Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Saul - Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä
Author: Törneroos, Antti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Saul - Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä" ***


SAUL

Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä


Kirj.

Tuokko [Antti Törneroos]



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 45 Osa.



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,
1868.



        Näytetty: L. Heimbürger.



JÄSENET:

_Saul_, Israelin kuningas.
_Jonathan_, hänen poikansa.
_Samuel_, profeeta ja tuomari Israelissa.
_David_, sankari.
_Agag_, Amalekin vangittu kuningas.
_Abner_, Saulin sotapäällikkö.
_Joab_,   |
_Abisai_, | Zerujan pojat, Davidin seuraajat.
_Asahel_, |
_Abjatar_, pappi, Ahimelekin poika.
_Doeg_, Ebomealainen, Saulin palvelija ja salainen neuvon-antaja.
_Ammiel_, eräs kansalainen.
Eräs vanha Israelita.
Saulin aseenkantaja.
Sanansaattaja.
Kaksi Sifiläistä tien-neuvojaa.
Eräs Amalekilainen nuorukainen.
_Merab_, | Saulin tyttäret.
_Mikal_, |
Noitavaimo Endorissa.
Pappia, kansan vanhimpia, hovi- ja sotaväkeä, kansaa ja neitoja.



Ensimäinen Näytös.


Ensimäinen kohtaus.

    Gilgalissa.

(Sotamiehiä, jotka koroittavat voitonmerkkejä, Israelin vanhimpia,
pappeja ja kansaa, joka rakentaa kunniaporttia, eräs vanha Israelita,
Ammiel, Doeg).

1:n vanhin (vanhalle Israelitalle).

    Viel' eläminen mailla matkustat
    Sa vanhus, vaikka sadan vuoden kuorma
    Sun hartioitas haudan puolehen
    Ruvennut on jo kallistelemaan.
    Ma olen kuullut joskus kerrottavan
    Miehuuden päivän olleen sulla silloin,
    Kun Eli oli ylimmäinen pappi
    Ja tuomari -- ja siitä aikoja.
    Kuin olet vaivat vanhuutesi nyt
    Unohtanut ja tänne lähtenyt?

Vanhus.

    Oletko kuullut maata kylmempää,
    Miss' ilma tuottaa lunta, missä jää
    Kuukautta kuusi aallot järvien
    Sitoopi? Josko olet kuullut sen,
    Niin tiedät kyllä, kuinka keväimen
    Tullessa taaskin kaikki virkiää
    Ja kuinka tainnoksista perhonen
    Elohon uuteen jälleen heräjää,
    Kuink' elon henki vihreänä puuhun
    Surkastuneesen ilmestyypi julki,
    Ja kuinka laulu lankee linnun suuhun,
    Jost' äänen sorjan kylmä talvi sulki,
    Ja kuinka, sitten maasta rauettua,
    Turpeesta nostaa matonenkin päänsä,
    Ja kuinka, meren jälleen auettua
    Ja järven jätettyä kylmän jäänsä,
    Jonk' alla peitoss' oli veden karja,
    Ruo'istohon, kun on se viheriä,
    Taas kilvan kiitää suuri kalasarja
    Iloa ilman ja sen ihmehiä
    Ihailemaan ja maata näkemään.
    Ja elävää lie tuskin yhtäkään,
    Jot uus' ei henki silloin virvottaisi,
    Jok' uutt' ei voimaa ruumiilleenkin saisi.
    Senlainen kevät meille tullut on,
    Se kevät on, kuin tiedät, vapaus,
    Jok' ihmiselle niin on verraton,
    Kuin kukkaselle päivän kirkkaus.
    Ja rauenneet nyt ovat raskahat
    Ikeemme, joilla painoi henkeämme
    Filistea ja muutkin pakanat.
    Jo loppui orjuus ja se häpeämme,
    Jok' oli katkerampi kuolemaa.
    Nyt rauhassa ja la'in turvan alla
    Kukoistaa taaskin armas synnyinmaa;
    Ei vääryyden, ei väkivallan halla
    Nyt kahlehdi sen hengen vainioita.
    Nyt ymmärtänet heikommankin voiman
    Keväimen töitä käydä mainioita
    Tarkastamahan. Vielä kerran soivan
    Ma kuulla toivoin vapauden äänen
    Ehk' aik' ei pitkä, joksi tänne jäänen
    Sen sointoisuutta kuulemaan. Kun kauan
    Ma olen elämätä syksyistä
    Vaan viettänyt, niin otin matkasauvan
    Ja läksin katsoon kevätpääskyistä.

1:n kansasta.

Tosiaankin, se vanhus puhuu asiat paikoilleen. Siitä ei kauan,
kun meillä oli sellainen orjuuden, vääryyden ja väkivallan aika.
Muistathan, missä alennuksen ja häväistyksen tilassa olimme joku
aika sitte ja turvattomat kuin lampaat, kun ei meillä ollut
puolustus-aseitakaan, sillä Filistealaiset olivat ne ryöstäneet meiltä
ja hävittäneet pajatkin. Tarpeellisimmat työkalutkin meidän täytyi
mennä Filistean pajoihin teroittamaan ja saimme siellä kärsiä pilkkaa
ja rääkkäystä. Muistanet myös, kuinka Saulin ensimäisessä kahakassa
Filistean kanssa kaiken kansan kädestä ei löydetty miekkaa eikä
keihästä; ainoastaan kuninkaalla ja Jonathanilla olivat nämät aseet,
joista sitte vapaus läksi Israelille.

2:n kansasta.

Niin, se aika oli sellainen, että sitä muistellessa nävyn tuli
poskia vielä polttaa. Katsopa tätä kirvestäni. Se on omien takojien
tantereella tehty. Tulkoonpa nyt joku Filistealainen sitä ottamaan,
niin saakeli soikoon! saa otsallansa tuntea, että se on kalu, joka
kelpaa.

1:n vanhin.

    Kiireesti, miehet! muuten keskoiseksi
    Jää työnne saapuessa sankarin.
    Kuningas tänne voittokunniassaan
    Uroinensa jo kuuluu kulkevan.
    Ei portin sovi olla vaillinaisen,
    Kun täydellinen onpi kunnia:
    Se täyttää kaikki Israelin ääret
    Ja kaikuu niiden ulkopuollakin.
    Ei löydy kieltä, joka kieltäis sen.
    Nyt tällä haavaa Amalekilaisten
    Tuhannet kielet jähmettynehet
    Myös kunniata Saulin kuuluttavat.

2:n kansasta.

No, no ystävä! Hätäellen ei kunnon työtä tehdä. Portin pitää tulla
korkeaksi ja avaraksi, ja siihen aikaa tarvitaan. Ei, "nostakaatte
portit päänne, ja ovet korkeentukaat kunnian kuninkaan mennä sisälle".
Eihän "kunnian", joka "täyttää kaikki Israelin ääret ja kaikuu niiden
ulkopuollakin", tarvitse eikä sovi tunkeimalla ahtaasta portista
Gilgaliinkaan kontata.

3:s kansasta.

Ken lienee tuo kavalan näköinen mies, joka tuolla puiden varjossa
kurkistelee?

Ammiel.

Jumal' avita! Doeg, pirun sikiöhän tuo onkin. Olonja täällä ennustaa
tapahtuvan jotakin koiramaista. Doeg, mitä hiiden käteen siellä
varjossa kuhnustelet? Tule näkyviin, mies, pelotta ja näytä naamasi,
jos kohtakin hävyllä ja pahalla omatunnolla. Ei täällä sulle hirsipuuta
vielä pystytetä, jota kumminkin toivon kohta saavani sulle nostaa.
Jalo kuninkaamme, joka Israelista hävitti kaikki velhot, noidat ja
muut perkeleen palvelijat, ei suinkaan sinua, sen likimäistä ystävää,
säästä. Kuultuaan konnatyösi hän mielellään lahjoittaa kunniaksi sulle
korotuspuusta vaikka viisikymmentä kyynärää, lähettäin samalla sielusi
Gehennan syvimpiin kammioihin. Hän on oikeuden mies ja suopi varmaan
perkeleellekin, mikä perkeleen on. Silloin, Doeg, sinussa toteentuu
vanha sananlasku: "joka yletään, se aletaan, ja joka aletaan, se
yletään".

Doeg.

    On hauska nähdä sua elävänä
    Viel' elävitten laitumella.

Ammiel.

"Eläimitten laitumella"! Kirottu kompeilija, sanasi kimmoi itseesi.
Mikä eläin olet itse "laitumella"? Jos tunnet luontokappaleen käärmettä
häijymmän, tunnet itsesi.

Doeg.

Hah, hah! Se mies laskee sukkeluuksia niin paksuja kuin se kallo,
josta ne lähtevät. Kun elävät täällä ovat silmissäsi eläimiä, mihinkä
luokkaan eläintiedossasi luet kuninkaasi, joka kohta myös on tällä
laitumella.

1:n sotamiehistä.

Uskallapas vaan, kurja, kuningasta parjata!

Doeg.

Tuon pöllöpään sanojahan vaan punnitsin.

3:s kansasta.

Jotakin pahaa lie Doeg sulle, Ammiel, tehnyt, kun kohta nähtyäsi hänen
jouduit vihan vimmaan.

Ammiel.

Ilkeytensä tunnen perin pohjin. Hän, muukalainen Edomeasta, häpäisee ja
pilkkaa kaikkea, mitä Israel kunnioittaa ja pyhänä pitää, milloin vaan
voi tehdä sitä rangaistuksetta. Ma asuin naapurinansa siihen aikaan,
kun Samuelin pojat, Joel ja Abia, olivat tuomarina Bersabassa. Jokainen
tietää, kuinka silloin, Samuelin jo vanhettua, oikeutta Israelissa
poljettiin.

1:n vanhin.

    Jaa, silloin oli aika ahneuden,
    Se tuomioista poisti oikeuden;
    Ja maassa silloin vääryys vallitsi,
    Se tuomareinkin henget hallitsi.
    Vanhurskas oli miltei hukkumassa,
    Kun jumalaton eli hekkumassa.
    Sill' oli silloin valta avara,
    Joll' oli rikkaus ja tavara;
    Ja joka lahjat tuomareille antoi,
    Hän oikeuden kukkarossaan kantoi,
    Vaan köyhä kärsiä ja surkeutta
    Eik' etsienkään saanut oikeutta.
    Näin Herran laki silloin poljettiin,
    Totuus kun tuomioista suljettiin.
    Nyt, Herran kiitos, kuningas on meillä,
    Hän tuomiten käy oikeuden teillä.
    Jo loppunut on vääryydeltä valta
    Ja onnen päivä jumalattomalta.
    Kun johtuu mieleen aikain näiden muisto,
    Käy kirkkaammaksi kunnian sen loisto,
    Joll' oikeus valaisee kuninkaamme,
    Jonk antoi Herra turvaks' isänmaamme.

Ammiel.

Aivan oikein lausuttu, kunniallinen isä! Vääryyttä sain minäkin
kyllä kärsiä juuri tuon Doegin kautta. Hän oli kavaluudella päässyt
profeetan poikain ystävyyteen. Monta lihavaa oinasta ja härkää vei hän
silloin vääryydellä ja väkivallalla minulta yhteiseltä laituimelta,
luottaen tuomarien suosioon ja niihin runsaisin lahjoihin, joita hän
riistämästänsä tavarasta heille kantoi. Lahjoillaan käänsikin hän
tuomarein mielet ja saattoi vääryyden oikeudeksi.

Doeg.

Parjausta, pelkkää parjausta korkeata esivaltaa kohtaan, jota
soimaus enimmäksi koskee. Minä otin, mitä katsoin oikeudekseni ja
maan tuomaritkin sitte siksi vahvistivat. Mitä tämä kiukkusisuinen
parjaaja sanoo lahjoiksi, ei, hyvät ystävät, olut muuta, kuin uhriksi
vietyjä lihakappaleita. Hän, saivaren-nylkijä, ei olisi oinaistansa
saparoakaan raaskinut panna uhriksi, kun minä sitä vastaan kannoin
kokonaiset takajalat pappi-tuomarein käsiin. Eikö se ollut ikäänkuin
Herran sallimusta, että eläimet tulivat minulle omaksi? Josko papit
sitte kuluttivat Herran kunniaksi ne makeana hajuna tai makupaloina,
ei ole minun asia. Mitkä olemme me, miehet mitättömät, tutkimaan ja
tuomitsemaan pyhien pappien uhri-oikeuksia ja -tapoja.

Ammiel.

Pilkkasi, koira, kyllä ymmärrän. Rosvo olet, sen rohkenen kaikille
julistaa ja voin kuninkaallekin todistaa.

Doeg.

Haikean mielesi lohdutukseksi saan ilmoittaa, ettei sulta sinä ilmoisna
ikänä puutu sarvi-eläintä. Abia, nuorempi parjaamistasi tuomareista,
piti juuri samaan aikaan nuoren ja lihavan vaimosi kanssa siitä
hellää huolta. Tuskin uskot, millä lämpimällä lemmellä he Bersaban
pensastoissa iltavarjolla peitettyinä keinottelivat, ettei Ammiel
ystävänsä koskaan tulisi olemaan sarvinaudatta. Milloin härkä tai oinas
sulta katoo, tee näin: mene lähimmän lammikon reunalle, kyykisty suin
veteen, niin silloin kohtaa sinua sellainen sarvijaakko, jonka rinnalla
suurinkin härkä on vaan vasikan vertainen.

1:n kansasta.

Miestä en tarkoin tunne, mutta hävyttömältä heittiöltä hän näyttää.

1:n sotamiehistä.

Pidä puoles, Ammiel, muuten hän suunsa sauvalla pieksee sinun
pahan-päiväiseksi.

Ammiel.

Te kuulette, Israelin miehet, kaiken hänen pilkkansa ja
hävyttömyytensä. Olkaatte minulle todistajat kuninkaan edessä. Vielä
tänä päivänä rukoilen kuningasta kallistamaan korvansa valitukselleni.
Se olisi häpeäksi Israelille, jos sellainen konna saisi elää Herran
kansan keskellä.

Doeg.

Te'e niin, ystäväiseni. Tähänkin annan sulle hyvän neuvon. Mennessäsi
kuninkaan luo ota mukaan vaimosi, jonka posket vielä hehkuvat ja silmät
säkenöimät. Jos Saul on vähänkin sukuunsa, Benjaminiin, vaikuttavat
punaiset posket ja säteilevät silmät hänessä enemmän, kuin, luulosi
mukaan, naudan-jalat tuomareissa. Kenties saat sarvesi kullatuksi
kuninkaallisessa loisteessa.

Benjaminin sotamies.

Selitä, kirottu, sanasi, muutoin paikalla pääsi halkaisen.

Doeg.

Eläköön urhous! Hillitsehän sentään sankar-intoasi edes siihen määrään,
mihin sotatantereella olet tottunut. Mieleeni muistuivat Benjaminin
lasten kummalliset naimaseikat tuomarein aikana, erittäin se mielestäni
vähän törkeä naimiskauppa, jota Gibean sulhot hieroivat levitan
jalkavaimon kanssa -- niinkuin sanat seisovat ylöskirjoitettuina
Tuomarein kirjan --

Benjaminin sotamies.

Emme ansaitse miehiksi mainittaa, jos kauemmin kärsimme tuon kirotun
pilkkaamista. Tukitkaamme pilkkaava suunsa iäksi.

(Sotamies, Ammiel ja moniaita muita lähtevät Doegia ahdistamaan, mutta
kohtaavat tiellä 2:sen kansan vanhimman, joka nyt tullessansa esiin
hillitsee heitä).

2:n vanhin.

    Mi meteli se, joka pauhaa täällä
    Ikäänkuin koski tyyneelläkin säällä?
    Maan täällä rauhan vallass' oleman
    Nyt pitäisi ja ilman kaikuvan
    Vaan riemun äänist? eikä kirouksen.
    Viel' ettekö te tiedä siunauksen
    Ja onnen aamun meille koittaneen
    Ja sankarimme Saulin voittaneen
    Tuon Amalekin julman hallitsijan
    Ja kansan, joka Herran palvelijan
    Mooseksen aikoin' Israelin kansaa
    Jo ahdisti ja kadotuksen ansaa
    Viritti isillemme korven tiellä,
    Kun kotimaatta kulkivat he vielä.
    Ei ollut silloin ainoa se kerta,
    Kun janosi hän Israelin verta;
    Vaan Herran kansaa aina siitä asti
    Kätensä usein painoi raskahasti.
    Mut eripurainen ja tyhmä kansa
    Unohtaa riemunsa ja kunniansa.
    Työ mainioinkin halvaks sille näyttää,
    Jonk' kaiken mielen riidan-henki täyttää.
    Se luulo mulla aina ollut on,
    Mist' ilon löydät, siellä sovinnon.
    Jos, niinkuin uskon, luulossan' on totta,
    Ei tosi ole riemu sovinnotta.
    Kun keskinäinen viha teissä vielä
    Asuupi, ette oikealla miellä
    Iloitse Israelin kunniasta
    Ja isänmaanne onnest' armahasta.
    Ja onko voitto, jonka Saulin kalpa
    Sai, kunnianeen teistä niin nyt halpa,
    Ettei se, nyt kun uutena se loistaa,
    Voi hetkeks' eripuraisuutta poistaa?
    Ei tietä kunnian voi kansa käydä,
    Sydäntä jonk' ei maine moinen täytä.
    Ei maa se kasva riemun kukkia,
    Jok' onpi täynnä viholaisia;
    Ja kansa, jok' on riitahengen orja,
    On sankar'töihin saattamaton kurja.

Ammiel.

Sanasi ovat aivan oikeat, mutta tänne sopimattomat. Erehdyt, jos
luulet täällä kansariitaa löytäväsi. Ainoastaan me muutamat tahdoimme
kurittaa tuota kelvotonta miestä, joka hävyttömästi parjasi kuningasta
ja kaikkia kunniallisia ihmisiä. Siitä syntyi pieni melske, joka lienee
vähän pahalta kuulunut teidän arvollisiin korviinne. Ei vaaraa sen
suurempaa.

2:n vanhin.

    Sa olet ollut aina rauhan mies,
    Ja ennen aina, Ammiel, sun näin
    Niin lauhkeana, kuin se lammaslauma,
    Jot' omanasi kaitsit, kulkevan,
    Vaikk' aika oli silloin vallaton.
    Nyt nyrkilläsi etsit oikeutta,
    Kun loppunut on maasta nyrkkivalta.
    Jok' ennen luullut oisi vihan vimman
    Sydämehesi voivan syttyä,
    Hän verenhimon olis uskonut
    Myös lammastesi luonnoss' asuvan.
    Tää itsevaltaisuutes', ystävä,
    Häpäisee maamme oikeutta vaan.
    Ei, asiasi anna haltuhun
    Kuninkahan, kyll' oikeuden saat
    Ja tuomion.

Ammiel.

                Se aivan oikein on.
    Nyt sua, Doeg, käsken kaikkein kuullen
    Etehen kuninkaamme oikeuden.

Doeg.

    No olkoon niin, se munkin tahton' on.
        (Itsekseen).
    Mä tyhmin tein, kun annoin kurjan tuon
    Vietellä itsen' ilni antamaan
    Nyt katkeruutta, mitä mielessäin
    Salassa olen kauan kantanut.
    En kadu sitä juuri peläten,
    Min rangaistuksen tahi tuomion
    Vois' antaa mulle varjokuningas
    Saul, Samuelin palvelija-parka.
    Jos tietäisivät nämät kurjat miehet,
    Jotk' ylpeilevät Saulin kunniasta,
    Min tiedän mä ja mitkä temput täällä,
    Viel ennen aurinkoisen laskemista
    Saul, narrein narri, saapi koitella.
    Ei raukan mieli taida tuomioihin
    Päivällä tällä liioin pyrkiä;
    Häll' itsellä on täällä tuomarinsa.

Benjaminin sotamies (2:selle vanh:lle).

    Nyt, vanhus, sulle tahdon lausua
    Sanoja muutamia nuhteistasi.
    Sa soimaat meitä halpamielisiksi
    Ja sankar'-töihin saattamattomiksi,
    Kun keskinäisen riidan vallinneen
    Nyt luulit meissä päivälläkin tällä,
    Jok' Israelille on ilohetki.
    En neuvoisi ma miestä nuorempaa
    Sun soimauksiasi kertomaan;
    Ei välttäisi hän palkkaa parjaajan.
    Vaan vanhuutes' on sulle valtuuskirja,
    Niin luulet varmaan, jonka valalla
    Voi soimauksiakin syyttä tehdä
    Ja nuhdesaarnoillasi viisastella,
    Jos sopiva on aika tahi ei.
    Vaan ällös siihen liioin luottako;
    Ei valtaa löydy maassa ääretöntä.
    Kutk' olivat ne, jotka Amalekin,
    Kuin Filistean ennen, äsken löivät?
    Ne olivat sen kansan lapsia,
    Jok' urhotöihin niin on "saattamaton",
    Joka ei voi käydä kunniankaan tietä!
    Vaan paitsi muita vanhain vikoja
    Vanhuutta vaivaa myöskin sokeus,
    Ett' aika, jonka töihin, rientoihin
    Hän riutuvine voimineen ei pysty,
    On hänen nähden musta, pimeä
    Ja tyhjä töistä niinkuin synkkä yö.
    Ei sokeuttaan tunne kurja hän,
    Ei tiedä, että pimeyden peite
    Varjostaa hänt' eik' ajan hartioita.
    Vaan nuoruutensa aika mielestään,
    Se jalouden oli aamuhetki!
    Kah, silloin löytyi kuntoa ja silloin
    Käetkin kunniata kukkuivat;
    Vaikk' olisi se aika sellainen,
    Kuin vedenpaisumuksen aika, ollut
    Niin täynnä syntiä ja saastaisuutta.

2:n vanhin.

    En menoja ma aikain menneitten
    Nyt kiitellyt, kun lausuin vahingosta,
    Min tuottaa maalle eripuraisuus.
    Se toimet poistaa mielist' ylevämmät.
    Myös kunniast' iloitsin aikamme.
    Vaan antaa sulle järjen käsitystä
    Ei hyväks' ole Herra hyvä nähnyt.
    Ja minäkin nyt sulle, nuorukainen,
    Myös antaa tahdon neuvon tärkeän:
    Pois lauseistasi jätä uhkaus,
    Ei miehelle se kykemättömälle
    Parempi ole narripukua.
    En osuettas tiedä kunniasta,
    Vaan seuraksesi suonut kumminkin
    Äpärälapsensa on kunnia.
    Se lapsi on, kuin tiedät, ylpeys.

Doeg (itsekseen).

    Viel' ovat vienot tuulen vihurit,
    Vaan mielikseni niistäkin voin nähdä,
    Ett' ilma myrskyinen on nousemassa.
    Ja toivossa nyt sitä odotellen
    Täss itsekseni seison vihellellen.
    Hyyyh! Paisu sää ja ilma raivoudu,
    Ja kahleistansa pääskööt tuulen henget!
    Maan kaiken peittäköhön synkeys,
    Niin paksu kuin Egyptin pimeys!
    Kah, tuolta saapi tuuli sytykettä.
    Tuolt' astuu tänne Judalaisten vanhin,
    Mies pöyhkeimpiä pöyhkein. Hän ei suinkaan
    Hiljaisten joukkoon kuulu maamme päällä.
    No, annas ääntä!

Judan vanhin (tultuaan).

    Herran rauha teille!

Kansa.

    Ja sulle, isä!

Doeg (itsekseen).

Olkoon perkeleille Myös rauha suotu silloin kun on teille!

Judan vanhin.

    Mä leirin läpi kuljin soturein
    Ja eloansa hetken tarkastelin.
    Siell' ilo-äänet kaikuivat ja siellä
    Hupaista voiton juhlaa vietettiin;
    Teurasta tehtiin, keitettiin ja syötiin,
    Viinoilla sydämiä virvoitettiin.
    Siell' olivat niin runsaat liharuoat,
    Kuin olisivat olleet kaikki koossa
    Egyptiläisten lihapadat heillä.
    Mist' olette ne herkut kaikki saaneet
    Ja runsauden juhlavarojen?

Benjaminin sotamies.

    Ne miekall' ovat kaikki ansaitut,
    Ja Amalek sen kestin kustantaa,
    Jonk' kanssa sun ei ole tekemistä.

Judan vanhin.

    Tuo sanojesi tuima tiuskaus
    Jo ilmoittaa, ett' omatuntonne
    Ei puhdas ole herkkuin nautinnassa.
    Ma arvoisuudeltasi kysyä
    Viel' uskallan nyt: onko tosi se,
    Mink' äsken kuulla leirissänne sain
    Ett' elävänä Agag vielä on
    Ja ystävyyttä Saulin nautitsee?

Benjaminin sotamies.

    Se totta on.

Kaikki.

                Eloss' on Agag vielä!

Benjaminin sotamies.

    Vaan vankina.

Judan vanhin.

                  Saul Herran käskyn sai
    Profeetan, pyhän Samuelin, kautta,
    Ett' yhtäkään ei Amalelilaista
    Hän säästää saisi jättäin elohon,
    Ei vanhaa vaipuvaist', ei nuortakaan
    Kukoistavaista elon aamu-koissa,
    Ei miestä miekan kantajata eikä
    Kehdossa liekkuvaista lastakaan.
    Myös kuulin, kuinka käskyn Samuel
    Saulille antoi hukuttamahan
    Karjankin kaiken Amalekin maalta
    Ja tekemään sen maan niin autioksi,
    Ett' äänt' ei voisi kuulla kukonkaan
    Maan-ääriltä tään kansan kirotun.
    Näin kiivas kävi käsky Herralta.
    Ja kuitenkin on Agag elävänä
    Ikäänkuin uhaks' Israelin Herran;
    Vaikk''Agag oli kirottuiden pää,
    Siis likimpänä Herran koston tulta,
    Joll' uhkasi Hän Amalekin kansaa.
    Ja karjalla, jok' oli turmioon
    Jo tuomittuna, tyydytätte nyt
    Te himojanne hekkuvaisia.

Benjaminin sotamies.

    Kentiesi jälleen Herra käskyn on
    Profeetan Saulin kautta antanut
    Kun kaikki tiedät, myöskin tietänet
    Profeetain joukoss' olleen Saulinkin
    Ett' elohon sais' Agag vielä jäädä.
    Kun kuningas on Saul, on hällä valta
    Vankeinsa kanssa, jotka miekallansa
    Hän voittanut on, tehdä kuin hän tahtoo.
    Ja karjan kanssa sekä tavaran,
    Jotk' omiamme miekall' ansaituita
    Nyt ovat, valta meill' on menetellä
    Kuin tahdomme. Te karjalaumojanne
    Levossa kaitsette ja peltojanne,
    Joist' usein ennen vihollinen viljat
    Poroksi poltti taikka turmeli,
    Te viljelette, viljat korjailette;
    Me hengellämme teitä suojelemme.
    Ja kuitenkin te häpeäksi meille
    Ja itsellenne meitä tahtoisitte
    Niin kohdella kuin jahtikoiria,
   Jotk' eivät saamastansa saalihista
    Osaksens' ottaa muuta saa kuin sen,
    Mink' antaa heille metsämiehen armo.
    Ma olen valmis henken' antamaan
    Edestä onnen armaan synnyinmaan,
    Vaan kunniasta teitä puolustella
    En käsiänne tahdo nuoleskella.
    Ma tahdon ennen olla sitä vailla
    Kuin käskyjänne käydä koiran lailla.
    Min miekalla ja verelläni voitan,
    Sit' omanani puolustaakin koitan.
    Kuin kotihinne leipää syömään jäätte,
    Olkaatte viisaat, siihen tyytykäätte,
    Mink' aikaan saa ja työllänsä se voittaa,
    Jok' edestänne vaivat, vaarat koittaa.

1:n papeista (3:nelle ja Judan vanhimmalle).

    Tää kuuluu kaikki sangen kamalalta.
    Minusta näyttää niinkuin miekan valta
    Nyt olisi jo maassa paisumassa
    Ja kuuliaisuus se jo loppumassa,
    Joll' ennen kuultiin Herran käskyä.
    Ei pidetä nyt pappein säätyä,
    Kuin ennen, Herran tahdon saarnaajina.
    Maailmallinen valta tuomarina
    Nyt tahtoo olla sulle, Israel!
    Ja näkijämme pyhä Samuel
    On halveksittu. Herra Saulin mieltä
    Varjelkohon tält' erhetyksen tieltä!

3:s vanhin.

    Sä sydämeni mietteet kätketyt
    Nyt ilmoitit. Jo kauan huomanneeni
    Muutoksen Saulin mielessä ma luulen.
    Ei noudata hän Herran neuvoja
    Niin hartaasti kuin ennen. Mahtavuus
    Ja ruhtinainen valta rientons' on,
    Kun pakanoitten ruhtinasten kanssa
    Hän ystävyyttä rakentaa ja etsii.
    Ei oikeuden tunto ylevä
    Niin ole hällä kuin se oli ennen.
    Hän ennen poikansakin Jonathanin
    Jo kerta kuolemaankin tuomitsi,
    Kun tämä, ehkä tietämättänsä,
    Sodassa Filistean rikkoi vastaan
    Isänsä kieltoa, ja tuomionsa
    Hän olisikin toteuttanut,
    Jos vaan sen kansa oisi sallinut.
    Ja kuitenkaan ei miestä rakkahampaa
    Hänelle eikä kansallensa ollut,
    Kuin Jonathan, jonk' urhouden kautta
    Löi Filistealaiset Israel.
    Nyt Agagin hän jätti henkihin,
    Jonk' itse Herra kuoloon tuomitsi.

Judan vanhin.

    Vast' onnen päivä silloin meille koittaa,
    Kun ennustusten jälkeen Juda voittaa
    Itsellens' Israelin valtikan.

Joku kansasta.

    Kuningas lähenee, jo torvet soivat
    Ja soiton helinästä leiri kaikuu.


Toinen kohtaus.

    Samalla paikalla.

(Edelliset. Saul, vangittu Agag, Abner ja osa sotaväkeä tulevat torvien
soidessa ja leirin kaikuessa riemuhuudoista).

Kansa.

    Kuningas eläköön, Saul eläköön,
    Siunattu Herran, voiton sankari!

Saul.

    Herralle kiitos! Hänen voitto on
    Ja kunniakin; ase kelvoton
    Vaan armottansa olisin ma ollut.
    Häneltä apu teille nyt on tullut.
    Siis kiittäkäätte Herraa, Herran kansa!
    Hän Jumalanne taas ol' armossansa.

Vanhus.

    Suo, sankari nyt, voittojuhlanas
    Mun kauttan' aikain kantaa menneitten
    Sun etehesi kiitoksen, ett' onpi
    Sun urhoutesi ja Herran armon
    Kautt' Israel nyt alhaisuudestansa
    Taas koroitettu siihen kunniaan,
    Jonk' oli Herra hälle määrännyt,
    Jos käskyjä hän Herran noudattaisi.
    Ja riemuiten ma haudan partahalta
    Nyt lähden tietä kaiken maailman,
    Kun Israelin kunnian sain nähdä.
    Ain' omaksi suo, Herra Zebaoth,
    Se kansalles' ja johtajallensa!

Saul.

    Se totta on, Hän näihin aikoihin
    On kurittanut kansaa syntistä.
    Vaan myöskin, vanhus, tätä ennenkin
    Sä todistajan' olet saanut olla,
    Kuink' altis on hän kansans' apuhun,
    Kun katuen se etsii häntä vaan.
    Sa olet kuullut, varmaan nähnytkin
    Työt suuret, jotka jalo Samuel
    Sai Herran voimall' ennen aikahan.

(Vanhus lähtee).

Benjaminin sotamies (muutamain muiden kanssa kuninkaan eteen astuen).

    Kun kuninkaaksi ennen Gilgalissa
    Sa valittiin ja valtaan vahvistettiin,
    Jok' oli Herran kuin myös kansan tahto,
    Niin monikahta Belialin joukko
    Sun syntyäsi halveksien lausui
    Sanellen: "Saulko meitä hallitsisi".
    Nyt kuninkuuttas' aik' on heille näyttää
    Sa herrauttas, heitä rangaisten
    Kuin alamaisiasi niskureita.
    He hengellänsä häväistyksensä
    Nyt maksakoot; jos niin on tahtosi,
    He kuolemansa kohta saavuttavat.

Ammiel (kuningasta lähestyen).

    Nyt tällä haavaa poika Belialin
    Yks onpi täällä, Doeg nimeltä,
    Maast' Edomean, muukalaisna täällä
    Hän kulkenut on kansan keskellä.
    Ei Jumalata eikä kuningasta
    Hän kunnioita, kirotulla suulla
    Hän kuninkuuttas' äsken parjaili,
    Ja sen hän teki ilmi kansan kuullen.
    Vääryyden teitä hän on kulkenut
    Ajoista asti vanhan Samuelin.
    Ja vääryyttänsä olen kärsinyt
    Mä monta kertaa. Herra kuningas,
    Et sallia voi häijyn parjaajan
    Viel' Israelin maita matkaavan.

Saul.

    Ei pidä, veljet, kuolon julmuuden
    Nyt tätä päivää töillään himmentämän,
    Joll' Israel sai Herralt' autuuden
    Ja kunniansa näki ylenemän.
    Ja pilkkaajien kaikki parjaukset
    Jo itse Herra saatti häpiään,
    Kun vihollisten ylpeet aikomukset
    Hän miekkani soi tyhjäks' tekemään.
    Ma kunnioitan armoans' sen verran
    Ett' oman koston' annan haltuun Herran.

(Kansa ilmoittaa suostumuksensa riemuhuudoilla).

1:n papeista (3:nelle vanhimmalle).

    Voi tyhmä kansa sekä sokea!
    Et ymmärrä sä, että armotöissä,
    Joit' oikeuden polkemalla tehdään,
    Vaan paljasta on itsevaltaisuutta.

Agag.

    Saul, onnen lapsi, sodan lemmetyinen!
    Nyt suurentaa voit kansas' suosiota,
    Jok' kannattaja korkeutes on,
    Tukena jonk' ei suku ruhtinainen
    Eik' kuninkainen synty ole sulla,
    Jos uhriks' annat heille henkeni,
    Jok' arvonsa on kaiken kadottanut.
    Tee niin, ja kunniasi kaikuvan
    Saat kuulla kaiken Israelin suusta.
    Mä sitä pyydän. Meille kummallekin
    Se voitoks' onpi. Kuolemaa en pelkää.
    Se elämä on raskas, arvoton,
    Jot' orjan kahleiss' eläminen on
    Tai vangin.

Saul.

                Mielesi ma katkeruuden
    Voin ymmärtää, se aivan luonnollist' on.
    Tää kosto oli Israelin Herran.
    Hän kansalles ja sulle kunniansa
    Näin kostaa tahtoi, jota poljitte.
    Ja kuinka turhat ovat jumalanne
    Ne, joihin kuitenkin te turvasitte,
    Hän näyttää tahtoi. Herran sulle toivon
    Sen voiton suoman onnettomuudessas,
    Ett' etsimähän opit häntä täällä
    Ja tuntemahan vankeutes maalla.
    En henkeäsi pilkaks' armahtanut.
    Vaan sielusi lie liian rasitettu
    Ja rauhaa kauan kaivannut.
        (Muutamille sotamiehille).
                               Te miehet
    Tie ruhtinaalle näyttäkäätte sinne,
    Miss' asunto on hälle valmistettu
    Kuin arvonsa on --

(Agag lähtee muutamain sotamiesten seurassa).


Kolmas kohtaus.

    Samalla paikalla.

(Edelliset. Samuel astuu esiin kolkolla katsannolla, jonka nähdessään
Saul ensin hämmästyy, vaan rohkaisten mieltänsä käy kuitenkin häntä
vastaan-ottamaan).

Saul (itsekseen).

                       Samuel on täällä!
    Tuo katsantonsa kolkkous ei suinkaan,
    Mi merkitys sill' olla mahtaneekin,
    Voi hyvää mulle ennustaa; se synkkä,
    Kuin salamoita täysi ukonpilvi,
    On.
        (Samuelille).
        Terve, Herran uskollisin mies
    Ja siunattu! Ma Herran käskyn täytin,
    Kun Amalekin perikatohon
    Nyt hävitin.

Samuel.

                  No, mitä merkinnee
    Se lammasten ja karjan määkynä,
    Jonk' äsken kuulin käyden leirissänne?

Saul.

    Ne kans' on tuonut Amalekin maalta.
    Hän karjast' otti kaikkein parhaimmat
    Ja uhrata ne aikoi Jumalalle.
    Muut saatimme me kaikki häviöön.

Samuel.

    En käskyjä ma Herran tarvinne
    Nyt muistutella sulle uudestaan;
    Ne kyllä tunnet, vaikka hylkäsit.
    Ehk' oma valtasi ja kunnias
    Nyt suuremmasta arvost' ovat sulle,
    Kuin Herran sana, salli kuitenkin
    Mun kertoa, mit' Israelin Herra
    Mun kanssani on puhunut tän' yönä.

Saul.

    No, puhu.

Samuel.

              Eikö ole näin? Kun halpa
    Viel' arvos' oli itse nähdäksesi,
    Sun Herra nosti Israelin pääksi,
    Kansansa kuninkaaksi koroitti.
    Ja silloin vakavalla mielellä
    Kun kunnioitit Herran käskyä,
    Hän henkens' antoi tulla päällesi
    Ja salli töitä sankarein sun tehdä.
    Niin Edomin, Moabin, Ammonin
    Kuin Filistean kansat ja muut kaikki,
    Jotk' ahdistivat Israelia,
    Hän antoi miekkas' voittaa voimallaan.
    Ja viimeiseksi täst' hän sun mennä
    Ja hukuttaa kaikk' Amalekin maalta
    Eik' kirotuiden karjojakaan säästä.
    Miks' et nyt kuullut Jumalasi ääntä,
    Vaan itses annoit saaliin puolehen?

Saul.

    Jos uhratakseen kansa säästikin
    Paraimmat lampahista kirotuista,
    Ma Herran tahdon täytin kuitenkin,
    Kun kuoletin kaikk' Amalekilaiset.
    Vaan kuninkaansa jätin elohon
    Ja hänen tänne vangittuna toin.
    Hän aseheton, voimaton on mies,
    Jok' Israelille ei vahingoksi
    Voi tulla, jos hän hengissäkin on.
    En kurjaa henkeä mä armon Herran
    Hält' uhriksensa usko vaativan.
    Jo kylliksi on Agag kuritettu,
    Ja kurjuuttansa säälien mä hengen
    Hänelle mitättömän lahjoitin.

Samuel.

    Et tunne Israelin Jumalata,
    Halaavan hänen enemmän jos luulet
    Sun poltto-uhriasi lihavata,
    Kuin että tarkoin Herran äänen kuulet.
    Ja otollisemp' oinaan lihavuutta
    On sydän, jon Hän löytää kuulevaksi.
    Hän silt' ei kärsi vastahakoisuutta,
    Jonk' asettanut toteuttajaksi
    Hän tahtons' on. Kaikk' uhriteurastus,
    Min jumalaton Herralle voi tehdä,
    Vaan Herran silmissä on kauhistus,
    Jot' ei Hän voi vihastumatta nähdä.
    Jos käskyjäns' et tahdo totella,
    Et Herraa taida oikein palvella.
    Kun näytät Hälle vastahakoisuutta,
    Niin silloin seuraat epäjumaluutta.
    Jok' ei työns' ohjeit' ota Jumalalta,
    Sen jumalana om' on mielivalta.
    Kuink' ihmistaito onpi soennut,
    Kun korjaamaan se Herran tuomioita
    On tunteittensa jälkeen ruvennut,
    Kuink' oikeuskaan siit' ei suinkaan voita,
    Sen seliin työlläs äskeisellä näytit.
    Ett' imeväist' et lasta säästänyt,
    En moiti, siinä Herran tahdon täytit;
    Vaan Agagin ett' olet päästänyt
    Kourista kuolon, vääryys oli suuri,
    Sill' Agag, ollen päämies Amalekin,
    Myös oli kaikkein kärsimysten juuri,
    Jotk' Amalek toi maalle Israelin,
    Hän koston kaiken ansaits' ankaruuden,
    Kun syyllisin hän oli syyllisistä;
    Vaan pilkaksi teit Herran oikeuden,
    Kun koston sijaan sulta säälimistä
    Hän sai. Vaan vielä töistäs' laupeuden
    Saat koston Amalekin jäännöksistä:
    Näin Herran sana kuului mulle yöllä,
    Ja sanansa hän aina täyttää työllä:
    Tään kansan, joka Herran kunniaa
    On pantu ilmi tuomaan ihmisille,
    Pois pitää pakanat ne hukuttaa,
    Jotk' esteen' ovat Herran päätöksille.
    Ei kuolevaisen pidä tarttuman
    Parannustöillään Herran tuomioon.
    Hän kansan, jossa synnin karttuvan
    Alati tietää, saattaa turmioon
    Jo päätti iankaikkisuudesta. --
    Kun Herran mieliksi et hallinnut,
    Päämiehen kansalleen Hän uudesta
    On sydämensä jälkeen valinnut.
    Ei valtakuntas ole seisovainen,
    Hän kruunuas' ei suo sun kauan kantaa,
    Hän miehen, jok' on Hälle kuuliainen,
    On etsinyt ja sille kruunun antaa.
    Saul, murhehtien luotas' erkanen,
    Ja mieleni käy aivan raskahaksi,
    Kun nuoruutesi aikaa muistelen,
    Kuink' olit Herrallesi rakkahaksi
    Jo tullut silloin. Kuinka muuttuneeksi
    Nään kohtamme nyt: perimisestään
    Hän luovutti sun, kun sun suuttuneeksi
    Hän käskyjänsä näki täyttämään.
    Kun silmäsi loit korkeutta kohti,
    Ne kruunus' ensin nähdä kerkesivät
    Ja, mieltyin loistoon, joka siitä hohti,
    Sielt' etsimästä Herraa herkesivät.
    Ei tullut mielees' että kruunus' kulta,
    Sen kantajalle jos ei Herra suo
    Voimaansa, valkeuttaan, vaan on multa,
    Mi kantajalleen vaivaa, tuskaa tuo.

Saul.

    Ma sulle, jonka hurskaan sydämen
    Ain' uskolliseksi on Herra nähnyt,
    Nyt tunnustan, syvästi katuen,
    Ett' olen synnin Herraa vastaan tehnyt.
    Ma kurja heikko kansaa pelkäsin
    Ja ääntänsä ma kuulin turhamaista,
    Näin Herran sanan pyhän hylkäsin
    Ja laeistansa luovuin vanhurskaista.
    Jos anteeksi tää synti vielä kerran
    Suotaisiin mulle, kaiken voimani
    Mä pyhittäisin palvelukseen Herran,
    Näin näyttäin Hälle parannustani.

Samuel.

    Jos oikeata kannat katumusta,
    Sen töilläsi sä vielä taidat näyttää.
    Ja kuulemattomuutes pahennusta
    Voit parantaa ja Herran tahdon täyttää.
    Oletko valmis tätä tekemähän?

Saul.

    Ma voimani kaikk' täyttää tahdon tähän.

Samuel.

    Suo Agagin nyt tulla esihin.

Saul (teeskennetyllä kiireellä muutamille sotamiehille).

    Nyt kiirehtien käykää leirihin,
    Sielt' Agag tuokaa tänne.
        (Itsekseen).
                              Jotakin,
    Kun onnettoman muistin Agagin,
    Ma tapahtuvan kauheaa tääll' luulin
    Jo ennenkuin tuon uhka-äänen kuulin.
    Mit' aikonee hän Agagille nyt,
    En ajatellakaan ma uskalla,
    Vaan varmaan saan, kun hetk' on päättynyt,
    Sen vielä tuta sielun-tuskalla.

(Agag vartioittensa seurassa astuu rohkeasti Samuelin eteen).

Agag (Samuelille).

    Ken lienet sä ja mitä aikonet,
    Jonk' katsannos' on kuolon uhkaus?
    Pois paennut mult' on sen kauhistus;
    Sa mua turhaan sillä uhkailet.
    Ei kuninkahan armo-lupaus
    Se ole, josta sain tään rohkeuden;
    Se Amalekin oli lankeemus,
    Mi multa poisti kuolon katkeruuden.

Samuel (temmaten miekan eräältä vartialta).

    Kuin moni vaimo nyt on lapseton
    Sun miekkas kautta, niinpä äitis' on
    Myös luettava niiden joukkohon,
    Joill' onnellisemp' olis elo nyt,
    Jos kohtuns' olis ollut suljettu
    Ja sikiöt' ei siitä syntynyt.
    Nyt matkas määrä maass' on kuljettu,
    Sun käydä täytyy tuonen asuimille.

(Pistää miekalla Agagia, joka kuolevana lankee maahan).

    Näin käyköön aina Herran vihaajille!

Saul (tuskissaan itsekseen).

    Tää liekö unta vaiko hourausta,
    Tää tunto halvennuksen tuskasta?
    Ei unta voi se olla, valveilla
    Ja täysi-järkisenä seison tässä.
    Voi, että niin on, ettei hourauksen
    Vaan sikiötä ole tämä tunto!
    Mua kuninkaaksi kutsutaan, mut mulla
    Ei halvimmankaan ole oikeutta,
    Ett' omahan voin sanahani luottaa,
    Jonk' koiran lailla sain nyt rikkoa.
    Ma Agagille hengen lupasin,
    Mut miten täytin tämän lupauksen
    Ma "kuningas!" -- voi pilkkaa helvetin!
    Jos kumminkin maa vankka halkeaisi
    Tään halvennuksen raskaan kuorman alla
    Ja syvyyteensä pohjattomaan veisi
    Mun kuninkaine kunnioineni!
    Kuink' elävänä mull' on muistossa
    Se silmäilys niin ylenkatsovainen,
    Jonk' Agag puoleeni loi kuollessaan!
    Ja muisto siit' on mato kuolematon,
    Se poveani polttaa sekä kalvaa,
    Kuin sammumaton tuli tuomittuin.

(Samuel kääntyy lähteäkseen pois. Saul tarttuu hänen hameensa liepeesen
niin kiivaasti, että lieve repeää).

Samuel (kääntyen Sauliin).

    Haa, mitä tämä, onko väkivaltaa?
    Niin paljon en sun luullut paatuneen.
    Mä ymmärrän, sä kuninkuutes arvon
    Syvästi tunnet loukatuksi nyt.
    Näin Herran sana on, jonk' ilmoittaa
    Hän sulle kauttan' ehkä viime kerran:
    Niin huokeasti Israelin Herra
    On valtakunnan sulta repivä,
    Kuin repiä ja taidat heikon vaatteen.
    Sen sanonut on Sankar Israelin,
    Jok' ei voi valhetella eikä pettää,
    Sill' ei Hän ole heikko ihminen.

Saul.

    Nyt erhetyt, en aio väkivaltaa
    Ma kohtahasi käyttää, mutta pyydän,
    Ett' Israelin vanhimpien nähden
    Ja kaiken kansan todistajan' ollen
    Käyt kanssain Herraa rukoilemahan
    Ja uhraamaan sovinto-uhria.

Samuel.

    Et katuvaiselta nyt juuri näytä.
    Sa muistanet, mit' äsken ilmoitin:
    Vilpittömällä jos et sydämellä
    Voi lähestyä Herraa, paremp' on
    Ett' uhrias et ollenkaan vie Hälle;
    Sa Jumalaasi sillä suututat.
    Kun katumuksen tunnet totisen
    Ja kaipaat Herraa vakavalla miellä,
    Käy luokseni mun Ramatahan, siellä
    On huoneeni ja Herran alttari,
    Ja katuvana löydät Herrasi.

(Samuel lähtee. Kansa hajoo riidellen mikä Samuelin, mikä Saulin puolesta).


Neljäs kohtaus.

    Samalla paikalla.

(Saul, Abner ja Doeg, joka likeltä on tapauksia tarkastellut).

Saul (ajatuksiinsa vaipuneena).

    Nyt häväistyksen kalkin pohjahan
    Mun annoit juoda, pappi pöyhkeä!
    Mut malta, malta --

Abner.

                         Herra kuningas!

Saul (viitaten sinne, jonne Samuel läksi).

    Tuoll' on sun kuninkaas, se nimi mulle
    Vaan pilkkanimeks' suotta pantu on.

Abner.

    En ihmettele, että solvatuksi
    Nyt tunnet kuninkuutes kunnian.
    Myös mieleni mun kävi karvahaksi,
    Kun häpeällisen näin loukkauksen,
    Mill' arvoasi polki Samuel,
    Jok' ylpeytens' äärettömän peittää
    Käskyillä Israelin Jumalan,
    Jonk' kanssa kerskaa seurustelevansa.
    Vaan istuimes' suupuheista ei kaadu,
    Ei särje sitä pappein röyhkeys.
    Mit' urhoisint' on Israelin maalla,
    Se kasvanut on sankar'-hoitos alla,
    Ja rakkaus tuo kaiken urhouden
    Sen hoitajan luo, milloin vaara uhkaa,
    Tueksi hälle, jonka turvissa
    Se kunnian on tietä käydä saanut.
    Sen mielestäni teit sa viisahin,
    Ett' annoit myötä Samuelille;
    Sen vaatii kansan taika-uskoisuus.
    Näin vakavammaks saatit valtas vaan;
    Sill' aikasi ei liene vielä tullut.

Saul.

    Ma sua pyydän, mene leirihin
    Ja sotajoukko käske kotihin.
    En julkee äskeiseltä häpeältä
    Mä näkyä nyt heille käskijänä.
    Mä viivyn sua täällä vartomassa.
        (Itsekseen Abnerin mentyä).
    Jaa, Abner lienee ehkä oikeassa:
    Ett' aikani ei vielä ole tullut.

Doeg (sivulla).

    Vaan mulle lienee aikani jo tullut
    Nyt tai ei koskaan.
        (Saulille).
    Herra kuningas, Suo palvelijas sana sanoa.

Saul.

    Ken olet sa ja mitä tekemistä
    On sulla täällä? Sala-nuuskijana
    Liet menojani täällä tarkastellut.

Doeg.

    Ma Doeg olen, Edomealainen,
    Jonk' kurjan päälle äsken kanneltiin.
    Vaan, kuningas, sit' ällös uskoko,
    Se vihamiesten vaan on valhetta,
    Jotk' aina ovat mua vainonneet
    Mun muukalaisen syntymäni tähden,
    Vaikk' Israelin Herran sääntöjä
    Ain' olen kuuliaisna noudattanut
    Jo lapsuudesta, jolloin vankina Ma
    Jouduin Samuelin huoneen orjaks'.
    Sa jalomielisnä mun, kuningas,
    Käsistä päästit vihamiesteni.
    Se jaloutes', armollisin herra,
    Jonkalaist' Israelissa en enne
    Viel' ole nähnyt, voitti sydämeni,
    Ja halu harras nousi mieleheni
    Eloni sulle palveluksekses
    Ja työni kaikki saada uhrata.
    Oi kuninkaani, älä halveksi,
    Ett' olen halpa, ehkä vielä sulle
    Voin heikkoudessainkin hyödyks' olla.

Saul.

    No missä voit sä tehdä palvelusta,
    Sa hyötyäni miten tartuttaa?

Doeg.

    Kuin äsken lausuin, lapsuudessani
    Jo jouduin vangiks' Israelin maalle
    Ja palvelijaks' Samuelin huoneen.
    Siell' uskollisen palveluksen kautta
    Profeetan poikain uskotuksi pääsin
    Ja heiltä aina kuullakseni sain
    Salaisimmatkin neuvot Samuelin
    Ja menot kaikki pappein säädyssä.
    Ja uskottunansa ma olen vielä.
    Kun äsken näin mä, kuinka häpeäksi
    Kääns' Samuel sun jaloutesi --
    Suo, armollisin herra, anteheksi,
    Ett' uskalsin mies halpa, mitätön
    Näin tarkastella töitä ylhäisten --
    Niin mieleheni johtui ajatus,
    Ett' apua voin tehdä herrallein,
    Jos ilmi saatan Samuelin neuvot
    Ja pappein juonet, joista tiedon saan,
    Kuin ennenkin, omilta huoneiltaan
    Jo ennenkuin ne työhön ehtivät
    Ja kapinahan istuintasi vastaan.
    Siin' ehkä taidan sulle hyödyks' olla.

Saul (itsekseen).

    Mi henki miehess' ilmoittaiksekin,
    En tiedä, mut hän mietteet mieleni,
    Joit' itse tuskin tunsin, ilmi toi.
    Se kumma on, ett' aivan sillä hetkell',
    Joll' ajatus se syntyi mieleheni,
    Miss' saavuttaisin miehen sellaisen,
    Jok' aikeet kaikki kapinoitsijain
    Vois' ilmoittaa jo niiden syntyessä,
    Tää ilmestyi, kuin henki armias,
    Mun neuvotonna nähden, olisi
    Sen askeleita tänne johtanut.
        (Doegille).
    Jos halu sull' on harraas palvella,
    Voit Gibeahan tulla, siellä saat
    Työn määrätyn ja työstä palkinnon,
    Jos palvelukses' uskollinen on.

Doeg.

    Ain' onni kuningasta seuratkoon!

(Yksinään, Saulin lähdettyä palanneen Abnerin kanssa).

    Lieneekö vihdoin hetki toivottu
    Se tullut mulle, jota vartoessa
    Kurjuudet kaikki tähän asti kärsin
    Ja toimetonta mietin elämää.
    Jo koston tie lie mulle auennut,
    Kun portin siihen, luulen, löysin nyt
    Mä epä-luuloss' Saulin loukatun.
    Nyt toivon teille, papit pöyhkeät
    Ja tekopyhät, kostaa saavani
    Sukuni surman ja sen halvennuksen,
    Jot' aina luonanne ma kohtasin.
    Nyt etehenne katsokaatte, kurjat
    Te teurastajat kaiken heimoni,
    Te, jotka kotimaani ihanan,
    Kuin jumaloiden iki-yrttitarha,
    Niin autioksi teitte asujista,
    Kuin erämaan -- eteenne katsokaatte!
    Kun kuuliaisuuden nyt pukimen
    Saul yltään riisui herran' ollakseen
    Ja luonnoltaan on kiivas, luulevainen,
    Niin, päässynnä nyt ystävyytehensä,
    Ma tarinoilla pappein vehkeistä
    Ja hankkehista häntä yllytän
    Ja koston raivoon heitä kohtaan saatan.
    Näin koston nuolet myrkytetyt ammun
    Salassa teihin mutta sattuvasti. --
    Oi onnen aika oli mullakin,
    Se ihanassa oli isänmaassa,
    Se kaivattu ja kauan kadotettu!
    Aik' armas, jolloin rinnass' oli rauha
    Ja sydämessä asui sovinto.
    Mut aika se ei kauan kestänyt,
    Kun myrsky-ilma nousi tältä maalta,
    Jonk' omaksensa oli valloittanut
    Egyptin vanha orja-suku tää.
    Sen raju-ilman raivotessa multa
    Iäksi hukkui onnen maailma.
    Ne Israelin laumat olivat,
    Jotk', uskonnostaan riivattuina raivoon,
    Sanoista pappiensa innostuin
    Jotk' opettivat, että murhatyöt
    Ja tappo pakanoissa olisi
    Vaan palvelusta julman jumalansa --
    He olivat ne, jotka arvaamatta
    Sukuni päälle syöksyivät kuin karhut
    Ja hukuttivat heimoni. Mä yksin
    Jäin elohon ja vietiin vangiksi --
    Se sallimus oli ehkä jumaloiden.
    Ja silloin piennä poikasna viel' ollen
    Ma Samuelin vietiin huoneesen,
    Ja päästimeksi pääni täytyi siellä
    Mun itsen' antaa ympärleikata
    Ja kirotuiden uskontokin ottaa.
    Näin teeskeltyllä nöyryydellä vihdoin
    Sain kansalaisen oikeudetkin.
    Mut isieni jumaloissa vannoin,
    Ett' ainoastaan kostoks' eläisin.
    Se lupaus nyt mun on täyttäminen
    Ja kaikki kunto siihen täyttäminen;
    Ja ankara nyt alkaa mulle työ,
    Vaan kätkeköön sen kavaluuden yö.

                          (Menee).



Toinen Näytös.


Ensimäinen kohtaus.

    Saulin huoneessa Gibeassa.

(Saul, Jonathan, David, jonka kanteleesta esiripun noustessa viimeiset
sävelet kaikuvat, Merab, Mikal, sittemmin kammaripalvelija ja eräs
sanansaattaja).

Saul (Davidille).

    Jo herjetkös, kun päivä vaipunut
    On lepohon, ja kohta kaikunut
    On viime sävel satakielisenkin,
    Ja parvi kaikkein laululintujenkin
    Jo uneksii yön hiljaisuudessa
    Sit' unelmaa, jost' eloss' uudessa,
    Mi alkaa taas kun aamu armas koittaa,
    Se sulokielin maailmalle koittaa.
    Suloisen soittos' tauottaa saat nyt,
    Kun sielussan' on myrsky viihtynyt.
    Mi lumouden voima soitossasi
    On, poikani, mi tenho laulussasi!
    Ne syntyjänsä ovat taivahasta.
    Ei saada tästä murheen maailmasta
    Voi alkuaan se kieli taivahan,
    Mi sielun vaipunehen vaivahan,
    Kuin mun ol' äsken, voipi virvoittaa
    Ja öiset haamut sieltä tarkoittaa.
    Kyll' useasti ennen aikanani
    Ma Herran äänen luulin kuulevani.
    Sen ukkoisen ma kuulin jylinässä
    Kuin vienoisessa tuulen hyminässä.
    Ma kunniaansa linnun laulussa
    Myös kuuntelin ja kosken pauhussa.
    Vaan sitte kun tää murheen aik' on tullut,
    En enää Herran ääntä niissä kuullut.
    Mut ääni niiss' ei vertaamista kestä
    Kanss' soinnun sen, jok' ihmissydämestä
    Voi kaikua, joss' alkusointu vielä
    On säilynyt, se enkeleitten kiellä
    Suruista sielua voi puhutella.
    Oi josko saisi soitto kaikuella
    Tänlainen näillä taivaisilla kielin
    Siell' aina, missä sielu raskain mielin
    Kuormaansa kantaa, josko lohdutusta
    Sais laulus' saattaa sinne, missä musta
    On murhe mieltä kurjain vaivaamassa,
    Ei murehella valtaa maailmassa
    Niin avaraa sill' aikaa olla voisi,
    Kun kanteleesi kanssa laulus' soisi.

(Kammaripalvelija tulee).


Palvelija.

    Tuoll' ulkona on muuan sanantuoja,
    Jonk' Abner tänne lähettänyt on.
    Häll' asioita aivan painavia
    Lie Abnerilta ilmoitettavana.

Saul.

    Hän tänne saata.

(Palvelija lähtee ja sanansaattaja tulee kohta sen jälkeen sisälle).

                     Abner, kuulen, on
    Sun sanansaattajaksi tänne pannut.
    Sull' asioita aivan ankaroita
    Lie ilmoitettavana, kun sä näin
    Yöselkiin matkas' olet pitkittänyt.
    No, kuinka voipi orpanani Abner?
    Elääkö siellä uljas päällikköni
    Rauhassa vaiko rauhattomuudessa?
    Ja mitä käski hän sun sanomaan?

Sanansaattaja.

    Päämiehemme ja sankarimme Abner
    Hyvästi voi ja kaikki toimittaa.
    Vaikk' en ma saata rauhan sanomia,
    Suo uskollisen palvelijasi
    Ain' armoissasi olla kuitenkin.
    Näin käski hän mun sulle kertomaan:
    Taas alkeissa on sota ankara;
    Filisteasta suuri sotalauma
    Yl' Israelin rajojen on syössyt.
    Kun väki varsin vähälukuinen
    On Abnerilla, että sillä kauan
    Hän vastustella voisi vihollista,
    Niin pyytää hän sun kokoon kutsumaan
    Kaikk' kelvolliset miehet tappeluun
    Ja itsenkin sun sinne rientämään;
    Sill', arvelee hän, kussa kuningas
    On saapuvilla, siellä miehuuskin.

Saul.

    Kun väsynehet voimas' virkistänyt
    Tääll' olet, riennä kohta sanomaan
    Ett' apua on Abner kohta saava.
    Ma huolestansa häntä paljon kiitän.
        (Sanansaattaja menee).
    Mist' urhosuus ja tämä rohkeus
    Filisteaan yht'äkkiä on tullut?
    Unohtanutko kurja kansa on
    Sen kurituksen, jolla rankaisimme
    Me ennen häntä ylpeydestään?
    Mit' arvelet sä tästä, Jonathan?
    Mun luuloni on, että täältä sinne
    On joku lintu viekas viestit vienyt,
    Ett' eripuraisuus on maassamme.
    Hän luulee, että riita pappein kanssa
    On sotavoiman meiltä heikontanut.
    Ma toivon heille kohta näyttäväni,
    Ett'ei viel' ole tylsä Saulin miekka,
    Vaan terävä kuin kalpa kostajan.
    Nyt verisehen sotisopahan
    Me pukeuta saamme, Jonathan,
    Koht' aamukoissa valmiit ollaksemme
    Ja sotaisihin toimiin käydäksemme.

Jonathan

    Se oikein on, ja suosiollasi
    Käyn tärkeähän työhön valmistaimaan.

                           (Menee).

Saul.

    Levolle saatte, lapset, lähteä.
    Ma antaa tahdon teille jäähyväiset
    Ja siunauksen, koska aurinkoinen
    Silmänsä säkenöivät maalle luo.

               (Merab ja Mikal menevät).

David.

    Jos armon olen, herra kuningas,
    Sun silmissäsi löytänyt, niin suo
    Mun käydä kanssas' sotatanterelle
    Ja rinnallasi siellä taistella.
    Nyt Israelin kaikkein ystäväin
    Työvainio on sillä tanterella.

Saul.

    En, poikani, voi siihen myöntyä.
    Sun saadakseni tänne luokseni
    Ma kuninkaallisen tein lupauksen,
    Ett' yhtä tervehenä saattaisin sun
    Kotiisi jälleen, kuin sun tänne sain.
    Ma saattomiehet sulle toimitan.
    Isääsi multa paljon tervehdi
    Ja kiitä häntä, ett' on suonut mulle
    Sun lohdutuksen enkelinä olla.
    Kun myrsky-ilma tää on lauhtunut,
    Taas rauhassa ma toivon saavani
    Suloista soittoasi kuunnella.
    Siks' olkoon Herran henki kanssasi!

                            (Menee).

David (yksinään).

    Ma olen tullut hälle rakkahaksi
    Ja suosionsa kaiken saavuttanut,
    Ja rakkautensa on riemuni.
    Hän jalo mies on, häntä kunnioitan,
    Kuin joskus lapsi sitä vanhempaa,
    Joss' ylevyyden kuva kirkkahin
    Ja lempi loistaa hälle lämpimin.
    Vaan tyhjäks' elo tuntuu toimeton
    Ja silloin milt'ei tukalaksikin,
    Kun synnyinmaamme onni kutsuu meitä
    Kaikk' uhraamaan, niin toimemme kuin työmme.
    Ja sielussani soipi kovemmin
    Se kutsumus, viel' ääntä lemmenkin.

(Mikal tulee hiljaan ja lähestyy ujosti Davidia).

Mikal.

    Niin surullisna, David! Mitä murhe
    Nyt voitti itsen murheen-voittajan?
    Ma mielessäni luulin murehen
    Majansa ottaneen niin kokonaan
    Pereessä Saulin, ettei tarvinne
    Se asumusta muualt' etsiä.
    Ei syytä sulla, David, huolia,
    Kotihin omaistesi kohta pääset.
    Mut toisin laita meill' on vaivaisilla.
    Isämme lähtee kanssa veljemme
    Nyt vaaran teille tietämättömille.
    Me orpoina sen ajan elämme,
    Vaan kaipaus jää meille kumppaniksi
    Ja epätiedon tuska toveriksi.
    Ei kanteleesi sulo soittokaan
    Jää murhettamme lievittelemään;
    Niin määrännyt on kova kohtalo.

David.

    Suloinen ruhtinatar, suruni
    Se juur' on, että kodin lämpimässä
    Vaikk' kyllä löydän siellä rakkautta
    Mun viettää täytyy aika, jolloin kaikki,
    Mit' Israelissa on miestä vaan,
    Edestä maamme saavat kilvoitella.
    Ei kunniata sitä mulle suo
    Isäni tahto eikä kuninkaan.

Mikal.

    Ahaa, jo tunnen sairautesi;
    Se, huomaan nyt, on himo kunniaan.
    Ai, ai, se kappale on vaarallinen,
    Se kunnia, niin siitä kerrotaan.
    Se loistollaan on monta vietellyt
    Peräänsä juoksemaan ja kadoten
    Vaan valjun varjon heille heittänyt.
    En himon luullut koskaan minkään-laisen
    Sijaansa voivan sielussasi saada;
    Niin puhtaalta se näytti maallisista
    Riennoista mulle, aina taivaallista
    Se muistutti kuin pyhä temppeli.
    Mi kunnian himohon vietteli
    Sun mieles' ylevän?

David.

                        Oi ruhtinatar
    Sit' ällös luulko, sill' ei kunniatar
    Mult' ole mielen rauhaa ryöstänyt.
    Sen ääni rinnassan' ei kai'u nyt,
    Vaan tunnon ääni vilpitön se on,
    Jok' ei mun kurjamaiseen lepohon
    Suo vaipua. Se mies on kelvoton
    Jonlaista tuskin Israeliss' on --
    Jok' ei nyt soisi siellä olevansa,
    Kuss' oikea ja jalo Herran kansa
    Edestä maansa Herran lahjoittaman
    On sotimassa, valmis antamahan
    Sen hinnaksi verenkin rinnastaan.
    En ansaitsisi asujana maan
    Näin kalliin olla, jos en pisaroita
    Vereni voisi vastaan pakanoita
    Sotiessani sen eteen vuodattaa.
    Siit' estämys mun murheiseksi saa.

Mikal.

    Sen uskonkin, jos oikein tunnen sun;
    Se olisi mun tietää pitänyt
    Alusta kohta. Ällös murheinen
    Siit' olko, ett'et sankarina saa
    Ajalla tällä verta vuodattaa,
    Se Jumalan on ehkä sallimus.
    Hän tuomioissans' onpi tutkimaton
    Ja kuoleville käsittämätön.
    Vaan runsahilla hengen lahjoilla,
    Joit' antanut on sulle yltäkyllin,
    Hän näyttänyt on työnsä tekijäksi
    Ja sankariksensa sun määränneensä.
    Siis loistava on sulle tulevaisuus
    Ja sankar'-aika vielä nouseva,
    Jot' isänikin Saul on ennustanut,
    Ja ennustaissa sitä luulen ma
    "Profeetain joukoss' olleen Saulinkin".
    Nyt unen muistan aivan kummallaisen,
    Jonk' äsken yöllä näin mä, mutta jolle
    En selitystä minkäänlaista tiedä.
    Sen kertoisin nyt, David, sullekin,
    Kentiesi jonkun merkityksen siinä
    Sun viisautes' voisi älytä,
    Mut unelma näin nuoren neitosen
    Lie mielestäsi liian lapsekasta.

David.

    Se uni kerro, sulo neitonen.
    Kun kuulen äänes, murhe vaikenee.
    Jos selittäjää Davidist' et löydä,
    Niin kiitollisen löydät kuulijan.

Mikal.

    Tänlainen oli näkö uneni:
    Minusta näytti niinkuin olisin
    Ma virran reunall' ollut ihanalla
    Ja luonnon helmass' aivan huoletonna
    Sen hempeyttä täysin henkäyksin,
    Kuin lasna ennen, saanut huokua.
    Se aamun aika oli autuas,
    Joll' aurinkoinen valkeutens' antaa
    Itäisen taivaan akkunoista juosta
    Herättämään taas kirkkaudellaan
    Yön varjon alle nukkunutta maata,
    Ja jolloin valovirran tunteissansa
    Ilosta itse ilma värisee
    Ja luonnon lapset lukemattomat
    Heräävät elämänsä nautintoon.
    Täst' yhteisestä luonnon riemusta
    Mä sydämeni tunsin täytetyksi
    Ja hekkumasta melkein hermotonna
    Nurmella istuin kaste-pirskuisella,
    Jost' aurinkoisen valkeutta vastaan
    Tuhansin kiilsi kastehelmiä,
    Niin kirkkaita kuin päärlyt kallihimmat.
    Näin luonnon viettäessä riemujuhlaa
    Äkisti kuulin siiven suhinan.
    Kun syytä siihen sitte tarkastin,
    Niin hongistosta läsnä olevasta
    Näin nuoren kotkan lentons' alkaneen
    Keveillä siivin kohden korkeutta
    Ja noussunna jo yli setripuiden
    Sen lentelevän siivin välkkyvin
    Vapaana päivän valkeudessa.
    Minusta tuntui niinkuin olisi
    Se siivillänsä liehuvilla mulle
    Suloista vilvoitusta löyhytellyt,
    Kun helteisemmäks' alkoi päivä käydä.
    No, David, kuule! sillä kuulemaan
    Ma sua pyysin, enkä katsomaan.
    Sa tarkastellen mua silmäilet,
    Ikäänkuin köyhä kertomukseni
    Olisi kasvoissani nähtävänä.
    Kuink' uskallankaan unta lapsekasta
    Mä sellaiselle tarkastelijalle
    Kauemmin kertoa.

David.

                      Oi armas neito!
    Jos tietää voisit, kuinka sielulleni
    Suloista on sun sanojasi kuulla,
    Sä säälivämmin mua kohteleisit.
    Kuin ilma raitis ja sen henkiminen
    Ruumiille on, niin sieluanikin
    On virkistävä kaiku äänesi.
    No, kuvittele itsellesi maa
    Niin ihana kuin unissasi näit,
    Ja ole sitte kulkevanasi
    Sen kauneuden keskell' umpi-silmin,
    Miss' sulo tuoksu kukkain hajuaa
    Ja riemulaulun kuulet lintujen,
    Kuin juoksevankin virran lorinan,
    Ja tunnet tuulen vienon henkäyksen;
    Vaan et saa nähdä kukkain kauneutta,
    Et koreata linnun liehumista,
    Ja virran juoksu kukka-penkereitse,
    Jos aalto kiiltää kullast' aurinkoisen
    Kuvaistain kirkkautta taivahan,
    Sun silmistäsi kätkettynä on,
    Kuin valkeuden kirkas merikin,
    Joss' aaltoisina tuuli ajelee.
    Jos löytyis joku, joka kieltää vois
    Sun näkemästä tätä kaikkea,
    Ja sokkosilla voisi käskeä
    Sun kulkemahan kauneuden maassa,
    Kuink' armottomaks' eikö näyttäis hän?
    Ja tosiaankin, neito ihana,
    Kun kertomustas kuulen korvilla
    Ihastuneilla, näyttää silmissäin
    Minusta, niinkuin sana jokainen,
    Mi huuliltasi lähtee metisiltä,
    Koht' enkeliksi muuttuis ihanaksi,
    Jok' olentosi liehuu ympärillä
    Ja paratisin arvoiseksi paikan
    Sen muuttaa, missä, impi armahin,
    On olosi.

Mikal.

              Ah, mikä miellyttäjä
    On Davidistakin jo syntynyt!
    Ei, mairittelu jätä niille työksi,
    Jotk' eivät taida hengen köyhyydestä
    Parempaa saattaa korvin kuullaksemme
    Kuin mikä, heidän ymmärtääksensä,
    Voi turhuuttamme kyllin kutkuttaa.
    Ja sellaisia sankareita kyllin
    On ruhtinasten kaikkein kartanoissa.
    Vaan kertoella untani kentiesi
    Saan vielä, kerta aljettuani.
    Kun kotkan lentoa ma ylevätä
    Viel' ihaelin, silloin korvihini
    Äkisti kuului paha parkaus,
    Se kuului virran vastarannalta.
    Ja silmäni kun sitte sinne käänsin,
    Näin mustan parven petolintuja,
    Jotk' asti tähän kätköss' olivat
    Tiheessä rannan ruohistossa olleet,
    Yht'äkkiä, porunsa päästettyä,
    Pyrähtävän ja kohden kotkaa nuorta,
    Kuin vainohenget, kiitää alkavan.
    He nuoren kotkan kohta piirittivät
    Ja uhkasivat hirmukuolemalla.
    Kun murheisena sydämessäni
    Ma surkuttelin kotkan kohtaloa
    Ja vaikeroitsin voimain heikkoutta,
    Ett' apua en saattaa voinut tälle
    Jalolle korkeuteen kiitäjälle,
    Niin muutoksen ma silloin kummallaisen
    Äkisti tunsin itsessäin mi muutos
    Vaan mahdollist' on unten maailmassa --
    Ma ruumihini ilman keveänä
    Kohoovan tunsin kohden pilviä
    Tavalla aivan arvaamattomalla
    Ja muodossa, jot' en nyt muistaa voi.
    Mä rientävänän' olin suuntahan,
    Miss' elämästä kotkan taisteltiin.
    Vaan kulkuan' ei kauan kestänyt,
    Kun eteheni nousi musta pilvi
    Ja pimeytehensä peitti mun.
    Nyt elo tuntui mulle tukalaksi
    Ja tukahtua oli henkeni.
    Täss' ahdistuksess' ollen kuului mulle
    Suloinen laulu siltä ilmalta,
    Miss' äsken kotkan taistelevan näin.
    Se laulu soi sen virren sävelin,
    Jot' useasti kanssa kanteleen
    Sun kuninkaalle kuulin laulavan
    Ja jonka muistan nimittänehes:
    "Vanhurskaan voitto vihamiehistänsä".
    Tää laulu saattoi mulle lohdutusta.
    Kun murheistansa rauhoitettu rinta
    Ilosta riehui, silloin heräsin.
    No, mitä luulet, älyävä mies,
    Unesta tästä?

David.

                  Ett' on viattoman
    Se unta, huokeaa on huomata.
    Menoilta maailman tään saastuttoman
    Unissa kotkat voivat veijata.
    Eloa laajemmalta kokeneet
    Niit' ovat petolinnuiks' lukeneet.

Mikal.

    Sa mua pilkkaat; taitamattomaksi
    Ma sulle näytän, sit' en kuitenkaan
    Ma kertomuksen palkaks' ansainnut,
    Jos kohtakin se kuului lapsekkaalta.

                         (Merab tulee).

Merab.

    Mi syy on sulla, Mikal, viipyellä
    Tääll' aivan yksin nuorukaisen kanssa?
    Ei tyttären suvusta kuninkaan
    Näin arvoansa sovi alentaa,
    Ei kelpaa David, tarkka nuorukainen,
    Senlaisen lapsen leikkikumppaniksi.
    Käy kanssani nyt kohta täältä sinne,
    Miss' sopivamp' on kisa suotu sulle.

(Mikal seuraa Merabia luoden mennessään hellän silmäilyn Davidiin).

David (yksinään).

    Mä tarkoitukses, Merab ylpeä,
    Kyll' ymmärrän, vaikk' ylpeytes peität
    Sanoilla pehmeillä. Se totta on,
    Ett'ei voi Mikal tulla kumppaniksi
    Näin mitättömän miehen milloinkaan.
    Ja kuitenkin sen taisin unhottaa!
    Kuink' uskalsinkin tomu alhainen
    Niin rohkeasti maasta katsahtaa
    Aurinkoon, jonka tie on taivahalla?

              (Jonathan astuu huoneesen).

Jonathan

    No, David, nuori ystäväiseni,
    Miks' alakuloisena seisot täällä?
    Syy suruhusi mulle selitä
    Vapaasti. Voinko sille huojennusta
    Tavalla josko jollakin vaan saattaa,
    Sen mielelläni teen kuin ystävä.

David.

    Ma Herraa kiitän, että saan sen tehdä
    Niin ihmisrakkahalle ruhtinaalle.
    Se sydämeni saatti suruiseksi,
    Ett' estettynä sinne lähtemästä
    Ma olen, kunne Herran sotajoukko
    Isäinsä maata suojaamahan käy
    Ilolla nyt. Ma liian nuorelta
    Ja tottumattomalta näyttänen
    Urosten seuraan kelvatakseni.
    En kanteleeni kielten kanssa aina
    Vaan leikitellyt ole, koetella
    Jo kovempaakin olen nuorna saanut.
    Ma tapauksen tahdon ilmoittaa,
    Jok' ehkä voipi sitä todistaa;
    En kerskatakseni ma kerro sitä.
    Kun palvelijas kerran paimenena
    Isänsä karjaa kaitsi laitumella,
    Niin laumaan juoksi nuori jalopeura
    Ja hampaillansa tarttui lampaasen,
    Jonk' kanssa juoksi sitte metsähän.
    Ma seuraten sen kohta saavutin
    Ja lampahan sen suusta tempasin.
    Kun raivonsa se mua kohden käänsi,
    Niin partahan sen tarttuin kuoliaksi
    Löin jalopeuran. Kerran karhullekin
    Sen tempun tein, kun karjahan se syöksi.
    Se Herra, joka voiman antoi mulle
    Pedotkin väkevimmät voittamaan,
    Myös vahvistaa mun sotatanterella,
    Hän, jonka nim' on Herra Zebaoth.

Jonathan.

    Ma uskon ken; ja siltä näytätkin
    Kuin sodan pauhinaa et säikähtyisi.
    Vaan lupaus, min tänne tullessasi,
    Saul teki, hänen myös on täyttäminen.
    Isäsi suostuissa jos taidat vaan
    Tavalla jollain tulla sotahan,
    Käy luoksen' ensin, siellä sankarin
    Saat tointa tehdä, missä ankarin
    On tappelu: sen voin ma luvata.
    Jää siksi, veikko, Herran huomahan!

David.

    Suo, Herra, armos aina seurata
    Mun ruhtinaani teitä rakkahan!

                       (Menevät).


Toinen kohtaus.

    Gibeassa. Joku aika jälkeenpäin.

(Näytelmä-sillan etupuolella on katu, sen perällä puisto, jonka perällä
taas Saulin kartano näkyy. Vanhimpia, pappeja ja kansaa kadulla. Mikal
puistossa. Doeg. Sanansaattaja. Sittemmin Saul, Jonathan, David, Abner,
sotaväkeä ja neitoja).

Eräs kansalainen (lähestyen seuraa kadulla).

Terve, ystävät! Herran rauha teille! Miks' olette näin varhain
kokoontuneet joutilaina täällä seisomaan?

1:n vanhin.

    En omihin vois arvottomihin
    Nyt töihin käydä, koska lankeemassa
    On arpa onnest' isänmaan ja hetki
    Jok'ainoa voi saattaa sanoman
    Niin orjuudesta onnettoman maamme
    Kuin vihamiehen voitost' ylpeän.
    Näin kamalalla seisoo kannalla
    Nyt tällä haavaa maamme vapaus.

Kansalainen.

Sotasanomat ovat siis surkeat ja surettavat. Millaiset ovat teillä
viimeiset tiedot sotatantereelta? Kertokaatte, vaikka ne kamalaltakin
kuuluisivat.

1:n kansasta.

Ne yhtä surkeat ovat kuin ennenkin. Urhous ja kunnia ovat Israelista
paenneet, pelko ja häpy sen sijaan astuneet. Goljat, se hirmuinen,
kuuden kyynärän ja levytkämmenen pituinen jättiläinen kauheissa
aseissa, yhä vielä pilkkaa ja häpäisee Israelia ja sen Jumalaa.
Ei yksikään Israelin mies ole rohjennut hänen kehoituksestansa
ruveta kahdentaisteluun tämän hirveän jättiläisen kanssa, siten
ratkaistaksensa sodan voittoa, Eipä vielä sittenkään, vaikka kuningas
on luvannut sille, joka Goljatin voittaisi, antaa vanhemman tyttärensä
puolisoksi ja tehdä voittajan suvun verottomaksi. Näin on tämä
ympärileikkaamaton Filistealainen, joka oikeemmin lienee perkeleen
sukua, ottanut haltijan vanhoilta sankareiltakin. Vaan uudempia tietoja
sotamenoista saanemme kohta, kun sanansaattajaa sieltä tällä haavaa
odotamme.

2:n vanhin (eräälle papille).

    Miss' urhous on nyt se kuuluisa,
    Jok' ennen seuras' aina Saulia
    Sen sotiessa vastaan pakanoita?
    Ja mihin joutunut on Jonathanin
    Sotaisa into, joka hänen saatti
    Vaan yhden ainoon palvelijan kanssa
    Vihollisensa leiriin syöksymään,
    Ja jolla silloin Filistean joukon
    Niin kauhistutti, että pakohon,
    Kuin lammaslauma nähden jalopeuran,
    He juoksivat aseensa heittäen?
    Kuink' urhous nyt heilt' on kadonnut?

Pappi.

    Kun Herran henki pois on paennut
    Niin Saulista kuin hänen joukostansa,
    On väkevyyskin tyhjään rauennut
    Jot' ennen näyttivät he sodissansa.
    Kun henkeä sit' Israel nyt puuttuu,
    Niin ihmisvoima sille turha on,
    Ja urhous, niin suuri muinain, muuttuu
    Peloksi, saattain siinä tappion,
    Miss' ennen sai se voiton kunnialla.
    Nyt soturimme ovat kuninkaineen
    Senlaisen juuri kirouksen alla,
    Näin himmentäen kunniansa maineen.
    Vaan toisin kävi sulle, Israel,
    Niin' aikoina kun vielä ilmoittaa
    Sai sanaa Herran sulle Samuel
    Ja pappein sääty kansaan kiihoittaa
    Sit' intoa, jok' aina voiton tuo.
    Sit' onnea nyt Saul ei sulle suo!
    Hän sanaa Herran ja sen saarnaajoita
    Nyt halveksii ja voimahansa luottaa.
    Vaan ylpeydellään hän muut' ei voita,
    Kuin turmion sill' Israeliin tuottaa.

                  (Sanansaattaja tulee).

Sanansaattaja.

    Taas, Israel, iloitse herrassas!
    Hän koroitti nyt jälleen kunnias.
    Kun kansallensa voiton suuren saattoi
    Ja viholliset jalkoihinsa kaatoi.
    Ja Goljat itse, kauhistava mies,
    Joka Israelin Herraa herjasi
    Ja kansaa kaikkea, maan mullassa
    Nyt verissänsä viruu hengetönnä.
    Hän langennut on kahdentaistelussa
    Kanss' yhden uljaan Israelin miehen,
    Kuin iki-honka kaatuu kankahalla
    Hänt' ankaramman myrsky-ilman alla.
    Ja hajonneet nyt ovat pakanat,
    Kuin kesätuuleen kuivat akanat.

Kansa.

    Oi sanoma niin kallis, suloinen,
    Ett' Israelill' on viel' armoinen
    Ja auttavainen Herra tuskan alla!
    Hän maansa taas nyt täytti kunnialla.

1:n vanhin.

    Viel' ilmoita nyt suullas siunatulla,
    Jost' autuaan tään saimme sanoman,
    Ken sankar' on se Herran Zebaotin,
    Jonk' käden kautta Goljat lyöty on.

Sanansaattaja.

    Te tuskin, luulen, voitte arvata,
    Ken sankar' on se, sill' ei sankariksi
    Viel' Israel hänt' ole tuntenut,
    Kun semmoisen ei ole mainetta
    Hän urhotöistä entisistä saanut.
    Se sankari ja maansa pelastaja
    On Isain poika Betlehemiläisen,
    Nimeltä David, jonka tuntenette
    Kun Saulin huoneess' ollut on hän.

Kansa.

                                       David!

Sanansaattaja.

    Niin ihmeellisen kuin hän urhouden
    Nimessä Herran Zebaotin näytti,
    Kun jättiläisen Goljatin hän löi,
    Niin muodossakin ihmeteltävässä
    Hän teki työnsä, ollen vaatettuna
    Vaan alhaisehen paimenpukuhun.
    Aseitakaan ei ollut soturin
    Kädessä hällä, siinä oli linko
    Ja kiveä noin viisi kukkarossa,
    Joist' yhden paiskas' otsaan Goljatin.
    Kun siitä kaatui Goljat kasvoilleen,
    Niin David juoksi langennehen luoksi
    Ja hältä kaulan katkas' omalla
    Sen miekalla. Nyt pelko kansastamme
    Sijansa siirsi Filistealaisiin,
    Jotk' etsivät paossa pelastusta.
    Mut tiedot saatte kohta tarkemmat,
    Kun juuri Saul on sankarimme kanssa
    Nyt rientämässä tänne riemuiten.
    Heit' olkaa valmiit vastaan ottamaan.

(Osa kansaa rientää oksia karsimaan ja kukkasia kokoomaan
kaunistaaksensa niillä katua ja kadun varsia).

Doeg.

    Siis palkinnoksi urhoudestaan
    Vävyksi pääsee David kuninkaan?

Sanansaattaja.

    Sen kuningas on hälle luvannut.

Doeg (itsekseen).

    Tää asia on arveluttava
    Ja vaaralliseksi voi tulla mulle.
    Jo ennestänsä Saulin lemmetyinen
    On David ollut, nyt kun mainehen
    Hän sankarin on saanut, rakkaammaksi
    Voi hälle vielä tulla, sillä hellä
    Saul ain' on ollut urhoudelle.
    Näin voitettua Saulin sydämen
    Hän toiselle tolalle taivuttaa
    Voi Saulin mielen, herkän kääntymään,
    Ja tehdä tyhjäks' aikomukset mun.
    Ei helvetissä, niin et huokeasti
    Vie voittoani, poika parraton.
    Kun rauta kuuma, silloin takomisen
    On aikakin; vaan raudan kuumuuteen
    En itse tartu. Tääll' on tolvanoita,
    Jotk' kuumuutta sen saavat käsitellä.
    Ma mestarina näkymättömänä
    Pajassa seison.
        (Kääntyy muutamain vanhimpain puoleen).
                    Kuultaa, ystävät!
    Te varmaan kaikki tietää mahtanette,
    Kuink' Isain poika ajoist' entisistä
    On kuninkaalle rakkahana ollut.
    Nyt kuninkaan hän perheen jäseneksi
    Siteellä lemmen sekä heimouden
    On yhtymässä. Mieliksi jos Saulin
    Nyt mielitte te tehdä, julkisesti,
    Hänt' ollessanne vastaan ottamassa,
    Siin' ilmi tuokaa kaiken kansan mieltä,
    Ett' Israel on pelastajan saanut
    Ja suojelijan suuren Davidista.
    Saul riemuitsee, kun kunnioittavan
    Hän kansan kuulee miestä, jota kauan
    On kuningas jo kunnioittanut.
    Ma kaupungissa tässä neitoa
    Mont' olen kuullut lauluun taitavaa.
    Ne kutsukaatte kaikki kokohon
    Ja laittakaatte harppuin helinällä
    Ja kanteleilla tänne laulamaan,
    Kun Saul ja sankarimme saapuvat
    Sill' ihanaa on soitto Saulille.
    Näin kiitosvirsi soikoon Davidille!

1:n vanhin.

    Se asiaan on aivan sopivaista.
    No, ryhtykäämme, miehet, toimehen!

              (Muutamia vanhimpia menee).

Doeg (itsekseen).

    Kaikk' onnistuu, kun itse johdatan.
    Kun kateuden, epäluulon henget
    Saan Saulissa ma kerta riehumaan,
    On voitto varma puolellani mun.
    Nyt tarkemmin käyn tointaan tutkimaan.

                  (Menee vanhimpain jälkeen)

Judan vanhin (eräälle papille).

    Mi ajatus on, isä, mielessäs
    Täst' asiasta? Judan sukua
    On Isain poika David. Liekö hän
    Se "jalopeura Judasta", jost' ennen
    Profeetat ovat ennustaneet, jonka
    On herättävä Herra Jumala
    Kansaansa kaitsemaan, koroittaen
    Sen Israelin kaiken istuimelle?

Pappi.

    Jaa, tapaukset siihen viittaavat.
    Vaan vaarallist' on vielä luuloansa
    Siit' ilmoittaa, kun Saulin kuuluville
    Se tulla voipi.

Judan vanhin.

                   Ethän kumminkaan
    Mua kielittelijäksi arvelle?

Pappi.

    En sitä juuri; mutta viisahan
    On sydämeensä sulkeminen luulo,
    Jot' aik' ei salli vielä ilmoittaa.

Mikal (erillään puutarhassa itsekseen).

    Nyt ilopäivä Israelill' on
    Ja lapsissa sen riemu vallitsee.
    Siis, sydän raukka, miksi rauhaton
    Sä yksin olet? Miksi hallitsee
    Vaan murhe musta sieluani nyt,
    Kun voiton kunnia sen nuorukaisen
    On, jonka muoto jalo piirtynyt
    Syväst' on sydämeeni kurjan naisen?
    Ja kuitenkin mä eestä kunniansa
    Ja onnensa kaikk' alttiits' antaisin,
    Myös kaipausta kärsimysten kanssa,
    Jos onneks' ois se hälle, kantaisin.
    Hän onnensa nyt saavuttanut on,
    Jos kunnia voi hälle sitä antaa,
    Mut kumminkin ma olen rauhaton
    Ja murheen kuorma raskas on mun kantaa.
    Hän Merabin nyt puolisoksi saa
    Ja ruhtinaisen arvon voittajana.
    Hän josko onnen sillä saavuttaa,
    Mä epäilen, kun häntä rakkahana
    Ei Merab pidä. Mutta Merab häntä
    Voi vasta lempiä, kun nuorukainen
    Hän jalo on. Voi kamalaa sydäntä!
    Kuink' on se kateinen ja luulevainen!
        (Sotatorvein soitto kuuluu).
    Ma torvein soiton kuulen, voittajat
    Nyt rientävät jo tänne riemuiten.
    Kun murheilleni menot riemusat
    Nyt eivät sovi, tehnen paraiten,
    Jos koitan olla niissä näkymätön
    Ja murhettani muilta salata,
    Ma Israelin tytär kiittämätön!
    Viel' ehkä rauhani voi palata.

                       (Menee).

(Saul, Jonathan, David, Abner ja osa sotaväkeä tulevat; toiselta
puolen katua lähenee joukko neitoja, jotka, koristettuina kukkasilla
ja soittaen harpuilla ja kanteleilla, laulavat seuraavaa laulua, jonka
molempain värsyin kahteen viimeiseen riviin kansakin äänin yhtyy).

    Nousi tuima myrskytuuli
    Lännen puolella,
    Ja Israel, kun pauhun kuuli,
    Täyttyi huolella.
    Se tullessaan vihollisparven
    Tuhansiin toi määrihin.
    Vaan Herra autuuden taas sarven
    Nosti maamme äärihin.
    Ja määrätön, kuin meren hiekka,
    Joukko maahan lyötihin,
    Kun tuhatta löi Saulin miekka,
    Kymmentuhat Davidin.

    Masennettu julman seuran
    Miel' on ynsiä,
    Kun Judan sai se jalopeuran
    Koittaa kynsiä.
    Ja turhaksi jo rauennut on
    Vihamiesten kerskaus,
    Kun saattanut ne turmiohon
    Herran on vanhurskaus.
    Ja Israel, heist' ennen halpa,
    Voiton sai nyt kaunihin,
    Kun tuhatta löi Saulin kalpa,
    Kymmentuhat Davidin.

Kansa.

    Saul kuninkaalle Herran siunaus,
    Ja voittosankarille tuhansin!

Saul (karsaasti kansalle).

    Te juhla-temput turhat, kelvottomat
    Ja lapselliset leikit hyljätkäätte.
    Kotiinne käykää -- kiittäkäätte siellä
    Herraanne hurskaall', oikealla miellä.
        (Itsekseen, katsahtain tuimasti Davidiin).
    Kymmentä kertaa suuremman, kuin mulle,
    He kunnian nyt hälle antoivat,
    Näin näyttäin selväst', että kymmenkertaa
    He mieluisemmin hälle soisivat
    Kuninkahankin valtakunnan. Kaikki
    Se, luullaksen', on pappein sala-tointa.
    Vaan vastedes ma tahdon varallani
    Näit' yrityksiänsä vastaan olla.
    Ne kaiken rauhan multa ryöstävät
    Ja sijahan sen huolta saattavat.

             (Kansa on alkanut hälvetä).

Doeg (joka taas on paikalle ilmestynyt, itsekseen).

    Jo Saulin silmät tulta iskevät,
    Ja salamoita seuraa jylinä.

David (Jonathanille).

    Mua aavistuttaa, että jonkunlainen
    Tääll' onnettomuus mua odottaa,
    Kun kuninkahan muodon kokonaan
    Ma kohtahani huomaan muuttuneen.
    Hän puoleheni katsoo uhkaavin
    Ja julmin silmin, joista puoleheni
    Ain' ennen loisti jalo lempeys.
    Se laulu neitoin turhamielisten
    Ei hälle mieliks' olla mahtanut.
    Ei muakaan se miellyttänyt, ollen
    Se solvausta kuninkaalle.

Saul (nähtyään Doegin).

                              Doeg!

Doeg (ei kuulevanaankaan, itsekseen).

    Ma ukkosen jo kuulen morinan,
    Vaan varron sikskuin ärjy-äänehen
    Se pilvistänsä ehtii puhjeta.

Jonathan (Davidille).

    Ett' useasti henki murehen
    On ennenkin jo häntä vaivannut,
    Sa muistanet, ja kuinka ahdistus
    Äkisti muutti kasvons' synkeäksi,
    Sa parhain tiedät, joka kanteleellas
    Hält' useasti murheen lievitit.
    Senlainen hetki ahdistuksen, luulen,
    Taas onnetont' on häntä kohdannut.
    Jos arvonsakin tunsi loukatuksi
    Hän kohtelusta kansan, siitäkään
    Ei syytä sulla kauhistuksehes',
    Kun Saulin suosio on puolellas.
    Sen näytti hän, kun lemmen sitehillä
    Sun omistaa hän tahtoi pojakseen.
    Mull' oli myöskin toivo hartahin
    Siteillä langon sun sukuuni kiintää,
    Kun sieluni jo olet heimolainen
    Ja sydämeni veli rakkahin.
    Vaan yhteys ei sulle kelvannut
    Senkaltainen, kun sydämes on nöyrä,
    Vaikk' urhotyösi sun on nostanut
    Korkeempahan kuin arvoon ruhtinaan.
    Nyt kotihini lähde, veli armas,
    Pois luotas' sulje epäluulo karvas;
    Taas rauhoitettua kun pidät mieltä,
    Niin Saulin kartanoon me käymme sieltä.

                              (Menevät).

Doeg (katsellen heidän jälkeensä).

    Nyt kaks on mulla vihamiestä.

Saul (kiivaasti).

                                  Doeg!

Doeg (vielä itsekseen).

    No, paisu, paisu, pyhä ukkonen,
    Viel' ankarammin --

Saul (astuin likemmäksi).

                         Doeg, kurja mies!
    Kuink' uskallat ja kuulemattomana
    Kuninkahasi olla kutsulle?
    En kuuroa mä kärsi käskyläistä.
    Jos käskyjän' et nopeammin kuule,
    Niin leikkautan korvat sulta, konna.
    Miss' äsken kuljit kuuloinesi, lausu.
    Se voittovirren kaiku Davidille
    Lie sunkin äsken kuuroks' saattanut
    Mun äänelleni. Tunnusta se, orja!
    Ahaa, teill', orjat, luulo varma on,
    Ett' aurinkoni on jo laskemassa.
    Te luuletten, ett' uudest' auringosta
    Jo koiton näitte taivaall' Israelin.
    Siis kiire teillä, kurjat, henkeänne
    Sen loistehessa lämmittelemään.

Doeg (sivulla).

    Hän sellaisell' on tuulella kuin tahdoin.
        (Kovaa).
    Suo anteheksi, armollisin herra,
    Ett' en ma kohta kutsuasi kuullut.
    Mun kuuloni se kulki niissä seuduin,
    Miss' ääniä sai kuullaksensa, joita
    Ei kuninkahan korva kuulla voinut;
    Vaan kuuluvilles ovat tärkeät
    Ne tulla. Menoja mä silmin, korvin
    Nyt tarkastelin, joiden tietäminen
    On hyödyksesi, herra kuningas.

Saul.

    Sa uskollinen, valpas palvelija!
    Kuin ennenkin, ja asiaani valvot.
    Nyt tänne lähde mulle kertomaan,
    Min tiedon saivat silmäsi ja korvas,
    Kun kulkivat ne löytöretkellään.

(Saul, Abner ja Doeg menevät portista puistoon).

    No, anna kuulla.

Doeg.

                     Poissa ollessas
    Ma tarkoin tutkin täällä kansan mieltä,
    Jonk' on jo pyhä seura pappien
    Sun puolestasi poies kääntänyt.
    Sä mielestänsä olet kelvoton
    Ja kulutettu ase, jonka kautta
    Ei voittoa voi saada Israel
    Enää, eik' koittaa sille kunnia.
    Tää miel' ol' ennen voittosanomaa
    Heill' aivan varma, pappein vaikuttama.

Saul.

    Ja sanoman kun saivat voitostamme --?

Doeg.

    Kas, silloin syntyi uusi elävyys
    Ja meno vilkas kohta leirissä.
    Nyt kauheasti kättä puristeltiin,
    Ja silmin toisen silmään tirkisteltiin,
    Niit' iskettiin ja salaviisahasti
    Yks toisensa kuvetta nyhkäsi.

Saul.

    Mi syy heill' oli siten viekastella?

Doeg.

    Sen selvin kuulin heidän kuiskeistaan.
    "Nyt", arveltiin, "on Judan jalopeura
    Jo vihdoin viimein noussut luolastaan,
    Kuin ennustanut profeetain on seura,
    Se valtikkaa on tullut voittamaan
    Yl' Israelin kaiken. Täyttämys
    Jo alkanut on Herran lupauksen,
    Ja Saulin huonehenkin hylkäys
    On jälkeen Samuelin ennustuksen
    Todeksi käynyt, sillä sankaruuden
    On voiman Saulin suku hävittänyt,
    Ja itsellensä sankarin on uuden
    Suvusta Judan Herra herättänyt".

Saul.

    Tää niskuri ja kiittämätön kansa
    Ja järjestystä ikävystyvä
    On aina ollut herkkä juoksemaan
    Sen perähän, mi uudelta on heille
    Ja vaihettelevalta näyttänyt.
    En miel'alaansa huikentelevaan
    Ma huonettani ai'o rakentaa.
    Kun lasken kuninkuuden kalliolle
    Pyhälle kulmat sen, niin kaikellaiset
    Sit' eivät taida tuulet tuudittaa,
    Jotk' ajelevat kansan miel'aloissa.
    En mielistänsä tuulen tuomista
    Mä millänikään olla tarvinne,
    Kun Isain poika, "jalopeuransa",
    Mun puolellan' on; mulle kuuliainen
    Ain' ollut on hän töissä, toimissaan.

Doeg.

    Mun kuninkaani, ällös Davidiin
    Sa liioin luottako, sill' ystävä
    Hän ennestään on pappein säädylle.
    Ja kavaluus on pappein, tiedät, suuri,
    Jok' usean on miehen vietellyt.
    Kun sodastanne tänne palasitte,
    Niin silmäykset Davidin ja pappein,
    Joit' iskivät he toisillensa, ilmi
    Sen saattivat, ett' ennen keskenään
    On salaisia neuvoja heill' ollut.

Saul.

    Sit' en ma usko; siinä erhetyt.
    Hän sydämest' on nöyrä nuorukainen.
    En usko kuninkuuden kunniaa
    Viel' unissaankaan hänen haparoineen.
    Hän mielen nöyrän näytti siinäkin,
    Kun puolisoksi tyttäreni tulla
    Hän liian halpa oli mielestään.

Doeg.

    Siin' älyänsä seurasi hän vaan.
    Hän tulevata aikaa tarkastain
    Kyll' ymmärs, että lapsen oikeutta
    Myös senmukainen seuraa velvoitus.
    Näin ahtahilla sitehillä hän
    Ei itseään sun suonut sitoa,
    Ett' eivät hälle aivan vaikeaksi
    Ne kävisi niist' itsens' irroittaa,
    Jos käydä tahtois teitä omiaan
    Ja kuuliaisuuden teilt' erota.

Saul.

    Vai luulet niin. Sa tarkoin tutkistellut
    Jo olet vaarat kaiken-laatuiset,
    Niin mahdolliset, kuin myös mahdottomat,
    Joit' ajoiss' alkavissa, luulet, kohtaan.
    Min neuvon annat mulle viisahan,
    Ett' estää voisin niiden tulemista?

Doeg.

    Jos tiellä, jota poljet joka päivä,
    Sa huomaisit, ett' orjantappuroita
    On juurittunut sekä alkanut
    Jo pensahaksi siinä pensimään,
    Mit' olisi sun silloin tekeminen?
    Kun vastaat siihen, neuvon' ilmoitat.

Abner.

    En käytöstä ma kansan horjuvaista
    Hyväksi katso, mutta mielestäin
    Se itsestään on halpa, mitätön,
    Jonk' ylenkatseella voit palkita.
    Kun syylliseks' et ole löytänyt
    Viel' Isain poikaa, tarpehettomat
    Myös ovat kurituksen hankkehet.
    Miss' oikea ja selvä vaara vaan
    Sun istuintasi uhkailee, siell' aina
    On puolellasi miekka Abnerin.
    Vaan tuumailuista näistä viekkahista
    Mä päästäkseni pyydän, kuningas.

Saul.

    En neuvoa sult' ole vaatinut.
    Vapaasti suon sun täältä lähteä.
        (Abner lähtee).
    Nyt näet, Doeg, kuinka inhoa
    Sun neuvosi jo niissä nostattaa,
    Jotk' ovat, niinkuin Abner, oppineet
    Vaan oikeuden tietä kulkemaan.
    Kuink' uskaltaisin mielist' ystäväini
    Ma huolimatta sitä seurata?
    Ma istuimeni horjuvaisemmaksi
    Vaan saattaisin, jos mieltäs seuraisin.

Doeg.

    Se Herra, joka vallan antoi sulle,
    Myös viisaudellaan sun lahjoitti,
    Ett' ymmärtää, mi sulle hyödyllist' on,
    Sa paremmin kuin palvelijas voit.
    En ryhtymähän työhön veriseen
    Ma neuvonut kehoittaessani
    Sun poistamaan se, mitä haitaksi
    Ja vaaraks olla vasta sulle voi.

Saul (itsekseen).

    Ja kuitenkin, kuink' äly häll' on tarkka!
    Jos jostakin, niin juuri siltä suunnan
    On mahdollista myrskyn paisua.
        (Doegille).
    No, puhu suusi aivan puhtahaksi.

Doeg.

    Sa toimittaa voit sinne Davidin,
    Miss' yllyttää hänt' ei voi viettelys
    Valt'-istuimes perille pyrkimään.
    Sen parhaiten näin saatat toimehen
    (Ja siten taidat myöskin koetella,
    Hän pelkästäkö ujoudesta
    Vävyksi sulle kielsi tullakseen):
    Nyt kuulluks' anna tulla Davidille,
    Ett', ainoastans' uljuuteensa katsoin
    Ja huolimatta köyhyydestänsä,
    Et kultaa hältä huomenlahjaksi
    Jot' antaa sais hän sulle vävynäs
    Sa toivo, kultaakin kun kallihimman
    Hän kuninkaalle lahjan tuoda voi,
    Jos merkin selvän saattaa kuolemasta
    Noin sadan miehen Filistealaisen,
    Rajoilla Israelin riehuvaisen.
    Se, ilmoita, on sulle kalliimpaa
    Kuin tavara ja kulta kaiken maan.
    Jos oikein tunnen Davidin, niin valmis
    On toimehen hän ryhtymähän, jolla
    Hän kunniaansa voipi lisätä.
    Näin luotas saatat hänen loitommaksi
    Ja viettelysten teiltä vieroitat.

Saul.

    Niin helvetin on sukkela se neuvo,
    Ett' itsen' valheen valtaruhtinaan
    Se kateutehen voi kiihoittaa.
    "Et työhön neuvo mua veriseen",
    Vaan vihollisten työksi laittamaan,
    Mit' itse en mä tehdä julkea.
    Siis Davidille käsky antaman
    Pitäisi mun, ett' itse kuolemaansa
    Hän vihollisten leirist' etsisi?

Doeg.

    Ei käskynä sit' ilmoittaa sun tarve,
    Vaan toivona, jonk' olet ystävilles
    Sa salaisesti joskus lausunut.
    Sen salaisuuden ilmi-saattajaksi
    Ma rupean, jos suot sen, kuningas.
    Vapaata sitte David tahtoansa
    Saa seura.

Saul (ajatuksissaan).

               Ja kuitenkin on toisen
    Tai toisen meistä tieltä siirtyminen.

Doeg.

    Ma vastausta varron, kuningas.

Saul.

    Tee, mielestäs mit' onpi parahin,
    Vaan varovasti, muista, varovasti!

Doeg.

    Sa varovaisuuteeni luottaa voit.
    Ma tuloansa täällä odotan.

(Saul lähtee huoneesensa. Doeg syrjäytyy näkymättömiin. Mikal tulee
näkyviin puistossa).

Mikal (yksinään).

    Voi mieletöntä mua neitoa!
    Ma tosiaankin mieltä lienen vailla,
    Kun kussakaan en löydä lepoa,
    Vaikk' etsin sitä kadotettuin lailla.
    Ei murhett' ennen näissä ilmoissa
    Mull' ollut, jok' ei kohta haihtunut
    Ois vanhempain ja veikkoin helmoissa.
    Kuink' armas koti on nyt vaihtunut
    Majaksi murheen? Sitä pakenen
    Kuin asumusta veri vierahan.
    Vaan mistä rauhaa silloin hakenen,
    Kun luonan' itse tuskan kuljetan,
    Kuhunka kuljen? Sydämen kun täyttää,
    On lempi saanut kerta leinuineen,
    Mi kallist' ennen, halvaks silloin näyttää,
    Ja lapsuudenkin koti riemuineen
    Näy kolkoksi ja vento vierahaksi.
    Mä lähenevän tänne miestä kaksi
    Nään tuolta -- toisessa se kuva loistaa,
    Jot' en voi koskaan sielustani poistaa.

(Mikal lymyy puitten varjoon. Jonathan ja David lähenevät porttia,
samaten Doeg toiselta puolen).

Doeg.

    Terveiset teille, nuoret sankarit!
    Sun onnestasi riemuitsen ma, David,
    Ja kunniastas, että kuninkaalle,
    Jok' ennen on jo sua suositellut,
    Vävyksi tulet. Sitä toivovat
    Myös palvelijat kaikki kuninkaan,
    Jotk' oppineet jo jalouttas ovat
    Rakastamaan.

David.

                 Ei halpa sukuni,
    Eik' elämäni vähä-arvoinen
    Suo kunniaan niin korkeaan mun nousta.
    Ja kunnian sen liian kallihiksi,
    Vävyksi tulla kuninkaan, ma katson
    Mun köyhyyteni kanssa yhtymään.
    Ma uskollisna palvelijana
    Vaan ollakseni kuninkaalle pyydän.

Doeg.

    Ei sukukuntas köyhyyteen Saul katso.
    Ma salaisesti hänen lausuvan
    Näin kuulin kerran uskottuinsa kesken:
    "En kultaa pyydä Davidilta, kun hän
    Voi kalliimmankin lahjan mulle tuoda.
    Kun sankar' on hän Herran Zebaotin,
    Niin kostaa voi hän vihamiehillemme,
    Jotk' Israelin rauhaa häiritsevät
    Rajoilla sen. Jos sadan vihamiehen
    Hän kuolemasta saattaa mulle merkin,
    Se kallihin on huomenlahja, minkä
    Hän kuninkaalle sekä synnyinmaalle
    Voi lahjoittaa".

Jonathan

                    Se, Doeg, valhe on.
    Senlaist' ei vielä ole toivotusta
    Saul kunkaan kuullen koskaan lausunut.
    Se itseltäs on juonta perkeleistä,
    Jonk' kautta kavalasti Davidin
    Sa surman suuhun syöstä tahtoisit;
    Kun hurskaampaa et miestä sallisi,
    Kuin itse olet, täällä löytyvän.

Doeg.

    Niin kauheaa en epäluuloa
    Ma, ruhtinaani, sulta ansainnut.
    Todistajaksi, että totta on
    Puheeni, saatte itsen kuninkaan.
    En täällä käskyläisnä kuninkaan
    Sit' ilmoittanut; siinä David saa
    Vapaata tahtoansa noudattaa.

David.

    Tuost' ällös kiivastuko, Jonathan.
    Kenties se toimi Herralt' itseltä
    On lähetetty mulle tehtäväksi.
    Ja jonkunlainen ääni sielussain
    Mun työhön siihen käskee ryhtymään.
    Käy kuninkaalle, Doeg, sanomaan,
    Ett'en mä ennen katso kasvoihinsa,
    Kuin täytetty on toivo kuninkaan,
    Jos Herra suo, tai tahtoessa Herran
    Mä manalahan lähden vierahaksi.

Doeg.

    Mi urhoisuus ja mikä miehen into
    On nähtävänä täällä. Seuraajaksi
    Ma toivon onnen sulle matkallas.

                         (Menee).

Jonathan.

    En ymmärtää voi, mikä saatti sun
    Näin pettäväiseen työhön pyrkimään,
    Kun kunniaa sull' on jo yltäkyllin.
    Sinusta kuitenkaan en luulla voi,
    Ett' ainoastaan himo kunniaan
    Sun tielle saattais epätietoiselle,
    Miss' yhtä varma voitto on, kuin kuolo.
    Mi kummempaa, ja tullaksesi kielsit
    Vävyksi Saulin, mutta tarjout
    Nyt huomenlahjaa hälle hankkimaan,
    Jonk' alttiiks annat vielä henkesi.

David.

    Mun henkeni on Herran hallussa
    Ja synnyinmaani palvelukseen valmis.
    Pois alituista poistaa ahdistusta
    Ma tahtoisin, jot' ainiahan kärsi
    Kansalta Filistean Israel --
    Ja kuitenkin nyt, armas Jonathan,
    Kun olemme me hetken viimeisen
    Ehk' yhdessä, mun anna au'aista
    Sun nähdäksesi kaikki sydämeni,
    Jot' ennen viel' et tarkoin tuntenut.
    Jos muuttaa voisit siihen sijahan,
    Miss' on nyt Merab, Mikal sisares,
    Niin kaiken alhaisuuten' unhottaisin
    Ja elämäni sulle hinnaksi
    Edestä kunnian ma tarjoisin
    Sun langoksesi silloin tullaksein.

Jonathan.

    Vai niin on sinun laitas; sopivampi
    Siis mielestäs on Mikal kumppanina
    Tiell' elämäsi sua seuraamaan.
    Mut Mikal itse onko suostuvampi
    Kuin Merab seurahasi lähtemään?

David.

    Jos saisin sydämensä suostumusta
    Ma tutkia ja hälle ilmoittaa,
    Kuink' ääretön on rakkauteni --

Jonathan.

    "Jos saisin tutkia ja ilmoittaa"
    Niin lausut teeskennellyn muotoisena
    Kuin veitikka se, joka varkahin
    On naapurinsa kukkatarhass' ollut,
    Ja, kukkakimppu huostassaan jo, sitte,
    Havaittuansa tarhan haltijan,
    Suin anovaisin hälle lausuisi:
    "Suo kukkais tuoksua mun aistia
    Ja hajuansa hiukan haistella,
    Ett' oppisin mä niitä tuntemaan".
    Vaan turha lienee tuota tutkistella,
    Oletko käynyt kukkatarhassamme
    Sen kukkasia varkain poimimassa,
    Kun tuntumaton, lausuu sananlasku,
    On nuorukaisen jälki neitsen luo.
    Mä, ystäväni, vannon koittaakseni,
    Mi mahdollist' on, jotta Mikalin
    Sa puolisoksi saisit arnahaksi.
    Ei vaarahan sentähden syöksyä
    Sun tarvinne.

David.

                  Oi, jalo Jonathan!
    Suo lujana mun olla päätöksessä,
    Jonk' äsken Doegille julkasin,
    Se lempenikin näytteeks olkohon.
    Mä miesten kanssa, joiden päälliköksi
    On kuningas mun pannut, vihamiesten
    Käyn kimppuhun nyt --

Jonathan.

                          Sua seuraisin
    Mä mielelläin.

David.

                    Ei käy se laatuhun.

Jonathan

    Sa oikeassa lienet; kuitenkin
    On sydämeni aina seurassas,
    Jot' yksikään ei valta maailmassa
    Pois luotasi voi koskaan luovuttaa.
    Mun luo nyt lähde, että ystävyyden
    Siell' ehkä palveluksen viimeisen
    Saan sulle tehdä. Sotisopahani
    Sun vaatetan ja miekallani vyötän.
    Sua ruumiinikin verho seuratkoon,
    Kuin sydäntäsi seuraa sydämein.

                       (Lähtevät).

 Mikal (tullen piilostansa).

    Niin sykkivin tääll' istuin sydämin,
    Kuin naaras-hirvi arka piilossaan,
    Jot' ampujien nuolet väijyvät,
    Kun salakuuntelijana ma sain
    Puheita heidän ilkkuvia kuulla.
    Kuink' uskalsinkaan tulla nähtäviin,
    Kun hävyn puna poskiani polttaa
    Viel', ilkamoisuuttaan kun muistelen.
    Kuink' kuitenkin olette, nuorukaiset,
    Te itserakkahat ja luottavaiset,
    Kun pieninkin jo teistä hempeys,
    Min neito joutuu joskus näyttämään,
    On merkki rakkauden polttavan.
    En Davidille muista milloinkaan
    Niin rakkautta selvin näyttäneeni,
    Ett' olisin mä syytä antanut
    Näin umpimielin siitä lausua.
    Vaan malta, malta, poika itsekäs,
    Mä näytän vielä, ettei rakkauttain
    Sun ole juuri orrelt' ottaminen.
    Ja kuitenkin soi sanomattoman
    Sulolta sydämeeni tunnustus
    Se, jonka veli Jonathanille
    Hän rakkaudestansa ilmi toi.
    "On rakkauten' ääretön", hän lausui.
    "On ääretön" ja mä sen maalina,
    Johonka rientää toivons? armahin.
    Voi minua, mi hullu lienenkin!
    Näin hurjasti kun taidan huikennella,
    Kun kuolohon kentiesi kulkemassa
    On kultani ja oma arnahani.
    Ma riehun, niinkuin lapsi valaton
    Miks' useasti mua Merab kutsui
    Jok' äyrähällä äkki-jyrkänteen
    Lyö leikkiä uhalla vaarankin.
       (Lankee polvilleen).
    Oi, armoinen Jumala Jakobin!
    Jok' aina tahdot rukouksen kuulla,
    Jos rukouksen heikko vaimokin
    Vaan sydämellä nöyrällä ja suulla
    Vakaalla istuimes tuo etehen.
    Ma kurja neito sulle rohkenen
    Myös kantaa sydämeni rukousta:
    Suo Davidille armos suojelusta,
    Kun kulkemaan hän lähtee vaarain teitä,
    Viel' armostasi häntä ällös heitä,
    Jonk' äsken väkevyydelläsi täytit
    Ja jolle armos avaruutta näytit,
    Kun voimasi soit häntä tukea.
    Hyvyyttäs suurta, jot' ei lukea
    Voi yksikään, nyt lisää siten vielä,
    Ett' ohjaat taaskin häntä vaaran tiellä.
    Tee niinkuin tahdot, Herra, onnein kanssa,
    Vaan Davidia tu'e vaaroissansa.

(Mikal, nähtyänsä Saulin ja Doegin tulevan puistossa, pakenee).

Saul.

    Hän, David, kertaakaan ei kieltänyt
    Näin kamalahan työhön käydäkseen,
    Mut kuuli tyvenellä mielellä
    Alusta alkaen sun ilmoitustas?

Doeg.

    Hän teki niin, ja Jonathaninkaan,
    Jok' ensin suuttui silmittömäksi,
    Ei huolinut hän varoituksista.

Saul.

    Mä siitä tunnen, että kummallenkin
    On viekas juoni vielä vento vieras,
    Se vihattu on taikka tuntematon.
    Käy tuonnemmaksi, siellä vileämpi
    Ja tuulisemp' on paikka. Doeg, Doeg!
    Mitenkä neuvot neuvos seuraamista
    Mun vastaamaan, kun tili töistämme
    On tehtävä?

Doeg.

                Sen David vastatkoon,
    Kun ehdollansa sitä seurasi;
    Et käskyä sä siihen antanut.

Saul.

    Vaan kavalaa ja julmaa juonta meiltä
    Se oli kuitenkin. Kun Israel
    Saa kuulla nämät salavehkehet,
    Niin inhosta hän eikö sydäntänsä
    Pois puolestani käännä kokonaan?

Doeg.

    Sit' älä pelkää; mutta kuitenkin
    Parempi ois, ett' itsellesi kohta
    Nyt valmistaisit vahvan puolueen,
    Jost' oiva sulle turva aina oisi.
    Jos soisit, sulle neuvon antaisin,
    Ett' Abrielin Meholatilaisen
    Itsehesi heimon sitehillä
    Sitoisit Merab tyttäresi kautta.
    Sa Merab anna hälle puolisoksi,
    Jot' ennen hän jo sult' on kosinut.
    Sill' Abriel on voimallinen mies
    Ja nykyjänsä maansa mahtavin.

Saul.

    Näin lupauksen neuvot rikkomaan,
    Jonk' urhotyöstäns' annoin Davidille.
    Nyt sydämesi kaiken ilkeyden
    Toit tietämättäs ilmi. Davidin
    Siis tiellä, jolle häntä yllytit,
    Iäksi päiväks' uskoit uupuvan,
    Et muuten tät' ois mulle neuvonut.
    Pois tyköäni mene saatana!
    Todeksi nään nyt vanhan sananlaskun:
    "Jos sormen annan saatanalle vaan,
    Hän käsivarren viepi kokonaan".

Doeg.

    Ah, kuninkaani! enkö kertonut
    Viel' ole sulle Mikal tyttäres
    Ja Isain pojan toistaan lempivän?
    Sen tunnustuksen rakkaudestansa
    Mä äsken kuulin suusta Davidin.
    Todistakoon sen sulle Jonathan
    Ja Davidia kauan rakkahana
    Ma Mikalin jo tiedän pitäneen.
    Siis oma jaloutes, kuningas,
    Tien seurattavan sulle neuvokoon.

Saul.

    Puheesi jos on totta, Abriel
    Saa Merabin ja David Mikalin.
    Näin korvata ma voisin kärsimykset,
    Joit' äsken tuotin Davidille. Herra,
    Pahuuteni nyt käännä onnekseen!
    Tuolt' astuvan jo näen poikani,
    Hän kulkee tänne johtavata tietä.
    Mä silmiänsä viel' en nähdä siedä,
    Joist' ehkä kohtaan katkerimman nuhteen.
    Araksi synti saatti meidän suhteen,
    Kuin synti jälkeen syntiin-lankeemuksen
    Sijahan lemmen tuotti kauhistuksen.

                    (Menee ja Doeg seuraa).



Kolmas Näytös.


Ensimäinen kohtaus.

    Saulin huoneessa Gibeassa.

(Saul, Doeg, sittemmin Jonathan, David, Mikal, henki, vartijoita ja
niiden päällikkö).

Saul.

    Sun myöntää täytyy, niin ei toimellista
    Miest' Israeliss' ole yhtäkään,
    Kuin Isain poika. Herra nähtävästi
    Häll' apuna on hänen töissänsä.
    Ken seisoa voi häntä vastahan,
    Jonk' kanss' on itse Herra Zebaot?
    Ei ihme, että häntä Israel
    Niin kunnioittaa miltei jumaloitsee,
    Kun autuuden hän suuren saattanut
    On maallensa ja vihamiehet lyönyt
    Jo useasti, niinkuin silloinkin,
    Kun surmalla hän kahdensadan miehen
    Paraita Filistean sotureita
    Sai multa puolisokki Mikalin.
    Vaan mainettansa miksi kauhistun,
    Kun on hän poikani ja heimoisuus
    Nyt sukuhuni hänen kiinnittää?

Doeg.

    Se totta on, ett' on hän toimekas
    Ja alamaisistasi mahtavin,
    Sen vuoksi juur' on vaarallisinkin.
    Vaan yhtä tos' on, että neuvoja
    On salaisia Samuelin kanssa
    Hänellä ollut. Miks' ei virkkanut
    Niist' ole koskaan sulle, kuningas?
    Todistajaksi kutsu Bethlehem;
    Se kyllä tietää, kuinka Samuel
    On salaretkin Isain luona käynyt,
    Siell' olevan kun tiesi Davidin.
    Sen, kuningas, todeksi näyttää voin,
    Ett' uhraamassa käynyt Samuel
    On Bethlehemiläisen Isain luona,
    Ja, kanssaan hehko, myötään kantanut
    Sen öljysarven mainion, jost' ennen
    Hän Herran voiteen päähäs vuodatti.
    Se tietty myös on, että Davidin
    Hän saapuville silloin kutsutti
    Kuninkahaksi häntä voidellakseen.
    Sa Samuelin tunnet vanhastaan,
    Kuink' uhkaustaan täyttää kaikin keinoin
    Hän aina koitti, ennenkuin hän tahtoi
    Profeetan väärän kantaa mainetta.

Saul.

    Todeksi saata se, ja Davidilta
    On ennen päivän iltahämärää
    Elonsa lanka katkennut. En luulla,
    Sit' olisi ma voinut Davidista!
    Hän näytti valkeuden enkeliltä
    Mun silmissäni, kuin ne kerubit,
    Jotk' ympäröivät Herran istuimen.
    Oi maailma, sä pesä viekkauden!
    Kun siinäkin sä, missä hurskauden
    Sa kuvaa kannat, kätket kavaluuden.
    Sä vietelläkses ihmis-raukan mieltä
    Vaan täytät käärmeen kavalata kieltä.

Doeg.

    Jos en mä erhettyne, tulemassa
    Tuoll' ovat tänne Mikal, Jonathan
    Ja David itse. -- Täällä oloni
    Lie sopimaton heidän saapuessa.

(Saul nyökäyttää päätänsä myöntäen ja Doeg menee. Jonathan, David ja
Mikal tulevat).

Mikal.

    Oi, isä armas, taas niin suruinen!
    Tää suru sulla onko ikuinen,
    Kun sieluas ei lakkaa vaivaamasta,
    Etk' avarasta koko maailmasta
    Parantajaa saa sielun haavojen?
    Ma kulkisin taa merten aavojen,
    Jos, armas isä, sieltä huojennusta
    Ma haavoillesi saisin. Lohdutusta
    Nyt, puolisoni, kanteleella soita.
    Murhetta kokonaan jos sill 'et voita,
    Sit' ehkä hetken taidat lievittää,
    Kivenkin yhden jos voit vierittää
    Sen kuormasta. Täss', isä, kuunnella
    Saan soittoansa jalkais juurella.

(Istuu Saulin istuimen astuimille).

Saul.

    Sa murheestani lausut lapsen lailla.
    Ei syntynyt se ole kauka-mailla;
    Miks' apua siis sieltä etsisin?
    Se lähempää on, lapsi, syntysin,
    Kuin luuletkaan ja sielus aavistaa.
        (Itsekseen).
    Voi, kohtalosi mua kauhistaa!

Jonathan.

    Suo Davidin nyt, isä, koettaa,
    Min kanteleensa voipi vaikuttaa.

David.

    Salliiko isä?

Saul.

                  Kuntoasi näytä
        (Itsekseen).
    Ja hetki vielä viekkautta käytä.

(Davidin virittäessä kanteleensa kieliä katkee yksi niistä kimahtain
poikki).

    Et soittamaan nyt enää suinkaan mieli,
    Kun katkennut on kanteleelta kieli.
    Mies vilpitön, et milloin vilpistellä
    Sä meille vääräll' aio sävelellä
    Ja saattaa lailla väärän mestarin
    Vaan harhausta meille korvihin.

David.

    En aio sitä. Kielen katkenneen
    Sijahan toinen paremp' pantaneen.
    Kiel' entinen kun oli vaillinainen,
    Jost' ään ei tullut oisi sointuvainen,
    Parast' ol' antaa kuolla katkeemalla
    Sen, äänellä kun oisi karhealla
    Se sointuisuutta muiden häirinnyt. --
    Taas soittoon valmis kanteleen' on nyt.

Saul.

    Viel' odota. Jos elämässämme
    Meill' ystävyyden yhteydess' ois
    Senlainen jäsen kelvoton, jonk' kautta,
    Kuin kielen kautta toisten sointuisuus,
    Elomme sopusointu häirittäisiin
    Ja varomaton ystävyytemme
    Sen kavaluuden kautta loukattaisiin;
    Mitenkä meidän miehen sellaisen
    Kanss' itseämme oisi käyttäminen?

David.

    Kuin kielen kanssa äsken kanteleessa.

Saul.

    Nyt tuomiosi itse langetit,
    Sa kirottu ja salakavala.
    Senlainen jäsen olet perheessäni
    Juur' itse. Salakavalasti väijyt
    Sa valtikkaani multa ryöstääkses.
    Ja vertanikin ehkä vuodattaisit,
    Jos kirotulla sulla tilaisuus
    Vaan siihen olisi -- ja kuitenkin
    On rinnoillani sija sulla ollut,
    Ja rintaverellänikin ma oisin,
    Kuin poikiansa ruovonpäristäjä,
    Sua ruokkinut, jos sillä elämäsi
    Ma kuolemasta estää oisin voinut.
    Nyt palkinnoksi kaiken kavaluutes'
    Sult' elämäsi lanka katketkoon,
    Kuin kanteleelta kieli kelvoton.

(Saul tempaa viereltänsä keihään ja paiskaa sen Davidin sydäntä kohden,
mutta Davidin väistettyä käy keihäs seinään kiini. Saulin hankkiessa
noutamaan keihästänsä tempaa Jonathan sen seinästä ja heittää akkunasta
ulos).

    Haa, mitä tämä? oma vereni
    On vastahani kapinoitsemassa
    Ja kavaltajan puolella.

David.

                            Se Herra,
    Jonk' edessä on kaikki valkeus
    Ja joka sydämet ja munaskuut --

Jonathan (Davidille).

    Pois pakene, jos henkesi on kallis.
    Nyt valloissaan on pimeyden valta.
    Sen raivoa ei voi nyt hillitä
    Pää-enkelinkään Mikaelin voima.

                (David pakenee).

Mikal (langeten polvillensa).

    Voi isä armas, kuule lastasi,
    Jonk' ahdistus on ääretön --

    Jonathan (kuiskaa Mikalille).

                                 Pois riennä
    Ja Davidia seuraa kotihis.
    Kenties sä siellä sukkeluudellas
    Voit kuolemasta kultas suojella.

(Mikal rientää samaa tietä kuin David).

Saul.

    Petosta, kauheaa petosta! Tänne
    Te vartijat aseissa rientäkää.

(Henkivartijoita päällikköineen tulee sisään).

    Kiin' ottakaatte kavaltaja kohta
    Ja vankeutehen hän saattakaatte.
    No, rientäkäätte; miksi kuhnailette
    Siin ällistyksissä kuin tuhmat juhdat?
    Ahaa, te myöskin salaliitossa
    Kanss' olette sen viekkaan pettäjän.

Vartijapäällikkö.

    Ken on se pettäjä? Se, kuningas,
    Nyt ilmoita, me kohta riennämme
    Hänt' ottamaan ja tänne saatamme
    Sen kavalan, vaikk' yö sen peittäisi.

Saul (hävehtyneenä).

    Ken pettäjä on -- sit' et tietäisi.
    Kenties sä itse, tuhma tomppeli.

Jonathan.

    Nimessä Herran, isä, mieltäsi
    Vaan hetki malta. Kiivaudellas
    Näin äkkinäisellä sä häpeän
    Vaan itsellesi saatat.
        (Vartijoille).
    Kuninkaan luvalla saatte täältä lähteä.
        (Vartijat menevät kummastellen).
    Totuuden kunniaksi kuitenkin
    Sä itseäsi, isä, hillitse.
    Küink' oikeutta taidat lukea
    Sa valtakunnassas, jos valtikkas
    Vihalle annat murhamiekaksi
    Ja himoja ja väkivaltaisuutta
    Näin esimerkilläsi yllytät
    Vapaasti maassa riehumaan. -- Se kohta
    Kyll' ilmi saadaan, onko syyllinen
    Vai syytön David kavaluutehen,
    Jos tutkintoon vaan hiukan aikaa suot.

Saul.

    Sua maan ja taivaan kautta vannotan:
    Totuutta mulle puhu, sano, etkö
    Viel' ole kuulut, kuinka Davidia
    On salaa pappein seurass' yllytetty
    Valtaani ryöstämään.

Jonathan.

                         Ma vannon sen
    Nimessä Herran, etten kavaluutta
    Viel' ole Davidissa huomannut.
    Miest' uskollisempaa ei ole sulla.
    Jos sellaisia salakavaloita
    Seassa pappein löytäisitkin, jotka
    Hänt' yllyttää kyll' ovat taitaneet,
    Ei syy se ole Davidin. Ken häntä
    Voi kuninkaansa pettäjäksi luulla,
    Kun useast' on pannut kätehensä
    Hän henkensäkin sua puolustaakseen
    Filisteaa ja muita vastahan
    Ja vahvemmaksi valtaas saattaakseen.

Saul.

    Sen kuulla tahdon suusta Davidin.
        (Menee ovelle ja huutaa vartijapäällikölle).
    Käy Davidia tänne noutamaan.
        (Jonathanille).
    Niin totta kuin meill' elävä on Herra,
    Jok' elämän ja kuolon hallitsee,
    Ei pidä hänen kuoleman, jos pappein
    Hän viekkautehen on viaton,
    Vaan armoissani asuva hän on.

Jonathan

    Niin varmaan koita sanasi nyt täyttää,
    Kuin syyttömyytensä voi David näyttää.


Toinen kohtaus.

    Davidin huoneessa.

(David ja Mikal sylitysten; sittemmin kammaripalvelija ja Saulin
vartijapäällikkö).

David.

    Nyt, armas Mikal, sylissäsi tässä,
    Miss' autuus suurin mull' on elämässä,
    Ma kuolemaani tahdon odottaa.
    Jos suotu täss' on mun se saavuttaa,
    Niin kuolon' on, kuin kukkain liepehellä
    On perhon kuolo; kun se kiidätellä
    Vapaast' on saanut valkeudessa,
    Ja sitte, päivän palavuudessa
    Jo väsynyt, on päässyt ehtien
    Taas suojaan kukkasien, lehtien,
    Ja nauttia siell' ilman estettä
    Suloista saanut kukkain nestettä.
    Ei silloin paljon suinkaan huolisi,
    Jos äkkiään hän siellä kuolisi.
    Ei huomaisi hän kuoloon hukkuvansa,
    Vaan hekkumasta luulis nukkuvansa.
    Jos elonikin tässä raukeaisi,
    Se ois kuin mulle autuus aukeaisi
    Vaan toinen. Kuolo kun ei ole karvas
    Nyt mulle, ällös itkekö sit' armas.

Mikal.

    Et muistakaan mun kohtaloa, kulta,
    Ett' autuuden ja onnen kaiken multa
    Pois mennessäsi veisit tuonelaan,
    Ja mulle tänne kolkkoon maailmaan
    Vaan murhe jäisi seuraks' ainiaan.
    Jos yhdess' onni meidän kuolla koisi,
    En kuolemastas silloin vaikeroisi.
    Kun haudan unta maanneet vieretyksin
    Me olisimme, sitte käsityksin
    Elohon uuteen läksisimme. Yksin
    En autuutta mä missään saavuttaisi,
    Jos kanssas sitä nauttia en saisi.
    Vaan onnea kentiesi saamme täällä,
    Tään myrsky-ilman tyynnyttyä, säällä
    Viel' entistänsä tyynemmällä maistaa.
    Viel' aurinko voi kirkas meille paistaa.

David.

    Ei Saulin tapa turhaan herittää;
    Ket' uhkaa hän, sen kuolo käsittää.
    Miss' on hän miekan paljastanut kerta,
    Siin' ain' on juossut surmatuitten verta.
    Jos erinäist' en Herran suojelusta
    Saa, en voi välttää Saulin uhkausta.

        (Kammaripalvelija rientää huoneesen).

Palvelija.

    Kun, ruhtinatar, käskystäsi teitä
    Ma vartioitsin tänne kulkevia,
    Niin vartijoita kuninkahan niillä
    Päämiehineen näin tänne astuvan.
    Muut loitommaksi jäivät seisomaan
    Vaan päällikkönsä tänne lähenee.

Mikal.

    Meit' auta Herra! Vasta muistan nyt
    Ma kuullehein, kun juuri pakenin,
    Kuink' hän antoi käskyn vartijoille,
    Ett' ottaisivat kiini sun. He varmaan
    Nyt käskyä sit' ovat täyttämässä.
    Mihinkä kuljet, kurja onneton,
    Ja turvan missä löydät, puoliso,
    Kun huoneemme kenties on piiritetty?
    Ahaa, nyt keinon keksin: akkunasta
    Sun lasken täältä; riennä, kultani,
    Oi, riennä jo ja vältä kuolema,
    Hukassa muuten henkes' on -- voi, riennä!

David.

    Kuink' uskaltaisin sua uhriksi
    Ma kostollensa jättää yksinäs?
    Vihansa kaiken kääntäis' sinuhun,
    Jos minua hän täält' ei saavuttais.

Mikal.

    Se kuolemall' ei koske minuhun,
    Sun kuolosi mun vasta kuolettais.
       (Laskeissansa Davidia akkunasta).
    Hyvästi, sieluin puoli parahin!
    Jos kiitää sieluin siivin kiirehin
    Sa voisit täält', ilolla tänne jäisin,
    Sinussa onneni kun säilyttäisin.

David.

    En onneasi surren sulle heitä
    Nyt jäähyväisiä, kyll' enkeleitä
    Sun suojatiesi taivas suova on,
    Kun enkel' itse olet viaton.

                         (Katoo).

Palvelija.

    En apusi ma luule, ruhtinatar,
    Hänt' auttavan juur' aivan kau'aksi.
    Kun etsijänsä tänne tultuaan
    Hänt' eivät täällä löydä, rientävät
    He likiseuduilta hänt' etsimään,
    Ja siten melkein hänen kiini saavat
    Jo ennenkuin hän maisemilta näiltä
    On ehtinyt.

Mikal.

                Se aivan totta on.
    Ah, mieltäni nyt Herra neuvokoon,
    Mitenkä voisin miehen hurskahan
    Käsistä päästää vainoojittensa.
    Nyt mieleheni johtui keino, jolla
    Voin pakolaisen ehkä pelastaa.
    Sa ilmi anna, että sairahana
    On pääsemättömänä David täällä.

Palvelija.

    Vaan ilmoitukseen siihen tyytyvän
    En usko vartijoitten päällikön.
    Hän nähdä silmin tahtoo sairastamme.

Mikal.

    Siis silmänsä on meidän kääntäminen.
    Nyt päällikköä hetken viivyttää
    Sa koita ulkona, vaan pääsemästä
    Hänt' älä estä tänne katsomaan.

(Kammaripalvelija menee ulos. Mikal ottaa erään vartalokuvan, pukee sen
miehen vaatteisin, asettaa sen vuoteesen makaavan kaltaisena ja lausuu
sitten yksinään).

    Sun, Jumalani, tiedän armoiseksi,
    Petosta tät' et synnin arvoiseksi
    Sa lukene, kun viattoman päästän
    Sen kautta kuolosta ja Saulin säästän
    Ma katumasta murhan tehtyään --
    Kun näin syyns' ennen pääsee tietämään.
    Min kavaluus on saanut alkuhun,
    Sen saattakoon nyt vilppi loppuhun.

        (Vartijapäällikkö tulee palvelijan seurassa).

Päällikkö.

    Suo anteeks', armollisin ruhtinatar,
    Ett' on mun tänne rauhan huoneesen
    Näin täytynyt nyt tungeksia. Sen
    Mun kuninkaani käski tekemään.
    Hän Davidia käski noutamaan
    Mun täältä.

Mikal.

                Hiljaa, vaiti, ystävä!
        (Osoittaa vuodetta).
    Hän sairasna on tuolla vuoteellansa
    Ja väsyneenä vaivoistansa äsken
    Hän hiljaisehen nukkui unehen.
    Kun lievityksen hetki lie nyt hällä,
    On vaarallista häntä häiritä.
    Sa kuninkaalle sano, että David,
    Kun taudistansa vaan on tointunut,
    Luo kuninkaan on kohta rientävä.

Päällikkö.

    Sen ilmoituksen vien nyt kuninkaalle.

             (Menee palvelijan kanssa).

Mikal (akkunan luona yksin).

    Nyt siivilläs hänt' aika lennätä
    Ja vainoojaansa ennen ennätä
    Kanss' armahani laakso rauhainen,
    Miss' suojan löytää David kultainen.


Kolmas kohtaus.

    Saulin huoneessa, vähän jälkeenpäin.

(Jonathan ja Mikal erillään, Abner, Doeg, Saulin sukua ja hoviväkeä;
sittemmin Saul itse).

Mikal (Jonathanille).

    Voi, veli Jonathan, tät' ahdistusta!
    Tään tietämättömyyden tuskahan
    On sieluni jo uupumaisillaan.
    Miss' on nyt David, kurja pakolainen?
    Mitenkä välttää kuolon pauloja,
    Joit' etehensä mont' on viritetty,
    Voi puolisoni raukka, rauhaton?
    Miss' onneton hän, jos sen tietäisin,
    Nyt oleksii, mä sinne rientäisin,
    Vaikk' olen vaimo heikko, voimaton,
    Enk' apua voi hälle vaaroiss' antaa,
    Niin kuitenkin kuin kyyhky lentäisin
    Tykönsä, lohdutukseksensa kantaa
    Mä lemmenpuusta lehden halajaisin;
    Näin vaivoissaan hänt' ehkä virvoittaisin.

Jonathan.

    Ei kuolon vaara vielä kohdata
    Voi häntä, vaikka kyllä läsnä on,
    Hän kätkettynä nyt on paikkahan,
    Johonka eivät silmät etsijäin
    Voi pystyä. Sun sinne saattaisin,
    Joll'et sä täällä häntä hyödyttää
    Vois' enemmän kuin siellä ollessas.
    Mi miel' on isäni, mä tutkia
    Tääll' ensin tahdon, sitten Davidille
    Ma huomioni kohta ilmoitan.
    Ei isän' ennen suurta eikä pientä
    Viel' ole tehnyt, jot' ei ilmoittanut
    Hän ole mulle kohta. Sovintoon
    Jos sydämensä huomaan taipuvaksi,
    Mä hänen luoksi saatan Davidin.
    Välinsä heidän toivon rakkahaksi
    Kuin ennenkin taas käyvän. Puolestas
    Sa koita lapsen-rakkaudellas,
    Jos mahdollist' on, häntä lauhduttaa.

Mikal.

    Mun puoleltani kaikki koetus
    On, luulen, varsin vaikuttamaton.
    Hän suuttunut on leppymättömäksi
    Niin Davidiin kuin minuhun, kun viimein,
    Isääni pettämällä, Davidin
    Ma akkunasta päästin pakohon.
    Ken paha henki häntä vietellee
    Nyt hirmutöihin, jonka sydän ennen
    Ain' avoinna ol' armon-anojille
    Ja jonka vihakin ain' oikeutta
    Ja tuomiota tarkkaa noudatti?
    Ken jaloutens' on nyt muuttanut?

Jonathan.

    Se paha henk' on Doeg ilkeä,
    Jonk' kavaluus on isä-raukkamme
    Tielt' oikealta harhateille vienyt.
    Kas, kuinka nytkin lailla käärmehen
    Hän meitä silmin karsain, körkkyvin,
    Kuin uhriansa, väijyy nielläkseen.

Doeg (itsekseen, katsellen sisaruksia).

    Jos säälimisen mull' ois tuntoa,
    Ma suruansa surkuttelisin.
    Heit' ahdistaa sen tuskan aavistus,
    Jok' etehensä aukee ennenkuin
    On tiiman matkaa päivä ehtinyt.
    Vaan säälimys ei sovi miehekkäälle
    Mun luonnolleni. Vaimoin, lapsien
    Se mieltä lystiksensä pehmitelköön.
    En sellainen ma narri ole, että,
    Kun vihamieheni on miekkan' alla,
    Mä henkeänsä säästäin selkäni
    Hänelle käännän varomattomana.
    Ken käski heitä tielle siirtymään,
    Jonk' koston' itse kulkeaksensa
    Valitsi, jollei esteitä se kärsi?
    He onneansa siitä syyttäkööt.

(Saul tulee, tarkastaen synkeällä katsannolla läsnä-olevia).

Saul.

    Me vietämme nyt juhlaa uuden kuun.
    Tää toinen päivä uutta kuuta on,
    Joks' aina sukukunta kuninkaan
    Kokoontunut on tänne kartanooni,
    Myös palvelija-joukko parahin
    On näinä päivin' täällä koossa ollut.
    Miest' yhtäkään ei sukukunnastamme,
    Jot' uskolist' on mieltä kantanut
    Ja jota sairaus ei estänyt,
    Viel' ole täällä tällöin kaivattu.
    Nyt sija yks' on täällä tyhjänä,
    Se arvoisan pereeni jäsenen
    On paikka oikealla puolellain.
    Miss' Isain poika on, kun pöytähän
    Ei eilen eikä tänäpänäkään
    Hän ole tullut, sano Jonathan,
    Sa kaikista sen tiennet parhaiten.

Jonathan

    Hän päästäksensä Bethlehemihin
    Hartaasti halasi ja mulle lausui:
    "Jos silmissäsi olen armon saanut,
    Niin salli minun mennä kaupunkiin,
    Miss' isäni ja meidän sukukunta
    Nyt uhraavat ja juhlaa viettävät.
    Mun veljen' itse sinne kutsuivat".
    Sukunsa rakkaus kun häntä sinne
    Näin houkutteli, puolest' isäni
    Ma luvan annoin hälle lähteä.
    Viaksi tuot' et mulle lukene.

Saul.

    Sen valhettelet, varmaan valhettelet
    Sa, paha poika, tottelematon.
    Ei uhrijuhlaa kuulla uudella
    Sukunsa yhdess' ennen viettänyt.
    Sa salaliitoss' ollen kanssansa
    Johonkin hänen olet kätkenyt,
    Ett' etehen' ei tulla tarvitsis
    Hän kapinansa töistä vastaamaan.
    Ei entisistä uhriretkistään
    Hän tiliä viel' ole mulle tehnyt.
    Et luulla taida, poika kelvoton,
    Mun tietäväni, kuinka häpeäsi
    Sek' äidillesi että itselles
    Sa Isain pojan olet valinnut.
    Niin kauan kuin hän maassa matkustaa,
    Et ole sinä eikä valtakuntas?
    Maan päällä seisova. Nyt ankaraa
    Sanaani kuule: tänne tyköni
    Hän saata kohta, sillä kuolemaan
    Hän vikapääksi kauan nähty on.

Jonathan.

    Mit' on hän tehnyt, josta kuoleman
    Hän rangaistuksen sult' on ansainnut?

Saul.

    Sen kyllä tiedät, vaikka unhottain,
    Min kuningas ja oma kunnias
    Sult' oikeudellansa vaativat,
    Ja muistamatta, että perimys
    On Israelin istuimelle sulla,
    Sä ryhdyit kanssa kapinoitsijain
    Sen perusteita vapisuttamaan. --
    Kuin miehuuteni voiman hedelmää
    Ma sua hoidin, päivän heltehen
    Ja kuorman kannoin kasvattaakseni
    Sinusta korkean sen setripuun,
    Jok' Israelin kaiken varjoais.
    Vaan muuttunut kun myrkky-ruohoksi
    Nyt olet mulle, pois ma juuritan
    Sun tarhastani kohta, tulen ruoka.
    Vihaani väistä -- täältä pakene.

(Jonathanin lähteissä Saul syöksee keihäänsä hänen peräänsä).

    Tää merkiks' olkoon, että keskellämme
    On rakkauden side ratkennut.
        (Itsekseen).
    Nyt raivattuna tie on kostohon,
    Kun suurin este sinne poissa on.
    Vaan vaikeaa kuink' oli tämä työ,
    Sen vaivasta kun sydän vielä lyö!

Mikal (langeten Saulin jalkain juureen).

    Sen rakkauden, isä, nimehen,
    Min suojass' aina lapsuudestani
    Ma onnellista vietin elämää,
    Nyt vannon, ettei David ole tehnyt
    Rikosta kavaltajan kauheaa.
    Ja ta'ata taidan hengelläni sen,
    Ett' uskollista mieltä kohtahas
    Hän kantaa vielä, että onnekses
    Verensä voisi viime pisaraan
    Hän vuodattaa, jos sitä vaatisit.
    Ja isänänsä sua lemmellä
    Hän soisi vielä varjellaksensa.
    Hänt' onnetonta ota armoihis,
    Ja kavaluuden töistä puhtahana
    Sa kunniansa löydät loistavan.
    Tää epäluulo kavaluudesta
    On hälle katkerampi kuolemaa.
    Myös suosioosi ota Jonathan,
    Hänt' armostasi ällös sulkeko
    Ja hänehen sentähden suuttuko,
    Ett' ääntä tuntonsa hän totteli,
    Kun uskalsi hän miestä viatonta
    Vihaasi väärää vastaan puolustaa.
    Jos elämäni viel' on sulle kallis,
    Jot' ennen helläst' aina suojasit,
    Niin puolisoni päästä kuolemasta,
    Joll' uhkasit hänt äsken syyttömästi.
    Kun onnehensa onnen' yhdistit,
    Teit elämänsä mulle elämäksi;
    Siis elämää kun muut' ei mulla maassa,
    On kuolemansa kuolo mullekin.

Saul.

    Nyt mieleheni mulle muistutat
    Petosta, jolla, lapsi juonikas,
    Sä käsistäni päästit Davidin,
    Kun haastoin häntä tilintekohon.
    Sa lapsen lailla turmiuntuneen
    Isääsi vastaan käytit viekkautta
    Ja vanhempaisi arvon loukkasit
    Sa kunniansa kanssa leikitellen. --
    Sa mua syytät, että onnehen
    Ma Davidin sun onnes yhdistin,
    Ett' ehdollani olen saattanut
    Näin kuolemansa sulle katkeraksi.
    Vaan ällös olko tuosta milläskään,
    Ma olen keinon varman keksinyt,
    Mitenkä siitä pulasta sun päästän.
    Nyt, epäkelpo, kuule tuomios:
    Ma aviositeen sen ratkaisen,
    Jok' yhdistää sun vielä Davidiin,
    Ja Jaltille, pojalle La'iksen,
    Jok' uskollinen kuninkaan on mies,
    Sun avioksi annan; kohtalos
    Näin kuninkaansa-pettäjästä päästän.
    Siis pettäjän ei puolisona täydy
    Sun häpeää sen kuolemasta kantaa.

Mikal.

    Tää ääni onko isäni, se ääni,
    Jok' ennen kaikui mulle rakkautta,
    Kuin serafimein laulu autuaille?
    Vai häijyäkö unta lie tää vaan,
    Jok' ihmeisiä muutoksia meille
    Kuvittelee ja kaikki muuttelee,
    Jost' enkeleitten riemulaulukin
    Äkisti muuttuu korpin ääneksi?
    Ei unta ole tämä; uneni,
    Jot' ennen kerta neitona mä näin,
    Tää totehen on käymist' uneni,
    Joss' auttajaksi rientämänäni
    Mä kiitävälle olin kotkalle,
    Jot' ahdisteli petolintuin parvi,
    Ja mustan pilven peitettyä mun
    Ma tuntevanan' olin tukalaksi
    Eloni siellä, milt'en haituvaksi.
    Se uneni nyt kuinka kauheasti
    On toteutunut! nyt kuoleman
    Ma tuskan tunnen sydämessäni.
    Voi, tuskissani josko saisin kuulla
    Myös veisattavan virttä riemusuulla
    Voitosta, niinkuin unissani kuulin,
    Pois haihtuisin mä täältä hymyhuulin.
    Vaan vaikeamp' on lähtö tuonelaan,
    Kun vainon alle jää hän maailmaan.

(Vaipuu uupuneena maahan. Saulin viittauksesta vievät muutamat
naispalvelijat puolipyörtyneen Mikalin huoneesta).

Saul.

    Nyt tahdon teille, Benjaminilaiset,
    Mä kysymyksen tehdä muutaman:
    Antaako teille David peltoja,
    Joist' elatuksen saatte runsahan,
    Ja viljavia viinamäkiä,
    Joist' elämänne saatte nautinnon?
    Tekeekö teitä sotajoukkojen
    Hän päälitöiksi maassa mahtaviksi?
    Ett' annatte te hänen keskellänne
    Valtaani vastaan julki juonitella,
    Eik' ole teissä miestä yhtäkään,
    Jok' ilmoittaisi korvieni kuullen,
    Ett' oma poikanikin liittohon
    On Isain pojan kanssa yhtynyt
    Mua vastahan, kuin teille kaikille
    On nähtävänä tänäpänä ollut.
    Ja kuitenkin on mahtavuudestanne
    Ja tavaroista teidän kiittäminen
    Mun anteliaisuuttani, jot' aina
    Olette nauttinehet runsahin.
    Hyvyyttäni te siten palkitsette,
    Ett' yksikään, kun vaara uhkailee,
    Ei teistä puoltan' ole pitämässä.
    Nyt tiedän, että kiittämättömyys
    Hyvyyden palkka tääll' on maailmassa,
    Ja kestävyydess' ihmis-ystävyys
    On kasvi kurjin, päivän kirkkahassa
    Valossa ruusuna se rehoittaa
    Suloista tuoksuansa tarjoten,
    Vaan myrsky-pilven meitä varjoten,
    Sulonsa meiltä kohta kadottaa.

Abner.

    Et, kuningas, sa mua nuhteillas
    Näin katkerilla toki tähdänne,
    Jok' askeleitas' ensimäisiä
    Niin kunniaan kuin vaaraan seurasin,
    Ja seuraajana vihdoin vanhenin
    Sodissasi ja voittoretkilläs.
    Kuink' uskoa voit, että kunnian
    Ja sankaruuden maineen kuuluisan,
    Jotk' olen seurassasi voittanut,
    Nyt heittäisin kuin vanhan vaattehen
    Ja palvelusta uutta etsisin
    Luon' Isain pojan tuskin miehekkään, --
    Vaikk' en mä kiellä hältä miehuutta --
    Jonk' onnen äkki-sattumus on tehnyt
    Nyt hempukaksi kansa-hepukan.
    Sun sukukuntas arvo munkin on,
    Kun poikia olemme veljesten.
    Ett' Isain pojan vehkeit' ilmoittaa
    En ole tainnut sulle, syynä sen
    Ei puuttuvainen ole ystävyys,
    Vaan syy on siihen tietämättömyys
    Senkaltaisista salahankkeista.
    Kun kanssa vihamiesten julkisten
    Mun tähän ast' on ollut tekemistä,
    Enk' oppinut viel' ole nuuskimaan
    Mit' ilmi tuoda vasta aiotaan,
    Siis kuinka voisin sulle ilmoittaa,
    Mi ai'e Davidill' on aivoissaan.

Saul.

    Ma urhoutes, Abner, tuntenen.
    Ken kunniassa on kun vertaises?
    Sa lausut lailla suoran sotijan,
    Joll' äly suur' on sotatanterella,
    Vaan jolle viekkaus on juonineen
    Niin vento vieras, niinkuin lapselle
    On äsken syntyneelle tämä maa.
    Vaan teistä täällä joku tiennee, missä
    On nykyjänsä David piilemässä.

Doeg.

    Nobessa äsken, pappein kaupungissa,
    Näin hänen luona Ahimelekin,
    Kun vuorokautta toista tästä päivän
    Rukoilemaan jäin Herran huoneesen.
    Hän läksi sielt', ei kauan viipynyt.
    Ja pakinoista heidän kuulla sain
    Sielt' aikovan sen Samuelin luo,
    Ja siellä on hän nyt mun tietäen.

Saul.

    Ahaa, sen melkein kohta arvasin,
    Ett' ystäväinsä luona suojelusta
    Hän etsimähän täältä kiiruhtais.
    Kaikk' kerro tarkoin, mitä siellä näit.

Doeg.

    Hän kiiruhulla tuulen tuli sinne.
    Kun huoneesen luo Ahimelekin
    Ol' ehtinyt, hän sylihin sen vaipui
    Ja pyysi, että pappi Jumalalta
    Kysyisi neuvoa --

Saul.

                      Ja Ahimelek
    Koht' oli valmis käymään toimehen?

Doeg.

    Sen tehnehensä luulen. Toimituksen
    Sen jälkehen hän muita pappia
    Tykönsä kutsutti.

Saul.

                      No, mitä sitten
    Sai toimehen tää seura laiskuritten?

Doeg.

    En hiljaisista heidän kuiskeistansa
    Ma kuulla saanut keskustelujansa.
    Vaan sitte näin mä heidän hyörivän
    Evästämisen työssä Davidille.
    He näkyleipää viisi evähäksi
    Hänelle toivat Herran pöydältä.

Saul.

    Puhettasi voin tuskin uskoa.
    Niin törkeästi eivät tohtineet
    He asetusta Herran rikkoa.
    Sill' ankarasti Herran säännöissä
    On kielty näkyleipäin syöminen
    Muilt' ihmisiltä paitsi papeilta.

Doeg.

    Sen tehnehensä eivät kieltää voi,
    Jos itse heiltä sitä kuulustat.

Saul.

    Niin suureksi en tainnut rohkeutta
    Mä luulla pappein ulkokullattuin.
    Te näätte nyt ja korvin kuulette,
    Ett' ei heit' estä Herran lakikaan
    Perille toivojensa pyrkimästä;
    Vapaasti pyhintäkin käyttävät
    He juoniensa onnistumiseksi.
    Nyt tapauksen muistan muutaman,
    Mi sattui kerta mun ja Samuelin
    Välillä vuosin' ensimäisinä,
    Kun Israelin maata hallitsin.
    Kun sotajoukko syössyt määrätön
    Filisteast' ol' Israelihin
    Ja ankarass' oli ahdingossa maa,
    Niin Gilgaliin ma kutsuin kokohon,
    Mi nähdäkseni oli sotahan
    Mies kelvollinen Israelissa.
    Ja Samuelkin sinne tullaksensa
    Ol' lupauksen mulle antanut.
    Siell' uhrin muka kansan puolesta
    Hän polttaa tahtoi uhri-alttarilla,
    Ja siunaamalla kansaa rohkaista.
    Me tuloansa päivää seitsemän
    Siell' odotimme siihen aikaan asti,
    Jonk' itse oli meille määrännyt.
    Kun odotusta kansa oudostuin
    Siell' oloansa viimein ikävystyi
    Ja luotani jo alkoi hajota.
    Kun Samuelia ei kuulunut
    Eik' aikahan hän tullut määrättyyn,
    Niin kansan käskin uhriteurahansa
    Käsiini tuomaan ja ne uhrasin;
    Sill' odotust' ei enää aika suonut,
    Kun olivat jo vihamiehet lässä
    Ja tyköäni kansa lähtemässä.
    Kun olin juuri uhrauksen tehnyt,
    Profeeta astui sinne pöyhkeästi
    Ja sadatellen mua kauheasti,
    Ett' uhraamaan mä käydä uskalsin,
    Jonk' oli muka laki kieltänyt,
    Hän kansan kuullen julki kuulutti,
    Ett' oli Israelin valtakunnan
    Ja kruunun multa Herra ottanut,
    Kun sääntöjään en tarkoin seurannut;
    Ja aament' ammui siihen pappein parvi,
    Jok' asti siit' on mua väijynyt.
    Niin pyhä heille oli laki silloin.
    Vaan rohkeasti sen nyt rikkovat
    He auttaaksensa vihamiestäni.
    Vaan malttakaatte, ulkokullatut!
    Teit' ennen kohtaa kosto ankarin,
    Kuin viekkahat te voitte luullakaan.
    Nyt kertomusta jatka, Doeg.

Doeg.

                                Paljon
    Ei mulla ole siihen jatkamista.
    Kun eväinensä lähtemäisillään
    Sielt' oli David, Ahimelekilta
    Hän kysyi vielä, olisiko sillä
    Asetta antaa hälle jonkunlaista,
    Kun miekkaa häll' ei, eikä keihäst' ollut.
    Koht' Ahimelek lausui mairesuin:
    "Oh, onpa täällä kalu hyväkin,
    Se Gatilaisen Goljatin on miekka,
    Sen miehen, jonka tammilaaksossa
    Löit kunnialla suurella -- se täällä
    On kätkettynä rintavaatteen taa.
    Ei kalua sen-moista maassa toista.
    Ma Herran hengen johdatuksesta
    Sen tänne kätkin siksi hetkeksi,
    Kun Herran sankar' itse noutamaan
    Sit' oisi tuleva. Ei ole toista,
    Jok' ansiollinen ois kantamaan
    Asetta Gideonin miekan moista".
    Näin lausuttua miekan peitostaan
    Toi esiin, jonka juhlallisesti
    Ja vitkallensa vyölle Davidin
    Asetti heilumaan. Muu pappein joukko
   Sill' aikaa seisoi heidän ympärillä.
    Kätensä taivaasen päin nostivat
    He, mulkosilmin sinne ällistellen,
    Ikäänkuin kynsin kourin siunausta
    Sielt' olisivat riistää tahtoneet
    He valitulle -- "Herran sankarille".
    Kun kylliks' oli David sonnustettu
    Ja tarpeheksi taivast' ällistelty,
    Hän valjaissansa läksi juoksemaan --

Saul.

    Jo tarpeheksi kuulin. Sano, Abner,
    Mi miel' on sulla tämän kuultuas.

Abner.

    Ett' on se konnan työtä, totta vaan
    Doegin kertomus jos siitä on.
    Vaan mielestäni kertomuksessa
    Ol' arveluita paljo kertojan,
    Tosiksi joit' ei tiedä itsekään.
    Ja huokeaa on muuten huomata
    Puheesta pilkkaavasta kertojan
    Tarunsa katkeruuden piirtämäksi.
    Täss' asiass' ei malttamattomuus
    Voi hyvä olla, eikä kiivaus.

Doeg.

    En kiivautta tahdo minäkään,
    Ja aikaa toivon, että ylevälle
    Ma Abnerille näyttää ehtisin
    Totuutta kertoneeni. Inhoitus,
    Min kuninkaani arvon-loukkaus
    Herätti mielessäin, puheeni lie
    Vehkeistä pappein tehnyt katkeraksi.

Saul.

    Tää vehke pappein, jonka Doeg kertoi,
    Niin entiseen on heidän tapahansa
    Ett' olevan sen totta uskon nytkin.
    Nyt näytä, Abner, kuinka kunniaa
    Ja onnea sukumme harrastat.
    Käy kanssani nyt pappein kaupunkiin
    Ja, saatuasi selko asiasta,
    Se juonten pesä, koti kirotuiden
    Tee autioksi juonittelijoista,
    Joist' Ahimelek ensimäinen on.

Abner.

    Tää miekka, jonka nuorna annoit mulle,
    Veressä vihamiehen usean
    On tahrattuna sotatanterella,
    Vaan kunniasta vielä kirkas on
    Ja konnan-töistä puhdas, saastaton.
    En teurastajana sit' ennenkään
    Tapoksi aseettomain käyttänyt;
    Niin pappien nyt turvattomien,
    Kentiesi vielä viattomien,
    Verehen vaipua en soisi sen.

Saul.

    Niit' olet ystäviä penseitä,
    Jotk' uskollisna palveluksessamme
    Niin kauan kulkevat, kuin kunniaa
    Työvainiollamme he niittävät.
    Vaan kerrankin jos kova kohtalomme
    Ja vaaramme heit' työhön vaativat,
    Miss' uskollista mieltä tarvitaan
    Ja urhoutta, mutta jossa eivät
    He kunniansa näe kiiltävän
    Niin kirkkahasti kansan silmihin,
    kuin valoksensa vaatii turhuutensa
    Kuink' arkaluontoisiksi muuttuvat
    He kunniasta -- meidän kunniasta!
    Pois miekkoinesi lähde lepohon;
    Ma kirkkautta kunnias sun suon
    Kuvastimessa miekkas kurkistella
    Ja rauhass' impeyttäns' ihannella.

Abner.

    Oi kuninkaani, sua rukoilen
    Isäimme nimehen ja ystävyyden,
    Joll' ennen aina mua kunnioitit --

Saul

    Ma kuninkaana sua käsken nyt:
    Pois riennä täältä, väisty tieltäni,
    Jos murtua et tahdo jalkoihini,
    Kuin kurja mato jalopeuran tiellä.

Abner.

    Mä lähden täältä, mutta murhemiellä,
    Ja toivon, että aiotulla tiellä
    Jalkaisi kynttilä ja valkeus
    Ois sulle Jehovan vanhurskaus.

                       (Menee).

Saul (itsekseen).

    Niin, hänkin läksi, jätti mun; nyt yksin
    Ma seison tässä paljastettuna
    Kaikesta siitä, mitä elämämme
    Suloksi saattaa surunlaaksossa,
    Kuin kankahalla honka, jolta myrsky
    On oksat viherjäiset ryöstänyt.
    Sa loiste kruununi, kuink' olet valju!
    Sä lämmintä et loista sieluhuni,
    Vaan hallan kylmyydellä kuihdutat
    Eloni kaikki hennot kukkaset;
    Sa kituvaksi saatat ystävyyden
    Ja ratkot rakkauden sitehet.
    Paljaana seison, mutta vastakin
    Ma honkapuuna tahdon seisoa.
    Siis loista vielä, kruunun kylmä kulta!
    Sä yksin jäit, muu kaikk' on mennyt multa.
        (Doegille).
    No, etkö sinäkin jo lähde, Doeg?

Doeg.

    En, kuninkaani. Palveluksehes
    Kun läksin tänne, tieni portin suljin
    Ma takanani aukeemattomaksi.
    Nyt kanssas' seison taikka lankean.

Saul.

    Kuin ennenkin, ja lienet oikeassa.
    Me liian kauas käyneet olemme
    Takaisin kääntyäksemme. Sa, Doeg,
    Saat toimeksesi kapinoitsijat
    Nyt rangaista ja salahankkehensa
    Tyhjäksi tehdä. Siihen toimehen
    Sun tarpeheksi kohta varustan.

Doeg.

    Ma pappein juonet juurin hävittää
    Nobesta tahdon oikeudellasi.
    Vaan eivät ole hankkeet kapinan
    Pois poistetut viel' Israelista,
    Niin kauan kuin on maassa Isain poika.
    Hän varmaan on nyt Samuelin luona.
    Ja tätä kansan lemmetyistä riistää
    Profeetan turvist' eivät taida muut,
    Kuin sinä itse; siihen tarvitaan
    Kuningas-arvoa ja valtaisuutta.

Saul.

    Sen toimekseni ottaa tahdonkin.
    Hän kuolon saapi, vaikka kätkettynä
    Hän oisi pyhimpähän paikkahan.
    Nyt kanssan' ole valmis lähtemään
    Nobehen ensin, siellä täyttämään
    Kovia kuninkaasi tuomioita,
    Jotk' kohtaavat nyt kapinoitsijoita.

                           (Menee).

Doeg (yksinään).

    Nyt vihdoin hetki toivottu se löi:
    Työ, jota kauan mielen' ikävöi,
    Nyt alkaa. Rangaistuksen saatte syyttä
    Te papit kurjat -- enhän ystävyyttä
    Enk' oikeutta aio tehdäkään,
    Vaan koston tahdon teissä täyttymään.

                            (Menee).



Neljäs Näytös.


Ensimäinen kohtaus.

    Hakilan vuoren edustalla, sydänyön aikana.

(Jonathan metsästäjän puvussa ja 1:n Sifiläinen tien-neuvoja, sittemmin
David).

1:n Sikiläinen.

    Nyt olemme jo paikan saavuttaneet,
    Ja huutoasi, armas ruhtinas,
    Voi kuulla David korvin kaipaavin,
    Sun ääntäs hälle maassa suloisinta.
    Se sielullensa mahtaa suruiselle
    Niin kaikua, kuin ääni pelastajan
    Miehelle, joka myrskyn aalloissa
    Kamppaillessaan on kuolon vaaroissa.

Jonathan.

    Ma toimestasi lausun kiitoksen.
    Uskollisuuttas palkitaksen' ei
    Mull' ole voimaa tällä ajalla,
    Joll' uskollisuus onpi harvinainen,
    Ja rehellisyys itse kuuliainen
    Himolle voiton on. Mä ystävänä
    Nyt pyydän sua, lähde loitommaksi
    Ja vartioitse huolla ystävän,
    Ett' yksikään ei korvin kavalin
    Sais' salaisia kuulla neuvojamme,
    Nyt viekkaus kun väijyy menojamme.

1:n Sikiläinen.

    Sa huolett' ollos, rakkain ruhtinas!
    Ei nuuskijaksi itse saatana
    Voi tulla tänne tietämättä mun
    Ja ilmi saada salaisuutta sun.

                        (Menee).

Jonathan (yksinään).

    Tää jylhä vuori linna Davidin
    On sekä suoja maansa suojaajan.
    Nyt asunnoksi Judan sankarin
    On tullut luola pedon murhaavan.
    Nää rotkot, joiden öistä synkeyttä
    Se petokin, jok' etsii hirveyttä,
    Tuo raateleva julma jalopeura,
    Vaan kammoksuen lähenee -- ne saanut
    Nyt suojakseen on vanhurskasten seura.
    Voi, Herra vanhurskas! nyt onko maannut
    Sun oikeutes silmä, valtoihinsa
    Kun päässyt maass' on valta vääryyden
    Ja niellyt oikeuden aaltoihinsa?
    Ja kuitenkin sa, Herra, syvyyden
    Niin olet haltija kuin korkeuden.
    Sa taivaissako vaan teet oikeuden
    Ja maassa, päällä jalkais' astinlaudan,
    Vääryyden niinkuin raatelevan raudan
    Vainoovan vanhurskasta suvainnetko?
    Taivaissa ainoasti tuominnetko,
    Pahuutta kärsein jalkais juurella?
    Ei, oikeutes ilmestyypi kerran,
    Se tulee tuomiolla suurella.
    Voi ankaruutta silloin kiivaan Herran!
    Kun hurskaat sorretut hän ylös nostaa,
    Hän jumalattomille kovin kostaa.
    "Mun kostoni", Hän lausuu ankarasti,
    "Käy neljäntehen aina polveen asti".
    Käy neljänteen -- voi mua onnetonta!
    Ei polvea viel' ole Saulin monta.
    Mä ensimäinen olen haara puussa,
    Johonka lyöty koston kirves on;
    Siis ensimäinen olen surman suussa
    Mä perillinen synnin kostohon.
    En vääryydestä sua, Herra, syytä,
    Kun mainitsen nyt kostos' ankaruutta,
    En tuomioihis oikeihin ma pyydä
    Lakia sulta, Jumalani, uutta.
    Ain' oikeat sun, Herra, sääntös on
    Vaikk' kohta hukkuisikin onneton
    Tää suku Saulin syntiin onnettoman.
    Vaan armoskin ma tunnen ponnettoman;
    Se tunto tuopi vielä toivon mulle,
    Ett' uhriksi jo ulottuupi sulle
    Mun henkeni. Jos, Herra, sillä voisin
    Sun saada katsomahan armiasti
    Sukumme päälle tulevan, ma joisin
    Sun kostos kalkin kiittäin pohjaan asti.
    Vaan tahtos, Herra, maassa tapahtukoon,
    Ja kunnias, kuin taivaass', ilmaistukoon!
    Ma kunnioitan, Herra Jumalani,
    Vanhurskauttas vielä vaipuissani.

(Puhaltaa muutamasti jahtitorveensa ja David tulee vuorilta).

David.

    Ma puhalluksen luulin Jonathanin
    Nyt kuulleeni, se lienee korvissani
    Vaan sikiötä ollut hairauksen,
    Jonk' ikävissään houraileva mieli
    On siittänyt ja korvihini pannut,
    Jotk' eivät ole ääntä rakkahinta
    Niin kauan kuulleet. Kuinka voisikaan
    Tää kolkko korpi, jossa tuskin muu kuin
    Yöhuuhkan huuto karkea vaan kaikuu,
    Nyt soida ääntä miehen jaloimman
    Ja hurskaan juuri tällä hetkellä,
    Joll' eivät tuskin muut kuin ryövärit
    Ja hengeltänsä ahdistetut kurjat
    Käy erämaita tälläistä.

Jonathan

                            David!

David.

    Se Jonathanin ääni on, ei voine
    Se olla mielen tyhjää kuvitusta.
    Ken olet siellä, sano nimeen Herran.
    Oletko, sano, jalo Jonathan,
    Mun veljeni?

Jonathan

                 Ma olen Jonathan;
    Ja sylini jo sua odottaa,
    Kuin sydämeni kauan kaivannut
    On sydäntäsi.

David (syleillen Jonathania).

                  Terve tuhannesti,
    Sa jalo toivo tulevaisuudesta
    Ja Israelin ajoist' autuaista!
    Sa ahdistettuin sieluin armas turva
    Ja murheellisten riemu rakkahin!
    Ma sanoin äsken: pimeys mun peittää
    Ja kasvonsa on Herra kätkenyt.
    Vaan hetkelläpä, katso, juuri sillä,
    Kun horjuvalla näin mä mielellä
    Herraani vastaan riitelin -- niin silloin
    Sain täysin määrin taaskin tuntea,
    Ett' ei viel' ole Herran käsi lyhyt.
    Hän silloin antoi tähden kirkkahimman,
    Mi Israelin taivahalla on,
    Mun pimeähän paistaa yöhöni.
    Se tähti kasvosi on, Jonathan,
    Joist' aina loistanut on lohdutusta,
    Kun tuntenut on sielun' ahdistusta.
    Vaan Jonathan, ken johdattaa sun ties
    Poluille näille tuskin poljetuille?
    Ain' olkoon Herran siunattu se mies,
    Ku lohduttajan saatti sorretuille.

Jonathan.

    Voi ystäväni, turha toivos on,
    Jos lohdutusta multa odotat.
    Vaan kiroust' on paahtanut tää aika;
    Ja lohdutuksen lähde kuivanut
    On itseltäni milt'ei ainiaksi.
    Viel' eikö ole tullut kuuluvilles
    Se tuhotöistä Saulin kaikkein kauhein,
    Joll' onnettomimmista onneton
    Saul käsiään on taaskin tahrannut?
    Voi hirmuisuutta! Herran alttareilta,
    Joist' uhrisavu otollinen ennen
    Taivaasen nousi Herran etehen
    Ja armon sekä siunauksen kasteen
    Taas sieltä saatti Herran luvatulle
    Ja siunaamalle maalle runsahan --
    Niilt' alttareilta veri viaton
    Ja hurskas huutaa Herran kostoa.
    Sen kuullessansa taivas synkistyy
    Ja uhkaa tuottaa tulta hävityksen,
    Kuin kirotuille ennen kaupungeille.
    Nyt henki viidenyhdeksättä miehen
    Papeista Herran Saulin murhaamista
    Ja niiden joukoss' Ahimelekin,
    Vanhurskaan miehen, kunnioitetun,
    Istuimen eessä taivaan Jehovan
    Huoneelle Saulin pyytää kostoa.
    Ja koston, koston huutaa täyttämistä
    Myös hävitetty Nobe raunioiltaan.
    Ja horjuvaksi joka haaralta
    Perustus huoneemme on tullut nyt,
    Kuin synnin-mittans' Saul on täyttänyt.

David.

    Mun sydämeni murhe valloittaa.
    Jo kolkommaksi tuntui mulle maa,
    Kun kauhean tään kuulin tapauksen;
    Vaan nähdessäni sielus' ahdistuksen,
    Kuink' itse lohduttaja lohdutuksen
    Juur' olet tarpehessa, mieleni
    Murhetta synkeätä lausua
    Nyt tuskin voipi kurja kieleni.
    Vaan epäilykseen ällös vaipua
    Viel' anna jaloa sun henkeäsi,
    Viel' ulottuupi armoon Herran käsi.
    Ei sukus' onni ole ratkaistu,
    Se muuttua voi vielä paremmaksi,
    Kuin elonlanka Saulin katkaistu
    Ei ole vielä. Häntä katuvaksi
    Sun rakkautesi voi johdata
    Ja harhateiltä häntä vielä poistaa.
    Näin voi hän armon vielä kohdata
    Ja sieluhusi sulle rauha loistaa.

Jonathan.

    Et tarkoin tunne vielä, ystävä,
    Mit' onpi täällä äsken tapahtunut.
    Kun erkanivat Saulin enkelit,
    Jotk' ennen hältä poies torjuivat
    Pahuuden pimeämmät aikomukset,
    Edestä kasvojensa paeta.
    Mun myöskin täytyi; puoli-pakolaisna
    Ma olla saan nyt maassa isäni.
    Jo kuollut onpi pyhä Samuel,
    Jok' ennen hengellänsä hillitä
    Voi Saulia ja vielä vihamiesnä
    Sai Saulin vimman vähän viihtymään.
    Ja tunto on nyt isä-raukkani
    Vangiksi viety valtaan Doegin.
    Tää Edomean perkele se oli,
    Jok' antoi hälle neuvon murhatöihin
    Ja teloittajaks' itse rupesi,
    Kun yksikään ei Saulin ympäriltä
    Hirvennyt käsin hirmu-työhön käydä.

David.

    Mut Ahimelek oli aivan syytön.
    Ei tiennyt hän, ei muukaan pappein joukko
    Mun joutuneeni Saulin vainon alle.
    Hän luuli kuninkahan asioilla
    Vaan käyväni, kun mua nääntyväistä
    Ja nälkäistä hän auttoi matkallen.

Jonathan.

    Mä tiedän sen ja sitä murhehdin.
    Jos voisin pisaroilla vereni
    Mä Saulin elämästä poies pestä
    Tään hirmu-työnsä, siihen käyttäisin
    Ne kaikki, vaikka kohta kestäisi
    Se pesu-työ ain' yli sata vuotta.
    Se murha-työ sen tiedän tarkoilleen
    On Israelin häntä onnetonta
    Vihaamaan saanut. Niitä monta on,
    Jotk' odottavat Saulin lankeemusta
    Ja suvullemme koston koittamista.
    Myös tiedän sekä sulle ilmoitan:
    Jo kauan Juda silmänsä on luonut
    Sun puolehesi sekä toivonut
    Sun kauttasi jo kohta koittavan
    Autuuden päivän Israelin maalle.
    Sen uskon -- milt'en toivo minäkin.
    Sä kummastellen mua silmäilet.
    Niin totta mua Jumal' auttakoon,
    En vilppiä nyt sulle lausunut.
    Nää kurjuuden ja epätoivon päivät
    Ma poistaisin, vaikk' onnen' oma menköön.
    Ma puolestan' en ole aikonut
    Koroittaa itselleni istuinta
    Sijalle sille, jossa isäni
    Sai kantaa Israelin kruunua,
    Jos vaan se hältä jälleen ryöstetään.
    Ma Saulin kanssa seison taikka lankeen:
    Se päätökseni luja ain' on ollut.
    Sa aseheksi Herran olet tullut
    Ja johtajaksi ai'ottu sen kansan,
    Jonk' omakseen on Herra ottanut.
    Sen näyttänyt Hän on jo monta kertaa
    Siin' sankar'-töissäs, joissa Herran voima
    Ja suojeluksensa on ilmi tullut.

    Oi veljen' armas, halu sydämeni,
    Kalliimpi mulle kuin on elämäni!
    Kun pakolaisuus päättyy sulta kerran
    Ja rauhass' istut jälleen maassa Herran,
    Kun koroittaa sun Herra kunniaan
    Ja vihollises syöksee sijoiltaan,
    Kun käynyt olen tietä maailman
    Ja matkustan jo maissa kuoleman;
    Sä lempeäni silloin muistele
    Sa huonettani armoin kohtele,
    Ja kunniassasikin aina muista,
    Ett' aivan paljo Saulin taisteluista
    Sun kilvoitellakses ei Herra suonut,
    Myös ajattele, että Saul on luonut
    Tien hallituksellesi niillä mailla,
    Joiss' ennen tiet' ei ollut kuninkailla.
    Ei loukkauksen kiveä niin monta,
    Jotk' askeleiltaan saivat onnetonta
    Isääni horjumahan, ole sulla
    Kuningastiellä Saulin poljetulla.
    Kun kohtaan sun kenties nyt viime kerta
    Kulkeissain täällä myrskyist' elon merta,
    Niin erohetkellämme vanno tällä
    Ett' aina sukuhumme säästävällä
    Silmällä katsot; kuin saat vallan kerran,
    Sa kaikki kostos' anna haltuun Herran.
    Myös särjetystä pyydän sydämestä,
    Sa koston korpit huoneeltamme estä,
    Ne raatolinnut, jotka vartioivat
    Salassa sikskuin raadella he voivat
    Huonettamme ja töillään koston täyttää
    Ja mielens' ilkeyttä ilmi näyttää.
    Ei vaivu sielun' epäilyksehen,
    Jos vannot tämän Herran nimehen.

David.

    Jos, Jonathan, ei oisi murheella
    Täytetty sielus, sua nuhdella
    Ma tahtoisin, ett' olet koston luullut
    Mun sieluani voivan valloittaa.
    Viel' etkö ole korvillasi kuullut,
    Ett' olen koston henget karkoittaa
    Mielestäin voinut. Saulin hengen säästin
    Ja vainotessaan vainoojani päästin
    Kourista kuolon. Henkensä on kallis
    Nyt vielä mulle; karvaakaan en sallis
    Mä päästäns' alttiiksi sen kostajan.
    Kuink' ajattelet, jalo Jonathan,
    Ett' aikomukset koston oisi sillä,
    Jok' ainiaksi lemmen sitehillä
    Sun sukuhusi onpi kiinitetty
    Ja ystävyytes liitoll' yhdistetty.
    Sa rauhoitukseksesi vannoittaa
    Nyt mua tahdot. Taivas sekä maa
    Todistajiksi tulkoot kuulemaan,
    Kun vannon Herrass', ett'en milloinkaan
    Mä kärsimyksistäni ai'o kostaa,
    Jos heikkoudestani Herra nostaa
    Mun mahtavuuteen. Armo-kirjastaan
    Nimeni Herra poies sulkekaan,
    Jos lupauksen tämän unohdan
    Ja koston silmin sukuus katsahdan.
    Huoneelles' auttajana olla aivon
    Niin totta Herralt' armoa kuin toivon.

Jonathan.

    Sun sieluasi Herra siunatkoon
    Ja sukuamme aina suojatkoon.
    Hän vaiheell' olkoon aina meidän lasten
    Niin kauan kun hän Kanaan asukasten
    On Jumalana. Ystäväni armas!
    Min kuulla saat nyt, korvilles on karvas.
    Sen surullisen saatan sanoman,
    Ilmoittajalle yhtä katkeran:
    Taas lähteä sun täytyy tältä maalta.
    Jo verikoiria on kuninkaalta
    Taas lähtenyt, ja etsein jälkiäsi
    Ne väijyilevät sinun henkeäsi.

David.

    Voi, kuinka kauan kestää, Herra, vielä
    Tää matka mulle pakolaisten tiellä?
    Kauanko itkun laaksossa mä käydä
    Saan vielä? Kasvosi jo, Herra, näytä!
    Ja isänmaalle milloin palajaa
    Sun lapses jälleen, joka halajaa
    Vaan esikartanoihisi sun päästä?
    Jo vitsastasi, Herra, häntä säästä!
    Jo eikö lopu aika myrskyinen,
    Ja pesää eikö pieni pääskyinen
    Saa tehdä alttarisi suojahan,
    Se lintunen, jok' aina Luojahan
    On toivoin kääntynyt? Oi Jumala!
    Jo päättäös tää kulku kamala.
    Mä läksisin, jos, armas Jonathan,
    Ma puolisoni saisin rakkahan
    Viel' ennen erohetkeäni nähdä.
    Jos suinkin voit sen armon mulle tehdä,
    Niin tee se; mua sinne johdata,
    Miss' onnen saisin häntä kohdata.
    Miss' on nyt Mikal? Herra taivahan!
    Mihinkä jouduit nyt sä vaivahan?
    Sun katsantos yö mua kauhistaa
    Ja kauheata sielun' aavistaa.
    Hän missä on, ma tahdon ilmoituksen,
    Vaikk' ilmoitus se toisi kadotuksen.

Jonathan.

    Ma ennen käskyn tuomiolle kuulla
    Tahtoisin, kuin nyt ilmoittajan suulla
    Sydäntäs' ennen särjettyä sortaa
    Ja toivon sulta viimeisenkin murtaa.
    Ma Herraa pyydän sulle antamaan
    Voimansa väkevyyden kantamaan
    Myös kuormaa tätä. Nyt saat kuulla sen:
    Saul Jaltille, pojalle La'iksen
    Vaimoksi määrännyt on Mikalin.
    Saul luuli, että side rakkahin
    Näin ratkeaisi sun ja meidän huoneen.
    Ma toivon pettyneensä. Riutumassa
    Näin Mikalisi tuskahan ja huoleen.
    Kenties hän kulkee nyt jo tuonelassa.
    Ov' ennen tuonen hälle aukeaa
    Kuin rakkaus sinuhun raukeaa.
    Näin suur' on sulle pantu kärsimys,
    Vaan suurempi on sulla perimys
    Tallella vielä.

David.

                   Maa ei milloinkaan
    Viehättää taida mua lahjoillaan.
    Tääll' onni kaikk' on multa hukkunut,
    Kuin kuolohon on Mikal nukkunut.
    Kuin sydämestän' on hän eroitettu,
    Maan viehätyksist' olen vieroitettu.

(Sikiläinen tien-neuvoja tulee hätääntyneenä ja hengästyneenä).

1:n Sikiläinen.

    Pois rientäkäätte, rientäkäätte täältä,
    Jos henkenne on teille vielä kallis!
    Saul piirittänyt sotajoukkonensa
    On kaikki vuoriseudut Hakilan.
    Mä teitä myöten tuntemattomia
    Voin ruhtinaani täältä vielä viedä,
    Nyt viipyilemättä jos lähdette.

David.

    En pelasta paolla henkeäni,
    Kuin hengen vaarass' ovat ystäväni.
    En lähde, kanssa ystäväini tuolla
    Mä ennen tahdon kunnialla kuolla.
    Mit' ompikaan nyt enää mulle elo,
    Kun kuollut on jo onni sen ja ilo.
    Jää, Jonathan, nyt Herran huomahan.

Jonathan.

    Ja henkesi sun Herran suojahan!
        (Itsekseen, Davidin mentyä).
    "En pelasta paolla henkeäni,
    Kuin hengen vaarass' ovat ystäväni".
        (Sifiläiselle).
    Mä tänne jään, sä lähde yksinäsi.
    Mun kauttan ehkä tuottaa Herran käsi
    Apunsa ahdistettuin seuralle.

1:n Sikiläinen.

    Henkenne olkoon kallis Herralle!

        (Menevät, kumpikin eri haaralle).


Toinen kohtaus.

    Edellisellä paikalla.

(Sotaväkeä kulkee ohitse. Saul, Abner, Doeg ja 2:n Sikiläinen
tien-neuvoja tulevat).

Saul (Sifiläiselle).

    Siis tiedät varmaan, että David on
    Nyt vuorilla ja pojat Zerujan.

2:n Sikiläinen.

    Niin totta, kuningas, kuin Hakila
    Edessä silmäis' seisoo jylhänä,
    On Isain poika vuoren rotkoissa
    Nyt piilemässä kurjaa henkeään.
    Ja palvelijas kuollut koira on,
    Jos, ennen ehtimistä auringon
    Taas vuorten tuolle puolle, vallassas
    Ei Isain poika ole miehineen,
    Kun niin vaan tahdot. Vaan nyt paremp' ois,
    Kun yö on joutunut ja synkeä
    Jo varjo peittää vuoret rotkoineen,
    Jos, teitten varret vä'in varustain,
    Ruumiilles levon soisit siksikuin
    Koi kultainen valaisee kukkulat,
    Paljastain sulle kapinoitsijat.

Saul.

    Levolle lähde leirihini nyt
    Ja nuku siellä, varmaan tietäen
    Ett' uskollisna palvelijana
    Saat palveluksestasi palkinnon.

2:n Sikiläinen.

    Ain' olkoon onni herra kuninkaalla!

                        (Menee).

Saul.

    Oi, Abner, kumma lienee kuullakses,
    Kun saavuttaissani nyt pyyntöni
    Sydämen' onpi yhtä rauhaton.
    Ja häntä turvatonna tavata
    On mulle aivan yhtä katkeraa
    Kuin kilvoitella kanssaan kruunustain.
    Sa muistaa, Abner, vielä mahtanet,
    Kuink' oli hälle kallis henkeni,
    Jonk', ahdistaissain häntä, säästi hän,
    Se oli, muistat, luona Engedin.
    Niin elävänä, kuin sen silloin näin,
    Niin jalona, kuin siellä silmissäin
    Hän näytti, häntä taas nyt muistelen.

Doeg.

    Suo, kuningas, mun selvittääkseni,
    Mi silloin saatti miehen kavalan
    Pukeimahan vanhurskaan vaatteisin.
    Jos käsillään hän oisi murhaten
    Ruvennut silloin Herran voideltuun,
    Niin turha toivo kuninkuudestaan
    Ois haihtunut kuin savu kerrassaan,
    Ja henkensä ei oisi kurjalla
    Enemmän maksanut, kuin kedolla
    Se raato, jolle kotkat rientävät
    Ja joksi soisin hänen huomenna
    Joukkonsa kanssa kapinoitsevan.
    Hän tyhm' ei ole, vaikka rinnassaan
    Sydäntä kantaa jumalattoman.
    Hän tiesi, että Saulin murhaajana
    Ei olla voi hän Judan valtijana.
    Ja Jonathanista, jonk' kiertänyt
    Ansaansa on hän -- josta päästäköön
    Sen Herra -- hirmuisen ois kostajan
    Hän saanut.

Abner,

                Herrassa ma vannon sen:
    Myös miekka Abnerin sen verehen
    Ois vaipunut, jos oisi silloin vaan
    Kätensä juonut verta kuninkaan. --
    Nyt lähden majaa sulle laittamaan.

                           (Menee).

Doeg.

    Suo, herra, palvelijas uskollisen
    Ja rohkean nyt vielä puhua.
    Jo kauan, kuninkaani, rauhan unta
    Sa maannut oisit, ellei liian hellä
    Sull' oisi sydän. Minkätähden silloin
    Sa Isain poikaa säästit, kun sen löysit
    Huoneessa vanhan Samuelin?

Saul.

                               Doeg!
    Et ymmärrä sä, jos sen selitän,
    Kun tuntoisuus on sulle salaisuus.
    Vaan kuitenkin sen saatan kertoa.
    Kun Samuelin luoksi huimana
    Mä riensin Davidia ottamaan
    Ja astuin huonehen jo portahille,
    Niin sieltä kuulin laulun taivaisen
    Parvesta pappein, jotka veisasivat
    Taivasten Jehovalle äänillään,
    Ja äänten kesken kuulin kanteleen
    Sen, joka sielun' ennen viihdytti,
    Kun onnellisemp' oli aika mulla.
    Ken soittajana oli, arvannet.
    Niin vihani se kohta haihtui multa,
    Kuin korvelta vie koitto taivahan
    Yön valjun varjon -- niinkuin vieno tuuli
    Kukalta poistaa tomun raskahan.
    Ovelle seisahdin ja hermotonna
    Viereeni vaipui käsi miekoitettu.
    Niin seisoen en uskaltanut ensin
    Ma nostaa kasvojani; vaan kun vihdoin
    Loin silmät sinne, killoin kohtasivat
    Ne silmät Davidin, ja niistä loisti
    Murheen ja lemmen loiste vaihetellen.
    Se silmäilys nyt vielä tungeksii
    Niin monta kertaa sielun pohjahan,
    Kun ummistan mä silmän' unehen
    Käydessä maata mielin raskahin.
    Mun mielen' oli silloin kummallainen,
    Kuin mieli mahtoi olla Kainilla,
    Kun veljen-murhan tunnossaan hän tunsi
    Edessä Herran kasvoin seisoissaan.
    Näin tunteissani tuntui vihdoin mulle
    Kuin sydämeni oisi sulanut
    Ja vierittänyt virtans' silmilleni.
    Mä tietämättä vaivuin polvilleni
    Ja äänin yhdyin pappein lauluhun.
    Ja läksin sieltä hetken rauhoitettu,
    Kuin lapsi viihtyneenä itkustaan.
    Sen heikkoudeks' ehkä lukenet,
    Sa sankar' uljas, jok' et heikkoutta
    Viel' ole tuntenut ja voiman näytit
    Niin urhoisen, kun heikkouden maasta
    Savussa Nobe'n sielut pappien
    Taivaasen päästit.

Doeg.

                       Käskystäs sen tein,
    Kun palkkans' annoin kapinoitsijoille.
    Vaan, kuningas -- se suo mun sanoa
    Kun huoneess' olit vanhan veitikan,
    Kaks' olentoa viekasta sun petti:
    Sun hellyytes ja pappein kavaluus.
    Ja nähdä voit nyt töistä Davidin,
    Hän kuinka hurskas on ja viaton.
    Mintähden lähtenyt hän tänne on
    Moabilaisten maasta jällensä,
    Jotk' ystävänsä olivat, ja miksi
    Hän kokoo luokseen kapinoitsijoita?
    Se Samuelin voide, uskon ma,
    Nyt kiehuu vielä miehen aivoissa,
    Kuvaillen hälle Judan kruunua.

Saul.

    Voi olla niin. Kun tänne tullut on
    Hän kapinoitsijoitten joukkohon,
    Verensä tulkoon itsen päällensä,
    Käsiini jos hän joutuu jällensä.

                   (Abner tulee).

Abner.

    Jo, kuningas, on maja valmis sulla
    Leirissä, lepohon jos tahdot tulla
    Virkistämähän voimas aamu-työhön.

Saul (itsekseen).

    Niin, työhön, jolle ehkä paremp' ois,
    Jos haihtuisi se pimeyden yöhön,
    Eik' aamun koita koskaan nähdä vois.

(Menevät. Joab ja Abisai tulevat vuoren rinteelle).

Joab.

    Tääll' on siis määrä matkan vaivaloisen
    Nyt suotu meille noustess' aurinkoisen!
    Kun valtans' aurinkoinen valloittaa
    Ja maan ja taivaan taaskin iloittaa
    Ja kurjimmatkin kutsuu ilohon,
    Niin meille tien hän näyttää kuolohon.
    Hän kukkasenkin päästää kuorestaan,
    Vaan avaa meille portit tuonelaan.
    Kun mato pääsee päivän kultahan,
    On meillä matka mustaan multahan.
    Ja riemua kun lintu muille pauhaa,
    Se silloin soittaa meille kuolon rauhaa.
    Kun kukkain tuoksun tuopi tuulonen,
    Tuo haudan kylmää meille kuolonen.
    Kun maahan lankee kaste vielä kerta,
    On maa jo juonut viatonta verta.
    Kun länteen taas on päivä nukkunut,
    On sankar' uljas maasta hukkunut.
    Nää kukkulat jo ennen huomis-yötä
    Kaipaavat taivahalle murhatyötä.
    Oi Abisai, ah sano, veikko armas!
   Nyt eikö ole kuolo sulle karvas,
    Kun kukoistaapi nuoruus sulla vielä
    Ja riemun löytäisit viel' elon tiellä?

Abisai.

    Ei suloiseltakaan se tunnu aivan,
    Jos päättääkin se pakolaisen vaivan,
    Vaan kauhistustakaan ei herätä;
    Ei suku Zerujan voi pelätä,
    Sen tiedät, Joab.

Joab.

                      Kyllä tiedän sen
    Ja sydämesi tunnen urhoisen.
    En lausunut mä sitä pelon vuoksi,
    Vaan sentään murhe mieleheni juoksi,
    Kun muistin, kuinka kohta Israel
    On kadottanut suuren sankarin,
    Tuon Isain pojan --

Abisai.

                        Miss' on Asahel?

Joab.

    Hän, luulen ma, on luona Davidin.
    Sen nuori sydän on niin kiintynyt
    Uroosen --

Abisai.

               Tänne astuu juuri nyt
    Hän, Abjatar'kin lähenee sen kanssa,
    Ja kolmas tuolla itse David on.
    Hän, David, näytäkään ei murheissansa
    Nyt enää käyvän, eikä rauhaton,
    Kuin äsken, ole.

        (David, Asahel ja Abjatar tulevat paikalle).

David.

                     Pojat Zerujan,
    Jotk olette jo maljan katkeran
    Mun kanssain juoneet! ken nyt onpi teistä
    Mies, jok' ei huoli elämän siteistä,
    Hän lähteköhön tielle, joka kulkee
    Vaiheella elon, kuolon, kenties sulkee
    Matkustajansa siihen paikkahan,
    Jost' ei voi palata. Ja kerrassaan
    Mä kysyn: ken käy teistä matkahan
    Mun kanssain leirihin nyt kuninkaan?

Joab.

    Oi, David, etkö tunne meitä vielä,
    Meist' ettei kenkään lähteäkseen kiellä,
    Jos tuonelaankin käsket? Veljistä
    Ma vanhin olen, oikeus siis mulla
    On ensimäinen kanssais vaaraan tulla,
    Kuin ennenkin siin' olin ensistä.

Asahel.

    Kun kunniastas mulle mainittiin
    Ja vaaroistas, ma vaivuin unelmiin
    Ja kanssais toivoin niitä koittaakseni.
    Ei enää estä niistä nuoruuteni.
    Siis, ruhtinas, nyt pyydän kunnian
    Seurassas olla.

Abisai.

                    Kanssas urhollinen
    Ain' olin --

Abjatar

                 Poikia en Zerujan
    Ja sukua en ole sotijan,
    Vaan palvelijas olen uskollinen.

David.

    Sa, Joab, olet vahva miekkani
    Ja kilpeni ka, jalo Abisai.
    Nyt miekassa ei ole turvani.
    Sen neuvon Herraltani mielein sai,
    Ett' oisi pelastusta meille vielä,
    Jos koittaisimme käydä rauhan tiellä.
    No, Abisai nyt mua seuratkoon,
    Ja kulkuamme Herra siunatkoon!

            (David ja Abisai lähtevät).

Joab.

    En käsitä mä kummallista mieltä
    Tuon Isain pojan; mitä löytävänsä
    Hän toivoo tuolla, tapaavansa sieltä
    Hän Jonathanin luullee, ystävänsä.
    Hän, raukka, itsensä on pettänyt.
    En siunausta ole löytänyt
    Ma kirotuissa, eikä hurskasta
    Viel' ole löytty ryövär'-luolasta.
    Ja toivonsa on aivan tuiki turha,
    Jos tyrannilta toivoo armoa,
    Ja siltä kohtaa häntä kuolo, murha,
    Jolt' ennen kärsinyt on vainoa.
    Hän paremmin ois tehnyt, kuollessansa
    Jos Kainin merkin oisi kasvoihin
    Hän vihollisen lyönyt miekallansa,
    Kuin turhaan pyrkinyt sen armoihin.
    Tää vuori silloin juuristansa vääntyy,
    Kun verikoira himoistansa kääntyy.
    Vaan turhaanpa ma tässä vaikeroitsen,
    Kun tointansa ma vielä aprikoitsen.
    Sa Asahel, kentiesi, tunnet sen.
    Miss' oli David kerran viimeisen,
    Kun löysit ollen häntä etsossa,
    Ja mitä puhui hän?

Asahel.

                       Hän laaksossa
    Tuoll' oli, seisoi suuren tammen alla
    Niin murheisna ja miellä haikealla.
    En ääntä saanut siellä kuulla muuta,
    Kuin surullisen vaan sen säveleen,
    Min tuuli kieliltä vei kanteleen,
    Kun, seisoissa sen maassa vasten puuta,
    Puun oksa, jota tuuli tuuditteli,
    Sen kieliäkin jolloin kosketteli.
    Nähneeni luulin urhon katsannossa,
    Kuin henkens' ei ois maassa kulkenut,
    Vaan ollut oisi Herran kartanossa
    Ja sieltä lohdutusta hakenut.
    En muuta päässyt siellä tuntemaan,
    Kun luoksenne mä läksin kulkemaan.

Joab.

    Ken, Asahel, sun saatti kodistamme
    Juur' onnettomimmalla hetkellä?
    Sa onnen etsoon läksit seurahamme,
    Kun olemme jo viime retkellä.
    Ma surkuttelen eloasi nuorta,
    Kuink' kunniaa viel' oisit voittanut,
    Jos et nyt nähnyt oisi tätä vuorta
    Ja täällä vaarojamme koittanut.
    Ja sukumme viel' oisi kukoistaa
    Sinussa voinut, sekä synnyin-maa
    Ois sinust' urhon ehkä löytänyt,
    Jos kuoloon tänne et ois lähtenyt.

Asahel.

    Kun sinussa ja veli Abisaissa
    On toivo mennyt suvun Zerujan,
    Niin tuskin sille Israelin maissa
    Vois' enää loistaa koitto kunnian.
    Kun murtunut on sydän honkapuulta,
    Ei seisoa se jaksa vasten tuulta.
    Ja elo sukumme se juurrutettu
    On onneen Davidin nyt kokonaan,
    Kun Isain juuri maast' on kukistettu,
    Ei kukoistusta Zerujallakaan
    Voi silloin olla ja sä tiedät, veikko,
    Ma ainoastaan oisin vesa heikko,
    Jonk' Kiisin poika maasta hukuttaisi.
    Sen kunnian sukumme saavuttaisi!
    Paremp' on meille kuolla kerrassaan,
    Kuin pelon alla olla ainiaan.

Abjatar.

    Kah, haamua ma kaksi näen tuolla,
    Ne kulkevat jo vuoren pohjais-puolla
    Nyt tänne.

Joab.

               Käynnistään jo tunnen ne,
    Se itse David on ja veljemme.

(David lähenee Abisain kanssa, joka kantaa Saulin keihästä ja maljaa).

Abisai.

    Ett' elävillä silmin kerta vielä
    Nyt saamme nähdä nämät kalliot,
    En kyllin taida kuolevalla kiellä
    Mä kiittää sua, Herra Zebaot!
    Sen tunnen nyt mä tunnossani vasta,
    Sä ettet, Herra, hyljää vanhurskasta;
    Ja häntä vaan voi vaara kohdata,
    Jonk' kulkua ei pelkos johdata.
    No, Joab, katso, liekö kummempaa
    Sun silmäs nähnyt, kuin nyt nähdä saa.

              (Näyttää Saulin kaluja).

Joab.

    Tää malja kunka? Haa, se Saulin on,
    Sen kruunustansa tunnen. Verraton
    On työnne olut! David ruhtinas,
    Miks' en ma saanut olla kerallas
    Sun sankar'-työssäs? Äsken miekaksi
    Mun kutsuit, nyt sen huomaan pilkaksi.
    Siis Saul on mennyt elävitten mailta
    Kätenne kautta?

David.

                    Sen sa Abisailta
    Saat kuulla kohta. Istukaatte tässä.
    Kun päivän koitto nähdäksen' on lässä,
    Niin lähden tuonne luoksi miestemme
    Ilmoittamahan aamu-toimemme.

                            (Menee).

Joab.

    Siis Saul on kuollut?


Abisai.

                          Saul on elävänä,
    Jos Herran käsi hänt' ei ole lyönyt
    Nyt siitä hetkestä, kun leirissään
    Me kävimme.

Joab.

                Nyt seikan ymmärrän.
    Hän, David, keinoa on yhden-laista
    Nyt koittanut kuin luona Engedin.
    Heräämähän hän luulee saavansa
    Sydäntä Saulin kauan paatunutta;
    Vaan turha, luulen, on jo vaivansa
    Ja pahoin, pelkään, häntä palkitaan.
    Hän mielestäni Herraa kiusasi,
    Kun säästi Saulia ja valtahan
    Sen heitti henkemme. Mä ymmärrän,
    Mintähden mun ei käydä kanssansa
    Hän suonut, tietäin, että valtansa
    Ei henkeä vois Saulin säilyttää,
    Jos kourihini vaan hän joutuisi.
    Mut matkanne se oli kummallainen.

Abisai.

    Niin, tosin kumma oli matkamme.
    Kun Saulin leirihin me saavuimme,
    Niin kolkko hiljaisuus se vallitsi
    Siell' yltä-ympäri, ja vartijat,
    Ne raukat aseittensa nojahan
    Kaikk' olivat sikeesti nukkuneet.
    Ma olen kuullut sodan pauhinan
    Ja jalopeurojenkin kiljunnan
    Yö-sydämellä, eikä puoltakaan
    Niill' ollut sitä hirveyden voimaa,
    Kuin tällä kuolon hiljaisuudella.
    Kun nukkuneelta kuului kuorsaus --
   Ma suorastaan sen tahdon tunnustaa --
   Kuin maanjäristys tuntui mulle se.
    Me Saulin teltin kohta löysimme
    Ja siellä loisti lamppu himmeä.
    Saul makas' itse teltin keskellä,
    Pään-puolisella Abner lepäsi
    Ja jalkapuolla Doeg perkele.
    Hän oli niinkuin käärme köyristynyt
    Tuon lumottunsa Saulin jalkoihin.
    Kun näin tuon konnan, veri suonissain
    Se kuohui kohta vihan myrskystä.
    Pään jaloill' oisin hältä polkenut
    Niin raskailla kuin Libanonin vuori.

Abjatar.

    En miekan mies ma ole milloinkaan
    Viel' ollut, enkä vuodattanutkaan
    Ma, paitsi uhri-alttareilla, verta;
    Vaan Doegin jos löytäisin ma kerta,
    Tuon Herran pappein julman teurastajan,
    Jok' isänikin saatti kuolemahan,
    Niin kohta verta vuodattaisin sen,
    Vaikk' uhriksi ei kelpaa saastainen.

Joab.

    Ja Saul?

Abisai.

             Ja Saul, hän oli nukkunut,
    Vaan rauhan unta ei hän näyttänyt
    Makaavan, enkä vielä milloinkaan
    Niin elävänä murhetta ma nähnyt,
    Kuin silloin näin sen Saulin kasvoissa.
    Ne nähdessäni haihtui vihani
    Ja sydämeni häntä surkutteli.
    Kätensä toisen oli puristanut
    Hän rintahansa, josta huokaus
    Niin raskas nousi; toinen kätensä
    Ol' oiettuna, pivo puol-avoinna,
    Kun virvoitust' ois sillä kerjännyt
    Hän lohdutuksen lähtehestä, jonka
    Hän unissaan lie nähnyt vuotavan,
    Vaan pisaratakaan ei antavan
    Sen itselleen. Ja kauan, luulen ma,
    On enkel Edenin jo sulkenut
    Miekallaan hältä virvoituksen virrat.

Joab.

    No, mitä teki David siellä silloin?

Abisai.

    Hän hetken seisoi Saulin vuotehella,
    Ja nähdessään sen vaivan nousi kyynel
    Jo silmähänsä, sitte tempasi
    Hän Saulin keihään, jonka antoi mulle.
    Ma kuolemaa sen tarkoittavan luulin
    Ja kärjen käänsin kohden Saulia.
    Vaan David tarttui keihään vartehen
    Kiireesti silmin tulta iskevin,
    Ja korvihini kuului kuiskaus:
    "Ken Herran voideltuun käy murhaten,
    On kirottu ja lapsi kuoleman."
    Ja teltistä mun kohta töytäsi.

        (Päivä on jo ruvennut koittamaan. David palajaa).

David.

    Nyt Saulin joukko on jo herännyt,
    Ma Abnerin jo näen liikkuvan.
    Tuo keihäs, Abisai, ja malja nyt
    Käteeni -- elämän ja kuoleman
    Välillä ratkaistaan. Hoi, Abner, hoi!
    No, etkö ääntäni jo kuulla voi?

                      (Abner tulee).

Abner.

    Ken huutaa siellä? Haa, se David on.
    Kuink' uskallat sa vielä, onneton,
    Nyt huutaa siellä kuullen kuninkaan?
    Joko sulla on nyt kiire tuonelaan?

David.

    Mies uljas olet, Abner, eikä monta
    Sun vertaistasi Israelissa.
    Vaan miksi vainoat sa viatonta
    Ja vihollisen aikomuksissa
    Käyt aina mulle? Aina kerskannut
    Sa kuninkaalle olet uskollista
    Sun huoltasi. Sa kuinka suojannut
    Nyt olet häntä vastaan vihollista?
    Mies tuomittava oisit tuonelaan,
    Kun vihollisen olet kuninkaan
    Luo laskenut tän' yönä, onneton!
    Kas, keihäs kuninkaan ja malja on
    Nyt täällä.

(Davidin näyttäessä Saulin kaluja tulee Saul itse syvästi liikutettuna).

Saul.

               Eikö ääni Davidin
    Se ole, jonka kuulen? Muinahin
    Se ääni oli mulle rakkahin.
    Miss' olet, poikani, nyt sano, missä?
    Sa aamuruskon seisot sätehissä
    Niin suloisna -- kuin koitto kirkkahana;
    Vaan kiedottuna synnin sitehissä
    Ma varjon maassa istun sokeana.
    Voi tule, tule, armas aurinkoinen
    Mun sylihini, sieluhuni loista
    Ja synnin tuska sieltä vaivaloinen
    Sun kirkkaudellasi poies poiøta!

David.

    Sa Herran kansan vahva vallitsija
    Ja nuoruuteni hellä suojelija!
    Kuink' on sun sielus viha täyttänyt
    Ja syytöntä sun saanut vainoomaan?
    Todistajiksi kutsun taivaan, maan,
    Ett' en mä töissän' ole näyttänyt
    Vihaasi syytä. Jos se alkanut
    On valehesta kielten viekasten,
    Niin kavalat he olkoot kirotut,
    Jotk' ovat saaneet tieltä hurskasten
    Sun luopumaan, ja jotka eivät sallis
    Hyvyyttä Herran määrättyä meille,
    Ja saattivat sen sielun, joka kallis
    Ol' ennen Herrallensa, synnin teille.
    Oi isäni, voi kallis kuninkaani!
    Ma viatonna turvist' isänmaani
    Sain paeta pois maille pakanoiden
    Ja palvelusta epäjumaloiden
    Vaan kuullella, kun Herran pyhyydestä
    Ma suljettiin ja siitä hyvyydestä,
    Jon lapsilleen maa Herran lahjoitti,
    Sun vihasi mun kauas karkoitti. --
    Mun "kirkkauten'" on kuin iljen jää,
    Viattomuudesta se vielä loistaa;
    Se kolkko muuten on, ei lämmittää
    Voi sieluas se, murhettas ei poistaa.
    Ei lohdutusta ka'iu kanteleni,
    Kuin katkesivat kielet sydämeni.
    Sen kielistä käy sävel suruinen,
    Kun raskas mielen' on ja sumuinen.
    Siis huoneesesi palata en taida. --
    Sun miehistäsi joku tänne laita
    Keihästäsi ja maljaas ottamaan.
    Nyt jätän kohta jälleen tämän maan.
    Se Herra, joka kerta jokaiselle
    Vanhurskauden jälkeen palkitsee,
    On tuomarina meille kumpaiselle,
    Meit' oikeudessaan hän tuomitsee.

               (Lähtee vuorelle).

Saul.

    Voi kuinka toivoitkaan sä, sydän parka,
    Ett' onnetonta sua lähenee
    Se sielu, joka syntiä on arka
    Ja syntisiä myöskin pakenee.
    Nyt hyljättynä seison onneton
    Ja kammottuna. David mennyt on.
    Pois paennut on multa Jonathan.
    Voi poikani, jos äänes' armahan
    Nyt kuulla saisin! Kallis poikani!
    Jos tietäisit sä sielun-vaivani,
    Niin rientäisit --

(Jonathan, joka tähän asti on salassa tapauksia tarkastellut, rientää
isänsä syliin).

 Jonathan.

                       Oi isä onneton!
    Nyt sylissäs on taaskin poikasi.
    Viel' ällös vaivu epätoivohon;
    Jo vaivas viihtyköön ja tuskasi.

Saul.

    Ken hyvä henki lohduttajan toi
    Mun luokseni ajalla sillä juuri,
    Kun tuskiansa tuskin kantaa voi
    Mun sieluni ja vaivan' oli suuri?

(Auringon juuri nyt noustessa kuuluu vuorilta seuraava laulu, jota
Davidin miehet ollen näkymättömissä veisaavat aamu- ja kiitosvirtenä).

    Kun pimeydell' äsken peitettynä
    Ma kuljin öisten vaarain keskellä
    Ja Herralta jo luulin heitettynä
    Mun kulkevani viime retkellä,
    Kun tuskissansa sielu Herraa huusi,
    Niin Herran armo nousi meille uusi
    Taaskin tällä aamuhetkellä.

    Jos kulkisinkin kuolon varjon maassa,
    Mun kuolosta voit, Herra, kätkeä.
    Se luottamus on luja vanhurskaassa,
    Ett' ei hän kulje maassa retkeä,
    Joll' armoisest' et katsois' suojeltuusi.
    Ajassa, jolloin armos ei ois uusi,
    Yhtäkään ei löydy hetkeä.

    Mä pyydän kanssan', ilman henget, teitä,
    Kun yhdess' yöllä saimme itkeä
    Te kastetta, ma murhekyyneleitä
    Nyt kiittään Herraa, joka kätkeä
    Voi vaaroista kädellä laupeuden,
    Ett' armon aamun antoi koittaa uuden.
    Armahint', ah, aamuhetkeä!

(Viimeisten sävelten kaikuesía esirippu lankee).



Viides Näytös.


Ensimäinen kohtaus.

    Lähellä Gilboan vuoria eräässä huoneessa,
    jossa on kaksi sivu-ovea vastakkain.
    Yön aikana.

    (Saul, sittemmin Doeg).

Saul (tullen sivu-ovesta).

    Oi, Jumalani! siis on alkanut
    Vanhurskautes, jota halveksin,
    Kauheesti kostaa mua synnistäin.
    Kätesi alla vierin raskahan
    Kuin mato maassa. Kurja kuitenkin
    Ja mitätön on mullan kappale
    Se, jota ihmiseksi mainitaan,
    Kun omia hän tahtoo teitähän,
    Sinusta luopuin, täällä kulkea.
    Edestäsi hän kohta voimineen
    Kuin tomu haihtuu henkäyksestäs.
    Minusta kun sa, Herra, erkanit,
    Siteisin kierryin kuolon, helvetin,
    Ja vaiva, kauhistus mun saavutti.
    En löydä sua nyt mä mistäkään,
    En vastausta sulta kuulla saa,
    En valkeuden kautt', en unien.
    Profeetain suut taas itse sulkenut
    I'äksi olen kysymyksillein.
    Sua valkeudessa jos etsisin,
    Niin sydämeni peittää pimeys
    Vavistaen sen kaikki ytimet,
    Unissa taas jos ääntäs ikävöin,
    Mua näky, ääni kohtaa hirmuinen,
    Kuin äsken, jolloin vaivuin unehen
    Väsynehenä tunnon-vaivoistain;
    Se uni vielä mua kauhistaa.
    Ma tulevanan' olin Nobehen
    Siell' etsimähän Herran neuvoa
    Täss' Israelin suuress' ahdingossa.
    Kun lähenin ma Herran alttaria,
    Sen ympärillä pappein parven näin
    Ja ylipäässä Ahimelekin.
    Ja tahrattuna näin ne verehen,
    Jok' alttarille juoksi, peitti sen.
    Mun ehdittyä sinne, nostivat
    Kätensä kaikki taivahasen päin
    Ja murretulla äänin huusivat:
    "Voi Israelin asujia, voi!
    Ja kuningasta, kolmin kerroin voi!"
    Ja alttarilla veri punainen
    Äkisti syttyi tulen liekkihin
    Ja syöksyi sieltä tulivirtana
    Ylt-ympär' Israelin seutuja;
    Vaan kotiani kohden semminkin
    Se kuohuvana kulki koskena
    Uhaten sille perikatoa.
    Kun tuulen siivin sinne ennätin
    Sit' auttaakseni häviöstänsä,
    Niin autioksi aivan löysin sen,
    Ja korvihini jylhän huminan
    Sen raunioilta kuulin kuiskaavan:
    "Mit' etsit täällä, surma sukusi?"
    Vaan keskell' äänten vieno kuiskaus
    Myös kuului mulle: "ällös hävityksen
    Mua maassa etsikö" --- mä äänen tunsin:
    Se ääni Mikalin ol' armahan.
    Niin, hento henkensä jo mennyt lie
    Pois kurjuudesta kurjan maailman.
    Mä jätin hänen kuolon kitahan
    Julmempi järjetöntä petoa,
    Jok' asti kuolemahan pentujaan
    Kuolosta koittaa päästää, torjua.
    Hän päässyt on, se hyvä kuitenkin,
    Isänsä armottoman vainon alta,
    Ja kulkee siellä siivill' enkelin,
    Miss' ilkeyden voim' ei vallitse.
    Vaan muisto kuolostasi, enkeli,
    Mua painaa niinkuin vuorten raskaus
    Ja sieluhun tuo tuskat helvetin.
    Ma kuolostasi kohta kostajan
    Saan Davidista, jonka mainitaan
    Nyt tänne käyvän vihamiesten kanssa.
    Hän, David, johtamassa juuri nyt
    Lie Filistean julmaa joukkoa.
    Kun tänne puolesta hän Jumalan
    Käy, ken voi olla häntä vastahan.
        (Käy istumaan).
    Tään tuskan alla ruumis raukkakin
    Jo raukeaa. En yöhön useaan
    Mä silmiäni ole unehen,
    Jost' onnetonkin virvoitusta saa,
    Kun muut ei löydy, saanut ummistaa.

(Nukahtaa levottomasti ja puhuu unissaan).

    Ken kulkee tuolta, mua lähenee?
    Haa, kiharasi tunnen hopeaiset --
    Sa olet haamu Ahimelekin,
    Sa haamu verinen. Ah, Ahimelek!
    Jos oisin silloin kasvos arvoisat
    Mä nähnyt, jolloin kuolos saavutit,
    Et tahrattuna näin ois verehen.
    Se oli Doeg, joka kavalin
    Sai kielin suostumaan mun kuolemaas
    Se oli Doeg, Doeg --

Doeg (kuultuaan nimensä tulee toisesta sivu-ovesta).

                         Herrani,
    Täss' olen, käskyjäsi odotan.

Saul (vielä unen torroksissa tempaa viereltänsä keihään ja tähtää sillä
Doegia).

    Kirottu henki, myös sä häiritset
    Minulta lepoani.

Doeg (kumartuin maahan).

                    Kuningas!
    Mua etkö tunne, palvelijatas?

Saul.

    Sa Doeg olet, elävänä vielä.
    Ma unten hourehissa luulin sun
    Pahaksi hengekseni helvetistä,
    Jok' otti päälleen muotos saatanaisen
    Mua muistuttaakseen ilki-töistä, joihin
    Hän kavalast' on mua vietellyt.
    Sä elä rauhass'; et sa milloinkaan
    Käteni kautta kuolemaan lie luotu.
    Kun heikkouten' annoin vietellä
    Mun neuvoasi seuraamaan, niin siitä
    Ma seuraukset itse kantaa aion,
    Enk' uhkaavata siitä kostoa
    Osaksi sulle yhtään aio suoda,
    Mut kokonaan sen kalkin tahdon juoda.
    Vaan mitä sull' on täällä toimitusta?
    Et multa saanut tänne kutsumusta.

Doeg.

    Kun nimeäni mainitsevan kuulin
    Sun äsken, mua kutsuneesi luulin.

Saul.

    Sait nähdä nyt, mihinkä kauheaan
    On epätoivohon mun saattanut
    Sun neuvojesi seuraaminen; nyt
    En lepoa ma löydä missäkään,
    Ja öitten rauha mua pakenee.
    En neuvoa nyt saa, en lohdutusta,
    Kuin ennen aina, Jumalaltani.
    Ja epätieto, minkä onnen mulle
    Tuo huomis-päivä, vihamies kun, tänne
    Jo tulemassa, meidät saavuttaa
    Tää epätieto siit' on kauheaa.
    Jos tiedon siitä saattaa mulle voisit,
    Sen vaikka vielä helvetistä toisit,
    Mä entiset kaikk' anteeks' antaisin
    Ja neuvoasi vielä seuraisin.

Doeg.

    Kentiesi voisin, herra kuningas,
    Ma tiedon tuottaa sulle vakavankin,
    Jos kokemaan sun saisin keinoa,
    Jok' outoa on ennen sulle ollut.
    Vaan turha lienee tuota ilmoittaa,
    Kun sielussasi, pelkään, kauhistusta
    Se nostattaa ja saattaa kurjan mun
    Vihaasi, kenties hengen-vaarahan.

Saul.

    Sa tosiaankin voisit aikahan
    Senlaista saada? Sano suorahan,
    Mik' on se keino. Sano viipymättä.
    En synniksi ma lue sitä sulle,
    Sen vannon.

Doeg.

                Lupauksehesi luotan.
    Siis tarkoin kuule, minkä ilmoitan.
    Lähellä täällä, laaksoss' Endorin,
    On vaimo, joll' on tarkka noidan henki,
    Joll' ilmoittaa voi sulle asioita
    Salaisiakin, vaikka tuonelaan
    Ne olisivat kätkettyinä. Hänpä
    Voi ajan tulevankin hämärästä
    Sinulle ilmi saattaa seikkoja.
    Häneltä hakemaan käy tietoja.

Saul.

    Olenko niin jo kauas joutunut,
    Ett' uskallat sa mua neuvoa
    Näin rohkeasti niihin turvaamaan,
    Joit' aina tähän asti vainosin?
    Ja selvemmin nyt saatit näkyviin,
    Mik' olet ollut pimeyden lapsi,
    Kun sellaisia sull' on tuttavia.

Doeg.

    Suo anteeksi ja muista lupaustas.
    Ja muista, että heikko ihminen
    Mä myöskin olen, joka jolloinkin
    Voi tuntea, ett' elämässämme
    On kohtaloita meillä vastassamme,
    Joit' emme tunne itse ohjaavamme,
    Vaan joiden johto kokonansa on
    Käsissä henkein näkymättömäin.
    Näin ollen, oli pakko mullakin,
    Profeetain suut kun syystä suljetut,
    Kuin itse tiedät, mulle olivat,
    Luo noitain mennä neuvon-hakuhun,
    Kun keinoa en muuta keksinyt.
    Sen anteheksi mulle suonet nyt.

Saul.

    Jos neuvoasi seuraisinkin, kuinka
    On mahdollista mulle avata
    Suut niiden, jotka multa kuolemaa
    Odottavat?

Doeg.

              Yön pimeydessä
    Ja vaatettuna valhepukuhun
    Sun käyminen on luolaan Endorin.

Saul (hetken mietittyään).

    No, olkoon niin. Käy tietä neuvomaan
    Ja palvelija yksi luotettava
    Myöt' ota. Teitä tuolla odotan.

                          (Menee).

Doeg (yksinään).

    Jo ammoin tehty täällä työni on.
    Nyt joutilasna olen voimaton.
    Tääll' olo käy jo mulle tukalaksi,
    En henkeäinkään tunne vakavaksi.
    Kuningas-kaapu kurjan Saulin yllä
    On kulunut, eik' ole luja kyllä,
    Ett' elkiäni sillä voisin peittää.
    Se suoja siis mun kohta täytyy heittää.
    Hänelle, vallassa jo hämmästyksen,
    Suuremman vielä saatan hämmennyksen.
    Tän' yönä vielä täältä päästä koitan.
    Ja varmaan vaarat uhkaavat ma voitan
    Sun avullasi, henki kavaluuden.
    Sa mulle keinon keksinet viel' uuden.

                            (Menee).


Toinen kohtaus.

    Endorissa, yön aikana. Taivas on synkässä pilvessä
    ja ukkonen kuuluu.

(Näytelmäsillan perällä näkyy noidan luola. Ammiel tulee ontuen, sitten
eräs kansalainen).

Ammiel.

Hoh, hoh! Toista on tosiaan kulkea näin yön pimeydessä ja raju-ilmassa,
kuin kirkkaana päivänä viheriöillä kedoilla kaitsea lammaslaumaa
ja riemuita vasikkain kipakasta. Nyt, Jumala paratkoon, iloitsevat
Filistean pakanat oinasteni lihavuudesta, kun minun poloisen pojan
täytyy piileä henkeäni heiltä täällä erämaan varjossa. Mutta ken kulkee
tuolta? Abrahamin Jumala varjelkoon, jos se vaan on joku vihollinen.
(Vetäytyy syrjään ja kansalainen tulee esiin). Ahaa, naapurinihan tuo
onkin. (Kovaa). Hei ystävä, oletko sinäkin lähtenyt tänne yön selkiin?
Mitä täällä toimitat?

Kansalainen.

Ammieliksi tunnen sun äänestäs. Vielähän kysyt, mitä täällä toimitan,
kun varmaan tiennet, miksikä hävityksen pesäksi pakanat ovat kotini
tehneet. Töin tuskin pelastin kurjan henkeni hävityksestä, johon kaikki
omaisuuteni joutui.

Ammiel.

Kurjuutta, kurjinta kurjuutta! Minultakin on kallista tavaraa
ryöstetty. Hirveätä on näin suojatonna ja rampana kuljeskella
raju-ilman vallassa.

Kansalainen.

Niin, Israel! majasi ovat kukistuneet, taivaasi on synkkä ja kauhistava
ja uhkaa ukkosen liekillä maallesi peri-häviötä.

Ammiel.

Oletko tosiaankin kaiken tavarasi hukuttanut? Tottahan sulle kumminkin
niin paljo jäi, että voit maksaa mulle velkasi, jolla tuonnoin sinua
tarpeessas autin. Vahinko, jota kärsin, pakoittaa mun sitä sulta
vaatimaan.

Kansalainen.

Oletkos mieletön? Kuinka luulet nyt voivani suorittaa sulle velkani,
kun ei rahtuakaan tavarastani jäänyt? Jo ennen tätä oli omaisuuteni
sodan kustannuksista ja kuninkaan veroista niin vähentynyt, että
velkaannuin ja velkamiesteni armosta vaan pystössä pysyin.

Ammiel.

Kurjan kuninkaamme syy on tämä kaikki. Mitä hän itse ei ehtinyt
meiltä ottaa, sen hän toimitti vihollisten jalkoihin. Häneltä on tämä
onnettomuus tullut.

Kansalainen.

Lienet kyllä oikeassa. Usein olen muistanut, mitä Jumalan mies, pyhä
Samuel vainaa Ramatassa muinain jutteli kuninkaan oikeudesta, kun
kansa kokoontui sinne kuningasta häneltä pyytämään. Muistatko tärkeitä
sanojansa?

Ammiel.

Enhän niitä kuullutkaan, eikä minulla silloin ollut aikaa juosta
kaikkiin kansan kokouksiin profeetain saarnoja kuultelemaan.

Kansalainen.

Minä muistan ne vielä aivan selvään. Sanat kuuluivat näin: "Tämä
pitää oleman kuninkaan oikeus, joka teitä vallitseva on. Teidän
poikanne ottaa hän ja panee vaunu- ja hevoismiehiksensä, ja vaunuinsa
edelläjuoksijaksi; ja panee päämieheksi tuhannen ja viidenkymmenen
päälle, ja kyntäjäksi kyntämään hänen peltoansa, ja elonleikkaajaksi
hänen eloonsa ja hänen sota- ja vaunukalunsa tekijäksi. Ja teidän
tyttärenne ottaa hän voidetten tekijäksi, keittäjäksi ja leipojaksi.
Hän ottaa myös teidän parhaat peltonne, viinamäkenne ja öljypuunne,
ja antaa ne palvelijoillensa. Ja ottaa teiltä kymmenekset teidän
jyvistänne ja viinastanne, ja antaa huovillensa ja palvelijoillensa.
Hän ottaa myös teidän palvelijanne ja piikanne, teidän parhaat
nuorukaisenne ja aasinne, ja panee työhönsä. Ja ottaa teidän
laumastanne kymmenekset; ja teidän pitää oleman hänen orjansa. Niin te
silloin huudatte teidän kuninkaanne tähden, jonka olette itsellenne
valinneet; vaan silloin ei Herra kuule teitä". Jo ammoin on tämä
profeetan ennustus käynyt toteen. Kuitenkin olisimme tämänkin kurjuuden
kärsineet ja kuninkaamme olisi meille vieläkin otollinen, jos hän olisi
pysynyt Herran sotamiehenä eikä noussut Herraa ja Hänen palvelijoitansa
vastaan. Nyt ei hän näy olevan mies päältämme torjumaan vihollisia,
sillä Herran henki on hänestä paennut ja luottamus hänehen kansasta
kadonnut.

Ääni noidan luolasta.

    Niin, lankeemukses on nyt, Israel,
    Jo lässä, josta lausui Samuel.
    Sa jumalastas ylpeiletkö vielä,
    Kun pakanat jo uhkaavat sun niellä?

Kansalainen.

Hui, kuulitko sitä kamalaa ääntä? Se tuntui kuin olisi se tullut
tuonelasta.

Ammiel.

Rientäkäämme täältä. Auta, veikkonen, minua pikemmin kulkemaan; sillä
sairaus ja vavistus ovat tehneet mun saattamattomaksi.

(Mennessänsä kohtaavat Saulin, Doegin ja palvelijan, jotka valhepuvussa
lähenevät luolaa).

Kansalainen.

Herra armahda! manalaiset ovat jo nousseet maasta. Näetkö tuolla noita
kolmea haamua? (Juoksee pakoon).

Ammiel.

Ystävä, armas ystävä, älä jätä minua tänne. Kuule, se velka, josta
mainitsin, jääköön kauemmaksi aikaa suorittamatta. Haa, väärä ystävä,
sä jätät minun. Herra Zebaot minua varjele! Jos vaan pääsen tästä
hädästä, saat, petturi, maksaa velkasi viimeiseen ropoon asti, vaikka
vapaudellas. (Ontuu tiehensä).


Kolmas kohtaus.

    Samalla paikalla.

(Saul, Doeg ja palvelija, sitten noitavaimo).

Saul.

    Kutk' olivat nuo? Joskus muistelen
    Ma kuuleheni äänen käheän,
    Min päästi toinen; vaikka silloin ei
    Näin hätähuudolta se kuulunut.

Doeg.

    Yö-kulkijat kutk' olleet lienevät.
        (Itsekseen).
    En ihmettele, että muistelet
    Sä vielä ääntä korpin käheää,
    Jonk' ennen kuulla hetkellä sait sillä,
    Joll' alkoi sulle lankeemukses aika.
        (Kovaa).
    Varoillasi nyt ollos, kuningas,
    Jo saavutimme paikan määrätyn.

Saul.

    Jos niin on, tehtäväsi kohta tee.

Doeg (astuu luolan ovelle ja kolkuttaa).

    Nimessä Astharothin, Dagonin
    Ja Baalin mulle ovi avaja.

(Luola aukenee, jossa nähdään himmeässä valossa kaikellaisia noidan
kapineita).

Noita.

    Oletko Doeg? Kutka lienevät
    Nuo kaksi kanssas? Ethän pauloihin
    Sa sieluani aikone vaan saattaa?
    Kun kyllä tiedät, kuinka menetellyt
    Saul meikäläisten kanss' on, kuinka hän
    Hävittänyt on noidat, velhot maasta,
    Miks' saatat tänne tuntemattomia,
    Todistamahan mua vastahan?

Doeg.

    Sa Saulin tiedät velhoin suosijoita
    Myös vainonneen. Siis turha luulos on,
    Ett' ansaan saattaa pyytäisin mä noita,
    Kun itse saisin saman tuomion.

Saul.

    Ma Israelin Jumalassa vannon,
    Ett' en mä, vaikka Israelita,
    Sinua saata kuolon vaarahan,
    Vaan palkan sulle annan runsahan,
    Jo tahtoani tahdot noudattaa.
    Nyt tenhovoimas saata liikkumaan
    Ja tuonelasta tuota vastaus
    Vakaille kysymykselleni, joissa
    Ei vastahasi ole vilppiä.
    Ja vastaus se mulle ilmi tuo
    Sen hengen kautta, jonka mainitsen.

Noita.

    Jos luottamus ja usko taikahani
    On sulla, kysy, vastauksen saat.

Saul.

    Herätä mulle Samuelin henki,
    Profeeta vainajan; mä hänen suusta
    Halajan kuulla vastauksia.

Noita (käyttäin outoja loihtukeinoja).

    Maa, manner, kätkös auki luo
    Ja ihmeitäs sielt' ilmi tuo!
    Sun porttis, Tuoni, auetkoot
    Ja vastustukset rauetkoot
    Pois kaikki tyhjäks' siltä tieltä,
    Jok' ohjaa kuollehia sieltä.
    Niin suoraks' sieltä tulkoon tie,
    Kuin tie se, joka sinne vie,
    Ett' astua se tänne vois,
    Jonk' ääntä kysyjä tää sois
    Nyt kuulla. Tuoni, hetkeks' saata
    Hän kulkemahan tätä maata,
    Suo hänen täällä kerran vielä
    Puhua elävitten kiellä.

(Vaikenee ja vaipuu hetkeksi salaiseen tarkastukseen).

Saul.

    Ilmoita, mitä näet, kuulet, noita.

Noita.

    Ma maasta nousevan nään jumaloita.

Saul.

    En tullut tänne jumaloita maan
    Mä näkemähän enkä kuulemaan.

Noita.

    Erillähän mä miehen harmajan
    Nään tuolla myöskin maasta nousevan.
    Hän vaatetettuna on hamehella
    Ja nyt hän tulisella katsehella
    Sinuhun katsoo.

Saul.

                    Hän on Samuel!
        (Kumartuin maahan).
    Vanhurskas henki! Nyt on Israel
    Hädässä, kuningas on neuvoton;
    Minusta Herran henki mennyt on.
    Vaikk' etsisin ma kuinka Jumalaa,
    En löydä Hänt', en vastausta saa.

Noita (huutain suurella äänellä).

    Saul, miksi näin mun olet pettänyt?
    Mun viekkahasti ansahas sait nyt.
        (Doegille).
    Kavala Doeg, poika perkeleen!
    Nyt viekkaan luulit tehnees askareen,
    Kun vihamiehen, kuolon valtoihin
    Sait henkeni; mut Tuonen aaltoihin
    Saa kurja henkes uimaan mennä ennen,
    Kuin pettynyt mä täältä sinne mennen.
        (Syöksee väkipuukon Doegin rintaan).
    Avoinna sulle helvettiin on tie.
    Nyt mestarilles terveisiä vie!

Doeg.

    Kirottu noita, mitä teit sä nyt?
    Mä itseni, en sua pettänyt.
    Haa, täänkö palkan kavaluus nyt tuotti,
    Johonka henken' äsken vielä luotti.

                           (Kaatuu).

Saul (rientää palvelijansa kanssa apuhun).

    Oletko hurja? Työn ja vimmatun
    Nyt teit. Ei ollut tätä ansainnut
    Hän. Auta, hän on kuolemaisillaan.

Noita.

    Kyykäärmeen myrkyss' oli voideltu
    Se veitsi, joka hälle haavan toi.
    Ei keinoa viel' ole koiteltu,
    Eik' koitella, jok' auttaa häntä voi.

Saul.

    Mut kuitenkin hän oli viaton
    Petoksehen, jost' epäelit häntä,
    Ja syyttä sai hän kuolon kauhean.

Noita.

    Hän viekkaudess' oli ehtinyt
    Niin kauas, etten asioissa näissä
    Näin hämärissä muuta taitanut
    Kuin kavaluutta hältä vartoa
    Havaittuani hänen valhetelleen. --
    Kuningas parka, jos sa kavaluuden
    Sen tuntisit, jot' aina vastahas
    Hän käyttänyt on, ehk'et kuoloaan
    Näin surkuttelisi. Jos vihamies
    Et olisi sa lahkolaisillemme,
    Sinua sääli olisi mun, että
    Kyykäärmettä näin kauan kasvatit
    Ja tietämättä hoidit rinnoillas.
       (Palvelijalle).
    Hän täältä saata, sillä raadollinen
    On olemaan hän seurass' ylevässä.

(Saulin viittauksesta korjaa palvelija kuolleen luolasta).

Noita (Saulille).

    Valalla vielä vanno jumaloitse,
    Tääll' ettet koston toimiss' askaroitse.

Saul.

    Sen vannon vilpittömällä mä suulla.
    Suo Samuelin ääntä mun nyt kuulla.

(Noidan tehtyä muutamia taikatemppuja alkaa ääni kuulua luolan perältä).

Ääni.

    Saul, Kiis'in poika, mitä hankitset,
    Kun kuolleitten sa rauhaa häiritset?
    Levottomuudellako tahdoit kostaa
    Minua, kun sa annoit mua nostaa
    Majoista rauhaisista autuaitten
    Levottomuuteen näitten kurjain maitten?
    Miks' olet, sano, mua vaivannut?

Saul (kumartuin).

    Vanhurskas! Herralt' olen kaivannut
    Ma neuvoa. Kun erinnyt Hän on
    Minusta, olen aivan neuvoton.
    Vihollis-joukko maata ahdistaa,
    Ja Israelia se kauhistaa.
    Ma neuvoa sun kutsuin antamaan,
    Mitenkä auttaa ahdistuksessaan
    Voi Herran kansaa. Pyhä, vanhurskas,
    Suo vaivaisen mun kuulla neuvoas.

Ääni.

    Miks' et sä neuvojani täyttänyt,
    Joit' annoin Herran puolest' elämässä.
    Sanansa Herra ain' on täyttänyt
    Ja täyttävä on kohdassakin tässä.
    Sun kansoines on Hän nyt hyljännyt
    Ja rangaistuksensa on aivan lässä.
    Sinulta valtakuntas otetaan
    Ja Davidille kohta annetaan,
    Kun tahtoa et Herran täyttänyt
    Etk' Amalekilaisia käyttänyt
    Vihaansa: siitä koston saat sä nyt.
    Vuodattamasi veri, viaton
    Sinua vaatii tilin tekohon.
    Ja Herra kostaa sua siitäkin,
    Ett' epäjumalaisiin noitihin,
    Lakinsa unhottain, sa tahdoit luottaa.
    Siis kuule, minkä Herra sulle tuottaa:
    Filistealle voiton suuren suo
    Hän huomenna ja sulle surman tuo.
    Kun kulkemass' on päivä huominen,
    Sun poikines on täältä käyminen.
    Jo ennenkuin on päivä loppumassa,
    Olette tykönäni tuonelassa.

(Ukkonen, joka yhä on yltynyt, räjähtää kovasti. Saul vaipuu hermotonna
maahan. Noitavaimo ja palvelija rientävät säikähtyneinä apuhun).

Noita.

    Oi herra, että sielus säikähtyy
    Näit' tapauksia, ei ole piikas syy.
    Sanaasi tottelin ja käteheni
    Ma panin sielunikin ollakseni
    Sinulle kuuliainen. -- Kuningas,
    Nyt virvoitusta ota pii'altas.
    Ma virvoittavan ruoan laitan sulle,
    Mi ruumihillesi voi murretulle
    Taas väkeä ja elävyyttä tuottaa.
    Sä pelkäämättä siihen taidat luottaa.

(Saul nousten istuallensa viittaa kieltävästi).

Palvelija.

    Kuningas, seuraa hänen tahtoansa,
    Ja ota vaikka hiukka ruoastansa.
    Rasittanut on sua päivän työ,
    Nyt raukais' sua rauhaton tää yö.

Saul.

    No, olkoon niin. En maannut, enkä syönyt
    Ma ole kaukaan aikaan.
        (Itsekseen).
                          Kohta lyönyt
    Siis hetki viimeinen jo mulle on.
    Vaan Herran tahto tapahtukohon.

              (Väliverho lankee).


Neljäs kohtaus.


    Gilboan vuoriseuduilla. Aamulla varhain.

(Saul ja Jonathan aseenkantajinensa ja sotaväkineen; sittemmin Abner,
pakenevia sotamiehiä ja Amalekilainen nuorukainen).

Saul (Jonathanille).

    Keneltä kuulit, että Isain poika
    On Filistean joukon jättänyt?
    Se varma on, ett' eilis-päivähän
    Ast' ollut on hän luona Akiksen,
    Vihollis-kuninkaan ja ystävänsä.
    Sen vakavilta kuulin vakojilta.
    Kuningas Akis hänen asettanut
    Päämieheks' oli henkivartijainsa.
    Niin uskottuna oli miehenä
    Hän eilen vielä vihamiehillemme.
    Mist' on tää muutos äkkinäinen tullut?

Jonathan

    Viel' eilen kulki Akiksen hän kanssa,
    Mut sen hän teki siihen pakotettu.
    Vaan myöhemmiltä tiedustelijoilta
    Ma varmaan tiedän hänen luopuneen
    Vihollis-joukosta, kun joutunut
    Päämiesten hän ol' epäluulohon.
    Ja ehdollansa itsensä, mä luulen,
    Hän saatti heille arveluttavaksi,
    Näin päästäksensä miekkaa kantamasta
    Isäinsä maata vastaan kansan kanssa,
    Jok' ain' on hälle inhottava ollut;
    Pakosta vaikka tämän suosiota
    Hän etsi äsken. Joka Davidin
    Ja rakkauden hänen sielussansa
    Isäinsä maata kohtaan tuntee vaan,
    Ei usko, että koskaan vihamiesnä
    Hän lähetä vois Israelia.

Saul.

    Jaa, maassa muita hurskaampi hän on.
    Hänt' Israelin Herra siunatkoon.

(Sota-ääniä ja meteliä alkaa kuulua).

    Haa, kuuletteko? Abner joukkoneen
    Vihollisen kanss' on jo ottelussa.
    Nyt rientäkäämme sinne, Jonathan.
        (Aseenkantajalleen).
    Käy telttihini kruunu kultainen
    Minulle ensin sieltä noutamaan.

Jonathan

    Mit' aiot, isä, kruunull'? Aikonetko
    Sill' itsesi sa tunnetuksi tehdä
    Vihollisillemme ja käännyttää
    Aseensa kaikki itse puolehes?
    Sit' Israeliss' yksikään ei sois.
    Ei, isä armas, kruunu jätä pois!

Saul (pannen aseenkantajan tuoman kruunun päähänsä).

    Ei vaaraa yhtäkään. Ma toki lien
    Jo ennestänsä heille tuttu mies.
    Ja nytkin toivon, että miekkani
    Mä iskennästä heiltä tunnetaan.
    Kuninkahana tahdon heille tuolla
    Mä näyttäitä --
        (Itsekseen).
                    Tai, oikeammin, kuolla.
        (Syleillen Jonathania).
    Sinusta, armas, sua siunaten
    Nyt murhemiellä hetkeks' erkanen.

Jonathan (liikutettuna).

    Mintähden mieles' on nyt murheinen,
    Kun sielus on, sen tiedän, urhoinen.
    Pois rientäkäämme sotamelskeesen.

                (Menee sotureineen).

Saul (katsellen hänen jälkeensä, itsekseen.)

    Uljuutta, voimaa täynnähän hän lähti.
    Hän, loistain nyt, kuin kirkas aamutähti,
    Ihmeenä ihmisille kullassaan,
    On kohta, ah kuink' kohta multaa vaan!
    Et uhria Sa, Herra, suurempaa
    Ja puhtaampata synnin maasta saa,
    Kuin minkä multa syntieni tähden
    Vanhurskautes vaatii. Täältä lähden
    Ma kaipauksetta, kun hän poiss' on.
        (Väelleen).
    Nyt, miehet, miekoin urho-tekohon!

(Lähtee viimeisen sotajoukon kanssa. Yksinäisiä pakenijoita Abnerin
joukosta juoksee ohitse; viimein koko joukko tuoden väkitungoksessa
Abnerin myötänsä).

Abner (häärien vihan vimmassa paljastetulla miekalla).

    No, seisokaatte, miehet epäkelvot,
    Te järjettömät, tyhmät tomppelit!
    Jotk' ilman syyttä, niinkuin lampahat,
    Sen vihollisen eestä pakenette,
    Jot' useasti ennen kurititte.
    Te häijyt konnat, kurjat pelkurit!
    Viel' ettekö nyt seista rohkene,
    Vihollinen kun näkymättömissä
    On teistä, koirat, hiiden syöttiläät?
    Kuin niityll' lehmät paarmain puremat
    Kesällä kiilivät, kun koittavat
    Ne päästä syöpäläisistänsä, joita
    Omassa ruumiissansa kantavat,
    Vaan joista eivät pääse paeten,
    Niin tekin, pöllöt, pelkuruuttanne
    Omassa mielessänne pakenette,
    Jost' ette juosten pääse kumminkaan.
    Jok' ei nyt kohta tahdo seisahtaa,
    Hän miekan kärjen rintahansa saa.
    Vihollisjoukon valtaan kuninkaamme
    Te heititte nyt, häpeäksi maamme.
    Voi kirouksen mustaa päivää tätä,
    Voi Israelin suurta häpeätä!

(Viedään väkisin väkitungoksessa pois. Muutamain pakenijain jälestä
tulee Saul verisenä ja horjuvin askelein aseenkantajansa nojassa).

Saul.

    Seisahtukaamme tässä, kauemmaks'
    Ei sovi sotarinnasta mun mennä.
    Näin kauaskaan en sielt' ois lähtenyt,
    Jos heikkoudest' en ois nääntynyt,
    Kun vertani jo liian vuodatin.
    Käy kypärilläs vettä noutamaan
    Lähellisestä lähtehestä, että
    Tulista kieltä sillä jäähdytän
    Ja kasvoiltani verta virutan.
        (Aseenkantaja menee).
    Henk' olisi nyt tosin vielä altis,
    Vaan liha kuoleva on aivan heikko.

       (Eräs pakeneva nuorukainen tulee).

Nuorukainen.

    Voi, kuninkaani, päivää murehen!
    Uroosi, Israel, on kaatunut.
    Sen surusanoman nyt sulle tuon.

Saul.

    Sun Jonathanin joukost' olevan
    Ma tunnen. Sano, onko poikani
    Jo kuollehena? Sitä varmahan
    Sa voivotellen aiot ilmoittaa.

Nuorukainen.

    Pois Israelin kunnia on hän.
    Jo murrettu on kilpi väkevän.
    Hän, jonka jouts' ei ennen harhaillut
    Tapettujen verestä eikä nyt,
    Kedolla kirotull' on kaatunut.
    Nyt kukkas, Israel, on nääntynyt.

Saul.

    Eläissähän hän oli mulle kallis,
    Kalliimpi kenties vielä kuoltuaan.
    Rakasta muistoaan en suinkaan sallis
    Ma vaihtumahan kultaan kaiken maan.
    Mua virvoittaakses kerro kuolostaan.

Nuorukainen.

    Jalompata ei silmä nähdä voi,
    Kuin taistelua tämän sankarin.
    Kuin liukas kotka, lentons' aina loi
    Hän sinne, sota miss' ol' ankarin.
    Kun ympäriltä uskollinen seura
    Ol' uupunut ja itse vaipunut
    Jo polvilleen, kuin raju jalopeura
    Hän soti viel' eik' ennen kaatunut,
    Kun vihamiehist' oli joukko suuri
    Tapettu; sitte henkensä hän heitti.
    Ja ympärillä oikein oli muuri
    Vihollisjoukosta, mi maata peitti.
    Pois, kuningas, sun täält on kulkeminen.
    Vihollisen jo kuuluu karjuminen.

Saul.

    Pois lähde täältä. Minä tänne jään.
    Sä henkes säästä vielä elämään.

Nuorukainen.

    Mä käskyäsi, herra, tottelen
    Sun jättäen nyt Herran kätehen.

                      (Menee).

Saul (itsekseen).

    En tiedä oikein, murheellako vai
    Ilolla kuoloansa muistelen.
    Hän nuorena jo urhon kuolon sai
    Valossa kunniansa loistaen.
    Ja tuskin tainnen onnettomuudeksi
    Lukea kuoloaan, joll' ikuiseksi
    Ajaksi sankarin sai mainehen,
    Jonk' kautta unhotuksen merehen
    Nimensä kallis milloinkaan ei vaivu. --
    Nyt kansaa armahtamahan jo taivu,
    O Herra! Olkoon uhri sovinnon
    Tuo Jonathanin veri viaton
    Vioista, joita tehnyt kansas on
    Mun tähten'; - ota taas se armohon.

(Aseenkantajalle, joka seisoo hänen edessänsä tariten vettä).

    Taritsemastas virvoituksest' en
    Enää mä huoli; nytpä tarvitsen
    Mä virvoitusta siitä lähtehestä,
    Miss' synnin verivammat voidaan pestä.
    Et mua saattaa lähtehen luo voi sen,
    Vaan palveluksen voit sä tehdä toisen.
    Kuin näät, en taida henkeäni säästää
    Vihollisilta, mut sa taidat päästää
    Mun joutumasta heidän valtahansa
    Elossa ollessain ja pilkastansa.
    Kuin mies nyt vedä miekkasi ja sillä
    Lävistä rintan', että elävillä
    En silmillä mä nähdä pakanain
    Sais ilkkumista, pilkkaa kuollessain.

Aseenkantaja.

    En, herra kuningas, en milloinkaan
    Voi suostua ma sua murhaamaan.
    Ja ennen kuolon kuudenkertaisen
    Mä itse kärsisin, kuin murhaten
    Kuninkahani verta vuodattaisin.

Saul.

    Vaan palvelus se sult ois kaunokaisin.
    Niin uskollist' et työtä tehnyt ennen
    Viel olisi. -- No, kuinka täältä mennen,
    Lie yhtä, kun mun mennä kuitenkin
    Täytyypi.
        (Paljastetulle miekallensa).
              Ystäväni armahin,
    Et palvellessas ennen pettänyt
    Minua milloinkaan, niin tylsä nyt
    Et terävyydeltäsi suinkaan lie,
    Ett' ihmissydämeen ei sulle tie
    Viel' aukeisi. Täss' on nyt tieni pää.
    Hyvästi, maani, kansoinesi jää!

                  (Lankee miekkaansa).

Aseenkantaja.

    Oi Israel! nyt suurin setripuu
    Sun kukkuloiltas kaatui myrskyn alla,
    Hän, jonka latvan päässä loisti kuu
    Ja päivä Israelin taivahalla,
    Mataapi maassa mullan vertaisena.
    Te kummut Gilboan, älkäätte kastehena
    Taivaasta saako koskaan siunausta,
    Ketonne vihreinkin ain' olkoon musta,
    Joll' ei voi nähdä kukka-kaunistusta,
    Kun kunnia siell' Israelin suurin
    On temmattu jo maasta perin juurin.
    Ja älköön nousko Herran etehen
    Sielt' uhri-savu, missä verehen
    Nyt Herran voideltu on uupunut
    Ja sankari tää suuri kaatunut.
    Hän, jonka miekka viel' ei tyhjänä
    Verestä vihamiesten palajanut,
    Makaapi tuossa nyt jo kylmänä;
    Hän miekallaan on vihdoin saavuttanut
    Vihollisensa muita suurimman,
    Kun oman sydämensä horjuvan
    Hän sillä saavutti. -- Mä myöskin tehdä,
    Kuningas, tahdon laillasi; en nähdä
    Voi pakanoiden pilkkaa ilkiää.
    Hyvästi, maa, mun puolestainkin jää.

(Syöksyy miekkaansa ja kuolee. Hetken päästä tulee eräs Amalekilainen
nuorukainen, huomaa Saulin ja tarkastaa häntä).

Amalekilainen.

    Ken tuossa on? Se Saul on tosiaan.
    Häneksi tunnen tuon jo kruunustaan.

(Saul herää tainnoksistaan ja huomaa nuorukaisen).

Saul.

    Oletko, sano, Israelilainen?

Amalekilainen.

    Ma olen nuori Amalekilainen,
    Vaan Israelin palveluksess' ollut.

Saul (itsekseen).

    Hän tänne Herran suomast' ehk' on tullut.
    Ma Samuelin sanonehen kerran
    Nyt muistan, että sallinnasta Herran
    Viel' Amalekin jäännöksistä mulle
    Tulisi kostaja. Kun murretulle
    Vanhurskauttas, Herra, vielä näytät,
    Niin toivon, että armoaskin käytät
    Ja sielustani huojennat sen vaivan,
    Jok' elämässä täss' on sitä aivan
    Raskaasti painanut. Kun kuljen
    Nyt tuonelahan, itsen' armoos suljen.
        (Amalekilaiselle).
    Minulle vielä tehdä palveluksen
    Sa voit, jos multa kuolon ahdistuksen
    Nyt päätät. Tuossa miekkan' on,
    Vaan itse olen sitä voimaton
    Poveeni painamaan. Sa tee se työ
    Ja mulle jouduta jo kuolon yö.
    Ja kruununi sa Davidille vie.
    Mies Israeliss' ainoa hän lie,
    Jollenka Herra suonut on sen pestä
    Verestä tästä Saulin syntisestä.
    Nään sielun silmin, kruunu, tulevassa
    Ajassa loistavan sun kunniassa.
    Ja nähdä saa viel' Israelin kansa
    Profeetan olleen Saulin kuollessansa.

(Painaa Amalekilaisen avulla miekan rintaansa ja kuolee).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Saul - Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home