Title: Miljoonan dollarin timantti
Author: Fletcher, J. S. (Joseph Smith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Miljoonan dollarin timantti" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TIMANTTI ***



MILJOONAN DOLLARIN TIMANTTI

Kirj.

J. S. Fletcher


Englanninkielestä (The million-dollar diamond) suomentanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1924.



SISÄLLYS

    I. Huppukauluksiset miehet.
   II. Vapautus.
  III. Toinen vieras.
   IV. Nurkkapöytä.
    V. Huoneisto Down-kadun varrella.
   VI. Avaimenreikä ja sisähuone.
  VII. Herttainen palvelija.
 VIII. Yhä pahempaa sekavuutta.
   IX. Postikortti ja kirje.
    X. Takaa-ajo hämärissä.
   XI. Hyvin vanha mies.
  XII. Täydellinen koe.



I

HUPPUKAULUKSISET MIEHET


I

Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme -- Marton Hillin kenttää
käyttävän -- jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli
kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan
muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja
toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen
Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella.
Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli
mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen,
säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen
mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka
pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin
pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa
maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli
matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin
ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.

Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän
ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua
lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien
pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli
järkähtämätön, -- veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa
hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että
hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja
mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke
koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada
vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin
hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin
kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin --
mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa -- pelikentän ympäri
hänen kanssaan.

Hänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin
oikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa
saamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa
enemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät
välähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi
minut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani
olin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä
kolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen
ja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle,
ehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä
tälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.

Marton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain
kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue,
jolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä
tuntuu olevan ihan maailman ääressä -- kaistale rosoista, aaltoilevaa
ja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat
sitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta
kuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä
kirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka
kuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä
riippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä
vilkkaammille näyttämöille -- toinen on Lontoosta etelään vievä
maantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä
Victoria-asemalle.

Sitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä
Marton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen.
Epäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän
henkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset
tapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin
huomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan,
ja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen
palata kaupunkiin 5.53:n junalla.

On tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen.
Välimatka kerhotalon ja aseman -- pelkän laiturin, jolle vain jotkut
junat pysähtyivät -- välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi
minuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää,
yksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa
noustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden
niityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja
leveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni
neljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille
itsellemme tuntemattomalle retkelle.

Se kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme
mukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla --
meille -- harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet
tuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme
kävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat
kaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia,
toisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin
siis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun
laskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja
petäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta,
mikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.

"En tiedä sellaisesta mitään", vastasi hän naurahtaen. "En ole nähnyt
Englannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin
kokenut muutamia aika tuimia -- muualla!"

Hänen äänessään oli värähdys -- kuten usein sattuu, -- joka ilmaisi
syvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan
jo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä
epäilemättä kuulosti kehoitukselta.

"Luulenpa, että on perin vähän sellaista, mitä ette ole kokenut, mr
Vandamarke?" sanoin minä. "Olette liikkunut maailmassa melko paljon,
eikö totta?"

"Ollut joka paikassa ja nähnyt jos jotakin!" vakuutti hän, kuivasti
naurahtaen. "Aina poikasesta asti olen samoillut. Olen nähnyt paljon
kummallistakin."

"Mikä on ollut kummallisinta?" kysyin.

"Ihmiset!" vastasi hän heti omituiseen, tuimaan sävyyn. "Eläimiä --
luontokappaleita -- en laske mukaan! Olen tutkinut ihmisluonnetta
kaiken ikäni -- enkä ole vielä päässyt läheskään sen perille.
Merkillistä!"

"Teillä on ollut seikkailuja?" vihjaisin.

"Seikkailuja!" huudahti hän, taaskin kuivasti naurahtaen. "Oh, niistä
voisi kirjoittaa pari paksua nidosta. Minä olen niitä miehiä, joille
aina sattuu seikkailuja. Minä... Hyväinen aika! Tässäkö jo taas?"

Hänellä oli syytä äkilliseen kummastukseensa. Juuri edessämme kuja
kapeni ennenkuin päätyi maantielle; sen yli riippuvat puiden oksat
tekivät sen pimeähköksikin. Tiheästä pensaikosta oikeallamme sukelsi
esille kolme miestä, kolme isoa, lujarakenteista, rotevaa miestä, jotka
lyöttäytyivät ympärillemme yhtä peloittavasti kuin päättäväisestikin.

Mutta en kiinnittänyt huomiotani niin paljon heidän liikkeisiinsä kuin
ulkonäköön. Jokaisella oli omituinen huppukaulus -- se peitti
täydellisesti pään ja hartiat, ulottuen vyötäisille asti. Pään
yläpuolella se suipentui kärjeksi; kaksi pyöreätä reikää oli leikattu
eteen, joista naamioitu voi katsella; molemmilla sivuillakin oli aukko,
josta käsivarsi pistäytyi ulos. Vaikka melkolailla hätkähdinkin, panin
kuitenkin merkille, että jokaisella miehistä oli neliniitinen
villakankainen puku ja että hihat eivät olleet kurtussa. Kaiketikin
olivat ahdistajamme hyvin pukeutuvia miehiä. Mutta sitäpaitsi
havaitsimme jotakin muuta -- paljoa tärkeämpää. Jokainen piteli --
ilmeisesti hyvin asiallisesti -- automaattirevolveria.

Ensimmäisen huudahduksensa jälkeen mr Vandamarke seisoi aivan hiljaa.
Kuulin hänen nopeasti vetävän henkeänsä. Sitten seurasi hetkisen
äänettömyys, jonka pisin naamioiduista katkaisi.

"Mr Vandamarke", sanoi hän nopeasti, tempovalla äänellä. "Me sieppaamme
teidät mukaamme! Me tarvitsemme teitä -- ja otamme myöskin nuoren
toverinne, koska hän sattuu olemaan seurassanne. Älkää ryhtykö
vastarintaan, niin teille ei tehdä mitään pahaa. Aluksi kysyn
kursailematta: onko kummallakaan teistä aseita? Muistakaa, että voin
teidät heti kohta tarkastuttaa!"

Mr Vandamarke päästi suustaan yhden sanan.

"Ei!"

"Minulla ei ole aseita", virkoin minä.

"Hyvä!" huudahti mies. "Sitten -- tuon kulman taakse autoomme!
Kummallakaan teistä ei ole syytä pelkoon, mutta totella teidän täytyy.
Noh -- rivakasti!"

Me marssimme -- eihän siinä muuta neuvoa ollut. Mutta mr Vandamarke
kysyi olkansa yli:

"Minne?"

"Meidän asiamme!" vastasi iso mies. "Kuten sanottu -- älkää tehkö
vastarintaa, mr Vandamarke, niin ei teille tapahdu mitään pahaa. Jo
tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"

Me käännyimme kulmasta. Siellä, maantien vieressä oli iso, voimakas,
suljettu matka-auto. Meidät työnnettiin kursailematta autoon; kaksi
miehistä, toinen sama, joka tähän asti oli ylläpitänyt keskustelua,
seurasi meitä; kolmas hyppäsi eteen. Näin hänen asettuvan ajamaan,
mistä minulle selvisi, että neljättä miestä ei ollut. Mutta vähän
tilaisuutta meillä oli mitään nähdä, sillä heti kun me vangitsijoinemme
olimme astuneet autoon, laskettiin verhot sivuilla ja edessä alas, enkä
enää nähnyt ajajaa. Kaiketikin hän, kun meidät oli saatu varmaan
talteen, riuhtaisi pois huppukauluksensa ja pukeutui tavalliseen
asuunsa, jottei herättäisi huomiota. Oli miten oli, mutta minuutin
kuluttua meidät kiidätettiin pois -- vangittuina ja häkkiin
suljettuina.

Ajopeleissä oli juuri kylliksi valoa voidakseni nähdä nuo kaksi miestä,
jotka istuivat meitä vastapäätä lähellä ovea kummallakin puolen. Mutta
minä en kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan keskitin sen kokonaan
matkamme suuntaan. Auto oli siihen astuessamme käännettynä etelään
päin, ja eteläiseen suuntaan se lähti. Mutta muutaman minuutin perästä
se kääntyi jyrkästi vasemmalle ja teki vähän myöhemmin yhtä jyrkän
polven oikealle. Puolen tunnin kuluessa olimme kääntyneet niin monta
kertaa, että jouduin ymmälle enkä voinut päättää, liikuimmeko itään,
länteen, etelään vai pohjoiseen.

Äkkiä kiersi yksi pidättäjistämme sähkövalon palamaan. Silloin näin,
että meitä kuljetettiin loistovaunussa, joka varmaan oli maksanut
omistajalleen melkoisen rahasumman. Se oli iso, tilava kulkuneuvo ja
siihen mahtui istumaan puoli tusinaa henkilöä. Sitäpaitsi se oli
pehmeästi sisustettu ja varustettu kaikenlaisilla laitteilla, jotka
tekivät oleskelun mukavaksi ja hauskaksi. Mutta turhaan etsin mitään
kilpeä, nimipiirtoa tai muuta, mikä olisi ilmaissut omistajan. Sillä
tavoin ei ollut enempää selkoa saatavissa kuin edessämme olevista
synkistä hahmoista.

Kun saatiin valaistusta, kumartui mr Vandamarke, joka siihen asti oli
istunut ääneti vieressäni, äkkiä päävartijamme puoleen.

"Koska näytte tuntevan perin hyvin asiani ja liikkumiseni", huomautti
hän peittämättömän ivallisesti, "niin tiedätte kaiketi, että minulla on
tytär?"

"Tiedämme sen varsin hyvin, mr Vandamarke", kuului miehen huulilta.

"Tyttäreni odottaa minua kotiin päivälliselle neljännestä yli
seitsemän", sanoi mr Vandamarke. "Hän hätääntyisi kovin, jos minä en
saapuisi."

"Olkaa huoleti, sir!" vastasi kohtelias ääni. "Me otimme sen seikan
huomioon. Tyttärenne on jo ehtinyt saada teiltä sähkeen, jolla
ilmoititte hänelle, että odottamaton asia viivyttää teitä myöhäiseen
hetkeen. Kaikki on kunnossa, mr Vandamarke! Te pääsette turvallisesti
nukkumaan kotiinne, kun olette meistä suoriutunut."

"Tosiaan hyvin ystävällistä teidän puoleltanne!" huomautti mr
Vandamarke. "Teidänlaisiksenne miehiksi olette sekä kohteliaita että
huomaavaisia. Mutta sanokaahan mitä minusta tahdotte? Noh, hupsu
kysymys! Voinhan asian hyvinkin arvata."

"Sitten ei olekaan mitään syytä sitä minulta kysyä, mr Vandamarke",
vastasi vangitsijamme. "Olen sentään iloinen, kun pidätte meitä
huomaavaisina ja kohteliaina. Koetamme olla kumpaakin. Kaihan teidän on
mukava istua? Polttakaa, jos haluatte -- me itse, kuten näette, emme
sitä tällä hetkellä voi."

Vandamarke veti esiin sikaarikotelonsa, noudattaen kehoitusta. Hän
poltteli ääneti kotvan aikaa, silmäillen tarkasti pidättäjiään. Minäkin
tarkastelin heitä -- tai pikemminkin mitä heidän vaatteistaan saatoin
nähdä. Toisella oli ruskea, toisella harmaa villapuku -- hyvää kangasta
ja hyvin leikattu. Jalkineetkin olivat hyvät -- ensiluokkaiset,
kallishintaiset kengät. Ja mies, joka yksin oli haastellut, puhui
tyynellä, sivistyneellä äänellä -- herrasmiehen äänellä.

"Lienenköhän joskus ennenkin kuullut teidän äänenne!" huudahti mr
Vandamarke äkkiä. "Melkeinpä luulen!"

"Ja minä luulen, että ette ole, mr Vandamarke", vastasi vangitsijamme.
"Mikä on kohtelias muoto sanoa, että varmasti ette ole. Ette ole minua
milloinkaan ennen tavannut ettekä minua tämän illan jälkeen myöskään
koskaan enää tapaa."

"Saa nähdä", jupisi mr Vandamarke. "Teidän ääntänne en ainakaan
unohda!"

Omasta puolestani toivoin, että minulla olisi jotakin
kouraantuntuvampaa muistettavaa kuin pelkkä ääni. Minusta oli vähän
mahdollisuutta, että milloinkaan olisin voinut ryöstäjämme tuntea.
Epälukuisilla miehillä on kuosikkaat ruskeat tai harmaat villapuvut, ja
vaikea on eroittaa toista siroa kenkäparia toisesta. Eikä äänikään
ollut erikoisen tunnuksellinen; se oli tavallinen hyvin kasvatetun
englantilaisen ääni. Kunhan vain näkisin edes vilahduksen!... Ja
silloin minä aivan äkkiä näin. Auto oli nyt toista tuntia kiitänyt
tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Se hiljensi vauhtiaan, hiljensi yhä ja
pysähtyi. Oli hetkinen äänettömyyttä. Sitten avautui toinen ovista, ja
se kolmas mies näyttäytyi, huppukauluksessaan taaskin. Ja kun hän laski
oikean kätensä oven syrjään, huomasin minä, että hänen pikkusormensa
oli omituisesti taipunut ja kiertynyt ja että rystön päällä, jossa
sormi liittyi kämmeneen, oli lyijynharmaa arpi. Laajasta kokemuksesta
tiesin, että näkemäni täplä oli luodinhaavan merkki.

"Nyt, mr Vandamarke -- ja teidän nuori ystävänne -- suvainnette astua
alas", sanoi päärosvo. "Olemme perillä."

Me astuimme autosta. Minä vilkaisin ympärilleni. Silloin oli pimeä,
mutta saatoin eroittaa olevamme jonkinlaisessa pihassa, nähtävästi
jonkun vanhan, korkeaharjaisen rakennuksen ympäröimänä kolmelta
sivulta. Edestämme kiilui valoa -- heikkoa valoa, -- ja henkivartijamme
ohjasivat meidät sitä kohti. Tulimme tammella laudoitettuun eteiseen,
mutta siitä emme paljoa nähneet. Heti sisälle astuttuamme avautui ovi,
ja meidät työnnettiin lempeästi pieneen huoneeseen, jossa lamppu paloi
keskipöydällä ja hauska valkea loimusi takassa. Ovi suljettiin
perästämme: kuulimme avainta kierrettävän lukossa.

Mr Vandamarken ensi hommat kiinnittivät huomioni. Heti kun olimme
sisällä suojassa ja yksinämme, vilkaisi hän ympärilleen. Huone
itsestään oli aivan tavallinen päivähuone, kaksitoista jalkaa
kumpaankin suuntaan ja yksinkertaisesti kalustettu. Toisella sivulla
oli väliovi, toisella taas verhottu ikkuna. Mr Vandamarke meni
koettelemaan ovea -- se oli lukossa. Hän astui lattian yli ja veti
verhoa. Ikkuna oli varustettu metallitangoilla. Sitten hän kääntyi
minuun päin, irvistäen ja merkitsevästi nyökäten.

"Todellakin satimessa tällä kertaa, Gregg-poikaseni!" lausui hän.
"Varsin varmassa tallessa. Olen pahoillani teidän tähtenne."

"Eipä se mitään merkinne, mr Vandamarke", vastasin minä. "Minut
siepattiin siksi, että olin seurassanne. Kun he ovat suoriutuneet
teistä, jättävät he minutkin rauhaan... Minä en ole tärkeämpi kuin
teidän keppinne. Mutta..."

"Mutta mitä?" kysyi hän, kun minä vaikenin.

"Olen levoton teidän tähtenne", sanoin minä. "Mitä he teistä tahtovat?"

"Minä tiedän -- tiedän varsin hyvin!" vastasi hän jurosti. "Tiesin
alusta pitäin! No, eihän sille mitään voi. Yksi seikkailu lisää."

Olin juuri vastaamaisillani, että seikkailu, jossa esiintyi
naamioituja, revolverilla aseistettuja miehiä, ei ollut erikoisen
hauska, kun sisäovi samassa avautui ja yksi pidättäjistämme ilmestyi
tuoden lautasella voileipiä, viskyä ja kivennäisvettä. Lyhyesti, mutta
kohteliaasti kehoitettuaan meitä nauttimaan virvokkeita hän palasi yhtä
nopeasti kuin oli tullutkin -- mutta sitä ennen ehdin kuitenkin jälleen
todeta hänen käyristyneen sormensa.

"Tuon miehen minä toki tunnen", huomautin ottaessani voileivän. "Hän on
merkitty..." ja minä selitin sanojeni tarkoituksen.

Matkatoverini pudisti päätänsä.

"Jos nimittäin koskaan satutte hänet jälleen tapaamaan", virkkoi hän.
"Mutta tämä on ovela, hyvin suunniteltu juoni, poikani, ja luultavinta
on, ettemme näistä miehistä koskaan ketään tapaa. Kaikki on
huolellisesti järjestetty -- eikä minulla ole aavistustakaan, missä
olemme! Kuinka pitkälti luulette siinä autossa ajaneemme?"

"Ajasta päättäen arvelisin ajaneemme viitisenkymmentä kilometriä",
vastasin. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, vietiinkö meitä etelään
vai pohjoiseen, länttäkö vai itää kohti. Varmaa vain on, että olemme
kaukana Marton Hillistä, mr Vandamarke."

Hän vilkaisi minuun omituisesti, puolittain arasti ja puolittain
huvitettuna lasin yli, jota juuri kohotti huulilleen.

"Niinkö?" sanoi hän kuivakiskoisesti. "No... ehkä."

Tuijotin häneen kummastuneena.

"Ajelimme toista tuntia!" huudahdin.

"Juuri niin, Gregg", vastasi hän. "Mutta ehkä meitä kyyditettiin
ympärinsä naapuristossa. Silmänlumeita! Joka tapauksessa..."

Juuri silloin avautui väliovi, ja huppukauluksinen pää kurkisti
huoneeseen.

"Olkaa hyvä, mr Vandamarke, käykäähän tänne", käski tulija. "Toverinne
jää paikoilleen. Ottakaahan lasinne mukaan, mr Vandamarke, niin
rupattelu sujuu hauskemmin ja hilpeämmin."

Mr Vandamarke murahti jotakin, mitä en kuullut. Mutta lasi kädessä hän
astui ovesta sisälle. Se lukittiin jälleen. Minä olin yksin.

Seisoin jonkun aika kuuntelemassa, mutta en eroittanut mitään.
Pienintäkään ääntä ei kuulunut huoneesta, johon mr Vandamarke oli
mennyt. Vankilassani ei ollut mitään merkille pantavaa -- ei edes
kirjaa, josta olisin tavannut jonkun nimipiirroksen. Astuen ikkunan luo
ja pujahtaen raskaan verhon taakse vilkaisin pihaan. Samassa äkkäsin
miehen kävelemässä edestakaisin pimennossa -- herkeämättä edestakaisin
kuin vartijan. Hän pysähtyi ja raapaisi katsellessani tulta, sytytellen
sillä huuliensa välissä lerppuvaa sikaaria. Lähes minuutin ajan näin
hänen kasvonsa kokonaan, selvästi ja varmasti.



II

VAPAUTUS


Olisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut
tuota miestä -- tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen
ottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään
sitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut
mitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä,
minkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne
paremmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin,
etten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen
näkisin.

Kuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain --
tyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä
koristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja
mies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä
vuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä
eroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki
syvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään
päällystakkiin.

Sytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin
häntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin
hehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin
takahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa,
jottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta
kurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui
ja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta
ja lukittiin.

Mr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin
kohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin
kupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen
itselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä
siemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili -- omituisesti.

"No niin, nyt siitä on päästy, Gregg-poikaseni", sanoi hän melkein
hilpeästi. "Nopeasti -- kivuttomasti!"

"En tiedä, mistä on päästy, mr Vandamarke", vastasin minä.

Hän pisti kätensä taskuihinsa, kuului kilistelevän siellä olevia
irtonaisia kolikoita ja iski minulle silmää.

"Varsinainen asia on nyt suoritettu", selitti hän. "Se heidän asiansa!
Se, jonka vuoksi he toivat meidät -- toivat minut -- tänne."

"Mutta minulle on kaikki yhtä hämärää kuin ennenkin", vastasin minä.
"Miksi he toivat meidät -- teidät -- tänne? Minä en sitä tiedä, mr
Vandamarke!"

Hän naurahti, mutta suupielissä ja silmissä oli yrmeä ilme, kun hän
vetäen taskustaan sikaarikotelonsa valitsi ja sytytti sikaarin
ikäänkuin tahallisen verkallisesti. Mutta huomasin, että hänen sormensa
hiukan vapisivat, kun hän raapaisi tulta.

"Ettekö?" virkkoi hän. "No, minä kerron teille. Ryöstö!"

"He -- tahtoivat ryöstää teidät!" huudahdin minä.

"Niinpä niin, veikkoseni -- juuri niin!" vastasi hän tyynesti. "Ja
panivat aikomuksensa täytäntöönkin! On tilanteita, Gregg, joissa mies
joutuu epäedulliseen asemaan. Esimerkiksi silloin, kun on vieraassa
talossa kolmen naamioidun, julmannäköisillä revolvereilla varustetun
miehen parissa! Kun sellaisissa olosuhteissa tyynesti ja päättäväisesti
vaaditaan luovuttamaan, on paras luovuttaa -- nopeasti. Häh?"

"Siis... teidät on ryöstetty?" huomautin.

Mutta minä tarkkasin häntä. Hän oli niitä, jotka panevat liian paljon
jalokiviä näytteille. Hänellä oli kravatissaan timantti, josta eräs
kerholaisista kerran oli minulle kuiskannut, että sen täytyi olla
pienen omaisuuden arvoinen. Hänellä oli samanlainen pikkusormensa
sormuksessa. Hänellä oli paksut kultaperät hyvin upeassa kellossaan.
Kaikki nuo esineet olivat yhä tallella. Hän havaitsi minun vilkaisevan
niihin ja nauroi.

"Pyh, ei sellaista! Ei mitään pikku näpistelyä -- jos se on oikea
sana", virkkoi hän ivallisesti. "Huolellinen valmistelu vaatii suuria
tuloksia. No -- kaikki on päättynyt, kuten sanoin, ja toivon, että he
päästäisivät minut menemään."

Tuijotin häneen, ääneti ihmetellen -- en niin paljoa hänen menetystään,
olipa se mitä tahansa, kuin hänen levollisuuttaan. Mutta kun hän ei
omaehtoisesti antanut enempiä tietoja kuin mitä jo oli antanut, en
niitä udellutkaan. Minäkin toivoin pääseväni pois ja käännyin
tuontuostakin toiselta ovelta toiselle. Sitten avattiinkin se, josta
ensin olimme astuneet huoneeseen. Hämärästi valaistussa eteisessä
seisoivat nuo kolme miestä huppukauluksissaan.

"No, mr Vandamarke!" virkkoi johtaja leppeimmällä, kohteliaimmalla
äänellään. "Auto odottaa käskyjänne."

Mr Vandamarke astui ulos vankilastaan, ja minä hänen kintereillään.

"Jos autonne on minun käskettävissäni", murisi hän, "vaikka luulen, että
murina oli teeskenneltyä, niin vietäköön minut suoraan talooni Prince's
Gaten alueelle Lontooseen. Tulen jo myöhään päivälliselle, ja
päivällinen on tärkeä asia minun ikääni ehtineelle miehelle."

Rosvojen johtaja nauroi opastaessaan meidät rakennuksesta pihan yli.

"Pelkään, ettei se ole meille mahdollista, mr Vandamarke", vastasi hän,
"mutta teemme teidän hyväksenne kaiken voitavamme, toisin sanoen,
viemme teidät paikkaan, josta pääsette nopeasti ja välittömästi
kosketuksiin Lontoon kanssa. Olemme nähkääs miehiä, jotka pitävät
sanansa, -- tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"

"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!" vastasi mr Vandamarke
ivallisesti. "Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni,
että olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta -- se ei kuulu tähän, --
haluammepa vain jo toiseen seuraan."

Hän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen.
Minä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä
kaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme
sytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli
kahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme
neljännestuntia.

Auto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin
mukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.

"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke", virkkoi hän
hauskasti naurahtaen. "Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on
lehdet."

Minä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä
välähtävän. Hän kohottausi.

"Onko teillä käteistä?" kysyi hän.

"Onhan toki!" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. "Tässä on kortit. No,
mitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin."

"Jättäkää minut pois!" sanoin minä. "En halua pelata -- eikä minulla
ole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki."

"Jättäkää hänet pois pelistä!" käski mr Vandamarke. "Minä en salli
poikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta.
Eikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä
enemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme
jonkun erän sokkopeliä."

Johtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja
etuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli
lehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä
tavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea
kohti.

"Sokkopeliä!" huudahti hän. "Olenhan siitä tietenkin kuullut...
mutta... eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan -- uhkapeliä!"

"Kerrassaan!" varmensi mr Vandamarke. "Juuri sopiva peli näissä
olosuhteissa."

Johtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. "Sama se!"
sanoi johtaja. "Sokkopeliä siis. Mutta -- kuinka sitä pelataan?"

"Yksinkertaista!" vastasi mr Vandamarke. "Korttipakka siirtyy kädestä
käteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen
kukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan.
Siinä kaikki!"

"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!" huudahti johtaja. "Ihmettelen,
että teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr
Vandamarke... Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!"

He alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin
nopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa
talossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa.
Hän otti sen esille -- seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat
huppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin
täyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken
ilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa
välinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi
hänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit
siirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja
pöydästä poispäin.

"Jo riittää!" virkkoi hän surkeasti nauraen. "Puti puhdas!"

"Niin olen minäkin", sanoi hänen toverinsa. "Ihan pennitön."

Mr Vandamarke sipaisi setelit -- hyvänlaisen pinkan -- ja pisti
taskuunsa.

"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä", virkkoi hän
miettivästi. "Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta
huvista. Ja milloin me sitten eroamme?"

Ero tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia.
Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi
aukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja
niin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun
matkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja
matalahkolta mäeltä -- pienen kaupungin valoja.

"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?" kysyi mr Vandamarke. "Tämä
näyttää erämaalta. Missä...?"

"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä
olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian
pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se
kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi --
suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi.
Me käännyimme kaupunkia kohti.

"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua -- ja tähän
aikaan. Varmaankin..."

"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa,
jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."

"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan
päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän
taipaleen siinä autossa!"

"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla
näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt
vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"

"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!" sanoi hän. "Kymmenenkin
tuhatta!"

"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään
aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"

"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään.
Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut
mitään tuttua äänen värettä?"

"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne",
huomautin minä.

"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia!
Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär -- ainoani, -- vasta
tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta
välittäköön! Kotiin nyt vain!"

Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman
kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä
ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.

"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?" kysyin.

Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa,
ihmetellen.

"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä on
Basingstoke!"

-- Hyväinen aika! -- jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että
olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin.
Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"

Miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän
enemmän."

"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko
näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"

"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi
toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta..."

Mr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.

"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan
hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi
vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne,
niin siitä heltiää teille pari puntaa."

Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät
autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa
omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla --
kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin
sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän
kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti... ehkä?"

"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni -- kalustetuissa huoneissa. Ei
minusta mitään hätää, mr Vandamarke -- ei ole väliä, milloin tulen
kotiin. Yksineläjä."

"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä
rupattelemme. Illallinen sentään ensin."

Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias
tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme
Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi
ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa
harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan
eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke
käsivarteeni.

"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin,
olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta
he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen,
tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli
hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä
roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No -- mikä
nyt?"

Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään
katseeseensa nauraen.

"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin.
"He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä
kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle --
huppukauluksettaan. No niin, -- Marton Hillin postiaseman virkailijat
voivat hänet meille kuvailla."

"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi
tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä
jotakin vihiä."

"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke", sanoin minä. "Nyt kun olette
turvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä,
jotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette
nimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen."

"Niinkö?" huudahti hän. "Ja millä tavoin?"

Minä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja
tulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti
ja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.

"Kummallista... kummallista!" virkkoi hän mietiskellen. "Hm,
mielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että
nykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei?
Mutta tulkaahan pieneen sopukkaani -- sinne tuodaan meille illallista."

Hän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja
omituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja
hän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan
kummastuneen katseeni.

"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?" kysyi
hän. "Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto
hollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta
etäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, --
siksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä -- ei
mitään jäljittelyä -- lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä
mielelläni -- soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja
isot huoneet."

Sitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja
nykyaikaista esinettä -- suloisen, kauniin tytön valokuvaa
kallishintaisissa kehyksissä. "Pieni neitini!" sanoi hän ihaillen.
"Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö
ole laatuunkäypä?"

"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir", vastasin minä.
"Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?"

"Ette totisesti!" huudahti hän taputtaen minua olalle. "Ja nähdä hänet
kyllä saatte -- huomenna. Mutta tässä tulee illallinen."

Hovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa
ja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi
ääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen,
nojausi pöydän yli minua kohti.

"Gregg", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ette tietäne, mitä ne miehet
kärkkyivät?"

"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään
aavistusta!"

"Te olette rehti nuori mies", jatkoi hän. "Minä ilmoitan teille.
Timanttia!"

"Timanttiako?" huudahdin. "Ihanko sananmukaisesti yhtä timanttia?"

"Niin", vastasi hän tyynesti. "Yhtä timanttia! Mutta -- se on
kahdensadantuhannen punnan arvoinen!"



III

TOINEN VIERAS


Pudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin
isäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta.
Ja puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska
saivat hänet hymyilemään.

"Mitä... mitä!" huudahdin. "Onko... onko olemassa sellaista?"

"Millaista?" kysyi hän.

"Niin... niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti -- yksi ainoa
kivi -- kaksisataatuhatta puntaa?"

Hän nauroi leppeästi niinkuin asiantuntija nauraa tietämättömyydelle.

"Cullinan-timantti -- jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin --
vakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta", vastasi
hän levollisesti. "Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun
timanttini on mainitsemani summan arvoinen."

"Kaksisataatuhatta puntaa!" toistin minä yhä kummastuneena. "Hyväinen
aika!"

"Minun hintani!" huomautti hän. "Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin
ei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun
tyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän
Vandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä.
Cullinan-timanttihan leikattiin palasiksi -- en muista kuinka moneksi
-- ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni
on ehjä!"

"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?" huudahdin
minä. "Saivat... saivatko he sen?"

Vastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi
jostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla
päällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen
painaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla
sisustettu lokero. Se oli tyhjä.

"He saivat, mitä oli tämän sisällä!" vastasi hän synkästi. "Niin.
Olivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia
miehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä", jatkoi hän
tyytyväisesti nauraa hytkyttäen. "Siinä minä toki panin heidät pussiin,
-- kortithan aina suosivat minua!"

Tuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty
kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli
voittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä!
Hänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin
käsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin
ateriaani.

"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!" sanoin syötyäni pari
suupalaa. "Perin omituinen mies!"

"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte
minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen
omituinen?"

"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on
ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen
jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin
minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"

"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät
yhä huvittavan.

"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia
mukananne?" kysyin.

Hän napautti rintaansa -- sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian
takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"

"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti.
"Timantti on poissa, mr Vandamarke."

Hän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.

"Aivan oikein, poikaseni!" vastasi hän. "Vandamarke-timantti on nyt
poissa!"

"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä.
"Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka
tiesivät sen säilytyspaikan?"

"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli -- on -- ihmisiä, jotka sen
tiesivät. Useitakin!"

"Jotka olivat sen nähneet?" jatkoin vielä.

"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani", vastasi hän
levollisesti. "Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton
Gardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat
perin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen
myöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa -- ja
olisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni."

"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa
pienoislippaassa?" kysyin.

"Jotkut tiesivät -- ehkä useimmat", vastasi hän samaan levolliseen
sävyyn. "Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan."

"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty
timanttianne jo kauan sitten!" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen.
"Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!"

Hän hymyili miettiväisesti ja hieroi leukaansa.

"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!" sanoi
hän ikäänkuin muistellen. "Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen
kohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he
olleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä
oivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi
puntaa!"

"Niin, te olette omituinen mies!" sanoin minä. "Aivan erikoinen!"

"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa,
poikani", huomautti hän vakavasti. "Se on tosiseikka, Gregg!"

"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on
kaksisataatuhatta puntaa", vastasin minä. "Mihin toimenpiteisiin aiotte
timanttinne -- ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?"

"Ajamaan heitä takaa!" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme
silmissä. "Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!"

"Työläs tehtävä, mr Vandamarke", huomautin minä. "Meillä ei ole mitään
johtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin
heikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne
saatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä
en sitä usko!"

"No, mitä he sitten tekisivät?" kysyi hän.

"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai
Folkestoneen -- johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle",
vastasin minä. "Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!"

"Minä tavoitan heidät sittenkin", selitti hän. "On keinoja."

"Poliisit?" esitin. "Scotland Yardin etsiväosasto?"

"En minä poliiseista enkä etsivistä", vastasi hän lujasti. "En välitä
sellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni -- minä olen vanha
viekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne,
Gregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut
ryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa
kummallekaan meistä -- ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt
korttipelissä oikein loistavasti?"

Hän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua
valitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään
nojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien
hihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa
menetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.

"Otatte asiat hyvin filosofiselta kannalta, mr Vandamarke", huomautin
minä.

"Mitäpä tässä muutakaan?" sanoi hän. "Se on luullakseni paras
menettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa
seikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin.
Niinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani
joskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut
kuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa,
mikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni
saattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin
ja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä
muistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle
huomenillalla -- tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt
kaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?"

"Kiitos vain", sanoin minä; "kyllä tulen."

"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria -- minä itse, tyttäreni,
te, sihteerini -- rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava
nainen, Gregg -- ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale.
Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."

"Entä... tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä.
"Otetaanko ne puheeksi...?"

"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää
asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro
tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."

"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin
todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"

Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun
hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä
koskaan oli minusta tuntunut.

"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan
timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä
tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta
asiasta!"

"Mistä sitten, jos saan kysyä?" virkoin minä.

Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan
eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla,
pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja
vei meidät mukaansa, ja -- minä saan heidät käsiini!"

Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen
tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti
huoleton.

"Minä tavoitan heidät", lisäsi hän sitten. "Nutistan heidät -- noin!"

Hän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi
musertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse
merkitsivät paljon.

"Käsitän, mr Vandamarke!" sanoin, nyökäten hänelle. "Ilman armoa!"

"Juuri niin!" vastasi hän, vuorostaan nyökäten. "Ilman armoa!"

Minä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni
Jermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän
tapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan
hiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua
uusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman
asuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin
sinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu
kuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää
konekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:

                                          "Birchin Lane 327 A, E.C.2.
                                                Lokakuun 8 p:nä 1920.

    Herra Mervyn Gregg,
         Täällä.

    Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisitte
    saada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitun
    osoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä,
    luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.

                                                Kunnioittaen
                                              H.C. LEDDENHAM."

Minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli.
Sellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta
totta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen
tiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten
selvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin
menettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt
aamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin
vetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun
olisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti
aamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.

Jotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin
mennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia,
kuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä
iltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli
toinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin
tutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi
yhdestä epäilemättömästä tosiasiasta -- nimittäin siitä, että Birchin
Lanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta
ylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen,
tiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain
säälien.

"Ei ole sellaista numeroa, sir", vastasi hän. "Tarkoitatteko numeroa
27?"

"Enkä tarkoita!" sanoin minä, vetäen taskustani koneella kirjoitetun
kirjeen. "Tuossa -- 327 A!"

"Ei -- ei sellaista ole, sir", selitti hän. "Ei koko kadun varrella!"

"Oletteko koskaan kuullut tuota nimeä?" kysyin osoittaen H.C.
Leddenhamia, koneella kirjoitettuna kuten kaikki muukin. "Leddenham?"

Hän pudisti päätänsä ja näytti neuvottomalta. "Ei! Se on aivan outo!"
vastasi hän. "Ei tässä korttelissa sennimistä asu, siitä menen
takuuseen!"

"Onko täällä mitään toista Birchin Lanea?" tiedustin.

Tällä kertaa hän katsahti minuun todella säälivästi.

"Toista! Ei ole muuta Birchin Lanea koko Lontoossa!" sanoi hän. "Tämä
on ihan ainoa, hyvä herra."

Hänen mentyään tiehensä lähdin minäkin omalle taholleni -- takaisin
länteen päin. Nyt minulle selvisi. Kirje oli lähetetty pidättämään
minua sinä iltapäivänä Marton Hillistä, jotta mr. Vandamarkella ei
olisi seuraa hänen palatessaan kerhosta asemalle!

Siitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin
ilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että
mr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut
melkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan
kerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä
golf-kerhossa puuhailtiin -- kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin
olla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja
tunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon
kahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.

Marton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja
olihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa
oli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella
ei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C.
Leddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta
tuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt
tarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni
poiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.

Pukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti -- miss Vandamarken valokuvan
vuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos
valokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä
koskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana
näkemään hänet ilmielävänä -- hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen
henkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan
eteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin
hänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä
välkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti,
mutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.

"Ovelia kettuja -- viekkaita kettuja -- taitavia -- taitavia!" sanoi
hän nauraa hytkyttäen. "Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa,
Gregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta
ei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä -- ei
edes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta --
toistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo -- tulin vastikään
itse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin
kauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!"

Hän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut
tyttärelleen -- sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie -- ja
sihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen
hoivaansa hän jätti meidät.

Miss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi
kuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan
vilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja
pirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko,
kolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta,
jonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi
minuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin
tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua
verkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.

"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja -- näöltänne -- niin perin
viaton, mr Gregg", sanoi hän herttaisesti. "Olin saanut teistä -- aivan
toisenlaisen käsityksen."

"Niinkö? Ja miksi?" kysyin minä.

"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla", vastasi
hän. "Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä
golf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten
istuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja,
luullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin..."

"Maitosuillekin -- niinkö?" sanoin minä. "Oh, luulenpa, että rouva
Kennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te
haluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole..."

Vaikenin siihen, nähdessäni, että mrs Kennerley, jonka puoleen olin
kääntynyt, ei ollenkaan katsonut minuun. Seuraten hänen katsettaan
huomasin hänen hymyilevän miehelle, joka juuri oli astunut huoneeseen.
Minäkin vilkaisin häneen. Vain nopealla tahdonponnistuksella onnistuin
hillitsemään äkillisen kummastuksenhuudon, sillä siinä minun edessäni
olivat aivan varmaan kasvot, jotka olin sytytetyn tulitikun valossa
nähnyt sen yksinäisen talon pihamaalla!



IV

NURKKAPÖYTÄ


Minulle oli onneksi, että myöskin Rosalie Vandamarke katsoi mieheen,
joka juuri oli tullut sisälle ja verkalleen astui lattian yli
sinnepäin, missä me kaikki olimme ryhmittyneinä takkavalkean ääreen.
Siten sain paremman tilaisuuden huolellisesti tarkastaa vastatullutta.
Hän oli pitkä, ruumiiltaan sopusuhtainen herrasmies, nähtävästi
kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen ikävuoden välillä.
Kauniskasvoinen, huolellisesti kammattu, hyvin puettu ja kaikesta
päättäen hyvin kotiutunut Vandamarken taloon. Hän tervehti molempia
naisia perin tuttavallisesti ja soi minulle tuollaisen puoliksi
välinpitämättömän, puoliksi ystävällisen nyökkäyksen kuten hänen
ikäisensä miehet yleensä suovat sellaisille, joita vielä pitävät
poikina.

Hetkisen kuluttua hän naureskeli ja laski leikkiä miss Vandamarken ja
mrs Kennerleyn kanssa: oli ilmeistä, että nuo kolme tunsivat toisensa
hyvin. Ja sillä haavaa olin mielissäni, että sain pysyä syrjässä --
halusin vielä tarkemmin tutkia miehen kasvoja, vaikken epäillytkään
vaikutelmani todenperäisyyttä. Hän seisoi nojaten uuninreunustaa vasten
muutaman minuutin tulonsa jälkeen ja kääntyi sitten äkkiä rouva
Kennerleyhin päin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään.
Silloin lankesi sähkölampun hohde määrätyssä kulmassa hänen
piirteilleen, valaisten ne juuri samoin kuin tulitikku oli pihassa
valaissut hänen kasvonsa. Ja nyt olin asiasta varma. Ei ollut
vähäisintäkään epäilystä siitä, että tämä oli sama mies, jonka olin
ristikkoikkunasta nähnyt! Ja... mitä minun nyt oli tehtävä? Paitsi että
tuo vieras oli esitetty minulle mr Trafferdalena, en luonnollisesti
tietänyt hänestä mitään. Hänen nimensä oli outo. Hän näytti minusta
jonkunlaiselta rahamieheltä, sellaiselta, joita tapaa tusinoittain joka
hetki kymmenestä aamulla neljään iltapäivällä Lombard-kadulla taikka
Bartholomew Lanella. Hänen keskustelustaan ja käytöksestään päätin,
että hän oli joustava, tottunut maailmanmies; hän oli ilmeisesti niitä,
jotka osaavat miellyttää ja huvittaa. Mutta mitkä olivat hänen
suhteensa isäntääni? Siihen kysymykseen sain pian vastauksen. Mr
Vandamarke tulla touhusi huoneeseen ja tervehti Trafferdalea niin
lämpimästi, että tuskin olisi lämpimämmin voinut tervehtiä rakasta
veljeään. Näin heti, että hän ja hänen vieraansa olivat mitä parhaimmat
ystävät. Mutta -- tämä oli mies, jonka olin pihassa nähnyt, ja siis...

Oli enemmän kuin kiusallista ja häkellyttävää ajatella asiaa
pitemmälti. Välttämätön seuraus oli tuskastuttava, sillä mr Vandamarke
ei ollut niitä miehiä, joita olisi suonut vilpillisen ystävän vetävän
nenästä ja petkuttavan. Vaivatessani päätäni sillä, mitä minun olisi
tehtävä, siirtyivät mrs Kennerley ja Trafferdale, jotka mr Vandamarken
saavuttua olivat alkaneet keskustella liikeasioista minulle
käsittämättömin lausein, vähän kauemmaksi salin toiselle puolelle, yhä
jutellen ja jättäen minut miss Vandamarken kanssa kahdenkesken. Olin
istahtanut nojatuoliin lähelle hänen omaansa, ja katsahtaen
merkitsevästi noihin kolmeen kumartui tyttö äkkiä minua kohti.

"Pidättekö tuosta miehestä?" kysyi hän kuiskaten. "Sanokaa!"

Minä vilkaisin puhuttelijaani kummastuneena.

"En tunne häntä", vastasin. "Tämä on ensi kerta..."

Neitonen pudisti päätänsä kärsimättömästi.

"Ette ole kääntänyt silmiänne hänestä viime viiden minuutin aikana!"
huudahti hän. "Ette pidä hänestä! Ettehän?"

"No niin -- en!" sanoin minä. "Onko tämä kyllin selvää?"

"Aivan!" vastasi hän tyytyväisesti nyökäten. "Tiesin, ettette pitänyt.
Enkä pidä minäkään."

"Miksette?" kysyin.

"Sitä en osaa sanoa", vastasi tyttö. "Kaiketi vaistomaista
vastenmielisyyttä. Minä inhoan häntä! Vaikka esiinnyn hänelle
kohteliaana, hilpeänä ja miellyttävänä, vakuutan teille, että se on
pelkkää valhetta! Pelkkää teeskentelyä! Johtuu siitä, että hän on isän
parhaita tovereita -- Cityssä. Kunpa pysyisikin siellä!"

"Mitä hän on Cityssä?" tiedustin.

"Hyväinen aika, tietäisinkö minä!" huudahti neitonen. "Rahaa!
Kiittäisinpä onneani, jos nuo kolme puhuisivat illan pitkään muusta
kuin rahasta. Kuunnelkaahan! Minä olen sijoittanut teidät viereeni
pöytään. Jutelkaa minulle, älkää heistä välittäkö!"

Minä loin häneen tutkivan katseen, johon hän luottamuksellisesti
vastasi. Olimme jokseenkin samanikäiset, ja nuorison välillä on
olemassa joku vastaväitteitä väheksyvä vapaamuurariliitto.

"Kyllästynyt siihen puheenaiheeseen?" vihjaisin.

"Niin, milloin nuo kolme ovat koolla!" sanoi hän. "Hypähdin ilosta
kuullessani, että te tulette päivälliselle! En ollut teitä koskaan
nähnyt, mutta..."

"No, nyt kun olette nähnyt? Sanokaahan?"

"Oh, olette varsin miellyttävä nuorukainen!" vastasi hän hymyillen.
"Nuoruudessa on viehätystä, eikö totta? En tunne montaa nuorta henkilöä
-- täällä. Lontooseen tultuamme olen tavannut vain -- tuollaisia!
Rahamiehiä! Olen kuullut vain timanteista, osakeyhtiöistä, osakkeista,
kaivoksista, rautateistä, luovutuksista, sopimuksista. Ja sitten se
rouva Kennerley!"

"Ettekö pidä rouva Kennerleystä?" kysyin. "Näyttää reippaalta,
taitavalta naiselta."

"Oh, taitavahan hän kyllä on", myönsi neitonen. "Mutta -- hänkin on
pelkkää liikehommaa. Minä kaipaan jotakin muuta."

"Esimerkiksi?" kysyin minä.

"Elämää! Käymme tietysti teattereissa ja niin edespäin, mutta" -- hän
pysähtyi ja katsoi miettiväisesti minuun. "Onko teillä sisaria?" kysyi
hän äkkiä.

"Ei!" vastasin. "Minulla ei ole ketään. Olen orpo, eikä minulla ole
sisarta eikä veljeä -- ei edes isoäitiä tai naimatonta tätiä."

"Yksinäistä!" jupisi hän myötätuntoisesti. "Mihin te käytätte aikanne!"

"Kuljeskelen ympärinsä ja pelaan golfia", vastasin. "Nimittäin --
kunnes saan toimen. Ei ole mitään tehtävää nykyisin, kun sota loppui."

"Oletteko ollut sodassa?" kysyi hän avartuvin silmin. "Tekö?"

"Kolme vuotta", vastasin.

"Teidänlaisenne lapsi!" huudahti hän. "Ja -- tapoitteko siellä ketään?"

"Toivoakseni!" vastasin innokkaasti. "Olisin pahoillani jollen olisi
tappanut."

"Se johtuu siitä, että olette englantilainen", sanoi hän. "Miksi
englantilaiset eivät ole koskaan onnellisia, jolleivät voi mitään
tappaa?"

"Minä olen aivan onnellinen, kun saan olla tappamatta", vastasin.
"Sodassa oli tappaminen -- velvollisuuteni."

"Sekin on englantilaisten epäjumalia", sanoi neitonen. "Velvollisuus!
Mutta" -- tässä hän katseli minua kysyvästi -- "satuitteko...
satuitteko haavoittumaan?"

"Kahdesti", sanoin minä. "Vastikään toipunut jälkimmäisestä vammasta."
Jotta hän ei jatkaisi siihen suuntaan, aloin minä sitten vuorostani
kuulustella häntä. "Miksi mainitsitte minua englantilaiseksi?" kysyin.
"Ettekö sitten itse ole?"

"Minäkö? Enhän toki! Viime keväänä näin Englannin ensi kertaa: minä
olen syntynyt Etelä-Afrikassa. Isäni oli hollantilainen ja äitini
ranskalainen. Enkö olekin kummallinen sekoitus?"

"Hyvin mielenkiintoinen sekoitus", myönsin minä. "Mutta tuloksista
päättäen..."

Juuri silloin asteli mr Vandamarke meitä kohti hykertäen käsiään.

"Ah", huudahti hän. "Arvasinkin, että te nuoret viihtyisitte hyvin
keskenänne! Nuoret ihmiset löytävät pian toisensa. Herttainen poika,
Rosalie, eikö totta?"

"Luullakseni ei mr Gregg ole yhtä nuori iältään kuin näöltään", vastasi
hänen tyttärensä. "Eikä niin varsin viaton ja -- kokematonkaan", lisäsi
hän syrjäpuheena minulle.

Ennenkuin ehdin vastata, ilmoitettiin päivällispöytä katetuksi. Kävi
niinkuin nuori emäntäni oli ennustanut. Heidän päässään pöytää puhui mr
Vandamarke kahden vanhemman vieraansa kanssa liikeasioista; me taas
rupattelimme kaikenlaista muuta. Mutta minä koetin sekä silmilläni että
korvillani seurata noita kolmea ja pian varmistuin kahdesta seikasta --
ensiksikin, että herrat Vandamarke ja Trafferdale olivat hyvin hartaat
ystävykset ja että heillä oli tärkeitä yhteisiä raha-asioita; toiseksi
että mrs Kennerley oli ikäänkuin isäntäni oikeana kätenä ja luultavasti
tiesi hänen asioistaan yhtä paljon kuin tämä itsekin.

Ja vaikka seurusteluni pöytätoverini kanssa olikin hauskaa, sillä
Rosalie oli perin herttainen ja vilkas neitonen, kun häneen tutustuin,
vaivasi minua kaiken aikaa sielullisen tukehtumisen tunne. Siitä, että
Trafferdale oli mies, jonka olin nähnyt tuon salaperäisen talon
pihassa, ja siis yksi niitä, jotka olivat ryöstäneet isännältäni hänen
kahdensadantuhannen punnan arvoisen timanttinsa -- kenties koko juonen
alkuunpanija, -- olin varma ja tulin yhä varmemmaksi, mitä enemmän
häntä katselin. Ja tuossa oli mitään pahaa aavistamaton poloinen, mr
Vandamarke, joka piti häntä suuressa arvossa ja kilisteli hänen
kanssaan aivan luottavaisesti! Se pani vereni kiehumaan -- sitä
kiihkeämmin, kun en tiennyt, mitä olisi tehtävä.

Mutta lopuksi sain mielijohteen. En kenties olisi sen mukaan toiminut,
jos olisin muistanut vanhan sananparren ja laskenut kahteenkymmeneen
ennenkuin antauduin vaikutelman valtaan. Se juolahti päähäni tällä
tavoin: kun naiset olivat poistuneet, jäivät isäntäni ja vanhempi
vieras istumaan portviini-karahvin ääreen, jolloin minä valittaen
heikkoa päätäni pyysin anteeksi ja siirryin vierashuoneeseen. Siellä
tapasin mrs Kennerleyn -- yksinään. Pysähtymättä miettimään -- ja
loppujen lopuksi oli sittenkin hyvä, ettei minulla ollut aikaa
miettimiseen! -- istahdin tuolille hänen viereensä.

"Mrs Kennerley!" sanoin, luoden oveen katseen, jolla halusin vihjaista,
että puhuisin hänelle luottamuksellisesti. "Tehän askartelette
liikeasioissa?"

Hän soi minulle hymyn, ikäänkuin sanani olisivat häntä huvittaneet, ja
nauroi.

"Niinpä kai, mr Gregg", vastasi hän.

"Olette niissä varmaankin taitava ja älykäs?" vihjaisin.

"Kyllähän jotkut minua sellaisena pitävät", vakuutti hän taaskin
naurahtaen. "Mutta -- mistä on kysymys?"

Siirsin tuolini lähemmäksi hänen omaansa vilkaisten taaskin ovelle.
"Tarvitsisin neuvoanne, mrs Kennerley", vastasin minä, "perin tärkeässä
asiassa. Voitteko suoda minulle huomenna puoli tuntia -- yksinänne --
jossakin?"

Hänen huvitettu ilmeensä muuttui kummastuneeksi, mutta hän vastasi
varsin auliisti: "Johonkin erityiseen aikaanko?"

"Minulle sopii joka aika", selitin. "Määrätkää itse aika -- ja paikka."

Hän epäröi hetkisen ja nyökkäsi sitten ikkunoita kohti.

"Tunnettehan Alexandran portin tuolla?" sanoi hän. "No niin --
kohdatkaa minut siellä huomenna puoli yhdeltä. Siihen aikaan menen aina
Rowille kävelemään. Sopiiko se?"

Ehdin juuri kiittää häntä ja sanoa, että se sopi mainiosti, kun Rosalie
Vandamarke tuli huoneeseen. Pian senjälkeen ilmestyivät hänen isänsä ja
Trafferdale. Mr Vandamarke oli juuri ostanut gramofonin, jota kehui
viimeiseksi uutuudeksi sillä alalla. Tunnin aika hänen täytyi sillä
rumahisella renkuttaa jotakin, mitä hän hartaasti kuvitteli musiikiksi.
Olin kiitollinen, kun se osa ohjelmasta oli ohitse.

Pian senjälkeen minä lähdin kotiin, miettien havaintoani. Että
Trafferdale, joka esiintyi Vandamarken parhaana ystävänä, oli
timanttiryöstö-juonen toimeenpanijoita, siitä olin varma. Mutta
tuskallista ja vaikeata oli paljastaa totuus Vandamarkelle. Kuvittelin
siis, että mrs Kennerley olisi omiaan siihen tehtävään. Olin nähnyt
kylliksi ollakseni varma, että vanha herra kaikessa luotti häneen
ehdottomasti ja suuresti ihaili hänen kykyään. Päätin uskoa asian mrs
Kennerleylle.

Heti puolenpäivän jälkeen seuraavana päivänä olin Alexandran portilla,
ja puoli yhdeltä näin mrs Kennerleyn tulevan minua kohti. Hän näytti
hyvin reippaalta ja valppaalta, juuri sellaiselta naiselta, joka voisi
ottaa arkaluontoisia asioita huolekseen, ja minä onnittelin itseäni
neuvokkuudestani, että olin hankkinut hänet apulaisekseni. Käännyimme
Kensingtonin puutarhan ihmisistä tyhjimpään osaan. Oli lämmin,
päivänpaisteinen aamu, ja me istahdimme penkille.

"No", sanoi mrs Kennerley, "mikä se perin tärkeä asia on?"

Minä koetin näyttää mahdollisimman vakavalta.

"Mrs Kennerley", aloitin, "te olette mr Vandamarken yksityissihteeri?"

"Niin olen", vastasi hän.

"Ja epäilemättä olette hänen uskottunsa?"

"Useimmissa asioissa kylläkin -- liikeasioissa."

"Oletteko -- minä lyön kaikki korttini pöytään mr Vandamarken vuoksi --
oletteko kuullut hänen erinomaisen kallisarvoisesta timantistaan?"

"Vandamarke-timantistako? -- Olen."

"Tiedättekö, että hän on sen -- kadottanut?"

Hän käänsi minuun katseen, jota minun oli vaikea ymmärtää. Ei se
osoittanut kummastusta eikä myöskään ilmaissut, ettei hän olisi asiaa
uskonut. Näytti siltä kuin hän olisi itseltään kysynyt, kuinka paljon
minä tästä mainitsemastani tapauksesta oikeastaan tiesin.

"Kadottanut?" huudahti hän. "Mahdotonta!"

"Eipä suinkaan!" sanoin minä. "Pikemminkin on ihme, ettei hän ole sitä
aikaisemmin menettänyt. Mutta... eikö hän ole siitä teille maininnut?"

"Hänkö? Ei!" vakuutti rouva. "Ei sanallakaan!"

"Sitten minä kerron teille -- hänen tähtensä", jatkoin. "Hän tarvitsee
-- suojelusta. Minä kerron sen teille tietenkin salaisuutena, mrs
Kennerley -- tämä on ehdottomasti pidettävä vain omana tietonamme."

"Oh, tietysti, mr Gregg!" jupisi hän. "Mutta se timantti! Hävinnyt!"

"Suoraan sanoen se ryöstettiin toissa iltana. Kerron teille kaikki --
se on varsin lyhyt tarina. Hän ja minä kävelimme Marton Hillin
golf-kerhon kentältä asemalle, meidät pysähdytti kolme naamioitua,
revolvereilla aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät astumaan
voimakkaaseen autoon ja kiidättivät meidät monen, monen kilometrin
päähän yksinäiseen taloon. Siellä he nipistivät mr Vandamarkelta hänen
timanttinsa; kyyditsivät meidät jälleen pois ja laskivat meidät runsaan
tunnin ajelun jälkeen Basingstoken ulkopuolelle. Perin ovela hanke
kauttaaltaan, rouva Kennerley, -- eikö hän ole teille siitä maininnut?"

"Ei sanallakaan!" vastasi yksityissihteeri. "Tavuakaan hän ei ole
asiasta hengähtänyt!"

"Eikä minunkaan olisi tullut siitä hiiskua sanaa tai tavuakaan",
virkoin minä. "Minä lupasin sen hänelle. Mutta -- minunpa oli pakko
puhua! Teille!"

"Miksikä?" kysyi hän.

"Sanon sen teille. Minulla on mielestäni varsin hyvä, vakiintunut
havaintokyky -- se kehittyi kaiketi sotakokemuksissani. Joka
tapauksessa pidän silmäni auki. No niin, huomasin kaksi asiaa tuon
seikkailun aikana toissa iltana. Ensiksikin, että autonajajalla oli
omituisesti käyristynyt sormi -- luoti oli lävistänyt hänen rystönsä,
siitä menen vaikka valalle! Toiseksi näin jotakin vielä paljoa
tärkeämpää: mr. Vandamarken ollessa poissa siitä huoneesta, johon he
olivat meidät sulkeneet -- käskettynä toiseen suojaan, -- kurkistin
ikkunasta sen edustalla olevaan pihaan. Siellä käveli mies
edestakaisin. Raapaisi tulta sytyttääkseen sikaarinsa, ja lähes
minuutin ajan, mrs Kennerley, minä näin hänen kasvonsa täydellisesti ja
kirkkaassa valossa. Ja, hyvä rouva -- minä näin nuo kasvot jälleen
eilen illalla!"

"Missä?" kysyi hän kääntäen silmänsä minuun -- hyvin kauniit, avoimet
silmät, ikäänkuin hän olisi ollut tenhottu. "Lontoossako?"

"Lontoossa!" nauroin minä. "Niin -- tässä lähellä. Mrs Kennerley,
mies, jonka näin pihassa, oli herra Trafferdale! Eilisiltainen
vierastoverimme! Se on aivan yhtä varmaa kuin että tuo kamala taiteen
kuvatus, jonka tuolla näemme, on Albertin muistopatsas." Käännyin
osoittamasta yhden inhoni aiheen kultauksia ja katsoin häneen. Hän
silmäili minua samanlaisella katseella kuin oli minulle aikaisemmin
suonut, mutta nyt se oli korostetumpi. Minä nyökkäsin hänelle.

"Ihan totta, mrs Kennerley!" sanoin pontevasti.

Vihdoin hänen kielensä kirposi.

"Herra Trafferdale?" virkkoi hän matalalla äänellä. "Mahdotonta! Hän on
mr Vandamarken lähimpiä ystäviä -- yksityiselämässä samoin kuin monissa
liikeasioissa."

"En välitä siitä, mitä hän on!" tiukkasin itsepintaisesti. "Hän on _se_
mies! Tunsin hänet heti, kun hän eilen astui vierashuoneeseen. Ystävä
tai ei, hän on mies, joka poltteli sikaariansa rakennuksen
ulkopuolella, sillä välin kun hänen toverinsa sisällä kevensivät mr
Vandamarken hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisesta timantistaan!
Ja -- mitä nyt on tehtävä?"

"Mitä -- minkälaista tekemistä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Siinäpä juuri halusinkin pyytää neuvoanne", selitin. "Onko minun
mentävä suoraan mr Vandamarken puheille ja kerrottava hänelle, mitä
olen kertonut teille? Minä mainitsin hänelle käyräsormisesta miehestä
ja pihassa näkemistäni kasvoista, -- tuleeko minun nyt mennä sanomaan
hänelle, että ne olivat hänen ystävänsä mr Trafferdalen kasvot?"

"Hän ei sitä uskoisi", virkkoi rouva. "Hän ja Trafferdale..."

"Sen asian voisi kaiketikin todistaa, mrs Kennerley", sanoin minä. "Jos
Trafferdalea pyydettäisiin selittämään seniltaiset puuhailunsa..."

"Mitä mr Vandamarke pyysi teitä tekemään?" kysyi hän keskeyttäen minut.
"Olemaanko toistaiseksi vaiti? No -- teidän asemassanne, mr Gregg,
noudattaisin hänen pyyntöänsä. Voitte olla varma, että en petä
tämänaamuista luottamustanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että
mr Vandamarkella on jo Etelä-Afrikasta käsin terävä-älyisen miehen
maine! En tarkoita, että hän olisi viekas tai tunnoton, mutta hän on
asioittensa ja harrastustensa hoitamisessa terävin mies, mitä koskaan
olen tavannut, ja -- teidän asemassanne minä odottaisin nähdäkseni,
mihin hän lähinnä ryhtyy. Voitte olla varma siitä, että mr
Vandamarkella on joitakin hankkeita! Mitä tyynempi, mitä hiljaisempi
hän on, sitä uutterammin hän askartelee -- rauhallisen pinnan alla.
Ottakaa neuvostani vaari -- älkää tehkö mitään, älkää sanoko mitään,
odottakaa!"

Me erosimme. Mutta minä sain nähdä mrs Kennerleyn vielä samana päivänä,
vaikka paljoa myöhemmin. Olin juuri saanut sievähkön perinnön ja
kestitäkseni itseäni menin sinä iltana syömään päivällistä Mocattin
ravintolaan. Ken on Mocattissa käynyt, tietää, että tuossa erittäin
hienossa ravintolassa kiertää pääsalia parveke. Parvekkeella voi
aterioida ja sieltä katsella iloista vilinää alhaalla. Minä tilasin
päivälliseni parvekkeelle. Ja kun ateriani puolivälissä sattumalta
vilkaisin alas, näin aivan alapuolellani erään nurkkapöydän ääressä
rouva Kennerleyn täysissä hepenissään syömässä päivällistä kahdenkesken
-- Trafferdalen kanssa!



V

HUONEISTO DOWN-KADUN VARRELLA


Olin jo jokseenkin tottunut yllätyksiin. Nähtyäni rouva Kennerleyn ja
Trafferdalen vedin siis pääni parvekkeen rintasuojan taakse ja mietin
tätä uutta tilannetta. Tarkastin sitä useilta eri puolilta. Näkemäni
saattoi olla aivan viatonta laatua. Ei ollut mitään syytä, miksi mrs
Kennerley ja mr Trafferdale eivät aterioitsisi yhdessä Mocattin
ravintolassa tai jossakin muussa hienossa paikassa. Olin katsellut
heitä tarpeeksi edellisenä iltana tietääkseni, että he olivat hyvät
tuttavat keskenään. Rosalie Vandamarke oli maininnut minulle, että mrs
Kennerley oli leski: ehkäpä hän ja Trafferdale olivat kihloissa tai
kihloihin menemäisillään.

Mutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä
olin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin
Kensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi.
Kertoisiko hän Trafferdalelle -- oliko jo kertonut Trafferdalelle, --
mitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan
varoittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki
hänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla
aivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet
uskotukseni -- mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty,
että olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja
siinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa,
jonka olin antanut ilmi!

Hetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen
huomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat
huolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä
toisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä
keskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he
eivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä
silmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin
suojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin
tietää enemmän.

He eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät
he savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat
siirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja
kaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten
kätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan
tapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa
näytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä
olisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään,
mutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen
kourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä
epäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs
Kennerleylle.

Hänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen
seikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he
osoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi
suorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin
silmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.

He nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä
tarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi
kadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan
läksivät jalkaisin -- käsi toisensa kainalossa.

Minut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin
päättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin
varma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs
Kennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin
ylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen
pehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään
oli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs
Kennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa
päällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.

Kuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä
Piccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani
kymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon
paviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen
ostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin
samanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain
niin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja
tarkoin panna merkille paikan.

Sitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti
esiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä
yli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri
kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin
ensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan
mahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.

Aioin kertoa mr Vandamarkelle -- kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti,
että hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän
oli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän
tietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua
soimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani
Vandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä
avattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.

"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir", sanoi hovimestari suvaiten tuntea
minut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. "Luullakseni ulos
kaupungista, sir. Mutta", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, "miss
Vandamarke on kotona."

Viime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä
ilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin
perästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr
Vandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui
Rosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun
saapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa
raoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.

"Onko... onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän. "Näytätte...
järkkyneeltä!"

"Eipä ihme!" virkoin minä. "Mutta sanokaahan minulle... isännehän on
poissa?"

"Niin on", vastasi tyttö. "Matkusti Birminghamiin -- liikeasioissa."

"Milloin hän palaa?" kysyin. "Tänä iltanako?"

"Ei!" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. "Kenties huomenillalla. Mistä
on kysymys?"

Minä tuijotin häneen.

"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin --
kertoa teille!"

"Kertoa minulle mitä?" kysyi hän. "Olette kovin salaperäinen!"

"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.
Istukaahan ja kuunnelkaa."

Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle
mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut,
kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin
Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio
kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan
ymmärtävällä nyökkäyksellä.

"Niin se on -- ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on
poissa, -- Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi
livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"

Hän mietti asiaa -- ja katseli minua -- muutaman silmänräpäyksen.

"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?" kysyi hän.

"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä
heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli
kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."

"Mikä olisi teidän käsityksenne?" kysyi hän.

"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi
ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää
astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on
timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."

Neitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.

"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että
Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä
jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä
ravistelemaan!"

"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on
vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta -- eikö teidän olisi
parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän...
vähän silmäänpistävänä."

Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin
väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi
jäänyt huomaamatta.

"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?"

"Korkeintaan -- kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan
kymmentä minuuttia."

Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli
palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi
hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi
ovelle.

"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen.
"Tuntisiko minua nyt kukaan?"

"Mainiota!" sanoin minä. "Tulkaa nyt!"

Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan
ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan
kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.

"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että
teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"

"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme",
vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn
asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."

"Asestettuna!" huudahti hän. "Ette edellyttäne..."

"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on
hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua --
ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän
kanssamme ei sovi leikitellä."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.

"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista
lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne
tekevän, jos hän olisi täällä."

"Ja se olisi...?" kysyi tyttö.

"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni
teidän -- isänne edustajana -- tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte
sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"

"Saattepa nähdä", vastasi hän. "Jos olette varma, että se hänellä
on..."

"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi
yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka
tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän
on mies, jonka näin pihassa polttelemassa -- se on ehdottomasti varmaa!
Tämä on juoni, salaliitto..."

"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema", mutisi neitonen. "Minä en ole
koskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan -- Trafferdale
häntä isälleni suosittelikin."

"Ah", huudahdin minä. "Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri.
Ja kuka esitteli Trafferdalen?"

"En tiedä -- ei luullakseni kukaan", vastasi Rosalie. "Isä kaiketi
sattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet
ketään."

"Karitsoita -- susien joukkoon heitettynä", huomautin kyynillisen
myötätuntoisesti. "Viattomia!"

"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja
viattomaksi", jupisi hän. "Hupsu en ainakaan ole."

"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on
elänyt!" huomautin.

"Niin hän onkin!" huudahti neitonen uhmaten. "Kuka väittää, ettei hän
olisi? Tekö?"

"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin
sadan tuhannen punnan arvoista timanttia", huomautin, "vieläpä näytellä
sitä kelle tahansa! Pidättekö te?"

"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'", vastasi hän. "Mutta
minä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut
kaiken ikänsä!"

"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta
rungosta!" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. "Silmänräpäys
-- käyn vain noutamassa aseeni!"

Minä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin
siihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut
vilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki,
vilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.

"Isästänne puhuen", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen
viereensä, "löysin juuri häneltä tulleen sähkeen -- Birminghamista
lähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa
Corlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin
2.30'. Keitä ovat Corlandit?"

"En tiedä -- en ole koskaan kuullut sitä nimeä", vastasi hän. "Mutta --
tätä asiaa se kyllä koskee."

"Niinkö luulette?" sanoin minä.

"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa
tapahtuu tämän jutun yhteydessä", selitti hän. "Kuten jo aikaisemmin
huomautin, on isä..."

"Nokkela!" täydensin minä. "No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on
meidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa -- meidän on
nähtävä, mutta emme saa näyttäytyä."

Kello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti
esiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin
ja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä
Trafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin
luottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä
miehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka
kaikin mokomin tahtoi nähdä "tähden." Minä osoitin toverilleni hänet ja
mrs Kennerleyn.

"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?" kuiskasin. "Tästä voimme nähdä
heidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä
silmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua."

Tyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi
kumartuen minun puoleeni:

"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen
tietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte
heitä vartioida, niin ehkä minä voin..."

"Juuri niin!" yhdyin minä. "Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun
pitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde -- eivät ainakaan
ennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi
toisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti
seisottaessakin."

Hän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti
luja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä
minuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut
poistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen
toverinsa olivat lähteneet liikkeelle.

"No nyt!" sanoin. "Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he
lähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa..."

Seurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan
edeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten
Rosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta.
Ja suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley
kadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa
sitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen
kainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me
heidän perässään.

"Kuulkaahan!" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin
kainalooni. "Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva
Kennerley asuu?"

"Hänen osoitteensa? Niin -- hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella.
Eikö sinne käännytä Oxfordkadulta?" kysyi hän.

"Kyllä -- mutta he eivät mene sinne päin", vastasin minä, kun
Trafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. "He seuraavat
Piccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?"

"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja", vastasi
tyttö. "Hän asuu Down-kadun varrella -- siellä on hänellä luullakseni
huoneisto."

"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla", sanoin minä. "Ja siinä
tapauksessa saamme purjehtia selvää väylää -- kunnes panemme heidät
kiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä
säädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon,
mitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän
ratkaista."

Neitonen epäröi hetkisen ja lausui sitten päättäväisesti:

"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä
herra Trafferdalelta selitystä."

"Niin, mutta millä perusteella?" kysyin minä. "Hän vaatisi varmaan
jonkun!"

"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon
teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että
tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan
menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"

"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö
niin?"

"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää
kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"

"Sen saamme pian nähdä", vastasin. "Down-katu ei ole tästä kaukana."

Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He
kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun
eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen.
Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen
huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita
ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.

Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja
kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta
ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:

"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne -- hänen
sijastaan. Tahdon haastella kanssanne -- hänen timantistaan!
Ymmärrättekö?"

Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän
tuijotti ikäänkuin kummastuneena.

"Isänne -- timantista!" huudahti hän. "Minä... mutta astukaahan
sisälle... tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi
valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi
oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.

"Puoli minuuttia -- riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En
tosiaan... en laisinkaan käsitä... tiedättehän..."

Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja -- _väänsi sen
lukkoon!_



VI

AVAIMENREIKÄ JA SISÄHUONE


Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun
niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa
marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä
vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni
avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta
varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien
kieli oli kylläkin kerkeä.

"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone
oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa
kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan,
yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain
vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja
uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti,
mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, -- kuulin aivan selvästi
avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta
ei ollut mitään pakomahdollisuutta, -- se oli kahdenkertainen ikkuna,
ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut
näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain
sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin
jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.

"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole
hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti -- ja tässä sitä nyt
ollaan!"

"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini.
"Mutta enhän osannut aavistaakaan -- en ainakaan mitään tällaista! Hän
oli tosiaan varsin ripeä -- nopsa käsittämään tilanteen!"

"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän
tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet
-- arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki,
mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja
kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"

"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt
on kysymys siitä, mitä _on_ tehtävä."

"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu
kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä
katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä,
että olen pähkähullu! Tässä nyt olen -- pistooli taskussa."

"Mitä hyötyä siitä?" kysyi tyttö.

"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven",
sanoin minä.

"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää
meitä täällä iäti!"

"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat
tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme,
näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin -- häkissä me
olemme."

Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin --
mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa
kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa -- en ainakaan löytänyt
muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden
pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua
viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran
tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin.
Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu
ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan
meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän
päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan
eteisestä.

"Hei!" huudahdin. "Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!"

Rosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.

"Ja mitä hyötyä meille siitä on?" kysyi hän.

"Kenties paljonkin!" sanoin minä. "Voin ainakin pitää silmällä eteistä.
Jos ne kaksi lähtevät..."

"Miksi he lähtisivät?" keskeytti neitonen.

"Minun käsittääkseni he lähtevät", vastasin minä vakaasti. "Tietenkin
he lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä --
timantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän
yksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän
suorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että
me tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne,
sulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin,
kun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on... ja..."

Sähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja
säpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin
varpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan
avaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä -- ulko-oven, eteisen
pöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin
Trafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski
kätensä ripaan.

"On juuri tullut mies sisälle!" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti
kiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. "Kookas seurustelupukuinen mies
-- sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää
siitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen
yli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut
etuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen
huoneeseen -- menivät jo!"

Minä nousin ja katsoin toveriini, ja hän pudisti päätänsä.

"Siitä ei ole meille vähääkään apua", huomautti hän, "kunpa pääsisimme
täältä pois! Minun on nälkä!"

Minä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla.
Siinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä --
appelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.

"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme
hyväksemme Trafferdalen eväitä", sanoin minä. "En toki usko, että hän
on mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä
etsin, onko täällä mitään juotavaa."

Juomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä -- viskyä,
konjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin
korkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli
miedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin
takaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä
pureskeli korppuja.

"Mitä teette, jos Trafferdale tulee?" kysyi hän äkkiä.

"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun", sanoin minä. "Se
rauhoittaisi hänet!"

"Ettehän häntä ampuisi?" kysyi hän.

"Mielihyvällä -- jos hän rimpuilee", vastasin. "Mutta pistoolilla on
oiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se
ollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!"

"Kenties hänelläkin olisi ollut", huomautti Rosalie.

"Hyvin luultavasti -- mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen
käsittelemiseen", sanoin. "Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies
lienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka
nappasi minut ja teidän arvoisan isänne!"

"En ole enää niin nälissäni!" huomautti tyttö. "Tulenko minä
kurkistelemaan?"

"Ette kai", sanoin minä. "Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain
jotakin tapahtuisi..."

Mutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli
Trafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin
kuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.

"Trafferdale taas!" sanoin. "Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia
eteisen naulakosta. Nyt hän... hyväinen aika! Hän käänsi valon
sammuksiin ja eteisessä on pimeä."

Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman
valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni
huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli
hiljaista ja -- pimeää.

Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin
eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja
mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan
jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja
kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle
ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes
hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, -- se oli raukean
uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.

"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen
hirveästi unissani."

"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me
itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle
sohvalle! Minä vartioin -- en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin
luultavasti... noh, mitä se oli?"

Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat
hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.

"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on
teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin
otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"

"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi
Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä
päiväkausia --- ja kuolla nälkään!"

"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä
huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita,
järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta
siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette
paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"

"Entä... te?" kysyi hän.

"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi -- ehkä joku
saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."

Hän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja
monilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen
minuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani
sytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon
mietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että
kukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla
ponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs
Kennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan
vakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin
tarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu
paljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.

Yö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta
torkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten
unennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut
sikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä
ennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja
näin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.

Sitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama
melu oli tytönkin herättänyt.

"Mikä on?" kuiskasin. "Kuulitteko jotakin?"

Hän nyökkäsi eteistä kohti.

"Eteisen ovi!" sanoi hän. "Minä kuulin sen käyvän. Joku on tullut
sinne."

Minä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme
käännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten
kierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti
ehkäisevästi.

"Hyvä on!" jupisin minä. "Ei mitään vaaraa -- mutta jos ken pyrkii
huoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän
taempana!"

Avain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli
vaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan
työntääkseen sitä auki -- käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti
käyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini
sille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.

Kasvot kurkistivat ovensyrjän taitse.

Ne olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat,
syväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä
noista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän
päästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi
eteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin
portaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän
niiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli
paennut kadulle.

Käännyin ja näin Rosalien katselevan minua huoneiston ulommalta ovelta.

"Mennyt?" kysyi hän.

"Ja aika vauhtia sittenkin!" vastasin. "Kah, hän oli yksi niistä
kolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!"

"Oletteko varma?" kysyi neitonen, puoliksi epäillen.

"Vallan varma! Minä tunnen hänet", vakuutin. "Hän on se koukkusormi --
hänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän
tunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai
hän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!"

"Älkäämme viipykö täällä enää", virkkoi tyttö. "Olemme vapaina --
lähtekäämme."

"Silmänräpäys", hillitsin minä. "Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa
huoneessa he eilenillalla olivat -- katsokaamme, ovatko jättäneet sinne
mitään johtolangaksi kelpaavaa."

Huoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan
merkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta
ruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja
laseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi
Trafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone -- siellä oli
auki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli
huolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat
ihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään
vihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani
Rosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni
sanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli
sinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen
päästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti
kiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään.
Otin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn
kohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.

"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!" huudahdin.
"Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!"

Minä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä
tarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.

"_5000 punnan palkinto_. -- Viime lauantai-iltana kiristettiin
omistajalta _iso timantti_ maalaistalossa, johon naamioidut miehet
olivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa
asianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun
timantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla
se voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset
pidätetyiksi."

Vilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän -- jotakin
oli tekeillä.

"Niin, se oli isän puuhia", sanoi neitonen. "Entä Corlandin toimisto?
Eikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?"

"Oli", vastasin. "Tänään iltapäivällä. Mutta -- emme saa odottaa siihen
asti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin
matkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä
tiedämme."

"Minä haluan mennä kotiin", selitti Rosalie. "Palvelijat soittavat
poliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja
sitten menemme Corlandille yhdessä."

Tuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen
kymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme
Trafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen
ajurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi
antaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä
pyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä
kädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan.
Ilmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.

Tuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni -- sitäkin enemmän,
kun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta
siinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja
minä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia
tietoja.

Lähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello
kymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa,
joka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille
ilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä
illasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin
vakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.

"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?"
kysyi hän.

"Ainakin hän sinne Trafferdalen kanssa meni", vastasin minä.

"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?"
kysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. "Mutta ettekö
todella nähnyt häntä huoneistossa? Kah..."

Tässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin.
Kun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.

"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja", virkkoi hän.
"Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen,
jättäkää ovi auki ja... kuunnelkaa!"

Rosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle.
Varovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani --
käyräsorminen mies.



VII

HERTTAINEN PALVELIJA


Ennenkuin Corland oli virkkanut tulijalle muuta kuin pari sanaa
keskustelun esipuheeksi, pujahti sisähuoneeseen sen etäisimmässä
nurkassa olevasta ovesta omituisen näköinen pieni mies, joka hymyillen
ja merkitsevästi nyökäten Rosalielle ja minulle, samalla kuin
varoittavasti laski sormen huulilleen, hiipi varpaillaan lattian yli ja
asettuen likelle kyynärpäätäni yhtyi kanssani tuijottamaan rakosesta,
jonka lävitse katsellen oli tuntenut koukkusormen. Hän näkyi
tarkastavan miehen nopeasti, mutta tyydytyksekseen. Sen tehtyään hän
kääntyi jälleen meitä kohti, pudisti päätänsä, hymyili ja näkyi avaavan
korvansa yhtä suuriksi kuin vastikään oli avannut silmänsä. Ja hän
kuunteli hartaasti. Samoin mekin. Sen miehen täälläolo, jonka vajaasti
kolme tuntia aikaisemmin olimme nähneet päätähavin syöksyvän,
huoneistosta nähdessään minun pistoolini ja jolla minä tiesin olevan
osaa mr Vandamarken ja minun kaappaamisessani, oli lievimmin sanoen
peräti kummallista.

Mutta Corland oli alkanut puhua äänekkäästi ja samaan sävyyn kuin
ristikuulustelun toimittaja, joka tahtoo päästä totuuden perille.

"Olette tullut _Morning Postin_ ilmoituksen johdosta, niinkö?" haastoi
hän. "Ilmoituksen, jossa puhuttiin varastetusta timantista? Hyvä on --
ja kuka te sitten olette?"

Vastaus tuli niin mairean säyseällä soinnulla, että siinä suhteessa
harvat olisivat vetäneet hänelle vertaa. Olisi voinut lyödä huoletta
vetoa miehen ammatista hänen äänensävynsä perusteella.

"Nimeni on Ganderson, sir, -- John Ganderson", vastasi hän.

"Ganderson? Ei ole nimien tavallisimpia! No, mitä te tiedätte tästä
asiasta, Ganderson?"

Vastaus tähän suoraan kysymykseen sai johdannokseen pikku rykäyksen --
sellaisen, joka ilmaisee hellävaroin hoideltavaa diplomatiaa.

"Niin, sir, luulen tietäväni jotakin -- mahdollisesti paljonkin. Asia
on -- sanoisimmeko omituinen? Ja mutkallinen."

"Omituinen ja mutkallinen, niinkö, Ganderson? Hm... sitten teidän on
luullakseni parasta puhua mahdollisimman yksinkertaisesti ja selvästi.
No, mitä te tiedätte?"

"Niin, sir, voin sanoa olevani kamaripalvelija -- ammatiltani, sir. En
kenenkään yksityinen kamaripalvelija, -- hoidan palvelushommia
Wellersfordin talossa, Down-kadun varrella asuville herroille yleensä.
Eräs heistä on mr Trafferdale. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, sir, että
-- todistuksista päätellen -- mr Trafferdale on minua puijannut."

"Miten? Ja mitä yhteyttä sillä on tämän jutun kanssa?"

"Asia on näin, sir: palvelijantoimieni ohella harjoitan toisinaan
hiukan autonajoa -- olen tutkinnon suorittanut ajaja. Olen kyydinnyt mr
Trafferdalea aika paljon -- silloin tällöin. Kun mr Trafferdale lähtee
automatkalle, sir, on hänellä tapana vuokrata ensiluokkainen auto
Hellinghamin autotallista. Viime maanantai-iltana palasi mr Trafferdale
aikaisin Citystä ja käski minun hankkia auton, jota hän tavallisesti
käyttää. Sanoi haluavansa, että kyyditsisin hänet maataloon, joka
hänellä on Surreyssä."

"Missä päin siellä?"

"Dorkingin lähistössä, Leith Hillin rinteillä. Se on omituinen,
ränstynyt vanha talo, jonne hän lauantai-iltaisin toisinaan matkusti
tuttavineen. Yksinäinen paikka, sir, -- ei mitään muita asumuksia
lähettyvillä."

"Ja te kyyditsitte hänet sinne maanantai-iltana?"

"Niin, sir. Saavuimme sinne kello neljän tienoissa. Sitten mr
Trafferdale sanoi, että hänellä oli minulle muka joku hupaisa pikku
homma. Sanoi, että hän ja kaksi tuttavaa Citystä tahtoivat vedonlyönnin
johdosta tehdä eräälle ystävälleen viattoman kepposen kaappaamalla
hänet kiinni. Hän vakuutti, että kaikki oli pelkkää leikkiä ja että
senjälkeen, kun tekonen oli suoritettu, ei kukaan nauttisi siitä
enemmän kuin tuo kaapattu herrasmies. No, sir, tietysti minä luotin mr
Trafferdalen sanaan -- onhan hän aina kohdellut minua herrasmiehen
tavoin, -- Trafferdale. Tein siis työtä käskettyä ja ajoin auton
Bushingtonin asemalle, jossa hän sanoi minun tapaavan nuo kaksi Cityn
herrasmiestä neljännestä yli viiden. He odottaisivat minua, sanoi hän.
Minun olisi tarkoin seurattava heidän käskyään. Minä ajoin
Bushingtoniin, sir, ja pian ilmestyivätkin nuo kaksi herrasmiestä."

"Tunsitteko heidät, Ganderson?"

"En, sir, en kumpaakaan. En ollut koskaan nähnyt heitä mr Trafferdalen
asunnossa enkä missään muuallakaan, mikäli muistan. He olivat sellaisia
herrasmiehiä kuin tapaa Cityssä, sir. Tietenkin minä heidät nyt
tuntisin."

"No -- mitä tapahtui?"

"Yksi heistä -- se, joka sittemmin osoittautui päämieheksi -- puhutteli
minua ja minä sanoin hänelle, että olin hänen käytettävissään mr
Trafferdalen määräysten mukaan. Hän käski minun sitten ajaa pienen
tanhuan kohdalle, joka johtaa Marton Hillin golf-kentältä isolle
maantielle, ja pysähdyttämään sinne. Tein niin. Silloin oli melkein
pimeä. Kun auto pysähtyi, astuivat herrasmiehet maantielle. He ottivat
esille huppukauluksia, jotka peittivät pään ja hartiat -- ja
pukeutuivat niihin. He käskivät minunkin vetää ylleni sellaisen,
sanoen, että sekin kuului ilveilyyn. Työnsivät sitten pistoolin
kouraani, sanoen, että sekin kuului pilaan, mutta vakuuttaen, että se,
samoin kuin heidän omansakin, oli panostamatta."

"Oliko se totta?"

"Minun pistooliini nähden kyllä, sir, -- hetihän minä sen huolellisesti
tarkastin! Sitten odotimme puiden alla. Vanha herrasmies saapui, mutta
hänellä oli nuorempi mukanaan. Heidät pysähdytettiin, sir, ja
vanhemmalle herrasmiehelle, jota he puhuttelivat Vandamarkeksi,
sanottiin, että heidät otettaisiin kiinni. Molemmat pakotettiin --
ilman väkivaltaa, sir -- autoon, ja minä ajoin sen takaisin mr.
Trafferdalen taloon. Siellä nuo kaksi herrasmiestä vietiin sisälle ja
lukittiin erääseen suojaan. En tiedä, mitä sitten tapahtui, sillä minut
lähetettiin keittiöön valmistamaan jotakin haukattavaa ja hakemaan
juotavaa. Tunnin perästä minulle sanottiin, että he olivat lähtövalmiit
ja käskettiin minun kyyditä heidät kyläteitse Basingstoken
läheisyyteen. Sinne, niin lähelle kaupunkia, että se näkyi, jätettiin
mr Vandamarke ja nuori herrasmies autosta, ja minä kyyditsin toiset
kaksi takaisin mr Trafferdalen taloon. Myöhemmin illalla toin kaikki
kolme Lontooseen. Siinä kaikki, mitä tiedän maanantai-illan
tapahtumista, sir."

"Kaikki, mitä tiedätte! Kuinka sitten johduitte meidän ilmoituksessamme
mainittuun timanttiin?"

"Panemalla kaksi ja kaksi yhteen, sir. Tähän aamuun asti ei minulla
tosiaan ollut mitään epäluuloja. Mutta sitten minä mennessäni
tavallisella tunnillani Trafferdalen asuntoon huomasin -- koska olen
tarkka havaintojen tekijä, sir -- että mr Trafferdale oli karannut."

"Karannut? Mistä sen tiesitte?"

"Näkemästäni, sir, sen arvasin. Äkkäsin huoneistoon jääneen
eilisiltaisen _Evening Standardin_, johon ilmoituksenne oli merkitty
sinikynällä. Silloin aloin oivaltaa. Minussa on kai vähän salapoliisin
vikaa. Olin kuullut mr Vandamarkesta -- tunnenkin hänen
apupalvelijansa. Herra V. kuuluu olevan timanttikuningas.
Ilmoituksenne, sir, mitä tiesin maanantai-illan tapahtumista, ja
myöskin se, että mr Trafferdalen asunnosta vallitsevasta
epäjärjestyksestä päätellen hän oli kiireellisesti sullonut
matkalaukun, vihjaisivat minulle nykyisen otaksumani, nimittäin, että
mr Trafferdale oli minut pettänyt, että herra Vandamarken pidättäminen
ei ollutkaan leikkiä, vaan että hänen siinä huoneessa ollessaan
kiristettiin häneltä tuo timantti. Arvelen, etten ole kaukana
totuudesta, sir."

Oli hetkinen äänettömyyttä. Omituinen pieni mies vieressäni katsahti
minuun ja iski silmää. Sitten hän katsahti Rosaliehen ja hymyili.
Senjälkeen hän mitään hiiskahtamatta hykersi käsiään ikäänkuin olisivat
hänen salaiset ajatuksensa häntä suuresti huvittaneet. Ja sitten kuului
äkkiä Corlandin ääni:

"Mr Gregg! Oletteko hyvä ja tulette tänne? Vain te!"

Astuin heti huoneeseen ja pysähdyin Corlandin työpöydän ääreen.
Palvelija sen toisella puolella oli säädyllisen kohteliaisuuden
perikuva. Sisälle astuessani hän nousi, kumarsi ja jäi seisomaan, hattu
toisessa kädessä ja sirosti kokoonkierretty sateenvarjo toisessa.

"Oletteko koskaan ennen nähnyt tätä herrasmiestä?" kysyi Corland
osoittaen minua.

Palvelija kohotti katseensa kunnioittavasti minua kohti, mutta hänen
silmissään oli myöskin pieni moitteen välähdys.

"Olen, sir. Näin tämän nuoren herrasmiehen aamusella -- mr Trafferdalen
asunnon ruokasalissa, johon teljettynä hänet tapasin. Hän uhkasi minua
pistoolilla, sir. Lähdin tieheni kiireesti!"

"Ettekä odottanut mitään selitystä, Ganderson?" sanoi Corland. "Kävitte
siellä ja sitten -- mitä sitten tapahtui?"

Ganderson tuhautti nenäänsä.

"En ole tuliaseitten ystävä, sir. Katsoin parhaaksi livistää. Sattuuhan
tapaturmia."

Corland kääntyi minuun päin, katseessa ilme, joka näkyi vihjaisevan,
että minä puuttuisin asiaan.

"Tunnetteko te _häntä_, mr Gregg?" kysyi hän.

"Varsin hyvin!" sanoin mahdollisimman ankaraan sävyyn. "Hän on niitä
miehiä, jotka kaappasivat mr Vandamarken."

"Syyttömänä, sir, syyttömänä!" puolustautui palvelija. "Olen juuri
selittänyt mr Corlandille, että..."

"Selityksenne olisivat kai paremmin paikallaan poliisikamarissa",
jatkoin. "Te olitte yksi niistä kolmesta ja olitte aseistettu! Tekee
puolittain mieleni..."

"Pelkään, että mr Greggin vallassa on vangituttaa teidät, Ganderson",
keskeytti Corland, iskien minulle salavihkaa silmää. "Mutta luulenpa,
että hän kernaasti kuuntelee tarinaanne vähän pitemmältä. No, olitteko
koskaan todella kuullut tuosta timantista?"

"En koskaan, hyvät herrat! En koskaan, sen vakuutan kunniasanallani!
Otaksun, että mr Gregg juuri tulleena huoneesta, jonka ovi on ollut
auki siitä asti, kun tänne saavuin, on kuullut kaikki, mitä minulla on
ollut sanottavaa. Ja se, mitä olen puhunut, on silkkaa totta -- ei
enempää eikä vähempää. Timantista en tiedä mitään, mutta varma
vakaumukseni on, että se on herra Trafferdalella. Miksi hän olisi
karannut, jollei sitä hänellä olisi?"

"Emme ole varmat, että hän on karannut", huomautti Corland. "Jos
tiedätte enemmän..."

"Olin sanomaisillani enemmän, sir, kun mr Gregg astui huoneeseen.
Luuloni mukaan on mr Trafferdale paennut mannermaalle."

"Mikä saa teidät sitä otaksumaan?" kysyi Corland.

"Se, että aamusella, kun ensiksi astuin hänen huoneisiinsa, löysin
sinne tänne heiteltyjen esineiden joukosta Bradshawin aikataulun. Se
oli aukaistuna Harwichin juna-aikojen kohdalta suurella itäradalla.
Harwichin sivun kohdalta olikin kirja käännetty kumoon. Harwichiin
lähtee pikajuna klo 5.50 aamulla, sir."

Corland kääntyi jälleen minuun päin.

"Se osuu jokseenkin paikalle", sanoi hän. "Harwichiin? Oli ehkä
matkalla Amsterdamiin -- sehän on suuri keskus timanttimaailmassa. Enpä
luule, että minulla tätä nykyä on teiltä muuta kysyttävää, Ganderson.
Missä asutte?"

"Asun Shepherd-kadun varrella 21 c, sir", vastasi palvelija kerkeästi
ja veti esille painetun kortin. "Nimikorttini, jos suvaitsette, sir."

"Hyvä on -- minä ilmoitan teille, kun teitä tarvitsen", sanoi Corland
heittäen kortin pöytälaatikkoon. "Nyt voitte lähteä, Ganderson, jollei
mr Gregg vielä halua kysyä teiltä jotakin?"

"Kyllä haluan", virkoin minä, kääntyen Gandersoniin, joka oli jo ovelle
menossa. "Kuinka kauan olette tuntenut mr Trafferdalen?" kysyin.

"Noin yhdeksän kuukautta, sir", vastasi hän. "Siitä asti, kun hän
muutti huoneistoonsa -- jossa on asunut jokseenkin sen ajan."

"Olette kai siinä talossa hyvin perehtynyt?" tiedustin.

"Kyllä, sir, -- niinkuin palvelija perehtyy."

"Oletteko koskaan nähnyt siellä rouva Kennerleytä?" kysyin.

Hän pudisti vakavasti päätänsä.

"Enpä sennimisenä, sir", vastasi hän. "Olen nähnyt siellä naishenkilön
kerran, pari. Mutta hänen nimeään ei minun kuulteni mainittu."

"Minkä näköinen hän oli?" utelin. "Olkaahan nyt täsmällinen!"

Hän siveli miettiväisesti leukaansa.

"Hm, pikemmin repäisevä kuin kaunis. Puoleensavetävä nainen luullakseni
-- pitkähkö, tummaverinen. Olisikohan hän se, jota tarkoitatte, sir?"

En vastannut. Hänen kuvauksensa sopi jokseenkin hyvin mrs Kennerleyhin.
Ja Corland antoi hänelle toisen lähtönyökkäyksen.

"Hyvä on, Ganderson", sanoi hän, "me ilmoitamme teille tarpeen tullen.
Parasta pitää sillä välin suunne tukossa, ymmärrättehän."

"Toivoakseni voidaan minuun luottaa, sir", vastasi palvelija. "Toivon
myöskin, että minua muistetaan... hm, sillä palkinnolla."

"Asiain mukaan", vastasi Corland. "Saamme nähdä, mihin tuloksiin tässä
tullaan. Jääkäähän nyt hyvästi!"

"Hyvästi, sir", sanoi Ganderson.

Hän livahti pois pehmein, äänettömin askelin. Heti kun ovi sulkeutui
hänen jälkeensä, vilkaisi Corland sisähuoneeseen ja virkkoi ääntään
korottaen:

"Metham!"

Omituisen näköinen, pieni mies, jonka olin jättänyt Rosalien pariin,
lipui sisälle, käsiään hykerrellen ja yhä hymyillen. Hän muistutti
minulle rottakoiraa, joka innosta vavisten odottaa saaliinajoa. Corland
puhui hänelle muutamia sanoja kuiskaamalla; mies nyökkäsi ääneti,
hykersi vielä kerran käsiään ja riensi ulos huoneesta. Corland kääntyi
minuun.

"No, mr Gregg, mitä te siitä palvelushengestä tuumitte?" kysyi hän.
"Kuulitte kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa. Miltä se teistä tuntui?"

"Haluaisin mieluummin tietää, miltä se tuntui teistä", kysyin. "Minä
olen ymmällä."

"Niin minäkin", sanoi Rosalie, joka juuri silloin saapui huoneeseen.
"Sanokaahan meille, mitä ajattelette, mi Corland!"

Corland nojautui taaksepäin tuolissaan, pisti peukalonsa
liivintaskuihin ja näpytteli sormiaan. Hän nauroi hiljaa, katsoessaan
toisesta toiseen.

"En oikein tiedä", sanoi hän. "Enpä ole varma, vaikka tuo miekkonen
olisi lähetetty tänne -- vartavasten. Silmänlumeeksi!"

"Silmänlumeeksi!" huudahdin minä. "Lähetetty? Tarkoitatteko, että
Trafferdalen joukkio...?"

"Varsin luultavaa", vastasi hän tyynesti. "Eksyttääkseen meidät
jäljiltä. Haistan käryä! Hyvin mahdollista."

"Mutta -- hänhän kertoi niin avomielisesti koko jutun!" huomautin. "Hän
paljasti kaikki!"

"Eipä oikeastaan mitään, hyvä herra, jota ei jo tiedetty tai olisi
voitu helposti todeta", vastasi Corland. "Kertoiko hän teille mitään,
jota ette tiennyt? Hänen selostuksensa kaappauksesta oli yhtäpitävä
omanne kanssa. Hän johti meidät -- ja johti taitavasti -- siihen, mikä
saattoi olla asiassa julkein huiputus!"

"Nimittäin...?" kysyin.

"Vihjaukseen, että Trafferdale on matkalla Harwichiin ja mannermaalle!"
vastasi Corland epäluuloisesti hymyillen. "Ei minua hämmästyttäisi,
vaikka mies olisi juuri sitä varten tullutkin -- tullut eksyttämään
meitä jäljiltä."

"Trafferdalen lähettämänäkö?" huudahdin. "Sitäkö tarkoitatte?"

"Niin, nähkääs", sanoi Corland. "Mitä kello oli Gandersonin avatessa
huoneen ovea, johon teidät molemmat oli teljetty? Vähän yli seitsemän?
No niin, hänellä on ollut kolme tuntia käytettävissään ennenkuin saapui
tänne -- runsaastikin kolme tuntia. Missä hän on sen ajan oleskellut?
Luultavasti Trafferdalen parissa. He ovat ehtineet kutoa juonen
heittääkseen hiekkaa silmiimme. En usko Trafferdalen lähteneen
mannermaalle. Luulen tässä jutussa olevan kaiken takana jotakin, mikä
ei vielä ole ilmennyt. Minun täytyy odottaa, kunnes mr Vandamarke
saapuu tänne tänä iltapäivänä. Tällä haavaa, kuten sanoin, pelkään
pahoin, että Gandersonin lähetti tänne se sama mies, jonka hän oli
antavinaan ilmi! Perin taitavaa peliä!"

"Luulette Gandersonia rikostoveriksi?" kysyi Rosalie.

"Minun käsitykseni mukaan, miss Vandamarke, hän on sitä", vakuutti
Corland. "Hän ei ole päämiehiä, vaan rikostoveri sikäli, että saa
runsaan palkan vaivoistaan. Se mies ei ole hölmö -- päinvastoin
kylläkin ovela ja taitava. No, saammehan nähdä!"

"Mutta", sanoin, "jos tuo mies teidän mielestänne on osallinen
rikokseen, eikö ole jokseenkin..."

Emmin löytämättä oikeaa sanaa. "Olisiko hänen ollut sallittava
poistua?" lopetin. "Sitä minä tarkoitan."

Corland nauroi. Minun viattomuuteni näkyi häntä huvittavan.

"Olkaa huoleti, mr Gregg!" vastasi hän. "Ganderson saattaa olla,
niinkuin luulen hänen olevankin, lipeäkielinen ovela veitikka, kuinka
liukas sanoissaan tahansa. Mutta hän ei kelpaa kynttilänpitäjäksi sille
miehelle -- Methamille --, joka täältä vastikään lähti eräässä toisessa
asiassa: vaanimisessa! Metham pitää Gandersonia silmällä -- kunnes
häntä tarvitsemme! Emmekä voi tehdä mitään enempää ennenkuin mr
Vandamarke tänään iltapuolella palaa."

Rosalie ja minä lähdimme Corlandin luota. Neitonen halusi mennä kotiin.
Minä taas päätin, koska jo oli melkein keskipäivä, pysytellä täällä
lähettyvillä tavatakseni hänen isänsä Corlandien toimistossa hänen
sähkeensä mukaisesti. Neitonen nousikin pian ajurin rattaille, ja minä
kävelin ilman aikojani St. Martin's Lanelle. Olin astellut satasen
metriä, kun äkkiä tunsin kyynärpäähäni kosketettavan ja kääntyessäni
näin Methamin edessäni.

"Mr Gregg!" kuiskasi hän. "Voitte olla minulle erinomaisen hyödyllinen,
jos suvaitsette! Minulla ei ole aikaa etsiä apua muualta. Se Ganderson
tapasi tuolla toisen miehen -- ulkoasusta päättäen herrasmiehen. He
menivät tuohon ryyppylään kadun toiselle puolen. Palatessaan he
luultavasti eroavat toisistaan. Siinä tapauksessa te seuraisitte sitä
toista minun jatkaessani Gandersonin vaanimista. Ganderson ei tunne
minua -- se toinen taas ei tuntene teitä. Vetäytykäähän tänne syrjään,
mr Gregg!"

Hän kiskoi minut erään porttikäytävän suulle. Äänettöminä tarkkasimme
ryyppylän ovea. Muutaman minuutin perästä tuli Ganderson ulos toveri
mukanaan. Ja viimemainitun minä tunsin mieheksi, jonka Trafferdale oli
edellisenä iltana päästänyt asuntoonsa -- hän oli sanomalehden tuoja!



VIII

YHÄ PAHEMPAA SEKAVUUTTA


Että hän oli sama mies, siitä olin yhtä varma kuin että olin St.
Martin's Lanella. Olin nähnyt hänen kasvonsa selvästi, kun hän jutteli
Trafferdalen kanssa hänen huoneistonsa eteisessä. Se oli kirkkaasti
valaistu ja hän oli seisonut pari, kolme minuuttia täydessä hohteessa.
Hän oli komeahko, hyvin puettu mies, sellainen, jota ei helposti
unohda. Olin hänestä varma.

Minulta pääsi pieni huudahdus. Vieressäni seisova Metham kääntyi
innokkaasti.

"Tunnetteko tuon toisen?" kysyi hän.

"Tunnen", sanoin minä. "Näin hänet eilen illalla -- keskiyöllä --
Trafferdalen asunnossa."

"Mr Gregg, auttakaahan toki minua seuraamalla häntä kintereillä", pyysi
Metham. "Minä vaanin toista -- mutta malttakaas -- he juttelevat vielä.
Pidetäänpä silmällä! He eivät huomaa -- ovat liian syventyneitä
keskusteluunsa."

Ganderson ja toinen mies olivat pysähtyneet kadunvierustalle melkein
vastapäätä kujaa, johon olimme peräytyneet. Ilmeisesti he pohtivat
innokkaasti jotakin. Palvelija puhui yksinään tai melkein
yksinään. Toisesta miehestä se näytti tuntuvan huvittavalta tai
uskomattomaltakin, koska hän milloin nauroi, milloin pudisti päätänsä.
Vihdoin hän veti kellon esille ja näytti aikovan lähteä liikkeelle.

"He eroavat, mr Gregg!" kuiskasi Metham. "Nyt, sir, suvainnette tehdä
osanne seuraamalla tuota harmaapukuista. Jos katsotte tarpeelliseksi
tai joudutte ahtaalle ja haluatte apua, niin soittakaa meille ja
sanokaa päämiehelleni, mihin hänen on lähetettävä teille apua. He
lähtevät liikkeelle, mr Gregg -- siirtykäähän tänne vähän taemmalle ja
seuratkaa häntä sitten! Kiihoittavaa leikkiä, sir!"

Me vetäydyimme peremmälle kujaan, yhä pitäen kadun yli silmällä miehiä.

Lausuen viime sanansa, johon toinen näkyi vastaavan sydämellisellä
naurulla, kohotti Ganderson kunnioittavasti hattuaan ja kääntyi
poispäin. Minun mieheni käveli verkalleen vastakkaiseen suuntaan.

"Nyt, sir!" kuiskasi Metham, "Kahdenkymmenen metrin päässä hänen
perässään ja valppautta, olematta mitään näkevinänne, on ohjelma! Hyvää
onnea, sir!"

Hän itse sujahti kulman sivuitse, ja hetkistä myöhemmin näin hänen
huolettomana astelevan toisella katukäytävällä Gandersonin käydessä
eteenpäin toisella. Sitten minä ryhdyin omaan tehtävääni, eikä Methamin
ohjeiden noudattaminen erikoisen vaikeata ollutkaan. Otustani oli
helppo seurata hänen siron vaaleanharmaan pukunsa ja hänen kuosikkaan
huopahattunsa vuoksi, jossa oli musta nauha helmenharmaalla pinnalla.
Myöskin hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa helpotti tehtävää.

Minun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut -- ainakin oli se
mielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän
kaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska
olin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista
miehistä -- pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun
ja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut
"sokkopelissä" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta
päättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa
vilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia
kohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja
hänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä
että muuhun maailmaan.

Seurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin
Strandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää
ja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin
päässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin
Strandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja
pohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella
kävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme.
Mutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi
kerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin
hän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja
kääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.

Silloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes
mennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin
minua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä
vastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan
cityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn
hotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä
koskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn
saleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja
hyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo
istui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle.
Heti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin
läpikulkupaikka -- siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin
nopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri
ulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa
Changen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan
minut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua
olalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä
seisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi
minuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.

"Hei, nuori ystävä!" huudahti hän. "Toipunut äskeisestä vaarallisesta
seikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai
hänelle nyttemmin selitetty?"

Hämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan
neuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa
kohti.

"Tulkaahan ottamaan tilkka!" sanoi hän herttaisesti. "Meillä on --
halloo! Tässä hän tulee!"

Minä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä
kohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki
minut, ja hän nauroi leveästi.

"Hei!" huudahti hän. "Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja
kaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat --
minä olen odotellut."

He olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä
ponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin
he yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.

"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan
hommissa?" kysyin mahdollisimman jäätävästi. "Nii... niitä harmaisiin
huppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette..."

He alkoivat äänekkäästi nauraa. Huopahattuun puettu mies läimäytti
minua olkapäälle; he olivat molemmat sitä lajia, joka mielellään
käyttää tällaista tuttavallista tervehdystä.

"Sillä jos olemme, niin te juhlallisesti varoitatte meitä sanomasta
mitään sellaista, jota voitaisiin käyttää todistuksena meitä vastaan,
niinkö, veikkonen?" virkkoi hän nauraa hykähdellen. "Haha, mikään ei
vedä vertaa oivalle leikille! Mutta tulkaahan Barleyn ravintolaan ja
kertokaa meille, kuinka vanha herrasmies jakselee, nyt kun tietää
kepposen kepposeksi. Vanhaa, kelpo lajia -- ja vanha taitava
korttihuijari. Tulkaahan!"

He astuivat ravintolaa kohti ja minä heidän kanssaan, päättäen nyt
hankkia selvyyttä niin paljon kuin voin. Olin äkkiä muistanut
Gandersonin maininneen jotakin siihen suuntaan, että Trafferdale oli
hänelle kuvaillut kaappaamista oivalliseksi pilaksi. Nähtävästi olivat
nämä kaksi miestä samaa mieltä. Mutta minä halusin tietää -- ja olin
tarttuvinani heidän onkeensa.

He saattoivat minut vanhanaikuisen huoneen hiljaiseen nurkkaan ja
olivat kovin kestiystävällisellä päällä. Huopahattuinen mieli tarjota
samppanjaa. Mutta minä tyydyin sellaiseen, mikä ei niin helposti
samentaisi sielunkykyjen toimintaa.

"Sensijaan että kilistelen teidän kanssanne, hyvät herrat", sanoin minä
niin hilpeään sävyyn kuin suinkin voin teeskennellä näkyville, "tulisi
minun luovuttaa teidät ensimmäisen konstaapelin huostaan. Tiedättekö,
että sanomalehdissä on ilmoitus...?"

"Nähnyt sen joka lehdessä sekä eilen illalla että tänä aamuna!"
keskeytti vanhempi mies. "Onkin ikävää, että Trafferdale viivytteli
niin kauan ennenkuin selitti asian tuolle vanhalle herrasmiehelle --
muutoin olisivat Vandamarkelta säästyneet kaikki nuo kulut.
Arvattavasti on asia nyt päättynyt -- kuten kaiketi tiedätte, koska
olette ukon nuori ystävä."

"En ole nähnyt Vandamarkea kahteen päivään", vastasin, tahallani
puolittain huolettomasti. "En siis tiedä, mistä haastelette. Mitä
selityksiä tarkoitatte? Mikä on tämän jutun salaisuus? Puhutte pilasta.
Oliko pilaa raahata vanhanpuoleinen herrasmies vieraaseen taloon ja
ryöstää häneltä..."

"Talteenotto on parempi sana!" huudahti toinen mies keskeyttäen
lauseeni. "Ryöstö? Rumaa!"

"... perin arvokkaan timantin?" jatkoin minä. "Vieläpä revolverilla
uhkaamalla? Minä en sitä oikein käsitä! Minusta tuntuu kuin..."

"Missään revolverissa ei ollut edes tyhjää patruunaa", sanoi vanhempi
mies, puhuen vakavammin. "Ja myöntänette, ystävä hyvä, ettei tehty
minkäänlaista väkivaltaa. Kaikkihan kävi kohteliaasti ja
huomaavaisesti. Koko asia oli oivallinen pila..."

"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi", keskeytti toinen, "ja
hyvin tarpeelliseksi läksyksi."

"En vieläkään tajua!" sanoin. "Kenties suvaitsette valaista järkeäni."

"Se on helppoa", vastasi vanhempi mies. "Kepponen oli tarkoitettu
Vandamarkelle läksyksi -- ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on
Englannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai
vanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta --
hieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on
erinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan
arvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen..."

"Niin minäkin!" huudahti toinen mies päättäväisesti. "Sanokaamme puolet
siitä!"

"Tai niille vaiheille", myönsi vanhempi. "No niin,
maailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin
typerä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan
kuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus
ottaa sen esille ja näytteleekin sitä -- kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä
ovat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta
turhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa
ja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät
avustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna
toimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää
kallista kiveään varmassa tallessa -- pankissa tai lujassa
kassakaapissa!"

"Mikäli hän sen koskaan saa takaisin!" virkoin minä vihjaavasti.

Molemmat kääntyivät minuun, tuijottaen.

"Mikäli?" huudahti vanhempi heistä. "Tietysti hän sen saa! Kävin
Trafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle
ilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä
aamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen
tuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo
tehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St.
Martin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen
houkkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun
mukanaan!"

"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!" kysäisit minä ivallisesti.
"Minä -- jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen -- en
ihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni."

He kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti
hiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille
nimikorttikotelonsa.

"Ohoh!" huudahti hän. "Kyllä te menette liian pitkälle, nuori ystäväni!
Trafferdale on kunniallinen mies, hyvin tunnettu Cityssä ja muualla.
Samoin olemme mekin -- kunniallisia miehiä!"

Hän laski kortin eteeni; toinen mies noudatti hänen esimerkkiänsä. Minä
vilkaisin niihin; niissä oli hyvät nimet, joita muistin kuulleeni
mainituiksi suurien liikeyrityksien yhteydessä, ja osoitteet olivat
moitteettomat. Mutta minä teeskentelin epäluuloisuutta.

"Hyvät herrat", sanoin, "minä en epäile, että olette joka suhteessa
aivan kunniallisia. Mutta jotkut kaivavat kastanjoita tulesta toisen
käpälällä! Mistä tiedätte, ettei Trafferdale ole käyttänyt
välikappaleinaan teitä kumpaakin?"

He tuijottivat jälleen uskomattomina ja nauroivat sitten.

"Oivallista!" huudahti vanhempi mies. "Me juuri olemmekin sopivia
narreja välikappaleiksi! Mutta ehkä luulottelemme itseämme viisaammiksi
kuin olemme?"

Minä päätin lyödä korttini pöytään.

"Niin minusta tuntuu", vastasin. "Ja sitä hiukan todistellakseni kerron
teille jotakin. Te sanotte olleenne" -- käännyin sen puoleen, jota olin
seurannut -- "Trafferdalen asunnossa Down-kadun varrella viime yönä --
keskiyön aikaan. Niin olin minäkin!"

"Ette silloin, kun minä olin siellä!" sanoi hän korostaen.

"Juuri samaan aikaan", vakuutin. "Minä näin teidät!"

"Minä en ainakaan nähnyt teitä", vastasi hän. "Missä te olitte?"

"Huoneessa vastapäätä eteisen ovea", selitin. "Katselin avaimenreiästä
-- mukavan isosta reiästä. Minut oli suljettu huoneeseen!"

"Suljettu!" huudahti hän. "Kuka... kuka sen teki?"

"Trafferdale!" sanoin minä. "Ei ole tarpeen puuttua yksityiskohtiin.
Näin eilen illalla sattumalta timantin Trafferdalen hallussa ja
seurasin häntä kotiin, aikoen vaatia sen häneltä takaisin
Vandamarkelle. Trafferdale osoitti minut siihen huoneeseen -- ja
lukitsi minut sinne!"

"Ja te näitte minut?" kysyi hän, vielä puolittain epäluuloisena.

"Minä näin teidät!" toistin. "Näin teidän tulevan sisälle; te näytitte
Trafferdalelle sanomalehteä, ja huomasin teidän yhdessä pohtivan
jotakin siihen painettua..."

"Sitä ilmoitusta!" jupisi hän.

"Sitten menitte hänen kanssaan toiseen huoneeseen", jatkoin minä. "Ja
nyt teen teille kysymyksen: Ettekö tavannut siellä ketään
naishenkilöä?"

Hänen kulmakarvansa kohosivat, ja huulet avautuivat silkasta
kummastuksesta.

"Naishenkilöä!" huudahti hän. "Trafferdalenko asunnossa? En, ei siellä
naishenkilöä ollut."

"Oli kyllä", sanoin minä. "Jollei hän ollut siinä huoneessa, jossa
kävitte, oli hän toisessa. Varmasti hän siellä oli! -- Minä näin hänen
menevän sisälle Trafferdalen kanssa. Sanonpa teille, kuka hän olikin.
Hän oli Vandamarken yksityissihteeri rouva Kennerley. No, eikö tässä
kaikessa ole jotakin enempää kuin tiedätte olevan? Mitä sanotte
välikappaleotaksumastani?"

Oli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa
määrässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.

"Kuinka pääsitte ulos?" kysyi hän äkkiä.

"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's
Lanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven", vastasin. "Minä
kävelin ulos -- ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen
tuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne
herra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin,
ja samoin uskoo Ganderson."

"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee", huomautti hän
olkapäitään kohauttaen. "Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi
minulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin
toimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan
siitä. Mutta -- tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä
Kennerley-naikkosesta?"

"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te", selitin minä.
"Se on tosiasia!"

Hän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen,
jossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.

"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies
otaksutte", sanoi hän. "Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat
ryhtyä oivalliseen pilaan -- ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen
todella vakavat syytkin, -- mutta hän on rehti mies. En voi uskoa..."

"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti",
virkoin minä.

"Loruja!" huudahti hän. "Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se
olisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa
Trafferdalea, Cityn miestä... Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja
hän itse... Naurettavaa!"

"Mutta miksi sitten nuo viimeöiset hommat?" kysyin minä.

"Sehän minulle tässä on käsittämätöntä", vastasi hän. "Ilmeisiä
kiireellisen paon valmistuksia, sanoitte? Hm..."

Vanhempi mies palasi pudistaen päätänsä.

"Soitin Trafferdalelle", sanoi hän palatessaan luoksemme. "Hän ei ollut
tänä aamuna käynyt toimistossaan. Mutta -- mistään matkasta ei siellä
tiedetä."

"Eipä suinkaan!" huudahdin ivallisesti. "Mitä tuumitte?"

Molemmat katselivat minua ankaranlaisesti.

"No, pysykää te mielipiteessänne", sanoi vanhempi mies. "Meillä on
omamme. Ja kun kerran olemme kertoneet teille näin paljon ja te olette
Vandamarken ystävä, sanomme enemmänkin -- voitte ilmoittaa
Vandamarkelle, että olemme hänen käytettävissään. Mutta minä luulen,
että tähän mennessä Trafferdale on käynyt Vandamarken luona, selittänyt
hänelle koko asian ja antanut hänelle takaisin timantin, kehoittaen
häntä olemaan siitä juttelematta ja sitä näyttelemättä."

Vandamarken nimen mainitseminen toi mieleeni, että minun oli määrä
hänet tavata, ja vilkaisten kellooni minä huomasin, että vielä nipin
napin ehtisin ajoissa kohtaamispaikalle. Erosin uusista ystävistäni
heidän vieläkin leikillisesti pistellessä minua ja riensin etsimään
vuokra-autoa. Mutta astuessani Corlandin toimistoon hän pudisti minulle
päätänsä.

"Mr Vandamarke kävi täällä, mutta lähti jo", sanoi hän. "Hän tuli
hiukan ennen määräaikaansa ja teitä odotellessaan hän soitti kotiin
tyttärelleen. Ja juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Hovimestari vastasi,
että miss Vandamarke lähti teidän kanssanne jo varhain aamulla eikä
ollut sittemmin palannut. Vanha herrasmies riensi siis kotiinsa
nähdäkseen, olitteko lähtenyt sinne hänen kanssaan, sensijaan, että
olisitte tänne saapunut. Tiedättekö hänestä mitään?"

"Minäkö? En!" huudahdin. "Neiti otti ajurin toimistonne ulkopuolelta
monta tuntia sitten, ajaakseen suoraan kotiinsa. Mitä ihmettä..."

Puhelimen kello kilahti heleästi. Corland tarttui kuulotorveen ja
kääntyi heti minua kohti.

"Puhelimeen", sanoi hän. "Metham kysyy teitä..."

Hän työnsi kuulotorven käteeni. "Onko se mr Gregg?" kysyi Metham.
"Saapukaa luokseni, sir, heti -- niin pian kuin suinkin -- Wells-kadun
alapäähän. Rientäkää!"



IX

POSTIKORTTI JA KIRJE


Näin Methamin Wells-kadun päästä ennenkuin hän huomasi minut. Hän
seisoi erään nurkkapuodin vieressä tuijottaen katua ylöspäin --
tuijottaen niin hartaasti, että olinkin hänen vieressään ja kosketin
häntä olkapäähän ennenkuin hän minut äkkäsi. Hän säpsähti kosketuksesta
ja kääntyi kohti.

"Mr Gregg", kuiskasi hän ikäänkuin tuon näköalan ja salaperäisyyden
lumoissa. "Se Ganderson on tuolla -- erään vuokrarakennuksen
ulkopuolella. Hän on seisoskellut siellä jonkun aikaa milloin
vasemmalla milloin oikealla jalallaan, niin sanoakseni. Olen pitänyt
häntä silmällä nähdäkseni, menisikö hän johonkin tai saapuisiko kukaan
hänen luokseen. Toivon, että minulla olisi ollut joku mukanani, --
mutten tohtinut kääntää silmiäni hänestä enempää kuin muutamiksi
minuuteiksi, jolla välin soitin Corlandin toimistoon. Mitähän hän
täällä Wells-kadulla puuhailee. Tiedättekö tämän asian yhteydessä
mitään Wells-kadusta, herra Gregg?"

"Kyllä", sanoin minä, muistaen mitä Rosalie Vandamarke oli minulle
kertonut. "Kyllä tiedän! Kuulittehan kaikki, mitä tänä aamuna puhuttiin
herra Corlandin, minun ja Gandersonin välillä? No, ettekö kuullut
mainittavan erästä mrs Kennerleytä? Juuri niin! Ja mrs Kennerleyllä on
huoneisto Wells-kadulla."

Hän säpsähti taas ja irvisti.

"No, se selittää asian", sanoi hän. "Sitä minä ajattelinkin."

"Ajattelitte mitä?" kysyin.

"Ajattelin, että Ganderson seuraili miestä ja naista", selitti hän.
"Siltä minusta näytti -- olen juoksennellut hänen perässään moniin
paikkoihin; hän on löntystellyt siellä täällä kaiken aamua. Mutta
puolen päivän tienoissa näkyy hän itse alkaneen vaania jotakuta, ja
minä huomasin miehen ja naishenkilön hänen edellään. Se oli tuolla
Oxford-kadulla. Kun kulmassa käännyin Gandersonin perästä tänne
Wells-kadulle, näin kyllä hänet, mutten niitä toisia."

"Näittekö heidät läheltä?" kysyin minä.

"Vain siksi läheltä, että havaitsin miehen olevan kookkaan ja naisen
pitkänlaisen ja tumman", vastasi hän. "Tietenkään en ollut koskaan
heidän kintereillään -- Ganderson oli välissämme."

"Kuulostaa siltä, että he olivat Trafferdale ja mrs Kennerley", sanoin
minä. "Ja siinä tapauksessa he luultavasti menivät rouvan asuntoon. No
-- mitä nyt on tehtävä, kun olen täällä?"

Hän nyökkäsi katua ylöspäin, missä saatoin nähdä palvelijan
vetelehtivän. "Ganderson ei tunne minua eikä tiedä, mitä minä kärkyn",
sanoi hän. "Enkä halua hänen saavan sitä tietääkään ennenkuin pääsemme
selville hänen aikeistaan. Kenties menisitte -- aivan kuin sattumalta
-- tiedustelemaan, mitä hän siellä puuhailee? Ja jos katsotte
viisaaksi, viitatkaa minut tulemaan luoksenne. Jos tarvitsette minua,
mr Gregg, vetäkää nenäliina taskustanne, niin riennän heti paikalle."

"Hyvä on", vastasin. "Ja menettelenkö siinä oman harkintani mukaan?"

"Aivan!" sanoi hän. "Mutta jos esimerkiksi saatte selville, että ne
kaksi henkilöä olivat Trafferdale ja mrs Kennerley ja että mies
odottelee tai vaanii heitä, niin antakaa merkki. Muussa tapauksessa
jättäkää hänet ja tulkaa pois, joten voin jatkaa silmälläpitoani."

Minä nyökkäsin ja kävelin verkalleen katua ylös, olematta mitään
erityisesti katselevinani. Lähelle tullessani oli Ganderson
Margaret-kadun kulmassa, tuijottaen ikäänkuin perin hajamielisenä
vastapäiseen ovikäytävään. Äkkiä huomasi hän minut ja asteli ikäänkuin
vaistomaisesti eteenpäin. "Halloo!" huusin.

"Mitäs te täällä hommailette?"

Vaikka kohtauksemme olikin näin odottamaton, muuttui Ganderson heti
maireaksi ja kohteliaaksi palvelushengeksi.

"Olenpa hyvillänikin, että tapasin teidät täällä, sir", vastasi hän
kohottaen hattuaan. "Asia on niin, sir, että olen kovin ymmällä, mitä
minun tulisi tehdä. Tuumin, olisiko viisasta tarjoutua poliisilaitoksen
palvelukseen, mutta en ole varma otollisuudestani -- en ole niitä
miehiä, jotka pitävät ankarista äärimmäisyystoimenpiteistä."

"Mistä on kysymys, Ganderson?" utelin. "Tämänaamuisenko asian
johdosta...?"

"Kaiketikin se sitä koskee, sir", vastasi hän. "Muistanette kysyneenne
minulta mr Corlandin toimistossa, olinko koskaan nähnyt naishenkilöä mr
Trafferdalen asunnossa, -- sellaista, jota mainitsitte mrs Kennerleyn
nimellä, -- ja minä vastasin, että olin kyllä nähnyt siellä naisen,
mutta tietämättä hänen nimeään. Nyt, sir, vähän senjälkeen, kun lähdin
Corlandin toimistosta tänä aamuna, näin sen rouvashenkilön -- ja mr
Trafferdalen hänen kanssaan."

"Niinkö?" huudahdin.

"Näin tosiaan", vastasi hän. "Ja ottaen asianhaarat huomioon katsoin
velvollisuudekseni pitää heitä silmällä. Seurasin heitä tänne
Regent-kadulta, sir. He menivät sisälle ovikäytävästä tuolla. Enkä
senjälkeen ole heitä nähnyt. Mutta -- olen aivan varma, etteivät he ole
sieltä lähteneet."

"Oletteko vartioinut huolellisesti?" kysyin.

"Mitä huolellisimmin, sir, kelloni mukaan kokonaisen tunnin", vastasi
hän. "Tuon oven sisäpuolelle he astuivat, mutta ulos eivät ole
tulleet."

En enää epäröinyt, vaan vedin nenäliinani ulos ollen sitä käyttävinäni.
Metham asteli verkalleen meitä kohti. Minä osoitin häntä hänen
tullessaan.

"Kah, Ganderson", sanoin, "tämä on Corlandien miehiä. Hän avustaa
minua, ja me kerromme hänelle mitä olette nähnyt, kuullaksemme hänen
neuvonsa. Sitten..."

Methamin neuvo, jonka hän antoi heti, kun oli kuullut selostukseni, oli
perin käytännöllinen: mennä kadun yli ja tarkata ihmisten nimiä
huoneistojen ulkoeteisen taululta. Harppasimme heti kadun yli, ja
silmiimme osui ainakin yksi tuttu nimi: _N:o 8, Mrs Kennerley_.

"Aivan oikein!" sanoi Metham. "Ja te, hyvä herra Gregg, olette oikea
mies tähän hommaan! Teillä on valituksen syytä kumpaankin kohtaan. He
vangitsivat teidät! Nouskaa portaita, soittakaa kelloa. Jos joko
Trafferdale tai rouva tulee avaamaan, älkää astuko sisälle, vaan
kutsukaa minua tuon rintanojan yli. On saatava varmuus siitä, ovatko he
huoneistossa. Nyt, sir, vallin yli!"

Olin hyökännyt vallin yli -- toisella tavalla -- useammin kuin kerran
Flandriassa, mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä rohkean
sodankäynnin muunnos pani housuni vapisemaan. Mielelläni en suinkaan
noita portaita noussut. Minulla ei ollut suurta halua tavata jälleen
mrs Kennerleytä enempää kuin Trafferdaleakaan enkä laisinkaan tiennyt,
mitä heille sanoisin, jos heidät kohtaisin, sillä aamuiset tapaukset
olivat minut aivan häkellyttäneet. Mutta olihan tehtävä suoritettava,
ja ylös minä kiipesin, huolellisesti ottaen vaarin kaikesta, mitä
ympärilläni näin. Portaat olivat kivestä, rakennuksen keskellä;
ensimmäisen sillakkeen ovilla oli numerot 1 ja 2, seuraavilla 3 ja 4,
sitten 5 ja 6, ja vasta neljännen porrasmitan kiivettyäni näin seitosen
vieressä 8:lla merkityn oven. Kerroksia oli vielä yläpuolellanikin; se
oli korkea rakennus. Ja hiljainen ja äänetön; koko matkallani en nähnyt
ketään.

Ovessa 8 oli sähkökello; painoin sitä sormellani ja kuulin kimeän
kilinän jostakin huoneiston sisäpuolelta. Mutta kukaan ei tullut
avaamaan. Minä soitin pian uudestaan, vieläkään saamatta vastausta.
Kuuntelin ovilaudoituksessa nenäni edessä olevasta kirjeluukusta, mutta
korvani eivät eroittaneet mitään.

Äkkiä avautui 7:llä merkitty ovi, ja sievä tyttö, jota päättelin
näyttelijättäreksi, astui ulos, sulkien sen jälkeensä. Hän vilkaisi
minuun ja oveen, jonka takana seisoin.

"Etsittekö mrs Kennerleytä?" kysyi neitonen. "Hän on luullakseni mennyt
ulos -- tapasin hänet astumassa portaita alas tänne tullessani puoli
tuntia sitten."

Kiitin häntä; hän sipsutti portaita alas, hyräillen säveltä. Olin juuri
seuraamaisillani häntä, kun jostakin sielullisesta sysäyksestä, jota en
mitenkään voisi itselleni selittää, kiersin edessäni olevan oven ripaa.
Se myötäsi kädessäni. Ovi huoneistoon oli avoinna! Epäröitsin pari
sekuntia, minkä jälkeen työnsin oven raolleen ja vilkaisin
sisäpuolelle. Näin pienen neliömäisen eteisen, astuin pari askelta, ja
vastapäätä minua oli seurusteluhuoneen ovi avoinna. Ja siellä istui
nojatuolissa, pää sen selkää vasten retkahtaneena ja koko ruumis
velttona kuin nukkujan -- Trafferdale! Seisoin minuutin ajan tuijottaen
häneen. Sitten yskähdin äänekkäästi. Hän ei osoittanut mitään merkkejä
siitä, että olisi sen kuullut. Minä toistin yskähdykseni kovempaa.
Mikäli saatoin havaita, ei silmäluomikaan värähtänyt, ei sormikaan
vavahtanut. Silloin astuin sisälle ja katselin ympärilleni. Kaksi muuta
ovea oli avoinna. Toisesta pääsi pieneen keittiöön, toisesta
makuuhuoneeseen -- naisen huoneeseen. Se oli hiukan epäjärjestyksessä
-- laatikoita ja vaatekaappeja avoinna, iltapuku huolimattomasti
heitettynä sängylle. Minä muistin tuon puvun: se oli sama, joka mrs
Kennerleyllä oli ollut edellisenä iltana. Eikä ainoaakaan ihmistä
makuuhuoneessa enempää kuin keittiössäkään.

Varmistautuen, että minulla vielä oli pistoolini taskussani ja pitäen
kättäni mukavasti sillä (kuten irlantilainen sanoisi), jotta olisin
valmis torjumaan äkillistä hyökkäystä, astuin varovaisesti
seurusteluhuoneeseen nojatuolissa retkottavan miehen luo. Kosketin
hänen olkapäähänsä -- ensin hiljaa, sitten lujasti painaen ja vihdoin
ravistaen. Olisi voinut yhtä hyvin ravistaa tuolia, jossa hän lojui. Ja
äkkiä huomasin, ettei tuo ollut unta laisinkaan, ei ainakaan
luonnollista unta, ja silmänräpäyksessä olin portaiden yläpäässä
kutsuen hiljaa miehiä, jotka odottelivat alhaalla.

He riensivät ylös -- Metham edellä. Viittasin hänet huoneistoon ja
osoitin Trafferdalea. Häneltä pääsi kimeä huudahdus, hän riensi esille
ja kumartui Trafferdalen kasvojen yli. Samassa hän kääntyi minua kohti.

"Nainen?" huudahti hän. "Missä on nainen?"

"Täällä ei ole ketään naishenkilöä!" sanoin minä. "Ei ole ketään muita.
Näittekö tytön vastikään astuvan portaita alas? Hän tuli viereisestä
huoneistosta ja sanoi nähneensä mrs Kennerleyn lähteneen pois puoli
tuntia sitten. Mutta -- mikä tuota miestä vaivaa?"

Metham kääntyi jälleen Trafferdalesta.

"Mikäkö vaivaa?" virkkoi hän. "Hänet on tohtoroitu, mr Gregg,
tohtoroitu! Ehkä myrkytetty! Haistakaahan!"

Hän otti juomalasin pieneltä pöydältä Trafferdalen tuolin vierestä ja
haistettuaan itse työnsi sen minun käteeni. Siitä lemahti väljähtäneen
konjakin tympäisevä haju, mutta siitä tuoksahti jotakin muutakin,
kirpeää ja tuikeaa.

"Hänelle on tietysti juotettu jotakin!" sanoi Metham. "Sen naisen
työtä! Ja hän itse on livistänyt -- timantti mukanaan! No..."

Metham vilkaisi ympärilleen ja äkkäsi Gandersonin, joka oli seurannut
meitä huoneeseen ja tuijotti Trafferdaleen.

"Meidän täytyy hakea lääkäri", sanoi Metham äkkiä. "Kuulkaahan,
rientäkää te Margaret-kadulle, varmaankin tapaatte sieltä jonkun
lääkärin. Hankkikaa sellainen joka tapauksessa ja tuokaa hänet tänne
niin pian kuin suinkin."

Ganderson yskähti varovaisen salaperäisesti.

"Tunnen tämän kaupunginosan hyvin, gentlemen", sanoi hän luoden meihin
vihjaavan katseen. "Tunnen perin taitavan lääkärin, joka asuu tässä
lähellä Hollis-kadun varrella ja johon... hm, voi luottaa
arkaluontoisissa olosuhteissa. Arvelen, että julkisuus ei ole
suotavaa?"

"Menkää noutamaan hänet nopeasti!" käski Metham viitaten hänet matkaan.
"Tämä mies saattaa olla kuolemaisillaan -- ja me haluamme häneltä
tietoja. Julkisuus!" jatkoi hän virnistäen, sitten kun Ganderson oli
lähtenyt. "Julkisuutta saanemme pian yllin kyliini mr Gregg. Tästä
tulee poliisijuttu. Kenties meidän oikeastaan pitäisikin kutsua tänne
poliisit nyt heti."

Käännyin ja vilkaisin Trafferdaleen. Kyllä hän hengitti -- raskaasti ja
säännöllisesti, -- mutta muutoin olisi häntä voinut luulla kuolleeksi.
Hän oli niin liikkumaton ja kaikesta päättäen tajutonna. Metham kohotti
hänen toista silmäluomeaan.

"Löisinpä vetoa, että hänet on myrkytetty, mr Gregg", jupisi hän.
"Luulen käsittäväni koko asian. Lähdettyään yöllä Down-kadulta he
tulivat tänne aikoen olla hissuksiin, kunnes ehtisivät matkalle --
ainakin se lienee ollut Trafferdalen aikomus. Ja rouva on tohtoroinut
häntä, näpistänyt häneltä timantin ja vienyt sen mukanaan! Tyttö puhui
puolesta tunnista, niinkö? Hm, puolen tunnin etumatka on kyllä hyvä,
kun on tehnyt suunnitelmansa."

Ajattelin, tosiaan ihmeissäni, mitenkä tämä asian viime kehitys sopi
yhteen sen kanssa, mitä olin kuullut noilta kahdelta Cityn
herrasmieheltä vanhassa hiljaisessa ravintolassa. Olin aikonut kertoa
siitä Corlandille kuullakseni hänen mielipiteensä, mutta en ollut
saanut siihen tilaisuutta. Ja nyt Gandersonin palaamista ja lääkäriä
odotellessamme minä juttelin Methamille. Hän kuunteli innokkaasti, ja
hänen tarkkaavaiset kasvonsa osoittivat yhä suurempaa mielenkiintoa.

"Ahaa!" huudahti hän vihjaavin katsein. "Nyt alkaa vyyhti minulle
hiukan selvitä! Minusta tuntuu, mr Gregg, että se nainen on ollut
kaiken takana. Aika ovelasti tehtykin! Jos nyt kysyisitte
mielipidettäni, niin sanoisin, että hän on vetänyt nenästä tätä
miekkosta, kuten Trafferdale vuorostaan on pettänyt miehiä, joista
minulle kerroitte. Luultavasti rouva viekoitteli hänet tekemään tämän
aimo kepposen mr Vandamarkille ja heti, kun Trafferdale sai timantin
haltuunsa, käsitteli häntä tuolla... tuolla tavoin, anastaakseen kiven
itselleen. Lyönpä vaikka mitä vetoa, ettei se enää Trafferdalella ole!"

Ja sitten hän alkoi häikäilemättä penkoa Trafferdalen taskuja, mikäli
se oli mahdollista, osoittaen siinä merkillistä kätevyyttä. Mutta
mitään erikoista hän ei löytänyt, ja tarkastuksen tulos sai hänet
pudistamaan päätänsä.

"Näyttää siltä kuin rouva olisi puhdistanut hänet ennen lähtöään",
sanoi hän. "Kuten näette, ei lompakossa, jossa hänenlaisellaan miehellä
toki pitäisi olla melkoinen setelitukku, ole mitään, ja kukkarossa ja
taskuissa vain jokunen pikku kolikko. Kunpa vain olisimme olleet
saapuvilla tuntia aikaisemmin, mr Gregg, niin olisimme -- mitä se oli?"

Ripeä kaksoisnapaus kuului ulko-ovelta, jonka olin sulkenut Gandersonin
lähdettyä. Metham vilkaisi eteiseen.

"Postiljooni", sanoi hän. "Kirjeitä -- kirje ja postikortti."

Hän otti ne ja palasi seurusteluhuoneeseen. "Otamme kai itsellemme
vapauden lukea postikortin. Hm, näyttää kohtaussopimukselta." Hän
ojensi minulle kortin, joka oli osoitettu rouva Kennerleylle, ja näytti
tiedonantoa sen takasivulla. Ei siinä paljoa kirjoitusta ollut, ja
jokaiselle, joka ei tuntenut lähettäjän ja saajan salaisuuksia, jäi
sisältö hämäräksi. Siihen oli piirretty vain rivi alkukirjaimia ja
numeroita -- kahdessa sarjassa ja lyhyt alleviivattu sana niiden
välillä:

B.M. 3.15 oder H.G. 4.30.

"No, mitä siitä tuumitte, mr Gregg?" kysyi Metham. "Salaperäistä, eikö
vain? Mutta minä luulisin, että siinä sovitaan kohtaamisesta. B.M., hm?
Tarkoittanee British Museumia. Mutta tuo alleviivattu sana keskellä?
Mitähän se merkinnee? Kai se on jotakin vierasta kieltä?"

"Saksaa", selitin minä. "_Oder_ merkitsee _tai_."

"Vai niin", hymähti hän. "Ahaa! Jos se on kohtaussopimus, on se
vaihtoehtoinen. Rouvan oli tavattava lähettäjä B.M:ssä neljännestä yli
kolmen tai H.G.:ssä puoli viisi. Juuri niin, mutta hän nähkääs lähti
ulos ennenkuin postikortti tuotiin. Siis olisi meillä, vaikka saisimme
noiden alkukirjainten B.M. tai H.G. oikean tarkoituksen selvillekin,
vain vähän toiveita tavata häntä kummassakaan paikassa."

Hän käänteli korttia ja näytti minulle, että se oli postitettu Citystä
juuri ennen keskipäivää. Sitten hän vilkaisi kirjeeseen, jonka oli
myöskin ottanut käteensä.

"Tässä on Birminghamin postileima", sanoi hän. "Ka, jos tämä olisi
joutunut jonkun salapoliisin käsiin..."

Mutta minä keskeytin hänet huudahtamalla:

"Hyväinen aika! Tuo on Vandamarken käsialaa! Tunnen se varsin hyvin!"

"Vandamarkenko?" virkkoi Metham. "Niin, muistelen kuulleeni hänen
matkustaneen Birminghamiin. Ja rouva Kennerleyhän oli hänen
yksityissihteerinsä. No..."

Hän pysähtyi äkkiä, koska minä olin tarttunut toisella kädelläni hänen
käsivarteensa ja toisella siepannut kirjeen häneltä.

"Metham", sanoin minä, "näissä olosuhteissa minä avaan kirjeen. Vastaan
teostani mr Vandamarkelle. Kukaties siitä saamme arvokkaan johtolangan.
Joka tapauksessa... Kas noin!"

Viilsin kuoren kynäveitselläni auki ja vedin sen sisästä
kokoonkäännetyn postipaperiarkin, jossa oli tunnetun birminghamilaisen
hotellin osoite ja eilinen päiväys. Levitin sen pöydälle; molemmat
kumarruimme sitä katselemaan, ja Methamilta pääsi äkäinen huudahdus.

"Voi sun vietävä!" päivitteli hän. "Vielä hullumpi kuin postikortti!"

Edessämme oli kolme, neljä riviä kirjoitusta, muutamia sanoja kullakin
rivillä. Mutta se oli pelkkää sekamelskaa. Joissakuissa sanoissa oli
kerakkeita ilman ääntiöitä, toisissa taas pelkkiä ääntiöitä. Jykevä V
päätti kirjeen.

"Se oli salakirjoituksella kyhätty tiedonanto!" virkoin minä. "Rouva
sen ymmärtäisi; emme me. Siis..."

Juuri silloin riensi Ganderson huoneeseen lääkärin kanssa, ja me jäimme
odottamaan, kun viimemainittu tutki Trafferdalea. Muutaman minuutin
päästä tiesimme, että aavistuksemme olivat olleet oikeat.
Trafferdalelle oli annettu voimakasta huumausainetta. Mutta
hengenvaaraa ei ollut, ja jättäen hänet lääkärin ja palvelijan hoiviin
riensin Methamin kanssa lähimmälle puhelinkaapille soittaaksemme
Corlandille. Minulla oli kirje ja postikortti. Asiain näin ollen oli
meidän nopeasti päästävä mrs Kennerleyn jäljille.

Puhelinkaapissa Metham kääntyi äkkiä kuulotorvesta minuun päin.

"Mr Gregg", kuiskasi hän, "minun täytyy nopeasti rientää takaisin
toimistoon. Mutta te! Miss Vandamarke on juuri soittanut Corlandeille
kysyen, olitteko siellä. Hän odottaa teitä Hatton Gardenin
postikonttorin luona ja haluaa, että saavutte sinne niin pian kuin
suinkin."



X

TAKAA-AJO HÄMÄRISSÄ


Olin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut
puheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni
ennenkuin astuin kynnyksen yli.

"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr
Gregg!" kuiskasi hän korvaani. "Että miss Vandamarke on siellä, on
varmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja
tarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista
sattuu! Minä lähden suoraan sinne."

Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään
vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä
asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän
tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja
nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin
kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime
sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin
haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia
koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet
reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen
rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä
johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli
vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.

Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin
lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse
Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa
postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut
nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.

"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja
olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut
Corlandin toimistossa -- sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta
mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"

Neitonen katsahti minuun merkitsevästi.

"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä
seurasin häntä."

"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan
Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen -- Metham -- ja minä
menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella
huumattuna!"

"Huumattuna!" äännähti neitonen.

"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin
mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. -- Entä te?"

"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua -- sen
toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta -- sillä
välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista
toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni,
ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin",
jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta
liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään
muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin
olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista
ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni,
näin -- hänet!"

"Yksinäänkö?" kysäisin minä.

"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna,
mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin -- tunsin hänen hameensa ja
hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja
hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä
seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin --
apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti.
Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa --
nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla
tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä
minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua
verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä
hänet näkemästä minua'."

"-- 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä
astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta,
'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä,
kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja
istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää -- nainen
oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin
Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä
suoraan Cityyn -- hirveän pitkän matkan! -- tuomiokirkon ja
valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en
ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta
poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian
ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi,
neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen
nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa
pois?' -- 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin
odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' -- 'Tämä', vastasi hän, 'on
Bevis Marks...'"

Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli
tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton
Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta
rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille
tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän
oli jo lähtenyt!

"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö -- tuli
vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla -- suuressa
juutalaiskeskuksessa."

"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman
minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät
liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi
länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui
kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle
hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista
päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta
ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle.
Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan
timanttiliikettä."

"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä.
"Täällä leikitellään timanteilla. Mutta -- ette ole häntä sen koommin
nähnyt?"

"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin
tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta
sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja
senjälkeen olen alituisesti vaaninut. -- Mitä meidän on tehtävä?"

"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä.
"Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."

"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin
hän käy levottomaksi."

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen
postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi
puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss
Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin,
sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain
Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja
saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien
luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt
ketään?"

"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä
on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"

"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin.
Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"

"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua
viluttaa!"

"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme
nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä
liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."

Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja
valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie
käsivarteeni, pysähdyttäen minut.

"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!"

Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja
synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut
valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa
kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon
palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn
päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla
hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas.
Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja
häviävän.

"Hän se oli!" vakuutti Rosalie. "Näin hänet selvästi."

"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on.
Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."

"Miksei mennä vaatimaan timanttia?" ehdotti Rosalie. "Minulla on
uskallusta."

"Ei, älkäämme sentään", sanoin minä. "Odottakaamme Methamia -- hän ei
kauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja
sitten..."

Juuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti,
mitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen
toisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen
raapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja
hän tuli takaisin.

"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita", kuiskasi
hän. "Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg.
Hyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä
seisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta..."

"Mitä te sanoitte kuulleenne Corlandin toimistoon palattuanne?" kysyin
minä.

Hän vei minut syrjään, kuiskaillen.

"Minä kuulin sen isännältä", vastasi hän. "Teräväpäinen mies, se
Corland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta,
senjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna
sanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä
näet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen
käytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo
saanut", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. "Lienee
kyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti..."

"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mr
Vandamarkelle", huomautin minä. "Näyttäisi siltä kuin..."

"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?" keskeytti Metham
ivallisesti naurahtaen. "Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat
vaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole
epäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt.
Ja..."

"Valo on sammutettu!" huudahti Rosalie.

Metham ja minä käännyimme nopeasti.

Toisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu
oli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.

"Nyt tarkkoina!" jupisi hän. "Pidetäänhän silmällä ovikäytävää!"

Se oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun
toiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän
tuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen
kanssaan oli mies -- lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu
mies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä
hänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät
vieretysten kulkemaan katua ylöspäin.

"Hyvä on", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin
hyökätä heidän peräänsä. "Ei kiirettä, mr Gregg -- eivät he minulta
pääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen
toiselle."

Hän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä,
meidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa
omalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa
Charles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa
Farringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät -- tällä
kertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham
lähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos,
harpaten kadun yli meidän luoksemme.

"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa", virkkoi hän
lyhyesti. "He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa."

Mutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa
kehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto --
siro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä
ainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen
turkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme
selvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.

"Minä tunnen tuon miehen!" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä.
"Hän on... hän on isäni tuttavia... liiketuttavia. On ollut pari kertaa
meillä päivällisellä. Mitähän hän täällä...?"

"Tarkatkaamme!" keskeytti Metham. "Auto pysähtyy -- katsokaa!"

Voimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham
juuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi
jotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley
tovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja
merkitsevällä äänellä:

"Miehen nimi? Kuka hän on?"

"Mr Sanderwell!" vastasi tyttö heti. "Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen
asuntonsakin -- olen osoittanut sinne kutsukirjeitä."

"Missä se sitten on?" kysyi Metham. "Hyvinkin luultavasti hän
palattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana."

"Ellacombe Lodge, Campden Hill", sanoi Rosalie yhtä kerkeästi kuin
äsken.

"Mutta..." Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut
sanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi
äkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin
otsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien.
Mutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti
kantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin
ikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja
näkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia
minuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs
Kennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli
heidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven
kääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän
meidän luoksemme.

"Kuulin sen!" huudahti hän voitonriemuisesti. "Hän sanoi: 'kotiin!' Ja
koska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien
varrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö
teidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä...?"

"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte", vastasi tyttö nopeasti.
"Aion tulla katsomaan, kuinka käy, -- se on mieltä kiihoittavaa!"

"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi", huomautti Metham
varoittavasti. "On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä
kehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja
sitten..."

"Ei", sanoi neitonen päättäväisesti. "Sillä naisella on isäni timantti,
ja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr
Gregg", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, "tehän pidätte minusta
huolta!"

Metham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. "Tulkaa
sitten molemmin", virkkoi hän. "Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja
kyllä minä sen hankin."

Yksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta
Metham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon.
Hän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden,
kuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon,
joka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja
ajopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin.
Mutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän
ohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle
rakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien
ympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.

Pian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen
rakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla
maalatun nimen "Ellacombe Lodge." Tämä talo, samoin kuin kaikki
sielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä.
Etumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti
oli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari
minuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta
hän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani
ja pudottausi melkein heti takaisin.

"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee", jupisi hän.
"Näkyy sentään vähän valoa -- etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin
luukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään
toimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä
kuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa --
toinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että
te ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä
riennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä
olemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon
apuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen
ja nuo kaksi miestä ovat täällä..."

"Entä jos ne tulevat ulos teidän poissaollessanne?" kysyin.

"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja
muuta sitä koskevaa", vastasi hän. "Niin minä tekisin tai teen. Joka
tapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy --
tiedän, mistä voin soittaa."

Hän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin
eteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen
vaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme.
Ilman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni
havaitsin sen myötäävän kosketuksestani.

"Tämä portti on lukitsematta!" kuiskasin. "No, minä menen sisälle!
Menen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa."

"Olkaa varuillanne!" sanoi tyttö. "Entä jos..."

Mutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle
puutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin
rakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että
luukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli
ilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin
huoneeseen.



XI

HYVIN VANHA MIES


Saatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen,
kummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi,
joka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto
oli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli
kolme henkilöä -- samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet
yksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso
turkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen
näköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja
pöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja
välkkyen, oli -- timantti!

Minusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä
päättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin
huoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan
eteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi
turkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti
pienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he
vaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne
olivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun
osaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan
minuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat
neljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että
tuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan
Vandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle
samettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi
huoneeseen.

Minun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin
luonteeltani kiihkeä -- ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa.
Minusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä
eteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin
voisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni.
Ulkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani...

Pelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea -- tai jos
ajattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta
näyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa
kädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta
tosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden
välitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita
ylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani
kiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli
auki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen.
Siellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä
valoviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja
käsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille
pistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle
päästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni
kärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin
kissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä
mahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja
kuulin ääniä sisäpuolella.

"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!" virkkoi miehen ääni nuristen.
"Olisi ollut jo kauan sitten!"

"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!" sanoi toinen, luultavasti
pienen muukalaisen ääni. "Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti
aikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä."

"Minä en saanut sitä!" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja
ärtyisenä. "Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt
postittaa se aikaisemmin."

"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin -- ei ollut vielä puoliyö, kun
minä se viime yönä postitti", puolustausi edellinen puhuja; "sen olisi
pitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa.
Ne postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!"

Oli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta
lähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen
hyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella
puolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen.
Hän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti
päätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani,
sieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt...

Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri
työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut
mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni,
käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka
puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen
huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin
kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla
kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä
rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.

Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä
huudahduksia -- miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä
eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli
vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut
kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni,
survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten
tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen
liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta
turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.

"Mitä hittoa tämä on?" kysyi ensinmainittu. "Kuka tuo mies on?"

Vangitsijani ravisti minua.

"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä
ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan
tuolla... Kah, pistooli -- automaattipistooli!"

"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä!
Herra... Tunteeko joku hänet?"

"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu!
Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet
asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."

Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen
uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka
minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen -- se oli
varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt
hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä
pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin
noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni;
pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa
kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.

He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani,
niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät
kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas
minun kaappaajani oli -- yli kuuden jalan pituinen miehenroikale.
Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen,
vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka
paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin
puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta
konnuutta.

Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen
panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini,
niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti.
Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat
kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa
tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo
ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun -- naisen
parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni
äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville
huulille.

Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä
harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta
valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan.
Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että
tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja
että verta valui virtanaan hänen leualleen.

Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt
otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet
väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman,
melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta
kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin
syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.

Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja
kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.

"Tyttökö yksinään siellä oli?" kysyi hän.

"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen
kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi
äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka
ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin
taskuissaan -- enemmän aseita?"

"Tarkastakaa!" käski turkiskauluksinen lyhyesti.

Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan
lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla
istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan
taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti
esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun
huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi
isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne
vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti
kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen
huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle
miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen
kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän
työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.

Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin
mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä
kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat
liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä
hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta
reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen.
Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen
vastauksensa:

"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen
eteensä!"

Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan
varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli,
että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta
katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen
vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan
tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi
eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua,
kymmenen minuuttia -- kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa
minuuttia! -- sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.

Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin
silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että
turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen.
Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi,
ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli
ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä
saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla -- hän tulisi ja
havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain
terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin
sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat?
Ja sillä välin...

Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin
arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten,
oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin
maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.

Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni,
ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun
opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä -- kasvot, joilla
ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta
niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden
ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin
tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun
laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla.
Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden
Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen
alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan
silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti,
uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas,
melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät
satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja
tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä
tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.

"Ah", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin
puhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun
näkyvistäni, "siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni
on se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri
niin... juuri niin!"

Taempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen
kiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa:
naisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän
sitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut
mitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa
enkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin
yhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina
pöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi.
Mahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli
iso huone -- noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin -- ja pöytä, jonka luo
otaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta
ja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.

Nyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään
voinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat
kuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli
ympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse
Rosalie oli työnnetty.

Lähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni
pöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani
nimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli
kaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi
-- vaikkapa vain kaksikin -- minuuttia käsittelemään! Toinen oli
uskollinen taskuveitseni -- ei mikään pelkkä norsunluupäinen
naisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin
luotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun
oksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin
voinut vapauttaa edes toisen käteni... Äkkiä kuulin heikkoa, perin
heikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella
kiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka
ovenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli
Rosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta.
Aukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko
sitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa,
vai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä
olisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt
välitä tietääkään... mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli
livahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti
kurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja
että hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa
olivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit!
Mihin?

Terän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän
katkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa
puristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet
puutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta,
jolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut
päästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten
häntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta
kohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin,
että raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta.
Mutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai
äännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku
olisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja
rytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä
ääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.

"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä
kahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu --
lasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut
tänne? Miksi...?"



XII

TÄYDELLINEN KOE


Minun olisi vaikea kuvitella syvempää, hisahtamattomampaa hiljaisuutta
kuin se, joka seurasi vanhan herran kiihoittuneita ja kiukkuisia
huudahduksia. Mutta niin syvä ja täydellinen kuin se olikin, kesti sitä
vain sekunnin verran. Turkiskauluksinen mies katkaisi sen omituisella
naurulla, jossa olin kuulevinani oudon sekoituksen ihmettelyä ja äkkiä
herännyttä epäilyä.

"Eikö timantti?" huudahti hän. "Noh, mr Ellerbrook, noh! Tiedämmehän
me, että se on timantti, ainutlaatuinen sittenkin. Eikö muka timantti!
Mrs Kennerley..."

"Totta kai se on timantti!" vakuutti rouva pilkallisesti nauraen.
"Ikäänkuin en minä tietäisi..."

Kuului äkkiä jyminää, ikäänkuin olisi pöytää jyskytetty; sitten
huudahti vanha mies entistä vihaisempana ja tuimistuneempana.

"Ikäänkuin en _minä_ tietäisi, hyvä rouva!" karjaisi hän. "Te? Mitä te
tiedätte timantista -- minuun verrattuna! Sanon teille, että tämä ei
ole mikään timantti, vaan mukailtu lelu. Mitä tarkoitatte tuomalla
minut tänne, tähän vieraaseen taloon -- mokomaa katsomaan. Minusta
tuntuu, että te olette petkuttajakopla, -- pois tieltäni, hyvä herra!"

"En ennenkuin ymmärrämme toisemme paremmin!" sanoi toinen mies häijy
sävy äänessä. "Me sanomme, että tämä on timantti, ettekä te lähde,
ennenkuin..."

Kuului hiljaista rynnistelyä tai sellaisen alkua. Kuiskaten sanasen
Rosalielle ja puristaen lujasti pistooliani työnsin varjostimen sivulle
ja astuin keskelle huonetta. Ison miehen käsi oli vanhan herrasmiehen
olalla; tämä kiemurteli ja vastusti hurjasti; pöydän ääressä seisova
mrs Kennerley parkaisi kummastuksesta minut nähdessään. Ja kun
turkiskauluksinen kääntyi suu avoinna tuijottamaan, annoin minä hänen
kurkistaa pyssyni piippuun.

"Jättäkää vanha herra rauhaan, te siinä!" sanoin. "Ja nopeasti!"

Että hän koostaan ja pöyhkeilystään huolimatta oli arka raukka, sen
huomasin heti. Hänen lihava leukansa venähti rempalleen; hänen poskensa
kävivät taikinan harmaiksi, eikä hän ainoastaan pudottanut kättään,
vaan peräytyi naisen viereen. Vapisevana ja läähättävänä kääntyi vanha
herrasmies minuun päin.

"Kuka -- mitä -- mitä --" aloitti hän. "Te --"

"Olkaa huoletta, sir!" vastasin minä kiireellisesti. "Timanttiko tuo
lienee vai ei, minä tunnen koko jutun, ja olkoon se mitä tahansa, nämä
ihmiset ovat sen rosvonneet. Tuo nainen on varas, ja mies..."

Viimemainittu astahti eteenpäin, mutta peräytyi kohotetun pistoolin
edestä jälleen. Mutta mrs Kennerley pujahti sivupöydän luo. Sillä oli
messinkikello -- sitä lajia, joka koskettamalla pannaan helisemään. Hän
painoi sitä lujasti kämmenellään kerran, kahdesti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului melua ovelta, se lensi auki, ja vaaleaverinen
koljo hyökkäsi sisälle pikku miehen seuraamana. Lyhyen tuokion he
seisoivat tuijottaen, kaiketikin hämmästyneinä nähdessään minut, jonka
olivat jättäneet sidotuksi ja avuttomaksi, nyt heiluttamassa pistoolia
kasvojensa edessä.

"Käsiksi häneen, Max", sähisi turkiskauluksinen mies. "Siltä puolelta
-- kaikki yhdessä!"

Mies empi hetkisen. Sitten hän lähestyi enempää epäröimättä. Minä
laukaisin, tähdäten suoraan hänen olkapäähänsä. Äärettömäksi
hämmästyksekseni seurasi pistoolini pamausta melkein heti toinen aivan
läheltä takaani, ja kun käännyin varmana, että olin osannut maaliini,
näin vanhan pikku herrasmiehen tyynesti ojentamassa revolveria pöydän
toisella puolella seisovaa miestä ja naista kohti. Näin myöskin, että
mies oli tarttunut vasemmalla kädellään oikeaan kyynärvarteensa, ja
kuulin hänen syytävän sadatuksia hampaittensa välitse.

"Minäkin olin aseistettu!" kuiskasi vanha herrasmies. "Vieraita ihmisiä
-- vieras talo! Oli mielestäni viisainta olla varuillaan. Teidän
miehenne -- sattuiko häneen?"

Minun mieheeni oli kylläkin sattunut. Hän oli keikahtanut selälleen
saman tuolin ylle, jolle oli minut paiskannut, ja kaatuessaan hän oli
kimeästi kirkaissut. Mutta nyt hän oli istuallaan ja voihki. Siitä,
että hän oikealla kädellään piteli vasempaa olkapäätänsä, niveleen
kohdalta, minä päättelin ampuneeni luodin juuri siihen paikkaan, johon
olin aikonutkin. Toinen mies taas oli ensimmäisen pistoolin laukauksen
kuullessaan rientänyt ovelle, paiskannut sen auki ja hypännyt eteiseen.

Ja nyt hän yhtä kiireesti juoksi takaisin, kasvoiltaan kalpeana ja
pelosta luikaten.

"Poliiseja! Täällä -- pihan puolella -- katuovella! Toiseen huoneeseen
-- puutarhaikkunoista!"

Hän tempoi kaksoisovea, ja toiset kaksi olivat ryntäämässä pöydän
takaa, kun samassa jymisi raskaita askeleita eteisestä ja Metham
syöksyi sisään useiden virkapukuisten miesten seuraamana. Metham
vilkaisi nopeasti Rosalieen ja hänestä minuun.

"Eikö kumpikaan teistä ole loukkaantunut, mr Gregg?" kysyi hän
levottomasti. "Kuulimme laukauksia..."

"Emme ensinkään", sanoin minä. "Noihin kahteen mieheen osui -- meidän
täytyi ampua heitä itsepuolustukseksi. Parasta, että panisitte kiinni
koko joukkion", jatkoin, kääntyen poliisikersanttiin, joka näkyi olevan
johtajana. "Älkää millään muotoa päästäkö ketään heistä käsistänne --
ja pitäkää vaari tuosta", lopetin, osoittaen timanttia, joka vielä
kimalteli pöydällä. "Se on koko jupakan syynä!"

Poliisikersantti oli tyyni, selvä-älyinen mies, ja hänen
silmäkulmassaan oli välähdys, joka osoitti hänen ymmärtävän huumoria.
Hän loi yleissilmäyksen ympärilleen, supatti muutaman sanan
konstaapeleilleen ja kääntyi jälleen minuun.

"Mitä on tapahtunut, sir?" kysyi hän. "Tiedämme, mitä mr Metham meille
kertoi, -- mutta mitä täällä on hommailtu? Ammuskeltuko? Niin,
laukauksista ja hajusta päättäen."

Selostin asian hänelle lyhyesti ja mutkattomasti. Hän kääntyi minusta
vanhaan herrasmieheen päin. "Entä te, sir?" sanoi hän. "Miten olette
tänne joutunut?"

"Tuohan minut tänne kutsui, hyvä mies", vastasi vanhus, joka vielä piti
revolveriaan kyljellään keinumassa. "Luullakseni roisto -- huono
ihminen..."

"Aivan niin, sir", keskeytti poliisikersantti. "Mutta teinä, sir, minä
pistäisin tuon revolverin taskuuni tai missä sitä kantanette.
Tuollaiset ovat rumia leluja noin huolettomasti pidellä. Hän kutsui
teidät tänne, niinkö, sir --"

"Katsomaan tuota!" jatkoi vanha herra. "Halusi, että sen ostaisin,
sanoi sen olevan maailman uhkeimpia timantteja! Tietysti minä, kun
ryhdyin sitä tarkastamaan, heti huomasin, ettei se mikään timantti
ollut! Ja kun sen sanoin tuolle miehelle, kävi hän väkivaltaisesti
minuun käsiksi, ja jollei olisi ollut tätä nuorta herrasmiestä, niin...
hm, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua!"

"Teillä on kaiketi rahoja muassanne, sir?" huomautti poliisikersantti.
"Ehkä suurikin summa?"

"Minulla on shekkikirja", vastasi vanha mies kuivasti. "Mutta ei
timanttimukailujen ostamiseksi! Timantti!" huudahti hän
ylenkatseellisesti. "Minua suututtaa, että miestä, jolla on minun
maineeni, pyydetään tuhlaamaan aikaansa moisten tarkast..."

"Se on timantti!" puhkesi mrs Kennerley äkkiä väittämään. "Timantti..."

"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha
rouva!" vastasi vanhus. "Tuo _ei ole_ timantti! Jos yksikään
henkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin
haluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook", jatkoi hän kääntyen
poliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, "John
Ellerbrook -- hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat
ihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman
miehen joukkoon. Kenties minä olen -- ja ainakin minä olen
harvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun
tämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei
tiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on
ollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi..."

Mrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja
turkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen,
jota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle
postikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta
kuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella
kyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle,
kun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.

"Katsokaahan häntä", kuiskasi Rosalie vieressäni. "Katsokaa!"

Näky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot
muuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi -- tummanpunaisiksi.
Hän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua
osoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme.
Ihan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt
sen luotaan ja kääntyi ovelle päin.

"Päästäkää minut!" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä.
"Minulle on tehty kepponen -- minut on petetty! Päästäkää minut, sanon
teille --"

Hän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle
ennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski
ehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui
Corland ja hänen takanaan -- mr Vandamarke.

Vielä kerran syntyi sekunnin -- kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys.
Äsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui
kääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli
kädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja
jokapäiväiseltä.

"Onko kukaan loukkaantunut?" kysyi hän.

Minä viittasin pistoolillani haavoitettuihin pahantekijöihin.

"Pikku naarmuja, luulisin", vastasin. "Heidän oma syynsä!
Oli aihetta --"

Mutta Corland oli jo kääntynyt minusta. Ja mr Vandamarke oli omituisen
levollisena pistänyt silmälasit päähänsä ja katseli, leuka hiukan
kohotettuna, nenänvartensa yli huoneessa olevia eri henkilöitä. Ensi
kertaa siitä asti, kun olin häneen tutustunut, en pitänyt hänen
silmäinsä ilmeestä. Ainakaan en olisi suonut hänen katselevan minua
sillä tavoin kuin katseli kahta näistä edessään olevista ihmisistä.
Siinä katseessa oli kovuutta ja säälittömyyttä, joka ei ennustanut
heille hyvää, ja hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuin jäätä tai
terästä -- kumpaa vain. Ainakin minusta se tuntui kylmältä kuin jää ja
viiltävältä kuin teräs.

"Öh", äännähti hän tarkatessaan turkispukuista miestä kiireestä
kantapäähän. "Te... kö? Öh!" Kääntyen sitten rouva Kennerleyhin: "Ah...
te!" virkkoi hän. "Trafferdalen olen tietysti jo nähnyt. Hm... Niin,
niin!" Hän kääntyi vanhaan herrasmieheen päin, silmäillen häntä
uteliaana. "Entä te, sir?"

"Olen juuri kertonut näille henkilöille kuka olen, mr Vandamarke",
vastasi vanhus kerkeästi. "Minä tunnenkin teidät, vaikkette te tunne
minua! Olen John Ellerbrook -- nimi toki lienee teille tuttu.
Kummallisessa paikassa -- ja kummallisissa olosuhteissa -- me tapaamme
toisemme, mr Vandamarke!"

Viimemainitun sävy pysyi jäisenä.

"Ja mitä mr John Ellerbrook täällä hommailee?" kysyi hän.
"Liikeasioissa?"

"Minut houkuteltiin tänne, sir!" vastasi vanha herra, harmistuneena
painostaen sanojaan. "Minut houkuttelivat tänne nuo kaksi -- tuo nainen
ja tuo mies -- muka ostamaan satumaisen arvokasta timanttia. Tuota
pöydällä tuossa -- joka ei ole timantti laisinkaan!"

Käännyimme kaikki mr Vandamarkea kohti -- Rosalie ja minä tuntien
jotakin enempääkin kuin uteliasta mielenkiintoa. Sillä nyt oli varmaan
tullut ratkaiseva hetki. Ellei tuo ollut Vandamarken timantti...

Mutta mr Vandamarke oli ottanut esineen ja piti sitä oikealla
kämmenellään. Hän loi veitikkamaisen ja röyhkeän katseen herra
Ellerbrookiin.

"Mutta myöntänette toki, että se on oivallinen jäljitelmä?" sanoi hän
puolittain leikillä. "Ei jokainen ole yhtä taitava tuomari -- ei
jokainen yhtä arvostelukykyinen asiantuntija kuin mr Ellerbrook! Ei!"
lisäsi hän korottaen ääntään ja heittäen kiven takaisin pöydälle.
"Eihän se tietenkään ole timantti! Tämä on mukailu, taitavasti laadittu
jäljennös... minun timantistani. Ja _se_ on hyvässä tallessa muualla!"

Kuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet
oli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä
olimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet -- enkä sillä hetkellä ollut
erikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui
jälleen.

"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui", jatkoi
hän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. "Ehkette sitä tiedä, mutta näihin
asti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä
saavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa
joutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä
tuntemaan. Tutustuin muutamiin" -- tässä hän soi turkiskauluksiselle ja
mrs Kennerleylle merkitsevän katseen -- "ja niistä näkyivät jotkut
olevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä -- mies minun asemassani on
veijarien ja toisten luonnollisena saaliina -- ja halusin tietää, kuka
kukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki
rikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton,
johon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen
juonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta
minä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia
timantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, -- tuo, kuten sanottu,
on siitä taitavasti tehty jäljitelmä, -- ja minä annoin ihmisten
tietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla
muassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä
ihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin
ovelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon
nuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan --
tuo! Aavistelin kaiken aikaa -- enemmänkin kuin aavistelin, -- kuka
olisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä
alusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen
kätyri!"

Hän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna
jatkaessaan puhettaan.

"Olen vanha hupsu!" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. "Häntä minä en
laisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen --
petti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook,
että tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä
asiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen
levottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen
Birminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle -- mitä hän ei siihen
asti tiennyt, -- että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan
ainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä
yritti valetimantin kauppaamista..."

"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir", sanoin minä astahtaen äkkiä esille
ja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt
pois. "Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen -- mutta ei ole
kulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että
tuo ei ollut oikea timantti."

Mr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän
kuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.

"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni
huolimatta", sanoi hän, "muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän
juonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin
taitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa --
kävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa
ja huumasi jollakin juomalla -- mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei
ole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte
pistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt,
mr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin --
auto odottaa kadulla."

Hän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin
ja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä,
heitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys -- heikko räjähdys...

Seuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle.
Hän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, --
ikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta
tai leikkiä.

"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?" kysyi hän, osoittaen peukalollaan
rikollisia. "Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja --
mistä?"

Mr Vandamarke viittasi minua ja Rosalieta seuraamaan itseään ja
harppasi ovea kohti.

"En minä", sanoi hän karskisti. "Menkööt matkoihinsa! Eivät he minun
tielleni enää astu."

Matkalla Prince's Gatelle olimme ääneti. Mr Vandamarkella ei näkynyt
olevan halua haastella. Rosalie tuijotti ikkunoista valoihin ja näytti
hajamieliseltä; minulla puolestani ei ollut mitään sanottavaa. Aioin
Vandamarken ovelle päästyäni kääntyä lähtemään asuntooni, mutta he
eivät tahtoneet siitä kuullakaan -- kumpikin väitti, että minun piti
jäädä päivälliselle.

"Sitäpaitsi _minä_ haluan, että tulette sisälle!" kuiskasi Rosalie
erikoisella korostuksella. "Teidän täytyy!"

Suostuin. Rosalie komensi isänsä ja minut pieneen omituiseen
hollantilaiseen huoneeseen, jossa ensi kertaa olin taloon tutustunut.
Hän sulki oven ja kääntyi mr Vandamarkeen päin.

"Nyt, isä!" sanoi hän käskevästi. "Minä vaadin sinut tilille mr Greggin
läsnäollessa. Olet menetellyt häntä ja minua kohtaan kovin pahoin --
kovin häijysti! Olemme tänään kokeneet kaikenlaisia ikäviä seikkailuja
ja olleet todellisessa vaarassakin -- varsinkin mr Gregg -- vain sinun
ja sinun vehkeittesi vuoksi! Minun puolestani saat kernaasti tehdä mitä
tahansa päästäksesi selville keneen voit luottaa, keneen et, ja olen
kiitollinen, että pääsit sen naaraskissan metkujen perille, mutta sinä
olisit voinut ottaa herra Greggin ja minut uskotuiksesi. Minun
mielestäni tulee sinun esittää meille kummallekin nöyrä anteeksipyyntö!
Mutta minäpä en päästäkään sinua niin vähällä -- kuuletkos?"

Mr Vandamarke iski minulle silmää Rosalien olan yli; en ole koskaan
tavannut miestä, joka olisi näyttänyt vähemmän katuvaiselta ja
häkeltyneeltä.

"No, rakkaani, ja millä lunnailla sinä minut päästät?" kysyi hän vetäen
leikillisesti tytärtään korvasta. "Haluatko uuden puvun?"

"Tyhmyyksiä!" sanoi tyttö. "En minä vähempään tyydy kuin siihen
timanttiin -- oikeaan, todelliseen kiveen! Sinun pitää antaa se minulle
ihkasen omaksi -- heti kohta!"

"Se ei käy laatuun!" nauroi isä. "Timantti on lukittuna pankin
holviin."

"Sitten huomenaamulla", tivasi tytär. "Sano, että tahdot -- nyt!
Vähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen
saappaasi tutisemaan!"

"Tuopa ei ole leikkiä!" sanoi isä yhä nauraen. "Olkoon menneeksi --
sinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!"

Sitten hän lähti huoneesta. Rosalie kääntyi minuun.

"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni", sanoi hän salaperäisen
luottavaisesti, "annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin,
että panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun
käytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!"

Sillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana
nuorista aivoistani.

"Minä otan aarteen tallettaakseni", sanoin innokkaasti, "yhdellä
ehdolla!"

Hän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen
poskensa heleämmän värin.

"Ehdolla?" huudahti hän. "Millä ehdolla?"

"Että timantin omistajatar seuraa mukana!" selitin urhoollisesti. "Niin
juuri!"

En tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli
jossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä!
Viiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli
päättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Miljoonan dollarin timantti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.