Title: Kadonnut mies
Author: Fletcher, J. S. (Joseph Smith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut mies" ***


KADONNUT MIES

Kirj.

J. S. Fletcher


Suomentanut

Alpo Kupiainen


Alkuperäinen nimi: Missing Man



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS:

 1. Viimeinen juna itäänpäin
 2. Kenen muotokuva tämä on?
 3. Mahdollinen omaisuus
 4. Timanttinen kaulaketju
 5. Poliisilaitoksen luettelo
 6. Mustenäytteitä
 7. Musta samettinauha
 8. Fligwood's Rents
 9. Lääkepullo
10. Salaperäinen vieras
11. Lady Riversreade
12. Toisella nimellä madame Listorelle
13. Kuka hän oli?
14. Kiristystäkö?
15. Paljastuksia
16. Vielä lisää
17. Revityt nimiliput
18. Sähkösanoma
19. Lontoon-tie
20. Yhteenvieviä jälkiä
21. Kirjallinen määräys
22. Kunnianarvoisa asianajaja
23. Little Smith-kadun emäntä
24. Piharakennus
25. Kuollut!
26. Waterloo-asemalla
27. Vakuutus



ENSIMMÄINEN LUKU

Viimeinen juna itäänpäin


Hetherwick oli sinä iltana syönyt päivällistä eräiden Cadogan-tarhan
alueella asuvien ystäviensä seurassa ja viipynyt niin kauan
keskustelemassa isäntänsä kanssa, että oli tullut jo puoliyö,
ennenkuin hän poistui tämän luota ja lähti poikamies-asuntoonsa
Templen lakiopisto-kortteliin. Oikeastaan hän ennättikin
Sloane-aukion varrella olevalle rautatieasemalle vain sekunnin
murto-osaa aikaisemmin, kun jo viimeinen itäänpäin menevä juna
vihelsi lähtömerkin. Junassa oli matkustajia tuskin lainkaan; se
vaunu, johon hän astui -- ensimmäisen luokan tupakkaosasto -- oli
muutoin tyhjä; siihen ei tullut ketään silloinkaan, kun juna saapui
Victoria-asemalle. Mutta St. Jamesin puiston pysäkillä ilmestyi
vaunuun kaksi miestä, jotka istuutuivat Hetherwickiä vastapäätä.

Hetherwick oli nuori lakimies, joka aikoi antautua rikosasiain
alalle, ja huomioiden tekemisen kyky oli hänen vahvoja puoliaan:
tarkkaileminen ja havaintojen nojalla aprikoiminen kävivät häneltä
aivan itsestään. Senvuoksi ja kenties myöskin siitä syystä, ettei
hänellä juuri sillä hetkellä ollut mitään muuta ajattelemista, hän
istuessaan piti silmällä tulokkaita. Hänestä oli tällainen puuhailu
mielenkiintoista, huvittavaa ja koko lailla edullistakin, ja hyvin
mielellään hän aina koetti ratkaista, mikä ja minkälainen joku
henkilö oli.

Näistä hänen tarkkailtavikseen joutuneista miehistä vanhempi oli
kookas ja tukeva mies, jolla oli tervevärinen iho ja joka näöstä
päättäen oli kuusikymmen- tai kuusikymmentäviisivuotias. Hänen
lyhyeksi leikattu hopeanharmaa tukkansa, huolellisesti hoidetut,
harmaat viiksensä ja yleensä valpas ja eloisa ulkomuotonsa saivat
Hetherwickin päättelemään, että hän oli tai oli ollut jollakin
tavoin yhteydessä armeijan kanssa; tätä vaikutusta tehostivat vielä
miehen hyvä ryhti, suorat hartiat ja koko olemus, joka osoitti,
että hän oli kauan ja läheisesti ollut harjoitus- ja paraatikentän
tuttavana. Kenties, tuumi Hetherwick; hän oli toimestaan eronnut
aliupseeri, rykmentin vääpeli tai joku sentapainen. Tätä arvelua
vahvisti muuten se seikka, että miehellä oli komea kävelykeppi, jonka
pää oli kruununmuotoinen, joko kullasta tai kullatusta hopeasta.
Myöskin hänen vaatteuksessaan oli jotakin sotilaallista; hän oli
täsmällisesti puettu uudesta ja kirkkaasta, oikealta puolelta hiukan
hankautuneesta silkkihatusta aina välkkyviksi kiillotettuihin kenkiin
saakka. Hän oli hyvin säilynyt, herttaisen näköinen, rattoisa mies,
nähtävästi hyvin tyytyväinen itseensä, perin elämänhaluinen ja eläisi
kaikesta päättäen hyvin vanhaksi.

Toinen mies oli kokonaan toisenlaatuinen. Erotus alkoi vaatteista:
jolleivät ne olleetkaan suorastaan viheliäiset, niin ainakin ne
olivat nukkavierut, paljon käytetyt, kehnosti hoidetut ja huonosti
puetut; mies oli ilmeisesti huolimaton, halveksi vaateharjaa
eikä välittänyt siitä silmäänpistävästä seikasta, että hänen
liinavaatteensa olivat kuluneet ja likaiset. Hän oli laiha,
hintelä mies eikä varmastikaan painanut puoltakaan siitä kuin
hänen kunnioitusta herättävä, hyvin ravittu seuralaisensa; hänen
kellankalpeilla kasvoillaan oli riutunut ilme ja kokonaisuudessaan
hän teki köyhissä oloissa elävän ihmisen vaikutuksen. Hetherwickin
arvelun mukaan hän kuitenkin oli tavallista lahjakkaampi mies; hänen
silmänsä olivat suuret ja älykkäät, nenä kaunismuotoinen, leuka
voimakas ja päättäväinen. Paljaat kädet olivat sirot ja suhteelliset,
sormet pitkät, hoikat ja suipot. Hetherwick pani miehen sormista
merkille kaksi seikkaa: ensiksi ne olivat alituisesti rauhattomassa
liikkeessä, ja toiseksi ne olivat kovin tahraiset, ikäänkuin mies
olisi äskettäin sekoittanut värejä tai käsitellyt kemiallisia
aineita. Ja siiten hän äkkiä huomasi isomman miehen käsissä ja
sormissa samanlaisia tahroja -- sinisiä, punaisia ja keltaisia
läikkiä.

Astuessaan vaunuun miehet keskustelivat keskenään ja jatkoivat
puheluaan istuuduttuaan paikoilleen. Hetherwick ei voinut olla
kuulematta heidän sanojaan.

"Se on omituisin tapaus koko virka-aikanani", virkkoi kookas mies.
"Tunsin hänet heti, kun silmäni osuivat valokuvaan. Kuinkas monta
vuotta siitä onkaan? Kymmenen luullakseni -- niin, kymmenen. Niinpä
niin! Tunsin hänet varmasti. Kun saavumme hotelliini, näytän teille
kuvan -- leikkasin sen irti ja pistin sen talteen -- ja te tunnette
hänet siitä yhtä heti kuin minäkin -- panen siitä veikkaan vaikka
mitä! Siitä on mahdoton erehtyä!"

Puhuja käytti leveätä pohjoisten seutujen murretta, joka Hetherwickin
mielestä oli täysin sopusoinnussa miehen tukevan ulkomuodon kanssa.
Mutta toisen miehen puhetavasta kävi ilmi, että hän oli syntyperäinen
lontoolainen.

"Kyllä minäkin uskon tuntevani hänet", vastasi hän taipuisasti.
"Muistan sen naisen hyvin selvästi, vaikkakin olen nähnyt hänet vain
kerran tai kahdesti."

"Hän on todella hienon näköinen nainen -- ja kaunotar! -- sellainen
ei hevillä unohdu", selitti toinen. "Eivätkä vuodet nykyisin näytä
kovin paljon muuttavan naisen ikää. Joka tapauksessa tunsin hänet!
-- 'Tepä se olettekin, rouvaseni', ajattelin heti, kun aukaisin
sanomalehden. Mutta pidin kuin pidinkin asian omina tietoinani!
Ei sanaakaan poikani tyttärelle, vaikka hän istui vastassani, kun
tein havaintoni. Ei -- ei yhdellekään ihmiselle! -- ennen kuin tänä
iltana. Sellaisista asioista ei lörpötellä -- ei totisesti!"

"Juuri niin", myönsi pienempi mies. "Teidän mieleenne kai tietystikin
johtui, että minä todennäköisesti muistan hänet ja silloiset
tapahtumat. Kummallista! Perin kummallista! Ja nyt otaksuttavasti --
mitä aiotte tehdä?"

"Siinäpä se!" vastasi toinen. "Onhan siitä kylläkin kulunut kymmenen
vuotta. Mutta kuten tiedätte, ei merkitsisi mitään, vaikka olisi
vierähtänyt kaksikymmentä vuotta. Sittenkin --"

Tässä kohdassa hän hiljensi äänensä hyvin matalaksi kuiskaukseksi
ja kumartui toverinsa puoleen, joten Hetherwick ei kuullut jatkoa.
Mutta hänestä näytti, että vaikka pienempi mies oli kuuntelevinaan
hyvin tarkkaavasti, hänen ajatuksensa olivat kuitenkin kokonaan
toisaalla. Hänen pitkät, tahraiset sormensa alkoivat liikkua entistä
rauhattomammin, ja ennen kuin juna ehti Westminsterin kohdalle,
vilkaisi hän kahdesti kelloonsa. Vielä kerran senjälkeenkin
Hetherwick huomasi hermostuneen käden vavahdellen siirtyvän
liivintaskuun päin. Hän sai sellaisen vaikutelman, että mies tarkkasi
kookasta, puheliasta toveriaan omituisen salamyhkäisesti, ikäänkuin
odottaen, että sattuisi jotakin epävarmaa, mutta todennäköistä,
ja kummastellen sen viipymistä. Hän oli salaa vaanivan näköinen,
ja vaikka hän silloin tällöin nyökkäsikin päätään ikäänkuin
myöntymykseksi toisen kuiskauksiin, oli Hetherwick kuitenkin varma,
että hän joko oli omissa aatoksissaan taikka ei välittänyt toverinsa
puheista. Jos silmistä ja sormista sai päättää, oli miehen mieli
muualla.

Juna porhalsi Westminsterin asemalle, viipyi puoliminuuttisensa ja
lähti jälleen liikkeelle. Kookas mies jatkoi kuiskailuaan, ollen
yhäti kumartuneena puhekumppaninsa puoleen, ja nauraa hihitti silloin
tällöin, ikäänkuin olisi kertonut jotakin mehevää juttua tai laskenut
sukkeluuden. Mutta äkkiä ja ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä
hänen helposti luistavalta näyttävä puheensa katkesi jyrkästi.
Hän tuijotti hurjasti ympärilleen. Hetherwick näki hänen silmänsä
välähdyksen, kun hänen katseensa lipui vaunuosaston ympäri, eikä
ikänään unohtanut sen kauhistuneen ihmettelevää ilmettä. Näytti siltä
kuin miehen silmien eteen olisi salamannopeasti ilmestynyt joku
hirmuolio. Hän aukaisi vasemman kätensä ja painoi sillä rintaansa ja
kurkkuaan; toisesta kirposi kultanuppinen kävelykeppi, ja se ojentui
eteenpäin ikäänkuin torjumaan iskua. Sitten se putosi lyijynraskaana
kupeelle; myöskin toinen käsi herpaantui ja retkahti tarmottomana
alas, ja ennen kuin Hetherwick ennätti liikahtaakaan, vaipui kookas
ja tukeva vartalo takaisin nurkkaansa, ja silmät sulkeutuivat.

Hetherwick ponnahti pystyyn ja huusi toiselle miehelle:

"Ystävänne! Katsokaa!"

Mutta toinen mies katsoi jo. Myöskin hän oli hypähtänyt seisomaan
ja kumartui nyt tunnustelemaan kookkaan miehen rannetta. Hän jupisi
jotakin, mistä Hetherwick ei saanut selvää.

"Mitä sanoitte?" tiedusti Hetherwick kärsimättömänä. "Hyvä Jumala --
meidän on tehtävä jotakin! Mies on -- mikä hänen on? Halvausko?"

"Halvaus!" vastasi toinen. "Niin -- varmastikin -- halvaus. Hänellä
oli kohtaus -- vähäistä pahoinvointia -- vähää ennen kuin tulimme
junaan. Ah! Junahan pysähtyy. Charing Cross? Tunnen erään lääkärin,
joka asuu täällä lähellä."

Junan vauhti väheni. Hetherwick kiskaisi auki viereiseen osastoon
vievän oven -- hän oli nähnyt siellä junailijan ja viittasi tälle.

"Joutukaa!" hän kutsui. "Tänne! Täällä on muuan mies sairas --
luultavasti kuolemaisillaan! Tulkaa tänne!"

Junailija tuli -- verkkaisesti. Mutta nähtyään nurkkaan lyyhistyneen
miehen hän riensi ulko-ovelle ja antoi merkin ulkona seisoville
asemahenkilöille. Vaunuun saapui juoksujalkaa virkapukuinen
toimitsija.

"Mikä on hätänä?" hän kysyi. "Kohtauksen saanut matkustaja? Onko
hänellä ketään seurassaan?"

Hetherwick vilkaisi ympärilleen, etsien tahrasormista miestä. Mutta
tämä oli jo poistunut vaunusta ja kiiruhti parhaillaan asemasillalla
ulko-ovelle vieville portaille. Hän huusi olkansa ylitse taakseen
joitakuita sanoja, viitaten samalla ylöspäin.

"Tohtori! Lähellä!" hän selitti. "Tulen takaisin viiden minuutin
kuluttua! Kantakaa hänet ulos!"

Mutta saapuvilla sattui olemaan lääkäri. Ennen kuin tahrasorminen
oli kunnolleen ehtinyt näkyvistä, oli viereisistä vaunuosastoista
saapunut väkeä, ja eräs mies tunkeutui etualalle.

"Olen lääkäri", hän sanoi lyhyesti. "Antakaa tilaa, tehkää hyvin!"

Toiset katselivat äänettöminä tulokkaan kiireisesti tutkiessa
liikkumatonta potilasta. Äkkiä hän pyörähti ympäri.

"Tämä mies on kuollut!" hän virkkoi, puhuen nopeasti ja varmasti.
"Onko hänen seurassaan ketään?"

Rautatievirkailijat katsahtivat Hetherwickiin. Mutta tämä pudisti
päätään.

"Minä en tunne häntä", hän vastasi. "Hänen seurassaan oli eräs toinen
mies. He tulivat yhdessä vaunuun St. Jamesin puiston pysäkillä.
Te näitte toisenkin", hän jatkoi, kääntyen junailijaan päin. "Hän
hyppäsi junasta silloin, kun te tulitte tänne, ja juoksi portaita
myöten ylös, sanoen menevänsä noutamaan jotakuta läheisyydessä asuvaa
lääkäriä."

"Kyllä minä näin hänet ja myöskin kuulin hänen sanansa", myönsi
junailija, vilkaisten portaihin ja uloskäytävään päin. "Mutta hän ei
ole palannut", hän lisäsi.

"Olisi parasta kantaa vainaja ulos", sanoi tohtori. "Viekää hänet
jonnekin asemasillalle!"

Tällä välin oli vaunuun saapunut asemapoliisi. Hän ja rautatieläiset
kantoivat kuolleen asemasillan poikki odotushuoneeseen. Arvellen,
että häntä kenties tarvittaisiin, Hetherwick seurasi jälessä tohtorin
seurassa. Hetherwickistä tuntui katkeran ivalliselta se, että juna
huolettoman ja välinpitämättömän tasaisesti lähti liikkeelle, heti
kun he olivat päässeet ulos.

"Hyvä Jumala!" hän mutisi enemmän itsekseen kuin vieressään
astelevalle miehelle. "Tuo mies-parka oli elossa ja, mikäli minä
saatoin erottaa, mitä parhaissa voimissa ja hyvällä tuulella vain
muutamia minuutteja sitten!"

"Epäilemättä!" huomautti tohtori kuivasti. "Mutta nyt hän on kuollut.
Miten se kävi?"

Hetherwick kertoi hänelle kaikki lyhyesti.

"Ja toinen mies on -- tipotiessään!" virkkoi tohtori. "Hm! Mutta
kenenkään mieleen ei otaksuttavasti juolahtanut pidättää häntä. Entä
jos hän ei tulekaan takaisin -- mitäs sitten?"

"Ette kai epäile, että tässä on tehty rikos?" huudahti Hetherwick.

"Asianhaarat ovat omituiset", selitti hänen toverinsa. "Tekisi
mieleni sanoa, että mies vain kuoli! Hän kuoli niin äkkiä kuin
ihminen voi kuolla, ikäänkuin hänet olisi ammuttu tai sananmukaisesti
räjäytetty sirpaleiksi. Se ilmenee kaikesta siitä, mitä te olette
kertonut minulle, ymmärrättehän? Ja kysymyksessä saattaa olla --
myrkytys. Palaako se toinen mies? Jollei --"

Silloin Hetherwick alkoi aprikoida, palaisikohan toinen mies.
Hän ei ollut tullut takaisin kymmenen, ei viidentoista eikä
kolmenkymmenen minuutin kuluttua. Mutta toisia oli saapunut,
rientäen harmaaseinäiseen odotussaliin ja keräytyen sen pöydän
ympärille, jolle vainaja oli nostettu. He olivat enimmäkseen
viranomaisia ja poliiseja, ja pian tuli myöskin eräs poliisilääkäri
mukanaan poliisikomisarjus, muuan Matherfield-niminen mies, joka
tunsi Hetherwickin. Molempien lääkärien tarkastaessa vainajaa
toistamiseen veti Matherfield Hetherwickin syrjään. Viimemainittu
esitti selostuksensa uudelleen, tällä kertaa mahdollisimman
yksityiskohtaisesti. Matherfield kuunteli, pudistellen päätänsä.

"Se toinen mies ei palaa!" hän sanoi. "Hän on nyt ollut poissa puoli
tuntia. Luuletteko hänen tietäneen, että vainaja oli kuollut, ennen
kuin hän laittautui tiehensä?"

"Sitä en osaa väittää", vastasi Hetherwick. "Kaikki kävi niin
äkkiä, että se oli ohitse, ennen kuin käsitin, mitä oli tapahtunut.
Mutta varmasti näin toisen miehen nopeasti, mutta tarkoin tutkivan
kuollutta. Sitten hän suorastaan syöksähti ovelle -- hän oli ulkona
ja juoksemassa portaita ylöspäin, ennen kuin juna ehti lopullisesti
seisahtua."

"Voitteko kuvata häntä, herra Hetherwick?" tiedusti komisarjus.

"Kuvatako häntä? Kyllä. Ja tunnen hänet myöskin", vakuutti
Hetherwick. "Hänellä oli mieleenpainuvat piirteet. Tuntisin hänet
jälleen missä hyvänsä."

"Hyvä on, meidän on koetettava saada hänet käsiimme", virkkoi
Matherfield. "Mutta nyt meidän on toimitettava vainaja
ruumishuoneeseen ja pidettävä huolta siitä, että hänet tutkitaan
tarkoin, joten saamme tietää, mitä hänelle on tapahtunut. Teidän
olisi parasta tulla mukaan, herra Hetherwick -- oikeastaan
tarvitsenkin teitä.".

Hetherwick lähti -- synkän kulkueen jälessä, astellen molempien
lääkärien seurassa. Hänen oli taaskin kerrottava näkemänsä
poliisilääkärille. Tämä kuten kaikki muutkin pudisti epäilevästi
päätään kuullessaan kellertäväkasvoisen miehen katoamisesta.

"Se oli pelkkä veruke", hän virkkoi. "Läheisyydessä ei asu
ainoatakaan lääkäriä. Ettekö saanut minkäänlaista vihiä -- nimittäin
heidän keskustelustaan -- kuka vainaja on? Mainittiinko yhtään nimeä?"

"En kuullut mainittavan ainoatakaan nimeä", vastasi Hetherwick.
"He eivät käyttäneet nimiä puhutellessaan toisiaan. Minulla ei ole
aavistustakaan siitä, kuka mies on."

Sen olisi hänkin halunnut tietää, jossakin oli vainajalla tietystikin
ystäviä. Hän oli puhunut hotellistaan -- ehkä siellä joku odotti
hänen tuloaan, joku sellainen, jolle tieto hänen kuolemastaan
aiheuttaisi ankaran säikähdyksen ja ehkä raskasta huolta. Ja
melkeinpä pelokkaan huolestuneena hän odotti poliisien tutkiessa
kuolleen miehen taskuja.

Pian kertyi viereiselle pöydälle monenlaisia esineitä. Miehellä oli
lompakko, jossa oli runsaasti rahaa, ja lisäksi oli rahaa irrallaan
hänen taskuissaan. Vielä nostettiin esille komea kultakello paksuine
perineen ja muistokoteloineen, kirjeitä ja papereita täyteen ahdettu
taskukirja. Lisäksi tuli näkyviin kaikkea muuta tavaraa, jota hyvissä
varoissa olevalla miehellä on mukanaan -- sikarikotelo, hopeinen
tulitikkulaatikko, hopeinen kynäkotelo, kynäveitsi ja niin edelleen.
Oli selvää, että vainaja oli ollut hyvässä asemassa. Mutta komisarjus
työnsi syrjään arvoesineet, kiinnittäen huomionsa ennen muuta
taskukirjaan, josta hän kiireisesti otti esille kirjeet. Sekuntia
myöhemmin hän kääntyi Hetherwickin ja lääkärien puoleen, nyökäyttäen
päätään pöydällä viruvaan liikkumattomaan ruumiiseen päin.

"Tässä on hänen nimensä ja osoitteensa", hän ilmoitti, osoittaen
kädessään olevia kirjekuoria. "Robert Hannaford, Malterin yksityinen
hotelli, Surrey-katu, Strand. Kuten näette, tässä on useita sinne
osoitettuja kirjeitä ja kaikki äskettäin päivättyjä. Meidän on
käytävä siellä -- siellä on ehkä hänen vaimonsa tai muita omaisia.
Mikähän mies hän lienee? Luultavammin maaseutulainen. Mutta --"

Hän laski kirjeet pöydälle ja otti käteensä kellon -- upean,
kultakuorisen ajanmittarin -- ja aukaisi takakuoren. Sen sisäpintaan
oli hienosti kaiverrettu kirjoitus. Komisarjukselta pääsi huudahdus.

"Ahaa!" virkkoi hän. "Sitä hieman aavistinkin hänen ulkonäkönsä
perusteella. Meikäläisiä miehiä! Katsokaas -- _'Poliisimestari
Robert Hannafordille hänen erotessaan lahjoittanut Sellithwaiten
virkamieskunta'_. Sellithwaite -- missä se onkaan?"

"Yorkshiressä", vastasi eräs lähellä seisovista miehistä.
"Lounais-Ridingin piirissä."

Matherfield sulki kellon ja pani sen syrjään.

"No niin", hän sanoi, "ilmeisesti hän on Sellithwaiten entinen
poliisimestari Hannaford Yorkshiresta ja asuu nyt Malterin
hotellissa. Minun on poikettava siellä. Koska te, herra Hetherwick,
viimeisenä näitte hänet elossa, toivon teidän lähtevän mukaani sinne
-- sehän on matkan varrella Templeen mennessänne."

Uteliaisuutta lähentelevä, ei vaivaava, vaan pakottava tunne sai
Hetherwickin suostumaan tähän pyyntöön. Pian hän ja Matherfield
astelivat yhdessä pitkin Thamesin rautatietä, keskustellen äskeisestä
tapahtumasta ja aprikoiden Hannafordin äkillisen kuoleman syytä.

"Syyn saanemme tarkalleen tietää puolenpäivän aikaan", huomautti
Matherfield. "Tietystikin toimitetaan ruumiinavaus. Mutta se toinen
mies? Ehkäpä saamme täältä jotakin vihiä hänestä. Kenenkähän täällä
kohtaamme? Toivoakseni emme hänen vaimoansa..."



TOINEN LUKU

Kenen muotokuva tämä on?


Malterin pienen yksityisen hotellin oven avasi isäntä itse, tyyni,
hillitty mies, joka näytti entiseltä hovimestarilta. Hän oli
hidaspuheinen mies eikä ollut ennättänyt vastata Matherfieldin
varovaiseen, herra Robert Hannafordia koskevaan tiedusteluun, kun jo
eräs pienen eteishallin ovista avautui ja aukkoon ilmestyi tyttö,
joka kuultuaan komisarjuksen kysymyksen astui heti esille ikäänkuin
vastatakseen.

Hetherwick tunsi tytön. Hän oli nähnyt tämän edellisenä iltapäivänä
erään pintapuolisen tuttavansa, lakimiestoverinsa Kenthwaiten
seurassa Suihkukaivo-pihalla. Kenthwaite oli ilmeisesti isäntänä,
näytellen tytölle lakiopiston paikkoja. Hetherwick olikin
ohimennessään kuullut Kenthwaiten kertovan seurakumppanilleen jotakin
vanhojen rakennusten ja niitä ympäröivien pihojen historiasta. Sitten
oli Hetherwickin huomio kiintynyt tyttöön. Tämä oli komea nainen,
pitkä, solakka ja viehättävä; kasvojen ja vartalon eittämättömän
kauneuden lisäksi hänellä näytti olevan keskinkertaista suurempi
määrä luonteenlujuutta ja älykkyyttä; ja hän kuunteli oppaansa
esityksiä silminnähtävästi huvitettuna ja ymmärtävänä. Hetherwick
oli otaksunut, että hän ehkä oli joku Kenthwaiten serkku, joka
asui maaseudulla ja oli mahdollisesti ensimmäistä kertaa käymässä
Lontoossa, joka tapauksessa Hetherwick oli sivuuttaessaan tytön
silmäillyt tätä siksi tarkoin, että nyt tunsi hänet heti. Hän huomasi
myöskin tytön tuntevan hänet. Mutta toinen asia oli tärkeämpi -- ja
tyttö kävi siihen suoraan käsiksi.

"Kysyvätkö nämä herrat isoisääni?" hän tiedusti, astuen yhä
likemmäksi ja kääntäen katseensa hotellin omistajasta vieraisiin.
"Hän ei ole saapunut kotiin --"

Hetherwick oli iloinen kuullessaan, että vainaja oli tytön isoisä.
Olihan sekin tosin läheinen sukulaisuussuhde, mutta ei niin läheinen
kuin olisi saattanut olla. Ja hän havaitsi, että komisarjuskin tunsi
huojennusta.

"Olemme kysymässä herra Robert Hannafordia", vastasi Matherfield.
"Onko hän teidän isoisänne -- entinen Sellithwaiten poliisimestari
Hannaford? Juuri niin -- olen kovin pahoillani siitä, että minun on
tuotava teille hänestä ikäviä sanomia."

Hän keskeytti puheensa ja silmäili tyttöä tarkkaan, ikäänkuin olisi
tahtonut varmistua siitä, että tämä jaksaisi kuulla uutisen tyynesti.
Ilmeisesti rauhoituttuaan siinä suhteessa hän jatkoi päättävästi:

"Ymmärrättekö. Se on -- niin, pahin sanoma. Asianlaita on siten --"

"Onko isoisäni kuollut?" keskeytti tyttö. "Jos niin on, niin olkaa
hyvä ja puhukaa suoraan -- minä en pyörry, eikä minulle tapahdu
muutakaan sentapaista. Mutta -- tahdon tietää!"

"Valitettavasti minun on ilmoitettava, että hän on kuollut", vastasi
Matherfield. "Hän kuoli äkkiä junassa Charing Crossin asemalla.
Epäilemättä halvaus. Oliko hän terve, kun näitte hänet viimeksi?"

Tyttö kääntyi hotellin omistajan puoleen, joka kuunteli keskustelua
ilmeisesti kummastuneena.

"En ole eläissäni nähnyt terveemmän näköistä miestä kuin hän oli
poistuessaan tuosta ovesta kello puoliseitsemän!" huudahti Malter.
"Hän oli perin reipas ja pirteä!"

"Isoisäni voi oikein hyvin", selitti tyttö tyynesti. "En muista
hänen koskaan voineen pahoin -- hän oli hyvin vahva ja elinvoimainen
ihminen. Suvaitsetteko kertoa minulle, miten kaikki kävi?"

Matherfield kertoi, kääntyen silloin tällöin Hetherwickiin saadakseen
vahvistusta sanoilleen. Lopuksi hän teki kysymyksen:

"Kukahan lienee se mies, jonka herra Hetherwick näki isoisänne
seurassa? Muistatteko ketään, johon se kuvaus sopii?"

"En! En ketään", vastasi tyttö. "Mutta isoisäni tunsikin Lontoossa
sellaisia ihmisiä, joita minä en tunne. Hän on ollut liikkeellä aika
paljon koko ajan, siitä pitäen kun tulimme tänne kolme päivää sitten
-- hän etsi asuntoa."

"No niin, meidän on löydettävä se mies", huomautti Matherfield.
"Luonnollisestikin, jos olisitte kuvauksesta tuntenut jonkun henkilön
--"

"En", vakuutti tyttö taaskin. "En tunne ketään sellaista miestä.
Mutta haluatteko, että lähden kanssanne -- hänen luokseen?"

"Se ei ole tarpeellista -- teidän sijassanne en lähtisi tänään",
vastasi Matherfield. "Käväisen täällä jälleen huomenna. Siihen asti
jättäkää kaikki meidän ja lääkärien huoleksi. Teillä on kaiketi
ystäviä Lontoossa?"

"Kyllä, kyllä meillä on ystäviä -- jopa sukulaisiakin", sanoi tyttö.
"Minun on heti ilmoitettava heille tapahtumasta."

Matherfield nyökkäsi ja kääntyi ovelle. Mutta Hetherwick vitkasteli.
Hän ja tyttö katsoivat toisiansa. Äkkiä Hetherwick puhkesi puhumaan:

"Näin teidät tänään iltapäivällä Suihkukaivo-pihalla; seurassanne
oli herra Kenthwaite, jota tunnen hiukan. Onko hän sattumalta
sukulaisianne, joista äsken mainitsitte? Jos niin on, niin voisin,
jos tahdotte, ilmoittaa hänelle asiasta; asumme lähekkäin."

"Ei", vastasi tyttö, "hän ei ole sukulainen. Tunnemme hänet.
Ilmoittakaa hänelle, tehkää hyvin, jollei siitä koidu teille vaivaa."

"Siitä ei ole vaivaa lainkaan", selitti Hetherwick, "ja -- jos
rohkenisin -- toivoisin, että sallisitte minun pistäytyä täällä
huomenna tiedustamassa, voisinko jollakin tavoin auttaa teitä."

Tyttö loi häneen nopean kiitollisen katseen.

"Olette kovin ystävällinen", hän virkkoi. "Kyllä."

Hetherwick ja poliisikomisarius poistuivat pienestä hotellista
ja lähtivät yhdessä astelemaan katua pitkin. Matherfield näytti
harkitsevan ankarasti. Heidän käveltyään jonkun matkaa Thamesin
rantatietä ja edelleen Fleet-katua pitkin kuului tornikellon lyönti.

"Minusta tuntuu", huudahti Matherfield äkkiä, "minusta tuntuu, herra
Hetherwick, että tämä on -- murha!"

"Luuletteko, että hänet on myrkytetty?"

"Todennäköisesti! Niin, nähkääs, tietystikin myrkytetty. Meidän
täytyy saada se mies käsiimme! Ettekö muista mitään lisäpiirteitä
hänestä antamaanne kuvaukseen?"

"Olette kuullut jo kaikki, mitä minulla on kertomista. Perin
täydellisesti ja täsmällisesti olettekin. Tekisi mieleni väittää,
ettei teidän pitäisi olla kovinkaan vaikeata saada hänet pidätetyksi
-- kuvaukseni perusteella."

Matherfield päästi äännähdyksen, joka oli puolittain naurahdus,
puolittain ähkäisy.

"Voi, hyvä Jumala!" hän sanoi, "jonkun henkilön tavoitteleminen
Lontoosta on samanlaista kuin neulan etsiminen heinäsuovasta!
Tarkoitan tietystikin, että joskus on niin, useimmissa tapauksissa.
Esimerkiksi tämä veitikka rientää Charing Crossin aseman portaille ja
katoaa -- minne? Hän on yksi ihminen seitsemän miljoonan miehen ja
naisen seassa. Kuitenkin --"

Sitten he erosivat, ja Hetherwick palasi miettivänä kotiinsa,
paneutui levolle ja virui yhäti syvissä mietteissä vuoteessaan,
ennenkuin sai unta silmiinsä. Hän nukkui sinä yönä huonosti, mutta
kohta kello kahdeksan jälkeen hän oli Kenthwaiten huoneistossa.
Kenthwaite oli pukeutumassa ja nautti aamiaista samalla kertaa.
Täyteen ahdettu asiakirja-salkku ja avonainen aikataulu osoittivat,
että hänellä oli kiire junalle. Mutta hän keskeytti puuhansa, jääden
suu auki ja silmät levällään töllistelemään kuullessaan Hetherwickin
uutisen.

"Hannaford -- kuollut!" hän huudahti. "Oh, hiisi -- mutta hänhän
oli terve kuin pukki eilen puolenpäivän aikaan, Hetherwick! Hän ja
hänen pojantyttärensä kävivät eilen luonani, ja minä tarjosin heille
murkinan -- olen peräisin Sellithwaitesta, kuten tiedätte, joten
luonnollisestikin tunnen heidät. Hannafordin oli poistuttava heti
murkinan jälkeen -- joku kohtaus -- joten minä näyttelin tytölle
näitä paikkoja hiukan. Hän on kaunis tyttö -- ja älykäs. Nimi Rhona.
Häntä kannattaa ihailla. Ja vanhus on kuollut! Siunatkoon!"

"Minusta tuntuu jokseenkin varmalta, että kysymyksessä on rikos",
huomautti Hetherwick.

"Siltä näyttää hyvin suuressa määrin", vastasi Kenthwaite, ryhtyen
jatkamaan kaksinkertaista tehtäväänsä. "Niin", hän lisäsi, "mutta,
ikävä kylläkin, minä en voi millään tavoin olla neiti Hannafordille
avuksi tänään -- minun on mentävä ajamaan erästä ikävää kihlakunnan
käräjien juttua, hyvä ystävä, ja minulla on hädin tuskin aikaa
ehtiäkseni junaan. Mutta huomenna -- ehkä sinun sopii olla hänen
tukenaan tänä aamuna?"

"Kyllä", vastasi Hetherwick. "Minulla ei ole mitään tekemistä. Aion
pistäytyä siellä hetkisen kuluttua. Asia on luonnollisesti minusta
mielenkiintoinen. Se on omituinen juttu."

"Omituinen! Siltä totisesti tuntuu", myönsi Kenthwaite. "No niin --
kerro neiti Hannafordille, että otan osaa hänen suruunsa, ja vakuuta
hänelle, että jos päästyäni irti tehtävästäni voin toimittaa mitään
-- tiedäthän mitä puhua."

"Hän sanoi, että hänellä on sukulaisia Lontoossa", huomautti
Hetherwick.

"Serkkuja -- tätejä -- jotakin siihen suuntaan -- luullakseni
Tootingin tien tuolla puolen", selitti Kenthwaite. "Kaksikymmentä
minuuttia yli kahdeksan! Hetherwick, minun on riennettävä
juoksujalkaa!"

Hän nielaisi kahvinsa tähteet, sieppasi salkun ja syöksi tiehensä;
Hetherwick palasi omaan asuntoonsa ja söi aamiaisensa verkkaisesti.
Ja koko ajan hän pöydässä istuessaan mietti edellisen keskiyön
tapahtumia, erityisesti tahrasormisen miehen äkillistä katoamista.
Hetherwickistä tuntui miehen häviäminen osoittavan, että hän oli
syyllinen. Hän ajatteli seuraavasti: se mies, joka karkasi Charing
Crossilla, oli sukkelasti ja ovelasti myrkyttänyt tämän toisen
miehen jollakin sellaisella aineella, joka vaikutti vasta jonkun
ajan kuluttua, mutta sitten teki tehtävänsä hämmästyttävän nopeasti.
Hetherwick oli sotapalveluksessa ollessaan useammin nähnyt ihmisten
kuolevan kuin halusi muistaa. Hän oli nähnyt miehien saavan kuulan
päähänsä ja toisten sydämeensä. Mutta yksikään niistä miehistä --
joista jotkut olivat kaatuneet hänen rinnallaan -- ei ollut kuollut
niin yllättävän äkkiä kuin Hannaford. Ja hän joutui seuraavaan
päätelmään: jos tahrasorminen mies oli myrkyttänyt Hannafordin, niin
hänellä oli harvinaisen perusteelliset tiedot myrkyistä.

Hän poikkesi Surrey-kadulle kello kymmenen. Neiti Hannaford, ilmoitti
hotellin omistaja, oli mennyt tätinsä, erään rouva Keeleyn, seurassa
katsomaan isoisä-vainajansa ruumista -- joku poliisiviranomainen oli
noutanut heidät. Mutta hän oli käskenyt sanomaan kaikille, jotka
ehkä kävisivät häntä tapaamassa, ettei hän viipyisi poissa kauan. Ja
Hetherwick jäi odottamaan pienessä, himmeävärisessä kahvilahuoneessa;
hän halusi tehdä Rhona Hannafordille eräitä kysymyksiä ja ilmoittaa
hänelle muutamia seikkoja. "Perin surullinen tapaus, sir", huomautti
hotellin omistaja, joka hyöri järjestelemässä aamiaispöytään. "Hirveä
loppu niin erinomaisen terveelle miehelle kuin herra Hannafordille!"

"Kovin surullinen", yhtyi Hetherwick. "Eilen illalla tai pikemminkin
tänä aamuna kerroitte herra Hannafordin olleen mitä parhaassa
voinnissa ja mitä parhaalla tuulella lähtiessään kaupungille
illansuussa."

"Niin juuri, sir! Hän oli rattoisa, ystävällinen herrasmies ja piti
pilailusta. Kun avasin hänelle oven, laski hän naureskellen leikkiä
kanssani -- ei mieleenikään johtunut, sir, etten enää näkisi häntä
elossa!"

"Ette kai tiedä, minne hän oli menossa?"

"En, sir. Eikä hänen pojantyttärensäkään -- hän on näppärä nuori
nainen, sir -- tiedä sitä. Neito meni teatteriin tätinsä seurassa
-- saman naisen, joka saapui varhain tänä aamuna. Ensi töiksemme
sähkötimme onnettomuussanoman hänelle, ja hän riensi tänne heti
paikalla. Mutta herra Hannaford -- niin, en tiedä, minne hän lähti
viettämään iltaansa. Hän oli milloin kotosalla, milloin ulkona,
enimmäkseen ulkona kaikkina näinä kolmena päivänä, jotka he ovat
olleet täällä. Tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa."

Rhona Hannaford palasi pian muassaan äidillisen näköinen nainen,
jonka hän esitteli tätinään, rouva Keeleynä. Silloin Hetherwick
muisti, ettei hän ollut esitellyt itseään. Korjatessaan tätä
laiminlyöntiään hän sai tietää Kenthwaiten maininneen Rhonalle,
kuka hän oli, kun hän sivuutti heidät edellisenä iltapäivänä. Hän
kertoi Kenthwaiten lähettämän sanoman ja tarjosi tämän poissa ollessa
palvelustaan.

"Olette kovin hyväntahtoinen", vastasi Rhona. "Mutta minun nähdäkseni
ei ole mitään tekemistä. Poliisit näyttävät huolehtivan kaikesta --
se komisarjus, joka eilen illalla oli täällä, oli äskettäin hyvin
ystävällinen, mutta, kuten hän sanoi, ei voida tehdä mitään ennenkuin
tutkinnon jälkeen."

"Niin", virkkoi Hetherwick. "Ilmoittiko hän milloin se pidetään?"

"Huomenaamulla. Minun pitäisi muka mennä sinne."

"Myöskin minä menen", huomautti Hetherwick. "Teiltä vaaditaan vain
muodollisia tietoja. Minulla on enemmän kertomista. Toivoisinpa
voivani kertoa enemmän kuin voin."

Molemmat naiset katsahtivat häneen kysyvästi.

"Tarkoitan", jatkoi hän, "että toivoisin estäneeni sen toisen miehen
poistumasta junasta. Ette kai ole kuulleet poliiseilta mitään hänestä
-- siitä miehestä?"

"Emme. Häntä ei ole löydetty eikä hänestä ole saatu mitään tietoja
tähän mennessä. Mutta te ehkä tiedätte sellaista, mitä hyvin
mielelläni haluaisin tietää. Tehän näitte jonkun aikaa tämän miehen
isoisäni seurassa, eikö niin?"

"St. Jamesin puiston luota Charing Crossille."

"Kuulitteko heidän keskusteluaan tai katkelmia siitä?"

"Koko paljon -- aluksi. Myöhemmin alkoi isoisänne puhua kuiskaamalla,
ja sitten en kuullut mitään. Mutta yhtenä syynä pistäytyessäni nyt
luoksenne oli se, että saisin kertoa teille kuulemani, ja toisena
se, että saisin kysyä teiltä muutamia seikkoja sen johdosta. Herra
Hannaford puhui tälle nyt kadoksissa olevalle miehelle jostakin
valokuvasta. Ilmeisesti oli kysymyksessä joku nainen, jonka hän,
teidän isoisänne, oli tuntenut kymmenen vuotta sitten ja jonka
toinenkin mies oli tuntenut. Isoisänne lupasi hotelliinsa saavuttuaan
näyttää muotokuvan toiselle, jonka hän vakuutti varmasti tuntevan
sen. Onko herra Hannaford maininnut siitä mitään teille? Tiedättekö,
aikoiko hän tuoda tänne jonkun ystävänsä viime yönä? Ja tiedättekö
mitään jostakin sellaisesta valo- tai muotokuvasta, johon hän
viittasi?"

"Siitä, että hän aikoi tuoda tänne jonkun ystävänsä, ei minulla
ole aavistustakaan. Mutta erään valokuvan tai oikeammin painetun
jäljennöksen sellaisesta, olen kyllä nähnyt. Siitä tiedän jonkun
verran."

"Mitä?" tiedusti Hetherwick innokkaasti.

"Asia on näin", vastasi tyttö. "Isoisälläni, joka, kuten nyt jo kai
varmasti tiedätte, oli monta vuotta Sellithwaiten poliisimestarina,
oli tapana leikata otteita sanomalehdistä -- pikku pätkiä,
rikosjuttujen selostuksia ja niin edelleen. Hänellä oli useita
lippaita täynnänsä sellaisia leikkeleitä. Kun tuonnottain tulimme
kaupunkiin, näin hänen leikkaavan muotokuvan junassa lukemastaan
kuvitetusta lehdestä ja pistävän sen taskukirjansa väliin -- erään
taskukirjansa väliin, olisi minun sanottava, sillä hänellä oli
niitä kaksi tai kolme. Tarkastaessani tänään kaikenlaisia esineitä,
jotka hän oli jättänyt hajalleen yläkerrassa olevan makuuhuoneensa
pukeutumispöydälle, huomasin hänen yhden taskukirjansa välissä saman
valokuvan, jonka hän junassa leikkasi. Se on varmaankin sama, jota te
tarkoitatte -- hän on hyvin kaunis, huomattavan näköinen nainen."

"Voisinko saada nähdä sen?" pyysi Hetherwick.

Parin minuutin kuluttua hänellä oli leikkele kädessään --
paperipalanen, joka oli sirosti irroitettu sitä ympäröineen
tekstin yhteydestä ja johon painettu kuva esitti nähtävästi
viidenneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäistä, ilmeisesti
korkeassa asemassa olevaa ja varmasti, kuten Rhona Hannaford oli
huomauttanut, kasvoiltaan kaunista ja huomattavaa naista. Sitä
katsellessaan alkoi Hetherwickin silmistä kuvastua aavistavaa
miettimistä, mutta sitä ei saanut aikaan itse kuva; hänen vain
vilkaistuaan siihen kiintyi hänen huomionsa muutamiin sen reunoihin
lyijykynällä kirjoitettuihin sanoihin:

    "Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten!"

"Onko tämä isoisänne käsialaa?" kysyi hän äkkiä.

"Kyllä, se on hänen", vakuutti Rhona. "Hänen tapanaan oli
lyijykynällä merkitä muistiinpanoja ja selityksiä leikkeleihinsä --
kaikenlaisia huomautuksia."

"Eikö hän maininnut teille mitään tästä kuvasta leikatessaan sen
irti?"

"Ei -- hän ei virkkanut siitä mitään. Näin hänen irroittavan sen ja
kuulin hänen nauraa hihittävän pistäessään sen talteen, mutta hän ei
maininnut siitä mitään."

"Ettekö tiedä, kuka tämä nainen on?"

"En suinkaan. Näettehän, ettei sen alla ole nimeä. Sanomalehdessä
otaksuttavasti se oli, mutta hän ei leikannut muuta kuin kuvan
ja reunuksen kaistaleen. Mutta päättäen hänen kirjoittamistaan
sanoista tämä on jonkun sellaisen naisen kuva, joka joskus on ollut
selkkauksessa järjestysvallan kanssa."

"Ilmeisesti!" jupisi Hetherwick ja istui sitten äänettömänä minuutin
tai pari silmäillen kuvaa.

"Nähkääs", puhkesi hän äkkiä puhumaan, "toivoakseni sallitte
minun osaltani koettaa edistää tämän jutun selvittämistä --
luonnollisestikin haluatte, että se saadaan selväksi, ja aluksi
pyydän teitä luovuttamaan tämän leikkeleen minulle. Älkääkä
toistaiseksi hiiskuko kellekään -- ei poliiseille eikä muillekaan
utelijoille -- että se on minulla. Tahtoisin puhella siitä
Kenthwaiten kanssa. Ymmärrättekö? Koska olin saapuvilla, kun
isoisänne kuoli, haluaisin ratkaista hänen kuolemansa salaperäiseltä
tuntuvan arvoituksen, jos annatte tämän huostaani --"

"Hyvin mielelläni!" huudahti Rhona. "Mutta luuletteko, että siinä on
ollut rikollista peliä, ettei hänen kuolemansa ollut luonnollinen,
ettei sen syynä ollut vain sydänhalvaus vaan --"

Pienen kahvilahuoneen ovi avautui ja Matherfield pilkisti sisään.
Huomattuaan siellä Hetherwickin hän viittasi tätä tulemaan
eteissaliin ja sulki oven nuoren lakimiehen jälkeen. Hetherwick näki
päältäpäin, että hänellä oli paljon uutisia, ja hänen mieleensä
johtui heti tahrasorminen mies.

"No?" virkkoi hän kiihkeästi. "Oletteko saanut sen veitikan käsiinne?"

"Niin, hänetkö? Emme!" vastasi Matherfield. "Hänestä ei ole kuulunut
eikä näkynyt merkkiäkään -- tähän mennessä! Mutta tohtorit ovat
suorittaneet ruumiinavauksen. Eikä heidän lausuntonsa jätä epäilyksen
varaakaan. Myrkytetty!"

Matherfield hiljensi äänensä kuiskaukseksi lausuessaan viimeisen
sanansa. Ja vaikka Hetherwick olikin valmistautunut kuulemaan tämän
uutisen, säpsähti hän kuitenkin -- tämän ilmoituksen jyrkkyys
vaikutti samalla tavalla kuin olisi hänelle avattu näky hämyiseen,
utuiseen kaukaisuuteen. Hän vilkaisi takanaan olevaan oveen.

"Luonnollisestikin on noille sisälläolijoille se ilmaistava", sanoi
Matherfield, arvaten hänen ajatuksensa. "Se on varma asia. Lääkärimme
epäili sitä alusta asti, ja hänen apunaan oli sisäministeriön
erikoistuntija tarkastusta suoritettaessa -- he väittävät, että
vainaja on kuollut jostakin myrkystä -- en ymmärrä niitä asioita --
jota hänelle oli annettu kaksi tai kolme tuntia ennen kuolemaa, ja
että kun se vaikutti, niin sen vaikutus oli salamannopea."

"Salamannopea", mutisi Hetherwick miettivästi. "Vaikutti
salamannopeasti -- osuvasti sanottu. Minä voin todistaa, että niin se
teki!" Matherfield tarttui ovenripaan.

"No niin", hän virkkoi, "minun on kai parasta ilmoittaa se näille
naisille. Sitäpaitsi haluaisin saada tietää eräitä seikkoja
vainajan pojantyttäreltä. Olen tavannut hänet -- ja hänen tätinsä
-- aikaisemmin -- tänä aamuna. Sain selville, että Hannaford on
huoltanut ja kasvattanut tätä tyttöä ja että tyttö on lopetettuaan
koulunkäyntinsä ollut hänen luonaan Sellithwaitessa, joten hänen
pitäisi tietää herra Hannafordista enemmän kuin kenenkään muun. Ja
minun on hankittava tietoja niin paljon kuin suinkin. Tulkaa mukana
sisälle!"



KOLMAS LUKU

Mahdollinen omaisuus


Molemmat naiset, sekä vanhempi että nuorempi, pysyivät rauhallisina
Matherfieldin kertoessa sanomaansa. Rhona ei virkkanut mitään. Mutta
rouva Keeley puhkesi puhumaan ponnekkaasti.

"Ei kestään ihmisestä ole milloinkaan pidetty enemmän -- joka
piirissä!" Hän huudahti. "Kuka olisi halunnut riistää häneltä hengen?"

"Juuri siitä meidän on otettava selkoa, hyvä rouva", selitti
Matherfield. "Ja minun on saatava mahdollisimman paljon tietoja
-- varmastikin voi neiti Hannaford kertoa minulle koko joukon.
Katsotaanpa, mitä tiedämme tänä aamuna kertomienne seikkojen nojalla.
Herra Hannaford on ollut Sellithwaiten poliisimestarina joitakuita
vuosia. Äskettäin hän erosi ja sai eläkkeen. Hän päätti sijoittua
asumaan Lontooseen, ja hän ja te, neiti Hannaford, tulitte Lontooseen
etsimään asuttavaksenne sopivaa taloa, saavuitte kolme päivää
takaperin ja majoituitte tähän hotelliin. Se on kai oikein? No hyvä
-- selostakaapa sitten minulle, mitä hän puuhaili viimeisten kolmen
päivän aikana! Mitä hän teki? Missä hän vietti aikansa?"

"En osaa kertoa teille kovinkaan paljoa", vastasi Rhona. "Hän
oli ulkosalla suurimman osan päivästä ja enimmäkseen yksin. Olin
hänen seurassaan kaupungilla vain kahdesti -- kerran, kun kävimme
ostoksilla, ja toisen kerran, kun pistäydyimme herra Kenthwaiten
asunnossa Templessä. Minun tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa --
kävi taloasioitsijoiden luona ja niin edelleen. Hän oli kaupungilla
aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin."

"Eikö hän koskaan maininnut teille, missä oli ollut ja keitä
tavannut?"

"Ei. Hän oli sellainen mies, joka pitää asiansa omina tietoinaan.
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin hän meni tai keitä hän tapasi."

"Eikö hän virkkanut mitään siitä, mihin hän aikoi mennä edellisenä
iltana?"

"Ei. Hän sanoi vain, että hän lähti kaupungille ja että tapaisin
hänet täällä palatessani teatterista, johon aioin mennä rouva Keeleyn
kanssa. Me tulimme takaisin tänne kohta yhdentoista jälkeen, mutta
hän ei ollut kotona kuten tiedätte."

"Ettekö koskaan kuullut hänen puhuvan, että hänellä oli vihamiehiä?"

"Luullakseni hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko
maailmassa. Hän oli oikein hyväntahtoinen mies, ja hänestä pidettiin
paljon niissäkin piireissä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin
poliisimestarina."

"Eikä hänellä otaksuttavasti myöskään ollut raha-asiallisia
vaikeuksia? Eikä mitään huolia -- mitään sellaista mikä olisi
vaivannut häntä?"

"En usko, että hänellä oli minkäänlaisia huolia", vakuutti Rhona
varmasti. "Hän ajatteli todella riemumielin Lontooseen asettumista.
Mitä taas tulee rahavaikeuksiin, niin niitä hänellä ei ollut. Hän oli
hyvissä varoissa."

"Hän oli aina säästäväinen ja tarkka mies", huomautti rouva Keeley.
"Niin kyllä, varsin hyvissä varoissa -- lukuun ottamatta eläkettään."

Matherfield vilkaisi Hetherwickiin, joka oli kuunnellut tarkkaavasti
kaikkia kysymyksiä ja vastauksia. Edellisen katse tuntui kehoittavan
viimemainittua sekaantumaan puheluun.

"Mieleeni juolahti eräs seikka", virkkoi Hetherwick, kääntyen
Rhonaan. "Tiedättekö, oliko isällänne asunnon etsimisen lisäksi
mitään muita liikeasioita suoritettavina Lontoossa? Junassa häntä
katsellessani hän näytti minusta olevan toimelias, tarmokas mies eikä
suinkaan sellainen, joka luovuttuaan toimestaan jää lepäämään tyyten
toimettomana. Aikoiko hän tietääksenne ryhtyä yrittämään jotakin,
liittyä johonkin liikehommaan?"

Rhona harkitsi jonkun aikaa.

"Ei mihinkään liikeyritykseen", hän vastasi vihdoin. "Mutta eräs
seikka saattaa olla yhteydessä sen kanssa, mihin viittasitte.
Isoisälläni oli oma mielipuuhansa. Hän teki kokeita vapaa-aikoinaan."

"Minkälaisia kokeita?" kysäisi Hetherwick. Sitten hän äkkiä muisti
molempien miesten sormissa olleet tahrat, jotka hän oli pannut
merkille edellisenä yönä. "Kemiallisiako?" hän ehätti lisäämään.

"Niin, kemiallisia", myönsi tyttö kummastuneen näköisenä. "Mistä sen
tiesitte?"

"Huomasin tahroja hänen käsissään ja sormissaan", selitti Hetherwick.
"Samoin oli myöskin hänen seurassaan olleella miehellä. No niin --
entä sitten?"

"Hänellä oli pieni laboratorio puutarhassamme Sellithwaitessa",
jatkoi Rhona. "Siellä hän vietti kaikki joutohetkensä -- niin hän oli
tehnyt vuosikausia. Viime aikoina hän koetti keksiä jotakin -- en
tiedä mitä. Mutta vähää ennen lähtöämme Sellithwaitesta hän kertoi
minulle ratkaisseensa tehtävänsä, ja suorittaessaan matkavalmistuksia
ja seuloessaan papereitaan hän näytti minulle sinetöidyn kuoren,
jonka hän ilmoitti sisältävän suuren keksintönsä yksityiskohtaisen
selostuksen -- hän väitti, että siinä oli mahdollinen omaisuus
ja että hän kuolisi rikkaana miehenä. Näin hänen panevan kuoren
taskukirjansa väliin, joka hänellä oli aina muassaan."

"Se oli kai sama taskukirja, jota tarkastin viime yönä", huomautti
Matherfield. "Sen välissä ei ollut sinetöityä kuorta eikä
sellaistakaan, josta sinetti olisi murrettu. Siellä oli vain
kirjeitä, kuitteja ja vähäarvoisia papereita."

"Sitä ei ole myöskään hänen muiden taskukirjojensa välissä", selitti
Rhona. "Tarkastin itse kaikki hänen tavaransa varhain tänä aamuna --
kaikki täällä olevat tavarat. Eilen se kuori hänellä varmasti oli
-- hän otti jotakin taskustaan murkinoidessamme herra Kenthwaiten
seurassa eräässä ravintolassa Fleet-kadun varrella, ja silloin näin
sen. Se oli iso, neliskulmainen kuori; hän oli vetänyt sen etusivulle
kaksi paksua, punaista viivaa, ja sen takapuoli oli runsaasti
sinetöity mustalla lakalla."

"Tapahtuiko se eilen, niinkö sanoitte?" kysyi Matherfield terävästi.
"Eilen keskipäivällä? Juuri niin! Koska se siis oli hänellä eilen
puolenpäivän aikaan eikä ollut hänen taskuissaan viime yönä eikä ole
hänen tavaroittensa seassa tässä talossa, niin on päivänselvää, että
hän menetti sen eilen sanokaamme kello kahden ja puoliyön välillä.
Mutta kenelle? Siitä seikasta on meidän otettava selkoa! Mutta
oletteko varma, ettei hän laskenut leikkiä sanoessaan, että hänen
keksintönsä saattoi olla kokonaisen omaisuuden arvoinen?"

"Aivan päinvastoin, hän oli perin tosissaan", vastasi Rhona.
"Harvinaisen tosissaan. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä se
oli, eikä ilmaisemaan minulle mitään ykstyiskohtaisia tietoja --
ilmoitti vain ratkaisseensa tehtävän ja tehneensä keksinnön, jota
varten hän oli työskennellyt vuosikausia, ja sanoi, että salaisuus
oli kuoressa ja rajattoman rahasumman arvoinen. Kysyin häneltä, mitä
hän tarkoitti rajattomalla rahasummalla, ja hän vastasi: 'No niin,
ainakin satatuhatta puntaa -- ajan mittaan'."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa; koko seurue vaikeni.

"Ah!" äänsi Matherfield vihdoin. "Salaisuus, joka on sadantuhannen
punnan arvoinen -- ajan mittaan. Siihen on syvennyttävä -- perin
pohjin. Mitä arvelette, herra Hetherwick?"

"Niin", vastasi Hetherwick. "Teillä kai ei ole aavistustakaan siitä,
oliko isoisänne ryhtynyt toimenpiteisiin esittääkseen keksintönsä
tarjolle -- tai aloittanut keskusteluja sen myymisestä? Eikö! No,
voitteko sanoa, minkälaisen talon isoisänne olisi halunnut vuokrata
Lontoosta? Tarkoitan, kuinka suuren vuokran hän olisi ollut valmis
maksamaan."

"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän
mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon -- todella hyvän -- sopivassa
esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina
kolmeensataan puntaan saakka."

"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja
Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin
hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi
muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä
sen."

"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan
varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän --
ja kolme sataa puntaa vuodessa on -- aika paljon! Hm! Meidän on
koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."

"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on
ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä
sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän
kuoli junassa."

"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä
on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme
kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin
sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina
suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on
viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä
lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen
tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun
seurassa."

Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva,
jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä
muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana _Meteorissa_ ja muissa
iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta
saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka
varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen
ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin
suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen
esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo
olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti
jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet
kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan
selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä
puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli
esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja
Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin
mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus
hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit
asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä -- se oli
supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin
hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen
siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat
selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli
julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon
kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut
saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa
sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään
tapauksen yhä salaperäisemmäksi.

Tämä mies oli hyvin kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen
henkilö, joka ilmoitti nimekseen Martin Charles Ledbitter, olevansa
vakuutuskonttorin johtaja Westminsterissä ja asuvansa Suttonissa,
Surreyssa. Hänen tapansa oli, hän kertoi, matkustaa joka ilta
Victoria-asemalta Suttoniin seitsemän ja kahdenkymmenen junassa.
Tavallisesti hän saapui Victoria-asemalle vähää ennen seitsemää ja
nautti lasin teetä ravintolassa. Niin hän teki myöskin toissa iltana.
Hänen juodessaan teetään tarjoilupöydän ääressä astui saliin vanhahko
mies, asettuen seisomaan lähelle häntä; hän uskoi, että tämä mies oli
epäilemättä juuri sama, jonka kuva oli ollut joissakuissa edellisen
illan ja sen aamun lehdissä. Hän oli siitä ehdottoman varma. Hän
oli ensinnäkin pannut merkille miehen tahraiset sormet, kun tämä
otti käsiinsä tilaamansa lasin wiskyä ja soodaa; samalla häntä oli
ihmetyttänyt ristiriita miehen sormien ja hienon yleisvaikutelman
ja tamineiden komeuden välillä. Samoin hän oli huomannut miehen
kultanuppisen kävelykepin, jonka nuppi oli kruununmuotoinen. He
olivat seisoneet vierekkäin muutamia minuutteja; sitten oli mies
poistunut. Minuutin tai parin perästä hän oli nähnyt miehen uudelleen
-- tällä kertaa kirjamyymälän oikealla sivustalla, ilmeisesti
odottamassa jotakuta henkilöä.

Tässä kohdassa alkoi kertomus todella käydä mielenkiintoiseksi;
kaikki salissaolijat jännittivät silmiään ja korviaan, kun
kuulustelija teki suoran kysymyksen:

"Odottamassa jotakuta? Näittekö hänen kohtaavan jonkun henkilön?"

"Näin!"

"Kertokaa näkemänne!"

"Kaikki kävi näin. Kun lähestyin kirjamyymälää ostaakseni iltalehden,
seisoi ravintolassa näkemäni mies lähistöllä. Hän katseli
ympärilleen, mutta piti etupäässä silmällä asematoimistojen ja
junasiltojen väliselle laajalle aukeamalle vieviä käytäviä. Kerran
tai pari hän vilkaisi kelloonsa. Asemakello oli silloin noin kymmenen
minuuttia yli seitsemän. Mies näytti kärsimättömältä ja liikkui
rauhattomasti sinne tänne. Menin hänen ohitseen kirjamyymälälle.
Kun käännyin palaamaan takaisin, seisoi hän muutaman metrin päässä
minusta pudistaen erään toisen miehen kättä. Heidän kättelytavastaan
päättelin, että he olivat vanhoja ystävyksiä, jotka eivät kenties
olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan."

"Oliko heidän tervehdyksensä sydämellinen?"

"Minä nimittäisin sitä sydämellisyyden tuhlaamiseksi."

"Osaatteko kuvata toista miestä?"

"Voin kuvata, minkälaisen yleisvaikutuksen he molemmat tekivät.
Vastatullut oli pitkä mies, pitempi kuin Hannaford, mutta ei niin
vankkarakenteinen. Hänellä oli ulsterikankainen päällystakki,
jossa oli vyö takana ja jonka väri oli joko hyvin tumman sininen
tahi musta. Päässä hänellä oli silkkihattu, uusi ja kiiltävä.
Minusta hän näytti komeasti puetulta -- hienot kengät ja käsineet
ja niin poispäin -- ymmärrättehän, nopealla silmäyksellä saatu
yleisvaikutelma. Mutta hänen kasvonpiirteistään en osaa sanoa mitään."

"Miksi ette?" tiedusti kuulustelija.

"Koska hänellä ensiksikin oli tavattoman isot, siniset silmälasit,
jotka täydelleen verhosivat hänen silmänsä, ja koska toiseksi hänen
kaulansa ja leukansa ympärille oli kiedottu paksu, valkea kaulaliina,
joka samalla peitti hänen kasvojensa alaosan. Hänen hattunsa lierin
ja takkinsa kauluksen välin täyttivät kaulahuivi ja silmälasit
kokonaan!"

Kuulustelija oli pettyneen näköinen. Hänen mielenkiintonsa todistajaa
kohtaan tuntui haihtuvan.

"Huomasitteko mitään muuta?" kysyi hän.

"Vain sen, että vastatullut tarttui Hannafordin käsivarteen ja
että he lähtivät astelemaan vasemman puoliseen eteissaliin päin,
ilmeisesti keskustellen vakavasti keskenään. Sen jälkeen en heitä
enää nähnyt."

"Lopuksi haluaisin tehdä teille vielä yhden kysymyksen", virkkoi
kuulustelija. "Sanoitte olevanne varma siitä, että sanomalehdissä
julkaistu kuva oli Victoria-asemalla näkemänne miehen. Oletteko
nähnyt vainajan ruumiin?"

"Olen. Poliisit veivät minut sitä katsomaan, kun ilmoittauduin
todistajaksi."

"Ja tunsitte sen näkemänne miehen ruumiiksi?"

"Aivan varmasti! Siitä ei mielessäni ole pienintäkään epäilystä."

Viittä minuuttia myöhemmin oli jutun jatkokäsittelyn päivä määrätty,
ja ne, joita asia lähimmin koski, keräytyivät ryhmäksi tyhjentyvässä
salissa, keskustellen äskeisen todistajan kertomuksen johdosta.
Matherfield oli miltei riemastuneen toiveikas.

"Tämä on jo parempaa, paljon parempaa!" hän selitti, hykerrellen
käsiään, ikäänkuin odottaen voivansa kouraista niillä jotakuta. "Nyt
tiedämme, että Hannaford sinä iltana kohtasi ainakin kaksi miestä. On
helpompi löytää kaksi kuin yksi!"

Rhona, joka oli saapunut kuulusteluun Hetherwickin saattamana, näytti
kummastuneelta ja kysyi: "Kuinka niin?"

"Herra Hetherwick käsittää sen", vastasi Matherfield nauraen. "Hän
selittää sen teille."

Mutta Hetherwick ei virkkanut mitään. Hän vain aprikoi -- yhäti
aprikoi -- kukahan oli se nainen, jonka muotokuva oli hänen
taskussaan.



NELJÄS LUKU

Timanttinen kaulaketju


Kuulustelua lähinnä seuranneiden päivien aikana lujittui Hetherwickin
mielessä yhä varmemmaksi se vakaumus, että Hannafordin muistikirjan
välistä löytyneen kauniin ja huomattavan näköisen naisen muotokuvan
leikkaamisella ja talteenpanolla oli suurempi merkitys kuin miltä
ensi silmäyksellä näytti. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä
Hannaford oli siitä puhunut muutamina lyhyinä minuutteina ennen
äkillistä kuolemaansa. Miksi hän oli niin innokkaasti tahtonut
näyttää sitä toiselle miehelle? Aikoiko hän viedä tämän toisen
hotelliinsa nimenomaan saadakseen näyttää sen hänelle -- niin myöhään
yöllä? Miksi kuvan herättämät muistot kiinnittivät -- ilmeisesti --
niin suuressa määrin hänen mieltään ja nähtävästi huvittivat häntä?
Ja mitä oikeastaan tarkoittivat leikkeleen reunaan lyijykynällä
merkityt sanat? -- _Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten!_
Millaisissa oloissa tämä nainen oli ollut Hannafordin käsiteltävänä?
Ja kuka hän oli? Kuta enemmän Hetherwick pohti, sitä varmemmaksi hän
kävi, että tämä asia oli tärkeämpi kuin minä poliisit sitä pitivät.
He eivät olleet välittäneet mitään Hetherwickin selostamasta, junassa
tapahtuneesta keskustelusta -- se, oli Matherfield sanonut, ei ollut
mitään muuta kuin entisen poliisimestarin muistelmapakinaa; vanhat
ihmiset muka mielellään puhelevat menneistä tapahtumista. Matherfield
pani merkitystä koko seikalle ainoastaan siinä suhteessa, että se
tuntui osoittavan Hannafordin jo kymmenen vuotta takaperin tunteneen
kadonneen miehen, kuka hän sitten lieneekin ollut.

Viikon kuluttua loppuun eivät poliisit olleet saaneet tästä
miehestä mitään tietoja. Ei myöskään oltu saatu vähääkään vihiä
siitä henkilöstä, jonka Ledbitter vannoi nähneensä Hannafordin
seurassa Victoria-asemalla. Lontoon etsivänosaston, Scotland Yardin,
taitavimmat miehet olivat olleet yhtä mittaa uutterassa työssä,
mutta eivät olleet saaneet mitään selville. Vain yksi henkilö
oli nähnyt edellisen miehen, senjälkeen kun hän kiiti Charing
Crossin portaille, huutaen menevänsä noutamaan lääkäriä, nimittäin
maanalaisen rautatien aseman edustalla palvelusvuorollaan oleva
poliisikonstaapeli. Hän oli huomannut miehen juoksevan asemalta
ja rientävän minkä jaloista pääsi Villierskadulle; poliisi oli
luullut häntä myöhästyneeksi matkustajaksi, joka ehätti tavoittamaan
viimeistä omnibusvaunua Thamesin rantatiellä. Siihen päättyivät
hänestä kaikki tiedot ja kaikki jäljet. Kookkaan miehen jäljille,
jolla oli isot, siniset silmälasit ja valkea kaulahuivi, ei lainkaan
päästy eikä saatu hänestä vihiäkään Ledbitterin kertomuksen lisäksi.
Ledbitter oli kuitenkin ehdottomasti luotettava todistaja ja oli
epäilemättä nähnyt Hannafordin tämän miehen seurassa. Oli niin ollen
varmaa, että Hannaford oli viimeisillä elintunneillaan ollut kahden
miehen seurassa, joita kumpaakaan ei löydetty. Hänen kuolemaansa
seuranneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa oli vapaaehtoisesti
ilmoittautunut useita henkilöitä, jotka olivat olleet asioissa
tai puheissa Hannafordin kanssa tämän saavuttua Lontooseen. Mutta
kaikkien näiden henkilöiden kertomusten yhteisenä, merkillepantavana
piirteenä oli se, ettei kukaan heistä tiennyt mitään Ledbitterin
näkemästä pitkästä eikä Hetherwickin näkemästä nukkavieruisesta
miehestä eikä myöskään siitä salaisuudesta, joka Hannafordilla oli
mukanaan sinetöidyssä kuoressa. Tästä kuoresta oli sanomalehdissä
ollut runsaasti selostuksia -- mutta ei ilmestynyt ketään, joka olisi
tiennyt siitä mitään. Ja kun entisen poliisimestarin hautajaisista
oli vierähtänyt viikko, näytti hänen eittämätön murhansa joutuvan
niiden monien salaperäisten tapausten joukkoon, joita ei koskaan
saada selville.

Mutta Hetherwick alkoi syventyä koko sieluineen tähän juttuun, johon
hän oli niin omituisesti päistikkaa sekaantunut. Hänellä oli silloin
joutoaikaa; hänellä oli myöskin riittävästi maallista omaisuutta, ja
hän halusi paljoa enemmän tutkia alaansa sielutieteelliseltä kannalta
kuin ansaita rahaa harjoittamalla ammattiaan. Siitä hetkestä saakka,
jolloin hän oli kuullut lääkärien selvittäneen, että Hannaford oli
myrkytetty, hän tunsi, että tässä oli murhajuttu, joka hänen oli
pengottava pohjia myöten -- se kiehtoi häntä. Ja koko ajan, kun hän
mietti sitä ja sommitteli siitä olettamuksia, pyöri hänen mielessään
kuva, joka oli hänen taskussaan. Kuka oli se nainen -- ja mitä
vainaja muisti hänestä?

Eräänä aamuna Matherfieldin ohimennen pistäydyttyä Hetherwickin
asunnossa ilmoittamassa, etteivät poliisit olleet saaneet mitään
selville, pani viimemainittu äkkiä hatun päähänsä ja lähti
Surrey-kadulle. Hän tapasi Rhona Hannafordin täydessä touhussa
valmistautumassa poistumaan Matlerin hotellista. Tyttö aikoi ainakin
jonkun aikaa asua rouva Keeleyn luona. Hetherwick kävi suoraan
käsiksi asiaan, jonka tähden oli tullut.

"Haluaisin puhua siitä naisen kuvasta, joka oli isoisänne
muistikirjan välissä", hän alkoi, "ja joka nyt on minulla.
Minkälaisesta julkaisusta hän sen leikkasi? Ilmeisestikin
sanomalehdestä."

"Niin, mutta en tiedä, mistä lehdestä", vastasi Rhona. "Sen vain
tiedän, että hän sai sen postissa samana aamuna, jona tulimme tänne.
Posti saapui juuri silloin, kun olimme lähdössä asemalle. Hän työnsi
kirjeensä ja sanomalehtensä -- niitä oli monta -- päällystakkinsa
taskuun ja avasi ne junassa. Kuvan hän leikkasi matkalla Lontooseen.
Lehden hän heitti pois muiden muassa. Hänellä oli tapana ostaa paljon
sanomalehtiä ja leikata niistä muotokuvia."

"No niin -- luultavasti siitä voidaan saada selko", jupisi
Hetherwick, ajatellen ääneen. Hän vilkaisi ympäri huonetta, joka
osoitti, että Rhona oli lähtöpuuhissa. "Te aiotte siis mennä asumaan
tätinne luo?" hän huomautti.

"Jonkun aikaa -- kyllä", vastasi tyttö.

"Toivoakseni sallitte käydä teitä katsomassa", pyysi Hetherwick.
"Tämä juttu kiinnittää mieltäni peräti, ja kenties on minulla joskus
kerrottavana siitä teille jotakin."

"Se olisi meistä hyvin mieluista", sanoi Rhona. "Annan teille
osoitteen. En kuitenkaan aio olla joutilaana -- jollette tule
iltaisin, niin olen otaksuttavasti poissa kotoa."

"Minkälaista työskentelyä suunnittelette?" tiedusti Hetherwick.

"Arvelen ryhtyä kanslia- tai konttoritöihin", selitti Rhona.
"Asia on siten, että harjaannuin sellaisiin jo Sellithwaitessa.
Osaan konekirjoitusta, kirjeenvaihtoa, kirjanpitoa, ranskan- ja
saksankieltä -- minulla on varsin hyvät tiedot ja taidot."

"Älkää pitäkö minua uteliaana", virkkoi Hetherwick äkkiä. "Isoisänne
ei toivottavasti unohtanut teitä jälkisäädöksessään -- olen kuullut,
että hän oli tehnyt sellaisen."

"Kiitos!" vastasi Rhona. "Hän ei unohtanut. Hän määräsi kaikki
minulle. Nyt minulla on noin kolmesataa puntaa vuodessa --
pikemminkin enemmän. Mutta eihän minun silti pidä istua joutilaana
homehtumassa, eikö niin?"

"Hyvä!" kehui Hetherwick. "Mutta -- jospa se sinetöity
kuori löydettäisiin! Jos se kerran oli sadantuhannen punnan
arvoinen hänelle, on se sadantuhannen arvoinen hänen ainoalle
perilliselleenkin. Sitä kannattaa etsiä!"

"Löydettäneenköhän mitään?" arveli tyttö. "Koko juttu on verhottu
salaperäisyyteen, eikä minulla ole aavistustakaan sen ratkaisusta."

"Aika!" lohdutti Hetherwick. "Ja -- kärsivällisyys."

Pian hän poistui ja poikkesi Brick Courtille, jossa Kenthwaiten
asunto sijaitsi.

"Onko sinulla tärkeätä tekemistä?" hän kysyi astuessaan sisään.

"Ei mitään", vastasi Kenthwaite. "Antaa tulla vain!"

Hetherwick istuutui ja sytytti piippunsa.

"Tunnet Sellithwaiten, eikö niin?" hän virkkoi saatuaan tupakan
suitsuamaan. "Olethan samasta kaupungista?"

"Syntynyt ja kasvanut siellä ja kihloissa erään sikäläisen tytön
kanssa", vastasi Kenthwaite. "Pitäisipä tuntea! Mitä siitä?"

"Olitko siellä kymmenen vuotta sitten?" tiedusti Hetherwick.

"Kymmenen vuotta sitten. En -- paitsi loma-aikoinani. Kymmenen vuotta
sitten olin koulussa. Miksi kysyt?"

"Muistatko niiltä ajoilta mitään Sellithwaitessa tapahtunutta
rikosjuttua, johon oli sekaantunut hyvin kaunis nainen --
otaksuttavasti vastaajana?"

"En! Mutta niihin aikoihin olin enemmän kiintynyt krikettiin kuin
rikoksiin. Ajatteletko sitä naista, josta Hannaford puhui junassa
tietymättömissä olevalle vekkulille?"

"Juuri niin! Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi seikka kuin
poliisit luulevat."

"Se ei minua ihmetyttäisi. Katsokaammepa! Hannaford puhui tästä
naisesta -- mitä hän puhuikaan?"

"Että nainen oli käynyt hänen käsiensä lävitse kymmenen vuotta
sitten."

"No niin, sehän on selvää! Jos hän kävi Hannafordin käsien lävitse
kymmenen vuotta sitten, kun viimemainittu oli poliisimestarina, niin
sen täytyi tapahtua Sellithwaitessa. Ja Sellithwaitessa täytyy olla
selostuksia, erikoistietoja ja niin edelleen."

Hetherwick nyökkäsi ja poltti äänettömänä piippuaan jonkun aikaa.

"Taidanpa lähteä käymään siellä", hän virkkoi vihdoin.

Kenthwaite tuijotti hänen ihmeissään.

"Niin kiintynytkö juttuun!" hän huudahti.

"Se on omituinen tapaus", vastasi Hetherwick. "Tahtoisin saada sen
selvitetyksi."

"No niin, sinnehän on vain neljän tunnin matka King's Crossilta",
huomautti Kenthwaite. "Ja lisäksi se on mielenkiintoinen kaupunki.
Vanha kuin vuoret ja niin uudenaikainen kuin suinkin saattaa.
Erinomainen hotelli -- 'Valkoinen karhu'. Ja sanonpa sinulle erään
seikan, tulevaiseni veli, Michael Hollis, on siellä asianajajana.
Annan sinulle hänelle osoitetun suosituskirjeen, ja hän opastaa sinua
siellä ja auttaa sinua kaikessa, missä tarvitset."

"Olet kelpo mies!" kiitti Hetherwick. "Kirjoita se!"

Kenthwaite istuutui kirjoittamaan ja ojensi sitten kirjeen
Hetherwickille.

"Mitä sinä oikeastaan koetat ottaa selville?" hän kysyi, kun
Hetherwick oli kiittänyt häntä ja nousi seisomaan poistuakseen.

"Kaikki mitä voin siitä naisesta ja sen, miksi Hannaford leikkasi
hänen kuvansa sanomalehdestä", vastasi Hetherwick. "Näkemiin! Käyn
luonasi palattuani."

Hän meni omaan asuntoonsa, sulloi matkalaukun ja ajoi King's
Crossille pohjoiseen päin lähtevälle, aikaiselle iltapäivä-junalle.
Puoli kahdeksan samana iltana hän oli Sellithwaitessa, tuulten ja
sateiden pieksämien, rosoisten kukkuloiden keskellä sijaitsevassa
kaupungissa, jossa väestö -- jos rautatien palveluskunnasta saattoi
päätellä -- puhui Hetherwickin eteläenglantilaisesta korvasta
joltakin raakalaiskieleltä kuulostavaa murretta. Mutta "Valkoinen
Karhu", johon hän pian majoittui, tarjosi kaikki ensimmäisen
luokan hotellin ylelliset mukavuudet: ruokasali, johon Hetherwick
meni heti tilattuaan itselleen huoneen, näytti olevan tungokseen
asti täynnä yleismaailmallisiin piireihin kuuluvia henkilöitä;
hän kuuli puhuttavan Euroopan useimpia pääkieliä -- myöhemmin hän
huomasi, että hänen vierastoverinsa olivat etupäässä mannermaan
liikemiehiä, ostajia, jotka aikoivat täydentää tyhjentyneitä
varastojaan Sellithwaiten suurista tavarataloista ja tehtaista.
Kaikki se oli mielenkiintoista, eikä hänen tarvinnut viettää
loppuiltaa tarkkailemalla ympäristöään yksinäisestä nurkasta, sillä
tuskin hän oli ehtinyt syödä päivällistään, kun muuan eteisvartija
tuli ilmoittamaan hänelle, että herra Hollis oli kysymässä herra
Hetherwickiä.

Hetherwick kiiruhti seurustelusaliin ja tapasi siellä noin
nelikymmenvuotiaan, hienokasvoisen miehen, jolla oli ystävälliset
silmät ja joka tuli käsi ojossa häntä vastaan.

"Kenthwaite sähkötti minulle tänään iltapäivällä, että te olitte
tulossa kaupunkiimme, ja kehoitti minua tulemaan tänne teitä
tapaamaan", sanoi vieras. "Olisin pyytänyt teitä syömään päivällistä
kanssani, mutta en päässyt pois toimistostani ennen kuin vasta nyt
ja asunkin monen kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Mutta
huomenillalla --"

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "En aavistanutkaan
Kenthwaiten sähköttäneen. Hän antoi minulle teille osoitetun
suosituskirjeen, mutta sitten hän kai arveli, ettei minun pitäisi
menettää vähääkään aikaa hukkaan. Enkä menetäkään, sillä olenpa
varma, että te osaatte kertoa minulle jotakin siitä asiasta, jonka
tähden tulin tänne. Etsitään sopiva nurkkaus ja pannaan tupakaksi."

Heidän sijoituttuaan avaran tupakkasalin komeroon luki Hollis
Kenthwaiten kirjeen.

"Mistä asiasta haluaisitte tietoja?" hän kysyi. "Kenthwaite
mainitsee, että minä tunnen Sellithwaiten paremmin kuin hän -- kuten
luonnollisesti tunnenkin, olenhan monta vuotta vanhempi."

"No niin", vastasi Hetherwick. "Koetan puhua lyhyesti. Tietystikin
tunnette, mitä entiselle poliisimestarillenne Lontoossa tapahtui --
hänen äkillisen kuolemansa?"

"Kyllähän toki -- olen ainakin lukenut kaikki sanomalehdet",
myönsi Hollis. "Te olette sama mies, joka oli silloin saapuvilla
maanalaisella rautatiellä, eikö niin?"

"Kyllä olen. Ja siinä yksi syy, miksi niin kiihkeästi haluan saada
tämän salaisuuden selvitetyksi. Ei ole vähääkään epäilystä siitä,
että Hannaford myrkytettiin -- että se oli harkittu murha. Ja
jutussa on yksi piirre, jolle poliisit eivät tunnu antavan mitään
merkitystä. Mutta minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Se koskee sitä
naista, johon Hannaford viittasi puhuessaan -- minun kuulteni -- niin
salaperäisesti kadonneelle miehelle. Hannaford mainitsi tämän naisen
käyneen hänen käsiensä välitse kymmenen vuotta sitten. Se oli siis
kai joku tässä kaupungissa sattunut tapaus. Tiedättekö siitä mitään?
Herättääkö se mielessänne mitään muistoja?"

Hollis, joka poltti sikaaria, karisti miettivänä sen pitkän tuhan
kahvikuppinsa lautasen reunalle. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.

"Se on otaksuttavasti Whittinghamin juttu", hän virkkoi. "Se sattui
noin kymmenen vuotta sitten."

"Mikä juttu se oli?" kysyi Hetherwick. "Oliko siinä nainen mukana?"

"Oli -- ilmeisesti seikkailijatar, joka saapui Sellithwaiteen noin
kymmenen vuotta takaperin ja viipyi täällä vähän aikaa, asuen
tässä samassa hotellissa", selitti Hollis. "Onpa omituista, etten
nähnyt häntä kertaakaan! Mutta hänestä puhuttiin kylläkin paljon --
joskus. Hän tuli tänne 'Valkeaan Karhuun' yksin mukanaan runsaasti
matkatavaraa ja ilmeisesti hyvissä rahavaroissa. Hän kuuluu olleen
hyvin kaunis, kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen
nainen, ja häntä pidettiin jonkun verran huomattavaan asemaan
kuuluvana; hän täisikin itse esittäytyä aatelisena rouvana. Hän
suoritti hotellilaskunsa ehdottoman täsmällisesti joka lauantaiaamu.
Hän kulutti hyvän joukon rahaa, tehden ostoksia kaupunkimme parhailta
kauppiailta, ja maksoi aina käteisellä. Lyhyesti sanoen hän hankki
itselleen varsin hyvän luoton. Eikä kukaan luottanut häneen enemmän
kuin etevin täkäläinen jalokivikauppias Malladales. Hän osti tältä
paljon jalokiviä, mutta ne hän aina suoritti maksuosoituksilla. Ja
lopuksi hän joutui selkkauksiin erään Malladalen kanssa tekemänsä
kaupan johdosta."

"Ja Hannafordin käsiin!" tokaisi Hetherwick.

"Hannafordin käsiin, joutui kuin joutuikin", vahvisti Hollis.
"Se kävi tähän tapaan. Hän oli, kuten äsken mainitsin, tehnyt
koko joukon ostoksia Malladalelta, jolla, sen voin vakuuttaa, on
ensiluokkainen liike tämän seudun rikkaiden kauppasuuruuksien
joukossa. Heidän kauppansa eivät kuitenkaan aluksi koskaan
nousseet suuremmiksi kuin sataan tai pariin sataan puntaan.
Maksuosoitukset kelpoitettiin pankeissa kylläkin. Hänen tapanaan
oli suorittaa erään manchesterilaisen pankin kaavakkeille
kirjoitetuilla maksuosoituksilla -- Manchester, kuten tiedätte,
on vain viidenkymmenenviiden kilometrin päässä täältä. Kun hänen
ensimmäiset maksuosoituksensa aina suoritettiin, ei Malladale
välittänyt ottaa selkoa hänen vakavaraisuudestaan; häneen kuten
kaikkiin muihinkin oli nainen tehnyt perin edullisen vaikutuksen.
No niin, lopuksi nainen teki Malladalen kanssa suuren kaupan.
Malladalella oli varastossaan hyvin kaunis timanttinen kaulaketju.
He hieroivat kauppaa kauan; Malladalen mukaan he tinkivät hinnasta
kelpo tavalla. Vihdoin he sopivat siitä -- hän luovutti sen
naiselle kolmestatuhannestayhdeksästäsadasta punnasta. Nainen antoi
hänelle maksuosoituksen mainitulle rahamäärälle ja poistui, vieden
kaulaketjun mukanaan."

"Ohoo!" huudahti Hetherwick.

"Juuri niin!" myönsi Hollis. "Mutta niin se kävi. Jostakin syystä
Malladale kuitenkin toimitti sen maksuosoituksen erityisen
kiireellisesti perille. Nainen antoi sen hänelle erään maanantain
iltapäivällä; seuraavan keskiviikon aamuna Malladale ensi töikseen
huomasi saaneensa sen takaisin, ja siihen oli kirjoitettu kohtalokas
huomautus sen antajan tilin ehtymisestä! Luonnollisestikin hän riensi
juoksujalkaa Valkoiseen Karhuun. Mutta arvoisa rouva Whittingham oli
kadonnut. Hän oli maksanut laskunsa, ottanut tavaransa ja poistunut
sekä hotellista että koko kaupungista myöhään maanantai-iltana.
Asemalla saatiin selville vain se, että hän oli matkustanut
viimeisessä junassa Leedsiin, josta kuten tunnettua vie useita suuria
pääratoja Englannin kaikkiin osiin. Eikä hän ollut ilmoittanut mitään
osoitetta; hän oli täällä sanonut palaavansa ennen pitkää ja käskenyt
säilyttää kirjeensä, jos niitä saapuisi, hänen palaamiseensa saakka.
Niin ollen turvautui Malladale sitten poliisiin, ja Hannaford kävi
käsiksi asiaan."

"Hän kai pääsi naisen jäljille?" virkkoi Hetherwick.

Hollis naurahti pilkallisesti.

"Hannaford pääsi hänen jäljilleen -- ja sai hänet kiinni", hän
vastasi. "Mutta hän sai täydellä syyllä käyttää äsken mainitsemaanne
sanontatapaa. Nainen meni hänen käsiensä välitse -- aivan kuten
erikoisen liukas ankerias olisi luiskahtanut -- ja pujahti tiehensä."



VIIDES LUKU

Poliisilaitoksen luettelo


Hetherwickille alkoi nyt selvitä eräs seikka, joka oli kummastuttanut
häntä aina siitä saakka, kun hän oli kuullut Hannafordin tovereineen
keskustelevan junassa. Hän oli silloin pannut merkille, että mitä
Hannaford kertoikin, hän esitti sitä kuten ihminen esittää itselleen
epäedullista kertomusta; hänen käyttäytymisestään oli kuvastunut
huvia, harmia ja hämminkiä. Nyt Hetherwick tiesi, mistä se johtui.

"Ahaa!" hän huudahti. "Nainen oli hänelle ylivoimainen. Entä sitten?"

"Kerrassaan liian ylivoimainen!" vakuutti Hollis nauraen. "Hän
puijasi Hannafordin perinpohjin. Viimemainittu ponnisteli ankarasti
löytääkseen hänet ja suoritti itse suuren osan suoranaisestakin
etsintätyöstä. Ja vihdoin hän tavoitti naisen -- eräässä hienossa
hotellissa Lontoossa. Hänellä oli mukanaan mies Scotland Yardilta,
Lontoon etsivältä osastolta, ja eräs meidän omaan poliisikuntaamme
kuuluva etsivä, muuan Gandham-niminen mies, joka on vieläkin
palveluksessa -- esitän teidät hänelle huomenna. Saatuaan selville,
että rouva Whittinghamilla oli huoneusto mainitussa hotellissa,
suuressa West Endin kaupunginosan asuntopalatsissa, jätti Hannaford
molemmat miehensä portaiden alapäähän tai ulkopuolelle ja meni yksin
tapaamaan häntä. Hannafordin oman selostuksen mukaan nainen harmistui
suuresti siitä, että häntä oli lainkaan epäilty, ja vieläkin
enemmän, kiivastuen äärimmilleen hyveellisestä loukkautumisesta,
kun poliisimestari selitti, että hänellä oli vangitsemismääräys
ja että rouva Whittinghamin oli lähdettävä hänen mukaansa. Heidän
välillään sukeutuneen lyhyen sanavaihdon aikana nainen väitti,
että jos hänen manchesterilainen pankkiirinsa oli palauttanut
hänen maksuosoituksensa suorittamattomana, niin syynä oli täytynyt
olla yksinomaan sen, ettei pankkiiri ollut myynyt eräitä hänen
lähettämiään arvokkaita vakuuksia, ja että jos Malladale olisi
esittänyt maksuosoituksensa muutamia päiviä myöhemmin, niin se
kyllä olisi lunastettu. No, se oli kaikki pötyä! -- Hannaford
oli tietystikin ollut keskusteluissa pankin kanssa. Siellä ei
tiedetty naisesta mitään muuta kuin se, että hän oli avannut tilin
pankissa asuessaan eräässä hotellissa Manchesterissa ja antanut
maksuosoituksia melkein koko sijoittamansa summan edestä, jättäen
vain muutamia puntia samana päivänä, jona hän sai kaulaketjun
Malladalelta ja pakeni Sellithwaitesta, vieden sen mukanaan.
Hannaford ei luonnollisestikaan maininnut hänelle mitään siitä
-- toisti vain vaatimuksensa, että rouvan oli lähdettävä hänen
mukaansa. Rouva suostui äkkiä, pyytäen vain, ettei nostettaisi
hälyä -- hän poistuisi hotellista Hannafordin seurassa, ja tämä
voisi seuralaisineen palata tarkastamaan hänen tavaroitaan, milloin
haluaisi. Silloin Hannaford -- joka meidän kesken sanoen, Hetherwick,
ihaili kauniita naisia -- teki erehdyksensä. Rouvan sänkykamariin vei
ovi vastaanottohuoneesta, jossa he olivat keskustelleet keskenään.
Hannaford oli kyllin typerä salliakseen naisen mennä sinne yksin
suorittamaan lähtövalmistuksiaan. Rouva meni -- ja sen jälkeen ei
Hannaford nähnyt hänestä vilahdustakaan!"

"Livisti kuin salama?" huomautti Hetherwick.

"Hänen oli täytynyt poistua heti", vakuutti Hollis. "Makuuhuoneesta
avautui ovi käytävään -- hän oli varmaankin ottanut hattunsa ja
vaippansa ja astellut suoraa päätä tiehensä, jättäen jälkeensä
kaikki, mitä hänellä oli siellä. Joka tapauksessa, kun Hannaford
kyllästyneenä odotukseen koputti ovelle ja aukaisi sen, oli hänen
lintunsa lentänyt pois. Sitten luonnollisestikin nousi hälinä, ja
tapahtui yllättävä paljastus. Mutta nainen oli päässyt pujahtamaan,
otaksuttavasti jostakin sivuovesta tai muusta käytävästä, ja vaikka
Hannaford oman selostuksensa mukaan nuuski Lontoon jokaisen sopen
etsiessään häntä, ei häntä löydetty. Hän oli kadonnut!"

"Entä kaulaketju?" tiedusti Hetherwick.

"Se oli myöskin kadonnut", vastasi Hollis. "Hänen matkalaukkunsa ja
muut tavaransa pengottiin, mutta ei löydetty muuta kuin vaatteita.
Kaikki rahat ja arvoesineet, mitä hänellä lienee ollut, hän oli
vienyt mennessään. Ja niin sai Hannaford palata kotiin melkoisen
nurpeana ja kestää paljon ivaa. Jos hän nyt näki tämän naisen
kuvan jossakin tuoreessa lehdessä, niin eipä ihmekään, että hän
leikkasi sen irti! Luulisinpa, että hän aikoi mennä Scotland Yardiin
opastaakseen etsivät rouvan jäljille, sillä eiväthän rikosasiat
vanhene!"

"Hänen leikkaamansa kuva on tässä", virkkoi Hetherwick, ottaen sen
esille muistikirjansa välistä. "Mutta sanoittehan, ettette nähnyt
naista kertaakaan?"

"Niin, en nähnyt häntä", myönsi Hollis, silmäillen kuvaa tarkkaavan
uteliaasti. "En niin ollen tietystikään voi tuntea tätä. Kaunis
nainen! Mutta tulkaa luokseni toimistooni -- se on tässä lähellä --
kello kymmenen huomenaamulla! Vien teidät sitten poliisilaitokseemme.
Gandham hänet kyllä tuntee!"

Gandham, vanhanpuoleinen mies, jolla oli sfinksimäiset kasvoi ja
valppaat silmät, naurahti ivallisesti, kun Hollis selitti hänelle
Hetherwickin asian. Hetherwickin näytettyä hänelle muotokuvan hän
nauroi taaskin.

"Totisesti, sama rouva!" hän huudahti. "Eikä hän olekaan paljoa
muuttunut! Olipa hän todellakin sukkela nainen, herra Hollis! Minua
naurattaa usein, kun muistan, miten hän veti Hannafordia nenästä!
Mutta, kuten tiedätte, Hannaford oli ventosydäminen mies. Tällaisissa
pikku jutuissa hän aina tahtoi säästää ihmisten tunteita. Hyvähän
se on -- mutta hän sai itse kärsiä koettaessaan säästää tuon naisen
tunteita! Niin, hän se on! Meillä on täällä valokuva hänestä, kuten
tiedätte."

"Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Haluaisin nähdä sen."

"Näytän sen teille mielihyvin, sir", vastasi etsivä, "ja katselkaa
sitä niin kauan kuin tahdotte!" Hän otti läheiseltä pöydältä paksun
albumin; se oli täynnä valokuvia, joiden alle oli kirjoitettu
selostuksia. "Tämä ei, täsmällisesti puhuen, ole poliisilaitoksen
valokuva", hän jatkoi. "Se ei ole meidän oma ottamamme, ymmärrättehän
-- emme saaneet tilaisuutta! Ei! Mutta asuessaan Valkoisessa Karhussa
mylady kävi valokuvauttamassa itsensä Silver-kadun varrella olevassa
Wintringin liikkeessä, ja Wintring oli niin mieltynyt kuvaan, että
pani sen näyte-ikkunaansa. Kun sitten mylady livisti mukanaan
Malladalen kaulaketju, me tietystikin hankimme Wintringilta hänen
valokuvansa ja lisäsimme sillä pikku kokoelmaamme. Tässä se on!
Ettekä huomaa paljoakaan eroa sen ja teillä olevan kuvan välillä,
sir."

Molemmat muotokuvat erosivat toisistaan hyvin vähän, ja Hetherwick
sanoikin sen. Pian hän poistui poliisilaitoksesta, entistäkin enemmän
aprikoiden, kuka oli se nainen, jonka aikaisempia seikkailuja hän oli
ryhtynyt kaivelemaan.

"Kun kerran olette asiassa kiinni, voittehan yhtä hyvin suorittaa sen
perinpohjin", huomautti Hollis heidän saavuttuaan kadulle; "tulkaa
tapaamaan Malladalea -- hänen myymälänsä on tuolla kadunkulman
takana. Eipä silti, että hän voisi kertoa teille paljoakaan enempää
kuin minä olen jo teille puhunut."

Mutta Malladale osoittautuikin kykenevänsä kertomaan koko joukon
enemmän. Hän oli vakava, vanhahko mies; Lontoon ulkopuolella
sijaitsevana hänen liikkeensä hämmästytti Hetherwickia, joka ei ollut
tottunut maaseudun tehdaskaupunkien äveriääseen ylellisyyteen. Isäntä
opasti vieraansa yksityiseen huoneeseen ja kuunteli siellä, kun he
selittivät käyntinsä syyn. Silmäiltyään tarkoin ja huolellisesti
Hetherwickin hänen eteensä työntämää kuvaa hän ojensi sen takaisin,
nyökäten varmasti.

"Mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tämä
on painojäljennös sen naisen valokuvasta, jonka tunsin rouva
Whittinghamina", hän virkkoi. "Ja jos se on äskettäin otettu, niin
hän on muuttunut tuiki vähän niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat
kuluneet siitä, kun hän oli täällä kaupungissamme."

"Olisitteko iloinen nähdessänne hänet jälleen, herra Malladale --
elävänä?" kysyi Hollis nauraen.

Jalokivi-kauppias pudisti päätään.

"En luullakseni", hän vastasi. "Niin, luultavasti en, herra Hollis.
Sen tapauksen olin tyyten haihduttanut mielestäni -- kunnes te
muistutitte siitä minulle."

"Entä -- kärsimänne tappio?" sanoi Hollis. "Sehän oli lähes
neljätuhatta puntaa, eikö ollutkin?"

Malladale hiveli valkealla kädellään harmaata partaansa ja
yskäisi. Siitä rykäisystä tuulahti vaiteliaisuutta, luottamusta,
salaperäisyyttä. Hän hymyili partansa takaa, ja hänen silmälasien
peittämät silmänsä näyttivät tuikahtavan.

"Taidanpa rohjeta olla hieman avosuinen -- kahden lakiasioissa
taitavan herrasmiehen seurassa", hän alkoi. "Asianajajalle, jonka
tunnen hyvin, ja lakimiehelle, jonka hän on minulle esitellyt,
saattanen paljastaa pienen salaisuuden -- näin meidän kesken --
pelkäämättä, että se leviää. Asianlaita on siten, hyvät herrat, etten
kärsinyt lainkaan vahinkoa!"

"Mitä?" huudahti Hollis. "Ette -- lainkaan vahinkoa?"

"Lopulta en", vastasi jalokivikauppias. "Lopulta en! Oikein totta
puhuakseni sain omani ja -- hm, jonkun verran enemmänkin."

Hollis näytti ällistyneeltä.

"Tarkoitatteko, että -- lopulta -- teille suoritettiin?" hän tiedusti.

"Juuri niin! Lopulta -- melkoisen väliajan jälkeen - sain
suorituksen", selitti Malladale. "Kerron teille, miten se tapahtui.
Luullakseni on yleisesti tunnettua, että möin timanttisen kaulaketjun
rouva Whittinghamille kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta,
ettei hänen minulle antamaansa maksuosoitusta pankissa lunastettu,
että hän katosi, vieden ketjun mennessään ja ettei hänestä kuultu
mitään sen jälkeen, kun hän pääsi karkuun Hannafordilta. Mutta kaksi
vuotta sitten, siis kahdeksan vuotta hänen katoamisensa jälkeen,
sain eräänä päivänä New Yorkin leimalla varustetun kirjeen. Se
sisälsi postipaperi-arkin, johon oli kirjoitettu joitakuita sanoja
ja muutamia numeroita. Se on minulla tallella vieläkin, ja näytän
sen teille." Jalokivikauppias meni vierashuoneensa nurkassa olevalle
kassakaapille ja jonkun aikaa haeskeltuaan otti sieltä esiin paperin
ja laski sen pöydälle vieraittensa eteen. Hetherwick tarkasti
sitä uteliaana. Siinä ei ollut nimeä, ei osoitetta, ei päiväystä;
ei näkynyt muuta kuin, kuten Malladale oli maininnut, joitakuita
koneella kirjoitettuja sanoja ja numeroita: --

    Pääoma ....................... 3,900 p.
    8 vuoden korko 5 % mukaan .... 3,560 p.
                          Yhteensä 5,460 p.

    Mukana seuraa postilähetysvekseli 5,460 punnalle, ilmoittanette
    hyväntahtoisesti vastaanotosta Lontoon _Timesissä_. --

"Kirjeessä oli, kuten siinä on sanottu, erään lontoolaisen pankin
maksettavaksi asetettu vekseli mainitulle summalle", jatkoi
Malladale. "5,460 puntaa! Teidän lienee helppo uskoa, etten aluksi
oikein kyennyt sitä käsittämään: en tuntenut ketään New Yorkissa
asuvaa henkilöä, joka olisi ollut minulle velkaa. Mutta ensimmäiset
numerot -- 3,900 puntaa -- loivat asiaan valoa, ja äkkiä muistin
rouva Whittinghamin ja menettämäni kaulaketjun. Sitten oivalsin koko
jutun -- ilmeisesti oli rouva Whittinghamia luonnistanut, hänestä oli
tullut varakas, ja hän oli kyllin rehellinen korvatakseen vahinkoni;
siinähän oli alkuperäinen saatavani ja sille kahdeksan vuoden korko.
Mutta minua hieman epäilytti ottaa rahoja vastaan -- en oikein
tiennyt, enkö siten turvaisi konnankujeen tekijää. Te, hyvät herrat,
tietystikin ymmärrätte pulmallisen asemani."

"Hm!" äänsi Hollis myöntämättä tai inttämättä vastaan.
"Mielenkiintoisempaa on, mitä teitte. Vaikka sen kai jo arvaamme",
lisäsi hän hymyillen.

"No niin, menin tapaamaan Hannafordia ja kerroin hänelle, mitä olin
saanut", vastasi jalokivikauppias. "Ja Hannaford puhui juuri niin
kuin olin arvannutkin hänen puhuvan. Hän kehoitti: 'Pistäkää rahat
taskuunne, Malladale, älkääkä hiiskuko mitään kenellekään!' Ja niin
tein!"

"Kumpikin teistä oli tietenkin varma, ettei rouva Whittingham
todennäköisesti enää näyttäisi kasvojaan Sellithwaitessa!" huomautti
Hollis. "Perin mielenkiintoista, herra Malladale. Mutta minua
kummastuttaa se, että rouva Whittingham, tai mikä hänen nimensä
nykyisin lieneekin, on Englannissa, tulkoonpa hän enää Sellithwaiteen
tai olkoon tulematta."

"Luuletteko niin?" kysyi jalokivikauppias.

"Hänen muotokuvansa on joka tapauksessa äskettäin ollut eräässä
englantilaisessa sanomalehdessä", sanoi Hollis.

"Mutta kuuluisien amerikkalaisten naisten kuvia julkaistaan Englannin
lehdissä", väitti Malladale vastaan. "Muistan useita sellaisia. Minä
arvelen, että rouva Whittingham, joka oli hyvin kaunis ja hyvin
viehättävä nainen, on lopulta matkustanut Atlantin tuolle puolen ja
mennyt naimisiin jonkun amerikkalaisen miljoonamiehen kansa! Niin
minä kuvittelin käyneen. Ja usein olen mielessäni tuuminut, mikä
hänen nimensä nyt lienee."

"Juuri sen tahdon minäkin saada selville", virkkoi Hetherwick. "Yksi
asia on varma -- Hannaford tiesi sen! Jos hän olisi elossa, niin
hän voisi ilmoittaa sen meille. Sillä olipa tuo muotokuva missä
lehdessä hyvänsä, sen ohessa oli myöskin jonkun verran tekstiä, jossa
mainittiin nimi ja julkaisemisen syy."

"Siitä voitte ottaa selkoa", huomautti Hollis.

"Juuri niin", myönsi Hetherwick, "ja siksi on minun parasta palata
Lontooseen ja käydä heti työhön käsiksi. Mutta minä olen samaa mieltä
kuin herra Hollis", hän jatkoi kääntyen jalokivikauppiaan puoleen.
"Uskon, että tämä nainen on nyt Englannissa, ja mahdollisesti
Hannaford tunsi hänen olinpaikkansa. Enkä pidä mahdottomana sitäkään,
että hän leikattuaan tämän kuvan ennen äkillistä kuolemaansa oli
kosketuksissa naisen kanssa."

"Onko teistä otaksuttavaa, että rouva Whittinghamilla oli
jonkunlainen osuus hänen murhaansa -- jos se oli murha?" kysyi
Malladale.

"Minusta se on mahdollista", selitti Hetherwick. "Tämä juttu on
monessa suhteessa omituinen. Yksi sen omituisimpia piirteitä on
seuraava. Hannaford leikkasi kuvan omia tarkoituksiaan varten
ilmeisestikään aikomatta näyttää sitä kenellekään muulle; miksi hän
jätti pois nimen ja tekstin, jotka varmastikin ovat olleet kuvan
ylä- ja alapuolella?"

"Kummallista todellakin!" vahvisti Hollis. "Mutta pianhan voitte
saada selon nimestä. Teidän on vain hankittava toinen kappale samaa
sanomalehteä."

"Kovaksi onneksi Hannafordin pojantytär ei tiedä, mikä sanomalehti se
oli", pahoitteli Hetherwick. "Hän muistaa vain sen, että Hannaford
sai lehden postitse samana aamuna, jolloin he matkustivat Lontooseen."

"Sittenkin se voidaan saada selville", intti Hollis. "Se oli jossakin
sanomalehdessä, ja siitä täytyy olla muitakin kappaleita."

Pian hän ja Hetherwick poistuivat jalokivikauppiaan myymälästä.
Hollis opasti kumppaninsa kadun poikki ja kääntyi sitten kapeaan
kujaan.

"Näytän teille miehen, joka muistaa rouva Whittinghamin paremmin kuin
kukaan muu koko Sellithwaitessa", hän selitti nauraen. "Paremmin kuin
Malladalekaan. Mainitsinhan teille, että hän ollessaan täällä asui
'Valkoisessa Karhussa'? Senjälkeen on tämän mainion hotellin koko
henkilökunta muuttunut johtajasta kengänkiilloittajaan saakka -- en
usko, että siellä on ainoatakaan sellaista miestä tai naista, joka
oli siellä kymmenen vuotta takaperin. Mutta tämän kujan toisessa
päässä on mies, joka aikoinaan oli 'Valkoisen Karhun' eteisvahtina --
Amblet Hudson on hänen nimensä -- ja jolla nykyisin on täällä perin
kodikas pikku ravintola; pistäydymme hänen luonaan. Hän on hieman
omalaatuinen mies, ja jos hänet saadaan puhelemaan niin tavallisesti
häntä kannattaa kuunnella."



KUUDES LUKU

Mustenäytteitä


Hollis käveli edelleen korkeiden mustuneiden, ikkunattomien seinien
reunustamaa kujaa pitkin, poikkesi sitten äkkiä pienelle pihalle ja
pysähtyi vanhan, puolittain vuoratun talon seinään upotetun oven
edustalle.

"Tämä on omituinen, vanha paikka", hän huomautti olkansa ylitse.
"Mutta sen isännältä saatte lasin yhtä hyvää portviiniä tai sherryä
kuin mistä hyvänsä muualta Englannista -- hän tuntee vieraansa!
Tulkaa sisään!"

Hän meni edellä tarjoiluhuoneeseen, jollaista Hetherwick ei ollut
ennen nähnyt -- siisti, kodikas sali, jonka seinälaudoitus ja
katto olivat vanhaa tammea; avoimessa takassa paloi leiskuva
tuli, jonka liekkien hohde karkeloi muinaisilla, kuparisilla ja
tinaisilla seinäkoristuksilla. Huoneen yhdellä seinustalla oli pieni
tarjoilupöytä; ja sen takana paitahihasillaan seisoi teräväsilmäinen
mies, jonka sileiksi ajeltujen, rattoisien huulien toisessa pielessä
törrötti sikaari ja joka uutterasti kiilloitti viinilaseja.

"Hyvää huomenta, hyvät herrat!" hän tervehti sydämellisesti. "Kaunis
aamu, herra Hollis, vuodenaikaan nähden. Miten voin palvella teitä ja
ystäväänne, sir?"

Hollis vilkaisi ympäri huonetta -- se oli tyhjä lukuun ottamatta
heitä. Hän siirsi tuolin tarjoilupöydän ääreen, ja kehoitti
Hetherwickia tekemään samoin.

"Me kai maistamme perin mainiota kuivaa sherryänne, Hudson", hän
vastasi, "jos se vain on yhtä hyvää kuin viime kerralla".

"Aina täysikelpoista, herra Hollis, aina täysikelpoista, sir",
vakuutti ravintoloitsija. "Tässä talossa ei milloinkaan ole huonoja
lajeja, ei lisäkkeitä, eikä myös tarjoilla mitään entisen maineen
nojalla, hyvät herrat! Täällä saa lasin yhtä hyvää kuivaa sherryä
kuin sieltäkin, mistä sherryviiniä tuodaan, sir, ja sitä ei
luullakseni voi väittää useimmista paikoista Englannissa. Täällä on
kaikki parasta lajia, herra Hollis -- kuten tiedätte!"

Hollis vastasi pienellä, keveällä leikkipuheella, kumartuen sitten
äkkiä tarjoilupöydän ylitse.

"Hudson!" hän virkkoi tutunomaisesti. "Tällä ystävälläni on jotakin
teille näytettävää." Kun Hetherwick hänen sanojensa johdosta oli
ottanut muotokuvan esille, jatkoi hän: "Tunnetteko tuon naisen?"

Isäntä pani silmälasit nenälleen, käänsi kuvan valoon päin ja
silmäili sitä tarkoin. Hänen huulensa tiukkenivat, laueten sitten
pilkalliseen hymyyn.

"Kas vain!" hän äänsi miltei välinpitämättömästi. "Sama nainen, joka
peijasi Malladale-vanhukselta timanttisen kaulaketjun. Niin, varmasti
-- rouva Whittingham!"

"Tuntisitteko hänet, jos kohtaisitte hänet -- nyt?" tiedusti Hollis.

Ravintoloitsija tarttui erääseen lasiin ja alkoi kiilloittaa sitä
tarmokkaasti.

"Kyllä!" hän vastasi yksikantaan. "Ja tuntisin hänet muustakin kuin
kasvoista!"

Samassa astui sisään kaksi uutta vierasta, ja Hudson keskeytti
puhelun tarjoillakseen heille. Pian he veivät lasinsa hauskaan
nurkkaukseen lähelle tulta, ja isäntä kääntyi jälleen Hollisin ja
Hetherwickin puoleen.

"Niin!" hän sanoi tutunomaiseen tapaan. "Jos tarvittaisiin, niin
voisin tuntea sen olennon muustakin kuin hänen kasvoistaan, vaikka ne
ovatkin kännin! Usein mainitsin Hannafordille, kun tämä innokkaasti
etsi häntä, että jos varmistautuminen kävisi jollakin tavoin
vaikeaksi, niin minä kyllä voisin todistaa hänen henkilöllisyytensä,
jollei kukaan muu siihen kykenisi! Minä nähkääs olin paljon
tekemisissä hänen kanssaan hänen asuessaan 'Valkoisessa Karhussa', ja
sain tietää sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt."

"Mitä niin?" kysyi Hetherwick.

Hudson kumartui syvempään tarjoilupöydän ylitse ja hiljensi ääntään.

"Hän oli kookas, komea nainen, se rouva Whittingham", hän jatkoi.
"Hyvin silmäänpistävä, upeasti vaatetettu nainen, joka piti
hienoista puvuista, jalokivistä ja muusta sellaisesta, sellainen
nainen, ymmärrättehän, joka herättää huomiota missä hyvänsä. Ja
ilmeisesti hän oli myöskin tottunut siihen, että häntä palveltiin
hyvin ja nopeasti -- 'Valkoisessa Karhussa' asuessaan hän vaati, jos
maksoikin, vakuutan teille! Tein hänelle koko joukon palveluksia,
kaikenlaisia, ja se on sanottava hänen puolestaan, että hän käsitteli
rahaa kitsastelematta. Jos hän sattui tahtomaan, että joku asia
suoritettiin, niin hän piti miestä liikkeessä, kunnes kaikki oli
valmista, mutta hän syytikin ympärilleen viiden shillingin kolikoita
ja puolikruunusia, ikäänkuin ne olisivat olleet neljännespennyn
lantteja. Hän saattoi lähettää jonkun viemään kuuden pennyn
sähkösanomaa ja antaa siitä palkkioksi pari shillingiä. Niinpä niin,
kuten äsken sanoin, jouduin palvelemaan häntä monella tavoin; milloin
hankin hänelle vaunut, milloin kannoin tavaroita hänen huoneeseensa,
milloin tein mitäkin. Ja mennessäni muutamana päivänä äkkiä hänen
luokseen, vieden juuri saapuneen sähkösanoman, havaitsin hänestä
erään seikan, jonka nojalla, kuten jo mainitsin, olisin voinut tuntea
hänet, vaikka hän olisikin muuttanut kasvonsa toisenlaisiksi ja
pannut päähänsä tekotukan!"

"Vai niin -- ja mikä se oli?" kysyi Hollis.

"Niin", vastasi Hudson tietävän näköisenä. "Kenties on minulla
huomiokykyä -- joka tapauksessa olin pannut rouva Whittinghamista
merkille erään piirteen. Missä hyvänsä hän oli ja miten hyvänsä hän
oli puettu, olipa hän kävelypuvussa tai hienossa päivällisasussaan,
aina oli hänellä musta samettinauha oikean kyynärvartensa ympärillä,
juuri ranteen yläpuolella, siinä kohdassa, jossa naiset käyttävät
rannerenkaitaan. Oikeastaan se olikin jonkunlainen rannerengas, musta
samettikaistale, kuten sanoin, noin viiden sentimetrin levyinen;
etupuolella siinä oli komea koristus, kooltaan shillingin kolikon
laajuinen, valmistettu jostakin valkeasta kivilajista, ja siihen oli
kaiverrettu joku pakanallinen kuva. Myöskin monet muut hotellissa
huomasivat sen mustan samettinauhan -- kuten jo mainitsin, hän ei
koskaan näyttäytynyt ilman sitä; kamarineidot kertoivat, että se oli
hänellä nukkuessaankin. Mutta siinä tilaisuudessa, josta puhun ja
jolloin menin viemään hänelle sähkösanomaa, tapasin hänet ilman sitä.
Hän avasi ovensa katsoakseen, kuka koputti -- hän oli yöpuvussa,
luullakseni juuri vaihtamassa vaatteusta päivällistä varten,
ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan, mitä hänelle toin. Musta
samettinauha ei ollut käsivarressa, ja sekunnin ajan näin, mitä siinä
oli!"

"No mitä!?" virkahti Hollis. "Jotakin merkillistäkö?"

"Hienolle naiselle -- niin!" vastasi Hudson, naurahtaen jurosti.
"Hänen käsivartensa oli tatuoitu! Siinä kohdassa, jossa hän aina
piti mustaa samettinauhaansa, kiersi hänen käsivarttaan käärmeen
kuva, jossa oli punaista, vihreätä, keltaista, ja sinistä ja jonka
häntä oli käännetty suuhun! Ihailtavan taidokkaasti se olikin tehty;
se ei ollut aloittelijan työtä, sen vakuutan! Ehdin tietysti vain
parhaiksi nähdä sen, mutta lähellä paloi voimakas sähkölamppu, ja
erotin sen hyvin selvästi. Eikä se nainen, ken hän lieneekin ja minne
hän joutuneekin, saa ikinä hierotuksi eikä lääkityksi sitä merkkiä
näkymättömäksi! Se pysyy hänen käsivarressaan hänen kuolinpäiväänsä
saakka."

Molemmat kuulijat katsahtivat toisiinsa.

"Se on omituista!" äänsi Hollis.

Hetherwick kääntyi ravintoloitsijan puoleen kysyen:

"Huomasiko hän teidän nähneen, että hänen käsivartensa oli tatuoitu?"

"Ei; en usko hänen huomanneen sitä", vastasi Hudson. "Kaikkihan oli
luonnollisesti ohi sekunnissa. En pienimmälläkään merkillä ilmaissut
havainneeni mitään erikoista, eikä hän virkkanut mitään. Mutta --
minä näin!"

Juuri sillä hetkellä tuli sisälle lisää vieraita, ja ravintoloitsija
poistui huolehtimaan heidän tarpeistaan. Hollis ja Hetherwick
siirtyivät tarjoilupöydän vierestä huoneen toisessa päässä olevaan
hauskaan ja mukavaan soppeen.

"Kuka tämä nainen lieneekin ja missä hän lieneekin -- kuten Hudson
äsken sanoi", puhkesi Hollis puhumaan, "ei häntä pitäisi olla vaikea
löytää, jos hän todella on jollakin tavoin sekaantunut Hannafordin
salaperäiseen kuolemaan. Sellaisesta naisesta, jolla on sentapainen
lähtemätön merkki käsivarressaan ja jonka muotokuva on äskettäin
ollut sanomalehdessä, pitäisi olla helppo saada selko."

"Uskon pääseväni hänen jäljilleen kuvan avulla", arveli Hetherwick.
"Sanomalehdessä julkaistun kuvan levy on nähtävästi valmistettu
valokuvasta, joka selvyydestä ja huolitellusta työstä päättäen
on jonkun ensiluokkaisen lontoolaisen liikkeen ottama. Kierrän
kaikissa sellaisissa liikkeissä, heti kun ehdin takaisin Lontooseen.
Saattaahan luonnollisesti olla niinkin, ettei hänellä ole ollut
mitään tekemistä Hannafordin murhassa, mutta sittenkin on sitä jälkeä
seurattava loppuun asti, kun sille kerran on lähdetty. No niin!
Tehtäväni täällä näyttää olevan päättynyt -- häneen nähden. Mutta
on vielä eräs toinen asia -- kerroin teille, että Hannafordilla
Lontooseen saapuessaan oli sinetöity kuori, joka sisälsi selostuksen
jostakin keksinnöstä ja joka on kadonnut jollakin selittämättömän
kummallisella tavalla. Hänen pojantyttärensä kertoman mukaan hän teki
keksintönsä -- mikä se sitten lieneekin -- puutarhassaan olevassa
laboratoriossa. Ennen lähtöäni haluaisin nähdä sen laboratorion.
Koska hän poistui sieltä vasta vähän aikaa sitten, on kaikki
oletettavasti vielä jotakuinkin samassa kunnossa kuin silloin, kun
hän luopui entisestä asunnostaan. Missä hän asui?"

"Hän asui kaupungin laidalla", vastasi Hollis, "vanhassa talossa,
jonka hän osti muutamia vuosia sitten. Tunnen sen ulkoapäin varsin
hyvin, vaikka en olekaan koskaan käynyt siellä sisällä. En luule,
että sitä vielä on vuokrattu, vaikka kyllä tiedän, että siitä on
ilmoitettu täkäläisissä sanomalehdissä. Lähdetään ensin murkinalle
'Valkoiseen Karhuun' ja ajetaan sitten sinne katsomaan, mitä saamme
aikaan. Haluaisitte kai saada jonkunmoisen aavistuksen Hannafordin
keksinnön laadusta?"

"Juuri niin", myönsi Hetherwick. "Jos salaisuus oli niin arvokas kuin
hän sanoi pojantyttärelleen, niin silloin hänet on voinut murhata
joku, joka tahtoi saada sen yksinomaan omaksi omaisuudekseen. Joka
tapauksessa se on toinen jälki, jota on noudatettava."

"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, että Hannaford oli keksijä
tai kokeilija", huomautti Hollis. "Mutta minähän tunsinkin häntä
hyvin vähän muutoin paitsi virka-asioissa: hän, hänen pojantyttärensä
ja vanhahko nainen, joka heillä oli taloudenhoitajattarena, olivat
hiljaista väkeä. Tiedän, että hän kasvatti pojantyttärensä lapsesta
saakka ja antoi hänelle koko lailla hyvän kasvatuksen tyttöopistossa,
mutta muutoin supistuvat tietoni heidän yksityisistä asioistaan
hyvin vähiin. Otaksuttavasti hän työskenteli mainitsemassanne
laboratoriossa huvikseen joutohetkinään."

"Hän harrasteli kemiaa, mikäli minä olen saanut selville", selitti
Hetherwick. "Ja jollei laboratoriota ole repostettu, niin kenties
löydämme sieltä jotakin, mikä antaa meille vihjauksen."

Hollis näytti miettivän minuutin tai pari.

"Sain mielijohteen!" hän sanoi äkkiä. "'Valkoisessa Karhussa' syö
joka päivä puolista muuan Collison-niminen mies, erään täkäläisen
suuren värjäysliikkeen analyyttinen kemisti. Silloin tällöin näin
hänen keskustelevan Hannafordin kanssa. Ehkäpä hän tietäisi kertoa
meille jotakin tästä asiasta. Lähdetään sinne! Nyt on juuri hänen
ruokailuaikansa."

Muutamia minuutteja myöhemmin vei Hollis Hetherwickin hotellin
kahvilahuoneessa parrakkaan miehen luokse, jolla oli silmälasit
nenällään ja joka juuri oli aloittanut puolisensa, esitteli hänet ja
selitti lyhyesti, mitä varten hän oli tullut Sellithwaiteen. Collison
nyökkäsi hymyillen.

"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi toisten istuutuessa hänen pöytäänsä.
"Hannaford teki hiukan kemiallisia kokeita -- pelkästään
harrastelijan tavoin. Mutta että hän olisi keksinyt jotakin niin
arvokasta -- jopa nyt!"

"Hän oli kuitenkin älykäs mies harrastelijaksi, ja kenties hän on
keksinyt jotakin, millä on melkoinen arvo."

"Eikö teillä ole aavistustakaan, mihin hän pyrki?" tiedusti
Hetherwick.

"Viime aikoina, ei! Mutta joku aika takaperin hän oli suunnattoman
innostunut aniliiniväreihin", vastasi Collison. "Hän puheli usein
kanssani niistä. Se on tällä alalla rajattoman suurimerkityksinen
haara. Saksalaisethan, kuten kai tiedätte, ovat aniliiniväreihin
nähden olleet tavattoman paljon edellä meistä, ja me olemme saaneet
Saksasta niitä suurimman osan tarvitsemastamme määrästä, jollemme
kaikkea. Hannaford harmitteli usein, miksi emme voi itse valmistaa
aniliinivärejämme, ja luullakseni hän kokeili niillä. Mutta katsoen
hänen mahdollisuuksiinsa -- hän kun oli vain harrastelija -- se oli
tietystikin toivotonta."

"Näin hänen joskus keskustelevan teidän kanssanne", huomautti Hollis.
"Eikö teillä ole vihiäkään siitä, mihin hän tähtäsi viime aikoina?"

"Ei. Hänellä oli tapana kysellä minulta teknillisiä neuvoja",
vastasi Collison. "Minä nähkääs pidin häntä vain miehenä, jolla oli
luontainen kokeiluhalu. Se oli ilmeisesti hänen mielihaaveensa.
Laskin siitä usein hänelle leikkiä. Mutta hän oli mies, joka tiesi,
mihin pyrki, ja lukemalla ja kokeilemalla hän oli kerännyt itselleen
koko joukon tietoja."

"Ja on kai mahdollisuuden rajoissa, että hän on keksinyt jotakin,
millä on käytännöllistä arvoa?" lausui Hetherwick.

"Niin, varsin hyvin! Ja ehkä hän on keksinytkin", myönsi Collison.
"Olen tuntenut paljoa kehittymättömämpiä harrastelijoita, jotka
ovat äkkiä keksineet jotakin. Sitten on kysymys siitä, onko
heillä kylliksi tietoja sovelluttaakseen keksintönsä mihinkään
käytännölliseen tarkoitukseen ja hyötyäkseen siitä."

"Siitä päättäen, mitä Hannaford puhui pojantyttärelleen, hän
ilmeisesti luuli tietävänsä kylliksi sitä varten", huomautti
Hetherwick. "Aion pistäytyä hänen entisessä laboratoriossaan
saadakseni selville juuri sen, mitä hän on keksinyt."

"Mutta koska ette ole kemisti, ette edes harrastelija", sanoi
Hollis nauraen, "se ei ole suinkaan helppoa! Olisi parasta, jos te
lähtisitte puolisen jälkeen mukaamme, Collison."

"Voin luovuttaa teille pari tuntia", myöntyi Collison. "Olen jo
utelias ja tulen mielelläni -- erittäinkin jos joku havainto, jonka
siellä mahdollisesti teemme, on omiaan luomaan valoa Hannafordin
salaperäiseen kuolemaan. Ikävä, etteivät poliisit ole saaneet
pidätetyksi miestä, joka oli hänen seurassaan", lisäsi hän,
katsahtaen Hetherwickiin. "Te kai tuntisitte hänet?"

"Kyllä, jollei hän ole kerrassaan erinomainen taituri naamioimaan
itseään -- varmasti!" vakuutti Hetherwick. "Hän oli huomiota
herättävä mies."

Tuntia myöhemmin pysäyttivät nämä kolme miestä ajoneuvonsa vähän
matkan päässä kaupungista olevan talon edustalle, lännessä kohoavan,
pitkän kukkulajonon juurelle ulottuvan nummen reunaan. Talo,
vanhanaikainen, yksinäinen rakennus, oli tyhjänä paitsi vahtia,
joka oli majoitettu sen pihanpuolisiin huoneisiin tuulettamaan
taloa ja näyttämään sitä mahdollisille vuokraajille. Laboratoriota,
joka oli kiviseinäinen, puukattoinen hökkeli puutarhan perällä, ei
oltu aukaistu kertaakaan, senjälkeen kun Hannaford oli poistuessaan
lukinnut sen. Mutta avain löytyi pian, ja vieraat astuivat sisälle ja
silmäilivät ympärilleen, kukin arvostellen näkemäänsä eri tavalla.

Koko huone oli täynnä kaikenlaista rojua ja roskaa. Kaikki
Hannafordin laboratoriokoneet ja -tarvekalut oli viety pois, eikä
siellä nyt ollut nähtävänä juuri muuta kuin romua -- laseja, sekä
eheitä että särkyneitä, paperia, kelvottomia rasioita ja lippaita,
yleensä kaikenlaista hylkytavaraa. Mutta analyyttinen kemisti katseli
ympärilleen tuntijan silmällä, tutki pulloja ja lippaita, nosti
esineen sieltä, toisen täältä, ja ennen pitkää hän kääntyi toisten
puoleen, nauraen ja osoittaen samalla sormellaan nurkassa seisovaa
pöytää, jolla oli maljakoita ja pölyttyneitä kupposia.

"On perin helppo nähdä, mitä Hannaford tavoitteli!" hän sanoi. "Hän
on koettanut kehittää uutta mustetta!"

"Mustetta!" huudahti Hollis epäillen. "Eikö nyt jo ole kaupassa yllin
kyllin mustelajeja?"

"Loputtomasti!" myönsi Collison naurahtaen taaskin ja osoittaen
uudelleen pöytää. "Tässä on näytteitä kaikista parhaiten tunnetuista
-- mutta paraskaan tähän asti keksitty muste ei ole täydellinen.
Harrastelijana Hannaford ehkä ajatteli kykenevänsä valmistamaan
parempaa kuin paras nykyisin tunnettu on. Mustetta! Juuri sitä hän
on tavoitellut. Ehdottomasti hyvä, täysin juokseva, läpitunkeva,
kestävä, syövyttämätön kirjoitusmuste -- se on ollut hänen haaveensa!
Siitä lyön vetoa tuhannen yhtä vastaan. Täällä on jälkiä monista
hänen käyttämistään aineista."

Hän näytti heille useita aineita, selittäen niiden ominaisuuksia ja
esittäen muutamia huomautuksia mustelajien valmistamisen historiasta
viimeisten sadan vuoden aikana.

"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden
ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti
täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa -- siitä olen joka
tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista
ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen
ohjeensa! Se olisi rahaa!"

"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka
muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"

"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät
ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten
silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta
jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen
valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa
kuin sen kilpailijat -- niin se kyllä on melkoisen rahasumman
arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"

"Hänen olisi kai ollut hankittava patentti keksinnölleen?" arveli
Hetherwick.

"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen
juuri sen -- hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän
katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin",
hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen
täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen
-- juuri musteeseen!"

Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään
myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen
hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa.
Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford
oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva
Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin
hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan
vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet
tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta
Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti
ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen
uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä
varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle
selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli
vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain
vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta,
jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä -- mikä hänen nykyinen
nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu
sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana,
oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen
kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle
Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään
mitään naisesta ennen kuin sinä iltana -- niin, mutta eikö hän ollut
puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä -- ja sitten
hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt
sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa
hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.



SEITSEMÄS LUKU

Musta samettinauha


Seuraavana aamuna Hetherwick lähti kiertämään Lontoon West Endin
muodikkaissa valokuvausliikkeissä käymättä sitä ennen Kenthwaiten
tai Rhona Hannafordin luona. Niitä ei ollutkaan kovin monta,
ei ainakaan parhaassa maineessa olevia. Hän alkoi työskennellä
suunnitelmallisesti. Hänen ensimmäiset tiedustelunsa menivät hukkaan,
mutta vähää ennen puoltapäivää, juuri kun hän arveli poiketa
puolisille, hän osui oikeaan paikkaan. Se henkilö, jolle hän näytti
kuvaa eräässä palatsimaisessa liikkeessä Bond-kadun varrella, hymyili
heti tuntevasti.

"Haluatte tietää, kuka on se henkilö, jota tämä esittää?" hän
virkkoi. "No niin. Hän on lady Riversreade, Riversreade courtista,
läheltä Dorkingia."

Hetherwick ei ollut lainkaan hyvin tutustunut Debretten eikä
Burken sukukalentereihin eikä myöskään tavallisten opastuskirjojen
sisältämiin aatelisluetteloihin, ja lady Riversreaden nimi oli
hänelle tyyten outo -- hän ei ollut koskaan kuullut sitä mainittavan.
Mutta mies, jolle hän oli näyttänyt kuvan ja joka nyt piti sitä
kädessään, tuntui ajattelevan, että lady Riversreade oli tai että
hänen olisi pitänyt olla kaikille yhtä tuttu kuin hän ilmeisesti oli
puhujalle.

"Tämä kuva on jäljennetty meillä otetusta lady Riversreaden
valokuvasta", hän sanoi, meni erään sivupöydän luokse
vastaanottohuoneessa, jossa he olivat, ja otti siltä puitteisiin
pannun muotokuvan. "Se on juuri tästä."

"Siinä tapauksessa te otaksuttavasti tiedätte missä sanomalehdessä
kuva julkaistiin", huomautti Hetherwick. "Oikeastaan haluankin tietää
juuri sen."

"Niin, se julkaistiin useissa lehdissä", vastasi valokuvaaja.
"Äskettäin. Se tapahtui samaan aikaan, jolloin lady Riversreade avasi
jonkun hoitolan tai laitoksen -- en muista mikä se oli. Siitä oli
selostus sanomalehdissä, ja luonnollisesti julkaistiin myöskin hänen
valokuvansa."

Hetherwick esitti etukäteen keksimänsä, todennäköiseltä tuntuvan
selityksen uteliaisuudelleen ja poistui. Lady Riversreade!
Ilmeisestikin korkea-arvoinen, varakas tahi hyvässä asemassa oleva
nainen. Mutta oliko hän sama henkilö, joka kymmenen vuotta sitten
käytti nimeä rouva Whittingham ja joka Sellithwaitessa peijasi
jalokivikauppiaalta lähes neljäntuhannen punnan arvoisen kaulaketjun
ja vältti ovelasti vangitsemisen, pujahtaen Hannafordin käsistä? Ja
siinä tapauksessa...

Mutta se vei rajattomiin mietteisiin; nykyhetkellä oli pääasia
saada mahdollisimman tarkat tiedot lady Riversreadesta, Riversreade
courtista läheltä Dorkingia. Hetherwick olisi epäilemättä voinut
saada melkoisen paljon tietoja muodissa olevalta valokuvaajalta,
mutta hän oli visusti karttanut näyttämästä liian kyselyhaluiselta.
Sitäpaitsi hän tunsi erään miehen, muutaman Boxleyn, joka oli saman
kerhon jäsen kuin hän, oli aina perin hyvästi selvillä kaikista
hienoston ja ylimystön piirissä sattuneista tapahtumista ja voi, jos
tahtoi, kertoa hänelle kaikki tarvittavat seikat lady Riversreadesta
-- jos hänestä nimittäin oli mitään kertomista. Boxley oli yksi noita
vanhojapoikia, jotka liikkuivat kaupungissa kaikkialla, tunsivat
kaikki ja pysyttelivät aina asioiden tasalla; hän söi puolista
säännöllisesti Junior Megatherium-nimisessä kerhossa, ja sinne
Hetherwick pian suuntasi askeleensa tavatakseen hänet.

Hänellä oli onni mukanaan, ja hän kohtasi Boxleyn melkein heti
astuttuaan tuosta vain valioväelle avautuvasta pyhästä ovesta
sisälle. Boxley oli aterioimassa, eikä hänen pöydässään ollut ketään
muuta. Hetherwick meni hänen seuraansa ja aloitti tavanmukaisen
pikku pakinansa ylimalkaisista aiheista. Mutta pian hän kävi käsiksi
asiaansa.

"Kuulehan!" hän sanoi keskustelun sopivasti keskeytyessä. "Minulla
olisi hieman kysymistä sinulta. Sinä tunnet kaikki ja tiedät kaikki.
Kuka on lady Riversreade, joka äskettäin on perustanut jonkunlaisen
hoitolan, laitoksen, parantolan tai jotakin sentapaista?"

"Yksi Englannin rikkaimpia naisia", vastasi Boxley empimättä.
"Hänellä on parin miljoonan paikkeilla. Se hänen nykyisyydestään --
hänen entisyyttään en tunne. Enkä luule kenenkään muun sitä tuntevan.
Ei ainakaan tässä maassa."

"Mitä? Onko hän sitten ulkolainen?" tiedusti Hetherwick. "Näin
hänen kuvansa sanomalehdissä -- siksi kysyin sinulta, kuka hän on.
Mielestäni hän ei näytä ulkolaiselta."

"Voin kertoa sinulle kaikki, mitä hänestä tiedetään", virkkoi
Boxley, "mutta se ei ole paljon. Hän on leski; hänen miehensä oli
sir John Riversreade, kuuluisa urakoitsija, joka ansaitsi sievoisen
omaisuuden rakentamalla rautateitä, patoja isojen jokien poikki ja
muuta sellaista, saaden siitä hyvästä aatelisarvon. Hän rakennutti
itselleen myöskin suurenmoisen maahovin lähelle Dorkingia ja
antoi sille nimen Riversreade court -- juuri sellaisen kartanon,
jollaisia nykyaikaiset miljoonamiehet tavallisesti rakennuttavat.
Vanha sir John oli ollut poikamiehenä koko elämänsä ajan aina yli
kuudenteenkymmenenteen ikävuoteensa -- hänellä ei ollut aikaa muuhun
kuin urakkoihinsa, ymmärräthän. Mutta noin viidenseitsemättä vanhana,
kuusi tahi seitsemän vuotta sitten, hän matkusti Yhdysvaltoihin
ja viipyi siellä pitkähkön ajan. Ja palatessaan hän toi mukanaan
puolison -- saman ladyn, josta tiedustelet."

"Hän on siis amerikkalainen?" huomautti Hetherwick.

"Niin, siellä sir John kylläkin meni avioliittoon hänen kanssaan",
sanoi Boxley. "Mutta tekisi mieleni väittää, ettei hän ole
amerikkalainen."

"Oletko tavannut hänet -- henkilökohtaisesti?"

"Kyllä. Olen kohdannut hänet kerran tai pari eräiden asioiden
tähden, ja minut on esitelty hänelle aivan sattumalta. Niin, en
usko, että hän on amerikkalainen. Jos tahtoisin määritellä hänen
kansallisuutensa, niin sanoisin häntä yleismaailmalliseksi."

"Suuren maailman nainen, vai mitä?"

"Ihan varmasti. Kaunis -- maltillinen -- varma -- terävä, taitava.
Luullakseni hän osaa hoitaa puolisonsa hänelle jättämiä varoja."

"Jättikö sir John hänelle kaikki?"

"Joka-ikisen pennyn! Lukuun ottamatta muutamia vähäisiä lahjoituksia
hyväntekeväisyyslaitoksille. Siihen aikaan -- vanhuksen kuolemasta
on kulunut kaksi vuotta -- puhuttiin, että lady Riversreade sai yli
kaksi miljoonaa."

"Entä tämä laitos vai mikä se on?"

"Niin, se! Siitä oli sanomalehdissä vähän aikaa takaperin."

"En ole varsin uuttera sanomalehtien lukija. Mikä se on?"

"Niin, hän perusti Riversreade courtin lähelle hoitolan
haavoittuneita upseereja varten. Siellä likeisyydessä oli joku
iso maalaisrakennus tyhjänä -- sitä ei saatu vuokratuksi eikä
myydyksi. Hän osti sen, korjautti ja kalusti sen, palkkasi sinne
sairaanhoitajattaria sekä palvelusväkeä ja sai sille sotaministeriön
siunauksen. Se on luullakseni soma, hauska paikka, ja hän maksaa
kulungit."

"Hän harrastaa siis hyväntekeväisyyttä?"

"Siltä näyttää. Ja helppoa se onkin, kun on käytettävissä pari
miljoonaa. Mutta hyödyllistä se on joka tapauksessa."

Boxley poistui kohta senjälkeen, ja ihmeissään kuulemastaan ja
nyt kiihkeästi haluten tietää, olivatko lady Riversreade ja rouva
Whittingham sama henkilö, meni Hetherwick tupakkahuoneeseen ja
otti käsiinsä _Times_-lehden numeron enemmän tottumuksesta kuin
varsinaisesta lukemishalusta. Hänen katseensa osui melkein heti
siihen nimeen, joka juuri silloin askarrutti hänen ajatuksiaan -- se
oli kapiteleilla painettuna ilmoituksen otsikossa:

    "_Lady Riversreaden haavoittuneiden upseerien hoitolaan,
    Surreyssa_, halutaan heti paikalla-asuva naiskirjuri, joka on
    täydelleen perehtynyt kirjanpitoon sekä kirjeenvaihtoon ja on
    hyvin harjaantunut pika- sekä konekirjoittajatar. Ranskan- ja
    saksankielen taitoiselle annetaan etusija. Tiedustaa
    sopii suullisesti joka päivä tämän viikon aikana kymmenestä
    kahteentoista ja kolmesta viiteen lady Riversreadelta Riversreade
    courtissa, Dorkingissa."

Hetherwick viskasi lehden syrjään, poistui kerhosta ja osti
ensimmäiseltä kohtaamaltaan sanomalehti-myyjältä toisen numeron
samaa lehteä. Se kädessään hän hyppäsi vuokra-autoon ja ajoi
Surrey-kadulle, pohtien mielessään, vieläkö hän tapaisi Rhona
Hannafordin Malterin hotellissa. Häntä onnisti -- tyttö ei ollut
vielä poistunut -- ja seuraavien minuuttien aikana hän esitti
Rhonalle lavean ja tarkan selostuksen kaikesta siitä, mitä oli
puuhannut sen jälkeen, kun he olivat viimeksi olleet puheissa
keskenään. Tyttö kuunteli hänen kertomustaan Sellithwaitesta ja hänen
senaamuisista huomioistaan hiukan kummastuneen näköisenä.

"Miksi näette näin paljon vaivaa?" hän kysyi äkkiä ja suoraan. "Te
teette enemmän, syvennytte tähän asiaan enemmän kuin poliisit.
Matherfield kävi täällä tänä aamuna kertomassa, kuten hän sanoi,
kuinka he edistyvät. He eivät edisty lainkaan! He eivät ole saaneet
selville mitään; he eivät ole kuulleet, eivät saaneet vähääkään
selkoa junassa näkemistänne eivätkä Victoria-asemalla olleesta
miehestä -- he ovat aivan samalla kohdalla kuin alussakin. Mutta te
-- te olette saanut selville koko joukon. Miksi työskentelette tässä
jutussa niin tarmokkaasti?"

"Se lienee pantava ammattiuteliaisuuden laskuun", vastasi Hetherwick
hymyillen. "Juttu kiinnittää mieltäni. Hirveästi! Minähän olin
myöskin junassa samoin kuin se mies, jota ei ole löydetty. Niin, ja
nyt -- kun olen päässyt näin pitkälle, tahtoisin teitä mukaan."

"Minua! Millä tavoin?" huudahti Rhona. Hetherwick veti esille
_Timesin_ ja osoitti ilmoitusta. "Toivoisin teidän huomenaamulla
menevän Dorkingiin henkilökohtaisesti keskustelemaan lady
Riversreaden kanssa tämän johdosta", hän selitti. "Teillä on kaikki
ilmoituksessa mainitut ominaisuudet, joten voitte esittää erinomaisen
syyn käyntiinne. Se, tahdotteko ottaa toimen vastaan, on toinen
kysymys -- haluaisin vain teidän näkevän hänet sellaisissa oloissa,
että voitte silmäillä häntä tarkoin."

"Miksi?" kysyi Rhona.

"Haluaisin teidän katsovan, onko hänellä käsivarressaan sellainen
nauha, josta Hudson puhui Hollisille ja minulle", vastasi Hetherwick.
"Teidän kaltaisenne teräväsilmäinen ihminen näkee sen pian. Ja
jos hänellä se on, niin silloin hän on rouva Whittingham! Siinä
tapauksessa olisi minun pyydettävä teitä tekemään enemmän -- vielä
enemmän."

"Mitä esimerkiksi?" tiedusti tyttö.

"Panemaan parhaanne saadaksenne sen toimen", sanoi Hetherwick.
"Taitojenne nojalla luulisin teidän voivan sen saada."

"Mitä varten sitä tahtoisitte?" kysyi Rhona.

"Lady Riversreaden silmälläpitoa varten", vastasi Hetherwick
kursailematta. "Jos se henkilö, joka kymmenen vuotta sitten asui
Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, on sama henkilö kuin nykyinen
lady Riversreade Riversreade courtista, niin isoisänne murhan tähden
tahtoisin tietää hänestä koko joukon enemmän! Jos te olisitte siellä,
olisi siitä minulle apua tavattomasti."

"Minun on siis oltava jonkunlaisena urkkijana, vai kuinka?" kysäisi
Rhona.

"Etsivänä, niin kyllä", myönsi Hetherwick. "Miksi ette voisi olla?"

"Ette ota huomioon erästä seikkaa", huomautti tyttö. "Jos tämä lady
Riversreade on sama henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta
sitten, niin hän muistaa nimeni -- Hannaford! Hän ei todennäköisesti
ole unohtanut Sellithwaiten poliisimestari Hannafordia!"

"Juuri niin, mutta olen ajatellut tätä pikku asiaa", vastasi
Hetherwick. "Käyttäkää jotakuta muuta, esimerkiksi äitinne nimeä!"

"Se oli Featherstone", virkkoi Rhona.

"Siinähän on teille nimi! Menkää neiti Featherstonena! Osoitteeksenne
taas ilmoittakaa tätinne asunto Tootingissa! Kaikki käy perin
helposti, oivallattehan", puheli Hetherwick nauraen, "kunhan vain
aloitatte sopivalla tavalla".

"Mutta on vielä yksi asia", vastusteli tyttö, "suositukset! Hän
varmastikin vaatii niitä."

"Se järjestyy yhtä mukavasti", vakuutti Hetherwick. "Ilmoittakaa
minut yhdeksi ja Kenthwaite toiseksi suosittajaksenne! Puhun hänelle
siitä. Kaksi Middle Templen lakimiestä! Erinomaista! Kas niin! Teidän
on vain suunniteltava hyvin ja toimittava varmasti; mahdotonta on
etukäteen arvata, mitä kaikkea kenties saamme selville."

Rhona mietti asiaa hetkisen, katsellen Hetherwickia vakavasti.

"Luuletteko, että tämä nainen on ehkä jollakin tavoin sekaantunut
isoisäni salaperäiseen murhaan?" hän kysyi äkkiä.

"Mielestäni se on varsin mahdollista", selitti toinen.

"No niin", sanoi tyttö jyrkästi. "Minä menen. Huomenaamulla kai?"

"Mitä aikaisemmin, sen parempi", arveli Hetherwick. "Ja kuulkaahan,
minä tulen mukaanne. Lähdemme Victoria-asemalta kymmenen ja kymmenen
junalla, ajamme määräpaikkaamme, ja minä odotan ulkosalla teidän
käydessänne puhumassa lady Riversreaden kanssa. Senjälkeen syömme
puolista Dorkingissa, jolloin te voitte kertoa uutisenne."

Seuraavana aamuna Hetherwick asteli Victoria-aseman junasillalla
odottamassa matkakumppaniaan. Rhona saapui vähää ennen junan
lähtöä, ja Hetherwick pani heti merkille, että tyttö oli luopunut
surupuvustaan, joka oli ollut hänen yllään edellisenä iltana; nyt
hän oli puettu somaan päällystakkiin ja hameeseen ja näytti juuri
sellaiselta kuin Hetherwick toivoi hänen näyttävän -- kykenevältä ja
itsevarmalta liikealalla toimivalta naiselta.

"Hyvä!" hän kehaisi, kun he menivät vaunuun. "Ei mikään vedä vertoja
sopivalle pukeutumiselle. Teillä on kai kaikki selvillä? Tarkoitan,
että olette kai suunnitellut valmiiksi, mitä puhutte ja teette."

"Olkaa huoletta!" vastasi Rhona nauraen. "En unohda varsinaista
tehtävääni missään nimessä. Mutta olen aprikoinut -- jos nimittäin
johdumme siihen päätelmään, että tämä lady Riversreade on sama
henkilö kuin rouva Whittingham kymmenen vuotta sitten -- miten aiotte
siinä tapauksessa menetellä."

"Siinä suhteessa ovat ajatukseni sekavat vielä tällä hetkellä",
tunnusti Hetherwick. "Ennen kaikkea on meidän kuitenkin päästävä
varmuuteen siitä, onko hän rouva Whittingham. Muistakaa, että
päätarkoituksena Riversreade courtissa käydessänne on nähdä tarkoin
lady Riversreaden oikea ranne ja mitä siinä on!"

Riversreade court oli jonkun matkan päässä Dorkingista Leith
Hillin piirikunnassa. Hetherwick otti vuokra-auton ja antoi heidän
ajaessaan kumppanilleen viimeiset ohjeet. Puolen tunnin kuluttua
he olivat talon luona; se oli iso, uhkea, Elisabethin aikuista
tyyliä jäljittelevä rakennus, joka sijaitsi vuoren rinteellä
kuusi- ja mäntymetsikön keskellä; sen pergermäisen puutarhan ja
maantien välillä oli kaunis puisto. Hetherwick pysähdytti auton
pääportin edustalle ja laskeutui tielle.

"Odotan teitä täällä", hän sanoi Rhonalle. "Ajakaa te rakennukselle,
toimittakaa asianne ja tulkaa takaisin! Tarkatkaa valppaasti --
kaikkea!"

Rhona nyökkäsi vakuuttavasti ja lähti. Hetherwick sytytti piippunsa
ja alkoi kävellä ympäristössä, ihaillen maisemaa. Mutta hänen
ajatuksensa olivat Rhonan mukana; hän koetti arvailla, millaisia
seikkailuja tyttö saisi kokea tuolla upeassa kartanossa, jonka
urakoitsija-vainaja oli rakennuttanut metsän keskelle. Ja Rhona antoi
hänen odottaa jonkun aikaa; kului tunti, ennen kuin auto palasi. Käsi
auton ovessa Hetherwick antoi ohjaajalle määräyksen:

"Ajakaa 'Valkoiseen Hevoseen'! Syömme siellä puolisen, ja sitten
saatatte meidät asemalle. No?" hän jatkoi noustuaan autoon ja
istuuduttuaan Rhonan viereen. "Kuinka onnisti?"

"Hyvin, tekisi mieleni sanoa", vastasi Rhona. "Hänellä on leveä,
musta samettinauha oikeassa ranteessaan, ja sen ulkopuolella on pieni
kamea. Eikö pidä paikkaansa?"

"Täsmälleen!" huudahti Hetherwick. "Aivan niin kuin Sellithwaiten
ravintoloitsija kuvaili. Pitääkö hän sitä avoimesti --
koettamattakaan piilottaa sitä hihallaan?"

"Ihan peittelemättä", vakuutti Rhona. "Hänellä oli sievä, muodikas,
lyhythihainen puku. Toisessa ranteessaan hänellä oli hyvin kaunis
timanttinen rannerengas."

"Entä hän itse?" tiedusti Hetherwick. "Minkälainen nainen hän on?"

"Isoisäni sanomalehdestä leikkaama muotokuva on oikein hyvin
onnistunut", selitti Rhona. "Oikein hyvin todellakin. Tunsin
hänet heti. Hän on pitkä, komea, hyvin säilynyt nainen, kenties
nelikymmenvuotias tahi nuorempi. Käyttäytyy keveästi ja tottuneesti;
luulisin häntä todelliseksi suurmaailman naiseksi. On perin valmis
keskustelemaan itsestään ja asioistaan -- hän kertoi minulle koko
perustamansa hoitolan historian ja vei minut sitä katsomaan -- se on
hieno, vanha talo, paljoa miellyttävämpi kuin itse kartano, vähän
matkan päässä siitä vuoren rinteellä. Hän sanoi sen olevan hänen
lempituumansa ja uhraavansa sille kaiken aikansa. Luulisin hänen
vilpittömästi harrastavan sen menestystä -- vilpittömästi!"

"Tekikö hän teihin hyvän vaikutuksen?" kysyi Hetherwick.

"Näkemästäni ja kuulemastani sain sen vaikutelman, että hän on
hyvänluontoinen, otaksuttavasti lämminsydäminen nainen. Joka
tapauksessa hän puhui hyvin tuntehikkaasti hoitolassaan olevista
potilaista."

"Entä paikka -- kirjurintoimi?"

"Saan sen, jos haluan -- tietystikin sanoin hänelle haluavani sitä.
Hän kuulusteli tarkoin, mihin kykenen -- hän itse puhuu saksaa ja
ranskaa kuin olisi syntynyt ja kasvanut niissä maissa -- ja minä
ilmoitin teidät ja Kenthwaiten suosittajikseni. Hän aikoo kirjoittaa
teille kummallekin tänään. Teidän on siis päätettävä."

"Oikeastaan on päätöksen tekeminen kai teidän asianne!"

"Ei! Mielelläni, kiihkeästi haluan tehdä mitä hyvänsä, mikä vain
on omiaan luomaan valoa isoisäni salaperäiseen murhaan. Mutta en
usko, että tämä nainen on millään tavoin sekautunut siihen. Minun
mielestäni -- ja luullakseni minulla on jonkun verran naisellista
vaistoa -- hän on perin rehellinen ja suoramielinen."

"Mutta kuitenkin näyttää siltä, että hän on sama rouva Whittingham,
joka petkutti sellithwaitelaista jalokivikauppiasta neljäntuhannen
punnan arvosta!" huomautti Hetherwick nauraen. "Se ei ollut varsin
rehellistä eikä suoramielistä!"

"Olen ajatellut sitä", virkkoi Rhona. "Ehkä hän sittenkin luuli, että
maksuosoitus suoritetaan, ja lähettihän hän joka tapauksessa miehelle
maksun, vaikkakin pitkän ajan kuluttua. Ja sitten vielä -- mikä onkin
tärkeä seikka -- lady Riversreade ei ehkä olekaan rouva Whittingham.
Onhan samettisia rannenauhoja useammillakin kuin yhdellä naisella."

"Mutta valokuva!" huudahti Hetherwick. "Onhan se varma
todistuskappale!"

"Niin", myönsi Rhona. "Olenkin valmis menemään sinne koettaakseni
saada selville enemmän. Mutta suoraan sanoen luulen, ettei lady
Riversreadessa ole mitään vikaa. Ensimmäinen vaikutelma, onhan se
jotakin!"

Auto pysähtyi 'Valkoisen Hevosen' edustalle, ja Hetherwick vei Rhonan
kahvilahuoneeseen. Mutta he olivat tuskin ehtineet istuutua, kun
hotellin johtaja saapui heidän luokseen.

"Onko nimenne ehkä Hetherwick, sir?" hän kysyi, "juuri niin --
kiitos? Eräs herra Mapperley on viimeisen tunnin kuluessa soittanut
tänne kahdesti tiedustaen teitä -- hän on puhelimessa taaskin, jos
haluatte puhua hänen kanssaan."

"Tulen heti", sanoi Hetherwick. "Siellä on konttoristini", jupisi
hän Rhonalle noustessaan pöydästä. "Käskin hänen soittaa tänne
kahdentoista ja kolmen välillä, jos se käy tarpeelliseksi. Tulen
takaisin minuutin kuluttua."

Mutta hän viipyi poissa useita minuutteja, ja palatessaan tytön
luokse hän oli vakavan näköinen. "Jutussa on tapahtunut uusi käänne",
hän kuiskasi, kumartuen pöydän ylitse. "Poliisit ovat löytäneet
sen miehen, joka oli isoisänne seurassa! Matherfield haluaa minua
tuntemaan häntä. Ja siitä arvaatte, että hänet on tavattu kuolleena!
Meidän on aterioitava nopeasti ja jouduttava kahden ja kahdenkymmenen
neljän junalle."



KAHDEKSAS LUKU

Fligwood's Rents


Kesken syömisen Hetherwick pistäytyi vielä toisen kerran hotellin
puhelimessa, ja sen johdosta oli Matherfield Victoria-aseman sillalla
kahden-kahdenkymmenenneljän junan porhaltaessa sinne. Hän ei
näyttänyt lainkaan kummastelevan nähdessään Hetherwickin ja Rhonan
yhdessä; oli silminnähtävää, että hän halusi saada Hetherwickin
mukaansa pois asemalta. Ja sen huomatessaan Hetherwick sanoi
jäähyväiset Rhonalle, kuiskaten samalla käyvänsä Malterin hotellissa
ennen iltaa. Muutamien minuuttien kuluttua hän ja Matherfield
kiitivät autossa pitkin Buckingham-palatsin tietä.

"No?" tiedusti Hetherwick. "Ollaanko miehestä selvillä?"

"Minusta on aivan varmaa, että hän on sama mies, jonka te näitte
Hannafordin seurassa", vastasi Matherfield. "Joka tapauksessa sopii
kuvauksenne häneen. Mutta kerronpa teille, miten pääsimme hänen
jäljilleen. Eilenillalla saapui luokseni muuan Appleyard-niminen mies
-- hänellä on rohdoskauppa Horseferry-tien varrella Westminsterin
kaupunginosassa; hän on keski-ikäinen, tyyni henkilö ja selitti
aluksi ehtivänsä lukea sanomalehtiä vain hyvin harvoin; muutoin
hän muka olisi tullut jo aikaisemmin. Mutta eilen hän oli sattunut
silmäilemään erästä viimesunnuntaista lehteä ja lukenut siitä
selostuksen Hannafordin jutusta. Silloin hän muisti erään seikan,
joka tuntui hänestä mahdollisesti olevan sen yhteydessä. Vähän
aikaa takaperin hän oli ilmoittanut haluavansa apulaista, kykenevää
apulaista. Hän sai kahdet tai kolmet hakupaperit, jotka eivät
olleet täysin tyydyttäviä. Eräänä iltana sitten -- hän ei osannut
mainita päivää täsmälleen, mutta hänen mainitsemiensa erinäisten
seikkojen nojalla laskin, että sen täytyi olla juuri sama ilta,
jolloin Hannaford sai surmansa -- saapui hänen luokseen muuan mies
suullisesti tarjoutumaan toimeen. Appleyardin kuvauksen mukaan mies
oli keskikokoinen, hintelä ja kellertäväihoinen; kasvot laihat
ja parrakkaat; silmät suuret ja tummat; hän teki hyvin älykkään
vaikutuksen, käyttäytyi erinomaisesti, oli köyhästi puettu ja
ilmeisesti ahtaissa oloissa --"

"Se on sama mies; siitä lyön vaikka vetoa!" huudahti Hetherwick.
"Mainitsiko hän rohdoskauppiaalle nimensä?"

"Kyllä -- sekä nimensä että osoitteensa", vastasi Matherfield.
"Hän ilmoitti nimekseen James Granett, ja osoite oli Fligwood's
Rents 8, Gray's Innin tie, Holbornin puolisessa päässä. Hän selitti
Appleyardille olevansa kykenevä kemisti ja esitti todistuksensa
sekä joitakuita suosituksia. Myöskin hän sanoi, että vaikka
hänellä ei ollut milloinkaan ollut omaa liikettä, hän oli, kuten
todistuksetkin osoittivat, ollut joitakuita aikoja muutamien hyvien
maaseutuliikkeiden palveluksessa. Viimeksi hän oli työskennellyt
eräässä kemikaliotehtaassa East Hamissa; jostakin syystä oli liikkeen
tuotteiden menekki huonontunut, sen oli ollut pakko vähentää
henkilökuntaansa, hän oli joutunut työttömäksi ja saanut muun kovan
onnen lisäksi kestää ankaran taudin. Se oli muka tyhjentänyt hänen
vähäiset varansa, ja hän halusi perin hartaasti uutta toimipaikkaa
-- niin hartaasti, että hän nähtävästi suostui tulemaan Appleyardin
palvelukseen hyvin pienestä palkasta. Appleyard oli sanonut hänelle
tiedustavansa hänestä suosittajilta ja kirjoittavansa hänelle päivän
tai parin kuluttua. Hän tekikin niin, suositukset olivat tyydyttävät,
ja hän kirjoitti Granettille, ottaen hänet toimeen. Mutta Granettia
ei näkynyt, eikä Appleyard kuullut hänestä mitään, ennenkuin luki
mainittua sunnuntaista lehteä. Silloin hän arveli, että Granett
varmastikin oli etsimämme mies, ja tuli puheilleni."

"Minusta tuntuu, ettei siitä ole epäilystäkään", huomautti
Hetherwick. "Mutta yksi kysymys, ennen kuin jatkamme. Mainitsiko
Appleyard, mihin aikaan mies sinä iltana tuli hänen luokseen?"

"Kyllä. Se tapahtui, kun hän oli sulkemaisillaan myymälänsä -- kello
yhdeksän. Granett viipyi puhelemassa hänen luonaan noin puoli tuntia.
Kertoipa Appleyard vieläkin enemmän. Keskustelun päätyttyä Appleyard,
jonka asunto ei ole myymälän yhteydessä, sulki sen ja pyysi sitten
Granettia lähtemään ennen kotiin menoa ryypylle kadun toisella
puolen olevaan kapakkaan. He joivat lasin ja pakinoivat jonkun
aikaa; Appleyardin arvelun mukaan lienee kello ollut lähes kymmenen,
kun Granett erosi hänestä. Ja hän muisti Granettin poistuttuaan
kääntyneen Victoriakadulle, epäilemättä aikovan maanalaisen rautatien
asemalle."

"Ja Victoria-kadulla hän -- samoin epäilemättä -- kohtasi
Hannafordin", jupisi Hetherwick. "No niin, entä sitten?"

"Niin, heti kun sain tietää kaiken tämän, päätin tietystikin itse
lähteä Fligwood's Rentsiin", vastasi Matherfield. "Menin sinne
ensi töikseni tänä aamuna. Fligwood's Rents on ryysyköyhälistön
asuinpaikkoja -- vain perin vaikeassa asemassa oleva mies on
valmis vuokraamaan sieltä itselleen huoneen. Se on jonkunlainen
kuja tai piha Gray's Innin tien oikealla puolella -- sen kahden
puolen on puolisentusinaa kurjia vuokrataloja. Numero kahdeksan
oli erikoisen kehno -- huolimattomia, siivottomia naisenretaleita
ja parkuvia kakaroita oven seuduilla; kaikki paikat likaiset ja
rappeutuneet. Saapuvilla olevista naisista ei yksikään tuntenut
Granettin nimeä, mutta kun kuvailin heille etsimääni henkilöä, niin
he päättelivät, että varmaankin tarkoitin yläkerrassa pihan puolella
asuvaa herrasmiestä, ja lisäsivät, etteivät he olleet nähneet
häntä muutamiin päiviin. Menin siivottomia portaita myöten heidän
neuvomansa huoneen ovelle; se oli lukossa, enkä saanut vastausta,
vaikka koputin useita kertoja. Lähdin niin ollen hakemaan isäntää
ja vihdoin sain käsiini olutpöhnässä olevan miehen lähellä olevassa
huonossa kapakassa. Häneltä urkin, että hänellä oli Granett-niminen
vuokralainen, joka maksoi pihan puolisesta yläkerrankamaristaan
kuusi shillingiä viikossa, ja äkkiä hän muisti, ettei Granett ollut
suorittanut viime viikon vuokraansa. Se tehosi häneen paremmin
kuin mitkään sanani, ja hän lähti mukaani taloon. Ja ollakseni
lyhytpuheinen: mursimme oven auki ja löysimme miehen kuolleena
vuoteessaan!"

"Kuolleena!" huudahti Hetherwick. "Kuolleena?"

"Niin, kuolleena, ja hän oli kuollut monta päivää sitten, selittivät
lääkärit", virkkoi Matherfield jurosti. "Ihan hengetön! Huone oli
huonosti sisustettu, mutta siisti; monista pikkuseikoista saattoi
nähdä, että mies oli tottunut parempiin oloihin. Mitä häneen itseensä
tulee -- hän oli ilmeisesti paneutunut nukkumaan tavalliseen
tapaansa. Hänen kaikki vaatteensa oli huolellisesti taitettu
laskoksiin ja pantu hyvään järjestykseen, ja vuoteen vieressä
olevalla tuolilla oli puoleen väliin palanut kynttilä ja iltalehti."

"Se osoitti päivämäärän", huomautti Hetherwick.

"Niin tietystikin -- päivä oli sama, jona Hannaford kuoli", vastasi
Matherfield. "Panin sen tarkoin merkille! Kaikesta päättäen oli mies
käynyt makuulle kuten tavallisestikin, lukenut lehteä jonkun aikaa,
sammuttanut tulen, vaipunut uneen ja kuollut nukkuessaan."

"Niin! Entä kuoleman syy?" huudahti Hetherwick.

"Sama ajatus välähti minunkin mieleeni, kun tiesin, miten
Hannafordille oli käynyt", sanoi Matherfield. "Mutta lääkäreiltä
saamme siitä tarkat tiedot. Jatkaakseni kertomustani -- mukanani oli
yksi miehistäni; jätin hänet vahdiksi ja lähdin hankkimaan lisää
apua ja kutsumaan Appleyardia. Hän tunsi heti vainajan samaksi
henkilöksi, joka oli käynyt hänen luonaan. Ja sitäpaitsi löysimme
oven avattuamme Appleyardin kirjeen, jossa hän pestasi miehen
palvelukseensa, lattialta parin muun kirjeen vierestä. Siinä onkin
jotakuinkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa. Nyt haluaisin vain
tietää, tunnetteko varmasti vainajan samaksi mieheksi, jonka näitte
Hannafordin seurassa. Myöskin aion aukaista huoneesta löydetyn
lukitun lippaan; se saattaa sisältää jotakin sellaista, mikä meidän
on hyvä tietää. Sanalla sanoen, olemme päässeet askeleen eteenpäin."

"Niin", myönsi Hetherwick. "Onhan se jotakin. Mutta vielä on jälellä
etsintätyötä, Matherfield. Mielestäni on varmaa, että Granett kohtasi
Hannafordin erottuaan Appleyardista, ja se osoittaa, että Granett ja
Hannaford olivat vanhastaan tuttuja. Mutta jos he tapasivat toisensa
kello kymmenen tai kohta sen jälkeen, niin minne he menivät, missä he
viettivät aikansa mainitusta kellonlyönnistä siihen saakka, kunnes he
astuivat vaununosastooni St. Jamesin puiston pysäkillä?"

"Mihin saakka siis?" kysyi Matherfield.

"Oli hyvinkin yli keskiyön -- olin viimeisessä itään päin menevässä
junassa", vastasi Hetherwick. "Ennätin siihen hädin tuskin
Sloane-aukiolla. Ajasta saamme kuitenkin kyllä tarkan tiedon,
minuutilleen. Mutta noiden kahden on kohdattuaan toisensa sattumalta,
kuten oletan, täytynyt olla yhdessä kaksi tahi kolme tuntia.
Missä? Siihen aikaan yöstä? Varmastikin voidaan se jollakin tavoin
saada selville! Jonkun on jossakin täytynyt nähdä yhdessä nämä
kaksi miestä, jotka kumpikin olivat varsin silmäänpistäviä! Tuntuu
mahdottomalta, ettei heitä olisi nähty."

"Niin, mutta kokemukseni ovat osoittaneet, herra Hetherwick,
että juuri mahdotonta tapahtuu", väitti Matherfield vastaan.
"Tämänkaltaisessa mehiläispesässä, jossa kaikki kiihkeästi
huolehtivat omista asioistaan, ei yhdeksänkymmentä yhdeksän ihmistä
sadasta koskaan huomaa mitään, jollei sitä suoraan työnnetä ihan
heidän silmiensä eteen. Jos saisimme tietää, olivatko Hannaford ja
Granett sinä iltana yhdessä, missä he siinä tapauksessa olivat ja
mihin Granett meni luikittuaan tiehensä Charing Crossilta, niin se
luonnollisesti tekisi asian äärettömän paljon yksinkertaisemmaksi.
Mutta miten voimme saada kaikesta siitä selkoa? Tästä jutusta on
sanomalehdissä kirjoitettu tavattomasti, kuten tiedätte, herra
Hetherwick -- on julkaistu Hannafordin muotokuvia, yksityiskohtaisia
selostuksia koko asiasta ja niin edelleen, mutta kuitenkin olemme
saaneet hämmästyttävän vähän apua ja vielä niukemmin tietoja. Sanon
teille, missä vika on, sir -- meidän olisi saatava käsiimme se kookas
miekkonen, joka kasvot kaulaliinan peitossa kohtasi Hannafordin
Victoria-asemalla. Mutta kuka hän on?"

"Kuka tosiaankin?" kertasi Hetherwick. "Hän on kadonnut jäljettömiin."

"Niinpä kylläkin", virkkoi Matherfield reippaasti. "Mutta mahdotonta
on aavistaa, milloin pääsee jäljille. Nythän kuitenkin jo olemme
innoittavalla Fligwood's Rentsillä."

Auto pysähtyi synkän, korkeaseinämäisen, kivetyn kujan päähän; tällä
hetkellä kuja, samoin kuin sen kummallakin puolella olevat ikkunat,
näkyi olevan täynnä naisia ja lapsia. Koko paikka oli pimeä ja
pahanhajuinen; Hetherwickia säälitti se onneton mies, jonka nurja
onni oli pakottanut sijoittumaan tänne.

"Murha, itsemurha ja äkillinen kuolema ovat näistä ihmisistä
taivaallisia tuulahduksia!" sanoi Matherfield heidän tunkeutuessaan
rääsyihin puetun, likaisen tungoksen läpi. "Ne ovat elähdyttäviä
tapahtumia yksitoikkoisessa elämässä. Nyt olemme perillä", hän
lisäsi, kun he saapuivat ovelle, jonka edessä oli poliisi vahdissa.
"Ja tässä ovat portaat. Varokaa lipeämistä, sillä astuimet ovat
rikkinäiset ja käsipuut liukkaat liasta!"

Hetherwick seurasi varovasti opastaan talon yläkerrokseen. Siellä
seisoi eräällä toisella ovella toinen poliisi, joka heidän
saapuessaan katseli ulos porraskäytävän lianpimittämästä ikkunasta.
Hänen ikävystyneet kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Matherfieldin.
Astahtaen taaksepäin hän avasi tyynesti vieressään olevan oven.
Molemmat tulokkaat menivät varpaillaan huoneeseen virkkamatta mitään;
heitä odottava tehtävä piti heitä äänettöminä.

Huone oli, kuten Matherfield oli huomauttanut, köyhästi sisustettu,
mutta puhdas ja hyvässä järjestyksessä, ja sen asukas oli ilmeisesti
koettanut tehdä sen niin kodikkaaksi ja mukavaksi kuin hänen varansa
suinkin myönsivät. Pöydällä oli pari hyvää painokuvaa, vanhan
lipaston päällä viisi, kuusi kirjaa, uuninreunustalle sijoitetussa
särkyneessä maljakossa joitakuita lakastuneita ja kuihtuneita kukkia.
Hetherwick näki kaiken sen yhdellä silmäyksellä; sitten hän kääntyi
Matherfieldiin päin, joka äänettömänä veti syrjään lakanan vuoteessa
viruvan jäykän olennon kasvoilta ja olkapäiltä, katsoen samalla
kysyvästi seuralaiseensa. Hetherwick silmäili vainajan kasvoja
huolellisesti ja nyökkäsi.

"Niin!" hän äänsi. "Sama mies!"

"Aivan varmastiko?" tiedusti Matherfield.

"Ehdottoman varmasti", vakuutti Hetherwick. "Hän on sama mies, joka
oli Hannafordin seurassa junassa. Tunsin hänet heti."

Matherfield levitti lakanan paikoilleen ja meni ikkunan ääressä
olevan pienen pöydän luokse. Sillä oli lipas, nelikulmainen,
vanhanaikainen kapine, jonka nurkissa oli metalliset vahvikkeet.

"Tämä on hänen tavaroistaan ainoa, jota voisi nimittää salaisen
yksityiseksi", hän huomautti. "Se on lukittu, mutta minulla on tässä
työase, joka avaa sen. Haluan tietää, mitä sen sisällä on -- siellä
saattaa olla jotakin sellaista, mistä saamme vihjauksen."

Hetherwick seisoi vieressä katsellen, kun Matherfield mursi lukon
auki taskustaan ottamallansa vehkeellä ja alkoi tutkia lippaan
sisältöä. Aluksi tuli sieltä esiin vain vähä sellaista, mikä
näytti olevan omiaan selventämään asiaa. Siellä oli täydellinen
puku ja siisti liinavaatteus; Granett oli nähtävästi huolellisesti
säilyttänyt niitä parempien päivien varalle. Siellä oli lisää
kirjoja, kaikki teknillisiä, kemian alalta; myös pieni rasia, joka
sisälsi kemiallisia kojeita, ja toinen, jossa oli vaaka; kolmannesta
löytyi mikroskooppi.

"Hänen varansa eivät olleet vielä tyyten ehtyneet, muutoin hän olisi
pantannut nämä esineet", jupisi Matherfield. "Ne näyttävät kaikki
olevan hyvää laatua, erittäinkin mikroskooppi. Mutta tässä on lisää
etsimääni -- kirjeitä!"

Hän veti esille kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sirosti järjestetty
ja sidottu yhteen kapealla nauhalla. Aukaistuaan solmut ja
levitettyään kuoret kiireisesti pöydälle hän äkkiä osoitti sormella
muuatta osoitetta.

"Kas niin, herra Hetherwick!" hän huudahti. "Juuri tuon selville
saamista odotinkin -- vaikka en uskonutkaan, että se tapahtuisi
niin nopeasti. Tämä mies on aikanaan asunut Sellithwaitessa.
Katsokaapa -- tuossa on hänen osoitteensa -- _Herra James Granett,
Victoria-pengermä 7, Sellithwaite, Yorkshire_. Tietystikin. Juuri
senvuoksi hän tunsi Hannafordin ja joutui hänen seuraansa. He olivat
vanhoja tuttavuuksia. Nähkääs, kirjeitä on useampia."

Hetherwick otti pari, kolme kuorta käteensä ja silmäili niitä
tarkasti. Hän havaitsi heti erään seikan, jota Matherfield ei ollut
huomannut.

"Niin kyllä!" hän virkkoi. "Mutta paljoa tärkeämpi on päivämäärä.
Katsokaahan tätä! Näettekö? Se osoittaa, että Granett asui
Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten -- juuri niistä ajoista puhui
Hannaford hänelle junassa."

"Jotakinhan aina selviää!" riemuitsi Matherfield. "Nyt panemme kaikki
tavarat takaisin; vien lippaan mukanani ja tarkastan sen perinpohjin
joutaessani." Hän sijoitti tavarat entisille paikoilleen, kiersi
lippaan ympäri nuoran, solmi sen ja alkoi tutkia vainajan vaatteita,
jotka olivat vuoteen lähellä olevalla tuolilla huolellisesti
laskoksiin käännettyinä. "En ole vielä edes vilkaissut tuon puvun
taskuihin", hän jatkoi. "Katsahdanpa sinne -- ei koskaan voi tietää."

Hetherwick tarkkaili taaskin äänettömänä. Vaatteista ei
löytynyt paljoakaan mielenkiintoista, ennen kuin Matherfield
veti liivintaskusta äkkiä esille kokoon taitetun paperipalasen.
Aukaistuaan sen levälleen hän päästi kiihkeän huudahduksen.

"Jopa nyt!" hän sanoi. "Katsokaahan! Uuden uutukainen viiden punnan
seteli! Olisinpa valmis lyömään vetoa, ettei se ole ollut hänellä
kauan! Epäilemättä hän sai sen juuri sinä yönä. Mutta -- keltä?"

"Minä luulisin Hannafordin antaneen sen hänelle", virkkoi Hetherwick.

Mutta Matherfield pudisti päätään ja pisti setelin omaan taskuunsa.

"Tämä selvittää kaikki!" hän kehaisi pontevasti. "Saan kyllä
selville, mistä se on lähtöisin!"



YHDEKSÄS LUKU

Lääkepullo


Kun Hetherwick poistui Fligwood's Rentsin löyhkäävästä ilmastosta,
pani tämä uusi käänne hänet entistä enemmän aprikoimaan; hän
oli mietteissään koko iltapäivän ja suurimman osan seuraavaakin
päivää. Se seikka, että Granett oli kuollut äkkiä heti Hannafordin
kuoleman jälkeen, tuntui hänestä varmasti todistavan, että tässä
salaperäisessä jutussa piili enemmän kuin kukaan oli siihen saakka
aavistanut. Omasta kohdastaan hän ei lainkaan epäillyt, että
Granettin oli myrkyttänyt sama henkilö kuin Hannafordin, kuka hän
sitten lieneekin ollut. Eikä häntä vähääkään kummastuttanut, kun
Dorkingissa käynnin jälkeisenä päivänä Matherfield astui illansuussa
hänen asuntoonsa ja tulijan kasvonilmeet ilmaisivat, että hänellä oli
uutisia.

"Arvaan, mitä aiotte kertoa, Matherfield", virkkoi Hetherwick,
viitaten vierastaan istuutumaan nojatuoliin. "Lääkärit ovat
ruumiintarkastuksessa huomanneet, että Granett on myrkytetty."

Matherfieldin kasvot kävivät pitkiksi; häneltä oli riistetty
tilaisuus ilmaista uutisensa näytelmällisen vaikuttavasti.

"Niin, juuri sen aioin ilmoittaa teille", hän myönsi. "Juuri niin
lääkärit väittävät, samat lääkärit, jotka tutkivat Hannafordia. Eikö
se kummastuta teitä?"

"Ei vähääkään", vastasi Hetherwick. "Odotin sitä. Ovatko he siitä
varmat?"

"Aivan kerrassaan! Mutta samoin kuin Hannafordin kuolemaan nähden
eivät he nytkään ole päässeet perille siitä, mitä myrkkyä on
käytetty. He ovat kuitenkin -- myöskin samoin kuin edellisessä
tapauksessa -- jättäneet koko tutkimuksen kahden sen alan suurmiehen
huostaan; toinen heistä on sama lääkäri, johon sisäministeri aina
turvautuu tällaisissa asioissa, ja toinen on St. Marthan sairaalan
mainio erikoistuntija -- en muista hänen nimeään. He käyvät käsiksi
työhön; he ovat jo aloittaneet Hannafordin kuolemansyyn tutkimisen.
Se taitaa olla vaikea tehtävä -- on käytetty jotakin tuiki hienoa
myrkkyä, joka otaksuttavasti on vähän tunnettu. Mutta minä uskon,
että olemme saaneet siitä vihjauksen."

"Vihjauksen -- myrkystäkö?" huudahti Hetherwick. "Minkä sitten?"

"No niin", vastasi Matherfield. "Teidän eilen iltapäivällä
poistuttuanne Fligwood's Rentsistä tarkastin huoneen vielä
kerran huolellisesti tehdessäni valmistuksia mies-paran ruumiin
siirtämiseksi muualle. No, jos tarkkailitte sen verran, niin
lienette huomannut, että Granettin vuode oli osittain jonkunlaisessa
alkoovissa -- pääpuoli nimittäin. Tämän alkoovin eli syvennyksen
nurkasta löysin pullon ja lasipikarin, parhaiksi niin etäällä
vuoteesta, että hän oli ylettänyt laskea ne sinne pitkältään
ojentamalla kättään. Pullo oli tavallinen lääkepullo -- eikä kovin
iso. Sen suulla oli korkki, ja siinä oli parin, kolmen senttimetrin
korkeudelta nestettä; avattuani korkin tunsin sen wiskyksi ja
hajusta päättäen sanoisin sitä oikein hyvälajiseksi. Mutta panin
myöskin merkille, että pullon pohjalla oli sakkaa, vaikkakin perin
vähän. Samanlaista sakkaa oli nimeksi myöskin pikarin pohjalla. No,
luonnollisestikin panin nämä esineet visusti talteen, sinetöitsin
käärön ja annoin sen lääkäreille. Sillä minusta oli aivan ilmeistä
-- menneitten tapahtumien mielikuvituksellista sommittelua,
ymmärrättehän -- että Granett oli vuoteeseen mennessään ottanut
tuosta pullosta ryypyn, unentuojan, jos niin haluatte, laskien sitten
pullon ja lasin nurkkaan lähelle sänkynsä pääpuolta. Ja samoin kuin
aion ottaa selvän siitä, mistä se viiden punnan seteli on lähtenyt,
aion myöskin hankkia tietooni pullon lähtöpaikan!"

"Miten?" kysäisi Hetherwick innokkaasti. "Mistä tai keneltä se on
saattanut tulla?"

"Joltakulta rohdoskauppiaalta", selitti Matherfield. "Se on peräisin
jostakin rohdoskaupasta, ja minä otan selon, mistä!"

"Lontoossa on rohdoskauppoja sadoittain", huomautti Hetherwick. "Se
on visainen urakka."

"Se suoritetaan joka tapauksessa", intti Matherfield. "Eikä se
taidakaan olla ihan niin visainen kuin ensi silmäyksellä näyttää.
Nähkääs! Pullossa oli kaksi nimilippua, jotka kumpikin, totta kyllä,
olivat muodottomiksi revittyjä; mutta niistä oli kumminkin jäänyt
jälelle siksi paljon, että tiedustelupiiri supistuu melkoisesti. Olen
valokuvauttanut pullon etupinnan -- tässä on jäljennös kuvasta."

    Herra C. A
    Samanlainen sek ... us kuin ennenkin.
    N:o A. 1152.

    _Huom!_ Tämän lääkkeen on valmistanut täysin pätevä,
    lääkkeiden valmistukseen perehtynyt ... ja taataan,
    että lääke on ... mukainen ja ...
                         P.S.J.
                    ...  varrella, W.C.

Hän otti esille karkeatekoisen, pahvilapulle kiinnitetyn
valokuva-jäljennöksen, ojentaen sen Hetherwickille, joka siirtyi
lähemmäksi tulta ja tarkasti sitä tutkivasti. Siinä oli lääkepullon
etupinta, jonka yläosassa oli lippu ja alaosassa toinen. Kumpaakin
oli revitty, ikäänkuin olisi tahdottu hävittää nimet ja osoite
jäljettömiin, mutta kirjaimista oli melkoinen osa jäänyt jälelle.

"Tuo alempi lippu on pääasia, herra Hetherwick", huomautti
Matherfield. "Kun saan tuon aukkopaikan täytetyksi rohdoskauppiaan
nimellä ja osoitteella, niin pian myöskin tiedän, kuka herra C.A.
on! Rohdoskauppiaan liike on West Centralin piirissä; hän on
Pharmaceutisen seuran jäsen; hänen kirjoihinsa on merkitty joku
henkilö, jonka alkukirjaimet ovat C.A.; hän voi ottaa selon
reseptistä numero A 1152. Asiasta saadaan ehdottomasti selvä;
ja vaikka West Centralin piirissä on, kuten epäilemättä onkin,
kymmenittäin rohdoskauppoja, niin minä löydän sen, jota haen!"

Hetherwick antoi kuvan takaisin ja alkoi astella huoneessa
edestakaisin. Äkkiä hän pyörähti vieraaseensa päin päättäneenä kertoa
tälle, mitä hän itse oli puuhannut.

"Matherfied", hän sanoi, istuutuen jälleen tuolilleen ja puhuen
luottavaan sävyyn, "mitä arvelette tästä? Tarkoitan -- mikä on teidän
teorianne? Onko mielipiteenne se, että näiden kahden miehen kuolemat
ovat -- niin sanoakseni -- samanlaatuiset?"

"Se on mielipiteeni!" vastasi Matherfield, nyökäten vakuuttavasti.
"En epäile sitä sen enempää kuin sitäkään, että näen teidät,
herra Hetherwick. Samanlaatuiset, ihan varmasti! Sama mies,
joka myrkytti Hannafordin, myrkytti myöskin Granettin, kuka hän
sitten lieneekin. Kerronpa teille, miten olen kuvitellut kaiken
tapahtuneen, sitten kun lääkärit vasta pari tuntia sitten ilmoittivat
minulle arvelunsa Granettiin nähden: Hannaford ja Granett tunsivat
toisensa Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin. Sinä iltana,
jolloin Granett erosi Appleyardista Horseferrytiellä ja kääntyi
Victoria-kadulle, hän kohtasi Hannafordin -- sattumalta."

"Miksi sattumalta?" kysäisi Hetherwick.

"Niin luulen", virkkoi Matherfield. "Olen kuvitellut niin.
Luonnollisesti se olisi voinut tapahtua sopimuksestakin. Mutta
joka tapauksessa he tapasivat toisensa -- sen tiedämme. No,
missä he viettivät aikansa siitä alkaen siihen saakka, kunnes
astuivat vaunuunne St. Jamesin puiston kohdalla? Sitä emme tiedä.
Mutta tässä sekautuu juttuun tuntematon tekijä -- mitä arvelette
Victoria-asemalla nähdystä oudosta miehestä, joka oli kiertänyt
kaulaliinan kasvoilleen silmiä myöten? Minusta voi tulla kysymykseen
kaksi vaihtoehtoa, herra Hetherwick. Veikö Hannaford Granettin sen
miehen luokse vai kohtasivatko Hannaford ja Granett toisensa hänen
luonaan? Sillä luullakseni se mies, ken hän lieneekin, on kaiken
alku."

"Miksi he olisivat tavanneet toisensa sen miehen luona?" tiedusti
Hetherwick.

"Niin", selitti Matherfield, "luulen, että Hannafordin salaisuus
on jossakin yhteydessä sen seikan kanssa. Hänellä oli sinetöity
kuori muassaan poistuessaan Malterin hotellista; se oli kadonnut,
kun tarkastimme hänen pukimiaan hänen kuolemansa jälkeen. Hänen
pojantyttärensä väittää sen käsitelleen kemikalioita. Entäpä jos
Hannaford halusi saada pitkältä, kaulaliinaan kiedotulta mieheltä
lausunnon keksinnöstään ja he kohtasivat toisensa Victoria-asemalla,
mennen sitten miehen asuntoon, joka sijaitsi niillä tienoin? Entäpä
jos Granett -- toinen kemisti -- meni sinne ja tunsi molemmat?
Entäpä jos kaulaliinaan kiedottu mies myrkytti heidät kummankin
säilyttääkseen salaisuuden yksinomaan itseään varten? Käsitättekö,
mihin tähtään? No niin. Siinäpä se. Se mies on löydettävä, kuka
hyvänsä hän lieneekin. Kunpa tietäisin, mitä Hannafordin salaisuus
koski -- minkäluontoinen se oli."

"Matherfield", virkkoi Hetherwick, "minä ilmoitan sen teille!
Olette ollut varsin avoin minulle; minä tahdon olla samoin teille,
sillä ehdolla, että työskentelemme tästä lähtien yhdessä. Minäkin
olen puuhaillut. Tämä juttu kiinnittää mieltäni äärettömästi. Aina
siitä asti, kun näin Hannafordin kuolevan junassa niin kaamean
salaperäisellä tavalla, on se kiehtonut minua ja minä aion ottaa
siitä selkoa perinpohjin. Kerron teille kaikki, mitä olen tehnyt ja
mistä olen päässyt selville. Kuunnelkaa tarkkaavasta!"

Hän selosti vieraallensa yksityiskohtaisesti käyntinsä
Sellithwaitessa, sikäläisten tiedustelujensa tulokset ja Rhonan
hommat ja huomiot Riversreade courtissa. Matherfield kuunteli
miettivänä ja ääneti.

"Aikooko neiti Hannaford sitten ryhtyä tuohon kirjurintoimeen?" hän
kysyi äkkiä Hetherwickin lopetettua kertomuksensa. "Onko se päätetty
asia?"

"On oikeastaan", vastasi Hetherwick. "Lady Riversreadelta saapui
tänään kirje sekä minulle että Kenthwaitelle. Suosittelimme neiti
Hannafordia -- jonka lady Riversreade tuntee nimellä Featherstone
-- hyvin lämpimästi mainittuun toimeen, ja niin pian kun lady
Riversreade saa kirjeemme, hän otaksuttavasti soittaa neiti
Hannafordille, pyytäen häntä tulemaan heti. Ja sitten -- hän lähtee."

"Toimimaan -- urkkijana?" huomautti Matherfield.

"Jos haluatte käyttää sitä sanaa, niin olkoon menneeksi", myönsi
Hetherwick. "Mutta eilisen näkemänsä nojalla neiti Hannaford sai
perin suotuisan käsityksen lady Riversreadesta. Olen kuitenkin
ehdottoman varma siitä, että hän on tavalla tai toisella, ehkä ilman
omaa syytänsä, sekaantunut tähän juttuun, emmekä me saa jättää
ainoatakaan mahdollisuutta käyttämättä."

"Ja ilmoittaako neiti Hannaford teille kaikesta, mitä pitää
tärkeänä?" kysyi Matherfield.

"Juuri niin. Neiti Hannafordin ei tarvitse olla työssä sunnuntaisin;
sunnuntaina hän aina saapuu Lontooseen, ja jos hänellä on jotakin
kertomista, niin hän kertoo sen -- minulle. Hän on näppärä ja sukkela
tyttö, Matherfield, ja pitää silmänsä auki."

Matherfield nyökkäsi ja istui sitten jonkun aikaa äänettömänä
ilmeisesti vaipuneena omiin ajatuksiinsa.

"Niin, hän on sukkela tyttö, on kuin onkin!" hän sanoi äkkiä. "Hm!
Kukahan tämä lady Riversreade oikeastaan lienee?"

"Tämä lady Riversreade!" kertasi Hetherwick nauraen.

"Miljoonien omistajatar!"

"Niinpä niin; mutta kuka hän oli ennen avioliittoansa? Jos hän on
sama nainen, joka tunnettiin rouva Whittinghamina --"

"Voiko sitä enää epäillä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut
selville?"

"Sitä on mahdoton sanoa, herra Hetherwick! Puhutaanhan, Jumala
nähköön, perin paljon harhaannuttavista yhteensattumista.
Minunkin aikanani on tapahtunut sellaisia seikkoja, etten pidä
hämmästyttävimpiäkään yhteensattumia ihmeellisinä! Mutta jos lady
Riversreade oli aikoinaan rouva Whittingham, silloin tahtoisin
hankkia rouva Whittinghamista perinpohjaiset tiedot siltä ajalta,
jolloin hän ei vielä ollut lady Riversreade, samoin kuin tiedon
siitä, kuka hän oli, ennen kuin hänestä tuli rouva Whittingham, jos
hän on lainkaan ollut rouva Whittingham!"

"Se on vaikea tehtävä, Matherfield", väitti Hetherwick. "Mielestäni
on meillä tarpeeksi työtä pitäessämme silmällä lady Riversreadea."

"Odotatteko jotakin tapahtuvan sillä taholla?" tiedusti Matherfield.

"Pidän sitä mahdollisena", vastasi Hetherwick.

Matherfield nousi pystyyn.

"No niin", hän virkkoi. "Ilmoittakaa minulle kaikki, mitä saatte
selville! Minä puolestani ilmoitan teille kaikki havaintoni. Nyt
meillä on jotakin pohjaa -- vain Jumala tietää, mitä saamme aikaan."

"Te kai panette parhaanne etsiessänne kookasta miestä?" kysyi
Hetherwick.

"Parhaamme!" kivahti Matherfield harmistuneen näköisenä. "Olemme
panneet parhaamme ja enemmänkin kuin parhaamme! Olen antanut
miehieni erikoisesti nuuskia koko Victorian piirin; luullakseni on
jokainen kookas mies koko sillä alueella tutkittu. Ja Ledbitter
lienee saanut sen asian päähänsä niin, että hän kuluttaa kaikki
joutohetkensä kuljeksien aseman läheisyydessä ja käyden ravintoloissa
sekä kapakoissa etsimässä näkemäänsä miestä -- mutta tietystikin
tuloksetta!"

"Siitä huolimatta", intti Hetherwick, "on se mies -- jossakin
paikassa!"

Matherfield poistui eikä Hetherwick nähnyt häntä moneen päivään
paitsi Granettin kuoleman johdosta pidetyssä kuulustelussa, jossa
ei ilmennyt mitään, mikä ei olisi ollut ennestään tunnettua.
Sillä välin eivät Hetherwickinkään tiedustelut olleet edistyneet
yhtään pitemmälle. Rhona Hannaford lähti Riversreade courtiin sen
omistajattaren sihteeriksi, eikä Hetherwick kuullut hänestäkään
mitään ennen kuin hänen lähtönsä jälkeisenä sunnuntaina.
Sunnuntaiaamuna hän sitten tuli Lontooseen, ja aikaisemmin tehdyn
sopimuksen mukaan Hetherwick oli häntä vastassa Victoria-asemalla
sekä vei hänet puoliselle läheiseen hotelliin.

"Onko teillä mitään kerrottavaa?" hän tiedusti, kun he olivat
istuutuneet liemilautastensa ääreen. "Onko mitään tapahtunut?"

"Ei mitään!" vastasi Rhona. "Kaikki käy erinomaisen asianmukaisesti,
liike-elämän tapaisesti ja hyvässä järjestyksessä. Ja lady
Riversreade näyttää minusta suorastaan malli-ihmiseltä -- hänen
hoitolaa ja sen asukkaita kohtaan osoittamansa antaumus on tavaton!
En usko, että tapahtuu mitään tai että minulla on koskaan mitään
ilmoitettavaa."

"No niin, onhan sillä hyvätkin puolensa", sanoi Hetherwick. "Jäähän
sitäkin enemmän aikaa meille itsellemme, eikö niin?"

Hän loi tyttöön katseen, johon Rhona vastasi kainosti, mutta
selvästi; hän tiesi yhtä hyvin kuin Hetherwick, että he alkoivat
pitää toistensa seurasta. He tapasivat edelleenkin toisensa
sunnuntaisin, ja kului kolme, neljä viikkoa tytön voimatta kertoa
mitään, mikä olisi selvittänyt Hannafordin ja Granettin salaperäisiä
murhia.

Vieri kolme viikkoa, ennen kuin Matherfieldillakaan oli mitään
ilmoitettavaa. Sitten hän eräänä aamuna saapui Hetherwickin asuntoon
kasvoillaan ilme, joka osoitti hänellä olevan uutisia.

"Olen saanut sen selville!" hän virkkoi. "Tiesinhän sen saavani! Sen
uudenuutukaisen viiden punnan setelin lähtökohdan. Sen suorittaminen
oli tietystikin vain ajan kysymys."

"No?" kysäisi Hetherwick.

"Se oli yksi kahdestakymmenestä, jotka Lontoon ja Maakunnan pankin
Piccadillyn konttorin rahastonhoitaja oli maksanut Vivianin
sihteerille", jatkoi Matherfield, "päivää ennen Hannafordin kuolemaa.
Vivian, lienee minun mainittava, on suurellinen yökerho. Mutta miten
se seteli joutui Granettin käsiin? Se on visainen pulma."

"Niin visainen, että minun on pyydettävä saada olla siitä erossa",
vahvisti Hetherwick leikkisästi. "Minun on jatkettava omaa latuani,
kun saan tilaisuuden."

Tilaisuus tuli seuraavana sunnuntaina, kun hän, noudattaen viime
aikoina vakiintunutta tapaansa, kohtasi Rhonan. Heti astuttuaan
junasta tyttö katsahti häneen merkitsevästi.

"Uutisia -- vihdoinkin!" hän huudahti, kun he astelivat
asemasillalla. "On tapahtunut jotakin, mutta en tiedä, mitä se
merkitsee."



KYMMENES LUKU

Salaperäinen vieras


Siinä ravintolassa, johon Hetherwick ja Rhona poikkesivat joka
sunnuntai heti tytön saavuttua, tunsi hovimestari nyt jo heidät
molemmat ulkonäöltä; hän oli muodostanut heistä omat johtopäätelmänsä
ja varasi heille aina rauhallisen, eristetyn nurkkauksen. Sinne he
nytkin menivät, ja tuskin he olivat ennättäneet istuutua tavallisille
paikoilleen, kuin Rhona jo ehätti aloittamaan kertomustaan.
"Otaksuttavasti haluatte kiihkeästi tietää, mistä on kysymys, enkä
senvuoksi tahdo pitää teitä jännityksessä", hän sanoi. "Se tapahtui
perjantaina -- perjantaiaamuna, ja olin vähällä kirjoittaa teille
siitä samana iltana. Mutta sitten ajattelin, että minun olisi parasta
kertoa se teille suullisesti tänään -- sitäpaitsi minun olisi ollut
kirjoitettava kauhean pitkä kirje. On selitettävä eräitä seikkoja;
teen sen ensiksi. Esimerkiksi se, miten meillä Riversreadessa
on järjestetty. Päiväjärjestys on seuraava. Lady Riversreade ja
minä syömme aamiaisen aina samassa pöydässä kartanossa noin kello
yhdeksän. Kello kymmenen menemme tilusten poikki hoitolaan. Siellä
meillä on jonkunlainen virallinen toimisto -- joista toiseen vie
ensimmäinen ovi eteissalista -- siinä olen minä -- ja toiseen
päästään edellisestä -- se on lady Riversreaden yksityinen pyhättö.
Eteisvartijana meillä on entinen sotilas -- hänen nimensä on Mitchell
-- valvomassa ovea ynnä muuta semmoista. Koko aamupäiväksi on
meillä puuhaa kirjeenvaihdossa, tileissä, hoito- ja palveluskunnan
selostuksissa ja muissa senlaatuisissa. Puolisen nautimme hoitolassa
ja yleensä työskentelemme neljään tai viiteen saakka. Käsitättekö
kaiken sen?"

"Joka hivenen!" vakuutti Hetherwick. "Oikein selvästi."

"No niin", jatkoi Rhona. "Mutta vielä muuan yksityiskohta. Meillä
käy varsin paljon ihmisiä, pääasiallisesti lääkäreitä ja muita
hoitoloihin ja parantoloihin innostuneita henkilöitä, katsomassa
laitosta -- joka näin sulkumerkkien välissä mainiten maksaa lady
Riversreadelle sievoisia rahamääriä -- ja tutustumassa siihen.
Mitchell on saanut ohjeet, joiden mukaan hänen on tuotava kaikkien
vieraiden käyntikortit minulle; minä puhuttelen heitä ensiksi; jos
voin selviytyä heistä, niin teen sen; jos mielestäni on välttämätöntä
tai suotavaa, niin vien heidät lady Riversreaden puheille. Meidän on
pakko lajitella heitä -- jotkut, siitä olen varma, saapuvat pelkästä
uteliaisuudesta; oikeastaan emme toivo sinne muita vieraita kuin
lääkäreitä, jotka tuntevat vilpitöntä mielenkiintoa laitostamme
kohtaan ja voivat tehdä jotakin sen hyväksi, ja siellä olevien
potilaiden läheisiä henkilöitä. No niin, kun viime perjantaina noin
neljännestä yli kymmenen hoitelin kirjeenvaihtoa, kuulin auton ajavan
hoitolaan tuovalla tiellä, ja pian astui Mitchell huoneeseeni,
tuoden käyntikortin, jossa oli nimi _Tri Cyprian Baseverie_. Kortti
ei ollut kaivertamalla valmistettu, kuten sen olisi tunnustettujen
tapojen mukaan pitänyt olla, vaan painettu -- sen panin merkille
ensimmäiseksi."

"Havaintokykynne", kehui Hetherwick ihaillen, "on mainio, ja siitä
pitäisi olla paljon hyötyä".

"Kiitos kohteliaisuudesta! Mutta eihän se vaatinut sanottavasti
havaintokykyä", vastasi Rhona nauraen. "Sehän oli silmäänpistävää.
Kysyin kuitenkin Mitchelliltä, mitä tohtori Baseverie halusi;
Mitchell vastasi hänen pyrkivän lady Riversreaden puheille. No, kuten
jo äsken sanoin, meillä ei koskaan kieltäydytä ottamasta vastaan
lääkärejä, ja niin ollen käskin Mitchellin tuoda tohtori Baseverien
luokseni. Hetkisen kuluttua astui tohtori sisään. Tahdon kuvata häntä
yksityiskohtaisesti, ja teidän on kuunneltava hyvin tarkkaavasti.
Kuvitelkaa siis mielessänne keskimittaista miestä, joka ei ole lihava
eikä laiha, mutta sopivassa voinnissa, nähtävästi noin viidenviidettä
vanha, yllään moitteeton ja muodikas aamupäivätakki ja liivit,
tummaviiruiset housut, tahraton paita ja kaulus; lisäksi hänellä oli
uusi silkkihattu, helmenharmaat sormikkaat ja tiukasti kääritty,
kultanuppinen sateenvarjo. Vielä hänellä oli ohuet, kultaiset
kellonperät, valkeat kengänsuojustimet ja hyvin kiilloitetut kengät.
Onko kaikki selvää?"

"Näen hänet -- hänen pukunsa ja muut vehkeensä, tarkoitan", vakuutti
Hetherwick. "Muodikas lääkäri, ilmeisesti! Entä -- hän itse?"

"No, sitten hänen kasvonsa!" jatkoi Rhona. "Kuvitelkaa miestä, jolla
on melkein tyyten verettömät kasvot -- vanhan norsunluun väriset
-- niitä valaisemassa omituisen läpitunkevat silmät, tummat kuin
tuomenmarja, ja kasvojen kalpeutta korostamassa jotakuinkin tuuheat,
mustat viikset ja samoin musta, hiukan kihartava, korvallisilla
kylläkin vankka, mutta päälaella harva ja ohut tukka. Kuvitelkaa
hänelle lisäksi täyteläiset, punaiset huulet, pyöreä, mutta
päättäväisen näköinen leuka ja voimakkaasti kaartunut nenä, niin
edessänne on se mies, jota kuvailen."

"Hm!" äänsi Hetherwick miettivästi. "Kuvauksestanne päättäen
luultavasti juutalainen."

"Niin arvelin minäkin", yhtyi Rhona. "Ajattelin heti: 'Mikä ja
kuka lienetkin, hyvä herra, joka tapauksessa olet juutalainen!'
Mutta miehen käytös ja puhetapa olivat kylläkin englantilaisia
-- perin englantilaisia. Hän teki joka suhteessa samanlaisen
vaikutuksen kuin ammattiaan harjoittava lääkäri, jossa samalla on
jonkun verran maailmanmiestä, ja oivalsin heti, että jokainen, joka
yrittäisi solmita häntä sanoilla, joutuisi useimmiten leikissä
alakynteen. Hän esitti tuloonsa järkevän ja tavallisen syyn: hänen
mieltään kiinnittivät voimakkaasti sellaiset potilaat, joita oli
hoitolassamme, ja hän halusi tutustua hoitotapoihimme, järjestelyymme
ja niin edelleen. Hän käytti eräitä teknillisiä nimityksiä ja
lauseparsia, joiden ymmärtämiseen minun vähäinen tietovarastoni ei
riittänyt, ja minä vein hänen käyntikorttinsa lady Riversreadelle.
Lady Riversreade ottaa aina vastaan kaikki hänen puheilleen pyrkivät
lääkärit, ja parin minuutin kuluttua oli tohtori Baseverie hänen
luonaan."

"Siihen kai päättyy ensimmäinen luku", virkkoi Hetherwick.
"Mielenkiintoista -- hyvin mielenkiintoista! Hyvä alku! Entä sitten?"

"Toisen luvun tapahtumien näyttämönä", vastasi Rhona, "oli lady
Riversreaden huone, eikä minulla ole aavistustakaan siitä,
minkälaatuisia ne olivat. En voi kertoa muuta kuin minkä tiedän.
Mutta sitäkin on aika paljon. Alkaakseni ilmoitan, että vaikka
tohtori Baseverie oli sanonut minulle haluavansa katsella hoitolaa
-- jolloin tavallisissa oloissa luonnollisesti joko lady Riversreade
tai hoitolassa asuva lääkärimme olisi lähtenyt näyttämään hänelle
laitosta -- ei sitä kuitenkaan tehty. Hän ei kertaakaan poistunut
lady Riversreaden huoneesta ennen kuin pois lähtiessään. Ja hän
viipyi siellä kokonaisen tunnin!"

"Lady Riversreaden seurassa?"

"Lady Riversreaden seurassa. Ei hänkään käynyt ulkona kertaakaan.
Enkä minä puolestani käynyt siellä sisällä; hän harmistuu, jos minä
menen sinne, kun joku on hänen luonaan. Niin, he olivat siellä
kahdenkesken kymmenen minuuttia yli yhdestätoista aina viisi
minuuttia yli yhteen. Ja kuitenkin oli mies sanonut haluavansa
katsella hoitolaa!"

"Olisivatko he voineet poistua huoneesta mitään muuta kautta?"
tiedusti Hetherwick. "Eikö sieltä vie joku toinen ovi käytävään tahi
ulko-ilmaan?"

"Ei. Minun huoneeseeni tuova ovi on ainoa tie, jonka kautta päästään
lady Riversreaden huoneeseen ja sieltä pois. Niin, he olivat siellä
koko ajan."

"Kuulitteko mitään?"

"En mitään! Rakennus, johon lady Riversreade sijoitti hoitolansa, on
vanha, vankkaseinäinen ja hyvästi rakennettu -- se ei ole nykyistä
pintapuolista tekoa! Se on paljoa parempi talo kuin kartano, niin
upea kuin viimemainittu lieneekin. Kaikki ovet ja ikkunat sulkeutuvat
tarkoin -- en kuullut huoneesta hiiskahdustakaan."

"No", kysyi Hetherwick mietittyään kotvasen aikaa. "Mitä tapahtui
tunnin kuluttua?"

"Tunnin kuluttua ovi äkkiä avautui, ja tohtori Baseverie ilmestyi
aukkoon hattu, sormikkaat ja sateenvarjo kädessään. Hän kääntyi
sivuttain ja lausui lady Riversreadelle muutamia sanoja. Kuulin
ne. Hän sanoi: 'Ensi perjantaina siis samaan aikaan?' Sitten hän
nyökkäsi, astui huoneeseeni, sulki oven jälkeensä, kumarsi minulle
hyvin kohteliaasti, hymyillen mennessään kirjoituspöytäni ohitse,
ja poistui. Hetkistä myöhemmin hän ajoi pois autossaan -- se oli
odottanut ovella koko ajan."

"Siihen otaksuttavasti loppuu toinen luku", virkkoi Hetherwick. "Onko
vielä muuta?"

"Jonkun verran", vastasi Rhona. "Koko sen tunnin, jonka tohtori
Baseverie oli ollut lady Riversreaden seurassa, olin minä uutterasti
kirjoittanut kirjeitä koneella. Miehen poistuttua vein kirjeet lady
Riversreaden huoneeseen allekirjoitettaviksi. Luullakseni olin hiukan
utelias äskeisen johdosta ja lienen ollut tavallista tarkkaavampi --
joka tapauksessa tuntui minusta varmalta, että tämän miehen käynti,
kuka hän sitten lieneekin, oli saattanut lady Riversreaden aika
lailla kiihdyksiin. Hän oli sen näköinen."

"Kuinka niin?" kysäisi Hetherwick.

"Niin, en osaa sitä oikein selittää. Ehkä mies ei olisi sitä
huomannutkaan. Mutta naisena minä panin sen merkille. Hän oli
hämmingin vallassa -- hän oli kiusaantunut, harmistunut, tyrmistynyt
tai jotakin sinnepäin. Havaitsin merkkejä, joista nainen ei voi
erehtyä. Miehen käynti oli ollut vastenmielinen -- huolestuttava.
Siitä olen yhtä varma kuin siitäkin, että tämä on käristettyä
lampaanlihaa."

"Virkkoiko hän mitään?"

"Ei mitään. Hän oli harvinaisen vaitelias -- oikeastaan äänetön.
Niin, hän ei hiiskunut sanaakaan minun ollessani hänen huoneessaan.
Vein kirjeet takaisin ja aloin sulkea niitä kuoriinsa. Pian
senjälkeen lady Riversreade meni huoneeni lävitse ja näin hänen
astelevan kartanoon. Hän ei palannut hoitolaan murkinoimaan kuten
tavallisesti, enkä nähnyt häntä koko sinä iltapäivänä. En tavannut
häntä enää koko sinä päivänä, sillä kun kello viisi menin kartanoon,
ilmoitti lady Riversreaden kamarineito minulle, että hänen emäntänsä
oli lähtenyt Lontooseen ja palaisi vasta iltamyöhällä. Minä paneuduin
levolle ennen hänen saapumistaan."

"Entä seuraavana aamuna?" tiedusti Hetherwick.

"Seuraavana aamuna hän oli aivan ennallaan ja kaikki kävi tavallista
latuaan."

"Onko hän koskaan maininnut teille mitään tästä miehestä tai hänen
vierailustaan?" kysyi Hetherwick.

"Ei -- ei sanaakaan. Mutta perjantaina iltapäivällä sain itse
selville jotakin miehestä."

"Mitä? Onko se kenties tärkeää?"

"Saattaa olla tärkeätä -- jossakin suhteessa. Ajattelin häntä --
ja hänen painettua käyntikorttiaan. Minusta tuntui omituiselta,
että niin aistikkaasti puettu ja muutoin sellainen lääkäri käytti
sellaisia käyntikortteja -- jotka eivät olleet edes hyvin painettuja,
vaan halpaa tavaraa! Lisäksi ei kortissa ollut osoitetta. Aprikoin --
ehkä se oli pelkkää uteliaisuutta -- mistä miekkonen oli peräisin.
No, meillä on hoitolassa aimo kasa tavallisia osoitekalentereja
-- ja niiden joukossa on ensiluokkainen, äskettäin ilmestynyt
lääkäriluettelo. Etsin siitä tohtori Cyprian Baseverien nimeä. Kuten
sanoin, etsin, mutta en löytänyt -- sillä sitä ei siellä ollut! Hän
ei ole englantilainen, ei skotlantilainen eikä irlantilainen lääkäri."

"Siis ulkomaalainen", sanoi Hetherwick. "Ehkäpä ranskalainen -- tahi
amerikkalainen."

"Kenties egyptiläinen tai persialainen taikka eurasialainen,
sikäli kuin minä tiedän", tokaisi Rhona. "Se vain on varma, ettei
hänen nimeään ollut siinä luettelossa, vaikka hänen puhetavastaan
ja käyttäytymisestään olisi saattanut luulla hänen harjoittaneen
lääkärinammattia West Endissä koko elämänsä ajan! Ja siinä koko juttu
onkin. Onko sillä mitään merkitystä?"

Hetherwick tarttui punaviini-lasinsa jalkaan ja katseli miettivästi
pikarissa helmeilevän nesteen lävitse.

"Tärkeätä on, missä määrin ja millä tavoin lady Riversreade oli
kiusaantunut, harmistunut tai hämmentynyt miehen käynnin johdosta.
Jos hän todella oli hyvin kiihtynyt --"

"Jos haluatte kuulla minun vilpittömästi lausuvan mielipiteeni
silminnäkijänä ja naisena", keskeytti Rhona, "niin sanon, että lady
Riversreade oli hyvin kiihtynyt. Hän teki minuun sen vaikutuksen,
että hän oli juur'ikään kuullut hyvin huonoja, tyrmistyttäviä,
epämieluisia uutisia. Katseltuani ja tarkkailtuani häntä, kun hän
merkitsi nimensä kirjeisiin, ei minulla ollut epäilyksen hiventäkään
siitä, että mies oli tahallisesti valehdellut minulle ilmoittaessaan
haluavansa nähdä hoitolaa ja työskentelyä siellä. Todellisuudessa hän
tahtoi päästä lady Riversreaden puheille."

"Kuulkaapa!" huudahti Hetherwick äkkiä. "Olitteko saapuvilla, kun
mies meni lady Riversreaden huoneeseen?"

"Saapuvillako? Tietysti olin! Minähän hänet sinne vein."

"Näittekö, kun he kohtasivat toisensa?"

"Varmasti!"

"No sitten tiedätte sen, olivatko he outoja toisilleen. Tunsiko
lady Riversreade tohtori Baseverien? Näkyikö hänestä minkäänlaisia
tuntemisen merkkejä, kun hänen katseensa osui mieheen?"

"Ei, ei vähääkään! Olen aivan varma siitä, ettei hän ollut tavannut
miestä kertaakaan sitä ennen! Huomasin perin hyvin, että tulija oli
hänelle ihan outo."

"Entä lady Riversreade miehelle?"

"Sitä en tiedä! Mies on saattanut nähdä hänet tuhansia kertoja. Mutta
siitä olen varma, ettei hän ollut nähnyt miestä koskaan."

Hetherwick laski veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, tehden
päättävän eleen.

"Siitä miekkosesta on minun otettava selko", hän sanoi. "Täytyy!"

"Luuletteko, että hänen käyntinsä saattaa olla jossakin yhteydessä
jutun kanssa?" tiedusti Rhona.

"Saattaapa kyllä. Missään tapauksessa en anna ainoankaan
mahdollisuuden solua käsistäni. Se, mitä kerroitte miehestä, tuntuu
siksi salaperäiseltä, että häntä kannattaa seurata. Se on tehtävä."

"Miten aiotte menetellä?"

"Mainitsittehan, että hän sanoi tulevansa sinne jälleen ensi
perjantaina samaan aikaan? No niin, silloin on meidän pidettävä häntä
silmällä ja seurattava häntä, kun hän taaskin poistuu."

"Pelkäänpä, ettei minusta ole lainkaan apua siinä puuhassa! Hän
tuntisi minut."

"Eikä minustakaan! Olen liian silmäänpistävä!" yhtyi Hetherwick
nauraen. "Jos olisin päätäni ja olkapäitäni lyhempi, niin
kenties kelpaisin. Mutta minulla on tiedossani sopiva mies,
konttoristini Mapperley. Hän on juuri sellainen mies, joka kykenee
seuraamaan ja vainuamaan ketä hyvänsä silti itse näyttäytymättä.
Mapperleyn nähdessänne varmasti myönnätte, että hän on tavallisin,
vähimmän huomiota herättävä olento, mitä ikinä olette tavannut
-- häntä ei lainkaan huomaa kaupunkilaisyleisön seassa. Mutta
hän on niin sukkelapäinen kuin ihminen suinkin saattaa olla ja
verhoaa harvinaisen älykkyytensä ja neuvokkuutensa erittäin
ilmeettömien kasvojensa taakse. Annan Mapperleylle täydellisen ja
yksityiskohtaisen kuvauksen tohtori Cyprian Baseveriesta; painoin
mieleeni teidän kuvauksenne; Mapperley painaa mieleensä minun
antamani. Baseverie, kuka hän lieneekin, matkustaa täältä Dorkingiin
otaksuttavasti kymmenen ja kymmenen junalla; niin myöskin Mapperley.
Ja kun Mapperley on kerran kiinnittänyt katseensa mieheen, ei hän
enää päästä häntä näkyvistään."

"Mitä hän sitten tekee?" kysyi Rhona.

"Seuraa häntä Dorkingiin -- pitää häntä silmällä -- seuraa häntä
takaisin Lontooseen -- ottaa selville, mihin hän palattuaan menee
-- toimittaa hänet verkkoon, sanalla sanoen. Sitten hän selostaa
tulokset minulle, ja me tiedämme enemmän kuin nyt ja osaamme
suunnitella vastaista toimintaamme."

"Mihinkähän tämä kaikki vie?" ihmetteli Rhona. "Se on niin kovin
sekavaa, eikö olekin?"

"Kyllä se on", myönsi Hetherwick. "Mutta jos vain saamme jostakin
langasta lujan otteen --"

"Entä jos lanka katkeaa?" huomautti tyttö nauraen.

"Niinpä niin, lanka ei saa katketa", vastasi Hetherwick.

"Nyt on käsissämme jo useita irrallisia pätkiä. Matherfieldkin on
saanut käsiinsä pari sellaista."

Seuraavana aamuna meni Hetherwick tapaamaan Matherfieldia ja kertoi
tälle, mitä oli kuullut Rhonalta. Matherfield vaipui mietteisiin.

"Niin, herra Hetherwick", hän alkoi puhua oltuaan ääneti jonkun
aikaa, "asia on niin kuten jo aikaisemmin sanoin. Jos tämä lady
Riversreade on sekaantunut juttuun, niin meidän on tutkittava
entisyyttä ja hankittava hänen menneisyydestään mahdollisimman
tarkat tiedot. Meidän on käytävä käsiksi siihen työhön, mutta --
ensin odotamme, mitä konttoristinne saa selville tuosta miehestä. Se
saattaa olla jotakin -- siihen mennessä on minulla runsaasti työtä
omien lankojeni selvittelyssä."

"Onko onnistanut?" tiedusti Hetherwick.

"Eipä juuri. Mutta, kuten sanoin, olemme työssä. Viiden punnan
seteli on kova pähkinä. Se on kyllä annettu rahaa vaihdettaessa
Vivianin yökerhossa -- mutta siellä ilmoitettiin, että he varsin
usein vaihtavat kymmenen, kahdenkymmenen, jopa viidenkymmenen
punnan setelejä vierailleen -- sinne keräytyy aina isoista joukkoa
-- eivätkä luonnollisesti lainkaan muista sitä seteliä eivätkä
sitä yötä. Mutta tosiasia on, että se seteli lähti Vivianista, ja
joltakulta sen kerhon vieraalta se joutui Granettille, ja minulla on
toiveita."

"Entä lääkepullo?" kysyi Hetherwick.

"Siihen nähden ovat mahdollisuudet paremmat", vastasi Matherfield
silmät kirkastuen. "Se on vain ajan kysymys! Panin miehen kiertämään
kaikissa rohdoskaupoissa West Centralin piirissä -- se on raskas
urakka, sillä niitä on enemmän kuin luulinkaan. Mutta vihdoin hän
varmasti osuu oikeaan paikkaan. Ja sitten -- niin, sitten saamme
hyvän vihjauksemme, jollemme sitovaa todistusta siitä, miten Granett
sai käsiinsä sen aineen, joka hänet tappoi."

"On kai aivan varma, että pullossa oli myrkkyä?" kysyi Hetherwick.

"Erikoistuntijoiden väittämän mukaan se on ehdottoman varmaa",
vastasi Matherfield. "Ja lasissa myöskin. Minkälaista myrkkyä se
oli, sitä en tiedä -- onhan teille tuttua, millaisia miehiä nuo
asiantuntijat ovat -- niin kovin salaperäisiä tiedoistaan! Mutta
sen he ilmoittavat, että Granettin nauttima aine oli samaa, josta
Hannaford kuoli. Se on varmaa."

"Sitten se otaksuttavasti oli peräisin samasta lähteestä", virkkoi
Hetherwick.

"Niin, mielipiteeni on, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka
myrkyttivät toisen, myrkyttivät toisenkin", huudahti Matherfield.
"Ja samalla kertaa. Ainakin Granett luullakseni sai annoksensa
yhtaikaisesti -- luultavasti vei sen mukaansa taskussaan ja joi sen
saavuttuaan kotiinsa. Mutta -- me kyllä otamme selon siitä, mistä se
pullo on lähtöisin! Ilmoittakaa minulle, mitä saatte selville tuosta
Baseveriesta, herra Hetherwick -- vähäisestäkin on apua."

Hetherwick antoi Mapperleylle asianmukaiset ohjeet siitä osasta, jota
tämän oli esitettävä, ja Mapperley meni seuraavana perjantaiaamuna
laiskasti Victoria-asemalle rahaa taskussaan ja piippu suupielessään.
Hänen esimiehensä ei kuullut eikä nähnyt hänestä mitään koko sinä
päivänä.



YHDESTOISTA LUKU

Lady Riversreade


Hetherwickin syödessä seuraavana aamuna aamiaista astui hänen
huoneeseensa Mapperley ulkoisesti jokapäiväisenä ja tyynenä kuten
tavallisesti.

"Lyhykäinen hahmoittelu ensin, Mapperley", komensi Hetherwick, joka
vaistomaisesti aavisti saavansa uutisia. "Yksityiskohdat myöhemmin.
No?"

"Huomasin hänet Victoria-asemalla heti", alkoi Mapperley. "Seurasin
häntä perille. Hän viipyi Riversreadessa tunnin, palasi sitten
Dorkingiin ja murkinoi 'Punaisessa Leijonassa'. Oli siellä kello
neljään sakka, kuluttaen murkinan jälkeen aikaansa joutilaana. Palasi
Lontooseen neljän ja kahdenkymmenenyhdeksän junassa, saapuen tänne
kuusi ja viisi. Seurasin häntä sitten Cafe de Parisiin. Hän söi
siellä päivällistä ja vetelehti siellä yli kymmeneen. Ja sitten hän
meni Vivianin yökerhoon."

Hetherwick herkisti korviaan. Vivianin yökerhoon! Siinä joka
tapauksessa tuntui olevan rengas siihen ketjuun, jota Matherfield
luuli pitävänsä ainakin toisesta päästä. Granettin taskusta löytyneen
viiden punnan setelin oli todettu lähteneen Vivianin yökerhosta;
ja nyt oli Mapperley nähnyt lady Riversreaden salaperäisen vieraan
menevän samaan paikkaan.

"Vivianin yökerhoon? Niinkö, Mapperley?" äänsi hän. "Mutta missä se
on?"

"Sisäänkäytävä Candlestick-solasta, johon poiketaan St. Martinin
kujalta", vastasi Mapperley empimättä. "Kerho sijaitsee ensimmäisessä
kerroksessa -- kovin hieno huoneisto onkin!"

"Oletteko ollut siellä?" kysyi Hetherwick.

"Kahdesti! En kuitenkaan viime yönä. Ette käskenyt minua muuta
kuin katsomaan, mihin hän kaupunkiin palattuaan lopullisesti meni.
Vainuttuani häntä Vivianille saakka lähdin niinollen kotiin. Arvelin,
että jos häntä vielä tarvittaisiin, tiedettäisiin hänestä kerhossa."

"Se on oikein, Mapperley. Mutta sitä ennen? Seurasitteko häntä
Riversreade courtiin?"

Mapperley virnisti leveästi.

"En! Tein paremmin. Olin siellä ennen häntä -- paljoa parempi on
olla edellä kuin jälessä. Löysin hänet hyvin pian Victoria-asemalla
ja varmistauduin siitä, että hän astui kymmenen ja kymmenen junaan.
Sitten menin minäkin siihen. Heti Dorkingiin saavuttuamme hyppäsin
vaunusta, otin vuokra-auton ja ajoin Riversreade courtille. Käskin
ohjaajan piilottaa auton kauemmaksi tielle; itse paneuduin pitkäkseni
pääportin kohdalla kasvavaan pensaikkoon. Pian saapui myöskin mylord
ja pysäytti autonsa talon kohdalle. Oltuaan siellä lähes tunnin hän
ajoi takaisin Dorkingiin päin. Seurasin häntä hyvän matkan päässä,
mutta pysytin yhtäkaikki hänet näkyvissäni. Hän nousi ajoneuvoistaan
High-kadulla; niin minäkin. Hän poikkesi 'Punaiseen Leijonaan';
niin minäkin. Hän söi puolista siellä; niin minäkin. Senjälkeen hän
kulutti aikaansa tupakkahuoneessa; minä pidin häntä silmällä."

"Hän ei kai kohdannut siellä ketään?"

"Ei ketään!"

"No niin. Entä Cafe de Parisissa? Tapasiko hän siellä ketään?"

"Hän tervehti joitakuita miehiä -- ja naisia -- joita tuli ja meni,
vaihtaen heidän kanssaan muutaman sanan. Mutta uskallan väittää, että
ennakolta sovittua kohtausta ei ollut. Ja sanoisin myöskin, että Cafe
de Parisissa hänet tunnettiin hyvin."

"Näyttikö hän varakkaalta henkilöltä? Käsitättehän, mitä tarkoitan?"

"Hän esiintyi aika komeasti murkinalla ja päivällisellä", selitti
Mapperley, myhäillen taaskin. "Pullo punaviiniä Dorkingissa ja
puolikas samppanjaa Cafe de Parisissa -- pitkiä sikaareja myöskin.
Hän on senlaatuinen mies, kuten ymmärrätte."

Hetherwick mietti asioita hetkisen.

"Miten pääsette Vivianin yökerhoon?" hän tiedusti äkkiä.

"Maksamalla!" vastasi Mapperley lakoonisesti. "Ovella. Siellä
jaaritellaan muka jäsenien esittämisestä, mutta se on vain
silmänlumeeksi! Sinne menee kaksi miestä -- sanokaamme Brown ja
Smith. Brown esittää Smithin ja Smith esittää Brownin. Joutavaa
lorua! Kuka hyvänsä pääsee sisälle -- rahalla."

"Entä mitä siellä tehdään?"

"Tanssitaan! Juodaan! Pelataan! Mutta aivan kunniallisesti", selitti
Mapperley. "Ainakaan ei ole nostettu oikeusjuttuja -- tähän mennessä."

"Mihin aikaan se avataan?"

"Kello yhdeksän", vastasi Mapperley, naurahtaen merkitsevästi.
"Aikaisemmin se avattiin vasta teatterinäytäntöjen päätyttyä. Mutta
nyt -- aikaisemmin."

"Oikeastaan se ei siis olekaan yökerho -- sanan vanhassa
merkityksessä", huomautti Hetherwick, "vaan iltakerho".

"Melkeinpä niin", myönsi Mapperley. "Mutta se on Vivian."

Toisen kerran tämän jutun selvittelyn aikana Hetherwickin mieleen
johtui Boxley. Halu läheisesti tutustua Lontoon elämän kaikkiin
puoliin oli epäilemättä saattanut Boxleyn pistäytymään Vivianille.
Hetherwick aikoi kysellä häneltä lisätietoja. Hän tapasi Boxleyn
kerhossaan.

Boxley tunsi Vivianin varsin hyvin -- viaton, vaaraton paikka nyt,
selitti Boxley, näiden uusien määräysten ja muiden semmoisten
johdosta: totisesti rappeutunut -- tai parantunut, miltä kannalta
kukin sitä katsoo -- illalliskerhoksi tai sen tapaiseksi.
Tanssitaanko? Kyllähän toki; kyllä siellä tanssitaan ja tehdään muuta
sen tapaista, mutta muuttunut siellä on elämä -- muuttunut.

"No, mitä siihen tulee, en minä halua sinne tanssimaan enkä
muutoinkaan, jollei minun ole pakko", virkkoi Hetherwick. "Tahtoisin
vain tietoja eräästä miehestä, joka luullakseni usein käy siellä --
jotakuinkin silmäänpistävästä miehestä."

"Kuvailkaa häntä!" kehoitti Boxley.

Hetherwick toisti Rhonan kuvauksen Baseveriesta; Boxley nyökkäsi.

"Tunnen sen miehen ulkomuodolta", hän vakuutti. "Olen nähnyt
hänet siellä. Luullakseni hän on kerhon omistajia; sen omistaa
pieni yhtymä. Mutta en tiedä hänen nimeään. Olen kohdannut hänet
myöskin ulkosalla -- Leicesteraukion seuduilla ja sen lähimmässä
ympäristössä."

Hetherwick lähti Boxleyn luota tapaamaan Matherfieldia ja kertoi
tälle Mapperleyn työskentelyn tulokset.

"Tunnen tietystikin Vivianin kerhon", sanoi Matherfield. "Olen
äskettäin käynyt siellä pari, kolme kertaa viiden punnan setelin
tähden. Mutta en muista nähneeni tätä miestä. Mutta konttoristinne
kertomuksen johdosta haluaisin nähdä hänet. Tulkaa mukaan! Mennään
sinne tänä iltana!"

"Eikö sopisi maanantaina?" ehdotti Hetherwick. "Huomenna,
sunnuntaina, kohtaan jälleen neiti Hannafordin, ja ennen kuin käymme
Vivianilla, tahtoisin tietää, onko tytöllä jotakin kerrottavaa
Baseverien viimeisestä käynnistä Riversreade courtissa -- siitä
käynnistä, jota Mapperley eilen tarkkaili. Kenties saamme joitakin
tietoja."

"Maanantai-iltana siis", myönsi Matherfield. "Minulla ei ole
aavistustakaan, mitä voimme odottaa, mutta tahtoisin todellakin
tietää, kuka tämä mies on ja miksi hän on käynyt lady Riversreaden
luona."

"Hyvä hänen tarkoituksensa ei ainakaan ole; siitä saatte olla varma!"
huudahti Hetherwick. "Mutta me kyllä nuuskimme sen selville."

"Kummallista, että langat näkyvät vievän Vivianille!" jupisi
Matherfield. "Viisipuntanen -- ja nyt tämä. No niin --
maanantai-iltana siis! Ehkäpä neiti Hannafordilla on lisää uutisia
huomenna."

Kun Hetherwick seuraavana päivänä kohtasi Rhonan Victoria-asemalla,
tarttui tämä hänen käsivarteensa ja pyöräytti hänet ympäri.

"Jos teitä huvittaa nähdä lady Riversreade omin silmin, niin hän
on tuolla!" kuiskasi Rhona. "Hän tuli samassa junassa -- tuolla,
kävelemässä kirjamyymälää kohti, kookas mies rinnallaan!"

Samassa lady Riversreade kääntyi puhuttelemaan kantajaa, joka toi
hänen keveitä matkatavaroitaan; Hetherwick näki hänen kasvonsa ja
vartalonsa täydelleen ja selvästi. Hieno, komea, kyvykkään näköinen
nainen, hän ajatteli mielessään, eikä häntä hevillä unohda kerran
hänet nähtyään.

"Kuka tuo mies on?" hän tiedusti, siirtäen katseensa lady
Riversreadesta tämän seuralaiseen, pitkään, ruskettuneeseen mieheen,
joka teki sotilaallisen vaikutuksen ja oli nähtävästi suunnilleen
saman ikäinen kuin lady Riversreade.

"Majuri Penteney", vastasi Rhona kerkeästi. "Hän on lady Riversreaden
ystävä ja kovin innostunut hoitolaan -- hän toimiikin sen edustajana
täällä Lontoossa. Hän vierailee usein kartanossa -- luullakseni hän
on rakastunut lady Riversreadeen."

"Sopiva pari", huomautti Hetherwick heidän tarkastettavinaan olevien
henkilöiden poistuessa aseman ovelle. "Entä mitä varten lady
Riversreade tuli kaupunkiin?"

"Sitä en tiedä", vastasi Rhona. "Hän ei koskaan puhu minulle
yksityisistä asioistaan. Hän mainitsi lähtevänsä Lontooseen tänä
aamuna ja palaavansa vasta tiistaina; siinä kaikki tietoni."

"Kävikö Baseverie jälleen perjantaina?" tiedusti Hetherwick. "Mutta
tiedänhän, että hän kävi -- Mapperley piti häntä silmällä. Tapahtuiko
mitään erikoista?"

"Ei mitään. Lady Riversreade vain sanoi minulle, että jos tohtori
Baseverie saapuisi, oli hänet heti vietävä sisälle. Hän tuli samaan
aikaan kuin edelliselläkin kerralla ja viipyi tunnin ajan."

"Näyttikö lady Riversreade vieläkin kiihtyneeltä?" kysyi Hetherwick.

"Ei. Aivan päinvastoin -- hän oli hyvin tyyni ja hillitty miehen
poistuttua", sanoi Rhona. "Hän ei tietysti viitannutkaan äskeisen
vieraansa käyntiin."

"Eikö hän ole koskaan maininnut teille mitään tohtori Baseveriesta?"

"Ei kertaakaan! Siitä huolimatta, että hän esitti tulonsa syyksi
halun tutustua hoitolaan ja sen potilaisiin, hän ei ole ollut
katsomassa niitä."

"Mikä osoittaa, että se oli pelkkä veruke, jolla hän pääsi lady
Riversreaden puheille!" mutisi Hetherwick. "Niinpä niin -- me saamme
kyllä selon siitä, mikä mies tämä tohtori Baseverie on! Matherfield
ja minä aiomme huomenillalla päästä kosketuksiin hänen kanssaan."

Mutta seuraavana iltana teki odottamaton tapaus tyhjiksi
Hetherwickin suunnitelmat, eivätkä hän ja Matherfield astuneetkaan
Candlestick-solan varrella sijaitsevan yökerhon kynnyksen ylitse. He
lähtivät sinne kello kymmenen; se, selitti Matherfield, oli sopiva
aika: siitä lähtien aina puoleen kahteentoista saakka kerho oli
täynnä tavallisia vieraitaan. Heidän tarkoituksensa oli herättämättä
huomiota sekaantua sikäläiseen seurakuntaan ja sekä silmät että
korvat valppaina tarkkailla mahdollisia tapahtumia.

Candlestick-sola, jota Hetherwick ei ollut tuntenut ennen sitä
iltaa, osoittautui olevan yksi noita lukuisia, ahtaita uomia,
jotka aukeavat St. Martinin kujalle teatterien läheisyydessä. Se
teki varsin jokapäiväisen, ettemme sanoisi kuluneen vaikutuksen,
eikä siinä ollut lainkaan seikkailun eikä romanttisuuden tuntua.
Mitään viekoittelevaa ei myöskään ollut Vivianin sisäänkäytävässä;
se oli tavallinen, leveä, kaksinkertainen ovi; kahden puolen sitä
koristi alati viheriöitsevät, ammeeseen istutetut pensaat, joiden
välitse näkyivät oven puoliskot ja mattojen peittämät portaat. Mutta
Hetherwick ja Matherfield eivät ehtineet ovelle eivätkä portaille;
heidän lähestyessään sisäänkäytävää astui siitä esiin kookas
nainen, joka vilkaisemattakaan sivuilleen kääntyi astelemaan solaa
myöten kadulle päin. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota miehiin
mennessään nopeasti heidän ohitseen -- mutta Hetherwick tarttui
hiljaa kumppaninsa käsivarteen.

"Ihme ja kumma! Lady Riversreade!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Tuo
nainen!"

Matherfield pyörähti ympäri katsomaan etenevän olennon jälkeen.

"Tuoko", virkkoi hän epäilevästi, "joka tuli täältä? Oletteko varma?"

"Ehdottoman varma", vakuutti Hetherwick. "Tunsin hänet heti -- näin
hänet eilen erikoisen hyvin. Se on hän!"

"Mitä tekemistä hänellä on Vivianissa?" jupisi Matherfield. "Tämä on
kummallista!"

"Mutta hän lähti sieltä", virkkoi Hetherwick. "Tulkaa! Katsotaan,
mihin hän menee! Tänne voimme varsin hyvin tulla takaisin. Mutta
miksi emme ensiksi seuraisi häntä?"

"Juuri niin!" myönsi Matherfield. "Eteenpäin! Meidän ei ole vaikeata
pysyttää hänet näkyvissä."

Samassa lady Riversreade saapui solan päähän ja kääntyi vasemmalle.
Kun miehet ehtivät kadulle, oli hän jo useiden metrien päässä,
kävellen St. Martinin kirkkoa kohti. Hänen pituutensa tähden oli
seuraaminen helppoa; Matherfield pidätti Hetherwickia; ei lainkaan
hyödytä, hän selitti, tunkeutua liian lähelle saalistansa.

"Kun sekä hän että me olemme kookkaita", hän kuiskutti heidän
astuessaan esille katukiveykselle ahtautuneesta väkijoukosta, "voimme
nähdä hänet parinkymmenen metrin päästä. Nyt varovasti! Hän aikoo
autojonolle."

He näkivät lady Riversreaden puhuvan eräälle ohjaajalle ja astuvan
autoon, joka lähti seuraavalla hetkellä liikkeelle. Mutta tuskin
se oli hievahtanut paikaltaan, kun Matherfield oli seuraavan auton
ovella.

"Näittekö tuon auton, jossa oli kookas nainen?" hän sanoi ohjaajalle.
"Tuolla! Kääntyy juuri kadunkulmasta. Tunnetteko sen ohjaajan? Hyvä!
Seuratkaa sitä valppaasti. Pankaa merkille, jos se pysähtyy ja
nainen tulee ulos! Ajakaa siinä tapauksessa hitaasti sen ohitse ja
seisauttakaa vähän matkan päähän! Silmät auki nyt! Tämä on --" Hän
kumartui miehen puoleen ja kuiskasi pari sanaa. Sekuntia myöhemmin
hän ja Hetherwick kiitivät autossa pitkin Trafalgar-aukion yläreunaa.

"Tämä alkaa olla jo merkillistä, herra Hetherwick", huomautti
Matherfield. "Konttoristinne näkee vainuamansa miehen menevän
Vivianille perjantai-iltana; me äkkäämme lady Riversreaden tulevan
Vivianilta maanantai-iltana. Minusta tuntuu, ettei lady Riversreaden,
josta puhutaan etupäässä hyväntekijänä, juuri pitäisi olla Vivianin
naisvieraita!"

"Mutta joka tapauksessa hän tuli Vivianista!" vastasi Hetherwick.

"Sitten hän tietysti oli ollut siellä!" päätteli Matherfield,
"Mutta mitä varten? Minä sanoisin -- kohdatakseen Baseverien tai
jonkun tämän edustajan, yleensä sen asian johdosta, jonka tähden
Baseverie kävi Riversreade courtissa. Minkälainen asia se on? Onko
se missään yhteydessä meidän juttumme kanssa? Mutta lady Riversreade
istuu tuolla edellämme kulkevassa autossa, ja me seuraamme häntä
nähdäksemme, mihin hän menee -- epäilemättä hän on matkalla johonkin
West Endin upeaan hotelliin. Ja se tieto saattaa olla hyödyllinen,
sillä ehkä pistäydyn huomenaamulla häntä tapaamassa kysyäkseni
häneltä paria seikkaa."

"Eiköhän se ole hieman ennenaikaista?" esteli Hetherwick. "Tiedämmekö
jo kylliksi paljon?"

"Riippuu siitä, mitä pidetään riittävänä", vastasi Matherfield
kuivasti. "Minulla on seuraavat tiedot: Granett myrkytettiin. Hänellä
oli taskussaan uudenuutukainen viidenpunnan seteli. Sen setelin
jäljet veivät Vivianiin, missä se aivan varmasti rahaa vaihdettaessa
annettiin jollekulle vieraalle Granettin ja Hannafordin murhien
edellisenä päivänä. Vivianin kerho on niin ollen mielenkiintoinen
paikka. Sitten olen kuullut lady Riversreaden luona käyneestä
salaperäisestä miehestä, jota vainutaan Vivianiin saakka; minä itse
näen lady Riversreaden tulevan Vivianista. Mielestäni minun on
tiedusteltava lady Riversreadelta, mitä hän tietää Vivianin kerhosta
ja eräästä tohtori Baseveriesta, sekä ehkä myöskin, onko hän koskaan
kuullut mainittavan Sellithwaite-nimistä paikkaa ja poliisimestari
Hannafordia. Kas siinä! Mutta mehän poistumme hienojen hotellien
alueelta."

Hetherwick katsahti ulos ikkunasta; katu näytti hänestä oudolta.

"Ajamme pitkin Edgware-tietä", virkkoi Matherfield. Hän nojautui
ulos autosta ja antoi ohjaajalle lisämääräyksiä. "En halua
herättää epäluuloja", hän selitti, laskeutuen jälleen istumaan.
"Todennäköisesti hän aikoo johonkin yksityiseen asuntoon, ja soisin,
ettei hän aavistaisi meidän seuraavan häntä. Kas! Nyt käännymme
Harrow-tielle."

Auto kiiti Paddington Greenin ohi, teki jyrkän käänteen
kaupungintalon luona ja jatkoi matkaansa St. Maryn pengermälle. Pian
se hidasti vauhtiaan, eteni vielä verkkaisesti, sivuutti toisen
auton, joka oli seisahtunut korkean rakennusryhmän edustalle,
ja pysähtyi sitten muutamia metrejä kauempana. Ohjaaja hyppäsi
istuimeltaan kadulle ja tuli ovelle.

"Se pitkä rouvashenkilö!" hän sanoi tuttavallisesti. "Sama, joka
nousi toiseen autoon. Hän meni St. Maryn rakennusryhmään -- tuonne."

"Asuntokasarmeja, vai mitä?" kysäisi Matherfield.

"Juuri niin, sir", vastasi ohjaaja. Hän vilkaisi pitkin katuja. "Auto
poistui, sir. Ovenvartija kävi maksamassa."

"Näyttää siltä kuin hän aikoisi viipyä täällä jonkun aikaa",
supatti Matherfield. "No niin, me myöskin laskeudumme kadulle ja
tarkastamme ympäristöä." Hän maksoi ohjaajalle ja lähetti auton pois.
Mennen sitten tien toiselle puolelle hän osoitti Hetherwickille
vuokrakasarmi-ryhmää, johon lady Riversreade oli kadonnut. "Iso
talo", hän jupisi. "Oikea kaniinitarha. Siinä ei kuitenkaan ole
muuta sisäänkäytävää kuin tämä -- takapuolella on vanha hautausmaa,
sielläpäin ei ole ovea, sen tiedän varmasti! Niin ollen hän ei
hevillä voi pujahtaa pois sitä kautta."

"Aiotteko siis odottaa?" kysyi Hetherwick.

"Minusta ei kannata ryhtyä leikkiin pysymättä mukana loppuun asti",
vastasi Matherfield. "Niin, me kai odotamme. Mutta ei ole suinkaan
tarpeellista värjötellä täällä kadulla. Tunnen tämän piirin -- olin
ennen tuolla kadunkulmauksen takana sijaitsevalla poliisiasemalla.
Katsokaapa näitä tällä puolella olevia taloja, herra Hetherwick. Ne
ovat kaikki matkustajakoteja, ja tunnen useimmat niiden omistajista.
Vartokaa täällä yksi minuutti; hankin pian huoneen, josta voimme
tarkkailla ja samalla olla itse näkymättömissä."

Hän jätti Hetherwickin seisomaan läheisen korkean seinän varjoon
ja eteni itse vähän matkaa katua pitkin. Hetherwick kuuli hänen
avaavan pieneen puutarhaan vievän portin ja koputtavan ovelle.
Kului hetkinen. Aikansa ratoksi Hetherwick katseli vastassaan
olevan vuokrakasarmin pitkiä, valaistuja ikkunarivejä, aprikoiden
mielessään, minkähän ikkunan takana lady Riversreade oli ja mitä
hän siellä lainkaan teki. Hänestä oli selvää, että kysymyksessä oli
joku salaperäisen Baseverien ja Vivianin yökerhon yhteydessä oleva
seikkailu -- mutta millainen?

Matherfield palasi pian hilpeänä ja huolettomana.

"Lähdetään, herra Hetherwick!" hän supatti. "Täällä on mies --
majatalon pitäjä -- joka tuntee minut. Me saamme olla vahdissa hänen
kadun puolella sijaitsevan seurusteluhuoneensa ikkunan ääressä. Se on
paljoa hauskempaa kuin kadulla asteleminen. Siellä meillä on mukavaa."

"Teistä on siis silmälläpitäminen tärkeätä?" virkkoi Hetherwick
heidän astellessaan eteenpäin.

"En mieli antaa näin pitkän ajan mennä hukkaan", vastasi Matherfield.
"Aion seurata häntä, kunnes hän sijoittuu yöpymispaikkaansa. Tänne
hän ei jää; piakkoin hän lähtee johonkin hotelliin."

Mutta Matherfieldin ennustus osoittautui vääräksi. Aika vieri
hitaasti ummehtuneessa ja kehnossa pienessä huoneessa, johon hän ja
Hetherwick olivat tulleet ja jonka ikkunasta Matherfield yhtä mittaa
tarkkaili vastapäätä olevan vuokrakasarmin ulko-ovea. Keskiyö meni
ohitse, mutta mitään ei tapahtunut. Puoli yhden aikaan Hetherwick
arveli, ettei vahtimiseen kannattanut tuhlata kynttilää, ja ehdotti,
että he poistuisivat.

"Tehkää kuten haluatte, herra Hetherwick!" murahti Matherfield,
tukahduttaen epäilyttävän haukotuksen. "Myöskin minua tämä
kyllästyttää. Mutta minä pysyn paikallani, kunnes nainen tulee ulos,
vaikka saisin odottaa yli aamiaisen!"

"Entä sitten?" kysyi Hetherwick, puolittain ilveillen.

"Sitten katsomme -- tai minä katson, jos te lähdette -- mihin hän
sitten menee. Minä en tyydy puolinaisiin toimenpiteisiin!" ärähti
Matherfield.

"No, kyllä minäkin olen mukana loppuun saakka!" myöntyi Hetherwick.
"Onhan joka tapauksessa aamu pian käsissä."

Aamu valaisi talojen kattoja kello neljä. Siihen mennessä he eivät
olleet havainneet mitään. Mutta kaksikymmentä minuuttia yli neljä
Matherfield nykäisi kumppaninsa käsivartta. Lady Riversreade ilmestyi
yksin vastapäätä olevasta ovesta puettuna väljään, ulsterikankaiseen
matkavaippaan, kantaen pientä käsilaukkua.



KAHDESTOISTA LUKU

Toisella nimellä madame Listorelle


Heidän tähyilemänsä nainen asteli ripeästi tyhjää katua pitkin
kaupungintalolle päin, ja vilkaistuaan häneen tutkivasta Matherfield
laski alas venetsialaisen kaihtimen sälön, jonka välitse hän oli
tirkistänyt, ja kääntyi kumppaniinsa päin. Samassa hän ojensi kätensä
ottaakseen päällystakkinsa ja hattunsa.

"Nyt, herra Hetherwick", hän sanoi terävästi, "tämä on muuttunut
yhden miehen tehtäväksi! Ei ole ensinkään tavatonta, että yksi mies
kävelee kaduilla, ehättäen aikaiselle aamujunalle, mutta näyttäisi
hiukan epäiltävältä, jos kaksi miestä liikkuisi yhdessä samalla
asialla ja samaa tietä pitkin! Minä lähden hänen jälkeensä! Otan
hänestä selon! Olen tottunut sellaisiin hommiin. Menkää te asuntoonne
ja nukahtakaa! Pistäydyn luonanne sittemmin kertomassa uutiseni.
Sanani on jyrkkä. Näkemiin!"

Seuraavina sekunteina hän oli rientänyt ulos huoneesta ja koko
talosta. Harmitellen itsekseen, että oli viipynyt niin kauan
puuhassa, jonka Matherfield sitten niin kursailematta otti omiin
käsiinsä, Hetherwick valmistautui seuraamaan häntä. Pian hän oli
viheliäisessä eteissalissa. Talon isäntä tuli juuri yläkerrasta,
tukahduttaen leveätä haukottelua. Nähdessään Hetherwickin hän hymyili
tietävän näköisenä.

"Joko Matherfield lähti, sir?" hän kysyi. "Kuulin oven käyvän."

"Hän meni", myönsi Hetherwick. "Hänen odottamansa henkilö ilmestyi
äkkiä, ja Matherfield lähti hänen jälkeensä."

Isäntä, silonaamainen, kepeäkäyntinen mies, hymyili taaskin.

"Noilla poliisimiehillä on omituisia hommia!" hän huomautti. "Outoa
puuhaa, katsella koko yö ikkunasta! Olin juuri tulossa keittämään
teille kupin kahvia", jatkoi hän. "Valmistan sen muutamissa
minuuteissa, jos suvaitsette. Tai kenties teetä? Ehkä pidätte teestä
enemmän."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "Mutta totta puhuen
menen mieluummin kotiin ja paneudun nukkumaan. Mutta suuri kiitos
silti!"

Silkasta hyväntahtoisuudesta hän sitten sujautti setelin miehen
kouraan, sanoi hänelle hyvästi ja poistui. Myöskin hän meni samaan
suuntaan, johon lady Riversreade takaa-ajajineen oli kadonnut.
Mutta hänen saavuttuaan Harrowtien kulmaukseen ei heistä näkynyt
jälkeäkään, ei oikealla eikä vasemmalla. Tie ei kuitenkaan ollut
tyhjä; työläisiä oli jo menossa varhaisiin aamutehtäviinsä, ja
lähellä kaupungintalon kulmausta käytteli kadunlakaisija uutterasti
luutaansa. Hetherwick meni hänen luokseen.

"Näittekö juuri äsken rouvashenkilön ja hänen jälessään herrasmiehen
tulevan St. Maryn pengermältä?" hän tiedusti. "He olivat pitkiä
ihmisiä kumpikin."

Mies nojautui luutaansa, kääntyi puolittain ja osoitti
Paddington-sillalle päin.

"Kyllä näin heidät, herra", hän vastasi. "Kookas rouvashenkilö,
kantaen pientä käsilaukkua. Meni tuon sillan ylitse Paddingtonin
asemalle päin. Ja hänen jälkeensä Matherfield."

"Kas! Te tunnette hänet, niinkö?" huudahti Hetherwick kummastuneena.

Mies heilautti peukaloaan läheisen poliisiaseman suuntaan.

"Hän oli ennen kersanttina tuolla, Matherfield", hän selitti. "Tunnen
hänet varsin hyvin! Kerran hän vei minut putkaan -- minut ja erään
toverini -- kun olimme vähän juhlatuulella. Viisi shillingiä ja kulut
saimme siitä. Mutta en kanna hänelle kaunaa, en kannakaan! Kiitos,
herra!"

Hetherwick jätti jälkeensä toisen juomarahan ja lähti verkkaisesti
astelemaan Edgware-tielle päin. Maanalaisella radalla alkoi liikenne
parhaillaan; hän nousi etelään päin menevään junaan ja ajoi Charing
Crossille, jatkaen sieltä matkaansa Templeen. Kello kuusi hän
heittäytyi vuoteeseensa ja nukkui sikeästi, kunnes neljä tuntia
myöhemmin kuuli Mapperleyn liikkuvan viereisessä huoneessa.

Mapperley, jonka työskentely Hetherwickin luona oli suureksi osaksi
tyhjäntoimittamista, luki huvikseen sanomalehteä isäntänsä astuessa
sisään. Hän laski lehden syrjään ja katsahti Hetherwickiin tietävän
näköisenä.

"Sain viime yönä joitakuita lisätietoja", hän ilmoitti, "siitä
miekkosesta, jota tuonnottain vainusin".

"Miten ne saitte?" kysyi Hetherwick.

"Pistäydyin hetkiseksi Vivianiin", vastasi Mapperley. "Siellä on eräs
tuttavani, erään Flowers-nimisen kirjurin konttoristi. Se Baseverie
on kerhon osakas -- jonkunlainen johtaja luullakseni."

"Mihin aikaan olitte Vivianissa?" tiedusti Hetherwick. "Myöhään vai
aikaisin?"

"Aikaisin -- sikäläisistä", vastasi Mapperley.

"Näittekö miehen siellä?"

"Näin. Hän oli siellä koko ajan, jonka minäkin. Hän puuhaili
minkä mitäkin kaiken aikaa. Mutta aluksi hän näytti vakavasti
keskustelevan erään pitkän, komean naisen kanssa. He istuivat eräässä
nurkkasohvassa jonkun aikaa. Sitten nainen poistui -- yksin."

"Vai näitte sen, niinkö?" virkkoi Hetherwick. "No niin, koska
tiedätte, mitä teette, voin yhtä hyvin ilmaista teille, että nainen
oli lady Riversreade!"

"Sen arvasinkin!" vastasi Mapperley. "Niin päättelin heti. Mutta ei
siinä kaikki. Sain selville muutakin. Se vainaja, Hannaford -- mikäli
tuttavaltani kuulin -- olen ehdottomasti varma siitä, että Hannaford
oli Vivianissa kerran, jollei kahdesti, korkeintaan kaksi tai kolme
päivää ennen kuolemaansa. Joka tapauksessa ystäväni tunsi hänet
kuvauksestani, joka luonnollisesti perustuu sanomalehdistä ja teiltä
saamiini tietoihin."

"Hannaford siellä, mitä?" huudahti Hetherwick. "Yksinkö?"

"Ei -- hän saapui tämän Baseverien seurassa. Siellä häntä ei
kuitenkaan tunneta tohtori Baseveriena, vaan yksinkertaisesti
herrana. Olen aivan varma siitä, että hänen seurassaan ollut mies oli
Hannaford."

"Saitteko selville tarkan päivä- ja aikamäärän?" kysyi Hetherwick.

"En saanut. Sitä ei kertojani osannut sanoa. Mutta hän muisti
sellaisen miehen."

"No niin, onhan se jo jotakin." Hän meni toiseen huoneeseen ja
istuutui miettivänä aamiaispöytään. "Mapperley, tulkaa tänne!" hän
huusi pian. "Kuulkaahan!" hän jatkoi, kun konttoristi saapui. "Koska
tunnette Vivianin kerhon, niin menkää sinne taaskin tänä iltana ja
koettakaa saada selville, tietääkö ystävänne mitään sennäköisestä
pitkästä miehestä kuin se oli, joka nähtiin yhdessä Hannafordin
kanssa Victoria-asemalla! Olette kai lukenut Ledbitterin selostuksen,
jonka hän antoi kuulustelussa?"

"Kyllä", vastasi Mapperley. "Mutta mitä merkitystä sillä on?
Ei mitään -- käytännöllistä! Hän ei kykenisi edes kertomaan,
minkämuotoinen miehen nenä on tai minkäväriset hänen silmänsä ovat.
Korkeintaan hän voisi mainita nähneensä miehen, joka oli käärinyt
kaulaliinansa niin, ettei hänen kasvoistaan voinut erottaa juuri
mitään, ja että hän oli pitkä sekä muodikkaasti puettu. Lontoossa on
kymmeniä tuhansia pitkiä, muodikkaasti puettuja miehiä!"

"Siitä huolimatta -- kysykää!" tiukkasi Hetherwick. "Ottakaa
erikoisesti selvää siitä, onko sellainen mies nähty siellä Baseverien
seurassa!"

Hän lopetti aamiaisensa ja sensijaan, että olisi tavallisuuden mukaan
mennyt rikosasiain keskusoikeuteen, hän vetelehti asunnossaan,
odottaen Matherfieldiä. Mutta Matherfieldiä ei kuulunut, ja
keskipäivällä Hetherwickin päähän pälkähti uusi ajatus; hän jätti
ilmoituksen Matherfieldille siltä varalta, että tämä tulisi häntä
tapaamaan, ja lähti ulos. Mielijohteensa mukaisesti hän ajoi
uudelleen Paddingtonin seuduille ja koputti sen talon ovelle, jossa
hän ja Matherfield olivat olleet pitämässä silmällä vastapäistä
vuokrakasarmia.

Majatalon pitäjä avasi itse oven. Kun hän näki Hetherwickin, levisi
hänen kasvoilleen hymy. Hetherwick astui sisälle ja nyökäytti päätään
sen huoneen ovea kohti, josta hän oli poistunut vain muutamia tunteja
sitten.

"Haluaisin puhua pari sanaa kanssanne", hän sanoi. "Kahden kesken."

"Täällä ei ole ketään, sir", vastasi mies. "Käykää sisään!"

Hän sulki oven itsensä ja vieraansa jälkeen ja tarjosi
viimemainitulle tuolin.

"Odotin teidän tulevan takaisin tämän päivän kuluessa", hän virkkoi,
hymyillen ovelasti. "Joko teidän tai Matherfieldin tahi molempien."

"Ettekö ole nähnyt häntä sen jälkeen?" tiedusti Hetherwick.

"En; hän ei ole käynyt täällä", vastasi mies.

"No niin, haluaisin kysyä teiltä erästä seikkaa", jatkoi Hetherwick.
"Kenties paria kolmeakin. Aluksi: oletteko asunut täällä kauan?"

"Olen asunut täällä siitä asti, kun nämä vuokrakasarmit rakennettiin,
ja siitä on jo monta vuotta; en osaa tarkalleen sanoa, kuinka
paljon aikaa siitä on." Hän vilkaisi ikkunansa vastapäätä olevaan
isoon rakennusryhmään. "Kaksikymmentäkaksi tahi -kolme vuotta joka
tapauksessa."

"Sitten tuntenette useimmat lähimmän ympäristön asukkaat", huomautti
Hetherwick, "ainakin ulkonäöltä".

Majatalon pitäjä hymyili, pudistaen päätään.

"Se olisi suuri urakka, herra!" hän vastasi. "Tähän Lontoon
kaistaleeseen on ahdettu muutamia tuhansia ihmisiä. Tunnen
luonnollisesti koko joukon lähimpiä naapurejani. Mutta jos olette
Lontoosta, niin tiedätte, että lontoolaiset pysyttelevät itsekseen.
Tuntunee kummalliselta, mutta tosiasia on, etten tunne kummallakaan
puolella minua asuvien, lähimpien naapurieni nimiä -- vaikka he
kumpikin ovat olleet täällä jo jonkun vuoden."

"Tarkoitin sitä", selitti Hetherwick, "että otaksuttavasti tunnette
ulkonäöltä paljon vastapäätä olevissa vuokrakasarmeissa asuvia
ihmisiä".

"Niin, kyllä tunnen heistä joitakuita ulkomuodolta", myönsi mies.
"Noissa vuokrakasarmeissa asuu sekalaista seurakuntaa! Joitakuita
vanhoja herrasmiehiä -- yksityiselämään vetäytyneitä -- pari,
kolme vanhaa rouvashenkilöä -- kokonainen lauma näyttelijättäriä
-- nuo vuokrakasarmit ja näyttämö ovat hyvin läheisessä yhteydessä
keskenään. Mutta luonnollisestikin tunnen heidät vain ulkonäöltä,
nimeltä en ainoatakaan. Minä vain näen heidän tulevan ja menevän,
käsitättehän?"

"Satutteko tuntemaan ulkomuodolta pitkän, komean naisen, jolla on
vuokra-asunto tuolla?" kysyi Hetherwick. "Hän on todennäköisesti
varsin hyvin puettu."

Majatalon pitäjä, jolla ei ollut takkia yllään ja jonka paidanhihat
olivat käärityt ylös, kynsi miettivän näköisenä kyynärpäitään.

"Luullakseni tunnen sen naisen, jota tarkoitatte", hän sanoi vihdoin.
"Hänellä on aina mukanaan sellainen helkkarinmoinen pieni rakki --
musta -- talutusnauhassa. Hänkö?"

"En tiedä mitään koirasta", vastasi Hetherwick. "Tarkoittamani nainen
on, kuten jo mainitsin, pitkä, komea ja ylhäisennäköinen; tukka
vaalea, iho raikasvärinen; ikä noin neljäkymmentä vuotta."

"Uskallanpa väittää, että hän on sama, jota ajattelen", vakuutti
toinen. "Olen nähnyt sellaisen rouvashenkilön silloin tällöin --
en kuitenkaan äskettäin." Sitten hän loi Hetherwickiin viekkaan,
uteliaan katseen. "Ajatteko te ja Matherfield takaa häntä?"

"Ei juuri niinkään", vastasi Hetherwick. "Nyt tahtoisin tietää hänen
nimensä. Sen nimen, jolla hänet ainakin täällä tunnetaan."

"Sen tiedon voin pian hankkia teille", lupasi majatalon pitäjä
auliisti. "Tunnen tuon vuokrakasarmin isännöitsijän oikein hyvin --
pakinoimme usein keskenämme. Hän on valmis kertomaan minulle mitä
hyvänsä -- näin meidän kesken. No niin, katsotaanpa vielä! Pitkä
komea nainen, noin nelikymmenvuotias, tukka vaalea, ihonväri raikas,
hyvin puettu. Pitääkö paikkansa, herra?"

"Täsmälleen", kehaisi Hetherwick.

"Odottakaa sitten täällä hetkinen, sillä aikaa kun minä käväisen
kadun toisella puolen!" käski mies. "Kaikki jää varmasti meidän
välillemme, ymmärrättehän? Kuten sanoin, isännöitsijä ja minä olemme
kumppanuksia."

Hän lähti huoneesta ja hetkisen kuluttua Hetherwick näki hänen
menevän kadun poikki ja laskeutuvan vuokrakasarmin pohjakerrokseen.
Neljännestunnin kuluttua hän tuli takaisin, ilmeisesti tuoden uutisia.

"Toimitin asianne ripeästi, herra!" hän ilmoitti voitonriemuisesti.
"Hän tunsi kuvauksesta, ketä tarkoitatte! Naisen nimi on madame
Listorelle. Kas tässä! Annoin hänen kirjoittaa sen paperipalalle,
kun en ole tottunut ulkomaalaisiin nimiin. Hän luulee, että
nainen on jonkunlaisissa teatteripuuhissa. Hänellä on huoneisto
kaksikymmentäkuusi. Mutta isännöitsijä sanoi, että hän on viime
aikoina ollut harvoin kotosalla -- saapuu yöksi tai pariksi ja on
sitten taas poissa ehkä kuukausimääriä yhteen menoon. Eilen hän
kuitenkin näki naisen täällä; hän oli ollut poissa, kertoi mies,
pitkän ajan. Mutta isännöitsijälle ei muuten merkitse mitään, onko
hän kotosalla vaiko poissa -- hän maksaa aina täsmälleen määräaikana,
ja se on pääasia, eikö olekin?"

Hetherwick lisäsi varhain aamulla antamaansa anteliasta juomarahaa ja
lähti pois. Nyt hän oli varma siitä, että lady Riversreade jostakin
syystä piti vuokra-asuntoa Paddingtonissa, kävi siellä silloin
tällöin ja käytti siellä nimeä madame Listorelle. Mitähän siinä piili
ja mikä merkitys sillä oli siihen arvoitukseen nähden, jota hän
koetti ratkaista?



KOLMASTOISTA LUKU

Kuka hän oli?


Kun Hetherwick myöhään samana iltana istui asunnossaan, miettien
sen päivän tapahtumia, kuului portaista askelten kuminaa ja ovelle
kolkutettiin. Sisään astui Matherfield, joka silmissään ilmeikäs
katse heittäytyi lähimpään nojatuoliin.

"Taivaan tähden, herra Hetherwick, antakaa minulle tilkkanen
tuota wiskyä!" hän huudahti. "Olen lopen väsynyt -- ja peräti
pettymyksenkin vallassa! Millaisen päivän olenkaan viettänyt
vainutessani sitä naista! Ja yksin Jumala tietää, mitä se kaikki
merkitsee -- minulla ei siitä ole aavistustakaan!"

Hetherwick tarjosi ilmeisesti perin uupuneelle vieraalleen wiskyä
ja soodaa, odottaen sitten, kunnes tämä oli juonut siitä kelpo
siemauksen. Sitten hän istuutui omalle tuolilleen ja otti piippunsa.

"Teillä ei taitanut olla varsin myötäinen päivä, Matherfield", hän
virkkoi. "Toivottavasti se ei ollut tyyten harhaantunut ote."

"Siihen se päätyy sittenkin!" tuskitteli Matherfield. "Ajatelkaahan!
Näin vaivaa loputtomasti, ja sitten hän pujahti tiehensä aivan nenäni
edestä! Mutta kerron teille kaikki, juuri sitä varten poikkesin
luoksenne. Kun tulin ulos talosta St. Maryn pengermän varrella,
kääntyi hän parhaillaan kadunkulmauksesta oikealle, Bishop-tien
suunnalle. Minä tietystikin seurasin häntä. Hän meni sillan ylitse
-- ison rautatiesillan -- ja lopuksi Paddington-asemalle. Päättelin
hänen aikovan keskikaupungille jollakin varhaisella aamujunalla.
Hän meni asemalle ensimmäisen luokan lippukonttorin kautta; en
ollut montakaan metriä häntä jälempänä. Mutta pysähtymättä sinne
ostamaan junalippua hän asteli suoraan konttorin lävitse saapuvien
junien sillalle ja kutsui vuokra-auton. Seuraavalla minuutilla hän
oli noussut siihen ja kiitänyt tiehensä. Kaikeksi onneksi oli ihan
lähellä toinen auto. Huusin sen luokseni ja käskin ohjaajan pysyttää
ensinmainitun auton näkyvissä ja seurata sitä, minne se suuntaisikin
matkansa. Niin jatkettiin taaskin ajoa toistamiseen! Ja sen loppupää
oli -- Waterloon asema!"

"Hän kai oli menossa kotiinsa", huomautti Hetherwick, kun Matherfield
keskeytti puheensa tarttuakseen lasiin. "Dorkingiin päästään
Waterloon asemalta."

"Ei hän aikonut mihinkään Dorkingiin", vastasi Matherfield. "Pian
sain sen selville. Vaikka olikin varhaista, oli asemalla koko joukko
väkeä, ja hänen mennessään lippukonttoriin, onnistui minun pysytellä
hänen kintereillään -- joka tapauksessa kyllin lähellä kuullakseni
hänen kaikki, sanansa. Hän pyysi ensimmäisen luokan menopilettiä
Southamptoniin."

"Southamptoniin!" huudahti Hetherwick. "Hm!"

"Southamptoniin!" toisti Matherfield. "Ensimmäisen luokan menopiletti
Southamptoniin. Hän otti lipun ja lähti kävelemään vilkaisemattakaan
sivuilleen; hän ei kertaakaan katsahtanut minuun. No niin, kuten
jo eilen sanoin, en hevillä luovu kesken aloittamastani puuhasta.
Niinpä nytkin harkittuani minuutin ajan ostin lipun Southamptoniin --
kolmannessa luokassa. Sitten poistuin ulos katsomaan ilmoitustaulua.
Southampton 5.40. Silloin oli 5.25. Menin senvuoksi puhelimeen,
soitin päämajaamme, ilmoitin, että olin seuraamassa jälkiä ja ettei
minua tarvinnut odottaa sinne koko päivänä. Sitten ostin aikataulun
ja pari sanomalehteä kirjamyymälästä, joka juuri avattiin, ja menin
junalle. Matkustajia oli aika paljon. Juna ei vielä silloin ollut
saapunut sillalle; kun se parin minuutin kuluttua tulla porhalsi,
odotin, kunnes hän astui vaunuun; häntä oli helppo pitää silmällä
hänen pituutensa nojalla. Hyppäsin tupakkavaunuun vähän edemmäksi
junan jälkipäähän, ja lähdimme asianmukaisesti liikkeelle. Totta
pulmakseni aprikoin mielessäni, mihin oikeastaan olin matkalla! Mutta
aioin mennä mihin hyvänsä hänen perässään."

"Vaikka pois Englannistako?" kysyi Hetherwick hymyillen.

"Niin, ajattelin sitä!" myönsi Matherfield. "Hän saattoi koettaa
pudistaa tämän maan tomut jaloistaan, sikäli kuin minä tiesin. Se
saattoi minut silmäilemään höyrylaiva-tietoja sanomalehdestä, ja
näin, että _Tartarian_ piti lähteä Southamptonista New Yorkiin
kello kahden vaiheilla samana iltapäivänä. No, oli hyvinkin
mahdollista, että hän aikoi matkustaa sillä laivalla jostakin syystä,
erittäinkin jos hän oli sama rouva Whittingham, joka oli esiintynyt
Sellithwaitessa kymmenen vuotta sitten. Minä, nähkääs, mietin
seuraavaan tapaan: jos hän on silloinen rouva Whittingham, niin hän
on kyllin älykäs tietääkseen, etteivät tässä maassa rikosasiain
syytökset vanhene ja että hänet vielä voidaan pidättää, vetää
oikeuden eteen ja tuomita; otaksuttavasti hän myöskin tietäisi, että
tämä Hannafordin juttu kiinnittäisi huomion uudelleen hänen pikku
asiaansa ja että hän on vaarassa. Toiseksi olin kehittänyt erään
ajatuksen hänestä ja Baseveriesta. Mistä tiedämme, ettei Baseverie
ollut hänen rikostoverinsa Sellithwaitessa tehdyssä petoksessa?
Useimmissa senlaatuisissa tapauksissa on naisella rikostoveri
näkymättömissä -- Baseverie saattoi silloin olla rouva Whittinghamin
kanssa yhdessä juonessa. Ja nyt hän on saattanut saada jotakin vihiä,
jonka nojalla hän on varoittanut naista kehoittaen häntä livistämään,
vai mitä?"

"Se kuulostaa mahdolliselta, Matherfield", myönsi Hetherwick. "Niin
-- hyvinkin mahdolliselta."

"Asia saattaa olla niin", tehosti Matherfield. "Olemmehan antaneet
sanomalehtimiehille koko joukon tietoja. Minä kannatan sitä, että
käytetään hyväksi sanomistoa; siitä on arvokasta apua joskus,
ehkä yleensä, mutta erinäisissä tapauksissa voidaan siinä mennä
liian pitkälle; silloin niin sanoakseni annetaan arvokasta apua
viholliselle. Emmeköhän vain ole tässäkin jutussa ilmaisseet liian
paljon sanomalehtien uutistenhankkijoille? Olemme esimerkiksi
kertoneet heille Hannafordin muistikirjan välistä löydetystä
muotokuvasta ja sinetöidystä kuoresta, joka luultavasti sisälsi
hänen keksintönsä selostuksen. Kaikki se on ollut sanomalehdissä,
vaikka ne tosin eivät sepittäneet siitä paljoakaan tekstiä. Mutta
sitä oli sittenkin kylliksi jokaiselle, joka seurasi juttua tarkoin.
Jos nyt oletamme, että Baseverie oli rouva Whittinghamin rikostoveri
kymmenen vuotta sitten ja että hän on lukenut kaiken tämän sekä
nähnyt muotokuvan jäljennöksen, niin eikö hän olisi oivaltanut,
että nainen oli vaarassa, ja varoittanut häntä? Minusta se on
todennäköistä ja toivoisinpa, ettemme olisi niin auliisti antaneet
uutisiamme sanomalehdille. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, etten ole
kertonut heille yhdestä seikasta -- Granettin asunnosta löydetystä
lääkepullosta! Siitä ei toistaiseksi ole aavistustakaan muilla kuin
minulla, teillä ja lääkäreillä."

"Luuletteko, että tämä nainen -- nykyinen lady Riversreade, entinen
rouva Whittingham -- matkusti Southamptoniin ja mahdollisesti
edemmäksikin Baseverielta saamansa vihjauksen johdosta?" sanoi
Hetherwick miettivästi.

"Olen ajatellut niin", vastasi Matherfield. "Luonnollisestikin on
siinä melkoisen paljon otaksumista, mutta tässä jutussa emme pääse
mihinkään ilman otaksumisia. Lady Riversreade oli aikaisemmin rouva
Whittingham. Rouva Whittingham teki näppärän petoksen Sellithwaitessa
ja pääsi livistämään saaliinensa. Baseverie oli hänen rikostoverinsa.
Nyt, kymmenen vuoden kuluttua, on rouva Whittinghamista tullut
mylady Riversreade, hyvin varakas nainen. Hänen luonaan Riversreade
courtissa pistäytyy äkkiarvaamatta Baseverie, jonka ensimmäinen
käynti saattaa hänet silminnähtävästi kiihdyksiin. Mies tulee
toistamiseen. Kolmantena iltana senjälkeen nähdään lady Riversreaden
tulevan kerhosta, jossa Baseverie oleksii paljon. Nainen viettää
suurimman osan yöstä vuokra-asunnossa eräässä Lontoon hiljaisessa
osassa ja seuraavana aamuna livahtaa niin varhain kuin kello viisi
satamakaupunkiin -- Southamptoniin. Mikä johtopäätös on vedettävä?
Se, että hänen matkansa Southamptoniin on varmasti jossakin
yhteydessä sen kanssa, että Baseverie kävi hänen luonaan ja hän
Vivianissa!"

"Minusta tuntuu, että siinäkin on perää", sanoi Hetherwick. "Mutta
olemme matkalla Southamptoniin. Jatketaan sitä!"

"Juna oli oivallinen", jatkoi Matherfield. "Saavuimme Southamptoniin
vähää vaille kahdeksan -- minuutin tai parin myöhästyneinä. Minulla
oli nälkä ja jano; olin senvuoksi iloinen, kun näin myladyn
pistäytyvän ravintolahuoneeseen heti vaunusta lähdettyään. Niin
tein minäkin. Olin varma siitä, ettei hän lainkaan epäilisi minun
kaltaistani tyyntä, tavallisen näköistä miestä. Jos hän suvaitsisi
vilkaista minuun -- hän oli perin kopealta näyttävä nainen, sen
huomasin -- niin hän pitäisi minua kauppamatkustajana. Emmekä
olleetkaan kovin kaukana toisistamme ravintolassa; hän istui pienen
pöydän ääressä, nauttien teetä ja jotakin syötävää; minä olin
tarjoilupöydän vieressä. En tietystikään pienimmälläkään merkillä
ilmaissut kiinnittäväni häneen lainkaan huomiota -- mutta sain
tarkastella häntä läpikotaisin pariin, kolmeen otteeseen. Hän on
todella komea, siitä ei ole epäilystäkään, herra Hetherwick -- hyvin
säilynyt nainen! Mutta senhän olette nähnyt itsekin."

"Teidän tulee muistaa, että olen nähnyt hänet vain kahdesti",
huomautti Hetherwick nauraen. "Kerran Victoria-asemalla, kun neiti
Hannaford osoitti hänet minulle; toisen kerran toissayönä kehnossa
kaasuvalossa. Muuten luotan sanaanne, Matherfield. No, entä kuinkas
sitten kävi?"

"Niin, hän ei hätäillyt juodessaan teetään ja syödessään
voileipiään", jatkoi Hetherwick. "Kaikki hänen liikkeensä olivat
perin verkkaisia, sen vakuutan teille. Vihdoin hän lähti -- minä
tietysti perässä, ikäänkuin sattumalta ja huolettomana. Southamptonin
läntinen asema, jolle juna meidät toi, on, kuten tiedätte, jonkun
matkan päässä kaupungista, ja otaksuin hänen ottavan auton. Mutta
niin hän ei tehnyt, vaan poistui asemalta jalkaisin. Niin minäkin
-- parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä hänen jälessään. Hän ei
kiirehtinyt; minusta hän tuntui tahallaan vitkastelevan. Vihdoin
välähti mieleeni syy -- hän odotti liiketoimistojen avaamista. Siinä
olin oikeassa: heti kun kello löi kymmenen, hän joudutti kävelyään ja
oikaisi suoraapäätä määräpaikkaansa. Ja arvatkaapa, mikä se oli!"

"En osaa aavistaakaan", virkkoi Hetherwick.

"Valkoisen Tähden laivayhtiön toimisto!" ilmoitti Matherfield. "Hän
meni suoraan sinne ja astui heti sisälle! Minä luonnollisesti jäin
odottamaan ulkosalle sellaiseen paikkaan, josta hän ei näkisi minua
tullessaan jälleen ulos. Hän viipyi sisällä parikymmentä minuuttia.
Palattuaan hän kääntyi toiseen osaan kaupunkia. Ja lähellä vanhaa
porttia tai puomia -- tai miksi sitä nimitettäneen -- joka sulkee
kadun, kadotin hänet näkyvistäni -- lopullisesti!"

"Sattui kai joku poikkeuksellinen syy, Matherfield", huomautti
Hetherwick. "Miten se kävi?"

"Oman typeryyteni vika!" murahti Matherfield. "Siirsin katseeni
hänestä erikoisen sankassa väkijoukossa -- kaupungissa alkoi liike
olla hyvin vilkasta. Satuin vain sallimaan huomioni kiintyä toisaalle
-- ja hän oli poissa! Aluksi luulin hänen poikenneen johonkin
myymälään. Pistäydyin useissa -- niin uskallettua kuin se olikin
-- mutta häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Vetelehdin sinne tänne,
mutta tuloksettomasti. Sitten päättelin hänen pujahtaneen jollekin
syrjäkadulle tai -kujalle tai johonkin sivusolaan -- ja päässeen
kynsistäni. Maleksittuani vielä vähän aikaa, astellen umpimähkään
pitkin katuja -- mikä meidän ammatissamme on kehnoa hommaa
parhaimmissakin tapauksissa, sillä silloin on kaikki sattuman varassa
-- päätin tehdä rohkean tempun ja varmistautua ainakin yhdestä
seikasta."

"Mistä? Miten?" tiedusti Hetherwick.

"Arvelin, että minun oli otettava selkoa, mitä varten hän oli
käynyt 'Valkean Tähden' toimistossa", vastasi Matherfield. "Ei
tietystikään ollut asiain näin ollen tarpeellista herättää epäluuloja
häntä kohtaan. Mutta pidän itseäni hieman diplomaattina ja tein
suunnitelmani. Menin toimistoon, sain käsiini muutaman konttoristin,
joka ulkomuodosta päättäen näytti osaavan säilyttää salaisuuksia,
ilmoitin hänelle, kuka olin, ja näytin hänelle valtakirjani ja
pyysin häneltä haluamiani tietoja. Sain ne. Onneksi oli sama mies
järjestänyt lady Riversreaden asian ja muisti hänet perin hyvästi.
Oli kulunut hiukan yli puolentoista tunnin siitä, kun hän oli ollut
siellä."

"Ja mitä varten hän oli siellä käynyt?" kysyi Hetherwick. "Mitä
saitte tietää?"

Matherfield nyökkäsi merkitsevästi.

"Juuri sen, mitä odotinkin", hän sanoi. "Hän oli tilannut toisen
luokan matkapaikan New Yorkiin _Tartaricissa_, joka lähtisi samana
iltapäivänä, H. Cunninghamin nimelle. Heti kun sain sen tietää,
tiesin taaskin pääseväni hänen jäljilleen -- enää minun ei tarvinnut
haeskella häntä kaupungista. Otin selvän siitä, että matkustajia
alettiin päästää laivaan kello kahdesta lähtien; aluksen piti lähteä
viiden ja kuuden välillä. Kehoitettuani vielä kerran konttoristia
pysymään vaiti ja esitettyäni hänelle uskottavan syyn tiedusteluuni
lähdin levähtämään hiukan ja oikeissa ajoin istuuduin varhaiselle,
mukavalle murkinalle -- ihmisen on huokaistava silloin tällöin, kuten
ymmärrätte, herra Hetherwick."

"Juuri niin, Matherfield -- olen aivan samaa mieltä", vakuutti
Hetherwick. "Mutta uskonpa, että aivonne siitä huolimatta olivat
työssä syödessänne ja juodessanne."

"Niin olivat, sir", myönsi Matherfield. "Niin -- kehittelin
suunnitelmiani. En luonnollisestikaan aikonut matkustaa New Yorkiin;
se ei tullut kysymykseenkään. Mutta tahdoin puhutella naista.
Päätin pitää varani, kun hän saapuisi _Tartariciin_ -- koska hän
oli yksin, tulisi hän otaksuttavasti aikaisin. Suunnittelin pyytää
häntä syrjään, puhutellen häntä tietysti lady Riversreadeksi,
ilmaista hänelle, kuka olin, ja näyttää hänelle paperini sekä kysyä
häneltä, voisiko hän antaa minulle tietoja eräästä tohtori Cyprian
Baseveriesta. Arvelin katsoa, minkä vaikutuksen se tekisi häneen,
ennen kuin tiedustaisin mitään muuta; jos hän hämääntyisi, joutuisi
ymmälle ja erikoisesti, jos hän vastaisi minulle kierrellen ja
vältellen, kysyisin hänellä suoraan, oliko hän, ennen kuin meni
avioliittoon sir John Riversreade-vainajan kanssa, sama rouva
Whittingham, joka noin kymmenen vuotta sitten asui jonkun aikaa
Valkoisen Karhun hotellissa Sellithwaitessa. Ja melkeinpä päätin
pidättääkin hänet, jos hän myöntäisi sen ja jos katsoisin olevan
syytä siihen."

"Aioitteko mennä niin pitkälle?" huudahti Hetherwick.

"Kyllä! Minulla olisi ollut siihen oikeus", vastasi Matherfield.
"Sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä en tavannut
häntä! Olin lähtöpaikalla paljoa ennen kahta ja hankin varman
tiedon siitä, ettei siihen mennessä ollut _Tartariciin_ noussut
ainoatakaan matkustajaa. Tähyilin niin tarkasti kuin vain yhdellä
silmäparilla varustettu ihminen suinkin voi kymmenen minuuttia yli
yhdestä kaksikymmentäviisi minuuttia yli viiteen, mutta nainen ei
tullut. Luonnollisestikin voidaan väittää, että hän pujahti alukseen
huomaamattani, mutta minä olen varma, ettei hän mennyt laivaan.
Ei, sir! Minun mielipiteeni on, että hän tarkemmin ajateltuaan ei
lähtenytkään -- matkarahan tai sen osan menettäminen ei merkitsisi
mitään niin varakkaalle naiselle kuin hänelle -- tai että hän alkoi
viimeisellä minuutilla pelätä eikä rohjennut näyttäytyä laivalla!"

"Pelätä! Miksi?" kysyi Hetherwick.

Matherfield naurahti merkitsevästi.

"Laivan lähistöllä oli kaksi tai kolme meikäläistä Scotland
Yardista", hän selitti. "En tiedä, mitä he etsivät; en tiedustanut
sitä. Mutta pyysin myöskin heitä pitämään silmällä rouvashenkilöä,
jonka kuvasin heille täydelleen -- minkä vuoksi olen aivan varma,
ettei hän saapunut laivaan. Saattoihan hän tulla satamaan, tuntea
-- ei koskaan tiedä -- jonkun miehistämme ja -- livistää. Minä en
ainakaan saanut häntä silmiini. En nähnyt häntä enää sen jälkeen, kun
kadotin hänet näkyvistäni aamulla. Niin pitkällä siis olen!"

"Palasitte -- voitettuna?" huomautti Hetherwick.

"No niin, jos haluatte käyttää sitä sanaa", myönsi Matherfield.
"Tulin takaisin seitsemän ja kolmenkymmenenkahdeksan junassa. Ja
lopen uupuneena! Mutta vielä en luovu tästä yrityksestä, herra
Hetherwick, ja pyytäisin teiltä erästä palvelusta. Neiti Hannafordhan
on Riversreade courtissa. Sinne pääsee puhelimella tietystikin.
Pyytäisin teitä soittamaan sinne varhain huomenaamulla ja kysymään
häneltä, voiko hän tulla tapaamaan teitä tärkeän yksityisen asian
tähden Dorkingiin puolenpäivän aikaan. Mikä paikka olisi mukava?"

"'Valkoinen Hevonen' käy laatuun", ehdotti Hetherwick.

"Hyvä siis -- Valkoisen Hevosen hotellissa keskipäivällä", jatkoi
Matherfield. "Menemme Dorkingiin -- sillä minä tulen mukaan --
kymmenen ja kymmenen junassa Victoria-asemalta. Olkaa hyvin
varovainen puhelimessa, herra Hetherwick! Älkää ilmoittako, mistä
syystä tulette Dorkingiin! Älkääkä missään nimessä mainitko lady
Riversreadea millään tavoin! Sanokaa neiti Hannafordille vain se,
että teillä on tärkeä syy, jonka vuoksi teidän olisi tavattava hänet!
ja -- järjestäkää kohtaus!"

"Kyllä se järjestyy", vakuutti Hetherwick. "Neiti Hannaford voi
helposti ajaa Dorkingiin Riversreade courtista. Mutta en tiedä, mitä
hänestä tahdotte."

"Malttakaa huomiseen saakka", vastasi Matherfield viekkaan näköisenä.
"Saatte nähdä. Tapaan teidät Victoria-asemalla täsmälleen kello
kymmenen."



NELJÄSTOISTA LUKU

Kiristystäkö?


Hetherwick ei vielä silloinkaan tietänyt, mistä syystä Matherfield
halusi tavata Rhonan, kun hän ja Matherfield astelivat Dorkingin
asemalta High-kadulle ja suuntasivat matkansa "Valkoiseen Hevoseen".
Matherfield seisahtui muutamien metrien päähän hotellin ovesta.

"Odotetaan ulkosalla neiti Hannafordia", hän sanoi. "Kysyn täällä
häneltä paria seikkaa. En tahdo antautua edes siihen vaaraan, että
meitä kuultaisiin."

Jonkun minuutin kuluttua Rhona saapui autossa; nähtyään miehet hän
tuli heitä vastaan. Matherfield kävi asiaan vitkastelematta.

"Neiti Hannaford", hän alkoi, vilkaisten varovasti ympärilleen ja
puhuen hiljaa, "onko lady Riversreade nyt kartanossa? Hän on!" hän
jatkoi, kun Rhona nyökkäsi. "Milloin hän sitten palasi?"

"Hyvin varhain eilen aamulla", vastasi Rhona empimättä. "Seitsemän ja
neljänkymmenenviiden junalla Victoria-asemalta. Hän oli kartanossa
puoli kymmenen."

Matherfiled kääntyi Hetherwickiin päin kasvoillaan äärimmäisen
tyrmistynyt ilme.

"Riversreade courtissa puolikymmenen eilenaamulla -- tiistaina!"
hän huudahti. "Mahdotonta! Omin silmin näin hänet eilen aamulla
puolikymmenen Southamptonissa."

"Olen aivan varma siitä, ettette nähnyt!" tokaisi Rhona, naurahtaen
ivallisesti. "Olette jonkun kummallisen harhavaikutelman vallassa,
herra Matherfield. Lady Riversreade oli puolikymmenen eilen aamulla
täällä omassa talossaan minun seurassani. Sen voin vannoa!"

Miehet katsoivat toisiinsa. Kumpikin näytti tekevän toiselle
äänettömän kysymyksen. Äkkiä Matherfield lausui kysymyksensä ääneen
kummastelevasti ja harmistuneesti.

"Mikä ihmeen otus on sitten se nainen, jota seurasin Southamptoniin?"

Matherfield ei saanut vastausta. Rhona, joka ei lainkaan käsittänyt
hänen puhettaan, loi Hetherwickiin hämmästyneen ja kysyvän katseen.
Ja Hetherwick huomasi ajan sopivaksi selityksille.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Meidän on puhuttava näistä asioista,
emmekä voi seisottaa neiti Hamnafordia kadulla. Tulkaa hotelliin
-- otamme yksityisen huoneen, jossa syömme puolista ja saamme
keskustella kenenkään kuulematta. Olette hieman ymmällä kaikesta
tästä", hän jatkoi jonkun minuutin kuluttua, kun he olivat varmasti
kolmisin ja puolinen oli tilattu. "Eikä ihmekään! Mutta minun
lienee parasta kertoa teille, missä Matherfield ja minä olimme
maanantai-iltana ja mitä Matherfield puuhasi koko eilispäivän.
Nähkääs", hän lopetti suppeasti selostettuaan Rhonalle äskeiset
tapahtumat, "olin ehdottoman varma siitä, että nainen, jonka
näin tulevan Vivianista maanantai-iltana, oli sama nainen, jota
te sunnuntaiaamuna osoititte Victoria-asemalla minulle lady
Riversreadena -- hän oli puettu samalla tavoin, se on varma --
lyhyesti sanoen, vakaumukseni on, että hän oli lady Riversreade.
Sitten olemme, sekä Matherfield että minä, yhtä varmat siitä, että
näimme saman naisen tulevan St. Maryn rakennusryhmästä vähäistä
vaille kello viisi eilenaamulla, ja Matherfield seurasi häntä
Southamptoniin. Tähän asti emme ole lainkaan epäilleet sitä, että hän
oli lady Riversreade -- emme vähääkään!"

"No niin", virkkoi Rhona, naurahtaen epäuskoisesti, "en voi
luonnollisestikaan väittää, ettette maanantai-iltana nähneet lady
Riversreaden tulevan Vivianista. Lady Riversreade oli varmasti
Lontoossa sunnuntaista puolelta päivin eilenaamuun saakka ja saattoi
maanantai-iltana käydä Vivianissa jostakin syystä. Siitä en tiedä
mitään. Mutta sen tiedän, ettei hän eilen ollut Southamptonissa,
sillä hän palasi kotiin Riversreade courtiin puolikymmenen tienoilla
aamulla eikä ole poistunut talosta senjälkeen. Se on selvä totuus!"

"Sitten en jaksa sitä ymmärtää!" huudahti Matherfield. "Ja sanon
vielä kerran: jos se nainen, jonka perässä menin Southamptoniin, ei
ollut lady Riversreade, niin kuka hän sitten oli? Sanon enemmänkin:
jos se henkilö, jonka näimme tulevan Vivianista ja jota seurasimme
Paddingtoniin, oli todella lady Riversreade, ja jollei hän ollut
se nainen, joka eilen aamulla ilmestyi vuokrakasarmista ja jonka
jälessä minä lähdin, niin silloin täytyy lady Riversreadella olla
kaksoisolento, joka asuu St. Maryn rakennusryhmässä! Se siitä!"

"Mitä siihen tulee", puuttui Hetherwick puheeseen, "niin en tullut
eilen illalla maininneeksi teille, Matherfield, että kävin eilen
toistamiseen siinä talossa, jossa olimme vahdissa, ja suoritin
varovaisia tiedusteluja vastapäätä asuvasta pitkästä, komeasta
naisesta. Sain jonkun verran selville. Se nainen, jota seurasimme
sinne ja jonka jälessä te juoksitte eilen, tunnetaan siellä nimellä
madame Listorelle. Hän on hyvin vähän asunnossaan, mutta maksaa
säännöllisesti vuokransa. Hän on joskus poissa pitkiä toveja yhteen
menoon -- häntä nähdäänkin siellä harvoin. Ja hänen luullaan kuuluvan
teatterimaailmaan. Isännöitsijä, joka nämä tiedot antoi, näki hänet
asunnossaan maanantaina."

Matherfield läjähytti toisen kätensä toiseen kämmeneensä. "Se on
valenimi!" hän huudahti. "Voin panna vetoon vaikka mitä siitä,
että hän on lady Riversreade! Poissa asunnostaan pitkiä aikoja!
Tietystikin -- koska hän on täällä upeassa talossaan. Pitää sitä
vuokra-asuntoa jotakin tarkoitusta varten ja nimittää itseään --
kuinka se olikaan? Nimi kuulosti ranskalaiselta."

"Mutta jos asia on niin", huomautti Hetherwick, vilkaisten vaivihkaa
Rhonaan, "on kuitenkin tuiki mahdotonta, että lady Riversreade
oli Riversreade courtissa eilen ja Southamptonissa samaan aikaan!
Totisesti!"

"Niin, se käy yli minun ymmärrykseni!" jupisi Matherfield. "Tiedän,
mitä näin! Jos jotakin on viassa, niin syy on teidän, herra
Hetherwick! Minä en tunne tätä lady Riversreadea! Mutta sen tiedän,
että te sanoitte lady Riversreadeksi sitä naista, jonka näimme
tulevan kerhosta. Se, sir, oli sama nainen, jota seurasin!"

"Se nainen, jonka näin tulevan Vivianista, oli sama kuin se, jota
neiti Hannaford osoitti minulle lady Riversreadena", vakuutti
Hetherwick tyynesti. "Se on varma! Mutta --"

Tässä hänet keskeytti puolisen saapuminen. Ei hiiskuttu mitään, ennen
kuin kaikki kolme olivat istuutuneet pöytään ja tarjoilija lähetetty
pois. Sitten Rhona katsahti seuratovereihinsa ja hymyili.

"Te molemmat näytte päässeen hyvin lupaavalle asteelle!" hän sanoi.
"Aluksi luulin sitä ehdottomaksi umpikujaksi, mutta --"

"Eikö se sitten ole?" tokaisi Hetherwick. "Tällä hetkellä en käsitä
miten siitä pääsisi yli tai ympäri."

"Minusta tuntuu, että alatte saada jotakin selville", vastasi tyttö.
"Kaikki tämä, niin häkellyttävää kuin se onkin, on parempi kuin ei
mitään. Minullakin on uutisia -- jos olette varmat siitä, ettei
kukaan voi meitä kuunnella."

"Siitä olkaa huoleti!" rauhoitti häntä Hetherwick. "Täällä on ovet
kunnollista, lujaa, vanhaa työtä, ja ne sulkeutuvat tiiviisti. Mitä
sitten?"

Rhona kumartui hieman eteenpäin ja hiljensi ääntään.

"Eilen oli vähän hälyä kartanossa tai ainakin hoitolassa", hän alkoi,
"tuosta Baseveriesta".

"Ahaa!" äänsi Hetherwick. "Sepä mielenkiintoista! Kertokaahan!"

"No niin, kuten jo mainitsin, saapui lady Riversreade eilen Lontoosta
noin kello yhdeksän ja kolmekymmentä", jatkoi Rhona. "Hänen
seurassaan oli majuri Penteney."

"Kuka on majuri Penteney?" tiedusti Matherfield.

"Hän on entinen upseeri, joka on hyvin innostunut Riversreaden
hoitolaan ja huolehtii sen asioista Lontoossa", selitti Hetherwick.
"Ja neiti Hannaford arvelee, että hän on rakastunut hoitolan
perustajattareen. Olen nähnyt hänet -- hän oli lady Riversreaden
seurassa sunnuntaina. Niin", hän lisäsi, kääntyen Rhonan puoleen,
"majuri Penteney oli hänen mukanaan. Jatkakaa!"

"Heti saavuttuaan -- näin heidät toimistohuoneeni ikkunasta --
he tulivat hoitolaan. Minusta he kumpikin näyttivät harvinaisen
vakavilta. Puheltuaan muutamia minuutteja minun kanssani
liikeasioista he menivät lady Riversreaden yksityiseen konttoriin,
jonkun ajan kuluttua tuli lady Riversreade sieltä ja poistui; näin
hänen menevän kartanoon. Pian pistäytyi majuri Penteney luokseni ja
sanoi haluavansa keskustella vähän aikaa kanssani kahden kesken. Hän
puhui -- sikäli kuin muistan -- seuraavasti: 'neiti Featherstone --'"

Matherfield käänsi äkkiä katseensa lautasestaan.

"Mitä?" hän virkkoi. "Neiti -- Featherstone?"

"Sillä nimellä tunnetaan neiti Hannaford -- siellä", selitti
Hetherwick. "Hänen äitinsä nimi. Mainitsin siitä teille, muistanette."

"Niin, niin", myönsi Matherfield murahtaen. "Niin teitte, kyllä nyt
muistan. Olen sekaisin -- eilisen jälkeen."

"'Neiti Featherstone'", jatkoi Rhona, "'luullakseni olette huomannut,
että lady Riversreadea on äskettäin käynyt kahdesti tapaamassa muuan
mies, joka nimittää itseään tohtori Cyprian Baseverieksi?'"

"'Kyllä', vastasin, 'kyllä olen, majuri Penteney. Näin tohtori
Baseverien kummallakin kerralla.' 'No niin', sanoi hän, 'hän ei
kai tehnyt teihin erikoista vaikutusta?' 'Ei lainkaan, majuri
Penteney', vastasin, 'paitsi hyvin epäsuotuisaa'. 'Ettekö pitänyt
hänen ulkonäöstään?' tiedusti hän hymyillen. 'Pidättekö te?' kysyin
minä puolestani. 'En ole nähnyt koko miestä', vastasi hän. 'Mutta
odotan näkeväni -- juuri tänä aamuna. Ja siitähän tahtoisinkin puhua
teille. Luultavasti hän tulee tänne kello kahdentoista maissa --
kuten, mikäli olen kuullut, on tehnyt aikaisemminkin -- ja tahtoo
tietysti tavata lady Riversreadea. Pyydän teitä käskemään, että
ovenvartija Mitchell tuo hänet suoraan sisään, kun hän saapuu; eikä
Mitchell saa ilmoittaa, ettei lady Riversreade ole saapuvilla -- hän
ei ole silloin täällä -- vaan hänen on heti saatettava mies tänne.
Ja teidän, pyydän, on ohjattava hänet suoraa päätä yksityiseen
konttoriin. Hän ei tapaa siellä lady Riversreadea, vaan -- minut.
Onko se selvä?' 'Täysin selvä, majuri Penteney', vastasin. 'Kyllä
huolehdin siitä.' 'No niin', jatkoi hän, 'on vielä vähän muutakin.
Puhuttuani jonkun aikaa suoraa kieltä sille miekkoselle soitan
kelloa. Silloin toivon teidän tulevan sisään Mitchell mukananne.
Ja -- se riittääkin tällä kertaa. Ymmärrättekö?' 'Ymmärrän, majuri
Penteney', vastasin. 'Kyllä pidän siitä huolen. Mutta koska ette
ole kertaakaan nähnyt tätä miestä, niin haluaisin sanoa teille
erään asian -- hän näyttää sellaiselta, että hän saattaa käydä
vaaralliseksi.' Sen kuullessaan hän hymyili. 'Kiitos!' hän virkkoi.
'Olen valmistautunut siltä varalta, neiti Featherstone. Ohjatkaa
hänet vain suoraan luokseni!'"

Rhona keskeytti kertomuksensa hetkiseksi, kiinnittäen huomionsa
lautasensa sisältöön. Mutta Hetherwickin veitsi ja haarukka olivat
jääneet toimettomiksi, samoin Matherfieldin; molemmat miehet
ilmeisesti unohtuivat miettimään. Äkkiä Matherfieldin kasvot
kirkastuivat; hän iski Hetherwickille silmää sellaisella tavalla,
ettei siitä voinut erehtyä.

"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" hän mutisi, ikäänkuin hihittäen. "Minulle alkaa
valo hiukan sarastaa! Mainiota! Kun pääsette kertomuksenne loppuun,
neiti Featherstone --"

"No niin", jatkoi Rhona oltuaan vaiti muutamia minuutteja,
"puolenpäivän aikaan saapui tohtori Cyprian Baseverie autolla.
Olin jo antanut Mitchellille ohjeet, ja hän toi Baseverien suoraan
konttoriini. Baseverie oli ilmeisesti mitä parhaalla tuulella -- hän
kumarteli ja virnisteli minut nähdessään, ikäänkuin olisi luullut
minun kuolevan ikävästä kaivatessani häntä. En vastannut mitään
hänen korupuheiseen tervehdykseensä. Nousin vain pystyyn, ohjasin
hänet yksityisen konttorin ovelle ja suljin sen hänen jälkeensä
hänen astuttuaan kynnyksen yli. Sitten purskahdin nauramaan --
hän ei voinut nähdä, kuka oli häntä odottamassa, ennenkuin oli
huoneessa, ja majuri Penteneyn sanoista olin jo arvannut, ettei hänen
vastaanottonsa olisi hauska eikä miellyttävä."

Matherfield hieroi käsiään vastakkain.

"Hyvä! Hyvä!" hän hihitti. "Toivoisinpa olleeni siinä huoneessa!"

"Ei viipynyt kauan, ennen kuin minä olin siellä, herra Matherfield",
virkkoi Rhona. "Olin luonnollisestikin hirveän utelias tietämään,
mitä siellä tapahtui; mutta ovi sulkeutuu tiiviisti, enkä kuullut
mitään -- en kiukkuisia ääniä enkä muutakaan. Mutta vajaan kymmenen
minuutin kuluttua kello kilahti terävästi. Kutsuin Mitchellin -- hän
on kookas, jäntevä, päättäväisen näköinen entinen kaartilainen -- ja
menimme sisään. Käsitin kaikki yhdellä silmäyksellä. Majuri Penteney
istui lady Riversreaden kirjoituspöydän ääressä. Imupaperilehtiöllä
oli revolveri, ja hänen oikea kätensä oli hyvin likellä sitä --"

"Haa!" huudahti Hetherwick "Totisesti! Juuri niin! Oivallista!"

"Kirjoituspöydän toisella puolen seisoi Baseverie, tuijottaen ensin
majuri Penteneyhin, sitten meihin. Minun on vaikea kuvata, miltä hän
näytti. Minusta tuntui, että voimakkaimpana ilmeenä hänen kasvoillaan
oli perinpohjainen ällistys."

"Ällistys?" äänsi Hetherwick.

"Ällistys! Hämmästys! Näytti siltä kuin hän olisi kuullut jotakin,
mitä hän ei olisi uskonut kuulevansa. Mutta hänen kasvoistaan
kuvastui myöskin kiukkua ja raivoa -- niin jos majuri Penteneyn
revolveri ei olisi ollut niin lähellä hänen sormiaan ja jos Mitchell
ei olisi ollut saapuvilla, olisin kirkaissut ja lähtenyt juoksemaan
karkuun. Mutta nyt ei minun tarvinnut lähteä. Heti kun Mitchell
ja minä astuimme sisään, alkoi majuri Penteney puhua -- hyvin
rauhallisesti. Hän nyökkäsi Baseveriehin päin. 'Neiti Featherstone
ja te Mitchell -- näette tuon miehen. Jos hän vielä kerran tulee
tänne, niin te, Mitchell, ette laske häntä sisään, ja te, neiti
Featherstone, kuultuanne Mitchelliltä, että hän on täällä, soitatte
poliisille, ja jos hän vetelehtii ympäristössä, käskette pidättää
hänet.' Sitten hän kääntyi Baseverien puoleen. 'Ja nyt, mies!' Hän
osoitti ovea. 'Ulos -- nopeasti! Tiehenne!' Katsahdin tietysti
Baseveriehen. Hän seisoi alallaan, tuijottaen majuri Penteneyhin
ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt. Minusta näytti, että hän tuskin
uskoi korviaan -- hän teki sen vaikutuksen, että hänen oli mahdoton
käsittää joutuneensa kärsimään sellaista kohtelua. Mutta hän oli
myöskin lyijynharmaana raivosta. Hänen sormensa nytkähtelivät; silmät
säihkyivät; oli kamalaa katsella hänen huuliaan. Vihdoin hän sai
suustaan joitakuita sanoja --"

"Toistakaa ne sananmukaisesti, jos voitte", keskeytti Matherfield.

"Kyllä voin -- en luule niitä unohtavani", vakuutti Rhona. "Hän
sanoi: 'Mitä -- te uhittelette minua, vaikka olette selvillä, mitä
tiedän -- olette selvillä, mitä tiedän!'"

"'Olette selvillä, mitä tiedän!'" jupisi Matherfield. "Selvillä
siitä, mitä hän tiesi! Hm! Entä sitten?"

"Sitten majuri Penteney vain osoitti ovea. 'Tiehenne, sanon!' hän
komensi. 'Ja lukekaa tämäniltaisista sanomalehdistä! Ulos!'"

"'Lukekaa tämäniltaisista lehdistä!'" kertasi Matherfield. "Niinkö?
Hm -- hm! Sitten mies kai lähti?"

"Hän poistui virkkamatta enää mitään", myönsi Rhona. "Mitchell
saattoi hänet ulos ja näki hänen ajavan pois. Majuri Penteney
katsoi minuun hänen mentyään. 'Siinä, neiti Featherstone', hän
sanoi, 'näitte yhden Lontoon -- koko Euroopan -- pahimpia roistoja.
Toivokaamme, että teidän ei tarvitse häntä enää nähdä, että hän oli
täällä viimeisen kerran. Luultavasti hän sai kaipaamansa opetuksen!'
En vastannut mitään, mutta olin kovin hyvilläni, kun näin Baseverien
auton kiitävän tietä myöten pois!"

Matherfield tarttui lautasensa vieressä olevaan olutlasiin ja
joi aimo siemauksen sen sisällöstä, laskien sen sitten takaisin
ponnekkaasti, niin että pamahti.

"Kyllä arvaan, mistä on kysymys!" hän huudahti voitonriemuisesti.
"Kiristystä!"

"Juuri niin!" tehosti Hetherwick. "Olen ajatellut sitä viimeiset
kymmenen minuuttia. Baseverie on koettanut kiristää rahaa lady
Riversreadelta. Mutta se ei kuulu meihin. Meidän ratkaistavanamme on
Hannafordin murhan salaperäinen arvoitus. Ja -- näyttääkö tämä olevan
missään yhteydessä sen kanssa?"

"Minä sanoisin, että se ehdottomasti näyttää olevan!" vastasi
Matherfield. "Minusta se kuuluu yhteen sen kanssa, on sen
osa tahi ainakin osan osa, yksi monista osasista, niinkuin
kokoonpanotehtävässä. Meidän on sommiteltava kappaleet yhteen. Kahta
seikkaa voimme koettaa suorittaa heti. Ensiksi on meidän yritettävä
saada parempi selko tästä Baseveriesta ja toiseksi hankittava
lähempiä tietoja St. Maryn rakennusryhmässä asuvasta naisesta."

"Entäpä jos koetettaisiin tiedustella lady Riversreadelta -- tai
majuri Penteneyltä?" ehdotti Hetherwick.

"Niin -- miksi ette tee sitä?" kysyi Rhona melkein kiihkeästi.
"Tehkää se! Minua hiukan kyllästyttää esiintyä siellä neiti
Featherstonena. Tahtoisin kertoa lady Riversreadelle totuuden ja
menettelyni syyt ja tarkoituksen."

Mutta Matherfield pudisti päätään. Aika ei ollut vielä tullut,
hän selitti; oli odotettava vielä vähän. Jonkun aikaa kestäneen
keskustelun jälkeen hän ja Hetherwick palasivat Lontooseen.



VIIDESTOISTA LUKU

Paljastuksia


Iltalehtien viimeksi ilmestyviä painoksia oli juuri alettu myydä, kun
Hetherwick ja Matherfield saapuivat Victoria-asemalle. Matherfield
sieppasi yhden sanomalehden; hetkistä myöhemmin hän työnsi sen
Hetherwickin eteen, osoittaen isoilla, mustilla kirjaimilla
painettua otsaketta. "Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Katsokaahan
tuota!" Hetherwick katsoi ja jäi lukiessaan töllistelemään suu auki
hämmästyksestä.

       ROBERT HANNAFORDIN MURHA.
    VIIDENTUHANNEN PUNNAN PALKINTO.

Hetherwick kääntyi kumppaniinsa päin; hänen ilmeensä oli samalla
kertaa sekä kysyvä että ällistynyt.

"Otaksuttavasti -- ei, varmasti -- juuri tähän Penteney viittasi
käskiessään Baseverien silmäilemään sanomalehtiä!" hän päätteli. "Se
tapahtui eilen; tuon on täytynyt olla myöskin eileniltaisissa ja
tämänaamuisissa lehdissä. Minä en ole nähnyt kumpiakaan."

"Vartokaas!" kehoitti Matherfield. Hän riensi takaisin
kirjamyymälälle ja palasi syli täynnä sanomalehtiä, käännellen
ylimmäistä tullessaan. "Se on tässä -- ja tässä!" hän jatkoi.
"Mennään johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja luetaan se läpi
tarkasti!"

"Tulkaa sitten odotussaliin!" sanoi Hetherwick. "Omituista!" hän
mutisi heidän astellessaan sinne. "Kukapa lupaisi palkkion -- ja
lisäksi sellaisen! -- jollei juttu koskisi häneen läheisesti?"

"Mistä tiedämme, ketä se ei koske?" huudahti Matherfield.
"Jotakuta se ilmeisesti koskee! Jotakuta sellaista, joka kykenee
lupaamaan viisituhatta puntaa eikä sitä paitsi pelkää suunnattomia
ilmoituskuluja. Katsokaahan tuota -- ja tuota -- ja tuota!" jatkoi
hän, käännellen hätäisesti ostamiaan sanomalehtiä. "Se on kaikissa
Lontoon lehdissä!"

"Luetaan se tarkkaavasti", virkkoi Hetherwick. Hän levitti yhden
sanomalehdistä odotussalin pöydälle ja luki hymisten ilmoituksen
sanasta sanaan Matherfieldin kurkistaessa hänen olkansa ylitse.
"Perin salaperäistä!" tuumi hän lopuksi. "Mitähän se merkitsee?"

Mutta Matherfield luki parhaillaan ilmoitusta toistamiseen.

    Koska Robert Hannaford, entinen poliisimestari Sellithwaitesta
    Yorkshirestä, kuoli äkkiä maanalaisen rautatien junassa lähellä
    Charing Crossin (Thamesin rantatien) asemaa noin kello 1.15 ap.
    viime maaliskuun 19 p:nä ja lääkärintarkastuksessa on ilmennyt,
    että hänet oli myrkytetty, ja koska on aihetta luulla, että
    hänelle oli myrkyn antanut joku tai jotkut henkilöt aikeessa
    murhata hänet, niin ilmoitetaan täten, että yllämainittu summa,
    viisituhatta puntaa, maksetaan sille, joka ensimmäiseksi
    ilmoittaa sellaisia tietoja, että sanotun myrkyn antamiseen
    sekaantunut henkilö tahi sekaantuneet henkilöt voidaan niiden
    nojalla pidättää ja todistaa syyllisiksi, sekä että mainitut
    tiedot on jätettävä allekirjoittaneelle, joka suorittaa luvatun
    palkkion edelläesitettyjen ehtojen mukaisesti.

                           Penteney, Blenkinsop & Penteney,
                                  asianajotoimisto.

        Huhtikuun 22 p:nä 1920.
                 Lincoln's Inn Fields 853,
                       Lontoo, W. C.

Matherfield osoitti allekirjoitusta.

"Penteney", hän huomautti. "Sehän on sen miehen nimi, jonka neiti
Hannaford kertoi antaneen Baseverielle lähtöpassin."

"Niin juuri -- majuri Penteney", vahvisti Hetherwick. "Otaksuttavasti
liikkeen nuorempi osakas. Tunnen heidät nimeltä, mutta en tiedä
heistä paljoakaan muuta."

"Luulin häntä soturiksi", sanoi Matherfield. "Majuriksi kai neiti
Hannaford häntä nimitti."

"Hyvin todennäköisesti territorialijoukkojen upseeri", vastasi
Hetherwick. "Joka tapauksessa on tämän merkitys varsin selvä,
Matherfield, katsoen siihen, mitä kaikkea tiedämme. Tämä ilmoitus on
julkaistu lady Riversreaden laskuun. Penteney, Blenkinsop. Penteney
on epäilemättä hänen käyttämänsä asianajotoimisto. Mutta -- miksi?"

"Niin, miksi?" kertoi Matherfield. "Juuri se panee minut ymmälle!
Mitä Hannafordin murha häntä liikuttaa? Miksi erikoisesti hän tahtoo
saada murhaajan vastaamaan rikoksestaan? Jos Hannafordin pojantytär
olisi luvannut sanokaamme sata puntaa tuollaisista tiedoista, niin
sen jaksaisin käsittää -- hän on vainajan lihaa ja verta. Mutta
lady Riversreade! Niin, jos hän todella on sama nainen, joka kerran
esiintyi rouva Whittinghamina, niin olisi voinut luulla hänen
iloinneen siitä, että Hannaford oli toimitettu pois tieltä! Mutta
saattaahan olla niinkin, ettei ilmoitus olekaan lähtöisin häneltä."

"Ehdottoman varmasti uskon, että se on", väitti Hetherwick.
"Jos otamme kaikki huomioon, niin mihin muuhun johtopäätökseen
voimme tulla? Se on lähtöisin rouva Riversreadelta -- ja hänen
neuvonantajaltaan, majuri Penteneyltä, ja siihen on tuo Baseverie
jollakin tavoin sekaantunut. Mutta -- miten?"

"Sitä olisi punnittava", jupisi Matherfield. "He eivät ole kääntyneet
meidän puoleemme tässä asiassa. Se on puhtaasti vapaaehtoinen tarjous
heidän puoleltaan. He ovat kokonaan syrjäyttäneet poliisilaitoksen."

"No niin, minulla on eräs ehdotus", sanoi Hetherwick. "Mielestäni
olisi teidän ja minun parasta pistäytyä Penteneyn puheilla
huomenaamulla. Voimme kertoa heille jotakin, ehkä hekin suostuvat
kertomaan meille jotakin. Joka tapauksessa on voimien hajoittaminen
typerää; meidän olisi viisainta liittyä ponnistelemaan yhdessä."

"Hm!" hymähti Matherfield epäillen. "Mutta nämä lakimiehet -- heillä
on tavallisesti hihaan piilotettuna joku kortti, jonka he iskevät
pöytään valitsemallaan hetkellä. Mutta voimmehan kuitenkin koettaa."

"Tulkaa tapaamaan minua Lincoln's Inn Fieldsin kaakkoisessa kulmassa
kello puoliyksitoista huomenaamulla!" ehdotti Hetherwick. "Penteneyn
toimisto on siellä lähellä. Menemme yhdessä -- ja kysymme suoraan,
mitä tämä ilmoitus merkitsee."

"Hyvä kyllä -- mutta jollei siellä suostuta sitä ilmoittamaan?"
huomautti Matherfield.

"Siinä tapauksessa mainitsemme lady Riversreaden nimen ja
tiedustamme, ovatko lady Riversreade Riversreade courtista ja rouva
Whittingham, joka aikoinaan asui Sellithwaitessa, sama henkilö",
vastasi Hetherwick. "Siinä se! Luullakseni voimme näyttää tietävämme
jo nyt koko joukon asioita."

"Voimme todella lyödä pöytään kortin tai pari", myönsi Matherfield.
"Olkoon menneeksi, herra Hetherwick! Huomenaamulla siis, kuten
ehdotitte!"

Hetherwickin seuraavana aamuna kiiruhtaessa sovitulle kohtauspaikalle
oli Matherfield jo siellä odottamassa. Ensinmainitun johdolla he
lähtivät heti astelemaan pitkin alueen alareunaa.

"Olen saanut hiukan tietoja näistä miehistä, joiden luokse
olemme menossa", ilmoitti Hetherwick. "Konttoristini Mapperley
kertoi minulle heistä jonkun verran; hän on ikäänkuin kävelevä
tietosanakirja. Liike on vanha ja hyvin kunnianarvoisa. Penteney
vanhempi on vetäytynyt syrjään; liike on nykyisin oikeastaan
Blenkinsop & Penteney nuorempi. Ja Penteney nuorempi on majuri
Penteney, joka on niin ihastunut lady Riversreaden hoitolaan
-- ja lady Riversreadeen. Kuten eilenillalla arvasin, hän on
territorialijoukkojen upseeri, joten hän on nyt taaskin omassa
hommassaan. Ja nyt, Matherfield, tehkäämme sotasuunnitelma! Teillä
tietystikin on virallinen valtakirjanne mukananne -- minä taas olen
juttuun kovasti innostunut henkilö, sama mies, joka sattui olemaan
saapuvilla Hannafordin kuollessa. Teidän olisi mielestäni paras
johtaa puhetta."

"No niin, te puututte siihen tarvittaessa?" esitti Matherfield. "Te
osaatte käsitellä lakimiehiä taitavammin kuin minä; olettehan itse
yksi heistä."

"Kokemukseni asianajajista ovat, ikävä kyllä, toistaiseksi perin
vähäiset, Matherfield", vastasi Hetherwick nauraen. "Olen saanut
jonkun asianajo-valtakirjan -- mutta vain sattumoisin! Mutta tässä on
kahdeksansataaviisikymmentäkolme, ja vankka ja vakava vanha talo se
onkin."

Tulijat saivat odottaa jonkun aikaa, ennen kuin ne henkilöt,
joille he lähettivät käyntikorttinsa, millään tavoin näyttivät
huomanneensa ne. Matherfield alkoi jo kiukustua, kun vihdoin
vanhanpuolinen konttoristi opasti heidät perempään huoneeseen.
Suuren kirjoituspöydän ääressä istui mies, jolla oli kylmät silmät
ja liikkumattomat kasvot, kun taas toinen, ulkomuodoltaan melkein
yhtä tuima, seisoi kädet taskussa uunimatolla. Jälkimäisen Hetherwick
heti tunsi majuri Penteneyksi, jonka Rhona oli hänelle osoittanut. He
kumpikin katsoa tuijottivat äänettöminä tulijoita; kirjoituspöydän
ääressä istuva mies osoitti kahden puolen linnoitustaan olevia
tuoleja. Sitten hän katsahti Matherfieldiin. "No?" hän kysyi.

"Herra Blenkinsop, otaksun?" alkoi Matherfield, kumartaen
kohteliaasti kirjoituspöydälle. "Ja herra Penteney?" Toinen kumarrus
uunimatolle. "Juuri niin", myönsi Blenkinsop. "Täsmälleen! No?"

"Teillä on käyntikorttini, hyvät herrat, joten tiedätte, kuka olen",
jatkoi Matherfield. "Poliisi --"

"Hetkinen", keskeytti Blenkinsop. Hän otti pöydältä Hetherwickin
käyntikortin, vilkaisten ensin siihen ja sitten mieheen. "Herra Guy
Hetherwick", hän virkkoi. "Onko herra Hetherwick myöskin saapunut
poliisilaitoksen nimessä? Muistelen nimittäin", lisäsi hän hymyillen
kuivasti, "nähneeni herra Hetherwickin asianajajan kauhtanassa".
"Olin saapuvilla silloin, kun Robert Hannaford kuoli", vastasi
Hetherwick. "Jos olette tutustunut tähän juttuun --"

"Oikein hyvin! Kaikkiin yksityiskohtiin!" sanoi Blenkinsop.

"Siispä tiedätte, mitä näin ja minkälaisen lausunnon annoin
kuulustelussa", jatkoi Hetherwick. "Olen tarkannut juttua siitä
saakka -- ja siitä syystä olen nyt täällä."

"Ette siis nyt ole _amicus curiae_", huomautti Blenkinsop, hymyillen
entistäkin kuivakiskoisemmin. "Ette ole puolueeton neuvonantaja.
Ymmärrän! Entä herra Matherfield -- miksi te olette tullut?"

"Aioin sanoa, herra Blenkinsop, että poliisilaitoksessa on nähty
teidän liikkeenne allekirjoittama ilmoitus, jossa luvataan
viidentuhannen palkkio -- ja niin edelleen", vastasi Matherfield.
"No, tämä Hannafordin juttu on minun hoidossani, ja voin vakuuttaa
teille tehneeni siinä kelpo lailla työtä. Samoin on herra
Hetherwick omalla tavallaan. Meillä on se vakaumus, että Hannaford
myrkytettiin ja että hänen myrkyttäjänsä myöskin myrkytti Granettin
samalla kertaa. Koska nyt joko te tai joku edustamanne henkilö --
otaksuttavasti joku asiakkaanne -- pitää Hannafordin murhaajan
saattamista oikeuden käsiin niin tärkeänä, että tarjoaa suuren
rahasumman tarpeellisista tiedoista, arvelin, että teidän täytyy
tuntea koko joukko asioita, ja esitän teille, hyvät herrat, että
teidän olisi ilmaistava tietonne meidän käytettäviksemme. Toivon,
että ehdotukseni on tervetullut, hyvät herrat."

Blenkinsop naputti sormenpäillään imupaperi-lehtiötä, ja hänen
kasvonilmeensä kävivät vielä tutkimattomammiksi kuin ennen. Penteney
puolestaan pysyi samassa asennossa, jossa oli ollut siitä pitäen, kun
vieraat astuivat huoneeseen, nojaten kädet taskuissa uuninreunustaa
vasten ja silmäillen vuorotellen Hetherwickia ja Matherfieldiä.
Syntyi lyhyt hiljaisuus; vihdoin puhkesi Blenkinsop äkkiä puhumaan.

"Meillä ei taida olla mitään ilmaistavaa", hän alkoi. "Kaikki
sanottavamme sisältyy ilmoitukseen. Suoritamme luvatun palkkion sille
henkilölle, joka hankkii meille tyydyttävät tiedot. Mielestäni se ei
häiritse poliisien työskentelyä."

"Siitä ei ole minulle kovin paljoa apua", väitti Matherfield. "Teidän
tahi teidän asiakkaanne täytyy tietää enemmän! Asiakkaallanne täytyy
olla hyvät syyt luvatessaan niin suuren palkkion. Minusta meidän
pitäisi saada tietoja -- enemmän."

"Minä en voi kertoa teille sen enempää", vastasi Blenkinsop,
"paitsi siinä tapauksessa, että saamme tarvittavat tiedot,
kuten uskomme saavamme, jolloin vitkastelematta ilmoitamme ne
poliisiviranomaisille".

"Se saattaa olla liian myöhäistä", tiukkasi Matherfield. "Tämä
on mutkallinen vyyhti -- siinä sotkeutuu aikalailla lankoja
yhteen." Sitten hän, käsittäen Hetherwickin häneen luoman katseen
kehoitukseksi mennä pitemmälle, lisäsi: "Olemme saaneet käsiimme
koko joukon lankojen päitä -- enemmän kuin kukaan muu. Tiedämme
esimerkiksi, hyvät herrat, kuinka omituisesti lady Riversreade on
sotkeutunut tähän juttuun!"

Ilmeisestä itsehillintä-tottumuksesta huolimatta ei kumpikaan
asianajaja kyennyt salaamaan hämmästystään. Blenkinsopin kasvot
menivät noloiksi; Penteney oikaisihe nojaavasta asennostaan ja jäi
seisomaan suorana. Ja ensimmäisen kerran hän puhkesi puhumaan:

"Mitä tiedätte lady Riversreadesta?"

"Koko paljon, sir, mutta en niin paljoa kuin aion hankkia tietooni",
vastasi Matherfield lujasti. "Mutta tiedän sen, että Hannafordilla
vähäistä ennen äkillistä kuolemaansa oli lady Riversreaden muotokuva;
hän luuli, että lady Riversreade oli sama henkilö kuin eräs rouva
Whittingham, joka oli hänen käsiteltävänään syytettynä petoksesta
kymmenen vuotta takaperin Sellithwaitessa Yorkshiressa. Myöskin minä
uskon, että tämä rouva Whittingham on nyt lady Riversreade, ja saatan
ilmoittaa teille, että käytettävissäni ovat kaikki Sellithwaiten
juttua koskevat tiedot -- se oli noin neljäntuhannen punnan arvoinen
timanttisen kaulaketjun anastaminen arvottomalla maksuosoituksella?
-- --"

Blenkinsop nousi äkkiä seisomaan, kohottaen kättään. "Hetkinen,
pyydän!" hän virkkoi. "Penteney", hän jatkoi liikekumppanilleen,
"pari sanaa sinulle huoneessani!"

Matherfield katsahti voitonriemuisesti poistuvan parin jälkeen ja
purskahti nauramaan, kun ovi oli sulkeutunut heidän välilleen.

"Se sattui, herra Hetherwick!" hän kehaisi. "He näkevät, että
tiedämme enemmän kuin he aavistivat. Mistä johtunee, mutta minusta
tuntuu, että koko tämä ilmoitus on silmänlumetta!"

"Silmänlumetta!" kummasteli Hetherwick. "Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, mitä sanon", vastasi Matherfield. "Silmänlumetta! Sillä
koetetaan estää jotakuta vetämästä esiin tuota vanhaa Sellithwaiten
juttua. Siitä voi panna vetoon tuhannen yhtä vastaan. Saatte nähdä,
että nuo lakimiehet ovat palatessaan paljoa herkempiä ilmaisemaan
tietonsa. Nyt heidän on puhuttava -- me kuuntelemme."

"Jos teidän on vielä sanottava jotakin, Matherfield, niin älkää
kuitenkaan mainitko neiti Hannafordin nimeä!" varoitti Hetherwick.
"Hän on perin ikävässä asemassa. Hän tosin meni sinne ottamaan
selvää, mistä voi, mutta tulos on ollut, että hän on alkanut pitää
lady Riversreadesta ja vilpittömästi mieltynyt työhönsä sekä haluaa
jäädä sinne. Hänestä on tämä kaikki tuiki kiusallista, ja se on
saatava oikealle tolalle. Missään tapauksessa älkää sotkeko häntä
juttuun!"

"Kuten sanoin, sir, nuo miekkoset pitävät kyllä palattuaan huolen
puhumisesta", vastasi Matherfield hihittäen. "Saatte nähdä! Jos te
ette tahdo sekoittaa juttuun neiti Hannafordia, eivät he puolestaan
tahdo sekoittaa siihen lady Riversreadea -- tunnen merkit!"

Blenkinsop ja Penteney tulivat äkkiä takaisin ja istuutuivat,
Blenkinsop kirjoituspöytänsä ääreen ja Penteney lähelle häntä. Ja
Blenkinsop kääntyi heti vieraiden puoleen. Hänen käytöksensä oli
muuttunut; nyt hän näytti mieheltä, joka hyvin kiihkeästi haluaa
saada vaikean kysymyksen ratkaistuksi.

"Olemme päättäneet puhua teille avoimesti", hän aloitti heti. "Se
on, kertoa teille kaikki, mitä tästä asiasta tiedämme. Te, herra
Matherfield, poliisilaitoksen edustajana, pitänette ilmaisemiamme
tietoja tietystikin vain teille uskottuina. Minun ei tarvinne pyytää
teitä, herra Hetherwick, pitämään kaikkea, mitä täällä sanotaan --
kuten ymmärrätte! No niin, aluksi tahdon heti painaa mieleenne erään
seikan, ehdottomasti vääjäämättömän tosiseikan. Lady Riversreade
ei ole se nainen, joka kymmenen vuotta takaperin tunnettiin
Sellithwaitessa rouva Whittinghamina, eikä Hannafordkaan luullut
niin!"

"Mitä?" huudahti Matherfield. "Mutta --" hän pyörähti Hetherwickiin
päin. "Kuuletteko?" hän lisäsi. "Mutta mehän tiedämme --"

"Antakaa herra Blenkinsopin jatkaa", sanoi Hetherwick tyynesti. "Hän
selittää kai kaikki."

"Juuri niin", myönsi Blenkinsop. "Ja aloitan, koettamalla selvittää
joitakuita mieleenne pujahtaneita erehdyksiä. Lady Riversreade
ei ole rouva Whittingham. Se muotokuva, jonka Hannaford leikkasi
sanomalehdestä, ei ollut lady Riversreaden."

Sen kuullessaan Hetherwick pakostakin hätkähti.

"Kenen se sitten oli?" hän kysyi. "Sillä totisesti minä luulin sitä
häneksi."

Blenkinsop kumartui ja veti auki kirjoituspöytänsä laatikon.
Asiakirjanipusta hän otti esille sanomalehden, joka oli huolellisesti
taitettu kokoon ja varustettu huomautuslipulla. Levitettyään sen hän
laski sen vieraitten eteen, osoittaen sinisellä kynällä merkittyä
kuvaa. Hetherwick tunsi sen heti taskukirjansa välissä olevan kuvan
kaksoiskappaleeksi. Mutta niissä oli tärkeä eroitus: Hannaford oli
jättänyt pois tekstin leikkaamansa kuvan alta, mutta Blenkinsopin
näyttämässä se oli. Hän säpsähti taaskin lukiessaan: _Madame Anita
Listorelle_.

"Tämän kuvan Hannaford leikkasi sanomalehdestä", selitti Blenkinsop.
"Se ei ole lady Riversreaden kuva."

"No sitten se on hänen kaksoisolentonsa kuva!" huudahti Matherfield.
"Lyön vetoa vaikka kuinka suuresta summasta, että jos kysytte sadalta
ihmiseltä, jotka ovat nähneet lady Riversreaden, onko tämä hänen
kuvansa, he vastaavat myöntävästi ja ovat valmiit vannomaan sen!"

"Tämä", sanoi Hetherwick välittämättä kumppaninsa purkauksesta,
"näkyy esittävän erästä madame Listorellea, joka oheenpainetussa
tekstissä selitetään kuuluisaksi jalokivien tuntijaksi. No, saanko
esittää suoran kysymyksen, joka on yhteydessä keskusteluaiheemme
kanssa? Kuka on madame Listorelle?"

Blenkinsop hymyili oraakkelimaisesti.

"Madame Listorelle", hän vastasi, "on lady Riversreaden kaksoissisar!"



KUUDESTOISTA LUKU

Vielä lisää


Blenkinsopin äkillinen ilmoitus, joka muutamien viime minuuttien
keskustelun johdosta ei tullut Hetherwickille aivan aavistamatta,
näytti kohdanneen Matherfieldin yllättävänä kuin salaman leimaus.
Hänen suunsa avautui; silmät menivät levälleen; hän käännähti
Hetherwickiin päin, ikäänkuin oltuaan eksyksissä sekavassa sokkelossa
olisi äkkiä huomannut vapauteen johtavan tien.

"Oh, niin se on, niinkö?" hän huudahti. "Kaksoissisar, vai niin?
Sitten -- mutta jatkakaa, herra Blenkinsop; alan käsittää asioita."

"Se panee epäilemättä ymmälle -- sivullisen", vastasi Blenkinsop.
"Selittääkseni sen on minun turvauduttava perhetarinaan. Lady
Riversreade ja madame Listorelle ovat toistan vielä, kaksoisia.
Heidän isänsä oli aikanaan kapteenina useissa kauppalaivoissa --
vanhoissa purjealuksissa -- ja liikkui paljon maailmassa. Hän
meni avioliittoon amerikkalaisen naisen kanssa, ja hänen molemmat
tyttärensä syntyivät Galvestonissa Teksasin valtiossa. Heidät
kasvatettiin Amerikassa -- mutta ei ole ollenkaan tarpeellista
syventyä heidän aikaisen nuoruutensa yksityiskohtiin --"

"On eräs yksityiskohta, josta haluaisin selvyyttä, jos suvaitsette",
pisti Hetherwick väliin. "Rouva Whittinghamilla, joka oli
Sellithwaitessa kymmenen vuotta takaperin, oli ranteessaan
monivärinen, tatuoitu käärmeen kuva. Hän käytti mustaa samettinauhaa
sen peitteenä. Nyt --"

Blenkinsop kääntyi liikekumppaniinsa päin hymyillen.

"Ajattelin, että se tulisi puheeksi", hän virkkoi. "No niin, herra
Hetherwick, jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan, että molemmilla
sisarilla on samanlainen tatuoitu kuva. Se oli vanhan merikarhun,
heidän isänsä työtä -- päähänpisto ja hupsu olikin. Hän antoi
tatuoita ne tyttäriensä ollessa vielä hyvin nuoria; vanhemmalla iällä
ne ovat heitä kovasti harmittaneet. Kumpainenkin heistä käyttää nyt
käärmeen verhona samettista rannerengasta -- sen tiedän."

"Kertokaa edelleen, tehkää hyvin!" pyysi Hetherwick. "Se kohta on
selvä nyt."

"Huomaan, että olette toimittanut tiedusteluja omasta puolestanne",
sanoi Blenkinsop. "No niin, koska olemme päättäneet ilmoittaa teille
kaikki, pysymme myöskin sanassamme. Siirtykäämme siis Sellithwaiten
juttuun! Olette otaksuttavasti kuullut siitä vain yhden toisinnon
-- kenties Hannafordilta; kenties olette lukenut sen vanhoista
sanomalehdistä tai ehkä olette hankkineet tietonne itse paikalta
-- se on meistä sivuasia. Mutta te ette ole kuullut sen naisen
kertomusta, joka silloin oli rouva Whittingham. Se esittää tapahtumat
kokonaan toisissa väreissä. Erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu
meihin vähääkään, rouva Whittingham -- se oli hänen laillinen
nimensä siihen aikaan -- majaili jonkun aikaa Sellithwaitessa. Hän
teki useita kauppoja sikäläisen jalokivikauppiaan kanssa; lopuksi
hän osti mieheltä timanttisen kaulaketjun kolmestatuhannesta
yhdeksästäsadasta punnasta. Hän antoi kauppiaalle tämän summan
suuruisen maksuosoituksen, varmasti luottaen, että silloin, kun se
esitettäisiin hänen käyttämässään pankissa Manchesterissa, olisi
sinne saapunut määrätty summa rahaa Amerikasta. Sattui odottamaton
mutka -- rahat eivät saapuneet -- maksuosoitus palautettiin.
Jalokivikauppias turvautui poliisiin -- Hannaford, sikäläinen
poliisimestari, hankki vangitsemismääräyksen ja vainusi rouva
Whittinghamia käsiinsä. Hän pidätti rouvan, mutta tämä pääsi
häneltä karkuun, poistui Englannista, palaten Amerikkaan. Jonkun
aikaa hänellä oli rahallisia vaikeuksia. Mutta hän ei unohtanut
velkojaan ja lähetti lopuksi sellithwaitelaiselle jalokivikauppiaalle
timanttisen kaulaketjun sovitun hinnan ja summalle kahdeksan
vuoden koron viiden prosentin mukaan. Hänellä on kauppiaan kuitti
lähettämistään rahoista. Se siitä välikohtauksesta -- tiesikö
Hannaford suorituksesta vai eikö, siitä ei minulla ole aavistusta.
Olemme taipuvaiset uskomaan, ettei hän tiennyt. Mutta -- kaulaketjun
hinta suoritettiin ja runsaasti."

"Voinen yhtä hyvin ilmoittaa, että tiedän sen", huomautti Hetherwick.
"Sain siitä tiedon suoranaisesti."

"Se on hyvä. Olette siis käynyt Sellithwaitessa", virkkoi Blenkinsop,
hymyillen taaskin ovelan älykkääseen tapaansa, "ja nyt johdumme
viimeaikaisiin tapahtumiin, jotka ovatkin paljoa tärkeämmät. Vähän
aikaa takaperin -- sanokaamme Hannafordin saapuessa Lontooseen
-- oli lady Riversreaden ja madame Listorellen asema seuraava.
Lady Riversreade, sir John Riversreaden leski, oli perinyt
miesvainajansa melkoisen omaisuuden, asettunut asumaan Riversreade
courtiin Surreyhin ja perustanut kotinsa läheisyyteen hoitolan
haavoittuneita upseereja varten, jonka edustajana Lontoossa on tämä
ystäväni ja liikekumppanini, majuri Penteney. Hänen sisarellaan
madame Listorellella oli vuokra-asunto Paddingtonissa ja toinen New
Yorkissa. Hän oleskeli etupäässä New Yorkissa, mutta käymäseltään
joskus Lontoossa ja joskus Pariisissa. Tosiasiallisesti madame
Listorelle on jalokivien tuntija ja harjoittaa niiden kauppaa. Mutta
hän on äskettäin mennyt kihloihin ja menee pian avioliittoon erään
tunnetun päärin, vanhanpuoleisen, hyvin varakkaan miehen kanssa. Se
on mahdollisesti suurelta osalta vaikuttanut niihin tapahtumiin,
joista nyt aion kertoa teille."

"Otaksuttavasti minun mielestäni, Blenkinsop -- ei mahdollisesti",
oikaisi Penteney. "Otaksuttavasti -- varmasti!"

"Otaksuttavasti, siis -- todennäköisesti!" myönsi Blenkinsop. Hän
kumartui kirjoituspöytänsä ylitse kuulijoittensa puoleen. "Ja
nyt, hyvät herrat, olkaa hyvin tarkkaavaisia, sillä nyt joudun
tämän jutun todella tärkeisiin kohtiin, jotka erikoisesti kuuluvat
poliisilaitoksen alalle. Noin kaksi viikkoa takaperin pyrki lady
Riversreaden puheille -- hän oli silloin Riversreade courtin
läheisyydessä sijaitsevan hoitolansa yksityiskonttorissa -- eräs
mies, joka käytti tohtori Cyprian Baseverien nimellä varustettua
käyntikorttia. Lady Riversreade luuli, että käyntikortin omistaja
oli lääkäri, joka halusi tutustua hoitolaan, ja mies päästettiin
hänen luokseen. Pian lady Riversreade pääsi selville, ettei vieras
ollutkaan tullut siinä tarkoituksessa kuin hän oli kuvitellut.
Mies puhui hänelle omituisia asioita. Aluksi hän antoi lady
Riversreaden tietää perinpohjin tuntevansa lady Riversreaden
sisarelle Sellithwaitessa sattuneen kaulaketjuselkkauksen. Lady
Riversreade, joka tunsi koko jutun, käsitti miehen saaneen
tietonsa suoraan alkulähteestä. Mies myöskin vihjasi, että madame
Listorellen olinpaikka ja kihlaus olivat hänen tiedossaan;
lyhyesti sanoen, hän osoitti hyvin tutustuneensa sisarusten, sekä
lady Riversreaden että hänen sisarensa, perheoloihin. Sitten hän
paljasti korttinsa selvemmin. Hän selitti lady Riversreadelle,
että eräs lontoolainen joukkue oli saanut tietoonsa Sellithwaiten
jutun: vangitsemismääräyksen, pidätyksen ja karkaamisen, että he
myös tunsivat madame Listorellen kihlauksen loordi -- sanokaamme
nyt aluksi loordi X:n -- kanssa ja että he vaativat palkkiota
vaikenemisestaan. Toisin sanoen, he tahtoivat kiristää rahaa. Jollei
heille maksettaisi heidän vaatimaansa summaa, niin he menisivät
loordi X:n luokse, esittäisivät hänelle asian, kertoisivat hänelle,
että hän oli kihloissa naisen kanssa, joka heidän selityksensä mukaan
voitiin maamme lakien mukaan vielä pidättää ja tuomita petoksesta."

"Eikö häntä voida?" kysäisi Matherfield äkkiä. "Tällaisissa
tapauksissa ei luullakseni ole mitään vanhentumisaikaa, herra
Blenkinsop. Syytös ei kai raukea, vaikka kuluisi kymmenen,
kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta!"

"Olen jo maininnut, että Sellithwaiten juttu oli tiliasia", vastasi
Blenkinsop. "Aikomus ei ollut pettää, ja koko rahaerä suoritettiin
korkoineen asianmukaisesti. Mutta se ei ole nyt tärkeätä -- kysymys
on siitä, miten Baseverie esitti sen lady Riversreadelle. Lady
Riversreade ei tietystikään tuntenut lakia, ja hän tuli levottomaksi
sisarensa tähden. Hän kysyi Baseverielta, mitä tämä vaati. Mies
sanoi silloin suoraan voivansa sopia miesten kanssa -- jos lady
Riversreade toimittaisi rahat. He olivat, hän väitti, jollakin
tavoin hänen vallassaan, ja hän voisi käyttää sitä hyväkseen. Lady
Riversreade tahtoi tietää, minkälainen se valta oli; hän ei suostunut
ilmaisemaan sitä. Sitten hän tiedusti, kuinka paljon mies vaati,
mutta tämä ei ilmoittanut sitäkään. Baseverie sanoi vain, että jos
hän olisi valmis toimittamaan rahat miesten suun tukkimiseksi, niin
hän, Baseverie, koettaisi seuraavan viikon aikana pakottaa heidät
suostumaan kohtuulliseen maksuun ja pistäytyisi lady Riversreaden
luona seuraavana perjantaina ilmoittamassa hänelle, mitä joukkue
vaati. Lady Riversreade sopi hänen kanssaan siitä."

"Ja kysyi toivottavasti neuvoa sillä välin", jupisi Matherfield.
"Hänen olisi pitänyt luovuttaa mies poliisille heti paikalla!"

"Ei -- hän ei pyytänyt neuvoa", jatkoi Blenkinsop. "Madame Listorelle
oli Pariisissa -- majuri Penteney oli asioissa maaseudulla. Lady
Riversreade odotti Baseverien toista käyntiä. Tultuaan toistamiseen
mies ilmoitti joukkueensa vaatimuksen -- kolmekymmentätuhatta puntaa.
Hän määritteli myöskin, millä tavoin se olisi suoritettava -- hänen
esittämänsä menettely olisi tehnyt mahdottomaksi saada selvää
rahojen vastaanottajista. Mutta nyt oli lady Riversreade paremmin
valmistautunut -- hänellä oli ollut ajatusaikaa. Hän odotti majuri
Penteneytä seuraavana päivänä ja tiesi sisarensa palaavan Pariisista
seuraavana maanantaina. Senvuoksi hän sanoi Baseverielle antavansa
vastauksen maanantaina, jos tämä sopisi hänen kanssaan jostakin
kohtauspaikasta Lontoossa. Vihdoin he päättivät tavata toisensa
Vivianissa Candlestick-solan varrella. Baseverie poistui. Seuraavana
päivänä lady Riversreade kertoi majuri Penteneylle kaikki, mitä
oli tapahtunut. Senjohdosta majuri meni lady Riversreaden seurassa
Vivianiin maanantai-iltana. He odottivat tunnin yli määräajan.
Baseverieta ei näkynyt --"

"Niinpä niin!" mutisi Matherfield. "Hän ei tahtonut näyttäytyä --
koska majuri oli mukana!"

"Ehkä niin", myönsi Blenkinsop. "Joka tapauksessa häntä ei näkynyt,
ei kuulunut. Niin ollen lady Riversreade poistui, jättäen majuri
Penteneyn jälkeensä. Minun sopinee mainita, että majuri viipyi siellä
vielä jonkun aikaa, etsien valppaasti katseillaan miestä, jota lady
Riversreade oli kuvaillut hänelle yksityiskohtaisesti -- miehen
ulkomuoto on huomiotaherättävä, mikäli olen kuullut. Mutta hän ei
nähnyt Baseveriesta jälkeäkään."

"Ei!" huudahti Matherfield pilkallisesti. "Ei tietysti! Mutta lady
Riversreade olisi hänet tavannut -- jos hän olisi mennyt yksin!"

"No niin, siinä se asia", jatkoi Blenkinsop. "Nyt palaamme lady
Riversreadeen. Hän ajoi sisarensa asuntoon Paddingtoniin, ja tapasi
madame Listorellen, joka oli juuri palannut Pariisista. Hän kertoi
sisarelleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Madame Listorelle päätti
heti lähteä New Yorkiin noutaakseen sikäläisestä asunnostaan eräitä
papereita, jotka varmasti osoittaisivat, että hän oli täysin viaton
Sellithwaiten jutussa. Jätettyään lady Riversreaden asuntoonsa madame
Listorelle matkusti Southamptoniin ennen kello viittä seuraavana
aamuna -- no?"

Matherfield ähkäisi syvään ja löi kädellään otsaansa.

"Niin!" hän jupisi. "Juuri niin! Totisesti! Mutta jatkakaa --
jatkakaa, sir!"

"Näytte olevan kovin ihmeissänne", sanoi Blenkinsop. "Mutta --
Southamptonissa hän tilasi matkalipun sille nimelle, jota hän aina
käytti matkoillaan -- tyttönimelleen -- _Tartaricilla_, jonka piti
lähteä samana päivänä iltapuolella. Sen tehtyään hän meni erääseen
hotelliin puoliselle. Sitten hän alkoi pohtia asioita rauhallisemmin.
Ja loppujen lopuksi hän, sensijaan että olisi matkustanut
New Yorkiin, meni takaisin laivayhtiön konttoriin, peruutti
pilettitilauksensa ja lähti junassa loordi X:n maatilalle Wiltshireen
sekä kertoi loordille koko jutun. Sieltä hän sähkötti sisarelleen,
mitä oli tehnyt, ja illalla kirjoitti hänelle. Tällä välin oli lady
Riversreade varhain aamulla palannut Riversreade courtiin. Majuri
Penteney meni hänen seurassaan. Lady Riversreade uskoi Baseverien
varmasti tulevan häntä tapaamaan. Ja mies tuli! Mutta hän ei tavannut
lady Riversreadea, vaan majuri Penteneyn -- yksin. Ja majuri
Penteney puhui hänelle ensin vähän aikaa suoraa kieltä ja sitten,
kuvaannollisesti puhuen, potkaisi hänet ulos, käskien hänen tehdä
pahimpansa. Mies lähti -- saatuaan varoituksen, että jos hän vielä
joskus näyttäytyisi siellä, hänet jätettäisiin poliisien käsiin."

Matherfield ähkäisi taaskin, mutta nyt hänen harminsa syy oli
ilmeisesti toisenlainen.

"Erehdys, sir -- suuri erehdys!" hän huudahti, pudistaen päätään
Penteneylle. "Teidän ei olisi pitänyt päästää sitä vintiötä sillä
tavoin! Teidän olisi pitänyt luovuttaa hänet poliisille heti. Mennyt?
Nyt on mahdotonta tietää, missä hän on!"

Penteney nauroi.

"Niinköhän? Emme sentään ole aivan niin typeriä kuin näytämme,
Matherfield", hän vastasi. "Kun tiistaiaamuna lähdin Dorkingiin lady
Riversreaden seurassa, oli muassani sukkela mies, johon voin luottaa.
Hän näki Baseverien sekä tulevan että menevän. Luullakseni saamme
Baseverien käsiimme millä hetkellä tahansa. Miehemme ei päästä häntä
näkyvistään!"

"Vai niin? Se on parempi, sir, paljoa parempi!" sanoi Matherfield.
"Se on paikallaan! Sellaista veitikkaa olisi pidettävä silmällä
yötä päivää. Entä sitten, hyvät herrat, tämä palkkio? Ajatus sen
julistamisesta sai tietysti alkunsa tämän Baseverien vehkeilystä.
Mutta -- miten oikeastaan? Puhuiko hän lady Riversreadelle
Hannafordista?"

"Ei!" vastasi Blenkinsop. "Aioin juuri kertoa, kuinka tulimme
julkaisseeksi ilmoituksen. Koko sunnuntai-iltapäivän ja -illan
sekä osan maanantaiaamua lady Riversreade, majuri Penteney ja
minä neuvottelimme tästä asiasta. Selitän heti aluksi, miten ja
minkätähden ajattelimme sen olevan yhteydessä Hannafordin murhan
kanssa, josta kaikki tietystikin olimme lukeneet sanomalehdistä."

"No miten? Minkä tähden?" kysäisi Matherfield.

"Seuraavasta syystä", vastasi Blenkinsop. Hän naputti
kirjoituspöytäänsä antaakseen pontta puheelleen ja silmäili samalla
Matherfieldia tarkasti. "Siitä syystä, että Baseverie väitti,
että kiristäjäjoukkueen hallussa oli alkuperäinen määräys rouva
Whittinghamin vangitsemisesta!"

Hetherwickin teki mieli ponnahtaa pystyyn ja huudahtaa ääneen.
Hän kuitenkin hillitsi itsensä, mutta Matherfield ei ollut niin
maltillinen.

"Ahaa!" hän äänsi terävästi. "Ahaa!"

"Siinä Baseverie astui harha-askeleen", jatkoi Blenkinsop.
"Siitä hänen ei olisi pitänyt hiiskua mitään. Mutta hän teki
sen -- epäilemättä hän piti rikasta naista helppona saaliina.
No, alkaessamme neuvotella me tietysti tunsimme Sellithwaiten
jutun tarkoin; tiesimme myöskin sen, että siihen aikaan oli
poliisimestarina Hannaford ja että vangitsemismääräys oli
hänellä; oli varsin todennäköistä, että hän oli säilyttänyt sitä
muistikirjansa välissä ja että se oli ollut hänen taskussaan hänen
saapuessaan Lontooseen. Heti mieleen johtuva päätelmä oli senvuoksi,
että ne miehet, joilla pidätysmääräys nyt oli, olivat otaksuttavasti
saaneet sen väärillä keinoilla Hannafordilta ja sekaantuneet hänen
murhaansa. Ja vielä enemmänkin -- oliko Baseverien mainitsemaa
joukkuetta olemassakaan? Eikö joukkue todennäköisesti ollut --
Baseverie?"

"Niin!" mutisi Matherfield. "Olen sitä ajatellut!"

"Mutta", jatkoi Blenkinsop, "oli mahdollisuus, että joukkue oli
olemassa. Tutkimme perin pohjin kaikki sanomalehti-selostukset.
Huomasimme, ettei Hannafordin puuhista tiedetty juuri mitään siitä
alkaen, kun hän saapui Lontooseen, hänen kuolemaansa saakka.
Ainoa mies, joka olisi voinut kertoa Hannafordin hommista tämän
kuoliniltana -- Granett -- oli kuollut, ilmeisesti myrkytettynä kuten
Hannafordkin. Nämä asianhaarat -- ne ovat kai herättäneet teidänkin
huomiotanne -- johtivat meidät uskomaan, että Hannaford oli täällä
Lontoossa solminnut tuttavuuksia epäilyttävää lajia olevien ihmisten
kanssa. Ja yksi asia oli ehdottoman varma -- jos pidätysmääräys
todella oli joukkueella tai Baseveriella, niin se oli saatu
Hannafordilta! Vai mitä?"

"Se pitänee paikkansa", vahvisti Hetherwick. "Sen täytyi olla häneltä
lähtöisin joko suoraan tai kiertoteitse."

"Meidän luullaksemme joukkue tai Baseverie sai sen suoraan häneltä",
selitti Blenkinsop. "Me otaksumme, että jos on olemassa joukkue,
niin Baseverie on sen toimiva, ehkäpä johtava jäsen, että Hannaford
ennestään tunsi hänet tai jonkun muun jäsenen, että Hannaford oli
hänen tai heidän seurassaan kuolemansa edellisenä iltana, että hän
piloillaan kertoi heille huomanneensa madame Listorellen ja rouva
Whittinghamin samaksi henkilöksi ja että he myrkyttivät hänet --
ja Granettin, joka oli saapuvilla -- säilyttääkseen salaisuuden
yksinomaan itsellään sekä kiristääkseen sillä rahaa madame
Listorellelta ja tämän sisarelta lady Riversreadelta. Sellainen
on teoriamme pääpiirteissään -- ja juuri senvuoksi me maanantaina
puolenpäivän aikaan julkaisimme ilmoituksen. Arvelimme pitää asiat
aluksi omina tietoinamme, ja jos saisimme pätevät todistukset,
luovuttaa ne poliisille. Nyt tiedätte kaikki. Jos joukkue on
olemassa, niin saattaahan joku jäsen, joka voi tyydyttävästi
vierittää syyn niskoiltaan, viidentuhannen punnan tähden kavaltaa
toiset; saattavathan myöskin tapahtumat kehittyä huippuunsa, ennen
kuin me saamme selvät todistukset Baseverieta vastaan --"

"Vieläkin toivoisin, että joko lady Riversreade tai majuri Penteney
olisi jättänyt hänet poliisien käsiin!" kiivasteli Matherfield.
"Katsokaas --"

"Teidän on muistettava, ettei Baseverie vaatinut mitään itselleen",
keskeytti hänet Penteney. "Hän esiintyi välittäjänä. Mutta miehemme
on varma -- toimestaan eronnut etsivä -- ja --"

Samassa avautui ovi, ja huoneeseen astui konttoristi kädessään
sähkösanoma. Blenkinsop repi kuoren auki, luki hätäisesti sanoman ja
viskasi sen pöydälleen, huudahtaen harmistuneesti:

"Tämä on mieheltämme!" hän ilmoitti. "Lähetetty Doverista. Hän oli
seurannut Baseverieta sinne -- mutta Baseverie on livahtanut häneltä
karkuun!"



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Revityt nimiliput


Penteney astahti eteenpäin ja otti sähkösanoman käteensä. Hetkisen
kuluttua hän antoi sen Hetherwickille.

"Sepä kova onni!" hän tuskitteli. "Ja niin odottamatta! Vintiö on
tietystikin pujahtanut mantereelle."

Matherfield luki sähkösanoman Hetherwickin olan ylitse.

"Seurasin häntä tänne viime yönä. Majoituin samaan hotelliin, mutta
hän pääsi livistämään varhain tänä aamuna. Palaan nyt."

"Teidän olisi pitänyt palkata kaksi miestä", sanoi Matherfield. "Yksi
ei ole kylliksi -- tällaisessa tapauksessa. Mutta asia on, kuten jo
äsken huomautin -- tämä mies olisi pitänyt panettaa kiinni heti.
Mutta --"

Hän nousi pystyyn, ikäänkuin kaikki puhuttavat olisi jo puhuttu, ja
siirtyi ovea kohti. Mutta lattian puolivälissä hän pysähtyi.

"Ilmoittakaa minulle, jos joku tulee tänne vaatimaan luvattua
palkkiota!" hän pyysi. "Se asia kuuluu poliisien alaan, kuten
ymmärrätte."

Liikekumppanukset, joita sähkösanoma ilmeisesti harmitti kovasti,
nyökkäsivät.

"Ilmoitamme siitä teille heti", lupasi Blenkinsop. "Ette
luonnollisestikaan hiisku kellekään mitään siitä, mitä olemme
kertoneet?"

"Olkaa huoleti!" vastasi Matherfield. "Se ei ole ainoa
yksityisluontoinen, salainen piirre tässä jutussa, sen vakuutan."
Kadulla hän kääntyi Hetherwickiin päin. "No niin! Olemme selvittänyt
muutamia seikkoja, herra Hetherwick -- tai oikeammin nuo kaksi
selvittivät ne meille. Mutta olemmeko päässeet yhtään lähemmäksi sen
kysymyksen ratkaisua, johon haemme vastausta -- kuka myrkytti Robert
Hannafordin?"

"Minun mielestäni olemme!" väitti Hetherwick. "Ainakin minä olen!
Joko Baseverie itse myrkytti hänet tai tietää, kuka sen teki!"

"Tietää, kuka sen teki!" kertasi Matherfield. "Niin! Se on
todennäköisempää. En usko, että hän sen teki -- siinä tapauksessa hän
ei olisi niin valmis tunkeutumaan etualalle."

"Minä en ole siitä niin kovin varma", huomautti Hetherwick. "Päättäen
siitä, mitä olemme hänestä kuulleet, hän tuntuu olevan julkea ja
uskalias konna. Otaksuttavasti hän luuli saavansa lady Riversreadesta
helpon saaliin; luultavasti hän myöskin arveli, että nainen, jolla
on niin paljon rahaa, ei paljoakaan surisi kolmenkymmenentuhannen
menetystä. Yksi asia on kuitenkin varma -- Baseverie tietää sen, mitä
me haluamme tietää. Mutta -- hän on tipotiessään!"

"Kenties -- kenties!" hoki Matherfield. "Ja kenties ei. Penteneyn
palkkaama mies seurasi häntä Doveriin ja häipyi siellä jäljiltä,
mutta silti ei ole sanottua, että Baseverie on matkustanut
mannermaalle. Jos Baseverie on niin ovela veitikka kuin miltä hän
tuntuu, niin hän on laskenut yhteen kaksi ja kaksi, kun majuri
Penteney varoitti häntä pysymään poissa Riversreade courtin
läheisyydestä. Todennäköisesti hän arvasi, että Penteney käskisi
pitää häntä silmällä; ehkä hän huomasi vainuajansakin. Jos hänellä
on vähääkään järkeä, niin hän sitten juoksutti miestä jonkun aikaa
perässään ja lopuksi pujahti eroon. Ei! Minä luulisin Baseverien
olevan jälleen Lontoossa. Jotensakin on asia niin, herra Hetherwick.
Mutta mistäs tämä on? Tuossa tulee yksi miehistäni meitä vastaan.
Jätin tiedon, mistä minut löydettäisiin."

Hetherwick katsahti eteenpäin ja näki heitä kohti tulevan miehen,
joka silminnähtävästi oli siviilipuvussa oleva poliisi. Hän oli
tyynen näköinen, jäyhäpiirteinen mies, mutta hänen yksinkertaisista
kasvoistaan kuvastui selvästi, että hänellä oli uutisia.

"No, Marler?" tiedusti Matherfield, kun mies saapui heidän luokseen.
"Onko jotakin tapahtunut?"

Tässä Lincoln's Inn Fieldsin rauhallisessa kulmauksessa ei ollut
ketään lähettyvillä, mutta sittenkin mies vilkaisi ympärilleen,
ikäänkuin kovin peläten kuulijoita, ja alkoi sitten puhua
kuiskaamalla.

"Luultavasti olen löytänyt sen rohdoskauppiaan. Ainakin siltä
näyttää. Pistäydyin tänä aamuna Maiden Lanen varrella erään
Macpherson-nimisen rohdoskauppiaan myymälässä. Näytin hänelle
lääkepullojen rikkinäisten nimilippujen valokuva-jäljennökset ja
kysyin häneltä, osaisiko hän antaa minulle mitään tietoja niistä.
Hän taitaa olla perin varovainen mies, tarkasti jäljennöksiä pitkän
aikaa virkkamatta mitään. Sitten hän sanoi oiettavansa, että olin
poliisimies ja niin edelleen; minun oli tietysti pakko selittää
hänelle vähä -- vain vähä. Sitten hän aivan äkkiä pamautti:
'Kuulkaas, ystäväni, teidän olisi parasta ilmaista minulle
suoraan, onko tämä Hannafordin myrkyttämisen yhteydessä.' Silloin
luonnollisesti myönsin, että, kahden kesken sanottuna, se oli.
'Eikö juttu ole Matherfieldin hoidettavana?' kysyi hän. 'Lähettäkää
Matherfield tänne. Teille en puhu mitään. Sen, mitä minulla on
sanottavaa, sanon Matherfieldille.' Palasin senvuoksi päämajaan,
ja siellä minulle kerrottiin, että olitte lähtenyt Lincoln's Inn
Fieldsille."

"Hyvin tehty, nuori mies!" kehui Matherfield. "Jos olette löytänyt
oikean miehen, niin kyllä muistan teitä. Mikä hänen nimensä olikaan
-- Macpherson, Maiden Lanen varrella? No hyvä! Sitten lähdenkin heti
häntä tapaamaan. Ei sanaakaan kellekään, Marler!" lisäsi hän miehen
kääntyessä poistumaan. "Kieli hampaiden takana! No, tässä nyt on yksi
asia niinkuin olla pitääkin, herra Hetherwick", jatkoi hän hihittäen
ja hykertäen käsiään. "Tämä on parempi kuin kaikki, mitä kuulimme
Penteneyn toimistossa! Kunhan vain saan tietää sen miehen nimen ja
osoitteen, jota varten se lääke oli valmistettu, niin uskon pääseväni
aimo harppauksen eteenpäin. Mutta tulkaa mukaan -- mennään yhdessä
käymään rohdoskauppiaan luona."

Maiden Lanen varrella oleva myymälä, jonka eteen he pian pysähtyivät,
oli pieni, vanhanaikainen liike; sen ikkunoissa ei ollut juuri muuta
kuin tavanmukaiset värilliset pullot ja kadunpuolista, kapeata seinää
koristamassa vain nimi "Macpherson", joka komeili haalistunein
kultakirjaimin ajan kalvamassa kilvessä. Myymälä oli pimeä ja
ummehtunut; Hetherwick sai pinnistää silmiään nähdäkseen pitkän,
laihan, vanhanpuoleisen miehen, joka silmälasit nenällään seisoi
hyvin täsmällisen ja siistin näköisenä ainoan myyntipöydän takana,
silmäillen häntä ja Matherfieldia äänettömänä.

"Herra Macphersonko?" tiedusti Matherfield. "Sepä hyvä! Hyvää
huomenta, sir. Nimeni on Matherfield -- komisarjus Matherfield. Muuan
miehistäni kertoi --"

"Hetkinen!" keskeytti rohdoskauppias. Hän meni myymälänsä
takaosassa olevan verhon taakse, palaten sieltä pian mukanaan
nuori mies, jolle hän kuiskasi pari sanaa. Sitten hän antoi merkin
vierailleen, avasi peränurkassa olevan oven ja vei heidät yksityiseen
vastaanottohuoneeseensa. "Täällä saamme olla rauhassa, herra
Matherfield", hän sanoi. "Ja epäilemättä on asianne hyvin salainen."

"Sinnepäin", myönsi Matherfield, kun hän ja Hetherwick istuutuivat
pienen pöydän ääreen. "Mutta konstaapeli jo kaiketi puhui teille
jonkun verran. Hän kertoi näyttäneensä teille valokuva-jäljennökset
eräistä revityistä nimilipuista, jotka ovat Hannafordin jutussa
esiintyvän pullon kupeessa, ja että te ne nähtyänne tahdoitte tavata
minua. No niin, sir, nyt olen tässä."

"Niin, juuri niin, herra Matherfield, juuri niin, pilkulleen",
vastasi rohdoskauppias, kiertäen pöydän kohdalla palavaa kaasuliekkiä
isommaksi. "Niin, totisesti!" Myöskin hän istahti pöydän ääreen ja
pani pitkät, hoikat sormensa ristiin. "Niin, ja te arvelette, herra
Matherfield, että tuo pullo on jossakin yhteydessä Hannafordin
myrkyttämisen kanssa?"

"Olen vilpitön teitä kohtaan, herra Macpherson", virkkoi Matherfield.
"Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä jotakin! Oletteko lukenut
tätä juttua koskevat sanomalehtiselostukset?"

"Olen, herra Matherfield -- niin, kaikki, mitä olen saanut käsiini."

"Sitten tietänette, että samoin kuin Hannaford myrkytettiin myöskin
eräs toinen mies -- Granett -- joka oli Hannafordin seurassa sinä
yönä, jolloin se kaikki tapahtui. Tämä herrasmies on sama, joka oli
silloin maanalaisessa junassa samassa vaunussa kuin Hannaford ja
näki Hannafordin kuolevan sekä Granettin poistuvan muka noutamaan
lääkäriä."

"Hän on siis kai herra Hetherwick", päätteli kemisti, kumartaen
kohteliaasti. "Niin, juuri niin!"

"Te näytte lukeneen kuulustelun selostukset", huomautti Matherfield
hymyillen. "No niin, kuten sanoin, myöhemmin tavattiin Granett
kuolleena. Löysin lääkepullon ja lasin hänen vuoteensa vierestä.
Niissä molemmissa oli ollut wiskyä, mutta asiantuntijoiden lausunnon
mukaan oli niissä myöskin ollut myrkkyä -- jäljet, he väittivät,
olivat epäämättömän selvät. No, siinä lääkepullossa oli kaksi
revittyä nimilippua -- ylemmässä, kuten valokuva-jäljennöksestä
näette, on ollut nimi -- siitä on jälellä vain ristimänimen
alkukirjain C ja sukunimen ensimmäinen kirjain A. Kaikki muu on
poissa. Ja nyt haluan tietää, oletteko te se rohdoskauppias, joka
valmisti pullossa olleen lääkkeen tai virkistysaineen tai mitä se
lienee ollut, ja jos olette, kuka on se henkilö, jota varten sen
valmistitte ja jonka nimien alkukirjaimet ovat C ja A. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, kyllä, herra Matherfield!" vastasi rohdoskauppias
innokkaasti. "Käsitän jokaisen sananne, ja perin selvää puheenne
onkin. Ja olen valmis antamaan teille kaikki tiedot mitä voin, mutta
ensin haluaisin tiedustaa teiltä erästä hyvin tärkeää asiaa. Jos
olette lukenut parin viime päivän sanomalehtiä, herra Matherfield,
niin tiedätte, että eräs Lincoln's Inn Fieldsin laidalla sijaitseva
asianajotoimisto on luvannut viidentuhannen punnan suuruisen palkkion
--"

"Tiedän sen hyvin, herra Macpherson", keskeytti hänet Matherfield
naurahtaen ja salavihkaa vilkaisten Hetherwickiin. "Herra Hetherwick
ja minä tulimme suoraan mainitusta toimistosta. Tahdotte kai tietää,
onko sama asia, ilmaisetteko tietonne minulle vaiko heille? Haluatte
olla varma, ettette siten menetä palkkiota?"

"Aivan niin, herra Matherfield, aivan niin!" myönteli rohdoskauppias
kiihkeänä. "Arvasitte tarkoitukseni täsmälleen. Sillä tietystikin,
kun on sellainen palkkio --"

"Jos ilmoitatte meille sellaisia seikkoja, joiden nojalla syyllinen
voidaan vangita ja tuomita, herra Macpherson, niin voitte olla varma
palkkiosta", vakuutti Matherfield. "Ja herra Hetherwick takaa sanani,
siitä olen varma."

"Se riittää, hyvät herrat, se riittää!" huudahti Macpherson, kun
Hetherwick oli jupissut myöntävästi. "Niin, se on kummallinen, synkkä
juttu, enkä lainkaan aavistanut sekaantuvani siihen, ennen kuin
konstaapelinne pistäytyi luonani tänä aamuna, herra Matherfield.
Mutta sitten minulle selvisi! Ollakseni lyhytpuheinen sanon teille
heti, että pullossa olleen vahvistuslääkkeen valmistin minä!"

Matherfield hieroi käsiään vastakkain.

"Hyvä!" hän virkkoi tyynesti. "Hyvä! Ja nyt sitten tärkein kysymys!
Ketä varten?"

"Eräälle tohtori Charles Ambroselle hänen omasta määräyksestään",
vastasi Macpherson. "Se on jonkunlainen elvyke. Ensimmäisen
kerran valmistin sitä hänelle kaksi vuotta sitten; senjälkeen
olen valmistanut sitä hänelle useita kertoja. Viimeisen kerran se
tapahtui noin kuusi viikkoa takaperin. Kaikki päivämäärät ovat kyllä
kirjoissani; voin näyttää teille ne."

"Malttakaas vähän!" kehoitti Matherfield. "Se ei ole niin varsin
tärkeää -- vielä. Tohtori Charles Ambrose, niinkö? Onko teillä hänen
osoitteensa?"

"Kyllä, varmasti!" vastasi rohdoskauppias. "Hänen osoitteensa on
John-katu 59, 3B."

"Adelphissa!" esitti Matherfield täydennykseksi.

"Adelphissa, juuri niin, John-katu 59, 3B, Adelphi", toisti
Macpherson. "Myöskin se on kirjoissa."

Matherfield jäi äkkiä tuijottamaan lattiaan äänettömänä. Nostaessaan
päänsä taaskin pystyyn hän katsoi Hetherwickia silmiin.

"Eikö Granett huutanut, että hän tunsi erään läheisyydessä asuvan
lääkärin, syöksyessään pois junasta Charing Crossin maanalaisella
asemalla?" hän kysyi. "Ainakin kai saitte sen vaikutuksen, että hän
tiesi jonkun lääkärin siellä lähellä?"

"Hän sanoi selvästi: läheisyydessä", vakuutti Hetherwick. "Kah,
arveletteko --"

Matherfield keskeytti hänet heilauttamalla kättään ja kääntyi jälleen
rohdoskauppiaaseen päin. "Oletteko nähnyt tämän tohtori Charles
Ambrosen?" hän kysäisi äkkiä.

"Olen toki, herra Matherfield, useita kertoja", vastasi mies. "Mutta
kun nyt johduin sitä ajattelemaan, en äskettäin."

"Milloin viimeksi?" tiedusti Matherfield.

"Muistaakseni silloin, kun hän käväisi täällä ja käski minun
valmistaa hänelle uuden pullon virkistyslääkettään", sanoi Macpherson
mietittyään jonkun aikaa. "Kuten juuri äsken mainitsin, on siitä ehkä
kuusi viikkoa. Mutta kirjoissa --"

"Älkää vielä välittäkö kirjoista! Minkänäköinen tämä tohtori Charles
Ambrose on?"

"Pitkä, komea, hienopiirteinen mies -- luullakseni noin
nelikymmenvuotias. Iho, tukka, silmät, parta tummat. Viikset ja
parran hän on leikkauttanut -- niin, ulkomaalaisen tapaan. Oikeastaan
hän muistuttaakin enemmän espanjalaista kuin englantilaista."

"Mutta onko hän englantilainen?"

"Olen aina pitänyt häntä englantilaisena; hän puhuu kieltämme kuin
englantilainen -- se on, kuten yläluokkaan kuuluva englantilainen.
Kerran hän mainitsi olevansa Oxfordissa opiskelleita -- puhelimme
yliopistoista."

"Oliko hän hyvin puettu?"

"Kyllä vain, kyllä hän oli! Muodikas, hieno mies."

"Oletteko koskaan nähnyt häntä puettuna väljään, tummaan
päällystakkiin, kaula ja kasvojen alaosa kiedottuina isoon, valkeaan,
silkkiseen kaulaliinaan?"

"Kyllä olen nähnyt hänet sellaisessa asussa! Koleina iltoina.
Tosiaan, myöskin sen hän kertoi minulle, että hänen kurkkunsa oli
herkkä tulehtumaan."

"Hän suojasi itseään hyvin kaulaliinalla, vai mitä?" virkkoi
Matherfield.

"Juuri niin! Hänellä oli se käydessään täälläkin."

Matherfield loi Hetherwickiin merkityksellisen katseen.

"Hän on sama mies, joka kohtasi Hannafordin Victoria-asemalla sinä
iltana! Se mies, jonka Ledbitter näki, mutta jota kukaan ei ole
nähnyt senjälkeen!" hän huudahti. "Miljoona yhtä vastaan siitä! Mutta
kuka hän on?"

"Tiedätte hänen nimensä ja osoitteensa", huomautti Hetherwick.

"Niin -- mutta tiedän myös, ettei tämä herra Macpherson ole nähnyt
häntä äskettäin!" tokaisi Matherfield kuivakiskoisesti. "Kuinka
usein, herra Macpherson, te häntä tavallisesti näitte? Tarkoitan:
näittekö häntä yleensä muulloin kuin silloin, kun hän kävi
liikkeessänne?"

"Kyllä. Olen nähnyt hänet kadulla", vastasi rohdoskauppias. "Olen
myöskin nähnyt hänen menevän Ruleen ja Romanoon sekä tulevan sieltä."

"Toisin sanoen", päätteli Matherfield, "hän oli varsin hyvin tunnettu
Thamesin rantatien tässä päässä. En nyt ole varma siitä, etten
itsekin ole nähnyt sellaista miestä -- musta, silkille välkkyvä,
huolellisesti hoidettu parta, aina perin komeasti puettu. Mutta --
herra Macpherson ei ole tavannut häntä viime aikoina! Hm! Tiedättekö,
harjoittiko hän tointansa, herra Macpherson?"

"Siitä en osaa sanoa mitään, herra Matherfield. Kun hän nimitti
itseään tohtori Ambroseksi, otaksuin, että hän otti vastaan
potilaita; mutta en lainkaan tiedä, minkälainen hänen oppiarvonsa oli
ja minkälaiset hänen tutkintonsa olivat."

Matherfield vilkaisi kirjariviin, joka oli huoneen seinustalla olevan
pöydän yläpuolella.

"Onko teillä jotakin uutta lääkäriluetteloa?" hän kysyi. "No, hyvä!
Katsotaanpa sieltä! Etsikää sieltä hänen nimensä, herra Hetherwick!"
jatkoi hän rohdoskauppiaan otettua kirjan hyllyltä. "Olette
tottuneempi käsittelemään kirjoja kuin minä. Otetaanpa selville, onko
siellä hänestä mitään!"

Selailtuaan jonkun aikaa luettelon lehtiä Hetherwick pudisti päätään.

"Täällä ei ole lainkaan Charles Ambrosen nimeä", hän ilmoitti.
"Etsikää vaikka itse!"

Matherfield silmäili osoitettua paikkaa eikä virkkanut mitään.
Macphersonilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Niinpä niin, hän lienee ulkomaalainen sittenkin", hän huomautti.
"Mutta minä en olisi pitänyt häntä ulkolaisena, ja varmasti hän sanoi
minulle suorittaneensa tutkinnon Oxfordissa."

"Olkoonpa ulkolainen tai oxfordilainen, minun on saatava hänestä
enemmän tietoja!" selitti Matherfield, nousi seisomaan ja tarttui
keppiinsä päättäväisen näköisenä. "Niin, herra Macpherson, olemme
teille kiitollisia, ja jos tämä johtaa tuloksiin -- ymmärrätte! Mutta
tällä hetkellä noudattakaa varovaisuutta, josta te skotlantilaiset
olette niin kuuluisia -- vai mitä?"

Kadulla Matherfield laski kätensä Hetherwickin kyynärvarrelle.

"Herra Hetherwick", hän lausui juhlallisesti, "olemme jäljillä --
vihdoinkin! Niin totta kuin nimeni on Matherfield, olemme päässeet
jäljille! Nyt lähdemme John-kadulle Adelphiin -- ja olen valmis
lyömään vetoa vaikka kuinka paljon siitä, että mies on kadonnut!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Sähkösanoma


Hetherwick seurasi kumppaniaan Thamesin rantatien poikki Adelphiin
ja siihen taloon, johon he aikoivat -- vanhaan, adamsilaiseen
rakennukseen, joka nyt oli jaettu vuokra-asunnoiksi. Matherfield
ei vaivautunut nousemaan ylempiin kerroksiin; hän etsi käsiinsä
isännöitsijän ja tiedusti häneltä; mies pudisti päätään.

"Tohtori Ambroseko, sir?" hän kertasi. "Niin, kyllä, tohtori Ambrose
asuu täällä -- 3 B:ssä. Mutta hän ei ole asunnossaan, hän ei
todellakaan ole kotosalla. Hän on ollut poissa noin kolme viikkoa --
en tiedä, missä hän on."

Luotuaan Hetherwickiin merkitsevän silmäyksen Matherfield veti
isännöitsijän syrjään ja puheli hänelle hetkisen; pian mies poistui
portaita myöten pohjakerrokseen, josta he olivat hänet noutaneet.

"Asiat sujuvat hyvin", huomautti Matherfield, iskien silmää. "Hän vie
meidät Ambrosen asuntoon. Sanoinhan, ettemme tapaisi Ambrosea täältä.
Ei toki! Luulisin hänen livistäneen!"

"Entä jos hän palaa -- meidän ollessamme täällä?" virkkoi Hetherwick.

"Jospa hän sen tekisi!" vastasi Matherfield hihittäen. "En mistään
muusta olisi niin mielissäni! Jos hän tulisi, niin pyytäisin häntä
pienelle kävelylle kanssani -- selittämään muutamia asioita. Mutta
hän ei näyttäydy! Mutta tuossa on isännöitsijä. Mennään yläkertaan!"

Isännöitsijä ilmestyi jälleen avainkimppu kädessään ja opasti heidät
vanhan talon ylimmässä kerroksessa olevaan asuntoon. Avattuaan oven
hän astui sivuun.

"Teidän ei tarvitse odottaa", selitti Matherfield. "Suljen oven
poistuessamme ja ilmoitan siitä teille."

Heti isännöitsijän poistuttua hän meni sisään Hetherwick
kintereillään ja sulki sitten huolellisesti oven heidän jälkeensä.
Mutta vilkaistuaan ympärilleen arkihuoneessa, johon he olivat tulleet
-- se oli hieman siivoton ja kehnosti kalustettu -- Hetherwick
astui suoraan takan luokse ja osoitti uunin reunuksen yläpuolella
riippuvaa, vanhuuttaan tahrautunutta ja haalistunutta valokuvaa.

"Tuossa on heti selvä ja merkitsevä todistuskappale!" hän huudahti.
"Tiedättekö, mikä tuo on, Matherfield?"

Matherfield katsoi osoitettuun suuntaan ja pudisti sitten päätään.

"Minulla ei ole siitä hämärintä aavistustakaan", hän vastasi. "Näen,
että se on jonkun vanhan kirkon valokuva -- siinä kaikki."

"Se on kuuluisa Sellithwaiten seurakunnan kirkko!" selitti
Hetherwick. "Yksi Englannin kauneimpia kirkkoja! Katselin sitä
-- vain pikimmältään -- käydessäni siellä. No niin, miksi on
tämän miehen huoneessa Sellithwaiten kirkon kuva? Hannaford oli
Sellithwaitesta."

"Se on joka tapauksessa tärkeä seikka", myönsi Matherfield. "Tänään
pääsemme todella eteenpäin!" Hän silmäili valokuvaa tarkemmin. "Upea,
vanha rakennus, kuten sanoitte", hän jatkoi. "Yksistään se, että
hän on ripustanut kuvan seinälleen, todistaa, että hän on kiintynyt
siihen. Sellithwaitelainen, todennäköisesti. Mutta siitä kaikesta
saamme kyllä selon. Tarkastetaanpa nyt huonetta!"

Hetherwickin mielestä ei siellä ollut paljoakaan nähtävää.
Asunnossa oli arkihuone, makuuhuone ja pieni kylpyhuone. Kalustus
oli yksinkertainen, vanha ja jokseenkin kulunut; koko sisustus
viittasi siihen, ettei huoneen asukas ollut kovinkaan varakas;
ainoana varallisuuden merkkinä olivat pukeutumispöydän kalusto,
hieno, joskin paljon käytetty seurustelupuku, joka oli heitetty
sängynlaidalle ja huolellisesti laskoksiin taitetut ja silitetyt
vaatteet makuuhuoneessa. Arkihuoneen hyllyllä oli joitakuita
kirjoja, etupäässä lääketieteellisiä teoksia, muutamia henkilökuvia,
pääasiallisesti opistolais- ja koululaisryhmiä, seinillä; keskellä
lattiaa oli pöytä, jolla oli sekaisin kirjoja, kirjoitusvehkeet ja
paperia. Matherfield alkoi penkoa niitä.

"Katsokaahan tuota!" hän huudahti äkkiä, osoittaen
irtolehti-kalenteria, joka oli asetettu nojalleen kirjoituspöydän
reunustaa vasten. "Huomatkaa päivämäärä! Maaliskuun kahdeksastoista!
Juuri sinä päivänä Hannaford sai leponsa. Tai, ihan täsmällisesti
puhuen, se oli edellinen päivä. Oikeastaanhan Hannaford kuoli
yhdeksäntenätoista -- kello -- paljonkos se olikaan! -- joka
tapauksessa hyvin varhain aamulla. Mitä tästä käy selville? Se, ettei
Ambrose ole ollut täällä kahdeksannestatoista päivästä lähtien. Siis
-- halloo!"

Käännellessään imuparperilehtiön ympärillä viruvia irtonaisia
papereja hän oli äkkiä saanut käteensä sähkösanoman; yhtä äkkiä hän
sysäsi sen Hetherwickille.

"Katsokaas!" hän huudahti. "Sepä löytö! Paras -- tähän mennessä!"

Hetherwick luki viattomalta näyttävän sanoman:

    'Se sopii. Kohtaan teidät Victorian kirjamyymälän luona tänä
    iltana kuten ehdotitte.

                                             _Hannaford_.'

"Entä päiväys?" sanoi Matherfield kiihkeänä. "Maaliskuun
kahdeksastoista! Nyt se on selvä. Se mies, joka kohtasi Hannafordin
Victoria-asemalla, pitkä, kaulahuiviin kiedottu mies, jonka Ledbitter
näki, oli Ambrose! Se on -- varma!"

"Siltä tuntuu", vahvisti Hetherwick. Hän tarkasti yhäti sähkösanomaa.
"Lähetetty Fleet-streetiltä kello kaksitoista ja viisitoista samana
päivänä", hän mutisi. "Niin -- siinä ei näytä olevan paljoa sijaa
epäilylle. Mikähän mies tämä Ambrose on?"

"Siitä saamme pian tietoja!" vakuutti Matherfield reippaasti. "Nyt
tuo sähkösanoma taskuun, ovi jälleen lukkoon, vielä jokunen sana
isännöitsijän kanssa ja sitten hankkimaan niitä tietoja, joihin
viittasitte! Tulkaa mukaan! Myöhemmin hankin kotitarkastusmääräyksen
ja tutkin tämän asunnon perin pohjin. Mutta nyt liikkeelle!"

Alakertaan tultuaan Matherfield meni uudelleen isännöitsijän puheille.

"Mainitsitte tohtori Ambrosen olleen poissa jonkun aikaa", hän alkoi.
"Onko se harvinaista?"

"No, ei niin varsin", vastasi mies. "Aina siitä saakka, kun hän
saapui tänne pari, kolme vuotta sitten, hän on usein ollut poissa
jonkun aikaa. Luullakseni hän pistäytyi Pariisissa tuon tuostakin.
Mutta muistaakseni hän ei tätä ennen ole kertaakaan ollut poissa
kauempaa kuin viikon yhteen menoon."

"Hän oli ilmeisesti lääkäri", huomautti Matherfield. "Kävikö täällä
hänen luonaan koskaan potilaita?"

Isännöitsijä pudisti päätään.

"Ei", hän vastasi. "Häntä tapaamassa ei täällä käynyt juuri ketään
-- en muista ketään paitsi niitä, jotka hän illalla toi mukanaan
polttamaan piipun tai pari, ymmärrättehän. Tavallisesti hän lähti
kaupungille varhain aamulla ja palasi kotiin myöhään -- hyvin
myöhään."

"Entä hänen ateriansa?" tiedusti Matherfield.

"Hän ei syönyt täällä -- jollei hän itse valmistanut itselleen
kahvikuppia aamulla", selitti isännöitsijä. "Kaikki ateriat ulkosalla
-- aamiainenkin. Sunnuntaisin samoin kuin arkipäivisin. Näimme häntä
hyvin harvoin."

"Kuka siivoaa hänen huoneensa, laittaa kuntoon vuoteen ja niin
edelleen?" kysyi Matherfield.

"Vaimoni", vastasi isännöitsijä. "Hän suorittaa kaiken sen."

"Ja kuinka pitkään aikaan hänellä ei ole ollut mitään tekemistä?"

"Kaiketi kolmeen viikkoon, niin se on. Tohtori ei milloinkaan
virkkanut mitään lähtiessään -- hän vain lähti. Palatessaan hän aina
pistäytyi alhaalla ilmoittamassa tulleensa takaisin. Mutta koskaan
hän ei ole ollut poissa näin kauan kuin tällä kertaa. Juuri tänä
aamuna, vähää ennen teidän tuloanne, huomautti vaimoni minulle, että
se tuntuu oudolta."

"Miksi niin?"

"Siksi, ettei hän ole ottanut mitään mukaansa. Poistuipa hän
aikaisemmin vaikka kuinka lyhyeksi ajaksi, aina vei hän mukaansa
käsilaukun, puhtaita liinavaatteita, parranajo-vehkeet ja muuta
semmoista -- hän oli erikoisen tarkka ulkoasustaan -- aina puettu
keikarimaisesti ja puhdas paita joka aamu. Hänellä olikin aina aika
suuri pesulasku!"

"Tuntuiko hänellä olevan käytettävissään runsaasti rahaa?" kysyi
Matherfield. "Vai päinvastoinko?"

"Sitä en voi oikein sanoa", vastasi isännöitsijä. "Hän maksoi aina
säännöllisesti vuokransa meille ja pesulaskunsa, mutta mistään muusta
on meidän mahdoton tietää mitään. Mutta, kuten mainitsin, hän näytti
aina herrasmieheltä."

"Ymmärrän!" virkkoi Matherfield. "No niin -- iltapäivällä näette
minut jälleen."

Hän asteli Thamesin rantatielle ja käski siellä Hetherwickin nousta
ensimmäiseen tapaamaansa vuokra-autoon.

"Mihin nyt?" tiedusti Hetherwick, kun Matherfield oli seurannut häntä
autoon lausuttuaan ohjaajalle jotakin.

"Nyt menemme, sir, Hallam-kadulle, lääkintähallituksen virastoon",
vastasi Matherfield kerkeästi. "Olen ennenkin saanut penkoa lääkärien
entisyyttä ja tiedän, mistä saan mahdollisimman tarkat tiedot heistä.
Nyt otan selvää tohtori Charles Ambrosesta -- luonnollisestikin siinä
tapauksessa, että hän on englantilainen lääkäri."

"Otaksuttavasti hän ei ole", arveli Hetherwick, "samoin kuin
Baseveriekaan ei ole".

"Ahaa, Baseverie!" huudahti Matherfield. "Tällä hetkellä en muistanut
koko sitä miestä. No niin, kun nyt kerran olemme siinä puuhassa, niin
katsotaanpa, saammeko kaivetuksi joitakin tietoja hänestäkin. Tänä
aamuna olemme saaneet aikaan koko paljon, herra Hetherwick!" hän
jatkoi, hykertäen tyytyväisenä käsiään. "Olemme saaneet jotakuinkin
varmasti todistetuksi, että juuri Ambrose kohtasi Hannafordin
Victoria-asemalla, ja tiedämme, että Macpherson valmisti juuri
hänelle sen pullon, jossa Granettin huoneesta löydetty myrkky oli. Ja
nyt saamme toivottavasti lisää valaistusta hämäryyteen!"

Pian oli Hetherwick huoneessa, jossa paitsi häntä ja Matherfieldia
oli yksitotinen virkamies. Nähtyään Matherfieldin valtakirjan ja
kuultuaan hänen selityksensä tiedustelun syistä alkoi hän selailla
luetteloitaan. Sitten hän poistui huoneesta ja viipyi poissa jonkun
aikaa. Palatessaan hän toi kaksi paperiliuskaa, jotka hän ojensi
Matherfieldille.

"Käskin kirjoittaa haluamanne tiedot", hän sanoi, "joten voitte
tutustua niihin, milloin haluatte. Te" -- hän hymyili kylmästi --
"tahtoisitte arvattavasti kovin mielellänne löytää nämä miehet
käsille."

"On perin todennäköistä, sir, että ennenkuin tämä päivä on mennyt
mailleen, tavattoman kiihkeästi haluan saada heidät molemmat
käsiini!" vastasi Matherfield, ja näytti melkein siltä kuin hän olisi
iskenyt silmää. "Enemmän kuin kiihkeästi!"

Totinen virkamies nyökkäsi ja hymyili jälleen. Matherfield ja
Hetherwick lähtivät. Kadulle päästyään Matherfield vilkaisi
ympärilleen.

"Herra Hetherwick", hän sanoi, "kello on jo paljon yli kaksitoista,
ja minä söin aamiaista ennen kahdeksaa -- minun on nälkä! Poiketaan
ensimmäiseen tiellemme osuvaan, siistiin ruokalaan ja tilataan
jotakin haukattavaa! Ja siellä silmällemme näitä papereita."

Pian hän vei Hetherwickin erääseen ravintolaan; huomautettuaan
pitävänsä oluesta ja juustosta siihen aikaan päivästä hän tilasi
niitä ja vetäytyi kodikkaaseen nurkkaukseen, mihin Hetherwick seurasi
häntä otettuaan wiskyä ja soodaa.

"Työskentelymme menestykseksi, herra Hetherwick!" esitteli
Matherfield, kohottaen lasiaan. "Nyt minulla on varma tunne, että
liitämme ketjuun renkaan toisensa jälkeen. Mutta katsotaanhan, mitä
näihin paperilappuihin on piirustettu."

Hän laski paperikaistaleet pöydälle, jonka ääressä he istuivat.
Kumpikaan ei ollut varsin monisanainen, mutta Hetherwickista niiden
suora ja koristelematon sisältö oli kylläkin suurimerkityksinen.

    "Charles Ambrose, lääk. kand. (Oxf.). Terveyshoidon tark.,
    Cray port, Lancs., 1903-4; lääkärinä Whiteburn, Lancs., 1904-9;
    poliisilaitoksen lääkärinä, Sellithwaite, W.R., Yorksh., 1909-12;
    lääkärinä, Brondesbury, Lontoo, 1912-18. Poistettu luettelosta
    lääkintöhallituksen määräyksestä lääkärille sopimattoman
    käytöksen tähden, 1918."

"Se hänestä", mutisi Matherfield posket pullollaan leivästä ja
juustosta. "Arvasin, että se olisi jotakin sentapaista! Ja nyt
toiseen!"

    "Cyprian Baseverie, lääk. & kir. lis. (Edinb.). Lääkärinä
    Birminghamissa, 1897-1902; Wyboroughissa, Northants,
    1902-ix; Dalstonissa, N., 1911-17. Tuomittu petoksesta
    rikosasiain keskusoikeudessa 1917 ja poistettu luettelosta
    lääkintähallituksen määräyksestä 1918."

"Ho-hoo!" äänsi Matherfield. "Ollut jo lain kourissa, vai niin? Kas
niin, herra Hetherwick, tietovarastomme karttuu, sir! Saamme selville
yhä lisää. Baseverie on tuomittu rikollinen. Molemmat on pyyhitty
pois lääkäriluettelosta. Ambrose on varmasti ollut Sellithwaitessa
-- ja aikamääristä päättäen hänen on täytynyt olla siellä
Whittinghamjutun aikana. Lupaava pari -- meidän tutkittavaksemme!
Mitä arvelette?"

"Mietin sitä, tuntevatkohan nuo miehet toisensa", vastasi Hetherwick.

"Se ei minua ihmetyttäisi", sanoi Matherfield. "Otaksuttavasti he
tuntevat ja ovat molemmat sekaantuneet tähän juttuun, rikostovereita,
toistensa apulaisia. Mutta kun nyt tiedän heistä näin paljon, on
minun helppo saada selville heistä vielä enemmän, erittäinkin
Ambrosesta, joka on ollut poliisilaitoksen lääkärinä. Voin myöskin
ottaa yksityiskohtaisen selon Baseverien rikoksesta. Pettänyt kai
jotakin potilastaan, luulisin. Panen jo tänään iltapäivällä miehen
tai kaksi työhön hankkimaan yksityiskohtaisia tietoja Baseveriesta
ja Ambrosesta. Itse menen tietystikin tutkimaan Ambrosen asunnon
John-kadun varrella läpikotaisin."

"Ja kaiketi Macphersonin todistuksen nojalla käskette etsiä
Ambrosea?" huomautti Hetherwick.

"Se on selvä! julkaisemme virallisen etsintäkuulutuksen, jossa
kuvailemme hänet mahdollisimman hyvin", vastasi Matherfield. "Mutta
sanonpa, että luullakseni on perin vaikeata päästä häneen käsiksi.
Jos tahdotte kuulla yksityisen mielipiteeni, niin uskon hänen saaneen
Hannafordin keksinnön selostuksen ja matkustaneen Atlantin toiselle
puolelle muuttaakseen sen rahaksi."

"Se on hyvin todennäköistä", myönsi Hetherwick. "Entä Baseverie?"

"Nyt en niin paljoa välitä hänestä", selitti Matherfield. "Ambrose
näyttää siltä mieheltä, joka minun on löydettävä -- ainakin ensi
aluksi. Mutta panen parhaani saadakseni Baseverienkin kynsiini. Jos
nuo Penteneyt ja Blenkinsopit vain olisivat tulleet puhumaan meille
eivätkä olisi ryhtyneet punomaan omia suunnitelmiaan, niin jotakin
kunnollista olisi saatu aikaan. En olisi antanut sen miehen luikkia
tiehensä!"

"Minun luuloni on", virkkoi Hetherwick, "että Baseverie ja Ambrose
ovat yhdenvertaisia rikoskumppanuksia tässä jutussa. Ja -- mistä
tiedämme, etteivät he kohdanneet toisiaan Doverissa ja etteivät he
ole pujahtaneet maasta yhdessä?"

Yhäti aprikoiden sitä Hetherwick seuraavana aamuna poikkesi Lincoln's
Inn Fieldsin varrelle ja pyysi tavata jompaakumpaa johtajaa. Hänet
opastettiin samaan huoneeseen, jossa Matherfield ja hän olivat
edellisenä päivänä olleet keskustelemassa. Mutta hän tapasi majuri
Penteneyn yksin. Blenkinsopilla, ilmoitti nuorempi liikekumppani, oli
hoidettavina asioita oikeudessa sinä aamuna.

"Tulin kysymään", selitti Hetherwick, "oletteko saanut lisätietoja
Baseverien katoamisesta Doverissa".

Penteneyn kasvolihakset nytkähtivät.

"Olen entistä enemmän harmissani siitä!" vastasi hän. "Miehemme
oli käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi -- ja kuitenkin
hän on aina ennen ollut niin varma ja luotettava. Hän palasi eilen
iltapäivällä allapäin, pahoilla mielin, kertoi meille kaikki ja sai
oikein aimo läksytyksen. Aluksi hän oli toiminut hyvin. Hän oli
seurannut ajettavaansa Riversreade courtista Dorkingiin, sieltä
Redhilliin ja sieltä Doveriin, muuttaen pari kertaa ulkoasuaan.
Baseverie majoittui johonkin hotelliin -- en muista nyt nimeä --
lähelle satamaa; varmana siitä, ettei Baseverie aavistanut olevansa
seurattu, myöskin meidän miehemme sijoittui sinne. Ei mitään
tapahtunut. Hän näki Baseverien sinä iltana päivällisellä, sittemmin
tupakkahuoneessa, jopa hän pelasi Baseverien kanssa biljardiakin ja
näki hänen menevän huoneeseensa makuulle; heidän huoneensa olivat
vieretysten. Hän luuli varmasti tapaavansa miehen aamiaisella, mutta
mentyään alas huomasi linnun lentäneen tiehensä jo ennen kello
kuutta, kuten yövahti ilmoitti -- tietymätöntä minne. Eikä miehemme
löytänyt hänestä jälkeäkään asemalla, ei satamassa, ei missään."

"Huolimatonta silmälläpitoa", moitti Hetherwick.

"Pahempaa kuin huolimatonta!" vahvisti Penteney. "Kuten mainitsin,
hän sai kuuman ripityksen. Mutta nyt --"

Blenkinsopin pöydällä olevan puhelimen kello kilisi. Pyytäen anteeksi
Penteney riensi vastaamaan. Hetkistä myöhemmin pääsi häneltä
tukahdutettu hämmästyksen huudahdus ja sitten heti kiihkeä kysymys.
Hän kääntyi äkkiä Hetherwickin puoleen.

"Hyvä Jumala!" hän huudahti. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Puhelimessa
on lady Riversreade. Hän kertoo, että hänen sisarensa, joka saapui
eilen, ja neiti Featherstone on ryöstetty! Ryöstetty -- tänä aamuna!"

Hetherwick ponnahti seisomaan, huudahtaen kiivaasti puolittain
hämmästyneenä, puolittain epäillen. Mutta hänen ajatuksensa olivat jo
Rhonan luona; hän näki mielessään tytölle tilanteesta koituvat vaarat
selvemmin kuin Penteney saattoi nähdä.

"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Ryöstetty! Keskellä valoisaa päivää? Ja
-- sieltä?"

Mutta Penteney oli yhäti innokkaana puhelimessa, kysellen ja
vastaillen hätäisesti.

"Kyllä, kyllä!" hän saneli. "Tietysti -- poliisille -- kyllä!
Tulen sinne suoraa päätä -- autossa -- käskekää poliisien toimia
reippaasti!"

Laskien puhelintorven kädestään hän pyörähti kiivaasti Hetherwickiin
päin.

"Minä pelkään, ettei se ole lainkaan mahdotonta", hän sanoi. "Lady
Riversreade selitti, että heidät ryöstettiin matkalla kartanosta
hoitolaan -- hän on kuullut puhuttavan isosta autosta, jossa oli
outoja miehiä. Lähden sinne heti -- tässä jutussa piilee enemmän kuin
ensi silmäyksellä näyttää."

"Minä tulen mukaan", tarjoutui Hetherwick. "Mistä saamme auton --
nopeakulkuisen?"

"Läheisyydessä on autotalli -- Kingswaylla", vastasi Penteney,
temmaten joutuisasti yhden vaatekomerossa riippuvista matkatakeista.
"Kas tässä -- pukekaa joku näistä yllenne! Olette suunnilleen saman
mittainen kuin minä, ja ilma on vielä viileä -- automatkalla.
Ja nyt matkaan! Olemme siellä vajaassa tunnissa. Nähkääs", hän
jatkoi, kun he poistuivat toimistosta ja lähtivät juoksujalkaa
Kingswaylle, "luulen jo osittain käsittäväni tämän, Hetherwick.
Nuo vintiöt otaksuttavasti luulivat ryöstävänsä lady Riversreaden,
mutta saivatkin erehdyksessä hänen sisarensa! He haluavat lunnaita,
ymmärrättehän? Kiristysjuoni meni myttyyn -- nyt he koettavat tätä.
Ilmeisesti he ovat epätoivoisen hurjaa joukkoa!"

Mitään virkkamatta Hetherwick nyökkäsi myöntävästi. Hän aprikoi
mielessään, pitäisikö ilmaista Penteneylle, että neiti Featherstone,
josta hän oli äsken puhunut, oli sen miehen pojantytär, jonka
salaperäinen murha näytti olevan äskeisten, yhtä salaperäisten
tapahtumien alkuna. Se tosiasia, niin hänestä tuntui, tulisi ilmi
ennemmin tai myöhemmin -- ja saattaisi syntyä selkkauksia, kenties
epämieluisiakin, kun lady Riversreade saisi tietää, että Rhona oli
tullut hänen palvelukseensa urkkijaksi. Eikö ehkä olisi hyvä ottaa
Penteney uskotuksi ja selittää hänelle, kuinka asiat olivat? Mutta
tarkemmin harkittuaan hän päätti odottaa, kunnes he saisivat tietää,
millä kannalla olot Riversreade courtissa oikeastaan olivat; vielä
nytkin hänen oli lady Riversreaden ilmoituksesta huolimatta vaikea
uskoa, että kaksi naista, toinen hänen tietääkseen lujaluonteinen
ja neuvokas tyttö, toinen matkusteluihin ja seikkailuihin tottunut
suurmaailman nainen, oli voitu ryöstää keskellä kirkasta päivää hyvin
lähellä kahta isoa taloa -- se tuntui? mahdottomalta.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lontoon-tie


Noin viisikymmentä minuuttia myöhemmin kiiti iso, voimakaskoneinen
auto, jonka Penteney oli vuokrannut Kingswayn varrelta, Riversreade
courtin edustalle. Hetherwickille selvisi, ettei lady Riversreaden
puhelinilmoitus ollut lainkaan liioiteltu. Emäntä itse riensi
heitä vastaan; miehiä seisoskeli pengermällä, ja toisia näkyi
puistossa, pari virkapukuista poliisimiestä seurasi lady Riversreadea
hänen työhuoneestaan, jossa Hetherwick otaksui heidän olleen
neuvottelemassa. Ja rouvan katse suuntautui ensimmäiseksi juuri
Hetherwickiin; hän puhutteli vierasta, ennenkuin Penteney ehti
suorittaa hätäistä esittelyä.

"Olen nähnyt teidät ennen!" hän huudahti äkkiä. "Olitte sihteerini,
neiti Featherstonen, seurassa Victoria-asemalla sunnuntai-aamuna.
Oletteko hänen sulhasensa?"

"En!" vastasi Hetherwick. "Mutta olemme läheisiä ystävyksiä."

"No niin, neiti Featherstone on poissa -- ja niin myöskin sisareni,
madame Listorelle", jatkoi lady Riversreade. "Niin on asianlaita!
Tuntui siltä kuin ette olisi oikein uskonut, kun soitin teille", hän
lisäsi, kääntyen Penteneyn puoleen, "mutta siinä ei ole epäilyksen
varaa -- heidät on ryöstetty, ihan ikkunaini edessä. Eikä meillä ole
vähääkään vihiä, ei minkäänlaisia jälkiä."

"Ei vielä, tarkoitatte kai", vastasi Penteney tyynesti. "Mutta
kertokaahan kaikki! Yksityiskohtaisesti!"

"Yksityiskohtaisesti!" kertasi lady Riversreade. "Emme tunne mitään
yksityiskohtia! En tiedä muuta kuin sen, että sisareni saapui eilen
illalla Hampshiresta viipyäkseen täällä muutamia päiviä. Tänään
aamiaisen jälkeen hän ja neiti Featherstone lähtivät puiston halki
hoitolaan, jättäen minut tänne -- aioin mennä heidän jälessään
jonkun minuutin kuluttua. Ja meninkin -- vajaan kymmenen minuutin
perästä. Mutta kun tulin hoitolaan, ei heitä ollut siellä, ja
Mitchell, ovivahti, ilmoitti, etteivät he olleet tulleet. He eivät
olleet tulleet! Vihdoin palasin tänne ottaakseni selkoa, oliko ehkä
sattunut jotakin ja olivatko he palanneet jotakin toista tietä.
Mutta he eivät olleet täälläkään. Sitten aloin tiedustella heitä.
Muuan palvelijatar, joka oli katsellut yläkerran ikkunasta, kertoi
nähneensä auton huimaa vauhtia kiitävän yhdistävää tietä pitkin
viertotielle päin kohta madame Listorellen ja neiti Featherstonen
lähdettyä talosta. Ja varmastikin heidät on viety juuri siinä
autossa! Tämä on taaskin tuon Baseverien puuhaa!"

"Puhelimessa mainitsitte jotakin sellaista, että autossa oli nähty
outoja miehiä", huomautti Penteney.

"Niinkö? Niin, kyllä, sama tyttö oli muka ollut erottavinaan,
että autossa istui kaksi miestä", vastasi lady Riversreade.
"Luonnollisestikin he olivat outoja."

Penteney kääntyi poliisin puoleen, samalla kertaa nykäisten
Hetherwickia käsivarresta. "Mielestäni on meidän parasta mennä
puistoon tarkastamaan, onko siellä missään kamppailun merkkejä",
hän ehdotti. "En pidä madame Listorellea enkä neiti Featherstonea
sellaisina henkilöinä, jotka todennäköisesti antaisivat kuljettaa
itsensä pois panematta vastaan. Oletteko jo ollut siellä?" hän lisäsi
vanhemmalle miehistä. "Nimittäin sillä tiellä, jolla auto nähtiin?"

"Emme vielä, sir; saavuimme juuri äsken", vastasi toinen.

"Tulkaa mukaan sitten!" kehoitti Penteney Hetherwickin ja poliisien
poistuessa eteissalista, viivytteli hetkisen ja kuiskasi joitakuita
sanoja lady Riversreadelle; sitten hän kiiruhti seurueen etunenään.
"Tännepäin!" hän komensi, opastaen Hetherwickia pitkin pengermää.
"Tiedän, mitä tietä hoitolaan tavallisesti mennään. Koko matka on
lakeata ja avointa paitsi yhdessä kohdassa, ja siellä on ryöstön
täytynyt tapahtua."

Hetherwick kiinnitti erikoisesti huomiotaan tiehen, jota myöten
Penteney johti seuruettaan. Se vei suoraan puiston halki kartanon
pengermän juurelta lähelle hoitolan pääovea. Ja kartanosta katsottuna
näytti siltä, että se oli aivan tasainen ja mutkaton. Mutta melkein
talojen keskivälissä oli siinä melkoinen halkeama, jota jalkamies
ei voinut huomata ennen kuin hyvin läheltä. Puiston halki etelästä
pohjoiseen kulki maantie-leikkaus -- yhdistävä tie, johon lady
Riversreade oli viitannut -- jonka pohjalle puistosta kummaltakin
puolelta veivät koristeelliset portaat. Mitään, mitä tällä tiellä
tapahtui, ei voitu nähdä puistosta paitsi ihan leikkauksen reunalta,
sen Hetherwick heti oivalsi. Mutta parin-, kolmensadan metrin päässä
portaista puiston maaperä aleni leikkauksen pohjalla olevan tien
tasalle, ja siellä tie näkyi sekä kartanon yläkerran että hoitolan
ikkunoista.

Penteney pysähtyi portaiden ylimmälle astuimelle.

"Jos naiset on ryöstetty, kuten totisesti näyttää käyneen", hän sanoi
seuralaisilleen, "niin se on tehty täällä. Asema on seuraavanlainen.
Valtatie vie puiston pohjoispuolitse, kuten te kaikki tiedätte.
Mutta myöskin eteläpuolella on hyvä tie, ja kaivettu tie yhdistää
ne toisiinsa. Auto on voinut saapua sieltä, seisahtua tänne ja
odottaa naisten tuloa. Heidän oli pakko laskeutua näitä portaita,
mennä tien poikki ja nousta toisella reunalla olevia portaita ylös
päästäkseen puiston toiseen puoliskoon. Heidät on kai pakotettu
astumaan autoon näiden portaiden juurella -- auto lähti liikkeelle
ja oli valtatiellä minuutin tai parin perästä ryöstön jälkeen! Mutta
siinä on pulma! Kaikki se on varsin helppo tehdä -- kun on voimaa
takana. Otaksuttavasti vangit pakotettiin autoon uhkaamalla heitä
revolvereilla."

"Niin se kai on käynyt, sir", myönsi vanhempi poliisimies. "Heillä ei
ollut valitsemisen varaa -- nais-rukat! Ja kuten sanoitte, he olivat
autossa ja kaukana täältä -- kilometrien päässä -- ennen kuin oikein
käsittivät, mitä oli tapahtunut."

"Mennään tielle tarkastamaan sitä!" virkkoi Penteney.

Mutta portaiden juurella ei näkynyt mitään. Tämä tie, samoin kuin
kaikki tiet ja polut Riversreade courtin alueella, oli täydessä
kunnossa, ja tuskin tomuhiukkasta oli sen puhtaalla, keinotekoisesti
tasoitetulla ja silitetyllä pinnalla: ottelusta ei totisesti voinut
erottaa jälkeäkään.

"Juuri niin on käynyt, sen saatte uskoa", huomautti Penteney
Hetherwickille heidän silmäillessään ympärilleen. "Miehet odottivat
täällä revolveri kädessä, pakottivat naiset nousemaan autoon ja
menivät itse jälessä; kolmas mies, rikostoveri, ohjasi auton pois.
Kunpa vain saisimme täsmällisempiä tietoja autosta ja miehistä!"

"Tietä myöten tulee vanha mies, joka näyttää katselevan meitä",
huomautti Hetherwick vilkaistuaan taakseen. "Ehkä hänellä on jotakin
kerrottavaa. Onhan joka tapauksessa jonkun näillä seuduilla asuvan
ihmisen täytynyt nähdä auto."

Vanhus, ilmeisesti työmies, lähestyi ryhmää, silmäillen vuoroin
yhtä, vuoroin toista. Hän oli sen näköinen, että hänellä oli jotakin
ilmoitettavaa.

"Oletteko te, hyvät herrat, etsimässä tietoja siitä autosta, joka
liikkui täällä tänä aamuna?" hän kysyi tullessaan likelle heitä.
"Kuulin, että sitä oli kyselty, ja senvuoksi lähdin tänne."

"Olemme", vastasi Penteney. "Tiedättekö jotakin?"

Mies osoitti puistoon sinnepäin, missä maantieleikkaus katosi puiden
ja pensaiden väliin.

"Asun tuolla", hän selitti. "Majani on tuolla, sen maantien
toisella puolella, johon tämä yhtyy; puutarhani on sen varrella.
Työskennellessäni puutarhassani tänä aamuna -- kello lienee ollut
silloin noin puoli kymmenen -- saapui maantietä myöten auto, joka
kääntyi tähän leikkaukseen. Kenties on se sama, josta puhutte."

"Epäilemättä", myönsi Penteney. "Ja olemme teille hyvin kiitollisia.
Mutta minkälainen auto se oi!? Suljettu vai avonainen?"

"Niin, se oli umpinainen, samanlainen kuin vanhanaikaiset vaunut,
joita ei enää nykyisin nähdä", sanoi vanhus. "Mutta siitä huolimatta
näin sen sisälle. Siellä oli kaksi herrasmiestä."

"Kaksi herrasmiestä, vai niin", kertasi Penteney. "Juuri niin. Ja
vaunun ulkopuolella tietysti ohjaaja?"

"Niin kyllä; ulkopuolella oli ohjaaja. Hän oli puettu liveriin --
näytti herrasmiehen palvelijalta. Komea poika!"

"Osaatteko kuvailla niitä herrasmiehiä?"

"En tosiaankaan -- mutta kaksi heitä oli; he istuivat
taka-istuimella, näin heidät ja myöskin näin auton pyörtävän juuri
tälle tielle."

"Minkälainen oli auto?" tiedusti Penteney. "Minkävärinen se oli?"

"No, panettepa te minut tiukalle! Se saattoi olla harmahtava -- tai
sitten kellahtava, vaaleankeltainen taikka likaisenharmaa -- en osaa
oikein täsmälleen sanoa. Mutta vaalea se oli."

"Vaalea -- harmaa, keltainen tahi likaisenharmaa -- joku niistä
väreistä?"

"Varmasti! Missään nimessä se ei ollut tumma. Mutta se mies,
joka sitä ohjasi -- hän oli puettu tummaan liveriin -- sen panin
erikoisesti merkille, koska hän oli niin komea. Vihreä! Sen värinen
hänen pukunsa oli, ja siinä oli kultanauhoja. Näytti ihan herttualta,
juuri niin! Ja kun kuulin puistossa kyseltävän, niin ajattelin, että
minun oli tultava kertomaan siitä."

Penteney palkitsi miestä muutamilla hopeakolikoilla ja kääntyi
seuralaistensa puoleen, pudistaen päätään.

"Vaalea auto, jossa istui kaksi miestä ja jota ohjasi tummanvihreään,
kultapunoksiseen liveriin puettu mies!" hän toisti kuvauksen. "Siinä
lieneekin melkein kaikki tiedot, mitä voimme saada. Ja -- jos tämä
on edeltäpäin huolellisesti suunniteltu temppu, niin ohjaaja muuttaa
liveriä vähän matkan päässä -- sujauttaa toisen takin sen päälle.
Mutta --"

He palasivat kartanoon, neuvotellen keskenään. Nähtävästi he eivät
voineet tehdä muuta kuin toimittaa tiedusteluja ympäristössä.
Penteney ei uskonut niiden tuottavan kovinkaan hyviä tuloksia.

"Kun ajattelee, että joka aamu nähdään seudulla tuhansittain autoja",
hän huomautti, "niin kuinka voi olettaa, että kukaan, maalainenkaan,
kiinnittää erikoista huomiota johonkin määrättyyn autoon. Asiasta ei
voi olla epäilystäkään -- he ovat pujahtaneet turvaan!"

Tuntui olevan pakko päästää naisten ryöstö julkisuuteen poliisien
ja sanomiston kautta. Kartanon läheisyydessä ei kukaan muu paitsi
palvelijatarta ja vanhaa mökkiläistä ollut nähnyt autoa ja siinä
olleita henkilöitä. Mutta iltapäivällä, Hetherwickin ja Penteneyn
valmistautuessa lähtemään Lontooseen, saapui taloon eräs mies,
joka pyysi tavata lady Riversreadea. Lady Riversreade meni hänen
puheilleen; molemmat vieraat seurasivat häntä; eteissalin ovella
oli vanhanpuoleinen kunnianarvoisan näköinen mies, joka oli tullut
keveillä rattailla. Hän selitti kuulleensa, mitä Riversreade
courtissa oli sinä aamuna tapahtunut, ja hän arveli voivansa kertoa
jotakin, sillä hän oli varma nähneensä talonsa ohitse kulkevan
sellaisen auton, jollaista poliisit tiedustelivat.

"Missä talonne sijaitsee?" kysyi lady Riversreade.

"Noin kolme kilometriä Dorkingin tuolla puolen, mylady, Lontoon-tien
varrella. Olen puutarhuri; nimeni on Thomas Chillam. Ollessani
puutarhani portin edustalla tänä aamuna luullakseni noin kello
kymmenen näin vaaleavärisen auton saapuvan Dorkingista päin erittäin
vinhaa vauhtia, paljo nopeammin kuin sillä olisi ollut oikeus!
Katselin sitä tarkoin, mylady. Mutta juuri kun se tuli asuntoni
kohdalle, ajoi muuan mies lammaslauman sivukujalta, joka yhtyy tiehen
jonkun metrin päässä puutarhastani, ja auton oli pakko hidastuttaa
nopeuttaan. Ja siten näin siinä olevat ihmiset."

"No?" virkkoi lady Riversreade. "Keitä siellä oli?"

"Siellä oli kaksi miestä, mylady, etu-istuimella ja kaksi naista
taka-istuimella. Sehän oli kylläkin umpinainen auto, mutta näin
kuitenkin heidät kaikki neljä varsin selvästi. Minusta näytti, että
he joko riitelivät tai olivat kiivaassa sananvaihdossa keskenään --
joka tapauksessa he puhuivat kaikki. Mutta vaikkakin auto lampaiden
tähden hidastutti vauhtiaan, kiiti se kuitenkin aika kyytiä ja oli
yhdessä tuokiossa ohitseni, häipyen Lontoon-tielle. Mutta yhtä kaikki
ennätin nähdä heidät kyllin hyvästi tunteakseni toisen miehistä ennen
näkemäkseni."

"Täällä lähistölläkö?" huudahti lady Riversreade.

"Ei, mylady", vastasi Chillam. "Lontoossa. Asia on niin, mylady, että
minulla ja eukollani on täysikasvuinen tytär palveluksessa Lontoossa
Grosvenor-tarhassa. Silloin tällöin käymme häntä tapaamassa ja
olemme yön tai kaksi siellä lähellä. Ja luonnollisestikin katselemme
ympäristöä. Sen miehen olen niillä matkoilla nähnyt pari, kolme
kertaa Victoria-aseman seutuvilla -- tunsin hänet heti nähdessäni
hänet tänä aamuna, ja --"

"Kuvailkaahan, minkälainen hän on!" pisti Penteney väliin. "Niin
hyvin kuin osaatte."

"No niin, sir, olen äkkinäinen sellaisessa, mutta hän on pitkä,
komea, muodikkaasti puettu, parrakas ja viiksikäs mies -- vieläkin
pitempi kuin te ja tuo toinen herra, sir. Olen nähnyt hänet
Victoria-kadulla -- kenties panin hänet merkille juuri hänen
pituutensa tähden."

"Mutta oletteko varma, että juuri sen miehen näitte autossa tänä
aamuna?"

"Teidän ei tarvitse lainkaan epäillä sitä, sir! Olen siitä yhtä varma
kuin siitäkin, että näen teidät. Niin juuri!"

Hetherwick esitti kysymyksen.

"Entä toinen autossa istuva mies? Panitteko hänet merkille?
Muistatteko hänen ulkomuotoaan?"

Chillam mietti hetkisen.

"Muistan, että hän oli kalpeakasvoinen", hän sanoi vihdoin, "ja
hänellä oli korkea silkkihattu".

Chillamin poistuttua Hetherwick kääntyi seuralaistensa puoleen.

"Kuulostaa siltä kuin toinen olisi ollut Ambrose ja toinen Baseverie.
Mitähän konnanjuonta he nyt punovat? Penteney -- meidän on
laittauduttava takaisin Lontooseen!"



KAHDESKYMMENES LUKU

Yhteenvieviä jälkiä


Tuntia myöhemmin he seisauttivat autonsa Matherfieldin päämajan
edustalle ja menivät sisälle kysymään häntä. Kun Matherfield jonkun
aikaa kestäneen etsinnän jälkeen oli tuotu heidän luokseen, hykersi
hän käsiään heidät nähdessään.

"Tulette ihan parhaiksi!" hän huudahti. "Olen saanut tietoja --
Ambrosesta!"

Matherfield oli ilmeisesti odottanut, että vieraat osoittaisivat
syvää mielenkiintoa, jolleivät suorastaan innostusta, kuullessaan
hänen ilmoituksensa, ja hän jäi ihmeissään tuijottamaan, kun toisten
kasvot pysyivät synkkinä ja huolestuneina.

"Mutta te -- tehän näytätte siltä kuin teillä olisi huonoja uutisia!"
hän kummasteli. "Onko jotakin hullusti?"

"Ei johtunut mieleeni, että olisimme voineet soittaa teille
Riversreade courtista", vastasi Hetherwick äkkiä, oivaltaen, että
Matherfieldillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan siitä, mitä
sinä päivänä oli tapahtunut. "Mutta luulin Dorkingin poliisien
tekevän sen. Jotakin hullustiko? Totisesti! Ja siinä saattaa Ambrose
olla mukana -- saimme tietoja, jotka tuntuvat sopivan häneen.
Asia on niin", hän jatkoi, selostaen sitten lyhyesti tapahtuman
Matherfieldille. "Sellainen se juttu!" hän päätti esityksensä. "Olen
varma siitä, että tämä on Baseverien ja Ambrosen hommaa -- ryöstää
kaksi naista keskellä kirkasta päivää! Matherfield, teidän on
löydettävä heidät!"

Matherfield oli kuunnellut Hetherwickin kertomusta hyvin
tarkkaavasti ja siirsi nyt katseensa Penteneyhin ja sitten
painettuun kuulutukseen, joka oli hänen kirjoituspöydällään.
"Luulenpa suunnilleen käsittäväni koko jutun", hän virkkoi oltuaan
hetken vaiti. "Nuo vintiöt luulevat -- tai luulivat -- saaneensa
käsiinsä lady Riversreaden! He haluavat lunnaita tietystikin. He
ottivat myöskin neiti Hannafordin, koska hän sattui olemaan siellä.
Mutta sensijaan he -- ja siinä heitä luonnisti paremmin kuin te,
hyvät herrat, uskonettekaan, sen voin vakuuttaa -- ryöstivät lady
Riversreaden sisaren. Mutta kuinka paljon sisarukset -- jopa
kaksoissisarukset -- muistuttavatkaan toisiaan, niin lopulta täytyy
heidän eronsa tulla ilmi. Tällä hetkellä -- ehkä jo aikoja sitten --
nuo miehet ovat varmaankin huomanneet ryöstäneensä väärän naisen! Ja
kysymys on siitä, mitä he sitten tekevät."

"Minusta tuntuu, että tällä hetkellä paljoa tärkeämpi kysymys on,
missä naiset ovat", huudahti Hetherwick. "Ajatelkaa, millaisessa
vaarassa he ovat!"

"No, no, herra Hetherwick, en usko minkään vaaran uhkaavan heitä
henkilökohtaisesti", tyynnytti häntä Mathertield. "He ovat eittämättä
roistojen kynsissä, mutta luultavasti heitä ei kohdella millään
tavoin huonosti -- olkaa aivan rauhallinen siinä suhteessa! Nykyisin
ei enää menetellä niin; kaikki käy kohteliaasti ja mahdollisimman
hienotuntoisesti. Missä he muka ovat? Kah, jossakin osassa Lontoota!
Ja Lontoossa on seitsemän miljoonaa asukasta ja satojatuhansia
asuttuja taloja -- he ovat kuin neula heinäsuovassa, hyvät herrat!"

"Heidät on löydettävä!" kertasi Hetherwick itsepäisesti. "Teidän on
pantava koko koneistonne liikkeelle! Tämä ei saa --"

"Malttakaas hiukan, Hetherwick!" keskeytti Penteney ja kääntyi
sitten Matherfieldin puoleen. "Mainitsitte saaneenne tietoja tuosta
Ambrosesta. Mitä sitten?"

Matherfield taputti pöydällään olevaa painettua kuulutusta.

"Käskin levittää tätä kaikkialle tänä aamuna", hän vastasi. "Ja
tietystikin ovat sanomalehdet myöskin auttaneet. No niin, vähää
ennen teidän tuloanne minut kutsuttiin puhelimeen. Puhuja oli muuan
Killiner-niminen mies, joka sanoi olevansa Vihreän Jousimiehen
majatalon isäntä Wood-kadun varrella Westminsterissä --"

"Taaskin Westminster!" huudahti Hetherwick. "Se näyttää olevan
keskipiste!"

"Ja perin hyvä asia on, että on jonkinlainen keskipiste", sanoi
Matherfield. "Kun etsintä alkaa supistua rajoihin, niin on jonkun
verran mahdollisuuksia. No niin, aioin kertoa, että tämä mies soitti
minulle; hän selitti, että jos pistäytyisin hänen luonaan, niin hän
luultavasti voisi antaa minulle tietoja kuulutuksessa mainitusta
miehestä. Hänen sanottavansa oli muka liian pitkä puhelimessa
juteltavaksi. Vastasin olevani hänen luonaan kohtapuoleen ja olin
juuri lähdössä, kun te saavuitte. En luonnollisestikaan tiedä, mitä
hänellä on kerrottavaa -- se saattaa olla tärkeää, mutta voi olla
mitätöntäkin. Ehkä te, hyvät herrat, haluatte tulla mukaan ja kuulla,
mitä hän tietää?"

"Minä haluaisin, mutta en voi", vastasi Penteney. "Minun on mentävä
toimistooni tiedustamaan, ovatko lady Riversreade ja sikäläiset
poliisit saaneet lisätietoja. Mutta pysytäänhän kosketuksissa,
Matherfield -- ilmoittakaa minulle kuulemanne!"

"Minä tulen mukaanne", virkkoi Hetherwick. "Westminster!" hän jupisi
taaskin Penteneyn poistuttua. "Näyttää siltä kuin tuo Ambrose olisi
tunnettu siinä piirissä."

"Se on todennäköistä!" myönsi Matherfield. "Mutta, kuten tiedätte,
herra Hetherwick, siinä piirissä on muutamia hämäriä kohtia!
Sellaiset ihmiset, jotka tuntevat Westminsteristä vain loistavat
osat, kuten Abbeyn, parlamenttitalon, Victoria-kadun ja niin
edelleen, eivät aavistakaan, että niiden takana on joitakuita oikein
aikamoisia vanhoja kujia! Mutta näytän teille ne, kun ehdimme sinne.
Matkamme varrella sivuutamme pari kelpo näytettä."

Puhuessaan hän veti päällystakkia ylleen valmiina lähtemään, mutta
ennenkuin hän ennätti panna nappeja kiinni, astui huoneeseen
konstaapeli, tuoden käyntikortin.

"Hän haluaa tavata erikoisesti teitä ja heti paikalla", hän ilmoitti.
"Odottaa ulkopuolella."

"Tuokaa hänet tänne -- pian!" komensi Matherfield. Hän työnsi kortin
kirjoituspöytänsä ylitse Hetherwickille. "Loordi Morradale!" hän
huudahti. "Mikä mies hän on?"

"Hän on kihloissa madame Listorellen kanssa", kuiskasi Hetherwick.
"Hampshirelainen ylimys."

Matherfield silmäili odottavasti avonaiseen oveen. Sisään astui
kiireisesti lyhyenläntä, tukevahko mies, joka pikemminkin näytti
hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä Cityn liikekeskuksen mieheltä; hän loi
Hetherwickiin ja tämän kumppaniin terävän, tutkivan katseen, joka
lopuksi kiintyi Matherfieldiin.

"Herra Matherfieldko?" hän kysyi. "Juuri niin. Olen loordi Morradale
-- niin, tietysti, lähetin käyntikorttini, juuri niin! No niin, herra
Matherfield, sain tavattoman tiedon lady Riversreadelta. Hän oli
soittanut kotiini Hill-kadun varrelle tänä aamuna, mutta olin Cityssä
ja sain hänen sanomansa vasta myöhään iltapäivällä. Hän väittää,
että hänen sisarensa, madame Listorelle on ryöstetty! Ryöstetty --
mieletöntä!"

"Ikävä kyllä, se ei ole mieletöntä eikä mahdotontakaan, mylord",
selitti Hetherwick. "Olen aivan varma, että madame Listorelle ja
lady Riversreaden sihteeri, neiti Featherstone, on ryöstetty. Olin
Riversreade courtissa suurimman osan päivää, eikä asiassa ole sijaa
epäilykselle -- naiset vei sieltä kolme miestä nopealla autolla,
ajaen Lontooseen päin. Se on tosiseikka!"

"Mutta hyvä Jumala!" huudahti loordi Morradale. "Keskellä selvää
päivää! Ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Mutta eikö heidän
jäljilleen ole päästy?"

"Tähän mennessä ei, mylord. Olemme tietystikin nostaneet tapahtumasta
mahdollisimman ankaran hälyn, ja kaikki miehemme ovat liikkeellä.
Mutta se on vaikea juttu", jatkoi Matherfield. "Todennäköisesti
naiset on viety johonkin Lontoon taloon ja heitä pidetään nyt siellä
vankina. Voitaisiin luonnollisesti myöskin otaksua, että ryöstäjät
pitivät madame Listorellea hänen sisarenaan. He aikoivat saada
käsiinsä lady Riversreaden ja vaatia hänestä lunnaita." Loordi
Morradale suipisti huuliaan ja hieroi leukaansa. Sitten hän pudisti
päätään. Lopuksi hän loi Hetherwickiin terävän katseen, silmäillen
häntä kiireestä kantapäähän. "Hm!" hän äänsi. "Niin! Tämä herrasmies?
Hän ei ole kai teidän väkeänne, Matherfield."

"Ei, mylord. Hän on herra Hetherwick, lakimies, jonka mieltä suuresti
kiinnittävät eräät tämän jutun yhteydessä olevat seikat. Herra
Hetherwick oli kanssani Riversreadessa, ja voitte puhua vapaasti
hänen kuultensa."

Loordi Morradale katsahti Hetherwickiin ystävällisesti ja
ymmärtävästi. Sitten hän vilkaisi oveen, ja Matherfield ehätti
sulkemaan sen.

"Kiitos!" virkkoi loordi Morradale. "On hyvä puhua kenenkään
sivullisen kuulematta. Hm! Luullakseni minun on parasta ilmaista
teille eräs asia, Matherfield. Totta kyllä, esittämänne olettamus,
että roistot luulivat madame Listorellea hänen sisarekseen, on
järkeenmenevä. Mutta en usko, että he erehtyivät niin. Luulen heidän
varsin hyvin tietäneen, kenet ryöstivät. Saatte olla varma, että he
olisivat vieneet myöskin lady Riversreaden, jos hän olisi sattunut
olemaan saapuvilla. Mutta madame Listorellea he tavoittivat."

"Jos mylord suvaitsisi selittää --" pyysi Matherfield.

"Teen sen. Juuri senvuoksi tulin tänne. Ajattelin voivani ohjata
teidät oikean otuksen jäljille. Olette kenties kuullut, että madame
Listorelle ja minä aiomme mennä avioliittoon? No niin, sen mukaisesti
tunsin hänen asioitaan koko hyvin. No, tietänettekö, että madame
Listorelle on henkilökohtaisesti ostanut ja myynyt jalokiviä toisten
laskuun? Se on hänen erikoisalansa."

"Olen kuullut siitä puhuttavan, mylord", vastasi Matherfield.

"No niin. Aivan äskettäin madame Listorelle osti Pariisista
upean jalokivikoristeen, joka aikanaan oli ollut erään Venäjän
keisariperheen jäsenen omaisuutta. Hän toi sen tänne Lontooseen,
aikoen piakkoin joko lähettää tai viedä sen Amerikkaan asiakkaalleen.
Tästä kaupasta, ikävä kyllä, mainittiin sanomalehdissä. Minun luuloni
on, että nuo vintiöt ovat ryöstäneet madamen saadakseen mainitut
jalokivet käsiinsä. Ymmärrättekö?"

"Ahaa!" huudahti Matherfield. "Ymmärrän, mylord! Se saattaa asian
toiseen valoon. Mutta eihän madame Listorellella toki ollut jalokiviä
mukanaan?"

Loordi Morradale iski viekkaan näköisesti silmää kummallekin
kuulijalleen.

"Ei!" hän virkkoi. "Ei toki! Mutta roistot laskivat, että he saatuaan
hänet valtaansa voisivat taivuttaa hänet luovuttamaan ne heille --
lyhyesti sanoen, pakottaa hänet ilmaisemaan niiden säilytyspaikan.
Jos he ovat epätoivoisia, mistään välittämättömiä konnia, jotka eivät
säikähdä mitään, niin luultavasti he saavat madamen alistumaan -- ja
silloin he tarjoavat teille tilaisuuden napata heidät kiinni!"

"Millä tavoin, mylord?" tiedusti Matherfield kiihkeästi.

Loordi Morradale loi toisiin luottavan katseen.

"Tähän tapaan", hän vastasi. "Madame Listorelle talletti jalokivet
varmuuden vuoksi Imperialin kassaholviin. Hän on vuokrannut sieltä
lokeron. No, ettekö oivalla, mihin tähtään? Nämä miehet saavat
kenties hänet pakotetuksi luovuttamaan heille tarpeellisen avaimen
ja allekirjoittamansa, holvien hoitajille osoitetun määräyksen, että
sen näyttäjän on sallittava avata madamen holvilokero ja ottaa sieltä
määrätty lipas, jonka sisällä jalokivet ovat. Niin luulen käyvän.
Ja teidän pitää heti mennä Imperialin kassaholvien virkailijoiden
puheille, varoittaa heitä siitä, minkä oletan tapahtuvan, ja ryhtyä
itse toimenpiteisiin sellaisen sanantuojan silmälläpitoa ja hänen
seuraamistaan varten. Eikö niin?"

"Tai käskeä pidättää hänet heti", sanoi Matherfiled.

"Ei! Sitä minä en tekisi", selitti loordi Morradale. "En tosin
ole poliisimies, mutta vihjauksen osaan antaa. Sensijaan, että
mies vangittaisiin -- hänellä, se on muistettava, on madamen
allekirjoittama valtakirja -- jos nimittäin kaikki käy luuloni mukaan
-- käskisin varovasti seurata häntä. Sillä otaksuttavasti hän palaa
sinne, missä madame ja nuori neiti -- mikä hänen nimensä onkaan --
ovat vankeina! Vai mitä?"

Matherfield pudisti päätään.

"Sitä epäilen, mylord", hän vastasi. "Jos asiat kehittyvät teidän
arvelemaanne suuntaan -- ja teorianne on hyvin todennäköinen -- niin
sen hän tekisi kaikkein viimeiseksi! Saatuaan jalokivet haltuunsa --"

"Unohdatte yhden seikan", keskeytti loordi Morradale. "He käyttävät
otaksuttavasti satunnaista apuria! Vai kuinka?"

"Niin, se on kyllä luultavaa", myönsi Matherfield. "Joka tapauksessa
huolehdin siitä, että Imperialin kassaholvin virkailijoita
varoitetaan ja että sen ovea pidetään valppaasti huomenaamulla
silmällä. Mutta -- voihan kaikki jo olla suoritettu! Aikaa on ollut
runsaasti naisten ryöstön jälkeen."

"Ei!" sanoi loordi Morradale. "Tähän mennessä ei ole tapahtunut
mitään. Pistäydyin Imperialissa tänne tullessani. Siellä ei oltu
nähty madame Listorellea, eikä sinne ollut saapunut häneltä mitään
sanomaa tänään. Ja nyt ovat holvit suljetut yöksi."

"Varoititteko virkailijoita sitten?" tiedusti Matherfield.

"En. Arvelin parhaaksi tavata teidät ensiksi. Varoituksen antaminen
ja kaikki muu sopii paremmin teidän tehtäväksenne."

"Se on hyvä, mylord. Olen teille perin kiitollinen käynnistänne",
virkkoi Matherfield. "Ilmoitamme teille kaikesta, mitä tapahtuu
-- Hill-kadulle. Ja nyt", hän jatkoi loordi Morradalen lähdettyä,
"Westminsteriin, herra Hetherwick, 'Vihreään Jousimieheen' sen
isännän Killinerin puheille!"

'Vihreä Jousimies' oli hyvä majatalo, jossa oli tarjoilutiski. Tämän
lasiseinämien takana seisoi keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka
heti tulijat nähtyään avasi vierashuoneeseen vievän oven ja opasti
heidät yksityisasuntoonsa. Mitään virkkamatta hän osoitti kuulutusta,
jossa tiedustettiin Ambrosea.

"Niin", sanoi Matherfield. "Juuri niin. Sain ilmoituksenne.
Luuletteko tuntevanne tämän miehen?"

"Tuossa kuulutuksessa olevan kuvauksen mukaan kyllä", vastasi isäntä.
"Luullakseni hän on eräs mies -- kaikesta päättäen herrasmies -- joka
viimeisten kuuden kuukauden aikana jokseenkin säännöllisesti kävi
ravintolassani. Näin häntä vähäväliä viime kesän loppupuolelta asti
-- mutta viimeksi noin kolme viikkoa sitten."

"Ette sen jälkeen, niinkö?" kysyi Matherfield. "Kolme viikkoa sitten?"

"Suunnilleen. Niin -- hän ei ole käynyt täällä senjälkeen. Mutta
siihen saakka hän pistäytyi luonani aina neljä tai viisi kertaa
viikossa. Komea, hieno mies -- olette tuossa kuulutuksessa kuvaillut
häntä tosiaankin sattuvasti. En tiedä hänen nimeään -- vaihdoin
kyllä tervehdyksen hänen kanssaan, mutta siihen tuttavuutemme
supistuikin. Hän saapui aina samaan aikaan -- yhden ja puolikahden
välillä. Joskus hän otti lasin karvasta olutta ja leikkelevoileivän
tai kaksi, joskus taas wiskyä ja soodaa sekä pari tai kolme korppua.
Nautti kaikki seisoalta ja poistui. Ei puhunut koskaan paljoa. Pidin
häntä jonakin herrasmiehenä, jolla oli toimi läheisyydessä ja joka
halusi keskellä päivää haukata palasen ja juoda ryypyn ja siksi tuli
tänne. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen liike hänellä
saattoi olla lähiympäristössä. Hän ei tehnyt kauppamiehen vaikutusta,
ymmärrättehän? Tekisi mieleni väittää, että hän oli jonkun vapaan
ammatin harjoittaja. Aina perin hyvästi puettu -- muodikkaasti. Mutta
yhden omituisen seikan panin hänestä merkille."

"Minkä sitten?" tiedusti Matherfield. "Kaikesta on apua!"

"Niin", vastasi isäntä. "Huomasin, että hänen käsissään ja sormissaan
oli tahroja -- kaiken värisiä. Joskus ne olivat selvempiä kuin
muulloin. Mutta aina niitä oli."

"Hm!" äänsi Matherfield. Hän ja Hetherwick vilkaisivat toisiinsa
ymmärtävästi. Ja kun he muutamia minuutteja myöhemmin poistuivat
majatalosta, kääntyi Matherfield Hetherwickiin päin varman näköisenä.
"Alan tuntea, että loppu on lähellä! Tunnen sen, vaikkakaan en
näe. Tahroja sormissa, kas siinä! Olemme ennenkin kuulleet niistä
mainittavan, herra Hetherwick. Ja sanonpa teille, mitä se merkitsee.
Jossakin täällä lähistöllä on paikka, jossa käsitellään kemikalioita
-- salaisesti, luulisin. Yksi siellä puuhailevista miehistä on
Ambrose ja kenties Baseverie toinen. Ja juuri siellä Hannaford ja
Granett olivat olleet sinä iltana, ja siellä he olivat saaneet
myrkkyä -- ja siellä epäilemättä ovat myöskin ryöstetyt naiset
tällä hetkellä! No niin, tulkaa minua tapaamaan, heti kun lähdette
liikkeelle huomenaamulla!"

Hetherwick ei osannut keksiä itselleen enää mitään muuta tekemistä
sinä iltana. Hän käväisi senvuoksi syömässä päivällistä ja käveli
sitten verkkaisesti asuntoonsa. Hänen vierashuoneessaan oli valoa,
ja oven avattuaan hän tapasi siellä Mapperleyn, ilmeisesti häntä
odottamassa, ja Mapperleyn seurassa kiharapäisen, isonenäisen,
mutasilmäisen, nuoren juutalaisen.



YHDESKOLMATTA LUKU

Kirjallinen määräys


Hetherwick oivalsi heti, että Mapperleyllä oli uutisia ja että
tämä odotti häntä kertoakseen ne. Mutta hän ei tarkastanut niin
paljon Mapperleytä kuin tämän seuralaista. Kuten Hetherwick
tämän jutun selvittelyn aikana oli huomauttanut useammalle kuin
yhdelle henkilölle, salasi Mapperley terävät lahjansa harvinaisen
jokapäiväisen ulkokuoren alle: tavallisesti hän näytti nuorelta
mieheltä, jonka ajatukset harvoin kohosivat matalaa tasoa
korkeammalle. Mutta juutalainen oli kokonaan toisen näköinen --
Hetherwick ei ollut aivan varma siitä, oliko hän lintu vai kala.
Koko hänen ulkonäkönsä, kirkkaista, mustista silmistä alkaen, aina
pitkiin, hoikkiin, likaisiin sormiin saakka, todisti terävyyttä ja
oveluutta, ja ennen kuin Mapperley virkkoi mitään, aavisti hänen
esimiehensä, että hänen konttoristinsa oli tästä Israelin pojasta
saanut arvokkaan liittolaisen.

"Halloo, Mapperley!" tervehti Hetherwick. "Odottamassa minua? Teillä
kai on uutisia?"

Vakavana ja muodollisena Mapperley osoitti sormellaan juutalaista.

"Herra Isidor Goldmark, sir", hän esitteli, "ystäväni. Sain hänet
avustamaan itseäni Baseverien ja Vivianin jutussa. Asia on niin, sir,
että hän tuntee Vivianin, vai kuinka, Issy?"

"Jonkun verran!" vastasi Goldmark virnistäen.

"Ja hän tuntee myöskin Baseverien", jatkoi Mapperley. "Ainakin
ulkonäöltä. Senvuoksi pyysin häntä - palkkiosta -- pitämään silmällä,
milloin Baseverie jälleen ilmestyisi näyttämölle ja hänen saavuttuaan
tarkkailemaan häntä -- väijymään häntä. Ja Issy on nähnyt Baseverien
tänä iltana ja seurannut häntä. Sitten Issy tuli luokseni, ja minä
saatoin hänet tänne."

"Hyvä!" kiitti Hetherwick. "Istuutukaahan kumpikin, kuuntelen
sanottavaanne." Hän istahti omaan nojatuoliinsa ja katseltuaan
uudelleen juutalaista päätteli mielessään, että tämä oli luotettava
todistaja. "Mitä hommaatte Vivianissa?" hän tiedusteli. "Oletteko
siellä palveluksessa?"

Goldmark vilkaisi Mapperleyhin ja hymyili viekkaasti. Mapperley
nyökkäsi.

"Kaikki jää meidän keskiseksi", hän rauhoitti. "Ei mikään leviä
muualle."

"Luonnollisesti kaikki on meidän keskistä -- ja salaista", vahvisti
Hetherwick. "Haluaisin vain tarkalleen tuntea Vivianin ja herra
Goldmarkin väliset suhteet."

"Ne ovat niin sanoakseni puoliviralliset", vastasi juutalainen.
"Asia on niin, että suoritan tehtäviä kerhon vieraitten puolesta --
kilparatsastus-asioissa, nähkääs. Liikun paljon edestakaisin illan
mittaan. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", vakuutti Hetherwick. "No niin. Tunnetteko Baseverien?"

"Yhtä hyvin kuin oman nenäni", selitti Goldmark.

"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"

"Jonkun aikaa."

"Tiedättekö mikä mies hän on?"

"Siitä minulla ei ole aavistustakaan, herra, eikä kellään muullakaan,
mikäli minä tiedän. Elää järjestään, sanoisin, jos kysyisitte
minulta. Kelmi!"

"Ette kai tiedä hänen asuntoansakaan?"

"En, herra. En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin käy
Vivianissa."

"Näittekö hänet tänä iltana?"

"Kyllä, herra -- ihan varmasti!"

"Mihin aikaan?"

"Kello kahdeksan maissa, herra -- sikäli kuin voin arvioida."

"No mitä tapahtui?"

"Kaikki kävi näin, herra. Hän saapui kello kahdeksan, kuten
mainitsin. Olin siellä -- minulla oli asiaa eräälle toiselle
vieraalle. Baseverie, hän ei jäänyt sinne. Hän ei viipynyt siellä
kolmea minuuttia, ja siellä ollessaan hän näytti minusta hieman
levottomalta -- epäluuloiselta. Hän vilkui varovasti taakseen ja
ympärilleen. Sitten hän lähti -- ja minä seurasin häntä tämän
Mapperleyn antamien ohjeiden mukaan."

"Minne hän meni?"

"Niin, herra, kerron teille kaikki yksityiskohtaisesti -- kun ryhdyn
sentapaiseen hommaan, suoritan sen kunnollisesti. Hän kääntyi
Candlestick-solasta kujalle ja pistäytyi ottamassa ryypyn eräässä sen
varrella sijaitsevassa kapakassa. Sitten hän meni Trafalgar-aukion
maanalaisen rautatien asemalle. Olin hänen kintereillään, kun hän
osti junalipun --"

"Hetkinen! Tunteeko hän teidät?"

"Hän saattaa juuri parhaiksi tuntea minut ulkonäöltä, mutta ei
niin hyvin, että hän voisi epäillä mitään, jos hän näkisikin minut
takanaan. En ole koskaan ollut asioissa hänen kanssaan, emmekä ole
puhelleet keskenämme."

"No niin, jatkakaa! Minne hän osti matkalipun?"

"Warwick Avenuelle, herra. Sinne ostin minäkin tietysti. Sinne
saavuttuamme seurasin häntä -- turvallisen välimatkan päässä.
Hän kääntyi kanavalle, meni sillan yli ja poikkesi St. Maryn
rakennusryhmälle. Ja sinne hän meni sisälle."

Hetherwick vilkaisi Mapperleyhin. Tämä suvaitsi nyt iskeä silmää
esimiehelleen, kunnioittavasti, mutta viekkaasti.

"Hän siis meni St. Maryn rakennusryhmään, niinkö?" sanoi Hetherwick.
"Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä, herra -- pääovesta. Kadun vastaiselta puolelta näin
hänen puhuttelevan liveripukuista miestä -- ovenvartijaa tai mikä
hän lienee. Erotin sen selvästi lasioven lävitse. Sitten he yhdessä
menivät hissillä ylös. Odotin senvuoksi vähän aikaa nähdäkseni,
palaisiko hän. Hän palasi."

"Pianko?" kysäisi Hetherwick.

"Hän viipyi sisällä noin kymmenen minuuttia. Sitten hän tuli ulos,
yksin. Tällä kertaa hän lähti toiseen suuntaan. Seurasin häntä
Paddington Greenin halki Edgware-tien maanalaiselle asemalle, mutta
siellä -- no niin, puhuakseni totta, herra, siellä kadotin hänet
näkyvistäni! Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja minä luulin
hänen menevän etelään. Mutta varmaankin hän lähtikin länteen. Joka
tapauksessa eksyin hänestä tyyten."

"No niin -- luullakseni on tästäkin näkemästänne jo apua", kehui
Hetherwick. "Mutta älkää hiiskuko tästä kellekään, Goldmark!" Hän
kutsui Mapperleyn toiseen huoneeseen, antoi hänelle palkkiota avusta
ja odotti, kunnes juutalainen konttoristin saattamana oli poistunut.
"Yksitoista!" hän huomautti vilkaistuaan kelloonsa Mapperleyn
palattua. "Mapperley, lähdemme ulos -- St. Maryn rakennusryhmälle.
Käytyämme siellä ja pistäydyttyämme sisällä olisi teidän parasta
tulla muassani tänne ja yöpyä hätävara-vuoteelle -- tarvitsen teitä
huomenaamulla, jollen erehdy."

Yksi Mapperleyn päähyveitä oli se, että hän oli aina valmis lähtemään
minne tahansa ja tekemään mitä hyvänsä. Hän seurasikin heti
Hetherwickia Middle Temple-kujan päähän, löysi vuokra-auton viidessä
minuutissa ja tarjoutui istumaan valveilla tai nukkumaan missä
tahansa sen yön ja seuraavankin, jos tarvittaisiin.

"Taitaa alkaa tuntua kuumalta, sir", hän virkkoi, kun he lähtivät
ajamaan käskettyään ohjaajan viedä heidät Paddington Greenille.
"Asiat näyttävät olevan pääsemässä päätökseen."

"Kyllä -- mutta en usko teidän tuntevan kaikkea", vastasi Hetherwick.
Senjälkeen hän selosti konttoristilleen lyhyesti senpäiväiset
tapahtumat, esittäen lopuksi Matherfieldin teorian, jonka tämä oli
tuonut esille 'Vihreästä Jousimiehestä' lähdettyä. "Olette näppärä
poika, Mapperley", hän lisäsi. "Mitä arvelette?"

"Ymmärrän Matherfieldin katsantokannan", vastasi Mapperley, "ja
kykenen seuraamaan hänen ajatussuuntaansa. Hän ajattelee seuraavaan
tapaan. Lontooseen saavuttuaan Hannaford halusi edullisesti luovuttaa
keksimänsä uuden musteen valmistusohjeen. Hän joutui kosketuksiin
Ambrosen kanssa, jonka hän tietystikin oli jo aikaisemmin tuntenut
Sellithwaitessa. Ambrose esitteli hänet eräille henkilöille, jotka
joko myyvät tai valmistavat kemikalioita ja joista yksi epäilemättä
on Baseverie ja joilla näyttää olevan laboratorio tai sentapainen
jossakin paikoin Westminsterin piirissä. Murha-iltana Ambrose
kohtasi sopimuksen mukaan Hannafordin Victoria-asemalla ja vei hänet
laboratorioon. Otaksuttavasti Hannaford jätti sinetöidyn kuoren,
joka tällöin jo oli avattu, näiden miesten haltuun. Otaksuttavasti
hän myöskin -- luultavasti piloillaan -- kertoi siellä, mitä hän
sanomalehdestä leikkaamansa kuvan nojalla oli huomannut, nimittäin
että rouva Whittingham ja madame Listorelle olivat sama henkilö. Ja
sitten sekaantui juttuun -- Granett."

Hetherwickilta pääsi huudahdus, joka ilmaisi paria, kolmea tunnetta,
muun muassa hämmästystä.

"Niin!" hän virkkoi. "Granett! Totisesti. Hänet olin unohtanut!"

"Minä en", huomautti Mapperley, naurahtaen ilkamoivasti. "Granett
-- ja hänen murhansa -- ovat olennaisena tekijänä. Ajattelen
seuraavasti. Tiedämme, että Hannaford kohtasi Ambrosen tuona tärkeänä
iltana. Epäilemättä Ambrose vei hänet siihen huoneistoon, johon äsken
viittasin ja jonka sijaitsemispaikka on tuntematon. Luultavasti
Hannaford viipyi siellä iltamyöhään. Mutta uskon, että hän poistui
sieltä Granettin seurassa!"

"Niin!" huudahti Hetherwick. "Käsitän."

"Tiedämme", jatkoi Mapperley, "että Granett sinä iltana kävi
tapaamassa rohdoskauppiasta, joka antoi hänestä tietoja; tiedämme
myöskin, että hän ja rohdoskauppias pistäytyivät yhdessä ottamassa
ryypyn, eroten ravintoloiden sulkemisaikana, jolloin Granett
rohdoskauppiaan kertoman mukaan lähti Victoria-kadulle päin. Minun
luullakseni Granett sitten kohtasi Hannafordin -- sattumalta. He
olivat tunteneet toisensa Sellithwaitessa. He joutuivat puheisiin --
Granett kertoi Hannafordille, että häntä oli onnistanut huonosti.
Hannaford oli ilmeisesti hyväsydäminen mies, ja luultavasti hän
auttaakseen Granettia teki kaksi tekoa. Hän antoi Granettille sen
viiden punnan setelin --"

"Se oli lähtöisin Vivianista", ehätti Hetherwick keskeyttämään.

"Niin varmasti", myönsi Mapperley. "Mutta me tiedämme, että Hannaford
oli ollut Vivianissa -- epäilemättä Baseverien seurassa. Hänet oli
sinne vienyt Baseverie, mikä saa minut varmasti uskomaan, että
pari, kolme päivää ennen kuolemaansa hän oli ollut tekemisissä sekä
Baseverien että Ambrosen kanssa. Hannaford sai sen viisipuntasen
vaihtaessaan rahaa Vivianissa. Ja kuultuaan Granettin tarinan antoi
sen hänelle. Mutta hän teki muutakin -- mikä oli paljoa tärkeämpää --
mikä on paljoa tärkeämpää -- meille!"

"Mitä?" kysyi Hetherwick.

"Hän palasi samaan paikkaan, josta hän oli juuri lähtenyt, ja vei
Granettin mukanaan!" vastasi Mapperley empimättä. "Hän tiesi, että
Granett oli harjaantunut ja kyvykäs kemisti; hän arveli voivansa
hankkia Granettille toimen näiden miesten palveluksessa, joiden hän
oletti aikovan ostaa hänen keksintönsä. Silloin lienee kello ollut
vain vähän yli puoliyksitoista. Missäpä muualla kuin siellä olisivat
Hannaford ja Granett voineet todennäköisesti olla siitä lähtien
siihen saakka, kun he astuivat teidän vaunuunne St. Jamesin puiston
kohdalla? He olivat tietystikin siellä -- Ambrosen ja Baseverien
seurassa."

"Niinkuin te sen esitätte, on se hyvin otaksuttavaa", virkkoi
Hetherwick. "Kaksi ja puoli tuntia -- mitä he sillä aikaa hommasivat?"

"Nyt tulemme pääasiaan!" huudahti Mapperley. "Minun luuloni on,
että Hannaford oli saanut tappavaa myrkkyä jo silloin, kun hän ensi
kerran poistui noiden miesten luota. Heillä oli kaksikin syytä
myrkyttää hänet -- tai toisin sanoen, hän oli uskonut heille kaksi
salaisuutta, joista toinen koski madame Listorellea, toinen hänen
omaa keksintöään. He tahtoivat säilyttää molemmat omassa hallussaan
ja hyötyä niistä kummastakin. Keksintö on epäilemättä melkoisen
arvokas, ainakin Hannaford uskoi niin. Ja he arvelivat voivansa
kiristää rahaa madamelta ja hänen sisareltaan lady Riversreadelta.
Ennenkuin Hannaford lähti heidän luotaan, he senvuoksi myrkyttivät
hänet -- pirullisen taitavasti ja ovelasti -- tietäen, että kuluisi
niin ja niin monta tuntia, ennen kuin myrkky vaikuttaisi ja että
Hannaford silloin olisi varmasti hotellissaan, paneutunut vuoteeseen
ja kuolisi nukkuessaan. Mutta -- hän tulikin takaisin heidän luokseen
ja toi toisen miehen muassaan! Siispä senkin miehen oli kuoltava!"

Hetherwick harkitsi hetkisen äänettömänä.

"Se on oikein hyvä teoria, Mapperley", hän lausui vihdoin. "Mutta
se saattaa olla pelkkä teoria. Minkä tähden Granett juoksi tiehensä
Charing Crossilla?"

"Sen tähden, että hän tiesi Ambrosen asuvan siellä lähellä,
John-kadulla", vastasi Mapperley arvelematta. "Mahdollisesti hän oli
tietänyt sen jo aikaisemmin; kenties hän sai tietää sen vasta sinä
iltana. Mutta -- hän tiesi sen! Todennäköisesti hän uskoi Ambrosen
palanneen kotiinsa Westminsteristä. Ambrose oli ehkä lähtenyt sieltä
ennen Hannafordia ja Granettia. Voimme joka tapauksessa pitää
jotakuinkin varmana, että jättäessään teidät kuolevan tai kuolleen
miehen luokse Granett juoksi suoraa päätä Ambrosen asunnolle, joka
oli vain muutamien minuuttien matkan päässä."

"Miksi hän ei tullut takaisin?" kummasteli Hetherwick. "Haluaisin
saada selville kaikki todennäköiset syyt."

"Olen miettinyt sitäkin", vastasi Mapperley. "Luultavasti hän ei
tavannut Ambrosea kotosalla. Mutta siihen mennessä hänellä oli ollut
aikaa ajatella. Hän arvasi, että jos hän palaisi, niin hän tapaisi
siellä poliiseja ja että häneltä kyseltäisiin. Häntä saatettaisiin
epäillä. Ja niinpä hän meni kotiinsa muassaan pullo, jossa Ambrose
oli antanut hänelle tilkkasen wiskyä, ja -- kuoli nukkuessaan, kuten
miehet olivat laskeneet Hannafordille käyvän."

"Miksi olisi Ambrose vienyt sen pullon Westminsteriin?" kysyi
Hetherwick.

"Miksi hän ei olisi sitä tehnyt?" tokaisi Mapperley. "Henkilö, joka
käyttää kiihoitusainetta, nauttii sitä vähintäänkin kolmesti päivässä
-- säännöllisesti. Hänen oli pidettävä pullo muassaan. Otaksuttavasti
on samassa paikassa useampiakin samanlaisia tyhjiä pulloja."

"Missä se paikka on?" huudahti Hetherwick. "Missä?"

"Se on löydettävä", sanoi Mapperley auton pysähtyessä. "Mutta tämä on
tässä."

Hetherwick opasti kumppaninsa Paddington Greenin poikki talolle,
josta hän ja Matherfield olivat pitäneet silmällä vastapäätä
olevaa vuokrakasarmia. Vaikka olikin myöhäistä, oli majatalon
pitäjä vielä jalkeilla ja suostui Hetherwickin pyynnöstä lähtemään
mukaan ystävänsä, rakennusryhmän isännöitsijän, puheille. Tämä oli
illallisella. Hän söi edelleen, samalla kun Hetherwick, saaden
siveellistä tukea majatalon pitäjältä, selitti hänelle asioita, mutta
vihdoin hän antoi poskiensa jäädä pullolleen nielemättömästä ruoasta,
jääden ällistyneenä ja ymmärtävän näköisenä tuijottamaan tärkeimpään
vieraaseensa.

"Hitto soikoon! Aavistinkin, etteivät sen miehen asiat olleet
oikealla kannalla!" hän jyräytti, iskien veitsensä päällä pöytää.
"Sillä vaikka hän olikin täydellinen herrasmies, niin kuitenkin
epäilin häntä vähän! Mutta hän puhui niin todenmukaisesti: hän tuli
muka madamen puolesta noutamaan tämän asunnosta jotakin; hänellä oli
madamen avaimet, ja hän antoi minulle madamen lähettämän kirjeen,
jossa minun käskettiin päästää mies hänen asuntoonsa! Mitä muuta voin
vaatia -- ja mitä muuta tehdä -- asiain niin ollen? Kysyn teiltä!"

Isännöitsijä otti povitaskustaan kirjekuoren, jonka luovutti
Hetherwickille. Se oli taivaansininen, erittäin hienoa lajia, kuten
sisällä oleva paperikin. Mutta siinä pisti heti silmään muuan
erikoinen seikka. Postiarkin yläosasta oli viistoon leikattu pois
puolentoista tuuman levyinen kappale, jossa kaiketi oli ollut jokin
nimi tai osoite. Muuten kirje sisälsi vain lyhyen määräyksen, että
sen tuoja oli päästettävä madame Listorellen asuntoon.

"Onko tämä madamen käsialaa?" kysyi Hetherwick.

"Varmasti", vakuutti isännöitsijä.

Hetherwick ojensi kirjeen kuorineen Mapperleylle, joka oli ojentanut
kätensä saadakseen sen.

"No niin. Toivoisin teidän sallivan minun vilkaista madamen
asuntoon", hän pyysi. "On sattunut hyvin ikävä seikka, ja --"

"Kyllä te voitte käydä siellä -- kun minä olen muassanne",
vastasi isännöitsijä empimättä. Hän nousi seisomaan ja opasti
heitä vasemmalle päin, vieden heidät pian komeaan asuntoon, jonka
sähkövalot hän kiersi palamaan. "Minun nähdäkseni ei täällä ole
mitään viassa", hän huomautti. "Mies ei ollut täällä kymmentä
minuuttia eikä vienyt pois mitään raskasta, mitä hänellä sitten
lieneekin ollut taskuissaan."

Hetherwick ja Mapperley tarkastivat huonetta. Kaikki näytti olevan
hyvässä järjestyksessä ja niinkuin olla pitikin -- sisustus osoitti,
että huoneen asukas oli hienostunut ja taiteellinen nainen, joka
ilmeisesti piti järjestyksestä ja säntillisyydestä. Mutta arkihuoneen
keskellä sijaitsevassa kirjoituspöydässä oli laatikko auki, ja
sen kohdalla oli hajallaan joitakuita arkkeja madame Listorellen
kirjepaperia; arkeissa oli painettuna hänen osoitteensa ja nimensä.
Niiden vieressä oli muutamia samalla tavoin merkittyjä kuoria.
Hetherwickin päähän juolahti eräs aate: hän otti pari arkkia ja pari
kuorta, pistäen ne taskuunsa.

Kun he muutaman minuutin kuluttua jälleen olivat autossa, jonka he
olivat antaneet odottaa, ja matkalla Hill-kadulle, jonne Hetherwick
oli käskenyt nyt ajaa, kääntyi Mapperley esimiehensä puoleen,
naurahtaen viekkaasti, ja näytti jotakin kädessään olevaa esinettä
katulampun valossa, jonka he juuri silloin sivuuttivat.

"Mikä se on?" tiedusti Hetherwick.

"Madame Listorellen lähettämä määräys", vastasi Mapperley hihittäen.
"Isännöitsijä ei huomannut, että puhalsin sen kuorineen kaikkineen
ihan hänen silmiensä editse! Mutta niin tein -- ja tässä se on!"

"Mitä aiotte sillä tehdä?" kysyi Hetherwick. "Mitä on mielessänne?"

Mutta Mapperley vain hihitti uudelleen ja vastaamatta mitään pisti
sinisen kuoren sisältöineen jälleen taskuunsa.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Kunnianarvoisa asianajaja


Loordi Morradale, joka Lontoossakin noudatti maalaisaatelismiehen
kunniallisia tapoja, oli paneutunut makuulle, kun Hetherwick ja
Mapperley saapuivat hänen asunnolleen, mutta hän ilmestyi vieraitten
luokse viipymättä yllään yöpuku ja aamunuttu sekä kuunteli
innokkaana, kun Hetherwick selosti äskeisiä puuhiaan.

"Pakotettuna!" hän jupisi, nyökäyttäen päätään kertomuksen jatkuessa.
"Hänet on pakotettu siihen. Jos nimittäin määräys ei ole väärennetty."

Mapperley otti esille isännöitsijän nenän editse sieppaamansa
paperiarkin ja ojensi sen loordille virkkamatta mitään.

"Niin, se on madame Listorellen käsialaa!" huudahti loordi Morradale.
"Se on hänen, siitä ei ole epäilystäkään. Sitä on vaikea väärentää.
Niin, kyllä -- se on hänen! No niin, se todistaa äskeiset sanani
oikeiksi, herra Hetherwick -- hänet on pakotettu kirjoittamaan se!
Hän -- ja nuori nainen, neiti -- neiti -- Featherstone, niinhän se
oli -- ovat heidän vallassaan ja hänen on ollut pakko tehdä se. Ja
nyt he kirjoituttavat hänellä määräyksen Imperialin kassaholvien
hoitajalle. Meidän on ennätettävä sinne ennen heitä. Varhain --
niin aikaisin kuin suinkin huomenaamulla. Tulkaa tapaamaan minua
Matherfieldin luo -- luultavasti hän tahtoo tulla mukaan! Hyvä
Jumala! Millainen roistojoukkue! Missähän Lontoon kolkassa nuo
naisraukat lienevät?"

"Juuri se meidän pitäisi kaiken tämän avulla saada selville", sanoi
Hetherwick. "Minä en niin paljon ole huolissani konnien himoamista
arvoesineistä kuin --"

Loordi Morradale katsahti häneen ymmärtävästi.

"Neiti Featherstonen turvallisuudesta?" hän täydensi. "Ymmärrän --
kyllä ymmärrän! Ja minäkin olen huolissani madame Listorellen tähden.
No niin, kuten sanoitte, pitäisi tämän auttaa meitä. Mutta kuulkaahan
-- meidän täytyy olla varovaisia -- hyvin varovaisia! Emme saa antaa
Matherfieldin -- tiedättehän, millaisia poliisit ovat -- emme saa
antaa hänen toimia liian äkkipikaisesti. Jos joku tulee Imperialiin,
niin todennäköisesti hän sieltä menee noiden lurjusten pesäpaikkaan.
Silloin meidän on seurattava -- seurattava!"

"Siitä olen yhtä mieltä", vakuutti Hetherwick.

"Kello yhdeksän siis Matherfieldin luona!" muistutti loordi lopuksi.
"Jospa pääsisimme otuksen jäljille ja ajomme onnistuisi!"

Nämä metsästäjän tapaiset sanat korvissaan Hetherwick ja Mapperley
poistuivat ja palasivat Middle Templeen lepäämään loppuyöksi; toinen
vuoteessaan, toinen työhuoneen sohvalla. Mutta kun Hetherwickin
herätyskello kilisi puoli kahdeksan aikana ja hän pilkisti viereiseen
huoneeseen herättääkseen konttoristinsa, oli Mapperley kadonnut.
Pielukset, matot ja huovat, joista hän oli laittanut itselleen
mukavan yösijan, oli kaikki pantu somasti laskoksiin ja hyvään
järjestykseen. Kasan päälle oli neulalla kiinnitetty paperiarkki,
johon oli jotakin kirjoitettu sinisellä kynällä.

    _Ette kai tarvitse minua tänä aamuna; menen tärkeälle asialle.
    Odottakaa minulta tietoja kello kahdentoista seuduissa._ M.

Mutisten itsekseen, ettei hänellä ollut kaukaisintakaan aavistusta
siitä, mitä hänen konttoristillaan oli mielessä, Hetherwick pukeutui
kiireisesti, nautti hätäisesti aamiaista ja riensi kohtaamaan
Matherfieldia ja loordi Morradalea. Hän tapasi nämä yhdessä;
heidän seurassaan oli tyyni totisen näköinen mies, joka oli puettu
harvinaisen synkkäväriseen pukuun, ja jonka Matherfield esitteli
etsiväkersantti Quigmanina. Matherfield kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Loordi Morradale kertoi juuri eileniltaisista seikkailuistanne,
herra Hetherwick, ja alan aavistaa, mitä todennäköisesti tapahtuu.
Se mies, joka eilen oli käynyt madamen asunnossa, oli tietystikin
Baseverie -- se on selvä. Mutta mitä luulette hänen noutaneen?"

"En voi väittää keksineeni sitä", vastasi Hetherwick, katsahtaen
toisiin. "Mutta luullakseni hän kävi hakemassa määrättyjä avaimia
pakotettuaan madamen ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Ne olivat kai
hänen holvilokeronsa avaimet."

"Ei!" huomautti Matherfield, pudistaen päätään tietävän näköisenä
ja hymyillen ovelasti Quigmanille. "Ei, ei hän niitä tahtonut.
Hänen käyntinsä syy oli perin yksinkertainen. Hän tarvitsi madamen
kirjepaperia! Hän tiesi varsin hyvin, että jos hänen oli mieli
viedä kassaholvien hoitajalle määräys, jonka nojalla sen esittäjä
saisi avata madame Listorellen lokeron, niin sen piti olla, kuten
ranskalaiset muistaakseni sanovat, _en règle_ -- vai mitä? Sen piti
olla kirjoitettu hänen omalle kirjepaperilleen, hänen käsialallaan ja
niin edelleen. Ymmärrättekö?"

"Luultavasti olette oikeassa, ja luultavasti hän sai paperia",
myönsi Hetherwick. "Madamen kirjoituspöydän laatikko, joka sisälsi
kirjepaperia, oli vedetty auki, ja osa sen sisältöä oli pöydällä.
Ja melkein tarkoituksetta pistin pari arkkia ja kuorta taskuuni --
kas tässä! Minulla oli heikko aavistus -- että niistä saattaisi olla
jotakin hyötyä."

"Niinpä kylläkin, siitä saatte olla varma", vakuutti Matherfield,
vilkaisten Hetherwickin näyttämiin papereihin. "En lainkaan epäile
sitä, että joku, joka edustaa madame Listorellea ja esittää hänen
kirjepaperilleen ja hänen käsialallaan kirjoitetun valtakirjan,
saapuu tänä aamuna Imperialiin. Mutta se ei ole Baseverie eikä
Ambrose!"

"Joku vieras henkilökö?" sanoi Hetherwick.

"Saamme nähdä. Mutta nyt", jatkoi Matherfield, katsahtaen kelloon,
"on meidän laittauduttava tapahtumien näyttämölle. Imperialin
kassaholvit sijaitsevat Kingswayn varrella -- Holbornin puolisessa
päässä -- hyvin sopivalla paikalla meidän tehtäväämme nähden, sillä
sen lähellä on maanalaisen radan asema; sen läheisyydessä liikkuu
paljon väkeä, emmekä me herätä huomiota. Menettelemme seuraavaan
tapaan. Loordi Morradale ja minä menemme sisälle, selitämme holvien
hoitajille asian ja käskemme heidän heti ilmoittaa meille, jos
odotettu lähetti saapuu. Annamme miehen --"

"Tai naisen", pisti Quigman vakavana väliin.

"Juuri niin, kumppani, se saattaa olla nainenkin", myönsi
Matherfield. "Se on hyvin todennäköistä! Annamme hänen ottaa
lokerosta haluamansa esineet ja lähteä tiehensä; me kaikki neljä
seuraamme hänen kintereillään. Sillä aikaa kuin loordi Morradale
ja minä olemme sisällä, olette te, herra Hetherwick, ja Quigman
ulkopuolella, keskustellen keskenänne, ikäänkuin sattumoisin. Kun
tulemme ulos -- teidän molempien on pidettävä tarkasti silmällä
sisäänkäytävää -- osoitan minä teille, ketä olemme seuraamassa, ja
teidän on pysyttävä hänen jälessään, minne hyvänsä hän menee. Mutta
älkää tulko lähelle meitä -- me olemme toisella, te toisella puolen
katua. Jos väijyttävämme ottaa ajurin tai nousee omnibusvaunuun,
on meidän tehtävä samoin. Mutta minulla on syytä uskoa, että hän
kävelee."

"Miten lähdemme -- kaikki yhdessäkö?" tiedusti Hetherwick. "Emmehän
-- se on vain pelkkä oletus -- voi tietää -- etteivät nämä henkilöt
-- heitä saattaa olla useampiakin -- pidä meitä silmällä."

"Olen ajatellut sitäkin", vastasi Matherfield. "Ei. Menemme kukin
itsekseen. Kello on nyt viisitoista minuuttia yli yhdeksän.
Imperialin kassaholvien ovet avataan vasta kello kymmenen -- missään
tapauksessa ei kukaan pääse sinne sisälle ennen sitä aikaa. Lähdemme
täältä liikkeelle yksi erältään. Kukin laittautuu Kingswayn päähän
miten parhaaksi näkee. Heti sinne saavuttuani menen suoraan sisään
ja pyrin johtajan puheille. Loordi Morradale tekee samoin niin pian
kuin ehtii -- me tapaamme toisemme johtajan huoneessa. Te kaksi
puolestanne menette sinne miten haluatte -- lentäkää, jos voitte,
tai kävelkää pitkin syrjäkatuja! Mutta kohtaatte toisenne Imperialin
sisäänkäytävän kohdalla täsmälleen kello kymmenen muka sattumalta,
olette jäävinänne puhelemaan keskenänne ja pidätte silmällä ovea,
tarkastaen kaikkia tulijoita ja menijöitä. Onko selvää? Siispä
liikkeelle -- yksi kerrallaan!" Tultuaan kadulle ja jäätyään omiin
hoteisiinsa Hetherwick käveli vähän matkaa ja huusi sitten ajurin.
Hän hymyili ajajalle tuttavallisesti.

"Teidän on autettava minua kuluttamaan neljäkymmentä minuuttia", hän
selitti noustuaan rattaille. "Ajelkaa ympäri -- missä haluatte --
mutta meidän on oltava Holbornin ravintolan kulmassa täsmälleen kaksi
minuuttia vaille kymmenen. Käsitättekö?"

Ajuri käsitti ja alkoi verkkaisesti ajaa pitkin pääkatuja ja
valtaväyliä. Kaksi minuuttia vaille kymmenen hän pysähdytti
ajoneuvonsa Holbornin ja Kingswayn kulmaukseen ja myhäili
kyydittävälleen.

"Se kävi sekunnilleen, sir", hän ilmoitti, nyökäyttäen päätään
läheiseen kelloon päin.

"Kelpo mies!" kehui Hetherwick, maksaen kyytipalkkaa jonkun verran
yli taksan. Sitten hänen mieleensä välähti ajatus. "Kuulkaahan!" hän
jatkoi tutunomaisesti. "Minun -- ja erään toisen miehen -- on ehkä
seurattava muuatta henkilöä täällä piakkoin. Ajakaa vähän matkan
päähän tuonne kadulle, pitäkää lippuanne alhaalla merkiksi, ettette
ole vapaa, ja odottakaa; jos tarvitsen teitä, niin olen lähellä."

Mies osoitti ymmärtävänsä nyökkäämällä ja iskemällä silmää sekä ajoi
hieman edemmäksi katukäytävän vierelle. Hetherwick lähti hitaasti
astelemaan Kingswayn läntistä reunaa myöten. Juuri kun kello löi
kymmenen, hän näki loordi Morradalen ilmestyvän yhdeltä suunnalta
ja menevän kassaholvien pelottavan näköisestä ja juuri avatusta
ovesta sisälle; Matherfield saapui toiselta taholta. Katsahdettuaan
toisaalle Hetherwick huomasi vakavakasvoisen Quigmanin astelevan
Parker-kadun nurkasta häntä kohti. Hetherwick meni häntä vastaan.

"Kas vain!" hän huudahti, näytellen hieman siltä varalta, että jotkut
vihamieliset silmät tarkkailisivat häntä. "Ihan minuutilleen. Meidän
kai olisi oltava muka keskustelevinamme, vai kuinka? Toiset menivät
juuri äsken sisään."

"Näin heidät, sir", vastasi Quigman, seisahtuen katukäytävän
reunakivelle ja ollen kiinnittävinään huomionsa kaikkeen muuhun,
mutta ei siihen, mitä hän todellisuudessa tähyili. "Niin! Mutta
nyt on kysymys siitä, milloin he tulevat ulos. Se saattaa tapahtua
muutamien minuuttien kuluttua, mutta siihen saattaa kulua
tuntikausiakin!"

"Tunnutte olevan taipuvainen ottamaan kaikki synkältä kannalta",
huomautti Hetherwick.

"Tämä on kolkkoa hommaa", jupisi Quigman. "Väijyminen ei ole minun
työalaani. Mutta Matherfield tahtoi erikoisesti juuri minut mukaan."

"Minkä tähden?" kysyi Hetherwick.

"Tunnen erityisen hyvin Lontoon tämän osan asianajajat ja heidän
konttoristinsa", selitti Quigman. "Se on alani. Matherfield arvelee,
että lokeron avaamismääräyksen tuo joku asianajaja."

"Hyvä Jumala! Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Jopa jotakin! Mutta --"

"On perin edullista noille veitikoille, jos he saavat asianajajan
käskyläisekseen, ymmärrättehän", virkkoi Quigman. "Kukapa voisi
epäillä korkeimmassa oikeudessa toimivaa asianajajaa? Ja kun tunnen
jokseenkin tarkoin heidät kaikki -- tuolla tuleekin heistä yksi kadun
toisella puolella", hän jatkoi äkkiä. "Tuo pitkänpuoleinen, laiha,
kalpeakasvoinen mies -- näettekö? Silmäilkää häntä, mutta älkää olko
katsovinanne sinne päinkään! Lieneekö hän juuri odottamamme henkilö?"

Hetherwick katsahti osoitettuun suuntaan. Etelästä päin asteli
ripeästi nuorehko mies, jolla oli silmälasit nenällään, silkkihattu
päässä, aamutakki yllään ja muassaan kaikki muut ammattiin kuuluvat
varukset. Hän oli hyvin lempeän ja ystävällisen näköinen eikä hänen
olisi voinut mitenkään uskoa sekaantuneen pimeihin juoniin ja
salaperäisiin puuhiin. Hetherwick lausuikin sen julki.

"Niinpä kyllä, mutta eihän koskaan voi olla varma!" järkeili
Quigman alakuloisesti. "Mutta, kuten sanoin, tunnen hänet. Hän on
Garrowell -- St. Martinin kujan varrella asuva asianajaja. Pitänyt
omaa asianajotoimistoa noin neljä vuotta. Sopuisa nuori mies --
rauhallinen. Mutta hän menee tuonne sisälle, näettekö?"

Hetherwick katsoi. Juuri sillä hetkellä meni rakennukseen useita
henkilöitä, mutta Garrowellin silkkihattu ja luisut olkapäät pistivät
helposti silmään muiden joukosta.

"Arvattavasti se on juuri hän!" huomautti Quigman huokaisten. "Juuri
sopiva mies peijattavaksi! Viaton, epäluuloton herrasmies. Mutta ehkä
se ei sittenkään ole hän. Ihmiset käyttävät näitä kassaholveja paljon
nykyisin."

Garrowell katosi ovesta sisälle. Tähyilijät odottivat. Kului viisi,
kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia; sitten tuli Garrowell
ulos. Hän oli rauhallinen kuten ainakin asiansa toimittanut henkilö.
Häntä ei seurannut kukaan; häntä ei näkynyt kukaan tarkkailevan --
rakennuksesta. Mutta Hetherwick pani merkille, että vaikka hänellä ei
mennessään ollut kädessään muuta kuin sateenvarjo, hänellä nyt oli
pieni, neliskulmainen, nahkapäällyksinen lipas. Se kädessään hän tuli
kadun poikki suoraan Hetherwickia ja Quigmania kohti.

"Meidän ei ole tarvis lähteä minnekään, sir", kuiskasi etsivä. "Älkää
olko huomaavinannekaan -- mutta pitäkää häntä silmällä!"

Läheltä katsottuna Garrowell näytti jonkun verran hajamieliseltä.
Mutta kun hän katukäytävälle tullessaan sattui katsahtamaan ylöspäin,
osui hänen katseensa Quigmaniin, joka nosti hattuaan.

"Hyvää huomenta, herra Garrowell", sanoi etsivä. "Kaunis aamu, sir."

"Huomenta, Quigman", vastasi Garrowell. "Perin kaunis ilma."

Hän nyökkäsi hymyillen ja jatkoi matkaansa, kääntyen Parker-kadulle.
Quigman vilkaisi Hetherwickiin ja pudisti päätään. "Se ei ole hän!"
hän supatti. "Matherfield ei tule perässä. Ja kuten sanoin, voimme
saada odottaa -- tuntikausia!"

Mutta kun oli kulunut vielä kymmenen minuuttia, ilmestyivät
Matherfield ja loordi Morradale yhdessä kadun vastaisella puolella
olevasta ovesta. Heitä saattoi kynnykselle hymyilevä ja puheleva
virkailija. Erottuaan hänestä he tulivat suoraan kadun poikki. Ja
Hetherwick oivalsi heti, että he molemmat olivat hämmästyneet --
ehkäpä ymmällä. Matherfield huusi heille heti jouduttuaan kyllin
lähelle.

"Tämäpä omituinen juttu! Näittekö äsken virallisen näköistä miestä,
joka tuli tuolta ja jolla oli pieni nahkalipas kädessään?"

"Näimme herra Garrowellin, asianajajan, St. Martinin kujan varrelta",
vastasi Quigman. "Hän kääntyi Parker-kadulle."

"Garrowell se oli", myönsi Matherfield. "Myöskin minä tunnen hänet.
Niin" -- hän kääntyi Hetherwickin puoleen -- "juttu on kummallinen.
Garrowell tunnettiin tuolla kadun toisella puolella -- hän on
käynyt madame Listorellen puolesta ennenkin siellä. Samoin hän tuli
äskenkin, esitti tavanmukaisen, madamen kirjepaperille kirjoitetun
valtakirjan, meni lokerolle, otti pikku lippaan ja poistui. Garrowell
-- perin kunnianarvoinen asianajaja!"

"Miksi ette käynyt puheisiin hänen kanssaan ja kyselleet häneltä?"
tiedusti Hetherwick.

Matherfield ja loordi Morradale vilkaisivat toisiinsa.

"Ei siellä", sanoi edellinen. "Näyttää -- niin, näyttää siltä kuin
madame todellakin olisi lähettänyt hänet, kuin hän olisi käynyt
madamen asialla!"

"Tietystikin madame oli lähettänyt hänet!" huudahti Hetherwick.
"Mutta se tapahtui pakosta! Koko juoni on ovelasti suunniteltu!
Nuo vintiöt luultavasti tiesivät, että madame oli silloin tällöin
turvautunut Garrowelliin ja pakottivat hänet kirjoittamaan tälle
kirjeen, liittäen siihen hänelle osoitetun valtakirjan tulla tänne ja
määräyksen holvilokerojen virkailijoille! Ettekö käsitä?"

"Hyvä Jumala! Tuossa puheessa on perää, Matherfield", virkkoi loordi
Morradale. "Mutta se ei pälkähtänyt päähäni! Kunniasanallani,
uskoin hänen todella tulleen suoraan madamen luota. En oikein
ymmärtänyt syytä, mutta toisaalta, kuten Matherfield mainitsi, perin
kunnianarvoinen asianajaja -- hm?"

"Asia on pian ratkaistu!" huudahti Matherfield. "Mennään Garrowellin
toimistoon. On parempi, että pohdimme sitä siellä kuin että olisimme
puhutelleet häntä täällä. Joka tapauksessa on jalokivilipas hänellä.
Quigman, kutsukaa ajuri!"

"Minua odottaa täällä ajuri", ilmoitti Hetherwick. Hän antoi merkin
äskeiselle kyyditsijälleen, joka pian oli heidän luonaan. "Minun
luullakseni", hän jatkoi, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen
ja rattaat lähteneet liikkeelle, "on Garrowell saattanut mennä suoraa
päätä johonkin määrättyyn paikkaan ja luovuttaa lippaan pois! Meidän
olisi pitänyt seurata häntä."

"Sitä en usko", pani Matherfield vastaan. "Koko juttu on kummallinen,
kokonaan toisenlainen kuin odotin. Loordi Morradale väittää, ettei
hän ole koskaan kuullut madamen käyttäneen Garrowellin apua, mutta
kassalokerojen hoitajien kertoman mukaan mies on käynyt siellä kaksi
tai kolme kertaa madamen valtuuttamana. Mutta pian saamme selon
Garrowellilta itseltään."



KOLMASKOLMATTA LUKU

Little Smith-kadun emäntä


Garrowellin toimisto oli toisessa kerroksessa St. Martinin kujan
varrella. Portaat olivat pimeät ja likaiset, eikä niitä ylöspäin
kiipeävistä neljästä miehestä yksikään pannut merkille, että
juoksupojalla, joka kursailematta juoksi heidän ohitseen portaita
alas, oli kädessään pieni käärö; poika riensi ulos ovesta ja lähti
kiitämään pitkin katua. Miehet ajattelivat yksinomaan Garrowellia
-- ja viiden minuutin kuluttua he olivat hänen yksityishuoneessaan.
Seuraavien viiden minuutin aikana Matherfield selitti, miten
asiat olivat, silminnähtävästi hämmästyneelle ja ällistelevälle
kuuntelijalle.

"Niin on asianlaita", päätti Matherfield puheensa. "Te ilmeisesti
osaatte sen selittää, herra Garrowell. Nyt --"

"Mutta minähän olen ihmeissäni!" keskeytti asianajaja. "Olen
avustanut madame Listorellea kahdessa tai kolmessa asiassa -- olen
ennenkin kerran tahi pari noutanut hänen puolestaan esineitä hänen
lokerostaan. Eikä siinä kirjeessä, jonka sain häneltä tänä aamuna,
näyttänyt olevan mitään tavatonta. Tässä se on. Katsokaa itse! Hänen
tavallista kirjoituspaperiaan -- varmasti hänen käsialaansa -- ei
kukaan luullakseni osaisi jäljitellä sitä onnistuneesti. Näette, mitä
hän kirjoittaa -- minun oli annettava mukaan liitetty valtakirja
holvilokerojen virkailijoille, otettava hänen lokerostaan pieni,
neliskulmainen, ruskealla nahalla päällystetty lipas, laitettava se
kääröön ja lähetettävä se heti herra C. Basingille Southamptonin
postikonttoriin, kiireellisesti toimitettavaksi. Mielestäni ei siinä
ole mitään tavatonta. Luonnollisestikin noudatin hänen määräyksiään.
Mutta silmäilkäähän kirjettä!"

Kaikki neljä lukivat sen. Se oli Garrowellin sanojen mukainen. Ja
jos kohta se lieneekin ollut pakosta kirjoitettu, niin käsiala oli
rohkeata ja lujaa. Matherfield otti kuoren; vilkaistuaan siihen hän
osoitti postimerkkiä.

"Katsokaahan!" hän huudahti. "Pantu postiin S. W. piirissä myöhään
eilenillalla. Jos madame olisi ollut kotonaan Paddingtonissa, niin
leima olisi ollut toisenlainen. No niin -- entä lipas, Garrowell? Se
on tietysti teillä. Tiedättekö, että se sisältää jalokiviä, joiden
arvo --"

"Lipas?" äänsi Garrowell. "Minullako? Ei tietystikään! Se on jo
matkalla. Poika meni viemään sitä postikonttoriin vähää ennen teidän
tuloanne."

"Hyvä Jumala!" mutisi loordi Morradale. "No niin -- postitoimistoon,
heti, Matherfield!"

Mutta Matherfield purskahti äkkiä nauramaan, kohottaen molempia
käsiään, ikäänkuin olisi saanut äkillisen mielijohteen.

"Ei, mylord, ei!" hän sanoi. "Ei! Lipas on tuiki hyvässä tallessa
postissa. Se on matkalla herra C. Basingille Southamptonin
postitoimistoon. Ja kun herra Basing menee sitä noutamaan -- tapaa
hän minut!"

Matherfieldin äänestä soinnahti voitonriemuista varmuutta; välitöntä
toimintatarmoa kuvasti hänen liikkeensä, kun hän tempasi taskustaan
turistin ja alkoi selailla sitä. Mutta Hetherwick ja loordi Morradale
katsahtivat toisiinsa. Kumpikin näki, että toinen epäili.

"Niin", alkoi loordi Morradale hitaasti puhua. "Hm -- epäilemättä,
Matherfield. Mutta, kuten olen maininnut, noiden jalokivien arvo on
rajaton, tiedättehän! Ne ovat kenties kylläkin hyvässä tallessa nyt,
kun ne ovat postilaitoksen hallussa, mutta erehdyksiä voi sattua,
ymmärrättehän, ja --"

"Voittehan uskoa asian postiviranomaisille", ehdotti Hetherwick.
"Nämä ihmiset ovat perehtyneet kaikkiin konnankujeisiin --"

Matherfield naurahti rauhallisesti. Se oli sellaisen miehen naurua,
joka tuntee tehtävänsä perinpohjin ja jota syrjäisten arvostelu
hieman tuskastuttaa.

"Tiedän, mitä aion tehdä, hyvät herrat", hän vastasi. "Jättäkää
minun huolekseni, miten menettelen postilaitoksen viranomaisiin
nähden. Voimme pitää varmana, että näpsäytän käsiraudat Baseverien
tai Ambrosen ranteisiin -- kenties molempien! Luullakseni käy kaikki
seuraavaan tapaan", hän jatkoi, vilkaisten vielä viimeisen kerran
aikatauluun. "Madame Listorelle ja nuori naiskirjuri ovat näiden
miesten vallassa jossakin varmassa paikassa Lontoossa. He pakottivat
madamen viime yönä kirjoittamaan herra Garrowellille kirjeen, jonka
sisällön tunnemme. Herra Garrowell nouti pienen lippaan, jossa
jalokivet olivat, ja lähetti sen Southamptoniin kiireellisesti
toimitettavaksi. Se on perillä aikaisin tänä iltana ja toinen noista
miehistä -- tai molemmat -- on siellä ottamassa sitä vastaan. Jos
Baseverie käy sitä tiedustamassa, niin Ambrose on nurkan takana.
Jos Ambrose menee sitä hakemaan, niin Baseverie on lähettyvillä.
Otaksuttavasti he ovat Southamptonissa jo nyt -- he kai matkustivat
sinne tänä aamuna ollakseen saapuvilla ajoissa. Heti saatuaan lippaan
käsiinsä he lähtevät -- he lähtevät -- todennäköisesti mannermaalle
Southamptonin ja Havren kautta. He eivät uskaltaudu Atlantille --
viiden päivän matka olisi liian vaarallinen. He yrittävät Ranskaan.
Mutta he eivät pääse sinne -- he ovat lukkojen ja telkien takana
Southamptonissa ennen maatapanoaikaa! Saatte nähdä, että niin käy,
hyvät herrat, niin totta kuin nimeni on Matherfield. Te, Quigman,
tulette mukaani. Ehdimme parhaiksi yhden ja kolmenkymmenen junalle,
laittaudumme kosketuksiin Southamptonin poliisien kanssa ja teemme
suunnitelmamme ja ryhdymme valmistaviin toimenpiteisiin. Tänä iltana,
hyvät herrat, kuulette meistä johonkin aikaan!"

Sitten Matherfield riensi pois Quigmanin seurassa, ja jälelle jääneet
kolme miestä silmäilivät toisiaan. Garrowell oli silminnähtävästi
hyvin huolestunut, ja hänen kätensä -- kapeat ja hermostuneet --
vapisivat, kun hän alkoi järjestää kirjoituspöydällään olevia
papereita.

"Perin harmillinen juttu, hyvät herrat", pahoitteli hän. "Minusta
on kovin tuskallista ajatella, että minut on saatu välikappaleeksi
tällaiseen rikokseen, niin syytön kuin olenkin! Mutta mistä olisin
voinut aavistaa, että tämä kirje oli kiristetty madame Listorellelta?
Päältä nähden --"

"Niin, teitä ei voida millään tavoin moittia, herra Garrowell!"
keskeytti loordi Morradale. "Näöstä päättäen ei kirjeestä voi mitään
epäillä. Mutta haluaisin kysyä teiltä muuatta seikkaa: Kuinka paljon
tiedätte madame Listorellesta? Tarkoitan, kuinka usein hän on
turvautunut teidän apuunne?"

"Kaksi tai kolme kertaa ainoastaan", vastasi Garrowell. "Ensimmäisen
kerran hän saapui luokseni erään sopimuksen johdosta, joka minun
oli ollut lähetettävä hänelle erään toisen asiakkaani puolesta. Hän
tuntui hyvin herttaiselta ja ystävällisyydessään selitti minulle,
että hän, kun hänelle ensi kerran sattuisi joku lakiasia, muistaisi
minua, koska hänellä ei ollut vakituista asianajajaa. Luultavasti",
hän lisäsi, hymyillen anteeksipyytävästi, "madame huomasi, että olin
aloittelija ja ettei minulla ollut paljon työtä".

"Kyllä käsitän", sanoi loordi Morradale, vilkaisten toimiston
hiukan vaatimattomaan kalustoon. "Ja te olette käynyt Imperialin
kassaholveissa hänen puolestaan -- kuinka usein?"

"Kahdesti. Kummallakin kerralla madame Listorelle kirjoitti minulle
ohjeet ulkomailta. Toisella kertaa hän oli Pariisissa, toisella
Nizzassa. Molemmissa tapauksissa sain samanlaiset ohjeet: minun
oli mentävä kassaholveihin, otettava määrätty käärö tai kappale
ja lähetettävä se hänen ilmoittamaansa paikkaan. Ensimmäisellä
kerralla lähetin pienen käärön Amsterdamiin -- minulla on tarkka
osoite ja nimi -- toisella kerralla New Yorkiin. Kun nyt tänä aamuna
sain madamen kirjeen, ei siinä minusta niin ollen ollut lainkaan
tavatonta."

"Aivan niin", myönsi loordi Morradale. "Luonnollisestikaan ei. Niinpä
niin, toivottavasti Matherfieldin onnistuu napsauttaa rautoihin
ne miehet, jotka pakottivat madamen kirjoittamaan sen! Vai mitä,
Hetherwick?"

"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", yhtyi Hetherwick. "Mutta minäkin
puolestani haluaisin esittää herra Garrowellille kysymyksen. Kuinka
kauan olette ollut täällä St. Martinin kujan varrella?"

"Kolme tai neljä vuotta", vastasi Garrowell.

"Sitten te tietystikin tunnette tämän piirin varsin hyvin. Oletteko
milloinkaan sattunut huomaamaan miestä, jota nyt koetan kuvailla
teille?" Sitten hän esitti tarkan, vaikkakin lyhyen kuvauksen
Baseveriesta. "Sen miehen", hän päätti, "on joskus nähty liikkuvan
näillä tienoin".

Garrowell nyökkäsi.

"Tunnen hänet", hän virkkoi. "Onhan hän ollut juuri tässä
huoneessakin minua tapaamassa. Mutta en tiedä hänen nimeään enkä
paljoa muutakaan hänestä. Hänet toi tänne eräs toinen mies, ja hän
viipyi vain muutamia minuutteja."

"Mitä kaikkea tiedätte hänestä -- niin vähäistä kuin se onkin?"
tiedusti Hetherwick.

"Tietoni ovat tässä. Kuten tiedätte, kääntyvät keksintöjen tekijät
asianajajien puoleen saadakseen neuvoja lakiasioissa ja joskus
ohjausta siitä, miten he parhaiten voisivat käyttää keksintöjään
hyväkseen. No niin, noin yhdeksän kuukautta takaperin saapui luokseni
mies, joka väitti keksineensä tiputuspullon -- sellaisen pullon,
josta voi tiputtaa vain yhden pisaran kerrallaan. Hän selitti, että
sellaista pulloa kaivattiin kipeästi ja että siitä voisi ansaita
paljon rahaa. Hän halusi tietää, miten sen parhaiten voisi lähettää
markkinoille. Sitä en tietänyt, mutta puhuin asiasta yhdelle tai
kahdelle henkilölle, ja muuan mies, jonka tunnen -- tai oikeammin
tunsin siihen aikaan, sillä kovaksi onneksi hän on kuollut -- selitti
tuntevansa erään keksintöjä välittävän asiamiehen, joka ryhtyisi
ajamaan tuottavaa asiaa, ymmärrättehän, ja toimittaisi tavaran
markkinoille -- ja lupasi tutustuttaa minut tähän henkilöön. Hän toi
miehen luokseni, ja se oli epäilemättä kuvaamanne henkilö. Hänen
nimeään ei mainittu, mutta olen varma siitä, että hän oli juuri sama
mies. En tiedä, mikä mies tarkoittamanne henkilö on, mutta minusta
tuntui, että se mies, josta puhun, oli tahi oli ollut lääkäri."

"Ahaa!" äänsi Hetherwick. "Mikä sai teidät siihen luuloon?"

"Hänen puhelunsa -- ne huomautukset, joita hän lausui pullosta.
Hän ei puuttunut asiaan, vaan selitti, että asiakkaani keksintö
oli tullut liian myöhään ja että asiakkaallani oli huonot tiedot:
sellainen pullo, vieläpä parempikin, oli jo kaupassa. Sitten
hän poistui; ja kuten sanoin, en kuullut hänen nimeään enkä ole
senjälkeen häntä nähnyt."

"Sama mies, jota me tavoittelemme!" päätteli Hetherwick. "Kunpa
vain Matherfield pääsisi häneen käsiksi. Mutta tiedämme enemmän
keskiyöllä."

Kadulla hän kääntyi loordi Morradalen puoleen ja pudisti päätään.

"Emme ole saaneet vähääkään parempaa selkoa siitä, missä naiset
ovat!" hän pahoitteli.

"Sitä ei voi sanoa!" epäsi loordi Morradale. "Minun mielestäni
me olemme. Nähkääs! Jos Matherfield saa napatuksi toisen noista
vekkuleista tai heidät molemmat, niin hän tai he oivaltavat pelin
menetetyksi ja mukaantuvat ilmaisemaan, missä heidän vankinsa ovat.
On kummallista, Hetherwick, että ihmisiä voidaan ryöstää ja teljetä
vangeiksi Lontoossa keskellä kirkasta päivää!"

"Minusta ei mikään ole mahdotonta eikä kummallista -- Lontoossa",
huomautti Hetherwick kuivasti. "Jos meillä vain olisi pienintäkään
aavistusta, mihin kaupunginosaan se auto ohjattiin, niin voisimme
tehdä jotakin!"

"Jokaisessa korttelissa on paljon alaosastoja ja jokaisessa
alaosastossa useampia pikku jaoksia", vastasi loordi Morradale yhtä
kuivasti. "Tämän kaupungin nuuskiminen vaatii jonkun aikaa. Niin!
Minun luullakseni meidän on pantava luottamuksemme Matherfieldiin.
Meillä ei ole mitään muuta, mihin voimme turvata."

Hetherwickin mieleen johtui äkkiä Mapperley. Hän alkoi aprikoida,
mitä konttoristi puuhasi, mitä hän oli suunnitellut. Sitten
hän muisti, että Mapperley oli kehoittanut häntä odottamaan
tietoja juuri niihin aikoihin. Hän pyysi loordi Morradalelta
anteeksi poistumistaan, hyppäsi omnibusvaunuun ja ajoi Templeen.
Kirjelaatikostaan hän löysi sähkösanoman:

    "Tulkaa tapaamaan minua Victoria-asemalle kello kolme. Mapperley."

Hetherwick lähti heti paikalla. Mutta kello oli vasta neljännestä yli
kaksi, kun hän saapui perille, ja kun hän ei ollut syönyt puolista,
pistäytyi hän ravintolaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt nauttia
kyljyksensä puoliväliin, löysi Mapperley hänet ja sujahti hänen
huomaamattaan lähellä olevalle tuolille.

"Arvelin tapaavani teidät täältä, sir", sanoi Mapperley. He olivat
kahden kesken hiljaisessa nurkkauksessa, mutta konttoristi hiljensi
äänensä kuiskaukseksi. "No niin", hän jatkoi, kumartuen pöydän
ylitse, "olen saanut aikaan jotakin".

"Mitä sitten?" tiedusti Hetherwick.

Mapperley otti povitaskustaan joitakuita papereja, valiten niiden
joukosta kirjekuoren -- sinertävän kuoren, jonka hän oli siepannut
St. Maryn rakennusryhmän isännöitsijän illallispöydältä.

"Muistatteko tätä?" hän kysyi, hymyillen ovelasti. "Tiedätte,
mistä sen sain. Tämä on sen kirjeen kuori, jonka Baseverie toi
isännöitsijälle ja jossa oli määräys, että hänet oli päästettävä
madame Listorellen asuntoon. Kuten tiedätte, nappasin sen
eilenillalla ihan miehen nenän editse. Mutta ette aavistanut, miksi
sen tein. Naurahdin vain, kun te kysyitte sitä minulta."

"No niin, minkä tähden sitten?" tiedusti Hetherwick.

"Me kumpikin huomasimme, että se arkki, jolle madame oli kirjoittanut
määräyksensä, oli typistetty -- epäilemättä siitä oli leikattu pois
painettu otsake ja lisäksi jokseenkin karkeasti. Me, huomautan vielä
kerran, panimme sen kumpikin merkille. Mutta luullakseni te ette
havainnut erästä seikkaa, joka on paljoa tärkeämpi, monin kerroin
tärkeämpi -- meille."

"En huomannut", myönsi Hetherwick. "En. Mikä se siis oli?"

"Se oli tämä", vastasi Mapperley, kääntäen näkyviin kuoren
rikotun puolen. "Ette pannut merkille, että kuoreen on painettu
paperikauppiaan nimi ja osoite, mistä se on ostettu! Kas tässä: W. H.
Calkin, Broadway 85, Westminster! Sitä ette nähnyt, herra Hetherwick.
Mutta minä näin!"

Hetherwick alkoi oivaltaa ja hymyili kiitollisena.

"Sepä oli näppärää, Mapperley!" hän huudahti. "Käsitän! Oletteko
ollut siellä?"

"Olen", vastasi Mapperley. "Mielestäni sillä tavoin oli mahdollista
päästä noiden ihmisten jäljille. Onnistuin löytämään Calkinin vasta
lähes puolenpäivän aikana ja sittenkin jouduin kuin tulipaloon.
Nähkääs!" hän jatkoi. "Ensinnäkin sen paperin väri on harvinainen.
Toiseksi se on erinomaisen hyvää, vaikka hyvin ohutta -- se on
aiottu etupäässä ulkomaista kirjeenvaihtoa varten. Kolmanneksi se
on kallista. No niin, minusta tuntui varmalta, että sitä käytettiin
vain rajoitetussa määrin, ja halusin tiedustaa kirjakauppiaalta,
kelle hän oli myynyt sitä. Se kävi helposti. Hän tunsi paperin ja
kuoren heti. Arkissa olevasta käsialasta -- madamen käsialasta, kuten
tiedätte -- hän ei voinut sanoa mitään. Mutta heti hän vakuutti
myyneensä sellaista paperia ja sellaisia kuoria vain kolmelle
henkilölle, joita kutakin varten hän oli valmistuttanut kuvalaatan
nimien ja otsakkeiden painamista varten. Painatus oli suoritettu
hänen myymälässään, ja hän näytti minulle kappaleen kustakin. Yksi
niistä oli leskimarkiisitar Markentreelle, Grosvenor-tarha 120. Se
ei sopinut. Toinen oli neiti Chelandrylle, Ebury-katu 87. Ei sekään
tullut kysymykseen. Mutta kolmas oli mieleiseni. Siinä oli osoite
Little Smith-katu 56, S. W. 1. Heti sen nähtyäni tiesin olevani
oikeilla jäljillä."

"Jatkakaa!" kehoitti Hetherwick.

"Paperikauppias, Calkin, ei tuntenut sen miehen nimeä, joka oli
ostanut tätä paperia ja ilmoittanut mainitun osoitteen", jatkoi
Mapperley. "Mutta hän muisti hänen ulkonäkönsä varsin hyvin ja
kuvaili häntä. Baseverie! Siitä ei ole epäilystäkään. Calkin kertoi,
että Baseverie oli viime kuukausien aikana ostanut häneltä runsaasti
tavaroita -- muistilehtiöitä, jäljennöspaperia, toimistopaperia ja
niin edelleen. Hän ei tiennyt miehen nimeä, mutta kun tämä aina
itse vei mukanaan ostoksensa ja maksoi ne heti käteisellä, ei sillä
ollutkaan väliä. Calkin oli myynyt hänelle kymmenen kirjaa tätä
paperia ja vastaavan määrän kuoria pari kuukautta takaperin. Kas
siinä! Ja niin olin saanut selville, että Baseverien salaperäinen
piilopaikka sijaitsi Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa!"

"Oivallista!" kehui Hetherwick. "Entä sitten?"

"No niin, arvelin, että meillä pitäisi olla hiukan apua", vastasi
Mapperley hymyillen. "Poistuin senvuoksi Calkinin luota tietystikin
ensin otettuani häneltä vaitiolo-lupauksen -- ja soitin Issy
Goldmarkille. Issy on juuri sopiva poika tämänkaltaisiin puuhiin.
Issy tuli -- ja yhdessä teimme pienen kierroksen. Tunnetteko Little
Smith-katua?"

"En!" vastasi Hetherwick. "En koskaan ole kuullut sitä mainittavan."

"Niinpä niin, mutta katu se on sittenkin", vakuutti Mapperley. "Se
sijaitsee Great Smith-kadun ja Tuftonkadun välissä Church Housen
takana -- jokseenkin lähellä Abbeyta. Sen seudun rakennuskorttelit
ovat hiukan huonossa maineessa -- mutta se piiri on varmasti
nähnyt parempiakin päiviä. Siellä on joitakuita hyvästi ja lujasti
rakennettuja taloja -- numero viisikymmentäkuusi on niistä yksi.
Ulkoapäin se näytti sellaiselta, johon ei voi päästä sisälle --
se on synkkä, hiljainen, ikkunat raskaiden uutimien verhossa --
paikka on sellainen, jossa saattaisi murhata kenet tahansa huomiota
herättämättä. Etusivun ovi on hyvin jykevä, vihreäksi maalattu ja
varustettu vanhanaikaisella pronssisella kolkuttimella. Tarkastimme
sen tyystin."

"Näittekö mitään?" tiedusti Hetherwick.

"Emme mitään muuta paitsi mitä jo mainitsin -- se on eloton
rakennus", vastasi Mapperley. "Mutta kun kerran olin sen löytänyt,
en tahtonut enää jättää sitä vahtimatta; sijoitin senvuoksi Issyn
sopivaan paikkaan erään kapakan ikkunaan ja lähdin itse sähköttämään
teille. Ja siellä Issy nyt on joko kapakassa tai vetelehtimässä
niillä seuduin. Meidän olisi lähdettävä sinne ottamaan selkoa, onko
hänellä mitään ilmoitettavaa. Ja jos hänellä on -- entä sitten?"

"Siinäpä se! Entä sitten?" kertasi Hetherwick. "Mutta ennen kuin
ryhdymme mihinkään muuhun, lienee minun parasta selostaa teille,
mitä muualla on tänä aamuna tapahtunut. Käsitätte siis", hän jatkoi
lopetettuaan kertomuksensa, "että jos Matherfieldin teoria pitää
paikkansa ja jos Baseverie Ambrosen seuraamana on jo lähtenyt
Southamptoniin ottaakseen jalokivet vastaan heti niiden saavuttua,
niin emme tapaa Baseverieta hankkimanne osoitteen mukaan. Mutta
voimmehan ottaa selvää, tunnetaanko hänet siellä."

Mapperley harkitsi hetkisen. Sitten näytti hänen mieleensä välähtävän
jotakin.

"Maksakaa laskunne, sir", hän kehoitti. "Mennään jonnekin, missä
saamme käsiimme postiosoitekalenterin. Siitä näemme sen henkilön
nimen, joka asuu Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa."

Kymmenen minuutin kuluttua he silmäilivät kalenterin pitkiä
nimirivejä; äkkiä Mapperley osoitti heidän etsimäänsä kohtaa.

"Kas tuossa se on! Rouva Hannah Mallett -- majatalon omistajatar." --

"Lähdetään liikkeelle", ehdotti Hetherwick. "Käydään tapaamassa rouva
Mallettia."

Heidän saavuttuaan Little Smith-kadulle Mapperley ensiksi haki
katseillaan ystäväänsä Goldmarkia. Tämä ilmestyi äkkiä -- toisten
huomaamatta, mistä hän tuli -- ja hymyili.

"Hyvää päivää, herra!" hän toivotti kohteliaasti Hetherwickille.
"Herttainen ilma, eikö olekin? En ole nähnyt mitään,
Mapperley-veikko. Tuohon taloon ei ole mennyt eikä sieltä tullut
ainoatakaan sielua sinun lähdettyäsi. Se näyttää lukitulta."

"Siitä otamme selkoa", huomautti Hetherwick. "Tulkaa mukaan,
Mapperley! Jääkää te, Goldmark, tänne ja pitäkää silmänne yhtä
valppaasti auki kuin tähänkin asti!"

Konttoristi kintereillään hän astui rohkeasti numero
viidenkymmenenkuuden ovelle ja kolkutti lujasti vankkaan
laudoitukseen, soittaen lisäksi kelloa. Hän toisti samat temput
kahdesti -- mutta tuloksetta.

"Joku tulee!" supatti Mapperley äkkiä. "Ovi on teljetty --
sisäpuolelta -- lukon lisävakuudeksi!"

Hetherwick erotti selvästi, että jykevä telki vedettiin syrjään ja
avainta sitten kierrettiin. Ovea raotettiin -- vain vähän, mutta
kuitenkin siksi paljon, että he näkivät tavattoman ison, sotaisen
näköisen naisen kasvot ja vartalon; avaajan silmissä ja suun
ympärillä oli tyly ilme ja hän tähyili vieraita epäluuloisesti.
Nähtyään, että heitä oli kaksi, hän heti veti vielä kapeammaksi raon,
josta hän tarkasteli miehiä. Mutta Hetherwick tarttui kädellään oveen
ja työnsi jalkansa kynnyksen ylitse.

"Rouva Mallettko?" hän kysyi tahallisen äänekkäästi, "Sepä hyvä! Onko
tohtori Baseverie kotosalla?"

Molemmat miehet silmäilivät naista tarkoin ja huomasivat hänen
tahtomattaan hiukan säpsähtävän. Mutta empimättä hän pudisti
kieltävästi päätään.

"Täällä ei asu ketään sennimistä", hän vastasi.

Nainen olisi sulkenut oven, jollei Hetherwick olisi estänyt
jalallaan, työntäen sitä vielä edemmäksi ja luoden rouva Mallettiin
terävän, tutkivan katseen.

"Ehkä tunnette tohtori Baseverien toisella nimellä?" hän virkkoi.
"Onko herra Basing kotona?"

Mutta taaskin pudisti nainen arvelematta päätään, ja kovien silmien
ilme muuttui entistä kovemmaksi ja epäluuloisemmaksi.

"Täällä ei ole ketään senkään nimistä!" hän väitti. "En tunne
ainoatakaan henkilöä, jolla olisi jompikumpi niistä nimistä."

"Minun luullakseni tunnette", intti Hetherwick jyrkästi. Hän kääntyi
Mapperleyn puoleen. "Meidän on noudettava poliisi --"

"Varokaa, sir!" huudahti Mapperley, tempaisten Hetherwickia
käsivarresta. "Sormenne!"

Nainen oli äkkiä pamauttanut oven kiinni, melkein jättäen väliin
Hetherwickin käden, joka oli tarttunut oven reunaan. Sekuntia
myöhemmin kuului telki kolahtavan paikalleen ja avain kiertyvän.
Nopeasti kuin salaman valossa Hetherwick oivalsi, kuinka asiat
olivat, ja pyörähti äkkiä konttoristiinsa päin.

"Mapperley!" hän huudahti. "Totisesti! Naiset ovat tuolla! Vankina!"

"Se ei minua ihmetyttäisi", myönsi Mapperley. "Ja kuten sanoitte --
poliisi --"

"Mennään takaisin Goldmarkin luokse", komensi Hetherwick.

Asteltuaan katua vähän matkan päähän ja vetäydyttyään piiloon
erääseen porttikäytävään he pitivät kolmisin hätäisen neuvottelun,
jonka äkkiä keskeytti taloa yhäti tähyilevän juutalaisen äännähdys.

"Totisesti! Nainenhan poistuu talosta! Katsokaas! Näettekö? Paneepa
ovenkin lukkoon! Ja lähtee kiiruhtamaan pois!"

Hetherwick katsoi sinnepäin ja näki. Hän työnsi Goldmarkin ulos
porttikäytävästä.

"Seuratkaa naista!" hän käski. "Ja Jumalan tähden, älkää päästäkö
häntä näkyvistänne!"



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Piharakennus


Äänettömänä ja valppaana lähti juutalainen kävelemään poispäin
rientävän naisen jälessä. Pian katosivat vainuttu ja vaanija
kadunkulmauksen taakse.

"Sen aiheutti käyntimme, Mapperley!" sanoi Hetherwick. "Hän on mennyt
ilmoittamaan siitä jollekulle!"

"Todennäköisesti!" myönsi Mapperley. "Mutta menköönpä hän minne
hyvänsä, Issy Goldmark ei häivy hänen jäljiltään. Sillä pojalla on
ilveksen silmät."

"Mutta antoihan hän tuonnottain Baseverien pujahtaa näkyvistään",
huomautti Hetherwick.

"Niin, mutta siihen olikin omat syynsä", vastasi Mapperley.
"Ensiksikin hänen oli käsketty vain ottaa selkoa, mihin Baseverie
menisi, ja lopettamaan siihen, mitä olisi saanut selville. Tätä
naista hän ei päästä käsistään. Naista onkin helppo seurata -- hän
kun on niin kookas."

"Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla talossa on!" virkkoi Hetherwick. "Se
meidän on hankittava tietoomme jollakin tavoin."

"Se on poliisien asia", arveli Mapperley. "Ihmisten asuntoihin ei
saa tunkeutua ilman määräystä. Ja mainitsittehan Matherfieldin
olevan toisilla jäljillä. Luulisin tuon naisen kuitenkin menneen
tapaamaan jotakuta, jota asia lähinnä koskee -- hän näytti minusta
pelästyneeltä huomatessaan minut."

"Hän on jollakin tapaa jutussa mukana", mutisi Hetherwick. "Tuo talo
näyttää siksi salaperäiseltä, että siellä voi olla mitä hyvänsä.
Joka tapauksessa pidämme sitä tarkoin silmällä siihen saakka, kunnes
Goldmark palaa, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika."

Mutta juutalainen palasikin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Samoin
nainen. Tämä ilmestyi ensiksi, rientäen vielä hätäisemmin kuin
poistuessaan. Sikäli kuin tähyilijät erottivat piilopaikastaan,
lähes kahdenkymmenen metrin päästä talon ovesta, näytti nainen
hämmentyneeltä, levottomalta ja kiihtyneeltä. Hänen perässään saapui
Issy Goldmark, kävellen kadun toisella käytävällä kädet taskussa.

Nainen meni takaisin taloon; ovi pamahti kiinni. Hetkistä myöhemmin
juutalainen poikkesi porttikäytävään, jossa Hetherwick ja Mapperley
seisoivat melkein näkymättöminä kadulta päin. Goldmarkin huulilla
väikkyi tutkimaton hymy.

"Huomasitte kai hänen palaavan taloon?" hän kysyi. "No niin, seurasin
häntä ja näin missä hän kävi."

"Missä sitten?" tiedusti Hetherwick maltittomasti.

Goldmark keikautti päätään siihen suuntaan, josta oli tullut.

"Tuon nurkan takana", hän selitti, "alkaa oikea roskaväen asuma-alue.
Pieniä katuja, kujia, solia ja niin edelleen. Erään sellaisen
kapean kujan varrella, lähellä eräänlaista kauppatoria, on korkean
puoleinen, sileä muuri, jossa on raudoitettu ovi. Nainen meni sisälle
siitä ovesta, avaten sen taskustaan ottamallaan avaimella. Hänen
kadottuaan sisälle, tarkastin ovea lähemmin. Se on lujitettu rauta- tahi
teräskiskoilla, kuten sanoin, ja hyvin vankka. Siinä ei ole
nimeä eikä avaimenreikää, josta olisi voinut tirkistää. Muuri on
lähes kolme metriä korkea, ja sen harja on peitetty lasisirpaleilla.
Sen taakse ei ole helppo päästä, ei totisesti olekaan!"

"No?" sanoi Hetherwick. "Nainen meni sisälle?"

"Niin, kuten mainitsin, herra, ja sulki oven jälkeensä. Silmäiltyäni
ovea pujahdin kadulla sijaitsevan kojun taakse väijymään. Hän tuli
jälleen ulos noin kymmenen minuutin kuluttua, ja minusta näytti,
ettei hänellä ollut kovinkaan hauskaa sisällä. Kiihtynyt! Ja hän
oikaisi tänne takaisin vinhempää vauhtia kuin oli mennyt. Nyt hän
on taaskin talossa -- kuten epäilemättä näitte. Siinä kaikki. Mutta
teidän sijassanne, herra", päätti Issy puheensa, "ottaisin selkoa,
mitä tuon oven takana piilee -- sen tekisin!"

"Se on poliisien asia", huomautti Mapperley toistamiseen.

"Jos vain Matherfield olisi muassamme, niin voisimme --" Hetherwick
pysähtyi miettimään. "Kuulkaahan, Mapperley!" hän jatkoi sitten,
saaden äkillisen mielijohteen. "Tiedänpä, mitä teemme! Ottakaa ajuri
niin pian kuin saatte ja ajakaa poliisiasemalle, jossa tavallisesti
kohtaan Matherfieldin! Siellä on toinenkin mies, jonka tunnen ja joka
on varsin hyvin perehtynyt tähän juttuun. Hän on etsiväkersantti
Robmore. Kysykää häntä! Kertokaa hänelle, mitä olemme saaneet
selville, ja pyytäkää häntä tulemaan tänne kanssanne ja tuomaan
muassaan toisen miehen, jos pitää sitä tarpeellisena! Ja nyt,
Goldmark, selittäkää Mapperleylle tarkoin, missä nainen kävi!"

Juutalainen osoitti lähintä kadunkulmausta.

"Tuon nurkan ympäri; sitten ensimmäistä katua oikealle; senjälkeen
ensimmäistä vasemmalle ja taaskin ensimmäistä oikealle; sitten ollaan
perillä. Siellä on joukko pieniä kojuja, paljon väkeä ja hyörinää."

"Etkö katsonut kadun nimeä?" kysäisi Mapperley puolittain moittivasti.

"Tietysti katsoin!" vastasi Goldmark virnistäen. "Pencove-katu.
Mutta on parempi kuvata sitä kuin mainita sen nimi. Älkääkä käskekö
autonohjaajan viedä teitä sinne! Siellä ei ole tilaa kylliksi!"

Mapperley ei virkkanut mitään tämän neuvon johdosta, vaan kiiruhti
pois Victoria-kadulle päin, ja Hetherwick kääntyi juutalaisen puoleen.

"Mennään tarkastamaan sitä paikkaa toistamiseen", hän sanoi. "Mutta
kävelemme kumpikin erikseen -- ainakin niin kauan kun olemme tällä
kadulla. Menkää tuon nurkan taakse! Siellä yhdyn teihin."

Juutalaisen lähdettyä hän meni kadun poikki ja silmäili vielä kerran
taloa, johon kookas nainen oli kadonnut. Se oli yhäti lujasti
teljetty, ikkunat tiiviisti verhottuina, todella salaperäinen paikka.
Hetkisen Hetherwick oli kahdella päällä, pitäisikö hänen jättää se
silmällä pitämättä. Mutta Pencove-kadun varrella olevan muurin ja
oven kuvaus oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan, ja hän asteli
edelleen, kääntyi kadunkulmasta ja liittyi Goldmarkiin. Tämä lähti
heti edelle, opastaen hänet sokkeloisille, harvinaisen likaisille ja
vilkasliikkeisille kaduille, ja vihdoin muutamalle, muita kapeammalle
kujalle, jonka kahden puolen sijoitetuissa teltantapaisissa kojuissa
käheä-ääniset myyjät tarjosivat kaupaksi kaikenlaista huokeata
rihkamaa. Hän oivalsi heti saapuneensa yhdelle noista taivasalle
järjestetyistä myyntipaikoista, joita on niin runsaasti Lontoon
vähävaraisessa ympäristössä ja joista saa ostaa kuuden pennyn
paistinpannun sekä paperissa kärjistetyn kalan tai räikeävärisen
kaulahuivin ja pilaantuneen appelsiinin samasta kojusta.

Pujottelehtien Issyn perässä katukiveystä reunustavien, tiheään
ahdettujen kojujen sekä surkeiden kauppahökkelien välitse
Hetherwick pian saapui sileälle muurille, josta juutalainen oli
puhunut. Läheisyydessä olevat talot ja myymälät olivat vanhoja
ja ravistuneita, mutta muuri oli joko uusi tahi sitten äsken
korjattu ja vahvistettu. Se oli kahden rakennuksen välillä, joista
toisessa oli sekatavara-, toisessa rautakauppa. Se oli lähes
kymmenen metriä pitkä ja noin kolme metriä korkea; sen harja, kuten
Goldmark oli maininnut, oli siroiteltu täyteen lasisirpaleita. Ovi,
joka oli upotettu muurauksen pinnan tasalle, oli jykevätekoinen,
vahvistettu metallikiskoilla ja äsken maalattu; lukko oli ilmeisesti
patenttilukko. Hetherwickin silmään pisti heti muuan huomattava
seikka -- ovessa ei näkynyt merkkiäkään soittokellosta eikä
kolkuttimesta.

"Nainen siis avasi oven ja meni tänne", virkkoi Hetherwick, kun hän
ja Issy pysähtyivät.

"Niin, herra Hetherwick", vastasi Issy. "Hän itse avasi oven. Näin
hänen ottavan avaimen taskustaan."

Hetherwick katsahti muurin harjalle.

"Mitähän tuon takana lienee?" hän jupisi. "Luonnollisestikin
jonkinlainen rakennus." Hän puhutteli miestä, jonka koju oli juuri
salaperäisen oven kohdalla ja jolla sillä hetkellä ei ollut ostajia.
"Tiedättekö tästä paikasta mitään?" hän kysyi. "Mitä on tuon muurin
takana? Minkälainen rakennus siellä on?"

Kojun omistaja silmäili Hetherwickia tarkoin äänettömänä. Päätellen,
että kysyjä oli vaaraton henkilö eikä siviilipuvussa oleva
poliisimies, hän irroitti kielensä kantimet.

"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään
aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta
en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta
sisälle, en olekaan!"

"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos
tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin
käytetään!"

"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta
todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen -- hän
oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin
se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän
siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja
sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi -- jos tuonne
tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja
myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni
tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli -- sen julkipuoli on
toisella kadulla."

"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin.
"Kierretäänpä sinne!"

Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia,
solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia,
eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla
salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta
juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.

"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti,
jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista
myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa
toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki,
tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa
tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota
lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme
hieman tarkastella seutua -- mikä onkin totta!"

Hetherwick esitti pyynnön -- vihanneskauppiaan emäntä ohjasi hänet ja
Goldmarkin yläkerrassa olevaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen,
kolkkoon paikkaan, jota käytettiin vain sunnuntaisin ikävän päivän
ikävyyden lisäämiseksi. Emäntä huomautti, että sieltä oli hauska
näköala pitkin katua kummallekin päin, mutta Hetherwick rajoitti
tarkastelunsa julkisivulle. Nyt hän näki muurin ylitse esteettömästi.
Nähtävää ei ollut paljoa. Muurin takana oli piha, joka vasemmalla
ja oikealla puolella rajoittui viereisten talojen seiniin ja jonka
taustana olevaa korkeata, ikkunatonta seinää vasten nojasi matala,
punaisista tiilistä kyhätty rakennus. Ulkonäöstä oli mahdoton
päättää, mihin tarkoitukseen tätä pientä, tasakattoista rakennusta
käytettiin. Sen ovi -- suljettu -- oli näkyvissä, samoin kahden
puolen sitä olevat ikkunat. Mutta helposti erotti, että niiden
alaosat oli tehty himmeiksi jollakin tummalla värillä. Talossa ei
ollut ilmoituskilpeä, ei mitään ulkonaista merkkiä, joka olisi
osoittanut, mihin sitä käytettiin. Mutta pihalla oli koppia,
laatikoita ja isoja, juuripunouksella päällystettyjä pulloja;
omituisen muotoinen savupiippu, joka pisti esiin katosta, antoi
aihetta arvella, että sisällä oli sulatusuuni. Ja jonkun aikaa
katseltuaan Hetherwick ei lainkaan epäillyt katselevansa sitä
paikkaa, jossa Hannaford oli kuoliniltanaan käynyt ja jossa hänet oli
taitavasti myrkytetty.

Äkkiä Goldmark nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi vilkasliikkeiselle
kadulle päin.

"Mapperley!" hän kuiskasi. "Ja hänen seurassaan kaksi miestä!"

Katsahdettuaan osoitettuun suuntaan Hetherwick näki Robmoren ja erään
toisen miehen -- molemmat siviilipuvussa -- pujottelevan kadulla
kojujen ja myymälöiden välissä. Heidän muassaan oli virkapukuinen
konstaapeli, joka keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan. Hetherwick
kääntyi poistuakseen huoneesta, mutta taaskin Goldmark tarttui hänen
kyynärvarteensa.

"Ennen kuin lähdemme, herra, vilkaiskaa vielä kerran tuolla
vastapäätä olevaan pihaan ja sen ympäristöön. Oivalsin juuri, miten
voimme päästä sinne. Katsokaahan, herra Hetherwick, tuon pihan ja sen
viereisen -- oikeanpuolisen -- talon välistä muuria -- sen tuo pää on
jokseenkin matala. Jos tuon talon isäntä sallii meidän mennä hänen
takapihansa lävitse, niin -- käsitättekö?"

"Kyllä", myönsi Hetherwick. "Koetamme sitä. Mutta ensin Robmoren
puheille -- tulkaa!"

Hän pisti vihanneskauppiaan emännän käteen joitakuita hopeakolikkoja
ja laskeutui kadulle. Pari lyhyttä selitystä täydensi ne tiedot,
jotka Mapperley jo oli kertonut etsiville, ja sitten Robmore nyökkäsi
konstaapeliin päin, joka seisoi likellä kiihkeän innokkaana.

"Olemme haastattaneet häntä, herra Hetherwick", hän sanoi. "Joskus
hän on täällä toimessa päivällä, joskus yöllä. Hän mainitsi tuon
paikan kummastuttaneen häntä, ja perin omituista on, että vaikka hän
on ollut tässä piirissä yli vuoden ajan, hän ei ole kertaakaan nähnyt
ainoankaan ihmisen menevän eikä tulevan tuosta ovesta; eikä hänellä
ole vähintäkään aavistusta, minkälainen liike siellä on, jos siellä
ylimalkaan on joku liike."

"En ole milloinkaan nähnyt siellä mitään enkä ketään", vahvisti
konstaapeli. "En mihinkään aikaan -- en päivällä enkä yöllä. Kun
jouduin tälle vartiopaikalle noin viisitoista kuukautta takaperin,
oli ovi äskettäin laitettu ja maalattu ja lasisirpaleet juuri
pantu muurin harjalle. Mutta totta on, etten ole kertaakaan nähnyt
kenenkään käyvän siellä."

"Eiköhän mennä sisälle?" ehdotti Hetherwick. "Mielestäni on meillä
yllin kyllin syytä siihen, tiedämmehän siksi paljon. Etsimämme naiset
saattavat olla siellä. Olin äsken tuolla vastapäätä silmäilemässä
pihalle, jonne voimme päästä helposti menemällä tuon oikealla puolen
olevan rihkamakauppiaan myymälän lävitse ja kiipeämällä muurin yli
hänen takapihaltaan. Mitä arvelette, Robmore?"

"Olen samaa mieltä!" vakuutti tämä. "Kun nyt olemme puuhassa,
niin suoritamme sen loppuun asti. Parasta lienee minun puhutella
kauppiasta, herra Hetherwick -- minä pistäydyn ensiksi hänen luokseen
ja kutsun teidät sitten sisälle."

Toiset jäivät odottamaan, kun taas Robmore astui myymälään sen
isännän puheille. He näkivät heidän keskustelevan muutamia
minuutteja; sitten tuli Robmore ovelle ja viittasi toisia lähemmäksi.

"Asia on selvä. Saamme mennä hänen pihansa lävitse ja hän lainaa
meille portaat, joilla pääsemme muurin ylitse", ilmoitti hän syrjässä
Hetherwickille. "Sain häneltä myöskin lisätietoja -- hän tuntee ne
kaksi miestä, joiden hallussa viereisellä pihalla oleva rakennus
on; hänen kuvauksestaan päättäen ne epäilemättä ovat Ambrose ja
Baseverie. Paikka on muka ollut heillä lähes puolitoista vuotta,
ja hän luulee heidän käyttävän sitä laboratoriona -- kemiallisena
tai jonakin sentapaisena. Mutta he kuuluvat näyttäytyvän harvoin --
joskus hän ei ole nähnyt heitä moniin päiviin, jopa viikkokausiin
yhteen menoon. Tavallisesti he ovat siellä öisin -- hän on nähnyt
siellä valoa joka aikaan yöstä. No niin -- eteenpäin!"

Tarkastusmatkalla oleva joukkue asteli yksimielisenä jonona pienen,
pimeän myymälän läpi takapihalle portaita kantavan juoksupojan
johtamana. Portaat pystytettiin välimuuria vasten sen matalammalle
kohdalle. Virkapukuinen konstaapeli ensimmäisenä kiipesivät kaikki
kuusi miestä yksi kerrallaan harjalle ja hyppäsivät toiselle
puolelle. Paikka näytti autiolta ja elottomalta. Kuten Hetherwick oli
huomannut vihanneskauppiaan vierashuoneesta katsellessaan, olivat
ikkunat paksun värikerroksen peitossa. Siitä huolimatta lähestyi
niitä kaksi tahi kolme miestä, etsien sellaisia kohtia, joista
väri olisi raappiutunut pois, ja koettaen tirkistää sisälle. Mutta
rohkeampana ja valmiimpana toimimaan konstaapeli marssi suoraan
ovelle.

"Ovi on auki!" hän kummasteli. "Sitä ei ole edes painettu kiinni!"
Kiskaistuaan oven selälleen hän astui rakennukseen muiden
tunkeutuessa hänen jälkeensä. "Halloo!" hän luikkasi. "Halloo!"

Vastausta ei kuulunut. Konstaapeli meni eteisen poikki, jossa he
kaikki seisoivat, ja aukaisi sisemmän oven. Hetherwick oivalsi heti,
että kauppiaan olettamus rakennuksen käyttämisestä oli oikea -- hän
oli saapunut kemialliseen laboratorioon, joka lisäksi oli hyvin
varustettu uudenaikaisilla välineillä. Mutta ihmisistä ei näkynyt
jälkeäkään.

"Nähtävästi täällä ei ole ketään", jupisi yksi miehistä.
"Livistäneet!"

Robmore eteni toiselle ovelle ja avasi sen; se vei konttoriksi
sisustettuun huoneeseen. Siellä oli amerikkalainen kirjoituspöytä,
jolla virui papereja ja asiakirjoja. Robmore ja Hetherwick alkoivat
hypistellä ja tarkastella niitä. Ja äkkiä osui Hetherwickin silmiin
jotakin, mikä oli yhdistävänä renkaana tämän salaperäisen paikan
ja sen talon välillä, jossa hän oli käynyt aikaisemmin samana
iltapäivänä. Pöydällä hänen edessään oli samaa kirjoituspaperia,
jonka myyntipaikasta Mapperley oli ottanut selkoa. Arkeissa oli
painettu osoite, josta paperikauppias oli maininnut.

"Epäilemättä olemme vihdoinkin osuneet oikeaan paikkaan, Robmore",
hän riemuitsi. "Kunpa Matherfield olisi täällä! Mutta --"

Hän ei ennättänyt jatkaa, sillä äkkiä kajahti kiljaisu. Huutaja oli
Goldmark, joka toisten tutkiessa alakertaa oli rohkeasti yksin mennyt
matalia portaita myöten yläkerrokseen.

"Herra!" hän huusi. "Herra Hetherwick! Tulkaa tänne! Tulkaa tänne
kaikki! Täällä on mies istumassa tuolilla -- hyvä Jumala! -- minusta
hän näyttää olevan kankea -- kuollut!"



VIIDESKOLMATTA LUKU

Kuollut!


Kuultuaan säikähtyneen juutalaisen huudahduksen, syöksyivät muut
etsivät yläkertaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Ensimmäisinä
saapuivat Robmore ja Hetherwick hänen luokseen; hän seisoi puolittain
avatulla ovella, tuijottaen sen takana olevaan huoneeseen katse
kiihkeänä. He työntyivät hänen ohitseen ja astuivat sisälle.

Yhdellä vilkaisulla Hetherwick otti selvää huoneen yleisestä
asusta ja sisustuksesta. Erinäisten pikku merkkien nojalla hän
päätteli, että se oli äskettäin kalustettu makuu- ja arkihuoneeksi.
Yhdessä nurkassa oli telttasänky; lisäksi oli siellä pesuteline,
pukeutumispöytä, lipasto, pari, kolme taulua, kirjahylly, pieni,
neliskulmainen matto keskellä lattiaa, jonka ulkoreunat oli
äskettäin huonosti maalattu. Vuoteella oli avonainen käsilaukku,
johon oli sullottu pito- ja liinavaatteita; sen viereen oli heitetty
päällystakki, hattu, käsineet ja sateenvarjo; ilmeisesti oli laukun
omistaja saanut suoritetuksi matkavalmistelunsa loppuun; enää hänen
olisi tarvinnut vain sulkea laukku ja panna se lukkoon, panna takki
ylleen ja hattu päähänsä, ottaa tavarat kainaloonsa ja lähteä.

Entä mies itse? Vuoteen vierellä oli iso, vanhanaikainen nojatuoli
-- tilava, mukava tekele. Siinä oli mies pikemminkin pitkänään
kuin istuallaan; asennosta päättäen hän näytti lysähtäneen siihen
äkillisen väsymyksen valtaamana, nojanneen päänsä pehmeätä selkämystä
vasten ja -- vaipuneen uneen. Mutta kaikki huoneeseen tunkeutuneet
oivalsivat heti, etteivät he olleet tulleet häiritsemään nukkujaa,
vaan että heidän edessään oli -- vainaja. Mies oli, kuten juutalainen
oli huutanut, kuollut!

Hetherwick tarkasti häntä yhtä nopeasti kuin huoneen sisustustakin.
Miehen pää oli rauhallisessa asennossa tuolin pehmeän selkämyksen
varassa hieman kallistuneena vasemmalle puolelle. Kasvot olivat
täydelleen näkyvissä. Hetherwick ei tuntenut niitä. Hän ja
Matherfield eivät olleet tiedustellessaan saaneet niistä kuvausta.
Hän uskoi kuitenkin varmasti, että vainaja oli se mies, jonka he
kuulemansa nojalla tunsivat nimellä Ambrose. Hän oli tietystikin
muuttanut ulkomuotoaan -- ajanut pois tumman parran ja viikset,
joista heille oli kerrottu, ja Hetherwick huomasi heti, että niiden
poistaminen oli tehnyt miehen tuntuvasti toisen näköiseksi. Mutta
mikään ei voinut salata hänen pituuttaan ja yleistä rakennettaan.
Tämä oli epäilemättä sama mies, jota hän ja Matherfield olivat
vaanineet, joka oli kohdannut Hannafordin Victoria-asemalla, joka oli
kadonnut asunnostaan Adelphissa, joka oli Baseverien rikostoveri ja
joka --

"Kuollut kuin kivi!" mutisi Robmore, joka oli kumartunut
liikkumattoman ruumiin puoleen. "Ja hän onkin ollut hengetönnä jo
hyvän aikaa -- ainakin joitakuita tunteja! Jäykkä! Tunnetteko hänet,
herra Hetherwick?"

Hetherwick kertoi, mitä luuli. Robmore osoitti vuoteella olevia
esineitä.

"Hän näyttää saaneen halvauksen ollessaan juuri aikeissa lähteä
matkalle", hän huomautti. "No niin, jos tämä on etsimänne tohtori
Ambrose -- mutta katsotaanpa, onko hänen taskuissaan mitään, joka
ilmaisisi, kuka hän on!"

Toisten katsellessa vierellä hän työnsi kätensä vainajan povitaskuun
-- kuolleella oli muodikas, ihan uusi, harmaa puku -- jälkeenpäin
Hetherwick muisti, että se oli pistänyt silmään huoneen räikeänä
vastakohtana -- ja veti esille lompakon. Nykäisten Hetherwickia
hihasta hän viittasi tätä mukaansa ja siirtyi ikkunan ääreen, jättäen
toiset yhäti ihmeissään tuijottamaan vainajaan.

"Kummallinen juttu, herra Hetherwick", hän supatti heidän
vetäytyessään syrjään. "Te siis luulette häntä tohtori Ambroseksi,
jota olemme tavoitelleet?"

"Niin varmasti!" vastasi Hetherwick. "Hän on ajanut pois partansa ja
viiksensä, ja se on epäilemättä suuresti muuttanut hänen ulkonäköään,
mutta saatte uskoa, että hän on sama mies. Mutta mikä on hänen
äkillisen kuolemansa syy?"

Sitten hänen mieleensä välähti voimakas, elävä muisto ja hän pyörähti
äkkiä silmäilemään taempana olevaa jäykkää olentoa.

"Mitä nyt!" kysyi Robmore uteliaana. "Pistikö jotakin päähänne?"

Hetherwick osoitti vainajan asentoa.

"Tuollaiselta -- juuri tuollaiselta näytti myöskin Hannaford
kuollessaan rautatievaunussa?" hän kuiskasi. "Ensimmäisten merkkien
jälkeen -- ymmärrättehän -- hän heittäytyi taaksepäin ja -- kuoli.
Juuri tuolla tavoin, ikäänkuin olisi rauhallisesti vaipunut uneen --
saattaako, saattaako tämäkin --"

"Käsitän ajatuksenne", jupisi Robmore. "Myrkytetty! Entä -- niin --
että toinen mies?"

"Baseverie!" pamautti Hetherwick.

"Niin, miksi ei? Päästäkseen eroon rikostoveristaan! Mutta -- tämä
lompakko! Tarkastetaanpa, mitä se sisältää! Ohuudesta päättäen ei
siinä ole kovinkaan paljoa."

Lompakon yhdestä lokerosta hän otti esille nipun huolellisesti
taivutettuja seteleitä ja selaili niitä hätäisesti.

"Sataviisikymmentä puntaa", hän ilmoitti. "Entäs tämä paperi? Erään
newyorkilaisen pankin maksettavaksi asetettu kahdensadan punnan
suuruinen osoitus. New Yorkiin, kas vain! Sinne hän siis aikoi! Entä
tämä?" Hän käänsi toista paperia. "Katsokaas, herra Hetherwick!
Hän on tilannut matkustajapaikan _Maraticista_, joka lähtee tänä
iltana. Hm! Ja Matherfield on Southamptonissa väijymässä Baseverieta!
Taidanpa alkaa vähän käsittää juonta."

"Mitä arvelette?" tiedusti Hetherwick.

"No niin, minusta näyttää, että Baseverie on mennyt edeltäkäsin
ottamaan vastaan jalokivilipasta ja että Ambrosen piti seurata
häntä, kun Baseverie oli saanut saaliin haltuunsa, yhtyä häneen
siellä, minkä jälkeen he livistäisivät voittoineen. Mutta nähkääs,
mille nimelle hän oli tilannut matkalipun! Ei Ambroselle, vaan herra
Charles Andrewsille! Ja Baseverie on Basing. Basing ja Andrews.
Lienevätköhän ne harjoittaneet täällä liikettä sen nimisinä?"

"Se on vähäarvoinen syrjäseikka", virkkoi Hetherwick. "Tärkeätä on,
niin totisesti -- juuri se, miten tämä mies on kuollut."

"Mutta minusta se ei tunnu kovin tärkeältä juuri nyt", vastasi
Robmore. "Joka tapauksessa hän on kuollut, ja se kysymys, kuoliko hän
äkilliseen halvaukseen vai myrkyttikö Baseverie hänet ovelasti ennen
poistumistaan, voidaan ratkaista myöhemmin. Mutta sanonpa teille,
herra Hetherwick! Olen valmis panemaan vetoon mitä tahansa siitä,
ettei hän itse myrkyttänyt itseään. Silmäilkäähän ympärillenne! Ei
ole mitään sellaista astiaa, josta hän mahdollisesti olisi juonut.
Ei, sir -- toinen sen on tehnyt. Ja jos Matherfieldin onnistuu
siepata hänet tänä iltana -- ah! Mutta mitäs konttoristinne Mapperley
kertoikaan meille tänne tullessamme? Little Smith-kadun emäntä kävi
muka täällä nyt iltapäivällä."

"Niin, Goldmark seurasi häntä tänne", vastasi Hetherwick. "Goldmark
näki hänen avaavan oven taskustaan ottamallaan avaimella. Hän viipyi
sisällä muutamia minuutteja, tuli ulos hyvin kiihtyneenä ja kiiruhti
takaisin omaan taloonsa."

"Ja nyt me, te ja minä, riennämme hänen jälkeensä", sanoi Robmore.
"Onhan hän joka tapauksessa elävä ihminen ja me kyllä saamme hänet
kirvoittamaan kielensä. Hän tietystikin tuli tänne, otaksuen
tapaavansa tämän miehen ja ilmoittaakseen hänelle, että joku oli
väijymässä. Mutta hän tapasikin miehen kuolleena! Pistäydytään sinne,
herra Hetherwick, heti paikalla!"

Hän kääntyi toisen etsivän ja konstaapelin puoleen. Kuiskattuaan
heille muutamia ohjeita hän poistui huoneesta, ja sanottuaan jotakin
Mapperleylle Hetherwick seurasi häntä. Mutta he eivät olleet
ennättäneet ulko-ovelle, ennenkuin pihalta kuului askelia, ja
oviaukkoon ilmestyi äkkiä kaksi miestä.

Jos Hetherwick kumppaneineen katseli kummastuneena miehiä, niin
nämäkin puolestaan silmäilivät kysyvästi Robmorea ja Hetherwickia. He
olivat nuorenpuoleisia miehiä -- Hetherwick arveli heitä juhlapuvussa
oleviksi käsityöläisiksi. Ilmeisestikin he olivat ällistyneitä
nähdessään ihmisiä vastassaan ovella, jonka luona he kaikki neljä nyt
seisoivat. He olivat jopa niin ihmeissään, että pysähtyivät äkkiä,
jääden äänettöminä töllistelemään. Mutta Robmore puhkesi puhumaan.
"Ketä etsitte?" hän kysyi terävästi.

Tulijat vilkaisivat toisiinsa, ja vanhemman näköinen vastasi:

"Emme ketään tietääksemme. Mutta saammeko kysyä, ketä te haette? Ja
miten olette päässyt tänne? Sillä tämä talo sattuu olemaan meidän!"

"Teidän?" kummasteli Robmore. "Teidän omaisuuttanneko?"

"Niin juuri, jos ostaminen, maksaminen ja kuitin sekä muiden paperien
saaminen riittää sen vakuudeksi!" selitti mies. "Ostimme sen tänä
aamuna, ja koko asia on järjestetty."

Robmore otti esille poliisikortin ja näytti sitä miehille. Heidän
kasvonsa venyivät pitkiksi. Vanhempi vilkaisi Robmoreen.

"Toivoakseni ei mitään ole viassa", hän virkkoi huolestuneena.
"Etsiviä, niinkö? Sijoitimme tähän tuntuvasti rahaa -- säästöjämme --
ja --"

"En luule, että siihen nähden on mitään heikkoa", vastasi Robmore
rauhoittavasti. "Mutta muutoin ovat asiat tavattoman huonosti.
Kuulkaahan, mitkä ovat nimenne ja keltä ostitte tämän talon?"

"Minun nimeni on Marshall, hänen Wilkinson", ilmoitti mies. "Aiomme
juuri perustaa sähköteknillisen liikkeen. Ilmoitimme sanomalehdessä
haluavamme näiltä seuduin sopivan huoneiston, ja herra Andrews kävi
senjohdosta luonamme. Hän selitti, että hän ja hänen liikekumppaninsa
herra Basing olivat matkalle lähdössä ja tahtoivat myydä sen
kaikkineen. Tulimme katsomaan sitä, ja kun se on perin sopiva
paikka suunnittelemallemme yritykselle, sovimme sen ostamisesta. He
kertoivat sen olevan heidän omaisuuttaan, ja säästääksemme kuluja
järjestimme kaupan keskenämme. Maksuhinnan suoritimme tänä aamuna,
samalla saimme paperit ja avaimen."

"Mihin aikaan se tapahtui?" tiedusti Robmore.

"Kello kymmenen paikkeilla", vastasi Marshall. "Sopimuksen mukaisesti
täällä."

"Tapasitteko molemmat, sekä Basingin että Andrewsin?"

"Kyllä. Oikeanpuoleisessa pienessä huoneessa. Päätimme kaupan,
maksoimme käteisellä ja järjestimme kaikki. Se oli pian tehty. Sitten
he tarjosivat meille ryypyn ja sikaarin, minkä jälkeen poistuimme."

"Tarjosivat teille ryypyn, niinkö?" virkkoi Robmore äkkiä. "Missä?"

"Täällä! Basing otti esille ison samppanjapullon ja sikaarilaatikon,
kehoittaen meitä maistamaan kaupantekiäisiä. Joimme lasin kumpikin,
Wilkinson ja minä; sitten jätimme heidät tyhjentämään pulloa: meillä
oli kiire. Mutta -- onko jotakin sekaisin?"

"Se mies, jonka tunsitte Andrews-nimellä, on kuolleena yläkerrassa!"
ilmoitti Robmore. "Hyvin todennäköisesti on hänen kumppaninsa
myrkyttänyt hänet. Mutta, kuten jo äsken mainitsin, ei tekemässänne
kaupassa ole mitään vikaa, jos nimittäin voitte todistaa sen.
Sanoittehan saaneenne tarpeelliset paperit?"

Marshall taputti takkinsa taskua.

"Ne ovat kaikki täällä", hän vakuutti. "Mutta -- väitittekö, että
Andrews on kuollut -- myrkytetty? Hänhän oli yhtä terve ja eloisa
kuin minäkin, kun jätimme heidät kahden kesken. He aikoivat tyhjentää
pullon loppuun --"

"Kuulkaahan!" keskeytti Robmore. "Odottakaa hetkinen! Tulemme
pian takaisin -- meillä on vähän tärkeätä toimitettavaa täällä
läheisyydessä. Yläkerrassa on seuralaisiamme. Sanokaa heille,
että teidän pitäisi odottaa vähän aikaa. Ja nyt liikkeelle, herra
Hetherwick!"

Ehdittyään pihalta vilkasliikkeiselle kadulle Robmore katsahti
kumppaniinsa, naurahtaen purevasti.

"Samppanjaa -- kaupantekiäisiksi!" hän ivasi. "He jäivät sitä
lopettamaan! Epäilemättä se aine, joka lopetti Ambrosen elämän,
oli juuri siinä samppanjassa. Sen sujautti Baseverie lasiin toisen
ollessa selin häneen päin. Onpa se vintiö totisesti perinpohjainen
-- hän ei jätä kesken alkamaansa puuhaa. Toivon vain, ettei hän ole
liian liukas Matherfieldin pideltäväksi Southamptonissa. En saa
rauhaa, ennen kuin kuulen siitä."

"Onko hänen mahdollista pujahtaa Matherfieldin kynsistä?" huudahti
Hetherwick. "Miten hän voisi? Minusta hänen voidaan katsoa jo olevan
telkien takana! Hänen on käytävä postitoimistossa noutamassa lipas."

"Niinkö luulette?" pisti toinen väliin, naurahtaen taaskin
epäilevästi. "Minä puolestani en ole siitä niin kovin varma, herra
Hetherwick. Baseverie on ilmeisesti harjaantunut roisto ja neuvokas
keksimään kaikenlaisia konnankoukkuja. Joutuneekohan se käärö koskaan
Southamptonin postitoimistoon, josta se olisi noudettava?"

"Mitä ihmettä tarkoitatte?" kysyi Hetherwick. "Sehän on postissa! Se
vietiin tänä aamuna."

"Epäilemättä", myönsi Robmore kuivakiskoisesti. "Toimitettavaksi
kiireellisesti perille. Ja kun se saapuu Southamptoniin, on se
vietävä pääkonttoriin, eikö niin?"

"Entä sitten?" tiedusti Hetherwick.

"Monta mutkaa matkassa, sanoo vanha sananlasku", vastasi Robmore.
"Käärö voi jäädä johonkin mutkaan. Mutta eikö tämä ole konttoristinne
mainitsema numero?"

Rouva Mallettin talon ovi näytti, jos mahdollista, entistäkin
lujemmin teljetyltä. Eikä kuulunut vastausta, vaikka pyrkijät kuinka
kolkuttivat ja soittivat kelloa. Mutta kun Robmore äkkiä tunnusteli
kädensijaa, painui ovi auki.

"Halloo!" hän huudahti. "Auki! Hm! Sepä omituista. No niin, mennään
sisälle!"

Toisen kerran samana iltapäivänä Hetherwick astui tyyten
asumattomalta näyttävään taloon.



KUUDESKOLMATTA LUKU

Waterloo-asemalla


Kävellen hieman kumppaninsa edellä etsivä meni eteisen pöydän
ääreen ja naputti kovaa sen kiilloitettuun pintaan. Vastausta ei
kuulunut. Hän astui edemmäksi ilmeisesti kellarikerroksessa olevaan
keittiöön vievien, käsipuilla varustettujen portaiden yläpäähän ja
koputti vieläkin kovemmin seinälaudoitukseen. Ei nytkään tullut
vastausta. Senjälkeen hän palasi eteisen poikki ja aukaisi kadun
puolisen huoneen oven; hän ja Hetherwick katsoivat sisään. Huone
tuoksahti ummehtuneelta ja sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut; se
oli jonkinlainen juhlatilaisuuksia varten varattu seurustelusali,
harvoin käytetty, muodollisen kylmä ja epämukava. Mutta sen takana
olevassa kamarissa, johon Robmore sitten astui, oli merkkejä
asukkaista ja elämästä. Takassa oli tuli, ja sen ääreen oli vedetty
nojatuoli; läheisellä pöydällä oli naisten käsityövehkeitä -- kappale
liinakangasta, jossa oli neula ja rihmaa, ompelukoppa, sakset,
sormustin. Yksi silmäys riitti osoittamaan, että näiden viattomien
kapineiden omistajatar oli laskenut ne äkkiä kädestään, kun hänen
puuhansa oli keskeytetty.

"Siinäpä se, herra Hetherwick." sanoi Robmore jyrkästi. "Tämä talo on
tyhjä! Ihmisiä ei täällä ainakaan ole..."

"Hiljaista täällä todellakin on", myönsi Hetherwick. "Nainen --"

"Pelästyi käyntinne johdosta", keskeytti Robmore. "Sitten hän käväisi
Pencove-kadulla. Ja siellä hän tapasi Ambrosen kuolleena! Hän on
jollakin tavoin sekaantunut tämän ja Baseverien hommiin, koskapa
hänellä on avain, jolla hän pääsi sinne pihalle, ja löydettyään
Ambrosen kuolleena, hän palasi tänne, otti tavaransa ja livisti.
Tässä talossa ei ole sieluakaan! Siitä lyön vetoa vaikka kuinka
paljon!"

"Mieleeni välähti, että naiset kenties ovat vankeina täällä",
huomautti Hetherwick.

"Sen saamme pian selville", selitti Robmore. "Lähdetään yläkertaan
ja tarkastetaan talo ylisiltä kellariin saakka. Mutta malttakaahan!
Kellari ensin!"

Hän juoksi portaita alas kellarikeittiöön Hetherwick kintereillään.
Ovella hän purskahti nauramaan, osoittaen sisälle.

"Katsokaas!" hän huudahti. "Sanoinhan, että olitte sotkeneet asiat.
Näettekö? Tarjottimella on kaikki valmiina kahta henkilöä varten
-- kupit ja lautaset, teekannu, leipää, voita ja keksiä. Ja toinen
tarjotin yhdelle henkilölle. Ja kattila laulaa iloisesti kuin
leivonen. Mitä tämä merkitsee? Nainen aikoi viedä jonnekin teetä
kahdelle henkilölle; toinen tarjotin oli häntä itseään varten. No
niin, te tukahdutitte sen aikeen alkuunsa; hänen on nautittava teensä
muualla. Entä toiset? Nyt yläkertaan!"

Palattuaan eteiseen hän meni edellä pääportaille. Pohjakerroksen
lisäksi oli talossa kaksi kerrosta. Ensimmäisen kerroksen huoneissa,
joiden ovet olivat auki tai helposti avautuivat, ei ollut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Näitä huoneita oli kolme, joihin kaikkiin
päästiin portailta. Mutta ylimmässä kerroksessa oli vain kaksi
huonetta; toinen oli kalustamaton; toisen huoneen ovelle, joka oli
muutamia sentimetrejä raollaan, etsivä heti pysähtyi.

"Katsokaahan, herra Hetherwick!" hän kehoitti, osoittaen ympärilleen.
"Täällä on tuoreita jälkiä! Näettekö, että tuo vankka salpa, joka
pikemminkin muistuttaa telkeämiskankea, on äskettäin sovitettu oven
ulkopuolelle ja oveen on kiinnitetty uusi patenttilukko avaimenreikä
ulospäin? Ja, hyvä Jumala, ketjutkin! Luulisi olevansa vankilassa!
Mutta mitä on sisällä?"

Hän sysäsi oven auki. Näkyviin tuli avara huone, jossa oli kaksi
pientä vuodetta, nojatuoleja, pöytä, jolla oli kirjoja sekä
aikakaus- ja sanomalehtiä. Pöydällä oli myöskin koruompelu-tarpeita,
jotka ilmeisesti oli viskattu yhtä hätäisesti syrjään kuin
alakerrassakin olevat ompeluvehkeet. Hetherwick kumartui silmäilemään
niitä, mutta Robmore riensi ikkunan luokse.

"Sanoinko vankilassa?" hän huudahti. "Tämähän on vankila!
Katsokaahan, herra Hetherwick! Ikkunan ulkopuolella on rautaristikko.
Vaikka tänne suljetut ihmiset olisivatkin saaneet ikkunan auki ja
vaikka ristikkoa ei olisikaan ollut, eivät sittenkään olisi voineet
mitään, sillä ikkunan kohdalla on vain sileä seinä -- nähtävästi
jonkun tehtaan takaosa. Mutta mikäs tämä on?" hän jatkoi, avaten
nurkassa olevan oven. "Hm! Pieni kylpyhuone. Entäs tämä?" Hän siirtyi
portaiden puolisessa seinässä olevalle pienelle luukulle. "Kas vain!
Kylliksi laaja aukko, että siitä voi ojentaa kaikenlaista kuten
pieniä tarjottimia, mutta ei niin leveä, että täysikasvuinen ihminen
voisi ahtautua sen lävitse. Niin, en ihmettelisi, jos olisitte
oikeassa, herra Hetherwick. Juuri tänne naiset otaksuttavasti oli
teljetty. Mutta -- he ovat poissa!"

Hetherwick silmäili ympärilleen. Äkkiä hänen katseensa osui tuttuun
esineeseen. Hän astahti eteenpäin ja otti toisen vuoteen vieressä
olevalta tuolilta vihreästä silkistä tehdyn käsipussin. Hän tunsi sen
oikein hyvin.

"Tässä on varma todistuskappale!" hän huudahti. "He ovat olleet
täällä. Tämä on neiti Han-- tarkoitan neiti Featherstonen pussi --
olen usein nähnyt sen hänellä. Siinä on hänen tavaroitaan -- kukkaro,
käyntikortti-kotelo ja niin edelleen. Se on jäänyt häneltä tänne."

"Niin, juuri niin!" myönteli Robmore. "Kuten jo huomautin, ovat
he kaikki lähteneet kiireisesti. Luulen kaiken käyneen seuraavaan
suuntaan. Kun nainen, joka tietystikin toimi noiden nais-parkojen
vartijana, oli nähnyt, miten asiat Pencove-kadulla olivat, palasi
hän tänne, pukeutui matka-asuunsa ja puikki tiehensä. Mutta ennen
lähtöään hän oli siksi kiltti, että pistäytyi täällä, irroitti
ketjun, nosti teljen pois ja avasi lukon. Sitten hän epäilemättä
lähti laputtamaan minkä käpälistä pääsi, jättäen naiset tekemään mitä
halusivat. Ja kun heillä oli hitunen tavallista järkeä, niin he,
herra Hetherwick, tekivät kuten heidän pitikin -- livistivät niin
nopeasti kuin kykenivät. Niin on asia, sir."

Hetherwick pisti Rhonan käsilaukun taskuunsa ja siirtyi ovelle päin.

"Sitten minä lähden, Robmore", hän virkkoi. "Minun on koetettava
saada selville, mihin he ovat menneet. Minusta tuntuu siltä, että he
ovat rientäneet Penteneyn toimistoon. Menen sinne. Entä te?"

"Niin, minä palaan Pencove-kadulle", vastasi Robmore. "Siellä on
yllin kyllin työtä. Mutta lähtekää te vain etsimään naisia, herra
Hetherwick, teillä ei nyt ole täällä mitään tekemistä. Pidän
konttoristianne ja juutalaisnuorukaista luonani jonkun aikaa --
heistä saattaa olla hyötyä. Luullakseni saamme huomisiin lehtiin
komeita uutisia, erittäinkin, jos Matherfieldia onnistaa, kuten hän
uskoo."

"Miten aiotte menetellä tähän taloon nähden?" kysyi Hetherwick heidän
laskeutuessaan portaita. "Luuletteko naisen palaavan?"

"Sitä hän ei kuolemakseenkaan tee!" vastasi Robmore. "Ei totisesti!
Luulisin hänen kohta olevan Lontoon laidoilla -- pohjoisessa,
etelässä, idässä tahi lännessä. Mitenkö menettelen? Kah, panen oven
lukkoon ja avaimen taskuuni. Meidän on tutkittava tätä taloa tarkoin."

Hetherwick sanoi hänelle jäähyväiset toistaiseksi ja riensi
Victoria-kadulle, hypähti ensimmäiseen tapaamaansa vapaaseen autoon
ja käski ohjaajan ajaa mahdollisimman vinhaa vauhtia Lincoln's Inn
Fieldsille. Hän oli huolissaan Rhonan tähden, ja kuitenkin hän
tiesi, että tyttö oli turvassa. Lisäksi hän oli utelias; hän tahtoi
kuulla Rhonan kertomuksen, saada selville, mitä kulissien takana
oli tapahtunut. Hän uskoi varmasti tapaavansa Rhonan Penteneyn
toimistossa; tyttö ja madame Listorelle menisivät vankilastansa
päästyään luonnollisestikin sinne.

Mutta konttoristi, jonka hän kohtasi heti syöksyttyään ulompaan
toimistohuoneeseen, jäähdytti hänen intoaan pudistamalla päätään.

"Herra Penteney ei ole täällä, sir", hän vastasi. "Hän oli kyllä
toimistossa vielä aivan äsken, mutta hänelle soitettiin, ja hän
poistui heti senjälkeen. Ei; en tiedä, kuka hänelle soitti tai minne
hän meni; hän näytti lähtiessään olevan hiukan kiihtynyt ja oli hyvin
kiireissään."

Hetherwick päätteli, että Penteneytä oli kutsunut madame Listorelle
ja että hän oli mennyt tapaamaan tätä ja Rhonaa. Hän poistui hieman
ymmällä siitä, mitä tekisi, mutta muisti sitten, että Matherfield
oli luvannut sähköttää Southamptonista, ja kääntyi asuntoonsa päin.
Portaiden juurella hän kohtasi isännöitsijänsä.

"Täällä on käynyt eräs nuori nainen kysymässä teitä, herra
Hetherwick", ilmoitti mies. "Hän on pistäytynyt kahdesti. Sanoin
hänelle, etten tiennyt, milloin tulisitte kotiin, saatoitte saapua
millä hetkellä hyvänsä tai viipyä hyvinkin kauan. Hän ajatteli --
mutta tuollahan hän onkin itse, sir -- tulossa takaisin!"

Hetherwick pyörähti ympäri ja näki Rhonan lähestyvän aukion
poikki. Hän kiiruhti tyttöä vastaan ja välittämättä mahdollisista
katselijoista tarttui Rhonan molempiin käsiin sellaisella tavalla,
että puna lehahti tytön poskille.

"Olettehan terve ja vahingoittumaton?" hän tiedusti hätäisesti.
"Niinhän?"

"Olen oikein hyvässä kunnossa, kiitos!" vastasi Rhona. "Olen -- olen
käynyt täällä jo kahdesti, mutta te olitte ulkosalla molemmilla
kerroilla. Tulin lainaamaan vähän rahaa. Minulta jäi käsilaukku ja
kukkaro siihen huoneeseen, jossa olimme vankeina, ja --"

Hetherwick otti käsilaukun esille ja ojensi sen mitään virkkamatta
Rhonalle. Tämä tuijotti häneen ihmeissään.

"Oletteko ollut siellä?" hän huudahti. "Mistä --"

"Olin siellä tänään, tunti takaperin", selitti Hetherwick. "Mutta
mennään asuntooni! Emmehän voi seistä täällä keskustelemassa. Madame
Listorelle -- missä hän on?"

"Erosin hänestä Victoria-asemalla; hän jäi soittamaan majuri
Penteneylle", kertoi Rhona. "Ei hänelläkään ollut rahaa. Hän pyysi
minua odottamaan, kunnes majuri Penteney saapuisi, mutta minä en
suostunut. Kävelin tänne. Arvelin, että -- että te haluaisitte tietää
meidän päässeen vapauteen -- vihdoinkin."

Hetherwick ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat hänen
seurusteluhuoneessaan. Sitten hän tuijotti Rhonaan äänettömänä, laski
kätensä tytön olkapäille ja katsottuaan häntä pitkään kumartui äkkiä
ja suuteli häntä.

"Totisesti!" hän sanoi hiljaa. "En itsekään tiennyt, kuinka
huolissani olin tähtesi, ennen kuin näin sinut äsken! Mutta -- nyt
tiedän!"

Yhtä äkkiä hän sitten kääntyi toisaalle ja perin asiallisen näköisenä
sytytti tulen takkaan, pani tulelle vesikattilan ja alkoi puuhailla
niin, että selvästi huomasi hänen aikovan valmistaa teetä. Rhona
tarkkaili häntä nojatuolista, johon hänet oli kursailematta istutettu.

"Vapaus!" hän äänsi äkkiä. "Olemme kumpikin oppineet jotakin. Kun on
ollut jonkun aikaa lukon takana yötä päivää --"

"Miten kaikki kävi?" kysyi Hetherwick, pyörähtäen häneen päin.
"Tietystikin tunnemme koko ryöstöhomman -- mutta kaikki muu, tähän
saakka? Baseverie kai?"

"Baseverie ja eräs toinen mies", vastasi tyttö. "Pitkä,
sileäleukainen mies, jonka nimeä emme kertaakaan kuulleet
mainittavan. Mutta Baseverie oli pääroisto. He odottivat meitä
maantieleikkauksella Riversreadessa, pakottivat revolvereillaan
uhkaamalla meidät nousemaan autoon ja toivat meidät Lontooseen --
Westminsteriin -- siihen taloon, jossa kävitte. Siellä --"

"Hetkinen!" pyysi Hetherwick, joka haki kuppeja ja teevateja. "Auton
ohjaaja? Hänen täytyi olla rikostoveri."

"Epäilemättä; mutta häntä emme enää sen koommin nähneet. Emme nähneet
muita kuin ne kaksi miestä ja naisen, joka toimi vanginvartijana
ja toi meille ruokaa. Saimme syödäksemme kunnollisesti, ja meille
tuotiin kirjoja ja sanomalehtiä, hankittiinpa meille käsityötäkin.
Mutta he olivat heltymättömiä vaatiessaan madamen jalokiviä.
Varmaankin he tunsivat asiat hyvin, koskapa he hankkivat madamen omaa
kirjepaperia --"

"Tiedän sen kaiken", keskeytti Hetherwick. "Kerron sinulle, mitä me
puolestamme olemme puuhanneet, kun ensin olet saanut vähän teetä. He
kai pakottivat hänet kirjoittamaan kirjeet?"

"Aivan samalla tavoin kuin meidät astumaan autoon", myönsi Rhona,
"revolvereillaan! Ja -- heillä oli tosi mielessä! Otaksuttavasti he
ovat jo saaneet jalokivet."

"Sen saamme nähdä", vastasi Hetherwick. "Sattuiko madame Listorelle
mainitsemaan sinulle jalokivien arvon?"

"Ei hän paljoa muusta puhunutkaan. Kahdeksankymmenen- ja
yhdeksänkymmenentuhannen punnan välillä. Hän on kauheasti tuskissaan
niiden tähden. Mutta kirjaimellisesti hänen oli valittava joko
henkensä taikka jalokivet. En tiedä, mitä he olisivat tehneet
minulle. Mutta nyt on minulla kaikki hyvin!"

Hetherwick aukaisi metallirasian, otti sieltä esille luumuleivoksen
ja ojensi sen Rhonan nähtäväksi.

"Mitä arvelet tällaisesta leivoksesta?" hän virkkoi ihailevasta. "Se
on vanhan, maalla asuvan tätini lahja -- totisesti oikein kunnollinen
leivos. Niin", hän jatkoi, laskien leivoksen pöydälle, "niin, niin;
nyt on sinulla kaikki hyvin. Mutta, hiisi vieköön --"

Rhona oli vaiti; hän näki, että Hetherwick oli nähtyään hänet jälleen
voimakkaammin ja syvemmin liikutettu kuin olisi halunnut näyttää.
Tyttö kaatoi teetä kuppeihin. He istuivat keskustellen äskeisistä
tapauksista, kunnes hämärän varjot alkoivat pimentää huonetta.

"Minun pitäisi lähteä takaisin Riversreadeen", huomautti Rhona
vihdoin. "On jo myöhäistä."

"Maltahan vähän!" kehoitti Hetherwick, joka siihen mennessä oli
kertonut kaikki, mitä tiesi. "Matherfieldilta saapuu sähkösanoma
kohtapuoleen. Älä mene Riversreadeen tänä iltana! Soita lady
Riversreadelle, että jäät kaupunkiin yöksi! Hänen sisarensa lienee
siellä jo nyt ja on varmaankin kertonut hänelle kaikki. Odota
siksi, kunnes saamme Matherfieldin sanoman! Sitten menemme jonnekin
päivällisille, ja sinä voit sijoittua täksi yöksi entiseen hotelliisi
Surrey-kadun varrelle. Tahtoisin sinunkin saavan tietää, mitä
Southamptonissa on tapahtunut, ja --"

Hän katkaisi lauseensa kesken, kun ulko-ovelle kolkutettiin.

"Siinä kai tulee Matherfieldin sähkösanoma!" huudahti hän. "Nyt
siis --"

Hetkisen kuluttua hän palasi Rhonan luokse sähkösanoma kädessään.

"Se on Matherfieldilta", hän ilmoitti. "Lähetetty Southamptonin
läntiseltä asemalta kello kuusi ja yhdeksäntoista. Ei sanaakaan
siitä, onko hän saanut lurjuksen kiinni. Koko sisältö on: 'Tulkaa
vastaan Waterloon asemalle, saavun kahdeksan ja kaksikymmentä.' No
niin --"

"Kummallista", sanoi Rhona. "Mutta Baseverie on --"

"Juuri niinkuin Robmore sanoi", jupisi Hetherwick. "Mutta --" Hän
vilkaisi kelloonsa. "Lähdetään liikkeelle! Ehdimme parhaiksi haukata
hiukan päivällistä -- Waterloon asemalla -- ja joutua kahdeksan ja
kahdenkymmenen junalle. Kunpa näkisimme Baseverien Matherfieldin ja
Quigmanin huostassa! Silloin minulla vasta olisi hyvä ruokahalu!"

Waterloon asemarakennuksen ja junasiltojen sisäänkäytävän välinen
avara aukeama oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun Rhona ja
Hetherwick tulivat ravintolasta kymmenen minuuttia yli kahdeksan.
Tiedustaessaan, minkä sillan ääreen Southamptonin juna saapuisi,
Hetherwick tunsi keveän kosketuksen käsivarressaan. Hän pyörähti
ympäri; hänen takanaan oli Robmore. Robmore hymyili hänelle
rauhallisesti, samalla iskien silmää paljon puhuvasti.

"Taidatte olla samassa juonessa, herra Hetherwick", hän sanoi.
"Sähkösanoma Matherfieldilta, vai mitä?"

"Niin", vastasi Hetherwick. "Entä te?"

"Sama juttu", myönsi Robmore. "Minun piti olla täällä kahdeksan
ja kahdenkymmenen junalla -- mukanani apuväkeä", hän lisäsi
merkitsevästi. "Minulla on apuvoimia; neljä miestä on läheisyydessä.
Oletteko kuullut mitään naisista, herra Hetherwick?"

"Tässä on heistä toinen", vastasi Hetherwick, osoittaen Rhonaa. "He
ovat turvassa. Myöhemmin kerron kaikki. Mutta tämä juttu -- mitä
arvelette Matherfieldin sähkösanomasta? Onko hänen käynyt huonosti?"

"Minun luullakseni on asianlaita seuraavasti", selitti Robmore.
"Baseverie lienee junassa; Matherfield ja Quigman pitävät häntä
tarkoin silmällä. Jostakin syystä Matherfield tahtoo vangita
Baseverien täällä -- täällä! Niin minä olen kuvitellut asian olevan.
He ovat nähneet Baseverien siellä ja päättäneet seurata häntä
takaisin Lontooseen, Heti junan saavuttua --"

Rhonalta päässyt äkillinen, terävä huudahdus keskeytti hänen puheensa
ja sai molemmat miehet kääntymään häneen päin. Tyttö tarttui
Hetherwickin käsivarteen ja osoitti samalla toisella kädellään heidän
takanaan olevalle aukeamalle.

"Baseverie -- itse!" hän huohotti. "Tuolla -- tuon kellon kohdalla!
Katsokaa! Hän menee portille päin."

Nopeasti ja siekailematta Robmore laski kätensä Rhonan olalle,
pyöräytti hänet ympäri ja veti hänet lähellä olevien ihmisten
joukkoon.

"Pysytelkää näkymättömissä, neiti!" hän kuiskasi. "Hän tuntee teidät!
Ja nyt -- mikä mies? Tuoko, jolla on kalpeat kasvot ja korkea hattu?
Näen. On hyvä painaa hänet muistiin. Selvä on. Jääkää tähän, te
molemmat! Jos hän tulee tähän suuntaan, niin siirtykää pois jonnekin,
herra Hetherwick! Odottakaas!"

Robmore pujahti tiehensä. Hetkisen kuluttua he näkivät hänen
puhelevan parille hiljaisen näköiselle miehelle, jotka pian sitten
katsoivat Baseverieen päin. Myöskin Hetherwick tähyili Baseverieta.
Rauhallisena, huolettomana, ilmeisesti aavistamatta mitään Baseverie
oli sijoittunut sen portin viereen, josta Southamptonista saapuvien
matkustajien täytyisi poistua. Hän poltteli levollisesti sikaaria,
silminnähtävästi nauttien siitä.

"Oletko varma siitä, että tuo on oikea mies?" supatti Hetherwick.

"Baseverieko? Ehdottomasti", vakuutti Rhona. "Ikäänkuin voisin
erehtyä hänestä! Minulla on liiankin hyvät syyt muistaa,
minkänäköinen hän on. Mutta -- kas noin! Kylläpä hän uskaltaa!"

"No niin", virkkoi Hetherwick. "Jotakin tapahtuu pian! Pysyttele
takana -- hyvästi piilossa! Täältä näemme kaikki kenenkään näkemättä
meitä. Jos hän sattuisi havaitsemaan sinut --"

Robmore tuli verkkaisesti kävellen takaisin ja liittyi heihin.

"Kaikki kunnossa!" hän mutisi. "Meidän lisäksemme väijyy häntä neljä
silmäparia -- siis kolme paria lisää! Ja mieheni ovatkin hyvin
likellä häntä. Näettekö heidät? Yksi, kaksi, kolme, neljä! Kaikki
hänen ympärillään, mutta hän ei aavista mitään. En päästä häntä
livistämään, tulkoonpa Matherfield tai olkoon tulematta. Kylmäverinen
veitikka, vai mitä?"

"Juna on juuri tulossa", huomautti Hetherwick. Rhonan käsi oli hänen
käsivarrellaan, ja hän tunsi sen vapisevan. "Niin", hän kuiskasi,
kumartuen tytön puoleen, "siltä tuntuu minustakin. Jännittävä hetki.
Mutta tuo roisto --"

Baseverie vilkaisi kelloon. Sitten hän kääntyi portin takana olevalle
junasillalle päin, silmäillen odottavasti pitkin sen valaistua
pintaa. Myöskin toiset katsoivat sinne. Kului minuutti. Sitten
ilmestyi laajan aseman toisessa päässä vallitsevasta hämystä veturi,
kiskoen hitaasti perässään vaunukuormaansa ja pysähtyi sillan
viereen, puhkuen kuin väsynyt jättiläinen. Ensimmäisten vaunujen
matkustajat hyppäsivät sillalle ja lähtivät jonossa etenemään
uloskäytävää kohti.

"Nyt se alkaa", jupisi Robmore. "Pysytelkää taustalla te kaksi!
Mieheni pitävät silmällä häntä ja sitä henkilöä, jonka hän kohtaa
täällä, sillä hän odottaa jotakuta."

Ensimmäisellä minuutilla ei tapahtunut mitään. Saapuneita
matkustajia, miehiä ja naisia, siviiliväkeä ja sotilaita, merimiehiä,
tungeksi sankkana jonona sillalta, hajautuen kukin haaralleen.
Vähitellen kävi tungos harvemmaksi. Sitten Rhona taas puristi
Hetherwickin käsivartta, ja viimemainittu näki hänen tuijottavan
sulkupuomin taakse. "Kas tuolla!" huudahti Rhona. "Tuo mies, jolla
on harmaa takki ja vaaleanruskea hattu! Se on sama mies, joka ohjasi
autoa! Näetkö! Baseverie huomasi hänet!"

Hetherwick katsoi ja näki Baseverien kohottavan kättään, tervehtien
nuorta, terveen näköistä miestä, joka lähestyi matkalippujen kokoojia
ja jonka kädessä oli pieni, neliskulmainen käärö. Mutta hän näki
muutakin. Tämän nuoren miehen kintereillä seurasi Matherfield
toisella ja Quigman toisella puolella. He vetäytyivät likemmäksi
miestä, kun tämä lähestyi porttia, ja sen toisella puolen siirtyivät
etsivät lähemmäksi Baseverietä. "Siis nyt!" kuiskasi Robmore ja
syöksyi nopeasti eteenpäin. Kaikki kävi niin vikkelästi, etteivät
Hetherwick ja Rhona oikein tienneet, miten se tapahtui. Ennen kuin
he oivalsivat, että roistot olivat joutuneet ansaan, ja ennen kuin
töllistelevät sivulliset pääsivät selville, että jotakin oli tekeillä
aivan heidän silmiensä edessä, olivat Baseverie ja hänen kumppaninsa
lujissa käsiraudoissa ympärillään ryhmä äänettömiä miehiä, jotka
hoputtivat heitä pois. Hetkisen kuluttua olivat vangitsijat ja vangit
kadonneet aseman ulompiin rakennuksiin. Sitten molemmat tarkkailijat
äkkiä huomasivat lähellään Matherfieldin, jolla oli neliskulmainen
käärö kädessään ja kasvoillaan tuikea, mutta perin tyytyväinen hymy.
Hän näytti kääröä heille.

"Se kävi näppärästi, herra Hetherwick, perin näppärästi todellakin!
Harvinaisen näppärästi, vai kuinka?"

Mutta Hetherwick arvasi, ettei hän puhunut kääröstä.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Vakuutus


Rhona majoittui siksi yöksi entiseen asuntoonsa, pieneen hotelliin
Surrey-kadun varrella, ja seuraavana aamuna Hetherwick pistäytyi
hänen luokseen kainalo täynnänsä sanomalehtiä. Tavattuaan tytön yksin
hän laski ne hänen vierelleen pöydälle, nyökäyttäen merkitsevästi
päätään osoittaessaan ensimmäisten sarekkeiden isokirjaimisia
otsikkoja.

"Matherfieldin on eilenillalla täytynyt antaa sanomalehtimiehille
runsaasti tietoja", hän huomautti jurosti hymyillen. "Kaikki on
selostettu, hänen omat seikkailunsa Southamptonissa eilen, minun
ja Robmoren Westminsterissä ja samoin kaikki muukin. Luultavasti
sanomalehtimiehet nimittävät tällaista juttua kertomukseksi -- ja
oivallinen kertomus se onkin! Huippukohta on tietystikin Baseverien
vaikuttava vangitseminen Waterloon asemalla. Pelkäänpä, että kovaksi
onneksemme olemme jonkun aikaa tuomitut julkisen puheen alaisiksi!"

"Pitääkö meidän -- pitääkö minun -- saapua oikeuteen, kun tuo mies
tuomitaan?" tiedusti Rhona.

"Se lienee välttämätöntä, ja moneen muuhun tilaisuuteen sitä
ennen", vastasi Hetherwick. "Tulee viranomaisten kuulustelut, isäsi
jutun jatkokäsittely ja niin edelleen. Sitä ei voi auttaa. Mutta
tuottaahan jonkun verran tyydytystä se seikka, että vapautamme
maailman harvinaisen julmasta ja kylmäverisestä murhamiehestä. Tuo
Baseverie-vintiö on varmastikin pahin roisto, josta olen ikinä
kuullut. Inhimillinen hämähäkki -- ja taitava punomaan seittiään.
Mutta haluaisin saada vähän tarkemman selon yhdestä kohdasta, mutta
en jaksa käsittää, miten sen voi saada."

"Mistä niin?" kysyi Rhona.

"Sinetöidystä kuoresta, joka sisälsi isoisäsi keksinnön selostuksen",
vastasi Hetherwick, "Missä se on? Ja mitä se oikeastaan on? Saiko
Ambrose sen häneltä? Joutuiko se ehkä Baseverien haltuun? Sikäli
kuin minä käsitän, sai koko juttu alkunsa siitä. Lieneepä sen
todellinen arvo neljännespenny tahi omaisuus, joka tapauksessa toi
isoisäsi sen Lontooseen, vilpittömästi pitäen sitä suuriarvoisena, ja
epäilemättä hän joutui noiden kahden miehen, Baseverien ja Ambrosen,
kynsiin juuri senvuoksi. Epäilemättä hän myöskin keskustellessaan
heidän kanssaan mainitsi -- ehkä piloillaan -- mitä hän tiesi madame
Listorellesta. Eikä ole epäilyksen sijaa siinäkään, että nämä kaksi
murhasivat hänet. Eikä mielestäni voida epäillä sitäkään, miten
hänet murhattiin. On muistettava, että molemmat miehet olivat
lääkäreitä, ja että he lisäksi ilmeisesti olivat tieteellisillä
lahjoilla varustettuja. Kumpikin he olivat epäilemättä tutkineet
myrkkyjä perinpohjaisesti. Sellaiset tiedot ovat arvokkaita heidän
kaltaisilleen ihmisille -- joilla on rikollisia taipumuksia.
Otaksuttavasti he tunsivat jonkun hienon myrkyn, jota voi helposti
hankkia ja jonka vaikutus tuntuisi vasta muutamia tunteja nauttimisen
jälkeen. Epäilemättä he järjestivät ajan niin, että heidän uhrinsa
kuoli äkkiä ehdittyään kauaksi heidän laboratoriostaan. Ja
tietystikin he menettelivät samoin Granettiin nähden. Granett sai
surmansa sen tähden, että hän oli isoisänne seurassa. Mutta minkä
tähden he murhasivat isoisänne? Tahtoivatko he päästä hänestä eroon
saadakseen madame Listorellea koskevan salaisuuden yksinomaan omaan
haltuunsa ja voidakseen kiristää rahaa häneltä ja hänen sisareltaan
vai halusivatko he riistää häneltä hänen keksintönsä ja itse hyötyä
siitä? Jos asia on viimeksimainitulla tavalla, niin --"

Hän pysähtyi, katsahtaen Rhonaan, ikäänkuin odottaen, että tämä
oivaltaisi, mihin hän tähtäsi. Mutta Rhona pudisti päätään.

"En jaksa seurata ajatustesi juoksua", hän tunnusti. "Entä sitten?"

"No niin", virkkoi Hetherwick. "Jos heidän vaikuttimenaan oli halu
saada haltuunsa isoisäsi salaisuus, niin se salaisuus on melkoisen
rahasumman arvoinen! Ja sen rahan pitäisi kuulua sinulle. Ymmärrätkö?
Missä salaisuus on? Missä on sinetöity kuori? Poliisilaitoksessa
on Baseverie kai eilenillalla tarkastettu -- ehkä se on löydetty
häneltä. Siitä kyllä saamme kuulla -- mutta joka tapauksessa se on
sinun."

Rhona teki torjuvan liikkeen.

"Minua kammottaa koskea siihen tai joutua mihinkään tekemisiin sen
kanssa, jos se on ollut sen miehen hallussa!" hän huudahti. "Mutta
mielestäni on hyvin todennäköistä, että he murhasivat isoisäni juuri
sen salaisuuden tähden. Mutta luultavasti heillä oli kaksinkertainen
syy. Madame Listorellen juttu oli toinen aihe. Otaksuttavasti he
pitivät lady Riversreadea helppona saaliina. Ja uskon, että hän olisi
ollutkin, jollei hänellä olisi ollut majuri Penteneytä, johon voi
turvautua. Muistan, että hän oli kauhean kiihtynyt Baseverien ensi
käynnin jälkeen. Oletan niin ollen -- olen aina olettanut -- että he
luulivat voivansa myydä isoisän keksinnön huomattavasta hinnasta ja
saada lisäksi runsaasti rahaa kiristämällä sitä lady Riversreadelta
ja madame Listorellelta."

"Likaista rahaa totisesti se kaikki!" huudahti Hetherwick. "No niin
--"

Pieneen huoneeseen, jossa he istuivat, pilkisti palvelijatar,
katsahtaen Rhonaan merkitsevästi.

"Alhaalla on poliisi kysymässä teitä, neiti", hän ilmoitti. "Ainakin
hän haluaa tietää, voitteko sanoa hänelle, onko herra Hetherwick
täällä tai onko hän ollut täällä."

Hetherwick meni portaiden yläastuimelle; alhaalla eteissalissa
seisova konstaapeli kosketti hattuaan.

"Komisarjus Matherfieldin terveiset, sir", hän sanoi. "Komisarjus
pyytää teitä pistäytymään luonaan ja tuomaan neiti Hannafordin
mukaanne. On ilmaantunut uusia seikkoja, herra Hetherwick. Tärkeitä!"

"Tulemme heti", lupasi Hetherwick. "Kymmenen minuutin päästä." Hän
palasi Rhonan luokse ja joudutti tämän liikkeelle. "Mitähän nyt on
sattunut?" hän tuumi heidän rientäessään Matherfieldin toimistolle.
"Kenties he ovat saaneet Baseveriesta irti jotakin. Tahi ehkä
sanomalehdet ovat herättäneet jonkun sellaisen henkilön huomiota,
joka voi antaa lisätietoja."

Jälkimäinen olettamus osoittautui oikeaksi, sillä kun he astuivat
Matherfieldin huoneeseen, tapasivat he siellä kaksi vierasta, jotka
näyttivät vakavaraisilta ja hyvinvoivilta liikemiehiltä. Kaikki kolme
olivat syventyneet vakavaan keskusteluun, ja Hetherwick pani heti
merkille, että molemmat tuntemattomat katsahtivat Rhonaan harvinaisen
uteliaasti. Matherfield ehätti esittelemään hänet poliisimestari
Hannaford-vainajan pojantyttärenä ja Hetherwickin miehenä, joka oli
ollut paljon mukana murhajuttua selvitettäessä.

"Nämä herrasmiehet, neiti Hannaford ja herra Hetherwick", hän jatkoi,
viitaten kädellään toisiin, "ovat Culthwaite ja Houseover; heillä on
kemikaliotehdas East Hamissa ja myöskin suuri liike Lancashiressa.
Luettuaan tämänaamuiset sanomalehdet, joissa, kuten kaiketi olette
huomanneet, on koko paljon selostusta jutustamme, he tulivat
suoraapäätä luokseni kertoakseen eräitä tietoja, joista on paljon
hyötyä, kun Baseverie tänään iltapäivällä pannaan kuulusteltavaksi.
Asia on niin, herra Hetherwick, että nämä herrasmiehet ovat tuoneet
meille puuttuvan renkaan!"

"Minkä renkaan?" tiedusti Hetherwick kiihkeästi.

Matherfield nyökkäsi vanhemmalle miehelle, Culthwaitelle; tämä veti
taskustaan lompakon ja otti siitä esille paperiarkin. Virkkamatta
mitään hän ojensi sen Hetherwickille, joka kääntyi Rhonan puoleen.

"No, neiti Hannaford", hän sanoi äänessään voitonriemuinen sointu,
"varmastikin tunnette isoisänne käsialan ja hänen tekemänsä numerot.
Voitteko vannoa, että tämä on hänen kirjoittamansa?"

Luotuaan paperiin yhden ainoan nopean silmäyksen Rhona katsahti
toisiin ehdottoman varman näköisenä.

"Kyllähän toki!" hän huudahti. "Se on hänen kirjoittamansa; siitä ei
ole epäilystäkään! Mikään ei voi olla sen varmempaa!"

Matherfield kääntyi Hetherwickiin päin.

"Se on musteen valmistuskaava!" hän selitti. "Nyt on tiedossamme se
tärkeä asia, joka meiltä puuttui. Ja herra Culthwaite kertoo teille,
miten hän sai sen käsiinsä."

Annettuaan Hetherwickin tarkastaa paperia Culthwaite pani sen
huolellisesti takaisin lompakkoonsa. Hän ja hänen kumppaninsa
näyttivät olevan huolissaan jostakin, ja Hetherwick alkoi arvailla
sen syytä -- he näyttivät epävarmoilta ja levottomilta. Mutta
Culthwaite ehätti kertomaan.

"Saimme sen seuraavalla tavalla. Ja voinen heti sanoa, kuten jo äsken
mainitsin teille, herra Matherfield, luullakseni emme olisi saaneet
sitä lainkaan, jollei poliisilaitoksen taholla olisi oltu niin
vaiteliaita juuri tähän kohtaan nähden -- jos olisitte pitänyt hälyä
Hannafordin salaisuudesta, olisimme ehkä osanneet olla varovaisia.
Mutta nyt saapui joku aika sitten luoksemme mies, jonka olemme
tunteneet Basing-nimisenä ja jonka vakaasti uskon sanomalehdissä
tänä aamuna mainituksi Baseverieksi -- mies, huomatkaa, jonka
kanssa olemme olleet liikeasioissa silloin tällöin suunnilleen
vuoden ajan -- ja tarjoutui myymään meille sellaisen uuden musteen
valmistusohjeen, joka löisi laudalta kaikki tunnetut musteet koko
maailmassa! Hän kehui sitä tavattomasti, vannoskeli, että se oli
ensimmäinen täysikelpoinen kirjoitusmuste, mitä milloinkaan oli
keksitty. Hän toi meille nähtäväksi oman valmistamansa näytteen,
koetti sitä erinäisillä tavoilla. Mutta hän meni vielä pitemmälle.
Hän tarjoutui ilmaisemaan meille salaisen valmistusohjeen, jotta me
itse voisimme valmistaa ja koetella sitä, ennen kuin ratkaisisimme,
suostuisimmeko hänen ehdotukseensa, jonka mukaan meidän olisi
tarjottava hänelle kertakaikkinen rahaerä valmistusohjeesta. No
niin, me valmistimme mustetta ja koettelimme sitä, eikä siitä ole
epäilystäkään -- se vastaa juuri sitä, mitä Basing eli Baseverie
kehui siitä, ehkäpä enemmänkin. Minun ei tarvinne puuttua useimpien
hyvin tunnettujen musteiden vikoihin -- tällä ei ole niistä yhtään.
Ja kun Basing muutamia päiviä sitten jälleen pistäytyi luonamme,
päätimme ostaa valmistusohjeen. Sovimme käteishinnasta, ja
toissapäivänä suoritimme summan -- konttorissamme East Hamissa."

"Vai niin?" sanoi Hetherwick tyynesti. "Entä mikä oli sovittu hinta?"

Liikekumppanukset vilkaisivat toisiinsa; Rhonasta, joka silmäili
heitä tarkkaavasti, he näyttivät entistäkin levottomammilta. Mutta
Culthwaite vastasi empimättä:

"Kymmenentuhatta puntaa!"

"Miten maksoitte hänelle?" tiedusti Hetherwick. "Käteiselläkö?"

"Emme; avoimella maksuosoituksella, hänen omasta pyynnöstään. Se oli
luonnollisestikin yhtä hyvä kuin käteinen raha. Mutta niin pian kun
olimme lukeneet tämänaamuiset sanomalehdet, me -- se on minä, sillä
minä luin koko jutun matkalla konttoriin -- menin heti käyttämäämme
pankkiin tiedustamaan, oliko maksuosoituksemme käyty perimässä. Oli
-- tunti tai pari senjälkeen, kun luovutimme sen Basingille. Hän oli
nostanut rahat Englannin pankin seteleinä."

Hetherwick vilkaisi Matherfieldiin.

"Tietystikin", hän huomautti, ikäänkuin esittäen kysymyksen, "tuo
valmistusohje on neiti Hannafordin omaisuutta. Baseveriella ei ollut
oikeutta sen myymiseen -- hänhän oli varastanut sen?"

"Niin on asia, herra Hetherwick", myönsi Matherfield. "Nämä
herrasmiehet -- tosin tietämättään -- ostivat varastettua omaisuutta.
Mutta äsken ilmaisin heille erään seikan, jonka nyt kerron teillekin.
Löysimme rahat -- setelit -- Baseverielta eilenillalla. Ne olivat
koskemattomina hänen lompakossaan. Siitä ja niistä jalokivistä, jotka
hänen rikostoverinsa onnistui napata Southamptonissa, hän aikoi
tietystikin saada hyvän apajan. Mutta nyt meidän on helppo todeta,
millä tavoin hän on saanut haltuunsa nuo kymmenentuhatta -- ja ne
palautetaan näille herroille Culthwaitelle ja Houseoverille. Heidän
todistuksensa nojalla voimme myöskin osoittaa todeksi, että Baseverie
myrkytti Hannafordin saadakseen haltuunsa musteen valmistusohjeen.
Baseverie on myyty mies!"

"Nämä herrat saavat siis takaisin kymmenentuhatta puntaansa?" virkkoi
Hetherwick. "Siinä tapauksessa ei teillä käsittääkseni ole mitään
pahoittelemista. Valmistusohje on luonnollisestikin luovutettava --"

"No, mutta siinäpä se juuri onkin, herra Hetherwick", keskeytti hänet
toinen, joka siihen asti oli pysynyt vaiti. "Asia on niin, sir,
ettemme halua päästää valmistusohjetta käsistämme. Tuolle Basingille
eli Baseverielle annoimme siitä kymmenentuhatta puntaa, mutta --"

"Mutta pidätte sitä oikeastaan arvokkaampana, vai kuinka?" pisti
Hetherwick hymyillen väliin. "Ymmärrän! Siinä tapauksessa siis --"

"Jos saamme takaisin kymmenentuhatta puntaamme, olemme valmiit
neuvottelemaan asiasta oikeudenmukaisen omistajan kanssa", selitti
Culthwaite, vilkaistuaan liikekumppaniinsa. "Siihen asti on
valmistusohje varmassa tallessa meillä. Liikkeemme on hyvin tunnettu
--"

"Jättäkäämme asia toistaiseksi silleen", vastasi Hetherwick. "Neiti
Hannaford luottaa sanaanne, kun lupaatte tallettaa ohjeen ja pitää
sen salassa. Ja myöhemmin voidaan puhua liikeasioista!" Hän nousi
seisomaan, ja Rhona nousi samalla. "Tarvitsetteko meitä tänään, herra
Matherfield?" hän kysyi. "Jollette --"

"En", vastasi Matherfield. "Vain muodollisia selvittelyjä tänään --
iltapäivällä sitten kuulustellaan häntä. Vain pidätystodistukset
ja pyyntö jutun siirtämisestä. Saatte mennä, minne haluatte,
herra Hetherwick -- ilmoitamme kyllä teille molemmille, kun teitä
tarvitaan."

Hetherwick saattoi Rhonan ulos ja päästyään pois poliisilaitoksen
alueelta iski keppiään katukivitykseen.

"Kun selviydymme tästä jutusta", hän huudahti, "niin minut
saadaan hirttää, jos milloinkaan enää sekaannun rikosjuttuihin --
henkilökohtaisesti! Baseverie oli perinpohjainen konna, ja hänen
asioihinsa puutuin! Ja että sinutkin piti sotkea siihen!" hän lisäsi
äkkiä. "Se kiukuttaa minua enemmän kuin mikään muu. Mutta tuleehan
siitäkin loppu, ja sitten --"

Hän pysähtyi; tyttö silmäili häntä, hieman ihmeissään hänen
kiivaudestaan. Sitten Rhona, kun he kävelivät rauhallisella kohdalla
Thamesin rantatien harvaliikkeisellä osalla, laski arasti kätensä
hänen käsivarrelleen. Hetherwick pyörähti rajusti tyttöön päin ja
tarttui hänen käteensä.

"Minusta sinä olet kovin paljon huolehtinut minusta", sanoi tyttö.
"Loppujen lopuksi ei pelkkä rikoksen tutkimisen into saanut sinua --"

"Hyvä Jumala, ei toki!" huudahti Hetherwick nopeasti. "Aluksi ehkä
puolittain se -- puolittain sinä! Tunsin -- sitä on vaikea selittää
-- että minun oli pidettävä huolta sinusta. Ja sitten -- ja kun sinä
katosit -- mutta minä taidan olla pyörällä päästäni! Kerronko sinulle
yhden asian? Koko sinä aikana, jonka olit kadoksissa, minä -- niin
-- tuskin nukuin lainkaan! Aprikoin, ymmärräthän? ja kun ilmestyit
jälleen eilen, iltapäivällä -- mutta haluaisin kysyä sinulta erästä
seikkaa, josta en ole aivan selvillä -- taisin totisesti olla
sekaisin silloin!"

"Kuinka niin?" kysyi Rhona.

Hetherwick kumartui hänen puoleensa ja hiljensi ääntään.

"Olin niin iloinen, niin riemastunut nähdessäni sinut eilen
iltapäivällä", hän vastasi, "että -- että minua huumasi -- käsitätkö?
Ja tahtoisin tietää -- suutelinko sinua?"

Rhona katsahti häntä äkkiä silmiin -- ja naurahti.

"Kas vain! Kuinka huvittava oletkaan! Niin, tietysti, suutelit!
Kahdesti!"

"Se on hyvä!" huudahti Hetherwick. "Minä -- minä luulin, että olin
ehkä nähnyt unta. Mutta suutelitko sinä minua?"

"Pitäisikö sinun sitten saada kaikesta tarkka tieto?" kysyi Rhona
ilkamoiden. "No niin -- minä suutelin sinua!"

"Sitä parempi!" sanoi Hetherwick.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut mies" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.