Title: Kjeld: Katumaalarin tarina
Author: Blicher-Clausen, J. (Jenny)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kjeld: Katumaalarin tarina" ***


KJELD

Katumaalarin tarina


Kirj.

J. BLICHER-CLAUSEN


Tekijän luvalla tanskankielestä suomensi

Hilma Suomalainen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1903.



                 MOTTO

      Saa köykäiset kyllä köykäisen;
      He kosivat sattuman varaan. -- --
      Mut yksinäinen saa yhden vaan,
      Häll' antaen lempensä paraan. -- --

                 (_Karl Gjellerup, "Brynhild_.")



Pitkä jono vaunuja oli pysähtynyt Neitsyt Maarian torille. Kirkko
oli loistavasti valaistu, ja alttarikehykselle oli asetettu kukkivia
kasveja. Kansa oli jo ikäviin asti istunut kirkonpenkeissä, ahmien
katseillaan komeita pukimia, kunnes silmiä ihan häikäsi. Tuo tavallinen
köpenhaminalainen uteliaisuus ilmeni, nyt niinkuin aina, pisteliäissä
huomautuksissa ja silmittömässä moittimisen halussa.

Mutta nyt oli kuiskuttelemiset loppuneet, morsian oli saapunut ja
vihkiminen alkanut.

Ulkopuolella kokoontui kansa tiheisiin parviin, ajurit hillitsivät
hevosiaan, ja tungos kasvoi kasvamistaan. -- Sulhanen ei tosin ollut
mitään erinomaista -- sillä mitäpä merkitsee, Jumala paratkoon, yks'
taidemaalari raukka nykyaikana! -- Mutta morsiamen koti oli kaupungin
varakkaimpia, ja loiston piti kirkossa olla kerrassaan häikäsevää.

Ei ollut juuri hupaista seista täällä ulkona odottamassa. -- Ilta oli
kylmän kolakka ja sumuinen, mutta onpahan sitten oleva itsekullakin,
kotiin mennessään, se tyydytys, että oli _nähnyt_ jotain. Muutamat
herrat ehdottivat, että mentäisiin vihkimisen ajaksi vastapäätä olevaan
ravintolaan juomaan lasillinen viiniä, mutta naiset vastustivat
äänekkäästi tätä. Paikkansa pitäminen on ensimäinen ehto, mieli
tässä mitään nähdä, arvelivat he. Kahdelta vanhalta neideltä alkoi
armottomasti palella varpaita, ja heidän täytyi tömisyttää jalkojaan
katukivitystä vastaan, että ne vähän lämpenisivät. Ja aivan kuin kiusaa
tehden muutamat vallattomat katupojat siinä heidän vieressään vielä
laulaa rallattivat:

"Oi, ollakko mullakin sulhanen!"

Puolituntinen tuntui koko tunnilta, mutta viimein avautui kirkon ovi,
ja morsiuspari astui ulos, noustakseen vaunuihin.

Morsian kulki suorana ja keveästi. Hänen kasvonsa kilpailivat loistossa
kynttiläin kanssa hänen takanaan.

Ihmettelyn humina kulki pitkin katsojien rivejä, ja lyhyitä
huudahduksia kuului naisväen parvesta. Tukan laitetta tarkastettiin
tyystin, ja morsiushamosta arvosteltiin.

Sulhanen ei katsahtanut kertaakaan ympärilleen. Kaihtien hän loi
silmänsä alas, ja ilme niissä muistutti haavotettua otusta. Vasta
sitten kun vaunun ovet oli suljettu heidän jälkeensä, hän äkkiä nosti
silmänsä ja antoi katseensa kulkea uteliaan katsojajoukon rivejä pitkin.

-- Oi kuinka minä vihaan teitä, -- puhuivat nuo silmät. -- Ja miten
vastenmielisiä ovat mulle koko nämä juhlamenot ja nuo tyhjäntoimittajat
tuossa!

Vaunut kääntyivät Gammeltorville päin ja sieltä Strögille. Lyhdynvalo
lankesi häikäsevän kirkkaasti morsiamen syliin, missä oransikukkaset
lepäsivät vienosti värähtelevien veenusheinäin keskessä.

Sulhanen vetäsi äkisti luokseen kukkasvihon.

-- Minä rakastin tätä aamulla, kun lähetin sen sinulle, -- sanoi hän;
-- minä suutelin sitä, niinkuin katolilainen suutelee reliikkiä, mutta
nyt on tuon kirotun joukon uteliaat katseet solvaisseet sen pyhyyttä,
niinkuin kaiken muunkin.

-- Mutta Kjeld! Kuinka sinä hennot puhua minulle noin, tänä päivänä,
minulle, joka olen riemuinnut niin tästä kaikesta?

Sulhasen kasvoille lennähti ilme, joka muistutti katkeraa ivaa, vaan
nähdessään kyyneleet morsiamen silmissä, hän veti hänet puoleensa ja
suuteli kiihkeästi hänen poskiaan, suutaan ja silmiään.

-- Etkö sinä käsitä, -- sanoi hän, -- että nuo ihmiset ne ovat minulta
kaikki hävittäneet. Miksi et suostunut tekemään niinkuin minä pyysin?
Olisimme matkustaneet kauas pois täältä, aina Pohjanmerelle asti,
sinne, missä se yhtyy Skagerakiin, ja vihittäneet itsemme siellä
pienessä, rappeutuneessa maalaiskirkossa. Miksi oli niin tarpeellista
näytellä kaikkia näitä hesuja ja hetaleita?

-- No, mutta Kjeld, kun mulla nyt kerran on niitä. -- -- --

-- Oi, miten hartaasti toivoisin kellon olevan jo kaksitoista ja junan
kohta lähtevän, jolla aiomme matkustaa.

Morsian hymyili veitikkamaisesti.

-- Kyllä sekin aika vielä joutuu, -- sanoi hän.

Kjeld katseli kotvasen morsiantaan, ikäänkuin jotain harkiten, sitten
hän aukasi kiivaasti vaununakkunan ja huusi ajajalle:

-- Pääasemalle!

Morsian tarttui kauhistuneena hänen käsivarteensa.

-- Mutta Kjeld, mitä ajatteletkaan! Vieraat odottavat meitä kotona, ja
sitä paitsi, enhän saata toki matkustaa morsiuspuvussa!

Kjeld pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa.

-- Se on totta se! -- sanoi hän. -- Minä unhotin sen. Kummallista,
miten paljon minä unhotan nykyjään!

Tuskan piirre ilmestyi hänen silmiinsä. Morsian tunsi niin hyvin tuon
piirteen ja kiiruhti sitä haihduttamaan:

-- Se johtuu ylimääräisestä ponnistuksesta! -- sanoi hän. -- Olet
työskennellyt liian paljon viime aikoina. Enkä minä lainkaan ymmärrä,
miksi oletkaan sitä tehnyt.

Kjeld laski kädestään morsiamen kätösen.

-- En minäkään sitä ensin ymmärtänyt, mutta sittemmin se selveni mulle
-- sanoi hän. -- Minulla tuntui olevan niin paljon valmistettavaa,
ennenkuin aloin elää sitä mukavaa elämää, jota tästä puolin tulen
viettämään, vapaana kaikista toimeentulon suruista ja huolista.

-- Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.

-- Niinhän minäkin alussa luulin, mutta -- hän katsoi morsiameensa, --
jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin
sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.

Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme
niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle
muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei
koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.

-- Minä rakastan sinua, -- kuiskasi Kjeld. -- Minä rakastan sua
rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä
olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.

Morsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.

-- Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? --
sanoi hän.

Kjeld oli hetken ääneti.

-- En! -- virkkoi hän sitten. -- Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta
jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!

-- Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!

-- Niinpä taidan olla -- välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että
lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän
rukoili:

-- Älä enää koskaan sano noin pahasti!

Ja katuvaisena lupasi toinen:

-- En koskaan, en koskaan! -- Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se
kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.

Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan
morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja
vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.

Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan
katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan
matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun
saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.

Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle
Lontoosen ja Edinburgiin.

Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja
pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen
syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, -- jos
toinen huokasi, niin toinen laulahti, -- ja naurava ja laulava osa se
oli aina voitolla.

Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt
yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän
ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat
lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää
yht'aikaa.

Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään,
vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.

Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai
taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä
pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.

Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta
antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän
tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.

Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja -- pakeni sitä. Saattoipa hän
punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että
tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä
hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle
lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän,
suoralierisen hatun alle.

Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti
rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen
tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa,
missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija
rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; -- hän
oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.

Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin
kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on,
hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä
vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni
kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä
nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen
itsensä kokonaan, niin perinpohjin.

Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia
hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä
ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa
valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin
morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella
huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä _hänettä_.

Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen
tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut
Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras
ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä
nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin
riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu
päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan
tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun
palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan
paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas
niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld
leikillisesti kutsui morsiantaan.

Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan
saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä
hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti
rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt
sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa
napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:

-- Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset
tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi
minusta.

Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista
ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli:

-- Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin
äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista
keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä
minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua
enemmän -- sehän on _mahdotonta_, -- mutta paljon iloisempi olisin kuin
nyt.

Morsian nipisti sulhoaan korvasta.

-- Sinä olet joko parantumaton haaveilija -- sanoi hän -- taikka et
ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi
hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista -- ja varsinkin juuri
taiteilijalle -- tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella
leivän tähden!

Kjeld katsoi surullisena morsiameensa.

-- Turvallinen varmuus lamauttaa, -- sanoi hän, -- juuri sitä minä
pelkäänkin.

Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä
meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.

-- Mistä kaikki nämä rahat? -- kysyi neitonen eräänä päivänä,
huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.

-- Onko niitä niin paljon? -- vastasi taiteilija.

-- Tässä on neljäkymmentä kruunua -- sanoi morsian. -- Miksi et koskaan
pidä kirjaa?

Kjeld hymyili:

-- On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän
niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. -- En ajattele niitä
koskaan sen enempää.

-- Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?

-- Sitten panen suun säkkiä myöten.

-- Se tahtoo sanoa: näet nälkää.

Kjeld oli ääneti.

-- Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, -- sanoi morsian, ja hänen
äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä,
kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä -- kuiskasi hän. --
Mutta älä koskaan enää tee sitä... Kuuletko?... Kunpa vaan olisimme
naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi
tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? -- Morsian
punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.

Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin
hymyileviin silmiin.

-- Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa -- puheli hän; --
me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä
älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä
taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti
kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.

-- Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä -- sanoi tyttönen
mielitellen. -- Eikö _se_ sitten ole ihanaa?

Kjeld huomasi säteilyn noissa mustissa silmissä.

-- Sinä olet viisas -- sanoi hän ja suuteli morsiantaan, -- hyvinkin
viisas.

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta sanojen takaa kuului kuin huokaus.
Morsian kuuli vaan sanat, -- ei huokausta.

    Oli unensa nähnyt hänkin,
    Mies köyhä, loistossa kaupungin,
    Unet armahat, pettäväiset,
    Unet kunnian, maineenkin.

Häämatkalla sattui muuan tapaus, jota he sittemmin elämässään saivat
usein muistella, kumpikin omalla tavallaan.

Oli kolkko, sumuinen päivä. Ei paistanut Lontoon miljoonille
päivänsädettä ainoatakaan.

Cityn leveillä kaduilla risteilivät raitiovaunut, ajurit ja hienot
ajokalut. Jalkakäytävää myöten kulki kävelevien vuolas virta,
kiemurrellen kuin suunnattoman suuri ankerias kadulta kadulle.

Mutta yhdessä paikassa jakaantui virta aina ja kulki varovasti
kahdenpuolin siitä.

Siellä loikoi käytävällä mies. Repaleiselta ja kurjalta hän näytti,
mutta karkeista hihoista tuli näkyviin valkeat, hienot kädet, ja
punaliidulla hän maalasi käytävän kuiville kivilaatoille.

Nuori pariskunta pysähtyi, kuten kaikki muutkin, tätä katselemaan.
Rohkein, voimakkain piirtein loi katumaalari liitupalasellaan esille
luonnoksiaan. Ne olivat vaihtelevia kuvia ja muodostuivat eläviksi
riveiksi, temmaistuina ihmismerestä hänen ympärillään. Tässä kulki
vanha vaimo kerjäten leipää, tuolla istui dickensiläinen taskuvaras,
jalat huolettomasti ristissä, savipiipun-nysä suussa, kasvot vilkkaat,
silmät vilhuvat, tuossa kaksi lasta kesken leikkiään tappelivat
napista, ja pelastusarmeijalaiset astuivat juhlakulussa siitä ohitse.

Useimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.

Mies ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan,
katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.

Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen
kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista
luonnosta.

Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan
tulemista eikä menemistä.

Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän
läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin
kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui
lujasti hänen käsivarteensa:

-- Olettehan hullu -- kuiskasi hän. -- Maalatkaa tämä kuva väreillä.
Siitä tulee mestariteos.

Toinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.

-- Mahdotonta, -- sanoi hän, -- minä olen värisokea.

Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.

-- Toveri! -- sanoi hän. --Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni
ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen _nähnyt_ sen.
Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle
mielihyvän.

Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti
mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä
silmissä.

-- Kiitos, -- sanoi hän, -- mutta minä en ota lahjoja toverilta.
Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.

-- Mutta _hänellä_ on, -- virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen
vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti
keksiä joku keino sen estämiseksi.

Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän
ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi
syvään.

-- Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, -- sanoi hän ja, tarttuen
samalla Kjeldin käteen, jatkoi: -- olette suuri mestari, jos osaatte
maalata noin kultaisissa kahleissa, -- mutta, ikäänkuin paheksien
sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: -- God bless you! [Jumala
siunatkoon teitä.]

Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti
hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.

-- Tuo pahanilkinen! -- puheli hän. -- Sinä tyhjennät kukkarosi
hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija!
Sellainen kurja moukka...

Kjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.

-- Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen
puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä... Mutta hän ei ole tahtonut
tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut
katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan,
tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä
on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta
hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella
mitään niin kauheata? -- Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla
tuskallisella katseellaan. -- Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin
että taide kuolee taiteilijassa?

Musta tintti ei käsittänyt tätä, mutta naisille ominaisella vaistolla
hän vastasi, tietämättä itsekään, miten totta hän puhuu:

-- Voin ajatella kauheampaakin -- voin ajatella, että rakkaus kuolisi
-- Ja hän lisäsi huolettomasti: -- tahi että me itse kuolisimme.
Ajatteles, jos nyt sinä ensin menisit pois! -- Minun täytyisi mennä
toisiin naimisiin, päästäkseni läpi elämän... Pelkään kauheasti
yksinäisyyttä... Miksi tuijotat minuun noin?... Aivan varmasti menisin
naimisiin... Minun suorastaan _täytyisi_ tehdä se, ett'en tulisi --
hulluksi... Etkö luule, että itsekin tekisit samoin?

Kjeld käänsi päätänsä poispäin ja vastasi, katsomatta vaimoonsa:

-- Minä en koskaan voisi muistostani hälventää olemattomiin sitä, mikä
on olemassa ollut... Vasta sitten kun sen voisin tehdä, saattaisin
mennä uusiin naimisiin.

-- Rakas Kjeld, mun oma kummallinen Kjeldini! Kuinka armas sinä
sentään olet! -- ja vaimo tunki molemmat lämpöset kätensä miehensä
povitaskuihin. -- En ymmärrä, mitä tekisin, jos kadottaisin sinut!

-- Entäs minä sitten! -- sanoi taiteilija. -- Jos sinä menisit
pois, ei olisi elämällä enää mitään arvoa minulle... Mutta sen minä
tiedän, että jos taide kuolisi minussa, matkustaisin Lontooseen ja
rupeaisin katumaalariksi! Vapaampaa ja ylevämpää lazaronielämää
en saata kuvailla. Korkealla katto, kaukana seinät ja ympärillä
miljoonakaupungin elämä! Katsoppas vaan, miten varoillaan he astuvat
miehen ympäri tuolla! Lontoon asukkaat eivät ole pikkumaisia... He
kunnioittavat taidetta itse taiteen tähden repaleisenkin miehen
harjoittamana. Huomaatko, millä mielenkiinnolla he seuraavat hänen
työtään? Katsos tuota vanhaa miestä, joka on suulleen suistumassa,
kun niin koettaa päästä näkemään. Ja noita nuoria tyttöjä, jotka
kurottautuvat varpailleen. Ja pitkiä poikaviikareita, lakki niskassa,
kädet housuntaskuissa, miten he vihellellen katselevat. Ja kaikki ovat
he yhtä huvitetut hänen työstään.

Musta tintti tömisti kärsimättömästi jalkaansa kadun kivitystä vastaan.

-- Eikö jo lähdetä? -- sanoi hän.

-- Ei, jääkäämme katsomaan kuvan valmistumista, -- pyysi Kjeld.

Rouva keikautti niskaansa taaksepäin ja helähti nauruun, rajun
vallattomaan.

-- Se ei varmaankaan valmistu _tänäpäivänä_ -- sanoi hän. -- Katso, nyt
poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.

Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen
taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli
kädessä.

-- Hyi, miten inhottavaa! -- sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski
sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:

-- Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan
kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?

-- Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.

-- Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan
elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.

-- Ei _tuolla_ tavalla...

Musta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.

-- Joutavia! -- sanoi hän. -- Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se
koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme
anteeksi.

Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki
mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään,
kaikkinielevään sääliväisyyteen.

Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan
ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.

-- Voi sitäkin raukkaa! -- oli hänellä tapana sanoa; -- hän on
tietenkin hullu.

Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä
aina valmiina lause: -- Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään.
Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet
kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta
hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.

Mutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle
tintille.

-- Minä soisin -- puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa
tapa aina silotella asioita, -- soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan
paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei
pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita
laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan
tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo
puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä
ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon
häntä vastaan... Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein
suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja
siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla,
kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon
paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja
pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä
pöydällään... Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus
ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, -- silotus, systeema
tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe
vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita
toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat
ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi
tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja
siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle... se peittää niin
paljon, jota ei tarvitse nähdä... -- Sanny, -- hän otti vaimoaan
kädestä, -- jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun
niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan
eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa... silloin
tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi
vuodeksi eteenpäin!

Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa
tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin
lumottuina kiintyneet Kjeldiin, -- hän riippui miehensä käsivarressa
ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen
olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet
lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään
ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti
täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan...
He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone"
siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat
riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä
suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja
saattoi sen oikein säkenöimään... Sitten he palasivat taas yhdessä
takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli _heidän_ kotinsa...
nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa
vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran
soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!...

Kaksi ihmistä -- kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat
sokeiksi, katsellessaan toisiansa. -- Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin
luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen
käsittäneet toisiaan. -- Miten saattaisi heidän elämänsä tulla
sopusointuiseksi?

Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja
hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin,
alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä.
-- Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli
vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta
Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää
muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen
miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta
hän sulki silmänsä siltä, hän ei _tahtonut_ nähdä, ei _tahtonut_ herätä
siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.

He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa,
missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina
äärimmäisiin asti.

Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä
verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat
kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin
huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä...

Sanny perehtyi heti uuteen ympäristöönsä. -- Miten hauskaa on olla
vieraisilla omassa kodissaan! -- arveli hän. -- Ja siskot ovat
tosiaankin olleet herttaisia! Hienoimmista kaupoista he ovat hankkineet
kaikki tavarat. Katsos, Kjeld, tätä sohvaa, miten aistikas se on! Tule
koettamaan sitä!

Kjeld istahti aatoksissaan vaimonsa viereen pehmeille patjoille.

-- Sinä et sano mitään, -- virkkoi Musta tintti loukkautuneena.

-- En, sillä... minä kaipaan tässä jotain. Kaipaan sinua _itseäsi_.
Mikä on sinua tässä kaikessa?

-- Minua...?

-- Niin, miksi eivät sinun kätesi ole järjestäneet kotiamme?

-- Mutta Kjeld! Minähän olin häämatkalla... Ja sitä paitsi ymmärtävät
sisareni tämmöiset asiat paljoa paremmin kuin minä... Katsoppas tuota
kirjailtua ompelupöytää. Eikö se ole soma?

Taiteilija nyökkäsi päätään.

-- _Istu_ sen ääreen, -- sanoi hän, -- silloin se haastelee minulle
jotain. Nyt on kaikki täällä niin kuollutta ja vailla tarkoitusta. --
Hän katseli etsien ympärilleen. -- Eikö täällä ole mitään sinun ennen
käyttämääsi, mitään, joka olisi ollut sinun huoneessasi ennen?

-- Ei ole! Mutta sehän on juuri suurenmoista tässä, että kaikki on
uutta.

Kjeld nousi äkisti.

-- Menen hetkiseksi ateliaan, -- sanoi hän. Jotain pakonalaista oli
noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt
vaimoaan mukaansa.

Sanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa
sen pois.

-- Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua,
-- virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: -- Kyllä hän
todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan
ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!... sanomattoman kultainen hän
sittenkin on.

Ja rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.

Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja
oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista
esinettä siellä.

-- _Nyt_ olen kotonani! -- sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa
ääneen.

Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi
peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi
pistänyt häntä sydämeen.

-- Noin en osaa enää koskaan maalata, -- ajatteli hän ja tarttui
samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. --
Minähän olen hullu, -- ajatteli hän, -- kaikki minun ajatukseni ovat
sairaat. -- --

Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta
hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui
nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.

-- Sanny, Sanny! -- huusi hän alas rappusia. -- Tule hetkeksi istumaan
mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä
luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.

Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja
nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.

Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä
sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin
häntä armaanansa... eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.

Vaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:

    Er, der herrlichste von Allen,
    wie so holde, wie so schön!

Ja Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:

Dein ist mein Herz!

    Dein ist mein Herz
    und soll es ewig -- ewig bieiben!

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja
konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja
heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa
kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli
rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.

-- Minä annan luonnollisesti nukuttaa itseni, -- sanoi hän.

Ja kun Kjeld arveli:

-- Mutta rohkenetko tehdä sitä lapseen nähden? -- niin vastasi Sanny
vaan:

-- Mitäpä se tekisi? Onhan se niin tavallista nykyjään... Ja sitä
paitsi, miksi sitä rupeaisi kärsimään enemmän kuin välttämätöntä on?

-- Niin, eipä tietenkään, -- sanoi Kjeld, eikä huomannut itsekkään,
miten katkeran soinnun hänen äänensä sai. -- Eva ja Neitsyt Maaria ne
kulkivat suoraan läpi kärsimysten, vaan nykyajan naiset ne kiertävät
niitä, sillä lapsi ei enää ole heille pääasia; oma henki on tärkeintä
kaikesta.

Musta tintti kätki kukoistavat kasvonsa käsiinsä ja itki.

Miehet ovat sietämättömiä, niin hän ajatteli, itsekkäitä kaikkityyni,
oikein kylmiä, pahoja ja inhottavia! Itse tuskailevat he vähäisestä
hammaskivustakin, mutta naisia he eivät sääli. Mutta _hän_ puolestaan
ei aio kärsiä enempää kuin pakko vaatii; saattaapa siitäkin jo tulla
enemmän kuin kylliksi.

Kjeld oli ääneti eikä enää koskettanut koko asiaa, mutta itsekseen
hän pelkäili, mitä oli tulossa. Hän eli ja hengitti lapselleen. Tuo
omituinen, sairasmielinen tuska, joka aina valtasi hänet, kun hän
muisti naimisensa kautta saamaansa omaisuutta, sekin laskeutui lapsen
jalkain juureen levolle kuin kesytetty jalopeura.

Alusta hän oli vihannut itseään noitten rahojen tähden. Hän oli tähän
asti halveksien katsellut kaikkia pankkeja eikä käsitellyt rahoja
muulloin kuin antaessaan niitä pois, mutta nyt hän meni säännöllisesti
joka kuukausi säästökirjoineen pankkiin ja pani tuhat kruunua lisää
pääomaan! Tahi istui hän kokonaisen tunnin kotonaan kuponkeja
leikkaamassa!

Näytti kuin lapsi olisi pyyhkäissyt pois häneltä kaiken häpeän.

-- Se on kaikki sinun omaasi, -- sanoi hän ja nosti päänsä pystyyn.
-- Sinä olet _syntynyt_ siihen _Sinun_ tähtesi on minulla oikeus
olla rikas. -- Ja hän maalasi, toivoi ja odotuksen innostamana,
voimakkaammin ja kiihkoisammin kuin koskaan ennen.

Tapahtui kyllä joskus, että hän tarttui molemmin käsin kiinni päähänsä,
kun tunsi entistä tuskan tai huomasi ajatuksensa äkisti keskeytyvän tai
hämmentyvän. Mutta heti sen perästä hän taas hymyili entisellään. Lapsi
piteli hennoissa kätösissään hänen sairasta mieliluuloaan. Silloin
vaan, kun nämä kätöset hellittivät, silloin houreetkin taas pääsivät
valloilleen. Ja taulut kasvoivat sekä muotoon että väritykseen nähden.
Ne lähetettiin näyttelyyn ja saivat ostajia. Kjeld oli ylpeä kuin
kuningas, pidellessään niistä saatuja rahoja kädessään.

Hämärissä hän meni ulos ja jakeli ne kaikki pois. Tuntui aina niin
ahdistavalta antaa _hänen_ rahoistaan, ne kun eivät olleet hänen omia
ansaitsemia, mutta tämä oli kuin juhlan viettoa monena päivänä.

Ja kaikkein parasta oli lopuksi se, kun hän vei viimeiset säästönsä,
sata kruunua, "Mehiläispesään" ja juhlallisesti kirjoitutti ne pieneen,
nimettömään pankkikirjaan.

Silloin tuntui jo aivan kuin hän olisi pidellyt lasta polvellaan,
katsellut, miten hento ja hieno se oli, ja tuntenut, miten hellävaroin
sitä on liikuteltava, ja tuntenut, kuinka hänen oma sydämensä sykkii
riemusta, että tämä on hänen lapsensa.

       *       *       *       *       *

    Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
    Kun kädet hällä on kiinni.

Päivät kuluivat... ja se päivä tuli, jota oli kauan pelätty ja kauan
odotettu.

Tuolla sisällä makuuhuoneessa kulkivat elämä ja kuolema hitaasti
toistensa ohitse, niinkuin aina tapahtuu siellä, missä lapsonen tulee
maailmaan.

Kjeld istui arkihuoneessa ja kuunteli, hengitystään pidätellen,
jokaista äännähdystä makuuhuoneesta. Mutta siellä oli aivan hiljaista.
Kjeldistä tuntui kuin hän olisi muuttunut automaatiksi, joka ei osaa
muuta kuin kääntää päätään aina lääkärin askeleiden mukaan.

Hänestä tuntui kuin muistuttaisi hän tanssijaukkoa, entistä leluansa
lapsuuden ajalta. Ja hän huomasi selvään, kuinka nuorista piti vetää,
kun tahtoi päätä kääntää.

Lääkäri tuli tuon tuostakin ovelle ja nyökkäsi sieltä päätään Kjeldille.

-- Teidän vaimonne jaksaa erittäin hyvin... Hän ei tiedä ensinkään
mitään.

-- Entäs lapsi? -- oli Kjeld huutamaisillaan kiristettyjen hampaittensa
välistä, mutta ei virkkanut mitään.

Sekunti seurasi sekuntia, minutti minuttia, neljännes neljännestä.
Sitten kuului äkkiä jotain valituksen tapaista tuolta sisästä ja sen
perästä kiihkeitä kuiskauksia. Syntyi liikettä ja juoksua, ja hän kuuli
lääkärin sanovan ääneen:

-- Sepäs oli soma poikanen!

Kaikki veri oli paennut Kjeldin poskilta hänen siinä kuulahdellessaan.
Nyt hyökkäsi se lämmittävänä laineena läpi koko hänen ruumiinsa, ja
kiitollisuuden tunne valtasi hänen sielunsa. Häntä ihmetytti vaan,
ettei kuulunut mitään huutoa tuolta sisästä, ja että kaikki taas oli
niin hiljaista siellä.

Silloin juoksi sairaanhoitaja huoneen läpi, tuoden jäätä ja eetteriä.

-- Rouvaa ei tahdo saada hereille, -- huusi hän hätäytyneenä.

Kjeld hypähti ylös ja aikoi rientää huoneeseen, mutta kuuli samassa
taasen valitusta ja tapasi lääkärin ovella.

-- Teidän vaimonne on valveilla, -- sanoi hän; -- hän pääsi oikein
hyvin tästä kaikesta.

-- Entäs poika? -- sopersi Kjeld.

-- Poika on, ikävä kyllä, kuollut. Olemme pitäneet häntä lämpimässä
kylvyssäkin, vaan ei se auttanut. Mutta olkaa iloinen, että rouvanne
elää!

Kjeld huojahti taaksepäin ja käänsi selkänsä ovea kohti... Isku oli
kovin ankara... Hän tarttui ehdottomasti molemmin käsin päähänsä...
Siinä tuntui niin kirpeä kipu.

Lääkäri katsoi hetken aikaa tarkkaavasti Kjeldiä, päätään pudistellen.
Sitten hän meni takaisin sairaan huoneeseen.

Kjeld oli jäänyt seisomaan keskelle lattiaa.

-- En tätä ymmärrä ensinkään, -- sanoi hän puoliääneen. -- Missä on nyt
selitys tähän kaikkeen? Poikanen olisi ollut selitys.

Hän hätkähti, kuullessaan jonkun liikkuvan takanaan huoneessa.

Sairaanhoitajatar tuli sisään, kantaen lasta tyynyllä ja laski sen
sohvalle.

Kjeld heittäysi lapsen yli ja purskahti itkuun. Pienoisen ruumis oli
vielä aivan lämmin ja pehmeä. Posket punottivat kuin nukkuvalla.
Suuret, kaarevat silmäluomet verhosivat noita silmiä, jotka eivät
milloinkaan nähneet päivänvaloa... Kjeld laski kätensä sille kohdalle,
missä oli sykkinyt pieni sydän ja pysähtynyt maallisen olemisensa
kynnyksellä.

-- Kloroformioimisen seurauksia luonnollisesti, -- sanoi Kjeld ja tunsi
itsekin, kuinka nuo sanat viilsivät kuin terävät puukot.

Hoitajatar kääntyi pois ja virkkoi, ikäänkuin puolustellen:

-- Eihän sitä varmaan tiedä. Syyt saattavat olla monenlaiset. Mutta
kaikki kävi muuten aivan tasaisesti, ja poika näyttää terveeltä ja
lujalta. Kaikki eivät tietysti siedä nukutusta.

Kjeld nousi ja katsoi hoitajaan tuikeasti.

-- Sanokaa minulle suoraan, -- puheli hän, -- oliko tässä todellakin
syytä nukutukseen?

Hoitaja loi silmänsä maahan, kohdattuaan tämän tutkivan katseen.

-- Minulla ei ole oikeutta sitä arvostella, -- sanoi hän vältellen ja
aikoi poistua.

Mutta Kjeld tarttui hänen käsiranteisiinsa eikä laskenut häntä.

-- _Oliko_ syytä? -- kysyi hän uudelleen.

Hoitajatar repäsi kätensä irti.

-- Kun tahtoo päästä kärsimästä, niin on aina syytä, -- sanoi hän ja
astui ovelle.

Kjeld nauroi ääneen, kun hoitaja oli sulkenut oven jälkeensä. Sitten
hän heittäytyi taas lapsen ylitse.

-- Kuulitko, mitä hän sanoi? -- kuiskasi Kjeld, painaen suutaan lähelle
lapsen korvaa. -- Äitisi tahtoi päästä kärsimästä tuskaa, ja sentähden
täytyi sinun kuolla! -- Äitisi tahtoo näytellä edelleen elämän suuressa
ilveilyssä, mutta sinä saat jäädä ulkopuolelle... Kuuletko, poikaseni,
mun oma poikani! _Me_ kaksi, meidän oli määrä elää yhdessä... kärsiä
yhdessä... ja tehdä työtä yhdessä.

Hän peitteli pieniä, hentoja, lumivalkeita kätösiä lämpöisillä
suuteloilla, mutta huomasi sitä tehdessään, kuinka ne jäykkenemistään
jäykkenevät. Silloin hän otti silkkipeiton ja levitti sen lapsen päälle.

-- Pikku raukka! -- sanoi hän. -- Kuinka kylmä sinun on!

Käsi laskeutui hänen olkapäälleen niin lujasti, että hän oli miltei
vaipumaisillaan polvilleen sen kosketuksesta. Se oli lääkäri.

-- Heittäkää pois tuo tuijotteleminen lapseen tahi tulette kipeäksi, --
sanoi hän. -- Menkää vaimonne luokse; hän on jo useasti kysellyt teitä.

Mutta Kjeld ei liikahtanut.

-- Sanokaa, että minä lämmitän lasta, koska hänen luonaan sen oli liian
kylmä, -- sanoi hän. Mutta silloin kuuli hän vaimonsa huutavan ääneen:

-- Kjeld, Kjeld! Miksi et tule jo? -- ja samassa silmänräpäyksessä oli
Kjeld sairashuoneessa.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot minusta? -- sanoi hän, jääden seisomaan
vuoteen jalkopäähän. -- Ethän tahtone, että kiittäisin sinua, kun
annoit lapsen kuolla, säästääksesi itseäsi! Jos olisit ponnistellut
itsesi kärsimysten läpi, olisin rakastanut ja ihaillut, kunnioittanut
ja siunannut sinua, vaikkapa lapsi olisikin kuollut. Minä en olisi
voinut tuntea surua lapsen kadottamisesta sen ilon tähden, että sinä
elät! Mutta nyt sinä olet kiertänyt kärsimykset, ja nyt elää lapsi
minussa, vaikkapa se on kuollut, ja sinä olet minulle kuollut, vaikka
elätkin!

Sanny ei vastannut mitään. Kauhistuen hän vaan tuijotti mieheensä.
-- Sitten hänen päänsä vaipui takaisin pielukselle, ja hän meni
tainnoksiin.

Silloin tuli lääkäri paikalle, työnsi Kjeldin ankarasti syrjään, sanoen:

-- Mies, oletteko hullu! Vai tahdotteko tappaa vaimonne!

Kjeld huomasi heidän kaikkien puuhaavan kiireesti, sairasta
virvoitellakseen, mutta itse hän katseli aivan tyynesti tätä kaikkea.
Hän tiesi, ettei hänen vaimonsa tunteet ole kovin syvällisiä, ja ettei
mielenliikutus häneltä henkeä ota. Kun sairas avasi silmänsä, nyökkäsi
Kjeld vaan päätään hänelle ja meni takaisin arkihuoneeseen. -- Hän
otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi kävellä sen kanssa edestakaisin
huoneessa. Hän ei huomannut kantavansa kuollutta, hän tunsi vaan, että
se oli jotain läheisesti omaa... suorastaan osa hänestä itsestään...
Se oli hänen elämänsä lupaus, hänen miehuutensa toivo, hänen sairaan
sielunsa terveys.

-- Kuulkaa nyt! -- tohtori koputti kahdella sormellaan Kjeldiä
olkapäälle. -- Lapsi on haudattava niin pian kuin mahdollista, sekä
teidän että vaimonne tähden... Se on aivan välttämätöntä, sanon minä.

Kjeld vilkasi pikaisesti tohtoriin. Hän tunsi itsensä sairaaksi,
mutta huomasi heti, että tässä täytyy teeskennellä, ja melkein
ylenluonnollisella voimanponnistuksella hän rohkaisi mielensä. Hän
laski lapsen takaisin sohvalle ja tarttui hattuun, joka oli pöydällä.

-- Minä lähden heti toimittamaan kirstua, -- sanoi hän.

Tämä liikutti lääkäriä.

-- No, enhän minä tarkoittanut sillä tavalla, -- sanoi hän; -- senhän
voitte jättää jollekin toiselle toimeksi.

-- Minä teen sen mieluummin itse, -- sanoi Kjeld, koettaen puhua aivan
levollisesti.

Tohtori taputti häntä olkapäälle.

-- Hyvä oli, että tartuin härkää sarvista, -- ajatteli hän itsekseen,
heidän astuessaan yhdessä portaita alas. -- Tämä tapaus oli panna
häneltä pään pyörälle. -- Mutta ääneen hän puheli:

-- Niin, hyvä ystävä! Saattepa nähdä, että se auttaa, kun vaan lapsi
saadaan pois talosta.

Samassa kääntyi tohtori eräälle sivukadulle. Kjeld pysähtyi ja katsoi
hänen jälkeensä. Omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä, ja
silmissä kiilui miltei viekas loiste.

-- Vai niin, te luulette voivanne telkitä hänet ulkopuolelle! --
haasteli Kjeld puoliääneen. -- Mutta olettepa unhottaneet tuon vanhan
laulun:

    "Hän ovea kirstulla kolkuttaa,
    Kun kädet on hällä kiinni."

Seuraavana päivänä oli lapsi haudattava. Itse laski Kjeld poikansa
pienoiseen kirstuun, ensin sinkkiseen, sitten tammiseen.

Sairaanhoitajatar ei laisinkaan saattanut ymmärtää, miksi laitettaan
kaksinkertaiset kirstut noin pienelle lapselle.

Mutta Kjeld tahtoi niin. Ja hän otti pehmeät, pienet kehtotyynyt
ja laittoi niistä vuoteen. Sitten suuteli hän lasta kauan ja
sydämellisesti... tuntui kuin hän ei olisi voinut laskea sitä
käsistään... Suuret hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan, kun hän
viimein pakotti itsensä laskemaan lapsen kirstuun ja peittämään sen
lakanalla.

Hän juotti itse kiinni sisimmäisen kirstun kannen ja kiinnitti
ruuveilla päällimmäisen. Sitä tehdessä painautui hänen aivoihinsa kuin
vasaralla taottuna surullinen, tuttu sävel siihen kuuluvine sanoineen:

    "Tuuti, tuuti lastani!
    Uinu armas, uinu kauan,
    Vaikka untuvat puuttuvi,
    Eikä keinu vuode vauvan."

Sanny ei ollut kertaakaan pyytänyt saada nähdä lasta.

-- Kuolema on niin kauheaa, -- sanoi hän; -- parasta on, ettei koskaan
ajattele sitä.

Mutta kun hänen miehensä ei tullut häntä katsomaan, kävi hän
levottomaksi ja sai illemmalla kovan kuumeen.

Lääkäri saapui, ja Kjeld seurasi häntä, astuen varpaillaan makuuhuoneen
ovelle. Siihen hän pysähtyi, katsoen huoneeseen, mutta rohkenematta
astua kynnyksen yli. Verkalleen hiipi häneen katumuksen tunne...
Katkeruus katosi hänen mielestään, ja hänen järkähtämättömän uskollinen
rakkautensa pääsi taasen voitolle.

Sairaanhoitajatar kulki välinpitämättömänä Kjeldin ohitse, ja lääkäri
sanoi lähtiessään:

-- Se oli ikävää, hyvä ystävä, että eilen olitte niin ajattelematon;
ei tiedä, mitä seurauksia siitä saattaa olla. Mutta pitäkää nyt huolta
siitä, että lapsi tulee haudatuksi.

Viimeiset sanat repäsivät Kjeldin sydäntä, ja uhka hänen mielessään
nosti taas päätään... Lapsi! Hän itse tai osa hänestä itsestään...
Hänen elämänsä ja tulevaisuutensa! Tuntuu kuin eivät kyllin pian saisi
sitä pois talosta. He pitävät sitä melkein vahingollisena eläimenä. --
Jäljet umpeen vaan, jäljet umpeen vaan!...

Kjeld meni arkihuoneeseen, jossa pieni arkku seisoi pöydällä. Hän
painoi sen rintaansa vasten ja hyväili sitä kuumilla käsillään.

-- Pikku poikaseni! -- kuiskasi hän hiljaa. -- Ymmärräthän sinä kyllä,
että lasken sinut tuonne kylmään maahan, noutaakseni taas sinut jälleen
pois sieltä... Ethän suutu minuun, vaikka minun täytyy tehdä niin...

Sitten hän otti tuon pienen arkun kainaloonsa ja astui verkalleen
alas portaita myöten, viittasi ajurin luokseen ja istautui vaunuihin.
Kirstua hän piteli kaiken aikaa sylissään eikä laskenut sitä vastapäätä
olevalle tyhjälle istuimelle.

Hän ajoi ajamistaan, kauaksi, aina pieneen Amager nimiseen maakylään
asti.

Erään kukkakaupan kohdalla hän pysäytti hevosen ja antoi ajurille
kymmenen kruunua, sanoen:

-- Menkää ostamaan kukkia tuolta. Ostakaa niin paljon kuin tällä saatte.

Ajuri palasi pian, syli täynnä kukkasia. Kjeld sirotteli niitä arkulle,
heidän ajaessaan eteenpäin.

Hänestä tuntui yht'äkkiä niin kummallisen vaikealta kestää tätä
kaikkea. Hänen aatoksensa olivat lyijynraskaita ja painoivat häntä
alas. Koski niin kipeästi aivoihin.

-- Kenties sittenkin on onnellisinta tulla pysäytetyksi juuri elämän
kynnyksellä, -- ajatteli hän.

Vaunujen pysähdyttyä, otti Kjeld taas arkun kainaloonsa ja astui yksin
sen kanssa hautausmaalle.

Oli kolkko, kostea päivä. Surupajuista ja vaikeitten ritvasaarnien
oksilta tippui sumua alas haudoille raskaina kyyneleinä. Paitsi tätä
ääntä ei kuulunut syvässä hiljaisuudessa muuta kuin jonkun kävelijän
yksinäiset askeleet, jotka harvenivat harvenemistaan ja pysähtyivät
vihdoin haudoilla.

Kjeld astui eteenpäin, kunnes saapui siihen paikkaan, missä oli pieni,
tumma syvennys maassa. Sen ääressä seisoi haudankaivaja ja hänen
rinnallaan aivan nuori pappi virkapuvussaan.

Pastori astui Kjeldiä vastaan ja otti häntä kädestä kiinni.

-- Sydämestäni säälin teitä! -- sanoi hän, ja äänessä kuvastui harrasta
osanottoa, mutta hän lisäsi vähän lapsellisesti: -- Tämä päivä on
minullekin merkkipäivä, tiedättekös. Teidän pienosenne on ensimäinen,
jonka hautaan.

Kjeld katsahti ylös.

-- Oletteko myöskin varma, että te _hautaatte_ hänet? -- sanoi hän.

Pastori yskäsi hämillään.

-- Mitä tarkoitatte? -- sanoi hän epäröiden.

Kjeld hymyili, niin, hän hymyili todella, vaikka piteli käsivarsillaan
pienen poikasensa arkkua. Mutta sitten hän säikähti ja pelkäsi
ilmaisevan itsensä.

-- Löytyy toisiakin olomuotoja -- sanoi hän. -- Minä puolestani
vaihtaisin kernaasti.

Samassa tarttui hän kiinni nuoraan, jonka haudankaivaja oli käärinyt
kirstun ympäri, ja oli itse avullinen sitä maahan laskiessa.

    Nuku vaisusti, vieno!
    Nuku hiljahan, pieno!
    Kuin kerttunen lepäjää,
    Sirosiiven alla pää,
    Kuni nurmikolla kukka uinuu!

Niin veisasivat pastori ja haudankaivaja. Kjeld seisoi kuunnellen.
Mutta kun pappi, hiekkaa hautaan heittäessään, oli lausunut: "maaksi
pitää sinun jälleen tuleman", silloin tarttui Kjeld hänen käsivarteensa
ja sanoi:

-- Ettehän toki uskone, että hän on kuollut! Vakuutan teille, että hän
elää ja paljoa varmemmasti kuin te tahi minä.

Pastori katsoi kysyvästi haudankaivajaan, mutta Kjeld kääntyi ja astui
nopeasti pois hautausmaalta.

Takanaan hän kuuli kostean hiekan raskaasti putoavan alas kirstulle,
hautaa täytettäissä.

Kjeldin saapuessa kotiin, oli siellä koko talo liikkeellä. Sanny makasi
tainnoksissa. Sairaanhoitajatar, huoneissa liikkuessaan, katseli
Kjeldiä kuin mitä murhaajaa ikään, ja tohtori sanoi:

-- Minä jään tänne yöksi. Odotan kriisiä.

Kjeld hiipi makuuhuoneeseen. Hän polvistui vaimonsa vuoteen viereen,
otti hänen raukean, kuumeisen kätensä omiinsa ja peitteli sitä
suuteloilla.

-- Älä ole pahoillasi minuun, -- sanoi hän. -- Enhän tahtonut sinua
tappaa. Jos minun on valittava sinun ja lapsen välillä, niin valitsen
sinut!... Sen tiedät, Musta tintti, sen tiedät!

Sanny aukasi silmänsä, mutta ei tuntenut häntä.

Kaiken yötä käveli Kjeld edestakaisin arkihuoneen ja makuuhuoneen
väliä. Lapsi oli kuin pois pyyhitty hänen muistostaan silloin...
Hän ei käsittänyt, ei huomannut muuta kuin vaimoaan. Mutta sitten
aamupuolella, kriisin perästä, kun Kjeld näki vaaran olevan ohitse,
hälveni se kuva, jonka hän tuhansien tuskien raastamana oli luonut
vaimostaan, ja esiin astui sen sijaan pienen, hennon olennon valoisat
piirteet... sulavat, pyöreät, mutta nyt jähmettyneinä, kangistuneina.

Seuraavana yönä seisoi Kjeld hautausmaalla, lapio kädessä.

Kello kirkontornissa löi juuri kaksitoista, kun hän alotti kaivamisen,
mutta hän ei sitä huomannut; hän raatoi niin, että hiki suurissa
pisaroissa helmeili alas hänen otsaltaan.

Kello kolme hän pääsi kirstuun asti.

Varovasti hän nosti sen ylös ja täytti huolellisesti haudan. Sitä
tehdessään hän tarkkaili useasti, kuuluisiko ääniä mistään, mutta
kaikki oli hiljaista.

Tornipöllö se yksin kirkasi tornista, rinkuvan yksitoikkoisesti...
Sitten ei kuulunut enää mitään.

Kjeld kääräsi sadetakkinsa kirstun ympärille ja astui hitaasti ulos
kirkkotarhasta.

Hän otti ensimäisen ajurin, minkä tapasi, ja kello kuuden aikana
aamulla hän oli kotona.

Hän laski kirstun varotellen pieneen, tyhjään laatikkoon, joka löytyi
kellarissa, naulasi kiinni kannen ja kirjoitti sen päälle:

"Avattava vasta kuoltuani."

Sitten hän hiipi huoneeseensa, heittäytyi aivan uupuneena vuoteelleen
ja vaipui heti syvään, raskaaseen uneen.

Hän heräsi siihen, että hoitajatar seisoi hänen vieressään.

-- Rouva tahtoisi kernaasti nähdä teitä -- sanoi hän.

Kjeld hypähti pystyyn, ja viisi minuttia myöhemmin hän istui jo
vaimonsa vuoteen ääressä.

-- Oi, Kjeld! -- sanoi Musta tintti. -- Kuinka olenkaan iloinen siitä,
että vielä elän. Ajatteles, jos olisin kuollut ja makaisin tuolla
syvällä, kylmässä, inhottavassa maassa!

Kjeld suuteli hänen suutaan ja silmiään; painoi hänen päätään rintaansa
vasten ja hyväili häntä, mutta sitä tehdessään hän ajatteli kaiken
aikaa lasta pienessä kirstussa, lasta, josta Sanny ei ollut sanallakaan
tiedustellut.

Musta tintti vaipui uneen, pää nojautuneena miehensä rintaa vasten.
Ja hän laski vaimonsa takaisin pielukselle, tuntematta mitään
hellyyttä, sillä -- yhtä mies vaatii naiselta ennen kaikkea, nimittäin
äidinrakkautta. Ilman sitä saattaa hän tosin herättää miehessä
intohimoa, ihastusta ja ihailua, mutta syvintä tosikiintymystä hän ei
koskaan saa osakseen.

Noustuaan vaimonsa sairasvuoteen äärestä, vakuutettuna siitä, että
Sanny on pelastettu, meni Kjeld alas kellariin pienen poikansa luo. Hän
istahti hiljaa sille yksinkertaiselle puulaatikolle, joka kätki hänen
lapsensa maalliset jäännökset.

Ensin hän vaan tuijotti eteensä, ajattelematta mitään, mutta sitten hän
alkoi hyräillä itsekseen, hitaasti ja yksitoikkoisesti, uudestaan ja
uudestaan samaa säkeistöä:

    "Tuuti, tuuti lastani,
    Uinu armas, uinu kauvan,
    Vaikka untuvat puuttuvi,
    Eikä keinu vuode vauvan."

       *       *       *       *       *

Oli valoisa päivä lopulla huhtikuuta. Kjeld maalasi ateliassaan.

Hän työskenteli kuumeentapaisella innolla, poistuen väliin vähän matkaa
taulustaan ja lähestyen sitä taasen.

Modelli -- pieni yhdeksänvuotias poikanen -- seisoi alastomana eräässä
atelian nurkkauksessa, pidellen kädessään suurta rypälettä ja värisi
vilusta.

Sanny avasi oven ulkoapäin ja astui sisään.

-- Miten soma tuo on! -- sanoi hän, katsahtaen heti poikaan.

Kjeld nyökäytti päätään.

-- Ketä hän muistuttaa sinun mielestäsi?

-- Ketäkö muistuttaa? -- toisti Musta tintti ja lensi punaiseksi. --
Enpä tiedä...

Kjeld naurahti lyhyeen.

-- Löytyy ihmisiä, joilla ei ole muistia -- sanoi hän. -- Sinä kuulut
kenties noihin muistamattomiin...

Sanny ei vastannut mitään, istahti vaan vihellellen akkunalaudalle.

-- Nyt saat mennä, -- sanoi Kjeld pojalle, ja tämä katosi heti verhon
taakse, mutta tuli viiden minutin perästä taas esille sieltä täysissä
pukimissaan, sanoakseen hyvästi.

Musta tintti naurahti ääneen, nähtyänsä hänet.

-- Kas kuinka nyt olet arvokkaan ja hienon näköinen! -- sanoi hän. --
Voisipa vannoa, ettet milloinkaan ole seisonut modellina kellekään
maalarille.

Poikanen kumarteli ja hymyili, ja Kjeld lykkäsi hänet hellävaroin ulos
ovesta. Sitten hän palasi takaisin taulunsa luo.

-- Tiedätkö, mitä ajattelen, maalatessani tätä tässä? -- hän viittasi
siveltimensä kärjellä taululle päin. -- Minä ajattelen _omaa_ poikaani.
Ja silloin saa tämä kuva _minun_ poikani silmät ja _minun_ poikani
hiukset ja _minun_ poikani pehmeät, sulavat jäsenet. Hän ei ole
kenenkään muun pojan näköinen maailmassa... sillä sen näköinen kuin
_minun_ poikani, ei ole kukaan muu... Me emme paljoa haastele, minä
ja hän. Hän kysyy vaan, miten värit onnistuvat, josko ne ovat oikein
lämpöisiä ja eläviä. Hän pitää niin paljon elämän värityksistä, sillä
kuolon värit ovat niin kylmiä, sanoo hän... Ja minä kysyn häneltä, eikö
häntä vaan palele, kun ei ole hänellä muuta peittoa vuoteessaan kuin
hienot, pienet kehtolakanat!...

Kjeld pyyhkäsi äkkiä otsaansa. Se oli kylmä ja kostea.

-- Saattaa olla, että minä olen hullu, -- sanoi hän, -- mutta sinun
täytyy suoda se minulle anteeksi.

Sanny tuli äkisti tarkkaavaksi. Ensiksi hän oli istunut itku kurkussa,
ei niin paljon sanojen vaikutuksesta, sillä niitä hän ei kuunnellut,
vaan tuskallinen ilme hänen miehensä kasvoilla hämmästytti häntä, mutta
nuo viimeiset sanat kiinnittivät hänen huomiotaan ja saivat hänen
ajatuksensa vireille.

-- Luulenpa todellakin, että mieheni on tulemaisillaan hulluksi, --
arveli hän itsekseen.

Terveen ja tuiki järkevän luonteensa tähden oli hänen mahdotonta
käsittää miestänsä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksikä Kjeld niin
paljon välittää tuosta kuolleesta lapsesta. Saattaahan niitä lapsia
vielä tulla, kenties useampia kuin Sanny oikeastaan soisikaan... Tuota
nyt ei maksa surra, jos ensimäinen kuoli. Sanny ei ainakaan voinut
surra sitä.

Kjeld ymmärsi kyllä, mitä hänen vaimonsa ajattelee. Mutta Sanny
kiikutteli huolettomasti jalkaansa ilmassa, istuessaan akkunalaudalla,
eikä aavistanut vähääkään, että juuri vajavaisuus hänen omassa
tunne-elämässään oli ollut syynä hänen miehensä kivulloiseen
mielentilaan.

-- Hyvä Isä! -- sanoi Musta tintti, ja keikautti hiukan ylpeästi
päätään. -- Saattaahan meille syntyä toinen poika, ja niin unhotamme
ensimäisen.

Kjeld ei vastannut, hän alkoi vaan maalata. Pienen olennon ihanat
piirteet tulivat yhä sulavammiksi, yhä elävämmiksi. Sanny ei saattanut
niitä enää katsella; hänen täytyi kääntyä selin.

-- Etkö käsitä -- puheli Kjeld, haastellen yhtä paljon itsekseen kuin
vaimolleen, -- että _ensimäinen_ ei voi koskaan tulla uudestaan...
ensimäiset unelmat ovat heleitä kuin kirkkahin päivänpaiste, toisissa
väikkyy jo varjoja.

-- Ja ensimäinen! -- jatkoi hän. -- Se olisi ollut niin soma, niin
viisas, niin reipas, ettemme oikein itsekkään olisi osanneet sitä
selittää. Päivin se olisi ollut alati aatoksissamme, öisin olisimme
siitä unelmoineet. _Sitä_ ei milloinkaan saata unhottaa... Mutta --
lisäsi hän, pysähtyen paletti kädessä vaimonsa eteen -- näitä olisi
_sinun_ pitänyt ajatella, _sinun_ pitänyt tuntea, sitten olisi kaikki
ollut hyvin ja oikein ja luonnollista, vaan nyt _minä_ sen tunnen, ja
silloin se on sairasmielistä, kivulloista!...

Hän polkasi jalkaansa lattiaan, viimeisiä sanoja lausuessaan, ja Sannya
säikytti ilme hänen silmissään, niinkuin kerran ennenkin.

-- Kjeld! -- sanoi Sanny ja lykkäsi hänet hiukan etemmäksi itsestään.
-- Sinä teet liiaksi työtä. Sinun pitäisi levätä!

Kjeld hymyili pilkallisesti.

-- Niin, sitä sanoo poikakin... Tule lepäämään minun luokseni! sanoo
hän. Täällä tyyntyvät kaikki aatokset, jotka nyt sinua tuskoittavat,
kaikki unelmat, jotka eivät siellä milloinkaan toteudu... Vaan minä
olen sellainen narri, etten vielä noudata hänen neuvoaan. Minä teen
työtä niin kauan kuin yksikään suoni minussa tykkii ja ajattelen aina:
Kenties unelmat kuitenkin kerran toteutuvat!...

Sanny istui hetkisen neuvotonna, sitten hän kätki kasvot käsiinsä ja
purskahti itkuun.

Kjeld heltyi heti ja katui.

-- Älä suutu minuun, -- rukoili hän. -- Olen sairas... Parasta on, että
lähetät minut pois.

-- Ei, ei, ei! -- Sanny teki epäävän liikkeen käsillään. -- Mitä
ajatteletkaan?

Mutta Kjeld tarttui kiinni hänen käsiinsä ja piteli niitä omissaan.

-- Parasta on, että se tapahtuu heti, -- sanoi hän, -- niin voin tulla
terveeksi. Vaan kiiruhda, ettei olisi liian myöhäistä.

Musta tintti tuijotti mieheensä kalpeana kauhusta.

-- Minne sinä sitten tahtoisit? -- kuiskasi hän, rohkenematta lausua
ääneen ajatustaan.

Kjeld nosti vaimonsa kädet huulilleen ja suuteli hänen pieniä
ruusunpunaisia sormenpäitään vuorotellen.

-- Minä asuin lapsena lähellä Middelfartia -- sanoi hän, -- ja minä
ajattelin aina, kun näin sairaita kuljetettavan vaunuissa: Raskasta
on olla maanpakolaisena... Mutta sitten liitin aina: Se on kuitenkin
helpompaa, kun tietää, että on olemassa koti, -- senhän _minä_ tiedän
-- eikö niin?

Hän vetäsi vaimonsa kiivaasti luokseen.

-- Tiedän, että uskollisesti odotat minua, kunnes palajan... Teethän
niin, Musta tintti?

Sanny nyyhkytti kovasti.

-- Kyllä, kyllä! Mutta Kjeld, minusta tuntuu tämä niin kauhean
surkealta meille molemmille. Etkö voisi tulla terveeksi kotona? Etkö
luule?

Kjeld viivytti hetkisen vastaustaan... Tämä oli houkutteleva tilaisuus
pettää itsensä sekä vaimonsa. Mutta sitten hän pani vasemman kätensä
niskaansa, ikäänkuin aikoen tarttua kovin kourin omaan itseensä.

-- En luule, -- sanoi hän hitaasti. -- Minä en jaksa enää. Parasta on,
että pääset minusta heti.

Sanny ajatteli itsekseen, kuinka paljon puheen ainetta tämäkin
taas synnyttää laajoissa piireissä, kuinka hän joutuu välttelyn ja
surkuttelun ja arvostelun alaiseksi, ja hän tunsi tällä hetkellä
melkein vihaa miestään kohtaan.

-- Miksi hän ei ole niin miehekäs, että voisi oman tahtonsa voimalla
kohottautua tästä? -- ajatteli Musta tintti. -- Ja mitenkä rohkeneekaan
hän vaatia minua olemaan yksin hänen tähtensä?

Kjeld arvasi vaimonsa ajatukset, ja kauhea tuska valtasi hänet.

-- Jos sinä hylkäät minut, -- sanoi hän, -- niin olen hukassa! Tieto
siitä, etten ole koditon, se on pitävä minua yllä maanpakolaisuutenikin
aikana... Sano, etten ole koditon Sanny, ja minä olen rakastava sinua
koko elämäni ajan noitten sanain tähden!

-- Enemmänkö kuin poikaa? -- ivasi Musta tintti.

-- Enemmän kuin omaa henkeäni, -- sanoi Kjeld ja sulki vaimonsa
niin hellästi syliinsä, että Musta tintti kokonaan antautui vanhan
rakkautensa valtaan ja kätki kasvonsa miehensä rintaa vasten.

-- Kjeld! -- kuiskasi hän suloisimmalla äänensä soinnulla. -- Minä en
jaksa elää ikävältä, kun sinä olet poissa... Kyllä sinun täytyy jäädä
minun luokseni! Kjeld, kuuletko, sinun _täytyy!_

Kjeld hymyili ja silitteli kädellään Sannyn paksua, kiiltävää tukkaa.
Hän tahtoi niin kernaasti ilahuttaa vaimoaan. Tuo hymyily oli sairasta,
mutta Sanny ei sitä huomannut.

Kolmeen päivään ei sitten enää puhuttu tästä asiasta mitään, ja Musta
tintti luuli sen jo unohtuneen kuin pahan unelman.

Mutta eräänä iltana kertoi Kjeld jo kirjoittaneensa Middelfartin
ylilääkärille. Siellä on juuri nyt paikka vapaana, ja hän aikoo näinä
päivinä matkustaa sinne.

Vaikka äskeinen keskustelu ateliassa olisi ollut omiansa valmistamaan
Sannya, tuli tämä isku taas hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Hän ei tahtonut tähän taipua.

-- Mitä sanovat ihmiset? -- arveli hän heti. -- Ajattele toki sitä!
Tehkäämme pieni ulkomaanmatka sen sijaan. Saat nähdä, kuinka se
virkistää sinua.

Mutta Kjeld pudisti päätään.

-- Sinä et tiedä, miten sairas minä olen. Kuollut lapsonen on
valloittanut kaikki aatokseni. Vasta sitten kun ne palajavat takaisin
_sinun_ luoksesi, vasta sitten olen terve... ja silloin tulen heti
kotiin. Mikä riemu, kun sitten taas yhdymme!... Ja ethän väsy minua
odottamasta, ethän? En ymmärrä oikein itsekään, mutta välistä minä
pelkään sinun olevan liian rikkaan, voidaksesi olla uskollinen! Oi,
minun tekisi mieleni sanoa sinulle: Anna kaikki omaisuutesi köyhille,
pane kätesi minun käteeni ja astu minun kanssani ulos maailmaan,
silloin minä varmaan tulen terveeksi taasen!... Niin, sinä katsot
minuun niin kummastellen ja puistelet päätäsi kuumesairaan puheille.
Minä _olenkin_ sairas nyt, minun sieluni sairastaa, mutta pane
kuitenkin aina mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee...

Sannyyn iski ajatus, katsellessaan siinä vesissä silmin miestään,
-- ensimäinen suuri, voimakas, itsensä unhottava ajatus, mitä hän
koskaan oli ajatellut, mutta heti seurasi sitten toinen, joka murskasi
edellisen.

-- Enhän vaan itse tulne hulluksi! -- ajatteli hän ja päästi kätensä
hervahtamaan alas.

Pari sekuntia sitten olisi Sanny ollut valmis kavahtamaan miehensä
kaulaan ja vakuuttamaan hänelle: "Minä annan henkeni Sinun edestäsi!"
Mutta nyt hän jäi levollisesti istumaan ja laski kustannuksia. Ja
kustannukset kävivät kalliiksi.

       *       *       *       *       *

Musta tintti itki kovin, saattaessaan seuraavana päivänä miestään
Middelfartiin.

Hänen sydämeensä koski, nähdessään, kuinka kaihtien ja aristellen hänen
miehensä katseli kaikkia matkustavaisia. Ja hänen oli vaikea nähdä
Kjeldin kalpenevan kalpenemistaan, heidän lähestyessään päämäärää.

Mutta heidän saapuessansa Middelfartin asemalle, tuntui Sannysta
kuitenkin helpotukselta, kun Kjeld sanoi:

-- Nyt tahdon mieluimmin olla yksinäni. Vaunut odottavat jo minua
tuolla ulkona. Älä tule minua saattamaan, vaan tule mua sitten
noutamaan... Minä kirjoitan ja kutsun sinua, kun olen terve.

Sitten hän suuteli vaimoaan sillä intohimoisella lämmöllä, joka alusta
asti oli tehnyt hänet Sannylle vastustamattomaksi.

Kyyneleet vierivät lakkaamatta alas Sannyn poskia myöten, mutta hän ei
sanallakaan vastustanut miehensä lähtemistä yksin. Hän pyyhki vaan,
pehmeällä, hyvänhajuisella nenäliinallaan hien miehensä otsalta ja
sanoi hänelle hyvästit.

Kun vaununovi jo oli suljettu ja sairaanhoitaja asettunut Kjeldin
viereen, kumartui tämä vielä kerran ulos akkunasta ja tarttui vaimonsa
käteen.

-- Älä koskaan hävitä sitä laatikkoa, joka on kellarissa, -- sanoi
hän, -- äläkä avaa sitä ennenkuin minä kuolen. Olen kätkenyt siihen
rakkaimman, mitä minulla oli.

Sanny hymyili väkinäisesti.

-- Onko sinulla taideteoksia siellä alhaallakin? -- kysyi hän.

Ja Kjeld vastasi äänensoinnulla, joka vielä monta vuotta myöhemmin
muistui Sannylle mieleen:

-- On yksi, ja arvokkaampi kuin kaikki minun luomani.

Sitten hän päästi vaimonsa käden ja nyökkäsi hänelle vakavasti,
vetäessään kiinni vaunun akkunaa.

-- Maanpakolainen, -- sanoi hän -- vaan ei koditon...

Vaunut läksivät liikkeelle.

Musta tintti liehutti nenäliinaansa niin kauan kuin vaunuja näkyi,
mutta Kjeld painautui vaunun kolkkaan eikä katsonut ulos.

       *       *       *       *       *

    "Saa köykäiset kyllä köykäisen. -- --"

Sanny tunsi nyt yksin ollessaan ääretöntä sääliä itseään kohtaan.

Hänen talonsa vilisi ystäviä ja ystävättäriä, jotka kaikki valittivat
hänen kohtaloaan.

-- Poloinen Sanny! -- sanoivat he. -- Tämäpä on kauhean raskasta
sinulle! Ja ajatteles, yksi ainoa vuosi on vasta häistäsi! --
Etkö huomannut hänessä mitään ennen naimisiin menemistä?... Siinä
tapauksessa oli kevytmielistä, että sidoit itsesi häneen.

Musta tintti arveli hetkisen itsekseen, että vaikka Kjeld olisi ollut
ilmi hullu, niin olisi hän sittenkin ottanut hänet, mutta ääneen hän ei
sitä sanonut. Hän oli samallainen kuin useammat, pikkumaiset nykyajan
ihmiset. Jos hänessä heräsi ajatus, joka erosi yleisestä mielipiteestä,
häpesi hän sitä ja painoi sen alas. Se ei koskaan päässyt tunkeumaan
hänen huuliltaan, vaan lymysi sydämeen kuni pieni, lepattava
koiperhonen. Ja saatuaan sitten riittävän annoksen sääliväisyyttä, se
kuoli kokonaan...

Musta tintti alkoi tuntea itseänsä loukatuksi. Näinhän kuluu hänen
iloisin nuoruutensa aika pois lohduttomaan yksitoikkoisuuteen. Hänen
naimisissa olevat ystävättärensä panivat toimeen kutsuja ja iltamia.
He valokuvasivat pienoisiaan kehdossa ja keikailivat heidän kanssaan
kaduilla.

Sanny istui upeassa asunnossaan, ylellisyyden ja mukavuuden
ympäröimänä, mutta yksin, yksin!

Miksi hän ei saa nauttia elämästään, nuorena ollessaan? Miksi
täytyy hänen istua hiljaisena ja tyynenä? Hän tuntee veren sykkivän
suonissaan, mutta ei uskalla laskea sitä virtailemaan.

    Lyhyt aik' on nuoruuden.
    Ällös olko murheinen!
    Surun taakka luotas luo,
    Ilon, onnen maljaa juo!

Näin hän lauleli, istuessaan käsityönsä ääressä akkunan luona, ja polki
tahtia pienellä jalallaan.

Kolmen ensimäisen viikon aikana hän oli katkerasti surrut Kjeldiä,
ajatellut häntä päivin ja uneksinut hänestä öisin. Hän oli kirjoitellut
pitkiä kirjeitä miehelleen ja repinyt ne rikki taasen, etteivät nuo
ilkeät lääkärit saisi niitä nähdä.

Mutta vähitellen, kun päivät kuluivat, eikä Sanny saanut muita tietoja
miehestään kuin nuo lyhyet ilmoitukset sairaalasta, että tila on
ennallaan, heikkenivät hänen tunteensa, ja hänen vastustusvoimansa
laimeni. Hänhän ei ollut niitä luonteita, jotka jaksavat pysyä
uskollisina.

Pari kuukautta myöhemmin hän kirjotti sairaalan ylilääkärille, kysyen,
saisiko hän tulla käymään miehensä luona, mutta sai vastaukseksi, että
rauha on sairaalle parasta.

Silloin hän jätti väkinäisen leskenäolonsa ja heittäytyi kaikella
innolla seuraelämän pyörteeseen. Hänhän oli sittenkin, kuten eräs
ystävänsä hänestä sanoi, tuollainen pieni tuulispää.

Omituista oli, ettei Sannyssa kertaakaan herännyt halua käydä
hautausmaalla, pienen lapsen kummulla.

-- Jääköön siksi, kunnes mieheni tulee kotia, -- ajatteli hän aina.

Ja niin hän liihotteli vaan seurasta seuraan, ihaili ja salli itseänsä
ihailtavan, haasteli kyynelsilmin miehestään ja unhotti hänet viiden
minutin perästä.

Kerran hän matkusti Middelfartiin ja pyysi päästä miehensä puheille,
mutta häntä ei laskettu sisään.

-- Se saattaisi pahentaa hänen tilaansa, -- sanoi ylilääkäri, katsellen
epäluuloisesti Sannya.

Eikä Sannykaan sen enempää pyytänyt lääkäriä, kysyi vaan häneltä,
poislähtiessään:

-- Eihän mieheni liene parantumaton?

Lääkäri kohautti olkapäitään.

-- Minun on mahdoton sanoa sitä, -- vastasi hän vastahakoisesti.

Astuessaan ulos portista, oli Sanny näkevinään Kjeldin kasvot pienen,
neliskolkkaisen akkunan takaa tuolta yläkerrasta, ja tämä näky
puistutti häntä omituisesti.

Mutta itkettyänsä sitten matkalla kyllikseen, tuntui hänestä taas
iloiselta ajatella rauhallista asuntoaan tuolla kotona, ja niin rupesi
hän tekemään laskujaan.

Kjeld on tavallaan kuollut minulta... eihän kukaan saata vaatia minua
olemaan sidottuna kuolleeseen mieheen.

Onko minulle annettu nuoruutta ja voimaa, elämänhalua ja iloa siksi
vain, että kuluttaisin tuon kaiken toivottomassa taistelussa, josta ei
ole mitään hyötyä?

Lieneehän toki luvallista nauttia elämää nuorena ollessaan, kun on
reippautta ja elämänhalua. Yksinäisyys kuuluu vanhoille. Sanny ei
tahtonut olla yksin, ei mistään hinnasta maailmassa.

Ja kepein, iloisin tanssiaskelin hän syöksi elämän pyörteeseen...
Löytyi kyllin hänelle sykkiviä sydämiä, -- kyllin käsiä, jotka
ojentautuivat häntä vastaanottamaan -- kyllin jalkoja, valmiita
astumaan samassa tahdissa hänen kanssaan, sillä:

    Saa köykäiset kyllä köykäisen.

Ja pikku tuulispää heittäysi tanssiin.

       *       *       *       *       *

Kjeld istui sillä välin yksinäisessä huoneessaan mielisairasten
hoitolassa ja taisteli raivoisien aatostensa kanssa.

Hän tunsi, ettei hän enää voinut niitä hillitä, ja halusi itsekkin
päästä täydelliseen lepoon, voidakseen tulla terveeksi.

Hänen selvä käsityksensä tässä asiassa hämmästytti monastikin
lääkäreitä, varsinkin kun hän taas samassa toi esiin omituisia
mielihoureitaan, puhuessaan pojastansa.

Ja Kjeld puheli aina pojastansa.

Poika on saava kaiken perinnön, kaiken sen rikkauden, jota Kjeld vihaa,
ja sen komeuden, jota hän on paennut. Poikanen osaa kyllä hallita niitä
molempia, sillä hän on syntynyt niiden omistajaksi. -- Ihmiset luulevat
hänen olevan haudatun, mutta erehtyvät, -- ja vieno, salaperäinen hymy
väikkyi Kjeldin huulilla. -- Kukapa olisi niin sydämetön, että kaivaisi
oman lihansa ja verensä hautausmaahan, niin kauan kun vielä omistaa
jonkun paikan maan päällä, jonne sen voi kätkeä!

Tämä omituinen väite, johon Kjeld uudestaan ja uudestaan palasi,
vahvisti lääkäreissä sen ajatuksen, että häntä vaivaavat kivulloiset
mieliluulot. Ja näitä -- niin he arvelivat -- on vaikea saada
parannetuksi, jos se ylimalkaan ensinkään onnistuu.

Ja kun sitten sukulaiset tiedustelivat Kjeldin parantumista, noin
puolitoista vuotta siitä kun hänet oli otettu hoitolaan, vastattiin
heille sieltä, että kaiken inhimillisen harkinnan mukaan lienee varsin
vähän toiveita hänen parantumisestaan. Sairaalla on nimittäin yhä vielä
se omituinen luulo, ettei hänen pikku poikansa ole haudattu, ja hän
puhelee siitä aina kuin elävästä olennosta.

Kun Sanny sai tiedon tästä, iski häneen ajatus, että lapsi kenties
saattaisi olla kätkettynä siihen laatikkoon, josta Kjeld oli puhunut
niin paljon. Mutta kun hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta ottaa
selkoa asiasta, karkotti hän heti tämän aatoksen itsestään.

Kjeld oli kuollut Sannylta... Mutta yksin ei Sanny enää ollut. Nuori
asianajaja kävi joka toinen päivä häntä tervehtimässä, vakuuttaen
joka kerta, ettei nuori leski voi tehdä parempaa kuin mennä uusiin
naimisiin. Niin, leskenähän häntä nyt täytyy pitää, arveli Musta
tintti, ja antoi äsken saamansa kirjeen hitaasti vaipua alas syliinsä.

Ja ikäänkuin aavistaen Sannyn aatokset, saapui samassa se henkilö,
joka oli Sannyn mielessä väikkynyt, soitti ovikelloa ja ilmottautui
vieraaksi...

-- Teidän tulee aina muistella miestänne kuin kuollutta, se lieventää
suruanne, -- puheli asianajaja, -- sillä kuolleille voi omistaa
aatoksensa, vaan eläville elämänsä. Paljon onnea on teille vielä
tarjona, jos vaan tahdotte tarttua siihen!

Musta tintti nyyhkytteli kuin lapsi, ja ennenkuin tuo lohduttava olento
poistui hänen luotaan, oli Sanny mennyt kihloihin hänen kanssansa.



    "Wenn ich Abschied nahm,
    wenn ich Abschied nahm,
    waren Kisten und Kasten schwer. --
    Als ich wieder kam,
    als ich wieder kam,
    war allés leer! --"

    [Mun lähteissän,
    mun lähteissän,
    oli täynnään aumat ja aitat.
    Mun tullessan,
    mun tullessan,
    oli tyhjänä kaikki paikat!]

Kjeld seisoi samana päivänä akkunan luona sairaalassa ja katsoi alas
pihalle. Sinne oli muodostunut vesirapakoita kivityksen lomiin, ja
sade valui yhä vieläkin lohduttoman yksitoikkoisesti alas harmaille,
kylmille muureille ja pitkin sinertäviä liuskakivi-kattoja, kunnes se
pienenä, harmaana virtana hyökkäsi ulos kattokouruista.

Suuri, valkoinen ankka tulla tallusteli pitkin pihamaata ja laskeutui
tyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti
nokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun
sai veden oikein sameaksi.

-- Se muistuttaa ihmisiä -- ajatteli Kjeld. -- Missä hekin näkevät
jotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.

Samassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se
oli sairas viereisestä suojasta.

-- Olen niin äärettömän iloinen, -- sanoi hän, silmät onnesta
säteilevinä. -- Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään.
Luulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.

Kjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi
hän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.

Yksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen
kerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.

"Armas" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja
suuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi
järkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen
kaulaan ja suuteli häntä reippaasti.

Kjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli
terveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.

Silloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny
tule käymään, -- ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa
tinttiä.

-- Miksi hän ei tule? -- puheli Kjeld itsekseen. -- Häntähän minä vaan
olen odottanut, tullakseni terveeksi.

-- Eikö vaimoni ole käynyt täällä? -- kysyi hän sairaanhoitajalta, joka
kulki ohitse.

-- Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu
sisään silloin.

-- Eikö laskettu? -- kiivasteli Kjeld. -- Eikö häntä nytkään lasketa?

-- Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, -- kuului lyhyt vastaus, ja
hoitajatar kulki eteenpäin.

Kjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui
yksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen
luokseen.

-- Minä tahdon puhutella vaimoani, -- sanoi Kjeld. -- Kirjottakaa
hänelle, että hän tulisi tänne.

Lääkäri taputteli häntä rauhoittavasti olkapäälle ja sanoi:

-- Kyllä, kun tulette terveemmäksi.

Mutta Kjeld ei päästänyt lääkärin kättä.

-- _Hän_ on tekevä minut terveeksi, -- sanoi hän. -- Ettehän raatsine
olla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi
mitään tehdä!

Lääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki
eteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän
muuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja
se olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld
taas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa
kenellekään muulle.

Hän pyysi lyijykynän ja paperia. Tuntimäärin istui hän sitten, skitsejä
piirrellen. Sanny se oli, joka loi häneen intoa!

Päästyään kotiin, hän aikoo maalata mustalaistytön, ja Sannyn pitää
olla modellina, kukoistavine muotoineen ja kiiltävine, sysimustine
hiuksineen... Kevään hän myös maalaa, ja suloisen viehkeä Sanny on
istuva hänelle mallina. -- Ilon hengettärenkin hän maalaa ja elämään
heräjämisen, ja Sannyn loistavat silmät, notkeat jäsenet ja ihanan
suloinen nuorteus antavat hänelle aihetta kyllin.

Hän teki luonnoksia, luonnoksien perästä, ja aika riensi. Silloin hän
alkoi kaivata värejä.

-- Minä tahdon lähteä kotia, -- sanoi hän lääkäreille, -- sillä nyt
osaan maalata.

He nyökkäsivät päätään, vaan eivät vastanneet mitään.

Hän ei vielä ollut kypsynyt uloskirjotettavaksi, sanoi
sairaanhoitajatar, jolta hän kysyi tätä asiaa.

Silloin suuttui Kjeld.

-- Houruinhuoneet ovat laitoksia, joissa aivoja koetellaan, -- sanoi
hän. -- Heikot aivot räjähtävät heti, mutta ne, jotka täällä kestävät,
ne kyllä sitten kestävät tuimemmissakin elämän taisteluissa.

Hoitajatar ei kuunnellut hänen sanojaan tai ei ainakaan ollut
kuulevinaan, eikä Kjeld enää ottanut asiaa uudestaan puheeksi.

-- Kun kestän vielä neljännesvuoden, -- sanoi hän itsekseen, -- niin
tottahan laskenevat minut pois täältä.

Ja ylilääkäri nyökkäsi myöntävästi päätään.

-- Parin kuukauden perästä toivon voivani kirjottaa teidät ulos täältä.

Ja Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut
jaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä.
Niin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen
päässään suunnitelmat, pyrkien eloon...

-- Miksi en minä saa mitään postia? -- sanoi hän eräänä päivänä
hoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.

-- Sopii kyllä saada, -- vastasi tämä.

-- Ilmottakaa sitten vaimolleni, että hän kirjottaisi minulle.

Hoitaja joutui hämilleen.

-- Kohtahan te jo pääsette kotiin, -- sanoi hän, -- sehän on vielä
paljon parempaa.

Hoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen
ollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään.
Eikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma
onnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa
asemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään
epäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo
kokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli
ryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä
niissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin
suuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi...

Sinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri
hänelle:

-- Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana,
varsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua.
Eikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut... Pankaa se mieleenne!

Kjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta
riemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, --
kaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.

Kjeld itse oli aivan suunniltaan ilosta.

Hän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon
huumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi
melkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän
on luonnollisesti asemalla.

Kun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään,
valtasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö
hänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.

Passari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi,
huomatessaan sen käyneen kosteaksi.

-- Kirjotettu on, ihan varmasti -- sanoi hän, vaan lisäsi heti: --
mutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se
pantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä,
mutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. -- -- --
Älkää suuttuko, hyvä herra. -- -- --

Mies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun,
mutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden
työstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.

Hän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld
heilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja
iloiseksi.

Fynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti
päänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin
ei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. -- -- Ja matkalla Nyborgista
Korsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat
laivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.

Mutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin
valtasi hänet todellinen, kova tuska.

Mitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut... ilosta... saanut
sydänhalvauksen! -- -- Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut...
vaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.

Kiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa
kuljettiin kotia kohti.

Ei näkynyt valoa akkunoista, heidän pysähtyessään portille.

Kjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä,
ja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. -- Ja sydän
jyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.

Kjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei
tuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen,
ja luuli näkevänsä kummituksen.

-- Hyvä Isä! -- huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen,
mutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.

-- Missä rouva on? -- kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö
tohtinut olla vastaamatta.

-- Rouva -- rouva on teatterissa, -- soperteli hän siis.

-- Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui
ovipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.

-- Sen, sen... yli-asianajajan kanssa.

-- Minkä yli-asianajajan?

-- No, hyvänen aika! Sen, jonka kanssa rouva aikoo mennä naimisiin
tietysti. Ettekö ole kuullut, että tänään annetaan niin erinomaisen
kaunis kappale Dagmarteatterissa?

Kjeld katsoi hetkisen tyttöön. Sitten hän naurahti äkkiä ääneen.

-- Mitäs te nauratte? -- sanoi palvelijatar loukkautuneena ja astui
vaistomaisesti pari askelta taaksepäin.

-- Minä vaan ajattelin sitä hupaista näytelmää, -- sanoi Kjeld. --
Siitä tulee oikein iloinen ilveily... Rouvan tulee varmaankin hyvin
hauska olla.

-- Niin, herranen aika! Rouva on aina niin iloisella tuulella, kun
tulee kotiin teatterista.

Kjeld tarttui kiinni oven ripaan.

-- Milloinka häät on? -- kysyi hän.

-- Ei sitä vielä tiedetä... Ihmiset haastavat, että on hankittava
lupakirja kuninkaalta, sillä mies kuuluu vielä elävän, mutta hän on
parantumaton.

Kjeld oli hetkisen ääneti, hänen käsivartensa hervahtivat alas kupeille.

-- Niin! -- sanoi hän sitten kolealla äänellä. -- Nyt hän on
parantumaton...

Kjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että
sairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan
Kjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli
luultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.

Nyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli
nähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien
väkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.

Hän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä
alkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä
äkkiä ja jännitti aatoksensa.

-- Minä olen herra Kjeldin ystävä, -- sanoi hän. -- Hän lähetti minut
noutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.

Palvelijatar nyökkäsi myöntyvästi ja toi hänelle avaimen.

-- Niin, ja sitten... -- Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi,
miten hänen huulensa vapisevat, -- sitten kuuluu kellarissa olevan
pieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.

Palvelijatar katsoi uteliaasti ja kysyvästi Kjeldiin.

-- Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran
kuoltua? -- sanoi hän.

-- Juuri se.

-- No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! -- lörpötteli tyttö,
avaimia etsiessään. -- Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin
kammottavalta -- --. "Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun
näen tuon", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.

Kjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar
tuskin huomasi sen.

-- Niinkö vainen hän sanoi! -- sopersi hän sitten. -- Rouva parka! Nyt
hän pääsee ruumisarkusta... Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja
avaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.

Hän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten
ylös ateliaan ja aukasi itse oven.

Raskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi
oltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä
entisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen
taulujen yli vaan oli pantu katteet.

Hän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa
halki, ristin rastin, -- hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut
hetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.

Sitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle
lattialle suurilla kirjaimilla:

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut
minun elämäni... ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä
minä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, --
taiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta
osattomana."

Tämän tehtyään, hän kiersi oven lukkoon ja astui verkalleen alas
portaita.

-- Tässä on atelian avain, -- sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä
seisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia
hänen liikkeitään. -- Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.

Ja Kjeld läksi astumaan kellariin päin.

Täälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin
tuntea, että täällä oli liikuttu.

Kjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään
hapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun.
Hellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän
poskensa sen kantta vastaan.

Se ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä
sairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi
taas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan,
hänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.

Hänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun
sisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni
puulaatikon kanteen ja kuiskasi:

-- Lapseni! Lapseni! -- Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan...
Kuuletko? -- -- Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi... Sekä sinä että
minä olemme kuolleet hänelle... Ja hänellä on muuta tekemistä kuin
hoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin
minä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas
pois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan
huomaa, että olemme kodittomia!

Hän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon
hartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin
vaunuihin.

-- Lamppu on kellarissa! -- sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle,
joka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti
kiinni vaununoven perässään.

-- Anna mennä! -- sanoi hän.

-- Minne, hyvä herra? -- kysyi ajuri, kääntyen vaunuihin päin.

-- Satamaan! -- ja akkuna paiskautui äkkiä kiinni.

Ajuri murisi jotain epäselvistä ohjeista, joita ei kukaan ymmärrä.
Mutta kun hän lienee käsittänyt, että enempi tiedusteleminen tässä
olisi turhaa, niin antoi hän hevosensa juosta hölköttää läpi kaupungin
ja alas satamakadulle.

Täällä hän pysähtyi ja kysyi, mille laivalle herra tahtoo.

-- Ensimäiselle, joka vaan menee Lontooseen, -- kuului lyhyt vastaus.

-- Tänä iltana ei enää mene laivaa, -- selitti ajuri.

-- Sitten olen yötä laivalla. Aja eteenpäin!

Ja ajuri ajoi, kunnes pysähti suuren englantilaisen höyrylaivan luo.
Miehistöllä oli ollut lupa käydä maissa. He olivat sieltä palattuaan
juuri astumaisillaan taas laivaan.

Kjeld hyppäsi ulos vaunuista, maksoi ajurin ja tunkeutui merimiesten
joukkoon, kantaen laatikkoa selässään ja matkalaukkua kädessä.

-- Milloin lähdette? -- kysyi Kjeld lähimmältä mieheltä.

-- Aikaisin huomisaamuna.

-- Minä matkustan Lontooseen. Saanhan kaiketikin olla yötä laivalla?

Ensimäinen perämies alkoi pitkäveteisesti tuumia sinne tänne, mutta
toinen perämies, joka salavihkaa sai käteensä kahden kruunun kappaleen,
selitti, että herra voi saada hänen hyttinsä, sillä hän puolestaan ei
välitä nukkumisesta tänä yönä.

Ja niin kömpi Kjeld alas kannen alle, perämiehen hyttiin ja lukitsi
oven huolellisesti jälkeensä.

Hän oli niin pyörryksissä, että tuskin käsitti, missä olikaan. Ei
tuntenut hän nälkää eikä janoakaan. Hän päästi vaan laatikon luisumaan
hiljaa alas lattialle, istahti sitten itse sen päälle ja nojaten
kyynäspäitään polvilleen, puristi molemmin käsin kovasti päätään,
ikäänkuin pakottaen itseään ajattelemaan selvästi.

Mutta sitten tuntui hänestä kuin itkisi pienonen tuolla arkussaan.

-- Pikku raukka! -- sanoi hän ja painoi päänsä vielä syvemmälle polvien
väliin. -- Sinä olet väsynyt. -- -- Minä olen itsekin väsynyt... Mutta
minä laulan kehtolaulun meille molemmille:

    "Tuuti tuuti lastani!
    Uinu armas, uinu kauan,
    Vaikka untuvat puuttuvi
    Eikä keinu vuode vauvan."

Kjeld oli mielestään laulavinaan tätä kehtolaulua, vaan ei sanaakaan
siitä tullut hänen huuliltaan. Sen sijaan hän lauloi vihlovalla äänellä:

    "Als ich Abschied nahm,
    als ich Abschied nahm,
    waren Kisten und Kasten schwer. --
    Als ich wieder kam,
    als ich wieder kam,
    war allés leer --!"

-- Oletteko sairas, herra? -- kuului perämiehen ääni, ja hän koputti
samassa kovilla rystysillään hytin ovea.

Kjeld kavahti pystyyn, hypähti vaistomaisesti oven luo ja ponnistautui
hartioillaan sitä vastaan, muistamatta, että hän hetki sitten itse oli
lukinnut oven huolellisesti.

-- En ole, -- sai hän vaivoin sanotuksi. -- Ei minua mikään vaivaa.

Mutta oven luota hän ei poistunut, ennenkuin kuuli perämiehen
raskaitten askelien kaiun kuolevan pois kannen etäisimpiin osiin.

Tuskallinen ajatus iski äkisti Kjeldiin. Mitähän, jos hänet löydetään
täältä ja viedään väkisin takaisin sairaalaan? -- Hän huomasi nyt
itsekin olevansa sairas jälleen, sairaampi kuin koskaan ennen, mutta
ponnistamalla tahdonvoimaansa hän pakotti itseään olemaan hiljaa.

Hän otti esille lompakkonsa ja laski sen sisällyksen. Siitä kertyi noin
kaksi sataa kruunua. Sillä summalla hän pääsee Englantiin ja kenties
tulee toimeen Lontoossa noin kuukauden tai vähän päälle. Onhan sekin
ajan voittamista, pääseehän hän ainakin piiloon, ja muusta hän ei tällä
hetkellä välittänytkään.

Hän heittäytyi täysissä pukimissaan levolle hyttiinsä ja vaipui
raskaaseen uneen.

Hän nukkui niin sikeästi ja näki niin eläviä unia, ettei hän,
seuraavana aamuna hoiperrellessaan ylös vuoteeltaan, itsekään tiennyt,
mikä oli ollut unta, mikä todellisuutta.

Hän oli uneksinut seisovansa taivaan valtakunnan ovella, ja hänen tuli
maalata elämänsä suurin teos, se, josta hän oli unelmoinut hamasta
siitä asti, kun saattoi pitää pensseliä kädessään!... Sateenkaari oli
hänellä stafliana, rientävät hattarat kankaana ja aurinko puitteena.
Hänen silmäinsä edessä väikkyi tuhansia säteileviä värejä ja kuvia.
Mielikuvitus laajeni laajenemistaan, aatokset kasvoivat suuriksi,
muodot tulivat niin eläviksi. Hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa
vähitellen hajoamistaan hajoaisi. Aurinko paistoi. Hän ei voinut sen
voimaa vastustaa.

Tämän kaiken hän tahtoi maalata!... kaiken sen, minkä hän tunsi,
ja kaiken, mikä hänen aatteissaan aaltoeli, mutta hänellä ei ollut
sivellintä eikä palettia, ja epätoivoisena hän silmäili ympärilleen,
löytääkseen niitä...

Silloin aukeni ovi hänen edessään, ja keskellä valonmerta tuolla
sisässä, kultaisten kiharain ja valkeitten siipien loisteessa, hän
näki Rubensin ja Rafaelin seisovan. Pienet enkelit väikkyivät heidän
ympärillään, ja kultaisten harppuin sulosävelet helkähtelivät heidän
kuulla...

Hän näki, miten he maalasivat, tuhlaten tulta ja väriloistetta,
sirotellen kirkkainta kultaa hattaroille! Ja hän heittäytyi polvilleen
vanhain mestarien eteen ja rukoili:

-- Lainatkaa minulle palettinne! Lainatkaa minulle siveltimenne!...
yhdeksi ainoaksi tunniksi vaan!

He eivät vastanneet, mutta heidän silmänsä katsoivat häneen.

-- Mitä annat sinä meille sijaan? -- puhuivat silmät, -- ja Kjeld
vastasi:

-- Minä annan ainoani, mitä minulla on, -- mutta myöskin parhaimpani,
-- minä annan elämäni!

Silloin vanhat mestarit katsahtivat hymyillen toisiinsa, ja Rubens
lainasi hänelle paletin, Rafael siveltimen.

Ja Kjeld huudahti riemusta niin ääneen, että hän heräsi.

Hän katsoi hämmästyneenä oikeata kättään, jonka kolme etusormea olivat
kiinteästi puristetut yhteen kuin sivellintä pidellessä.

Vasta sitten, kun hän oli huomannut himmeän päivänvalon kapeana juovana
tunkevan hänen ahtaaseen hyttiinsä, vasta sitten hän käsitti, että tuo
kaikki oli ollut unta, ja hän naurahti katkerasti.

-- Uneksiminen on kuin päihtymystä; tuskallista on siitä herätä, --
sanoi hän.

Hän työnsi jalallaan auki hytin oven ja huomasi vasta nyt, että laiva
oli liikkeellä.

Selittämätön tyydytyksen tunne valtasi hänet. Hän kohotti käsivartensa
korkealle, niinkuin vanki, jolta kahleet ovat pudonneet pois.

-- Lienee vainenkin ihmisiä, -- sanoi hän puoliääneen, -- jotka kaipaus
nuorentaa ja suru parantaa... ihmisiä, joiden voima kasvaa, kun heitä
haavotetaan... Olisi ihanata olla heidän kaltaisensa... Kjeld tunsi
nyt äkkiä olevansa vapaa, seisoessaan siinä ja hengittäessään syvin
siemauksin meren suolaista ilmaa, vaan seuraavassa hetkessä sai
voimattomuuden tunne taas hänessä vallan.

-- Ei, -- ajatteli hän, -- ainoastaan suuret ihmiset ne voivat nousta
vasten virtaa kuin lohi, minä olen paremmin etanan kaltainen, jonka
päälle raskas jalka on astunut, murskaten siltä kuoren... minä olen
alasti. Ainoa, minkä voin tehdä, on koetella verhota alastomuuttani...
Uuden talon rakentamiseen puuttuu minulta uskallusta, ja sydämeni
riippuu vielä kiinni vanhassa. Ne, jotka ottivat taloni, ottivat
myöskin voimani.

Hän kääntyi ovessa ja katsoi poikansa arkkua hytissä.

-- Oi, mitä kaikkea olisimmekaan yhdessä saaneet aikaan, sinä ja minä,
-- sanoi hän, -- jos olisimme saaneet elää!

-- Ajatteles, jos sinä olisit ollut hengissä ja pirteänä hymyillyt ja
leikkinyt minun käsivarrellani ja _hän_ olisi leijaillut ympärillämme!
Se olisi väriä luonut paletilleni! Se olisi antanut lentoa
siveltimelleni! Mutta nyt olemme kumpikin kuolleet... Sinä olet hiukan
hiljaisempi kuin minä, -- siinä kaikki.

Kjeld painoi verkalleen kiinni hytin oven takanaan ja kiipesi ylös
kannelle.

Hän loi nopean, arastelevan silmäyksen ympärilleen, mutta huomasi,
ettei ole ainoatakaan tuttua joukossa.

Ruotsia, norjaa, englantia ja suomea hän kuuli puhuttavan ympärillään,
vaan tanskankieltä haastoi ainoastaan se perämies, joka oli luovuttanut
hänelle hyttinsä. Peräkannella istui tosin eräs turisti, jota Kjeld
hiukan epäili, mutta kuljettuaan useamman kerran hänen ohitsensa ja
huomattuaan hänet aivan ventovieraaksi, hän rauhottui ja hengitti
vapaammin.

Hän istahti keulaan ja katseli aavaa, siintävää ulappaa.

Nyt kulkee kaiketi Sanny huolestuneena kotonaan, peläten Kjeldin
palajavan häiritsemään heidän hääiloaan... Sähkösanomilla tiedustellaan
häntä idästä ja lännestä, mutta hän on hyvässä turvassa, -- hänen
jälkiään eivät koskaan löydä... Kun sitten vierähtää kuukausi tai
pari, ja kaikki kuulustelemiset nähdään turhiksi, -- silloin he kaikki
luulevat jonkun onnettomuuden kohdanneen häntä tahi hänen kenties itse
lopettaneen päivänsä. -- Ja siihen se tarina päättyy... Mustaa tinttiä
kyllä hiukan pöyristyttää ajatellessaan tätä, mutta sitten elelee hän
taas eteenpäin samallaisena päivänkorentona, kevyesti... kevyesti!

Jonkun kerran hän kenties katsahtaa Kjeldin kuvaan, silmät kyynelissä,
mutta atelian oven hän pitää suljettuna, sillä sen takana on hänen
tuomionsa kirjotettuna, valkoisella liidulla ruskealle lattialle...
Kellariin hän ei enää jalkaansa astu. Nyt, kun Kjeld on ottanut
laatikon mukaansa, on Musta tintti varmaan arvannut, mitä siihen oli
kätkettynä.

Mikä omituinen kohtalon iva, että Sanny oli kodissaan säilyttänyt
lapsensa ruumista, tietämättä itse siitä mitään!...

Kjeld myhähti itsekseen. Hän ei millään olisi saattanut osottaa
suurempaa ivaa Sannya kohti kuin ottamalla tuon arkun mukaansa... hänen
huostaansa ei uskota edes poikasen maallisia jäännöksiäkään, sillä
lapsesta ei ole mitäkään, ei mitäkään, mikä enää on Sannyn omaa.

Keski-ikäinen nainen käveli edestakaisin laivan kannella. Hän
muistutti, arkoine, varovaisine liikkeineen, Kjeldin sisarta.

Häntä kohtaan oli Kjeld kenties tehnyt väärin, matkustaessaan niin
äkisti pois ja pyyhkäistessään itsensä kokonaan elävitten kirjoista.
Siskolla on varmaankin oleva monta unetonta yötä Kjeldin tähden.

Mutta toiselta puolen tiesi Kjeld, että, jos hän olisi mennyt sisarensa
luokse ja sanonut hänelle: nyt matkustan Lontooseen katumaalariksi,
niin ei olisi sisar koskaan käsittänyt häntä. Hän olisi vaan varmasti
luullut Kjeldiä vielä sairaaksi ja neuvonut häntä palajamaan takaisin
Middelfartiin, ellei hän kykene ryhtymään työhönsä jälleen. Ja kun
Kjeld sitten olisi koettanut selittää, ettei hän enää milloinkaan
voi maalata, silloin olisi sisar kaiketi tahtonut häntä rupeamaan
piirustusopettajaksi tai hautautumaan konttorikirjojen taakse johonkin
konttoriin.

Ei, tuhat kertaa ennemmin hän tahtoo loikoa liuskakivillä, piirrellen
liitukuvia ja ottaen vastaan rahapennin milloin viisailta, milloin
tyhmiltä, kuin sulkea korvansa kokonaan taiteen tenholta!... Ennemmin
hän repii sydämen ulos rinnastaan ja kieltää oman itsensä kuin on
maalaamatta.

Totta kyllä, että värit ovat hänessä kuolleet, mutta hänellä on
kuitenkin vielä jäljellä skeletti taiteestaan, samoin kuin hänellä on
jäljellä lapsensa skeletti... Ja niinkauan kuin edes tomuhiukkanenkaan
on hänellä tallella siitä, mikä oli ollut hänelle rakasta, niinkauan
hän ei aio siitä luopua.

Muuan matkustaja astui Kjeldin luo ja alkoi jutella niitä näitä. Hän
tahtoi nähtävästi kernaasti tehdä tuttavuutta, mutta Kjeld nosti
tuskin päätään ja vastasi aivan lyhyesti, yksikantaan. Hänessä oli
kaiken aikaa se tunnelma, että hänen tulee tarkoin varoa, jottei
tulisi ilmiantaneeksi itseänsä. Maksettuansa laivapiletin, hän nousi
reippaasti ja poistui, sanoen lähtevänsä puuhaamaan toista hyttiä
itselleen yöksi.

-- Minä kyllä siirrän matkakapineet, -- sanoi perämies, joka samalla
kulki siitä ohi. Hän juoksi Kjeldin edellä alas hyttiin, ja nosti,
muitta mutkitta, laatikon selkäänsä, aikoen kantaa sen ylös portaita
myöten. Mutta kostea käsi tarttui samassa lujasti hänen kurkkuunsa ja
käheä ääni kuiskasi:

-- Siihen älä koske, mies! Sen tahdon itse kantaa. Laske se paikalla
maahan!

Perämies suuttui.

-- Senkin paholainen! -- jupisi hän, mutta totteli sitten säveästi
ja virkkoi leikillään, että kylläpä herralla on raskas kultataakka
mukanaan.

Kjeld hymyili, mutta tavalla, jota perämies ei käsittänyt.

-- Vähäisen tomua vaan, -- sanoi hän ja kantoi laatikon ylös portaista.

Perämies laahusti miettiväisenä jäljestä, matkalaukku kädessä.

-- Nyt teen _minä_ pienen sieppauksen! -- sanoi hän, heidän tullessaan
toisen hytin ovelle, ja otti kursailematta Kjeldiä käsivarresta.

Silloin katsoi Kjeld häneen noilla silmillä, joita Sanny vielä
päivinkin pelkäsi, nähtyänsä yöllä niistä unta, ja perämies hellitti
heti hämmästyneenä hänen kätensä.

-- Pahuksen tulireijät päässä tuolla miehellä, -- jupisi hän itsekseen,
astuessaan raskain askelin pois pitkin laivan kantta.

Kjeld jätti huomaamattansa oven auki, astuessaan hyttiin. Puhelevien
monet, vaihtelevat äänet häiritsivät häntä. Hän oli niin tottunut
hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen, että tuo äänten surina oli tehdä hänet
sairaaksi.

Hän tunsi äkkiä olevansa nälissään. Ja syötyään sitten kuten
konsanaankin ihminen, joka ei moneen päivään ole ruokaa nähnytkään,
meni hän hyttiinsä ja sulki oven jälkeensä. Nukkua hän ei aikonut;
hän tahtoi vaan olla rauhassa ihmisiltä. Mutta perin väsynyt kun oli,
vaipui hän kuitenkin heti uneen hytin lattialle, matkalaukku pään
aluksena, ja nukkui lähes iltaan asti.

Turisti, jota hän aamulla oli epäillyt, herätti hänet.

-- Anteeksi, hyvä herra! -- sanoi hän, -- tahtoisin vaan päästä tästä
ohi kulkemaan, sillä tuo paikka tuolla on minun. -- Hän osotti paikkaa
Kjeldin yläpuolella.

Kjeld kavahti pystyyn.

-- Mikä on esteenä? -- soperti hän.

-- Ei mikään, jos te vaan tahdotte kohottautua hiukan. Kas, niin!
Paljon kiitoksia! Nyt pääsen jo hyvästi kulkemaan.

Hän kumarsi kohteliaasti, riisuutui hämmästyttävällä nopeudella ja
hyppäsi vuoteelleen.

-- Tuo kiikunta se väsyttää niin vietävästi, -- sanoi hän, silmäisten
syrjästä Kjeldiä, jota hän jo kaiken aikaa oli salavihkaa tarkastellut.

Kjeld vastasi ainoastaan päätään nyökäyttämällä, mutta hetken kuluttua
kohotti tuo toinen matkalainen päätään ja kysäsi, tehden kohteliaan
liikkeen kädellään:

-- Ettekö aio käydä vuoteelle? Näyttää siltä kuin vartioisitte aarretta.

Kjeld katsahti äkisti ylös.

-- Ettekö _te_ sitten sitä tee?

-- Minä? En toki, taivas varjelkoon! Jos minulla olisi aarre, en
ottaisikaan sitä matkalle mukaan.

-- Sittenpä teillä ei semmoista olekaan.

-- Miksi niin luulette?

-- Siksi, ettei aarrettaan kukaan jätä... Sitä kuljettaa kanssaan
kaikilla teillään, olkoon se sitten onni itse tahi vaan muisto onnesta,
olkoon kirkasta kultaa tahi vaan pätkänen jostain laulusta...

Matkustaja nyökäytti päätään.

-- Tosiaankin! -- sanoi hän. -- Siinä saattaa olla perää. Mutta se
koskee kumminkin vaan syväaatteista väkeä. Me, köykäiset ihmiset, emme
ota asioita noin vakavasti. Tiedättehän että: -- --

    "Saa köykäiset kyllä köykäisen.
    He kosivat sattuman varaan. -- --"

Kjeld hypähti pystyyn.

-- Mistä te tuon laulun tunnette? -- kysyi hän.

Toinen naurahti hiljaa.

-- Luultavasti samasta lähteestä kuin tekin, -- sanoi hän ja veti
peitteen yllensä.

Kymmenen minuttia myöhemmin hän nukkui jo raskaasti.

Kjeld hiipi hiljaa hänen vuoteensa luo ja tarkasteli tyystin hänen
kasvojaan, olisiko niissä kenties jokunen tuttu piirre. Mutta ilokseen
hän ei mitään semmoista löytänyt.

Hän tyyntyi siis ja laskeutui taas lepäämään entiselle paikalleen.
Mutta hänen korvissaan soi yhä tuon vieraan lause ja kirveltävä,
pistelevä, pilkkaava sointu sanoissa:

    "Saa köykäiset kyllä köykäisen.
    He kosivat sattuman varaan. -- --"

       *       *       *       *       *

Sanny palasi myöhään kotiin teatterista sinä iltana, jolloin Kjeld
oli käynyt häntä kysymässä. Hän oli syönyt illallista yhdessä
yli-asianajajan kanssa näytelmän perästä, ja yli-asianajaja oli sitten
saattanut hänet kotiin.

Nyt hän seisoi etehisessä ja päästi untuvakaapunsa solumaan
hartioiltaan odottavan palvelijattaren käsivarrelle.

Sanny oli tullut nuorekkaammaksi ja sievemmäksi niiden kahden vuoden
kuluessa, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun hän saattoi miestään
Middelfartiin. Hänen suloinen, notkea olentonsa liiteli salongeissa
hienoin, verkallisin liikkein, jotka äänettömyytensä vuoksi
muistuttivat käärmettä. Eikä hän olisi ollut nainen, ellei hän olisi
huomannut, että juuri ne kiinnittivät miesten katseet häneen.

Yli-asianajajalla ja Sannylla oli ollut erittäin hupainen ilta yhdessä.
Muutamat herrat, sulhasen tuttavapiiristä, olivat liittyneet heihin
ja olivat kilvanneet keskenään kohteliaisuuden osoituksissa nuorelle
rouvalle.

Yksi heistä, jonka erittäin hellä sydän heti herahteli yli laiteitten,
kun hän vaan maistoi lasillisen viiniä, oli kumartunut nuoren rouvan
puoleen ja hiljaisuudessa juonut hänen kanssaan "poissa olevan raukan"
maljan. Ja Sannyn silmät olivat heti täyttyneet kyynelillä... Muutamat
niistä olivat päälle päätteeksi vierähtäneet hänen viinilasiinsa, jossa
vielä oli tippanen viiniä, ja kun Sanny sittemmin maistoi sitä, huomasi
hän mielihyväkseen sen olevan suolaista.

Vaan nyt seisoi Sanny etehisessään ja ojenteli pyöreitä valkoisia
käsivarsiaan, jotka olivat kyynäspäitä myöten paljaina, ja haukotteli
hiukan välistä.

-- Olen kauheasti uninen, -- sanoi hän. -- Onko täällä ketään käynyt
minun poissa ollessani?

-- Onpa niinkin, Jumala paratkoon! -- sanoi palvelijatar ja laski
kaapun käsistään. -- Täällä kävi herra, jolla oli matkalaukku ja hattu
ja oikein kummalliset silmät semmoiset. Hän sanoi olevansa meidän
herran ystäviä ja tulleensa noutamaan jotain tavaraa hänelle ateliasta
ja kellarista.

Sanny kääntyi reippaasti.

-- Ethän vaan liene ollut niin tuhma, että laskit hänet sisään? --
sanoi hän.

-- En toki! Ei hän semmoista tahtonutkaan. Hän pyysi vaan saada
avaimet, kyllä hän sitten tulee yksinkin toimeen, niin hän sanoi.

-- Ja sinä annoit?

-- Annoin.

-- No, sinä olet auttamaton houkka!

Tyttö näytti loukkaantuneelta.

-- Olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias niin hienolle
herrasmiehelle? -- sanoi hän. -- Hänhän kysyikin rouvaa ja vasta sitten
kun oli kuullut rouvan olevan teatterissa, pyysi hän saada avaimet.
Eikä hän sitä paitsi ole ottanut täältä mitään muuta kuin sen pienen,
mustuneen laatikon kellarista.

Sanny hätkähti, niinkuin olisi ampiainen pistänyt häntä.

Kiireesti hän viskasi taas kaapun hartioilleen.

-- Ota lamppu! Mennään kellariin katsomaan, -- sanoi hän.

Hän oli kauhusta pyörtymäisillään, mutta joku salainen, vastustamaton
voima vaati häntä sittenkin omin silmin ottamaan selkoa tapahtumasta.

Palvelijatar kulki edeltä, kantaen lamppua, ja Sanny seurasi,
vaikka hampaat kalisivat suussa. Niin he kulkivat pitkin pimeätä
kellarikäytävää, ja heidän askelensa kajahtelivat oudosti yön
hiljaisuudessa. Vihdoin he saapuivat sille paikalle, missä laatikko oli
seisonut... Se oli poissa. -- Helpotuksen tunne sävähti Sannyssa, ja
veri palasi taas hänen poskiinsa.

Hän ei koskaan ollut saattanut katsella tuota laatikkoa, tuntematta
jonkunlaista selittämätöntä kammoa, mutta nyt oli laatikko poissa.

Merkitseekö tämä, että Kjeld on kuollut? Olihan laatikon kannella
ollut kirjoitus, Kjeldin omalla kädellä piirrettynä: "Avattava vasta
kuoltuani..." Mitä tiesi siis tämä, että koko laatikko nyt oli viety
pois? --

Sanaakaan puhumatta kulki Sanny takaisin kellarista, pysähtyi tuokioksi
etehiseen, mutta otti sitten lampun palvelijattaren kädestä.

-- Anna atelian avaimet minulle, -- sanoi hän. -- Sinä saat kyllä mennä
levolle.

Palvelijatar katsoi hämmästyneenä rouvansa jälkeen, tämän kulkiessa
ylös portaita myöten. Ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt rouvaa noin
rohkeana. Kuultuaan sitten rouvan avaavan atelian oven ja astuvan sinne
sisään, jätti palvelijatar etehisen oven raolleen ja läksi nukkumaan.

Sanny oli melkein vaistomaisesti lukinnut oven jälkeensä ja seisoi
nyt hetken kuin huumautuneena. Valo lampusta hänen kädessään häikäsi
hänen silmiään, mutta huoneen monissa komeroissa väijyivät varjot sitä
mustempina.

Ensi hetkessä lensi häneen aatos, että täällä oli käynyt varkaita,
sillä kaikkialla näkyi vaan halki viillettyjä kuvia ja pirstotuita
puitteita.

Mutta sitten sattuivat hänen silmänsä lattiaan, mistä isot valkoiset
kirjaimet kuulsivat häntä vastaan.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut
minun elämäni," -- luki hän siitä... "sillä ilman uskollisuutta on
minun mahdoton elää..."

Sanny huudahti ja lyyhistyi kokoon. Lamppu oli pudota hänen kädestään.
Kirjaimet lattialla saivat hengen, nousivat pystyyn ja ryntäsivät hänen
päälleen. Jok'ainoa valkoinen liituviiva näytti hänestä lahjomattomalta
syyttäjältä.

"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä..."

Hän oli siis itse ollut siellä ja veitsellään leikellyt rikki kaikki
maalauksensa. Hän oli hengittänyt tätä samaa raakaa, ummehtunutta
ilmaa, joka nyt oli tukeuttamaisillaan Sannyn.

-- -- "Niin olet sinä murskannut minun elämäni." -- --

Sanny toisti nämät sanat pariin kertaan itsekseen, ja sanomaton
häpeäntunne valtasi hänet.

-- -- "Sillä ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää"... luki hän
edelleen.

Sanny muisti, miten uskollisuus Kjeldin luonteessa juuri oli
ensimäiseksi vetänyt hänet hänen puoleensa. -- -- Hän muisti,
miten hupaista oli ollut laskea leikkiä Kjeldin karhumaisista
kädenpuristuksista ja väittää hänen silmäinsä muistuttavan uskollisen
koiran silmiä, ja kuinka armas ja rakas Kjeld aina silloin oli ollut...

Kuinka hän oli siis saattanut olla uskoton Kjeldille?... Sydämessään
hän oli ollut sitä jo siitä hetkestä asti, kun hän ei enää nähnyt
Kjeldiä,... sen hän käsitti nyt...

Sanny oli polvillaan lattialla ja hankasi sitä hienolla hihallaan,
poistaaksensa jäljet Kjeldin viimeisistä sanoista hänelle. Ja tätä
tehdessään, hän huomasi, miten Kjeldin kuva taas elpyy eläväksi hänen
mielessään, mutta hän huomasi myös, että häneltä puuttuu kykyä pitää
kiinni siitä.

Sanny tutkisteli tällä hetkellä itseään ja ymmärsi nyt, että Kjeld ja
hän eivät edustaneet ainoastaan _kahta ihmistä_, vaan _kahdenlaisia
ihmisiä_. Ylipäänsä näyttikin hänestä löytyvän vaan kaksi laatua
ihmisiä: uskollisia ja muistamattomia, ja hän kuuluu jälkimmäisiin. Ei
hänellä koskaan elämässään ole ollut voimaa pysyä uskollisena, eikä hän
pyri sitä voimaa saavuttamaankaan.

Jos vaan Kjeld olisi pysynyt terveenä, olisi Sanny ollut onnellinen
hänen kanssaan, sillä ei todellakaan ollut ketään, jonka kanssa Sanny
olisi tahtonut elämäänsä elää niin kernaasti kuin juuri Kjeldin.
-- Mutta nyt oli Kjeld sairas, ja senvuoksi kiintyi Musta tintti
arvelematta toiseen.

Vaistomaisesti sammutti Sanny lampun ja meni alas asuinhuoneisiin. Hän
riisuutui ja laskeusi vuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Hän antoi
kynttilän palaa kaiken yötä, mutta hätkähti kuitenkin joka kerta, kun
uutimet ilmanvedosta hiukan liikahtivat, tahi joku akkunakoukku ulkona
vingahti.

Sanny oli kyllin älykäs huomaamaan, kuinka katkera iva siinä piili,
että hänen oli täytynyt kätkeä miehensä lempimää ruumista, Kjeldin
ollessa sairaalassa... Eikä ajatus Kjeldin kohtalosta ollutkaan
pääsyynä hänen unettomuuteensa, vaan enemmän vielä tieto siitä, mitä
hän näinä vuosina aavistamattaan oli säilytellyt luonaan. Sillä siitä
hetkestä asti, kun Sanny oli saanut tiedon Kjeldin käynnistä siellä,
ja kun hän tuli vakuutetuksi siitä, että kellariin kätketty laatikko
oli ainoa, minkä Kjeld lähtiessään oli ottanut mukaansa kodista, --
siitä hetkestä asti Sanny myös varmasti tiesi, mitä laatikko sisälsi.
Sanny tunsi miehensä luonteen ja tiesi, ettei Kjeld, sillä hetkellä,
kun kaikki häneltä murskautui, kun syvin haava oli häneen isketty ja
katkerin pettymys häntä kohdannut, suinkaan saattanut ajatella rahoja
eikä arvopapereita, vaikka niitä olisi ollutkin; tässä tuskassaan ja
yksinäisyydessään hän oli ajatellut vaan poikaansa. Jos poikanen olisi
elänyt ja terveenä ja lämpöisenä nukkunut vuoteellaan, olisi Kjeld
varmaan nostanut hänet sieltä ja vienyt hänet pois, pois äitinsä luota!
Nyt, kun hän oli kuollut, otti Kjeld hänen arkkunsa.

Sannyn täytyi purra lakanaansa, sillä tuskan huuto oli päästä hänen
huuliltaan, niin nöyryytetyksi hän tunsi itsensä. Hänessä, joka
perhoselämässään tuskin kymmenisen kertaa lienee muistanut lastaan,
sittenkun hän sen oli synnyttänyt maailmaan, hänessä heräsi nyt,
yksinäinen yön tuskallisina hetkinä, ensimäisen ja ainoan kerran
äidinrakkauden tunne. Ja hän ymmärsi, että valkeilla kirjaimilla tuolla
ylhäällä oli Kjeld tuominnut hänet, mutta viemällä pois heidän poikansa
arkun, oli Kjeld pyyhkäissyt jäljettömiin hänen äidinnimensä, ja
jälkimäinen tieto se haavotti syvemmin hänen sydäntään kuin edellinen.

Seuraavana päivä kirjotti Sanny Kjeldin sisarelle. Muutamalla rivillä
vastasi sisar saaneensa Middelfartin ylilääkäriltä tiedon, että Kjeld
edellisenä päivänä oli päässyt sairaalasta, ja olleensa sen vuoksi
asemalla häntä vastassa, mutta ettei Kjeldiä näkynytkään. Tiedusteluja
sähköteitse oli laitettu ympäri maata.

Sannyn kysymykseen, miksi ei hänelle ilmoitettu Kjeldin pääsemisestä
sairaalasta, vastattiin pisteliäästi, että arveltiin hänellä olevan
hommaa kyllin häiden valmistamisessa.

Seuraava kuukausi kului alituisessa epätietoisuudessa ja jännityksessä,
mutta ei huolellisimmistakaan tiedusteluista ollut mitään tulosta, ja
poliisit jättivät viimein asian sikseen, katsoen sen selville saamisen
mahdottomaksi. Yleisesti luultiin, että Kjeld oli uudestaan tullut
hourupäiseksi ja heittäytynyt mereen. Ihmeteltiin vaan, ettei vielä
tähän asti ole onnistunut löytää hänen ruumistaan.

Sanny vietti häitään yli-asianajajan kanssa pari kuukautta myöhemmin.
Ja häämatka määrättiin tapahtuvaksi loppupuolella syksyä. He aikoivat
käydä Berlinissä ja Parisissa sekä Lontoon kautta palata kotiinsa.

Vastanaineitten aika kului alituisissa seurusteluissa. He olivat nuoria
ja iloisia, heille juhlittiin, heitä kadehdittiin. Ja he hymyilivät
toisilleen iloisesti, niinkuin eivät koskaan olisi nähneet mitään
varjoa elämänsä polulla tahi niinkuin yksinäisen ihmisen huuto ei
konsaan olisi heidän korvaansa sattunut.

Korkeissa, valoisissa saleissa kuului milt'ei joka ilta laulua ja
leikkejä, lasien kilahduksia ja iloisen puhelun surinaa.

Mutta atelian ovi pysyi lukittuna, ja kellarissa vilahti vaan silloin
tällöin nälkäinen rotta sen paikan ohi, missä pieni vainaja kerran oli
maannut.

       *       *       *       *       *

    Tähti loistaa, irtautuu;
    Kukka kasvaa, sen vie tuuli, --
    Siinä kuva siitä, johon
    Sydän kiintyneensä luuli.

Kjeld saapui Lontooseen myöhään iltapäivällä. Hän vuokrasi itselleen
pienen huoneen erään syrjäkadun varrella Cityssä ja läksi aikaisin
seuraavana aamuna kaupungille.

Melkein nautinnonomaisella katkeruudella hän johdatti mieleensä,
mitenkä hän noin neljä vuotta sitten oli ollut häämatkalla täällä,
ja kuinka hän silloin oli tilannut huoneen itselleen ja nuorelle
rouvalleen kaupungin hienoimmassa hotellissa.

Hän kulki sille kadulle, missä hotelli sijaitsi, ja seisoi kauan
käytävällä, katsoen ylös rakennuksen päätyä kohti.

Tuossa oli akkuna, mistä Sanny oli heiluttanut liinaansa hänelle, hänen
lähtiessään kaupungille, ja josta valo oli säteillyt häntä vastaan, kun
hän iltasin taas palasi kotiinsa.

Hän tuijotti niin kauan tuonne ylös, kunnes hänet valtasi vastustamaton
halu päästä näkemään huonetta sisästäpäin.

Sen enempää arvelematta hän astui sisään porttikäytävään ja soitti
portierin kelloa.

-- Tehkää hyvin ja näyttäkää minulle huone numero seitsemäntoista ensi
kerroksessa. Kukaties vuokraan sen.

-- Weil, sir. (Kyllä, herra).

Portieri kulki edeltä avainkimppuineen, ja pian olivat he jo tuon
huoneen ovella.

-- Täällä ei asu ketään nykyään, -- virkkoi Kjeld välinpitämättömästi.

-- Ei ketään, sir. -- Portieri avasi oven, ja he astuivat sisään.

Huone oli aivan samanlainen kuin silloin... Samat mahonkipuiset
sängyt sinisine katoksineen, sama iso toilettipeili kellertävine
pitsiverhoineen.

-- Minä näen, -- sanoi Kjeld puoliääneen ja pysähtyi äkisti. Hän näki
Mustan tintin aamulla heräävän ja huomasi, kuinka heijastus sinisestä
varataivaasta valahtaa hänen nuorille, kukoistaville kasvoilleen... Hän
näki hänen istuvan peilin ääressä, pitkä tukka hajallaan hartioilla
ja kuuli itsensä sanovan häntä leikillään merenneidoksi. Ja Kjeldissä
heräsi niin ääretön tuskallinen kaiho sen perään, mikä oli ollut,
mutta ei enää koskaan palaja, että se riisti hänet kokonaan pois
nykyisyydestä. Hän unhotti aivan, missä hän oli.

Portieri tuli kärsimättömäksi ja helisti avainkimppuaan.

-- Tahdotteko vuokrata huoneen, mylord? -- kysyi hän huolettomasti, ja
kun Kjeld ei vastannut, uudisti hän kysymyksensä vaativammalla äänellä.

Kjeld hätkähti ja nosti kätensä otsalleen.

-- Minä ilmoitan kirjallisesti illalla, -- sanoi hän ja hiipi hiljaa
alas portaita myöten.

Mutta ei hän milloinkaan enää mennyt sille kadulle. Hän karttoi
vaistomaisesti kaikkea, mikä saattaisi muistuttaa hänelle entistä oloa
Lontoossa.

Sen sijaan hän haki seuraavana päivänä paikan, missä hän neljä vuotta
sitten oli nähnyt katutaiteilijan piirtelevän kivilaatoille, mutta
paikka oli tyhjä. Kjeld kysyi syytä tähän eräältä poliisilta.

Katumaalari oli kuollut pari kuukautta sitten, kertoi poliisi, eikä
ollut vielä uutta hakijaa tullut tähän paikkaan.

Kjeld otti palasen punaliitua taskustaan ja sanoi aikoneensa hakea sitä.

"The policeman" hymyili epäilevästi. Hän katseli Kjeldin päällystakkia;
se oli hienointa verkaa.

-- Eihän se sovi -- sanoi hän. -- Te laskette leikkiä, mylord.

Vastauksen sijasta heittäytyi Kjeld alas kivilaatoille ja piirsi
parissa minuutissa sisäosan Towerin linnan pihasta ja St. Jamesin
palatsin.

-- Hyljätäänkö hakemus? -- kysyi hän, katsahtaen ylös poliisimieheen,
joka hämmästyksestä äänettömänä silmäili piirroksia.

-- Mylord! -- sanoi hän. -- Te olette ulkomaalainen. Miksi ette
helkkarissa käytä kykyänne taulujen maalaamiseen, vaan tahdotte loikoa
tässä piirtelemässä käytävillä?... Oletteko tekin värisokea, niinkuin
tuo vainaja?

Kjeld nyökäytti päätään.

-- Olen, -- sanoi hän, -- tavallani olen värisokea. Minä olen sokea
elämän ja valon hehkuville väreille. En saata enää katsella sitä, mitä
sanotaan toivon ja nuoruuden heijastukseksi.

"The policeman" ei vastannut mitään. Hän ei ymmärtänyt, mitä vieras
tarkottaa, sillä Kjeld oli tässä suurimmaksi osaksi käyttänyt
tanskankieltä.

Mutta hän esitti Kjeldin asian seuraavana päivänä poliisikonttorissa.
Ja kun siellä arveltiin olevan tarpeetonta suoda ulkomaalaiselle
oikeutta harjoittaa katumaalarin ammattia, selitti poliisimies, ettei
olisi helppo löytää toista niin hienoa hakijaa kuin tämä tanskalainen
herra, vaikka etsittäisi ympäri maan.

Viikkoa myöhemmin toi hän sitten Kjeldille poliisiviraston antaman
lupakirjan, ja seuraavana päivänä oli katu mustanaan väkeä. He
tahtoivat nähdä uutta katutaiteilijaa, mutta hän teki heidät noloiksi
eikä saapunutkaan paikalleen. Niin kauan kuin Kjeldillä vielä oli
pennikään taskussaan, pysyi hän arastellen poissa. Ja se toimi, joka
oli tuntunut hänestä niin ylevältä ja vapaalta, melkein kadehdittavalta
teoriiassa, se tuli hänelle nyt sietämättömäksi käytännössä. Häntä
oikein puistutti, ajatellessaan kansan seisovan hänen ympärillään ja
uteliain silmin tarkastavan häntä, hänen piirtäessään.

Kuusi päivää sai kulua, ennenkuin hän vihdoin eräänä myöhäisenä
iltapäivänä, kun melkein jo alkoi pimetä, rohkeni saapua paikalle.
Hattu syvään otsalle painettuna ja pidellen punaliitupalasta kädessään,
hän heittäytyi kivilaatoille.

Hän istui ensin hetkisen aivan hiljaa, kasvot käsiin kätkettyinä ja
unhotti vähitellen, missä hän on. Yksin se ajatus, että hänen nyt pitää
ryhtyä työskentelemään, pyörrytti häntä.

Kolmatta vuotta oli jo kulunut siitä, kun hän viimeksi oli pitänyt
sivellintä tahi palettia kädessään. Hänen rintansa oli tunteita
tulvillaan. Kuvat elpyivät ja pyrkivät esille hänen sormiensa lomista.
Hän kumartui eteenpäin ja alkoi piirtää.

Neitsyt Maarian hän piirsi ja lapsen hänen käsivarrelleen. Suurin,
varmoin piirtein hän loi esille kuvattavansa. Ensi alussa oli hänen
mielessänsä sikstiniläinen madonna, mutta hänestä ei tullut esille kuin
hulmuava puku; madonna itse sai hänen vaimonsa piirteet, ja lapsi oli
tarkka kopio pienestä, hennosta olennosta arkkusessa, jota hän aina
kuljetti mukanaan.

Hänestä tuntui, että äiti sekä lapsi saavat hengen, hänen piirtäessään,
ja hän alkoi haastella heille nopeasti, katkonnaisesti.

-- Musta tintti, -- sanoi hän, -- oletko koskaan ollut niin onnellinen
kuin nyt, kun pitelet lasta käsivarrellasi? Ihmiset kyllä väittävät
onnea löytyvän kaikkialla,... luulkoot he niin, vaan syvemmältä
katsottuna saavuttaa nainen onnensa vasta silloin kun lapsen huulet
painautuvat hänen huuliinsa... Kuinka onnellinen oletkaan nyt, Sanny...
ja kuinka ylpeä! Kokonainen valtakunta on sun käsivarrellasi... Ja sinä
poikani, armas poikani! Enhän minä _sinua_ käärinyt kuolinvaatteisiin
enkä laskenut maahan enkä kaivanut ylös jälleen... Sinä olet terve
ja iloinen, lämmin ja elävä!... Noin suloisesti kurottelet pieniä
kätösiäsi ylös aurinkoa kohti... Mutta aurinko on laskenut, katsos
armaani... Malta, minä heti... heti...

Hän vaipui uupuneena toisen kyynäspäänsä varaan ja tuli silloin
katsahtaneeksi ylös.

Paikka hänen ympärillään oli täynnään ihmisiä, jotka uteliaasti
tirkistelivät häneen.

Hän ei ollut huomannut heidän tuloaan, ja nyt peitti hän kauhistuen
takkinsa hihalla kasvojaan. Haavotetun otuksen tavoin hän lyyhistyi
kokoon ja koetti kätkeytyä joukon silmiltä... Remakka naurun hohotus
kuului hänen ympäriltään... Raivostuen kavahti Kjeld pystyyn.

-- Kuka nauroi? -- kysyi hän uhkaavasti.

Vallaton teurastajapoika, kädet syvällä housun taskuissa, vastasi:

-- Kysy paremmin: kuka _ei_ nauranut! Minulta saat muuten heti
vastauksen kysymykseesi, sillä minussa vieläkin naurusuonet hytkyy.

Kjeld hyökkäsi puhujaa vastaan, ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi
aikonut käydä käsiksi häneen, mutta sitten hän kohotti korskeasti
päätään ja, luoden ylenkatseellisen silmäniskun teurastajaan, sanoi
vaan:

-- Saatpa naurun aihetta vieläkin.

Yks' kaks' oli hän pyyhkinyt pois ensimäisen kuvansa ja piirtänyt
sen sijaan pilakuvan teurastajapojasta, suu virnallaan, kädet housun
taskuissa.

Kansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman
kerrassaan.

-- Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, -- sanoivat ihmiset hänelle.
-- Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!

Ja Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät
kunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä
ilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva
seurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset
hajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten
joutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein
loikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi
vieressä, katsellen häntä.

-- Te onnenlapsi, -- sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. --
Katsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.

Kjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat
täynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä
niitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput
liitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.

-- Mikä teitä naurattaa? -- kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni
hartioista.

-- Kun tämä on niin hassua kaikkityyni -- sanoi hän, -- niin kerrassaan
hassua! -- Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut
irvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen
pilkkakuvia.

Hän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan.
Sitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.

-- Malttakaa, huusi poliisimies, -- te unohdatte rahat.

-- Jääkööt huomiseksi! -- huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa
hetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.

The policeman katsoi hänen jälkeensä, päätään pyörittäen, ja jupisi:

-- Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista
penniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos
mieli elää täällä.

Mutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt
hän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan
astumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi
siltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.

Tuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa... Se tuntuu
kutsuvan luokseen.

"Taistelua, taistelua!" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen
takanansa... "Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!" huokailee syvä,
musta vesi hänen edessään. "Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten
rakkaitten kanssa!" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä,
kirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.

Kjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä
jo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä
edestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen "Der Wanderer"
laulua uudestaan ja uudestaan.

Hän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken
iloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä
juohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin
hänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla.
Mutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän
yksinäiseksi kuin tänä iltana.

Hänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui
kuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata
heitä ja haastella heidän kanssaan...

Sannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen!
Poikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen
sielunsa sinne, missä poikasen sielu on...

Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui
paalutuksen äärimmäiselle reunalle, -- valmiina hyppäämään.

Silloin iski häneen äkkiä ajatus: Mutta kenties et pääsekään sinne,
missä poikanen on, jos nyt murhaat itsesi, ja silloin täytyy sinun olla
yksin kautta iankaikkisuuden...

Hän lyyhistyi kokoon, tätä ajatellessaan.

Hitaasti hän veti sitten jalkansa takaisinpäin. Veri oli jähmettynyt
hänen suonissaan, ja hänen täytyi käyttää kaikki tahtonsa lujuus,
ollakseen uudestaan ojentamatta jalkaansa eteenpäin. Mutta ikuisen
yksinäisyyden ajatus pidätti hänet. Ja hän päätti olla menemättä
kuolemaan, vaikkapa onkin vaikea elää, sillä vaikeahan on elää täällä
sen, joka on uskollinen.

Seuraavana päivänä pakotti nälkä Kjeldiä käyttämään niitä rahoja, joita
ohikulkijat viskasivat hänelle. Mutta hän odotti aina pimeän tuloa,
ennenkuin kävi niitä maasta keräämään. Kun sitten hämärissä sattui
hetki, jolloin ei näkynyt ihmisiä lähimailla, heittäytyi hän kiivaasti
kivilaatoille, keräsi tuokiossa rahat kokoon ja katosi sitten lähimpään
ruokakauppaan, hankkimaan itselleen ruokaa, jota ei ollut saanut koko
päivään.

Kun hän joskus sattui saamaan ruokaa enemmän kuin yhdeksi kerraksi, oli
hän seuraavana päivänä kotona ja nautti vapaudestaan kuin mikä kuningas.

Silloin hän istahti tuon laatikon kannelle, johon hän oli kätkenyt
pienen poikasensa ruumiin, ja sepitteli elämänsä tarinaa...
Rikasvaiheinen, kirjava se oli... Lämminvärinen, loistava epos...
elämä, jossa oli runsaasti päivänpaistetta, mutta myöskin paljon
synkkiä varjoja.

Ja kaiken sen, mitä hän itse ei ollut elämässään saavuttanut, sen saa
hänen poikansa. Jokainen keväisen onnen päivä, josta isä on jäänyt
osattomaksi, se on tuleva pojalle ja kantava korkoja korolle.

Kjeld eli poikansa voitoissa ja upotti itsensä hänen onneensa.

Hän saattoi poikaansa kouluun, jossa tämä aina oli etevimpiä, ja hänen
sydämensä oli riemua tulvillaan, kun rehtori antoi ahkeruusmitalin
hänen pojalleen... Sitten hän saattoi poikansa ylioppilastutkintoon,
ja siellä hän luonnollisestikin sai kiitettävät arvolauseet... sitten
he kulkivat yhdessä ensimäisiin tanssijaisiin, missä immyt ihanainen,
nuori, iloinen, kukoistava, kohtasi poikasen ensi kerran. Tuo immyt,
joka sitten antoi aarteensa paraimmat poikaselle, antoi oman _itsensä_,
kokonaan, täydellisesti! Päivä päivältä hän seurasi heidän onneaan
ja riemuitsi, nähdessään sen yhä kasvavan. Häissäkin oli hän läsnä.
Hiljaisesti ne vietettiin, syrjäisessä paikassa, kaukana uteliailta
silmäyksiltä. Ja hän haasteli heille hiljaisesti, puoliääneen. Hän
toivoi heidän tulevan onnellisiksi, iloisemmiksi päivä päivältä, minkä
saavat elää yhdessä. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että he ovat monessa
suhteessa erilaisia, mutta hän käski heidän pysymään semmoisina, sillä
siitä juuri riippuu heidän kehittymisensä. Rakkaus oli kyllä kuitenkin
lopulta tekevä heidät toistensa kaltaisiksi, siitä hän oli varma.

Hän toivoi, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä kuihtuneena sitä,
mikä kerran oli ihanasti orastanut... Mutta ennen kaikkea ja hartaimmin
hän toivoi, että he aina pysyisivät uskollisina toisilleen. Häntä
ilahutti nähdessään, miten he hymyilevät ja nyökkäävät toisilleen, tätä
kuullessaan: -- _hekö_ eivät olisi uskollisia!

Mutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli
sylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten
sille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä...

Näin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että
oli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen
lämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa... Mutta
sattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin
ja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.

Ja silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua
vasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt...

       *       *       *       *       *

Kjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli
ainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli
jonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana
lämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon
kaupunkia usvien pesäksi.

Vaan nyt oli syksy tullut. Päivät alkoivat olla lyhyitä ja illat pitkiä.

Myrskytuulet vinkuivat katujen kolkissa, ja sadevesi valui alas
katoilta.

Kahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä
ullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, -- mitäpä olisi hänellä
hyötyä ulos menemisestä?

Ne viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten
viikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän
jo nähnyt nälkää.

Kerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä,
pyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt
kuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä
annettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja
johonkin taulunäyttelyyn.

Tähän asti hän ei ollut puutetta kärsinyt, mutta hän ei ollut muistanut
ottaa syksyä laskuihinsa, syksyä, joka Lontoossa on talveakin pahempi.
Nyt oli syksy saapunut ja alkanut jo kiusata häntä nälällä.

Aluksi hän ei ollut sitä huomaavinaan, mutta eipä löydy mitään, joka
murtaa ja lannistaa niin kuin nälkä.

Monet kerrat yössä hän nousi vuoteeltaan, avasi akkunan ja pisti
kätensä ulos, koetellakseen, vieläkö sadetta jatkuu. Monet kerrat
päivässä vilutti häntä niin, että täytyi kömpiä vuoteeseen lämmintä
hakemaan. Välistä hän oli jo kirjottamaisillaan Tanskaan sisarelleen,
mutta seuraavassa hetkessä tunsi hän taas, että tämä on oleva viimeinen
keino, johon hän ryhtyy... Sitten hän aikoi ottaa palttinata ja maalia
velaksi ja käydä taasen maalaamaan tauluja ja tarjoskella niitä
kaupaksi. Mutta tämänkin tuuman hän hylkäsi heti.

-- Kukapa ostaisi kuvia, joissa värit ovat elottomia? -- virkkoi hän
katkerasti itsekseen. -- Eikä minussa värit enää milloinkaan virkoa
eloon.

Tuli vihdoin viimeinkin taas kirkas, helakka päivä. Nälästä nääntyneenä
kulki Kjeld hoiperrellen entiselle työpaikalleen. Liitupalanen tärisi
hänen kädessään, kun hän alkoi piirustaa, mutta sitten hän myhähti
pilkallisesti itsekseen, ja tämän purevan ivan taustalle syntyi nyt
omituinen kuva. Siinä esiintyi pörhöinen, rääsyinen olento, kruunu
päässä ja valtikka kädessä, toinen käsi almua pyytämässä, mutta
kasvoilla käskevä, ylevä ilme. Ihmiset pysähtyivät ja haastelivat tästä.

Yksi katsojista innostui niin, että viskasi puolen shillingin rahan
Kjeldille. Se pyörähti aivan hänen jalkainsa eteen.

Ja niin nälissään oli Kjeld, että hän heti sieppasi rahan, hypähti
pystyyn ja, raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi, riensi hankkimaan
itselleen leipää.

Nuori mies, sirokierteiset viikset ylähuulessa, oli jo kauan aikaa
tarkastellut Kjeldiä. Nyt hän laski takaapäin kätensä hänen olalleen.

-- Vahinko on, että tuhlaatte taitoanne tuolla tavalla, -- sanoi hän;
-- minä hankin teille vakinaisen toimen erään pilalehden toimituksessa.
Kaiketi otatte ilolla vastaan tarjoukseni.

Kjeld mittaili puhujaa hetkisen silmillään.

-- Saanenhan viivyttää vastausta siksi, kunnes olen ensin syönyt? --
sanoi hän.

Toinen kumarsi hymyillen.

-- Sallitte kenties, että seuraan mukana, -- virkkoi vieras.

Kjeld ei vastannut. Hillittömästi hän juoksi kadun poikki ja hyökkäsi
sisään lähimpään ruokapaikkaan. Siellä hän iski kiinni bifsteekiin
tavalla, joka kyllin selvästi osotti, kuinka nälistynyt hän oli. Sitten
hän tilasi vielä leipää ja seidelin olutta.

Vasta sitten, kun hän oli syönyt ja juonut ja tunsi jo melkein
jähmettyneen verensä jälleen virtaavan lämpimänä hänen suonissaan,
vasta silloin hän katsahti ylös lautasestaan ja silmäili ympärilleen.

Tuo nuori, alituisesti hymyilevä gentleman istui hänen vastapäätään
odottavassa asennossa. Äsken, tarkastellessaan Kjeldin piirtämiä kuvia,
hän oli aikonut tarjota tosin varsin vaatimattoman, mutta kuitenkin
sievosen summan hänen työstään. Nyt, istuessaan ja katsellessaan
Kjeidin syömistä, hän tuli siihen päätökseen, että riittää puoletkin,
jopa kenties neljäsosa, sillä _noin_ nälkäistä ihmistä ei liene vaikea
ostaa.

Hän astuikin nyt huoneen poikki ja istahti, ystävällisesti hymyillen,
tuolille Kjeidin viereen.

-- Sir, -- sanoi hän, -- nyt kun olette ruokailleet, sallitte kenties
minun palata äskeiseen kysymykseeni. Tarjoan teille paikan pilalehden
toimituksessa. Palkka ei tosin ole suuri, vaan kuitenkin aina suurempi
kuin se, minkä te...

-- Anteeksi, sir! -- Kjeld laski keskeyttäen kätensä hänen
käsivarrelleen. -- Vaaditteko määrätyn luvun työtunteja, toisin sanoin,
tehdastyötä?

-- Kyllä, sir.

-- Silloin en voi suostua tarjoukseenne.

Vieras istui kuin kivettyneenä. Hän yskähti pari kertaa, peittääksensä
hämillään oloaan, mutta sanoi sitten äkisti suopealla äänen soinnulla:

-- Saattaahan palkka helposti nousta jonkun verran, jos olemme
tyytyväisiä teihin...

Kjeld nousi ylös ja käänsi selkänsä puhujalle.

-- Sir, -- sanoi hän, -- minä en myö vapauttani.

Nyt suuttui ystävällinen gentleman.

-- Mies, oletteko hullu! -- sanoi hän. -- Ymmärrättekö, mitä te
työnnätte luotanne?

Kjeld nyökäytti päätään, tyynesti ja välinpitämättömästi; ilmestyipä
vielä pieni hymykin hänen huulilleen, hänen vastatessaan:

-- Kyllä, sir. Siksipä juuri pyysinkin saada ensin ruokailla. Nälissäni
ei olisi mulla ollut rohkeutta kieltäytyä; nyt on. Älkää minua sen
enempää ajatelko. Te löydätte kyllä jonkun toisen, jonka kanssa voitte
tehdä kauppojanne paremmalla onnella, jonkun, jolle vapaus on vähemmän
kallisarvoinen kuin minulle. Hyvästi, sir, ja kiitos tarjouksesta!

Kjeld otti hattunsa ja läksi, mutta toinen, harmistuneena kiellosta ja
vimmoissaan siitä, että Kjeld oli lukenut hänen ajatuksensa, seurasi
myös ulos kadulle.

-- Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä,
-- sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. --
Lienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä
sitä kaduilta.

Kjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli
likistyä kivimuuria vasten.

-- Minä en koskaan kerjää! -- sanoi hän. -- Pankaa se mieleenne. Ne,
jotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman
pencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä,
siinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta
tiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin
minä olen!... Huomatkaa tämä, sir!

Kjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin.
Sitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua.
Takki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat
loksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa
eteenpäin... mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli
päätään.

       *       *       *       *       *

Lähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista.
Kjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa.
Mutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi
toisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja:
illathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan,
kirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi
yksinäisyytensä.

Kjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia
ja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä
yhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.

Idealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin
siihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja
siksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään
häntä.

Nykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos
kysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä,
niin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat
ihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää
idealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.

Kjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli
Mortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä
perää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa.
Siinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.

Kjeld otti Mortonin lihavan käden omaansa.

-- Kiitoksia pilanteosta, -- sanoi hän.

Isäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita
myöten.

-- Mitä te oikein tarkotitte? -- huusi Kjeld hänen jälkeensä.

-- Minä tarkotin, -- mr Morton rykäsi hiukan hämillään, -- niin, minä
tarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.

Samana iltana koputti Kjeld mr Mortonin ovelle.

-- Anteeksi! -- virkkoi hän. -- Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte
häätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en
kuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.

Mr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen,
Kjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen
sitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:

-- Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä... On olemassa
yksi laji ihmisiä, johon ainoastaan _tämän_ tapaiset kuvat vaikuttavat.
Mutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki
ne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt
tyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!... Ettekö luule,
sir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka
saattaa hävittää, ovat _minulle_ yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset
taulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, -- köyhää,
alastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.

Mr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui
ovea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi:

-- Tahtoisin kernaasti tietää, häädättekö minut ulos?

Mr Morton rykäsi taasen; niin hän aina teki, kun joutui hämilleen.

-- En millään tavalla! Se ei ollut tarkotukseni, -- sanoi hän. --
Olettehan siivo mies, ja minä pidän arvossa hiljaisia hyyryläisiä! Minä
tarkotin vaan... hm! tarkotin vaan, että kun tulonne suurenevat, sopisi
kenties vähän kohottaa vuokrasummaakin.

Kjeld tarttui taasen mr Mortonin käteen, joka paksuna ja painavana
nojasi pöytään hänen edessään.

-- Kuinka minä rakastan teitä, teidän avomielisen herttaisuutenne
tähden! -- sanoi hän. -- Mutta älkää odottako tulojen lisääntymistä,
sillä sitä ei tule.

Mr Morton katseli moittivasti hänen jälkeensä ja nimittikin häntä siitä
päivin aina "the folly danishmaniksi", hupsuksi tanskalaiseksi.

       *       *       *       *       *

                                          Daily news! Daily news!

Oli jääkylmä syyspäivä.

Tuuli vinkui katujen kolkissa, eikä kyennyt aurinkokaan lämmintä
luomaan.

Kjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa
oli huono suoja pakkasta vastaan.

Mutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä,
pää nuokallaan.

Hän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei
jaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan
tietänyt hänen tappioistaan.

Silloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja
vakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:

-- Katsokaa, sir! Eikö tämä ole kovasti soma?

Kjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika,
toisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni,
pehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa,
korvia ja kasvoja.

-- Eikö se ole soma? -- uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. --
Kuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!

Kjeld myhähti ja kohottautui kyynäspäänsä varaan.

-- Onhan se soma, -- sanoi hän. -- Mistä sinä sen sait?

-- Hiljaa! -- poika silmäili arasti ympärilleen. -- Minä varastin sen
lääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen
puhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä
kuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin,
hyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa,
luisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran
ja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt
minä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä?
Sitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä
sitä katsomassa, eikö niin?... Te _ette_ tietysti tiedä, keneltä
sen ostitte... Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään.
Tiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se,
sir! Luvatkaa toki!

Kjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta
silmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät
säteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa
häntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.

Kjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet
tähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.

-- Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? -- sanoi hän verkalleen,
kääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.

-- Te pidätte sen omananne, -- sanoi poika päättäväisesti, laskien
turvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.

Kjeld katsahti pikaisesti koiraan.

-- Onko se koditon? -- kysyi hän sitten.

-- On, sir.

-- Jääköön sitten minulle... Olen itsekin koditon. Jos minulla on
leipää, riittäneehän palanen sillekin.

Poika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin
hyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle
kadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.

-- Odota vähän! -- huusi hän. -- Sinä unhotat pencen, jolla ostin
koiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee
minut koiran oikeutetuksi omistajaksi... Kas niin! Ja muista huomenna
tulla meitä katsomaan.

Sanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa
voitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: _Daily news! Daily
news!_

Kjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea "newsboy"-tyyppi,
sitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja
viisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva
hävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja
gentlemanin tapainen...

Mutta Kjeld painautui entiselle paikalleen jälleen. Hän katsoa tuijotti
pojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa
kolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun
pehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut
koiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja
etsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld
avasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto
siitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä
hyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen
poveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona
takin alta.

Kjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä
unessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella,
pisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän
laski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti
uutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli
nähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld
kutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen
kiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen
ja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen
häntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja
tuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos
Kjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin
olisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.

Kjeld istui tuolilla akkunan luona, naurusuin katsellen koiran hommia.

Hän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon
kasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin
tarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä,
millä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.

Hänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta
hän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi
kasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti
kaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat,
kävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat "the newsboyn", oli
heidän riemunsa suuri.

Poikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi
pienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet
silmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin,
tunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten
sairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut
poikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle -- sehän olisi ollut
rikosta hänen luontoansa vastaan, -- mutta poikanen ei enää ollut
pelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa
mukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja
tomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.

Ja poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi
sateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä
sanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä
ja piirteli isälleen, -- ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä
Kjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.

Poikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa
väitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin
me hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta,
koska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.

Samalla tavalla, -- ajatteli hän, -- mutta ei millään muulla tavalla,
tuntee sielu olevansa heimoa hajoavalle tomulleen...

Kun Kjeld, loikoessaan kivilaatoilla kadulla, kuuli sanomalehti-pojan
reippaita askelia takanaan -- hän erotti ne aina joukosta, -- kuvitteli
hän huvikseen, että nyt tulee _hänen_ poikansa. Ja kuitenkin tiesi hän
kyllä samalla aikaa, että hänen poikansa oli "über allen Gipfeln", eikä
hän mitään laulun säkeitä hyräillytkään niin useasti kuin näitä.

    "Warte nur!
    Warte nur!
    Balde ruhest du auch..."

    [Kohta vaan,
    Kohta vaan,
    Uinua myös sa saat!]

Mutta sittenkin hän riemuitsi aina joka kerta, kun newsboy tuli
katsomaan koiraa.

-- Sinä olet hyvä poika, -- sanoi hän, -- sillä sinä olet uskollinen.
Vaikka tulisitkin tehneeksi paljon muuta pahaa täällä maailmassa, et
saata toki pettää sitä, joka uskoo sinuun.

Ja newsboy kohotti päätään, ylpeänä kuin mikäkin kuningas.

Eräänä päivänä hän, ohi juostessaan, kuiskasi Kjeldille:

-- Koiralle pannaan nimeksi Lion, sillä se on sievin kaikista nimistä,
mitä tunnen.

Enempää hän ei ehtinyt, vaan riensi taas eteenpäin.

Kjeld hymyili itsekseen.

-- Lion! -- sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. -- Nimi on kyllä komea,
mutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme
yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin
meistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen
jäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta
aikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin
tajunta olisi lopussa... Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!

Ja Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja
irvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin
vallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin
kädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.

Kjeld nauroi ääneen, tätä nähdessään.

-- Sinä otat asiat oikealta kannalta! -- sanoi hän. -- Me käytämme
pallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani.
Mutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä
jotain täytyisi panna alttiiksi...

       *       *       *       *       *

                                               Outside the door.

Ensimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely.
Nuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin
loistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.

Tuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä
viikkoina tässä näyttelyssä.

Kjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei
rohjennut astua sisään.

Hänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään,
ja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon
kaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä
poltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.

Aikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän
ulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä
väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.

Koira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä
juoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin,
mutta tänään se oli nälästä masentunut.

Se työnsi vaan pari kertaa kuonoaan herransa keppiin ja huokasi syvään.

Kjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan
sisäänkäytävän edustalla... Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.

-- Käy maata! -- sanoi hän, osottaen kiviportaita. -- Sinä ja minä
olemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat,
jos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa,
mutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä... me emme saa rauhaa,
ennenkuin se on koetettu.

Tottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja
Kjeld meni sisään.

Verkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen
nurkissa.

Mutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla
kuin hän.

Hän katseli niitä asiantuntijana... hän katseli niitä kuolemaan
tuomitun silmillä.

Ja hänen silmänsä kirkastuivat kirkastumistaan, poskien yhä kalvetessa.

Jo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen.
Niissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa,
ja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota
häneltä itseltään oli puuttunut.

Siksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä
väsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin
oli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta
ahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat
häneltä voimat.

Hän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa,
on jonkunlaista taidetta... Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä
tietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään
syyn takia.

Mutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan
hänessä.

Jokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät
hänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä
voimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos
hänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.

-- Katso, tämä on taidetta! -- huusivat ne hänelle. -- Katso, mihinkä
saattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin _voimaa!_ Kyvyllä
he kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he
kaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.

Kjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään
hän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä,
pala palalta, jäsen jäseneltä.

-- On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, -- puheli hän itsekseen:
-- toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin.
Jälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.

Hän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä
pettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei
ylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa
itseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun
hän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille
ja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain:

-- Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin... me olemme jo
kuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui
kotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa
edessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät
kaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan,
viimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen
viimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.

Tunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen
koiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja
hän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten
hän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.

-- Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, -- sanoi hän
katkerasti itsekseen.

Joku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi.
Reippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo
oli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta
taulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut
moninkertaisella voimalla...

Seuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen.
Hän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä
ihastusta, niitä katsellessaan.

-- Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? -- kysyi muuan
vanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.

-- Ainoastaan kerran, sir!

-- Kerranko vaan? Sitten on teillä todellakin hyvä muisti.

Kjeld katsahti ylös.

-- Niin, -- sanoi hän, -- minulla on hyvä muisti; se on juuri
onnettomuuteni.

Herra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen
eteenpäin.

Mutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja
sinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.

Siitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli
shillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin.
Hän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai
hiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.

Mutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo
entuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.

Hän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan,
on vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan,
että siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan
tahtonut erota tästä arkusta.

Sillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld
poliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä
sitä paikkaa, missä hän aina maalasi.

Lionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä
poistunut vartiopaikaltaan.

Itse hän meni aina vapaahetkinään puhelemaan heidän kanssaan.

-- Se on hyvä, -- sanoi hän, -- että teitä on kaksi, niin voitte pitää
seuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?

Ja hän silitteli kädellään koiran tuuheata turkkia...

-- Mitä teillä on arkussa? -- kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään
Kjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. -- Lion vartioitsee sitä
kuin olisi siinä kultaa!

Ja Kjeld nyökkäsi päätään.

-- Siinä onkin kultaa, -- sanoi hän, -- oman sydämeni kultaa...

       *       *       *       *       *

                                       "Über allen Gipfeln ist Ruh..."

[Rauha ompi laaksoissa nyt. --]

Ensimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina
päivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi
taasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.

Talossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki
hän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha
ja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet,
hennot ja läpikuultavat.

Musta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan.
Tyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan
leikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta
akkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld
tottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän
aivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.

Kahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen
äkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.

Tyttönen kosketti pienellä, hennolla kädellään Kjeldiä.

-- Minähän se asun tuolla vastapäätä, -- sanoi hän, osottaen kädellään
toiselle puolen katua. -- Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä,
ja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi
oikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on
opettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona
palvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.

Kjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat
luonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään
rintaonteloon.

Kyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen
ajatuksensa.

-- Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, -- sanoi hän, --
mutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.

Tyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli
piirtänyt lintuja ja muita eläimiä.

Kjeld katseli sitä.

-- Tämä ei ole hullumpaa, -- sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti
tytölle, -- sinusta tulee vielä jotain maailmassa.

Tyttönen punastui ilosta, ja hänen silmänsä loistivat.

-- Saanko tulla joka päivä katsomaan sinun kuviasi? -- sanoi hän.

-- Niin usein kuin tahdot.

Tyttönen oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkalleen:

-- Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja
pienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän
seisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä
olen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan
olet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti...
Mutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään
muitten katumaalarien näköinen... -- Tyttönen alensi äänensä vienoksi
kuiskaukseksi. -- Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?

Kjeld kääntyi poispäin.

-- Löytyy asioita, joihin ei voi vastata... -- sanoi hän soinnuttomalla
äänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:

-- Sano sinä, miksi olet kipeä?

Pienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja
surumielisyys.

-- En oikein varmaan sitä tiedä, -- sanoi hän, mutta usein minä
sitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan
tanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli
tällainen... Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin
mukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.

Kjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut
kuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija
oli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa.
Sen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.

Tyttö pudisti surullisesti päätään.

-- Ei ole, -- vastasi hän, -- minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat
aina poissa.

Kjeld painoi päänsä alemmaksi, ettei tyttönen näkisi hänen kasvojaan.

Hänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin
kokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.

"Minulla on vain isä ja äiti... ja ne ovat aina poissa."

Pieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän
rohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin
käsivartta.

-- Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, -- sanoi lapsi. -- Minä
ajattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla
varmaan on ollut paljon suruja.

Kjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän
kyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä... Täytyi
pysyä lujana.

Mutta tyttönen kuiskasi itku kurkussa:

-- Ethän liene suuttunut minuun?... Miksi et virka mitään?

Silloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui
tyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.

-- Kiitos, armas lapsi! -- sanoi hän. -- Kiitos, kiitos!

Tämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että
Kjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:

-- Sinä saat minun Robbyni! --

Tyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin
asti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan
kissan.

-- Sinä saat Robbyn, -- liitti hän toistamiseen itku kurkussa...

Hänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen
tarvis lohduttaa.

Mutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista
kysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut
itse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin,
mutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.

Vasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut
sille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse,
mutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.

-- Kiitos lahjastasi! -- sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. -- Mutta
näethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa
eivät sovi yhteen, senhän tiedät.

Lapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen
poskiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen
jo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että
tässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.

-- Miksi sinä tahdot antaa minulle kissasi? -- kysyi hän.

-- Siksi, siksi... -- änkytti tyttönen, -- kun minusta näyttää, että
sinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby
on niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu
kuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi... Minusta näyttää kuin
sinun olisi kylmä.

Kjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä
sanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa
kohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin
muistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja
tahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui
voimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin
epäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein
käpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.

Viisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen
näköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja
hänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi
heiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn
ja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö
niin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta
sitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä...

Koko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään
avata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien
sieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki
hetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä
päivä päivältä kummallisemmilta.

Mutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui
surupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla
koristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.

Kjeld tunsi oikein iloitsevansa, tätä nähdessään.

-- Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä
ulos, -- ajatteli Kjeld. -- Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka
ahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!... Hänelle alkaa
varsinainen elämä kuoleman perästä.

Ja Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja
nostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.

-- Jos voisi seurata! -- huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. -- Jos voisi
seurata! "Hiljaa ompi laaksoissa nyt!..."

Hän otti juhlallisesti ja äänetönnä hatun päästään, surusaaton
kulkiessa sen paikan ohi, missä hän loikoi. Sitten hän hypähti pystyyn,
vihelsi koiran luokseen ja läksi verkalleen astumaan hautauskulkueen
perästä.

Matkalla tuli heille newsboy vihellellen vastaan.

-- Tule mukaan! -- sanoi Kjeld hänelle.

Sanomalehti-poika pysähtyi, lykkäsi hatun niskaansa ja juoksi takaperin
Kjeldin edessä, koira kintereillään.

-- Ketä ne vievät tuossa? -- sanoi poika, tehden päällään pienen,
äkkinäisen keikauksen siihen suuntaan, missä ruumissaatto kulki.

-- Pientä tyttöä, punaisesta talosta tuolla. Häntä, joka aina nyökkäsi
meille akkunasta.

Newsboy lakkasi viheltämästä.

-- Mitä? -- sanoi hän. -- Häntäkö, jolla oli kissa? -- Poika näkyi
enimmiten kiintyneen tähän elukkaan.

Kjeld nyökäytti päätään ja otti poikaa kädestä kiinni.

-- Me kolme saatamme häntä, -- sanoi Kjeld, -- sillä hän oli ainoa koko
tässä suuressa kaupungissa, joka piti meistä.

Kjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan,
että poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi
kiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti
ponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli
heidän jäljessään häntä lyyhyssä.

Näin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista
kirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa
pienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä
hevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat
toistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.

Ensimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa
vaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä
hän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian
kuivuvat.

Ja kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut
kuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut
ponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.

-- Tiedätkös? -- sanoi hän Kjeldille. -- Elämä on pelkkää roskaa, mutta
se on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin
vain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.

Hiljaa ja ääneti he astuivat takaisin kaupunkiin.

-- Missä sinä asut? -- kysyi Kjeld äkisti, kun newsboy irrotti kätensä
hänen kädestään.

-- En missään... Olen jo kuukauden ajan tullut ihan yksikseni toimeen.

-- Mutta missä sinä nukut öisin?

-- Porttikäytävissä.

-- Nyt on jo liian kylmä... Tule minun luokseni. Siellä on peite, jonka
saat lainata, ja Lionkin sua siellä vähän lämmittää.

Poika hypähti korkealle ilosta.

-- Saanko todellakin tulla? Saanko olla sinun ja Lionin luona joka yö?

Kjeld nyökkäsi myöntävästi, ja newsboyn pienet, viisaat, smaragdille
vivahtavat silmät loistivat ihastuksesta.

-- No, hyvä! -- sanoi hän. -- Sitä ei sinun tarvitse tehdä ilmaiseksi.
Minä kyllä maksan puolestani; pencen saat joka yöstä.

Kjeld hymyili ylpeänä.

-- Noin juuri olisi _minunkin_ poikani puhunut! -- sanoi hän.

-- _Sinun_ poikasi! Onko sulia poikaa? Missä hän on? Ja minkä näköinen
hän on?

Nämä pikaiset kysymykset seurasivat niin kiireesti peräkkäin, että
Kjeldin oli mahdoton vastata niihin. Mutta innokas, pieni kyselijä
liitti taas hengästyneenä:

-- Elääkö hän? -- Silloin vastasi Kjeld melkein kiivaasti:

-- Elää tietystikin.

-- Missä sitten?

-- Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko
Jupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä...
Sielu ei voi kuolla, muista se poikani! _Se elää_... se on varmempi
kuin maa, jonka päällä astut.

-- Mutta minkä näköinen hän on? -- kysyi newsboy, itsepintaisesti
pysyen kiinni omassa ajatuksessaan.

-- Hän muistuttaa sinua... Hänellä on mustat silmät ja kiharainen
tukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin
joku Rafaelin enkeleistä... ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin
kepeästi kuin lentäisi hän.

-- Niin, mutta _nyt_, minä tarkoitan. Minkä näköinen hän nyt on?

Pojan itsepintaiset tiedustelut palauttivat Kjeldin takaisin
todellisuuteen.

-- Sitä en tiedä, -- sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään
otsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. -- Kun ajattelen häntä, on
hän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin... Toisinaan taas tuntuu
minusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja
kylmänä... Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei
olekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni
siitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi --
tässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista
selvää, -- sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä
-- _hänestä!_

Poikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen
enempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä
oven suussa, virkkoi hän taasen:

-- Tässäkö sinulla on poikasi kuva?

Kjeld nyökkäsi päätään ääneti. -- Kerro minulle hänestä! -- sanoi
newsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: -- ja siitä
toisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.

Kjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on
hänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies,
joka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen
kumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!

Vasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: "kerro minulle hänestä!"
vasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on
loukatuita tunteita... Se oli pakahtumaisillaan... Sen täytyy saada
tyhjentyä... Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat
sanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut
kertomista; se oli -- _maalaamista_.

Eikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä,
jokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä
tuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli
Rafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna!
Hän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi
nyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku,
syvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.

Poika istui kuunnellen... hämmästyneenä, äänettömänä.

Kjeld oli hänet kokonaan unhottanut.

Hän vaan haasteli... haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru
ja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta
hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua
hänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan
tunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri
taiteilija... ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät
solukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.

Kjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi
olemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: "Die edlen,
grossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken
am demüthigsten... am meisten in sich gesammelt." [Jalot, suuret
luonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään... itseensä
sulkeutuneimmat.]

Kjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja
tuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana
ollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään
suloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei
tunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli
hänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys
oli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden
aikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa
sydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin
koskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua,
aivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.

The newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei
ollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista
juhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän
juhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet,
karkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen
käynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja
kuunteleisi sielumessua vainajalle.

-- Oi, sir! -- sanoi hän. -- Olipa se kauhean surullista, että hän
kuoli.

Kjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti,
että hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa
päätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:

-- Niin, se oli kauhean surullista, että hän kuoli.

Hän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän
puolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi _nähnyt_ vaimonsa
jälleen... Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain -- vainajana.

Eikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin
raittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran
tanssi Kjeldille vastaan, -- sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.

Pari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän
ajatteli Sannya... Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella
voimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran,
sitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:

    "Es ist bestimmt in Gottes Rath,
    Dass man vom liebsten, was man hat,
    Muss scheiden..."

    [Niin Herra taivaan määräsi,
    Sun että rakkaimmastasi Erota täytyy...]

The newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä
Kjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti
ja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti
Kjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:

-- Sielu ei _voi_ kuolla! Sen täytyy elää!

Kjeld nyökkäsi hänelle kiitollisena.

-- Syö nyt! -- sanoi hän sitten, siirtäen maidon ja leivän pojan eteen.

Äänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.

Herättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja
laski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.

Eipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva
lapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan _hänen_ poikansa... _hänen_
tulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja
hankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden
tarkoituksen ja uusia voimia.

Hän herätti pojan niin lempeällä kädellä kuin äiti lapsensa.

-- Kello on viisi, -- sanoi hän. -- Sinun täytynee mennä
sanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä.
_Minun_ poikani ei saa olla juoksupoikana.

The newsboy nousi istumaan vuoteelleen ja hieroi unet silmistään.

Ei hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei
hän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.

Vikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän
seisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan
ja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.

-- Hyvästi, isä! -- sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita
myöten.

Muutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa
hän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput
seisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.

Kjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt
valtasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa
heräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi;
jokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi
ääneen:

-- Mitä minä sitten teen, kun kevät tulee?

Hän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut
lääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte
kyllä elää.

Niin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain
haaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää
epätoivoisuutta!

Verkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli
tuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen
suonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.

Tuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti,
alakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä
huomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui
akkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku
tyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken
perästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen,
melkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.

Kjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti
poikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen
polveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden
rauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.

Kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana,
eikä hän raatsinut ajaa sitä pois.

-- Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, -- ajatteli hän. -- Ja
kodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, -- liitti hän, astuessaan
ylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.

Sanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan
näki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien
tuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi
hänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle --
puhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, -- niin
jää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi... Hän tunsi jo
omituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut
kyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa
suurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan
enää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille... Poikanen on
tulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin
riemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi...

Seuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta,
melkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään,
laskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta
nousta siitä enää milloinkaan.

Kissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan
porttikäytävään.

Kova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi
hatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi
kilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään
aikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt
ja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä
kuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa
mielessään liikkui.

Piirrellessään näin "con amore", hän alotti aina Mustasta tintistä.
Myötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa
ja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja
lapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa.
Ja jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen
piirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten
kuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen
päälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa
hihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet -- ne olivat _hänen_
piirteitänsä.

    "Warte nur!
    Warte nur!
    Balde ruhest du auch!..."

Joulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut
itsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä
tulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän
kuopalleen.

The newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän
ymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan
leimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä
murtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset
posket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan
pienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut
koskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä
tuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä
valoa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan
huokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian
oli kadottava paraimman ystävänsä... ainoan, joka moneen vuoteen oli
osottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa... Ei tässä
valitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä -- tai kenties kuolema -- jo
tehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä.
Hän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä
jotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos
lähtemistään, sanoi Kjeldille:

-- Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt.
Antakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.

Kjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka
vilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille
paperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä,
semmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla
syvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä
puusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun
ympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen
taaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:

    Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella
    Ja maalaella...
    Ois puhuja -- linnasta mökkiin asti,
    -- Sä, poikan', _kuuntele_ vain hartahasti!

Ja hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa... se on
erityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei
ole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.

Kjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi
pyytäen:

-- Niin, niin! Sinä et ymmärrä minua, mutta ethän kuitenkaan minua
unohda.

The newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen
Kjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita
myöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä
kaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle
rinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.

       *       *       *       *       *

Jouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi
niitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa.
Muutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli
liike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa
kuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä
varustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.

Oli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja
ilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.

Kjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet
kylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan...
Sanny palasi kotiin tanssiaisista... Sanny vaihtoi sormusta hänen
kanssaan... Sanny tuuditteli kehtoa... Musta tintti kiikutteli lasta
käsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka
niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran
oli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa
hänen rintaansa.

Lyhyt, vihlova huuto kuului hänen takanaan. Kjeld kääntyi sitä kohti,
mutta ei nähnyt kuin vilahduksen pois kiiruhtavasta herrasta ja
rouvasta.

Saavuttuaan seuraavalle kadulle, he pysähtyivät kumpikin, -- rouva
säpsähdellen.

-- Kuinka sinä noin kauheasti säikähdyit? -- sanoi herra, ja hänen
kätensä, moitteettoman hienossa hansikkaassa, laskeusi rouvan
käsivarrelle.

Rouva -- se oli Musta tintti -- ei vastannut. Hän värisi vielä kuin
haavanlehti ja vilkasi arasti taakseen. Mutta sitten hän rohkasi
itsensä ja sanoi pakotetulla välinpitämättömyydellä:

-- Enpä tosiaan oikein itsekkään ymmärrä, mitä minä säikähdin.
Mielikuvittelua se varmaankin oli... Mutta minä taidankin olla
nälissäni. Lähtekäämme takaisin hotelliin.

Herra hymyili, paljastaen rivin loistavan valkoisia hampaitaan; sitten
hän otti rouvaansa käsivarresta, ja he läksivät astumaan eteenpäin.
Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä hyvin varustetun pöydän
ääressä, leikkiä laskien ja nauraen, kuten tavallisestikin.

Sanny pakotti itseään syömään, mutta kun ateria oli lopussa, sanoi hän:

--- Kas tässä on sanomalehti ja tässä sikarisi. Lueskele ja polttele
nyt sillä aikaa, kun minä käyn ostamassa sinulle joululahjan. En tahdo
sua mukaan. Siitä pitää tulla äkki-ilo sinulle.

Vastaväitteitä tehtiin, mutta kun Sanny juhlallisesti lupasi pysyä
sillä kadulla, missä hotelli oli, sai hän vihdoin luvan lähteä.

Sanny kulki kuin unissa-kävelijä kadun päästä päähän, kääntyi sitten
viimeisestä kolkasta ja seisoi hetken perästä sillä paikalla, missä
Kjeld loikoi.

Ilta oli alkanut hämärtää, ja Kjeld aikoi juuri pistää
punaliitu-palasensa taskuun ja nousta, mennäkseen kotiin.

Porttikäytävässä siinä vierellä makasi Lion, pää painuksissa pienen
arkun kantta vasten, ja murisi. Mutta Sanny ei välittänyt siitä, vaikka
se hypähti haukkuen pystyyn. Hän heittäytyi heti alas kivilaatoille
Kjeldin viereen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

-- Kjeld! Kjeld! Miks'et ilmoittanut olevasi elossa?

Kjeld hätkähti ja ojensi molemmat kätensä Sannya vastaan, mutta päästi
ne taas kohta hervahtaneina alas.

-- Sinäkö täällä? -- sanoi hän. -- Oletko taasen häämatkalla?

Sanny nyökkäsi myöntävästi, tohtimatta kohottaa päätään.

-- Onneksi olkoon! -- sanoi Kjeld katkeralla ivalla.

Musta tintti tyrskähti itkuun. Hän oli kuin moni muu pieni, köykäinen
nykyajan ihminen, vailla syviä ja kestäviä tunteita, mutta kuitenkin
oli olemassa jotain, mikä oli hänelle rakkaampi kaikkia muita. Se
unohtui häneltä kyllä, kun hän ei nähnyt Kjeldiä, mutta pieni vilauskin
hänestä johdatti sen jälleen hänen mieleensä. Ja hänen itkunsa oli
vilpitöntä, sen huomasi Kjeld.

Ponnistellen hän nousi pystyyn, otti hiljaa Sannya kädestä, suuteli
sitä kiihkeästi ja päästi sen jälleen irti, vihelsi koiran luokseen,
nosti arkun selkäänsä ja läksi verkalleen astumaan kotiansa.

Sanny seurasi häntä muutaman askeleen päässä.

Kuullessaan Sannyn askeleita portaissa, Kjeld pysähtyi ja avasi hänelle
oven.

-- Täällä ei ole katto kaukana, -- sanoi hän ja raapasi tulta, -- varo,
ettet loukkaa itseäsi.

Sanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat
kasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.

-- Sinä olet sairas, -- sanoi hän, -- miksikä kannatkaan tuota raskasta
arkkua, vaikka olet niin väsynyt?

Läähättäen laski Kjeld arkun lattialle.

-- Mitä sinä et tahtonut kantaa, kannan minä.

Sanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin.
Mutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.

-- Yhäkö tuo mieliluulo sinua vaivaa? -- virkkoi hän.

Kjeld kääntyi ja katsahti häneen.

-- En tiedä, -- vastasi hän, -- mutta se ajatus minussa aina on ollut,
että lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut
kärsiä lapsen tähden... kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä
suuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.

Sanny ei tiennyt, mitä vastata. Vihdoin hän sanoi vapisevalla äänellä:

-- Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä,
että sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa
paikasta toiseen?

Kjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan
ei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi
laulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

    Warte nur!
    Warte nur!
    Balde ruhest du auch!...

Mutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin
nyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja veti hänet luokseen.

-- Hiljaa! -- sanoi hän, -- ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä
itseään. -- Ole hiljaa!...

Mutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään
rintaansa vasten.

-- Miksi sinä matkustit pois? -- kuiskasi hän. -- Miksi uskottelit
meille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä,
ettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta
minun ylitseni kuin sinulla.

-- Minä tiesin sen, -- sanoi Kjeld, -- mutta nähtyäni, että tuo valta
oli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.

-- Sitä minä en käsitä, -- virkkoi Sanny.

-- Niin -- sanoi Kjeld, -- sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri
suurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan
löytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät
sattuman varaan... Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että
minun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut,
on hän minulle kuollut.

Sanny kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Sinä olet kova, -- sanoi hän.

Mutta Kjeld hymyili surullisesti.

-- Se on parasta sinulle, että min olen, -- sanoi hän -- Jos minä
olisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin
ennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti
ollut minulle uskoton.

Sanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa.
Hetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:

-- Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka
on rakkain kaikista.

Kjeld katsoi häneen vakavasti.

-- Niinkö luulet? -- sanoi hän. -- _Minä_ en sitä usko. Minun luuloni
on, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi,
puuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo
ja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että
mätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi,
elleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on
uskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset
pysyvät aina totuudessa... Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe
halpamaisin.

Sanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut
kuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan,
ja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin
tultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin
hotelliin.

Näissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun
hän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla,
valtasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys
taistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut
kuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.

-- Kutsu minua Kjeld, -- sanoi hän, -- niin tulen heti. Muista Kjeld,
ettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.

Hän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä,
punaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna
käsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei
kavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:

-- Minun sinä olet! Minun, minun etkä kenenkään muun.

Mutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia
ruumiissaan.

-- Vait! -- sanoi hän ja kumartui eteenpäin, kuullahdellen.

-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi Sanny tuskaisena.

Kjeld nosti kalpeat kasvonsa häntä kohti.

-- Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, -- sanoi hän.
-- Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:

    "Warte nur!
    Warte nur!
    Balde ruhest du auch!..."

Sanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä --
jo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen.
Hänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin
sanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla
alkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.

Hän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti
Kjeldille viimeisen antimensa, -- hän tiesi nyt, että se oli oleva
viimeinen.

-- Kjeld! -- sanoi hän. -- Anna minulle sana, milloin kaipaat minua.

Ja ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa
luottaa hänen sanoihinsa.

Hän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa
otsaansa vasten.

-- Tule huomenna jälleen, -- sanoi hän, -- niin... niin... -- hän oli
sanomaisillaan: "niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut
ainaiseksi täällä," mutta sanoikin: -- niin näytän sinulle pienen
pojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos
hän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole... Anna
hänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko
tehdä sen?

Kjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan
myöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: "Saatanhan minä antaa
hänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään." Kjeld näki vain
hänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli
Sannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli
vihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Hän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku
sellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi
ollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut,
että siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen
jalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt
häntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat
ovat nälissään.

Hän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät
niiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.

Hän seisoi, katsellen heitä. Itse hän ei tuntenut nälkää.

Puolen tunnin kuluttua tulla ryntäsi newsboy sisään.

-- Hei! -- huusi hän, -- minua on pyydetty joulujuhlaan tänä iltana!
-- Ja poikanen heilutti pientä, valkoista paperilappua päänsä päällä.
Mutta katsahdettuaan Kjeldiin, hän tunsi ikään kuin mikä olisi pistänyt
häntä rintaan ja lisäsi häveten:

-- Mutta minä en mene sinne.

-- Tietysti sinä menet! -- sanoi Kjeld päättävästi. -- Sinun pitää
iloita silloin kun saat. Sitäpaitsi on minun mieluista olla yksin,
ajatuksineni, senhän tiedät. Etkähän sinä kauan siellä olekkaan.

-- Kaksi tuntia vaan.

-- Sepä se! Ja kun tulet, niin juomme sitten kupin lämmintä teetä
yhdessä. Mene nyt ja pidä lystiä.

Hän lykkäsi pojan hiljaa ulos ovesta ja kuuli hänen vihellellen
juoksevan katua pitkin. Sitten hän otti päällystakkinsa ylleen ja läksi
ulos... Hän ei saattanut pysyä huoneessaan tänä iltana.

Ulkona pieksi lumi häntä kasvoihin, mutta hän painoi vaan hatun
syvemmälle päähänsä ja jatkoi kulkuaan.

Hän ei huomannut, että kissa oli tullut mukaan ja hyppi hänen
jäljessään lumessa, ja että koira juoksi hänen rinnallaan, vaarinottaen
viisailla silmillään jokaista hänen liikettänsä. Vihdoinkin hän sattui
vilkasemaan niihin, taputti silloin koiraa ja nosti kissan syliinsä.
Hän tunsi, kuinka se tunkeusi hänen takkinsa alle, hakien lämmintä
hänen kainalossaan.

Hän meni kukkakauppaan, ainoaan, mikä vielä oli auki, ja osti suuren
vihkon jouluruusuja. Puutarhuri antoi sen hänelle puolesta hinnasta, se
kun oli viimeinen, ja kääräsi sen huolellisesti silkkipaperiin.

       *       *       *       *       *

Musta tintti pitää niin paljon jouluruusuista, muisteli Kjeld.
Huomenna, tullessaan, hän saa nähdä, että Kjeld oli ajatellut häntä.
Niin _jos_ hän tulee, -- silloin hän pitää minusta enemmän kuin
olen luullutkaan... Ja Kjeldin sydämessä tuntui niin hyvältä. Mutta
sitten hänen päänsä painui alas... Musta tintti on häämatkalla toisen
kanssa... ja silloin Kjeld tunsi, kuinka veri nousee hänen poskiinsa ja
suonissa polttaa.

Musta tintti seisoi sillä välin hotellin komeasti valaistussa
huoneessa, vilkkaasti kuvaillen harhailujansa Lontoon kaduilla.
Leikillisesti hän kertoi, kuinka hän oli joutunut harhaan
poikkikaduilla, haeskellessaan juuri _sitä_ lahjaa, minkä hän aikoi
antaa miehellensä jouluksi, -- hän kertoi, kuinka hän myötäänsä oli
puhunut päättömiä, koettaessaan saada ihmisiä ymmärtämään häntä, mutta
turhaan, ja kuinka vihdoin muuan pieni poika oli häntä armahtanut
ja saattanut hänet hotelliin, jonka nimen hän kaikeksi onneksi oli
muistanut.

Hänen miehensä rupesi laveasti selittelemään, kuinka kauhean
ajattelematon hän oli ollut, mutta päätti nuhdesaarnansa siihen,
että sieppasi hänet syliinsä, vakuuttaen, että Sanny oli suloisin ja
hurmaavin nuori rouva kaikista nuorista rouvista koko maailmassa. Ja
Sannysta tuntui niin omituisen turvalliselta hänen sylissään.

He söivät päivällistä yhdessä, heillä oli hyviä ruokia ja hyvää viiniä
pöydässä, ja tämä aineellinen puoli teki Sannysta pian varsin järkevän
ihmisen. Hän alkoi huomata olleensa koko lailla hermostunut ja katui
kovasti antautuneensa tänä jouluaattona niin hillittömästi tunteittensa
valtaan.

Kjeld on mielisairas, ja eihän kukaan voine vaatia, että hän, Sanny,
viettäisi elämänsä mielisairaan miehen kanssa; hän, nuori, terve,
elämänhaluinen... mitä hänellä on tekemistä Kjeldin tautiperäisten
houreitten kanssa?... Miksikä hän oli käynyt hänen luonaan? Hänelle on
Kjeld kuollut, vaikkapa vielä hengissäkin on. Ei vainkaan voi kukaan
vaatia häntä palajamaan mielisairaan miehen luokse.

Hän tallentaa vuotuisen summan. Sen turvissa Kjeld saattaa elää
huolettomasti, ilman taloudellisia ahdinkoja, tuossa suuressa
kaupungissa... Sannyn omatunto on silloin rauhassa. Hän tiesi kyllä,
että ennemmin Kjeld nälkään kuolee kuin ottaa lahjoja häneltä. Mutta
sitten hänen mieleensä juohtui poika, joka oli uskottu hänen hoitoonsa:
_pojan_ tähden hän ei hyljänne apua.

Ja Sanny pani pyöreät, valkoiset kätensä ristiin syliinsä ja huokasi
helpotuksen huokauksen.

Kello löi kahdeksan maailmankaupungin lukemattomista torneista.

Kjeld käveli vielä edestakaisin ilman määrää, ilman tarkotusta. Hän
pysähtyi erään katolisen kirkon edustalle. Sen kirjavista ikkunoista
heijasteli kirkas valo ulos.

Mielihyvällä hän hengitti suitsutusten tuoksua, aina kun ovessa
liikuttiin, ja hengitystään pidätellen kuunteli nunnain laulua... Hän
tunsi vastustamattoman halun astua sisään, mutta kissa alkoi kynsiä
takin alla, ja koira haukkui joka kerta, kun hän seisahtui. Siksipä hän
ei rohjennut pysähtyä.

Hän hyräili vaan hiljaa itseksensä, eteenpäin astuessaan:

    "Joulu yö,
    Juhlaisa yö!
    Enkeleill' on ihana työ..."

Siinä astuessaan, hän tunsi olevansa niin tuiki hyljätty, niin
yksinänsä muitten ihmisten joukossa, ja silloin hänen mieleensä muistui
muuan vanha lause:

    "Avoin on Iankaikkisen syli!"

Me ihmiset olemme niin kummallisen kylmiä. Me saatamme lukea koko
Raamatun kannesta kanteen, tuntematta mitään vaikutusta siitä... Monet
murheet ja ilot saattavat kohdata meitä, jälkeäkään jättämättä... Ja
äkkiä saattaa joku varsin vähäinen sana iskeä meihin niin, ettei se
milloinkaan unohdu!

Kjeld toisti toistamiseen itsekseen näitä sanoja, astuessaan Lontoon
autioita katuja pitkin. "Avoin on Iankaikkisen syli..." Ja hänelle
muistui mieleen muuan päivä noin kolmekymmentä vuotta sitten.
Koulupoikana hän oli lähtenyt kaupungista kotiansa maalle. Matkalla
hänet yllätti lumimyrsky, ja hän eksyi kokonaan tieltä. Sillä kertaa
hän ei voinut muistaa Isämeitää eikä äitinsä opettamia virrenvärssyjä,
mutta silloin olivat juuri nämä vanhat sanat muistuneet hänen
mieleensä: "Avoin on Iankaikkisen syli." Iankaikkisen sylissä saattaa
elpyä eloon, ja Iankaikkisen sylissä saattaa rutistua kuolijaksi,
sen hän tiesi siitä asti, kun hän silloin oli eksyksissä samoillut,
kunnes äkkiä oli tullut kotiveräjälle... palvelusväki oli juuri
lähtemäisillään häntä hakemaan.

Kjeld tunsi äkkiä niin omituista väsymystä. Saavuttuaan eräälle
Thamesin siltapylväistä, hän istahti maahan.

Hänestä tuntui paikka tutulta, mutta siitä hän ei ollut selvillä, että
hän puoli vuotta sitten oli juuri tässä taistellut kovan taistelun oman
itsensä kanssa ja pelastunut virtaan heittäytymästä.

Hän kietousi päällystakkiinsa, ja koira ja kissa hakivat suojaa sen
alla... Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin heidän päälleen.

Hän katsahti kelloaan.

-- Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, -- arveli hän
ja nojasi päänsä pylvästä vasten.

Tuokion kuluttua hän nukkui.

Hän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa
rintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä
tyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan
olleet kotona.

Tyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi
kehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia
myöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin... Sormen
päitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan,
kunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta
nyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.

Eikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi
seisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli "Iankaikkisen syli."

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään... kaksi pehmosta käpälää
pyyhkäsi häntä rintaan... kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi
ja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.

Hänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen
yllensä... ja hän myhähti... sievistä, valkeista hursteista piti äiti
aina huolen... kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja
laittoi.

Mutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen
kasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen
kaulalleen.

-- Voi, elukka parka! Sua palelee... -- sanoi hän ja pani jääkylmän
käsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää
selkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.

Hän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla
Englantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan
taivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut
maalaamisen... kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän
ei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki
toisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens
lainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä... Hän tarttui
niihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee...

Ja hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain
tunti jäljellä elonaikaa.

Verkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä
lumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä
palelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat
kuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:

Musta tintti tuli kotia... Musta tintti palasi hänen luokseen,
jouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja
Sannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.

Mutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan
päälle.

Ja silloin hän heittäysi alas kylmään lumeen, suojellakseen kuvaansa.

Jouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean
käden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin
sivellintä pidellen...

    Ja huomenissa
    Työns' astujan jalka häntä:
    Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei!
    Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei.
    Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas...
    Ei vilua tuntenut kalpea haamu...
    Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kjeld: Katumaalarin tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.