Title: Kukkasia - Kiehkurainen kertomuksia
Author: Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kukkasia - Kiehkurainen kertomuksia" ***


KUKKASIA

Kiehkurainen kertomuksia


Kirj.

MARIA FURUHJELM



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1883.



SISÄLLYS:

Jaakko.
Satu.
Ajattele vanhuuttasi.
Todellinen päästökirja.
Kovan kohtalon talo.
Kutsumaton vieras.
Seppä Kummallinen.
Sunnuntai lauvantaina.
Anna-Liisa.
Niinin kosijat.



Jaakko.


Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa.
Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono
ja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut
köyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen
isä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä
nuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta
iloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä
päresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin
kehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa
istui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä,
mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät
työtä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he
alkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä
heinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.

Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen
naapurin -- se asui hyvin kaukana -- täytyi toisinaan tulla auttamaan
taloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä
tältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä
työtä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat
ja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät
kukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus.
Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui,
kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt
itkivät.

"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!" valittivat he.

"Niiden täytyy tyytyä olkiin", vastasi äiti syvällä huokauksella.

Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden
perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä
kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven
varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin
hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla
katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko,
vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden.
Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla
ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt
tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui,
heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat,
sanoi isä:

"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän
nälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.

"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidän
kauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"

Isä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:

"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo
nähdä heidän nälkään kuolevan."

Lasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.

Kun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:

"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse
mitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä
kuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten
kanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja."

Äänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien
kärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.

Niin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä
voimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän
koetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki
kuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä.
Silloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki
pienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa.
Vihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne
työhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja
jos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän
äidillensä eräänä aamuna.

"Voi, lapseni, sinä olet vielä liian nuori", vastasi äiti.

"Saanhan kumminkin koettaa", sanoi poikanen, "ja minä otan Kilven
matkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää
muuta kuin tytöt huolehdittavaksi."

"No mene sitte Jumalan nimeen", sanoi äiti. "En voi nähdä teidän
nälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on
varmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää
työtä täältä. Hätä on kova kaikkialla."

Nyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän
kuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja
pani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille
vähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:

"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan.
Kyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille
kyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!"

Poikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa
kyyneleitänsä.

Äiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: "pidä Jumala
silmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen
hädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä
syntiä. Muistatko tämän?"

"Kyllä äiti", vastasi Jaakko yksitotisesti.

"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja
isänsä."

"Kyllä äiti", vastasi Jaakko.

Tämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat
nämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka
taloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut
kaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti
tuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja
ja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria
perunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun
hän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi
hän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut
äidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein
niin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko
hänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat
nuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja
kehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä
kelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki
tuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi
pölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he
kulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla
tänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä,
ett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.

Saatto.

Niin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he
saaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla
oli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja
piiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli
kylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä
paleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko
kylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.

"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon", sanoi Jaakko
lohduttaen. "Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin
ehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee."

Tämä ajatus kehoitti heidän jatkamaan matkaansa rivakammilla askeleilla.

Lyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä
kylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin
väsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua
levähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla
voi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada
veljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja
kiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi
itkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat
eksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata
sieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.

"Minä tahdon kuolla tähän", sanoi Kilpi puoleksi suljetuin silmin.

"Ei, et sinä kuole", sanoi Jaakko, "mutta meidän on tehtävä itsellemme
suojus ja levättävä siinä huomiseen asti."

Nyt rupesivat he haloista ja havuista rakentamaan pientä majaa, niin
suurta että he molemmat voivat sopia sinne makaamaan; niin kaivautuivat
he lumeen ja nukkuivat molemmat.

Varhain seuraavan päivän aamuna tuli renki lähimmäisestä herrastalosta
hakemaan puita metsästä ja löysi silloin nämä lapsiraukat heidän
pienestä majastaan. Hän kietoi heidät hevoisloimeen, pani heidät
rekeensä ja ajoi kiiruusti sotiinsa. Siellä vietiin heidät lämpimään
tupaan, hierottiin lumella ja hoidettiin kaikella tapaa. Sitte saivat
he runsaan aamiaisen ja luvan saada olla siellä koko päivän. Jaakko
tointui pian ja pyysi saada auttaa renkiä päreiden kiskomisessa,
mutta pikku Kilpi makasi väsyneenä ja vaaleana lämpimällä uunilla
puolinukuksissa koko päivän. Yöllä sai hän kovan kuumeen, joka
pyörrytti niin hänen päätänsä, että hänen oli mahdoton matkustaa
etemmäksi. Herrasrenki teetti hänelle tilan tuvan peräkammariin,
ja kanamuori rupesi hoitamaan sairasta pienokaista. Jaakko seisoi
äänetönnä ja murheellisena veljensä vuoteen vieressä. Hän näki
että hänen vähäiset työnsä oli tarpeettomia tässä talossa, sillä
paitsi voutia ja täysikasvuisia renkiä oli tässä renkipoika ja kaksi
paimenpoikaa, jotka ennen olivat olleet palveluksessa ainoastaan
kesällä, mutta nyt olivat saaneet luvan jäädä talveksi, koska heillä
muutoin olisi ollut mierontie edessä. Nämä tekivät nyt pienempiä töitä
eikä mitään jäänyt vieraalle pojalle. Kerjäläisiä kävi täällä myös
noin 20, 30 ja 50 päivässä. Hän otti sen vuoksi kolmantena päivänä
hajallisen lakkinsa, kelkkansa ja pienen pussinsa ja varustautui
poislähtöön. Mutta ensiksi meni hän isännän luokse.

"Veljeni ei näytä tulevan paremmaksi", sanoi hän, "ja minä en voi jäädä
tänne; minun täytyy etsiä työtä. Mutta jos herra tahtoo olla niin hyvä
että hoidattaa häntä siksi kun hän tulee terveeksi, niin koettelen minä
maksaa mitä hän on kuluttanut. Minä aijon nyt lähteä Helsinkiin; siellä
kuuluvat ihmiset olevan rikkaampia kuin muualla, kenties siellä voin
ansaita jotakin, niin tulen minä takaisin hakemaan Kilpeä, jos Herramme
sallii hänen elää. Monta tuhatta kiitosta ja hyvästi nyt."

"Sinä olet oiva poika", sanoi isäntä ystävällisesti. "Veljeäsi
hoidetaan hyvin ja hän saa jäädä tänne siksi kun sinä tulet takaisin;
sen lupaan minä. Mene nyt Jumalan haltuun. Tässä annan sinulle
kolme markkaa, niin että pääset alkamaan, koska aijot lähettää apua
äidillesi."

Jaakko kiitti kyynelsilmin ja käytyänsä vielä kerran veljensä luona,
joka ei ollenkaan häntä tuntenut, läksi hän raskaalla sydämellä
herrastalosta, jossa hänelle osoitettiin niin suurta hyväntahtoisuutta.
Hyvä rouva oli antanut hänelle parin ehyviä saappaita ja lämpimän
röijyn, niin että köyhä poika luuli olevansa oikein rikas. Jos vaan
veli olisi nyt ollut terve!

Jaakko läksi Helsinkiin. Pitkä ja vaivaloinen oli matka. Tammikuu
tuli kovine pakkasineen ja yhä korkeammaksi kasvoivat luminietokset.
Mutta täällä oli ihmiset jo hieman varakkaampia; hätä ei ollut niin
suuri täällä, ja työnansiota voitiin kumminkin toisinaan saada, vaikka
vähäisestä palkasta ja ainoastaan lyhyeksi ajaksi.

Eräänä iltana tapasi Jaakko toisen kerjäläisen, aikamiehen ryysyisen ja
surkuteltavan näköisen, ja tämän kanssa päättivät he kulkea yhdessä,
sillä mies aikoi myöskin Helsinkiin ja sanoi tuntevansa tien. Iloisena
ja luottavana yhtyi poika häneen ja kertoi lapsellisuudessaan hänelle
niistä kolmesta markasta jotka hän oli saanut herrastalosta ja että hän
sitä paitsi vielä oli ansainnut 50 penniä kaikellaisilla pikkutöillä.
Yön viettivät molemmat matkalaiset suuressa talossa, jossa emäntä antoi
heille vadin jauhopuuroa illalliseksi ja olkikuvon saunanlattialle.
Jaakko nukkui syvään ja raskaasti, sillä hän oli väsynyt ja viluissaan.
Mutta esitteleppäs itsellesi hänen surunsa ja harminsa, kun hän
seuraavana aamuna huomasi kumppalinsa olevan poissa ja hänen kanssansa
vanhan sukan, jossa oli koko hänen vähäinen säästönsä. Itkien kysyi hän
talon väeltä kerjäläistä. He olivat nähneet sen menemän pois jo päivän
koittaissa, mutta eivät voineet sanoa mihin hän meni. Jaakko kyseli
häntä kylässä. Niin, rääsyisen yksisilmäisen miehen olivat he kyllä
nähneet juovan viinaa erään vaimon luona, joka myöskenteli kahvia ja
olutta matkustavaisille, mutta muutoin eivät he tienneet, minne hän oli
mennyt. Niin harmissaan ei hän vielä ennen koskaan ollut koko pitkällä
surkealla matkallaan kotoa. Iltapuoleen meni hän pieneen, sievään
tupaan tien vieressä. Valkean roihu loisti aina kylmille kinoksille
asti ja sisällä istui räätäli ahkerassa työssään. Jaakko seisoi ulkona
akkunan edessä. Annettaisiinkohan hänelle yösijaa täällä? Peloissaan
kolkutti hän ovea. Pieni tyttö tuli avaamaan ja kun Jaakko ujona jäi
seisomaan oven viereen, käski räätäli häntä ystävällisesti astumaan
peremmäksi ja istuutumaan tuliroihun viereen. Jaakko teki niin ja
katseli räätälin työtä lämmitellessään. Tämä kysyi nyt häneltä, mistä
hän oli ja mihin hän meni. Jaakko, hyvissään miehen ystävällisestä
puhuttelusta, kertoi hänelle koko pienen historiansa sekä vanhemmista
että sisaruksista, Muurikista ja Kaunikista sekä Kilven sairaudesta ja
niistä kolmesta markasta, Jotka hänen piti lähettää kotiansa ja häjystä
kerjäläisestä, joka oli ryövännyt hänen pienen aarteensa ostaaksensa
viinaa. Tämän ajalla nyyhkytti hän katkerasti, ja säälivä räätälikin
kuivasi kyyneleen, jonka ohessa hänen pieni tyttärensä itki seuran
vuoksi.

"Etkö jää minun luokseni vähäksi aikaa auttamaan minua kaikellaisilla
askareilla?" kysyi räätäli vihdoin. "Vaimoni makaa kipeänä eikä pieni
tyttäremme voi mitään tehdä. Rivakka poika, niinkuin sinä näytät
olevan, voi tehdä yhtä ja toista, ja niin tyhmä et sinä kumminkaan
liene, ett'et opi neulomaan, jos minä panen neulan käteesi. Tahdotko
jäädä?"

Jaakko ylenonnellisena lupasi jäädä. Nyt huomasi hän myös laihan käden
pistävän esiin esiripun takaa huoneen toisessa päässä ja siellä makasi
se kipeä vaimo ja katseli häntä lempeiden kuopalle käyneiden silmiensä
ystävällisillä katsannoilla.

"Paljoa en voi sulle luvata", sanoi räätäli, "sillä nyt on huonot ajat,
mutta 10 penniä päivältä ja ruu'an kyllä saat, jos olet ahkera."

Jaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä
viikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan
hän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän
puutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika
tänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän "isä
meitänsä" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: "minä kiitän sinua hyvä
Jumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa."

Nyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi,
selvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto
uunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle
viikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka
räätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan
kaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja
kertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä.
Mitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi
parhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita,
vetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään,
painostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä
ahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja
ja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin.
Räätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi
tuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven
ajatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää
paikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä
enemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään
Kilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko
ollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä
tallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut,
vaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat
häntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin
joukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa,
mutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä
ruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa,
laittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän
läksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja
puolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa
paluumatkallaan ja niin eroisivat he.

Nyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin.
Päivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin
ankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset
visertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä
ja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon
valtamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa
vasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja
vaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat
pysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin
tarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja
kantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle.
Väsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän
tyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti
kaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille
pienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko
pakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten
tähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden
välistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä,
ja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät
herrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse
kulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi
voivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta
sitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.

Muutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen
seisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki
oli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski
tunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja
katseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen
oli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi
maantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja
kadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua
hakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin
ja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja
Ja niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen
valjastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen
kuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja
seuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja
nyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli
hopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan,
ojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen.
Niin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen
pojalle löytäjäisiksi.

Niin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät
olleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät
olleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa
kirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena
varkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli
kerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja
varasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat
kuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa
näistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat:
"parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!" Siitä saakka kun hän
oli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää
rahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka
tämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän
tiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään.
Tämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän
neuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt
hänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko
ei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka
suuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat
kyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä
suhteessa.

Eräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä
hänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa,
ja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä
nuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle
ystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan
suomea ja nousi yhtäkkiä ylös.

"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka
kesällä oleskelee Pyhäjärvellä?"

"Vaikea on sitä sanoa, kun et tiedä hänen nimeänsä."

"Ei, sitä en tiedä", sanoi Jaakko alakuloisena.

"Mitä sinä hänellä tekisit?"

"Minulla olisi tärkeätä asiata hänelle, jota en voi uskoa kellenkään
muulle", vastasi poika.

"Tiedätkö, mikä virka hänellä on?"

"Minä luulen hänen olevan maanmittarin."

"No, tule kanssani vähän matkaa, niin näytän sinulle
maamittauskonttoorin, ehkä sieltä saat jotakin tietoa hänestä."

Jaakko seurasi iloissaan ja kiitti sydämellisesti ylioppilasta, kun
tämä jätti hänen suuren kauniin huoneen luo ja käski hänen mennä
sisään. Hän pysähtyi ujona eteiseen ja kumarsi syvään, kun vahtimestari
tuli häntä vastaan. Mutta tämä sanoi tylysti:

"Korjaa luusi täältä, poika, ei tänne saa kerjäläisiä tulla. Herroilla
ei ole aikaa."

Jaakko rukoili saadaksensa tietää oliko täällä herraa, joka kesillä
asui Pyhäjärvellä, mutta vahtimestari ei tahtonut kuulla häntä. Silloin
näkyi juuri ovella sama herra ja Jaakko huusi:

"Voi, herrakulta, sallikaa minun puhua sana teidän kanssanne! Ettekö
tunne minua?"

"En", vastasi herra, "kuka sinä olet?"

"Minä olen Jaakko Saaren torpasta Pyhäjärveltä."

"En muista sinua nähneeni", sanoi vanha herra ystävällisesti,
"Pyhäjärvellä on monta torpparin poikaa, mutta jos sinulla on asiaa
minulle, niin sano vaan vapaasti."

Jaakko kertoi nyt hänelle äidistänsä ja rahoista, joita hän aikoi
hänelle lähettää. Vanhalle herralle tuli kyyneleet silmiin kuullessaan
pojan yksinkertaista kertomusta tästä vaivaloisesta matkasta ja
huomatessaan, kuinka uskollisesti Jaakko koki auttaa äitiänsä.

"Minä olen nyt juuri kotia lähdössä", sanoi hyvä vanhus, "tule
kanssani, niin puhutaan enemmän asiasta."

Siellä sai Jaakko puolisen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut
syönyt, ja kerrottuansa enemmän kodistansa, veljestänsä ja kaikista,
sai hän seurata vanhaa herraa postikonttooriin. Siellä pantiin Jaakon
rahat kirjeeseen, jonka hyvä herra oli kirjoittanut Pyhäjärven papille.
Sitte painoi postimestari viisi suurta sinettiä sen päälle ja sen
tehtyä pani hän sen suureen kirjeläjään laatikkoon. Köyhä Jaakko oli
niin onnellinen ja iloinen, kun kaikki oli toimitettu, niinkuin hän
itse olisi saanut rahoja, vaikka hänellä itsellään ei ollut niin
penniäkään. Hän sai jäädä yöksi vanhan herran luokse, mutta sitte
tahtoi hän heti lähteä etsimään Kilpeä. Pitkän vaelluksensa ja suuren
hädän perästä tuli hän vihdoin herrastaloon, jonne hän oli jättänyt
pikku veljensä.

Mutta siellä ei häntä enää tunnettu. Satoja kerjäläisiä oli siellä
käynyt sen perästä, kymmeniä oli maannut kipeinä, he eivät muistaneet
kaikkia eivätkä voineet sanoa mitään Kilvestä. Jaakko istuutui
kynnykselle ja itki. Missä olikaan hänen veliraukkansa? Oliko hän elävä
vai kuollut? Silloin näki hän isännän itsensä pihalla. Jaakko meni
hänen luoksensa.

"Armas herra, nyt olen tullut takaisin kuulemaan veljestäni Kilvestä,
jonka jätin kipeäksi teidän tupaanne. Te lupasitte pitää häntä siksi
kuin tulen takaisin. Missä hän nyt on?"

Isäntä vastasi: "Minä muistan sinut hyvin. Pikku veljesi makasi
kipeänä yhden viikon ja sitte otti Herramme hänen luoksensa. Älä
ole suruissasi", lisäsi hän, kun Jaakko takkinsa hihalla kuivasi
kyyneleitänsä, "älä ole suruissasi, taivaassa on hänen hyvä olla, ei
hän tarvitse kärsiä puutetta ja hän on nyt autuas enkeli."

Nyt ei ollut Jaakolla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Helsinkiin,
kenties voisi hän kumminkin saada työtä kevääksi tai kesän ajaksi.

Eräänä päivänä maaliskuussa seisoi Jaakko suuren akkunan edessä kadulla
ja katseli kuinka muudan rouvasihminen neuloi koneella. Köyhä poika
ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista konetta ja hämmästyneenä
katseli hän sellaista ihmettä. Vihdoin meni hän sisään suuresta ovesta
ja pyysi saadaksensa lähempää katsella tuota taidokasta laitosta.
Huone oli suuri kauppapuoti, ja herrat antoivat hänelle muutamia
kuparirahoja ja käskivät hänen mennä tiehensä, mutta Jaakko pyysi vielä
kerran saada lähempää katsella konetta. Nyt astui puodin omistaja
sisään ja kuultuansa pojan pyynnön, myöntyi hän heti siihen, sillä
hän oli hyväntahtoinen mies. Jaakko seurasi rouvasihmisen liikuntoja
tarkkaavilla silmäyksillä.

"Kuinka paljo voi neuloa päivässä?" kysyi hän.

"Kyynärän minuutissa", vastasi tämä.

"Voisiko sen saada ostamalla?"

Puotipalvelijat rupeisivat nauramaan, mutta kauppias vastasi
ystävällisesti:

"Meillä on niitä koko joukko, mutta ne ovat kalliita, poikaseni. Ne
maksavat 100 ja 200 markkaa."

"Jos minulla olisi tuommoinen", sanoi Jaakko, "niin menisin sen hyvän
räätälin luo, joka asuu 4 peninkulman päässä täältä V----ssä, hän
leikkaisi ja minä neulosin."

"Mutta suurta taitoa vaaditaan hoitamaan sellaista konetta", sanoi
kauppias.

"Kyllä minä oppisin", sanoi Jaakko päättäväisesti. "Opinhan minä
keittämään jauhopuuroakin, vaikka se ensimmältä kävi huonosti."

Kauppias hymyili. "Mutta tämä on paljo vaikeampaa, sitä paitsi eihän
sinulla ole rahojakaan."

"Jos vaan te antaisitte minulle sellaisen koneen ja rouva tuolla
opettaisi minun neulomaan, niin voisin minä vähitellen työlläni maksaa
sen", sanoi poika.

"Mutta se kestäisi monta vuotta, ennenkuin sinä saisit kokoon tämän
summan, ja mitä vakuutusta minulla olisi sinusta, että sinä todellakin
tahtosit maksaa sen?"

"Sanani", sanoi poika yksinkertaisesti ja tähysteli luottavaisena
kauppiasta.

Tämä tuli niin liikutetuksi että hänen täytyi kääntyä pois
peittääksensä kyyneleitänsä. Köyhän pojan olento miellytti häntä
niin, että hän päätti tehdä tämän kummallisen kaupan. Hän oli rikas
ja jos hän kadottaisikin ne 200 markkaa, niin ei hän tulisi siitä sen
köyhemmäksi.

"No hyvä", sanoi hän, "minä annan sinulle sellaisen koneen sillä
välipuheella, että sinä vuosittain maksat minkä voit, kunnes koko velka
on maksettu. Sano minulle nimesi ja kotipaikkasi sekä räätälin, jonka
luo sinä aijot, nimi ja asuinpaikka."

Jaakko teki niin. Ja nyt valitsi kauppias sopivan koneen hänelle. Rouva
alkoi heti opettaa, ja Jaakko oli tässä yhtä tarkkaava ja ahkera kuin
hän oli ollut räätälin luona V----ssä. Rouvasihminen, joka asui samassa
talossa, salli hänen tulla joka päivä luoksensa ja antoi hänelle vielä
päivällisenkin joka kerta. Hänkin oli mieltynyt tähän siivoon ja
uutteraan poikaan.

Kun Jaakko nyt katsottiin kyllin taitavaksi, niin pantiin neulomakone
laadikkoon, kauppias antoi hänelle suuren vankan kelkan, ja niin
matkusti Jaakkomme V----hen runsailla eväillä, hyvillä vaatteilla ja
oli hänellä vähän rahojakin, joita puotipalvelijat olivat hänelle
keränneet, sillä he katuivat, että olivat nauraneet köyhällä pojalla.

Voi, kuinka hämmästyneeksi tuli se hyvä räätäli kun hän näki Jaakon
laadikkoineen! Sekä hän että vaimonsa ja heidän pieni tyttärensä
ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja kuuntelivat hämmästyksissään
kertomusta neulomakoneesta. Räätäli oli kyllä nähnyt sellaisia, mutta
ei koskaan hänellä ollut varoja sen hankkimiseen ja mielellään suostui
hän nyt tekemään työtä yhdessä. Kaikki kävi erinomaisen hyvin. Työtä
saivat he niin kuin he tahtoivat, ja Jaakko nousi ylös auringon
noustessa ja neuloi koko päivän. Pitäjän herrasmiehet saivat kuulla
historian neuIomakoneesta ja alkoivat teettää vaatteitansa täällä,
ja kun räätäli oli hyvä leikkaaja, olivat he tyytyväisiä työhön.
Mutta vuoden lopussa voi Jaakko jo lähettää vähäisen osan velastansa
hyvälle kauppiaalle. Kun viimeinen osa oli maksettava, meni Jaakko
itse kaupunkiin. "Tässä on nyt loput rahat", sanoi hän, "ja tuhansia
kiitoksia hyvyydestänne. Nyt voin elättää itseäni kunniallisella
tavalla ja auttaa köyhiä vanhempiani. Jumala teitä palkitkoon!"

Nyt työskenteli Jaakko jonkun aikaa erään taitavan räätälin luona
Helsingissä oppiaksensa myöskin leikkaamaan, ja ahkerasti kävi hän
iltakouluissa oppiaksensa kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Kohta voi
hän kirjoittaa kirjeen äidillensä. Vähän ajan perästä tuli vastaus,
pappi oli sen kirjoittanut. Isä oli tullut takaisin terveenä ja tuonut
vähän rahaa. Torpan voivat he pitää, nälkävuoden perästä oli seurannut
monta hyvää vuotta, ja nyt olivat he hyvällä jalalla. Mielellään
olisivat he tahtoneet nähdä rakkaan poikansa, mutta matka oli pitkä.

Kun Jaakon oppiaika oli kulunut, ripusti hän laukun selkäänsä, pani
neulomakonelaadikkonsa kelkkaan ja läksi Pyhäjärvelle, kiitettyänsä
ensin tuhatkertaisesti kauppiasta, räätäliä ja kaikkia jotka olivat
olleet hyviä häntä kohtaan.

Suuri ilo syntyi kotona, kun hän eräänä iltana astui tupaan eikä
kukaan muu kuin äitinsä tuntenut häntä enää, kun hän niin pitkänä ja
suurena seisoi heidän edessänsä, hyvin vaatetettuna ja konelaadikko
vieressänsä. Illallinen oli pöydällä: vati täynnä lämpimiä perunoita ja
muutamia suolasia särkiä sekä suuri kauraleipä.

Jaakko otti vakan kelkastansa, ja sieltä väänsi hän aika kämpäleen
sianlihaa, voipytyn ja vehnäleivän, jotka kaikki hän pani pöydälle.
Kahvia ja sokeria toi hän äidillensä ja kokonaisen kartuusin isällensä.
Katrille ja Annille kummallenkin antoi hän kirjavat lämpimät
villahuivinsa.

Iloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut,
ennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.

"Niin äitikulta", sanoi Jaakko viimein, "minä lupasin huolehtia pikku
Kilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen
pois meiltä."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", vastasi äiti hiljaa kädet ristissä.

Jaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle
vanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.

Hän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa,
joka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.



Satu.


Oli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo
tietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän
kuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin
tytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia
valkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois.
Ensin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla,
aurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli
hän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat
kukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie
koskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut
kaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta.
Siellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että
kaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin
häpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, "sillä", sanoi hän,
"jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea." Metsässä hyppelevä harakka
nauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi:
"naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä
kotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin
sinulle aika laukauksen." Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta
heti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea
nopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten
vaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja
linnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. "Nyt pidän
minä varani suolla", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa
rikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän
katajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet
tulta iskivät. "Nyt voisi minua kovasti harmittaa", sanoi poika, "mutta
kosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan
kuin ebenholtsiset vaununi", ja niin kääntyi hän taaskin kotia.
Harakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä
ja sanoi: "niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat
hopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä
kerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä
sinulle aika laukauksen."

Hopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä,
kun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti
ja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat
vaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. "Tässä on nyt suo", sanoi
poika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt
täytyi hänen nauraa. "Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä
kauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona.
Kumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että
menen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun
itseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään."

Viisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta
siitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on
koettaa kaikkea.

Kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli
kuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen
vieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka
oli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.

"Hyvää päivää, mitä teette ja kuka olette, vanha mummo?" tervehti poika
kohteliaasti.

"Voi, minä kaivan kuoppaa piiloittaakseni tätä kirstua jonka olen
löytänyt. Raskas on sitä kantaa, ja minä kätkisin sen, siksi kun saan
selvän sen oikeasta omistajasta. Rehellinen on minun nimeni."

"Mutta sinä näytät kipeältä ja viheliäiseltä, et koskaan jaksa kaivaa
kuoppaa", sanoi poika.

"En minä olen kipeä", vastasi mummo, "nälkä vaan minulla on vähäisen."

"No sehän on eväskirstu, avaa se ja syö siitä."

"Ei ennenkuin sen oikea omistaja tulee ja antaa luvan siihen", vastasi
mummo.

"No minä olen sen oikea omistaja. Tässä on avain, syö kylliksesi ja
pidä loput."

"Tuhansia kiitoksia", sanoi ämmä, "minulle ei ole mitään muuta sulle
annettavaa kuin hyvä sananlasku matkallesi. Muista: ei ole kaikki
kultaa kuin kiiltää."

"Kiitos", sanoi poika, "se on hyvä sananlasku, hyvästi!"

Vähän loitompana näki hän pienen pojan hyppäävän yhdellä jalallansa
maantiellä.

"Miksi sinä noin hyppäät?" kysyi kosijamme; "onko sulla kipeä jalka?"

"Ei", vastasi poika, "vaan minulla on uudet kengät enkä tahdo niitä
kuluttaa aivan heti, sen vuoksi käyn minä vuoron perään aina toisella
ja toisella jalalla."

"Kylläpä sinä olet koko velikulta! Nouse selkääni, niin kannan sinua
vähän matkaa. Mikä nimesi on?"

"Nimeni on Säästäväinen."

He kävivät hyvän matkaa yhdessä ja tulivat vihdoin pellolle, jossa mies
kuokki ja lapioi ahkerasti.

"Tuolla on isäni Toimellinen", sanoi Säästäväinen, "tässä laskeudun
minä alas. Kiitoksia kyydistä. Muuta ei ole minulla sinulle annettavaa
kuin hyvä neuvo matkallesi: parempi laiha sopu kuin lihava riita."

"Se on hyvä sananlasku, kiitos siitä!"

Nyt tuli mies pellolta ja kysyi mihin matka piti.

"Olen kosiin menossa", vastasi poika.

"Vai niin, se on tärkeä matka", sanoi mies, "siveä vaimo on parempi
kuin kaikkein kalliimmat helmet."

"Pankaa tämä mieleenne", sanoi poika, "hyvästi."

Nyt kulki poika etemmäksi, kunnes hän tuli pieneen tupaan. Ulkona istui
tyttö ja neuloi sukkaa, sen ohella luki hän myös läksyänsä ja heilutti
jalallansa kätkyttä.

"Sinä olet ahkera, sinä", sanoi poika.

"Aika on lyhyt", vastasi tyttö, "mutta uuttera käsi tekee rikkaaksi ja
laiska köyhäksi."

"Sen panen minä mieleeni", sanoi poika, "mikä sinun on nimesi?"

"Ahkera on minun nimeni", vastasi tyttö.

Poika kulki etemmäksi. Niin tuli hän vihdoin rikkaaseen taloon.
Niityllä oli satoja lehmiä ja hevosia, ja lampaita oli keskellä
apilasketoja. Tallissa oli marmoriset soimet ja piha oli hienoimmalla
posliinilla laskettu. Mutta ei siellä kumminkaan näyttänyt haudalta
sen takia. Huolimaton oli pehtorin ja Haluton voudin nimi. He istuivat
kumpikin kivellänsä ja polttivat piippuansa työväen kuleksiessa missä
vaan tahtoi. Talouden hoitajatar Kavala juoksi aitasta kellariin ja
keittiöstä tupaan, että muka emäntä tuulisi hänen olevan ketterän ja
luotettavan, mutta oikeastaan ei hän tehnyt mitään muuta kuin piileili
alinomaa pimeissä koppeloissa, jossa hän joi kahvia ystäväinsä ja
tuttaviensa kanssa. Hänen pieni poikansa Tuhlaavainen kaatoi suuren
pussin vehnäjauhoja porsasten altaaseen, sillaikaa kuin isoisä Ahnas
seisoi portilla ja suurella oksasella sauvalla ajeli pois kerjäläisiä,
vaikka ne olisivat olleet kuin viheliäisiä ja apua tarvitsevia tahansa.
Poika puisteli tyytymätönnä päätänsä ja ajatteli: semmoinen herra,
sellainen renki, mutta kun hän sai nähdä kauniin tytön, jota hän tahtoi
kosia, unhoitti hän koko maailman, niin kaunis oli hän. Samettiin ja
silkkiin oli hän puettu ja monta oli hänellä kultasormusta, ranne-
ja korvarengasta, jotka välähtelivät auringon paisteessa. Hän oli
työtännä akkunan vieressä ja puheli neulojattarensa Laiskoittelijan
kanssa, joka istui pehmeällä sohvalla ja nakerteli pähkinöitä,
sillaikaakuin pieni koira, Juoru nimeltänsä, haukkui tuttuja ja
tuntemattomia.

Poika astui sisään ja tervehti kohteliaasti.

"Mitä sinulla on asiaa?" kysyi tyttö yksitoikkoisesti.

"Olen kuullut että sinä olet kaunis ja rikas ja olen sen vuoksi tullut
sinua kosimaan", vastasi poika.

"Vai niin kosimaan? Ja minua?" lausui tyttö. "Ei kiitoksia, minä en
heitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse
kultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä
tahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä."

Poika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei
sanonut mitään.

"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja
sitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun
kyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa."

"Kyllä, kiitoksia", vastasi poika, "sopiihan tuota koettaa." Itseksensä
ajatteli hän: "kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä
olen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä
uskollisesti."

Poika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta
yhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein
hirmuista. "Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää", ajatteli hän.

Tässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen
Nakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas
ja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina
puhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika
sääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi
veden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi
häntä lämpimimmällä kiitollisuudella.

Vihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä.
"Parempi laiha sopu kuin lihava riita". sanoi hän.

Mutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli
uuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan
toisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan
jättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä.
Sen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä
ottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät
ne hänelle. Niin tapahtuikin.

Kauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui
akkunassa, meni poika siitä ohitse. "Uuttera käsi tekee rikkaaksi,
mutta laiska köyhäksi", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa
ajettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla
hevosilla pihaan.

"Laiskottelija", huusi tyttö, "nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun
silkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen."

Hän meni ulos portaille ottamaan vastaan kosijaa, mutta vaunut olivat
tyhjät.

"Kenenkä olivat nämä kauniit vaunut ja nämä kauniit hevoset?" kysyi hän
ajajalta.

"Ne omat minun herrani metsän toiselta puolen. Hän on tuolla ja on
käskenyt meidän tulemaan noutamaan häntä totia."

"Mutta hän ei ole täällä", sanoi tyttö hämmästyksissään.

"Tässä hän onkin", sanoi poika ja kohotti kookasta vartaloansa, "ja nyt
lähtee se täältä."

Tyttö seisoi silmänräpähdyksen äänetönnä hämmästyksestä ja vihasta.
Mutta heti hymyili hän mairittelevana ja sanoi: "lähdetkö sinä pois?
Ei, jää tänne minun vieraakseni. Jos olisin tiennyt kuka sinä olit, en
minä olisi sallinut sinun renkinä ulia. Kavala, missä on Kavala! Laita
heti hieno puolinen, ja jouduta, meillä on harvinainen vieras."

"Ei tarvitse laittaa", sanoi poika, "minä olen jo kyökissä syönyt
tavallisen atrian, homeista leipää ja vähän maidon heraa; nyt en enää
ole nälkäinen. Mutta minulla olisi yksi rukous sinulle."

"Pyydä mitä tahdot", sanoi tyttö mielinkielisenä.

"Sinä lupasit minulle jo ensimmäisenä päivänä yhden kyökkipiijoistasi
vaimoksi. Anna nyt minulle Uskollinen Nakkaus."

"Ota ne kaikki tyyni", huusi tyttö vihoissaan, juoksi sisään ja
paiskasi ovea kiinni niin että akkunat helisivät.

Keittiössä seisoi Uskollinen Rakkaus takan vieressä. Hän oli itkussa
silmin ja hämmensi puuropataa, kyynelten vieriessä helminä hänen
pyöreiltä poskipäiltänsä. Pahasti kävi häneen pojan matkustaminen,
sillä hän oli ollut ainoa koko talossa, joka oli ollut hyvä häntä
kohtaan.

"Pikku Uskollinen", sanoi poika ystävällisesti ja tarttui hänen
käteensä, "tahdotko tulla kanssani ja ruveta minun vaimokseni?

"Kyllä", vastasi Uskollinen Rakkaus Ja hymyili kyynelten takaa.

Mutta kuka voi kertoa hänen hämmästystänsä, kun hän tuli ulos portaille
ja näki kolmet vaunut ja sai kuulla, että ne olivat pojan ja että
hän sai istua hänen vieressänsä kultavaunuissa. Niin matkustivat
he. Matkallansa ottivat he mukaansa Toimellisen ja Rehellisen,
Ahkeran ja Säästäväisen ja pääsivät onnellisesti perille kertaakaan
kaatumatta. Toimellinen tuli pehtoriksi. Hänen vaimonsa Rehellinen tuli
taloudenhoitajattareksi. Ahkera tuli neulojattareksi, ja Säästäväinen
auttoi yhtä ja toista. Niin elivät he onnellisina kuolemaansa asti ja
Uskollinen Nakkaus tuli paremmaksi vaimoksi kuin poika olisi uskonut.

Hän oli jalompi kuin kalliimmat helmet.



Ajattele vanhuuttasi!


Suuren herrastalon avarassa renkituvassa istui myrskyisenä talvi-iltana
kaksi ämmää niin lähellä leimuavaa valkeata takan vieressä kuin
mahdollista. Molemmat olivat rypistyneitä ja harmaapäisiä, molemmat
olivat kehnosti vaatetettuja ja näyttivät hyvin kurjilta ja
surullisilta. He olivat vaivaisia ja olivat saapuneet nykyjään
herrastaloon, johon he jäivät ruotuun. Tuvassa oli myöskin talon
rengit, tehden mikä mitäkin pikku työtä jutellessaan ja poltellessaan
tupakkaa. Tallipoika istui uunilta ja kiskoi päreitä imeksien pieniä
sikarinpilliä, joita hän oli löytänyt sylkiastioista vierashuoneessa
sytytellessään valkeoita siellä. Ulkona oli kireä pakkanen ja myrsky
vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, mutta täällä sisältä oli lämmin ja
hyvä olla, niin että miehet istuivat paitahihaisillaan tuo rakas lakki
kumminkin päässä.

"Menes vähän tuonnemmaksi, vanha mummo", sanoi muudan nuori iloisen
ja vallattoman näköinen renki, "kohennatte vähän, että saan sytyttää
piippuani."

"Kas niin, kas niin", valitti ämmä, "nyt ei saa edes vähääkään
lämmitellä, vaikka paleltuisi aivan kuoliaaksi tämmöisenä iltana."

"Pidä suusi ämmä", vastasi nuorukainen ankarasti, "enhän minä tässä
koko päivää seiso. Emmekö ole jättäneet parhaimmat paikat teille,
vaivaiset?"

"Vaivainen olet itse", tiuskasi ämmä, "minä olen nähnyt parempia päiviä
kuin sinä."

"Se on vahinko sinulle", jatkoi nuorukainen, "sitä katkerammalta
maistuu armoleipä."

"Katkerata se tosin on", huokasi ämmä, "enkä minä koskaan, en koskaan
luullut elämäni lopun olevan näin kurjaa."

"Niin", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, "kyllä minä muistan
kun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän
rikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle."

"Niin vainen", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan,
kyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä
päiviä.

"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi", sanoi nuori
renki, "marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta.
Kovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo
ämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään
tulee kipeäksi."

"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä", sanoi yksi toisista
rengeistä, "ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta
meille paloviinaa."

Tiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja
sanoi puoliääneen:

"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin
hirveän kylmä!"

Mutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: "rupeatko
sinäkin nyt? Minä en saa mennä."

"Etkä saa olla menemättäkään", sanoi yksi rengeistä, "sillä muutoin
saat sinä selkääsi meiltä!"

Tallipoika oli juuri astumassa alas uunilta, epätietoisena mitä hänen
oli tehtävä, kun tuli sana että illallinen on valmis. Kyökkipiika
tuli sisään suuren höyryävän kivikupin kanssa, jossa oli lämmintä
hernekeittoa vanhoille ämmille ja pani sen rahille uunin viereen.

"Kas niin", sanoi hän äreästi, "syökää nyt kylliksenne, sitä ette
ole tainneetkaan saada tehdä kaukaan aikaan!" Sitte meni hän ulos ja
tuli takaisin suuren olkikuvon kanssa, toi myöskin parin tyynyjä ja
nahkaiset. "Työtä olisi ollut ennestäänkin tarpeeksi", sanoi hän ja
heitti vaatteet nurkkaan lattialle, "ja nyt tulivat nuo vielä lisäksi.
Minä olen melkein liian hyvä passaamaan ruotulaisia, sanon minä."

"Varo vaan, ett'et joudu itsekin samaan paulaan", sanot Ruotu-Tiina,
"sinulla näyttää olevan hyvä alku siihen."

"Minun pitää saada rikas mies", vastasi kyökkipiika, "niin en tarvitse
itse tehdä työtä enkä olla muiden vastuksena."

"Etkö tahdo minua, Regina?" kysyt nuori renki pilkallisesti.

"Ei, kiitoksia! Parempia! Kauvan taitaa kestää ennenkuin sinä tulet
rikkaaksi, ja niin -- sinä ryyppäät."

"Niin välistä jonkun tilkan."

"Ja välistä kaksi. Kas niin, tulkaa nyt illalliselle! Itsekukin
katsokoon asioitansa ja ajatelkoon vanhuuttansa."

Väki meni nyt pois, ja vanhat ämmät jäivät yksinään. "Niin, niin
ajatelkoon vanhuuttansa", valitti Tiina pistäissänsä lusikkatansa
keittovatiin, "jos olisi niin viisas kun on vielä jotakin!"

"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?" kysyi
nyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.

"Viina, viina, viina!" vastasi Tiina. "Kirottu viina teki minun
köyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin
ja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa
perään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä... meillä oli
suuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme
hävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja
laidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen
ei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä
huomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin
koettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä... Jumala antakoon anteeksi
meille syntisraukoille!... oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää
hetkeä kumpikaan."

"Entäs lapset, Ja työ?" kysyi toinen ämmä.

"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä
kaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä.
Työt, niin... jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte
maailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille
vähän helpompi... mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset
sanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä
kupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni
alaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä
jouduin ruotuun."

"Entäs sukulaiset ja lapset?" kysyi toinen.

"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä
oli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he
meidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan,
ja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku
sanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen
lasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset
ovat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa
vanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen... että he kaikki
ryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi!
Rikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa
ja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan."

Kammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista
värttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo,
ijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli
terveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä.
Se oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui
valkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti
lohduttaen: "ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta
ja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi."

"Niin, jollei viinaa olisi", sanoi Tiina valjusti, "kirottua viinaa,
jota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos
saisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!"

"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina", sanoi Liisa, "vast'ikään
kirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa
nyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu
hyvältä hernekeiton perästä."

Liisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja
muutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.

"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se
päinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu
tulee." Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun
porinata, sanoi Riitta: "en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei
työkään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka,
ja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon,
soimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää
itseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä
syön armoleipää."

"Olette tehneet työtä", sanoi Liisa, "mutta oletteko myöskin säästäneet?
Älkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan
näistä asijoista, niin..."

"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja.
En -- en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin
kädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä
lapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin."

"Oletteko ollut sitte kivuloinen?"

"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet.
Mutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida
tulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!"

"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on
suuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin
heidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni."

"Se on totta, mutta oletteko myös kuulleet kuinka hän on elänyt?"

"En, sitä en tiedä, mutta kyllä kai hän on ollut ahkera ja juomaton."

"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut
viinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän
päätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa
ollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja
ja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän
niistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä,
säästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein
vähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli
hän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä
jonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän
haki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte
pehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö
-- juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja
kuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä
hänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut
onnea myötänsä -- se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja
ymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse."

"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä
on jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte."

"Niin", vastasi Liisa hymyillen, "eläkeraha, jonka minä itselleni olen
hankkinut."

"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on
ollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt
lapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua."

"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni
kuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko
kuulla kuinka minun laitani on Ollut?"

"No kerro nyt", sanoi Riitta äreästi, "olisi hauska tietää kuinka
teille on käynyt."

"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä
hyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun
ompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä.
Sitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää
tarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän
päitä ja niin opin kirjoittamaan."

"Mutta mitä siitä sitte?" kysyi Tiina.

"Hyvä on taitaa kaikkia", vastasi Liisa. "Kun minulla oli nyt huone,
puita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin
tarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää
kuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä
pyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä
paljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita.
Villaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina
pitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin
minä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata
ja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin -- Jumalan kiitos
-- minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme,
vertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin
mahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli
suutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän
kuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin
missä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä
neuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain
sillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia
perheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin
tuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille.
Monta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme
eikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin
pieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa
ja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat,
taivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa
kädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä
tavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain
istua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku,
mutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja
toiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan
avulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut
nyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani,
sitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä
edelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen
saanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus
kohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on
kahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä."

Liisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen,
jonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja
siunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.

"Niin", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, "kenties ölisi
minullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen.
Mutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani."



Todellinen päästökirja.


"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren", sanoi
nuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen.
"Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja
paistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa."

"No, sepä on oivallista", vastasi herra Virtanen, "nyt olemme
etsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle
kynnyksellemme. Ota hänet heti."

"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi", sanoi rouva ja meni
keittiöön.

Siellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi
vaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa
palkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin
molempien mielihyväksi.

Ensimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva
Ahonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli
siivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.

"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto", sanoi hän itsekseen,
avattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä
joukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja
kaikellaisia romuja. "Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys."

Ja Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä
tuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen
ja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä
paitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä
vaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein
palvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin
tällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä
joka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja
tottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita
meni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa
mistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa,
tehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta
taloudesta.

Niin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän
elantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole
voitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut
hupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.

Eräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi
laadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna
rintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken
aikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti
hän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä
päätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen
äitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei
ainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja
pöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.

"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi", sanoi
hänen miehensä.

"Niin, niin on mahtanut käydä", vastasi rouva, "se ei ole voinut
hävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin
huoleton", ja häneltä pääsi itku.

Eva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi,
ja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä
tietävänsä mitään.

Jonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva
yksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja
suuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin
pesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän
työnsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin
kauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä
ensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka
oli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen
silkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä,
melkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka
oli tullut häntä etsimään, astui sisään.

"Katsos tätä Fredrik", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta.
"Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun
pohjalta, käytetyn vaatekasan alta."

"Neulasi!" huudahti mies, "kuinka se on tänne joutunut?"

"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut
sitä tehdä kuin Eva."

"Oletko ennen huomannut häntä epärehelliseksi?"

"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä", sanoi rouva haikeasti. "Olen
uskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle
avonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut
ottaa rahaa minun kukkarostani."

"Etkö ole kaivannut näitä kappaleita, jotka tässä nyt ovat sekä neulaa?"

"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella
niitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla
tavalla hukkuneeksi."

Nyt avattiin ovi ja Eva astui yht'äkkiä sisään. Hän oli tullut hakemaan
käsiliinoja, joista rouva jo oli puhunut ja tuli suoraan pesutuvasta
hame tavallista ylemmäksi nostettuna ja käärityin käsivarsin. Nähtyänsä
herrasväkensä kyökkikammarissa ja tuon avatun rasian tuli hän valkeaksi
kuin palttina ja otti kiinni ovipielestä ett'ei kaatuisi lattialle.

"Eva", sanoi hänen emäntänsä, "en minä luullut sinua varkaaksi. Selitä
paikalla, kuinka nämä tavarat ovat tänne tulleet!"

Eva oli sukkelasti tehnyt päätöksensä ja puolusti itseänsä niin paljo
kuin voi. "Huivit olen ostanut ja kaulukset olen neulonut", vastasi
hän ynseästi, "ja väärin on herrasväeltä tehty että se nuuskii minun
tavaroitani."

"Tämä arkku ei ole sinun vaan minun eikä rasiakaan, kauluksissa ja
nenäliinoissa on minun nimeni, ja neula on sama, jota olen etsinyt jo
useampia viikkoja."

Tyttöraukka koetti vielä valhetella ja puolustaa itseänsä, mutta
herrasväki ei tahtonut enää kuulla häntä, vaan jätti huoneen ja
otti rasian mukaansa. Eva riensi takaisin pesutupaan, viha, häpeä
ja epäilys valtasi hänen. Kauvan oli hän varastellut, milloin
yhtä, milloin toista, mutta ei ollut tullut keksityksi, nyt oli
hän häväisty varkaaksi, nyt tuli hän kenties poisajetuksi, pahaan
huutoon ja pilkatuksi. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Tyttöraukka! Ei
silmänräpäystäkään hän ajatellut mitä Jumala tästä pitää. Hän vaan
ajatteli, mitä ihmiset siitä sanovat. Ei minkäänlaista katumuksen
tunnetta herännyt hänessä, ainoastaan häpeä ja harmi siitä että se
oli tullut keksityksi. Monen tuskallisen ajatuksen ja monellaisten
tuumailujen perästä päätti hän tunnustaa kaikki ja pyytää anteeksi
sekä rukoilla herrasväkeä pitämään asian salassa eikä puhumaan siitä
kellenkään. Tämän teki hän vielä samana päivänä, mutta rouva käski
vihoissaan Evan muuttamaan ensimmäisenä päivänä marraskuuta, hän ei
tahtonut pitää varasta talossansa.

Päästökirjaa kirjoitettaessa tahtoi rouva siihen pantavaksi että Eva
oli epärehellinen, mutta herra Virtasen mielestä oli siinä kylliksi
rangaistusta että hän tuli pois ajetuksi ja lisäsi:

"Jos minä nyt kirjoitan että hän on epärehellinen niin ei hän saa enää
toista palveluspaikkaa. Ei kukaan ihminen huoli varasta taloonsa."

"Niin, mutta se on aivan oikeuden mukaista", sanoi rouva; "miksi hänen
pitää varastaa? ja väärin on, että hänen entinen isäntänsä kirjoitti
väärän päästökirjan."

"Hän kirjoitti hänen olevan taitavan ruu'anlaittamisessa ja
kaikellaisissa askareissa, ja sehän on totta", sanoi herra Virtanen
nauraen.

"Niin, mutta hän ei kirjoittanut että hän on epärehellinen, ja siinä
teki hän väärin, sillä nyt olemme luottaneet häneen, ja hän on
varastanut meiltä kolme vuotta. Nyt myöskin huomaan, mihinkä rahani
ovat joutuneet. En koskaan enää saanut menoja sopimaan yhteen tulojen
kanssa, mutta luulin unhotitaneeni ne kirjoittaa ylös, tai luulin
väärin laskeneeni."

"Olkoonhan nyt", sanoi herra Virtanen, joka oli hyväluontoinen mies.
"Hän on pettänyt meitä, ja se on tosin hyvin paha, mutta mahdoton on
minun turmella koko hänen tulevaisuuttansa ja sanoa koko maailmalle,
että hän on varas. Sillä tavalla voi hän nääntyä nälkään. Näin minä
kirjoitan: Eva Ahonen on palvellut minun luonani 1 päivästä marraskuuta
1865 1 päivään marraskuuta 1868 ja on nyt vapaa minun palveluksestani.
Fredrik Virtanen."

"Katsos niin, nyt en ole kiittänyt enkä moittinutkaan häntä. Koetelkoot
nyt muut taas onneansa ja katsokoot paremmin eteensä kuin me."

Nuori rouva, joka niin suuresti oli erehtynyt tämän muutoin erinomaisen
palvelijattaren suhteen, ei ollut oikein tyytyväinen, mutta kun
ensimmäinen vihan puuska oli mennyt ohitse, ajatteli hänkin olevan
liian ankaraa lähettää nuorta turvatonta tyttöä avaraan maailmaan
epärehellisen maineella. Sekä herra että rouva olivat sitä paitsi
hyväsydämisiä kyllä etteivät puhuneet tapauksesta kellenkään, ja niin
läksi Eva "puhtailla paperilla" heidän luotansa ja voi pystyssä päin
etsiä palvelusta missä tahansa, kenenkään voimatta aavistaa että hän
varkauden tähden oli eroitettu palveluksestansa. Jos hän nyt olisi
tuntenut syntinsä, niin olisi ehkä tämä hänen herrasväkensä hyvyys
mahdollisesti voinut saattaa hänet parannukseen ja katumukseen, mutta
hän ei tuntenut sitä, vaan oli ainoastaan iloinen että hän pääsi siitä
niin vähällä. Tosin tunsi hän hyvästijättöhetkellä vähän katumusta
että hän niin huonosti oli palkinnut herrasväkensä ystävyyttä ja
luottamusta ja vuodatti muutamia kyyneleitä, mutta tämä katumus ei
ollut kylliksi syvä matkaansaattamaan todellista parannusta.

Eva oli saanut hyvän paikan rikkaasta rusthollista samassa pitäjässä
ja iloitsi pääsystään useimpien muiden toverien kanssa yhteen. Mutta
rusthollin emäntä oli kokonaan toisenlainen emäntä kuin nuori rouva
Virtanen. Hän kävi itse katsomassa kaikkia, antoi itse jauhot ja
suolat, lihat ja muut, piti kahvit ja sokurit lukitussa rasiassa ja
rahalaadikkonsa hyvässä tallessa. Siitä huolimatta oli hän hyvä emäntä,
sekä huoltapitävä palvelijoistansa että ystävällinen niitä kohtaan,
mutta hän oli järjestyksellinen ja säästävä, sitä paitsi oli hän
myöskin vanha kokenut vaimoihminen ja oli saanut nähdä kaikenkaltaisia
palvelijoita; hän tiesi ett'ei kaikkiin voinut täysin luottaa eikä hän
katsonut oikeaksi panna köyhiä, taitamattomia ihmisiä niin suurille
kiusauksille alttiiksi. Luonnollisesti antoi hän kumminkin, kun tarvis
niin vaati, avaimet muillekin eikä pitänyt turhaa epäluuloa, mutta
kun hän hyvin tiesi kaikki mitä talossa oli ja ymmärsi mitä meni
tarpeisiin, ei häntä ollut helppo pettää. Ei siis kauvan kestänyt
ennenkuin hän huomasi uuden palvelijattarensa olevan epärehellisen.
Eva ei ollut tullut vahingosta viisaaksi, vaan niinpiankuin hän oli
tottunut talon tapoihin ja tähystellyt missä mitäkin säilytettiin,
rupesi hän vähitellen omistelemaan yhtä ja toista. Nyt oli hän
kumminkin paljon varovaisempi kuin ennen, sillä hän huomasi heti ett'ei
rusthollin emäntää ollut niin helppo pettää kuin nuorta huoletonta
rouva Virtasta, mutta sen sijaan luotti hän siihen, että hän, kun
siellä oli useampia palvelijoita, helpommin voisi syyttää muita. Kun
rusthollin emäntä huomasi, ett'ei Evaan voinut luottaa, piti tämä
tarkan vaarin hänestä, ja ensi kerran saatuansa varman todistuksen
siitä, kutsui hän tytön huoneeseensa ja puhui vakaasti hänen kanssansa.
Eva koetteli kuten ainakin kieltää, mutta emännällä oli niin varmat
todistukset, ett'ei se auttanut. Silloin pääsi häneltä itku ja hän
lupasi parantaa itsensä, ja emäntä antoikin mielellään anteeksi. "Sinä
olet vielä nuori", sanoi hän, "jos tahdot, niin voit vielä parantaa
itsesi. Kuule nyt minun neuvoani ja ole rehellinen tyttö, muutoin tulet
sinä onnettomaksi, sillä varkaus on suuri synti Jumalan edessä ja
samoin valhekin!"

Eva lupasi kaikki ja pysyikin vähän aikaa lupauksessaan, mutta kun
tilaisuus tuli, lankesi hän jälleen entiseen syntiinsä. Nyt alkoivat
toisetkin palvelijat huomata tämän ja vihastuivat kovasti, että Eva
alinomaa oli syyttänyt heitä. Eva oli usein kehunut olevansa taitavampi
ja siistimpi kuin muut, nyt maksoivat he hänelle uhkaamalla ilmoittaa
kaikki mitä tiesivät isäntäväelle. Jonkun ajan kuluttua varoitti emäntä
toisen kerran Evaa ja sanoi: tahdon aikanansa sinulle ilmoittaa, että
rusthollari aina antaa todellisia päästökirjoja palvelijoillensa, sillä
hän pitää petoksena tehdä toisin. Jos et luovu varastamisestasi ja
valhettekemisestasi, niin pannaan se päästökirjaasi, kun lähdet täältä,
siihen voit luottaa. Nyt olen varoittanut sinua.

Eva peljästyi ensin kovin tätä, mutta sitte rauhoittui hän ja ajatteli
ett'ei se ollut niin vaarallista, entisetkään isäntänsä eivät olleet
maininneet mitään hänen epärehellisyydestänsä, vaikka he kyllä
olivat sen tienneet. Jonkun aikaa piti hän varansa, mutta kauvan ei
sitä kestänyt, ja vuoden lopussa eroitettiin hän palveluksestaan
rusthollissa. Päästökirjaa antaessaan kysyi isäntä häneltä: "osaatko
lukea kirjoitusta?"

"En, en osaa", vastasi Eva ynseästi.

"Minä luen siis päästökirjasi sinulle: Eva Ahonen on palvellut luonani
ensimäisestä päivästä marraskuuta 1868 ensimäiseen päivään marraskuuta
1869. Sillä ajalla on hän täyttänyt velvollisuutensa kunnollisesti, on
taitava ruu'anlaittamisessa, pesussa ja silityksessä y.m., mutta on
epärehellinen eikä häneen voi luottaa. Karl Selander. Rusthollari."

Eva oli tullut sekä punaiseksi että vaaleaksi tätä päästökirjaa
luettaissa, nyt purskahti hän itkuun ja huusi vihoissaan: "minä
manuutan rusthollarin keräjään sellaisesta vääryydestä! Mitä tyhmyyttä
se on... koska olen varastanut... koska olen valhetellut... enkö ole
ollut ahkera ja säännöllinen koko vuoden, ja eikö emäntä aina ole ollut
tyytyväinen työhöni, ja tämän palkinnoksi saan tuommoisen päästökirjan."

Rusthollari vastasi rauhallisesti: "Tosin olet ollut ahkera ja
säännöllinen, ja sen vuoksi onkin se pantu päästökirjaasi, mutta
olet myöskin ollut epärehellinen ja valhetellut, vaikka sinua on
monta kertaa siitä varoitettu ja muistutettu. Miksi pitäisi minun
mainita sinun hyviä puoliasi ja jättää virheesi mainitsematta? Minä
tekisin sillä tapaa itseni osalliseksi sinun syntiisi ja pettäisin
sen isännän, jonka luo sinä vast'edes tulet. Mitä siihen tulee, että
sinä manuutat minun käräjään, niin tiedät sinä hyvin että täällä on
todistuksia ja vieraitamiehiä sinua vastaan, ja sinä tulet ainoastaan
julkisesti rangaistuksi kotivarkaudesta. Päätä ennen tästä lähtien olla
rehellinen, niin voi seuraava todistuksesi tulla paremmaksi."

"Niin", sanoi Eva hyvin alakuloisena, "kuka minua ottaisi
palvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä
rusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias."

"En anna", vastasi isäntä vakaisesti, "vaimoni sanoi sinulle jo kauvan
aikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että
hyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi,
vaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen
hedelmiä."

Kauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen
palveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen
kumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi
talosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta,
mutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä
ja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen
päivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista,
tietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä.
Kotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä
hänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin
kaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön
silmäyksistä lukevansa sanan "varas", mutta hän tahtoi koettaa
naapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi
hän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin
häneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen
ilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä
kylmästi: "Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa
paikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa
olla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa,
kolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde -- ei, tähän et
sinä sovi." Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen
metsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti
itkien: "minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman
paperilapun kanssa." Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli
päästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat
ihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon
alainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti.
Häntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja
valitti hätäänsä.

"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?" kysyi
tämä.

"En ole saanut paikkaa."

"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja
näppärä."

"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään
avonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin
tänne luoksesi pyytämään sinulta apua."

"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt
syksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut
itsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka
päivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin
sinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole
mitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat
niin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa
kuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies
Brandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois
sieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!"

Jo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän
oli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa,
puisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: "voi, voi tyttöseni, sepä
oli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä
ilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?"

"Rusthollari Selanderin."

"Aha", nauroi nimismies, "se jolla on tapa aina antaa todellisia
päästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha!
No, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut
kaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja
sopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle."

Eva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine
vilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän
asti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin
että näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle
tyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä
häntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi
hän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja
mennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta
kuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä.
Hän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja
häpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa
luota hakemaan tavaroitansa.

Elämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää.
Taloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja
helppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina
tyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli
vaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia,
vallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän
kuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että
vaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä
mistään semmoisesta.

Syksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies
oli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin
vakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta
ja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta
sitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno
rouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään
tuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä
niin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta
piti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä
joku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta
kyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa
sormus oli.

Eräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja
meni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua
pyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä.
Tätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn
isäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti
olevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille.
Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:

"Koska herra Brandt aikoo mennä ottamaan kuuluutuskirjaa?"

Isäntä käänsihe äkkiä ympäri. "Mitä tarkoitat?"

"Kysyin, koska te aijotte mennä ottamaan meille kuuluutuskirjaa",
vastasi Eva.

Tämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi,
että Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.

"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt", sanoi hän ja
katsoi levottomasti häneen. "Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin
jollen... jollen... minä tule onnettomaksi ihmiseksi."

Herra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. "Se on mahdotonta... aivan
mahdotonta... minä olen kihlattu... sehän oli vaan... sehän oli vaan,
petossana... sinä ymmärrät..."

"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne",
sanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, "ja minä uskoin teidän
sanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien
kuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne."

Herra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. "Se on
mahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani -- kaksi viikkoa
sitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä
saa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus
puretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi...
niinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä
tahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt
ymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en
minä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka
sisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi
sinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen."

Eva seisoi äänetönnä ja vaaleana epätoivoisella katsannolla silmissä.

Isäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: "olethan aina ollut niin
ystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni,
ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi."

Mutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti:
"Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te
olette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette.
Mitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani
takaisin."

"Sinun hyvä nimesi", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. "Minä
voisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea
tänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä
näpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander
on eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron
morsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi
naida rosvoa."

Eva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan
mielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven
salpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli
tuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: "voi Jumalani, voi Jumalani",
mutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli
hänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei
hän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut
sekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli
tullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen.
Tulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei
tahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin
hänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?

Jonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti
kerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen
sormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka
hän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön
kautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin
itse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli
hän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä
nuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että
tämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet
täällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen
pois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän
sekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: "katsos nyt
kuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden
jäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?"

Eva sanoi: "ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi
aikaa ja etsiä jonkinlaista työtä."

"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin
minun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on
hyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole
muuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla
varovaisia."

Torpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai
kuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän
kanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän
Evan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen,
nosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: "toimita nyt hyvää evästä
sisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte
hyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään.
Kaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä
tietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman
häpiää meille."

Siinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa
pois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle
Helsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän
perhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä
kehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena
tulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin
niin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui
nyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä
surua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta
hyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka
hän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja
hienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi,
ja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa
vastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin
taitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa
ja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi
niistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä
tarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa
oli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he
ennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli
joukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja
ja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden
toisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa
oli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut
niin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä
parempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita
ja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä
hänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri
hän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun
vuokrastansa ja läksi Helsinkiin.

Myöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä
ja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja
ulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka
teki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte
kelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva
yösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä,
nukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.

Köyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi
epäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella,
oli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse
kulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai
pyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe
rauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei
löytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka
joka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta,
ett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana
aamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja
ennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle,
hyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen
elävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi
olla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut
varma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen
tähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa,
ja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva
oli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli
kysymys mitä hän ottaisi eteensä.

"Niin", sanoi luutaämmä, "jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee
minun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa
perheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi."

"Sen teenkin aivan varmasti", sanoi Eva, "mutia mitenkäs minä teen
tämän pikkuraukan kanssa?"

"Niin", sanoi ämmä ajattelevaisesti, "sehän se nyt on pahin. Jos
minä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin
luutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman
sitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa
olla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi
parempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun
aamulla menen torille."

Seuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui
melkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella
sanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen
luona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa.
Evan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa,
mutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin
tultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää
mitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi
tilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna
kaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän
oppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon
Evan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen
hoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian
takaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian
oli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket,
joita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen
mieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan
kuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse,
olivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä
oli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he
asian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on
terve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli
vieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä
kumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä
mahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta
jolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes
tervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt
tuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen
kanssansa:

"Jaha Eva Ahonen on nyt niin hienon herrasväen luona."

"Tunnetteko hänen?" kysyi rouva levottomana.

"Sama, joka palveli kokonaisen vuoden minun kanssani samassa talossa
rusthollari Selanderilla T----ssä. Aika luuska! varasti viisi markkaa
rusthollarin pöytälaatikosta ja lykkäsi sitä minun syykseni, joka en
koko päivänä ollut käynyt kammarissa, vaan olin ulkona heinäniityllä,
ja viisimarkkanen löydettiin hänen omasta hameensa taskusta. Mutta
hän sai palkkansa; rusthollari antoi hänelle todistuksen sen mukaan."
Rouvasta tuntui kamalalta tämä kertomus, hän sanoi tytölle ettei hän
tätä nykyä tarvinnut palvelijatarta ja meni miehensä luoksi, jolle hän
kertoi mitä oli kuullut.

Miehensä hämmästyi. "Olemme olleetkin hyvin varomattomia, kuin olemme
ottaneen tuntemattoman henkilön palvelukseemme ilman minkäänlaista
päästökirjaa."

"Mutta hän on käyttänyt itsensä hyvin", sanoi nuori rouva väittäen,
"enkä minä tähän asti ole huomannut mitään epärehellisyyttä hänessä.
Kenties tuo vieras vaimo oli hänen vihamiehensä ja tahtoi ainoastaan
vahingoittaa häntä."

"Minä kirjoitan heti rusthollari Selanderille. Minä olen satunnaisesti
kuullut hänestä puhuttavan ja tiedän että hän on hyvä ja rehellinen
mies. Älä kumminkaan sillä välin sano mitään Evalle vaan pidä häntä
varalla."

Rouva meni lapsikammariin, jossa Eva istui makaavan lapsen luona,
niinkuin rouvasta näytti, levottomalla katsannolla. Ei hän kumminkaan
mitään sanonut, suuteli vaan lastansa ja meni taas pois.

Jonkun ajan perästä, kun herrasväki eräänä päivänä olivat olleet ulkona
vieraissa, kuulivat he kotiin tultuansa pienen lapsensa katkerasti
itkevän ja parkuvan. Rouva riensi lapsikammariin ja kysyi mitä oli
tapahtunut. Eva selitti, että lapsi luultavasti joko oli nälkäinen
tahi uninen, mutta se ei tahtonut ottaa ruokaa eikä nukkuakaan. Kun
ei se useampaan tuntiin saanut lepoa, lähetettiin hakemaan lääkäriä.
Hän tutki lasta, kyseli tarkoin hänestä ja sanoi vihdoin: "lapsen on
täytynyt loukata tai vahingoittaa itseänsä jollakin tavalla."

Eva kielsi ja sanoi lapsen maanneen rauhallisesti, mutta heränneen
parkuen. Lääkäri riisui lapsen ja tutki sen ruumista. "Mutta se on
kumminkin pudonnut", sanoi hän. "Katsokaa punansinervä juova poikki
selkärangan ja samallainen takaraivossa. Tunnusta heti, että sinä olet
pudottanut pojan."

"En", vastasi Eva vakavasti, mutta näytti kumminkin hyvin hätäiseltä.
Nyt tuli kyökkipiika sisään, vanhanpuoleinen rehellinen ihminen ja
sanoi: "en olisi uskonut että Eva voi olla niin häijy ja kieltää
virheensä, sentähden en kertonut heti mitä tiesin, mutta nyt täytyy
minun sanoa, että keittiön ovi oli auki hänen askaroidessaan pojan
kanssa ja nauraen jutellessaan minun kanssani, ja samassa pudotti
hän pojan poikki puolin uunin suupeltiin, hyvä ett'ei hän pudonnut
valkeaan."

Kun kyökkipiika oli mennyt pois, lähi herra pois ja tuli vähän ajan
perästä takaisin kirje kädessä. Hän sanoi Evalle: "tämä kirje on
rusthollari Selanderilta T----sta ja kuuluu näin: 'Arvoisen kirjeenne
15 päivältä tätä kuuta olen saanut ja riennän sitä vastamaan. Eva
Ahonen on todellakin palvellut minun luonani yhden vuoden ja minun
täytyy myöntää, että minä hänen päästökirjassansa katsoin itseni
velvoitetuksi luettelemaan hänen ansionsa ja samalla lisäämään että hän
on näyttäytynyt epärehelliseksi ja luottamattomaksi, mutta koska on
mahdollista että hän on sittemmin parantanut itsensä, en suinkaan voi
väittää, että hän nyt enää ansaitsee samallaista arvolausetta.' Tämä
vastaus kysymyksiini on minulla ollut jo useampia viikkoja, mutta en
ole tahtonut sitä ilmaista, ennenkuin olisin todellakin nähnyt sinun
parantaneen itsesi. Tämän päivän tapaus on sillä välin osoittanut,
että sinä vielä vaellat valeen ja luottamattomuuden tiellä, sen
vuoksi emme tahdo enää uskoa lastamme sinun hoitoosi, vaan nyt olet
eroitettu palveluksestasi. Jos olisit parantanut itsesi, niin olisimme
unhottaneet sinun entiset virheesi ja pitäneet sinut palveluksessamme."

Niin oli Eva taas koditon, tietymätönnä toimeentulostansa ja huonolla
päästökirjalla, sillä hänen viimeinen isäntänsä oli seurannut
rusthollari Selanderin esimerkkiä ja antanut hänelle todellisen
päästökirjan.

Hän turvautui luutaämmään, osaksi viedäksensä hänelle luvattuja rahoja,
osaksi siitäkin syystä, ett'ei hän tiennyt mihin mennä. Luutaämmä tuli
vihaiseksi kuultuansa Evan menettäneen paikkansa ja tahtoi tietää syytä
siihen. Eva vastasi kiertelemällä.

"No niin, saatkin ottaa penikan selkääsi ja mennä tiehesi, mutta
ensiksi pitää minun saada maksu tästä ulvoojasudesta, joka ei ole
antanut minulle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Niin hyvä herrasväki,
rikas perhe ja yksi ainoa lapsi hoidettavana! ja käyttää itseänsä niin
että muutamien kuukausien perästä eroitetaan palveluksestaan!"

Eva antoi ämmälle rahat jotka hänelle oli tulevat ja luki sitte
jäljellä olevat. Niitä oli hyvin vähäinen summa, mutta olihan ne
kumminkin jotakin. Olisko hän vaan tiennyt mitä lapsen kanssa oli
tehtävä! Hän kumartui kehtoon katsellaksensa häntä. Hän makasi silmät
suljettuina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina, vaaleana ja
laihana, ja pikku rinta röhähteli raskaasti.

"Onko hän kipeä?" kysyi Eva ja ajatteli huokauksella sitä tervettä
punaposkista lasta, jota hän näinä aikoina oli hoitanut ja kuinka hieno
ja puhdas sen vuode oli pehmeillä aluksilla ja lämpimillä huovilla.

"Tietysti on hän kipeä", vastasi ämmä vihaisesti, "mikäpä muu hän olisi
ollut sitte synnyntänsä."

Eva otti hiljaa ja hellästi ylös pienokaisraukan ja laski hänen
syliinsä. Hän kuikutti hiljaa, avasi silmänsä ja katseli häneen
ihmeellisen raukeilla silmäyksillä. Eva istui sillä tapaa koko illan
pienokainen sylissänsä, ja monta ajatusta kävi hänen mielessänsä.
Kiusaaja kuiskasi: parasta olisi että hän pääsisi kaikesta kurjuudesta
ja saisi kuolla, silloin olisit sinä vapaa menemään mihin tahansa.
Mutta henki sanoi: synnissä on hän siinnyt, ja sinä olet vikapää
siihen että hän on nähnyt päivän valon. Jos hän kuolee, niin olet sinä
hänen murhannut, sillä hän kuolee hoitamattomuuden takia. Sinä et
ole piitannut hänen hoidostansa, ja nyt olet sinä erhetyksen kautta
kadottanut toivon elatuksesta. Eva katseli vapistuksella kuinka tuo
pieni rinta teki työtä; pienet kädet kylmenivät ja pian laski hän
pienen kuolleen ruumiin käsivarsiltansa. Hän tunsi itsensä niin
ihmeellisen kylmäksi ja väliäpitämättömäksi eikä edes tuntenut tarvista
vuodattaa ainoatakaan kyyneltä. Mutta muutamien päivien perästä, kun
pieni arkku laskettiin maahan ja hän näki haudan peitettävän, valtasi
hänet hirveä tuska, ja hän heittäysi katkerasti nyyhkien polvillensa
johon hän vielä jäi kun haudankaivaja ja pari katselijaa oli mennyt
pois. Haudan näky, totiset sanat hautaa siunatessa, kuoleman ja
ijankaikkisuuden ajatus olivat vihdoinkin murtaneet hänen sydämensä
kovan kuoren. Tässä maatessansa virtasi koko hänen kulutettu elämänsä
hänen sielunsa silmäin ohitse, eikä hän muuta voinut kuin puoliääneen
huudahtaa: "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt
että syntynyt olen ja sitä paitsi kaiken elinaikani syntistä elämää
pitänyt..." ja niin luki hän koko synnin tunnustuksen loppuun asti,
sanat, joita hän sunnuntai sunnuntain perästä oli ajattelemattomasti
matkinut kirkossa ja jotka nyt läksivät kuin epäilyksen huuto hänen
sydämensä syvyydestä. Lopetettuansa ja juuri hänen ylösnousemaisillaan
ollessa kuuli hän askeleita takanansa, ja käsi painui varovaisesti
hänen olkapäällensä. Hän käänne ympäri ja näki papin, joka oli lukenut
haudan hänen lapsellensa.

"Oliko lapsi sinulle hyvin rakas ja oliko sinun vaikea erota siitä?"
kysyi hän lempeästi, "oliko niin?"

"En tiedä", vastasi Eva vapisevilla huulilla, "en luule sitä itkeneeni."

"No mikäs sitte niin syvästi sinua kauhistutti, sillä minä näen että
sinä karsit. Minä olen Herran palvelija; etkö tahdo lieventää sydäntäsi
minulle? Ehkä minä voin löytää Jumalan sanan, joka sinua lohduttaa, jos
vaan surusi on 'surusi on Jumalan mielen jälkeen'."

"Olen onneton, syntinen ihminen... ja minulla on ollut
vastoinkäymisiä..."

"Tule, istu tähän hautakivelle ja kerro minulle kaikki."

Eva istuutui. Tämä oli toukokuun lopulla. Puut rupesivat lehdittymään
ja ruoho viheriöitsemään, ilta oli suloinen ja täällä kirkkotarhassa
oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista. Papin ystävälliset sanat
olivat antaneet hänelle rohkeutta avaamaan sydämensä, ja hän kertoi
todenmukaisesti kaikki, aina ensimmäisistä kerroista asti, jolloin
hän oli antautunut kiusaajan huostaan varastamaan ja valhettelemaan
ja kuinka hän sittemmin oli kulkenut synnin tietä. Hän kertoi siitä
todellisesta päästökirjasta, ja kuinka se siitä päivästä alkaen oli
seurannut häntä. Hän kertoi kaikki, aina lapsen kuolemaan ja hän
päivään päivään asti, jolloin hän oli ruvennut katselemaan elämäänsä
kokonaan uudessa valossa.

Pappi sanoi: "voitko nytkin nähdä Jumalan sormen kaikessa tässä? Sinä
sanot onnettomuuden seuranneen itseäsi, siitä pitäen kuin sait sen
todellisen päästökirjan. Se on totta, Minttu nämä onnettomuudet ovat
olleet oman käytöksesi seurauksia, Et koskaan olisi saanut sellaista
päästökirjaa, jollet olisi sitä ansainnut. Tämä esti sinun sitte
saamasta paikkaa muualla kuin semmoisen henkilön luona, johon nuoren
tytön ei koskaan olisi pitänyt ruveta. Mutta jos nyt itse olisit
käyttäytynyt hyvästi, niin olisit kumminkin voinut alkaa uuden elämän
ja vast'edes ansainnut paremman arvolauseen. Kumminkaan et sitä tehnyt,
vaan annoit turhuuden ja voitonhimon vietellä itsesi vielä pitemmälle
pahuuden tiellä. Mutta et vieläkään ottanut varoitusta kivuista,
hädästä ja tuskista, vaan päästyäsi paremmalle jalalle, aloit taaskin
valhetella ja pettää. Vihdoin täytyi Jumalan muistuttaa sinua, ettemme
aina ole pysyväisiä täällä maassa, herättääksensä sinua tästä synnin
unesta ja avataksensa sydäntäsi katumukselle. Älä nyt sysää Jumalan
isänkättä luotasi, joka niin mieluisesti tahtoo sinua taluttaa, vaan
tartu lujasti siihen kiinni ja rukoile, rukoile armoa Kristuksen tähden
ja voimaa vaeltamaan hänen edessänsä."

Eva istui käsillään peittäen kasvojansa ja itkeä tirskutti hiljaa.
Jonkun hetken kuluttua sanoi pappi: "Mitä nyt aijot ottaa eteesi?"

"En tiedä."

"Etkö voi mennä takaisin rustholliin; sanoithan niiden olevan
hyviä ihmisiä, ne tuntevat sinun ja kenties paremmin uskovat sinun
katumuksesi kuin oudot, jotka taaskin tahtovat lukea sinun huonon
päästökirjasi tai ottaisivat sinun ilman sitä."

"Se on hirmuisen vaikeata", sanoi Eva kuivaten kyyneleitänsä, "mutta
minä koettelen. Kenties heillä on vielä kärsivällisyyttä minua kohtaan.
Pahinta on kohdata kaikkia niitä, jotka ovat minun ennen tunteneet,
mutta... mitäs minä muuta ansaitsen!"

Eva jätti nyt hyvästit hyvälle papille, kiitti hänen ystävällisyyttään
ja neuvoaan ja läksi matkustamaan kotiansa päin.

Kauniina kesäiltana lähestyissänsä vapisevalla sydämellä rusthollia,
pysähtyi hän kauvaksi aikaa häkin taakse portin viereen, ennenkuin
uskalsi mennä sisään. Hiljaa ja tyyntä oli pihalla. Työväki ei ollut
vielä palannut töiltänsä, ja emäntä istui yksinään portailla sukanneule
kädessä. Eva avasi portin ja meni hiljanverkkaan pihan yli. Muutamia
silmänräpähdyksiä kului, ennenkuin emäntä tunsi jälleen tämän nyt
vaalean, yksitotisen tytön, joka heiltä oli lähtenyt terveenä ja
iloisena ynseällä katsannolla kauniissa kasvoissa. Eva kertoi lyhyesti
vaiheensa ja kohtalonsa ja kysyi, jos emäntä vielä kerran tahtoisi
koettaa häntä, niin hän koettelisi tulla paremmaksi ihmiseksi.

Hyvä vaimo oli kyyneleet silmissä kuunnellut tätä surullista
kertomusta. Ja Evan lopetettua, ojensi hän kätensä ja sanoi
sydämellisesti: "virheen jota sinä olet katunut ja rukoillut pois
otettavaksi tahdon minä mielelläni unhottaa, ja nyt on sinun aljettava
alusta Jumalan avulla. Minä olen varma, että mieheni kernaasti ojentaa
sinulle auttavan kätensä. Nyt kesän ajalla tarvitsemme väkeä kyllä,
niin voit sinä jäädä tänne." Rusthollarin tultua kotiin ja saatuansa
vaimoltansa kuulla Evasta, oli hän heti myöntyväinen ottamaan hänet
vastaan, sillä hän ei ollut mikään paha mies, vaikka hänellä oli tapa
antaa todellisia päästökirjoja. Kun paikkakunnalla tuli tietyksi että
Eva oli tullut takaisin ja kun kuiskutettiin kuinka hän oli elänyt
näinä vuosina, sai hän kärsiä monta karsasta silmäystä ja pilkallista
osoittelemista. Yksi ja toinen kysyi kuinka Evalla oli halu tulla
takaisin isännän luo, joka oli antanut hänelle niin ruman päästökirjan,
mutta silloin vastasi Eva: "kenties olisi monelle hyvä kuulla totuuden
sana itsestänsä, mutta minun isäntäni ei ole paha, hän on hyvä
ihminen." Eva jäi rustholliin moneksi vuodeksi eikä koskaan katunut,
että oli seurannut papin neuvoa. Hän oli nyt emännän oikea käsi ja
ansaitsi kaiken sen luottamuksen jota hänelle osoitettiin.



Kovan kohtalon talo.


Vähäisessä laaksossa, Hämeen kauniimpien järvien vierustalla, oli
kauvan aikaa sitte hyvin rakettu talo, todistava sekä hyvinvointia että
järjestystä. Pellot ja niityt olivat hyvässä kunnossa, eläimet lihavia
ja kauniita, työkalut ja rakennukset hyvässä laitoksessa, kaikki näytti
hupaiselta ja hauskatta ja kumminkin oli talolla tuo surullinen nimi
"Kova kohtalo." Nimihän ei paljon merkitse. Edellinen omistaja oli,
kenties, antanut sen sille -- omistaja jolle ei käynyt niin hyvin kuin
nykyiselle näytti käyvän. Mutta katsastellessa taaskin ihmisiä, jotka
nyt asuivat tätä ihanaa paikkaa, täytyi välttämättömästi ajatella sen
surullista nimeä ja ihmetellä mikä siinä mahtoi olla, kun niinhyvin
isäntä kuin emäntäkin, jotka molemmat vielä olivat voimallisimmalla
ijällään, näyttivät niin raskautetuilta ja murheellisilta kuin suuri
suru olisi heitä vaivannut. Miehellä, vaikka ainoastaan vähän yli
40, oli harmahtavat hiukset ja vaimo oli vaalea ja laiha. Heillä oli
jotakin arkuutta silmänluonnissa eikä he olleet koskaan ulkona muiden
ihmisten joukossa, jollei vaan heillä ollut jotakin asiaa. Ei koskaan
nähty heidän nauravan tai laskevan leikkiä. He kävelivät raskailla
askeleilla ja kallella kypärin ja heillä näytti olevan ainoastaan yksi
ajatus: raskas, toivoton suru, joka heitä seurasi vuoden toisensa
perästä. Olisi voinut luulla että he olivat tehneet jonkun suuren
rikoksen, mutta he olivat saman pitäjän kasvattia ja aina olivat olleet
suuressa arvossa, vaikka köyhiä, eikä heistä tietty mitään pahaa.
Kummallinen tapahtuma heidän elämässänsä oli varmaankin herättänyt
suurta uteliaisuutta, mutta ihmiset eivät saaneet siitä selkoa, ja
se unhoitettiin sitte. Mies oli nimittäin itse hääpäivänä jättänyt
morsiamensa ja kotopaikkansa ja vaeltanut pois, ei kukaan tiennyt
mihin. Mutta 15 vuoden kuluttua tuli hän takaisin ja kun aviopari eli
hiljaa ja hyvästi, kävi ahkerasti kirkossa, nautti ehtoollista ja luki
Jumalan sanaa, ei heistä voitu ajatellakaan mitään pahaa, vaan he
saivat olla rauhassa yksinäisellä pienellä paikallaan. Luonnollisesti
eivät ihmiset voineet olla arvelematta sinne ja tänne, mutta heidän
todellinen historiansa ei tullut tunnetuksi kuin vasta kauvan aikaa
heidän kuolemansa jälkeen. Ja tämän historian tahdon minä nyt kertoa.

       *       *       *       *       *

Isontason rikas talonpoika oli ottanut pienen kerjäläistytön
kasvattityttärekseen. Tämä oli kaunis vilkas lapsi ja tuli pian
rakastetuksi koko talon väeltä. Yksin vanhan ruotiukonkin, joka istui
takan vieressä ja kiskoi päreitä, täytyi hymyillä, kun tuo vallaton
Alina teki kepposiaan. Hänen oma äitinsä oli, tytön päästyä niin hyvään
hoitoon, lakannut kerjäämästä ja asui nyt, yhdessä toisen vanhan ämmän
kanssa, vanhassa saunassa, muutamia virstoja Isosta-talosta. Hän sai
rohtimia talveksi, ja kesällä oli hän pellolla ja niityllä, niin
että hän eli jokseenkin huolettomasti. Välistä tuli hän Isoon-taloon
tervehtimään lastansa, mutta vaikka hänet siellä otettiin vastaan
ystävällisesti ja sai sekä kahvia että ruokaa, istui hän tavallisesti
kädet ristissä sylissä, huojui edestakaisin, itki ja ruikutti ja
oli lukevinaan rukouksia ja siunauksia itsekseen. Iloinen Alina oli
ensi alussa itkenyt tietämättä minkätakia, mutta pian kyllästyi hän
siihen, ja niinpiankuin hän, emännän käskystä, oli tuonut ruokaa
äitinsä eteen, juoksi hän ulos jälleen leikkimään ja hoitamaan pikku
askareitansa. Isotalon emäntä oli kelpo ja ymmärtäväinen vaimo ja
niin rikas kuin hän olikin, teki hän työtä ahkerasti ja opetti siihen
kasvattitytärtänsäkin. Kun Alina oli noin viidentoista vuode vanha,
pestasi Isotalo uuden rengin, nuoren pojan joka myöskin oli ollut
kasvattilapsena, mutta köyhällä vaimolla, jonka vanhemmaksi tultuaan,
täyttyi antaa hänen mennä palvelukseen. Nuori Ananias oli löydetty
pensaan takaa valtamaantien varrelta, eräänä sunnuntai aamuna, kun väki
vaelsi kirkkoon. Köyhällä vaimolla, joka ensiksi oli kuullut hänen
huutonsa, oli itsellään useampia lapsia kotona, mutta hänen tuli sääli
tätä raukkaa, hän otti tämän syliinsä ja kantoi hänen kirkolle. Täällä
kertoi hän papille mitä oli tapahtunut, pappi kuuluulutti useimmissa
kirkoissa löydetystä lapsesta, mutta kun ei voitu saada selvää kenen se
oli, kastettiin se, sillä se oli vielä hyvin pienoinen, ja sama vaimo,
joka hänen oli löytänyt, päätti pitää hänet. Ananias kasvoi reippaaksi
ja sukkelaksi pojaksi ja hänestä rupesi pian olemaan hyötyä. Nyt tuli
hän, kuten sanottu, palvelukseen Isoontaloon. Hän jäi siihen viideksi
vuodeksi. Isäntä piti hänen vakavana ja luotettavana nuorukaisena ja
kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Sillä välin oli Alinalla ollut
paljon kosijoita, sillä hän oli sekä kaunis että iloinen, ja isäntä
oli luvannut lahjoittaa hänelle pienen hyvän tilan myötäjäisiksi sekä
komeat kapiot. Mutta kosijat saivat rukkaset, yksi toisensa perästä.
Alina nauroi ja sanoi, ett'ei hänellä ollut kiirettä naimiseen, ja
siihen se jäi. Jonakin päivänä oli hän taaskin käskenyt pois kosijan,
nuoren rikkaan tilanomistajan. Silloin kysyi kasvatusisä vihdoin äijän
äreästi ketä hän sitte odotti, kun ei pitäjän rikkaimmatkaan miehet
hänelle kelvanneet. Hän oli nyt kolmenkymmenen vanha eikä siis enää
mikään lapsinulikka. Alina tuli punaiseksi kuin mansikka ja hiipi ulos
tuvasta maitokammariin, jossa kasvatti-äiti oli kirnuamassa.

"Mikä nyt on?" kysyi emäntä ystävällisesti, "kadutko jo että lähetit
pois Uotilan Heikin?"

"En", vastasi Alina joutusasti, "mutta minusta tuntuu niin pahalta...
isä on niin vihainen ett'en häntä ottanut... en tahdo mennä ollenkaan
naimisiin..." Ja nyt purskahti hän katkeraan itkuun.

"Rakas lapsi", sanoi emäntä rauhoittaen, "älä itke niin turhia
kyyneleitä! Isä vähän toruu, mutta ei hän tahdo sinua pakoittaa.
Kyllä kai kerran menet naimisiin, mutta siihen ehdit vielä. Kuivaa
nyt kyyneleesi ja mene aittaan hakemaan minulle suoloja. Voi on kohta
valmis, ja minä tahtosin jouduttaa kirnumaitoa puolipäiväiseksi."

Alina kuivasi kyyneleensä, mutta iloinen kasvojen muoto ei tahtonut
enää tulla takaisin. Hän nousi kumminkin ylös ja meni aittaan.
Pihassa tapasi hän Ananian, joka harava olalla tuli heinäniityltä.
Alina kiiruhti alaspäin katsoen hauen ohitsensa, mutta Ananias meni
hiljanverkkaan hänen perästansä ja asettausi aitan ovelle, Alinan
ottaessa suoloja.

"Sinä olet itkenyt, Alina", sanoi hän. "Onko totta että... että täällä
taaskin on ollut kosija?"

"Ollut ja mennyt", vastasi tyttö poiskäännetyillä kasvoilla.

Ananias hyppäsi korkean kynnyksen yli ja seisoi hänen sivullansa.
"Alina", sanoi hän totisena ja ystävällisesti, "minä olen nyt pitänyt
sinusta viiden vuoden ajan... Jos menisin Venäjälle tai Ruotsiin ja
koettelisin kerätä rahoja... niin tahtoisitko odottaa minun ja sitte...
sitte tulla minun vaimokseni?"

"Kyllä tahdon", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä.

Samassa kuului työväen ääniä ulkoa, ne tulivat heinäniityltä. Ananias
kiiruhti talliin ja Alina juoksi sisään suoloineen.

"Kauvanpa viivyitkin", sanoi emäntä, nuoren tytön tultua sisään,
mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen kasvattityttärensä silmiin,
ennenkuin hän huudahti:

"No mikä nyt sitte on? Sinähän olet oikea aprillinarri parhaillaan,
kun itket niin naurat sinä."

Alina pani suolakon penkille ja seisoi tulipunaisena emännän edessä.
"Äiti", sanoi hän, "Ananias tahtoo minua vaimokseen."

"Vai niin, senkö tähden sinä oletkin lähettänyt kaikki kosijat pois?"

"Niin."

"No", sanoi äiti ajattelevaisesti, "saa nyt nähdä mitä isä siihen
sanoo. Ananias on köyhä renki."

"Hän matkustaa Venäjälle tai Ruotsiin ja kokoo rahoja", kiiruhti Alina
säistämään.

"Niin, se voi kestää kymmeniä vuosia."

"Mitä se tekee?"

"Ja sillä välin tulet sinä vanhaksi."

"Mitä se tekee?"

"Hm, saas nähdä."

"Eikö hän ole parempi kuin kaikki nuo muut, äiti, eikö hän ole? Hän on
niin hyvä, niin ahkera... isä pitää hänestä."

"Kyllä kai, renkinä."

"Puhukaa hänelle siitä, rakas, armas äitikulta, minä en uskalla!"

"Kyllä puhun. Mutta tiedäthän, vanhin poikamme, joka kerran on saava
Isontalon, on kosinut sinua etkä sinä tahtonut häntä."

"Niin, kun minä pidin Ananiasta", vastasi Alina hiljaa ja pureskeli
ujoissaan kaulahuivinsa nurkkaa.

"No saadaan nähdä. Joudu nyt panemaan puuroa pöytään. Niinä tulen heti."

Kun emäntä jälkeen puolisen, joukon mentyä taaskin heinäniitylle,
meni varovaisesti selittämään tukalaa asiatansa, tuli hän kovin
hämmästyneeksi kun miehensä ei ollutkaan niin taipumaton kuin hän luuli.

"Katsos vaan tuota pikku marakattia", sanoi hän nauraen, "meidän
Jonasta ei hän tahtonut ja Uotilan Heikki sai mennä niinkuin moni
muukin hänen edestänsä, mutta tuo köyhä renkipoika kelpaa."

"Hän aikoo mennä Venäjälle tai Ruotsiin työn etsinnälle."

"Mitä juttua se on! Olenhan minä luvannut tilan Alinalle ja sen hän
saa. Ilola tuolta järven rannalla on nyt myytävänä, se ei ole ison iso,
mutta jos semmoinen mies kuin Ananias siihen tulee, niin laittaa hän
sen paraimmiksi pitäjässä. Ananias on niin hyvä poika kuin joku muukin."

"Mutta hän on vaan renki", sanoi emäntä.

"Niin kyllä, mutta hänkin on ollut kerjäläistyttö, ja heti heidän
tultuaan vihityksi on Ananias talon omistaja."

"Se on totta."

Iltasella, oli juuri kaunis perjantai-ilta kesäkuussa, kun väki
illallisen syötyä aikoi lähteä toiseen tupaan käydäkseen levolle, sanoi
isäntä: "Ananias, jääppäs tänne."

Nuorukainen, joka luuli isännän tahtovan puhua kanssansa huomisen
töistä, katsahti ylös.

"Koska aijot pappilaan?"

Ananias seisoi vaaleana ja peljästyneenä isäntänsä edessä. Hän ei
voinut käsittää mitä tuo merkitsi. Poikaraukka heitti pikaisen
silmäyksen Alinaan, joka hehkuvin kasvoin seisoi ja hypisteli liinansa
nurkkaa.

"Kasvattityttäreni on sanonut sinun tahtovan käydä naimisiin hänen
kanssaan", jatkoi Isotalo ystävällisesti.

"Minulla ei ole mitään", sammalsi Ananias, "ensin täytyy minun..."

"Kuules poikani", sanoi isäntä taputtaen häntä olkapäälle, "jos lupaat
minulle olla yhä juomaton, ahkera ja säästäväinen kuin tähänkin asti,
niin et tarvitse matkustaa sinne eikä tänne. Minä lahjoitan Alinalle
talon, jossa säännöllinen mies voipi ei ainoastaan tulla hyvin toimeen
vaan vieläpä tulla rikkaaksikin. Lupaatko?

"Voi, isäntä, miksi en lupaisi! Te olette niin hyvä... en ole
ansainnut..."

"Sinä olet ollut viiden vuoden ajan paras palvelijani", sanoi isäntä
vakaisesti. "Alina on ollut minulle rakas kuin oma tyttäreni, minä
annan sen huolettomasti sinun hoitoosi. Kas niin, ottakaa nyt toinen
toisianne kädestä. Sunnuntaina kuuluutetaan ensi kerran, ja kolmantena
kuuluutuspäivänä on teidän häänne. Ja vielä yksi asia. Minä en kärsi
että teistä sanottaisiin pienintäkään sanaa pahaan päin, sen vuoksi
menee Alina huomenna minun kälyni, Helkalan emännän luo, ettekä näe
toisianne ennenkuin hääpäivänä."

Nuoret olivat tähän tyytyväisiä, ja niin meni itsekukin levollensa.

Koko tämän keskustelun oli kuullut talon muu väki, joka oven ra'osta
eteisessä oli kuunnellut sitä. Tämä suuri uutinen levisi siis pian
laitolle ja tuli siihenkin pieneen pirttiin jossa Alinan äiti asui.
Ämmä oli hyvin kipeänä hermokuumeessa ja köyhä vaimo, jonka kanssa hän
asui, hoiti häntä. Kun sairas sai kuulla, että Ananias ja Alina menevät
naimisiin, nousi hän istualleen ja huusi: "ei, ei, ei, ei! Se ei saa
tapahtua... Taivaan Jumala, se ei saa tapahtua!"

"Ei, ei!" huusi sairas, "päästä minua heidän luoksensa... lähetä Alinaa
hakemaan... voi Herra Jumala... minä tulen hulluksi..." Ja hän raukka
kaatui takaisin vuoteelleen houreissaan.

"Hän on vähän ylpeä itsestänsä", mutisi hoitajatar hiljaa
askaroidessaan huoneessaan. "Hän olisi varmaankin tahtonut saada
Isotalon pojan tahi Uotilan Heikin vävykseen, mutta ei aina käy
niinkuin tahdotaan. Ja minun mielestäni voi hän olla tyytyväinen näin
kuin nyt on."

Sillä välin houraili sairas lakkaamatta, heitteli itseänsä sinne tänne
vuoteellansa ja puhui ymmärtämättömiä sanoja. Muutamien päivien perästä
heräsi hän horroksistaan ja oli silloin niin heikko, että hän tuskin
voi puhuakaan. Hetken aikaa maattuansa huomasi hän, että kumppaninsa,
vanha Reetta, myöskin makasi sängyssänsä.

"Kuule", sanoi hän, "olenko uneksinut että... että Alina meni naimisiin
Ananiaan kanssa?"

"Et, kyllä se on totta", vastasi Reetta.

"Herra Jumala, Herra Jumala! Mitä nyt teen? Riennä, Reetta! Mene,
käske Alinan tulla heti tänne! Pian, pian, ne ei varmaankaan ole vielä
naimisessa?"

"Eivät ole vielä, mutta sunnuntaina on häät."

"Jo sunnuntaina! Mene pian ja käske Alinan tulla tänne!"

"Sinä lörpöttelet, Maijakulta", sanoi Reetta väsyksissä, "Alina on
toisessa päässä pitäjää Helkalasta, ja minä olen niin kipeä että luulin
kuolevani yöllä. Minä olen saanut aivokuumeen, minäkin... Makaa hiljaa
ja kiitä Jumalaa tyttärestäsi. Isotalo antaa niille Ilolan talon eikä
kerjäläiskakarat joka päivä saa sellaisia myötäjäisiä."

Maija kääntyi seinään päin ja itki katkerasti. Sitte nousi hän ylös
ja koetteli käydä, mutta heti sängyn vieressä kaatui hän pyörtyneenä
maahan. Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, kuuli hän Reetan puhuvan
käsittämättömiä sanoja ja huomasi että tämä hourasi. Hän laskeutui
jälleen vuoteellensa ja ajatteli: "kenties joku tulee katsomaan meitä
kurjia, silloin voin vielä lähettää hakemaan Alinaa tai Ananiaa." Mutta
ei kukaan tullut. Isossatalossa olivat kaikki häiden laittamispuuhassa.
Emäntä oli luvannut Reetalle hyvän palkinnon, jos hän hoiti Maijaa
säännöllisesti, oli sitä paitsi lähettänyt heille maitoa, kahvia
ja ruokatavaroita useammiksi päiviksi eikä tiennyt ollenkaan että
Reettakin oli kääntynyt tautiin. Pirtti oli jokseenkin yksinäinen,
kaikki ihmiset olivat ulkona heinäniityillänsä päivät päästään, eikä
kukaan sattunut käymään sairasraukkojen luona. Kun sunnuntai-aamu
oli tullut eikä kukaan ihminen ollut käynyt, nousi Maija ylös, puki
päällensä suurella vaivalla, otti kepin käteensä ja kompuroi ulos
tuvasta. Hän hinasi itseänsä hiljalleen vähäiselle polulle, joka metsän
läpi meni suoraan Isoontaloon, ja vaelsi aslel askeleelta huokauksilla
ja kyyneleillä. Päästyänsä jonkun matkaa, täytyi hänen istuutua alas
ja levähtää. Aurinko paistoi lämpimästi, kärpäset surisivat iloissaan
ja puut hiljaa suhisivat. Väsynyt vaeltajatar nukkui heti makeaan
uneen lämpimille sammalille. Herättyänsä nousi hän hämmästyneenä ylös
ja katsoi aurinkoa, puolipäivä on jo lähellä. Kun hän ei vaan tulisi
liian myöhään! Hän vaelsi taas hiljaa ja kompuroi eteenpäin. Vihdoin
seisoi hän Isontalon portilla. Ei yhtään ihmistä näkynyt pihalla,
mutta suuren juhlatuvan ovi oli puoleksi auki, ja sisällä oli väkeä
tungokseen asti, pyhävaatteissaan ja hiljaa. Maijaraukan juuri astuessa
kynnyksen yli, kuuli hän papin korkealla äänellä ja selvästi sanovan
"amen." Seurakunnan piti juuri hiljaa itseksensä lukea siunaus, kun
hirveä huuto kaijutti tupaa. Kaikki kääntyivät oveen päin, morsiuspari
nousi yhtäkkiä ylös ja hälinä ja melu syntyi, avun huutoa ja valitusta
kuultiin. Isäntä ja emäntä tunkeutuivat joukon läpi ja löysivät Alinan
äidin, jonka he luulivat makaavan kipeänä pirtissänsä, tunnottomana
lattialla. Emäntä kannatti hänen heti suureen viileään aittaan pihalla,
jossa hänet pantiin hyvälle vuoteelle, ja lähetettiin hakemaan Alinaa.
Nuori morsian seisoi peljästyneenä ja itkien kuolonkalpean äitinsä
vuoteen vieressä eikä tiennyt mitä hänen piti tehdä. Emäntä ja muutamat
muut vaimot toivat vettä ja lihaa sekä koettelivat saada tunnotonta
eloon. Vihdoin aukasi hän silmänsä. Kun hänen silmäyksensä kohtasi
nuoren tyttären morsiuspuvussaan ja vihkimäsormus sormessa, rupesi
hän jälleen vaikeroimaan ja huusi että kaikki muut menisivät ulos ja
morsiuspari jäisi hänen luoksensa. Kun Ananias astui sisään ja ovi oli
suljettu, heittäysi sairas polvillensa, nosti kätensä ylös ja sanoi:
"tiedättekö mitä olette tehneet! Jumala armahtakoon minua, viheliäistä
syntistä!... _Te olette sisarukset_!"

Tuo vahva nuori mies vaipui kuin ukkosen lyömä alas rahille, ja morsian
seisoi vaaleana ja hämmästyneenä oikein ymmärtämättä mitä hänen piti
uskoa ja ajatella.

Kului muutamia minuuttia, jolla aikaa kuultiin ainoastaan vanhan vaimon
nyyhkytyksiä ja valitushuutoja.

Sitte nousi Ananias ylös, tarttui voimallisella harppauksella hänen
olkapäihinsä, puisteli häntä tuimasti ja sanoi rajusti tuijottavilla
silmillä: "Kerro... tunnusta heti, kirottu..."

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vaimo, "olenhan minä sinun äitisi!"

Nuoren miehen kädet vaipuivat alas ja hän istuutui taas vaaleana ja
äänetönnä.

"Minä tahdon tunnustaa kaikki", valitti vanhus, "minä olen kadotettu,
tuomittu olento... eihän minulla ole ollut yhtään ilopäivää sen
perästä... kuin sinä synnyit muutamien kuukausien perästä isäsi
kuoleman jälkeen... olin silloin kerjuumatkalla vieraassa pitäjässä...
köyhiä olimme aina olleet, mutta kun isäsi kuoli, niin tuli loppu
kaikesta... Kesäpäivänä, sinä olit silloin kolmen viikon vanha,
kastamaton etkä missään vielä kirjoissa... silloin tuli kiusaaja...
ja minä panin sinut pensaaseen kirkkotien viereen... Sitte riensin
pois, aina etemmäksi ja etemmäksi poikkeematta mihinkään. Kaksi vuotta
myöhemmin syntyi Alina... synnin lapsi on hän... Mutta hänet otettiin
Isoontaloon... Se oli kyllä onni... mutta omantunnontuskat kalvoi minua
hirmuisesti! Sitte sain kuulla sinun löydetyksi, ja luulin että kaikki
oli hyvin... mutta joka kerta kuin näin tyttäreni, tuli tunnontuskat
entiselleen ja ajattelin... kenties olisin voinut tehdä työtä pojan
edestä. Mutta siitä en uskaltanut puhua kellenkään. Sitte tulit sinä
Isoontaloon. Olin iloinen että sinä sait niin hyvän paikan. En koskaan,
en koskaan, en koskaan tullut ajatelleeksi että te voisitte... että
te... voi herra Jumala, herra Jumala! Ei kukaan ole teistä puhunut...
se kävi niin sukkelaan... ja minä olin niin kipeä... kyllä olisin
lähettänyt Reetan, mutta hänkin oli kipeä enkä uskaltanut sanoa mitä
se oli... ja minä kurja, kirottu olento!" Ja taaskin heittäysi hän
lattialle, puhuen sekavia sanoja ja tuijottaen rajusti ympärillensä.

Alina riensi nyt esiin, nosti onnettoman äitinsä vuoteelle ja koetteli
puhua ystävällisiä, rauhoittavia sanoja hänelle.

"Pyydä papin tulemaan luokseni", kuiskasi sairas vihdoin.

Alina kiiruhti tupaan ja toimitti vapisevilla huulilla asiansa. Mutta
kun pappi tuli vuoteelle, ei sairas jaksanut muuta sanoa kuin: "minä
kadun, minä kadun." Pappi nojautui häneen päin ja sanoi juhlallisesti:
"joka syntinsä tunnustaa ja niitä rukoilee anteeksi, hänelle ne ovat
anteeksi annetut." Sairas puristi kätensä yhteen, liikutti hiljaa
huuliansa ja kuoli. Pappi luki rukouksen hänelle ja sulki hänen
silmänsä. Sitte kääntyi hän ympäri ja katseli nuorta äsken vihkimäänsä
pariskuntaa. Morsian oli polvillansa nyyhkyttäen vuoteen vieressä ja
mies istui kuin kivettynyt rahilla purren huuliansa ja puristellen
käsiänsä. Kun kumpikaan ei näyttänyt olevan taipusa ilmoittamaan tahi
kertomaan mitä oli tapahtunut, meni pappi taas hiljaa ulos.

Ananias istui sillä välin mykkänä ja liikkumatonna. Vihdoin nousi hän
ylös, ojensi kätensä Alinalle ja sanoi: "nyt lähden. Kenties emme enää
koskaan tapaan toisiamme täällä maassa, mutta lähteä minun pitää."

"Lähdetkö?" kysyi nuori morsian hiljaa.

"Niin, mitäs muuta voisin!" vastasi hän surullisesti. "Aviopari emme voi
olla... ja kuinka on laitamme, emme voi sanoa... kellenkään ihmiselle.
Minä menen Venäjälle työhön... jos jonkun kerran palaan takaisin...
niin tapahtuu se vasta monen vuoden perästä... jolloin voimme tavata
toisiamme... sisaruksina... Jumalan kirous..."

"Ananias, Ananias!" rukoili Alina itkien.

"No hyvä -- Jumala sinua siunatkoon ijankaikkisesti ja tavatkaamme
toisiamme taivaassa -- hyvästi!"

Hän läksi vakavilla askeleilla aitasta.

Hääväki seisoi siellä täällä joukottain, toiset tuvassa toiset pihalla.
Alakuloisuus oli tullut kaikille, kaikki kuiskailivat keskenänsä ja
ihmettelivät minkätähden morsiuspari viipyi niin kauvan sairaan luona.
Tehneekö hän kuolemaa? Miksi laahasi hän itsensä tänne kun hän oli niin
kipeä? Hän on varmaankin hourauksissaan lähtenyt kotoaan. Nyt näkyi
Ananias. He juoksivat hänen ympärillensä kysymään kuinka siellä sisällä
oli laita, mutta hän meni heidän ohitsensa hiljaa katsoa tuijottaen
alaspäin ja läksi pappilaan.

Se kerrottiin emännälle. Hän kiiruhti aittaan. Täällä istui Alina
vaaleana kuumin, kuivin silmin äitinsä kuolinvuoteen vieressä.

"Missä on Ananias?" kysyi kasvatti-äiti.

"Poissa."

"Mitä sanot? Vastaa minulle? Eikö hän tule takaisin?"

"Ei!"

"Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä tämä merkitsee?"

Nuori vaimo katsoi ylös kasvatti-äitiinsä tuskallisella katsannolla.
"En voi kertoa mitään... voi, älkää kysykö minulta!" rukoili hän. "Hän
on mennyt... kenties ei hän tule koskaan takaisin... äitini, äitini,
äitini!"

Isontalon emäntä riensi tupaan -- hän ei ymmärtänyt mitään kaikesta
tästä. Hän kertoi miehellensä ja papille mitä hän oli kuullut. Alina
kutsuttiin sisään, mutta ei vastannut mitään muuta kuin mitä hän
kasvatti-äidillensäkin oli sanonut. Vihdoin rukoili hän tuskallisesti:
"älkää kysykö minulta -- en kumminkaan voi vastata -- antakaa minun
mennä Ilolaan, jossa me tulemme asumaan, ja kenties -- kenties tulee
Ananias takaisin."

Täällä ei ollut mitään tekemistä. Vieraat istuivat hiljaa alakuloisina
runsaan puolispöydän ympärillä, morsian oli vaalea ja mykkä, sulhanen
oli mennyt tiehensä ja appimuori makasi kuolleena pihalla, ne
oli surkeat häät. Heti puolisen jälkeen läksivät vieraat pois ja
morsian vietiin Ilolaan, jossa kaikki jo oli järjestyksessä, kauniit
myötäjäiset, arkut ja kaapit, heinät ladoissa, ruokatavarat aitoissa,
eläimet laitumella, ja kelpo nuori piika seisoi punaposkisena ja
iloisena eteisen ovella. Kun kiesirattaat ajoivat pihalle ja Alina
katseli ympärillensä vastarakennetuita, iloisia huoneita, sanoi hän:
"Ilola! Ei -- Kova-kohtalo on oleva talon nimi, se sopii paremmin."

Useimpiin viikkoin ei puhuttu mistään muusta kuin tästä merkillisestä
tapauksesta. Sitte unhotettiin se. Allina oli sillä välin muuttunut
iloisesta, vallattomasta tytöstä vakaiseksi, ajattelevaiseksi vaimoksi.
Hän otti luoksensa setänsä, köyhän, mutta kunnollisen ja ahkeran
miehen, hoitamaan taloa yhdessä piijan ja renkipojan kanssa. Itse teki
nuori emäntä työtä kuin orja auringon noususta sen laskuun. Mutta
ei koskaan nähty häntä muiden ihmisten parissa, paitsi kirkossa.
Niin kului viisitoista vuotta. Silloin palasi Ananias. Hän näytti
ulkoapäin kuin hän olisi ollut 60 vuoden vanha mies, kymäräselkäinen
ja harmaapäinen. Hiljaa astui hän tupaan kesäiltana, ja jäi sinne
sitte olemaan. Setä jätti talon taaskin, ja Ananias otti itse talon
hoitoonsa. Kaikki kävi heille hyvin, mutta kuten sanottu: suuri,
toivoton suru painoi heitä kuin raskas musta pilvi. Renki ja piika
kertoi, että isäntä ja emäntä aina puhelivat keskenänsä kohteliaasti ja
ystävällisesti, mutta että talossa oli kaikki hiljaa ja rauhallista.
Jonakin päivänä tuli Alina kotia kylästä. Hän oli hyvin auttavainen
kaikkia sairaita ja köyhiä kohtaan ja oli juuri nyt käynyt nuoren
äidin luona joka oli kuollut ja jättänyt jälkeensä useimpia lapsia
suurimpaan kurjuuteen. "Ajattelin", sanoi Alina arvelevaisesti, "jos
me voisimme ottaa nuorimman luoksemme, siitä olisi apua isälle, ja me
olemme rikkaita."

"Niin, ota vaan kernaasti", vastasi mies hiljaa. Niin tuli pikku
Johannes uuteen kotiinsa. Ihmisten mielestä oli tällä pienellä
pojalla ollut erinomaisen hyvä onni, sillä luultavasti oli hän perivä
kasvattivanhempansa, joilla ei ollut omia lapsia. Kova-kohtalo oli
talolla sillä välin nimi nyt vieläkin, mutta pieni kasvattipoika ei
tietysti ajatellut surullista nimeä eikä edes tiennytkään että sitä
ennen oli kutsuttu Ilolaksi. Kun Johanneksen ensi kerran piti käydä
Herran Ehtoolliselle, sai hän seurata kasvattivanhempiansa kirkkoon.
Jumalanpalveluksen loputtua, kun väki jo rupesi hajoilemaan teille
ja poluille, seisoi mies ja vaimo sakastissa ja pyysivät päästä
erityisesti papin pakeille. Ne olivat Ananias ja Alina. Ne olivat
siellä kauvan aikaa, mutta kun he tulivat sieltä ulos, oli heidän
kasvonsa ikäänkuin kirkastetut. He lankesivat vielä kerran polvilleen
alttarin edessä tyhjässä kirkossa ja menivät sitte kotiinsa niin
keveillä sydämillä ett'ei he 30 vuoteen olleet nähneet niin iloista
päivää. Musta pilvi oli poistettu ja raskas kuorma oli kevennetty.



Kutsumaton vieras.


Syvimmän salomaan keskellä Evoisten kruununmetsää oli kerran pieni
puutteenalainen mökki, jossa asui köyhä leski kahden pienen lapsensa
kanssa. Kesällä oli tuvan päivänpuolella perunamaa ja vähäinen
kolmikulmainen maakappale, johon oli kylvetty nauriita, mutta
ympäristöllä oli korkea ja synkkä männikkö, ja maa oli peitetty
kanervilla niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mökin ainoasta pienestä
akkunasta voitiin nähdä vähäinen järvi, jota ympäröitsi hetteiset,
suokanervia ja karpaloita kasvavat rannat. Tässä eli köyhä leski
yksinään lastensa kanssa kesänsä ja talvensa ja elätti itseänsä osaksi
kehruulla ja kutomisella, osaksi leikkuulla ja heinänteolla kylissä ja
suuremmissa taloissa. Äidin ollessa poissa, usein auringon noususta
myöhään yöhön asti, olivat lapset yksinään kotona. He leikkivät
talvella tuvassa, kesällä metsässä, poimivat karpaloita keväällä ja
puolukoita syksyllä sekä olivat tyytyväisiä ja iloisia pieniä lapsia.
Välistä sattui niin että äiti oli niin kauvan poissa, ett'ei hän voinut
tulla kotia yöksi. Silloin sysäsi ymmärtäväinen pikku Leena teljen oven
eteen pimeän tultua, sammutti valkean takasta ja ryömi ylös lämpimälle
uunille pikku veljensä kanssa. Syötyänsä kovan leipäpalasensa, lukivat
he iltarukouksensa ja nukkuivat rauhallisesti.

Sellaisena yönä, Leena taisi silloin olla kahdeksan ja Tuomas viiden
vuoden vanha, heräsivät lapset kun ovi yht'äkkiä temmattiin auki ja
kylmä tuulenpuuska hirveän rankkasateen kanssa ryntäsi sisään tähän
pieneen tölliin. Peloissaan ja unentörryksissä nousivat he ylös ja
tuijoittivat pimeyteen.

"Onko täällä yhtään ihmistä? Sytyttäkää heti valkea", huusi karkea ääni.

Leena ryömi vapisten alas ja kopeloi takan luo, jossa hän poron
seasta pengoskeli ylös muutamia vielä hehkuvia hiiliä, puhalsi niihin
ja muutamien lastujen sekä kuivien kanervien avulla sai hän valkian
palamaan. Nyt katseli hän ympärillensä ja huomasi kauhistuksekseen,
suurikasvuisen, parrakkaan vangin vaatteisiin puetun miehen seisovan
keskellä lattiaa katsellen häntä karsailla silmäyksillä tuuheiden
kulmakarvojen alta. Pikku tyttö pani laihat pienet sormensa ristiin
ja katseli rukoilevan näköisenä vierasta. Hän oli juuri muutamia
päiviä sitte kuullut äitinsä puhuvan että jokin vanki oli karannut
Hämeenlinnan vankilasta, ja kun siihen aikaan oli hyvin tavallista,
että rosvot ja karanneet vangit ottivat pakonsa näille salomaille, oli
lapselle tuttuja kaikki historiat näistä onnettomista ja hän tunsi
myöskin vankien vaatteiden ulkomuodon.

"No", sanoi vanki, "ota nyt heti tänne ruokaa äläkä seiso siinä ja
ällistele, minä olen nälkäinen kuin susi ja syön sinut itsesi, jollet
tuo esiin mitä parasta talossa on."

Leena nousi ylös penkille ja otti laudakolta alas pari leipäpalasta,
kivivadin jossa oli muutamia kylmiä perunoita sekä vähän suoloja
tuohisessa ja pani ne kaikki pöydälle.

"Onko tässä kaikki?" kiljui vieras hirveällä äänellä.

"On", vastasi pienokainen hiljaa.

Vanki katseli ympärillensä tupaan, etsi lautakon, lukitsemattoman
kaapin, olet sängystä, mutta ei löytänyt mitään. "Eikö teillä ole
aittaa?" kysyi hän epäileväisesti.

"Ei", vastasi tyttö. "Oli täällä tosin isän eläissä, mutta se oli niin
vanha että se rymähti alas, ja äidillä ei ole ollut varaa rakentaa
toista. Mutta äiti sanoo ett'ei sitä tarvitakaan, kun kaikki mitä
meillä on mahtuu tähän tupaan."

Vieras oli istuutunut pöytään ja syödä hotkaisi tätä yksinkertaista
ruokaa. "Missä on isäsi vaatteet?"

"Ne ovat aikoja sitte myödyt leivän tähden", vastasi lapsi
yksinkertaisesti.

"Oletteko sitte niin köyhiä?"

"Olemme. Mutta äiti sanoo, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä
hyvästä, jonka hän on meille antanut. Monta on joilla ei ole kattoa
pään päällä, se meillä on kumminkin se. Ja äiti on terve, hän tekee
työtä."

"Pane enemmän puita valkeaan, olen märkä kuin koira ja vilustunut.
Miksi teillä vaan on paljaita pärtyjä ja risuja, vaikka asutte keskellä
metsää?"

"Me asumme kruununmetsässä", vastasi tyttö viisastelevaisesti, "eikä
meillä ole lupa ottaa muita kuin kuivia oksia ja pärtyä joka on
kaatunut maahan."

"Ahaa, minä ymmärrän, asuuko metsävartija lähellä?" sanoi vanki
rauhattomalla katsannolla.

"Ei, kaukana täältä, mutta äiti sanoo että Jumalan silmä näkee meidät."

Vanki heitti aran silmäyksen pienoisille, viattomille kasvoille hänen
edessään. Tyttö näki kuinka leipäpalanen toisensa perästä katosi, ja
kun kaikki oli lopussa, yksin suolatkin tuohisesta, purskahti hän
katkeraan itkuun.

"Mikä nyt on?" kysyi vanki.

"Voi", nyyhkytti Leena, "itken sitä että kaikki ruoka on lopussa. Äiti
luuli että sen piti riittää meille muutamiksi päiviksi, ja nyt mulla ei
ole edes aamiaistakaan pikku Tuomaalle."

Tämä kävi vankiin niinkuin viimeinen leipäpala olisi tarttunut hänen
kurkkuunsa, hän sanoi lempeämmällä äänellä kuin tähän asti: "lieneehän
teillä perunoita tähän aikaan vuodesta?"

"Ei, ne paleltuivat, ja äiti on saanut aina jonkun kapan työstänsä.

"No hyvä", sanoi vanki ja otti kiiltävän hopearahan taskustansa, "tästä
saat maksun ruu'asta. Tällä markalla voi äiti ostaa paljo enemmän
kuin minä nyt olen syönyt tänä iltana. Se on viimeinen joka minulla
on, mutta se on sama, löytyneehän rikkaampiakin taloja joista voin
paremmalla omallatunnolla ottaa ilman edestä."

"Voi ei!" sanoi pikku tyttö ja pani kiiruusti hopearahan takaisin
vangin käteen, "paljo ennemmin kuolemme nälkään ennenkuin otamme teidän
viimeisen rahanne. Jumala ruokkii linnut taivaan alla, hän ei unhota
meitäkään, ettekä te saa varastaa enää, hän ruokkii teidätkin, siitä
olen vakuutettu."

Vahva vapisi tuon pikku tytön edessä. Nyt kohotti hän nyrkkiin
puristetun kätensä, puisti sitä ja sanoi: "_en enää varasta, vaikka
kuolisinkin_!" Sitte heittäysi hän penkille, peitti silmänsä käsillänsä
ja purskahti koviin nyyhkytyksiin. Hämmästyneenä ja neuvottomana
seisoi pikku Leena hänen edessänsä. Yht'äkkiä nousi vanki ylös, pani
jykeän kätensä lapsen pään päälle \a sanoi vapisevalla äänellä: "sano
terveisiä äidillesi päärosvolta Turvalta, sano myöskin hänelle, että
jos hän voi opettaa teidät yhtä kunniallisiksi, ahkeroiksi ja Jumalaa
pelkääväisiksi kuin hän itsekin on, niin... niin... ei hänen koskaan
tarvitse nähdä poikaansa raudoissa ja vanginvaatteissa. Hyvästi!"
Hän meni, mutta pysähtyi ovella, otti ylös särkyneen teljen, aukaisi
naulan ja löi sen jälleen sisään. "Sulje nyt, lapseni", sanoi hän
ystävällisesti, "ja nuku sitte Jumalan nimeen."

Uusia kummallisia tunteita liikkui miesraukan rinnassa, kun hän jälleen
seisoi ulkona pimeällä yöllä jääkylmässä syksysateessa. Hän asettausi
räystään alle ja nojausi seinää vasten ajatellaksensa mitä hänen nyt
pitäisi tehdä. Hän oli useampia vuorokausia harhaillut rahatonna
metsissä ja salomailla, eksynyt suurissa sammalikoissa ja ollut vähällä
hukkua suohon, nähnyt vilua ja nälkää sekä kärsinyt.

Hän oli ymmärtänyt ett'ei tässä viheliäisessä mökissä voinut olla
rahoja, mutta hän oli kumminkin päättänyt sammuttaa edes nälkäänsä
tässä ja hankkia itsellensä vaatteita voidakseen uskaltaa lähteä
metsätietä asutuille seuduille. Silloin oli pikku lapsen viattomuus,
luottamus ja vakaiset sanat valloittanut hänen paatuneen sydämensä,
ja ajatukset köyhän äidin ahkeruudesta ja kärsivällisyydestä, Jumalan
pelosta ja hyvistä opeista olivat syyttävänä omanatuntona hänen
edessänsä, ja hirveä halu päästä varastamisesta ja murhaamisesta
liikkui hänessä. Silloin kuuli hän selvästi pikku tytön äänen
avonaisesta reijästä tuvan seinässä. "Tuomas, nukutko jo? Lukekaamme
vielä kerran iltarukouksemme, niin emme ole niin peloissamme.
Kiitos, hyvä Jumala, suojelemastasi hirmuisilta rosvoilta ja
pahoilta ihmisiltä! Anna meille taaskin leipää äläkä anna meidän
nälkään nääntyä! Siunaa tuota vankiraukkaa ja auta häntä pitämään
lupaustansa, ruoki häntä niinkuin sinä ruokit profeeta Eliasta
erämaassa." Sitte luki hän "isä meidän", ja kun hän tuli sanoihin:
"anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin anteeksi annamme
meidän velvollisillemme ja älä johdata meitä kiusaukseen", laskeusi
pahantekijäraukka polvillensa, nojasi päänsä märkään maahan ja rukoili
sydämensä pohjasta kyynelten virratessa hänen kasvoillensa, ei enää
katkeria ja vihaisia kyyneliä niinkuin sisällä tuvassa, vaan lempeitä
ja hyvääteleviä kuin kesäsade.



Seppä Kummallinen.


Syvärannan kylässä asui räätäli, jolla oli yksi ainoa poika,
Johannes. Tämän olisi pitänyt oppia isän käsityöhön, mutta hänellä ei
näyttänyt siihen olevan halua eikä taipumustakaan. Kummallinen poika
oli hän, ja kylän kupparitiina oli ennustanut, että hänestä tulee
jokin merkillinen. Hänen syntyessä, joka tapahtui kevättalvella, oli
koko joukko ämmiä keräytynyt räätälin saunan ulkopuolelle, jossa he
innokkaasti keskustelivat mitä olisi tehtävä, kun huhu kävi, että
räätälin vaimo oli saanut kuolleena syntyneen pojan. Jutellessa
yhtä ja toista täällä ulkona ja ehdoteltaissa milloin yhtä, milloin
toista keinoa saadaksensa poikaa henkiin, liikkui monen uskoma ja
taitava Kupparitiina sisällä tavallisella varmuudellaan ja otti
mittojansa ja askeleitansa silmänräpähdystäkään epäilemättä. Pienessä
rasiassansa, jossa hän säilytti kuppisarvensa, kuppiveitsensä, sekä
kaikellaisia voiteita ja lääkkeitä, oli hänellä kappale liinavaatetta,
jonka hän oli ottanut valekuolleen kääriliinoista. Siitä repäisi
hän pienen kappaleen, sytytti sen palavassa kynttilässä, kastoi sen
lampaanihrassa, ja mytistessään käyttämättömiä sanoja, piti hän tätä
palavaa tilkkua lapsen nenän alla, joka katkerasta savusta alkoi heti
tirskua ja heräsi eloon kimakasti parkuen. Heti sen perästä pestiin
ja kapaloitiin pienokainen tarpeenmukaisesti, ja nyt avattiin vihdoin
ovi, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja uteliaat ämmät ryntäsivät
sisään katsomaan ja onnea toivottamaan.

"No, eläähän se", sanoi muudan.

"Niin, miksi ei hän eläisi?" vastasi Kupparitiina terävästi ja katseli
puhujaa kiiluvilla mustilla pienillä silmillään. "Kyllä hänestä mies
tulee ja merkilliseksi mieheksi tuleekin hän, sanon minä."

"Merkilliseksi? kuinka niin? Mistä sen tiedätte?"

"Minä sen nyt vaan tiedän", vastasi Kupparitiina salakähmäisesti.

       *       *       *       *       *

Kasvavasta pojasta odotettiinkin jotakin merkillistä, mutta ei mitään
muuta voitu huomata, kuin että hän oli tavallista äänettömämpi ja
hiljaisempi poika, joka, enimmäkseen käveli allapäin tai istui
ryömyllään suurella kivellä tuvanseinän takana ja mietiskeli sekä
piirusteli pöytiä ja penkkiä kaikellaisilla kuvilla. Katkismuksen oppi
hän pian, ja saatuansa jonkin kirjan tai sanomalehden käteensä luki
hän sen päästä päähän, mutta neula ei häntä miellyttänyt. Kun isä pani
työtä hänen käteensä, neuloi hän niin nurin ja niin hitaasti kuin
mahdollista, ja kun isä hetkeksi läksi ulos huoneesta, hyppäsi poika
ulos akkunasta ja meni metsään tai kapusi rakkaille kivillensä, ojensi
säärensä, ja pani leukansa niitä vastaan ja mietiskeli. Sekä kuria että
nuhteita oli hän saanut runsaassa määrässä, mutta ei nekään tahtoneet
auttaa. Jonakin päivänä kun isä taaskin oli riidellyt hänelle, sanoi
poika:

"Ei se kelpaa mihinkään, isä, että te tahdotte minua räätäliksi, siksi
en kumminkaan koskaan tule."

"Mikä sinusta sitte tulee, pöllöpää?" kysyi isä vihoissaan.

"En tiedä, mutta antakaa minun mennä kouluun ja -- ja piirustaa, niin
luulen että minusta tulee jokin kelvollinen."

"Jahaa, herraksi aijot tulla? ja katsella isääsi olkapääsi yli? Kas
tässä on neula ja sormistin, ompele sisustin tähän hihaan taikka
muutoin näytän sinulle missä herrasi istuu."

Poika puri hammasta, hän luuli olevansa melkein liian suuri itkemään
ja istuutui kuuliaisena pöydälle. "Ja kumminkin pitää minusta tulla
jokin", ajatteli hän itseksensä, kyynelten vastoin hänen tahtoansa
tippuessa alas hänen työllensä.

Eräänä päivänä avasi vihdoin räätälinvaimo sydämensä Kupparitiinalle ja
valitti pojan vastahakoisuutta.

"Ettekö voi lukea jotakin hänelle, että hän saisi paremman halun
ammattiin taikka että edes hänen jäykkä mielensä tulisi taivutetuksi?"

"Josko minä voin!" huudahti Kupparitiina, "voisin saada koko kylän
miehet, sekä vanhat että nuoret, räätäleiksi jos vaan tahtosin mutta..."

"No, herra Jumala, Tiina, no tehkää nyt taikojanne; te tiedätte ett'ei
minulla paljo ole, mutta kyllä Kalle neuloo teidän topatun sielikkonne
kaikkein ensiksi vaikka minä seisoisinkin hänen takanansa uuninluuta
kädessä, eikä se maksa penniäkään teille."

"Nono, nono, anna nyt ihmisen puhua! Ensiksi on tiedustettava onko hän
määrätty räätäliksi..."

"Määrätty?!..."

"Niin, ei kaikkein onni ole tulla räätäliksi -- vaikka he kyllä
olisivatkin hyviä miehiä. Meidän tulee ensin sitä katsastaa."

"Tule sitte meille", pyysi räätälin vaimo, "he ovat nyt molemmat
lautamiehessä neulomassa."

Räätälinvaimo pani kahvipannun tulelle, ja Kupparitiina levitteli
korttiansa pöydällä.

"Se on nyt niinkuin se on..." sanoi hän ajattelevaisesti, "täällä on
musta mies tiellä sille asialle... voi käydä... mutta... mutta... huu,
niin... niinkuin sanoin... jotakin on tiellä... Onko teillä täällä
hänen vanhoja paitojansa?"

"On, tässä on yksi."

"Hyvä. Joko olette panneet selvikettä kahviin?"

"En."

"Kaatakaa sitte pisara tähän kuppiin. Onko täällä yhtään semmoista
neulaa, jolla hän tavallisesti on neulonut?"

"On, tässä on yksi."

"Hyvä, anna nyt minun olla joku hetki rauhassa, ja sitte saamme nähdä."

Kupparitiina otti paidan, neulan ja kahvipannun ja sulkeutui pienen
tuvan peräkammariin.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "no, jollei hän nyt saa
räätälihalua, niin ei hän saa sitä koskaan."

"Sepä oli nyt oikein hyvä, Tiinakulta, tule nyt ottamaan kuppi kahvia."

"Niin, kiitoksia, eipä tuo taida tehdäkään pahaa. Parastani olen
koettanut, mutta edeltäkäsin sanon jo, että jotakin on tiellä joka on
väkevämpi kuin minä. Jollei hänestä tule räätäli, niin se ei ole minun
vikani, mutta sitte -- tulee hänestä jokin muu."

       *       *       *       *       *

Mikä nyt oli väkevämpi kuin Kupparitiina, ei ole koskaan saatu tietää,
mutta varma on, ett'ei räätälihalu tahtonut tulla. Kun Johannes oli
noin 15 vuoden vanha, hankki hän lupaa vanhemmiltansa päästäksensä
kylän sepän oppiin. Isä, joka oli väsynyt ja ikävystynyt torumiseen
ja varoittamiseen, suostui siihen, ja niin tuli Johanneksesta seppä.
Se ei tosin ollut se josta hän oli uneksinut ja toivonut, mutta
olihan se kumminkin parempi kuin räätäli, ajatteli poika. "Ja minusta
kumminkin kerran vielä tulee jokin", ajatteli hän liehtoessaan
paletta, takoessaan paljalla tahi kantaessaan hiiliä pajaan.
Joutilaana ollessaan käveli hän kädet taskussa ja ajatteli niinkuin
ennenkin taikka piirusteli kuvioita lautapalasiin, seiniin ja oviin.
Oikeastaan ei mestari ollut oikein tyytyväinen oppipoikaansa. Poika
oli köntys ja hajamielinen ja sitä paitsi oli hänellä kaikellaisia
kummallisia ajatuksia. Muun muassa tahtoi hän aina panna koristuksia ja
kaunistuksia yksinkertaisimpiinkin kaluihin, ja jollei hän niitä saanut
tehdä, niin piti hänen kumminkin saada kirjoittaa niihin vuosiluku ja
sepän nimimerkki kirvespohjaan tahi johonkin paikkaan auran sahroihin
tai lapioon.

Jonakin iltana istui Johannes rikkinäisellä tynnyrillä pajan nurkassa
ja katsoa tuijotti hehkoon ahjossa. Mestari oli lopettanut päivän
työnsä ja mennyt tupaan. Johannes mietiskeli suruissaan kuten
tavallisesti, millä tavalla hänestä "tulisi jokin." Äkkiä hyppäsi hän
ylös: "Minä kokoon rahoja ja lähden Helsinkiin", huudahti hän suurella
äänellä. "Siellä täytyy löytyä jokin keino minulle."

Tästä päivästä tuli hän ahkerammaksi ja tarkka-oppisemmaksi. Mestari
voi vähitellen uskoa hänelle vaikeimpiakin töitä ja antoi hänen myöskin
jonkun kerran laittaa niihin koristuksia vaikka sellaiset turhuudet
naurattivat häntä. Johannes ei ollut koskaan uskonut kelienkään
tulevaisuustuumiansa, mutia vuosi vuodelta työskenteli hän pannaksensa
niitä toimeen. Rahoja oli hän tosin koonnut, mutta aina oli jotakin
tiellä hänen Helsinkiin matkustamiselleen. Ja sitte meni myttyyn koko
tuumat. Sepällä oli tytär, isokasvuinen, punatukkainen tyttö, joka
reippaasti ja näppärästi hoiti isänsä taloutta ja oli yhtä taitava
kangastuoleilla kuin voikirnun ja leipomapöydänkin ääressä. Johannes
oli aina salaisesti ihaillut tuota kelpo tyttöä ja hiljaisella mielellä
kärsinyt hänen pisto- ja pilkkasanojansa, sillä hänkään ei ymmärtänyt
tätä uneksivaa, ihmeellistä poikaa enemmän kuin muutkaan kylässä.
Vihdoin huomasi hän pitävänsä mennä naimisiin, ja Katriinan kanssa.
Katriina oli tosin monta kertaa sekä kironnut hänen velttouttaan että
nauranut hänen aatteilleen ja kummallisuuksilleen, mutta kuinka lienee
ollutkaan, hän tunsi kumminkin itsensä vähän liikutetuksi nuoren sepän
kainolta rakkaudelta ja antoi hänelle myöntäväisen vastauksen. Mestari
murahteli vähän tästä asiasta. Hän ei ollut varma että Johannes voisi
elättää vaimoa ja lapsia, mutta Katriina vakuutti ihan varmasti, että
se kyllä kävi laatuun. Johannes oli tekevä työtä isän pajassa ja
yhdessä hänen kanssansa, ja olihan koti valmis, sillä luonnollisesti
asuisivat he isän luona. Niin antoi vanhus myönnytyksensä. Johanneksen
vähäiset säästörahat menivät korean silkkihuivin ostoon morsiamelle ja
uusiin vaatteisiin itsellensä sekä muutamiin sepän- ja talouskaluihin.
Tosin huokasi hän puutteesta päästessään viimmeistä penniä, sillä
nythän ei voinut tulla Helsinkiin matkustamisesta mitään, mutta
olihan hänellä nyt Katriina, hänestä oli tuleva kunnollinen seppä
eikä mikään muu. Vähän aikaa tyttären naimisen perästä kuoli vanha
seppä, ja nuoret saivat periä niin hyvin pajan kaikkine kaluineen
kuin tuvankin kaikkineen mitä siinä oli. Tämä oli oikein hyvä alku ja
kunnollisempi mies olisi menestynyt oikein hyvin siinä, mutta Johannes
oli taaskin ruvennut mietiskelemään. Vaimo nuhteli ja oli vihoissansa
hänelle, talonpojat uhkasivat kääntyä jonkun muun sepän puoleen, kun
he eivät koskaan saaneet takeitansa valmiiksi oikeaan aikaan, mutta
ei mikään auttanut. Välistä, kun Katriina oli ollut liian suurisuinen
ja pilkallinen, hiipi Johannes matkalle rikkinäiselle tynnörilleen
pajassa ja ajatteli: "tyhmästi tein kun nain; nyt olisin voinut olla
Helsingissä ja tulla joksikin."

Eräänä päivänä sanoi Katriina: "tässä asumme aivan maantien vieressä ja
meillä voisi olla hyötyä matkustavaisistakin, kun vaan sinussa olisi
miestä tekemään työtä, ja sinä voisit panna kyltin portillemme niinkuin
kaupungeissakin on tapana pitää."

Tuo hyväluontoinen mies hymyili. Hän oli usein kuullut ihmisten
kutsuvan itseänsä kummalliseksi, ja muutamien päivien kuluttua,
ihmisten aamusella ruvetessa liikkumaan, näkivät he vasta maalatun
kyltin sepän portilla. Siinä oli kirjoitettuna: "Seppä Kummallinen."
Mies sekä nauroi sille että ihmetteli sitä, ja Katriina oli sekä
pahoillaan että hämillään, mutta kyltti oli vaan paikallaan.

Jonakin kirkkaana ja kauniina kesäiltana seisoi Johannes alasimensa
ääressä ja korjasi rikkinäistä lukkoa, sillä hän oli taitava
kaikellaisissa hienommissakin teoksissa. Silloin pisti Kupparitiina
päänsä ovenraosta ja sanoi mielissään: "no, nyt olen tuonut sinulle
pojan."

Johannes jäi seisomaan lukko toisessa kädessä ja viila toisessa.

"Niin niin", pitkitti Kupparitiina, "tule vaan katsomaan häntä."

Johannes pani pois työkalunsa hyvin ajatuksissaan ja seurasi ämmää
saunaan.

Aivan oikein. Siellä olikin pieni olento makaamassa pärevakassa, ja
juuri kun nuori isä kumartui häntä katsomaan, avasi se parin suuria,
mustia silmiänsä ja ojensi pientä laihaa nyrkkiänsä.

"Tässä on nyt oppipoikasi", nauroi Kupparitiina.

"Ei!" sanoi Johannes juhlallisesti, uusi ajatus juontui hänen
mieleensä. "Seppä ei hänestä ole tuleva... jokin suuri pitää hänestä
tulla."

"Kyllä kai, kyllä kai", sanoi Kupparitiina mairittelevaisesti, mutta
lauteilta kuului pilkallinen ääni:

"Kumpahan hänestä vaan tulisi uuttera ja kelpomies, niin on
sepänammatti yhtä hyvä kuin muukin."

"Se on aivan totta", myönsi Tiina, heti valmisna pitämään toisenkin
puolta. "Mutta näetkös, Katriina, kummallista on tässä maailmassa,
välistä tulee sepän pojasta suutari ja räätälin pojasta seppä, niinkuin
Johanneksestakin."

"Niin, hänestä kun piti tulla jokin merkillinen", sanoi Katriina
pilkallisesti, "Niinhän te, Tiina, edeltäpäin sanoitte."

"Niin sanoinkin, ja me saamme nähdä vielä. Kaikissa tapauksissa on hän
nyt hyvä seppä ja hänellä on poika ..

"No, kyllä _minä pojan_ työhön opetan, sen lupaan minä", sanoi Katriina
jälkipainolla.

Tämän keskustelun aikana istui Johannes hiljaa pikku poikasen vuoteen
vieressä ja ajatteli, kuinka tuo pikku käsi suureksi kasvettuaan piteli
lyijypiirrintä ja kirjoituskynää, kuinka hän kävi koulua ja tuli
suureksi mieheksi ja toteutti kaikki isän unelmat ja tulevaisuuden
tuumat. Mutta siihen tarvitaan rahoja, ja nuori seppä riensi
pajaansa semmoisella kiiruulla kuin näitä rahoja olisi jo tarvittu
huomispäivänä. Hän teki työtä koko valoisan kesäisen yön, ja ihmiset
sanoivat että "paholainen oli mennyt seppään", mutta yksi ja toinen
ymmärtäväinen ihminen sanoi: "hänhän on nyt saanut pojan ja ajattelee
sen vuoksi tästälähin tulla ahkerammaksi."

Siltä todellakin näytti. Nyt ei ollut aikaa mietiskelemisille. Palkeen
liehdonta ja paljan pauke kuului päivät päästään pajasta, vieläpä
välistä hyvin myöhään yölläkin, ja työtä oli yltäkyllin. Tähän aikaan
rakennettiin suurta herrastaloa läheisyyteen, ja seppä Kummallinen,
joka oli tullut tunnetussi hienoista ja kauniista takeistaan, sai
valmistettavakseen koko joukon lukkoja, saranoita, ripoja, käsipuita
ja satoja muita kaluja. Ihmiset puhuivat että Johanneksen olisi
pitänyt tulla rikkaaksi kaikista näistä, mutta yhä kävi hän vanhoissa
kuluneissa vaatteissaan, ja vaimo murisi, että hän sai niin vähän
rahoja. Ei kukaan tiennyt mitään vähäisestä aarteesta, jonka hän oli
kaivanut pajan nurkkaan ja joka oli aijottu pikku pojan koulunkäyntiä
varten.

Pikku Pärttyli kasvoi isoksi. Hän oli mustakiharainen ja mustasilmäinen
niinkuin isänsäkin sekä hiljainen ajattelevainen lapsi. Niinpiankuin
hän kykeni omin voiminsa liikkumaan, ryömi hän nokisen kynnyksen yli
pajaan ja istui siellä aivan hiljaa ja siivosti lattialla katsellen
kipinöitä ahjosta ja leikitellen kuona- ja rautapalasten kanssa. Kun
äidillä oli paljo tekemistä ja kun tämä toisinaan puhutteli pienokaista
kovalla äänellä, meni se hiljaa lempeän, hiljaisen isänsä juokse
ja näytti olevan hyvin tyytyväinen hänen seuraansa. Kuinka monta
ajatusta oli tullut Johanneksen päähän hänen ahkerasti heiluttaessaan
paljaansa, silloin tällöin heittäessään silmäyksen poikaansa! Pärttyli
oli saanut veljen ja sisaren, molemmat pieniä valkotukkaisia,
lihavia ja vallattomia mukuloita, mutta niitä näytti Johannes tuskin
huomaavankaan. Hän eli ja teki työtä ainoastaan vanhimman poikansa
eteen, hänen, josta "piti tulla jokin." Tosin täytyi hänen nyt, kun
perhe oli tullut suuremmaksi, antaa enemmän rahoja vaimollensa, mutta
aina löysi kumminkin osa tuloista tiensä kuoppaan pajan nurkassa.

Kuusvuotiaana osasi Pärttyli jo lukea selvästi kirjaa ja auttavasti
kirjoitella kirjaimia. Voi kuinka ylpeä oli isä hänen taidostansa!
Hänestä oli ihan varmaan tuleva jokin suuri.

Ei! -- Hänen ratansa maassa tuli hyvin lyhyeksi, sillä ihminen päättää
ja Jumala säätää. Kova kaulatauti teki hyvin äkkiä lopun kaikista
toiveista, ja kolmen vuorokauden kuluttua makasi pikku Pärttyli kylmänä
ja vaaleana arkussansa. Isäraukka seisoi äänetönnä ja murheissaan
sen vieressä. Hautajaisten perästä otettuansa yllensä työnuttunsa ja
mentyänsä pajaan, istuutui hän vanhan tynnörinsä päälle, peitti
käsillään kasvonsa ja itki katkerasti.

Kolme tai neljä pientä valkotukkaista tirkisti silloin tällöin ovelta,
mutta vetäytyi taaskin peloissaan takaisin. Ne olivat hänen omia
lapsiansa, mutta niistä hän ei välittänyt. Pärttylistähän piti jokin
tulla, mutta nyt hän makasi haudan syvyydessä ja kaikki toiveet hänen
kanssansa.

Katriina rupesi taaskin tulemaan huolelliseksi miehestänsä. Kaikki
työhalu oli kadonnut. Vanhoja uhkauksia, että olisi muka muitakin
seppiä, kuultiin taaskin lausuttavan, ja puute alkoi tulla tuntuvaksi
kotona. Nuo neljä pientä suuta tarvitsivat ruokaa ja tulot olivat
vähäiset. Vaimo torui ja itki, ja päiväksi tai kahdeksi voi Johannes
ryhtyä taaskin työhön, mutta oikea työhalu oli poissa. Välistä, kun
hätä pakoitti, meni Johannes pienelle kuopallensa pajan nurkkaan ja
otti lapion käteensä kaivaaksensa aarrettansa ja antaaksensa siitä
talouteen, mutta siihen ei hänellä kumminkaan ollut sydäntä.

Eräänä päivänä tuli hän pajaan ja jäi seisomaan uuden re'en eteen, jota
hänen juuri piti raudoittaa.

"Kuka tätä on tehnyt!" huudahti hän kovalla äänellä ja tähysteli
hiilellä tai nokisella sormella piirrettyjä kuvia maalaamattoman re'en
perästä.

Ei kukaan vastannut, sillä paja oli tyhjä eikä Johannes huomannut
pienokaista, joka vapisten oli ryöminyt vanhan tynnörin taakse ja nyt
istui hiljaa kuin hiiri peläten isän vihaa. Seppä katseli tarkemmin
kuvioita re'essä. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisesti piirrettyjä,
mutta selvästi voitiin huomata, että ne olivat esittävinään pyöriä ja
vääntiöitä sekä kaikellaisia maanviljelykseen kuuluvia tarviskaluja,
joita Johanneksella nykyjään oli korjattavana. Hän kiiruhti tupaan.

"Onko kukaan ollut pajassa. Kuka on piirrellyt uuteen rekeen?" kysyi hän
kivakasti.

Lapset, jotka luulivat isän olevan hyvin vihaisen, vaikenivat
pelästyneinä ja seisoivat sormet suussa hänen edessänsä. Mutta vaimo
vastasi vihaisesti: "no ei se nyt taida olla niin vaarallista, voihan
ne pestä pois ja sitä paitsi kyllä kai se maalataankin."

Seppä meni takaisin pajaan. Silloin näki hän oman pienen poikansa,
seitsenvuotiaan Simon, seisovan re'en edessä, kiivaasti syljeskelevän
piirretyille kuville ja sitte koettavan pyyhkiä niitä pois pienellä
nokisella paidallansa.

"Sinäkö näitä olet piirrellyt?" kysyi isä liikutetulla äänellä.

"Älkää lyökö minua!" rukoili poika itku silmissä, "koettelenhan minä
pestä pois niitä."

"Mutta oletkos sinä ne piirtänyt?"

"Olen."

Onnellinen isä otti pikku poikansa syliinsä ja nosti hänet korkealle
ylös. "Sinäkö se siis oletkin? -- Sinä Jumalan avulla? Hyvä ett'en
antanut pois aarretta."

Ja nyt "meni paholainen seppään toisen kerran", niinkuin ihmiset
sanoivat. Johannes teki työtä reippaasti eikä hänen vaimonsa eikä
suosittelijansa tarvinneet enää valittaa hänestä.

       *       *       *       *       *

Viisitoista vuotta myöhemmin pysähtyi kyytirattaat seppä Kummallisen
portin eteen. Nuori hienosti puettu herrasmies hyppäsi alas rattailta
ja meni tupaan. Huhu levisi kuin kulovalkea pitkin kylää, että sepän
poika, insinööri, oli tullut kotiin tervehtimään vanhempiansa. Heti
kokoontui joukko uteliaita ämmiä ja lapsia kylän läpi kulkevalle tielle
ja pihalle, ja rohkeimmat tunkeutuivat aina juhlatupaan asti.

Täällä näytti kaikki paljon paremmalta kuin entiseen aikaan. Aina
paremmin ja paremmin oli käynyt seppä Kummalliselle. Hän oli
puhdistanut vanhan tuvan, rakentanut huoneita lisäksi ja saanut
suuremman pajan. Insinöörillä oli jo kauvan ollut oma huoneensa
kotona ollessaan. Aika ajottain lähetti hän sekä rahoja että lahjoja
vanhemmillensa ja sisaruksillensa.

Kun vanha isä istui punaiseksi maalatun pöydän ääressä juhlatuvassa
ja tyytyväisenä katseli leveärintaista poikaansa, sen paksuja
valkeita kiharoita ja iloisia sinisiä silmiä ja kuunteli, kuinka tämä
vilkkaasti kertoili töistänsä Helsingissä, ulkomaanmatkastansa, johon
hän oli saanut apurahoja, ja kun hän vähän väliä, selvittääksensä
kertomuksiansa, piirusteli kaikellaisia summallisia kappaleita
isällensä, silloin muisti Johannes hyvästi omat unelmansa ja toiveensa
sekä ajatteli: "Jumala on saattanut kaikki hyvään päätökseen!"

Mutta vastapäätä porttia istui vanha Kupparitiina kynnyksellään
auringon paisteessa ja kertoili naapureille, kuinka hän oli tiennyt
kaikki edeltäpäin ja kuinka hän aina oli ennustanut että jokin suuri
tulee sepän pojasta.

"Mutta sepästä itsestäänhän sinä sanoit tulevan jonkin merkillisen
miehen", säisti muudan ämmä.

"Niin", vastasi Tiina sukkelasti, "toisinaan käy ennustus toiseen
polveen, aina lapsiin ja lasten lapsiin. Mutta kyllä minä tiesin sen
edeltäpäin."



Sunnuntai lauvantaina.


Talonpoika Mikko Syrjänen oli kunnollinen, uuttera ja toimellinen
mies, mutta hänellä oli jäykkä ja itsepintainen luonto, joka teki,
että hän niin hyvin kylässä kuin kotonakin oli enemmän pelätty kuin
rakastettu. Hänellä ja hänen vaimollansa oli ollut koko lauma lapsia,
joista vanhemmat kumminkin jo olivat naimisissa ja poismuuttaneet
kotoa. Nyt hoiti hän taloa yhdessä vaimonsa ja renkien kanssa ja piti
myöskin kahta nuorta tyttöänsä, joista toinen oli vielä melkein lapsi,
sekä ainoata, kaksitoista vuotiasta poikaansa, kovassa työssä. Isännän
ankaruus ja käskevä tapa oli tullut laajalta tunnetuksi ympäristöllä,
ja sen vuoksi kerrottiin suurella hauskuudella, historiata, kuinka
hän kerran oli tullut nöyryytetyksi, kun hän tahtoi pitää lauvantaita
sunnuntaina.

Ukko Mikon oli eräänä päivänä kovasti kolottanut selkää ja hänen
oli, niin vastenmielisesti kuin hän tahtoikin jättää tärkeän työnsä
uudisviljelyksellä, kumminkin jäätävä sängyn omaksi. Tässä makasi hän
hyvin kärsimättömänä, ähki ja puhki, torui lapsiansa ja potki alinomaa
mustaa kanaa, joka oli tehnyt vuoteensa sängyn jalkopäähän, kunnes se
kaakattaen lensi ylös ja juoksi pöydän alle, jossa se ärsytettynä ja
peloitettuna vielä kauvan aikaa hääräsi edestakaisin kaakattaen ka, ka,
katansa. Sillä välin oli lähetetty hakemaan Kupparitiina, ja kiitos
hänen taitavalle hieromisellensa, sillä isäntä nukkui iltapuoleen ja
heräsi seuraavana aamuna hyvin kerkeänä ja reippaana.

"Hän on yhtä taitava kuin kaupungin lääkärikin, tuo Tiina", sanoi
Mikko, mielissään voimallisia käsiään kattoa kohti oikoessaan ja
haukotellessaan, "mutta paljo parempi on olla tekemisessä hänen
kanssansa, sillä kaupungin lääkärille pitää olla rahat paikalla
näppiin, vaikk'ei hän muuta tekisi kuin katsoisi jonkun kieltä, ja
sitte pitää hänen kirjoitella paperilappuja, ja niiden kanssa juosta
sitte apteekkiin ja taaskin tarvitaan rahoja. Nyt tulee sinun, Leena,
pitää eukkoa hyvänä, sillä todellakin on hän tällä kertaa tehnyt
minulle suuren palveluksen."

"Hän on jo saanut kahvia tänä aamuna", vastasi vaimo, "ja kohta on
aamiainen valmis."

"Niin, niin, mutta sitä paitsi pitää sinun antaa hänelle kappale
sianlihaa ja pari kappaa perunoita."

"Hän saa."

Tiinan aikoessa aamiaisen perästä lähteä kotiinsa, sanoi isäntä:

"Kiitoksia nyt hyvästä hoidostasi, Tiina, olen terve ja se oli hyvä,
sillä työt tuolla niityllä olivat tärkeät saada pois tieltä ennenkuin
lunta tulee."

"Jumalalle kiitos siitä, isäntä", vastasi Tiina ja nyykisti polviansa,
"pitäkää kumminkin vaaria, ett'ei se tule takaisin. Ei ole hyvä juoda
kylmää vettä tuolla ulkona, ollessanne hiestynyt ja hengästynyt,
vaan käskekää rengin ottaa kaljaa mukaan ja sitte..." Nyt lähestyi
Tiina isäntää ja sanoi hiukan alennetulla äänellä: "pitäkää sen käden
kinnasta nurin, jossa pidätte kassaraa."

Syrjänen lupasi sen ja sanoi: "Leena antaa sinulle vähän evästä
matkaasi, ja jos tarvitset hevosta kirkkoon huommenna, niin tule vaan
tänne."

Tiina näytti ensin vähän kummastuneelta, sillä tänäpänä oli perjantai,
mutta toimeutui heti, kiitti nyökäyttäen polviansa eikä sanonut
aikovansa kirkkoon huomenna. Hän varoi tarkasti muistuttamasta että
huomenna oli lauvantai, sillä hän tiesi hyvin, että Mikko Syrjänen ei
pitänyt hyvänä vastaansanomisista, sen vuoksi nyökäytti hän polviansa
vielä kerran, antoi isännälle kättä ja meni ulos pihalle, jossa emäntä
kohtasi hänet kantaen luvattuja lahjoja, sianlihaa ja perunoita.

Kun isäntä puolenpäivän rinnassa kulki kodan ohitse, jossa emäntä pesi
puuastioita, sanoi hän ankarasti: "miksi saunan uunissa ei ole jo
tulta, aijotko tarjota meille 'kylmääkylpyä' tänä päivänä?"

"En aikonut lämmittääkään saunaa tänä päivänä", sanoi vaimonsa hiljaa.

"Eikö! No, onko Mikko Syrjänen nyt tullut niin köyhäksi, ett'ei hänellä
ole varaa kustantaa itsellensä kylpyä lauvantaina, tahi ehkä sinä vaan
pelkäätkin vaivaasi."

"Mutta isä, perjantaihan tänään on", säisti vaimo ihmetellen.

"Lauvantai nyt on", huusi miehensä vihoissaan, "ja toimita itsesi pian
saunaan. Ei maksa vaivaa vastustaa minua." Sitä tietänsä hän meni.

Emäntä jätti heti työnsä ja teki kiiruusti valkean saunan uuniin.
"Mikko ei ole tottunut olemaan työttä kokonaista päivää", sanoi hän
itsekseen, "ja eilinen päivä oli sen vuoksi niin pitkä kuin kaksi."

Heti sen perästä tuli nuorin tytär Inka etsimään äitiä. "Jahaa, sinä
lämmität saunaa, äiti", huudahti hän iloissaan, "sepä on hauskaa, mutta
minkätähden perjantaina?"

"Isä tahtoo", vastasi äiti levollisesti pitemmittä selityksittä.

Nämä sanat, "isä tahtoo", olivat olleet tunnussanana tässä talossa
koko hänen avioliittonsa aikana, joka nyt oli kestänyt 25 vuotia. Hän
oli heti alussa huomannut, että ainoa keino rauhan säilyttämiseen oli
peräänantaminen ja kaikki lapsensa oli hän opettanut vastustamatta
tottelemaan isäänsä. Palvelijat, jotka näkivät emännän hiljaa ja
nurisematta ojentautuvan isännän toisinaan hyvin luonnottomien
vaatimusten mukaan, tekivät tietämättänsä samalla tapaa, vaikka he
eivät kauvan jaksaneet sitä kestää, vaan tavallisesti vuoden kuluttua
jättivät palveluksensa. Mutta emäntä ei voinut jättää paikkaansa, sillä
hän oli luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä ja hänellä
oli yhdeksän lasta hoidettavana ja usein kyllä niiden suojelemista isän
ankaruudelta. Lempeässä mielessään ajatteli kumminkin tämä hyvä vaimo:
"hän on raitis, uuttera ja rehellinen. Voinhan minä olla tyytyväinen,
kun hän niin hyvin pitää huolta minusta ja lapsista eikä tee kellenkään
ihmiselle väärin ahneudella tai petoksella."

Tänä samana päivänä, josta nyt olemme puhuneet, meni isäntä
ruokalepojen aikana karjakartanolle ja talliin katselemaan oliko kaikki
niinkuin piti olla. Hän tirkisti myöskin pieneen heinälatoon pihalla ja
huomasi sen olevan melkein tyhjän.

"Matti!" huusi hän jykeällä äänellä.

Renki, joka juuri seisoi portailta ja veteli savuja piipustansa,
vastasi: "täällä olen."

"Tule tänne! Enkö minä sanonut sinulle, lurjus, että sinun tänä päivänä
piti hakea heiniä metsäladosta, kun heinävarasto täällä kotona ei
piisaa sunnuntain yli? Nyt tulee heti pimeä ja lato on vielä tyhjä."

"Isäntä käski minun hakea heiniä lauvantaina", vastasi renki.

"Mikäs sitte tänäpäivänä on?" ärjäsi isäntä.

"Perjantai", vastasi renki ihmeissään, mutta samalla sai hän
korvapuustin, joka pani hänet horjumaan.

"Kyllä minä opetan sinua vastustamaan isäntääsi", sanoi Mikko,
"valjasta hevonen ja mene metsäladolle."

Rengin silmät iskivät tulta, mutta hän oli vielä nuori poika ja sen
vuoksi painoi hän lakkiaan syvempään ja meni talliin, jossa hän
jokseenkin säälimättömästi kohteli hevoista ja tempasi heinähäkin
suojuksesta niin että sen saumat ritisivät. Mennessään sitte
sytyttämään piippuansa kodasta, näki hän valkean saunan uunista ja
emännän levittävän olkia lauteille.

"Jahaa, emäntä lämmittää saunaa tänäpänä", sanoi hän, "onko isäntä
vielä kipeänä?"

"Ei", vastasi emäntä vitkaan, "mutta hän tahtoo nyt kumminkin kylpyä."

Renki huomasi heti, että isäntä yhä edelleenkin luuli olevan lauvantain
ja hän hymyili itseksensä, samalla kumminkin surkutellessaan emäntää
tuon pahanilkisen miehen tähden. Hän pani pois piippunsa ja kantoi
suuren sylyyksellisensä hyviä koivusia halkoja ja pani ne saunan
kiukaan viereen ja meni sitte vihellellen tiehensä. Emännän hiljainen
ja ystävällinen olento oli kokonaan karkoittanut hänen pahan luontonsa.

"Sama minulle", ajatteli Matti mennessään röykkyläistä metsätietä
ladolle, "sama minulle on. Kyllä kai minä voin hakea heiniä yhtä hyvin
tänäpäivänä kuin huomennakin, mutta enemmän hyötyä olisi hänellä
kumminkin ollut minusta niityllä. Ja sauna! Ha-ha!"

Nyt sai hevoinen läiskäyksen, ja Matti rupesi laulamaan:

    "Jos tänäpäin olis lauvantak'
    ja huomen' olis pyhä,
    Niin saisin kultani kohdata
    Ja mielen' olis hyvä."

Jälkeen puolisen avasi emäntä tuvan ovea ja käski vanhimman tyttärensä
tulemaan kantamaan vettä saunaan.

Tyttö istui kangastuolilla ja vastasi vähän vihaisesti: "mikä
perjantaikylpy nyt on? Ajattelin saada matot valmiiksi tänään!"

Isä, joka oli tullut sisään hakemaan kassaratansa ja taaskin lähtemään
työhönsä, kuuli tämän ja jäi pitämään kiinni ovenrivasta. "Mitä sinä
uskallat jupista? Pidä suusi kiinni ja tee niinkuin äitisi käskee."
Sitte meni hän ulos ja paiskasi ovea mutistessaan: "luulen kaikkien
ihmisten olevan hulluja tänäpaivänä."

Niin tottunut oli tämä itsepintainen mies itsellään pitämään oikeutta,
ett'ei hän edes ajatellutkaan erehtyvänsä. Sitä paitsi oli hän nyt niin
kiintynyt tärkeään työhönsä, joka hänen olisi pitänyt saada lopetetuksi
tänäpäivänä, että hän unhotti kaikki vihastumiset.

Seuraavana aamuna nousi isäntä ylös tavallista myöhemmin, niinkuin
hänen tapansa oli sunnuntaisin, puki päällensä pyhävaatteet ja istuutui
pöydän päähän, polttaen levollisesti piippuansa veistelemisen sijasta,
kuten hänen tapansa muutoin oli tehdä pimeinä aamuina syksyllä ja
talvella. Emäntä, joka huomasi sunnuntain pitävän olla tänäpaivänä,
koska eilen oli lauvantai, antoi kieltävän merkin Ingalle, joka unisena
ja kampaamattomana aikoi ottaa esille sukanneuleensa. Inka, pysähtyi
keskellä haukottelemistaan ja tähysteli hämmästyneenä äitiänsä. Mutta
tämä katsoi sopivan tilaisuuden, mennessään maitorainnin kanssa hänen
ohitsensa, kuiskata:

"Etkö huomaa, isä luulee että tänään on sunnuntai? Kampaa ja pese
itsesi ja lakaise tupa puhtaaksi ja katso että kahvipannu kiehuu."

Äidin ja vanhemman tyttären tehtyä aamu-askareensa karjakartanolla
ja kodassa, puhdistivat hekin itsensä ja istuutuivat tupaan aivan
joutilaina niinkuin sunnuntai-aamuna ainakin. Matti, joka oli ollut
tallissa hoitamassa hevoisia, tuli juuri tupaan kysymään töitä,
mutta nähtyänsä värttinät syrjähän sysätyksi, tuvan lakaistuksi,
ihmiset pyhävaatteissaan ja isännän lukevan virsikirjaansa, ymmärsi
hän heti kuinka asian laita oli. Veitikkamainen nauru vetäytyi hänen
kasvoillensa, mutta heti sen perästä pyysi hän hyvin vakaisena
pesuastiata ja saippuapalasta Ingalta. Tyttö, joka oli sekä hämillään
että harmissaan tästä naurettavasta sunnuntaista, antoi hänelle
pyytämänsä, mutta kun hän samalla tuli katsahtamaan rengin silmiin,
joista taaskin lystillinen nauru ilmaisi, purskahti hänkin hiljaiseen
nauruun ja juoksi sukkelaan eteiseen, ett'ei isä huomaisi hänen
iloisuuttaan.

Vähä myöhemmin jälkeen puolenpäivän tuli yksi naiduista tyttäristä,
joka asui lähellä, jollekin asialle äidin luokse. Hän oli tietysti
arkipäiväisessä puvussaan ja laski, tervehdittyänsä pienen hyvin
lauvantakimaiseen paitaan puetun poikansa lattialle, johon pienokainen
jäi seisomaan likainen sormi suussa.

"Eikö äitisi ole kylvettänyt sinua eilen ja antanut sinulle puhdasta
paitaa?" kysyi vaari nostaen päätänsä virsikirjasta.

Naineella tyttärellä oli jotakin tulemassa huulilta, että muka
nyt oli lauvantai eikä siis ollut niin kummallista jos oli vähän
likainenkin, mutta äidin silmäyksistä ja sisaren viittauksista tuli hän
tarkkaavaiseksi, ja katsasteltuansa ympärilleen tuvassa ja nähtyänsä
isän virsikirjan ja juhlavaatteet, huomasi hän että jotakin outoa oli
tapahtunut. Hyvin tuntien isän ankaruuden ja yksipäisyyden, vaikeni
hän ja vilkutti ainoastaan äitiä tuvan nurkkaan, jossa hän kuiskuttaen
pyysi lainata karttoja ja samalla kysyi myöskin mitä se merkitsi, että
he viettivät pyhäpäivää lauvantaina.

"Luulin isän olevan uudisviljelyksellään", sanoi hän vihdoin.

"Niinhän se on", sanoi äiti, hänkin vähän hämillään tästä erhetyksestä,
"mutta isä oli kipeänä yhden päivän ja se varmaankin tuntui hänestä
niin pitkältä kuin kaksi, ja nyt luulee hän olevan sunnuntain
tänäpäivänä. Tiedäthän, ett'ei maksa vaivaa häntä vastustaa. Herra
Jumala, voimmehan nyt juuri levätäkin yhden päivän, eihän siitä mitään
vahinkoa tule, ja työt lopetettiin niityllä jo eilen."

"Entäs huomenna?" kysyi tytär, "ette suinkaan voi tehdä työtä
sunnuntaina?"

"No, huomenna saamme nähdä, ehkä isä sitte huomaa..."

Hän ei kerinnyt lopettaa ajatustansa, sillä isäntä sanoi hämmästyneenä;
"mikäs nyt papilla on, kun kirkkoaikana on ulkona matkustamassa?"

Kaikki riensivät akkunaan. Aivan oikein. Ajokalut oli portaiden edessä,
ja niistä nousi seurakunnan pastori, nähtävästi aikovana tupaan. Emäntä
kiiruhti puhaltamaan hiilosta takassa ja panemaan muutamia tikkuja
ja kolikoita siihen. Inka lähetettiin hakemaan vettä kahvipannuun ja
naimisessa olema sisar puhdisti pikku poikansa nenää muistuttaen häntä
antamaan kauniisti kättä papille, kun tämä tuli häntä tervehtimään.
Pastori astui sisään, tervehti ystävällisesti kaikkia, ja istuutui
sitte esiintuodulle tuolille.

"Minä tulen sairaan luota täältä läheltä", sanoi hän, "ja aijoin
poiketa teidän luonanne, Syrjänen, puhumaan siitä ruotulaismuorista,
josta te viimeksi kerroitte. -- Oikein ilahuttavaa on", pitkitti
pastori katsellen mielissään ympärilleen tuvassa, "tulla näin
järjestettyyn ja hupaiseen kotiin kun tämä on."

Ukko Syrjänen aikoi muistuttaa, että kumminkin sunnuntaiksi
tavallisesti köyhemmässäkin kodissa koetellaan laittaa kaikkia
siistiksi, jolloin kaikki työt voidaan sysätä syrjään, mutta hän oli
niin hämmästyksissään nähdessään seurakunnan ainoan papin matkalla
keskellä kirkkoaikaa, niin ett'ei hän osannut sanoa sanaakaan. Pikainen
erhetys ett'ei tänään ollut sunnuntai lensi myöskin hänen aivojensa
läpi ja sai veren hehkumaan hänen poskillansa, muistaissansa kuinka hän
eilen oli pakoittanut koko talonväen pitämään sitä päivää lauvantaina.

"Sanotaan", jatkoi pastori puhettansa, "ett'ei talonpojilla suurimmassa
osassa Hämettä ole oikein siistejä ja kunnollisia huoneita, mutta
hupaista on nähdä poikkeuksia olevan."

Emäntä, joka osaksi tiesi ett'ei hänen huoneensa tavallisesti
likimainkaan ollut siisti ja tunsi että tämä oli ansaitsematonta
kiitosta, osaksi pelkäsi miehensä lausuvan jotakin josta pappi huomaisi
päivän erhetyksen, seisoi allapäin keskellä permantoa eikä tiennyt mitä
vastata, vihdoin sanoi hän:

"Missä on vaan yksi huone, jossa täytyy tehdä kaikki työt, niin ei sitä
aina voi pitää niin siistinä."

"Se on totta", myönsi pastori, "mutta suuri eroitus on kumminkin
huoneella jota jokapäivä puhdistetaan ja huoneella joka koko viikon on
samallaisessa siivossa. Näen virsikirjan pöydällä. Minua ilahuttaa,
että te alotatte päivänne Jumalan sanalla. Jokaisen perheenisän tulisi
ottaa esimerkkiä teistä ja väellensä lukea virrenvärssy tai lyhyt
rukous joka aamu. Sillä olisi suuri siunaus myötänsä, eikä siihen
menisi aikaa kuin muutamia minuuttia."

Emäntä kuuli nyt kahvipannun kiehuvan yli ja riensi sen vuoksi uunin
eteen. Inka ja Henriika juoksivat edestakaisin aitan ja tuvan, pöydän
ja kaapin väliä hakemassa kermaa, hakkaamassa sokuria ja asettelemassa
kuppia, naimisessa olevan tyttären juostessa kotoaan hakemassa
vehnäistä, kun kotitalossa ei ollut.

Juotuansa kahvit ja keskusteltuansa isännän kanssa asiasta, matkusti
pastori pois. Mutta nyt tuli tuskallinen hetki talon väestölle. Ei
edes nuorisokaan uskaltanut nauraa. Matti seisoi selin huoneesen, pani
piippuunsa. Inka rupesi kampaamaan pikku veljensä päätä, ja Henriika
meni ulos saattamaan vanhempaa sisartansa joka, kartat saatuansa, läksi
kiiruusti kotiinsa, peläten oikeata ukkosenilmaa, kun isä huomasi
erhetyksensä ja soimauksilla kohtelisi talonväkeänsä niinkuin hän
tavallisesti teki vihaiseksi tultuaan. Emäntä avasi vaatearkkunsa ja
oli etsivinänsä jotakin, hänkin odotti myrskyä. Isäntä istui äänetönnä
ja allapäin pöydän ääressä. Sellaista nöyryytystä ei hän elinpäivinänsä
ollut saanut kokea. Liian ylpeä oli hän sanoilla tunnustamaan
erhetystänsä, mutta tavattoman sävyisellä äänellä käski hän Matin
valjastamaan nuoremman hevosen, hän muka lähtisi kauppiaan luo
kirkonkylään jolla oli lypsylehmä myötävänä. Suuttuessaan ajokaluille,
sanoi hän:

"Voit hakata loput niistä havuista joita viikolla toit ja mene sitte
seppään toisen hevosen kanssa, se on kengitettävä."

Matti kumarsi hyvin totisena niinkuin ei olisi ikinä alkanut päiväänsä
sunnuntaina, mutta kun ei isäntää enää näkynyt, avasi hän leveän suunsa
sydämelliseen nauruun ja läksi sitte työhönsä. "Turhaan pesinkin
itseni", sanoi hän, "mutta samapa se, kiittihän pappi puhtautta." Ja
sitte nauroi hän taas.

Sisällä surisivat rukit ja Henriika kutoa helskytti kangasta, iloiten
kaunisjuovaisista matoista, jotka hän huomenna sai levittää permannolle
pikku kammariin tuvan perässä. Emäntä ei virkkanut sen enempää isän
erhetyksestä, mutta jälestä puolenpäivän rupesi hän molempien tyttöjen
kanssa pesemään ja puhdistamaan sekä tupaa että kammaria, viemään pois
kaikkia tarpeettomia kaluja, romuja ja rikkinäistä astioita, likaisia
vaatteita ja tyhjiä vakkoja. Pastorin ansaitsematon kiitos oli tehnyt
häneen hyvän vaikutuksen, ja hänelle tuli tarvis koettaa eikö kävisi
laatuun pitää kotia siistimpänä.

Kun isäntä sitte iltasella tuli kotia, huomasi hän saunan vielä
kerran lämmitetyksi, havut hakatuksi hevosen kengitetyksi, tuvan niin
siistiksi ja puhdistetuksi kuin se muutoin oli ainoastaan suuriksi
juhliksi laitettu ja hyvän kauraryynipuuron höyryävän vadissa pöydällä,
tunsi hän hiljaisen mielihyvän virtaavan koko olentonsa läpi, ja
ensi kerran 25 vuoden kuluessa liikkui hänessä tunnustamisen ja
kiitollisuuden tunne hiljaista hyvää emäntää kohtaan, joka niin kauvan
oli ollut hänen kuuliainen orjattarensa.

Mutta historia lauvantai-sunnuntaista levisi yht'äkkiä paikkakunnalla.
Matti ei voinut olla sitä kertomatta tuttavillensa, ja jokainen joka
tunsi Mikko Syrjäsen, piti sitä oivallisena rangaistuksena hänen
itsepäisyydelleen ja vallanhimolleen.

Kaksi hyvää asiaa oli sen ohessa tämä merkillinen sunnuntai
aikaansaanut. Syrjäsen tupa oli varmaankin siitä päivästä saanut
komeamman näyn ja isäntä sävyisemmän tavan perheväkeänsä kohtaan.

Semmoinen oli se historia.



Anna-Liisa.


    "Vähän päällä olit sinä uskollinen."

                         Math. 25:21.

Anna-Liisa oli majatalon piika. Se ei ole juuri korkea tahi ylhäinen
paikka tässä maailmassa eikä se ole niin kadehdittavakaan, mutta
siinäkin on velvollisuuksia, joita voi täyttää hyvin tai huonosti,
ja silläkin alalla voi toimittaa jotakin jos tahtoo. Anna-Liisa oli
itse ansainnut leipänsä melkein siitä asti kun käymään kykeni. Ensin
kerjäläisenä, sitte paimentyttönä ja lastenpiikana, ja seitsentoista
vuotiaana tuli hän Kaukolan majataloon, johon johon hän sitte jäi
moneksi vuodeksi, sillä hän sanoi pääasian olevan olla työtä ja sama
minkälaista työtä, kunhan se vaan oli kunniallista. Ei hänellä ollut
niinkään hyvät päivät, mutta Anna-Liisa ajatteli että "jonkun pitää
olla majatalonkin piikana, ja silloinhan hän voi olla yhtä hyvin sinä
kuin joku muukin." Hän olikin tyttö, jota ei kukaan emäntä päästänyt
luotaan, jos vaan hän itse tahtoi jäädä. Hän oli vahva ja terve, ahkera
ja väsymätön, niin kunniallinen kuin kulta ja niin kärsivällinen
ja hyväluontoinen kuin vaan voitiin toivoa. Hänellä oli raskas työ
päivällä ja hyvin vähän lepoa yöllä. Alinomaa häntä huudettiin ja
lähetettiin, välistä piti hänen leipoa, välistä keittää juomaa, välistä
jouduttaa kahvia matkustavaisille, välistä hankkia kyytihevosta. Ja kun
hän ehtoolla oli kerinnyt nukkua paraimpaan uneen, niin kolkutettiin
oveen. Silloin täytyi hänen nousta ylös, sytyttää päre ja avata ovi,
sytyttää kynttilä ja etsiä päiväkirja. Mutta ei tässä vielä ollut
kaikki. Välistä, kun oli sateinen syysyö ja kylmä talvi-ilta, tahtoi
matkustavainen saada ryypyn vahvistuksekseen tahi vähän ruokaa taikka
tulennoksen, ja kauvan aikaa viipyi ennen kuin hän taas matkusti. Kun
Anna-Liisa sitte taas, viluisena ja unisena, etsi kovan olkivuoteensa
ja mielihyvissään veti nahkaiset päällensä, voi tapahtua että kaksi tai
kolme rekeä ajoi pihaan. Niissä oli ehkä vanhoja, käheitä herroja jotka
tahtoivat totia, viluisia rouvasihmisiä jotka tarvitsivat tulennoksia
ja koko joukko unisia, kärtysiä lapsia, joille oli laitettava vuode,
ja kaikki piti tapahtua heti. Yksi tahtoi pesuvettä, toinen voileipää,
yksi pyysi kynttilätä ja toinen papyrossia. Kello oli jo kaksitoista ja
yksi, ennenkuin kaikki pääsivät levolle ja ennenkuin tuo väsynyt tyttö
pääsi lepäämään.

Majatalo oli aivan lähellä kirkkoa, ja usein kyllä sunnuntaina sai
siis Anna-Liisa tilaisuuden pistäytyä sinne, jos ei kauvemmaksi aikaa
niin kumminkin saarna-ajaksi, mutta yhtä usein tapahtui myöskin, että
hän oli niin kiinnitetty herrojen passaamiseen, ett'ei hänellä ollut
aikaa mennä Jumalan huoneeseen. Silloin piti hän varalla ensimäisen
joutohetken jonka hän sai ja hiipi huomaamatta pikku kammariin saunan
perässä, jonne hän voi kuulla virrenveisuun kirkosta ja jossa hänellä,
arkussansa, oli virsikirjansa ja katkismuksensa samoinkuin muutkin
tavaransa. Ensin luki hän aamuvirren, sitte päivän evangelion ja
muutamia kirkkorukouksia, ja lopuksi jonkun kappaleen katkismuksesta.
Kun tämä oli tehty, otti hän käsiin vanhoja sanomalehtiä, joita
matkustavaisilta oli jäänyt vierashuoneisiin. Näissä oli voi- ja
sianlihapilkkuja tai haisivat ne silliltä, sillä ne olivat olleet
eväsvakoissa, mutta toisinaan olivat ne vielä puhtaita ja uusia. Näitä
luki köyhä tyttö ahkerasti. Sellaiset vähäiset hetket saunakammarissa
olivat Anna-Liisan ainoa ilo viikon ajalla ja ikäänkuin antoivat
hänelle uusia voimia uudestaan alkamaan paljotöistä elämäänsä.

Joku hänen tuttavansa herrastalon neitsy oli kerran sanonut: "en
minkään edestä maailmassa tahtoisi olla piikana majatalossa. Ensiksi on
se niin orjallista elämää ja toiseksi ei niistä moni ole kunniallinen."

Anna-Liisa suuttui harvoin, mutta nyt tuli hän vihaiseksi ja sanoi:
"kunniallinen -- moni kunniallinen! Katso vaan että herrastalon
neitsyet vastustavat kiusauksiansa, kyllä minä omistani pidän huolen."

Ja tohellakaan ei ollut yhtään vakavampaa ja kunniallisempaa tyttöä
koko pitäjässä.

Oli aika, jolloin Anna-Liisakin oli ajattelematon tyttö, joka
töintuskin teki mikä hänen oli täytymys, mutta ei enempää, ja joka
ajatteli enimmän itseänsä ja omaa huviansa. Se oli vanhan papin aikana.
Hänellä oli pitkät saarnat täynnä kauniita sanoja ja värssyjä, mutta
ne ei auttaneet paljo Anna-Liisaa, sillä hän nukkui tavallisesti heti
alussa, väsyneenä vaivaloisesta työstänsä ja vähäisestä makuustansa.
Mutta sitte tuli uusi pappi pitäjään. Hän oli vielä nuori eikä hänen
saarnansa olleet hyvin pitkiä, mutta kummallista oli kuinka ne voivat
pitää ihmiset valveilla. Anna-Liisa oli hyvin taitamaton, tyttö raukka,
mutta kaksi lausetta uudelta papilta oli tehnyt häneen erittäin syvän
vaikutuksen.

Jonakin päivänä oli hän puhunut kristityn velvollisuuksista ja
uskon hedelmistä, ja kuinka jokaisella on tilaisuus tehdä hyvää
lähimmäisellensä, sekä täyttää velvollisuuksiansa enemmän tai vähemmän,
kun hän vaan ottaa niistä vaarin. Anna-Liisa ajatteli: "niin tuo voi
olla muille, tuo, mutta ei minulle, tälläiselle köyhälle kyytihevoselle
kuin minä olen. Minunhan täytyy mennä sinne minne lähetetään." Samassa
sanoi pappi: ei mikään paikka maailmassa ole niin vähäinen, ett'ei
nämät sanat soveltuisi joka kristittyyn. _Köyhinkin palvelija on saanut
leiviskänsä hoidettavaksi ja hänen täytyy kerran tehdä tili siitä_.

Toinen muistettava sana jonka pappi sanoi oli "_kaikki tapahtuu meidän
parhaaksemme_." Jumala, joka johtaa meidän kohtaloitamme, on niin rikas
rakkaudesta ja viisaudesta, että kuinka synkältä meistä toisinaan
näyttäisikin, voimme me kumminkin olla vakuutetut että se kaikki koituu
lopullisesti hyväksi.

Tämä antoi nyt köyhälle tytölle paljon ajattelemista. Kotiin tultuansa
kirkosta, tuntui hänestä kuin hän nyt vasta olisi tullut palvelukseen.
Kaikki oli niin uutta, katseltaissa jokaista tointa kristillisenä
velvollisuutena. Suuremmalla nöyryydellä kuin koskaan ennen palveli
hän matkustavaisia, jotka tänäpäivänä kulkivat ja auttoi sitte emäntää
karjakartanolla rivakasti ja kelvollisesti.

Syksyllä tuli uusi renki taloon. Antti oli iloinen ja kaunis poika ja
tuli heti ei ainoastaan Anna-Liisan, vaan koko kylänkin lemmikiksi.
Hän oli leikkisä ja ystävällinen kaikkia tyttöjä kohtaan, mutta
erittäinkin näytti hän olevan se Anna-Liisaa kohtaan. Kerran oli hän
oikein kosinutkin häntä, mutta vallattomalla ja ilkivaltaisella tavalla
niin että nuori tyttö juoksi pois mitään vastaamatta. Seuraavana
kesänä liikkui rokkotauti paikkakunnalla. Anttikin sairastui siihen
kovasti. Kun hän nyt huokaillen ja voihkien tuskasta ja kuumeesta
makasi vuoteellansa, korkealla laipion rajassa hollituvassa, liikutti
se Anna-Liisan säälivää sydäntä, ja hän pyysi saada muuttaa potilasta
sinne pikkuseen saunakammariin.

"Täällä on niin lämmin", sanoi hän, "ja niin paljo kärpäsiä, jaaritusta
ja melua."

"Kyllä se on totta", sanoi emäntä, "mutta kuka häntä hoitaa siellä?
Täällä voi yksi ja toinen antaa hänelle vettä juodaksensa, mutta siellä
on hän yksin."

"Kyllä minä häntä hoidan", vastasi Anna-Liisa, "minä juoksen siellä
aina vähän väliä."

Niin muutettiin Antti viileään, rauhalliseen saunakammariin, ja
Anna-Liisa piti lupauksensa käyden häntä katsomassa aina vähän
väliä. Hän oli kuullut lääkärin jollekin määränneen kylmässä vedessä
kastettuja liinalappuja pidettäväksi kasvojen päällä estääksi rokon
pääsemästä silmiin ja nenään. Tätä koetti nyt Anna-Liisakin. Pitkinä
kesäöinä istui hän tuntikausittain hautomassa hänen muotoansa, taikka
makasi ainoastaan kovalla lattialla paremmin kuullaksensa hänen
huutoansa kun hän tahtoi juodaksensa. Alttiiksipanevan tytön suureksi
iloksi paranikin Antti. Mutta nyt tuli hänen vuoronsa. Hänkin sai
maata saunakammarissa ja kyllä siellä olikin viileä ja rauhallinen,
mutta voi! ei kukaan hautonut hänen kasvojansa, ja harvoin muisti joku
tuoda hänelle edes raitista vettä. Tuli heinäntekoaika, kaikki olivat
heinäniityllä, ja emännän, joka yksinään oli kotona, täytyi palvella
matkustavaisia, laittaa ruokaa väelle ja hänellä oli ainoastaan silloin
tällöin tilaisuus käydä katsomassa sairasta.

"Tämäkin on tuleva minun parhaakseni", huokasi Anna-Liisa, "vaikka
vaikea on sitä uskoa."

Kymmenen viikon kuluttua voi Anna-Liisa nousta ylös ja ruveta
helpompiin töihin. Päivällispöydässä oli nuori renki taaskin puhelias
ja täynnä iloisia kokkapuheita kuin tavallisesti ainakin. Lopulla
kääntyi hän Anna-Liisankin puoleen ja sanoi ivallisesti: "tyttöraukka;
et sinä ollut kaunis ennenkään, mutta nyt olet semmoinen, että saat
hevoset peljästymään näyttämällä itseäsi niille."

Isäntä oli harvapuheinen mies, mutta nyt kapsahti hän ja sanoi
vakaisesti: "minun mielestäni sinun, Antti, pitäisi olla viimeinen
puhumaan hänen rokonarvistaan."

Antti tuli tulipunaiseksi ja kumartui ottamaan veitseänsä jonka hän
oli pudottanut, ja muut söivät hiljaa alakuloisina, mutta Anna-Liisan
kyyneleet juoksivat hiljaa ja tulvillaan.

Jonkun ajan kuluttua oli hän pesemässä vaatteita kodassa, kun hän,
harvan seinän läpi, näki Antin tulevan hakemaan vettä kaivosta, joka
oli juuri lähellä.

Naapuritalon nuori tyttö seisoi aidan vieressä ja puheli hänen
kanssansa.

Yht'äkkiä sanoi Antti: "oletko jo puhunut isällesi?"

"Niin, mutta hän sanoi yleensä puhuttavan että sinä aijot naida
Anna-Liisan."

"Majatalon piijan? ei kiitoksia! Sinustahan olen pitänyt koko ajan."

"Hyvä, sano se sitte isälle, hän ei usko minua. Hän sanoo ett'ei sinun
pitäisi jättää Anna-Liisaa."

"Enhän minä koskaan ole luvannut hänelle mitään", sanoi Antti
vihastuneena, "kuka tuommoisen tarhapöllön naisi... kyllä hän on
hyväluontoinen, mutta..."

Silloin hyppäsi hän aidan yli ja katosi Anna-Liisan näkyvistä.

Kuumat kyyneleet tippuivat alas pesupönttöön, tyttöraukan ajatellessa
mitä oli kuullut. Mutta sitä ei voitu auttaa. "Kyllä papin on hyvä
puhua", sanoi hän itseksensä. "Hänellä on nuori, kaunis rouva ja hauska
pappila ja pieniä, suloisia lapsia, mutta minä -- olen myöskin oleva
parhaakseni? Ei, surukseni ja vahingokseni on se vaan."

Anna-Liisan lopetettua työnsä oli jo melkein pimeä. Tuvassa istui
valkean ympärillä kyytimiehiä ja Antti, jotka vihelsivät iloista
laulua, sekä toinen palvelustyttö karttoineen ja villoineen. Anna-Liisa
oli hyvin väsynyt ja myöskin vähän viluissaan, sillä nyt oli kylmä
syysilta ja rankasti oli ruvennut satamaan. Ei kukaan näyttänyt
tahtovan antaa hänelle lämmintä sijaa. Silloin meni hän sänkyynsä tuvan
nurkkaan, muutti vaatteensa ja otti sukanneuleensa.

Iltasella myöhään, kaikkien syötyä ja etsittyä makuupaikkansa, tuli
pieni kyytipoika kotia aivan läpimärkänä itkien kylmän tähden.
Anna-Liisan, joka juuri aikoi panna maata, kävi sääliksi tuo pikkumies
ja hän puhalsi valkeaa uudestaan takkaan. Sitte käski tämä riisua
hänen päältänsä märät vaatteensa, antoi hänelle vanhan villahameen ja
lammasnahkaturkin käärittäväksi ympärilleen sill'aikaa kuin vaatteet
kuivivat ja lämmitti sitte keiton tähdettä pojalle, joka söi hyvällä
ruokahalulla ja meni kohta lämpimänä ja ravittuna uunille makaamaan.

Anna-Liisa oli nähnyt kuinka repaleiset ja huonot poikaraukan vaatteet
olivat. "Ei ole kumma jos häntä paleltaa", sanoi hän, "kun hänellä on
niin monta reikää takissa, ja tuuli puhaltaa niiden läpi kuin seulasta."

Seuraavana iltana otti hän muutamia vaatetilkkuja omista varoistansa
ja paikkasi pojan takin ja housut, parsi hänen sukkansa ja kintaansa,
ja kun tämä iloissaan ja liikutettuna kiitti tästä tavattomasta
ystävällisyydestä, tunsi köyhä tyttö itsensä niin tyytyväiseksi ja
sydämensä niin helpoitetuksi, kuin olisi joku osa hänen surustansa
otettu pois.

Sitte piti hau vaaria köyhistä pienistä kyytipojista, joita hyljättyinä
ja usein huonosti vaatetettuna isäntänsä olivat lähettäneet
kyydintekoon.

Jonakin talvi-iltana tuli matkustavainen herra, joka välttämättömästi
tahtoi saada hevoista ja matkustaa etemmäksi. Kymmenvuotiaan
pienokaisen vuoro tuli lähteä kyytiin, valjastaessaan hevosta pienillä
kohmettuneilla käsillänsä, itki hän katkerasti.

"Mitä itket? kysäisi Anna-Liisa.

"Pelkään niin paluumatkaa", vastasi poika, "pitkä on väli ja tie on
kolkko, ja kerrotaan juosneen koko susilauman tien poikki suuren mäen
kohdalla."

Tämä hyväluontoinen majatalon piika meni herättämään muita miehiä
ja kysyi eikö kukaan heistä tahtoisi mennä pojan sijasta, mutta
nämä sanoivat ett'eivät he turhan takia viitsi lähteä jääkylmään,
myrskyiseen yöhön, ja että poika oli kyllä suuri pitämään omaa
vuoroansa.

Silloin otti Anna-Liisa lämpimän nahkaröijyn päällensä, kietoi suuren
huivin päähänsä ja istuutui kutsilaudalle. "Mene nyt makaamaan", 'sanoi
hän pojalle, "minä menen sinun edestäsi, ja nyt hoidan minä sinun
hevoistasi."

Kuinka iloinen tämä pikkumies oli, tästä voidaan kyllä arvata.

Seuraavana aamuna oli taaskin kylmä ja lumipyry. Kaikki kyytihevoset
olivat väsyksissä, sillä matkustavaisia oli ollut tavallista enemmän,
niin että kaikki vuorot olivat kulkeneet. Silloin tuli vielä herra joka
aikoi lähimmäiseen kaupunkiin.

"Hän mahtaa olla rikas patruuna", sanoi häntä tuonut kyytimies,
"hänellä on suuri nahkalaukku vyöllä, ja kun hän maksoi minulle, näin
minä että hänen lompakkonsa oli täynnä seteliä ja hopeita, niin että se
hädintuskin meni kiinni."

Kestikievari tuli nyt sisään ja käski Antin valjastamaan talon hevosen
ja kyyditsemään matkustavaista kaupunkiin. Antti läksi. Pannessaan
turkkia päällensä ja sitoessaan paslikkata päähänsä, oli hän tavallista
suulaampi ja iloisempi, lauloi ja vihelteli, mutta Anna-Liisasta, joka
aivan äänetönnä istui nurkassansa sukanneuleineen, tuntui kuin hänen
silmänsä olisivat näyttäneet kummallisen rajuilta ja levottomilta. Ja
juuri ennen lähtöänsä, joi hän melkein puolikorttelia viinaa yhdellä
harppauksella -- lämmitelläkseen, sanoi hän.

Kahdentoista aikana yöllä palasi hän takaisin. Anna- Liisa, joka oli
ollut päiväkirjahuoneessa sammuttamassa kynttiIätä, postiljoonin
mentyä, oli vielä valveilla ja sytytti päreen näyttääksensä valkeata
Antille.

"Mitä sinä istut ja vartoot ihmisiä", öyhkäsi hän, mennessään hänen
sivuitsensa ovessa.

"En sinua ole varronnut", vastasi hän hämmästyksissään hänen tavattoman
vihaisesta äänestään, "postiljooni läksi juuri, ja minä olin ylhäällä
sammuttamassa kynttilää."

"Vai niin, menikö hän?"

"Meni. Kyllä kai sinä tulit häntä vastaan?"

"Kyllä, se on totta."

Antti istuutui rahille takan viereen ja tähysteli äänetönnä palavaan
päreeseen. Hän oli vaalea ja hänen huulensa vapisivat. Silloin
tällöin laski hän kätensä otsalleen, ja käsi vapisi. Hämmästyneenä ja
peloissaan katseli Anna-Liisa häntä eikä muistanut että hänen oli maata
ruvettava.

"No mitä sinä täällä seisot?" sanoi Antti ja nousi äkkiä ylös, "kyllä
on niinkuin sanoin, sinä vartoot minua."

"Antti", sanoi Anna-Liisa hiljaa ja vapisten, "kuinka sinulle käy, mitä
olet tehnyt?"

"Varo itseäsi tyttö!" huudahti Antti vihoissaan, mutta hillitsi itsensä
ja heitti sukkelan silmäyksen makaavaan talonväkeen, mutta ei kukaan
ollut herännyt.

"Suuri Jumala, paitasi hiha on verinen?" puhkesi Anna-Liisa sanomaan,
ja hänen polvensa horjuivat.

Antti tarttui hänen kurkkuunsa ja sanoi hammasta purren: "jollet
vaikene, niin on tämä viimeinen hetkesi... minä olen... loukannut
käteni aisaan... hevonen, tuo kirottu luontokappale tahtoi purra minua,
puri minua vähän... mene nyt makaamaan... älä ole vihoissasi minulle...
ainahan olet ollut hyvä minua kohtaan... hoidit minua kipeänä
ollessani... kyllähän voit ymmärtää ett'en minä tehnyt muuta kuin vein
sen herran -- jonkun luokse kaupunkini."

Anna-Liisa ei uskaltanut vastata sanakaan, mutta hän tuli yhä enemmän
ja enemmän vakuutetuksi, että Antti oli tehnyt jotakin pahaa, kenties
jotakin hirmuista. Hän kävi verkalleen vuoteellensa, pani maata, mutta
ei voinut saada unta. Antti istui vielä kauvan aikaa takan edessä
ja heitti silloin tällöin aran silmäyksen pimeään nurkkaan, jossa
Anna-Liisan vuode oli. Vihdoin, päreen loppuun palettua, meni hänkin
levolle ja nukkui raskaasti.

Muutamien päivien kuluttua tuli nimismies taloon. Hän kävi siinä
aikavälistä tarkastamassa majataloa, mutta tällä kertaa tuli Anna-Liisa
niin valkeaksi kuin palttina, nähdessään re'en seisattuvan portaitten
eteen.

"Kuka se oli, joka tässä muutamana päivänä kyyditsi tuota oluenpanijaa
kaupunkiin?" kysyi nimismies Anna-Liisan tullessa avaamaan
vierashuoneen ovea.

"Onko täällä matkustanut oluenpanija?" kysyi Anna-Liisa.

"On, se lihava punavöinen, toissilmäinen herra."

"Jahaa. Talon renki Antti kyyditsi häntä. Onko... jotakin... hänelle
tapahtunut?" kysyi Anna-Liisa vapisevilla huulilla, hänen sydämensä
tykytti niin että hän tuskin voi hengittää.

"Missä se mies nyt on?"

"Hän hakkaa havuja pihalta."

"Onko isäntä kotona?"

"On."

"Käskekää hänen tulla tänne."

Isäntä tuli. Heti kutsuttiin sisään Antti, emäntä ja muutamia
kyytimiehiä sekä Anna-Liisaa. Siltavouti tuli myöskin lautamiehen
kanssa, ja oikea kuulusteleminen alkoi. Matkustavainen oluenpanija
ei ollut koskaan saapunut kaupunkiin; postiljooni oli, viimeksi
kulkiessaan, nähnyt verijälkien vievän metsään tien vieressä, ja
oluenpanija oli löydetty, murhattuna ja kaivettuna lumeen. Hänen
kultakellonsa ja kaikki hänen rahansa, monta, monta sataa markkaa oli
poissa. Kyytimiestä ruvettiin epäilemään. Alussa kielsi hän jäykästi
ja väitti vaan vieneensä matkustajan kaupunkiin, mutta sitte alkoi
hän puhua itseänsä pussiin, tuli aina vaaleammaksi ja levottomammaksi
ja rupesi vihdoin itkemään. Nyt piti Anna-Liisankin sanoa mitä hän
tiesi. Kuinka raskasta ja vaikeata oli todistaminen sitä vastaan
josta hän niin paljo oli pitänyt! Mutta totuus täytyi sanoa. Paljoa
ei hän tosin tiennyt, mutta Antin levottomuuden ja kummallisen tavan,
sekä hänen verisen paidanhihansa kertoi hän. Mieluummin olisi hän
antanut leikata kielensä poikki kuin sanoa tätä, mutta totuus piti
tuoda esille. Vihdoin tunnusti Antti. Kohta aikoi hän mennä naimisiin
ja tarvitsi rahoja, eikä hänen tarkoituksensa ollut murhata, mutta
oluenpanija huomasi hänen aikovan varastaa nahkalaukkua ja kun hän otti
revolverinsa, silloin antoi Antti hänelle syvän piston puukollansa,
ja -- niin oli se tehty. Kun nimismies meni pois, ja Antti vaaleana,
allapäin istuutui siltavoudin viereen ja vietiin pois vankina,
puristi Anna-Liisa kätensä ristiin ja sanoi hiljaa vuodattaen kuumia
kyyneleitä: "sekin, jonka luulin olevan surukseni ja vahingokseni, oli
minun parhaakseni..."

Sitte rupesi hän järjestämään huoneita ja laittelemaan valkeita
uuniloihin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänen sydämensä
oli raskas kuin kivi.

Miksi piti tuon nuoren, iloisen pojan tehdä itsensä niin onnettomaksi!

Nyt ajoi taaskin reki pihaan. Nuori lyyrylakkinen herra nousi siitä
ylös ja tuli päiväkirjahuoneeseen. Hän melusi ja kirosi ja kutsui kaksi
pulloa olutta. Anna-Liisa pani päiväkirjan ja mustetolpon esille ja
korjasi pöytäliinaa.

"No tuleeko sitä pian?" kysyi ylioppilas äkäisesti.

"Kyllä", vastasi Anna-Liisa rauhallisesti, "mutta minun mielestäni on
herra saanut kylliksi sitä lajia. Parasta olisi panna maata ja sitte
syödä palanen silliä voileivän kanssa."

Silloin vihastui nuori herra ja sanoi tietävänsä mitä hän tarvitsi, ja
käski tottelemaan heti. Hän saikin pyytämänsä.

Tunnin kuluttua, kun Anna-Liisa tuli katsomaan eikö herra jo
matkustaisi, makasi tämä lattialla, turkki päällä ja lakki päässä, ja
hänen vieressään oli taskusta pudonnut täysi kukkaro, pöydällä oli
molemmat olutpullot tyhjinä.

"Voi sinua poloista", sanoi Anna-Liisa sääliväisesti, "ethän sinä ole
parempi kuin huonoin kyytimies, ja sinun pitäisi kumminkin ymmärtää
paremmin."

Sitte otti hän rahakukkaron talteen, pani tyynyn makaavan pään alle ja
meni pois.

Iltasella heräsi ylioppilas. Kun Anna-Liisa tuli kynttilää sytyttämään,
istui hän hyvin häpeissään ja vakavana pöydän ääressä.

"Ethän toki liene nähnyt rahakukkaroani?" kysyi hän alakuloisena.

"Täällä on ollut monta matkustajaa sen perästä ja herra on maannut
lukitsemattomassa huoneessa", vastasi Anna-Liisa.

"Se on totta. Vaan mitä on minun nyt tekeminen, siinä olivat kaikki
minun matkarahani."

"Niin, toiste tulee herran pitää parempi huoli matkarahoistaan", penäsi
Anna-Liisa, "ehkä herralla on köyhä äiti niinkuin monella muullakin
ylioppilaalla, ja tässä on rahat."

"Mitä sanot? Rahani!" ylioppilas kavahti ylös, sieppasi rahakukkaron.
"Rehellinen tyttö! Minä olin ehkä tullessani epäkohtelias sinua
vastaan, anna minulle anteeksi!"

"En ole tottunutkaan juuri suureen kohteliaisuuteen", vastasi
Anna-Liisa tyynesti hymyillen.

"Kas tässä edes juomarahoja rehellisyydestäsi."

"Ei, kiitoksia", sanoi Anna-Liisa, "pitäkää matkarahanne, en ollut
rehellinen palkinnon tähden."

Vuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky
ja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin
nuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun
mennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli
kuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt
oli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman
surulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti
hänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän
tahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään.
Anna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli
hänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti
hän tuolin valkean eteen ja sanoi:

"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette
vilustunut ja väsynyt."

Ja kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui
märjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti
hieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.

Silloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän
purskahti katkeraan itkuun.

"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen", sanoi hän, "kiitos,
kiitos! Jumala sinulle palkitkoon!"

"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä
suru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa,
niin että te olitte kuin tuttava."

"Niin, kultaseni."

"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu
meidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut
sitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt."

Anna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte:
"kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen
miehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille
viattomille lapsille."

Nuori nainen sanoi: "minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata
on tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan
lähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen
rakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi." Nyt otti hän esiin
valokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. "Sen näköinen hän oli."

Tämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä.
Anna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli
ottanut talteen.

"Niin, niin", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kyllä hän oli kaunis nuori
mies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen
vuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin
lämmintä maitoa ja vähän korppua."

Tämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani
hiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa.
"Sillä", sanoi hän, "vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan."

Niin teki köyhä majatalon piika edelleenkin hyvää ja osoitti rakkautta
alhaisessa toimessansa ja koetteli tunnokkaasti täyttää monia
velvollisuuksiansa, sillä hän tiesi, että ne oli hänen hoidettava.
Harvoin sai hän kiitosta ahkeroimisistansa, mutta sisällinen
tyytyväisyys täytti hänen sydämensä, ja siten vähitellen haihtui se
raskas suru häneltä, niin että hän sai jälleen tyytyväisen mielen ja
kulki hiljaa rataansa eteenpäin, luottaen Jumalaan.

Anna-Liisan tultua vanhaksi, oli hän säästänyt niin paljon, että hän
voi ostaa pienen oman tuvan. Se oli niin lähellä kirkkoa, että hän
siihen, niinkuin entiseenkin saunakammariin, voi kuulla virrenveisuun
sunnuntaina. Siinä eli hän onnellisena ja levollisena kissansa ja
kanansa, rukkinsa, virsikirjansa ja kahvipannunsa kanssa, ja nyt sai
hän levätä kaikista vaivoistansa.



Niinin kosijat.


Oli kirkas talvipäivä. Tenhiälän talon suuressa tuvassa istui muutamia
vaimoja tehden mikä mitäkin käsityötä, jolloin komea reki ajoi pihaan
ja pysähtyi tallin eteen. Reistä nousi keski-ikäinen mies, jolla oli
päällänsä uusi ja kaunis turkki monta kyynärää pitkällä punaisella
vyöllä ympäröittynä. Hän otti suitset hevosensa suusta, sitoi
marhaminnan rautarenkaaseen tallin seinässä ja otti sitte kirjavan
loimen reistä, jolla hän peitti hiostuneen hevosen. Tällä aikaa oli
tuvassa suuri hälinä. Emäntä väisti heti rukkinsa syrjähän ja sanoi:

"Se on varmaankin Järvenpään isäntä. Tytöt pankaa kahvipannu tulelle.
Niini, mene kiiruusti kammariin ja pue itsesi hienoksi ja siistiksi.
Maija, viskaa pois nuo romut tuosta oven edestä, täällä näyttää kaikki
kuin Jerusalemin hävityksessä, Tiina, juokse kiiruusti Pippa-Eevaan
hakemaan vehnäistä. Voi, voi minulla ei ole niin korppuakaan kotona!
Missä on esiliinani? Jahaa, tuolla. Hametta en kerkiä enää muuttamaan.
No, Niini, etkö kuullut? mene kiiruusti panemaan päällesi."

Noin neljäntoista vuotias pitkä ja kaunis tyttö jätti vitkastellen
kangastuolinsa ja sanoi:

"Minkätähden minun pitäisi pukea päälleni? Hänellä on kai asiaa
äidille, minä menen sillä aikaa juottamaan vasikoita."

"Et, sinä menet pukemaan päällesi. Nyt hän tulee!"

Niini meni äreissään pieneen porstua-pohjakammariin ja äiti
valmistautui mielittelevällä hymyllä ottamaan vastaan tuota rikasta
ja arvokasta vierasta. Piijat, jotka uteliaina olivat juosneet
akkunaan, kiiruhtivat nyt ulos, yksi Pippa-Eevaan, toinen kotaan,
ruotimummon Saaran tehdessä hyvää tulennosta ainoastaan silloin tällöin
lämmitettyyn juhlatupaan, jonne Järvenpään isäntä nyt vietiin.

Jonkun hetken kuluttua tuli talon tytär kammarista ja asettautui
epäileväisen näköisenä jokapäiväsen tuvan akkunaan.

"Se oli oikein, Niini", sanoi vanha Saara, "nyt olet sinä hieno.
Tottapahan oli minun sanani ett'ei suotta jäänyt pitkä kekäle kammarin
uuniin tänä aamuna; Jonas on varmaankin kosiomatkalla. Katsos vaan
tuota nuorta mustaa hevosta ja lointa, ja tuota uutta rekeä, ja
hopeahelaista piippua joka hänellä on suussa. Ohhoh Niini!"

"Mitä minulle tarvitsee osoitella? Minä olen nuorin talossa. Kosijoita
tänne voi tulla yhtä hyvin äidille ja tytöille kuin sinulle ja
minullekin, minä luulen että olette joutavia kaikki." Tälle nauroi
Niini imelästi.

"Hiljaa vaan ett'ei hän kuule sinua", muistutti Saara, "semmoinen kuin
Jonas ei kosikaan köyhiä piikoja."

"Miks'ei! Minun mielestäni kävisi se juuri hyvin laatuun."

"Ei se käy laatuun. Mutta kyllä kai kerran tähänkin taloon kosijoita
otetaan vastaan. Monta on jo poislähetetty."

"Äidinkö kosijoita sitte?"

"Niin, mutta myöskin sinun."

"Minun! Mitä juttelet. Karttaa villojasi ja ole ääneti. Kuka minua
kosisi? Enhän ole vielä ripilläkään käynyt."

"Ei se mitään tee. Huolellinen kosija odottaa siksi kun sinä tulet
valmiiksi."

Nyt tuli emäntä sisään aika touhussa. "Missä se Tiina viipyy! Eikö
kahvi ole jo valmista? Tässä sinä seisot, Niini, etkä toimita mitään.
Mene sisään tervehtimään, sill'aikaa kuin minä laitan kahvitarjottimen
järjestykseen.

"En", vastasi Niini, "en tahdo."

"Sinä olet aina itsepäinen! Juokse sitte kotaan jouduttamaan kahvia,
täss' on kahvilaadikko ja mylly, ota sokeria arkusta ja tuo itse sisään
kahvia. Joudu nyt!"

Niini laittoi kaikki taitavasti ja kerkeästi järjestykseen, mutta
kun kahvi oli vietävä sisään, rupesi hän pyytämään Tiinaa ja Maijaa
menemään hänen edestänsä.

"Mitä puhut, Niini!" sanoi Maija, "minä joka näytän kuin pesemätön
porsas. Mene itse, sinä olet hienosti vaatetettu ja sitä paitsi talon
tytär."

"Tiinakulta", rukoili Niini.

"En, en minä ilkiä, emäntä käski sinun menemään, enkä minä myöskään ole
vaatetettu. Mene vaan itse, niin saat ehkä nähdä isintimäsi", pitkitti
tuo iloinen tyttö pilkallisesti.

Kun ei mikään auttanut, otti Niini ynseän katsannon peittääksensä
kainouttansa, ja sitte meni hän sisään iarjoittimineen.

"Tuollahan talon kukka tuleekin", sanoi Järvenpään isäntä nuoren tytön
astuessa sisään. "Hyvää päivää, mitäs kuuluu?"

Niini pani tarjottimen pöydälle ja tervehti vakaisesti.

"Yhtenä päivänä on hän naimaijässä", sanoi vieras tyytyväisellä
naurulla.

Niini nytkäytti vihoissaan päätänsä ja sävähti punaiseksi kuin
mansikka.

"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi", sanoi äiti kahvia
tarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, "niin, niin,
kyilähän niistä lapsista on vaivaa!"

"No teillä niitä ei ole ollut niin monta, emäntakulta", muistutti
vieras.

"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi... sen vuoksi onkin voitu kerätä
vähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin
paljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi
vaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan."
Emäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa
perästä tuota hyvää kahvia.

Vieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon
nuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte
ruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista,
hiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin
arkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi
piijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski
sitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.

"Nyt menee emäntä naimisiin", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli
suljettu, "hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa."

"Sata markkaa!" sanoi Saara halveksien, "mitä sata markkaa on hänelle?
Ei, paljo enemmän -- _vävyn_ on hän saanut."

"Vävyn!" toistivat molemmat tytöt yhtä aikaa.

"Siihen olen varma."

"Niini raukka!" sanoi Tiina sääliväisesti.

"Niin raukka", matki Maija, "suuri talo, jossa on 20 lehmää, omat
piijat ja rahaa kuin ruohoa."

"Ja vanha saituri kaupan päällisiksi", sanoi Tiina.

"Sinä ottaisit hänen huomispäivänä", sanoi Maija pilkallisesti.

"En", sanoi Tiina, "tosin olen köyhä, mutta Joonasta en ottaisi, monta
on joilla on parempi oikeus häneen ja puoli tusinaa lapsia juoksee
pitkin maantietä kerjäläispussi seljässä sen sijaan kuin heidän pitäsi
istua Järvenpään tuvan pöydässä -- ohoh!"

Vanha Saara, karsinanurkassa, jupisi jotakin nuoruudesta ja hulluudesta.

"Ihmettelen miksi hän ei ole ennen mennyt naimisiin", sanoi Maija, "hän
on varmaankin jo neljänkymmenen vuoden vanha mies."

"Niin, hän on kerännyt ensin", sanoi Saara, "ei se maksa vähää elättää
vaimoa ja lapsia."

"Ei, ei", sanoi Tiina, "sentähden..."

"Hiljaa tyttö! Sentähden on hän odottanut kuten ainakin ymmärtäväinen
mies, ja nyt kun hänellä on varoja, niin menee hän naimisiin."

Kammarissa sai Niini sillä välin kuulla suuria uutisia.

"Nyt pitää meidän olla oikein ahkeroita, tyttöseni", alotti äiti,
"sillä nyt alkaa todellakin sinun laittamisesi."

"No sitä vartenhan olemme jo tehneet melkein yhden vuoden", vastasi
Niini.

"Niin, niin, mutta nyt aivan todenperästä. Järvenpään isäntä on
pyytänyt sinua vaimoksensa."

"Minun mielestäni olisi hänen pitänyt pyytää sinua, äiti."

"No, minusta ei ole kysymyskään. Sinua hän pyysi ja sinun hän sai."

"Äiti, etköhän vaan luvannut! huudahti Niini peloissaan.

"Tietysti olen luvannut."

"Tuo vanha..."

"Älä puhu pahaa sulhostasi. Ei hän ole niinkään vanha, vähän yli 40
vuotta, eikä ikä haittaa tässä maailmassa. Häneltä on muhkea talo,
rahoja ja tavaroita oikeen Porvoon mitalla."

"Mutta minä en huoli hänestä", sanoi Niini itkien, "minkätähden minun
pitäisi mennä naimiseen, kun en vielä ole käynyt rippikouluakaan enkä
minä voi hoitaa suurta taloa?"

"Voi, kun sinä olet lapsellinen! Eihän häät nyt ole vielä huomenna
eikä vielä ensi viikollakaan. Ensisti pitää sinun täyttää vähintäänkin
kuusitoista vuotta, ja siksi on meillä kyllä tekemistä sinun laitoksesi
kanssa. Monta kymmentä kyynärää saamme kutoa ja monta lankavyyhteä
kehrätä ennenkuin sinä tulet semmoiseen laitokseen kuin Tenhiälän
tyttären pitää olla."

"Mutta olishan äiti voinut ottaa hänet itse, minä en hänestä välitä."

"Sellaista miestä ei _oteta_. Pääasia on, että hänen omaisuutensa tulee
yhdistetyksi yhteen meidän omaisuutemme kanssa. Puolessa pitäjässä ei
ole semmoista kosijaa kuin hän on."

"Mutta Tiina sanoo, että hän on niin ahnas."

"Tiinalla on lampaan pää. Uskotko että Joonas Järvenpää on ahnas,
kun on kysymys hänen omasta morsiamestansa tai vaimostansa. Ensi
sunnuntaina tuo hän kihlasormuksen, ja siitä voit olla varma että se on
puhdasta kultaa."

"Voi, voi minua lapsiraukkaa, kun minut myödään pois niinkuin Joosepin
ennen möivät hänen veljensä", valitti Niini.

"Se ei ole niin vaarallista, sun pääsee Egyptin lihapatain ääreen",
sanoi äiti rauhallisesti.

"Minun mielestäni olisi meillä ollut lihaa ja läskiä täällä kotona",
sanoi Niini harmillisella nyyhkytyksellä.

"Kas niin, ole nyt hiljaa", huusi äiti ankarasti. "Niin käy kuin olen
määrännyt. Sinulla ei ole mitään sanomista, ja minä tiedän kyllä
miten parhaiten huolehdin sinun tulevaisuudestasi. Kas niin, marssi
kangastuolille!"

Tytär ei uskaltanut enempää vastustella, mutta tupaan ei hän tahtonut
mennä sillä väki olisi silloin huomannut hänen itkeneet silmänsä,
vaan hän meni vasikkanavettaan jossa hänellä oli oma pieni ruskea,
valkopäinen lehmävasikka, jota hän itse juotti jokapäivä. Täällä
istui hän hirrennenälle, kietoi kätensä vasikan kaulan ympäri ja itki
katkerasti. Vasikat nuoleksivat hänen kasvojansa, imeksivät hänen
korvanlehtiänsä ja hyrysivät hiljaa ja lempeästi. Nuoren ruokkijan yhä
edelleenkin istuessa hiljaa ja itkiessä, tuli vasikka kärsimättömäksi,
koetti reuhtota päätänsä irti, ja tämän onnistuttua, hyppeli se niin
somasti, että Niiniä heti rupesi naurattamaan ja hän unhotti koko
surunsa leikkiessään vasikan kanssa.

       *       *       *       *       *

Sunnuntai tuli. Ei äiti eikä tytärkään ollut puhunut mitään
kihlajaisista, mutta kun tuo rikas tilanomistaja toisen kerran yhden
viikon ajalla ilmestyi taloon, arvasi jokainen että jotakin oli
tekeillä, ja että se nyt saataisiin tietää.

Rengit menivät ulos ottamaan vastaan hevoista, jota tehdessä he
tavallista kohteliaammin nostivat lakkiansa tervehtiessään. Piijat
juoksentelivat edestakaisin kuin hullut kanat, ja vanha Saara, joka
seisoi eteisessä kädet esiliinan alla, notkisti polviansa niin syvään,
kuin hänen huonot jalkansa kannattivat. Emäntä ja Niini istuivat jo
juhlatuvassa, joka oli puhdistettu ja järjestetty mitä parhaimmalla
tavalla, puhtaat hurstit sängyissä ja hienoksi hakatut katajat
lattialla. Paitsi emäntää ja Niiniä oli siellä vielä pari rusthollaria
vaimoinen, kaukaisia sukulaisia Tenhiälään, ja Järvenpään kanssa
tuli hänen vanhempi veljensä vaimonsa ja poikansa kanssa. Kahvia ja
viiniä tarjottiin runsaissa määrin, joita nautittiin juhlallisella
hiljaisuudella. Sitte sai Niini kihlasormuksensa, ja kyllä se oli
"puhdasta kultaa", se oli varma. Veisattua pari virrenvärssyä,
istuuduttiin puolispöytään. Alussa olivat kaikki ääneti tässäkin,
vaan kun muutamia haarikoita olutta oli tyhjennetty ja paljo viinaa
juotu, alettiin vilkastua. Sulhanen, joka luonnollisesti istui Niinin
vieressä, tahtoi panna käsivarttaan hänen vyötäisilleen, vaan hän
keikahti äkkiä ylös ja juoksi pois. Kaikki nauroivat.

"Voit antaa olla hänen rauhassa jonkun aikaa", kehoitti Järvenpään
nato, "hänhän on vasta lapsiriepu. Hän tottuu kyllä vähitellen olemaan
morsiamena."

"Niin se käy kyllä päinsä", sanoi toinen rusthollareista, "kun minä
kosin vaimoani ja tahdoin suudella häntä, puri se marakatti minua
poskeen. Ja nyt me olemme kyllä hyviä ystävyksiä, vai kuinka muoriseni?"

Lihava rusthollarin emäntä nauroi niin sydämmellisesti että paksut
kultaperät hyppivät rinnoilla. "Niin, lapset ovat lapsia", sanoi hän
sävyisästi.

Porstuakammarissa istui Niini sängyn laihalla ja vaikeroi hyvälle
ystävälleen Tiinalle.

"Minä olen niin vihoissani", sanoi hän, "jos se viettelys vielä aikoo
koskea minuun, niin karkaan minä kotoa. Eikö hän voi odottaa kunnes nuo
toiset ovat lähteneet. Ja jos minun välttämättömästi täytyy olla hänen
morsiamensa, niin voinhan olla se ilman että hän koskee minuun."

Tiina nauroi. "Rakas Niini, hän tulee varmaan pyytämään enemmänkin,
minä olen monasti nähnyt kihlautuneiden suutelevankin."

"Hyi, mokoma tupakkakuono! ja viinalta hän haisee!" Niini sylki. "Vaan
minä olenkin niin surullinen", jatkoi hän sitte. "Minun pitää jättää
äiti ja sinut ja kaunis kotini ja Kaunikki."

Tiina nauroi taas. "No mitä siihen tulee, niin on Kaunikki silloin
hyvä lypsylehmä, jonka varmaankin saat ottaa mukaasi ja minä tulen
piijaksesi."

"Tahdotko niin, Tiina!" huudahti Niini iloisena.

"Ihan varmaan, josma elän, sinusta tulee varmaankin hyvä emäntä."

"Se minusta tulee, minä en aijo torua enkä häsiä koko päivää. Sinä
tulet olemaan etevin ja aina saamaan parhaan lämpöiskakkaran sekä
suuren nokareen voita joka kirnuuksesta."

"Niin jos sinä saat hallita", sanoi Tiina ilkamoiden "mutta isännällä
on myöskin sananvaltansa."

Niini kävi totiseksi. "Ja hän on niin ahne", sanoi hän miettiväisesti.

Tiina ryki hämillään, sillä juuri hän oli usein puhunut siitä.
Nyt sanoi hän: "No ehkä ihmiset vaan lörpöttelevät. Rintalan Aatu
kertoi nähneensä hänen tänään panevan ihan uuden markan kappaleen
vaivaishaaviin, niin että se kilahti kuparikolikoita vasten."

"Niin, iloissaan siitä että saa minut", sanoi Niini halveksivasti,
"vaan minä olen niin peloissani hänestä ja tiedän, ettei häntä yleensä
rakasteta. Voi, voi jos äiti ottaisi hänet."

"On vielä pitkä aika häihin", lohdutti Tiina, "kuka tietää mitä vielä
siksi tapahtuu."

"Niin, se on totta; auta sinä, Tiina, minua pyytämään äitiä päästämään
minut koko asiasta."

"En, sitä en tohdi, ennen purisin kielen itseltäni. Vaan elä sure,
Niini, Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkea."

Neljätoistavuotiaana on helppo toivoa ja Niini sai pian lohdutusta
tämänpäiväseen suruunsa. Sulhanen ei vaivannutkaan häntä usein. Useita
viikkoja kului hänen tulemattaan ollenkaan taloon, sitä paitsi oli
Niinillä tapana heti, nähtyään tuon kaukaa tunnetun re'en, juosta
johonkin naapuriin hetkiseksi tai myöskin piiloutua vasikkakarsinaan
tai istua kodassa katsomassa kuinka Tiina pesi astioita. Ei äiti
enemmän kuin sulhanenkaan välittäneet tästä menetyksestä. Molemmat
olivat iloissaan kihlauksesta ja kahden rikkaan talon yhdistyksestä.
He pitivät morsiamen inhoa lapsellisuutena, joka ei merkitseisi
mitään. Kun Niini siten sai olla rauhassa ja kun sitä paitsi oli
niin pitkä aika häihin, alkoi kihlauskin tuntua vähemmän raskaalta
tytön lapsellisesta mielestä ja hän tuli jälleen iloiseksi kuten
ennenkin eikä myöskään ollut niin vähän hauskaa olla monen häntä
paljoa vanhemman tytön kadehtimana ja sunnuntaisin saada kantaa
uutta kiiltävää sormusta sekä jokaiselle vieraalle näyttää komeita
silkkihuivia, kultasia korvarenkaita helmineen ja muita tuon rikkaan
sulhasen antimia. On mahdollista että nuori morsian vähitellen olisi
tottunut oloihin ja lopulta napisematta mennyt avioliittoon, jollei
jotakin olisi tapahtunut, jota ei Niini eikä kukaan muu ollut ajatellut.

       *       *       *       *       *

Kauniina päivänä maaliskuussa, kun lumi suli katoilta ja varpuset
viserrellen hyppivät kaikkialla missä luulivat löytävänsä kauran
jyvän tai pienen heinänsiemenen, seisoi Niini pihalla kaivon
vieressä ja katseli kuinka vasikat, jotka olivat lasketut ulos vähän
jaloittelemaan, potkivat iloisina auringonpaisteessa. Silloin kulki
reki hitaasti mäkeä ylös ja seisattui kaivolle.

"Vai niin, sinäkö Sakari!" huudahti Niini iloisena, "mitä kuuluu?
On varmaankin kulunut puoli vuotta siitä, kun sinua on nähty näillä
mailla."

"Jaa, niille paikoin", vastasi nuorukainen, "paljon on tapahtunutkin
sill'aikaa."

"Luonnollisesti", vastasi Niini, "Hallilan vanha emäntä on kuollut,
Martti Hietalan lapsi samoin ja Seru on naimisissa ja Pekka Niskamäki
on ostanut Isotalon, vaan tuosta kaikestahan lienet jo kuullut."

"Olen, olen ja paljosta muustakin." Sakari oli nostanut vettä kaivosta
ja juottanut hevosensa. "Tulin eilen kotiin... olen matkustanut
puoli maailmaa ympäri siitä kun viimeksi tapasimme... olin kahdesti
Pietarissa ja Helsingissä monta kertaa... No, Niini, sinähän olet
kasvanut siitä kuin viimeksi olin täällä... sanotaan sinun olevan
kihloissa -- onko se totta?"

"On, Järvenpään Joonaan kanssa", vastasi Niini hymyillen, "eikö se ole
naurettavaa?"

"Minun mielestäni on se enemmän surullista kuin naurettavaa", vastasi
Sakari yksitotisesti ja katsoen alaspäin.

Niini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin
vaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.

"Voi Niini, Niini, mitä olet tehnyt! Olin aina ajatellut..."

"Mitä olit ajatellut?" kysyi Niini äkkiä.

Sakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki
palaset pois suustaan ja sanoi: "minä olin ajatellut että meistä tulisi
pari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme
marjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen
minä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä
tapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja
nyt olet sinä turmellut kaikki tyyni."

Niini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja
leikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat,
niin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.

"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä", sanoi hän
epäileväisesti.

"Etkö sinä tahtonut?" kysyi Sakari innokkaasti.

"En. Mitä minä välittäisin vanhasta ukosta?"

"Hänellä on niin komea talo."

"Talo on minulla itsellänikin", sanoi Niini ylpeästi.

"Se on juuri pahinta. Sinä olet rikas ja minulla ei ole toistaiseksi
mitään vakuutta, kuinka voisin pyytää sinua äidiltäsi!"

"Elä puhu niin, Sakari", sanoi Niini vienosti, "kyllä minä sinusta
pidän paljo enemmin tyhjin käsin kuin Joonaasta koko tiloineen."

"Teetkö niin, Niini, armas tyttöseni!"

"Se on varma."

"Ja tulisit minun vaimokseni, vaikka minulla ei olisi mitään rikkautta
sinulle tarjottavana?"

"Eihän sitä tarvitakaan, kun minulla on rahoja kylläksi. Sinä tulisit
tähän ja saisit talon minun kanssani, me kyllä tarvitsemme tässä
isäntää."

"Mutta äitisi?..."

"Hän kyllä myöntyy", sanoi Niini tyynesti.

"Hyvä, siis on kaikki puhuttu. Nyt otan minä osani talosta ja alotan
oikein todenperästä voikauppani. Jollei vaan haukka vie kyyhkyistäni
sillä ajalla."

"Kyyhkynen ei ole niin otettavissa", nauroi Niini.

Nyt kuului kimakka ääni portailta: "Mitä sinä Niini siellä seisot ja et
katso vasikoita, vaan annat niiden kävellä pitkin maantietä."

Niini riensi ulos portista hehkuvin poskin.

"Jahaa se olet sinä, Sakari. Mitäs kuuluu? Oletko voin ostolla?"

"Niin olen. Poikkesin tänne kysymään saisinko täältä niinkuin ennenkin."

"Kyllä kai, aina vähäisen, mutta lehmäni ovat hiukan pettäneet minua
tänä vuonna. Muutamia leivisköitä on sentään. Käy nyt sisään, niin
saamme jutella."

Sakari pani hevosensa kiinni kaivolle ja astui tupaan, jossa hän
ystävällisesti tervehti palvelustyttöjä ja vanhaa Saaraa. Pian tuli
Niinikin punaisena ja hengästyneenä, hän oli viimeinkin saanut vasikat
sisään.

"Kun vanha ihminen voi olla niin ajattelematon", nuhteli äiti.

"Se oli juuri Sakarin syy", nauroi Niini, "hän tuli puhuman minun
kanssani, ja silloin unhotin minä elävät."

"Sinun pitää opetella pitämään ajatuksiasi koossa, sinun, joka tulet
kohta emännäksi suureen taloon."

"En ole siellä vielä", mutisi Niini vetäessään esille rukkiansa.

"Olet kai kuullut, että tyttäreni on morsiamena?" kysyi emäntä.

"Kyllä olen kuullut", vastasi Sakari, kopistellessaan piippuansa.

"Hän on tosin nuori vielä", jatkoi emäntä, "mutta ei se haittaa.

"Ei, ei."

Nyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin
juttelivat nuoret tuvassa.

Rengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti
Sakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen
oli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta
asiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat
nuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän
enää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa
kättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he
kuuluisivat toisillensa.

Seuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi
silloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut
nähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja
jonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin
tahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen
lapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi
tunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side
heidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista
vuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä
kaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista
liinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin
ja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin
erilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään
emäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina
kauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan
Sakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä
rikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle.
Silloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada
myödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin
Järvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä.
Niini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada
purkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen
ollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia
sanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja
kertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet
jotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja
kunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän
myös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti.
Ukko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein
itseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut
puutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä
hirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä
vihastui siitä hirveän kovasti.

"Hän on niinkuin minä sanonkin", huudahti hän, "hän on ahmatti. Laskea
mitä hän voi saada meidän metsästämme!"

"No, mitä se tekee?" sanoi äiti keskeyttäen, "jos hän tutkittaa metsän
vuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan
sinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin."

"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä
sanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen."

"Niin, niin, saammehan nyt nähdä. Järvenpää ei tahtone ruveta kenenkään
narriksi."

Silleen jäi se sillä kertaa.

Jonakin päivänä tuli sulhanen taaskin Tenhiälään. Hän oli jo ennen
ollut jonkun naapurin luona ja juonut olutta, niin että hän oli
jokseenkin hyvällä tuulella. Juotuansa Tenhiälässä vielä vähän lisää,
kysyi hän Niiniä. Hän tuli. Järvenpää meni häntä vastaan hyvillään ja
ystävällisellä katsannolla ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Kauniimmaksi tulet sinä päivä päivältä, Niini, ja minä alan jo tulla
kärsimättömäksi. Kuinka vanha sinä olet? Kuusitoista vuotta? Mitä?

"Ei, vasta ensi kuussa täytän", vastasi Niini vihaisesti.

"Vai niin, vai niin. Ja keväällä käyt sinä rippikoulun?"

"Niin."

"Ja sitte syksyllä vietämme me häät."

Nyt laski sulhanen kätensä tytön vyötäisille ja nojasi punaisen, leveän
naamansa häntä vastaan.

Mutta Niini tempasi itsensä irti ja huudahti: "mene pois, vanha
kummitus! Elä koske minuun! Minä en tahdo olla minkäänlaisessa
tekemisessä sinun kanssasi."

Järvenpää tuli niin hämilleen, että hän tuli aivan selväksi ja sanoi
vähän tuimasti: "kauvan olen tosin kärsinyt sinun juoniasi, mutta nyt
olet sinä suuri tyttö, ja nyt siitä täytyy tulla loppu."

"Mutta minä en huoli teistä ollenkaan", huusi Niini vihoissaan.

"Ole hiljaa, Niini, ja mene tiehesi", sanoi äiti, ja Niini ei antanut
sanoa itsellensä tätä kahta kertaa, hän juoksi ulos ja lukitsi itsensä
porstuakammariin, jossa hän sai oikein rauhassa itkeä.

"Ihmiset ovat panneet tyhmyyksiä hänen päähänsä", selitti äiti, "ne
ovat kertoneet tuosta metsäntutkimisesta."

"No, mitä se häntä liikuttaa?"

"Ei ollenkaan", kiiruhti äiti vastaamaan mielinkielisesti, "mutta mitä
semmoinen lapsinulikka ei voisi kuvitella."

"Niin, niin; no, kyllä hän vielä kesyy", lohdutti itseänsä sulhanen,
sytytti sikarinsa, joi vielä aika kulauksen olutta haarikasta ja läksi
pois.

Kohta sen perästä tuli Niini sisään. Hän pani kihlasormuksen pöydälle
ja sanoi: "nyt, äiti, sanon minä viimeisen kerran ett'en minä tahdo
mennä naimiseen Joonas Järvenpään kanssa. Minä pidän Sakarista, ja me
olemme päättäneet tulla mieheksi ja vaimoksi."

"Ohoh! päättäneet!" sanoi äiti ylenkatseellisesti, "et taida tietää,
että minä olen sinun holhoojasi."

"Se on sama, mutta Joonasta en ota."

"Kyllä minä otan sormuksen talteen hääpäivään asti", sanoi äiti.

"Niin ja pitää sen", sanoi tytär, "minun sormeeni ei se tule enää."

"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle
kauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa
lompakossaan."

"Minulla on kylliksi molemmille."

"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä",
varoitti äiti, "minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen."

"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen
minä sen sanonut."

       *       *       *       *       *

Nyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset
oli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin
innokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta.
Järvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja
niityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan
ja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä
sovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja
paloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä
ahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin
tuo vihattu sulhanen saapui.

Jonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta
pestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja
käännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja
levottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän
ystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.

"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran", sanoi Joonas, "tulin juuri
puhumaan pappilaan menosta..."

"Pappilaan menosta!" huudahti Niini hämillään, "eihän häiden pitänyt
olla ennenkuin syksyllä..."

"Niin, mutta äitisi ja minä olemme päättäneet toisella tapaa."

"Mutta minä olen antanut sormuksen äidille ja pyytänyt hänen sanomaan
teille ett'en minä huoli siitä", sanoi Niini päättäväisesti.

"Tahdotpa sinä tai et, se ei tule kysymykseen", sanoi Joonas Järvenpää,
"äiti tahtoo ja minä tahdon, ja se on pääasia." Sen perästä meni hän
nauraen juhlatupaan.

Kohta tuli emäntä. Hän oli ollut liinamaalla katsomassa ruohkaajattaria
ja oli nähnyt Järvenpään kohoovan pihaan.

"Äiti", sanoi Niini ja piti häntä hameesta, "hän aikoo mennä pappilaan
huommenna!"

"Niin, minä tiedän, mene sisään ja ota parempi hame päällesi."

"Ei, äiti, rakas äiti, älä salli hänen sitä tehdä! En tahdo mennä
naimiseen hänen kanssansa. Kaikki sanovat että hän on niin paha."

"Mene nyt sisään, lapseni, ja ole rauhassa. Hän ei ole niin paha kuin
luulet. Hän on hoitama sinua kuin silmäteräänsä."

"En huoli!"

"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä." Äiti
irroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.

Kuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran.
Eikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun
oli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.

"Vihillä sanon minä ei", ajatteli hän. "Mutta missä viipyy Sakari?
Minkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla."

Keskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät.
Tiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla
maantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne
pysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.

"Missä olet ollut! Nyt tulet myöhään... huomenna on minun hääni.

"Niin kuulin juuri tuolla kylässä", vastasi Sakari hammasta purren.
"Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin
sain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja."

"Ja nyt on liian myöhäistä", valitti Niini.

"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla
ennenkuin syksyllä."

"Niin oli aikomus, mutta äiti ja hän joudutti niitä."

"Ja etkö sinä ole heille sanonut...?"

"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat
kuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon
ja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin
kärkkii."

"Niin, nouse siis rattailleni ja tule pois."

"Niin tähkäämme. Odota, minä haen huivin."

Sakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa
hän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi
virsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin
ja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin
menivät he pois.

Häätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja
puuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja
hän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta
tuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin
ja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan
vaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli
ilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko
hän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin
mennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello
tuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan.
Minkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää?
Kävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä,
piikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui
karsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista,
jotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi
hiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän
ulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten
suuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei
yksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle.
Heti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin
vuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita
rusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he
tulevat turhaan -- mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän
todellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi
ja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet
ja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina
oli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin!
Hänen ainoa lapsensa! ja häpiä -- kauhea häpiä!

Päivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti
Tenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti
taaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän
kahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli
turhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan.
Monta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista
kertomusta -- morsian on poissa!

Vieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen
pois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa
häpiästä ja surusta.

Niin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän
voinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa,
luki sen hänelle. Se oli Niiniltä.

    "Rakas äiti", kirjoitti hän, "minä matkustin pois Sakarin kanssa
    kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi
    ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut
    saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa
    itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada
    Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada
    vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä,
    hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua
    kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.

                                               Niini Tenhiälä."

Äiti tempasi kirjeen Tiinan kädestä ja heitti sen tuleen koteloineen ja
kaikkineen. Sitte läksi hän Järvenpäähän. Kun isäntä kuuli kuinka asian
laita oli, sanoi hän julmistuneena: "niin, pitäkää tyttärenne, en voi
mennä naimiseen sellaisen karkulaistytön kanssa. Mutta kaksi tuhatta
markkaa pitää minun saada vahingonpalkkiota, sillä kaksi vuotta olen
minä ollut hänen narrinansa ja olen kuuluututtanut kolme kertaa."

"Mutta, Joonas, mistä Herran nimessä voin minä ottaa 2,000 markkaa",
muistutti emäntä itkien.

"Myökää metsänne! Olisitte voineet pitää huolta tyttärestänne. Laskea
hänet karkaamaan keskellä päivää!"

"Kuinka voin aavistaa..."

"Niin sentähden saatte nyt maksaa 2,000 markkaa."

"Mutta jos hän tulee takaisin?"

Joonas mietti. Kaksi tuhatta markkaa oli hyvä, mutta koko talo oli ehkä
20,000 arvoinen metsineen.

"No hyvä", sanoi hän mahtavalla äänellä, "jos hän tulee takaisin ja
suostuu nöyrästi sekä lupaa tulla hyväksi vaimoksi, niin voin antaa
hänelle anteeksi ja ottaa hänet armoihin. Kirjoita niin hänelle. Missä
hän on?"

"Niin siitä ei hän kirjoittanut."

"No mistä postikonttoorista kirje tuli? Olihan se kirjeen päällä."

"Sitä en katsonut", vastasi äiti levottomasti.

"Mutta on kai teillä kirje ja kotelo tallessa?"

"Ei, -- minä -- minä vihastuin niin, että heitin sen tuleen."

"Niin, se on vaimoväen tapa!" sanoi Järvenpää ivanaurulla. "Laita sitte
2,000 markkaa."

Äiti läksi pois vihoissaan. Kaksi kuhatta markkaa! Ei, ei, hyvällä!

Huhu Niinin katoamisesta ja sitte myöskin kenen kanssa hän oli
matkustanut, levisi laajalle. Ja ihmiset puhuivat siitä paljon, sillä
se oli kumminkin hyvin harvinainen tapaus. Muutamien mielestä oli
se oikein Järvenpäälle, joka tahtoi kiintyä niin nuoreen tyttöön
saadaksensa ainoastaan hänen rahansa. Toiset taas ajattelivat että
hänellä oli täysi oikeus, kun hän oli säädyllisesti kosinut, saanut
myöntävän vastauksen ja kuuluututtanut.

Mutta Järvenpää meni lainoppineen tykö joka asui paikkakunnalla ja
esitteli hänelle asiansa sekä pyysi häntä asianajajakseen.

"Niskoitteleva oli hän alusta alkaen", pitkitti Joonas, "mutta äiti
syytti hänen lapsellisuuttaan. Kaunis lapsellisuus! Minä luulen
paholainen oli hänessä jo alusta alkaen."

"Jahaa, tyttö oli itse kauppaa vastaan?" kysyi lainoppinut.

"Niin, niin, mutta äiti oli sen puolesta."

"Se ei ole riittävä", muistutti herrasmies hymyillen, "tavallisesti
katsotaan asiaa että morsiamenkin suostumusta tarvitaan."

"Herrakulta, mitä semmoinen tytöntynkä ymmärtää? Hän ei ymmärrä enemmän
kuin vasikka, joka joisi itsensä kuoliaaksi, jollei aikanansa oteta
kiulua sen edestä. Minun luonanihan hänellä olisi ollut hyvät päivät."

"Joko hän silloin piti Sakarista?"

"Sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli jokseenkin tyhmä jos hän sitä teki.
Tuommoinen ympärikuljeksiva voipölhö, joka juttelemalla hankkii, myö ja
pettää, ja on köyhä kuin kirkonrotta."

"Mahtoiko hän kosia häntä jo silloin?"

"Kyllä siellä oli kosijoita kuin harmaita kissoja, mutta kun minä
tulin, niin hajosivat ne kuin akanat tuuleen. Jos Sakari oli myöskin,
sitä en viitsinyt tarkastaa."

"No, oliko tyttö vanhemmaksi tultuaan, suoraan sanonut, ett'ei hän
huoli teistä?"

"Kyllä, kyllä, kyllä. Hän oli niin hävitöin, että viskasi minun
sornukseni (puhdasta kultaa, maksoi 25 markkaa Hämeenlinnassa)
äidilleen ja sanoi itsensä erilleen kaikista. Ja kun minä tahdoin
kuuluutuksiin, huusi hän eteisessä minulle, 'minä en tahdo', ja lupasi
sanoa ei papille."

"Mutta silloin minun mielestäni teitte väärin kun pakoititte häntä",
muistutti lainoppinut yksitotisesti.

"Muutamat hiehot ei myöskään tahdo antaa lypsää itsiänsä", vastasi
Järvenpää rauhallisesti, "mutta huonosti heille kävisi, jos niiden
tahdolle annettaisiin valtaa. Herra ei voi uskoa minkälaiseksi Tenhiälä
tulisi, jos taitava mies tulisi sitä hoitamaan. Ja metsä! Herra Jumala,
hirsiä voitaisiin myödä huoletta 15,000 markan edestä."

"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja
myödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida
äidin."

"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen
ja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta
tavoilta kuin vanhan."

"Tiedättekö mitä, Järvenpää", sanoi nyt lainoppinut, "minun täytyy
sanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä
rupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en
teidän."

"Hyvästi sitte herra", sanoi Järvenpää ylpeästi, "ettehän te liene
ainoa lainoppinut maailmassa."

Tenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään
olisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut
saada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä
Pietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin
vivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt
manuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että
hänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje
Niiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut
äidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta
omaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte
suostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin.
Sakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä
ja rauhassa äidin kanssa.

Tähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja
rukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut
heidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.

Ensimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa.
Niini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja
kärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran
pyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran
sanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin
ei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti
kesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat
pois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut.
Tyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin
viimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.

Vihdoin teki kantaja itse lopun riidasta.

Hän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi
ahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin
kaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki
olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.

Yht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: "Kuuleppas, Järvenpää,
sanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa."

"Joka sitä sanoo, valehtelee..."

"Niin, mutta niin puhutaan yleisesti. Ehkä käy huonosti asiasi kanssa?"

"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka
sitä uskaltaa sanoa."

"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta
tuhannesta markasta."

"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa
ämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä."

"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei
ole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan."

"Mutta harmi ja häpeä."

"No sitä ei voida rahoilla maksaa."

Järvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän
perinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan
oli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys
ylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.

"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin", ajatteli Joonas ja
painoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. "Samaa en
tosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo
enemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä
kunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi
varmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei
tarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä."

Ja nyt rupesi Joonas laskemaan kuinka suuri osa äidille tulisi talosta
ja mitä etuja hän voisi voittaa. Paraimmalla mielellä tuli hän kotia,
ja seuraavissa käräjissä astui tuo muhkea tilanomistaja esiin ja
selitti, että hän lopettaa koto jutun.

"Tarkemmin ajateltuani", sanoi hän mahtavasti, "olen huomannut tämän
asian olevan mitätöntä laatua. Karkulaistyttö ei ole parempi kuin
karkulaiskoira, eikä kaksi tuhatta eikä kaksikymmentäkään tuhatta
markkaa voi minua enää saattaa menemään naimisiin hänen kanssansa --
hän ei ole edes kahden penninkään arvoinen. Sakari ottakoon hänet, minä
en kadehti. Ja sillä tehty."

Nyt kului vielä joku aika ennenkuin kaikki tuli entiselleen.
Kihlakunnanoikeus ja konsistorio kirjoitteli muutamia kirjeitä, ja
vihdoin oli kaikki selvänä. Nuoret menivät naimisiin ja muuttivat,
äidin toivomuksen mukaan Tenhiälään, jossa emäntä oli hallitsijana
niinkuin ennenkin ja pian oppi hän arvoittamaan vävyänsä.

Jonkun ajan perästä näytti kuin Järvenpään isäntä olisi unhoittanut
kaiken vihan. Hän rupesi käymään usein Tenhiälässä ja oli hyvin
kohtelias ja puhelias erittäinkin vanhaa emäntää kohtaan.

Kauniina päivänä tuli hän kosiin. Mutta täällä sai hän kieltävän
vastauksen. Äiti oli ymmärtänyt miehen ahneuden ja huonon luonteen
ja tahtoi mieluummin jäädä vanhaan kotiinsa, jossa lapset kohtelivat
häntä kunnioituksella ja rakkaudella, ja jossa jo pieni tyttärentytär
tarvitsi hänen hoitoansa.

Niin sai rikas Järvenpää matkustaa kotiinsa pitkällä nenällä.
Kiusallaan nai hän vanhan, toissilmän piijan, joka piti hänen niin
kovassa kurissa, että pani viinat ja voit lukon taakse ja piiloitti
avaimet alushameensa taskuun. Niin sai ukko vanhoilla päivillään nähdä
mihin ahneus vie.

Mutta Sakari ja Niini elivät onnellisina ja tyytyväisinä kauniissa
Tenhiälässään ja vanha emäntä ajatteli, että kun loppu oli hyvä, niin
oli kaikki hyvin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kukkasia - Kiehkurainen kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.