
oli Colignyn. Minä tiesin mitä siellä tapahtui. Ja minä tunsin itseni
kipeäksi kauhusta ja tuskista. Minä olin aivan kuin unissani näkevinäni
harmajat hiukset, verta ja raivoa, joka ei enään ollut ihmisellistä. Ja
mieleni nousi kapinaan. Minä tappelin ympärilläni olevan roistoväen
kanssa. Minä raivasin tieni sen läpi, Pavannes kintereilläni, ja minä
koetin vain niin pian kuin mahdollista päästä pois sieltä. Ja sen
vuoksi me emme pysähtyneet emmekä katsoneet taaksemme, ennen kuin
olimme päässeet väkijoukosta, ja valaistu katu ja pirullinen työ, jota
siellä tehtiin, oli hyvän matkaa takanamme.

Me olimme muutaman pimeän kadun suulla, jonka nyt seuralaiseni
kuiskaamalla ilmoitti vievän hänen talolleen, ja tässä me pysähdyimme
vähän hengittääksemme ja katsoaksemme ympärillemme. Taivas oli punanen
takanamme, kirkonkellojen jyminä, jota kuului joka tornista, tärisytti
ilman. Idästä kuului rumpujen pärryytys ja ammunnan pauke ja huutoja:
"Kuolema Colignylle!" "Kuolema Hugenoteille!" Koko kaupunki oli
herännyt unestaan, ihmiset kalpeina ja hämmästyneinä helvetillisestä
elämästä, joka täytti kadut. Joka akkunassa näkyi säikähtyneitä miehiä
ja naisia, jotka kumartuivat kauas, kyselivät tai vastasivat tai
huusivat tai sytyttivät kynttilöitä. Vaan vielä itse väestö ei
näyttänyt ottavan mitään vaikuttavaa osaa meteliin.

Muutamana hetkenä, kun me seisoimme pimennossa korkeitten talojen
suojassa, kohotti Pavannes lakkia. "Ranskan jaloin mies on kuollut",
sanoi hän kunnioittavasti. "Jumala antakoon hänen sielulleen rauhan.
He ovat saaneet tahtonsa perille ja ovat tappaneet hänet kuin koiran.
Hän oli vanha mies, ja eivätkä he ole häntä säästäneet! Hän oli
jalosukuinen, ja he kutsuivat roistoväen repimään hänet. Vaan voitte
olla varma, ystäväni", -- ja kun puhujan ääni muuttui ja kaikui
voimakkaana ja ylpeänä, näytti hänen vartalonsakin kasvavan sen mukana
-- "voit olla varma siitä, että nuo konnat eivät elä monta päivää! joka
miekkaan ryhtyy, se miekkaan lankee. Minä en sitä ehkä saa nähdä, vaan
te sen kyllä näette."

Hänen sanansa eivät silloin minuun erityisemmin vaikuttaneet.
Rohkeuteni alkoi palautua. Sydämmeni tykytti levottomuudesta, ja
minulla hehkui mieli taisteluun. Mutta vuosia myöhemmin, kun molemmat,
jotka olivat etevimpiä Colignyn kynnyksellä, kuolivat, toinen
kolmenkymmenenkahdeksan, toinen kolmenkymmenenviiden vuotiaana -- kun
Henrik Guise ja Henrik Valois, perätysten puolen vuoden kuluessa
kaatuivat murhamiehen puukkoon -- silloin muistin Pavannesin
ennustuksen. Ja minä ymmärsin kaitselemuksen tiet ja huomasin, että
juuri sama uskaliaisuus, jolla Guise otti vangiksi Colignyn, saattoi
hänet vuorostaan hymyillen ja kumarrellen, konvehtilaatikko kädessä ja
huulensa vielä kosteina hallitsijattarensa suudelmista, astumaan
kuninkaan kamariin -- kuninkaan kamariin Bloissa! Saattoi hänet
kohottamaan sitä esirippua -- ah, kuka ranskalainen ei tuntisi tätä
tapausta? -- jonka takana amirali seisoi!

Vaan palatkaamme omiin kohtaloihimme. Silmättyämme pikaisesti
ympärillemme jatkoimme matkaamme ja kiiruhdimme kapean kadun läpi,
pitäessämme pienen neuvottelun keskenämme. Pavannes alkoi arvella, eikö
hänen tulonsa saattaisi vaaraan hänen vaimonsa, ja luopui sen vuoksi
alkuperäisestä tuumastaan hakea turvaa talossaan. Hän arveli, että
roistoväki säästäisi hänen vaimoaan. Jos hän itse pääsisi pakoon, niin
vaimonsa kuolema ei hyödyttäisi ketään personallisesti. Hän sen vuoksi
piti parhaana pysyä poissa. Vaan minä en tahtonut siihen suostua. Sillä
otaksuen, että Pavannesin arvelu oli perusteltua, niin papin hurjat
joukot odottaisivat jonkun aikaa, että talon herra saisi tilaisuuden
palata, vaan kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tekisivät
hyökkäyksen, jos ei muun vuoksi, niin ahneudesta. Ja silloin hänen
vaimonsa kohtalo olisi hyvin epätietoinen. Minä olin itse hyvin halukas
tapaamaan veljiäni, jotta heidän kanssaan voisimme joko pelastaa
Louisin tai paeta yhdessä. Meitä olisi neljä hyvää miekkamiestä ja
voisimme ainakin rouva de Pavannesin saattaa johonkin turvalliseen
paikkaan, jollei ilmestyisi mitään tilaisuutta auttamaa Louisia. Sitä
paitse meillä oli herttuan sormus ja se aina hätätilassa voisi auttaa
meitä.

"Ei", sanoin, "mennään yhdessä. Me hiivimme pääportista sisään, sen
sulemme ja sitten kaikki pakenemme jostakin takaportista, siliä aikaa
kun he koettavat murtautua sisään kadulta."

"Vaan siinä talossa ei ole mitään takaporttia", vastasi hän pudistaen
päätään.

"Vaan on kai akkunoita?"

"Ne ovat varustetut lujilla ristikoilla, me emme voisi murtaa niitä
aikoinamme", selitti hän huoaten.

Minä pysähdyin aivan lannistuneena. Vaan vaara sai minut kekseliääksi.
Silmänräpäyksessä olin tehnyt toisen suunnitelman, joka tosin ei ollut
niin varma onnistumisesta kuin edellinen olisi ollut, ja sitä paitse
vaarallisempikin, vaan kuitenkin oli koetettava. Minä selitin
Pavannesille ja hän suostuikin. Me samassa tulimme muutamalle kadulle
ja aamupäivän harmajassa valossa, joka alkoi tunkeutua talojen väliin,
huomasin olevamme ainoastaan muutamia kyynäriä pienestä sivuportista,
josta olin nähnyt veljeini menevän. Olivatkoon he vielä talossa?
Olivatkoon he turvassa? Minä olin ollut poissa ainakin tunnin ajan.

Levottomana heidän puolestaan katselin ympärilleni, kulkiessamme katua,
ja koputimme sitten hiljaa portille. Minä arvelin, että voidaan tehdä
hyökkäys meidän tässä seisoessamme, ja pidin sen vuoksi vahtia siinä
odotellessamme. Vaan meitä ei kukaan häirinnyt. Katu, joka oli jonkun
matkan päässä mellakan keskustasta, oli tyhjä väestä, eikä ollut muita
näkyviä elon merkkejä kuin akkunoista kurkistelevia ihmisiä, jotka
tarkkaavasti seurasivat meidän liikkeitämme. Niin, katu oli niin tyhjä
ihmisistä ettei näkynyt kuin muuan vaaniskeleva olento, joka, heti kun
minä hänet huomasin, vetäytyi muutaman talon kulman taakse ja katosi.
"Siinä se nyt oli!" huusin minä välittämättä kuuliko vai ei joku.
"Koputtakaa kovemmin! Koputtakaa! Elkää välittäkö jyskeestä! Kymmeniä
ihmisiä katsoo meitä, ja tuo vakooja on rientänyt kutsumaan ystäviään."

Minun vihani paisui. En voinut enään kestää äänettömiä katseita, joita
suunnattiin meihin joka akkunasta ympärillämme. Minä tunsin tuskaa
noista julmista, armottomista silmistä. Minä huomasin niissä
sairaloista uteliaisuutta, maltillista odotusta, joka minut sai
kerrassaan hurjistumaan. Nämät miehet ja naiset, jotka katselivat meitä
kuin kivikuvat, tunsivat seuralaiseni uskonnon ja säädyn. He olivat
joka päivä nähneet hänen ratsastavan kaupungille ja kotia, iloisena ja
komeana, ja nyt he yhtä ahnain katsein odottivat roistoväkeä tulevaksi.
Lastenkin huomio näytti olevan kiinnitetty häneen, aivan kuin kuolemaan
tuomittuun mieheen, ja malttamattomina odottivat, mitä tapahtuu. Näin
minä selitin heidän katseitaan.

"Koputtakaa!" toistin vihasella äänellä, ja malttini oli loppumassa.
Teinköhän hullusti, kun toin hänet tänne tähän kaupunginosaan, jossa
joka ihminen hänet tunsi? "Koputtakaa! Meidän täytyy päästä sisään,
kävi miten kävi! Ei kai talosta ole joka ihminen lähtenyt!" Minä
jyskytin porttia hurjasti, ja tuntui helpottavalta, kun se vihdoin
aukeni. Muuan palvelija seisoi edessäni. Hän oli kalman kalpea, ja
polvensa huojuivat. Ja hänen takanaan oli Croisette. Me olimme heti
toistemme sylissä.

"Ja Marie?" huudahdin, "Marie?"

"Marie on sisällä rouvan luona", vastasi hän iloissaan. "Nyt olemme
taas koolla kaikki kolme. Vaan, Anne, missä sinä olet ollut? Ja mitä on
tekeillä? Onko joku suuri tulipalo? Vai onko kuningas kuollut? Vai mitä
ihmettä tämä on?"

Minä kiireemmittäin kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja
minkä vaaraa luulin uhkaavaa toisia. Tietysti hän hyvin hämmästyi ja
mielensä joutui kiihdyksiin siitä, mitä sai kuulla, vaikka hän jo
olikin arvellut tällaista. Vaan hänen ilonsa kuullessaan, ettei Louis
de Pavannes ollutkaan naimisissa, oli niin suuri, että se hävitti
kaikki muut tunteet. Hän ei voinut siitä kylliksi puhua. Hän kerta
toisensa perästä kuvaili Louista Kitin sulhasena, vanhana ystävänämme
ja toverinamme, uskollisena ja urhoollisena miehenä, oikeana
pelottomana ja nuhteettomana ritarina. Ja viipyi kauan ennen kuin hänen
silmänsä heittivät hehkumasta, kielensä iloisesti liikkumasta, ja ennen
kuin ilon puna hävisi hänen poskiltaan -- kauan, kun aika lasketaan
minuuteissa. Vaan sitä voimakkaampana palautui sitten muistiin vaaran,
jossa Louis oli ja oman tilamme. Yrityksemme hänen pelastamisekseen oli
mennyt nyt myttyyn -- kerrassaan epäonnistunut.

"Ei! Ei!" huudahti Croisette päättävästi. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sellaista. Ei millään ehdolla saanut niin ajatella. "Me
emme saa heittää toivomasta. Me yhdessä menemme häntä hakemaan. Louis
on urhoollinen kuin jalopeura ja nopsa kuin kärppä. Me vielä ajoissa
saamme hänen käsiimme. Me lähdemme, kun -- minä tarkoitan, heti kun --"

Hän keskeytti puheensa. Hänen äkillinen vaikenemisensa, kun hän katseli
ympärilleen autiolla kartanolla, jossa me seisoimme, oli selvempi kuin
mikään selitys. Kylmässä, harmajassa päivänvalossa, joka heikkona ja
epävarmana tunkeutui kartanolle, erotimme tallirakennusrivin
kummallakin puolen ja portinvartijan pienen tuvan portin edessä, ja
näimme, että seisoimme keskellä korkean, harmajan ja synkän
nelikerroksisen rakennuksen pihaa.

Minä suostuin hänen esitykseensä vaikka vastenmielisesti. "Niin",
sanoin hänelle, "me lähdemme, kun -- --"

Ja minäkin vaikenin. Sama ajatus oli syntynyt minussakin. Miten
olisimme voineet jättää näitä ihmisiä? Miten jättää rouva de Pavannesta
kun hän oli vaaran ja ahdistuksen alainen? Miten voisimme palkita hänen
hyvyyttään pakenemalla? Me emme voineet niin tehdä. Emme Kitinkään
vuoksi. Sillä Louis, meidän Louis, oli mies ja hänen oli kestettävä
kohtalonsa. Vaan minä huokasin.

Niin oli siis päätetty. Minä olin jo selittänyt Croisettelle
suunnitelmani, ja kun me nyt odotimme, niin rupesi hän kertomaan pitkää
monimutkaista juttua rouva d'Osta. Minä luulin, että hän kertoi
ainoastaan puhellakseen -- pitääkseen rohkeuttamme yllä -- jonka vuoksi
en kuunnellut tarkoin mitä hän sanoi, eikä hän ollut vielä päässyt itse
pääkohtaan, tai minä en ainakaan ollut sitä ymmärtänyt, kun kadulta
kuuluva meteli katkasi hänen kertomuksensa. Kuului kovia askeleita,
jotka selvästi osottivat, että suurempi ihmisjoukko oli tulossa.
Tämä sai Croisetten yhtäkkiä vaikenemaan ja meidät molemmat
vahtipaikoillemme.

Vaan ennen kuin me olimme ehtineet erota, niin sirovartaloinen olento
meni kiireesti minun ohitseni ja pisti pehmoisen kätensä käteeni, kun
minä seisoin siinä portilla odottamassa. Päähineen sisällä huomasin
ystävälliset, arat silmät ja kalpeat posket, minä kumarruin ja suutelin
kättä, ja minä nyt en enään tuntenut mitään kaipuuta enkä epäilystä
velvollisuudestamme, vaan seisoin maltillisesti portilla ja odotin.



YHDEKSÄS LUKU.

Erasrauksen pää.


Odotin ja odotin yksinäni! Portit nyt olivat melkein kokonaan säretyt.
Roistojoukko ulkopuolella, joka kasvoi kasvamistaan, antoi sataa iskuja
yhtämittaa porttien lukoille ja saranoille, Ja heidän hurjat
uhkauksensa ja sadatuksensa kuuluivat aukoista, joita olivat murtaneet
aitaan. Monet väsyivät, vaan toisia tuli sijaan. Työaseita särkyi, vaan
uusia tuotiin, ja he tekivät työtä hurjalla tarmolla. Alussa he olivat
käyneet toimeensa varovasti, sillä olivat pelänneet, että heitä
ammuttaisiin, että he sisäpuolelta kohtaisivat vastustusta, ja
ainoastaan rohkeimmat heistä uskalsivat ryhtyä alussa toimeen. Vaan
nyt, kun eivät kohdanneet mitään vastusta, niin kaikki tunkeutuivat
hillitsemättöminä. Joukko pysyi tuskin sen vertaa ulohtaalla, että
moukareille olisi jäänyt tarpeellinen tila, vaan ryntäsivät huutaen
ryskyviä portteja vasten ja iskivät niihin nyrkeillään, heti kun ne
alkoivat huojua.

Nyt ei ollut enään pidättämässä kuin yksi jykevä rautapuomi. Ja siihen
oli katseeni kiinnitettynä. Minä olin yksinäni kartanolla, muutaman
kivipylvään suojassa. Takanani oli ravollaan ovi, josta mentiin itse
taloon. Kynttilöitä paloi huoneissa rakennuksen ensi kerroksessa, jonka
akkunat olivat auki. Muutaman akkunan leveällä laudalla seisoi
Croisette ja katseli minua äänetönnä, kätensä ristikolla varustetulla
akkunaluukulia. Hän oli kalpea, ja minä nyökytin hänelle päätä ja
hymyilin. Minä en tuntenut pelkoa, vaan vihaa, ja kun tuo pirullinen
melu melkein teki kuuroksi, niin minä muistelin vanhoja satuja
talonpoikaiskapinoista ja mitä niissä tapahtui, sekä miten me
tukehdutimme ne.

Yhtäkkiä melu kasvoi. Kuulosti aivan kuin koirain haukuntaa, kun ne
löytävät jälet. Tämä sai minut silmänräpäykseksi ajattelemaan
vaarallista tilaani, ja minä käännyin heti katsomaan porttia.
Rautapuomi taipui joukon rynnätessä. Verkalleen alkoi toinen
portinpuolisko auveta ja aukosta minä näin hurjia, julmia kasvoja ja
veristyneitä silmiä, samalla kun pääni päältä kuulin Croisetten kimakan
huudon -- kauhun huudon. Tuimasti huutaen vastaukseksi ja tehden
uhkaavan liikkeen hurjalle roistojoukolle käännyin takaisin ja riensin
yli kartanon ja ylös portaita rakennukseen.

Minä juoksin sitä nopeammin, kun takaani kuulin kovan pistolin
laukauksen ja luoti suhisi korvani ohi. Vaan minä en sitä säikähtänyt,
ja heti kun olin hypähtänyt ylimmälle portaalle, pysähdyin ja katsoin
taakseni. Ahdistajat olivat jo puolitiessä pihaa. Minä tein kömpelön
yrityksen sulkeakseni suuren oven, ja kuulin takaani korvia särkevän
riemun huudon, kun en saanut ovea kiinni. Minä en enään odottanut, vaan
riensin ylös tammiportaita, neljä astinta kerralla, ja syöksyin
suureen, vasemmalla puolen olevaan salonkiin, jonka oven sulin.

Tässä huoneessa, joka näytti ennen olleen niin komea, oli nyt kaikki
hurjassa epäjärjestyksessä. Osa gobelineista oli revitty seiniltä.
Muuan akkuna oli sulettu ja sen luukku vedetty kiinni. Sen oli tehnyt
Croisette. Kaksi muuta akkunaa oli auki -- aivan kuin ei olisi ollut
aikaa niitä sulkea -- ja päivän valo, joka niistä tunkeutui sisään,
teki palavat lamput kummituksen näköisiksi. Huonekalut olivat siirretyt
syrjään ja pinottu muuriksi poikki huoneen ja sen aukot oli täytetty
seinästä temmatuilla verhoilla. Tämän varustuksen takana seisoivat
Croisette ja Marie selin oveen, joka johti toiseen huoneeseen. Mariella
oli pitkä keihäs kädessä, Croisette piteli pitkää pyssyä muutaman
tuolinselän varassa ja sytytti juuri soihdun, kun minä tulin sisään,
Molemmilla oli sitä paitse miekka. Minä pistäysin kuin kanini
muutamasta reijästä muurin taakse ja asetuin heidän viereensä.

"Onko kaikki hyvin?" kysyi Croisette ja kääntyi levottomana minua
kohden.

"Kaikki on hyvin, toivon minä", vastasin hengästyneenä.

"Ethän ole haavotettu?"

"Ei ole sattunutkaan!"

Minä sain tuskin miekkani paljastetuksi siihen, kun huoneeseen hyökkäsi
kymmenkunta likasta, resusta miestä, joilla kasvot olivat tulehduksissa
ja ahnaat silmät tuijottivat julmasti. Vaan sisään tultua he yhtäkkiä
pysähtyivät -- niin äkkiä että puolueettomasta katsojasta se olisi
näyttänyt hassulta. Heidän hurja huutonsa vaikeni, ja kun he kiroten
ja sadatellen kompastelivat toistensa yli, katsoivat he meitä
hämmästyneinä, sillä näky, joka heitä täällä kohtasi ei varmaankaan
ollut mieluisa. Heidän päällikkönsä näytti olevan pitkä teurastaja,
jolla oli suuri sotakirves puolittain alastomalla olallaan. Vaan heidän
joukossaan oli muutamia sotamiehiä kuninkaan univormussa, ja he olivat
keihäillä varustettuja. Kun he portilla eivät olleet kohdanneet mitään
vastustusta, niin he olivat luulleet täällä tapaavansa ainoastaan
aseettomia uhria, ja ensimmäiset heistä nyt pelästyneinä peräysivät,
kun he huomasivat edessään pyssyn ja tuohus sytytettynä.

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Tiesin nimittäin, että heidän
arvelevaisuutensa oli meille ainoan pelastuksen mahdollisuus, ja minä
sen vuoksi hyppäsin tuolille ja viittasin kädelläni heitä olemaan
hiljaa. Tottelevaisuuden vaisto vaikutti heissä silmänräpäyksen ajaksi
ja huoneessa syntyi hiljaisuus.

"Varokaa!" huusin kovasti -- niin kovasti ja rohkeasti kuin voin, sillä
minä huomasin, että ääneni vähän vapisi, kun minä näin edessäni nämät
hurjat kasvot. "Varokaa miehet, ja ajatelkaa mitä aijotte tehdä! Me
olemme katolisia niin kuin tekin ja kirkon tottelevia ja uskollisia
poikia. Ja sen ohessa hyviä alamaisia. Eläköön kuningas, hyvät miehet!
Jumala kuningasta suojelkoon!" ja minä iskin miekkani varustukseen,
niin että huone kaikui. "Jumala suojelkoon kuningasta!"

"Huutakaa 'eläköön messu!'" huuti muuan heistä.

"Mielelläni, hyvät miehet!" vastasin minä kohteliaasti. "Oikein
sydämmestäni. Eläköön messu! Eläköön messu!"

Tämä varsin suuresti hämmästytti teurastajaa, joka onneksi vielä oli
aivan selvillään. Hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. Hän
tuijotti meitä, aivan kuin härkä, jonka aikoi iskeä, olisi yhtäkkiä
avannut suunsa ja alkanut puhua, ja neuvotonna hän katseli tovereitaan
aivan kuin kysyen heidän neuvoaan.

Myöhemmin päivällä roistoväki tappoi myöskin muutamia katolilaisia.
Vaan sen mukaan kuin sitten voitiin selkoa saada, olivat nämät
tapaukset vain yksityisiä verikoston töitä. Muissa tapauksissa pääsi
huudolla "eläköön messu." Tämä oli tietysti sitä helpompaa aamulla,
jolloin roistoväki ei ollut vielä niin tottunut vapauteensa, jolloin
tappaminen oli vielä murhaamista, eivätkä miehet vielä olleet
hurmautuneet verenvuodatuksesta.

Minä näin konnien kasvoista, että epäröivät, ja kun muuan heistä
tuimasti kysyi, ketä me olemme, niin minä vielä rohkeammin vastasin;
"Minä olen herra Anne de Caylus, vicomte de Caylusin, Bayonnen
kuvernöörin sisaren poika!" Minä sanoin tämän niin arvokkaasti kuin
suinkin voin. "Ja nämät ovat minun veljeni. Elkää rohetko tehdä heille
mitään, sillä minä takaan, että vicomte sen teille kostaa!" Niin hurjia
kuin hyökkääjät olivatkin, minun sanani kuitenkin tekivät heihin
vaikutuksen. He huomasivat, että minä olin oikeassa, ja kaikesta
päättäen näytti tulevan asiallemme hyvä loppu, kun samassa kuului
ovensuusta: "Kirotut penikat! Viskatkaa ne alas!"

Ääni kuului huoneen pimeimmistä nurkasta suletun akkunan luota. Olin
erottavinani siellä mustan naamioidun olennon, joka oli puettu vaippaan
-- se näytti naisolennolta, vaan minä en ollut varma siitä -- ja hänen
vieressään oli kaksi suurta, voimakasta miestä, jotka seisoivat vähän
syrjässä muusta joukosta ja johtajansa takana.

Puhujan rohkeuteen oli varmaan syynä se, että hän oli turvallisemmalla
paikalla, huoneen perällä, kuin muut hyökkääjät, jotka olivat lähempänä
meitä, ja olivat sen vuoksi neuvottomampia. Meitä tosin ei ollut kuin
kolme, ja helposti olisi voitu kaataa varustuksemme, jos he olisivat
hyökänneet. Vaan kolme on kuitenkin aina kolme, ja koukkupyssy -- jonka
ääressä Croisetten tuohus paloi -- ladattuna metallikappaleilla, on
ilkeä ase viiden askeleen päässä ja tuottaa pahoja haavoja, jonka
ohessa se hajoittaa panoksensa erinomaisesti. Tämän näytti huomaavan
moni heistä ja varsinkin johtaja. Me olisimme voineet ottaa hengen
ainakin kolmelta heistä, ja henki oli näille kallis, kun oli
kysymyksessä ryöstö. Sitä paitse useilla heistä oli sen verran tervettä
järkeä, että huomasivat olevan kymmeniä hugenotteja -- oikeita
kerettiläisiä, joita kannatti paremmin ryöstää ja tappaa. Minkä vuoksi
siis -- ajattelivat he -- poiketa oikealta tieltä ja leikata kaula
katolilaiselta ja siten saattaa itsensä ehkä ikävyyksiinkin? Minkä
vuoksi saattaa itsensä siihen vaaraan, että joutuu ehkä Montfauconiin
hirsipuuhun oikullisen päähänpiston vuoksi, ja minkä vuoksi kerrassaan
suotta aikojaan solvata niin vaikuttavaa miestä kuin vicomte de
Caylusia?

Vaan tässä käänteessään heitä muistutti alkuperäisestä tuumastaan
äskeinen ääni: "Pavannes! Missä on Pavannes?" kuului huuto.

"Niin!" huuti teurastaja sylkiessään käsiinsä ja tarttuessaan
kirveeseensä. "Näyttäkää meille ne kerettiläiset koirat. Antakaahan kun
pääsemme niiden kimppuun!"

"Herra de Pavannes", sanoin minä tyyneesti -- vaan minä en saanut
silmiäni teurastajan kirveen kirkkaasta terästä, sillä se minusta
näytti niin leveältä ja terävältä. -- "Herra de Pavannes ei ole
täällä!"

"Se on vale! Hän on tuolla perimmäisessä huoneessa!" kuului taas ääni
huoneen perältä. "Antakaa hänet meille!"

"Niin, jättäkää hänet meille!" toisti kirvesmies melkein
hyväntahtoisella äänellä, "muuten teidän käy huonosti. Jättäkää hän
meille ja menkää te itse niin pitkälle kuin tietä riittää!"

Tämän hän sanoi hyvin uskottavasti, jota vastoin joukosta kuului
murinaa, pedon julmaa vihasta murinaa, ja kuului huutoa: "Kuolema
hugenoteille! Eläköön Lorraine!" -- Ja huudot tuntuivat osottavan, että
kaikki eivät hyväksyneet sitä, että meitä armahdettaisiin.

"Kuulkaa, hyvät miehet, olkaa alallanne!" sanoin minä. "Minä vannon
teille, että hän ei ole täällä. Minä vannon, ettekö kuule!"

Kuului ulvontaa ja joukko rupesi liikkumaan aivan kuin olisi aikonut
rynnätä ja minä huomasin, että nyt ei enään käynyt viivyttäminen.
"Odottakaa! Odottakaa!" lisäsin kiireesti. "Yhden minutin ajan,
kuulkaa! Teitä on liian paljon meitä vastaan. Vannotteko että me
pääsemme vapaasti lähtemään, niin ettei meille tehdä mitään pahaa, jos
jätämme teille vapaan kulun täällä?"

Kuului myöntymystä. Vaan minä katsoin ainoastaan teurastajaa. Hän
näytti olevan kelpo mies niin kauvan kuin hän ei harjoittanut
ammattiaan.

"Minä vannon!" sanoi hän ja nyökäytti päätään

"Messun nimessä?"

"Niin, messun nimessä!"

Minä nykäsin Croisettea käsivarresta, jolloin hän otti soihdun
aseestaan ja pudotti lattialle pyssyn, joka oli liian raskas
käytettäväksemme. Se oli tehty silmänräpäyksessä. Sillä aikaa kuin
roistoväki syöksyi varustusta vastaan ja julman hävityksenhalun
valtaamana särki kalliita huonekaluja, pistäysimme vikkelästi
varustuksen alatse ja riensimme toiseen päähän huonetta, eikä kukaan
näyttänyt meistä välittävän. Kaikki olivat kiintyneet saaliiseensa,
jonka luulivat tapaavansa. Me olimme menossa huoneesta, kun teurastaja
kohotti kirveensä ovea kohden, jota me olimme puolustaneet ja jonka
nyt olimme jättäneet heidän valtaansa. Pamppailevin sydämmin riensimme
portaita alas, kuulimme ulko-ovelle tultuamme kovaa äänen sorinaa, vaan
emme pysähtyneet sitä kuuntelemaan, -- yleensä emme pysähtyneet mitään
varten. Totta puhuen pelko meille antoi siipiä. Kolmessa sekunnissa
olimme kaadettujen porttien yli kadulla. Me emme nähneet muuta kuin
erään vaivasen olennon, muutamia koiria, joukon naisia, jotka arkoina
vaan uteliaina katselivat meitä, muutamaan sinkilään kiinnitetyn
hevosen, siinä kaikki. Ei kukaan nostanut kättään meitä vastaan ja
minutin kuluttua olimme kääntyneet muutamasta kulmasta ja koko talo oli
kadonnut näkyvistämme.

"Oppivat vasta uskomaan aatelismiehen vakuutusta", sanoin minä
hymyillen itsekseni ja pistin miekkani tuppeen.

"Minä tahtoisin nähdä hänen naamansa nyt tällä hetkellä", sanoi
Croisette. "Näitkö sinä rouva d'Ota?"

Minä pudistin päätä vastaamatta. Minä tunsin omituista, polttavaa
kauhistusta, kun tästä tuli puhe, jos se oli rouva d'O, jonka olin
nähnyt, niin olin hänet nähnyt -- oo, se oli kovin kamalaa, kovin
luonnotonta! Omaa sisartaan! Omaa lankoaan murhaamaan!

Minä ehätin vaihtamaan puheainetta, "Pavannes sai ainakin viisi
minuuttia etua", sanoin minä.

"Enemmän", vastasi Croisette, "jos vain hän ja rouva lähtivät samalla
kertaa. Jos kaikki on käynyt onnellisesti, eivätkä ole pysähdelleet
kaduilla, niin he jo ovat Mirepoixin luona, He tuntuivat olevan
vakuutettuja, että Mirepoix laskee heidät sisään."

"Miten olimme hulluja, kun toimmekin rouvan sieltä!" sanoin minä
huoaten. "Jos emme olisi sekautuneet hänen asioihinsa, niin olisimme
aikoja sitten tavanneet Louisin -- meidän Louisin tarkoitan."

"Se on totta", sanoi Croisette, "vaan muista, että sitten emme olisi
pelastaneet toista Pavannesia, kuin nyt olemme tehneet. Hän olisi
vieläkin Pallavicinin käsissä. Tule, Anne, uskokaamme, että olemme
tehneet niin kuin oli parasta tehdä", lisäsi hän ja hänen kasvoilleen
kuvastui rohkeus, joka sai minut häpeämään. "Pelastamaan! Taivas on
meitä auttava vielä ajoissa perille!"

"Niin, pelastamaan!" huusin minä ja minuun tarttui hänen rohkeutensa.
"Ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle. Niinhän meitä
neuvottiin vai mitä? Talo vastapäätä kirjakauppaa, jossa on kylttinä
Erasmuksen pää. Eteenpäin pojat! Me ehdimme vielä ajoissa perille!"

Vaan muutama sana selitykseksi ennen kuin jatkan kertomustani
seikkailustamme. Se huone, jota me innokkaasti olimme vartioineet oli
tyhjä! Juoni oli minun keksimäni ja minä olin siitä ylpeä. Kerran olin
voittanut Croisetten viekkaudessa. Pakoni portilta, varustussulku
salissa kamarin oven edessä, tuo turha yritys sulkea porttia --
kaikella tällä tarkoitettiin vain samaa. Pavannes ja hänen vaimonsa --
viimeksi mainittu pojan puvussa -- olivat piiloutuneet katuportin luona
olevan portinvartijantuvan oven taakse ja olivat hiipineet kadulle ja
paenneet sekasorrossa, jonka roistoväen hyökkäys oli aikaan saanut.

Ja sen mukaan kuin myöhemmin saimme kuulla, olivat useimmat
palvelijoista, jotka olivat olleet piilossa rakennuksen alemmissa
kerroksissa, päässeet pakoon samalla tavalla, vaikka tosin muutamia
heistä -- vaan varsin harvoja -- saatiin kiinni ja hugenotteina
tapettiin ennen kuin päivä oli illassa. Minulla oli sitä enemmän syytä
toivoa, että Pavannes on onnistunut pääsemään pakoon, kun olin hänelle
antanut herttuan sormuksen, ajatellen että siitä voisi olla hänelle
hyötyä hädän ja tarpeen tullessa, ja että meillä itsellämme ei ollut
mitään syytä pelätä, kun pääsemme hänen talostaan, jos vain emme kohtaa
Bezersia.

Emmekä me häntä kohdanneetkaan, kaikeksi onneksi, vaan ennen kuin
olimme päässeet kolmannenkaan osan matkastamme, niin huomasimme, että
hyville syille perustuva pelko ei ollut ainoa kauhu, jota vastaan
meidän oli taisteltava. Pavannesin talo, jossa viimeksi olimme olleet,
oli jonkun matkan päässä itse verisaunan keskustasta, jossa onneton
Parisi tänä aamuna kylpi. Sinne oli monta sataa askelta Rue de
Béthisyltä, jonka varrella amirali asui, ja tämän matkan vuoksi ja
siinä jännityksessä, johon oman tapauksen kautta olimme joutuneet, emme
olleet kiinnittäneet mitään suurempaa huomiota kirkonkellojen hurjaan
jyminään tai pyssyjen paukkeeseen, huutoihin ja elämään, jotka
ilmoittivat kaupungissa vallitsevaa tilaa. Me emme olleet kuvanneet
mieleemme tapauksia, joita tapahtui niin lähellä. Vaan kun me nyt
olimme tulleet kadulle, niin kauhistava totuus astui sitä selvemmin
näkyviin ja ajoi veren poskiltamme. Muutamain satain askelten päässä,
heti kun käännyimme kadun kulmasta, oli tarpeeksi nähtävää. Me, jotka
vasta eilen olimme tulleet maalta, me jotka vielä viikko sitten olimme
poikasia, huolettomia niinkuin pojat konsanaan, olimme heitetyt
keskelle niin kauheita oloja, että minä en voi niitä kuvata, mikä
kauhistava vastakkaisuus taivaalla ja sillä, mitä sen alla tapahtui!
Satakieli lasketteli säveleitään vähän matkan päässä meistä, talojen
yläkertain akkunoissa leikki kimalteleva auringon valo, hopeaiset
pilvenhaituvat väikkyivät sinitaivaalla, kesäaamun raikkaat
tuulahdukset puhaltelivat.

Ah, missä ne puhaltelivat! Ei ainakaan täällä näissä kapeissa kujissa,
joissa kaikui huutoa, kirouksia ja hurjia rukouksia, ja joita pitkin
syöksyi järkensä menettäneitä ihmisiä ja joilla porvarikaartin ampujat
ja vielä julmempi roistoväki puhkoivat akkunoita, ryntäsivät verisin
asein talosta taloon, ajoivat ja lopuksi tappoivat iskien sinne tänne
kuoleman kauhussa vapisevia uhrejaan! Ei todellakaan täällä, jossa joka
minuutti kuoli lapsia, naisia äänettöminä, ja miehiä muristen kuin
sudet -- onnellisina, jos olivat saaneet aseen temmatuksi kouraansa ja
asettuneiksi selin seinää vasten; täällä, jossa ryvetetyt ruumiit
muodostivat sulun katuojissa kuohuvalle verelle ja jossa lapset, --
pienet lapset -- leikkivät niillä!

Minä olin Cahorsissa suuressa katutaistelussa 1580, ja siellä myöskin
tapettiin naisia. Minä olin yhdeksän vuotta myöhemmin Chatillonin
kanssa, kun hän tätä päivää ja isäänsä Colignya muistellen ratsasti
Parisin etukaupunkien läpi eikä suinkaan antanut armoa. Minä olin
Courtasin ja Ivryn luona ja minä olen monta kertaa nähnyt, kun on
talutettu joukottain vankeja keihästettäviksi. Vaan sota on sota, ja
nämät olivat sen uhreja, jotka suurimmaksi osaksi saivat kuolla paljaan
taivaan alla ja ase kädessä: eivät vaimoja ja miehiä, jotka olivat
juuri herätetty unestaan. Näissä tilaisuuksissa en tuntenut sellaista
kauhua, sellaista syvää sääliä ja sellaista hehkuvaa katkeruutta, kuin
sinä aamuna josta nyt kerron, jolloin ensi kerran näin auringon
paistavan Parisin kaduille. Kalpeana ja vavisten Croisette kulki
puristautuen lähelle minua, sulki silmänsä ja käsillä tukki korvansa ja
antoi minun kulettaa minne vain halusin. Toisella puolen kulki Marie
huulet tiukasti puristettuina ja uhkaava ilme kasvoillaan. Kerran tuli
muuan porvarikaartin sotilas, kädet verissä, tuli vastaamme
hoiperrellen -- hän oli humalassa niinkuin useat murhaajista -- ja minä
väistin häntä. Vaan Marie astui suoraan, aivan kuin hän ei olisi
nähnyt, aivan kuin tie olisi ollut selvä eikä mitään Jumalan kuvan
mukaan luotua hirviötä olisi ollut tiellä.

Hän laski kätensä tikarin kahvalle, aivan kuin sattumalta. Sotamies
kaikeksi onneksi horjui syrjään, ja kulku oli vapaa. Me pääsimme siitä
vaarasta. Vaan kauheaa oli nähdä naisia tapettavan ja antaa niin
tapahtua! Se oli niin kauheaa, että jos minulla olisi silloin ollut
toivonhattu, niin minä olisin toivonut itselleni viisituhatta
ratsumiestä, joilla minä olisin laskettanut Parisin katuja pitkin.

Meille ei kuitenkaan koskaan tehty mitään, vaikka hurjimukset
raivosivat parhaallaan, kun me kulimme. Tosin meitä aina jonkun kerran
-- kerta kullakin kadulla, jonka poikki kulimme -- pidättivät erilaiset
murhaajajoukot. Vaan kun meillä oli samat merkit kuin heilläkin ja
huusimme "eläköön messu!" sekä ilmoitimme nimemme, niin meidän
annettiin jatkaa matkaamme. On mahdotonta kuvata sanomatonta
sekasortoa, joka oli vallalla joka taholla, ja minä nyt tuskin voin
uskoa että näimmekään kaikkia niitä tapauksia, jotka olivat silmäimme
edessä. Kerran muuan komean näköinen ja komeasti puettu mies,
ratsastaen uljaalla hevosella, ajoi meidän jälessämme huiskien
miekallaan ja huutaen: "Iskekää suonta! Iskekää suonta! Iskekää
suonta!" ja sitä hän jatkoi niin kauas kuin kuulla voimme. Kerran
tapasimme muutaman miehen ja kahden poikansa ruumiit päälletysten
viskattuna katuojaan. Nuorin poika ei voinut olla kuin korkeintaan
kolmentoista vuotias. Minä mainitsen tämän ryhmän, en senvuoksi että se
olisi ollut muita kamalampi näky, vaan kun on hyvin tunnettu asia, että
tämä poika, Jacques Nompar de Caumont, ei ollut kuollut vaan elää
tänäkin päivänä, minun ystäväni marsalkki de Ia Force.

Tämä johtaa muistooni ainoan hyvän työn, jonka me olimme tilaisuudessa
tekemään. Kerran kuin käännyimme muutamasta kulmasta, niin jouduimme
äkkiä keskelle sotamiesjoukkoa, jossa oli seitsemän tai kahdeksan
miestä, ja olivat saartaneet keskeensä muutaman kauniin, näöstä
päättäen neljäntoista vuotiaan pojan. Hän oli koulupuvussa ja kädessä
oli kirjoja, joita hän puristi kainaloonsa -- ehkä aivan vaistomaisesti
-- vaikka miehet uhkasivat kuolemalla. Juuri kun me siihen pysähdyimme,
vaativat he tietoonsa hänen nimeään. Hän ei voinut tai ei tahtonut
sanoa, vaan hätäyksissään sanoi monta kertaa, että hän oli menossa
Bourgognen kouluun. Oliko hän katolinen? karjuivat miehet. Hän ei
vastannut. Sotamies, joka piteli poikaa kaulustasta, kohotti keihäänsä,
ja luontaisesta vaistosta poika kohotti kirjansa suojellakseen
kasvonsa. Croisette karjasi ja meni estämään iskua. "Hei, katsokaa!"
huuti hän niin kiihkeästi, että sotamies laski aseensa, jonka hän oli
juuri ollut iskemäisillään. "Pojallahan on messukirja! Hänellähän on
messukirja! Ei hän ole mikään kerettiläinen! Hän on katolilainen!"

Sotamies laski aseensa ja sieppasi kirjat käteensä. Hän tirkisteli
niitä tyhmänä verestävillä silmillään, vaan ainoa, minkä hän ymmärsi,
oli punanen risti kirjan kannessa. Vaan tämä oli kylliksi hänelle. Hän
käski pojan mennä tiehensä ja laski hänet menemään lyöden nyrkillä ja
kiroten.

Croisette ei tyytynyt siihen, vaikka minä en ymmärtänyt hänen syitään.
Minä näin vain hänen vaihtavan silmäyksiä pojan kanssa. "Kuulkaas nyt!"
sanoi hän leikillisesti. "Antakaa pojalle hänen kirjansa takaisin!
Eihän teille niistä mitään hyötyä ole!"

Vaan silloin koko joukko kääntyi meitä vastaan. He eivät muutenkaan
olleet hyvillään meidän sekaantumisestamme tapaukseen, ja epäilemättä
heidän mielestään me olimme menneet liian pitkälle. He olivat
juovuksissa, riidanhaluisia ja alkoivat huiskia aseitaan meidän
edessämme. Ja kun heitä oli paljo enemmän, niin olisi meidän
epäilemättä käynyt hyvinkin huonosti, jos ei vain odottamatta muuan
liittolainen olisi ilmestynyt meidän puolellemme.

"Heretkää, heretkää!" huuti vastatullut voimakkaalla äänellä -- hän oli
jo aivan meidän keskellämme. "Mitä tämä merkitsee? Mitä hyötyä on
tapella keskenämme, kun on niin monta kelpo kaulaa katkaistavana ja
sillä voi saavuttaa koko taivaan valtakunnan ilot? Heretkää, sanon
minä."

"Kuka te olette?" huutivat he joukolla.

"Herttua Guise!" vastasi hän kylmästi. "Antakaa näiden nuorten miesten
mennä rauhassa, muuten piru teidät perii, sen konnat!"

Puhujan käytös teki mahtavamman vaikutuksen kuin hänen sanansa, sillä
minä olen varma, että voimakkaampaa ja välinpitämättömämpää velikultaa
ei ikinä ole oleksinut kirkossa eikä kadulla. Minä heti tunsin hänet,
ja murhaajajoukko oli myöskin hänessä näkevillään päällikkönsä. He
mutisivat muutamia kirouksia, Vaan kun heillä ei ollut mitään
voitettavina, niin he väistyivät. Halveksivasti he viskasivat kirjat --
siten osottaen tunnettaan oikeaa uskoa kohtaan -- ja lähtivät tiehensä
huutaen niin paljo kuin jaksoivat: "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa
hugenotteja!"

Tämä liittolaisemme, joka jäi luoksemme, oli Buré -- Blaise Buré, sama
mies, joka eilen, vaikka minusta tuntui kuin se olisi ollut monta
kuukautta sitten, oli petkuttanut meidät Bezersin valtaan. Nyt hän oli
poistanut osan synnistään, ja me katsoimme häntä neuvottomina, oliko
meidän vai ei moitittava häntä teostaan. Vaan hän ei näyttänyt olevan
milläänkään, vastasi vain meidän katseeseemme ystävällisellä
silmäyksellä.

"Minulla ei ole teille, hyvät herrat, vähintäkään vihankaunaa", sanoi
hän julkeasti.

"Enpä minäkään sitä luulisi", vastasin minä.

"Ja sitä paitse me olemme nyt kuitit", sanoi hän.

"Te todella olette hyvin ystävällinen", sanoin minä.

"Epäilemättä. Te olette kerran tehneet minulle suuren palveluksen",
vastasi hän suureksi hämmästyksekseni. Hän näytti nyt puhuvan täydellä
todella. "Te ette näytä sitä muistavan, nuori herra, vaan te, ja tämä
teidän veljenne" -- hän viittasi Croisettea -- "sen teitte! Ja paavin
ja Espanjan kuninkaan nimessä, minä sen muistan!"

"Vaan minä en", vastasin minä.

"Mitä kummia! Te ette muista, että te teitte tuhkaa tuosta konnasta
Caylusissa, kymmenen päivää sitten. Kas niin! Muistattepahan! Ja se oli
kelpo työ! Kaunis isku. Nähkääs, herra Anne, hän oli vankka mies, hyvin
vankka mies. Niin hän itse uskoi, ja minä uskoin, ja mikä vielä
parempi, jalo Raoul de Bezers uskoi niin. Ymmärrättekö?"

Hän katsoi minua syrjäsilmällä. Minä ymmärsin, että tietämättäni olin
Burén vapauttanut kilpailijasta. Se oli syynä siihen, että hän niin
kunnioittavalla, melkein ystävällisellä tavalla oli meidät --
houkutellut satimeen.

"Siinä kaikki", sanoi hän. "Jos te tahdotte, että minä korvaukseksi
teen yhtä paljo teille, niin antakaa minulle vain tietää. Tällä kertaa,
hyvät herrat, jääkää hyvästi!"

Hän huiskautti hattua, pyörähti ympäri ja meni joutuisasti sille
suunnalle, josta me olimme tulleet hyräillen:

    "Ce petit homme tant joli!
    Qui toujours cause et toujours rit,
    Qui toujours baise sa mignonne,
    Dieu gard' de mal ce petit homme!"

Tuuli kuletti vielä kaukaa hänen huolettomia säveliään meidän
kuultaviimme. Me katselimme hänen jälkeensä, näimme hänen leikillään
tekevän hyökkäyksen muuatta ruumista vastaan, jonka joku oli nostanut
pystyyn ja asettanut ovea vasten seisomaan -- ja iskevän harhaan -- ja
sitten jatkavan kulkuaan aina vihellellen samaa laulua. Sitten hän
katosi muutaman kulmauksen taakse, emmekä me häntä enään nähneet.

Me jäimme seisomaan ainoastaan muutamaksi minuutiksi paikoillemme
puhellaksemme pojan kanssa.

"Näyttäkää kirjoja, jos joku ahdistaa teitä", sanoi Croisette pojalle
kekseliäästi. Croisette itse oli vielä niin poikanen, kaunis, vaalea
tukka kuin kunniakehä kalpeitten kasvojen ympärillä, niin että tämä
näky, kun toinen antoi toiselle neuvoja, oli minusta niin kaunis.
"Näyttäkää kirjoja ja osottakaa ristiä, ja taivas auttakoon teitä
pääsemään koulullenne!"

"Minä haluaisin saada tietää nimenne", sanoi poika. Hänen tyyneytensä
ja arvokkaisuutensa hämmästyttivät minua, sillä ne tuntuivat minusta
niin ihmeteltäviltä tällaisissa oloissa. "Minä olen Maximilian de
Bethune, paroni Rosnyn poika."

"Silloin on toinen palvelus toisen arvoinen", sanoi Croisette
vilkkaasti. "Teidän isänne varoitti meitä eilen Etampesissa -- ei, se
oli toissapäivänä, vaan me emme sen jälkeen ole nukkuneet --
sillä -- --"

Hän keskeytti samassa puheensa ja huuti: "Juoskaa tiehenne, juoskaa!"

Poika ei tarvinnut kahta käskyä. Hän lähti kuin nuoli kiitämään katua,
sillä hän niin kuin mekin näimme, että kolme heittiötä, jotka
kiertelivät ympäriinsä etsien uhreja, hyvin salaisesti lähestyivät
meitä. He huomasivat pojan ja heitä näytti haluttavan lähteä jälkeen,
vaan meitä oli kolme ja kyllin kykeneviä vastustamaan heitä. Katu oli
tällä kertaa muuten aivan tyhjä väestä, ja me estimme heidät
seuraamasta poikaa.

Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää.
Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän
luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa
kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi
päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa
kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin
hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun
johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä
kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista
miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden
hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman
ministerinsä, Sullyn herttuan.

Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin
jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja
korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta,
inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin
kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme
oli vain yksi asia -- tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin
mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun
aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme
joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi
hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla
näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa
kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne
etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme
voivamme hengittää vähän vapaammin.

"Tämä pitäisi olla meidän katumme", sanoi Croisette.

Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota
etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai
liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin
jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä,
Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.

Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan
saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen
akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa,
ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut
olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja
niitä pitkin valui tummanpunanen virta -- jähmettyäkseen vähitellen
katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän
katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät
viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.

Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset
silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi.
Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama
lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti
hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet
hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille
sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän
oli kuollut.

Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti
ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa
sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä.
Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku
sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.

"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo,
Kit, Kit!"



KYMMENES LUKU.

Hau, Hau Huguenots!


Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs -- urhoollisin
mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran
vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen -- ei koskaan
voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että
niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen --
hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan
ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja
minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään
urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.

Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken
kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista -- paitse hänen
hellätuntoisuutensa -- ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa
menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin
Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja
annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja
taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä
kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut
nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia
tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä
itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!

Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en
nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin
polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja
harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin
Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin,
tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta
hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!

Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt,
herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en
hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin
samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli
ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen
pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.

Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven
kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena
silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään
salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!"
kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka
muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin
ilme, kun hän katsoi Croisettea.

"No, mikä on?" sanoin minä konemaisesti.

"Onko hänet saatu kiinni?" mutisi hän.

"Ketä te tarkoitatte?" kysyin tylsästi.

Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi:
"Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän,
"hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen
illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa
selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he
ajoivat häntä kuin rottaa!"

Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan
muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä
uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?"
kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"

"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla -- hän nyt makaa
rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä --
puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi
katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt
ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän
orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"

"Ja hän pääsi pakoon?"

"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi.
"Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet
kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten
levottomuudesta ja tuskasta -- mieheni nyt on vuoteessa, joka on
turvallisin paikka hänelle -- pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä
kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua
pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä
sitä pahoin pelkään."

"Onko siitä kauankin?"

"Noin puoli tuntia. Te ehkä olette hänen ystäviään?" lisäsi hän.

Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut
sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On
mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa.
"Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä
vanhus oli sanonut.

Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa,
kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät
eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui
käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa
menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa
hänet!"

Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin
luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti
kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme
siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme,
Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme.
Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt
kadonnut -- muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet
levänneet emmekä syöneet --, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin
puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli
päässyt vihollisiaan pakoon.

Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen
tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman
ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut
kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain
talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon
paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme
vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä
väkijoukkoa. Edessämme oli silta -- Pont au Change, luullakseni, -- ja
sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi
Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä
oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka
enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne
katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa
siihen, mitä siellä tapahtui.

Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja
liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken
aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme
-- pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan
sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää,
hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan -- me olimme jo vähän päässeet
tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin
alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon
rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan,
aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut
valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan -- tässä niin kuin muissakin
tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään
toiveita.

Jokaisen kasvot ympärillämme olivat suunnatut samalle taholle, kaikki
katsoivat muutamaan talorypääseen, joka oli jokea vastapäätä. Tori
näiden edustalla oli tyhjä, sillä väkijoukkoa piti siitä ulohtaalla
parikymmentä, jonkumatkan päähän toisistaan riviin asetettua jousimiestä
ja parikymmentä ratsastajaa, jotka ajoivat edestakaisin pieksäin
miekanlappeilla niitä, jotka olivat niin rohkeita, että yrittivät
tunkeutumaan läpitse. Tällä tavoin muodostui aita ja sen molemmissa
päissä oli ratsumiehiä, noin seitsemän kummassakin ryhmässä. Ja
yksinään keskellä avonaista paikkaa kookas, aseellinen ja
pitkävartisilla kaulussaappailla varustettu mies ratsasti edestakaisin
katse kiinnitettynä taloryhmään. Minä en erottanut hänen kasvojaan,
vaan minun ei tarvinnutkaan. Minä tunsin hänet ja oihkasin ääneen. Se
oli Bezers!

Minä ymmärsin koko tämän menon paremmin. Ratsumiehillä, jotka
enimmäkseen olivat partaisia sveitsiläisiä ja halveksien katselivat
väkijoukkoa ympärillään eivätkä säästelleet iskuja ja lyöntejä, oli
saman väriset univormut kuin päälliköllään ja olivat varustettuja
kiireestä kantapäähän. Tämä järjestys ja sotakuri oli hänen työtänsä:
niin kostokin. Meidän ystäväparkamme oli aivan kuin rautakourassa, ja
minä nyt tunsin, että kaikki hänen toivonsa pelastumisesta oli
mennyttä. Louis de Pavannes voisi yhtä hyvin maata pitkällään
kynnyksellä kuolleen palvelijansa vierellä kuin koettaa päästä tästä
järjestetystä miekkakehästä.

Epätoivon silmäyksillä me katselimme näitä vanhoja puurakennuksia. Ne
kerrassaan näyttivät kumartavan edessämme, sillä ne olivat niin
vanhuuden heikkoja ja luhistumaan valmiita, että niiden ylikerrat
olivat paljo leveämmällä alikertoja. Niiden katot olivat yhtenä
sekasortona kattokouruja, mutkikkaita päätyjä, vinoja savutorvia,
pieniä torneja ja lahoja hirsiä. Niiden seassa arvelin Kitin sulhasen
olevan piilossa. Niin, olihan tämä hyvä paikka leikkiä piilosilla --
kun ei leikkitoverina olisi ollut kuolema. Rakennusten alikerroissa ei
ollut akkunoita eikä ovia, siitä syystä -- niin kuin sittemmin kuulin
-- että joki usein nousi tulvilleen ja kohosi silloin aina talojen
kivijalkain tasalle. Vaan pitkin rakennusten pitkää sivua kulki
poikkihirsien nojassa parveke noin miehenpituuden korkuisella maasta,
ja parvekkeen kummassakin päässä nousivat portaat parvekkeelle. Tämän
alimman parvekkeen päällä oli toinen, jonka yläpuolella oli akkunarivi
päätyineen. Rakennusryhmässä -- joka näytti olleen siinä joen varrella
jonkun kahdeksankymmentä vuotta -- oli neljä taloa, joista jokainen oli
varustettu ovella, mikä johti alimmalle parvekkeelle. Minä ymmärsin,
että jos ei Bezers olisi ryhtynyt tällaiseen järjestykseen, niin Louis
olisi hyvin helposti voinut päästä pakoon. Jos roistojoukko olisi
kerran päässyt päistikkaa syöksemään tällaiseen huone- ja
käytäväsokkeloon, niin hän olisi varsin helposti voinut, huomaamatta ja
tuntemattomana, sekaantua heihin ja heidän vetäytyessä takaisin päästä
pakoon.

Vaan nyt oli vahtimiehiä asetettu jokaiselle parvekkeelle ja
katollekin. Heti kun joku näistä liikahti tai näytti katsovan sisään --
jossa, mikäli minä huomasin, etsittiin parhaillaan -- jos vain vähän
päätäkään käänsi, niin aivan kuin vavistus kävi yli koko väkijoukon
ja syntyi hälinä, joka pari kertaa paisui hurjaksi ulvonnaksi,
samallaiseksi kauheaksi ulvonnaksi, joka kerran ennen oli saanut minut
vapisemaan. Tällaiseen suurempaan meteliin minusta alku kuulusti
lähtevän aitauksen toisesta päästä. Sinne näytti pahimmat ainekset
kokoutuneen ja monta kertaa näin Bezersin sotamiesten tappelevan
joukkoa vastaan. Samalla ruvettiin laulamaan hurjaa lauluakin, johon
koko joukko yhtyi ja jota he nyt ulvoivat sanomattomaa kauhua
herättävällä tavalla:

    "Hau! Hau! Huguenots!
    Faites place aux Papegots!"

[Huuti hugenotit, pois paavilaisten tieltä!]

Tämä oli väännös vanhasta laulusta, joka sanottiin olleen yleinen
protestanttien kesken.

Me olimme tunkeutuneet niin kauaa, että olimme väkijoukon eturinnassa,
jossa me pysähdyimme ja katselimme toisiamme kysyvin katsein. Vaan ei
edes Croisettella ollut vastausta. Eikä voinut ollakaan kuin yksi
vastaus. Mitä me voimme tehdä? Emme mitään. Me olimme tulleet myöhään.
Taaskin myöhään. Ja miten kauheaa oli kuitenkin seisoa toimetonna
julman roistoväen seassa, ja katsoa kun se huvikseen tappaa meidän
ystävämme, jonka kädenpuristuksen me niin hyvin tunsimme! Nähdä heidän
tappavan hänet kuin rotan, niin kuin vanha eukko oli sanonut, ja
tietää, ettei koko joukossa kukaan muu kuin me tunne vähintäkään
sääliä hänen vuokseen! Ei yksikään kauhistuisi kuullessaan hänen
kuolemanhuutonsa tai pöyristyisi nähdessään hänen kuolemaan sammuvat
silmänsä! Todella kauheaa!

"Niin", kuiskasi minun vierelläni muuan toverilleen nainen -- joukossa
oli useita naisia -- "nyt ovat hugenotit lopussa, uskon minä! Tuo
Lorraine on kelpo mies! Vaan tuo raukka, jota ne nyt ajavat, on
kuitenkin kaikessa tapauksessa kaunis ja kelpo mies, Margot! Minä näin
hänet äskettäin hyppivän katolta katolle pitkin kadun vartta, aivan
kuin pyhimykset olisivat häntä kannattaneet. Ja ajatella, että hän on
kerettiläinen!"

"Se on vain velhotemppuja ja muuta sellaista", vastasi toinen tehden
ristinmerkin.

"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon
paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen
lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi
salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan
liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka
minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi
nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun
rangaistuksensa!"

Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet
kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut
sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että
monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille
suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen
ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen.
Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja
minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.

Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin
pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy,
Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän
olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin
käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani.
Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka,
läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä
liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.

"Croisette!" kuiskasin -- hän seisoi meidän toisten takana -- "kumarru.
Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"

Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan
ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua
esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään
ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat
puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme
tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti
seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään,
mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat
heidät palautetuiksi takaisin.

Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella
mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt,
mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi
kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta,
etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin
minä olen saanut koko seuran haltuuni."

Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi
raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko
edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin
sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin -- kuitenkin --

Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei
tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien
riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin
kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en
voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi,
ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.

"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla
rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä
puhutte, herra Croisette -- niin minä -- ei, minä en teitä tapa. Se
teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan
minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt,
ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja
hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet
lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän
katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."

Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen
solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän
oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä
aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat
herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät
lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että
oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin
minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli -- niin
kuin hukkuva tarttuu olenkorteen -- alentunut rukoilemaan heidän
puolestaan.

Me seisoimme keskellä ratsujoukkoa, joka oli oikealla rivin päässä. Ja
yhtäkkiä Marie tarttui minua käsivarteen. Hän tuijotti vahtiin, joka
oli katolla ulommaisen talon kohdalla. Mies viittoi siellä hurjasti.
"Hän näkee Louisin!" kuiskasi Marie. Minä nyökäytin päätäni melkein
välinpitämättömänä. Vaan tylsyyteni katosi ja minä vavahdin
ehdottomasti ja minua pöyristytti, kun hurja ulvonta äkkiä keskeytti
hiljaisuuden, ja kulki kuin aaltoillen väkijoukossa. Mitä se oli? Muuan
mies, joka oli vahdissa akkunan luona ylimmällä parvekkeella tähtäsi
keihäällään jotakin, joka oli sisäpuolella. Muuta emme nähneet.

Vaan ne, jotka olivat ulompana näkivät enemmän, paljo enemmän kuin
vidame olisi toivonut, niin kuin seuraavassa silmänräpäyksessä
huomattiinkin. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, miten helposti
roistoväessä, joka on saanut maistaa surmaamisen huvitusta, raivo ja
intohimot leimahtavat. Minä näin, miten toisessa päässä joukko alkoi
aaltoilla ja liikkua edestakaisin. Sadottain käsiä kohosi pystyyn ja
samalla puhkesi hurja huuto. Ratsumiehet syöksyivät joukkoon iskien,
vaan heidän täytyi peräytyä verkalleen, sillä heidän ponnistuksensa
olivat turhat. Riemuisella melulla hurja ihmisjoukko tunkeutui heidän
väliinsä ja saattoi heidät siten voimattomiksi sekä syöksyi portaita
kohden kuin sulkunsa särkenyt vesiputous. "Taivas ja helvetti!" huusi
Bezers ja kiroili niin synkeästi, että tuskin hänen itsevaltijaansakaan
olisi siinä voinut hänen kanssaan kilpailla. "Nuo roistot aikovat hänet
ryöstää minulta!"

Hän pyörähytti hevosensa ja ajoi portaitten luo sille puolelle
parveketta, jossa me olimme. Hän hyppäsi hevosen selästä, antoi
välinpitämättömästi ohjasten pudota ja syöksähti notkeasti
parvekkeelle, jota pitkin alkoi sitten juosta. Puolikymmentä
ratsumiestä heitti hevosensa tovereilleen ja lähti juoksemaan
päällikkönsä jälessä parvekkeelle, jossa heidän suuret saappaansa
kolisivat lankkuja vasten.

Minä hengitin kiihkeästi ja lyhyeen, sillä minä näin, että nyt oli
jotakin tulossa. Nyt oli kilpailu kahden puolueen, tai oikeammin
sanoen, vidamen ja roistojoukon päällikön välillä. Roistojoukolla oli
lyhempi tie. Vaan takaa tunkeva joukko teki ensimmäisille häiriötä,
niin että nämät eivät päässeet varmasti jaloilleen kapeilla portailla,
vaan kompastelivat ja kaatuivat ja siten menettivät aikaa. Bezers,
jolla ei ollut mitään esteitä oli jo ehtinyt hyvän matkaa parvekkeelle
ennen kuin toiset olivat saaneet jalkaansa sille.

Minä rukoilin taivasta -- keskellä tätä hurjaa melua -- että roistoväki
ehtisi ennen! Jos vain syntyisi vähäksikään aikaa taistelu Bezersin
miesten ja joukon välillä, niin Pavannes siitä syntyneen sekasorron
aikana pääsisi pakenemaan. Minun toivoni heräsi tämän metakan aikana.
Joukon ulvonnan yli kaikui parikymmentä jyrisevää ääntä: "Susi! Susi!"
Minäkin menetin malttini, tempasin miekkani ja huusin kaikin voimin:
"Caylus! Caylus!"

Tuhannet silmät, niin kuin minunkin, olivat kiinnitetyt tarkkaavasti
henkilöihin, jotka kummallakin puolen olivat etevimpiä. He sattumalta
tapasivat toisensa ovella, joka johti parvekkeelta taloon. Minä näin
että roistoväen johtaja oli siro mies, nähtävästi pappi, vaikka ei
ollutkaan papillisissa aseissa; hän oli avopäin ja takkinsa helmukset
olivat käänteillä. Sen verran näin ensi katseella. Vasta toisella
silmäyksellä -- jolloin näin kalpeilta synkiltä kasvoiltaan
viimeistenkin verien katoavan, niin että hän kävi valkoiseksi kuin
lumi, kun hänen silmistään liekehti kauhu ja hämmästys, kun takaa
tunkeva joukko nosti hänet, niin että hän huomasi tilansa ja kuka oli
häntä vastassa -- silloin hänen laiha ruumiinsa kutistui, kun hän
tuskan valtaamana olisi tahtonut palata takaisin, vaan ei voinut --
silloin vasta tunsin, että se oli koadjutori.

Minä olin nyt ääneti ja seisoin suu auki. On sekunteja, jotka ovat
pitkät kuin minuutti. Tällaisena sekunttina voi ihminen kuolla, toinen
astua elämään. Tällaisen hetken ajan -- niin minusta tuntui -- nämät
miehet seisoivat katsellen toistaan silmästä silmään epäröiden, vaikka
itse asiassa toisen heistä oli mahdotonta epäröidä. Hän seisoi -- ja
minä luulen, että hän itse sen huomasi -- paholaisen ja helvetin
välillä. Kuitenkin hän näytti epäröivän sillä aikaa, kun kaikki, jopa
tuo suuri joukkokin parvekkeen alla pidätti henkeään. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän ja Bezers asettivat olkapäänsä ovea vasten ja
mulkoilivat toisiaan kuin kaksi yhteen kahlehdittua vihasta koiraa, ja
olisivat samassa hetkessä kadonneet näkyvistämme, vaan samassa
silmänräpäyksessä minä näin jotakin tapahtuvan. Bezersin käsi kohosi
salaman nopeudella papin pään yli, hänen miekkansa kahva rämähti
kauhistuttavan kovasti ja intohimoisesti johdettuna putosi toisen
päälakeen! Onneton kaatui kuin puupölkky, ääntä päästämättä! Tuhansien
kurkkujen kiljuessa raivoisasti, niin että voimakkainkin sydän siitä
olisi vapissut, mustinkin poski siitä kalvennut, katosi Bezers ovesta.

Silloin näin, mikä voima kurilla on. Niin vähän kuin niitä ratsumiehiä
olikin, jotka olivat seuranneet häntä -- ainoastaan kourallinen -- niin
vähintäkään arvelematta syöksyivät roistoväen etujoukon kimppuun, joka
jo epäjärjestykseen joutuneena kompasteli johtajansa ruumiiseen.
Alhaalla olevalla joukolla ei ollut ampuma-aseita eikä voinut mitenkään
auttaa. Parveke oli kapea, ja muutaman minuutin kuluessa Bezersin
miehet olivat sen puhdistaneet ja ottaneet sen täydellisesti valtaansa.
Muuan heistä otti papin ruumiin, josta en tiedä oliko elävä vai
kuollut, ja heitti sen aitauksen yli aivan kuin se olisi ollut
jauhosäkki. Se putosi moksahtaen maahan. Minä kuulin korvia särkevän
huudon, jonka erotti muusta huudosta -- kimakan kirkasun! Ja roistoväki
piiritti makaavan ruumiin ja peitti sen näkyvistämme.

Jos heillä olisi ollut ymmärrystä tulla oikeanpuolisille portaille,
jossa me ja pari Bezersin miestä oli, niin he helposti olisivat voineet
meiltä saada parvekkeen valtaansa, kun meitä oli estämässä hevoset, ja
silloin he kummaltakin puolelta olisivat voineet ahdistaa pientä
joukkoa. Vaan väkijoukolla ei ollut johtajaa eikä toimintasuunnitelmaa.
He vain kävivät käsiksi muutamiin hajalla oleviin ratsumiehiin, jotka
he raastoivat hevosen selästä ja kauheasti kostivat heille. Vaan
useimmat sveitsiläisistä pääsivät pakoon, kun joukko oli niin kiintynyt
katsomaan talolle ja mitä tapahtui parvekkeella. Ja ne ratsumiehet,
jotka pääsivät näin pakoon, tulivat meidän luo, niin että vähitellen
muodostui portaitten ympärille pieni kehä tuimia olentoja. Vähän aikaa
epäröittyämme, ja kun muutakaan keinoa ei ollut, liityimme mekin heidän
seuraansa, jolloin me kenenkään estämättä hyppäsimme joutilaitten
hevosten selkään.

Kaikki tämä tapahtui pikemmin kuin minä voin kertoa, ja kun me
parahiksi olimme saaneet jalat jalustimiin, niin ilmoitti meille äkkiä
syntynyt hiljaisuus, jota sitten seurasi sitä kiihkeämpi ulvonta, että
Bezers oli taas näkyvissä. Sen aikainen Parisin roistoväki oli
sanomattoman uskonkiihkoinen ja sen lisäksi julma, kostonhimoinen ja
aina verenjanoinen. Ja tämä mies ei ollut tappanut ainoastaan sen
johtajan vaan samalla papin. Hän oli häväissyt pyhyyttä. Mitä aikoivat
he tehdä? Nojautumalla eteenpäin sovin näkemään osan parvekkeen
toisesta sivusta, ja näky, jonka näin, oli sellainen, että minä unhotin
oman vaarani.

Ei varmaankaan koko välinpitämättömässä elämässään Bezers liene niin
hallinnut asemaansa kuin nyt -- ei koskaan esiintynyt niin edukseen
kuin juuri tällä hetkellä, kun hän tyyneenä, pää pystyssä ja huulillaan
halveksiva hymy seisoi katsellen hurjaa joukkoa, joka uhkasi hänen
henkeään. Tyyni uhka hänen järkähtämättömässä katseessaan lumosi
minutkin. Ihmettely ja ihailu tukehduttivat minussa vihantunteen. Minä
en voinut olla uskomatta, ettei tässä pelkäämättömässä sielussa
kuitenkin olisi jotakin hyvää. Ainoastaan yhdet ainoat -- yhdet ainoat
kasvot koko maailmassa -- olisivat voineet vetää minun silmäni hänestä.
Vaan ne kasvot minä näinkin hänen vierellään. Minä tartuin Marien
käsivarteen ja viittasin avopäistä olentoa Bezersin oikealla puolen.

Se oli Louis ilmielävänä. Vaan se ei ollut iloinen ja kaunis ritari,
jonka viimeksi näin ratsastavan Caylusin katua, hymyillen kääntyvän
taakseen katsomaan meitä ja viittaavan hyvästijätöksi rakastetulleen.
Vidamen vierellä hän näytti pieneltä ja heikolta. Kasvonsa, joilla minä
aina olin nähnyt loistavan vilkkauden, olivat nyt lumivalkoiset ja
jäykät. Hänen kaunis kiharainen tukkansa riippui nyt suorana, märkänä
ja tahraisena verestä, jota tihkui päässään olevasta haavasta.
Miekkansa oli poissa, vaatteensa revityt, epäjärjestyksessä ja tomussa.
Huulensa vapisivat. Vaan hän oli pystypäissä, hän näytti sittenkin
urhoolliselta ja rohkealta, että minä olin melkein tukehtua, ja
sydämmeni oli pakahtua, kun minä näin hänen siinä seisovan aseetonna ja
avutonna. Minä tiesin, että jos Kit olisi nyt nähnyt hänet, niin hän
olisi mielellään kuollut hänen kanssansa, ja minä kiitin Jumalaa että
hän ei ollut näkemässä. Vaan Louisin urhoollisuudessa oli rauhallista
tyyneyttä, niin että hänen näkönsä oli toisellainen kuin Bezersin. Niin
kuin sopikin sille, joka aseettomana näki varman kuoleman edessään, hän
ei hymyillyt halveksivasti niin kuin jättiläinen hänen sivullaan.

Mitähän Bezers aikoi tehdä? Minua pöyristytti, kun minä tein itselleni
tuon kysymyksen. Ei suinkaan hän heitä häntä roistojoukolle? Ei, ei.
Minä olin varma, että hän ei jätä kostoaan muiden täytettäväksi, hänen
ylpeyteensä se ei soveltunut. Ja kun minä vielä sitä mietiskelin, niin
viimeinenkin epäilys tässä suhteessa haihtui. Minä näin Bezersin
kohottavan kätensä erityisellä tavalla. Heti kuului kova huuto yli muun
melun, ja nyt se ratsumiesjoukko, joka oli puhdistanut parvekkeen
toisen pään, hyökkäsi toiseen päähän. Heitä ei ollut kuin kymmenkunta,
vaan hänen nähtensä he syöksyivät joukon kimppuun kuin heitä olisi
ollut tuhat. Väkijoukko peräytyi ja pakeni sivuille. Nopeasti kuin
ajatus ratsumiehet pyöräyttivät hevosensa, laukottivat missä väkijoukko
oli harvinta ja pysähtyivät meidän luo.

Se oli hyvin kekseliäästi tehty, ja tällä aikaa Bezers ja hänen
miehensä, sekä ne jotka olivat olleet tarkastamassa taloa, kiiruhtivat
parvekkeelta meidän luoksemme. Sotamiesten teeskennellyn hyökkäyksen
kautta he olivat suojatut joukon ryntäykseltä takaapäin. Ratsumiehet,
jotka olivat jättäneet hevosensa, tulivat tappeluhalusta hehkuvin
silmin parvekkeelta ja sieppasivat hevosen mistä saivat. Heidän
joukkoonsa katosi näkyvistäni Louis vähäksi aikaa, vaan pian taas näin
hänet kalpeana ja hämmentyneenä istuvan muutaman hevosen selässä
sotamiehen takana. Meidänkin hevostemme selkään hyppäsi ratsastajat,
istuivat satulaan etupuolellemme murahtaen vähän kun tapasivat siinä
istujan jo ennaltaan. Vaan eivät kysyneet mitään, sillä siihen ei ollut
aikaakaan, roistojoukko alkoi tointua hämmennyksestään, ja joka minutti
se sai uusia voimia, ja sen raivo oli vain kasvanut tepposesta, joka
sille oli tehty.

Kaikkiaan meitä ei ollut kuin neljäkymmentä, ja muutamat meistä
ratsastivat kaksittain hevosen selässä. Bezersin silmä nopeasti mittasi
pienen joukon voiman ja pysähtyi sitten meihin veljeksiin. Hän kääntyi
ja antoi lähimmälle miehelleen määräyksen. Mies kannusti hevostaan,
joka oli oikein kelpo kaunis kimo, ja ratsasti Croisetten luo, kiersi
tämän ympäri kätensä ja nosti hänet hyvin taitavasti omaan satulaansa.
Minä en ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, vaan minä näin Croisetten
asettuvan istumaan Blaise Burén taakse -- sillä tämä oli hän -- ja minä
otaksuin, että tämä ei ollut tapahtunut missään pahassa tarkoituksessa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä me kiidimme väkijoukon läpi.

Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä paikaltani -- me ratsastimme
ratsujoukon keskellä -- en nähnyt muuta kuin hevosia, jotka hurjasti
kohoilivat takajaloilleen, ja ratsumiehiä, jotka huojuivat edestakaisin
satulassaan, ja silloin tällöin vilahdukselta kalpeita, vihaisia
muotoja ja kohotettuja käsiä. Kerran muutaman kapean katukujan suussa
näin Bezersin hevosen kompastuvan ja kaatuvan keskelle tungosta ja
kuulin kovan parkauksen. Vaan voimakkaalla tempauksella nosti Bezers
hevosensa pystyyn taas. Ja minuuttia myöhemmin ratsumiehet sivullani
tekivät kierroksen, ja silloin minä näin jotakin, jota en koskaan voi
unhottaa.

Koadjutorin ruumis makasi selällään kadulla, silmät auki ja hampaat
näkyvissä. Hänen päällään makasi nuori nainen, jonka tukka punaisena
kultana valui hartioille ja jonka niska oli valkoinen kuin maito. Minä
en tiennyt oliko hän elävä vai kuollut, vaan sen huomasin, että hänen
toinen käsivartensa pistihe jäykkänä kuin keppi, ja arvelin, että
väkijoukko, joka pakeni hevosten tieltä, oli polkenut hänet
jalkoihinsa, jos ei häneen liene sattunut hevosten kaviotkin. Vaan sen
mitä pikimmältään näin, kun hevonen, jonka selässä minä olin, syöksähti
syrjään, ei hänessä ollut mitään haavaa eikä loukkauksen merkkiä.
Toinen kätensä oli papin rinnalla, ja kasvonsa olivat käsivarren
nojassa. Vaan minä kaikesta huolimatta hänen tunsin -- tunsin, ja minua
pöyristytti tämä nainen, jonka laittamat merkit minulla vieläkin
olivat, ja jonka lahja minulla oli kupeellani, ja minä muistin papin
kehuvat sanat, jotka tämä oli lausunut naisen läsnäollessa muutamia
tunteja sitten: "Ei koko Parisissa ole -- ei miestä eikä naista -. joka
tänä yönä voisi estää minun aikeitani!" Se todellakin oli ollut turhaa
kehumista. Ei kenenkään käsi koko tässä tuhansien joukossa ollut
heikompi kuin hänen kätensä nyt, olipa tehtävänä hyvää tai pahaa! Ei
aivoja, jotka olisivat olleet tylsemmät, ei ääntä, jota vähemmin
kuultiin. Hän muuten oli saanut ansaitun palkkansa. Hän oli kuollut
miekkaan, johon oli ruvennut -- oli, vaikka pappi olikin, kuollut
väkivaltaisen kuoleman! Risti, jonka hän oli kieltänyt, oli hänet
musertanut. Ja kaikki hänen aikeensa ja ajatuksensa, joita varmaankin
oli ollut paljo, olivat rauvenneet hänen kanssaan. Hänen työnsä ja
ajatustensa tuloksena oli vain se, että nyt Parisissa oli pahoja
ihmisiä yhtä vähemmän -- hengettömiä tomuläjiä yhtä enemmän.

Mitä naiseen tulee -- naiseen hänen vierellään -- niin, ken mies voi
tuomita naista, jonka hän tuntee? Ja sitä vähemmän naista, jota hän ei
tunne. Vaan tällä kertaa minä irroitin hänestä ajatukseni, sillä minä
olin väsynyt ja viluissani.

Me olimme päässeet väkijoukosta ja ratsastimme nyt esteettömästi
muuatta kivitettyä katua, ennen kuin olin päässyt täydellisesti
kauhistuttavasta näystä, jonka olin kohdannut. Sen sijaan tulivat
mietteet siitä, minne olimme matkalla. Bezersin taloonko? Rohkeuteni
masentui ajatellessani sitä mahdollisuutta. Ennen kuin ehdin ajatella
jotain toista mahdollisuutta, niin huomasin olevamme muutaman portin
luona, jonka sivuina oli suuret pyöreät tornit, ja vidamen vaihtaessa
muutamia sanoja Burén kanssa, pysähdyimme siihen. Kului odotellessa
monta minuuttia, sitten aukaistiin portti, ja kaksittain ajoimme kapeaa
holvikäytävää. Portin arvelin olevan jonkun linnoituksen tai vankilan
tai linnatornin tai palatsin portin.

Vaan mihinkään sellaiseen emme tulleetkaan, vaan avonaiselle likaiselle
torille, jossa oli kaikellaista roskaa ja laitamilla luhistuvia mökkejä
ja suojia. Ja sen takana -- Jumalalle kiitos -- sen takana oli
maaseutu!

Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni,
olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa.
Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni
päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle
keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani
korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani
hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi
voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten
päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi
hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon -- pakoon kauheilta
kaduilta.

Minä silmäsin Parisia -- tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja
kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse
helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää
ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä
pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen.
Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin,
kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen
kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli
kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat
jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä,
paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli
lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja -- jotka
kaikeksi onneksi heille itselleen -- olivat piiloutuneet S:t Germainin
etukaupunkiin.

Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja
näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja
seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen
meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja
toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän
maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina
Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin
näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli
julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän
vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja
välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä
juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin
tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli
se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali
Coligny, kuningas Henrik kolmas -- kaikki nämät aikansa etevimmät
miehet -- kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon --
puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.

Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka
olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli
leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin
olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia,
kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita
hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä
ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä
murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä
kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan
marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin
liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja
Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos
FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.

Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme
suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia
hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty
Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja
väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa
ijässämme.

Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa
palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni
huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa
vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan
mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin -- vaan
omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut
vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla
otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa,
että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka
ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän
ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka
olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen
ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin
alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten
kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä
lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen
juuri kun hän oli portille menossa.



YHDESTOISTA LUKU.

Surun yö.


"Louis! Louis!"

Kuullessaan minun ääneni hän kääntyi vikkelästi, ja hänen kasvoilleen
leimahti ilo ja -- eipä kumma -- mitä suurin hämmästys. Hän luuli
meidän olevan kymmenien peninkulmana päässä. Ja kas! tässä me nyt
olimme toistemme vierellä, ja me puristimme kättä pitkään ja kovasti,
ja hänen silmänsä, jotka täyttyivät kyynelillä, viipyivät kauan
kasvoillani, aivan kuin hän niistä olisi etsinyt rakastettunsa
piirteitä. Joku oli toimittanut hänelle hatun ja saattanut hänet
tilaisuuteen järjestämään pukunsa ja hoitamaan haavansa, joka muuten ei
ollut paha, ja nämät muutokset olivat paljon vaikuttaneet hänen
muotoonsa. Ja kun ilo kohtauksestamme karkoitti hetkeksi hänen
kasvoiltaan surun ja synkkyyden varjon, niin minä taas tunsin hänessä
entisen Louisin, jonka muistin Caylusista kun hän palasi jahdista tai
hupaisilta metsäretkiltämme. Vaan nyt hänellä ei ollut miekkaansa!

"Ja kerro nyt minulta kaikesta", sanoi hän päästyään ensi
hämmästyksensä kuohusta. "Miten ihmeessä olet tullut tänne? Tälle
paikalle ja minun vierelleni? Onko Caylusissa kaikki hyvin? Neiti ei
liene --."

"Neiti voi hyvin, aivan hyvin! Ja ajattelee sinua, sen vannon!"
vastasin minä innokkaasti, "Mitä meihin tulee", jatkoin minä karttaen
tätä puheainetta -- miten minä siitä voin puhua päivän valolla ja
lisäksi vieraitten korvien kuullen -- "niin Croisette ja Marie ovat
heti takanamme. Me lähdimme Caylusista kahdeksan päivää sitten. Me
saavuimme Parisiin eilen illalla. Me emme ole nukkuneet yötä! Me olemme
viettäneet sellaisen yön, jota en ikinä --"

Hän teki keskeyttävän liikkeen. "Hiljaa!" sanoi hän kohottaen kättään.
"Elä puhu siitä, Anne!" ja minä näin, että muisto hänen ystäviensä
kohtalosta oli vielä niin tuore, ja kauhu, jolla hän oli herännyt
näihin kamaliin näkyihin ja kauhistuttavaan meteliin, vielä oli niin
elävänä mielessä, että hän ei voinut kestää viittauksiakaan niihin.
Vaan ratsastettuamme jonkun matkaa ääneti -- jolloin hänen huulensa
vapisivat -- kysyi hän taas minulta, mitä varten olimme tulleet
Parisiin.

"Me tulimme sinua varottamaan -- tuolta tuolla", vastasin minä ja
viittasin Bezersiä, joka mustana ja synkkänä ratsasti pienen joukon
edessä. "Hän -- hän sanoi, että Kit ei koskaan saa sinua, sanoi mitä
hän aikoo tehdä sinulle ja pelotti Kitiä. Ja kun me tiesimme, että hän
matkustaa Pariisiin, niin lähdimme hänen jälestään varoittaaksemme
sinua vaarasta, joka sinua uhkasi, ymmärräthän." Ja minä kerroin
hänelle lyhykäisesti seikkailumme ja kuvasin kummalliset erehdykset,
jotka tuona kauheana yönä olivat meitä viivyttäneet tunti tunnilta,
kunnes me emme enään voineet toimittaa mitään.

Hänen silmänsä loistivat ja lämmin väri peitti hänen poskensa kun minä
kerroin historiamme. Hän puristi kättäni ja katsoi taakseen
hymyilläkseen ystävällisesti Marielle ja Croisettelle. "Se oli teidän
tapaistanne!" sanoi hän liikutettuna. "Se oli hänen serkkuinsa
tapaista! Reippaita ja rohkeita poikia! Vicomte on elävä saadakseen
ylpeillä teistä. Te vielä kerran toimitatte suuria töitä! Minä sen
ennustan!"

"Vaan, ah Louis!" sanoin surullisesti, vaikka sydämmeni sykkikin
ylpeydestä, kuultuani hänen niin puhuvan. "Jos me olisimme joutuneet
ajoissa! Jos olisimme tavanneet sinut kahta tuntia ennemmin!"

"Se ei olisi paljoa auttanut, luulen minä", sanoi hän pudistaen
päätään. "Meidät jätettiin kuin ryöstösaalis viholliselle. Varoituksia?
Me saimme varoituksia yllin kyllin. De Rosny varoitti meitä, vaan me
ivasimme häntä. Kuninkaan silmät varoittivat meitä, vaan me luotimme
häneen. Vaan -- --" ja Louisin vartalo kohosi ja hän kohotti kätensä,
ja jatkoi, jolloin minä ajattelin hänen serkkunsa ennustuksia,
"sellaista ei enään koskaan tapahdu Ranskassa, Anne! Ei koskaan! Kukaan
ei tästä lähtien luota toiseen! Ei ole enään mitään kunniaa, mitään
uskollisuutta, ei sääliä, ei rauhaa. Ja mitä tulee Valoisin, joka on
kaiken tämän saanut aikaan, niin ei miekka koskaan luovu hänestä. Se on
minun vakuutukseni! Niin minä uskon järkähtämättä!"

Me tiedämme nyt, että hän puhui totta. Sillä kahdenkolmatta vuoden
kuluessa tästä elokuun neljännestäkolmatta päivästä 1572 ei miekka
levännyt kuukauden aikaa Ranskassa. Parisin kaduilla, Arquesissa ja
Coutrasissa ja Ivryssä virtasi verta kuin vettä, jotta Perttulijuhlan
veri olisi peittynyt. Viimeinen Valoisin suvusta kannettiin S:t Denisin
hautaholviin, ja vielä suurempi kuningas, ensimmäinen kaikista
ranskalaisista, niin elävistä kuin kuolleista, urhoollisin ja viisain
koko maassa, seurasi häntä. Vaan hänenkin saavutti murhamiehen puukko
maalle onnettomalla hetkellä, ennen kuin kauhun valtaama Ranska
karkoitti luotaan petoksen ja pahuuden.

Kun minä puhelin Louisin kanssa, niin ei ollut luonnotonta -- päin
vastoin luonnollinen seuraus asiain tilasta -- että minä huolellisesti
vältin muuatta erityistä ainetta. Ja kuitenkin se aina oli mielessäni.
Mitä Bezers aikoi? Mikä oli tarkoituksena tällä kummallisella matkalla?
Mikä kohtalo odotti Louista? Hyvistä syistä olin tekemättä nämät
kysymykset. Sillä vaikka olinkin nähnyt hymyn Bezersin otsalla, niin
oli kuitenkin niin vähän toivoa, että minä en uskaltanut sitä
ajatellakaan. Minä sellaisilla kysymyksillä olisin vaivannut sekä häntä
että itseäni.

Louis itse alkoi ensin puhella tästä. Ei nyt, vaan auringon laskettua,
kun hämärä alkoi meitä verhota, ja me kulimme yhä etelään päin
uupuneilla hevosillamme tässä pitkässä rivissä, joka liikuskeli
eteenpäin; Silloin hän yhtäkkiä sanoi: "Tiedätkö, Anne, mihin me
menemme?"

Minä vavahdin ja minun piti vähän aikaa taistella omituista hämmennystä
vastaan, ennen kuin vastasin. "Kotia", sanoin aivan sanoakseni.

"Kotia? Ei. Ja kuitenkin niin lähelle kotia. Cahorsiin", vastasi hän
omituisen rauhallisesti. "Sinun kotiasi, poikaseni, en enään koskaan
näe. Enkä myöskään Kitiä, omaa Kitiäni!" Nyt vasta ensi kerran kuulin
hänen käyttävän tätä hyväilynimeä, jota me käytimme. Ja se
mielenliikutus, joka sai hänen äänensä tärisemään ja jonka tuntui
herättäneen ajatus onnellisemmista menneistä ajoista ja rakastetun
naisen muisto järkytti kokonaan minun itsehillitsemisvoimani. Minä
purskahdin itkuun. "Elä, elä, poikaseni", sanoi hän lempeästi nojaten
sivulle, niin että hän voi laskea kätensä hartioilleni, "ollaan miehiä.
Meidän täytyy pysyä urhoollisina. Kyyneleet eivät meitä auta, jätetään
ne -- naisille."

Minä itkin vielä kiihkeämmin. Ja hänenkin äänensä vapisi kuin hän
lausui viimeisen sanan. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä hän puhui
taas tyyneesti. Minä olin mutissut jotakin, että Bezers ei uskalla
tehdä mitään väkivaltaa, se oli liian julkista.

"Ei ole kysymys uskaltamisesta", vastasi hän. "Ja kuta julkisempaa se
on, sitä parempana hän sitä pitää. He ovat uskaltaneet ottaa tuhansilta
hengen sitten eilispäivästä. Kukaan ei voi vaatia tiliä häneltä, kun
kuningas -- oma kuninkaamme, on julistanut jokaisen hugenotin
lainsuojattomaksi ja antanut luvan tappaa heitä missä vain tavataan.
Kun Bezers ryösti minulta aseeni siellä", hän näytti haavansa, "niin
minä tietysti odotin kuolemaa siinä silmänräpäyksessä. Anne! Minä näin
hänen silmissään veren! Vaan hän ei tappanut minua!"

"Minkä vuoksi?" kysyin hämmästyneenä.

"Minä voin ainoastaan arvata", vastasi Louis huoaten. "Hän sanoi, että
minun henkeni oli hänen käsissään, vaan hän sen ottaa kun aika tulee.
Sen enempää hän ei siitä sanonut. Sitten hän sanoi, että jos minä en
antaisi hänelle sanaani, että seuraan häntä, niin hän minut heittää
ulvoville koirille siellä ulkona. Minä annoin hänelle sanani. Tässä me
nyt olemme maantiellä, ja eilen, Anne, vielä eilen tähän aikaan
ratsastin Telgnyn kanssa kotia Louvresta, jossa olimme pallopeliä
pelanneet kuninkaan kanssa! Ja maailma -- maailma silloin näytti niin
kauniilta."

"Minä näin sinut, tai oikeammin Croisette näki", sopersin minä kun
hänen surunsa, ajatellessaan ystäviään, pakotti hänet keskeyttämään.
"Vaan, Louis, mistä tiedät, että olemme matkalla Cahorsiin?"

"Hän mainitsi minulle, kun ratsastimme kaupunginportin läpi, että hän
oli nimitetty Quercyn kuvernööriksi, toimeenpanemaan julistusta
hugenotteja vastaan. Etkö huomaa, Anne", lisäsi hän katkerasti, "että
hänen kostolleen siitä olisi vähän tyydytystä tappaa minut kerralla?
Hänen täytyy saada -- tai oikeammin sanoen hän tahtoisi jos voisi --
kiduttaa minua kuoleman tuskalla. Sitä paitsi minun mestaukseni on
oleva loistava alku hänen toimelleen. Vaan minä en missään tapauksessa
pelkää häntä", ja Pavannes kohotti ylpeästi päätään. "Minä en pelkää
häntä hituakaan!"

Silmänräpäyksen ajaksi hän unhotti Kitin, toveriensa kohtalon ja oman
kuolemantuomionsa. Hän halveksivasti puristi nyrkkiä vidamelle.

Mieleni masentui. Minä ajattelin, että vidamen raivo oli suunnattu
pikemminkin serkkuani kuin hänen sulhastaan kohtaan; ja siinä valossa,
jonka hänen uhkauksensa antoivat asialle, näin minä hänen
tarkoituksensa selvemmin kuin Louis. Hänen tarkoituksenaan oli
rangaista naista, joka oli leikkinyt hänen kanssaan, ja sitä varten hän
nyt vei hänen sulhasensa Parisista mestatakseen hänen -- _annettuaan
ensin siitä tiedon naiselle!_ Niin oli: annettuaan hänelle ensin
tiedon, toimitettaisiin mestaus hänen läsnäollessaan! Hän aikoi hänet
houkutella Cahorsiin ja sen jälkeen -- --

Minua pöyristytti. Minusta tuntui aivan kuin allani olisi auvennut
kuilu. Hänen suunnitelmansa oli jotakin niin pirullista, niin siihen
sopivaa, mitä olin kuullut kerrottavan Sudesta, että minä en voinut
epäillä edellytysteni todellisuutta. Minä näin hänen pahat
tarkoituksensa ja ymmärsin minkä vuoksi hän oli nähnyt niin paljo
vaivaa meistä veljeksistä. Hän toivoi voivansa käyttää meitä
välikappaleinaan houkutellakseen serkkumme Cahorsiin.

Tietysti en tästä puhunut sanaakaan Louisille. Minä salasin tunteeni
niin hyvin kuin voin. Vaan minä tein itselleni pyhän lupauksen, että me
yhdennellätoista hetkellä estämme Bezersin aikeet. Jos kaikki muut
toiveet pettäisivätkin, niin me ainakin voisimme tappaa Bezersin, ja,
vaikka itse tässä saisimmekin kuolemamme, niin tulisi kuitenkin Kitiltä
säästetyksi tulikoe. Kyyneleeni kuivuivat aivan yhtäkkiä. Sydämmeni
täytti jalo viha, niin ainakin minusta tuntui.

Minusta tuntuu, että ei mikään matka ole koskaan ollut niin omituinen
kuin tämä, jonka nyt teimme. Samoja huvituksia oli nytkin, kuin
Pariisiin mennessämme, vaan niissä ei ollut enää uutuuden viehätystä.
Eikä nyt syntynyt enää hupaisaa keskustelua ystävällisten
majatalo-isäntien ja iloisten emäntien kanssa, Meitä nyt oli niin suuri
joukko, että meidän tulomme kievaripaikoissa synnytti enemmän pelkoa
kuin iloa. Miten paljo Quercyn varakuvernööri tilasi kuninkaan nimessä
ja miten paljo hän maksoi, sen voimme päättää ainoastaan synkistä
silmäyksistä, jotka meitä aamuisin seurasivat kun lähdimme taipaleelle.
Sillä tuollaisiin silmäyksiin luullakseni eivät olleet syynä yksistään
uutiset Parisista, vaikka me olimmekin osaksi ensimmäiset, jotka niitä
toimme.

Vaan pian, luullakseni se oli kolmantena matkapäivänämme, hovikuriirit
kulkivat ohitsemme ja ehättivät ennen meitä. Muutaman näistä
sanansaattajista -- joka, sen mukaan kuin kuulin niiltä, jotka olivat
ympärilläni, oli menossa Cahorsiin kirjeitä viemään varakuvernöörille
ja piispalle -- pidätti Bezers. Tämän tapauksen tuloksia en tunne, vaan
minä luulen, että piispa ei ikinä saanut kirjeitään, joiden mukaan
hänelle olisi tullut osa vallasta. Varmaa vain on, että me jätimme
sanansaattajan -- joka oli kyllin viisas suojelemaan omaa nahkaansa --
hupaisaan majapaikkaan Limogesiin, josta hän Iuultavastikin palasi
Parisiin sitten, kuin arveli sopivaksi.

Tämä ei kuitenkaan ollut omituisinta matkassamme, vaan retkeläisten
keskinäinen suhde. Ensimmäisenä päivänä ratsastimme neljä yhdessä
joukossa, eikä meitä kukaan häirinnyt, niin kauan kuin olimme keskellä
hajallaan olevaa joukkoa. Bezers ratsasti aina yksikseen joukon edessä,
synkkänä miettien kostoaan, niin kuin arvelen. Tällä tavoin hän väliin
ratsasti päiväkauden yhtämenoa, niin että ei puhunut sanaakaan
kenellekään tai antanut ainoatakaan käskyä. Väliin minua alkoi
säälittää tuo mies, Hän oli rakastanut Kitiä despotisella tavallaan,
niin kuin se, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa toteutetuksi, ja
hän oli menettänyt tytön -- menettänyt ainaiseksi, kävipä miten
hyvänsä. Ja muutamina hetkinä minä olin huomaavinani jotakin
sanomattoman synkkää, surumielistä tuossa jättiläisessä, joka ratsasti
yksinään edellä.

Harvoin hän puheli meille ja vielä harvemmin Louisille. Vaan kun hän
sen teki, niin hänen karkea, ankara äänensä ja julmat silmänsä
ilmaisivat synkkää vihaa, jota hän tunsi Louista kohtaan.
Ruokaillessamme hän söi toisessa päässä pöytää, me neljän toisessa
päässä, niin kuin kolme meistä oli tehnyt ensi iltana Parisiin
tullessamme, Väliin minua pöyristyttivät uhkaavat silmäykset, joita hän
salaa loi kilpailijaansa -- vankiinsa --. Vaan toisinaan huomasin hänen
kasvoillaan, kun huomaamattaan katselin häntä, omituisen ilmeen, jota
minä en voinut ymmärtää.

Varovaisin sanoin ilmoitin Croisettelle luuloni hänen tarkoituksistaan.
Croisette ei näyttänyt niinkään hämmästyvän kuin minä olin luullut.
Minä pian sain tietää syyn siihen. Hänellä oli oma käsityksensä
asiasta. "Etkö luule sitä mahdolliseksi, että hän, Anne", kysyi hän
minulta -- me tietysti olimme kahden silloin -- "että hän aikoo
luovuttaa Louisin Kitistä?"

"Luovuttaa Kitistä?" huudahdin minä. "Millä tavoin?"

"Antamalla Louisin valita -- ymmärräthän?" Minä ymmärsin -- minä
käsitin siinä silmänräpäyksessä. Minäpä olin ollut tylsä, kun en ollut
tuota ennen huomannut. Bezers aivan varmaan aikoi menetellä seuraavalla
tavalla: antaa herra de Pavannesin luopua sydämmensä valitusta ja pitää
henkensä, tai kuolla ja menettää hänet.

"Minä ymmärrän", vastasin minä. "Vaan Louis ei koskaan luovu hänestä.
Ei koskaan luovuta häntä."

"Louis kaikessa tapauksessa menettää rakastettunsa, tavalla tai
toisella", väitti Croisette matalalla äänellä. "Vaan ei se pahinta.
Louis on hänen, Bezersin, vallassaan. Otaksutaan, että Bezers aikoo
panna Kitin ratkaisemaan, että hän Louisilta vaatii lunnaita ja
lunnaiksi panee Kitin? Ja asettaa Kitin näin valitsemaan kahdesta: joko
antamaan kätensä Bezersille ja pelastamaan Louisin hengen tai
kieltäytymään siitä ja niin tuomitsemaan Louisin kuolemaan?"

"Croisette!" huudahdin minä. "Niin katala hän ei voi olla!" Ja
kuitenkin, eikö tämäkin olisi parempi, kuin sokea kosto, jota minä olin
kuvitellut hänen miettivän?

"Ehkä ei", vastasi Croisette tuijottaessaan pimeään. Me tällä kertaa
ratsastimme joukon alkupäässä Bezersin takana, niin että me hyvin
näimme hänen jättiläisvartalonsa, kun hän siinä hartiat kumarassa
ratsasti yksinään edellämme. "Ehkä ei", toisti Croisette vaipuneena
ajatuksiinsa. "Väliin minusta tuntuu, kuin emme oikein ymmärtäisi
häntä, ja että on pahempiakin ihmisiä maailmassa kuin Bezers."

Minä katsoin terävästi poikaan, sillä minä en ollut tätä tarkoittanut.
"Pahempia?" sanoin minä. "Sitäpä minä en usko."

"On varmaan!" vastasi hän ja pudisti päätään. "Muistatko, kun makasimme
verhojen takana suuressa sängyssä Mirepoixin luona?"

"Muistanpa hyvinkin. Luuletko, että koskaan voisin unhottaa sitä
hetkeä?"

"Ja kun rouva d'O tuli sisään?"

"Koadjutorin kanssa?" sanoin minä pöyristyen. "Muistan..."

"Ei, vaan toisella kerralla, kun hän tuli yksinään; Huoneessa oli
melkein pimeä, niin kuin sinä muistat. Rouva de Pavannes oli akkunassa,
jonne hänen sisarensa ei nähnyt häntä."

"Muistan senkin", sanoin kärsimättömästi. Minä ymmärsin hänen äänestään,
että hänellä oli jotakin kerrottavaa rouva d'Osta, eikä minulla
haluttanut kuulla. Minuakin pöyristytti kuulla tästä naisesta, joka,
niin kaunis kuin olikin, liikkui rikosten ja uskottomuuden piirissä.
Oliko se ujoutta vai pelkoa vai jotakin ritarillista tunnetta, joka
valtasi mieleni silloin, kuin luulin olevani hänen aseystävänsä? Minä
en tiedä sitä varmaan, sillä minä en ollut saanut siitä selvää
vieläkään, oliko minun säälittävä vai inhottava häntä, oliko hän
käyttänyt minua aseenaan vai olinko minä ollut uskoton hänelle.

"Hän tuli sänkyä kohden, niin kuin muistat, Anne", jatkoi Croisette.
"Sinä makasit laitimmaisena. Hän ei erottanut sinua tarkoin ja luuli
sisarekseen. Ja silloin minä syöksyin ylös."

"Minä muistan, että sinä niin teit!" huudahdin minä kiihkeästi. Minä
olin unhottanut tämän ikävän tapauksen. "Sinä olit säikähyttää hänet
kuoliaaksi. Minä en lainkaan voinut ymmärtää, mikä sinulla oli. --
Minkä vuoksi sillä tavoin teit?"

"Pelastaakseni sinun henkesi, Anne", vastasi hän juhlallisesti, "ja
estääkseni häntä tekemästä rikosta, suunnatonta, luonnotonta rikosta.
Hän oli tullut takaisin -- tuskin hirveän sanoa -- murhaamaan
sisarensa. Sinä hämmästyt! Sinä et ehkä tahdo minua uskoa.
Kuulustaakinhan se kovin kauhealta. Vaan minä näin paremmin kuin sinä.
Hän seisoi sinun ja kynttilän välillä. Minä näin kun hän kohotti
puukon! Minä näin hänen häijyt kasvonsa! Jos minä en olisi säikäyttänyt
häntä, niin hän olisi iskenyt puukon sinuun. Häneltä putosi puukko
lattialle. Minä otin sen. Kas tässä se on."

Minä silmäsin puukkoa, ja vavisten käännin katseeni siitä. "Minkä
vuoksi", mutisin, "minkä vuoksi hän niin teki?"

"Niin kuin tiedät hän ei onnistunut saamaan sisartaan Pavannesin
taloon, jossa hänen olisi ollut helppo murhata hänet. Bezers tunsi
rouva d'On, ja esti hänet siitä. Silloin tuo pirullinen nainen hiipi
takaisin, ajatellen, että yleisen murhaamisen aikana ei huomata hänen
rikostaan, että sitä ei koskaan tutkittaisi, ja että Mirepoix olisi
ääneti."

Minä en sanonut mitään. Olin joutunut niin hämmästyksiini, että en
saanut sanaa suustani. Ja kuitenkin minä uskoin mitä olin kuullut. Kun
minä ajatuksissani muistelin, mitä oli tapahtunut, niin huomasin, että
koko joukko seikkoja, jotka minä olin jättänyt huomaamatta, ja
tapausten niin joutuisasti vaihtuessa unhottanutkin, vakuutti tämän
todeksi. Herra de Pavannes -- se toinen herra de Pavannes -- oli ollut
oikeassa kälyään arvostellessa. Oliko tuo nainen siis huonompi kuin
Bezers? Tuhat kertaa huonompi. Sillä uskottomuus on aina huonompaa kuin
väkivalta, käärmeen säälimätön viekkaus pahempaa kuin suden raivo.

"Kun minä", lisäsi Croisette hiljaa, "huomasin, että sinä olit kadonnut
hänen kanssaan, niin luulin minä, että en saa sinua enään koskaan
nähdä. Minä pidin sinua menneenä miehenä. Onnellisin hetki elämässäni
oli, kun sain taas sinut nähdä."

"Croisette", kuiskasin minä rukoilevasti poskieni hehkuessa, "ei puhuta
enään koskaan tuosta naisesta." Emmekä puhuneetkaan hänestä moneen
vuoteen. Vaan miten omituinen onkaan elämä! Hän ja tuo alhainen mies,
johon hänen kohtalonsa näytti yhdistetyn, kulkivat mustaa polkuaan
juuri silloin kun se oli mustimmillaan meidän tiemme poikki. He
joutuivat, törmäsivät yhteen meidän kanssamme, ja vaikka me olimme vain
vieraita poikia, niin me saatoimme heille perikadon. Minä olen usein
tehnyt itselleni kysymyksen, miten minun olisi käynyt, jos olisin
sattunut hänen kanssaan yhteen varemmin ja rauhallisempina aikoina --
kun hän oli kauneutensa huipulla, eikä minulla ole ollut kuin yksi
vastaus. Minä olisin katkerasti katunut. Toivokaamme, ettei tuollaisia
miehiä ja naisia enään ole olemassa. Ne kukoistivat ainoastaan näinä
sotien ja hajaannusten onnettomina aikoina, vaan katosivat sen ajan
kanssa, aivan kuin taistelutantereen hirvittävät yölepakot.

Vaan palatkaamme matkaamme. Auringon paistaessa kirkkaasti ei
voinut muuta kuin tuta itsensä iloiseksi ja toivoa hyvää. Pahin
koettelemukseni tuli aina auringon laskiessa. Sillä silloin -- me
ratsastimme tavallisesti myöhään illalla -- Louis tuli minun vierelleni
ratsaastamaan puhellakseen rakastetustaan. Ja miten hän hänestä puheli!
Miten tahansa asioita hän käski minun sanoa! Hän muisteli entisiä
onnellisia päiviä, kun me olimme suruttomia lapsia laskien leikkiä,
nauraen ja kujeillen. Ja kyynelten vieriessä poskilleni, en voinut olla
ihmettelemättä, miten Louis voi puhella hänestä niin tyyneellä äänellä,
jossa ei ilmestynyt mitään kapinoimista kohtaloa, ei mitään napinaa
kaitselemusta vastaan. Miten hän voi tehdä Kitille suunnitelmia ja
ajatella hänet yksin jääneenä!

Nyt minä sen ymmärrän. Hän oli vielä kauhean vaikutuksen alaisena,
jonka oli synnyttänyt ystävien murha. Hän oli vielä osaksi
huumauksissaan. Kuolema hänestä näytti luonnolliselta ja tutulta, hän
katseli sitä samoilla silmillä kuin se, joka on nähnyt toveriensa ja
liittolaistensa kuolevan valmistuksetta. Kuolema hänestä oli ruvennut
tuntumaan tavalliselta, elämä poikkeukselta, aivan niin kuin tuntuu
lapsesta, joka ensi kerran näkee ruumiin.

Eräänä iltana sattui omituinen tapaus. Lähellämme vasemmalla näimme
Auvergnen kukkulat, joiden yli kohosi korkealle Puy de Dome. Me neljä
ratsastimme yhdessä ja tavan mukaan olimme joutuneet viimeisiksi
joukossa, Tie tällä kertaa oli kapea polku, joka kulki rämeikön poikki
ja molemmin puolin oli matalaa metsää ja pensaikkoa. Muu ratsujoukko oli
jo melkein kokonaan näkyvistämme. Ainoastaan puolikymmentä ratsumiestä
erotimme edessämme pitkän matkan päässä ja pari ratsumiestä takanamme
yhtä kaukana. Minä katsoin kummallekin taholle ja tunsin sydämmeni
omituisesti lyövän. Ensi kerran johtui mieleeni mahdollisuus paeta.
Auvergnen ylängöille olisi helppo päästä. Jos saisimme parin virstan
edun, niin meitä ei saavutettaisi ennen pimeää, jolloin voisimme
kätkeytyä niin, ettei meitä löydettäisi. Minkä vuoksi emme kannusta
hevosiamme ja lähde tiehemme?

"Se on mahdotonta!" sanoi Pavannes tyynesti.

"Minkä vuoksi?" kysyi kummastellen.

"Ensinnäkin siitä syystä", vastasi hän, "että minä olen Bezersille
antanut sanani seurata häntä Cahorsiin."

Poskiani poltteli. Vaan minä huudahdin: "Mitä se merkitsee?
Petoksellahan sinutkin vangittiin! Turvallisuuskirjaasi ei pantu mitään
merkitystä. Minkä vuoksi sinä sitten olet niin tarkka? Vihollisesi
eivät ole. Se on hullutusta!"

"Ei ole", vastasi Louis ja pudisti päätään. "Et sinä itsekään niin
tekisi, jos olisit minun sijallani."

"Niin luulen, että tekisin", sopersin minä hämilläni.

"Et, sinä et tekisi niin, poikaseni, minä sinut tunnen liian hyvin.
Vaan jos tahtoisinkin tehdä, niin olisi aivan mahdotonta." Hän kääntyi
satulassaan ja nosti käden suojakseen viistoon tulevia auringonsäteitä
vastaan ja silmäsi taakseen tarkkaavasti. "Niinpähän on kuin
luulinkin", sanoi hän. "Toinen noista miehistä ratsastaa harmajalla
Margotilla, joka, sen mukaan kuin Buré eilen sanoi, on nopein hevonen
koko joukosta, ja mies sen selässä on kevyt kuin höyhen. Toisella on
tuo kellertävän punainen normandilainen hevonen, jota aamulla
katselimme. Näes, Anne, Bezers on virittänyt meille ansan. Jos me
poistuisimme jonkun kymmenkunta syltää toiselle tai toiselle puolen,
niin nuo kaksi olisivat jälessämme kuin tuuliaispää."

"Sinä uskot, että Bezers on ihan tarkoituksella antanut miestensä
ratsastaa edelle?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Uskon hyvinkin", vastasi Louis. "Ei mikään hänestä olisi niin hauskaa
kuin että saisi ottaa ensin minun kunniani ja sitten henkeni. Vaan,
Jumalan kiitos, ainoastaan henkeni on hänen vallassaan."

Ja kun minä katselin ratsumiehiä edessäni, niin huomasin, että Louis
oli oikeassa. Niillä näytti olevan joukon paraat hevoset ja he itse
olivat joukon keveimmät miehet. Heistä aina joku silmäsi taakseen. Heti
pimeän tullessa he asettuivat huolellisesti ympärillemme. Kun Buré tuli
luoksemme, niin hänen silmissään näkyi petoksen viekas ilme. Hän
huomasi, että me tiesimme hänen ajatuksensa, vaan hän ei puhunut siitä
mitään.

Muut eivät välittäneet mistään mitään. Vaan ajatus, että jos minä
olisin ollut yksinäni, niin olisin joutunut Bezersin viekkaasti
viritettyyn ansaan, ja se lisäsi minun vihaani häntä kohtaan. Minä voin
istua tuntikausia ja hautoa mielessäni huomaamatta mitä tapahtui
lähistössäni, ja minä heräsin ajatuksistani vasta oikein, kun
seuraavana päivänä iltapuoleen huudettiin, että me olimme tulleet
Cahorsin näkyviin. Siellä se oli allamme matalalla pohjallaan
viestävien kukkulain ympäröimänä. Kirkko, Vallandré silta, jokimutka,
joka ympäröi kaupungin -- kaikki tämä oli minulle tuttua. Pitkä
matkamme oli pian lopussa.

Mielessäni liikkui vain yksi ajatus. Vähän aikaa sitten olin
Croisettelle ilmoittanut aikeeni -- viimeisenä keinona hyökätä Bezersin
kimppuun ja tappaa hänet miestensä keskellä. Nyt oli aika käsissä, jos
mieli tätä aijetta koskaan toteuttaa, jollemme jo ole liiaksi
viivytelleet. Ja minä katselin ympärilleni. Oli jonkun verran tungosta
ja epäjärjestystä, kun pysähdyimme heti kukkulain juurella, jolloin
kaksi miestä lähetettiin ilmoittamaan kuvernöörin tuloa ja Buré
puolenkymmenen miehen kanssa ratsasti edelle etujoukkona.

Tie, jolla olimme, oli oikeastaan kapea polku, joka luikerteli
kukkulain rinteitä. Hevoset olivat uuvuksissaan. Aika ja paikka ei
ollut sovelias aikeeni toteuttamiseen, ja ainoastaan yön saapuva pimeä
voisi suosia asiaani. Vaan minä olin epätoivoissani.

Ennen kuin kuitenkaan ryhdyin mihinkään, katselin tarkoin seutua,
silmäsin vuoroon allamme olevia pieniä hedelmällisiä tasangoita, joita
nyt auringon viimeiset säteet lämmittivät, alastomia kukkuloita, jotka
toisin paikoin kylpivät illan ruskossa ja toisin paikoin olivat
varjoisia, harvoja metsärypäitä ja pensaikoita, jotka olivat puron
varressa siellä täällä, sekä rautatammien siimeksisiä käytäviä, joita
oli vuorenharjun toisella puolen -- Caylusiin menevän tien kahta
puolta. Näin lähellä kotia meidän täytyy saada apuakin. Jos se
sananviejä, jonka me olimme ennen kotoa lähdettyämme lähettäneet
vicomten luo, oli ehtinyt perille, niin enomme on varmaan palannut ja
oli ehkä nyt Cahorsissa meitä vastassa.

Vaan ei mitään ratsujoukkoa näkynyt, enkä minä huomannut mitään
paikkaa, jossa voisi maata suojassa. Minä muistin, että vicomte ei ole
voinut saada tietoa tilastamme tai siitä mitä on tapahtunut. Toivo
lannistui ja haihtui heti kun epätoivo oli sen synnyttänyt. Meidän
itsemme tuli auttaa itseämme ja Kitiä.

Tämä oli puolustukseni. Minä kumarruin satulassani Croisettea kohden --
minä nimittäin ratsastin hänen vierellään -- ja sanoin: "Sinä muistat,
mitä sanoin? Oletko valmis?"

Hän katsoi säikähtyneenä minua ja hänen kasvonsa loistivat hämärässä.
Hän siirsi katseensa minusta yksinäiseen olentoon, joka liikkumattomana
kuin kivipatsas istui satulassaan ainoastaan parinkymmenen askeleen
päässä meistä. "Meitä ei tarvitse kuin kaksi", kuiskasin minä ja
irrottelin miekkaani. "Rupeatko sinä vai Marie toiseksi? Toisten täytyy
koettaa päästä pakoon sekasorron syntyessä, mennä joen yli Arembalin
lauttakohdalta, jos ei heitä sitä ennen kiinni saada, ja sen jälkeen
rientää Caylusiin."

Hän epäili. Minä en tiedä vaikuttiko hänen epäröimiseensä se, että
samalla kellot Cahorsin kirkossa alkoivat soida iltarukoukseen. Vaan
hän todella epäröi. Hän -- Caylus. Minä käännyin uudelleen häneen ja
malttamattomana kerroin kysymykseni. "Kumpi teistä? Silmänräpäyksen
kuluttua lähdemme taas liikkeelle ja silloin se on myöhäistä."

Hän kiireesti otti suitsistani ja alkoi sekasotkuisen ja hajanaisen
puolustuspuheen. Vaan minä kuitenkin ymmärsin, mitä hän tarkoitti.
"Siinä oli minulle kylliksi!" Minä keskeytin hänet suutuksissani,
käännyin sitten Marieseen ja kysyin äkäisesti:

"Tahdotko sinä?"

Vaan Marie pudisti päätään ja vastasi samoin kuin Croisette.

Minä kysyin vielä toisen kerran, vaan sama juttu.

Kummallista! Vaan niin kummalliselta kuin tuntuikin, en minä kovinkaan
sitä hämmästynyt. Muissa oloissa olisin joutunut ihan raivoon
tällaisesta velvollisuuksien laiminlyömisestä. Vaan nyt minä olin
puolittain odottanutkin tällaista päätöstä asialle, ja nuhdesanaa
sanomatta pääni vaipui alas ja minä luovuin yrityksestäni. Bezers oli
liian voimakas minun vastustajakseni. Hyödytöntä oli taistella häntä
vastaan. Me olimme aivan kuin noidutut. Kun joukko lähti liikkeelle,
seurasin minä äänetönnä ja tunnotonna.

Me kulimme Cahorsin kaupunginporteista, ja näky, joka meitä siellä
kohtasi, kannattaa kuvata; vaan minä sitä katselin melkein
välinpitämättömästi -- yhtä välinpitämättömästi kuin mies, joka joutuu
kidutettavaksi, katselee kummallista kidutuslaitosta, kun otaksutaan,
että hän ei ole sitä ennen nähnyt. Koko kaupungin väestö oli kokoutunut
kaduille, joita me ratsastimme, ja katseli pelokkain silmin
ratsujoukkoa ja uuden kuvernöörin ankaraa muotoa.

Me laskeusimme hevosenselästä linnankartanolla ja olimme juuri lähdössä
sisään kun Buré meidät pidätti. "Herra de Pavannes syö illallisen
yksinään", sanoi hän tunkeutuen jotensakin välinpitämättömästi meidän
väliimme. "Te, hyvät herrat, olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä."

Minä seurasin vastustamatta. Sillä mitä siitä olisi hyötyä? Minä
tiesin, että Bezers katseli meitä portailta, jotka johtivat suureen
käytävään, ja sen vuoksi minä tyyneesti seurasin Buréta. Vaan minä
kuulin Croisetten kiihkeästi jotakin vaativan.

Meidät vietiin matalasta portista muutamaan huoneesen rakennuksen
pohjakerroksessa, huoneeseen, joka oli kuin vankikoppi. Täällä me
äänettöminä söimme illallisemme. Ja sen jälkeen minä vetäysin
veljistäni, pikemminkin surun kuin suuttumuksen valtaamana, ja
heittäysin muutamalle vuoteelle, joita oli meitä varten tehty.

Meidän välillämme ei ollut tapahtunut mitään selitystä. Kuitenkin
tiesin, että kumpikin veljeni aina vähän väliä silmäsi minua
rauhattomana. Minä sen vuoksi olin nukkuvinani, vaan minä kuulin Burén
tulevan sisään sanomaan meille hyvää yötä -- ja katsomaan, ettemme ole
karanneet. Ja minä kuulin Croisetten kysyvän:

"Makaako herra de Pavannes yksin yötä?"

"Ei aivan yksin", vastasi Buré salaperäisesti. Muuten hän tuntui olevan
huonolla tuulella tai väsynyt. "Bezers on levoton herra de Pavannesin
sielun tilasta ja on sen vuoksi lähettänyt hänen luokseen papin."

Tämän kuultuaan he syöksähtivät pystyyn. Vaan kynttilä ja sen kantaja,
joka oli sen verran pirteä, että jaksoi nauraa herransa hurskaille
ajatuksille, oli jo kadonnut. Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin
kulkea edestakaisin huoneessa ja myöhäisessä katumuksessa nuhdella
toisiaan ja sadatella Bezersiä. Ei edes Marie voinut keksiä mitään
mahdollisuutta pakenemaan täältä. Ovi oli sulettu kaksinkertaisilla
lukoilla, akkunassa niin tiheät ristikot, että tuskinpa kissakaan olisi
päässyt läpi, ja seinät olivat vahvat.

Minä makasin ja olin nukkuvinani, ja makasin sillä tavoin pitkät,
pitkät tunnit, vaikka minun sydämmeni, niin kuin veljienikin, tykytti
kovasti vastaukseksi kumeoihin vasaraniskuihin, joita pian alkoi kuulua
vähän matkan päässä meistä ja joita kuului aina aamunkoitolle.
Akkunasta, joka oli muuatta muuria vasten ja matalalla, emme voineet
mitään nähdä. Vaan me arvasimme mitä tämä pauke merkitsi, kun pylväitä
iskettiin maahan, kun lankku naulattiin toisen viereen. Me emme voineet
nähdä, miten työ edistyi, emme kuulla työmiesten ääniä emmekä nähdä
heidän tuliaan. Vaan me tiesimme, mitä he tekivät. He pystyttivät
mestauslavaa.



KAHDESTOISTA LUKU.

Riemuisa aamu.


Minä pitkän ratsastusmatkan jälestä olin niin väsynyt, että en voinut
olla kokonaan nukkumatta. Ja sitä paitse ihmisen tekee unettomaksi
ainoastaan levottomuus ja jännitys, eikä, Jumalan kiitos, suru. Jumala
loi ihmisen olemaan valveilla ja toivomaan, eikä makaamaan valveilla ja
suremaan. Pari tuntia ennen aamunkoittoa minä nukahdin, ylen väsyneenä.
Kun minä heräsin, niin aurinko oli korkealla taivaalla ja paistoi
viistoon akkunastamme. Auringon kimalteleva valo teki tämän hiljaisen
huoneen elähyttäväksi, ja kädet pään alla minä makasin ja vedin
keuhkoihini raikasta aamuilmaa, niin kuin usein tein kamarissamme
Caylusissa. Kun Marie arastellen laski kätensä minun käsivarrelleni,
niin silloin vasta oikein pääsin valveilleni ja todellisuus oli elävänä
edessäni. "Nouse, Anne!" sanoi Croisette. "Bezers on pannut meitä
hakemaan."

Minä hypähdin pystyyn ja panin vyön vyölleni. Kalpeana ja masentuneena
Croisette nojasi seinää vasten. Buré seisoi töyhtöhattu kädessä ja
omituinen hymy huulillaan, oven suussa, jonka hän täytti melkein
kokonaan. "Tehän olette aika unikeko, nuori herra", sanoi hän. "Teillä
täytyy olla hyvä omatunto."

"Epäilemättä parempi kuin teillä", sanoin, "tai isännällämme."

Hän kohautti olkapäitään, ja annettuaan merkin meille seuraamaan häntä,
meni hän edellämme kulkien monia synkkiä käytäviä. Muutaman tällaisen
lopussa kohosivat portaat ja täällä näytti lupaavammalta. Ja niin
olikin. Sillä kun me olimme nousseet portaita ja meille oli avattu
muuan ovi, niin leimahti eteemme kirkas päivänpaiste ja lämmin, ja me
kuulimme puheen ääniä. Me olimme suuressa korkeassa huoneessa, jonka
seinät olivat paikoin maalatut ja toisin paikoin oli seinäverhoja.
Huone, johon valo tuli kolmesta suippokaarisesta akkunasta, jotka
olivat aina kaislapeittoiseen lattiaan asti, oli koristettu vaakunoilla
ja sen muutamalla seinällä kohosi estradi, jossa oli suuri kuvilla
koristettu tuoli. Katto oli sininen kultatähdillä. Minä olin ollut
tässä huoneessa kerran ennen, monta vuotta sitten, kun olin vicomten
mukana, tämän käydessä kuvernöörin luona. Ollapa nytkin vicomte täällä!

Minä astuin keskimmäisen akkunan luo, joka oli auki. Vaan minä
säikähtyneenä ponnahdin takaisin, sillä heti sen alla oli mestauslava,
huoneen lattian tasalla ja peitetty kaislalla. Pari miestä kulki siinä
edestakaisin. Silmäni etsivät Louista heidän joukostaan, vaan turhaan.
Hän ei ollut siellä. Vaan sillä aikaa kun minä häntä katselin, kuulin
ääntä takaani ja hän astui sisään neljän, keihäällä varustetun
sotamiehen seuraamana.

Hän oli kalpea ja vakava, vaan kuitenkin täydellisesti tyyni. Hänen
silmissään oli omituinen ilme, aivan kuin hän olisi ajatellut jotakin,
joka oli kaukana -- ehkä ajatteli hän Kitiä auringonpaisteisten
kukkulain takana Quercyssä, jossa hän niin usein oli ratsastanut hänen
sivullaan, ilme, joka näytti sanovan, että mitä tahansa täällä
tapahtuu, niin se ei hänelle merkitse mitään, ja että ero tapahtui
tuolla, jossa Kit oli. Vaan ryhtinsä oli tyyni ja hillitty, käyntinsä
levollinen ja pelkäämätön. Kun hän näki meidät, niin hänen kasvonsa
vähän kirkastuivat ja hän tervehti meitä ystävällisesti, sekä vastasi
arvokkaasti Buréa tervehdykseen. Croisette riensi heti hänen luokseen
ja huuti hänen nimeään -- Croisette oli aina ensimmäinen puhumaan. Vaan
ennen kuin Louis ehti tarttua hänen käteensä, aukesivat äkkiä ovet
salin toisella seinällä ja Bezers astui kiireesti sisään.

Hän oli yksinään. Hän katsoi ympärilleen, ja hänen vastenmielisillä
kasvoillaan, jotka olivat punakat kuin kiivaasta kulusta, oli uhkaava
ilme. Kun hän huomasi meidät, niin hän nyökäytti päätään ankaran
näköisenä astuessaan perälle salia niin että kannukset kovasti
kilisivät lattian lautoja vasten. Hän ei lausunut mitään tervehdykseksi
meille, antoi vain Burélle ja sotamiehille merkin vetäytymään salin
alipäähän. Ja sitten hän seisoi ja katsoi meitä, varsinkin
kilpailijaansa. Ja hän katsoi ja katsoi viha silmistä liekehtien.
Vallitsi hiljaisuus, pitkä hiljaisuus, jolloin ulkoa kuului melu ja
varpusten iloinen siukutus katonräystäältä. Ja minä luulen, ettei ollut
muita kuin Louis, jonka sydän tykki rauhallisesti.

Vihdoin Bezers katkasi hiljaisuuden.

"Herra de Pavannes!" alkoi hän ankaralla äänellä, vaikka hän koetti
salata vihansa tympeään hymyyn ja teeskenneltyyn kohteliaisuuteen.
"Herra de Pavannes. Minä olen kuninkaalta saanut määräyksen tapattaa
kaikki hugenotit läänissäni. Voitteko sanoa mitään syyksi sitä vastaan,
että minä alan toimeni teillä? Vai haluatteko palata ainoaan autuaaksi
tekevään kirkkoon?"

Louis kohautti olkapäitä aivan kuin halveksuen, vaan ei vastannut
mitään. Minä näin, miten vidame suonenvedontapaisesti väänsi suuria
käsiään, vaan hän hillitsi itsensä, ja kun hän taas alkoi puhua, niin
lausui hän verkalleen. "Hyvä", jatkoi hän vähintäkään välittämättä
meistä -- jotka olimme äänettömiä todistajia tässä omituisessa
ottelussa näiden kahden miehen välillä -- ja katsoi ainoastaan
Louisiin. "Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin mikään muu elävä
olento. Te olette estänyt minun aikeeni, herra de Pavannes, ja
ryöstänyt minulta naisen, jota minä olen rakastanut. Kuusi päivää
sitten olisin voinut teidät surmata. Te olitte silloin vallassani.
Muistakaa vain, että minun ei olisi tarvinnut kuin jättää teidät
roistoväelle, ja te tänäpäivänä makaisitte mätänemässä Montfauconin
hirsipuissa, herra de Pavannes."

"Se on aivan totta", vastasi Louis tyyneesti, "mitäs siihen sanoja
tuhlata?"

Vaan vidame jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan. "Minä en jättänyt
teitä roistoväelle, ja kuitenkin minä vihaan teitä -- enemmän kuin
koskaan ketään ihmistä olen vihannut, enkä minä ole taipuisa antamaan
anteeksi. Vaan nyt, hyvä herra, on kostoni aika käsissä. Valan, jonka
neljätoista päivää sitten vannoin rakastetullenne, minä pidän sanasta
sanaan. Minä -- hiljaa, pojanloppi!" jyrisytti hän ja kääntyi äkkiä
meihin -- "toisella kertaa täytän sanani teihinkin nähden!"

Croisette oli mutissut jotakin, ja tämä oli saattanut Bezersin tuiman
katseen häneen. Vaan uhkauksella oli vaikutuksensa. Croisette vaikeni
heti, ja miehet jäivät taas keskenään.

Vaan vidame näytti kuitenkin joutuneen hämilleen keskeytyksestä.
Mutisten koko joukon valoja meni hän akkunan luo ja palasi taas
takaisin. Kylmä raakuus, jolla hän oli tottunut peittämään vihansa ja
vaikuttamaan toisiin samalla kun se kohotti hänen julman tekonsa
vaikutusta, jäi häneltä nyt osaksi. Hän näyttäytyi nyt sellaisena kuin
hän oli -- despotisena ja väkivaltaisena ja tuimana, joka ilmaantui
koko voimallaan tässä kiihkeässä ja välinpitämättömässä luonteessa,
joka ei koskaan ollut tavannut mitään tarpeeksi lujaa estettä. Minäkin
vapisin, minä sen tunnustan.

"Kuulkaa!" jatkoi hän palatessaan takaisin ja asettuessaan meidän
eteemme, ja hän oli nyt kiivaampi kuin keskeytystä ennen. "Minä olisin
voinut jättää teidät kuolemaan tuohon helvettiin siellä. Vaan minä en
sitä tehnyt. Minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni, ja te olisitte
silmänräpäyksessä revitty kappaleiksi! Vaan susi ei pyydystele rottia,
eikä Bezers tarvitse kostoonsa kenenkään apua, ei kuninkaan eikä
roistoväen! Kun minä ahdistan vihollistani, niin minä haluan saada
hänet yksinäni, ymmärrättekö? Ja niin totta kuin meidän yllämme on
taivas" -- hän vaikeni hetkiseksi -- "jos minä vielä kerran teidät
tapaan, herra de Pavannes, niin minä teidät tapan sille paikalle!"

Hän vaikeni ja väkijoukon melu kuului ulkoa, ja sekaus syntyi
ajatuksissani. Minä taistelin kovasti sitä vastaan, sillä minä näin
äkkiä Croisetten poskille nousevan punat ja hänen silmiinsä syttyvän
loiston, aivan kuin niistä olisi side yhtäkkiä poistettu. -- Sekaus,
sanoin minä -- sillä minä olin luullut ymmärtäneeni vidamen
tarkoituksen, vaan tuossa hän seisoi ja mulkoili yhä uhriinsa yhtä
julman näköisenä ja puhui yhtä julmalla äänellä. "Kuulkaa, herra
de Pavannes", jatkoi hän, ojentautuessaan aivan suoraksi ja
majesteetillisesti viittasi ovea. "Ovet ovat auki! Rakastettunne on
Caylusissa. Tie on vapaa, menkää hänen luokseen, menkää hänen luokseen
ja sanokaa, että minä olen pelastanut henkenne ja että minä sen teille
lahjoitan, en rakkaudesta, vaan vihasta! Jos te olisitte osottanut
pelkoa, niin minä olisin teidät mestauttanut, sillä silloin teidän
kärsimyksenne olisivat olleet suuremmat, herra de Pavannes. Vaan nyt,
pitäkää henkenne -- lahjana! Ja kärsikää niin kuin minä kärsisin, jos
minut pelastaisi ja säästäisi viholliseni!"

Vähitellen alkoi hänen sanojensa täysi tarkoitus selvitä minulle --
vähitellen vaan ei täydellisesti ennen kuin kuulin Louisin katkonaisin
sanoin, puolittain ylpeänä puolittain nöyrästi kiittävän Bezersiä
jalomielisyydestään. Vaan en taaskaan tiennyt, mitä piti uskoa kaikesta
tästä, kun kuulin vidamen vastauksen. Sillä hän keskeytti Pavannesin
purevalla ivalla, solvauksilla hämmensi hänen tunnustuksensa ja
uhkauksilla vastasi hänen kiitoksiinsa.

"Menkää! Menkää!" jatkoi hän tuimasti. "Olenko todellakin teitä niin
kauan säästänyt, että te lopuksikin tahdotte saada minut teille
kostamaan, ja kehotatte minua tappamaan teidät? Pois! Ja ottakaa nämät
sokeat penikat mukaanne! Pitäkää minua nyt yhtä paljon kuin ennenkin
vihollisenanne! Ja jos minä teitä vielä kerran tapaan, niin olkaa
varma, että tapaatte vihollisenne! Menkää, herra de Pavannes, menkää!"

"Vaan, herra de Bezers", sanoi Louis, "kuulkaa. Kahden minutin ajan
vain -- --."

"Menkää, menkää ennen kuin me teemme toisillemme jotakin pahaa!" karjui
vidame hurjana. "Jokainen sana, minkä lausutte siihen suuntaan, on
solvaus minua kohtaan! Se ryöstää minulta minun kostoni tunteen. Menkää
Jumalan nimessä!"

Ja me menimme, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä mitään toivoa
saada lievennetyksi hänen raivoaan kun hän puhui ja yhtä vähän
silloinkin, kun hän äänetönnä seisoi ja katsoi, kun me verkalleen
poistuimme hänen edestään. Me menimme hitaasti tiehemme, toinen toisen
jälessä, ja koetimme, luonnollisesta vaatimuksesta kiittää häntä, vielä
kerran lävistää ankaruuden panssari, joka peitti hänen otsansa. Vaan
katkerana ja järkähtämättömänä, loppuun asti vihan ja halveksimisen
kuvana hän pysyi katsoessaan meitä mennessämme.

Vaikka tästä päivästä on kulunut kaksikuudetta vuotta, niin muistan
kuitenkin aivan selvään tämän omituisen miehen, joka seisoi siinä kuin
jättiläinen valtaistuimen katon varjossa, jolloin päivänpaiste, joka
tulvasi akkunoista ja hohti meihin, näytti aivan kuin välttävän häntä.
Minä muistan kaksi tuimaa silmää, jotka hehkuivat meitä katsellessa, ja
muistan huulet, joilla värähti julman pilanteon ilo. Ja se oli viime
kerta kun minä -- ja luulen jokainen meistä -- näin Raoul de Marin,
Vidame de Bezersin tässä elämässä.

Hän oli mies, jota emme voi tuomita meidän aikamme näkökannan mukaan,
sillä hän oli paheissaan ja hyveissään sellainen henkilö, jota ei
nykyaika voi ymmärtää -- joka aikanaan teki äärettömän paljon pahaa ja
-- jos saa uskoa hänen ystäviään -- vähän hyvää. Vaan paha on
unhotettu, hyvä elää. Ja jos kaikki tämä hyvä paitse yhtä ainoaa tekoa
on haudattu hänen kanssansa, niin tästä ainoasta teosta, ranskalaisen
aatelismiehen teosta, puhuttaisiin yhtä kauan kuin Ranskan
kuningaskunta seisoo ja äsken kuolleen rakastetun hallitsijan muisto
elää kansan sydämmessä.

       *       *       *       *       *

Kun sulen silmäni, niin minä vieläkin näen edessäni, miten meidän pieni
seurueemme -- palvelijamme Jean oli meihin taas yhtynyt -- kauniina
kesäpäivänä jälkeenpuolisten ratsasti yli kukkulain Caylusiin, miten me
ajoimme rautatammikäytäviä, laukotimme alas mäkiä, miten me iloisilla
huudoillamme herätimme talonpoikaistalojen asukkaat unteloisuudestaan
ja miten me, kun me taas kiipesimme ylängöitä, vedimme henkeemme
saniaisten hajua, jotka musertuivat hevosten kavioissa ja kuolivat --
kuolivat lisätäkseen vähän iloamme siihen onneen, jonka Jumala meille
oli suonut. Harvinaisia ja suloisia ovat sellaiset päivät ihmisen
elämässä, jolloin näyttää siltä että koko luonto on saanut eloa
ainoastaan ilahduttaa meitä ja saattaa meitä kiittämään Jumalaa.

Hämärä jo oli laskeutunut, kun me pääsimme ylämaan korkeimmalle kohtaa,
josta näimme Caylusin. Auringon viimeiset säteet vielä yltivät meihin,
vaan laakso allamme oli varjokas, niin että kukkula, jonka ympärillä
asuntomme oli, olisi ollut näkymätön jollei sen huipulta olisi alkanut
pilkoittaa kynttilän valoja. Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme,
kun me verkalleen laskeusimme tuttua polkua.

Koko päivän oli sanomaton ilo täyttänyt rintamme, viaton ja
ajattelematon ilo, kiitollinen eikä aivan itsekäs, sillä se koski yhtä
paljo Kitiä kuin omaa asiaamme. Vaan nyt, kun hämärä ja pimeä tuli, nyt
kun olimme lähellä kotiamme ja muutaman minutin perästä saimme täyttää
toisenkin sydämmen ilolla, kävimme äänettömiksi. Sillä nyt alkoi herätä
toisia ajatuksia -- ajatuksia kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut siitä
kun me viimeksi kulimme tätä tietä, ja silloin ne tietysti kääntyivät
häneen, jota meidän tuli kiittää onnestamme -- sankariin, jonka olimme
jättäneet ylpeyteensä, valtaansa ja yksinäisyyteensä. Toiset voivat
ajatella häntä kiitollisuudella täytetyillä sydämmillä ja tuntematta
mitään häpeää. Vaan minä punastuin ajatellessani miten meidän olisi
käynyt, jos minä olisin saanut tahtoni täytetyksi, jos minä
lyhytnäköisyydessäni olisin tehnyt viimeisen väkivallan, pelkurimaisen
työn ja surmannut hänet, niin kuin kaksi kertaa olin yrittänyt.

Pavannes olisi silloin ollut mennyttä -- melkein varmasti. Ainoastaan
Bezers voimakkaalla joukollaan -- me emme koskaan saaneet tietää oliko
hän sen koonnut sitä varten vai muuta tarkoitusta varten -- kykeni
pelastamaan hänet. Ja harvat miehet, vaikka kuin urhoollisia olisivat
olleet -- ehkä Bezers oli ainoa koko Parisissa -- olisivat uskaltaneet
temmata häntä roistoväeltä, jos tämä kerran olisi saanut nähdä hänet.
Minä mainitsen tämän sitä varten, että lasteni lapset ottaisivat tästä
varteen, vaikka he eivät koskaan tule elämään sellaista aikaa kuin minä
olen elänyt.

Ja niin nousimme jyrkkää katua Caylusiin, raskaan synkkämielisyyden
painostaessa mieliämme, ja vielä synkemmällä mielellä ratsastimme
Susitalon mustain ja raskaitten porttien ohi, jotka nyt olivat suletut
ja puomitetut, ja synkkäin akkunain alatse, joista Bezers oli
kiihottanut roistoväkeä hyökkäämään Pavannesin kuririn kimppuun. Me
olimme lähteneet päivällä ja tulimme yöllä. Vaan me olimme lähteneet
peläten ja vavisten, ja me palasimme riemuisina ja onnellisina.

Meidän ei tarvinnut soittaa suurta kelloa. Palveliamme Jean huusi:
"Hei! Portti auki nuorille herroille!" ja huuto oli tuskin ehtinyt
hänen huuliltaan ennen kuin meidät päästettiin sisään. Ja ennen kuin me
pääsimme penkereelle, juoksi muuan nainen ohi niiden, jotka olivat
tulleet katsomaan mitä täällä oli, ohi rouva Clauden, juoksi ohi vanhan
Gilen, ohi kiiruhtavain palvelijain. Minä näin sorean naisolennon,
kokonaan valkoisiin puettuna, kiiruhtavan meitä vastaan. Ja kun hän
tuli minun luokseni, niin minä näin kasvot, jotka olivat vielä
valkoisemmat kuin hänen pukunsa, kasvot, jotka olivat paljaina silminä
-- silmät, jotka tekivät kysymyksen, jota huulet eivät kyenneet
lausumaan.

Minä paljastin pääni, tein syvän kumarruksen ja sanoin ainoastaan
viitaten Louista -- se oli vaikuttavin hetki elämässäni -- "Kas
tuossa!"

Ja silloin näin auringon nousevan naisen kasvoille.

       *       *       *       *       *

Vidame de Bezers kuoli niin kuin hän oli elänytkin. Hän oli edelleen
Cahorsin kuvernöörinä, kun Henrik Suuri hyökkäsi hänen kimppuunsa yöllä
kesäkuun 17 päivää vasten 1580. Hämmentyneenä ja haavoitettuna
ensimmäisessä häiriössä, jonka hyökkäys sai aikaan, puolusti hän
itseään ja virkaansa epätoivon rohkeudella viisi yötä ja yhtä monta
päivää kadulta kadulle, talolta talolle. Niin kauan kuin hän eli, oli
Henrikin ja Ranskan kohtalo epävarma. Vaan hän kaatui lopuksi
pyssynluodin lävistämänä, ja kuoli tuntia ennen auringon nousua kesäkuun
22 päivänä. Linnaväki antautui heti sen jälkeen.

Marie ja minä olimme läsnä siinä taistelussa, jolloin olimme Navarran
kuninkaan puolella, ja hänen kehotuksestaan riensimme osottamaan
vidamen maallisille jäännöksille kunnioitusta, jotka tulivat hänen
suurelle nimelleen, ja ilmaisi meidän kiitollisuuttamme. Vuotta
myöhemmin vietiin hänen ruumiinsa Cahorsista ja laskettiin sinne, jossa
se nyt lepää, omaan luostarikirkkoonsa Bezersissä, patsaan alle,
joka lyhyesti kertoo hänen myrskyisestä elämästään ja suuresta
urhoollisuudestaan. Sama se. Hän ei tarvitse muistopatsasta, jonka nimi
elää hänen maansa historiassa ja jonka hautakirjoitus on piirretty
ihmisten muistoon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book ""Susi" - Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.