Title: Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa
Author: Finnemore, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TOVERINSA ***



ROBIN HOOD JA HÄNEN ILOISET TOVERINSA

Kirj.

John Finnemore


Englanninkielestä Suomentanut

Jussi Tervaskanto



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

Johdanto.
Robin Hoodista tulee henkipatto.
Robin Hood kohtaa etevimmän seuralaisensa.
Toinen alokas.
Robin Hood kohtaa hengenmiehen.
Miten Robin Hood kohtelee murheellista ritaria.
Joukkue saa oman harpunsoittajan.
Miten Robin Hood voitti sheriffin palkinnon.
Sheriffi ja Guy Gisborne lähtevät vangitsemaan Robin Hoodia.
Robin Hood ottaa osaa nahan parkintaan.
Miten sheriffi sai omituisen palvelijan.
Sheriffi yötä metsässä.
Robin Hood kohtaa Vihreän Yrjön ja sitten erään kerjäläisen.
Herefordin piispa kohtaa muutamia paimenia.
Robin Hood kohtaa kattilanpaikkaajan.
Piispa koettaa omin voimin.
Robin Hood teurastajana.
Robin Hood pelastaa lesken pojat.
Robin Hood tapaa Marian Neidon Sherwoodin metsässä.
Sir Richard Lee maksaa velkansa.
Robin Hood myy patoja Nottinghamin kaupungissa.
Pikku Johnin kerjuumatka.
Robin Hood joutuu vihdoin sheriffin kynsiin, ja mitä sitten tapahtuu.
Will Stutely tarttuu sheriffin virittämään ansaan.
Kuningas Rikard kohtaa Robin Hoodin.
Miten Robin Hoodin elämä loppui.



JOHDANTO


Englannin kansansankareista ei kukaan ole saavuttanut Robin Hoodin
vertaista nimeä ja mainetta. Seitsemättä sataa vuotta ovat tätä
kuuluisaa rosvoa ylistävät laulut ja balladit kaikuneet Englannin
rahvaan huulilta. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat unohtuneet, mutta ei
Sherwoodin metsän iloinen Robin Hood eikä hänen uljaiden seuralaistensa
joukko. Hänen seikkailujaan kerrottiin runoissa, joita laulettiin
kyläkisoissa, ja monien vanhojen laulujen häivyttyä muistista ja
tietoisuudesta, nämä ovat säilyneet, todistaen kuinka lähellä kansan
sydäntä olivat ne tarinat, joita kerrottiin tuosta vihreän metsän
sankarista ja hänen teoistaan.

Ei ole luotettavaa, historiallisesti pätevää lähdettä Robin Hoodin
elämän tutkimiseksi. Kaikki on verhottu legendan ja muinaistarujen
utuiseen hämärään. Toiset vanhojen runojen ja kertomusten tutkijat
olettavat, että Robin Hood oli todellinen Sherwoodin metsän
rosvopäällikkö, salon kuningas, todella elänyt olento, toiset taas
väittävät, että jonkin kuuluisan rosvo joukkueen urotyöt on liitetty
hänen nimeensä ja ettei todellista Robin Hoodia ole ollut.

Varmaa vain on, että noin satakunta vuotta sen jälkeen kun tuon
kuuluisan rosvon sanotaan eläneen, hänen nimensä oli yleisesti
tunnettu. Eräässä Englannin vanhimpia runokirjoja "Piers Plowman'issa",
joka on kirjoitettu noin 1362, mainitaan Robin Hoodin laulut;
perintätiedon mukaan sankari kuoli v. 1247. Tämä aikamääräys soisi
hänelle pitkän iän, sillä hänen mainitaan syntyneen 1160 Locksleyssa
Nottinghamin kreivikunnassa. Kuten runossa lauletaan:

    Miss' uljas on Locksley ja Nottinghamshire,
    kylä Locksleyn kultainen,
    Sieltä kotoisin kuulu on Robin Hood,
    Mies uljahan mainehen.

Luullaan, että hän oli hyvää sukua, ja jotkut kirjailijat väittävät,
että hän oli aatelismies, Huntingdonin jaarli. Ollessaan vielä nuori
mies hän sortui henkipatoksi; hänen oli pakko etsiä turvapaikkaa
äärettömän laajoilta, jylhiltä saloilta, joita Englannin pohjoisosa
silloin oli täynnä. Täällä hän kokosi ympärilleen joukon uljaita
tovereita, valiomiehiä joka ainoa, jotka hän itse valitsi. Hän tutki
ensin miestä, ennen kuin hyväksyi hänet joukkoonsa, ja muuan vanha
kirjailija sanoo: "Milloin ikinä hän kuuli puhuttavan erikoisen
väkevistä ja rohkeista miehistä, hän pukeutui valepukuun ja pyrki
tutustumaan heihin kerjäläiseksi pukeutuneena. Saatuaan sitten selville
heidän taistelukuntoisuutensa hän ei milloinkaan jättänyt heitä
ennen kuin oli tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät liittymään
seuraansa."

Robin Hoodin rosvoelämän huomattavimmat sankariteot on sovitettu
Rikard Leijonamielen ja Juhana Maattoman hallituskausiin. Englannissa
vallitsi siihen aikaan suuri sekasorto; hallitusvalta oli heikko ja
horjuva, mikä johtui aluksi siitä, että Rikard oleskeli kauan poissa
kotimaastaan, ja myöhemmin siitä vihasta ja inhosta, jota kaikki
kansanluokat tunsivat julmaa ja petollista Juhanaa kohtaan. Rikardin
kanssa Robin Hoodin sanotaan päässeen sovintoon, mutta milloinkaan hän
ei ollut Juhanan ystävä -- hän elikin henkipattona koko tuon yleisesti
vihatun kuninkaan hallituskauden.

Kenenkään henkipaton elämänvaiheita ei milloinkaan ole seurattu
niin hartaalla mielenkiinnolla ja ihastuksella kuin Robin Hoodin,
ja melkein yhtä kuuluisat ovat hänen suosituimmat seuralaisensa ja
ystävänsä, Pikku John, Puna-Will, Much Myllärinpoika, Tuck Munkki
ja Marian Neito. Mistä sitten johtui tuo syvä ja pysyvä kiintymys
mieheen, joka ilmeisesti kuvataan senaikaisen hallituksen vastustajaksi
ja rosvoksi? Käsittääksemme tämän meidän on palautettava mieleemme
aika, jona Robin eli. Englannin kansa oli jakaantuneena kahteen
suureen kansanluokkaan -- hallitseviin normanneihin ja kukistettuihin
sakseihin. Normannit sortivat ankarasti sakseja ja pakottivat heidät
tottelemaan uusia lakeja ja noudattamaan uusia tapoja. Robin Hood
oli saksilainen ja nousi normannilaisia aatelisherroja vastaan, ja
siksi kansa häntä rakasti ja ihaili kertomuksia siitä, miten ovelasti
hän rosvosi sortajia. Robin ei näet milloinkaan ryöstänyt köyhältä.
Siinä suhteessa kaikki runot ovat yksimielisiä, ja kun hänen nimensä
mainitaan historiassa, on laita aivan sama -- aina hänet kuvataan
köyhän, sorretun ja puutteenalaisen ystäväksi; hän ei milloinkaan salli
pienintäkään vääryyttä tai loukkausta tehtävän naiselle; rikkaalta hän
ottaa tämän omaisuuden ja jakaa köyhille.

Hänen henkipatoksi julistamisensa ei liioin ehdottomasti merkitse, että
hän olisi tehnyt jonkin raskaan rikoksen. Saksilainen saattoi joutua
henkipatoksi vähäpätöisestä syystä. Jos hän ampui hirven maalta, joka
ennen oli ollut hänen omansa, sitä pidettiin raskaana rikoksena, josta
seurasi henkipattoisuus. Henkipattoisen elämä oli toivottoman kurjaa.
Häntä mainitessa käytettiin nimeä "suden pää" osoitukseksi siitä, ettei
hänen henkensä ollut enemmän arvoinen. Kuka tahansa hänet kohtasi, sai
tappaa hänet kuin metsän pedon; "hän oli kaikkia vastaan, ja kaikki
olivat häntä vastaan".

Kun Robin Hood pakeni metsäänsä, hän antoi yhä uusien iskujen kohdata
aatelisherroja, maansa sortajia. Hän kävi käsiksi ja rosvosi paronin,
ritarin ja sheriffin, apotin ja priorin -- miehiä, jotka edustivat
normannien hallitusta kaikessa julmuudessaan. Tämän vuoksi kansa
rakasti häntä. Kansan silmissä hän edusti vapautta ja rikkaiden ja
köyhien yhdenvertaisuutta lain edessä. Siksi kansa säilytti mielessään
hänen jokaisen tekonsa ja sepitti niistä lauluja, jotka kulkivat
polvesta polveen, kunnes joku kynäniekka ne piirsi muistiin ja
kirjanpainaja ne vihdoin painoi painokirjaimin siroille paperiarkeille.
Näistä lauluista käy ilmi englantilaisten ikivanha rakkaus suoraan
ja vilpittömään menettelyyn. Nuo uljaat, metsiin paenneet talonpojat
pitävät horjumatta yhtä puolta myötä- ja vastoinkäymisessä. He iskevät
ankarasti, mutta he iskevät suoraan. He ovat kohteliaita naisille,
kunnon miehille ja köyhille. Arvelematta he pilkkaavat sortajaansa
ja tuhoavat hänet, he anastavat hänen omaisuutensa, mutta eivät ota
sitä itselleen, vaan ilahduttavat lahjoillaan puutteenalaisia. Sanalla
sanoen Robin Hood on muinaisten saksilaisten karkeiden ja vilpittömien
hyveiden ruumiillistuma.

Englannin kirjallisuus on täynnä viittauksia Sherwoodin metsän Robin
Hoodiin ja hänen iloisiin tovereihinsa. Shakespeare sanoo näytelmässään
"Miten haluatte" maasta karkotetusta herttuasta: "Hänen mainitaan jo
olevan Ardenin metsässä ja monen iloisen miehen hänen seurassaan; ja he
elävät siellä _Englannin vanhan Robin Hoodin_ tavoin... ja kuluttavat
aikaansa huolettomasti, kuten tehtiin vanhaan hyvään aikaan."

Ja Drayton, Shakespearen aikainen runoilija, antaa runoteoksessaan
"Polyolbion", joka kertoo Englannin oloista, hehkuvan kuvauksen
henkipatoista:

    Vuossata riittäis ei, jos kertois seikkailut
    kun miehet Mansfieldin ne häntä väijyivät,
    ja hauskat kepposet, joit' teki Robin Hood:
    vaan silloin Robin Hood hän petti pettäjät,
    tai Nottinghamiin pääs kun valhevaatteissaan,
    livisti viekas tuo varmoilta saajiltaan.
    Sen tietää joka mies, ken tällä saarell' on:
    ken oli Robin Hood ja kuka Pikku John
    ja Yrjö, Puna-Will, Much, poika myllärin --
    kun loppuu juttu tää, jo päättyy aikakin.
    Tuck, munkki iloinen, ylisti saarnoissaan
    kuin toimi Robin Hood veikkoineen, kerrotaan:
    Häll' urhoa sata on ja jousenkäyttäjää,
    on käskyt täyttämään ain' alttiit miehet nää;
    on lakit purppuraa ja puvut vihreää,
    ja käyrät torvet nuo oudoiksi eivät jää,
    kun jahtisarvi vain soi heidän huuliltaan,
    niin laaksot, kukkulat helähtää kaikumaan;
    yl' olan nauha käy, sen nuppiin kiinteään
    ain' nuolikimppu myös sivulle liitetään;
    vyöll' lyhyt miekka on, on kilpi vaaksan vain --
    ken iski säärehen, mies näet ei ollut lain --
    ja marjakuusta on puu vankkain jousien,
    ja jalan kolmen ain' on nuoli mittainen.

           *       *       *

    Ja jousimiehet nää niin oli taitavat,
    ett' tappaa kiitävän he hirven saattoivat.
    Se sitten paistettiin kohdussa korpien,
    mut usein nälkä vain soi pitosärpimen;
    ja levon Robin Hood ja iloveikot nuo
    puun alla suviöin he itsellensä suo;
    kun kirkon kalleudet tai arkut apotin
    hän ryösti, köyhien ne tupaan tuotihin;
    ja tielle Robinin vaikk' ylväs piispa saa,
    ei ennen pääse hän, kuin lunnaat suorittaa;
    mut lesket hädästään auliisti auttoi hän
    ja torjui ahdingot vääryyttä kärsivän.

Näin suurenmoista köyhien puolustajaa kansa tietenkin rakasti,
ja satoja vuosia juhlittiin ja kisailtiin hänen kunniakseen ja
Robin Hoodin päivää pidettiin suuremmassa arvossa kun minkään
kalenterissa olevan pyhimyksen päivää. Hänen elämäkertaansa esitettiin
yksinkertaisissa näytelmissä, ja Robin Hoodin, Pikku Johnin,
Tuck Munkin, Marian Neidon ja muiden osia esittivät jousimiehet
suurille, ihastuneille kansanjoukoille. Itse piispa Latimer todistaa
eräässä saarnassaan, jonka hän piti kuningas Edvard VI:n kuullen:
"Kotimatkallani Lontoosta", sanoo piispa, "tulin kerran ratsastaen
eräälle paikkakunnalle ja lähetin samana iltana sanan kaupunkiin, että
saarnaisin siellä aamulla, koska oli pyhäpäivä ja koska se minusta
oli sopivaa pyhätyötä. Kirkko oli matkani varrella ja ratsastin sinne
seurueineni (odotin tapaavani kirkossa lukuisan kuulijakunnan). Kun
tulin sinne, oli kirkon ovi lukossa. Odottelin siinä runsaan puoli
tuntia. Vihdoin löytyi avain, ja eräs seurakuntalaisista lähestyi minua
sanoen: 'Sir, meillä on tänään paljon puuhaa. Emme ehdi kuulemaan
teitä: on Robin Hoodin päivä. Seurakuntalaiset ovat poistuneet kotoaan
Robin Hoodia juhlimaan. Olkaa hyvä älkää heitä estäkö.'" Piispa sai kun
saikin mennä matkoihinsa ja väistyä Robin Hoodin juhlan tieltä.

Ja nyt seuraa kertomus Robin Hoodista.



I luku

ROBIN HOODISTA TULEE HENKIPATTO


Kauan sitten, siihen aikaan, jolloin Henrik II, ensimmäinen
Plantagenet-sukuinen kuningas, istui Englannin valtaistuimella, asteli
muudan nuorukainen ripeästi Sherwoodin metsän läpi. Hän oli pitkä,
voimakas, miellyttävän näköinen nuori mies, yllään saloseuduilla
käytetty puku, vihreä nuttu ja housut sekä päässään sininen lakki eli
huppu. Hänen olallaan heilui jykevä pitkäjousi ja hänen kupeellaan oli
kimppu lähes metrin pituisia nuolia. Nämä olivat hänen ainoat aseensa,
lukuun ottamatta vyössä riippuvaa metsästyspuukkoa.

Metsätietä jota hän asteli, reunustivat jättiläistammet, ja kerran
hän pysähtyi katselemaan pakenevaa sarvipäistä hirvilaumaa, joka
siroin liikkein kiiti ohi vinhaa vauhtia. Toinen käsi kävi jouseen,
toinen viineen, mutta hän hillitsi itsensä ja tyytyi vain laskemaan
nuolen jänteelle. Hän tiesi olevansa kuninkaan metsässä, ja nämä
olivat kuninkaan hirviä, ja yhdenkin tappaminen maksoi ihmishengen
-- tai oikeastaan enemmänkin. Enemmän siitä vaadittiin kuin ihmisen
henki. Tällainen puhe tuntuu kovalta, mutta on totta. Siihen
aikaan puhkaistiin silmät siltä, joka tappoi hirven kuninkaan
metsästysalueelta, ja syyllistä kidutettiin niin kauheasti, että
kuolema olisi ollut helpompi.

Kookas nuorukainen tiesi tämän varsin hyvin, mutta vielä toinenkin syy
sai hänen kätensä pysähtymään. Hän oli matkalla Nottinghamiin ja toivoi
pääsevänsä kuninkaan metsänvartijaksi, eikä hänen toiveilleen suinkaan
olisi ollut eduksi käydä käsiksi kuninkaan hirveen. Hän kulki edelleen,
jätti metsätien ja asteli nurmikon poikki, joka oli kirjavanaan
pähkinäpuu- ja piikkipaatsamaviidakkoja, kun karski ääni puhutteli
häntä.

"Seis!" huudettiin. "Kuka olet, joka ylpeästi kuljet kuninkaan metsän
läpi?"

Nuorukainen kääntyi ja näki viisi tai kuusi miestä laajan
piikkipaatsamapensaan varjossa. Yhtä lukuunottamatta kaikki istuivat
maassa ja tämä se juuri puhui. Ensi näkemältä nuorukainen tunsi
heidät kuninkaan metsän- ja hirvenvartijoiksi, ja hän tervehti heitä
kunnioittavasti kumartaen. Sitten hän vastasi miehelle, joka oli häntä
puhutellut ja jonka paremmat varusteet ja hopeinen metsästystorvi
ilmaisivat hänet päämetsänvartijaksi.

"Nimeni", vastasi pitkä nuorukainen, "on Robert Fitzooth, vaikka
monet sanovat minua Robin Hoodiksi. Vanhempani ovat kuolleet, ja olen
matkalla Nottinghamiin."

"Miksi sinne menet?"

"Toivon pääseväni kuninkaan metsänvartijaksi."

Mies nauroi ivallisesti. "Helpommin sanottu kuin tehty", hän murahti.
"Jokainen maaton mies ja isännätön lurjus yrittää liittyä meidän
uljaaseen seuraamme. Mitä hyötyä meillä olisi sinun tapaisestasi
pojannaskalista? Miestä me tarvitsemme eikä sinulla ole muuta kuin
miehen jousi."

"Tuo on enemmänkin kuin tavallisen miehen jousi", huusi toinen
metsänvartija. "Katsokaa, miten jykevä se on. Enpä usko tuollaisen
poikanulikan pystyvän sitä jännittämään."

"Jännittämäänkö?" ilkkui päämetsänvartija, "vielä mitä, hän kantaa sitä
vain turhamaisuudesta."

Robinin kirkas silmä välähti ja hänen verevät kasvonsa karahtivat
punaisiksi.

"Uskallan kilpailla sen jännittämisessä teidän jokaisen kanssa", hän
huusi.

"Ja mitä panet veikkaan puolestasi?" kysyi päämetsänvartija.

"Rahaa minulla ei ole", huusi tulinen nuorukainen, "mutta uskallan
pääni kukkaroanne vastaan siitä, että osaan mihin maaliin vain
määräätte."

"Olkoon menneeksi!" huusi metsänvartija vihaisesti, "tuossa on
maalitaulu."

Hän osoitti nurmikon yli etäisen metsäaukion suuta. Hirvilauma oli
syöksynyt esiin, mutta miehet nähdessään pysähtynyt. Laumaa johti
komea hirvi, joka heitti pystyyn sarvekkaan päänsä nuuskien ilmaa
ja kuopien levottomasti maata toisella etujalallaan. Robin Hood ei
virkkanut sanaakaan, otti jousensa, kiristi jännettä ja valitsi
nuolen viinestään. Sitten hän kävi käsiksi jouseen tavalla, josta
metsänvartijat huomasivat, ettei kysymyksessä ollut aivan tavallinen
jousimies enempää voimien kuin taitavuudenkaan puolesta. Iso jousi
taipui ja kiristyi ihmetyksen mutinan kuuluessa ympäriltä. Sitten Robin
osoitti olevansa yhtä lujahermoinen kuin oli vahva ja taitavakin,
sillä juuri kun hän sai vedetyksi nuolen teräksisen pään jouseen asti,
päämetsänvartija huudahti äkisti:

"Pääsi on kysymyksessä. Muista se, nuori yltiöpää!"

Tämän hän teki säikähdyttääkseen ja hämmentääkseen Robinia hänen
juuri ollessaan tähtäämässä, mutta aie ei onnistunut. Kaikesta
päättäen nuorukainen ei ollut kuullut mitään. Hänen terävä silmänsä
tähyili pitkin nuolta, kulmakarvat olivat hieman rypistyneet kuten
tarkasti punnitsevalla, huulet lujasti yhteen puristetut; sitten viuh!
jousenjänne vongahti, ja nuoli surisi isona mehiläisenä halki ilman.
Seuraavassa silmänräpäyksessä iso hirvi syöksähti pystyyn ja kaatui
kyljelleen kuolleena, nuoli sydämen läpi ammuttuna.

Hetken aikaa metsänvartijat seisoivat mykkinä hämmästyksestä
ihmelaukauksen johdosta, sitten nousi ihmettelyn kohina. Rob kääntyi
rauhallisesti päämetsänvartijaan.

"Olen voittanut kukkaron", hän sanoi.

Mutta mies hymyili ilkeästi. "Tahdotko tietää mitä olet voittanut", hän
sanoi ilkkuen, "olet voittanut metsästyslakien rikkomisesta tulevan
kidutuksen ja rangaistuksen. Tuo tuolla oli kuninkaan hirvi, ja
sinunlaisesi jousimies tietää kyllä, mitä hirven tappaminen kuninkaan
metsästä merkitsee. Miehet, ottakaa hänet kiinni ja sitokaa."

Robin huomasi, mihin hirveään vaaraan hän oli joutunut niin äkkipäätä
hyväksyessään ehdotetun ampumamaalin ja kääntyi paetakseen. Mutta se
oli myöhäistä! Pari metsänvartijaa oli jo hyökännyt hänen kimppuunsa
ja kampannut hänet kumoon, ja tuossa tuokiossa oli hänen kätensä ja
jalkansa sidottu yhteen jousen jänteillä.

"Nyt olemme verekseltä saaneet kiinni hirventappajaroiston", nauraa
hihitti päämetsänvartija. "Sheriffi on jo pari kolme kertaa valittanut,
että hirviä varastetaan tiheiköistä ja ettemme tuo ketään lurjusta
varkaudesta syytettynä hänen linnaansa. Tänään voimme komeasti
tyydyttää hänet."

Robinin veri jähmettyi, kun hän kuuli tämän. Tuo petollinen konna oli
houkutellut hänet ansaan yllyttäessään hänet hirven tappoon, ja nyt hän
kylmäverisesti aikoi antaa hänet ilmi tavallisena salametsästäjänä ja
esittää hänen vangitsemisensa kiinniottajien valppauden ansiona.

Metsänvartijan puhetta tervehtivät hänen käskyläisensä
hyväksymishuudoin.

"Aivan oikein", huusi muuan, "ja viekäämme hänet sinne tavalla, joka
soveltuu tuollaiselle lurjukselle!"

"Millä tavalla, Hubert?" tiedusteli päämetsänvartija.

"Sidottuna tappamansa hirven nahkaan!" huusi Hubert.

"Hyvä on!" huusi johtaja, "nylkekää nahka, pojat, ja käärikää tuo
veijari siihen."

Kädenkäänteessä metsänvartijat nylkivät hirven, ja pian Rob oli
kääritty kuumaan, rasvaiseen nahkaan, jonka ympäri sidottiin joutilaita
jousenjänteitä. Hänen päänsä pisti esiin kaula-aukosta ja muu ruumis
oli muodottomana möhkäleenä kiedottuna pehmeään, täplikkääseen nahkaan,
joka vastikään oli verhonnut isoa uroshirveä. Robinin sydän oli
pakahtumaisillaan vihasta ja raivosta noita viheliäisiä pettureita
kohtaan, mutta hän oli avuton ja tulevaisuus näytti sangen synkältä.
Normannilainen sheriffi ei ottaisi hänen puheitaan kuuleviin korviin:
selvä oli, että oltiin varoittavan esimerkin tarpeessa ja että hänestä
tulisi se. Hän oli jo näkevinään Nottinghamin torin ja itsensä pyövelin
käsissä, joka panisi toimeen lain kauhistuttavan tuomion. Hän oli
kerran nähnyt erään miesraukan kärsivän rangaistusta juuri samasta
rikoksesta, josta häntä syytettiin, ja hän kiemurteli tuskissaan
ajatellessaan, että sama rangaistus nyt oli uhkaamassa häntä itseään.
Liian hirvittävältä tuntui ajatus, että hänen, joka oli nuori ja vahva,
olisi koko elämänsä hoiperreltava sokeana ja raajarikkona, ja hän
vääntelehti siteissään ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Mutta turhia
olivat kaikki yritykset, sidos oli lujaa tekoa.

"Miten saamme tuon lurjuksen kuljetetuksi perille?" huusi muuan
metsänvartija.

"Tosiaankin, sitä minäkin olen tässä miettinyt, Dickon", vastasi
päämetsänvartija. "Äsken näimme parin kolmen saksilaismoukan kaatavan
puita vajaan puolen mailin päässä. Kuulkaa, vielähän nytkin kuuluu
jyske."

Joukko seisoi hiljaa, ja kirveeniskut kaikuivat kaukaa.

"Juokse Dickon", sanoi joukon johtaja miehelle, joka oli puhunut, "ja
tuo heidät tänne ja ota mukaasi halkoreki."

Dickon riensi matkaan ja palasi vähän ajan kuluttua mukanaan
puunhakkaajat ja heidän rekensä.

"Nostakaa lurjus maasta", käski päämetsänvartija, "heittäkää hänet
rekeen ja vetäkää edellämme kaupunkiin."

Puunhakkaajia oli kolme, ja kaksi heistä totteli kiireesti, kolmas
sen sijaan vastahakoisemmin. Kaikki he kuuluivat halvimpaan
työntekijäluokkaan ja heillä oli yllään karkea puku, lehmännahasta
tehty nuttu sekä samasta aineesta valmistetut anturakengät ja
säärystimet, eikä heidän takkuista tukkaansa verhoamassa ollut
minkäänlaista päähinettä. Kaksi heistä oli vanhoja miehiä, ja nämä
olivat kärkkäät tottelemaan metsätyrannin antamia käskyjä; kolmas oli
vankkarakenteinen, leveäharteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, joka,
kuten sanottu, lähti hitaammin täyttämään käskyä. Yhdessä he kuitenkin
nostivat Robinin maasta ja heittivät hänet rekeen, jossa oli kahdelle
edestä kaarevalle saarnipuiselle jalakselle asetettu lankkukehys.
Sitten talonpojat tarttuivat vetoköysiin, ja karkeatekoiset ajoneuvot
liukuivat kevyesti lyhyttä, kankeaa ruohoa pitkin.

Vajaat puoli mailia kuljettuaan he saapuivat kivikkoiselle tielle,
ja nyt reki kolisi ja hyppeli ja viskeli hirvennahkaista kääröä ja
siinä olevaa miestä puolelta toiselle. Robin ei kokonaan viskautunut
pois, sillä reen kummallakin laidalla oli vaajarivi estämässä kuorman
putoamista, mutta hän heittelehti laidalta toiselle kykenemättä
auttamaan itseään, raakojen metsänvartijoiden täyttä kurkkua
ilakoidessa vankinsa toivottoman tilan johdosta. Nahka puristi Robinia
kamalasti, ja kun se joka hetki kutistumistaan kutistui, teki hänen
mielensä huutaa tuskasta. Mutta hän puri hampaansa yhteen ja pysyi
äänettömänä, sillä hän tiesi, että hänen voihkinansa vain huvittaisi
raakoja metsänvartijoita.

Äkkiä heiluva reki pysähtyi. Päämetsänvartija hypähti eteenpäin ja iski
jousellaan hirvittävällä voimalla talonpoikaa hartioihin.

"Vai niin, lurjus!" hän huusi, "etkö olekaan halukas vetämään. Mitä,
aiotko osoittaa saksilaista härkäpäisyyttäsi meille, metsäherroille!"
Ja satelemalla sateli iskuja miehen päähän ja hartioihin.

Puunhakkaajan käsi laskeutui hänen vyössään olevan leveäteräisen puukon
päähän, mutta kun toinen vanhoista miehistä huudahti, hän otti kätensä
pois ja veti kuin hevonen, joka on saanut maistaa kiihottavaa ruoskaa.

"Will, poikani!" huusi vanha mies väräjävin äänin. "Vedä! vedä! älä
suututa metsänvartijaa."

"Niinpä niin, äijä, sinä puhut järkevästi", sanoi vartija julmasti
naurahtaen. "Oiva neuvo tosiaankin. Parasta on Willin olla
suututtamatta metsänvartijaa. Vedä, Will! Vedä, senkin saksilaiskoira!"
ja metsänvartija iski taas kymmenkunta kertaa nuorta puunhakkaajaa
navakasti hartioihin. Takkuisen tukan alla leimusivat saksilaisen
silmät punaisina, mutta hän taivutti päänsä, antoi myrskyn pauhata
ja veti halukkaasti, näyttäen hyvin nöyrältä ja kuuliaiselta. Äkkiä
tie kääntyi, ja he tulivat pieneen kylään, jossa oli kolmisenkymmentä
mökkiä. Suurinta taloa koristi oven edessä riippuva seppele.

"Ravintola! Ravintola!" huusi Hubert. "Mitä arvelette, toverit, jos
vähän pysähtyisimme! Luulen voivani tyhjentää kokonaisen pullon tämän
pitkän metsämatkan jälkeen."

Toiset olivat samaa mieltä, ja niin pysähtyi reki pienen majatalon oven
eteen. Metsänvartijat menivät tilaamaan viiniä.

Heidän siinä juodessaan huudahti muuan heistä äkkiä kovalla äänellä.

"Katsokaa, tuolta tulee joukko meikäläisiä! -- Näettekö, keitä he ovat
siepanneet!"

Puiden lomitse lähestyi kylää viisi metsänvartijaa, ja heidän
keskellään asteli kaksi miestä sidotuin käsin ja köysi käsivarsiin
kiinnitettynä.

"Hyvä, hyvä!" kirkui päämetsänvartija ihastuksissaan. "He ovat saaneet
kiinni pari metsässä lymyilevää henkipattoa. Kun noiden kahden
lurjuksen lisäksi vielä tuomme äsken vangitsemani veijarin, ihastuu
sheriffi ikihyväksi. Hyvin tehty, pojat, miten saitte heidät kiinni?"

Innokkaina kuulemaan, miten henkipatot oli vangittu, lähtivät
päämetsänvartija ja hänen miehensä joukolla tulijoita vastaan. He eivät
pelänneet Robin Hoodin pakenevan, koska hän oli niin lujasti sidottu
hirvennahkakääröönsä, ja puunhakkaajat eivät uskaltaisi liikahtaa ilman
lupaa.

Se vanha mies, joka oli kehoittanut nuorempaa puunhakkaajaa
kärsivällisyyteen lähti kuitenkin ensimmäisenä pakoon. Kun hän näki
metsänvartijoiden kääntyvän poispäin, hän päästi irti vetoköydestä ja
pakeni hiljaa pehmeissä anturakengissään, kuten koira, joka juoksee
ruoskaa pakoon. Hän juoksi kahden mökin välissä olevaan kapeaan
kujaan ja hävisi. Toinen vanha mies ei huomannut pakoa. Hän seisoi
selin tovereihinsa ja tuijotti tylsänä metsänvartijoihin, jotka
huutelivat toisilleen, naurun ja puheensorinan raikuessa ja muutamien
vastatulleiden juodessa heille tarjotuista pulloista.

Nuori puunhakkaaja Will näytti ensin aikovan seurata vanhempaa
toveriaan, sitten hän katsahti rekeen. Rob ei sanonut mitään, jottei
herättäisi metsänvartijan huomiota, vain hänen rukoilevat silmänsä
puhuivat hänen puolestaan. Will laskeutui toiselle polvelleen reen
viereen, sieppasi leveän, terävän puukkonsa ja viilsi jousenjänteet
poikki muutamin nopein sivalluksin.

Rob oli vapaa. Hänen jousensa ja nuolensa oli asetettu hänen viereensä
rekeen käytettäviksi todistuksina häntä vastaan sheriffin luona. Hän
sieppasi ne käteensä, livisti kahden pystyssä olevan pylvään lomitse ja
juoksi Willin perässä, joka syöksyi mökkien väliseen kapeaan kujaan.

"Hobb! Hobb!" äänteli Will juostessaan. "Seuraa meitä! Seuraa meitä!"

Hobb oli kolmas puunhakkaaja, vanha mies, joka seisoi härän tavoin
töllistelemässä metsänvartijoiden kohtausta. Varoitushuuto herätti
hänen huomionsa, hän katseli hitaasti ympärilleen, suu ammollaan
ihmetyksestä, ja näki toveriensa pakenevan. Onnettomuudeksi Willin
ääni oli kuulunut niidenkin korviin, joille se ei ollut tarkoitettu.
Päämetsänvartija pyörähti ympäri kantapäillään ja huudahti vihasta
nähdessään mitä tapahtui.

"Ne lurjukset pakenevat!" hän karjui jymisevällä äänellä, "ja he ovat
päästäneet vangin irti. Takaisin, pojat, ja ottakaa heidät kiinni
elävinä tai kuolleina!"

Puhuessaan hän sujahutti nuolen jouseensa ja veti jänteen korvaansa
asti. Hobb juosta lönkytteli toveriensa jälkeen, sillä vihdoinkin
hänen hitaasti toimivat aivonsa olivat käsittäneet sen tosiasian,
että metsään pakeneminen oli varminta. Mutta hanhensulkainen nuoli
ei viivytellyt. Se kimmahti jousesta, viuhahti häntä kohti ja
sattui suoraan hartiain väliin. Hobb kaatui kasvoilleen ja makasi
hiljaa, hanhensulkainen nuoli vielä värisevänä törröttäen surmatun
puunhakkaajan selässä.



II luku

ROBIN HOOD HENKIPATTONA


Juostuaan mökkien välissä olevan kapean kujan läpi Robin tuli pienelle
pihalle, jonka perällä olevan aidan yli puunhakkaaja Will juuri
oli kiipeämässä; vanha mies oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Rob
harppasi pienen pihan poikki, asetti jalkansa puisen paaluaitauksen
poikkitangolle ja livahti silmänräpäyksessä yli. Edessä oli avoin
kenttä, ja sen yli vanha mies juoksi vikkelästi Willin seuratessa
jonkin matkan päässä.

Rob seurasi heitä juosten kaikin voimin suojaavaa metsää kohti, jonne
hänen toverinsakin olivat menossa. Hän oli juuri metsän reunassa,
kun kuuli huutoa takaapäin. Hän vilkaisi taakseen ja näki viisi,
kuusi päätä ilmestyvän näkyviin paalutuksen takaa. Metsänvartijat
olivat heidän kintereillään, mutta Rob kajahutti ilmoille uhmaavan
riemuhuudon, sillä metsäseudussa olisi vaikea saada karkulaisia kiinni,
ja hän tiesi olevansa turvapaikan läheisyydessä.

Hän syöksyi puiden sekaan ja näki Willin vähän matkan päässä
odottamassa.

"Tätä tietä! Tätä tietä!" huusi puunhakkaaja, ja Rob riensi sinnepäin.
Seuraavassa hetkessä Rob näki vanhan miehen juosta lönkyttävän
kaitaista polkua, ja molemmat miehet juoksivat oppaansa jäljessä
kymmenkunta minuuttia. Vanha mies suuntasi kulkunsa rämeelle, jossa hän
hyppeli ruohomättäältä toiselle, kehoittaen toisia astumaan samoille
paikoille, sillä muuten he uppoaisivat mutaiseen suohon ja olisivat
tuhon omat. Sitten he taas saapuivat lujalle maaperälle, ja vanha mies
pysähtyi jättiläistammen alle ja istuutui lepäämään isolle juurelle.

"Missä on Hobb?" hän huohotti.

"Kuollut, isä", vastasi Will "päämetsänvartija surmasi hänet, ampui
nuolen hartiain väliin. Hobb on aina ollut hidasliikkeinen."

"Niin on ollut, hidasliikkeinen Hobb on aina ollut", sanoi vanha
mies. "Sama kohtalo odottaa meitäkin, jos vielä joudumme jonkin
metsänvartijan pitkänjousen ulottuville. Niin, Will, luulin
sinun olevan mennyttä miestä, kun kävit käsiksi puukkoosi. Tuo
päämetsänvartija on kova ja julma mies."

"Vain sinun sanasi, isä, sai minut pysymään tyynenä", vastasi Will.
"Katkeralta tuntuu, kun ihmistä aivan tyhjän vuoksi piestään kuin
koiraa."

"Tuntuupa vainkin", sanoi vanha mies, "meitä, jotka ennen omistimme
maan, kohtelevat normannilaiset isäntämme kuin koiria, jopa huonommin
kuin koiria. Mutta milloinkaan emme enää tohdi näyttäytyä kylässä,
Will. Meidän täytyy paeta metsään ja piileksiä siellä, sillä muuten
meidät pian suljetaan Nottinghamin vankilaan odottamaan herra pyövelin
hirttonuoraa varoitukseksi kaikille saksilaismoukille, jotka uskaltavat
vastustaa herrojaan."

"Ja sama, vieläpä pahempikin, olisi minun kohtaloni ollut, ellet sinä
olisi kelpo ystävän tavoin katkaissut siteitäni", huusi Rob tarttuen
Willin käteen. "Tuhannen tuhannet kiitokset sinulle!"

"Mitäpä siitä", sanoi puunhakkaaja. "Siinä tarvittiin vain pari
puukonsivallusta. Mutta miten jouduit heidän käsiinsä?"

Rob kertoi tarinansa ja saksilaiset puunhakkaajat nyökkäsivät jurosti.
"Kaikki he ovat samaa maata, yhtä petollisia ja julmia", virkkoi Will.
"He käyttävät mitä temppua hyvänsä houkutellakseen meidät kynsiinsä."

Vanha mies hyppäsi pystyyn puun juurelta, missä oli levähtänyt.

"No niin", hän sanoi, "tällä kertaa selvisimme heistä, ja nyt on
katsottava, että pysymmekin poissa heidän ulottuviltaan. Seuratkaa
minua, pojat, opastan teidät täällä metsässä vielä turvallisempaan
paikkaan."

Mutta Rob ei liikahtanut.

"Kuulkaa, hyvät ystävät", hän sanoi, "en saa rauhaa kun ajattelen, että
kaksi miesraukkaa vielä on heidän kynsissään. Heidän kohtalonsa on
jokseenkin varma, jos heidät viedään Nottinghamiin."

"Yhtä varma kuin se, että hirsipuu ja nuora vievät hengen", huudahti
puunhakkaaja Will, "sillä he ovat noita metsän salaisimmissa sopukoissa
kuljeksivia henkipattoja. Heidän ja metsänvartijoiden välillä on
katkera sota, ja ylpeäksi tulee julma sheriffikin saadessaan pari
heistä kynsiinsä."

"Niin kyllä", sanoi vanha mies, "he ovat miesraukkoja, jotka normannien
hirmuvalta ja ankarat metsälait ovat karkottaneet kodeistaan. Nyt he
piileksivät metsissä ja elävät metsänriistasta ja ovat mennyttä miestä,
jos joutuvat lain kouriin."

"Opasta minut sille polulle, jota heidän on kuljettava Nottinghamiin",
huusi Robin.

"Se käy helposti", vastasi vanha puunhakkaaja. "Poikanikin osaisi sinua
opastaa. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Mitä voi yksi mies kokonaista
kuninkaan metsänvartijajoukkuetta vastaan?"

"En vielä tiedä, mitä teen", huusi Rob, "mutta sietämättömältä tuntuu,
että noita miesraukkoja raahataan aivan kuin minua, ja ilomielin
uskallan yrittää iskeä heidän puolestaan, jos tilaisuutta ilmaantuu."

"Hyvin puhuttu, toveri", huusi Will, "ja minä rupean oppaaksi. Lähde
sinä, isä, metsään ja laittaudu turvaan. Tapaamme taas ison tammen
luona."

Tämän jälkeen pieni seurue hajaantui. Robin lähti Willin opastamana
uutta polkua takaisin suon yli, ja vanha puunhakkaaja suuntasi kulkunsa
Sherwoodin saloille.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Rob ja Will lähestyivät puiden
suojassa pientä kylää, mutta vastakkaiselta puolelta kuin mistä
olivat paenneet. Tirkistäessään eräästä tiheästä pensaikosta he
parhaiksi näkivät, miten metsänvartijat marssivat kylästä pois, vangit
keskellään. Pakolaisten takaa-ajo oli keskeytetty vaarallisen rämeen
reunassa, ja joukkue palasi nyt Nottinghamiin. Reen he jättivät
paikoilleen, ja sen lähellä virui Hobb raukka samassa asennossa mihin
oli kaatunutkin.

"Pelastamaan ja kostamaan", mutisi Robin Hood, ja Will nyökkäsi ja
kertasi sanat ihmeissään, aivan kuin ei olisi voinut aavistaakaan,
millä tavoin se kävisi päinsä.

"No, Will", sanoi Rob, "kerro tarkkaan, mitä tietä noiden mahtavien
metsänvartijoiden on kuljettava kaupunkiin."

Will innostui kuvailemaan, ja pian Robin kohotti kätensä. "Hyvä on",
hän sanoi, "tässä voi vielä käydä hyvinkin. Suuri, avoin kenttä, sanot.
Opasta minut sinne, Will, ja koetetaan joutua perille ennen kuin
metsänvartijat ovat kulkeneet sen poikki."

Will Stutely, se nimittäin oli puunhakkaajan nimi, kulki edellä, ja
he kiiruhtivat metsän läpi ja saapuivat avoimelle kentälle juuri
kun metsänvartijat olivat sen keskellä. Robin Hood jätti Willin
puiden suojaan, astui ylpeästi näkyviin ja huusi kovalla äänellä
päämetsänvartijalle.

"Hoi, metsänvartija!" hän huusi, "luovuttakaa vangit, tai teidän käy
huonosti."

Päämetsänvartija saattoi tuskin uskoa omia silmiään nähdessään,
että Rob oli tullut, kuten näytti, yksinään takaisin vastustamaan
vihollistensa suurta joukkoa. Mutta hän oli liian vihoissaan kyetäkseen
vastaamaan; hän tarttui vain kiireesti jouseensa ampuakseen ylpeän
nuorukaisen, ennen kuin tämä ehtisi palata puiden suojaan. Hän jännitti
jousensa kaikin voimin ja liipaisi nuolen. Mutta välimatka oli liian
pitkä, ja nuoli tupsahti ruohoturpeeseen kahdenkymmenen yardin päähän
Robin Hoodista.

Nyt Robin näytti heille ison jousensa voimaa ja silmiensä ihmeteltävää
tarkkuutta, sillä hän pani yardin pituisen nuolen jänteeseen ja ampui
hetkeäkään tähtäämättä. Samassa päämetsänvartija parahti kovasti ja
kaatui maahan, kiskoen vimmatusti nuolta, joka oli puhkaissut hänen
kurkkunsa ja tunkeutunut vielä pitkältä niskastakin ulos.

Metsänvartijoiden seisoessa tätä hirvittävää laukausta ihmettelemässä
kaikui Robinin ääni taas: "Laskekaa vangit irti, muutoin teidät perii
hukka!"

Hetken odotettuaan hän ampui uuden nuolen, joka puhkaisi toisen,
lähintä vankia pitelevän miehen hartiat. Ja tuskin tämä nuoli oli
iskenyt, kun vielä yksi tulla suhahti heidän joukkoonsa surmaten vangin
toisella puolella olevan miehen. Metsänvartijat huomasivat, ettei
kukaan vankien läheisyydessä oleva voinut säilyä hengissä.

Nuoren jousimiehen taituruus oli saanut ne kaksi miestä, jotka
vartioivat toista vankia, sellaisen pelon valtaan, että he juoksivat
tiehensä, jotta ei neljäs nuoli sattuisi jompaankumpaan heistä.
Heidän pakonsa sai pari kolme metsänvartijaa liikkeelle, ja pakokauhu
valtasi koko joukon. He livistivät tiehensä yli kentän, sillä he
pelkäsivät olla tämän verrattoman jousimiehen näkyvissä, tämän nuolet
kun kaatoivat heitä maahan, yhdenkään heistä kykenemättä nuolellaan
saavuttamaan Robinia.

"He pakenevat! He pakenevat!" huudahti puunhakkaaja Will ihastuneena
juosten esiin pensaan takaa, josta oli seurannut tapahtumien kulkua.
"Mutta totta toisen kerran, Robin Hood, sinähän osaat jännittää
mainiosti pitkänjousen. Nyt menen auttamaan vankeja."

Will juoksi kiireimmän kaupalla miesten luo ja katkaisi heidän siteensä
leveällä puukollaan.

Molemmat miehet olivat pelkkää iloa ja kiitollisuutta. He kiittelivät
ja siunasivat Robin Hoodia kiittämästä päästyään, sillä he tiesivät
varsin hyvin, että Nottinghamiin saavuttua heidät olisi tuota pikaa
hirtetty.

"Ihme ja kumma, etteivät metsänvartijat surmanneet teitä heti kiinni
jouduttuanne", sanoi Will Stutely, "kun näkivät teidän olevan
'sudenpäitä' ja joka miehen tapettavia."

"Sheriffi on käskenyt tuomaan luokseen jokaisen vangin, jonka he
mahdollisesti saavat siepatuksi", sanoi nuorempi henkipatto, leveä,
roteva nuori mies, jolla oli verevät kasvot ja kirkkaat silmät, "ja
niin totta kuin nimeni on Much ja isäni on mylläri, luulin saavani
katsella Nottinghamin toria hirttosilmukasta. Mutta tällä kertaa
ei niin käy ja siitä saamme kiittää tätä maailman ensimmäistä
jousimiestä", ja hän tervehti Robinia vielä kerran.

"Entä nyt!" huudahti toinen henkipatto. "Meidän täytyy piiloutua,
ja aika vikkelään päälle päätteeksi. Nämä metsänvartijat nostavat
viipymättä koko lähiseudun väestön meitä vastaan."

"Se on totta!" huusi Will Stutely. "Tule, Robin Hood, sinun on
lähdettävä meidän mukanamme sinunkin, muuten saat maksaa päälläsi tämän
päivän työsi, jos sheriffin miehet saavat sinut käsiinsä."

Robin Hood nyökkäsi. Hän tiesi puunhakkaajan puhuvan totta, ja he
lähtivät vitkastelematta metsän sydämeen. Matkalla he kulkivat ison
tammen ohi, jossa vanha Stutely heitä odotti. Kuultuaan, mitä oli
tapahtunut, hän pudisti päätään. "Näillä seuduin ei meidän enää ole
hyvä olla. Jokainen mies, joka hiukankin on ollut osallisena tähän
nousuun sortajia vastaan, menettää henkensä. Minä lähden tyttäreni
taloon metsän tuolle puolen ja piiloudun sinne. Entä sinä, Will, mitä
aiot tehdä?"

"Vapaa metsäelämä miellyttää minua enemmän, isä", huusi Will. "Tästä
päivästä alkaen on Robin Hood henkipatto, ja minä seuraan häntä."

Robin seisoi syrjässä nojautuen isoon jouseensa. Henkipatto! Tämä
sana pani hänen sydämensä vapisemaan. Ja kuitenkin se oli, sen täytyi
olla totta. Hänet julistettaisiin henkipatoksi, koska oli auttanut
vangittuja ja vastustanut julmia metsänvartijoita. Sitten hänen
rohkeutensa heräsi ja hän katseli ympärilleen ja näki ihanan, vihreän
metsän, auringonpaisteessa väikkyvät, tuulessa huojuvat isot puuryhmät
ja ajatteli uljasta, vapaata metsäelämää. "Tuhat kertaa parempi olla
henkipatto ja saada luottaa omiin käsiinsä kuin tulla raahatuksi
Nottinghamiin ja suljetuksi sheriffin vankityrmään", ja hänen sydämensä
keveni ja intomielin hän suuntasi katseensa edessään olevaan uuteen
elämään.

Henkipatot johtivat häntä ja Will Stutelyä edelleen eteenpäin Much
Myllärinpojan toimiessa oppaana. Kaksi tuntia he astuivat ripeästi
metsän läpi, ja vaikk'ei missään ollut havaittavissa minkäänlaista
polun merkkiä, harppoi Much aukioiden ja pensaikkojen läpi aivan kuin
valtatietä seuraten.

Lopulta hän pysähtyi valtavan tammen vieressä olevalle pienelle
aukeamalle ja puhalsi hiljaa torveen, joka riippui hänen vyöstään.
Heti kajahti vastatoitotus, ja taas hän jatkoi matkaansa. Kolmesataa
yardia kuljettuaan seurue saapui aukiolle, joka oli tehty raivaamalla
kallioseinämän juurella tiheässä kasvavaa piikkipaatsama- ja
pähkinäpensaikkoa. Siellä heille heti huikattiin, mutta kun huikkaaja
tunsi Muchin äänen, astui hän esiin seurassaan puoli tusinaa rotevaa
miestä, jokaisella jousi kädessä ja nuoli jänteessä osoittamassa,
minkälaisen vastaanoton vihamies tai vieras olisi saanut.

Henkipatot kohottivat ilohuudon nähdessään toveriensa palaavan, sillä
uutinen heidän vangitsemisestaan oli jo ehtinyt leiriin.

"Much ja Watt ovat täällä taas!" he huusivat. "Tämäpä hauskaa! Kunnon
pojat! Miten pääsitte noiden metsän verikoirien kynsistä?"

"Kuunnelkaa minua, toverit", huusi Much. "Tämä nuorukainen minut
pelasti, ja hänessä tuon joukkoomme oivallisimman jousimiehen ja
uljaimman sydämen, minkä milloinkaan olen tavannut." Hän kertoi
tapauksen, ja henkipatot ylistivät äänekkäästi rohkeaa tekoa, joka oli
pelastanut heidän toverinsa.

Sinä iltana henkipatot istuivat suuren nuotion ympärillä rattoisan
illallisen ääressä syöden samana päivänä ammuttua lihavaa hirveä ja
huuhdellen tuoreet metsän herkut alas valtavin olutkulauksin. Äkkiä
kesken naurua ja tarinaa Much Myllärinpoika puhkesi puhumaan kovalla
äänellä.

"Toverit", hän sanoi, "muistatteko, että me eilen illalla keskustelimme
siitä, että olisi valittava päällikkö johtamaan joukkoamme, niin että
hommiimme tulisi järjestystä?"

"Muistamme kyllä", lausui eräs vankka talonpoika, "ja eiköhän vain
sinut liene valittukin, Much, senkin junkkari."

"Se vaali ei enää pidä paikkaansa", vastasi myllärin poika, "sillä
Much on tänään tavannut mestarinsa. Minä annan sanani ja ääneni Robin
Hoodille."

"Minä myös", huusi Watt, "ja jos yksikään mies uskaltaa vastustaa
sitä, saa hän maistaa pikkuista omenanvarpuani." Ja Watt nosti ylös
villiomenapuusta tehdyn valtavan, kuusijalkaisen metsäsauvansa, ja
heilutti sitä päänsä ympäri, aivan kuin se todella olisi ollut pieni
varpu, kuten hän sitä leikillään nimitti.

Mutta eräs henkipatto, tumma, pitkäkasvuinen mies, pudisti päätään.
"Luullakseni me puoliksi sovimme siitä, että parhaasta jousimiehestä
tulee kapteeni", hän murisi.

"Siitä oli puhetta", huusi Much, "mutta mitään ei päätetty. Hyvä,
olkoon siis minun puolestani niin. Tuolla istuu koko iloisen Englannin
paras jousimies!" ja hän osoitti vapauttajaansa.

"Mistä me sen tiedämme?" murisi pitkä henkipatto.

Nyt Robin puuttui puheeseen. "Ei, Much", hän sanoi. "En halua ottaa
täällä enkä missään muuallakaan paikkaa, jota en ole ansainnut.
Onko siis totta, että olitte aikoneet tehdä parhaasta jousimiehestä
joukkonne johtajan?"

"Puhuttiin kyllä siitä, että se olisi sopiva keino asian
ratkaisemiseksi", myönsi Much.

"Olkoon siis niin", huusi Robin Hood, "ja huomenna voimme ampua
jousella kukin vuorollaan, ja paras laukaus ratkaiskoon asian."

"Hyväksytään, hyväksytään!" huusivat kaikki, ja pitkä mies, jonka nimi
oli John Ford, kirkui muiden mukana. Ja kun illallinen oli lopetettu,
kääriytyivät he viittoihinsa ja paneutuivat maata nuotion ympärille.

Seuraavana aamuna henkipatot viipymättä panivat toimeen
ampumakilpailun. Aurinkoiselle aukiolle he asettivat sellaisen
maalin, jollaista heillä oli tapana käyttää, ja käskivät Robin Hoodia
osoittamaan taitoaan ampumalla nuolen sen keskelle. Mutta Robin pudisti
päätään.

"Tuo ei ole koe eikä mikään", hän huusi. "Kuka hyvänsä kykenee
osumaan tuohon maaliin, ja kun se saattaa onnistua monelle, on siitä
seurauksena vain kiistaa. Ei, ei, asettakaa sellainen maali, joka kerta
kaikkiaan ratkaisee asian."

"Määrää itse maali, Robin Hood", huusi John Ford, jota tähän asti oli
pidetty joukon parhaana ampujana ja joka toivoi saavansa päällikkyyden.

"No minä määrään", vastasi Robin Hood, "jos siihen vain suostutaan."

"Suostutaan", huusivat henkipatot, "määrää sinä maali, Robin Hood!"

Robin taittoi lehtiä ja poimi metsäkukkia ja sitoi niistä seppeleen.
Sitten hän käski Will Stutelyn ripustaa seppeleen aukion toisessa
päässä olevan tammen oksaan.

"No niin", sanoi Robin, "sitä minä sanon jousimieheksi, joka pystyy
ampumaan nuolensa tuon seppeleen läpi koskettamatta lehtiä tai kukkia."

Henkipatot katselivat hämmästyneinä toisiinsa. "Kuka tuollaisen maalin
näkee?" huudahti muuan. "Pöllön silmät siihen tarvittaisiin."

"Niin, ja hevosen voimat jännittämään jousta, jotta nuoli lentäisi noin
kauas!" huusi toinen.

"Minä luovun heti kilpailusta!" mörähti kolmas, "minun jouseni ei yllä
noin pitkän matkan päähän."

Loppujen lopuksi vain John Ford oli halukas koettamaan onneaan
tähtäämällä seppeleeseen. Hän pani uuden jänteen jouseensa ja valitsi
suorimman, luotettavimman nuolen viinestään. Molemmat kilpailijat
vetivät arpaa siitä, missä järjestyksessä heidän olisi ammuttava, ja
John Ford joutui ampumaan ensin. Kumpaisenkin oli ammuttava kolme
nuolta tuohon pieneen maaliin.

Ford ampui ensin nuolensa, mutta se putosi maalin tälle puolen
kymmenisen yardin päähän siitä. Hän murisi kiukkuisena ja veti
jänteensä vielä kauemmas taaksepäin ja ampui korkeammalle, mutta nuoli
ei nytkään lentänyt tarpeeksi kauas. Kolmannella kerralla nuoli tipahti
maahan seppeleen alapuolelle.

"Lähemmäs en saa osumaan", hän huusi. "Tuo on merkillisin maali, mihin
milloinkaan olen yrittänyt ampua. En usko kenenkään kuolevaisen voivan
siihen osua."

"Ammu, ammu, Robin Hood!" huusi Much. "Minä näin sinun ampuvan neljä
nuolta ihmeteltävän taitavasti eilen, mutta tämä maali on kuitenkin
aivan toista kuin ihmisruumis", ja myllärin poika pudisti päätään aivan
kuin epäillen, että hänen sankarinsa oli asettanut liian vaikean kokeen.

Nyt Robin Hood astui esiin, ja henkipatot katselivat häntä äänettöminä,
kun hän kohotti ison jousensa, asettui paikalleen ja veti jänteen
kireälle. Nuoli suhahti ilman halki, ja hämmästyksen huuto pääsi
kaikkien huulilta, kun he näkivät sen menevän aivan seppeleen keskeltä
ja vapisten pysähtyvän tammen runkoon.

Mutta ylinnä kaikui John Fordin ääni: "Tehköönpä sen uudelleen! Tehköön
hän sen uudelleen!" huusi hän. "Ehkä se oli vain onnen kauppaa.
Ampukoon hänkin kolme nuolta!"

"Mielelläni", sanoi Robin ja taivutti jousensa ja laski toisen nuolen
viuhuen kiitämään seppeleen läpi ja sitten kolmannen, eikä yksikään
niistä koskettanut lehtiä eikä kukkia.

Kolmannen nuolen osuttua kajahuttivat katsojat voimakkaan
suosionhuudon. Jokainen heistä oli tavallista taitavampi jousimies,
joten kaikki osasivat arvostella tätä ihmeellistä ampumista, vaikka
kukaan ei pystynytkään kilpailemaan.

"Eläköön Robin Hood", he huusivat. "Sellaista jousimiestä ei ole sinä
ilmoisna ikänä iloisessa Sherwoodissa nähty!"

"No", kirkui Much, "mitä nyt sanotte, toverit? Eikö olekin tämä
jousimiesten kuningas sopiva olemaan meidän johtajamme ja kapteenimme?"

"On! On!" he huusivat. "Me elämme ja kuolemme Robin Hoodin alaisina."

Henkipatot vannoivat uskollisuutta ja kuuliaisuutta nuorelle
johtajalleen, ja ensimmäisinä olivat Much Myllärinpoika ja Watt, ne
kaksi miestä, jotka hän oli pelastanut metsänvartijoiden käsistä. Sen
jälkeen tuli John Ford, jonka Rob ihmeteltävällä jousenkäytöllään oli
kokonaan voittanut puolelleen, ja sitten Will Stutely, joka yhdessä
hänen kanssaan oli paennut metsään, ja sen jälkeen loput joukosta.

"Kuulkaa, toverit", huusi Robin, kun kaikki olivat vannoneet
uskollisuudenvalansa. "Minä kuulutan tässä ne lait, joita kaikkien
joukkoomme kuuluvien on noudatettava. Ensiksikin, me julistamme sodan
kaikkia normannilaisia sortajia vastaan, jotka rikastuvat maan oikeilta
omistajilta, saksilaisilta veljiltämme ryöstetyllä saaliilla. Toiseksi,
me emme tee väkivaltaa kenellekään köyhälle tai puutteenalaiselle,
vaan autamme häntä normannilaiselta sheriffiltä tai paronilta tai
kirkonmieheltä mahdollisesti anastamillamme rikkauksilla. Kolmanneksi,
ettei yhdenkään naisen, köyhän tai rikkaan, normannilaisen tai
saksilaisen, tarvitse vähääkään pelätä meitä. Nämä lait vallitkoot
toverijoukossamme."

Henkipatot suostuivat tottelemaan Robinin määräyksiä joka kohdassa.
He seisoivat vielä seppeleen ympärillä ihmetellen äsken suoritettua
mestarinäytettä, kun pieni, kumarainen mies tulla kompuroi puiden
välistä.

"Kuka tuolta tulee?" huusi Will Stutely, joka ensiksi näki hänet.

"Ystävä", vastasi Much; "hän on Lobb niminen rajasuutari
Nottinghamista. Hän vakoilee meidän puolestamme kaupungissa ja on
muutamien sheriffin miesten henkiystävä. Heiltä hän saa tietää, mitä
sheriffi suunnittelee meitä vastaan, ja sitten hän osaa varoittaa ja
neuvoa meitä pitämään huolta turvallisuudestamme. Mikä nyt, Lobb?" hän
huusi, kun pieni mies lähestyi. "Mitä uutisia tuot?"

"Olkaa varuillanne", vastasi Lobb, "sheriffi kokoaa vahvaa
metsänvartijajoukkoa lähteäkseen teitä vastaan. Hän on hirveästi
raivoissaan, sillä päämetsänvartija ja muutamat muutkin ovat saaneet
surmansa eilisessä kahakassa, ja hän vannoo ottavansa kolme henkipaton
päätä kutakin menettämäänsä miestä kohti. Mutta kaikkein kiukkuisin hän
on jollekin vieraalle, josta en milloinkaan ennen ole kuullut. Torille
on asetettu julisteita, joissa luvataan suuri palkinto muutamasta Robin
Fitzoothista, joka myös tunnetaan Robin Hood-nimisenä. Kuka hyvänsä
hänet tuo vangittuna taikka vain hänen päänsä, hän on saava kolmesataa
hopeapenniä."

"Suuri palkinto tosiaankin!" huusi Much. "Näet siis, miten suuressa
arvossa sheriffi pitää sinua, johtaja."

Hän puhui Robin Hoodille, ja tämä nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.
Robinista tuntui oudolta, että Lobb oli nähnyt ilmoituksen, jossa
luvattiin palkinto hänen hengestään! Tämä saattoi hänet toden teolla
tuntemaan itsensä henkipatoksi. Sitten Much kohotti jousensa ja huusi:
"Eläköön iloinen humiseva metsä! Eläköön oiva johtajamme Robin Hood,
jousimiesten kuningas, ja nyt todellakin henkipattojen kuningas!" ja
muu joukko yhtyi eläköönhuutoon, ja Robinin silmä välähti ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. Olkoonpa että hän on henkipatto, mutta avara
metsä avoinna edessään ja joukko uljaita kumppaneita apunaan hän ei
pelännyt ainoatakaan normannilaista sheriffiä.



III luku

ROBIN HOOD KOHTAA ETEVIMMÄN SEURALAISENSA


    Oli kaksikymmenvuotias Robin Hood
        Pikku Johnin tavatessaan,
    Siitä toverin sai ja sukkelan kai,
        Perin sopivan toimimaan.

    Nimi vaikk' oli Pikku, ei piskuinen mies,
        Jätti seitsemänjalkainen;
    Hän minne jos sai, kaikki pakohon vain,
        Nimen sointua säikkyen.

    Miten tuttuja heist' tuli aikoinaan,
        Tässä kerron ma, varrotkaa;
    Muut kepposet nuo kaikk' ilmi kun tuo,
        Tämä joukossa naurattaa.

Lobbin Nottinghamista tuomat uutiset osoittautuivat totuudenmukaisiksi.
Sheriffi lähetti ison joukon hyvin aseistettuja miehiä henkipattoja
vastaan; joukko oli niin lukuisa, että henkipattojen oli joksikin
aikaa lähdettävä Sherwoodista ja etsittävä turvapaikka toiselta isolta
metsäalueelta, nimittäin Yorkin kreivikunnassa olevasta Barnesdalesta.
Mutta he rakastivat iloista Sherwoodia ja täkäläisiä tyyssijojaan yli
kaiken muun ja palasivat heti, kun olivat päässeet selville siitä, että
vihastunut sheriffi oli luopunut takaa-ajosta.

Robin Hood huomasi, ettei hänen joukkonsa ollut kyllin lukuisa
pitääkseen puoliaan normannilaisia vainukoiria vastaan, ja hän etsi
taitavia miehiä, jotka sopisivat jäseniksi joukkueeseen. Monet miehet,
jotka heidän herrojensa kovuus ja julmuus oli saattanut epätoivon
partaalle, halusivat liittyä häneen, mutta hän ei ottanut muita kuin
taatusti urhoollisia, kestäviä ja luotettavia miehiä. Jos hän kuuli
puhuttavan miehestä, joka oli tovereitaan vahvempi ja viisaampi, hän
kaikin keinoin koetti voittaa tämän puolelleen, ja hyvin harvoin hän
epäonnistui. Näin hän vähitellen kokosi ympärilleen mahtavan joukon
oivallisia jousimiehiä, kaikki valiomiehiä, joista sanottiin, että yksi
Robin Hoodin mies vastasi neljää tavallista jousimiestä.

Eräänä päivänä Robin Hood lähti kuljeskelemaan metsään joukko tovereita
mukanaan. He saapuivat metsän reunaan ja tarkastelivat edessään olevaa
lakeutta.

"Jääkää tänne puiden suojaan, toverit", Robin sanoi. "Herättäisi
huomiota, jos koko joukon nähtäisiin marssivan aukion poikki. Minä
jatkan yksin matkaani nähdäkseni, onko meillä mitään seikkailun toivoa.
Ehkäpä joku rikas aatelismies tai apotti on matkalla tänä ihanana
aamuna, ja me saamme keventää hänen paksua kukkaroaan. Jos tarvitsen
teitä, puhallan torveeni."

Much ja Will Stutely ja Watt ja muut jäivät siis piiloon metsään,
ja Robin jatkoi yksin matkaansa. Hän saapui valtatielle, mutta se
näytti tyhjältä, ja hän lähti astelemaan sitä pitkin. Äkkiä hän
saapui paikalle, jossa puro virtasi tien poikki. Siinä oli hevosten
kahluupaikka, mutta jalkamiehet kulkivat yli pitkää, kapeaa puusiltaa
myöten, jossa ei ollut kaiteita. Rob astui sillalle mennäkseen yli,
mutta aivan samalla hetkellä kuin hänkin astui sillan toiseen päähän
tavattoman iso miehen jurrikas, oikea jättiläinen. Kumpikin asteli
reippaasti eteenpäin luullen toisen väistävän, ja keskellä siltaa he
kohtasivat toisensa.

"Voi sun vietävä", ajatteli Robin Hood, "tuossapa komea mies! Saisinpa
hänet puolelleni! Otetaanpas selvää, onko hänellä rohkeutta yhtä paljon
kuin kokoa."

Tämän vieraan kaltaista miestä ei todellakaan tavannut usein. Hän
oli Robinia päätä pitempi, hartiat olivat tavattoman leveät, rinta
korkea, kädet ja jalat pitkät, ja hän näytti vahvalta kuin härkä.
Hänellä oli miellyttävät kasvot sekä kirkkaat, ruskeat silmät, mutta
hänen käytöksessään ilmeni levollisuutta, joka pani aavistamaan, että
hän vastustajana olisi kova pähkinä purtavaksi. Rob pani hänet heti
koetukselle.

"Anna tietä, mies!" hän huusi. "Mitä sinä ajattelet, kun astut sillalle
vaikka näet, että minä juuri olen menossa yli ja ettei silta ole kyllin
leveä kahdelle?"

Vieraalla oli vain yksi ase, mahtava puusauva, runsaasti seitsemän
jalkaa pitkä, paksu ja raskas, kauhea kanki. Hän nojasi rauhallisesti
siihen ja hymyili vastatessaan: "Ja miksi minä antaisin sinulle tietä,
jousimies? Jos tahdot tietää, en vielä milloinkaan ole väistänyt ketään
miestä enkä huomaa syytä olevan tänäänkään muuttaa tapojani."

"Mitä?" kiljui Robin. "Rupeatko haastamaan riitaa, niinkö? Tahdotko
nähdä oikein nottinghamilaisen näytelmän, hyvä herra, olepa miten iso
hyvänsä", ja näin sanoen Robin Hood pisti nuolen jousensa jänteeseen ja
veti sen korvalleen.

"No niin", jatkoi Robin. "Peräydy, sanon minä! Henkesi on minun
käsissäni. Voisin ampua tämän nuolen sydämesi läpi ennen kuin ehtisit
kohottaa sauvaasi ainoaankaan iskuun."

Tämän Robin teki nähdäkseen, osoittaisiko vieras pelkoa, mutta kookas
mies kuunteli yhtä levollisena, kuin olisi Robin sanonut hänelle vain
hyvää päivää.

"Olisipa se raukkamainen teko", vastasi vieras. "Tässä seison
vain sauva kädessäni, ja sinä uhkaat minua pitkälläjousella ja
hanhensulkanuolella. Raukkamainen teko totisesti!"

    "En raukka ma oo", sanoi Robin
        "Jousi joutaapi sammaliin; Hood,
    Kyllä metsästä vaan minä sauvankin saan,
        Käyn käsiksi kerskuriin."

Robin pani pois Espanjan-marjakuusesta tehdyn ison jousensa ja viinensä
teräväkärkisine nuolineen ja juoksi virran varrella olevaan metsikköön
ja leikkasi itselleen nuoresta tammesta tukevan oksan. Kun hän palasi
sauvoineen, seisoi vieras vielä sillan keskikohdalla sauvaansa nojaten.

"Ottelemme tässä missä olemme tavanneetkin", huusi Robin Hood, "ja se
meistä, joka paiskaa toisen virtaan, olkoon voittaja."

"Hyvä on!" huusi jättiläismäinen vieras, ja molemmat vastustajat
asettuivat taisteluasentoon laskien jalkansa varovaisesti kaitaiselle
lankulle saadakseen tukevamman jalansijan. He tarttuivat sauvoihinsa
suunnilleen keskikohdalta ollakseen valmiit joko hyökkäämään tai
puolustautumaan.

Tovin aikaa molemmat taistelijat pyörittivät sauvojaan ympäri,
valehyökkäyksiä tehden, iskien, torjuen, kumpikin etsien vastustajan
puolustuksen heikkoa kohtaa. Robinin onnistui ensin antaa isku
vastustajalleen. Hän oli yrittävinään iskua vieraan päähän; tämä
kohotti sukkelaan sauvansa torjuakseen sitä, ja muuttaen ihmeteltävän
nopeasti ja taitavasti asentoaan ja iskunsa suuntaa Robin antoi
vastustajalleen hirmuisen läimäyksen kylkeen.

Jättiläinen murahti vihaisesti ja kumautti sellaisen pelottavan iskun
vastaan, ettei yksikään ihminen olisi voinut sitä kestää. Mutta Robin
väisti sen näppärästi ja vastasi sivaltamalla vierasta tuimasti
hartioihin. Mutta samalla hetkellä tämä pyöritti sauvaa käsissään ja
suuntasi ovelan iskun Robinin päähän. Vain Robinin nopeus pelasti hänet
syöksymästä suinpäin virtaan, mutta iskulta hän ei kokonaan välttynyt.
Ison miehen sauva osui Robinin päähän ja haavoitti päälakea; veri
virtasi hänen kasvojaan pitkin.

Tämä kiihdytti Robinin sellaiseen vimmaan, että hän jakeli ryöppynä
iskuja vastustajalleen niin nopeassa tahdissa, että kookkaan miehen oli
pakko pysyä puolustuskannalla.

    Kun haavan kallohon Robin sai,
        Veri aukosta virtasi;
    Siitä Robinkin tuli raivoihin:
        Sinä varropas veijari!

    Niin tiuhasti sateli iskuja nyt,
        Löi Robin niin vimmoissaan.
    Että toinen ain' hän kärysi vain
        kuin tulessa kerrassaan.

Aina tuon tuostakin Robinin sauva osui isoon mieheen, mutta kookas
miehen junttura ei milloinkaan väistänyt tuumaakaan, vaan jatkoi
uljaasti taistelua. Äkkiä jättiläinen kerta kaikkiaan maksoi takaisin
Robin Hoodin antamat monet iskut. Kooten kaiken hirvittävän voimansa
hän paiskasi ison sauvansa pitkien käsivarsiensa ja mahtavan ruhonsa
koko voimalla. Rob torjui, mutta vaikka hänen sauvansa oli aivan
oikeassa asennossa, hän olisi yhtä vähän voinut torjua ukkosen iskua.
Kanki iski musertavalla voimalla. Se katkaisi Robin Hoodin sauvan
kahtia, sattui vain hieman vaimentuneena Robiniin ja paiskasi hänet
päätä pahkaa puroon.

Sillan alapuolella oli syvä lammikko, ja sinne Robin upposi päätä
myöten. Hetken kuluttua hän kohosi pinnalle ilmaa haukkoen.

"Haa, haa, herra jousimies", sanoi vieras iloisesti nauraen, "missä
sinä nyt olet?"

"Totta vie!" vastasi Robin Hood syljeksien ja puhaltaen, sillä hän
oli niellyt aika annoksen kylmää vettä, "luullakseni olen purossa
mitä herttaisimmin, ja sinä olet voittanut taistelun. Mutta avoimesti
tunnustan, että sinä olet kelpo mies ja että olet rehellisesti
voittanut."

Sitten Robin Hood kahlasi rannalle ja kiipesi äyräälle, vetäen
itsensä ylös veden rajalla kasvavaan orapihlajapensaaseen turvautuen.
Heti rantaäyräälle päästyään hän pani torven huulilleen ja puhalsi
ne sävelet, jotka merkitsivät hänen erikoista kutsuääntään. Tuskin
oli torven kaiku laaksossa vaiennut, kun hänen uljaat jousimiehensä
tulivat näkyviin, Much ja Watt ja Will juosten muiden edellä innokkaina
joutumaan johtajansa luo.

"No, johtaja", huusi Will Stutely, kun he juosten tulivat paikalle,
"mistä on kysymys? Sinähän olet likomärkä ja vesi valuu vaatteistasi.
Oletko ollut purossa?"

"Purossa juuri, Will", vastasi Robin Hood, "ja tuossa on mies, joka
minut sinne syöksi", ja hän osoitti jättiläismäistä vierasta.

"No, silloin hän joutaa sinne itsekin!" huusi Will, ja Much ja
Watt kirkuivat: "Niin, niin, olisi ikuinen häpeä antaa hänen jäädä
rankaisematta, kun hän on kohdellut johtajaamme noin. Pannaan ukko
puroon, pojat!"

Vieras valmistautui vastarintaan, mutta eipä hänen voimistaan olisi
ollut suurtakaan apua kiukkuista miesjoukkoa vastaan, ellei Robin Hood
olisi käskenyt heitä luopumaan aikeestaan.

"Älkää koskeko häneen, pojat", sanoi Robin, "ette saa tehdä pahaa
tälle uljaalle miehelle. Taistelu oli rehellistä, ja hän voitti, enkä
minä kanna hänelle kaunaa siitä. Mieluummin tahtoisin olla niin kelpo
iskijän ystävä." Ja Robin kääntyi vieraansa puoleen: "Tule ja liity
meihin ja rupea meikäläiseksi. Meillä on aina tointa niin vahvoille
käsivarsille kuin sinun on."

"Ensiksikin", sanoi vieras, "kuka sinä olet? Olen vannonut yhtyväni
erään miehen palvelukseen, mutta vain erään tietyn, ja häntä olen juuri
etsimässä."

"Minä olen Robin Hood", sanoi johtaja.

"Robin Hoodko!" huusi toinen. "Tämäpä onnen päivä! Häntähän minä juuri
etsin ja olin matkalla Sherwoodin metsään liittyäkseni hänen mainioon
joukkoonsa, jos vain pääsen siihen."

"Pääset sinä totta tosiaan!" huudahti Robin, "ja ilomielin minä otan
sinut vastaan. Sellaista alokasta ei luullakseni joka päivä siepata.
Mikä on nimesi?"

    "Täss' on käteni, Hood", vieras vastasi nyt,
        "Sua lähden mä seuraamaan.
    John Little ma oon, mies pystyvä oon,
        Eikä tahrattu mainekaan."

Kun Will Stutely kuuli vieraan nimen, alkoi hän nauraa. "John Little!"
[Little = pieni (Suom. muistutus.)] hän huudahti; "toden totta, se nimi
pitäisi vaihtaa, ja koska hän on vasta tullut joukkoomme ristitään
hänet uudelleen, ja minä annan hänelle nimen."

"Ja minkä nimen aiot hänelle antaa?" kysyi Much.

"No niin, koska tuo lapsukainen on niin hennon näköinen, älköön häntä
enää sanottako John Littleksi, vaan olkoon hänen nimensä Pikku John."

Henkipattoja nauratti. Olisi hullunkurista nimittää jättiläistä Pikku
Johniksi, mutta pila miellytti heitä, ja sen nimen uusi alokas sai.

"Ja nyt iloiset pidot pystyyn ristiäisten päättäjäisiksi", sanoi Will
Stutely. "Emme joka päivä saa niin pulskaa toveria joukkoomme, ja
meillä pitää olla juhla sen kunniaksi."

He palasivat siis metsään ja ennen pitkää olivat he tarkoilla
nuolillaan kaataneet kaksi lihavaa hirveä ja kuljettaneet ne
piilopaikkaansa, isoon vuorenonkaloon, jossa olivat varmasti turvassa.

Sinne he rakensivat ison nuotion ja paistoivat saaliinsa ja söivät
mehevää lihaa ja huuhtelivat sitä alas kulauttelemalla kurkkuunsa
valtavat määrät pähkinänruskeaa olutta. Ja aterian loputtua he
lauloivat harpun säestyksellä ja tanssivat ja huvittelivat sydämensä
pohjasta. Ja päätään pitempänä kaikkia muita heilui siellä Pikku John,
hän, joka sittemmin osoittautui lujamieliseksi ja voimakkaaksi, jonka
ylistystä balladit soivat, joka maineeltaan on suuren johtajansa Robin
Hoodin jälkeen ensimmäinen.

    Ja vaikk' oli honka hän varreltaan,
        Ja uljas, pelvoton.
    Niin nimensä aina hän piti vain,
        Sai olla hän Pikku John.



IV luku

TOINEN ALOKAS


Eräänä päivänä pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt joukkoon,
ottivat hän ja hänen päällikkönsä Robin Hood jousensa ja menivät
pyytämään lihavaa hirveä, sillä ruoka-aittana käytetty ontto tammi oli
tyhjä.

Noin puolenpäivän aikaan he näkivät komean hirvilauman edessään
metsässä olevan ruohoisen kentän toisessa päässä.

"Siinä on nyt härkä, jota mielesi tekee, Pikku John", sanoi Robin Hood.

Hän osoitti uljasta hirvihärkää, joka rauhallisesti söi vähän matkan
päässä laumasta, jonka herra ja valtias se oli.

"No minäpä tiedän, miten me sen parhaiten saamme", sanoi Pikku John.
"Tuuli puhaltaa lauman suunnalta meihin päin. Minä lähden kiertämään
tuulen yläpuolelle, kunnes iso hirvi haistaa minut ilmasta. Se ryntää
silloin tänne, ja sinä saat sen helposti ammutuksi."

Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja Pikku John aikoi juuri lähteä liikkeelle,
kun hän äkkiä pysähtyi ja viittasi, mutta ei virkkanut mitään. Robin
Hood katseli ja näki nuoren miehen ilmestyvän metsäpolulta aukiolle.
Vieras oli pukeutunut koreaan, tulipunaiseen pukuun, pitkäjousi
oli kädessä ja sivulla riippui tanakka lyömämiekka. Tuskin hän oli
astunut kaitaiselta polulta kentälle, kun jo huomasi hirvilauman ja
ison uroksen, joka nyt punapukuisen olennon nähdessään nosti päätään,
nakkeli sarviaan ja polki maata.

"Mikähän lie tuokin korea keikari?" sanoi Robin Hood.

"En tunne häntä", vastasi Pikku John hiljaa. "Tämän metsän väkeä hän ei
ole."

"Eipä totisestikaan ole", vastasi johtaja. "Tuommoinen punainen
puku loistaa kuin tuli puiden joukossa. Sopivampi hänelle olisi
Lincolnin-vihreä puku, jos hänen mielensä tekee kuljeksia metsässä.
Tuo on joku kaupunkilaiskeikari, joka on tullut kävelemään vihreään
metsään."

Mutta juuri samalla hetkellä katselijat näkivät semmoista, mikä sai
heidät ihailevasti myhähtelemään.

Vieras oli jännittänyt jousensa, siepannut nuolen viinestään ja
pannut sen jänteeseen. Liike oli säikähdyttänyt uroshirven, se oli
päästänyt varoitushuudon, ja koko lauma pakeni ääneti ja nopeasti.
Useat naaraat olivat kokoontuneet mahtavan uroshirven ympärille aivan
kuin puolustaakseen herraansa, ja näytti toivottomalta osua siihen
nuolella. Mutta juuri metsän reunassa uros hypähti, ja sen pää näkyi
silmänräpäyksen ajan muita ylempänä. Se silmänräpäys oli ratkaiseva.
Jänne vingahti, nuoli lensi, ja hirvi syöksyi suin päin maahan ja
makasi siinä hiljaa, sillä nuoli oli tunkeutunut sulkaan asti sen
kirjavaan kylkeen.

"Kautta pyhän äidin, hieno laukaus!" mutisi Robin Hood. "Tuo ei olekaan
mikään kaupunkilaiskeikari, Pikku John. Jää tänne siksi aikaa, kun minä
käyn häntä puhuttelemassa."

Pikku John jäi viidakkoon piiloon, ja Robin Hood lähti vieraan luo,
joka nyt seisoi tappamansa ison hirven vieressä.

"Hyvin ammuttu! Hyvin ammuttu!" sanoi Robin Hood paikkaa lähestyessään.
"Sinä ammuit nuolesi ihan oikealla hetkellä, vieras!"

Nuori punapukuinen mies katseli kylmästi Robinia vastaamatta sanaakaan.

"Minä pidän uljaista jousimiehistä", jatkoi Robin Hood, "ja koetan
voittaa heitä puolelleni niin monta kuin voin. Haluatko ruveta minun
miehekseni, vieras?"

"Ole hyvä ja sano kuka olet?" sanoi nuori punapukuinen melkein
halveksivalla äänensävyllä. "Ja minkä vuoksi minä sinun mieheksesi
rupeaisin? Minusta näytät jonkinlaiselta metsänvartijalta."

"Niin tosiaan olenkin!" vastasi Robin.

"Ja paimennat kuninkaan hirviä kai?" jatkoi nuori mies.

"Paimennan -- Shervvoodin kuninkaan!" sanoi Robin nauraa hohottaen.

"Sherwoodin tai Englannin kuninkaan, samapa tuo minulle", vastasi
keikari. "Käy sinä omia teitäsi äläkä vaivaa minua. En halua olla
missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Entäpä jos minä en haluakaan mennä tieheni, mitä sitten?" tiukkasi
Robin.

"No jää sitten, mutta varokin selkänahkaasi", vastasi toinen.

"Näyttää kylmäveriseltä mieheltä", sanoi Robin itsekseen. "Minäpä
tutkin häntä ja otan selvää, onko hänen rohkeutensa niin suuri kuin
miltä näyttää."

Sillä aikaa kun nuori punapukuinen mies alkoi tarkastella ampumansa
hirven sarvia niin tyynenä kuin ketään ei olisi ollut lähimaillakaan,
Robin sujahutti salaa nuolen jänteeseen. Sitten hän karjaisi kovasti:
"Haa!" ja polki jalkaa. Nuori mies kääntyi ja näki Robinin jousen
jännitettynä ja nuolen suunnattuna suoraan sydäntään kohti. Mutta hänen
värinsä ei muuttunut eikä hän hätkähtänyt, virkkoi vain pikemminkin
närkästyneenä: "Mene tiehesi, metsänvartija! Mitä tämä ilveily
merkitsee?"

"Sanotko kylkiluittesi väliin suunnattua nuolta ilveilyksi?" ärjyi
Robin Hood. "Minä olen henkipatto ja kaikkien sinunlaistesi koreiden
keikarien vihollinen. Viskaa kukkarosi maahan ja sukkelaan, muuten
päästän jänteen."

"Vai niin, siihenkö joukkoon sinä kuulutkin", sanoi nuori mies hieman
hämmästyneenä. "Hyvä on, hanhensulkainen nuoli ei ole leikin asia",
ja hän kääntyi aivan kuin irroittaakseen kukkaron vyöstään. Mutta sen
sijaan, että olisi irroittanut kukkaronsa, hän äkkiä pisti nuolen
omaan jouseensa ja taivutti tämän ihmeteltävän nopsasti; ja siinä he
seisoivat töllistellen toisiinsa, molemmat ampumaisillaan. Robin, jolla
ei ollut kaukaisintakaan aikomusta ampua nuolta vieraaseen, huomasi nyt
saavansa omalla mitallaan takaisin.

"Seis!" huudahti Robin. "Seis! Todennäköisesti me surmaamme toisemme,
eikä siitä ole mitään hyötyä."

"Ei minunkaan käsittääkseni", vastasi vieras yhä yhtä kylmästi, "mutta
sinä aloitit leikin, en minä."

"Sitten minä sen lopetankin", sanoi Robin Hood ja otti nuolen
jänteestä. Vieras teki samoin ja seisoi odottavan näköisenä, aivan kuin
saadakseen selville, mihin henkipatto tämän jälkeen ryhtyisi.

"Sinulla on miekka ja kilpi", sanoi Robin, "samoin minulla. Häpeähän
meidän olisi erota näkemättä kumpi on parempi."

    "Esiin miekkasi nyt ja kilpesi myös
        Puun alle käy taistelemaan."
    Ei säikkynyt vieras: "Voitto on mun,
        En väistä mä askeltakaan."

Niin he menivät tammen laajalle haarautuvien oksien alla olevalle
tasaiselle, ruohon peittämälle kentälle, kilpi vasemmassa ja
lyömämiekka oikeassa kädessä.

Sitten he kävivät miekanmittelöön, iskivät ja hyökkäsivät, temppuilivat
ja väistelivät. Helskähti, kalskahti, kun leveät lyömämiekat tuon
tuostakin kalahtivat vankkoihin kilpiin iskuja annettaessa ja
taitavasti torjuttaessa. Molemmat taistelijat olivat niin tasaväkisiä,
että he ottelivat runsaan puoli tuntia kummankaan saamatta iskua ja
kummankaan väistämättä tuumaakaan.

Vihdoin vieraan tekemä onnistunut sivallus lopetti kamppailun. Hän
iski Robinia päähän, eikä henkipaton kilpi kokonaan vaimentanut iskua.
Keikarin miekan kärki viilsi haavan Robinin otsan yläosaan, ja veri
virtasi sokaisten hänen silmänsä, niin ettei hän nähnyt enää taistella.

Heti kun Pikku John huomasi johtajansa taisteluun kykenemättömäksi, hän
hypähti esiin piilostaan ja juoksi paikalle.

"Anna miekkasi minulle!" hän huusi Robin Hoodille, "niin hän saa
yrittää minun kanssani, johtaja. Minä olen tottunut käyttämään miekkaa
ja kilpeä."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin Hood pyyhkien verta silmistään, "tämä
riittää. Olisi häpeällistä asettaa veres mies vastustajaa vastaan,
joka on taistellut niin kauan ja niin hyvin ja joka lisäksi on niin
rehti taistelija. Hän ei ole iskenyt kertaakaan sen jälkeen kun minulle
sattui vahinko."

"Minun on pakko totella!" murisi iso mies. "Mutta en mielelläni
sallisi tuon korean keikarin kerskailevan tovereilleen sillä, että on
vuodattanut Robin Hoodin verta ja itse päässyt ehein nahoin."

Nyt vasta punapukuinen keikari rupesi osoittamaan mielenkiintoa.

"Robin Hood!" hän huudahti kiihkeästi. "Olenko minä kohdannut Robin
Hoodin, taistellut hänen kanssaan enkä kuitenkaan tuntenut häntä?"

"Kuinka sitten tuntisit minut?" huudahti Robin. "Kuka olet?"

"Kuka olen?" sanoi punapukuinen nuorukainen naurahtaen. "No niin, jokin
vuosi sitten olisit tuntenut heti paikalla ja minä sinut. Rob, oletko
unohtanut Will Gamewellin?"

"Unohtanut ainoan serkkuni!" sanoi Robin Hood. "En suinkaan. Mutta
oletko sinä tosiaankin serkkuni? Oletko sinä se poika, jonka kanssa
minulla oli tapana käydä hakemassa linnunpesiä, jonka minä opetin
jännittämään jousta. Tosiaan, nyt tunnen hymysi ja äänesi. Onpa
tämäkin, että jouduimme taistelemaan keskenämme."

Serkukset puristivat sydämellisesti toistensa käsiä, ja sitten Pikku
John vuorostaan tarttui Gamewellin käteen.

"Mutta mitä sinä teet täällä metsässä, Will?" kysyi Robin Hood.

"Etsin sinua, Rob", kuului vastaus. "Usko pois, minäkin olen
henkipatto. Olen paennut metsään kädet ihmisveren tahraamina, vaikka
en sitä vuodattanutkaan ehdoin tahdoin. Muistatko vanhaa Grimmiä,
isännöitsijää?"

"Kyllä minä sen vanhan roiston hyvinkin muistan", vastasi Rob. "Jos
sinä tapoit hänet, oli sinulla siihen pätevä syy, sen takaan."

"Saat kuulla", vastasi Will. "Tiedäthän että meidän tiluksemme ovat
paroni de Lacyn, normannilaisen naapurimme, metsästysalueen rajalla. De
Lacy on kauan himoinnut meidän maatilaamme suurien tilustensa jatkoksi
ja kun isäni on vanha eikä hänellä ole muita lapsia kuin minä, aikoi
normannilainen surmata minut ja sitten saada meidän tilamme omakseen,
kun ei olisi perijää."

"Senkin konna!" sanoi Robin. "Mutta sitä temppua on ennenkin käytetty,
vieläpä hyvällä menestyksellä. No niin, miten sinä suoriuduit hänestä,
serkku?"

"Olin toissapäivänä ampumassa jousella", jatkoi Will, "ja Grimm
tuli mukaani. Olin eräässä kolossa vaanimassa ohikulkevaa hirveä,
kun jokin tunne -- en tiedä, miten se minussa heräsi -- sai minut
kääntymään, ja huomasin Grimmin seisovan jousi vireessä ja nuoli
minuun suunnattuna. Itsepuolustukseksi ammuin nuolen häntä kohden,
ja me ammuimme yht'aikaa. Hänen nuolensa repi ihokkaani, mutta minun
meni hänen ruumiinsa läpi, ja viidessä minuutissa hän oli vainaja.
Ennen kuolemaansa hän kuitenkin ehti tunnustaa sopineensa de Lacyn
kanssa minun surmaamisestani saadakseen suuren palkkion ja päästäkseen
korkeaan virkaan tuon normannin taloon."

"Normannien katalaa petollisuutta!" huudahti Robin Hood. "Aina he
ovat valmiit keinolla millä hyvänsä nylkemään saksilaista, ja kuta
alhaisempi juoni, sitä enemmän se heitä miellyttää. Ja miten sinun
sitten kävi, serkku?"

"No, huono onneni johti siihen, että normanni heti sai kuulla, millä
tavoin isännöitsijä oli kuollut, ja hän lähetti kiireesti sheriffin
kintereilleni. Näetkös, hän olisi saavuttanut tarkoituksensa yhtä hyvin
jos olisi saanut minut roikkumaan nuorassa Grimm lurjuksen murhasta,
niin kuin hän sitä nimitti."

"Ymmärrän", vastasi Robin Hood, "sehän on päivänselvää. Sinä siis
pakenit raikkaaseen, vihreään metsään, serkku. Tervetuloa Sherwoodiin
ja metsäjoukkueeseemme! Tämä on Pikku John, isoin meistä kaikista ja
järjestyksessä toinen joukossamme."

Will Gamewell ja Pikku John löivät taas kättä, ja Robin jatkoi:
"Mutta me luovumme sinun vanhasta nimestäsi, Will. Paras on hylätä
sellainen nimi, jota laki ankarasti vainoaa, punapukuisena sinä tulit,
ja punaiseksi sinua sanottakoon. Tästä päivästä lähtien olet sinä
Puna-Will, serkku!"

"Hyvä!" huusi Pikku-John. "Puna-Will olkoon hän meidän joukossamme,
johtaja, ja saadessaan uuden nimen hän tulee uudeksi mieheksikin,
metsän vapaaksi kansalaiseksi."

Näin Puna-Will liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja vannoi
uskollisuutta metsän laeille ja metsän tavoille. "Ja tuliaisiksi
lahjoitan sinulle ison hirven", nauroi Puna-Will. "Se nautittakoon
toverijuhlassa, jossa vietetään minun liittymistäni teidän mainioon
joukkoonne."

Robin Hood hyväksyi nauraen ehdotuksen. "Me olimme juuri riistan
haussa, kun sinä ilmestyit, Will", hän sanoi, "ja olin juuri katsonut
valmiiksi saaliiksemme tuon hirvihärän, jonka sinun pitkäjousesi
kaatoi. Nyt kuljetamme sen leiripaikallemme, ja olkoon niin kuin sanot,
viettäkäämme riemujuhlaa runsaan aterian ääressä."



V luku

ROBIN HOOD KOHTAA HENGENMIEHEN


    On hehkeimmillään metsän puut
        Ja kesä vihannoi,
    Myös Robin Hoodin joukkueen
        Nyt iloäänet soi.

Eräänä ihanana päivänä, kun metsä oli vehreimmillään ja hempeimmillään
ja aurinko loi valo- ja varjokuvioita pehmeälle nurmikolle, olivat
Robin Hoodin miehet niin iloisella päällä, että päättivät viettää
vapaapäivää. He juoksivat kilpaa ja hyppivät kuin iloiset koulupojat,
he huhkivat metsäsauvoillaan, painivat, tanssivat, harjoittivat joka
lajia metsäurheilua. Mutta vihdoin he päätyivät siihen urheiluun, joka
heille oli tutuinta ja rakkainta, nimittäin hyvällä pitkälläjousella
ampumiseen. Yrittivätpä he sitä tai tätä, lopuksi he kuitenkin aina
varmasti ryhtyivät rakastamaansa jousiurheiluun.

Eri joukkueina he lähtivät metsään hirveä pyytämään, ja yhden joukkueen
muodostivat Robin Hood, Pikku John, Much Myllärinpoika ja Puna-Will.
Pian he näkivät hirvilauman käyvän laitumella hyvän matkan päässä, ja
Robin Hood sanoi:

    "Ken saa nyt härkään sattumaan,
        Ken kaataa naarahan,
    Viissataa jalkaa matka on.
        Ken ampuu johtajan?"

Sitten Puna-Will ampui uroksen ja Much naaraan, mutta Pikku John
jännitti ison jousensa, irroitti kimpusta mahtavan nuolen ja lennätti
sen suristen suoraan ison johtajahirven sydämeen enemmän kuin
viidensadan jalan päästä.

"Hyvin ammuttu!" huudahti Robin Hood. "Jumala sinua siunatkoon, Pikku
John! Sadan mailin päästä saa hakea sinun vertaistasi jousimiestä."

Kuullessaan tämän alkoi Puna-Will nauraa.

"Ei sinun tarvitse sadan mailin päähän mennä, Robin", hän sanoi.
"Lähempääkin sinä hänen vertaisensa löydät."

"En minä ainakaan tiedä, mistä sellaista lähtisin hakemaan", vastasi
Robin Hood.

"No Fountainin luostarista!" huusi Puna-Will. "Siellä tapaat
ovenvartijamunkin, joka pystyy jännittämään jousen kilpaa kenen kanssa
hyvänsä. Hän voittaa Pikku Johnin, niin, jopa sinutkin."

Robin Hood höristi korviaan. Hänen mielihimonsa houkutella puolelleen
uljaita miehiä heräsi tuotapikaa, ja hän vannoi viipymättä hakevansa
käsiinsä tuon kuuluisan munkin. Eli vanhan balladin sanoilla:

    Ja valan vannoi Robin Hood
        Nyt kautta Maarian,
    Ei syödä, juoda, ennenkuin
        Saa munkin kuuluisan.

Hän siis ryhtyi tarpeellisiin valmisteluihin ja lähti matkaan. Robin
oli hyvin aseistettu, sillä seutu, jonne hän aikoi matkata, oli hänelle
hyvin vaarallinen siinä tapauksessa, että hänet tunnettaisiin. Hänellä
oli yllään terästakki ja päässään teräskypärä, sivullaan hyvä miekka,
kilpi käsivarrellaan, nuolikimppu vyössään ja olallaan luotettava
pitkäjousi.

Vihdoin hän saapui kauniiseen laaksoon, jossa Fountainin luostari
sijaitsi -- ja jossa sen rauniot tänäkin päivänä ovat nähtävissä -- ja
näki joen hopeavyön tyynenä soljuvan ihanan laakson läpi. Hän pidätteli
hevostaan tarkastellakseen seutua, ja katsellessaan ympärilleen hän
näki jonkun astelevan joen rannalla.

Oudon näköinen olento se oli, sillä vaikka mies oli pukeutunut
ovenvartijamunkin kaapuun ja hänellä oli nuora vyötäisillä, hänen
päässään oli teräskypärä ja sivullaan miekka ja kilpi.

"Mutta toden totta", Robin tuumaili, "tässä se mies nyt varmaan on.
Vaikka onkin munkki, näyttää hän sotaiselta, ja epäilemättä hän juuri
on se mies, jota etsin. Koetellaanpas häntä."

Robin hyppäsi maahan satulasta, sitoi hevosensa orjantappurapensaaseen
ja lähti tapaamaan ovenvartijamunkkia. Rob asteli suoraan joelle
vievää polkua ja saapui joen rannalle. "Tuolla on kahluupaikka",
ajatteli Robin Hood, "minäpä kuljen siitä kuivin jaloin, munkki saa
kantaa minut yli. No, missä hän onkaan?" sillä ovenvartijamunkin
pullea ruho oli hävinnyt jokea reunustavaan pensaikkoon. Samassa Rob
näki hänen palaavan. Munkki asteli edestakaisin joen rannalla lukien
messukirjaansa. Lähestyessään hän alkoi veisata virttä, ja hänen
äänensä muistutti härän mylvintää. Äkkiä munkin veisuu katkesi kesken
säkeistöä; hän oli saapunut kohdalle, jossa polku päättyi jokeen, ja
siinä seisoi vieras, jousi jännitettynä ja nuoli suunnattuna suoraan
häntä kohti.

Tällainen näky olisi säikähdyttänyt kenet tahansa, mutta
ovenvartijamunkki suhtautui asiaan kylmästi. Hänen pyöreät, punakat,
turpeat kasvonsa eivät hituistakaan menettäneet väriään, hänen
pienet sinisilmänsä, jotka melkein olivat paksujen poskien peitossa,
näyttivät pikemminkin kummastuneilta kuin pelästyneiltä, ja hän sysäsi
teräskypäränsä taaksepäin ja raapi toisella etusormella kaljua,
kiiltävää päätään.

"Totisesti", hän sanoi, "pane pois jousesi ja nuolesi, poika. Jos
tarkoituksesi on ryöstää, on se aivan hyödytöntä. Taskussani minulla
ei ole ainoatakaan ropoa ja yhtä hyvin voisit jyrsiä kaluttua
luuta kuin ryöstää ovenvartijamunkilta, mieheltä, joka on tehnyt
köyhyydenlupauksen. Ja ellei tarkoituksesi ole ryöstää, en ymmärrä,
minkä vuoksi suuntaat nuolesi minuun, koska en milloinkaan ennen ole
sinua nähnyt."

"Ei, munkki", sanoi Robin. "En tavoittele rahojasi enkä henkeäsi.
Haluan vain sinun apuasi päästäkseni tuosta kahluupaikasta yli, sillä
virta näkyy olevan vuolas sateen jälkeen. Ota siis minut selkääsi ja
vie yli."

Munkki ei virkkanut mitään, väänteli vain kasvojaan niin
hullunkurisesti, että Robin sai ponnistaa kaikkensa ollakseen
purskahtamatta nauruun. Mutta pyhä mies laski messukirjan huolellisesti
maahan ja valmistautui ottamaan henkipaton leveään, tanakkaan selkäänsä.

    Otti munkki selkähän Robinin
        Ja kahlasi poikki veen,
    Eikä sanaa virkkanut, ennenkuin
        Sai rantahan vastaiseen.

Päästyään virran yli Robin Hood hyppäsi ketterästi selästä ja kääntyi
kiittääkseen munkkia. Mutta samassa hän tunsi äkkiä rautakourien
puristuksen ja näki tikarin kurkullaan.

"Mitä tämä tarkoittaa, munkki?" hän huusi. "Mitä, aiotko vuodattaa
minun vertani? Etkö tiedä, ettei kirkonmies saa vuodattaa verta?"

"Itseäsi saat syyttää, poikani, jos verta vuodatetaan", vastasi
munkki nauraa hohottaen julmasti. "Tottele vain yksinkertaisesti
minun käskyjäni, niin pelastat nahkasi. Kieltäydy, ja minä viillän
henkitorvesi kolmen sormen leveydeltä halki."

"Mitä vaadit?" huusi Robin.

"Olen jättänyt messukirjani toiselle rannalle", sanoi
ovenvartijamunkki. "Ole hyvä ja auta minua saamaan se takaisin ja kanna
minut tuon rajun virran yli."

Olipa katkera pala Robinin niellä, kun hänen täytyi kantaa munkki
takaisin, mutta valinnan varaa ei ollut. Puukko oli hänen kurkullaan,
ja ovenvartijamunkilla oli härän voimat ja ääni.

Robinin oli siis pakko kumartua ja ottaa selkäänsä tuo hirveän raskas
munkki, joka oli yhtä paksu kuin pitkäkin. Kului pitkä aika, ennen
kuin Robin unohti retkensä kahluupaikan yli munkki selässään. Tuntui
mahdottomalta, että kukaan kuolevainen painaisi niin kamalasti kuin
munkki painoi. Rob oli aivan kaksinkerroin hänen allaan, ja jokainen
luu hänen ruumiissaan tuntui musertuvan munkin mahtavan ruhon painosta.
Lisäksi Rob ei tuntenut kahlaamoa kuten toinen ja hän polskahteli
koloihin, luiskahteli liukkaisiin kiviin ja tuontuostakin hän oli
suistumaisillaan pitkin pituuttaan virtaan.

Mutta tukasta kiskaisten munkki veti hänet pystyyn aina kun hän oli
kaatumaisillaan ja puristi häntä molemmilla kantapäillään, aivan kuin
vastahakoista ratsua kannustetaan eteenpäin. Vihdoin Robin läähättäen
ja huohottaen pääsi vastakkaiselle rantaäyräälle, ja munkki hyppäsi
keveästi maahan, sillä vaikka tämä kirkonmies näytti kömpelöltä, hän
oli yhtä ketterä kuin kuka hyvänsä. Mutta juuri kun munkki hyppäsi,
otti Rob hänen nilkastaan kiinni ja suisti hänet selälleen, ja mies
mätkähti maahan niin rajusti, että henki salpaantui ja kurkusta
pusertui kummallinen ääni, joka oli röhkinän ja parkaisun välimailta.
Sitten Robin Hood tempasi miekkansa ja asettui hajasäärin kaatuneen
vastustajansa selkään, jolta kypärä oli lentänyt kolmen yardin päähän.

"No, munkki", hän huusi, "minäpä tässä taas taidankin olla voitolla.
Aikomukseni on edelleenkin päästä tuonpuoleiselle rannalle. Lupaa
siis, että vielä kerran kannat minut yli, tai halkaisen kaljun kallosi
kahtia!"

"Minä lupaan", vastasi munkki läähättäen heti kun saattoi hengittää,
sillä häntä ei miellyttänyt raskas, kiiltävä miekanterä, joka välähteli
hänen paljaan päälakensa yläpuolella.

    Otti munkki selkähän Robinin,
        Taas lähti kahlaamaan.
    Kunis keskivirtahan saavuttiin,
        Ei virkkanut sanaakaan.

Mutta keskivirrassa munkki hetkeksi pysähtyi. Robin luuli, että pyhä
mies pysähtyi saadakseen varmemman jalansijan, ja hän naurahteli
ajatellessaan, että tällä kertaa munkki vaaperteli liukkaita kiviä
pitkin, eikä hän. Mutta ilo loppui lyhyeen. Ovenvartijamunkki antoi
yhtäkkiä hirmuisen sysäyksen suunnattomilla hartioillaan ja syöksi
Robinin pää edellä jokeen.

"No niin", karjui munkki, "valitse nyt, hieno herra, tahdotko uida
vai upota!" ja näin sanoen hän kääntyi ja palasi kiireesti omalle
puolelleen jokea.

Vahva virta kuljetti Robinin toiselle rannalle ja hän sai kiinni
genistapensaasta, jonka pitkät oksat viistivät vettä. Sitten hän
punnersi itsensä kuiville ja kömpi rantapenkerelle. Hän kääntyi heti
katsomaan, missä hänen neuvokas vastustajansa oli. Siellä munkki
seisoikin punaiset lihavat kasvot pelkkänä hymynä, kun hän näki Robin
Hoodin kiipeävän maihin, vaatteiden joka sauma vettä valuen.

"Odotapas, papin pakana, kohta saat nauraa toista naurua!" huusi Robin
Hood ja hyppeli raivoissaan epämiellyttävästä kylvystä.

Hän sieppasi jousensa ja lennätti nuolen hirveällä voimalla. Mutta se
ei osunut maaliinsa, niin lyhyt kuin matka olikin ja tähtäys tarkka,
sillä munkki kohotti teräskilpensä ja tavoitti hyvin näppärästi nuolen
sen keskelle. Ja näin hän teki kerran toisensa jälkeen, kunnes Robin
oli tyhjentänyt viinensä osumatta kertaakaan munkkiin. Ja munkki lauloi
mahtavalla, jyrisevällä äänellään kuin urossammakko lammikossa:

    "Sä ammu, kunnon jousimies,
        Vain ammu eellehen,
    Mä maalinasi olla voin
        Tään päivän kesäisen."

"No, ellen voi tavoittaa sinua hanhensulkanuolella, munkki", huusi
Robin, kun hänen viimeinen nuolensa oli viuhahtanut, "niin näytän
sinulle muutamia temppuja lyömämiekalla." Ja samassa hän vetäisi
miekkansa, kohotti kilpensä pystyyn ja syöksyi virtaan. Nähdessään
henkipaton aikovan rynnätä kimppuunsa munkki riensi ottamaan
teräskypäränsä, painoi sen pyöreään paksuun päähänsä ja tarttui
itsekin miekkaan ja kilpeen. Kun hän kääntyi päin, hyppäsi Robin
juuri rantapenkerelle ja oli seuraavassa hetkessä hänen kimpussaan.
Sitten alkoi kiivas ja sitkeä ottelu. Isot lyömämiekat välkkyivät
ja kimaltelivat kohotessaan antamaan lujia iskuja, ja teräskilvet
kalahtelivat, kun niillä torjuttiin raskaiden miekkojen lyönnit.
Rantapengertä ylös ja alas, edes ja takaisin heiluivat taistelijat
ahdistellessaan toisiaan. Robin juoksi puolelta toiselle löytääkseen
jonkin heikon kohdan vastustajansa puolustuksessa, mutta rohkea munkki
kääntyi yhtä mittaa ja pysyi koko ajan suoraan vastustajaansa päin.

Kokonaisen tunnin miekat iskivät ja kilvet kalahtelivat. He taistelivat
rantapenkerellä, vedessä, kahlasivat taas rannalle, hyökkäsivät,
torjuivat, iskivät taas yhteen, väistelivät, hutkivat toisiaan kaikin
voimin. Vihdoin heidän oli pakko lopettaa ja nojata miekkoihinsa, niin
väsyneet he olivat tästä ankarasta ottelusta.

"Totisesti, hyvä mies!" sanoi Robin Hood, "olet niin uljas toveri kuin
olin odottanutkin. Yhtä suosionosoitusta pyydän sinulta."

"Mitä suosionosoitusta pyydät?" kysyi rohkea munkki.

"Sitä vain", vastasi henkipatto, "että annat miekan levätä sen aikaa
kun minä panen torven huulilleni ja puhallan kolme kertaa."

"Puhalla niin paljon kun sinua huvittaa", vastasi munkki. "Vähät minä
sinun torvistasi."

Robin Hood hymyili, sillä hän tiesi, mitä hänen torvensa toisi. Hän
pani sen siis suulleen ja puhalsi kolme mahtavaa kutsuääntä. Kolmas
toitotus kaikui vielä metsässä, kun viisikymmentä miestä, kaikilla
jouset vireessä, tuli juosten yli nurmen.

"Mitä miehiä nuo ovat", huudahti munkki, "jotka tulevat tuollaista
vauhtia?"

"Ne ovat minun miehiäni, munkki", vastasi Robin Hood, "he rientävät
johtajansa avuksi."

"Minä tein sinulle palveluksen", sanoi munkki, "ja nyt pyydän sinulta
vastapalvelusta. Anna vuorostasi miekkasi levätä sillä aikaa kun minä
panen nyrkkini suulleni ja vihellän kolmesti."

"Miksikäs en", sanoi Robin Hood, "sillä häpeällistähän minun olisi
kieltäytyä. Ja mitä minua sitä paitsi liikuttaa munkin kolme
vihellystä."

Mutta tuskin munkki oli viheltänyt kolmesti sormiinsa, kun jo
viisikymmentä isoa verikoiraa tuli täyttä vauhtia kiitäen laaksoa alas.
Koirankoljot haukkuivat vimmatusti, ja kaksi niistä hyökkäsi Robin
Hoodin kimppuun, toinen edestä ja toinen takaa, ja silmänräpäyksessä ne
repivät ihokkaan hänen selästään.

Nähdessään johtajansa pulan alkoivat virran toisella puolella olevat
miehet ampua koiria, ja silloin huomattiin mitä ihmeellisintä. Koirat
olivat näet niin viisaita ja hyvin opetettuja, että sieppasivat nuolet
suuhunsa, eikä yksikään niistä haavoittunut.

Mutta Pikku John ei ollut vielä ottanut nuolta viinestään ja nyt hän
huusi kaikuvalla äänellä: "Vie koirasi pois, munkki, ja sukkelaan."

"Kuka sinä olet?" sanoi munkki, "ja miksi tulet tänne minun kanssani
jaarittelemaan?"

"Minä olen Pikku John, Robin Hoodin mies", kiljui jätti, "ja pyydän
sinua korjaamaan koirasi pois, tai niiden käy hullusti."

Mutta munkki ei tahtonut kutsua koiriaan pois, ja Pikku John rupesi
ampumaan. Ja niin nopeita olivat hänen nuolensa, etteivät koirat
ehtineet niitä siepata, ja ennen pitkää makasi useita koiria kuolleena
tanterella.

"Maltahan, hyvä mies", sanoi munkki nähdessään koirajoukossaan tehdyn
hävityksen. "Maltahan, tehkäämme sovinto, sillä en ole tiennyt olevani
tekemisissä Robin Hoodin ja hänen miestensä kanssa."

Sitten hän kutsui koiransa pois ja sovinto tehtiin.

"Mikä on nimesi, uljas munkki?" sanoi Robin Hood. "Sinä olet aivan
minun mieleiseni mies."

"Minua sanotaan Tuck Munkiksi", sanoi ovenvartijamunkki, "viimeiset
seitsemän vuotta olen ollut tämän laakson herrana ja voittanut jokaisen
miehen, joka on uskaltanut tunkeutua tänne vastoin minun tahtoani."

"Tule meidän mukanamme iloiseen Sherwoodiin", huusi Robin, "me
kaipaamme pappia, jotta emme eläisi pakanain tavoin vihreällä salolla.
Olemme henkipattoja, emmekä tohdi mennä kaupungin kirkkoon. Mutta
jos sinä liittyisit meihin, rakentaisimme sinulle erakkomajan, ja
sinä voisit messuta ja saarnata siellä 'ja palkaksesi sunnuntaisin
kultarahan saat'."

"Mikäpä siinä, minä tulen", huusi munkki. "Sydämeni kehoittaa minua
liittymään teidän iloiseen veljeskuntaanne, ja minä rupean teidän
papiksenne ja rippi-isäksenne. Ja koiranikin otan mukaan, ja niiden
kanssa me samoilemme metsät ja sieppaamme monta hienoa hirveä."

Näin siis kuuluisa Tuck Munkki liittyi Robin Hoodin joukkueeseen ja
lähti Sherwoodiin, ja hänen nimensä joutui moneen lauluun ja tarinaan.

    Jo Fountainin laaksossa seitsemisen
        Tuck vuosia vallinnut on,
    Häntä lordit, ei jaarlit voittanehet
        Eikä ritari pelvoton.



VI luku

MITEN ROBIN HOOD KOHTELEE MURHEELLISTA RITARIA


    Nyt kuulkaa, te herrat, arvokkaat,
        Te vapaasyntyiset,
    Mä kerron kelpo miehestä,
        Mi voitti sydämet.
    Ol' ylväs rosvo Robin Hood
        Saloseutuja kulkeissaan,
    Niin kohteliasta ei löytyne
        Toista rosvoa milloinkaan.

Muutamia viikkoja sen jälkeen kun Tuck Munkki oli liittynyt
henkipattojen iloiseen joukkoon, istui Robin Hood keskipäivän
kuumuudessa puunrunkoa vasten nojaten syviin ajatuksiin vaipuneena.
Samassa Pikku John tuli hänen luokseen.

"Johtaja", sanoi kookas toveri, "minun mielestäni sinun olisi parempi
syödä hyvä päivällinen kuin olla täällä yksinäsi. Valmistumassa on
päivällinen, joka kelpaisi vaikkapa kuninkaalle. Muuan miehistämme
on hankkinut ison eläimen lihaa ja toinen lintuja, joten meillä on
käytettävänämme niin runsas varasto kuin vain toivoa voi."

"Uskon sen, Pikku John", sanoi henkipatto, "mutta siitä huolimatta
minua ei haluta ruveta syömään yksin. Toivon, että saisit käsiisi
jonkun paronin tai piispan tai normannilaisen ritarin. Sitten hän söisi
päivällistä minun kanssani ja maksaisi laskut perästäpäin."

"Mitenkäs muuten, johtaja", naurahteli jätti. "Olipa hänen kukkaronsa
tullessa miten raskas tahansa, ei hänen taskuaan mikään paina
lähtiessä."

"Käy siis hakemassa jousesi", sanoi Robin, "ja lähde Muchin ja
Puna-Willin kanssa Watlingin tielle katsomaan, kohtaisitteko ketään."

    "Lie apotti tai paroni
        Tai jaarli, ritari,
    Tuo vierailemaan luokseni,
        Saa syödä pulskasti."

Nuo kolme henkipattoa lähtivät siis vartioimaan isoa valtatietä.
Ensiksi he näkivät rikkaan vallasnaisen ratsastavan siitä ohi kauniilla
ratsulla seurassaan useita palvelijoita. He tunsivat hänet erään
normannilaisen paronin puolisoksi, mutta eivät yrittäneetkään pidättää
häntä, sillä ainoatakaan naista eivät Robin Hoodin miehet loukanneet.
Sen jälkeen siitä kulki muutamia talonpoikia, jotka palasivat
markkinoilta, missä olivat myyneet lehmänsä.

Pikku John ja hänen toverinsa olivat piilossa pähkinäpensaikossa ja
kuulivat miesten puhuvan taskuissa olevista hopearahoista.

Mutta he vain hymyilivät toisilleen kuullessaan yksinkertaisten
maalaisisäntien juttelevan keskenään ja antoivat heidän mennä menojaan.
Robin Hood ei milloinkaan koskenut köyhän miehen omaisuuteen. Sitten
Pikku John kohotti jousensa ja osoitti pensaiden läpi. Much ja Will
katselivat ja näkivät ritarin ratsastavan hitaasti heitä kohden. Ensi
katsannolta hän ei näyttänyt pysähdyttämisen arvoiselta, hänen pukunsa
oli epäjärjestyksessä, aseet ruostuneet ja hän oli peräti kurjan ja
epätoivoisen näköinen.

    On poissa kaikki ylpeys,
        On synkkä muotonsa,
    Ja jaloistakin toinen vain
        On jalustimessa.

    Myös halpa aivan asunsa,
        Ja huppu silmillä;
    Sen suruisempaa kulkijaa
        Ei nähdä kesällä.

Mutta Pikku John muisteli saamaansa määräystä. Tässä oli ritari,
ja ritarin oli aterioitava Robin Hoodin kanssa sinä päivänä. Hän
siis astui esiin ja laskeutui toiselle polvelleen ja pyysi hyvin
kohteliaasti ritaria pysähtymään.

"Herra ritari", sanoi Pikku John, "pyydän teitä tulemaan vihreään
metsään. Olette sinne sydämellisesti tervetullut. Isäntäni on odottanut
teitä päivälliselle jo kolme tuntia."

"Ja kuka on sitten isäntäsi?" kysyi murheellinen ritari.

"Hänen nimensä on Robin Hood", sanoi Pikku John.

"Olin aikonut tänään syödä päivällistä Blythissä tai Doncasterissa",
vastasi ritari, "mutta samapa tuo, missä syön. Opasta siis minut sinne,
hyvä mies. Lähden seurassasi tuon kelpo isännän luo. Olen kuullut, että
hän on köyhien ja puutteenalaisten ystävä."

Kun Robin Hood näki miestensä ja ritarin tulevan puiden lomitse, meni
hän vastaan ja lausui erittäin kohteliaasti ritarin tervetulleeksi
metsään ja kutsui hänet kunniavieraaksi valmiille juhla-aterialle.
Ritari kiitti, ja molemmat pesivät kätensä ja istuutuivat syömään.
Siinä oli lihavaa hirvipaistia ja -kalopsia, vartaassa paistettuja
joutsenia ja fasaaneja, monista pikkulinnuista valmistettuja maukkaita
piiraita, valtavat ruukut olutta, pikarit viiniä ja mainiosta
vehnätaikinasta valmistettuja matalia, pyöreitä kakkuja.

Murheellinen ritari oli hyvin nälissään ja söi halukkaasti oivallisia
ruokia. Lopetettuaan ateriansa hän näytti hiukan vähemmän surulliselta
kuin ennen.

"Suur' kiitos, hyvä Robin Hood", hän sanoi, "sellaista päivällistä en
ole syönyt kolmeen viikkoon. Jos joskus satutte tulemaan meille päin,
toivon voivani tarjota teille yhtä hyvän aterian jonakuna päivänä."

"Suur' kiitos, hyvä ritari", sanoi Robin Hood nauraen, "lupauksenne
olisi laiha maksu äskeisestä päivällisestäni. Ette suinkaan odota
yksinkertaisen talonpojan kustantavan kunnianarvoisan ritarin
päivällistä. Minun täytyy siis pyytää teitä laskemaan kukkaronne
maahan, ennen kuin lähdette."

"Sen tekisin paikalla", vastasi ritari, "mutta häpeän tarjota sitä
teille, minulla kun on niin vähän rahaa."

"Sanokaa minulle totuudenmukaisesti", pyysi Robin, "paljonko teillä on."

"Ei enempää kuin kymmenen shillingiä, siinä kaikki", vastasi ritari.
"Nuo vaivaiset rahani ovat lippaassa, joka on ripustettu satulapussini
kylkeen."

"Katsopa, onko niin, Pikku John", sanoi Robin Hood.

Iso mies otti lippaan satulapussin vierestä, levitti viittansa maahan
ja tyhjensi lippaan siihen.

"Ritari puhuu totta", sanoi Pikku John laskettuaan rahat.

"No niin!" sanoi Robin Hood ystävällisesti murheelliselle ritarille,
"kertokaa meille, mistä johtuu, että olette noin huonoissa varoissa.
Vaatteenne ovat kovin ohuet, kukkaronne on melkein tyhjä ja itse
olette hyvin alakuloinen. Tulkaa juomaan pikari hyvää viiniä ja
kertokaa meille huolenne. Oletteko hoitanut asianne huolimattomasti vai
tuhlannut rahanne mässäykseen ja turhuuteen?"

Ritari pudisti päätään ja huokasi. "Kuulkaahan, kun minä kerron, Robin
Hood, ja tuomitkaa sitten", hän sanoi. "Olen tänään pahassa pulassa
neljänsadan punnan vuoksi. Eikä kuitenkaan pari kolme vuotta sitten
sellainen summa olisi merkinnyt minulle mitään. Nyt minulla ei ole
muuta kuin vaimoni ja lapseni ja nuo vaivaiset kymmenen shillingiä
tuossa."

"Miten menetitte rahanne?" kysyi Robin.

"Poikani takia", vastasi ritari ja huokasi taas, "urhean,
jaloluontoisen, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen takia, joka on hyvin
taitava miekan ja keihään käytössä. Turnajaisissa, joissa poikani otti
osaa kilpailuun, hän voitti lancashireläisen ritarin, joka kiukustui
kovasti häviönsä johdosta. Poikani ollessa kotimatkalla hyökkäsivät
ritari ja hänen aseenkantajansa yksinäisessä paikassa hänen kimppuunsa,
mutta poikani surmasi molemmat. No niin, ritarilla oli mahtavia ystäviä
ja nämä olivat raivoissaan pojalleni. Häntä suojellakseni minun on
ollut pakko tuhlata kaikki rahani ja kiinnittää maatilani. Pyhän Marian
luostarin apotti lainasi minulle neljäsataa puntaa maatilaani vastaan,
ja tänään pitäisi minun maksaa rahat takaisin. Mutta onnettomuudeksi ei
minulla niitä ole, ja menetän siis kotini ja kontuni ja joudun kokonaan
perikatoon."

"Entä ystävänne?" sanoi Robin. "Eivätkö he ole rientäneet teitä
auttamaan?"

"Ystäväni!" sanoi ritari katkerasti. "Ei kenelläkään näyttänyt olevan
enemmän ystäviä kuin minulla rikkauteni päivinä. Mutta nyt kaikki
karttavat minua eivätkä ole minusta tietääkseenkään, aivan kuin eivät
olisi minua milloinkaan ennen nähneetkään."

"Sellainen on maailman meno, herra ritari", sanoi Robin Hood ja katseli
tovereihinsa, joiden kasvot kuvastivat syvää surua ritariraukan
puolesta. Kaikki he tunsivat Pyhän Marian rikkaan apotin ja tiesivät
hyvin, ettei hänen kynsistään maa hevillä heittäisi.

Robin viittasi Pikku Johnin luokseen ja kuiskaili jotakin luutnanttinsa
korvaan, ja Pikku John lähti menemään. Vähän ajan kuluttua hän palasi
mukanaan raskas pussi, joka kilisi, kun hän laski sen maahan.

"Tuosta saatte neljäsataa puntaa, herra ritari!" sanoi Robin Hood.
"Älkää milloinkaan sanoko, ettei maailmassa ole sääliväisyyttä. Vaikka
ette sitä tavannut ystävissänne ettekä maatanne tavoittelevassa
ylpeässä kirkonmiehessä, olette sitä tavannut metsän rosvoissa. Laske
rahat, Pikku John!"

Rahat laskettiin ja laukun todettiin sisältävän täsmälleen neljäsataa
puntaa, juuri sen määrän, joka ritarilta puuttui ja jonka vuoksi hän
oli niin murheellinen.

Mitä ritariin tulee, hän oli kerrassaan pökerryksissä hämmästyksestä
ja kiitollisuudesta. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa laukkuun ja
sitten Robin Hoodiin ja taas kääntää katseensa rahoihin; hän oli niin
ihmeissään, ettei kyennyt sitä sanoin ilmaisemaan.

Kun hän vihdoin sai puhelahjansa takaisin, hän kiitti ja siunasi
tuhannesti miehiä, jotka olivat pelastaneet hänen kotinsa ja kontunsa
ja auttaneet hänen perhettään.

"Hänen vaatteensa ovat hyvin kuluneet, johtaja", kuiskasi Pikku John,
"anna hänelle hyvät vaatteet."

    "Sulla, johtaja, verkaa jos sarkaakin
        On vihreää, punaista.
    Ei ykskään Englannin kauppamies
        Voi kanssasi kilpailla."

Täysinäisestä varastohuoneesta vieritettiin sitten kangaspakkoja, ja
Pikku John mittasi kangasta puvuksi. Ja melko hyvällä mitalla sitä
tulikin, sillä Pikku John käytti kuusijalkaista metsäsauvaansa yardin
mittana ja antoi siis kaksinkertaisen määrän Ja he antoivat ritarille
vereksen hevosen ja uuden satulan ja paljon muitakin tavaroita
kunnes hän oli yhtä pulska ja iloinen, kuin äsken oli ollut kurja ja
surullinen.

Kun hän oli valmis lähtemään, hän sanoi Robinille: "Minä olen
sir Richard Lee ja kiitän teitä kaikesta sydämestäni erinomaisen
jalomielisestä lainastanne. Sanokaa siis, milloin minun on se
maksettava takaisin, jos asiani paranisivat?"

"Tulkaa tapaamaan minua tähän samaan paikkaan tästä päivästä
kahdentoista kuukauden kuluttua", vastasi Robin, "silloin otamme asian
uudelleen puheeksi."

Ja niin sir Richard lähti matkoihinsa Englannin onnellisimpana miehenä.



VII luku

JOUKKUE SAA OMAN HARPUNSOITTAJAN


    Puku nuorukaisen korea
        Oli tulipunainen;
    Hän hyppeli nurmea nuorteaa,
        Ilolaulua laulellen.

Kun sir Richard Lee oli lähtenyt, otti Robin Hood jousensa ja samoili
metsän halki. Seisoessaan pensaan suojassa metsätien varrella, joka
johti eräästä pikku kaupungista toiseen, hän kuuli iloisen äänen
laulavan iloista laulua; samalla kuului taitavan käden kaiuttamia
harpun täyteläisiä, syviä säveliä, joihin laulajan vahva, miellyttävä
ääni yhtyi.

"Kas vain", sanoi henkipattojen kapteeni itsekseen, "siinäpä iloinen
poika. Jos hänen kukkaronsa helisee yhtä kultaisesti kuin äänensä,
pitäisi hänen olla kynimisen arvoinen lintu."

Hän seisoi aivan hiljaa ja pian laulaja tuli näkyviin.

"Kuljeksiva lauluniekka", mutisi Robin Hood vielä kerran itsekseen,
"hauska kyllä katseltavaksi, mutta lyön vetoa, ettei hänen kukkarossaan
ole mitään."

Tulija oli miellyttävä nuori mies, hänen pitkille, keltaisille
kiharoilleen oli painettu korea, kukonsulalla koristettu lakki. Hän
oli pukeutunut tulipunaiseen pukuun, ja hänen kulkiessaan liukuivat
hänen sormensa harpun kielillä ja hän lauloi kuin leivonen kirkkaana
toukokuun aamuna.

Robin Hoodia miellytti iloluontoisen nuorukaisen hilpeä rallatus niin
suuresti, että hän antoi tämän vapaasti kulkea ohi. "Häpeähän olisi
häiritä sellaista, joka laulelee noin iloisesti salon sydämessä", Robin
ajatteli. "Olkoon rauhassa minun puolestani", ja hän seisoi pensaan
takana liikkumatta ja kuunteli, kunnes viimeinen etäisyyden vienontama
sulosointu oli häipynyt metsään.

Robin näki illan varjojen jo laskeutuvan kaukaisille metsämaille.

"Yö on lähellä", hän sanoi, "kukaan ei enää tänään mene tästä ohitse",
ja hän palasi leiripaikalle, jossa iso nuotio roihusi rauhallisella
aukiolla. Miehet istuivat nuotion ympärillä naureskellen ja jutellen
keskenään.

Heti seuraavana aamuna tämän jälkeen lähti Robin Hood Pikku Johnin ja
Much Myllärinpojan seurassa taas pitämään silmällä samaa metsätietä.

    Kun toisena aamuna Robin Hood
        Oli väijymäpaikallaan
    Sama mies tuo kulkevi tietä taas,
        Mutta nyt kovin murheissaan.

    Oli heittänyt yltänsä eilisen
        Punapukunsa hilpeän.
    Joka askelella nyt huokaillen
        Hänen kuuli ähkivän.

"Mikä nyt on hullusti?" sanoi Robin Hood Pikku Johnille. "Näin saman
miehen eilen illalla, eikä niin iloista nuorta keikaria ollut toista
maailmassa. Metsät raikuivat hänen iloisesta laulustaan, ja nyt hän
näyttää kuin menisi hautajaisiin. Hae hänet tänne. Tahdon tietää syyn
tähän äkilliseen muutokseen."

Pikku John ja Much astuivat siis esiin ja pyysivät lauluniekkaa
pysähtymään. Mutta tämä ei ollutkaan pelkuri. Hän jännitti jousensa ja
valmistautui puolustautumaan, jos he hyökkäisivät hänen kimppuunsa.

"Ei", sanoi Pikku John, "ei ole mitään syytä ampua. Laske jousesi.
Meillä ei ole mitään pahaa mielessä, päällikkömme haluaa vain puhua
kanssasi. Katso, hän seisoo tuolla puun alla metsässä."

He veivät siis trubaduurin Robin Hoodin luo, ja tämä tervehti häntä
mitä kohteliaimmin ja sanoi: "Olisikohan sinulla rahoja säästössä
iloisille miehilleni ja minulle?"

"Melko vähän on minulla rahaa", vastasi surullinen trubaduuri, "vain
viisi shillingiä kaiken kaikkiaan ja tämä sormus."

Robin otti sormuksen ja katseli sitä.

"Mutta tämähän on vihkisormus", hän sanoi.

"Niin on", vastasi trubaduuri, "ja se on ollut minulla jo seitsemän
vuotta ja luulin tarvitsevani sitä tänään. Mutta nyt onkin neito otettu
minulta, ja kuka hyvänsä voi saada tuon sormuksen. Minä en sitä enää
tarvitse."

"Kerropa minulle kaikki", sanoi Robin. "Asiassa on siis tapahtunut
jokin muutos. Eilen illalla sinä olit iloinen kuin lintu oksalla ja nyt
olet synkkä ja surullinen."

"Mitä", huusi trubaduuri, "näitkö minut eilen illalla? Niin tosiaankin,
silloin olin iloinen. Luulin olevani matkalla häihini, ja morsiameni
oli koko Pohjois-Englannin viehättävin tyttö, mutta tänään on sydämeni
murtunut. Hänet on otettu minulta ja annetaan rikkaalle, vanhalle
ritarille."

"Äkkiäpä hän on muuttanut mieltään", sanoi Robin Hood.

"Ei!" huudahti trubaduuri. "Ei hän ole mieltään muuttanut. Hän
rakastaa minua yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Mutta hänen ystävänsä
eivät tahdo tietää minusta mitään, koska minulla ei ole maita eikä
rikkauksia. He pakottavat hänet menemään naimisiin vanhan ritarin
kanssa vielä tänä päivänä", ja taas hän huokasi, aivan kuin hänen
sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan.

"Mikä on nimesi?" kysyi Robin Hood.

"Nimeni on Allan-a-Dale", sanoi nuori mies.

"No niin, Allan-a-Dale, minä olen Robin Hood", sanoi kuuluisa
henkipatto, "ja mitä sinä annat minulle, jos autan sinua ja
rakastettuasi?"

    "Mulla lääniä ei", virkkoi nuori mies,
        "Eikä rahoja rikkaiden,
    Mutta vannoa voin, käsi kirjalla,
        Olla orjasi uskollinen."

"Juuri niin", sanoi Robin, "mieluummin haluankin aina saada hyvän ja
uskollisen miehen palvelukseeni kuin kukkaron kultaa. No, missä aiotaan
vihkiminen toimittaa?"

"Metsän takana olevassa kirkossa", vastasi Allan-a-Dale, "se on täältä
vain viiden mailin päässä."

"Tiedän sen hyvin", johtaja vastasi, "ja Robin Hood tulee olemaan
siellä."

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten Allan-a-Dalelle: "Anna minulle
harppusi."

Trubaduuri ojensi sen hänelle, ja Robin riisui aseensa ja antoi ne
Pikku Johnille. Sitten hän kuiskasi joukon määräyksiä luutnanttinsa
korvaan ja lähti kiireesti matkaan.

Tultuaan kirkon luo Robin alkoi astella ylös kirkkotietä, näpäytteli
harpun kieliä ja loihti esiin syviä sointuvia säveliä, jotka
houkuttelivat kirkon ovelle komean, hienoon pukuun pukeutuneen olennon.
Se oli itse piispa, jonka piti toimittaa vihkiminen, sillä hän ja
ritari olivat vanhoja ystäviä ja olivat jo poikina olleet yksissä.

"Kuullessani harpunsoittoa luulin häävieraiden jo tulevan", sanoi
piispa. "Mitä teet täällä ja kuka sinä olet?"

Robin otti lakin päästään ja kumarsi syvään piispalle.

"Kunnianarvoisa isä", hän sanoi, "olen vaeltava harpunsoittaja ja monet
sanovat minua koko Pohjois-Englannin parhaaksi soittajaksi. Kuulin
puhuttavan näistä häistä ja riensin tänne soittamaan tänä ilon päivänä."

"Vai niin, tervetuloa, tervetuloa, kunnon harppuniekka!" sanoi piispa;
"soittoa minä kaikista eniten rakastankin. Panepa nyt sitten harppusi
helisemään ja anna minun arvostella taitoasi."

"Ei, ei käy, herra piispa", vastasi Robin Hood, joka totta puhuaksemme
osasi vain hiukkasen näpäytellä kieliä. "Siellä missä minä olen
kasvanut, pidetään huonona enteenä, jos soitto aloitetaan ennen kuin
hääsaatto on näkyvissä."

"Hyvä, valmistaudu siis aloittamaan!" sanoi piispa, "sillä tässä ne jo
tulevatkin."

    Käy kirkkoon rikas ritari,
        Niin vanha, vakava,
    Ja neito nuori jäljessään,
        Kuin kulta hohtava.

Kirkko oli täynnä väkeä, uteliaita katselijoita, ja kun he näkivät
morsiamen ja sulhasen, he katsahtivat toisiinsa ja mutisivat, että
oli häpeällistä naittaa tuo kaunis nuori impi vanhalle, kuihtuneelle
ukolle. Ritari ei ollut vain kuihtunut ja säippäsäärinen, vaan lisäksi
silmäpuoli ja hänellä oli iso kyttyrä vasemmalla olalla; tyttö taas
oli ihana kuin aamurusko ja näytti yhtä suloiselta kuin vastapuhjennut
ruusu.

Mutta juhlapukuisen piispan ja rikkaan vanhan ritarin läsnäollessa
kukaan ei uskaltanut lausua ajatustaan julki, paitsi Robin Hood.

"No niin!" hän huusi, "monta morsiusparia olen nähnyt, mutta en
milloinkaan yhtään niin huonosti yhteensopivaa kuin tämä."

"Vaiti mies!" sanoi piispa. "Morsian on kirkossa ja vihkiminen alkaa
heti."

"Puhutte totta, herra piispa", vastasi Robin rohkeasti, "morsian
on kirkossa ja huolimatta kaikesta, mitä jo on tapahtunut, hän on
valitseva oman rakastettunsa."

"Älä jaarittele, mies!" huusi piispa vihaisesti, "vaan aloita soitto,
kun morsian astuu alttarin luo."

"Aloitanhan minä!" sanoi naurahtaen Robin, "mutta minun on tehtävä
vähäinen tunnustus: pidän enemmän torvesta kuin harpusta." Ja samassa
Robin tempasi viittansa alta metsästystorvensa.

    Pani torvensa Robin huulilleen
        Ja puhalsi kolmesti;
    Heti neljäkolmatta urhoa
        Yli nurmikon kiiruhti.

    Ja kirkkotarhaan kun saapui tuo,
        Jono miesten marssiva,
    Niin paikalla Allan-a-Dale'ilta
        Sai Robin jousensa.

Mikä meteli ja hämminki syntyikään, kun neljäkolmatta jousimiestä
syöksyi kirkon ovesta sisään! Piispa oli raivosta tummanpunainen,
ja vanha ritari vapisi, osaksi vihasta, osaksi pelosta, sillä hän
näki morsiamen äkkiä rientävän Allan-a-Dalen rinnalle ja näki myös,
että trubaduurilla oli vankka ystäväjoukko. Sitten kaikkien katseet
kääntyivät salaperäiseen harppuniekkaan, jonka torventörähdykset olivat
aiheuttaneet tämän asioiden uuden käänteen.

Robin kohotti kätensä ja hetken aikaa kirkossa vallitsi hiiskumaton
hiljaisuus, sillä kaikki halusivat kuulla, mitä hänellä oli sanomista.

"Allan-a-Dale", sanoi henkipatto, "tämä neito on sinun uskollinen
rakastettusi, kuten kuulen sanottavan."

"Niin on, johtaja", huusi Allan-a-Dale.

"Hyvä", jatkoi Robin, "jos hän on halukas ottamaan sinut, niin
vihkiminen toimitetaan, sulhanen vain vaihdetaan toiseen."

"Kuka sinä olet?" jylisi piispa, "joka tulet tänne harpunsoittajan
muodossa ja komentelet kuin kuningas?"

"Tuo pitää paikkansa, piispa", vastasi henkipatto rauhallisesti. "Minä
olen näiden uljaiden jousimiesten kuningas, ja ihmiset sanovat minua
Robin Hoodiksi."

Robin Hood! Tuo kuuluisa nimi sai kaikki hämmästyksestä sanattomiksi.
Kirkkoväki tuijotti silmät suurina kuuluisaa henkipattoa, ja pelon
lamauttamina piispa ja ritari pysyivät vaiti.

"No, piispa", jatkoi Robin, "pyydän teitä vihkimään tämän nuoren parin,
jotka ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta."

"En vihi!" huusi piispa kiukkuisesti. "Ensiksikään ei heitä ole
kuulutettu kirkossa, ja sen pitää maan lakien mukaan tapahtua kolmesti,
kuten hyvin tietänet, Robin Hood."

"Totta on, piispa", vastasi henkipatto, "sen pitää tapahtua, ja heti
paikalla. Kuuluttakaa heidät kolme kertaa heti paikalla, herra piispa!"

"En ikinä!" ärjyi piispa.

"Ellette tahdo kuuluttaa", vastasi Robin kylmästi, "täytyy minun tehdä
oma piispa. Ottakaa hänen kaapunsa!" Hän osoitti piispaa, ja heti
paikalla pari rotevaa jousimiestä riisti mahtavalta mieheltä hänen
virkapukunsa.

"Kaapu se munkin tekee ja hiippa piispan", virkkoi Robin Hood
nauraen. "No, Pikku John, pue yllesi piispan puku heti ja asetu hänen
paikalleen."

Pikku John virnisteli ja puki ylleen piispan puvun. Hän näytti siinä
niin eriskummalliselta, että jokainen alkoi nauraa.

"No, astu nyt ylös ja kuuluta nuori pari vaaditut kolme kertaa!" sanoi
hänen päällikkönsä, ja Pikku John meni kuoriin. Kaikki katselijat
nauroivat katketakseen, kun he näkivät Pikku Johnin piispan puvussa ja
piispan paikalla kuuluttamassa nuorta paria, sillä hän teki sen kovin
hullunkurisesti ja oli perin oudon näköinen hengenmiehen asussaan.

Pikku John suhtautui tehtäväänsä hyvin vakavasti. Pelosta, ettei kolme
kertaa olisi kylliksi, hän jatkoi kuuluttamista yhä edelleen, kunnes
oli suuren ilon vallitessa kuuluttanut heidät seitsemän kertaa. Sitten
Robin käski hänen tulla alas ja kääntyi piispaan päin.

"No herra piispa!" hän sanoi, "valitkaa ja valitkaa pian. Tahdotteko
vihkiä nämä uskolliset rakastavaiset vai tulla minun kanssani vankina
metsään?"

Piispa vapisi pelosta ajatellessaan, että hänet vietäisiin vankina
Sherwoodiin, ja hän suostui nopeasti toimittamaan vihkimisen. Ja kun
tultiin kysymykseen: "Kuka on neidon naittaja?" huusi Robin Hood:

        "Minä naittaja oon.
    Hänet Allan-a-Dalelta jos riistää ken,
        Hän kalliisti maksaa saa."

Ja niin piispa vasten tahtoaan ja ritarin läsnä ollessa vihki
Allan-a-Dalen ja hänen rakastettunsa. Nähdessään morsiamensa otettavan
häneltä ilman muuta ritari vapisi raivosta, mutta kukaan ei uskaltanut
kohottaa sormeakaan tuota kuuluisaa rosvoa ja hänen valiomiehiään
vastaan.

    Oli harppuniekalla hilpeät häät,
        Kuninkaallinen morsian;
    Ja metsän vihreihin siimeksiin,
        Lähti joukko taas painumahan.



VIII luku

MITEN ROBIN HOOD VOITTI SHERIFFIN PALKINNON


Allan-a-Dalen häiden jälkeen piispa matkusti kiireesti Nottinghamiin
valittamaan sheriffille Robin Hoodista.

"Kuninkaamme Rikard on pannut teidät tänne hallitusvallan edustajana
ylläpitämään järjestystä", pauhasi vihainen piispa, "ja te sallitte
tuon uppiniskaisen henkipaton vallita maata aivan kuin hän olisi
kuningas Rikardin sijainen!" Ja kaiken kaikkiaan piispa haukkui
sheriffin niin pahanpäväiseksi, että tämä tuli kovin levottomaksi
siitä, että asia joutuisi kuninkaan kuuluville.

"Jos kuninkaalle valitetaan, mikä on hyvin todennäköistä", sanoi
sheriffi itsekseen, "olisi minun parempi itse mennä kuninkaan luo
selittämään, millainen vaikeasti käsiteltävä otus tuo Robin Hood on."

Sheriffi matkusti Lontooseen ja kertoi kuninkaalle, ettei hän voinut
mitään Robin Hoodille, sillä henkipatot olivat niin mieslukuisat ja
rohkeat ja tunsivat niin hyvin metsän joka sopukan, etteivät hänen
miehensä voineet saada heitä kiinni!

"Minkä minä sille mahdan?" huusi kuningas. "Etkö sinä ole sheriffi,
jonka on huolehdittava näistä asioista? Sinulla on lain koko voima
käytettävänäsi rangaistaksesi niitä, jotka sinua loukkaavat. Ellei
ankaruus tepsi, niin mieti jokin keino, jolla saat heidät valtoihisi
toisella tavalla. Joka tapauksessa mene tiehesi ja katso, että saat
heidät masennetuiksi, muutoin sinun käy huonosti."

Nähdessään, että kuningas oli vihoissaan, sheriffi poistui nopeasti
hänen näkyvistään ja lähti kotimatkalle. Ratsastaessaan pohjoiseen
Nottinghamia kohti sheriffi vaivasi päivän toisensa jälkeen päätään
keksiäkseen jonkin juonen henkipattojen pettämiseksi, ja vihdoin hän
löi reiteensä ja nauroi ääneensä.

"Nyt tiedän", hän sanoi uudelle päämetsänvartijalle, joka ratsasti
hänen vieressään. "Nyt tiedän. Houkuttelen nuo uppiniskaiset lurjukset
Nottinghamin kaupunkiin, ja se onnistuu yhtä varmasti kuin paistetun
lihan haju houkuttelee luokseen nälkäisen koiran."

"Ja miten se käy, herra?" kysyi päämetsän vartija.

"Näin se käy", vastasi sheriffi. "Tiedätte kai, että Robin Hood ja
ne roistot, jotka seuraavat häntä, kehuvat ja kerskailevat olevansa
maailman parhaita jousimiehiä; kukaan ei muka ammu maalitauluun tai
hirveen niin hyvin kuin he. Minäpä siis kuulutan suuret ampumakilpailut
toimeenpantaviksi Nottinghamissa, ja päävoittona tulee olemaan
hopeavartinen, kultasulkainen nuoli. Ja sitä, joka voittaa tämän
nuolen, tervehditään myös maan etevimpänä jousimiehenä."

"Kyllä käsitän!" sanoi päämetsänvartija nauraen. "Mainio syötti
saattamaan nuo kerskailevat roistot teidän käsiinne."

"Varma syötti!" huusi sheriffi, "se on varma, pankaa vain sanani
mieleenne. He eivät salli kenenkään voittaa tuota kunnianimeä, ilman
että jotkut heistä ovat koettaneet onneaan, ja kun he sitten tulevat
kaupunkiin, on minulla valmiina miehiä, jotka tuntevat ja sieppaavat
heidät kiinni."

Sheriffi siis palasi kotiinsa. Kohta määrättiin suurten
ampumakilpailujen päivä, ja tieto siitä levisi nopeasti. Rajasuutari
Lobb toi uutiset Sherwoodiin ja kertoi henkipatoille, että mainioita
jousimiehiä maan kaikilta kulmilta saapuisi Nottinghamiin kilpailemaan
sievästä palkinnosta ja kuuluisasta nimestä.

"Ja voittajako julistetaan maan parhaaksi jousimieheksi?" sanoi Robin.

"Julistetaan, johtaja!" vastasi Lobb, "ja sanotaan, että kreivikunnan
kaikki parhaat jousimiehet tulevat tavoittelemaan palkintoa."

"No niin", sanoi Robin, "luullakseni me pidämme itseämme melko hyvinä
ampujina, ja olisi synti ja häpeä antaa jonkun siepata tuo kunnianimi
meidän edes yrittämättä siitä kilvoitella."

"Ole varuillasi, johtaja!" sanoi muuan hänen seuralaisistaan, roteva
jousimies nimeltään David Doncasteriläinen. "Olen kuullut, että
kilpailut ovat vain salajuoni, jotta meidät houkuteltaisiin kaupunkiin
ja sitten petettäisiin."

"Tuo on pelkurin puhetta", sanoi Robin Hood. "Olipa se juoni tai ei,
minä ainakin menen sinne."

    "Miten käynee vain, koen onneain
        Kun pilkkahan ammutaan."

"Niin menemme", sanoi Pikku John, "ja minulla on suunnitelma
mielessäni, miten pääsemme sinne turvallisesti. Jätämme kotiin
Lincolnin-vihreät viittamme ja takkimme ja pukeudumme kilpailuun
menevien maalaisten tavoin. Silloin sheriffin miehet eivät tunne meitä."

    "Kuka valkea, kuka punainen,
        Ken ruskea, keltainen;
    Mitä seuranneekin, kilpaillaan
        Valepuvussa jokahinen!"

"Hyvä, hyvä!" huusi johtaja. "Me seuraamme sinun ehdotustasi, Pikku
John."

Tuli sitten suurten ampumakilpailujen päivä, ja Robin Hood ja hänen
parhaat jousimiehensä lähtivät Nottinghamiin. He eivät marssineet
yhtenä joukkona, sillä se olisi herättänyt ihmisten huomiota, vaan
matkasivat kaksin ja kolmin hajallaan suuressa maalaisjoukossa,
joka oli matkalla Nottinghamiin katsomaan päivän urheilujuhlaa.
Ainoallakaan ei ollut yllään Lincolninvihreää pukua. Pikku Johnilla oli
sininen nuttu ja huppu, Much Myllärinpoika oli ruskeissa, Puna-Will
valkoisissa, Will Stutely keltaisissa, ja yksinään asteli repaleiseen,
punaiseen takkiin ja huppuun pukeutunut mies, ja se oli Robin Hood.
Kun Robin tuli kaupungin portille, hän marssi suoraan sisään, jousi
olkapäällä. Portin vieressä seisoi muutamia sheriffin miehiä, jotka
tunsivat henkipatot. He pitivät tarkkaa vaaria nähdäkseen, tuntisivatko
he vihollisensa paikalle keräytyvän väkijoukon seasta.

Kun tuo ryysyinen punatakkinen veitikka tallusteli portista sisään,
he katselivat häntä, mutta eivät voineet uneksiakaan, että siinä oli
heidän päävihollisensa. Robinilla oli laastaritilkku vasemman silmän
päällä, partansa hän oli tätä tilaisuutta varten antanut kasvaa
karkeaksi ja takkuiseksi, ja hän käydä löntysteli typerän näköisenä.

"Katsopa tuotakin punapukuista hölmöä", virkkoi nauraen eräs
metsänvartija, "näyttää siltä, että jokainen repaleinen renttu rämpii
tänne tänään sadankin mailin päästä toivoen voittavansa kultaisen
nuolen."

Robin kuuli nämä sanat, mutta naurahteli vain itsekseen ja työntäytyi
paikalle, mihin maalitaulut kilpailua varten oli asetettu. Täällä
istui sheriffi hevosen selässä, ympärillään vahva vartiasto omia
miehiä, ja kun kilpailijat kokoontuivat suureksi joukoksi, hän katseli
ja kurkisteli joka suunnalle nähdäkseen jonkin merkin vihaamistaan
henkipatoista. Mutta vaikka hänen kavalat silmänsä tuiki tarkkaan
tutkivat koko väkijoukon, hän ei voinut keksiä ainoatakaan miestä, joka
olisi näyttänyt Robin Hoodin joukkueeseen kuuluvalta.

Samassa ampuminen alkoi, ja kohta kävi ilmi, että parhaita kilpailevia
jousimiehiä oli muuan kuuluisa ampuja William Yorkilainen. Mutta vaikka
William ampui erittäin taitavasti, ei hän kuitenkaan kyennyt voittamaan
eräitä erivärisiin nuttuihin pukeutuneita maalaismiehiä.

Kansa oli mielissään nähdessään noiden huonosti pukeutuneiden miesten
pitävän puoliaan tuota kuuluisaa jousimiestä vastaan ja tervehti heitä
ilohuudoin.

    Huusi muuan mies: "Hei, sinitakki, hei!"
        "Terve, ruskea!" toinen huus'
    Ja kolmas ties': "Tuo punainen mies
        On tarkka kuin perhanuus."

    Sillä se oli itse Robin Hood,
        Jolla puku oli punainen;
    Milloin ampui vain, heti maaliin sai,
        Ollen varma ja vakainen.

Vihdoin jäivät William Yorkilainen ja repaleinen punatakkinen mies
kahden kilpailemaan. Uusi maalitaulu asetettiin paljon pitemmän matkan
päähän kuin edelliset, ja molemmat jousimiehet asettuivat paikoilleen
valmiina ampumaan. Heidän oli kumpaisenkin ammuttava kolme nuolta, ja
moni taitava jousimies pudisti päätään nähdessään kuinka etäällä maali
oli ampumapaikasta.

"Olisipa mainio taito osua edes tauluun noin pitkän matkan päästä", he
tuumivat, "keskustaan on turha yrittääkään." Ja äänettömänä väkijoukko
odotti, miten noiden kahden kilpaveikon kiista päättyisi. Aivan näiden
takana oli sheriffi muutamine ystävineen, kaikki hevosen selässä.

"Täällä on jo ammuttu muutamia verrattomia laukauksia", sanoi muuan
sheriffin ystävä. "Tuskinpa olisimme nähneet parempia, vaikka Robin
Hood ja hänen miehensä olisivat tulleet kilpailuun."

    Virkkoi päätään raapien sheriffi: "Voi,
        Eipä tänne hän tullutkaan --
    Oisi tullut kai, vaan ei uskaltanut,
        Vaikka uljaaksi mainitaan."

Melkein sheriffin hevosen edessä seisoi punatakkinen jousimies nojaten
kömpelösti jouseensa, suu tyhmästi ammollaan ja tuijottaen toisella
silmällään etäiseen maalitauluun. Mutta niin typerän ja naurettavan
näköiseksi kuin Robin tekeytyikin, hänellä oli täysi työ hillitä
itseään kuullessaan sheriffin pilkan. Hänen teki mielensä kääntyä ja
uhmailla sheriffiä suoraan vasten naamaa, mutta se oli sillä hetkellä
liian vaarallista, ja hän pysyi hiljaa mutisten vain itsekseen: "Ennen
pitkää saat nähdä, ylpeä sheriffi, että täällä onkin Robin Hood."

William Yorkilainen ampui ensin ja ampui hyvin rauhallisesti ja oikein
hyvin. Kaksi nuolta hän sai osumaan maalitaulun keskellä olevaan
valkoiseen täplään ja kolmannen vähän sen ulkopuolelle.

"Myönnä hävinneesi, Punatakki!" huusivat Williamin ystävät. "Tuota
tulosta et enää voi parantaa. Myönnä hävinneesi ja luovu kilvasta!"

"Minäkin koetan onneani", murisi Robin ääneensä leveällä
Pohjois-Englannin murteella ja itsekseen hän lisäsi: "No, Robin, tee
parhaasi iloisen Sherwoodin kunniaksi."

Punatakki otti sitten kolme nuolta käteensä ja lennätti ne menemään
niin sukkelasti, että toinen oli ilmassa, ennen kuin ensimmäinen oli
ennättänyt maalitauluun, samaten kolmas. Mutta katselijoiden ihmeeksi
ja ihastukseksi ensimmäinen ja toinen nuoli työnsivät maalitaulun
keskustasta pois William Yorkilaisen siihen ampumat nuolet, ja kolmas
sattui täsmälleen valkoisen täplän keskelle.

"Punatakki! Punatakki!" kirkui väkijoukko. "Hän on oikea jousimiesten
kuningas. Punatakki on voittanut palkinnon."

    Siten nuolen kultasulkaisen
        Ja hopeavartisen
    Voitti uljas Hood ja omanaan
        Vei metsähän iloiten.

Kun palkinto oli annettu, sanoi sheriffi Punatakille: "Pyydän sinua,
hyvä mies, liittymään metsänvartijoideni joukkoon. Kernaasti ottaisin
sinunlaisesi uljaan jousimiehen palvelukseeni."

Mutta Robin pudisti päätään ja sanoi, että hänen täytyi mennä isäntänsä
luo. Sheriffi luuli silloin, että Robin oli jonkun herran palvelija ja
oli tämän luvalla tullut kilpailuun, eikä sen enempää ahdistellut häntä.

Samoin kuin henkipatot olivat saapuneet kaupunkiin, he lähtivät sieltä
kaksittain ja kolmittain ja palasivat jokaikinen turvallisesti metsään.
Siellä he naureskelivat ja laskivat iloista pilaa päivän kilpailuista
ja ihailivat kultasulkaista nuolta. Robin näytti pikemminkin
harmistuneelta.

"Näytät surulliselta, johtaja!" huudahti Pikku John, "ja sinun pitäisi
olla iloisin, koska olet voittanut nuolen ja petkuttanut sheriffiä."

"Siinäpä juuri ollaan", vastasi Robin Hood. "Sheriffi ei tiedä, kuinka
näppärästi olemme pyydystäneet hänet omaan ansaansa. Minua ei miellytä
se, ettei hän tiedä, kuka hänen nuolensa voitti."

"No sehän on helposti autettu", huusi Pikku John. "Minä olen neuvonut
sinua ennenkin ja neuvon taas. Kirjoita hänelle kirje, minä vien sen
perille."

"Ei, Pikku John!" sanoi Robin. "Ei. En salli sinun palata kaupunkiin."

"Parempi tuuma minulla onkin", sanoi Pikku John hilpeästi nauraen.

    "Sen nuoleni päähän kiinnitän
        Ja ammun kaupunkihin.
    Kyllä perille saa, kun osoite on,
        Mihin hyvänsä putoisikin."

Tämä mainio tuuma pantiin heti täytäntöön. Kirje kirjoitettiin ja Pikku
John palasi kaupunkiin vaihtamatta sinistä nuttuaan. Lähellä muuria oli
korkea rakennus, sheriffin talo, ja Pikku John huomasi, että suuressa
eteissalissa oli muuan ikkuna auki: luukku, jolla se yöksi suljettiin,
riippui alhaalla. Jättiläinen oli jo kiinnittänyt kirjeen nuolen päähän
ja nyt hän jännitti jousensa, ampui nuolen suoraan ikkunasta sisään ja
palasi sitten nopeasti metsään.

Kun tämä tapahtui, oli sheriffi juuri asettunut illallispöytään
rasittavan päivän jälkeen ja kohotti par'aikaa täysinäistä olutsarvea
huulilleen, kun nuoli suristen lensi ikkunasta sisään, iski pöytään ja
jäi siihen pystyyn väräjämään.

"Mitä tämä on?" hän huusi. "Minun huoneeseeni ammuttu nuoli? Mitähän se
tietää?"

"Siinä on lippu päässä!" huusi palvelija. "Se on jokin ilmoitus."

"Irroita lippu varresta ja anna se minulle", käski sheriffi. Niin
tehtiin ja paperi ojennettiin mahtavalle miehelle. Hän silmäili sitä
nopeasti yhä vielä pitäen olutsarvea toisessa kädessään, ja koko seurue
odotti kiihkeänä saadakseen kuulla, mitä tämä outo asia tarkoitti.
Heidän hämmästyksekseen sheriffi karjaisi kiukusta ja iski olutsarven
pöytään sellaisella voimalla, että sarvi meni säpäleiksi ja olut valui
virtoinaan.

"Mikä on? Mikä on?" huusi puolisen tusinaa ääntä yht'aikaa. "Huonoja
uutisiako?"

"Huonoja", karjui sheriffi raivosta vapisten, "ei ainakaan hyviä!
Minulla oli tuo päärosvo ja suurvaras aivan vieressäni tänään, ja hän
on päässyt livistämään. Kenenkä luulette tuon Punatakin olleen? Kukas
muu se oli kuin itse Robin Hood roisto."

Kaikki katsoivat kummissaan sheriffiä. Sekö olisi ollut kuuluisa Robin
Hood! Tuo karkea, hullunkurisen näköinen punatakkinen mies? Ja hän se
sittenkin oli, koska ampui niin ihmeteltävän taitavasti.

"Voi sentään, sheriffi", sanoi muuan hänen ystävänsä, "olisihan meidän
pitänyt se arvata. Niin etevää ampumista en ole milloinkaan ennen
eläessäni nähnyt! Ei kukaan muu kuin Robin Hood kykene jännittämään
sellaista jousta."

Mutta sheriffi ei ensinkään kuunnellut ystäviensä puheita. Hän oli niin
raivoissaan, ettei tiennyt mitä tehdä. Kuten vanha balladi kuuluu:

        Kun sheriffi kirjeen sai,
    Hän päätään raapien luki sen
        Ja hulluna raivosi vain.

"Juonilla en enää yritä tuota konnaa pyydystää", karjui sheriffi. "Otan
hänet väkivoimalla. En päivääkään vitkastele, vaan marssin huomenna
heti sitä roistoa vastaan. Uskokaa pois, minä pölytän hänen punaisen
takkinsa ja sitten ripustan hänet korkeimpaan hirsipuuhun, mikä
milloinkaan on Nottinghamin kunnon kaupunkiin pystytetty."



IX luku

SHERIFFI JA GUY GISBORNE LÄHTEVÄT VANGITSEMAAN ROBIN HOODIA


Seuraavana päivänä sheriffi kokosi vahvan joukon sotilaita ja
jousimiehiä, jotka lähtivät Sherwoodiin etsimään henkipattoja. Mutta
ihan ensi työkseen hän pani nähtäväksi ilmoituksen, jossa Robin Hoodin
päästä luvattiin kolmesataa puntaa.

Sheriffin miesten joukossa oli muuan Guy Gisborne niminen ritari. Guy
oli mainio miekkamies, mutta hän vietti huonoa ja hurjaa elämää. Hän
oli velkaantunut korvia myöten ja valmis mihin tahansa saadakseen rahaa.

Kuullessaan tästä suuresta palkinnosta hän päätti tavoitella sitä ja
luuli edellytyksiään hyviksi, hän kun tunsi metsän hyvin ja luuli
löytävänsä sen paikan, missä Robin Hood oleskeli. Hän siis suunnitteli
asian yhdessä sheriffin kanssa ja lähti sitten yksinään matkaan
valepuvussa.

"Aivan hyödytöntä on vahvan miesjoukon marssia metsään suoraa päätä",
sanoi Guy sheriffille, "sillä henkipatot voivat helposti väistää
heitä. Minä lähden edeltä vakoilijana ottamaan selvää Robin Hoodin
piilopaikasta." Guy Gisborne lähti siis metsään.

Nyt sattui niin, että rastaan äänekäs laulu samana aamuna herätti
Robinin hänen metsävuoteeltaan.

"Näinpä minä todellakin merkillistä unta viime yönä", sanoi Robin
hieroen silmiään. "Olin taistelevinani kahden rotevan miehen kanssa, ja
he voittivat minut ja sitoivat minut ja ottivat minulta jouseni."

Pikku John nauroi. "Unet eivät merkitse mitään, johtaja", hän sanoi.
"Joka uniaan uskoo, se varjoaan pelkää."

"Siitä huolimatta me samoilemme tänään metsän halki", sanoi Robin,
"ehkäpä kohtaamme uneksimani rotevat miehet."

Aamiaisen jälkeen Robin Hood ja Pikku John lähtivät metsään. Samaan
aikaan Puna-Will ja kaksi muuta joukkueen jousimiestä lähti toiseen
suuntaan. "Me lähdemme etsimään riistaa", sanoi Will, "eikä pari
lihavaa hirvihärkää olisi pahitteeksi, sillä ruoka-aitta on tällä
hetkellä tyhjän näköinen."

Joukkueet siis lähtivät matkoihinsa, ja jonkin ajan kuluttua Robin ja
Pikku John tulivat isojen tammien ympäröimälle aukiolle. Melkein heti
he huomasivat hyvin kummallisen olennon aukion toisessa laidassa.

"Mieskö tuo on vai peto?" huusi Pikku John ihmeissään, "vai itsekö
paholainen? Mutta seiso sinä hiljaa, johtaja. Minä otan kohta asiasta
selvän."

Robin pyysi heti seuralaistaan olemaan menemättä ja ilmoitti itse
ryhtyvänsä seikkailuun. Pikku John loukkautui hieman, ja kun muutamia
kiivaita sanoja oli vaihdettu, pyörähti hän vimmoissaan ympäri ja jätti
Robinin yksikseen.

"Minä etsin Puna-Willin ja hänen toverinsa", sanoi Pikku John. "Tiedän
aukion, josta he aikovat pyytää riistaa."

Pikku John siis lähti matkoihinsa metsän läpi ja saapui aukiolle, jossa
luuli tapaavansa ystävänsä. Ja hän näkikin heidät, mutta näky oli
ikävä. Kaikki kolme pakeni aukiota niin nopeasti kuin jaloista lähti,
ja heitä seurasi ylpeä sheriffi mukanaan hyvän joukon toista sataa
jousi- ja keihäsmiestä, ajaen täyttä vauhtia takaa. Tällaista hirveää
riistaa olivat onnettomat henkipatot löytäneet.

Samassa taaja nuolituisku mennä suhahti pakenevien jälkeen. Pikku John
parkaisi pahasti nähdessään kahden toverinsa suistuvan suin päin maahan
kumpainenkin kolmen nuolen lävistämänä. Mutta Puna-Will oli vielä
vahingoittumaton ja hän pakeni yhä nopeammin, kun sheriffi karjaisi:
"Ottakaa hänet kiinni, pojat! Elävänä tai kuolleena tuo roisto
käsiimme!"

Mutta Will oli niin nopsajalkainen, että hän varmasti olisi päässyt
pakoon, ellei muuatta miestä olisi ollut. Tämä oli pitkällä sheriffin
muun joukon edellä ja hän kykeni juoksemaan ihmeteltävän nopeasti; pian
hän oli saavuttamaisillaan Puna-Willin.

"Se on William-a-Trent!" mutisi Pikku John, sillä hän tunsi tuon
pikajuoksijan hyvin. "Hän ei saa päästä Willin kimppuun, sillä silloin
Will varmasti joutuu kiinni."

Pikku John siis jännitti jousensa ja lennätti nuolen suoraan
William-a-Trentiä kohden, ja juoksija parahti kovasti ja kaatui maahan
nuoli sydämen läpi ammuttuna. Kuten vanhassa balladissa lauletaan:

    Ollut William-a-Trentille parempi ois
        Maata sairasna murheesta
    Sinä päivänä, kuin olla nuolelle
        Pikku Johnin alttiina.

Puna-Will juoksi edelleen ja hävisi puiden sekaan, ja Pikku John
huudahti harmista. Sillä hänen jousensa, hänen marjakuusesta tehty
jousensa, oli mennyttä. Se oli napsahtanut poikki viimeisen nuolen
jännityksestä ja oli siis pilalla.

    "Voi jousi sä katala, kelvoton,
        Mistä puusta sä versoitkaan!"

huokaili Pikku John ja yritti hänkin paeta, sillä hän ei voinut enää
taistella. Mutta samassa tuoksahti pensaista esiin viisi tai kuusi
keihäsmiestä, jotka käskivät hänen pysähtyä. Siinä oli muuan sheriffin
väkeen kuuluva tiedustelijajoukkue, joka riensi tovereidensa avuksi
kuultuaan takaa-ajon aiheuttaman melun.

Pikku John teki pitkän hyppäyksen päästäkseen vapaaksi ja olisi
pujahtanut tiehensä, ellei muuan miehistä olisi pistänyt esiin
lujaa saarnipuista keihäsvarttaan ja kampannut häntä kumoon. Pikku
John sätkytteli maassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat
keihäsmiehet hänen kimpussaan tarttuen käsiin, jalkoihin ja mihin
sattui koettaen pitää häntä aloillaan. Viisi heitä oli yhtä vastaan,
mutta lukumäärästään huolimatta he eivät olisi päässeet voitolle, ellei
lisäväkeä olisi saapunut kiireesti. Kahdesti jättiläisen onnistui
päästä jaloilleen keihäsmiesten rimpuillessa hänessä kuin koirat
leijonan kimpussa, ja kahdesti he painoivat hänet maahan. Sitten hän
sai toisen suunnattoman nyrkkinsä vapaaksi, ja pari hirmuista iskua
kellisti kaksi ahdistajaa pökertyneinä hänen jalkoihinsa.

Mutta samassa hetkessä riensi paikalle tusinan verran tai enemmänkin
sheriffin miehiä hyökäten hänen kimppuunsa. Näin suuren ylivoiman
edessä oli Pikku Johninkin pakko alistua ja pian hänet oli sidottu
käsistä ja jaloista ja siinä hän makasi avuttomana heidän armoillaan.

Sheriffi tuli miesten luo ja nauroi julmasti. "Yksi ainakin
hirsipuuhun", hän sanoi, "ja iso junkkari päälle päätteeksi. Nostakaa
hänet pystyyn, pojat, ja sitokaa lujasti puuhun. Siinä hän on hyvässä
tallessa, kunnes olemme saaneet muutamia lisäksi kiinni hänen
rinnalleen riippumaan. Mitä sinuun tulee, sinä katala konna", sheriffi
jatkoi vankiin kääntyen, "sinut raahataan yli laaksojen ja ylänköjen ja
hirtetään kukkulalle, ja korkealle sinä pääsetkin heilumaan."

Mutta Pikku John ei ollut pelkuri, vaikka katsoikin kuolemaa silmästä
silmään. Hän nauroi ja katseli sheriffiä rohkeasti silmiin. "Jos niin
on taivaan tahto", huudahti Pikku John, "menee sinun tuumasi vieläkin
myttyyn, ylpeä sheriffi, huolimatta kaikesta, mikä on ollut ja mennyt."

Mutta nyt meidän on jätettävä Pikku John avuttomana vankina julmien
vihollistensa käsiin ja lähdettävä katselemaan, mitä hänen päällikkönsä
sillä välin puuhaili.

Robin Hood lähti astelemaan aukiota eteenpäin ja lähestyessään outoa
olentoa huomasi pian, että se oli pitkä, vahva mies, joka nojasi puuta
vasten ja oli verhottu mitä kummallisimpaan viittaan. Sillä viittana
hänellä oli tummanruskea nahka, kuivettunut hevosen nahka, johon oli
jätetty pää, häntä ja harja. Vieraan pää tirkisti hevosen pään alta,
harja hulmuili hänen hartioillaan ja häntä roikkui jalkojen välissä.
Merkillisempää kuvatusta Robin ei milloinkaan ollut nähnyt. Mutta
hän näytti toimen mieheltä, sillä hänellä oli vankka jousi olalla ja
sivulla riippui miekka ja tikari.

"Hyvää huomenta, hyvä mies", sanoi Robin ystävällisesti. "Sinullapa on
vankka jousi ja luullakseni olet hyvä jousimies."

"Vankka on jousi", vastasi toinen, "mutta tänään en ole ajamassa
hirveä. Olen eksynyt tähän sankkaan metsään. Kuka olet?"

"Olenpahan vain Locksleyn miehiä", vastasi Robin. "Se on tuon metsän
takana oleva kylä."

"Ja tunnetko tiet metsässä?"

"Uskallan vannoa, ettei kukaan tunne niitä paremmin", vastasi Robin.
"Jos haluat, rupean oppaaksesi."

"Hyvä on", sanoi vieras. "Kuulehan siis, kelpo mies. Olen Robin
Hoodia etsimässä. Opasta minut tuon uljaan henkipaton piilopaikalle,
sillä mieluummin haluaisin kohdata hänet kuin saada tuohon kouraani
neljäkymmentä puntaa puhdasta rahaa."

Robin katseli häntä tarkemmin ja tunsi hänet. "Sehän on Guy Gisborne",
sanoi Robin itsekseen. "Hän on aina ollut petturin ja elostelijan
maineessa. Hohoi! Kyllä käsitän, minkä vuoksi hän mieluummin haluaisi
kohdata minut kuin saada neljäkymmentä puntaa. Arvattavasti olisi minun
pääni, jos hän minut petoksella saisi surmatuksi, paljon suuremman
arvoinen."

"No niin", sano Robin ääneensä, "jos sinä niin kiihkeästi haluat tavata
Robin Hoodia, niin luullakseni osaan opastaa sinut paikalle, missä
hänet voi kohdata. Mutta minä en ole sellainen, joka tahtoisi olla
oppaana miehelle, joka osaa kantaa jousta, mutta joka mahdollisesti ei
osaa sitä jännittää."

"Minäkö en osaisi?" huudahti Guy Gisborne. "Määrää maali, mies, näytän
sinulle heti, osaanko vai enkö osaa ampua."

Tähän Robin pyrkikin, sillä hän oli valmis antautumaan jousikilpailuun
jokaisen metsässä kohtaamansa vieraan kanssa.

Maali siis määrättiin, ja kohta vieras huomasi, ettei hän ensinkään
kyennyt kilpailemaan Locksleyn miehen kanssa.

"Jumala sinua siunatkoon, kelpo mies", huusi sir Guy taputtaen Robinia
olkapäähän. "Sinä ammut tavallista paremmin. Jos sydämesi on yhtä hyvä
kuin kätesi, olet kohta uljaampi mies kuin itse Robin Hood. Mikä on
nimesi? Mielelläni tahtoisin tietää sinusta enemmänkin."

"Sitä en totisesti ilmoita", huusi Robin, "ennen kuin sinä olet sanonut
omasi." Robin luuli vieraan ilmoittavan väärän nimen, mutta siinä hän
erehtyi.

    "Kuljen metsät ja maat", näin lausui hän,
        "Vannoin Robinin sieppaavain;
    Ja tietää jos tahdot, niin Gisbornen Guy
        On oikea nimeni ain'."

"Vai niin, vai niin", sanoi Robin Hood. "Sitäpä vähän ajattelinkin.
Tiesinhän, ettei kukaan hevosen nahkaan pukeutunut talonpoika kanna
ritarin metsätorvea viittansa alla."

"Se on totta, hyvä mies", sanoi sir Guy nauraen, "ja kun olen saanut
tuon Robin Hood roiston kiinni, tarvitsee minun vain puhaltaa tähän
torveen, niin ystäväni, sheriffi, joka on täällä metsässä, tietää minun
voittaneen ja suuri palkinto on minun."

Henkipaton posket karahtivat punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.

"No, ota hänet sitten kiinni, sir Guy Gisborne", Robin huusi, "sillä
hän seisoo tässä edessäsi. Minä olen Robin Hood!"

Sir Guy oli nähtävästi epäillyt jotakin tämäntapaista ja valmistautunut
siihen, sillä tuskin oli Robin Hood lausunut nämä sanat ja ennen kuin
henkipatto oli tehnyt pienintäkään liikettä tarttuakseen aseisiinsa,
Guy Gisborne sieppasi tikarinsa ja yritti iskeä Robinia sydämeen. Vain
Robinin verraton ketteryys pelasti hänet. Hän hypähti sivullepäin
ihmeteltävän nopeasti, ja terävä ase välähti vajaan tuuman päässä hänen
rinnastaan.

"Ruma isku, herra ritari!" huudahti Robin, "mutta sinun arvoisesi
isku tosiaankin, sinä kurja petturi! Iskeä miestä, joka ei ole edes
yrittänyt tarttua aseisiin! Mutta nyt me niitä mittelemme, mies miestä
vastaan."

Robin Hood oli vetänyt oivan lyömämiekkansa, ja sir Guy Gisbornella
oli jo miekankahva kädessään. Sanaakaan virkkamatta petollinen ritari
hyökkäsi Robin Hoodin kimppuun raivon vimmalla ja täydellisesti luottaen
siihen, että voittaisi helposti. Jousen käytössä hän ei vetänyt
Robinille vertoja, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että tavallinen
talonpoika kestäisi kahtakaan minuuttia hänen miekkansa edessä. Hän oli
kreivikunnan parhaita miekkailijoita ja oli kauan harjoitellut tämän
ritarillisen aseen käyttöä.

Mutta kului kaksi minuuttia, ja viisi, ja kymmenen, ja sir Guy Gisborne
alkoi käsittää, ettei tässä niin helposti voittoa tulisikaan. Aluksi
Robin oli tyytynyt puolustautumaan, sillä ritarin hyökkäys oli niin
raivokas, että Robinilla oli täysi työ pitää päänsä ja ruumiinsa tuon
viuhuvan miekanterän ulottuvilta. Mutta pian hyökkäyksen kiihkeys
laimeni, sillä sir Guy ei jaksanut kauan jatkaa sellaista iskusadetta,
ja vielä päälliseksi hän oli liian hyvän miekkailun tuntija
tuhlatakseen kaiken voimansa samalla kun vastustaja pysyi virkeänä.
Mutta edelleen kalskahtelivat miekat ripeästi yhteen ja vimmattua
taistelua jatkui, kunnes Robin kompastui tammen juureen ja kaatui
nokilleen.

Silloin sir Guy osoitti häikäilemättä, kuinka raaka ja epäritarillinen
hän luonnostaan oli. Todellinen ritari olisi pidättänyt miekkansa
kohteliaasti ja antanut vastustajan nousta, mutta Guy Gisborne hyökkäsi
eteenpäin ja suuntasi hirvittävän iskun maassa makaavaan mieheen.
Onneksi hän kiihkoissaan iski liian aikaisin, eikä iskun täysi voima
kohdannut Robinia, vaikka hän saikin haavan kylkeensä.

Sir Guyn miekka kohosi antaakseen viimeisen surmaniskun, kun Robin
huudahti: "Ah, kautta pyhän neitsyen, ei ole vielä milloinkaan kohtalo
sallinut kenenkään kuolla ennen aikaansa!"

Ja samassa hän hyppäsi kuin villikissa suoraan Guy Gisbornen kurkkuun,
hyökkäsi miekka sojossa ritarin puolustuspiirin sisäpuolelle ja iski
kirkkaan terän suoraan Guy Gisbornen ruumiin läpi. Sillä lailla siis
tämä, joka jo oli pitänyt itseään voittajana, joutuikin samassa
silmänräpäyksessä itse voitetuksi ja sai surmansa.

Hetken aikaa Robin Hood seisoi katsellen kukistetun vihollisensa
ruumista, sitten hänen haavassaan tuntuva kipu sai hänet muistamaan
omaakin nahkaansa. Hän siis riisui ihokkaansa ja tarkasteli vammaa. Se
ei ollut niin vaarallinen kuin tuskallinen, pelkkä lihashaava vain,
ja hän sitoi sen niin hyvin kuin taisi eikä pitänyt siitä sen enempää
lukua, sillä hän oli huolissaan miestensä turvallisuudesta.

"Sheriffi on suurella miesvoimalla metsässä", ajatteli Robin. "Hyvä,
uljaiden miesteni on heti saatava asiasta tieto, muutoin retkeilevät
joukkueet joutuvat tuon vanhan pyövelin käsiin. Niin, ja minun on
itsenikin oltava varuillani."

Robin mietti hetkisen, veti taas ihokkaan ylleen ja sieppasi sir Guyn
hevosnahan. Parissa minuutissa hän oli muuttanut ulkonäkönsä, niin
että näytti aivan Guy Gisbornelta. "Nyt eivät sheriffin miehet pidätä
minua, jos kohtaan jonkin joukkueen", hän ajatteli, "he pitävät minua
Guy Gisbornena, joka on etsimässä Robin Hoodia." Ja niin hän lähti
kulkemaan mukanaan kaatuneen miehen jousi, nuolet ja metsätorvi.

Astellessaan kukkulan rinnettä Robin kuuli etäältä huutoa ja hoilotusta
ja sekavaa äänten hälinää, siellä sheriffi ja hänen miehensä ajoivat
Puna-Williä takaa. Robin juoksi kukkulan laelle ja katseli ympärilleen.
Korkealta paikaltaan hän näki kaikki; Will pakeni kaukana, ja toisaalla
taas kookas mies oli sidottu puunrunkoon.

"He ovat saaneet kiinni Pikku Johnin!" huudahti Robin, "ja hänet pitää
pelastaa. En tahdo menettää parasta miestäni."

Juuri samalla hetkellä Robin näki erään miekkamiehen kohottavan
miekkansa, aivan kuin iskeäkseen sen Pikku Johnin ruumiin läpi. Se oli
vain julmaa leikkiä, jotta vanki saataisiin kalpenemaan, mutta Robin
luuli sitä surmaniskuksi. Kääntääkseen kiinniottajien huomion vangista
hän kohotti sir Guyn torven ja puhalsi siihen voimakkaasti. Hänen
tuumansa onnistui. Robin näki että kaikkien katseet heti kääntyivät
kukkulalle päin, jossa hän seisoi.

Sheriffi kuuli merkkitoitotuksen ja taputti käsiään ilosta. "Sir Guyn
torvi!" hän huudahti. "Uutisista parhainta se merkitsee, sillä hän
sanoi, ettei puhaltaisi ennen kuin oli surmannut Robin Hoodin. Ja
tuoltapa hän tuleekin itse hevosennahkaan pukeutuneena."

Sheriffi riensi kummallista olentoa vastaan, jonka kasvot olivat
piilossa hevosen pään alla ja jonka vartaloa peitti iso nahka
riippuvine, hulmuavine häntineen ja harjoineen.

"Mitä kuuluu -- mitä kuuluu, sir Guy?" huusi sheriffi, kun he
kohtasivat toisensa. "Oletteko tavannut Robin Hoodin?"

"Olen, herra sheriffi", vastasi hevosen nahkaan pukeutunut mies. "Guy
Gisborne ja Robin Hood kohtasivat tosiaankin toisensa. Jos menette
erään suuren tammen luo tästä kaksi mailia etelään, löydätte Robin
Hoodin viittaan puetun miehen tammen juurelta."

"Hyviä uutisia -- mainioita uutisia!" huusi sheriffi käsiään taputtaen.
"Tänä päivänä vapautuu siis metsä kahdesta eniten pelkäämästäni
roistosta. Sillä jos te olette surmannut päällikön, olen minä siepannut
palvelijan. Katsokaa, tuo puuhun sidottu mies ei ole kukaan muu kuin
Pikku John."

"Pikku John", sanoi hevosen nahassa oleva mies. "Onko tuo Pikku John?"

"On, hän se on", nauraa hihitti sheriffi. "Oi onnen päivää! Tämä
merkitsee koko joukkueen tuhoa. Johtaja ja etevin mies menetetty
yhdellä iskulla; henkipatot pakenevat metsästä, sen takaan. Mutta nyt
tietysti pyydätte minulta palkintoanne, sir Guy, eikö niin?"

"Pyydänpä hyvinkin, herra sheriffi", sanoi hevosennahkainen mies.
"Pyydän teiltä palkintoa, nimittäin tätä: olen surmannut päällikön --
antakaa minun surmata palvelijakin."

"Mutta entä ne kolmesataa puntaa, jotka olen luvannut?" läähätti
sheriffi.

"En halua penniäkään", kuului vastaus.

Hetken aikaa sheriffi tuijotti kovasti ihmeissään, sitten hän vilkutti
silmää ymmärtävästi.

"Varmastikin sir Guy on tullut hulluksi tai riivatuksi", hän
ajatteli. "Myönnyn tähän hänen hulluun oikkuunsa ja pistän itse
palkinnon taskuuni", sillä paitsi itseään sheriffi rakasti vain
isoa raha-arkkuaan. Hän siis heti paikalla suostui pyyntöön. Sitten
hevosennahkaan pukeutunut mies astui eteenpäin ja jäi seisomaan
vangin eteen. "Pulska mies!" hän sanoi, eikä Pikku John voinut olla
hätkähtämättä, sillä hän tunsi äänen. Sitten hevosen pää kohosi aivan
kuin Guy Gisborne olisi halunnut paremmin nähdä kuuluisaa Pikku Johnia
ja vanki katseli rauhallisesti varsin tuttuihin kasvoihin ja mutisi
itsekseen: "Nähtävästi on taivaan tahto, että minä tänään pääsen
vapaaksi."

"Päällikön minä surmasin miekalla", sanoi hevosen nahassa oleva mies,
"mutta palvelijan lopetan puukolla", ja hän otti esiin leveäteräisen,
terävän irlantilaisen puukkonsa.

Sheriffi ja hänen miehensä kokoontuivat aivan sir Guyksi luulemansa
miehen ympärille, mutta hän hääti heidät kaikki pois.

"Pysykää taempana -- pysykää taempana!" hän sanoi. "Haluan yksin
mennä kuolemaan tuomitun luo kuulemaan hänen viimeisiä sanojaan ja
toivomuksiaan."

Hän siis meni yksin vangin luo, iso puukko kädessä. Ja kun hän pääsi
vangin rinnalle, välähteli puukko viiltäen siteet poikki, ja vanki
oli vapaa. Sitten Robin antoi sir Guyn jousen ja nuolet Pikku Johnin
käteen ja veti omansa esiin nahan alta, ja ennen kuin sheriffi
miehineen ehti liikauttaa sormeakaan, oli henkipatoilla nuolet jousessa
laukaisuvalmiina. Ja Pikku Johnin mahtava ääni kaiuetteli: "Hood, Hood!
Robin Hood!" Ja hevosen pää viskattiin taaksepäin ja näkyviin tulivat
kasvot, jotka eivät olleet Guy Gisbornen, ja muuan sheriffin miehistä
huusi: "Sehän on Robin Hood itse! Petosta! Petosta! Paetkaa toverit,
olemme hukassa!" Peloissaan hän luuli koko henkipattojen lauman olevan
heidän kintereillään, ja samoin ajattelivat hänen toverinsa, ja niin
kääntyi koko jousi- ja miekkamiesten valtava joukko pakoon kahden
kuulun jousimiehen edestä. Entä heidän herransa sheriffi? Niin, hän
pakeni ensimmäisenä ja etumaisimpana kannustaen hevostaan täyteen
laukkaan yli metsän mättäiden.

    Kun käteensä sieppasi Pikku John
        Guyn jousen nuolineen
    Ja jännitti sen, luuli sheriffi tuo
        Jo loppunsa koittaneen.
    Jo loppunsa koittaneen.

    Hän täyttä vauhtia Nottinghamiin
        Lähti kotiinsa pakenemaan.
    Koko joukko muu teki samaten,
        Ei jäänyt ainoakaan.

Mutta aivan ehjin nahoin ei sheriffikään päässyt. Sillä Pikku John
huomasi hänet, kun hän pakeni, ja lähetti vankan sirisevän ja surisevan
nuolen hänen jälkeensä, ja se tunkeutui hänen oikean olkapäänsä läpi,
niin että sheriffi pakeni Nottinghamiin tuskasta voihkien ja pahasti
haavoittuneena ja sadatellen päivää, jolloin oli lähtenyt suurella
miesvoimalla vangitsemaan Robin Hoodia.



X luku

ROBIN HOOD OTTAA OSAA NAHAN PARKINTAAN


    Oli nahkur' Arthur-a-Bland ilomieli --
        Hei tieltäni, poijat, pois!
        Koko Nottinghamissa ei
    Ole urhoa toista vertaista,
        Joka hänestä voiton vei.

    Pitkä piikkisauva kun olalla astuu,
        Hei tieltäni, poijat, pois!
        Kyllä kaikista selviytyi;
    Kaksin, kolmittain miehet pakeni vain,
        Milloin nahkuri näyttäytyi.

    Kun kaunisna kesäaamuna kerran,
        Hei tieltäni, poijat, pois!
        Lähti hirveä ampumaan
    Tuonne Sherwoodin sulometsihin,
        Robin Hood oli vastassaan.

Nottinghamissa ei vallinnut vähintäkään epäilystä kaupungin parhaan
sauvaottelijan etevyydestä. Milloin hyvänsä joku vieras sattui
tulemaan sinne ja vaati miehet kilpasille, nauraa virnistelivät
kaupunkilaiset ja lähettivät hakemaan Arthur-a-Blandia. Arthur astuikin
heti ulos parkkiammeestaan, tarttui isoon piikkisauvaansa ja oli
valmis ottelemaan. Vieras lähti sitten matkoihinsa jäsenet hellinä,
ja parkittuaan vieraan nahan Arthur-a-Bland palasi lehmännahkojaan
parkitsemaan.

Niin kuulu oli hänen maineensa, että vain pitkän matkan takaa saatiin
miehiä kilpailemaan hänen kanssaan. Kaikki paikkakunnan sauvaottelijat
tunsivat hänen suuren karttunsa pelottavan voiman ja myönsivät hänet
ilman muuta voittajaksi.

No niin, vaikka Arthur-a-Bland olikin oivallinen nahkuri, ei hänen
sydämensä kokonaan ollut kiintynyt tähän työhön. Hän rakasti iloisen
salon vihreyttä ja usein, kun hän raaputteli nahkojaan tai liotteli
parkkejaan, hänen ajatuksensa lensivät ikävästä parkkiammeesta metsän
viihtyisiin siimeksiin, missä aurinko paistoi pitkin aukioita ja
täplikäs hirvi äänettömänä ja nopeana pakeni valtavien puiden suojaan.

Eräänä viehättävänä kesäaamuna hän heitti työnsä sikseen ja päätti
kaiken uhalla viettää tämän ihanan päivän metsässä nähdäkseen
jonkin punahirven vilahtavan ohitseen ja saadakseen vähän maistella
ikävöimäänsä vapaata ulkoilmaelämää. Hän siis otti jousensa nuolineen
ja ison sauvansa, jota ilman hän ei milloinkaan liikkunut, ja lähti
Sherwoodiin viettämään päiväänsä metsän helmassa.

Päivä oli hyvin helteinen, ja asteltuaan yli kolme tuntia yhä
syvemmälle metsään Arthur-a-Bland tunsi itsensä lämpimäksi ja hieman
väsyneeksikin ja heittäytyi maahan lepäämään pähkinäpensaikon alla
olevalle sammalpenkille. Maatessaan siinä hän näki semmoista, mikä
hänestä oli hauskempaa katseltavaa kuin mikään muu: lauma siroja,
täplikkäitä hirviä asteli hitaasti etäistä metsäaukiota pitkin.

Arthur katseli niitä jonkin aikaa ja huomasi, että hirvet tulivat
häntä kohti, ja kun tuuli puhalsi niiden suunnalta häneen päin, ne
nähtävästikään eivät keksisi häntä. Uljas uros johti laumaa, ja
Arthurin sormia syyhytti, hän halusi laskea laukauksen tuohon komeaan
hirveen. Hän siis jännitti jousensa, asetti nuolen jänteeseen ja alkoi
hiipiä vastatuuleen laumaa kohti.

Mutta Arthurin tietämättä seurasi kookas, sirorakenteinen mies, jolla
oli yllään Lincolnin-vihreä puku, hänen jokaista liikettään. Se mies
oli itse Robin Hood!

Aluksi Robin oli luullut häntä joksikin omista miehistään, mutta
nahkurin nahkatakki ja -huppu saivat hänet pian luopumaan siitä
ajatuksesta.

"Kautta pyhän äidin, tämäpä näyttää merkilliseltä", Robin mutisi. "Mies
ei kuulu minun väkeeni, eikä ole metsänvartijakaan. Mitä tekemistä
hänellä lienee metsässä? Mutta kas vain, eikö tuo hävytön lurjus aiokin
ilman muuta ampua yhden meidän mainion hienoista hirvistämme."

Kun Robin sanoi "meidän", hän tarkoitti sillä itseään ja kuningasta.
Sillä Robin oli nykyisin niin suuressa määrin metsän herrana, että
katsoi hirvien kuuluvan yhtä paljon hänelle kuin kuninkaalle. Robin oli
siis heti paikalla vastahangassa ajatellessaan, että joku nahkatakkiin
ja -huppuun pukeutunut mies ampuisi yhden hänen komeimmista
johtajahirvistään. Hän astui esille ja huusi vieraalle:

    "Ken olet sä rohkea metsämies,
        Mi täällä samoilet,
    Ja varkaan lailla kuninkaan
        Jalohirviä väijyilet?"

Arthur-a-Bland katseli tarkkaavaisena vastatullutta.

"Metsänvartija hän ei ole", mietti Arthur. "Tunnen heidät jokaikisen.
Enkä muista välitäkään." Hän siis vastasi rohkeasti: "Ja kuka olet sinä
minua siitä estämään ja melullasi pilaamaan koko laukauksen."

"Olen tämän metsän kaitsijoita", vastasi Robin Hood, "ja vartioin
kuninkaan ja omia hirviäni! Minun on siis estettävä sinua menemästä
syvemmälle metsään."

"Missä ovat toiset?" tiedusteli Arthur-a-Bland.

"Ketkä toiset?" kysyi Robin tiukasti.

"No ne toiset, joita tarvitset avuksesi, ennen kuin voit estää minua
menemästä", vastasi Arthur-a-Bland virnistellen.

Robin oli kuin tuli tappuroissa heti paikalla, kun viitattiin
sellaiseen, ettei hän yksinään kykenisi saamaan tahtoaan läpi.

"Ei", hän sanoi, "minulla ei ole ketään selkäpuolellani enkä minä
apua kaipaakaan. Älä ärsytä minua, mies, iskemään kalloasi murskaksi
hävyttömyytesi palkaksi!"

Mutta sen sijaan, että olisi näyttänyt pelästyneeltä, Arthur-a-Bland
vain nauraa virnisteli entistäkin leveämmin.

"Näyttääpä sinulla, herra vartija, tosiaankin olevan miekka ja jousi",
hän sanoi, "mutta niillä aseilla en välitä taistella. Etkö jättänytkin
sauvaasi tuonne nurmelle, silloin kun lähdit minua puhuttelemaan? Sauva
aseenani haluaisin taistella kanssasi."

"Sopii se yhtä hyvin kuin jokin muukin opettamaan sinulle, ettei ole
hyvä tulla tänne metsään muiden asioihin sekaantumaan."

Sitten henkipatto aukaisi vyönsä, laski maahan miekkansa ja jousensa
sen viereen, tarttui vankkaan tammiseen sauvaansa ja astui nahkurin
eteen. Arthur-a-Blandilla oli jo sauvansa tasapainoasennossa, ja
tavasta, jolla hän sitä piteli, Robin ensi silmäyksellä huomasi hänet
eteväksi ottelijaksi.

"Odota hetkinen", Robin sanoi. "Eläköön vanha Englanti ja rehellinen
peli! Minun sauvani on luullakseni pitempi kuin sinun. Mitataan, ja
minä katkaisen omani lyhyemmäksi, sillä muuten peli on epärehellistä."

"Pituuksista viis'", sanoi Arthur-a-Bland huolettomasti nauraen. "Minun
sauvani on kyllin pitkä antamaan sinulle kunnollisen selkäsaunan! 'Sen
pituus jalkaa kahdeksan, kuin pienen hirven vasikan, se sinut maahan
lyö'."

Tämän kuullessaan Robinin pikainen luonto taas kuohahti ja hän lennätti
iskun, nopean kuin salaman, Arthur-a-Blandiin. Tämä väisti sen vain
osittain, ja raskas kanki kumahti hänen päähänsä saaden veren esiin.
Mutta Arthurin vastaisku oli silmänräpäyksellinen ja niin taitavasti
suoritettu, ettei Robinin onnistunut väistää, ja nyt hän vuorostaan sai
sellaisen iskun päähänsä, että veri valui virtoinaan, ja he olivat siis
samassa asemassa, veri vuoti kumpaisestakin.

Tämä viekas isku ja vastaisku olivat opettaneet ottelijoille, että
heillä oli sitkeä vastustaja, ja nyt he pitivät toisiaan varovasti
silmällä, tekivät valehyökkäyksiä, antoivat iskuja ja vastaiskuja,
vankkojen tammisauvojen kalahdellessa ja kumahdellessa yhteen.

Arthur-a-Bland oli toivonut saavuttavansa jonkin tavallisista helpoista
voitoistaan, sillä kukaan tavallinen mies ei voinut vastustaa häntä
viittäkään minuuttia, ja hän alkoi jo pitää tätä vartijaa etevimpänä
miehenä, mikä milloinkaan oli hänen kanssaan metsäsauvoja mitellyt.

Robin taas oli sitä mieltä, että tämä nahkatakkinen ja -huppuinen
mies oli sitkein junkkari, minkä hän milloinkaan oli kohdannut.
Robin kokeili jokaista osaamaansa temppua, mutta toinen tiesi
aina vielä paremman ja henkipatto sai enemmänkin kuin pari kolme
ovelasti suunnattua iskua, hänen oman sauvansa osuessa vain harvoin
nahkatakkiin. Mutta Robin pani parastaan ja koetti kaikin voimin ja
taidoin saavuttaa voittoa.

    He kiertelivät, he kaartelivat
        Kuni jahdissa karjujen.
    Mihin iskisi niin, jotta turruksiin
        Sais toiselta jäsenen?

    Näin iskivät, iskivät innoissaan
        Puolen kolmatta tuntia;
    Kanget kalskahteli, kaiku kertoeli
        Miesten tuimasta touhusta.

Vihdoin nämä molemmat verrattomat kilpailijat herkesivät taistelemasta
pelkästä uupumuksesta ja kumpikin nojasi huohottaen sauvaansa hien
valuessa virtoinaan pitkin kasvoja.

"Hillitse kätesi, kelpo mies", sanoi Robin. "Jätämme tämän riidan
sikseen. Me vain turhaan pieksisimme toisiamme. Minä annan sinulle
oikeuden kulkea Sherwoodin metsässä."

"Paljon kiitoksia tyhjästä", nauraa hihitti Arthur-a-Bland. "Jos olen
saavuttanut sen oikeuden saan siitä kiittää sauvaani enkä sinua."

"Mikä sinä olet miehiäsi ja mistä tulet?" huusi Robin iloisesti.
"Meidän on tutustuttava lähemmin toisiimme."

    "Olen nahkuri", Arthur vastaeli,
        "Nottinghamissa asustava;
    Jos sinne on tie, niin maksutta mie
        Voin nahkasi parkita."

"Kuule, jätä nahkurinhommasi", huusi Robin. "Lähde minun seurassani
salolle. Vannon, että sinä olet lujakätisin mies, minkä olen kohdannut
sen jälkeen kun värväsin Pikku Johnin joukkueeseeni."

"Pikku Johninko sanoit?" huudahti Arthur-a-Bland. "Melkeinpä jo alan
arvata, kuka on otellut kanssani niin uljaasti. Mikä on siis nimesi."

"Olen Robin Hood!" vastasi henkipatto.

"Voi ihme ja kumma!" huusi nahkuri. "Oletko sinä tosiaankin täällä
iloisessa metsässä kiertelevien henkipattojen kuningas? Monta päivää
olen ajatuksissani viettänyt seurassasi. Tässä käteni. Nimeni on
Arthur-a-Bland; me kaksi emme milloinkaan eroa."

"Tervetuloa joukkoomme, Arthur-a-Bland", sanoi Robin Hood, kun he
puristivat kättä, "sillä sinä olet yhtä etevä sauvaottelija kuin meidän
oma Pikku Johnimme."

Sitten Arthur sanoi:

    "Voi kerropa, kerropa kernaasti,
        Sitä mielin mä kuunnella,
    Miten voi Pikku John, hän sukua on
        Mulle äitini puolelta."

"Mitä, haluaisitko nähdä Pikku Johnin?" sanoi Robin. "Se käy helposti
laatuun, sillä minun uskollinen seuralaiseni ei milloinkaan ole kaukana
päälliköstään."

Ja samassa hän pani torvensa huulilleen ja puhalsi pitkään ja kimeästi.
Hetken kuluttua tuli kookas mies juosten metsästä ja riensi heidän
luokseen.

"Mitä tahdot, johtaja?" huusi Pikku John. "Ole hyvä ja kerro. Olet
viskannut maahan miekkasi ja jousesi ja seisot sauva kädessä tätä
miestä vastassa. Pelkään, että asiasi ovat hullusti." Pikku Johnilla
oli täysi syy arvella näin, sillä veri oli virrannut Robinin kasvoille
ja kuivunut siihen, niin että hän näytti omituisen ja surkean
näköiseltä.

Mutta Robin virkkoi naurahtaen:

    "Niinpä seisonkin, minut seisomaan sai
        Tuo nahkuri nuhteeton;
    Hauska veitikka, työssä taitava,
        Hyvin nahkani parkinnut on."

"Ansaitseepa hän kiitokset, kun on siihen pystynyt", huusi Pikku
John, "mutta älköön luulkokaan saavansa noin piestä päällikköäni
minun puuttumatta asiaan. 'Koska taitava on, munkin parkitkohon, siis
käykäämme ottelemaan.'"

"Ei suinkaan", huusi Robin Hood. "Kyllin on jo oteltu. Sitä
paitsi olisi sukulaisten häpeällistä ruveta taistelemaan, sillä
hän on käsittääkseni 'kelpo porvari, sinun sukuasi ja nimeltään
Arthur-a-Bland'."

"Mitä, onko hän serkkuni Arthur-a-Bland, Nottinghamin paras
sauvaottelija?" huusi Pikku John.

"Onpa niinkin, Pikku John, täällä minä olen", sanoi nahkuri astuen
eteenpäin ja sysäten nahkahuppunsa taemmas.

"Tervetuloa, serkku, metsäläiseksi", lausui Pikku John iloisena, ja
sukulaiset puristivat toistensa käsiä ja Arthur virkkoi: "Olen tästä
päivästä metsien mies, elän ja kuolen kanssasi."

Robin Hood oli hyvillään saadessaan niin uljaan alokkaan, ja Pikku John
ja Arthur-a-Bland taas olivat iloiset kohdattuaan toisensa. Ja niin
mielissään he olivat kaikki asian onnellisesta lopusta, että Robin Hood
tarttui kumpaakin käteen alkaen tanssia tammen ympäri.

Pyöriessään Pikku John viritti hilpeän laulun, ja metsä kaikui heidän
laulustaan ja iloäänistään.

    Kolme meittiä on, kolme meittiä on
        Ylen iloista veitikkaa.



XI luku

MITEN SHERIFFI SAI OMITUISEN PALVELIJAN


Eräänä päivänä muutamia viikkoja sen jälkeen kun Arthur-a-Bland oli
liittynyt henkipattoihin, saapui metsään huhu, että sheriffillä oli
uusia suunnitelmia tekeillä ja että hän kokoili vahvoja joukkoja
vanhoja vihamiehiään vastaan.

"Olisipa hauska tietää, mitä sheriffi tällä kertaa suunnittelee", sanoi
Robin Hood. "Rajasuutari Lobb ei ole lähettänyt meille minkäänlaisia
tietoja."

"Pian me saamme asiasta selvän muutenkin", sanoi Pikku John. "Tänä
päivänä menen valepuvussa Nottinghamiin ja tuon sinulle kaikki torilta
ja oluttuvista saatavissa olevat uutiset, ja jostakin paikasta minä
varmasti saan tietää, mitä on tekeillä."

"Ole varuillasi, Pikku John -- ole varuillasi", sanoi hänen johtajansa.
"En tahtoisi menettää sinua koko kristikunnan uutisista."

"Ei hätää, johtaja", sanoi iso mies, "kyllä minä itsestäni huolen
pidän."

Samana iltapäivänä astui Nottinghamin portista sisään ryysyinen,
raajarikko kerjäläisrähjys. Kävellessään hän ontui pahasti, toinen
olka oli toista puolen jalkaa korkeammalla, kasvot vinoon vääntyneet
ja laastarilappu toisen silmän päällä. Portilla olevat vartijat
laskivat ryysymekosta raakaa pilaa, mutta kerjäläinen ei ollut siitä
tietääkseenkään, mennä nilkutti vain nöyrästi eteenpäin, aivan kuin
etsien paikkaa, missä voisi levähtää. Hän kulki torin yli, kääntyi
sivukadulle ja poikkesi sitten pienelle kujalle. Siellä hän pysähtyi
pienen kaupan tai paremminkin kojun eteen, joka yöksi suljettiin
lautaluukulla. Se oli rajasuutarin työpaja, ja sieltä tapasi
säännöllisesti ahkerasti ompelevan ja nakuttavan rajasuutari Lobbin,
mutta tällä kertaa hänestä ei näkynyt jälkeäkään.

Kerjäläinen kulki työhuoneen läpi ja astui sen perällä olevaan pieneen
kamariin. Siellä Lobb makasi karkealla lavitsalla.

"Mitä, oletko sairas, Lobb?" sanoi kerjäläinen hiljaisella äänellä.
Lobb tunsi äänen ja valepuvusta huolimatta tiesi kuka tulija oli.

"Olen, Pikku John", vastasi suutari. "Olen ollut sairaana viimeiset
kolme tai neljä viikkoa, mutta nyt olen toipumaan päin."

"No sehän hyvä", vastasi iso mies. "Olimmekin kummissamme, kun sinusta
ei kuulunut mitään, ja niin lähdin kaupunkiin katsomaan, missä vika
oli."

"Viisaasti teitkin tullessasi valepuvussa", vastasi Lobb. "Olen
kuullut, millaista kyytiä sinä lähetit sheriffin kotiin, nuoli hartiain
läpi ammuttuna. 'Lyhyt virsi ja pitkä hirsi', siinä osasi, ystäväni,
jos joutuisit hänen käsiinsä."

"Taidatpa olla oikeassa, Lobb", sanoi Pikku John nauraen, "ja olenkin
tullut tänne ottamaan vähän selkoa sheriffin hommista."

"Jos hän suunnittelee jotakin teitä vastaan, pidetään asia hyvin
salassa", sanoi Lobb. "Kaupungin juorut eivät kerro mitään retkestä
Robin Hoodin joukkuetta vastaan."

"Hyvä on. Lähdenpä kuljeksimaan ja kiertelemään saadakseni tietää,
mitä uutta kuuluu", sanoi Pikku John. "Hyvästi siis, ja pidä huolta
itsestäsi, hyvä Lobb."

Kerjäläinen palasi torille ja istuutui markkinaristin portaille,
risainen lakki kädessään. Kukaan ei antanut hänelle ropoakaan, mutta
se ei häntä surettanut, sillä hän oli innokkaampi kuuntelemaan
markkinaväen jaaritteluja kuin pitämään huolta kerjurinammatistaan.
Istuttuaan torilla tunnin verran hän nousi ja laittautui oluttupaan,
jonne tiesi sheriffin miesten usein poikkeavan.

Hän oli juuri astumassa ovesta sisään, kun lihava kapakoitsija
pysähdytti hänet ja käski hänen mennä matkoihinsa.

"Korjaa luusi, kerjäläinen!" sanoi isäntä. "En salli sinun tulla tänne
kärttämään vierailtani almuja."

"Ei, ei suinkaan", sanoi kerjäläinen. "Isäntä-kulta, minä tulen
itsekin vieraaksi. Mitä, ettekö luule minulla olevan olutpullon hintaa
taskussani? Katsokaa tätä" -- ja kerjäläinen kopeloi nahkavyössään
riippuvaa laukkua ja otti esiin kourallisen pieniä kuparikolikoita.

Nähdessään että kerjäläisellä oli rahaa maksaa oluensa kapakoitsija
salli hänen astua sisään, mutta ei olisi antanut hänen mennä
varsinaiseen tarjoiluhuoneeseen.

"Mene tuonne", sanoi isäntä. "Tuo huone kelpaa sinun tapaisillesi",
ja kerjäläinen lähti sävyisästi tarjoilusalin vieressä olevaan
siivottomaan kamariin, jossa oli pari kolme tuolia vanhan, rikkinäisen
pöydän ympärillä. Tänne hän istuutui ja joi oluttaan hyvin
tyytyväisenä, sillä avonaisen oven kautta saattoi kuulla jokaisen
tarjoiluhuoneessa puhutun sanan. Siellä oli kaksi sheriffin miestä,
mutta henkipattoja vastaan suunnitellusta retkestä ei ollut puhetta.
Sen sijaan puhuttiin suurista ampumakilpailuista, jotka pidettäisiin
kaupungin ampumapaikalla seuraavana päivänä. Siihen aikaan oli
kilpa-ammunta kansan mieliurheilua eikä kulunut ainoatakaan päivää
etevien jousimiesten kilpailematta keskenään.

Kerjäläinen heristi korviaan, kun kilpailuista mainittiin, ja mutisi
itsekseen: "Suuret kilpailut tulossa, niinkö? No sitten minäkin olen
siellä mukana, jos vain jollakin keinoin saan hankituksi jousen, sillä
sellaisessa paikassa, jos missä, kielet liikkuvat kerkeästi ja siellä
saan kuulla, mitä on tekeillä."

Kun hän oli juonut oluensa loppuun, alkoi jo pimetä, ja hän lähti
kapakasta ja hiipi takaisin rajasuutarin pajaan. Täällä Lobb laittoi
hänelle vuoteen nurkkaan heinäkimpuista, ja kerjäläinen asettui
nukkumaan.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan soitettiin torilla mahtava
merkkitoitotus. Kolme airutta seisoi hohtavan uusissa virkatakeissaan
puhaltaen niin, että posket pullottivat. Varhaisesta aamusta oli
markkinayleisö ja maalaiskansa ostanut ja myynyt, hieronut kauppoja
ja tinkinyt, mutta nyt oli päivän vakava työ ohi ja iltapäivä
aiottiin omistaa urheilulle. Iso väkijoukko kuunteli siis kilpailujen
kuulutusta. He kuulivat, että palkintona oli hieno, uusi torvi ja
siinä kaksikymmentä hopearahaa, ja kaikkien mielestä se oli hieno
palkinto, joka kiihottaisi kaupungin ja maaseudun parhaita jousimiehiä
ilmoittautumaan osanottajiksi.

Markkinaristin vieressä istui kirjuri edessään paperia, kynä
ja mustepullo, ja hänen luokseen astui mies toisensa jälkeen
ilmoittautumaan kilpailuun. Niiden joukossa asteli iso, ruma, ontuva
kerjäläinenkin jousi olalla ja nuolikimppu sivullaan; ne oli hänelle
lainannut rajasuutari Lobbin ystävä.

Kun hän nilkuttaen astui kirjurin luo, purskahtivat katsojat nauruun,
ja muuan mies, joka juuri aikoi merkitä nimensä paperille, tyrkkäsi
kerjäläisen töykeästi syrjään.

"Pois tieltä lurjus", sanoi tyrkkääjä, pitkä, roteva, punanaamainen
mies, jolla oli yllään metsänvartijan puku. "Kuinka uskallat tunkeutua
tänne parempiesi nenän eteen? Ja onko sinulla järkeä päässä, kun
rohkenet tulla tänne? Mene pellolle lopettamaan variksenpelättimen
ryöstöä!"

Väkijoukko nauroi pilalle, joka kohdistui kerjäläisen kurjiin
vaatteisiin, mutta nauru vaikeni, kun he näkivät kerjäläisen
ojentavan kätensä, joka oli vahva kuin ison tammen oksa, ja tarttuvan
metsänvartijaa niskasta ja kiskaisevan hänet syrjään, aivan kuin tämä
olisi ollut kolmivuotias lapsi.

"Joka ensiksi myllyyn tulee, sille ensiksi jauhetaan", sanoi
kerjäläinen. "Kuulehan, herra metsänvartija, minä olin lähempänä
kirjuria ja minulla oli siis oikeus ennen sinua ilmoittautua tähän
iloiseen kilpailuun."

Metsänvartija kävi tulipunaiseksi kiukusta, hyökkäsi kerjäläisen
kimppuun ja suuntasi hirveän iskun hänen kasvoihinsa.

"Se on oikein, Hal Croft!" huusivat hänen ystävänsä. "Anna tuolle
roistolle oikea metsänvartijan tälli!"

Mutta isku meni hukkaan. Ontuva kerjäläinen väistyi äkkiä syrjään, ja
Hal Croftin nyrkki sujahti maalistaan tuuman verran sivu.

"Juokse, kerjäläinen -- juokse!" huusi muuan ystävällinen katselija.
"Hal takoo sinut möyhyksi nyrkeillään jollet pääse pakoon."

"Ei, pakoon minä en lähde", mutisi kerjäläinen. "Asettukaa piiriin ja
mukiloikoon Hal minua niin paljon kuin häntä huvittaa."

"Piiriin! Piiriin!" kirkui väkijoukko kovasti mielissään. "Hal Croft
rupeaa ottelemaan kerjäläisen kanssa."

Mikään ei olisi tuottanut katselijoille suurempaa nautintoa kuin
tämä odottamaton tappelu. Piiri muodostui paikalla, ja Hal Croft
riisui nuttunsa, ojensi jousensa toverilleen, sylki nyrkkeihinsä ja
lupasi antaa hävyttömälle kerjäläiselle niin kuuman löylytyksen kuin
antaa voi. Koko Nottinghamin kaupungissa ei kukaan osannut käytellä
nyrkkejään Hal Croftin lailla, ja hän oli saavuttanut monta voittoa
juuri tällä paikalla.

Kerjäläinen puolestaan ei riisuutunut eikä suoristautunut. Hän ojensi
jousensa luotettavan näköiselle maalaismiehelle eikä tehnyt muita
valmistuksia, käydä nilkutteli vain piirin toista päätä edestakaisin
niin hullunkurisella tavalla, että katsojat aivan ulvoen nauroivat
hänen omituisille liikkeilleen ja vielä omituisemmalle ulkomuodolleen.

Kun taistelu alkoi, kohosi väkijoukosta raju ihastuksen huuto kuin
savu uunista. Hal Croft suuntasi kerta toisensa jälkeen oikeita
moukariniskuja kerjäläisen päähän, mutta ainoakaan niistä ei sattunut
kohdalleen. Kerjäläinen ontui niin pahasti, että hänen päänsä nousi
ja laski toista jalkaa hänen liikkuessaan, ja kun Hal yritti iskeä
vastustajaa kasvoihin, sukelsivat ne alas salamannopeasti ja Hal tapasi
vain tyhjää ilmaa ja tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kerjäläisen
ison nyrkin takoa rummuttavan kylkiluitaan. Ja vaikka kerjäläinen
olikin rampa, hän väisti niin ketterästi ja samalla hullunkurisesti,
ryysyjen ja repaleiden liehuessa hänen ympärillään kun hän siinä
hyppeli ja nilkutti, että väkijoukko huusi äänensä käheäksi pelkästä
huvista tuota merkillistä ottelua katsellessaan. Äkkiä se päättyi. Hal
oli kiukusta sähisten saanut ahdistetuksi vastustajansa nurkkaan, josta
ei ollut pakotietä.

"Kiikissä! Kiikissä!" huusivat metsänvartijan ystävät. "Nyt hän on
käsissäsi, Hal. Anna hänelle nyt oikea metsänvartijan isku."

Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki odottivat näkevänsä, miten
kuuluisa nyrkkeilijä rankaisee vastustajaansa, kerjäläinen hyökkäsi
pystyyn, ja ensimmäistä kertaa hänen nyrkkinsä osui paikalleen.
Räiskis! Jokainen kuuli, kuinka metsänvartijan kylkiluut musertuivat,
aivan kuin ne olisivat olleet kuivia tikkuja, ja Hal Croft ponnahti
suoraan piirin poikki ja mätkähti tunnottomana maahan.

Silloin useat metsänvartijat tunkeutuivat eteenpäin kartut käsissä
piestäkseen kerjäläistä, joka niin helposti oli voittanut heidän
toverinsa. Mutta tämä synnytti väkijoukossa suuttumusta ja ilmoille
kohosi äänekäs huuto: "Rehellistä peliä! Rehellistä peliä!"

"Se oli kelpo isku ja miehen kädestä!" huusi eräs kaupunkilainen. "Hal
sai itse, mitä toiselle aikoi. Oikeutta kerjäläiselle!" ja puhuja
heilutti isoa sauvaa päänsä ympäri.

Tätä kelpo miestä kannattivat hänen tuttavansa niin pontevasti, että
metsänvartijoiden oli luovuttava aikomuksestaan. He vetäytyivät pois
happamen näköisinä kantaen hävinnyttä kumppaniaan mukanaan.

"Kuule, kerjäläinen", huusi kaupunkilainen, joka oli noussut häntä
puolustamaan. "Osaatko ampua yhtä hyvin kuin iskeä?"

"Osaan, mestari, osaan minä", vastasi Pikku John ylpeästi.

"No sitten, kunnon naapurit", sanoi hyväluontoinen mies katsellen
ympärilleen ystäviinsä, "me saatamme kerjäläisen ampumapaikalle, sillä
tänään saamme luullakseni nähdä tavallista parempaa ampumista."

Tähän hänen ystävänsä suostuivat ja lähtivät joukolla kerjäläisen
mukana kilpa-ammuntapaikalle, jotta vihastuneet metsänvartijat eivät
häntä häiritsisi. Pikku John siis kirjoitti nimensä kilpailuluetteloon
ja meni ampumaan. Nimekseen hän ilmoitti Reynaud Greenleaf,
joka merkitsee "vihreän metsän kettu", ja hän nauraa hihitteli
ajatellessaan, kuinka hyvin nimi sopi hänelle.

Kilpailut alkoivat tavallisella maaliinammunnalla, ja siinä kerjäläinen
osoittautui parhaaksi. Kolmen parhaan ampujan oli sitten ammuttava
kaikista vaikeimpaan maaliin -- maahanpystytettyyn pajukeppiin. Noista
kolmesta ainoastaan kerjäläinen kykeni suorittamaan tämän taitotempun.
Hänen nuolensa halkaisi pajukepin yhtä varmasti kuin jos terävä veitsi
olisi viiltänyt sen kahtia.

"Tämä on paras jousimies, minkä eläessäni olen nähnyt!" huusi sheriffi,
joka läheltä seurasi kilpa-ammuntaa. Hän oli vasta ensimmäistä kertaa
ulkona sen jälkeen, kun hänen olkapäässään oleva haava oli parantunut,
ja päivän urheilu huvitti häntä suuresti.

"Tule tänne, kerjäläinen!" hän huusi, ja Pikku John astui esiin ja
notkisti nöyrästi polvensa ylpeälle sheriffille.

"Mikä on nimesi ja mistä tulet?" huusi sheriffi.

"Nimeni on Reynaud Greenleaf, teidän kunnianarvoisuutenne, ja olen
syntynyt Holdernessissa", vastasi Pikku John.

"Oletpa sinä hyvä jousenkäyttäjä, Reynaud Greenleaf Holdernessiläinen",
sanoi sheriffi.

"Olen", sanoi Pikku John itsekseen, "sillä muuten en milloinkaan olisi
ampunut nuolta olkapääsi läpi, ylpeä sheriffi", mutta ääneensä hän ei
vastannut mitään, notkisti vain kunnioittavasti polvea.

"Häpeä on sinunlaisesi jousimiehen käydä ryysyissä ja riekaleissa",
virkkoi sheriffi. "Kuule, tule minun palvelukseeni, hyvä mies; joka
vuosi annan sinulle kaksikymmentä markkaa palkkaa."

Pikku John suostui heti, sillä sheriffin palveluksessa ollen hän
tiesi varmasti saavansa selville kaikki haluamansa asiat. Hän siis
lähti sheriffin taloon ja ryhtyi hänen palvelukseensa. Ja sheriffi
uskoi saaneensa ensiluokkaisen jousimiehen henkivartiostoonsa. Pikku
John virnisteli itsekseen ja sanoi hiljaa: "Paljon kiitoksia, ylpeä
sheriffi, luule sinä vain Reynaud Greenleafia omaksi mieheksesi.
Pahoin pelkään, että minusta tulee huonoin palvelija, mitä sinulla
kuuna päivänä on ollut." Jonkin aikaa Pikku John eli Reynaud Greenleaf
vietti kissan päiviä sheriffin talossa. Hän söi ja joi mitä parasta
löytyi; hän istuskeli takkavalkean ääressä tai auringonpaisteessa eikä
milloinkaan puuttunut mihinkään työhön. Tämä harmitti muonamestaria,
itsetietoista miestä joka odotti jokaisen palvelijan tanssivan hänen
pillinsä mukaan. Mutta kun hän antoi Reynaud Greenleafille jonkin
tehtävän, ei tuo iso, laiska junkkari liikahtanut paikaltaan, sanoipa
vain: "Minä olen jousimies, herra muonamestari. Hakekaa minua, kun on
ampumisesta kysymys, silloin olen valmis. Mutta siihen saakka jättäkää
rauhaan."

Eräänä aamuna venyi Pikku John vuoteessaan hyvin pitkään, ja kun hän
vihdoin nousi, hän kuuli sheriffin lähteneen metsästämään.

"Vai niin", ajatteli Pikku John, "sheriffi on lähtenyt metsästämään
ja eiköhän vain iloiseen Sherwoodiin? Hyvä, minäkin ikävöin takaisin
vihreälle salolle, ja joudanpa tästä jo lähtemäänkin!" Sillä Pikku
John oli kuunnellut silloin kun moni oli luullut hänen nukkuvan, ja
katsellut, kun moni oli luullut hänen silmiensä olevan ummessa, eikä
hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, mikä olisi osoittanut sheriffin
suunnittelevan salajuonia Robin Hoodia ja hänen henkipattojoukkuettaan
vastaan. Hän alkoi käsittää, että heille metsään saapunut huhu oli
väärä.

"Syön hyvän aterian", ajatteli Pikku John, "ja sitten lähden johtajani
luo." Pikku John siis nousi ja lähti etsimään leipää, lihaa ja olutta.

Hän meni ruoka-aittaan ja sinne johtavassa käytävässä hän kohtasi
muonamestarin. "Hyvä herra muonamestari", hän sanoi, "ole hyvä ja anna
minulle vankka aamiainen, sillä olen nälkäinen kuin susi keskitalvella."

"Ole vain minun puolestani!" huusi muonamestari. "Aamiaisaika on aikoja
sitten ohi ja ruoka on korjattu pois. Kaikkea, nythän on paremminkin
päivällisaika!"

"No, sano sitä sitten päivällisajaksi, jos niin haluat", vastasi Pikku
John, "kunhan vain saan ruokaa. Minusta on aivan samantekevää, minkä
niminen ateria on."

"Et saa suupalastakaan etkä olutkulausta", huusi muonamestari, "ennen
kuin herrani sheriffi on palannut metsästämästä."

"Mitä!" kiljui nälkäinen jätti, "onko minun siihen asti paastottava?
Ole varuillasi, herra muonamestari, äläkä yllytä minua vihaan, tai
murskaan kallosi."

Toinen ei virkkanut enää sanaakaan, läimäytti vain aitan oven kiinni,
kiersi avaimen lukkoon ja naurahteli voitonvarmana. Mutta muonamestari,
joka samalla oli taloudenhoitaja, nauroi ennen aikojaan.

    Iski mestarilta nyt Pikku John
        Selän melkeinpä kahtia;
    Vaikka sata talvea eläisi hän,
        Vielä tuntisi tuskia.

Muonamestari lysähti läjään nurkkaan, ja Pikku John astui eteenpäin
ja antoi aitan ovelle niin hirvittävän potkun, että se ponnahti irti
saranoiltaan. Hän astui sisään ja nuoleskeli huuliaan nähdessään
hyvinvarustetut hyllyt. Iso lihapiirakka, kuori kauniin ruskea, sattui
ensimmäisenä hänen silmiinsä, ja hän leikkasi siitä aimo viipaleen ja
huuhtoi sen alas isolla kipollisella kuohuvaa, ruskeaa olutta, jota hän
laski nurkassa olevasta tynnyristä. Sitten hän leikkasi kymmenkunta
viipaletta kylmää hirvenpaistia ja huuhteli ne alas pullollisella
väkevää Kanarian viiniä, ja niin hän maisteli yhtä ja toista parhaimpia
herkkuja ja söi hienoimman aterian minkä milloinkaan oli seisaaltaan
syönyt, sillä siellä ei ollut istuinpaikkaa ja hänen pöytänään oli
korkea hylly.

No niin, Pikku Johnin näin hauskasti syödessä ja juodessa tuli kokki
aittaan, muonamestaria etsimään. Hetken aikaa kokki tuijotti ihmeissään
näytelmää. Tuolla makasi muonamestari voihkien nurkassa, jonne Pikku
John oli hänet paiskannut, ja täällä iso jousimies teki hävitystä
aitan hyllyillä. Tämä hävitys koski kipeästi kokkiin, sillä jousimies
kävi käsiksi parhaimpiin makupaloihin, joita kokki oli valmistanut
metsästysseurueen kotiinpaluuta varten. Kokin kiukku nousi nousemistaan
ja kun hän oli vahva ja rohkea mies, hän hyppäsi jousimiehen kimppuun
ja antoi hänelle kolme navakkaa iskua hartioihin kädessään olevalla
kepillä.

"Vannon ja vakuutan", huusi kokki, "että sinä olet röyhkein lurjus,
mikä kenelläkään on talossaan ollut. Kehtaatkin syödä tuolla tavalla!"

"Vannon ja vakuutan", sanoi Pikku John viimeistä suuntäyttä
nieleskellessään, "että sinä olet rohkea ja pelkäämätön mies, kun tulet
tuollaisella tavalla häiritsemään toista hänen aterioidessaan. Ennen
kuin lähden täältä, tutkin sinua."

    John tarttui oivahan miekkaansa
        Kokki kalpansa kohotti;
    Ei pakoa kumpikaan aatellut,
        Vaan taistella uljaasti.

Runsaan tunnin Pikku John ja kokki ottelivat tuimasti keskenään, eikä
kumpikaan sillä aikaa vahingoittanut toistaan, niin tasaväkisiä he
olivat kaikissa miekkailutempuissa.

"Lopeta!" huudahti Pikku John vihdoin. "Vannon, että olet paras
tapaamani miekkailija. Hukkaan menevät hyvät humalat, kun sinunlaisesi
mies häärää patojen ja pannujen kimpussa keittämässä hienoja ruokia
muiden miesten vatsoille."

"Enpä ole virkaani kovinkaan ihastunut", vastasi kokki, "mutta mitäpä
voin tehdä?"

"Niinkö sanot?" huudahti Pikku John. "No, jos sinä vain osaat ampua
jousella yhtä hyvin kuin miekkailla, voin ottaa sinut vihreälle salolle
ja hankkia sinulle hyvän isännän, jonka palveleminen tuottaa sinulle
suurta tyydytystä."

"Ja kukahan se sitten lienee?" uteli kokki.

Pikku John kumartui eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Robin Hood!"

Kokki hätkähti hämmästyksestä ja seisoi hetken tuijottaen ihmeissään
jousimieheen. Ja olipa hänellä todella syytä olla kummastunut
huomatessaan yhden henkipatoista olevan sheriffin palveluksessa. Sitten
hän kohotti vasemman kätensä.

"Pistä miekkasi tuppeen", lausui kokki. "Tästä päivästä olen teidän
miehiänne."

"No syödään sitten yhdessä tätä piirakkaa", virkkoi Pikku John
nauraen. "Olin juuri uudelleen käynyt sen kimppuun, kun sinun keppisi
sattui hartioihini, ja meidän pieni ottelumme on tehnyt minut taas
nälkäiseksi."

Kokki pani miekkansa pois ja kävi sen sijaan käsiksi hyviin ruokiin
ja nouti uusia herkkuja, ja he söivät ja joivat yhdessä ja päättivät
yhdessä paeta salolle.

"Mutta tyhjin käsin me emme lähde", sanoi kokki. "Minä voin näyttää
sinulle tien sheriffin aarrekammioon."

"Kunpa pääsisin sinne sisään", sanoi Pikku John, "sillä sanovat sen
olevan täynnä hienoja hopea-astioita, jotka sheriffi on hankkinut
köyhiltä ihmisiltä kiristämillään sakkorahoilla."

"Puheessa on perää", sanoi kokki. "Seuraa minua, niin näytän sinulle
tien."

He lähtivät aarreaittaan ja näkivät, että sitä suojeli raudoitettu ovi,
joka oli suljettu terästelkeillä ja vahvoilla teräslukoilla.

"Noudapa minulle vahvin vasara, minkä löydät", sanoi Pikku John
kokille, ja kokki juoksi hakemaan moukaria.

Pikku John kohotti ison moukarin korkealle ilmaan ja murskasi lukkojen
pitimet muutamilla hirveillä iskuilla. Sitten he astuivat aarreaittaan.

"Tuo minulle suurin säkki, minkä saat käsiisi", sanoi Pikku John
kokille; ja kokki toi säkin, johon olisi mahtunut vaikka mies. Sitten
Pikku John pani sheriffin hopea-astiat ja hänen rahansa isoon säkkiin
ja heitti säkin olalleen.

"Nyt salolle!" sanoi Pikku John, ja kokki osoitti hänelle salaisen tien
pienelle sivuovelle, ja niin he lähtivät matkoihinsa.



XII luku

SHERIFFI YÖTÄ METSÄSSÄ


Robin Hood, Much, Puna-Will ja Tuck Munkki seisoivat luolansa lähellä
innokkaasti keskustellen.

"Minä olen huolissani Pikku Johnista", sanoi Robin. "Hänen lähdöstään
on jo kulunut muutamia päiviä, emmekä ole kuulleet hänestä sanaakaan."

"Kun ei mitään kuulu, niin asiat ovat hyvin, johtaja", sanoi Much. "Jos
sheriffin miehet olisivat siepanneet uljaan toverimme, tietäisi sen nyt
jo koko maakunta."

"Lähden mielelläni kaupunkiin kuulostamaan, saisinko joitakin tietoja",
sanoi Puna-Will.

"Ei, ei, minä lähden", sanoi Tuck Munkki. "Pukeudun kuljeksivaksi
pyhiinvaeltajaksi. Siinä asussa voin turvallisesti tulla ja mennä mihin
hyvänsä." Samassa hän hätkähti ja kohotti kätensä. "Katsokaa tuonne!"
hän huudahti. "Katsokaa tuonne! Siinä paha, missä mainitaan. Kautta
kaapuni ja rukousnauhani, ellei tuo iso koljo, jolla on säkki selässä,
ole Pikku John, en ole uskollinen kirkon mies."

Hänen toverinsa kääntyivät äkkiä ja huikkasivat ilohuudon, kun
jättimäinen jousimies saapui heidän luokseen.

"Kunnon poika!" huusi Robin Hood. "Kautta pyhän äidin, Pikku John,
olenpa iloinen saadessani sinut takaisin. Ja mitä tietoja tuot
Nottinghamista?"

"Minä tuon terveisiä sheriffiltä", sanoi Pikku John kumartaen. "Tuon
myöskin sheriffin kokin", ja hän osoitti toveriaan kumartaen uudelleen.
"Ja sitä paitsi", hän jatkoi, "tuon vielä sheriffin aarteet."

Hän kumarsi vielä kerran, heitti säkin maahan, ja sen sisältö kilisi
ja kalisi iloisesti. Hänen toverinsa huusivat ja taputtivat käsiään
ja nauroivat kovalla äänellä nähdessään kauniit hopea-astiat ja sen
rahanpaljouden, mikä säkistä tuli esiin.

"Pahoin pelkään, ettet ole tuonut näitä tavaroita sheriffin
suostumuksella", nauraa hihitteli Robin Hood, ja samassa tuli Will
Stutely juosten heidän luokseen tuomaan uutisia.

"Johtaja!" huusi Will, "niin totta kuin elän, on sheriffi itse
metsästämässä Holly Chasessa. Näin metsästysseurueen kiitävän
eteenpäin puiden lomitse ja juoksin varoittamaan sinua."

"Niinkö, Will?" huusi Pikku John. "No kautta jousimiehen kunnian,
sitten minä sanon, että kun meillä on sheriffin kokki ja sheriffin
aarteet, niin sieppaamme sheriffin itsensäkin", ja Pikku John lähti
juoksemaan metsään minkä kintuista lähti.

Pikku John juosta vilisti hetkeksikään pysähtymättä, kunnes saapui
Holly Chaseen, ja siellä hän näki sheriffin kovin ärtyneenä ratsastavan
hitaasti eteenpäin. Koirat haukkuivat ja torvet soivat, mutta
merkkiäkään ei näkynyt siitä, että metsämiehillä olisi ollut onnea.
Pikku John riensi sheriffin luo ja kumarsi hänelle syvään.

"Jumala teitä suojelkoon, armollinen herra!" hän huusi.

"Kas, Reynaud Greenleaf", sanoi sheriffi, "mistä sinä tulet?"

"Olen seurannut teitä metsään, armollinen herra!" huusi Pikku John.
"No, miten sujuu metsästys, herra sheriffi?"

"Ei yhtään, ei yhtään, hyvä Greenleaf", vastasi sheriffi. "Olemme
kuluttaneet koko päivän koirinemme ja torvinemme pääsemättä edes
ainoankaan hirven jäljille."

"No sallikaa minun sitten, armollinen herra, neuvoa teille, missä on
riistaa!" toimitti Pikku John. "Kävelin metsässä ja siellä kohtasi
silmiäni sorea näky, soreampi varmaan kuin milloinkaan ennen. Näin
uljaan uroshirven, vihertävän värisen, ja sen seurassa puoliväliin
toistasataa otusta yhdessä laumassa. Uroksen sarvet olivat niin
terävät, etten uskaltanut ampua siihen pelosta, että se hyökkäisi
kimppuuni ja surmaisi minut."

"Ihmeellinen näky tosiaankin, Reynaud Greenleaf", lausui sheriffi,
"juuri sellainen, jota minä mielelläni katselisin. Johda minut sinne."

"Lähtekää vain kanssani sinne, herra", sanoi Pikku John, "ja minä
näytän teille sen komean, ison uroksen."

Pikku John lähti juoksemaan takaisin niin tulista kyytiä, että
sheriffin oli pakko panna hevosensa laukkaamaan, ja sillä tavoin
isäntä palvelijoineen erkani muusta seurueesta. Pian he saapuivat
puiden lomassa olevalle aukiolle, ja siellä seisoi Robin Hood
Lincolnin-vihreässä puvussaan, torvi kädessä.

"Katsokaa, herra sheriffi!" huudahti Pikku John, "tässä on se komea
hirvi!"

Ja samassa Robin Hood töräytti torvellaan merkkitoitotuksen, ja
heti syöksyi puiden piilosta puolisentoistasataa jousimiestä, jotka
tervehtivät sheriffiä kovalla huudolla, mikä sai metsän kaikumaan.
Sheriffin miehet kuulivat huudon ja pakenivat, mutta sheriffi oli
henkipattojen keskellä ja tiesi olevansa vanki.

    Sheriffi seisoo vain,
        hän murheissansa on;
    "Voi, Reynaud Greenleaf, voi,
        mun petit, kelvoton!"

"Vannon, herra", sanoi Pikku John, "että saatte syyttää itseänne.
Jos olisitte pitänyt taloutenne paremmassa järjestyksessä, olisin
minä saanut päivälliseni oikeaan aikaan eikä tätä olisi mahdollisesti
tapahtunut."

"Tervetuloa salolle, sheriffi!" sanoi Robin, mutta sheriffi oli
edelleen hyvin yrmeän näköinen ja pelkäsi, miten hänen käy, kun
pakomahdollisuuksia ei ollut. Samassa Pikku John tarttui hänen
hevosensa suitsiin ja lähti astumaan eteenpäin henkipattojen seuratessa
perässä. Kolme mailia kuljettuaan he saapuivat metsän sydämessä
olevalle avonaiselle kentälle. Iso nuotio loimusi aukion keskellä,
iloinen pihisevä ääni kantautui korviin ja miellyttävä haju tunkeutui
sieraimiin. Sheriffille herahti vesi suuhun, sillä hän oli hyvin
nälissään, ja hänen silmänsä aukenivat selko selälleen, kun hän näki
oman kokkinsa siinä paistamassa mainioita hirvenlihaviipaleita.

"Saatte illastaa kanssamme, sheriffi!" sanoi Robin Hood. "Ruokamme on
kyllä yksinkertaista, mutta nälkä on oleva kuninkaallisena kastikkeena
näissä kuninkaallisissa kesteissä, sillä sellaiset ne tietenkin ovat,
koska illalliseksi syömme kuninkaan hirveä."

Sheriffi istuutui tammen juurelle ja vilkuili levottomana ympärilleen.
Hän oli tehnyt monta yritystä siepatakseen nuo junkkarit ja nyt he
olivatkin siepanneet hänet. Hän tiesi, että he olisivat olleet varman
kuoleman omat, jos olisivat joutuneet hänen käsiinsä, ja nyt ollessaan
heidän seurassaan hän tunsi päänsä olevan hyvin löyhästi hartioissa
kiinni. Samassa Robin Hood tuli hänen luokseen.

"Illalliselle, illalliselle, herra sheriffi!" hän huusi. "Joutukaa,
erinomainen hirvipaisti odottaa meitä."

Sheriffi lähti heti, sillä hän oli hyvin nälissään ja sitä paitsi
hänessä heräsi toivo, että henkipatot ehkä säästävät hänen henkensä. Ei
näyttänyt luultavalta, että heillä oli kovinkaan pahoja aikeita hänen
varalleen, koska ensi työkseen tarjosivat hänelle hyvän illallisen.

Ateria oli katettu nurmikolle, ja silmäys ruoka-astioihin sai sheriffin
ihmetyksestä suu auki töllistelemään: hirvenlihaviipaleet oli ladottu
aito hopeavadeille.

"Onpa täällä tosiaankin metsäoloiksi komeata", sheriffi virkkoi.
"No, eivätkö vain syökin nämä rosvot oikein hopealautasilta; itse
kuninkaalle ei voisi tarjoilla sen hienommin!"

Mutta kun sheriffi katseli tarkemmin ja huomasi, että siinä oli
hänen oma hopeakalustonsa, hänen leukansa loksahti alas sellaisella
tavalla, että kaikki henkipatot purskahtivat kaikuvaan nauruun, niin
hullunkurinen oli hänen kasvojensa äkillinen muutos.

"Mitä tämä merkitsee?" hän karjui tummanpunaisena raivosta. "Minun
oma hopeakalustoni, ja täällä se onkin noiden varkaiden ja rosvojen
käsissä. Voi Reynaud Greenleaf, Reynaud Greenleaf, minä epäilen sinun
olevan kaiken tämän takana."

Iso junkkari virnisteli sheriffille ja sanoi: "Sanokaa minua vain Pikku
Johniksi, herra sheriffi. Olen heittänyt sen toisen nimen kuten ihmiset
heittävät menemään vanhan viitan."

Pikku John! Julmana välkkyi sheriffin silmä kun hän kuuli, miten häntä
oli petetty ja pidetty pilkkana. Hänen palvelijansa Reynaud Greenleaf
oli ollut tuo pelottava Pikku John valepuvussa, eikä hän ollut tuntenut
tätä. Hän heittäytyi pitkäkseen nurmikolle eikä vähään aikaan saattanut
syödä pelkästä surusta ja mielipahasta. Mutta Robin Hood pyyteli häntä
niin kohteliaasti ja hänen nälkänsäkin palasi yhä ankarampana, että
sheriffi lopuksi söi vankan illallisen.

No niin, syötyään kunnon aterian sheriffillä oli tapana säännöllisesti
panna maata pehmeälle höyhenvuoteelle ja nukkua yönsä makeasti, mutta
metsässä ei ollut höyhenvuoteita.

"Saatte jäädä meidän luoksemme, sheriffi", sanoi Robin Hood, "ja tämän
yön saatte nukkua metsävuoteella. Se on vain oikeus ja kohtuus, koska
teidän sortonne on ajanut monen miesraukan metsään, jossa hänen täytyy
maata paljaalla maalla ja jossa hän tuskin saa vaippaa peitteekseen."

Robin Hood antoi määräyksensä Pikku Johnille, ja tämä riisui
sheriffiltä säärystimet ja kengät ja turkisviitan ja paksun ihokkaan.
Sitten sheriffille annettiin Lincolnin-vihreä viitta ja iloisena hän
otti sen ja kääriytyi siihen.

"Ja nyt hyvää yötä, sheriffi", sanoi Robin Hood.

"Hyvää yötäkö?" sanoi sheriffi. "Mutta missä minä nukun? Missä on
vuoteeni?"

"Vuoteenne!" naurahti Robin Hood. "Sehän on juuri sama vuode, jota
miehenikin käyttävät. Katsokaa heitä ja tehkää samoin."

Hän osoitti kädellään, ja sheriffi näki, että karaistuneet henkipatot
heittäytyivät maahan nukkumaan, ja käsitti, että hänen oli pakko tehdä
samoin. Lincolnin-vihreihin viittoihin kääriytyneinä Robin Hoodin
seuralaiset ojentautuivat nurmikolle, ottivat koholla olevan juuren
päänalaisekseen ja vaipuivat tuota pikaa syvään uneen, kuten ainakin
väsyneet miehet, jotka viettävät ulkoilmaelämää.

Sheriffin täytyi laskeutua samalle vuoteelle, mutta hänelle se oli
tuskan vuode. Hän yritti nukkua, mutta teräväsärmäinen juuri pisti
häntä kylkeen, ja hän pyörähti ympäri. Sitten iso kivi sattui hänen
selkänsä alle ja hän etsi uuden paikan. Siellä taas ei ollut mitään,
mihin olisi päätänsä nojannut, ja hän siirtyi toiseen paikkaan, missä
kohollaan oleva ruohoturve muodosti jonkinlaisen pieluksen. Mutta nyt
hän ei voinut nukkua, sillä hän vapisi vilusta. Kaiken kaikkiaan hän
siis vietti mitä hirveimmän yön saamatta hiukkaakaan unta silmiinsä, ja
hän oli hyvin iloinen nähdessään idässä harmaan päivänkajastuksen. Hän
nousi ja asteli edestakaisin saadakseen itsensä lämpimäksi, ja Robin
Hood tuli hänen rinnalleen.

"Oletteko milloinkaan nukkunut hienommalla vuoteella, herra sheriffi?"
huusi henkipatto. "Mitä arvelette meidän elintavoistamme täällä
vihreiden puiden alla?"

    Sanoi sheriffi: "Ankarammin ei
        Elä munkki, ei erakkokaan;
    En Englannin kaikesta kullasta
        jäisi tänne mä asumaan."

    "Ja kuitenkin", Robin vastasi, "jäät
        Koko vuodeksi luoksemme;
    Sinut, ylpeä sheriffi, totutan
        Henkipattojen tavoille."

Kun sheriffi kuuli Robinin sanovan, että hänen oli jäätävä vangiksi
metsään kokonaiseksi vuodeksi, masentui hän kokonaan ja voihki ääneensä.

"Robin Hood!" hän huusi. "Sanon sinulle, että mieluummin kuolen kuin
vietän toisen samanlaisen yön metsässä. Hakkaa pääni poikki ja minä
annan sinulle anteeksi. Mutta jäädä tänne viettämään henkipaton elämää!
Ei, en mistään hinnasta!"

Robin naurahti. "Epäilemättä teistä tulisi hyvin kehno oppilas minun
kouluuni", hän sanoi, "mutta mitä minä sitten teille teen?"

Sheriffi alkoi silloin kiihkeästi rukoilla henkensä ja vapautensa
puolesta ja lupasi lupaamasta päästyäänkin olla vastaisuudessa Robin
Hoodin harras ystävä, jos hän vain tällä kertaa pääsisi menemään.

Robin Hood kuunteli; sitten hän kohotti kätensä keskeyttääkseen vangin
rukousten tulvan.

"Kuulkaa, herra sheriffi!" huudahti henkipatto ja loi kirkkaista
silmistään läpitunkevan katseen sheriffiin. "Teidän henkenne ei ole
hetkeäkään ollut vaarassa minun puoleltani. Mutta älkää kuvitelkokaan,
että se riippuu teitä kohtaan tuntemastani kunnioituksesta. En
kunnioita teitä vähääkään. Mutta kunnioitan teidän virkaanne. En tahdo
tehdä väkivaltaa kuninkaan edustajalle. Ellei hän olisi teitä asettanut
virkaanne, ripustaisin teidät tämän metsän korkeimpaan puuhun. Ja nyt
ennen lähtöänne minun on saatava eräs lupaus." Kuten vanha balladi
kuuluu:

    "Kautta kirkkaan kalpani", lausui Hood.
        "Nyt joudut vannomaan,
    Ettet milloinkaan enää ahdista
        Mua merellä, maallakaan.

    Ja jos kohtaat jonkun miehistäin
        Joko päivin taikka öin.
    Niin lupaa ja vanno pyhästi
        Heit' autella kaikin töin."

Sheriffi oli hyvinkin halukas lupaamaan ja saamme nähdä, miten hän ne
piti. Mutta Robin uskoi hänen sanaansa ja antoi hänelle hänen hevosensa
ja johdatti hänet pois metsästä Nottinghamiin vievälle tielle.

Sheriffi siis palasi kotiinsa alla päin, kaikki jäsenet pakottavina ja
katkerasti murehtien tyhjää aarreaittaansa.



XIII luku

ROBIN HOOD KOHTAA VIHREÄN YRJÖN JA SITTEN ERÄÄN KERJÄLÄISEN


    On hilpeä karsinanvartija
        Vihannaisessa Wakefieldiss',
        Vihannaisessa Wakefieldiss'.

Eräänä päivänä Robin Hood, Puna-Will ja Pikku John käyskentelivät
valtatiellä. He olivat menneet metsän tuolle puolen ja saapuneet
avoimelle kentälle, kun kuulivat iloisen äänen laulavan. He pysähtyivät
kuuntelemaan ja kuulivat seuraavat sanat:

    Ei kartanon herrat, ei ritarit,
        Ei paronit urheatkaan,
        Ei paronit urheatkaan,
    Tohdi astua Wakefieldin kaupunkiin:
        Karja pantiksi otetaan.

Nuo kolme henkipattoa kulkivat vähän matkaa eteenpäin ja näkivät
silloin rotevan, iloisen näköisen miehen istuvan maassa, selkä
orjantappurapensaaseen, ja liverrellen kuin mustarastas.

"Tunnen hänet", sanoi Pikku John. "Se on Vihreä Yrjö, Wakefieldin
karsinavahti."

Karsinavahti oli mies, joka piti huolta takavarikkokarsinasta, ja hänen
velvollisuutensa oli sulkea sinne kaikki kuljeksivat elukat.

"Näyttää iloiselta mieheltä", tuumaili Robin Hood; "mutta hän ei ole
niitä, joita me etsimme. Lähdetään tuonne päin", ja hän poikkesi
tieltä. Mutta tuskin he olivat kulkeneet kymmenkunta askelta, kun
karsinavahti lakkasi laulamasta ja huusi heitä pysähtymään:

    "Hoi, takaisin, veikkoset,
        Tielle väärälle lähditte;
    Ootte valtatieltä te poikenneet
        Ja menossa pelloille."

"Tässäpä rohkea mies", sanoi Robin Hood hiljaa seuralaisilleen. "Meitä
on kolme ja hän on yksin ja kuitenkin hän kieltää meitä poikkeamasta
valtatieltä."

"Luullakseni hän on niin uljas mies kuin täältä pohjoisesta ikinä
voi löytää", lausui Pikku John. "Hän on tietääkseni voittanut monta
mainiota vetoa miekalla ja kilvellä."

"Koetellaanpa häntä", sanoi Robin. "Rohkea luonto on minulle mieleen
ja mielelläni liitän hänet joukkoomme, jos hän kalskahtaa oikealta
metallilta."

"Miten aiot häntä koetella, johtaja?" kysyi Puna-Will.

"Voi taivahan taatto, minäpä keksin ankaran kokeen", vastasi Robin
Hood. "Me hyökkäämme kaikki kolme hänen kimppuunsa muka vihoissamme
hänen kiellostaan, ja jos hän pitää puoliaan sellaista ylivoimaa
vastaan, hän on kyllin arvokas mies veljeskuntaamme."

"No, no!" karjui samassa karsinavahti. "Älkää siellä seisoko keskenänne
juttelemassa, vaan lähtekää pellolta ja palatkaa maantielle."

"Mitä!" huusi Robin. "Luuletko meidän alistuvan määräyksiisi, röyhkeä
lurjus. Kautta Maarian, mepä karsimme korvat päästäsi." Ja hän tempasi
miekkansa ja hyökkäsi karsinavahtia kohti, ja Pikku John ja Puna-Will
seurasivat heiluttaen kirkkaita miekkojaan päänsä päällä sekä huutaen:
"Aivan niin, johtaja! Karsi lurjukselta korvat metsäpuukollasi!"

Karsinavahti kääntyi ja lähti juoksemaan hirmuista vauhtia. Mutta
hänen aikomuksensa ei ollut paeta, hän vain pyrki leveän, vanhan
orapihlajan luo ja siinä hän asettui selkä runkoa vasten ja jalka
kiveen nojaten. Samassa oli välkkyvä miekka esillä ja kilpi pystyssä
ja hän oli valmis ottamaan hyökkääjät vastaan. Nämä syöksyivät hänen
kimppuunsa, ja heidän miekkansa kalskahtelivat hänen kilpeensä, sillä
yhtä nopeasti ja ihmeteltävän näppärästi kuin he iskivät häneen, hän
torjui iskut teräskilvellään. Vieläpä hän kävi itse antamaan niin
pontevia vastaiskuja, että henkipatot olivat vähällä saada samasta
sarvesta takaisin. Ennen pitkää Robin Hood oli saanut varmuuden siitä,
että Vihreä Yrjö oli tosiaankin vahvakätinen mies.

    "Jo riittää, jo riittää", nyt huusi Hood.
        "Tekin, mieheni, lakatkaa!
    En miekan käytössä vartijaa
        näin tiedä mä taitavaa."

Taistelu siis keskeytyi ja karsinavahti oli iloinen saadessaan
tilaisuuden hengähtää ja nojata miekkaansa. Siitä huolimatta hän piti
tarkasti silmällä henkipattoja ja oli valmis millä hetkellä hyvänsä
tarttumaan miekkaansa ja kilpeensä.

"Kuulehan!" sanoi Robin Hood, "sinä olet mieleni mukainen mies,
karsinavahti. Haluatko seurata minua?"

"Minne sitten?" kysyi vahti.

"Iloisen, vihreän salon sydämeen", vastasi Robin, "jossa reippaat
mieheni ajavat hirviä metsäaukioita pitkin ja elävät ihanassa
vapaudessa."

"Kuka sitten olet?" huudahti karsinavahti.

"Olen Robin Hood", henkipatto vastasi.

Vahti pisti miekan tuppeensa, viskasi kilpensä pois, astui eteenpäin ja
laski kätensä Robinin käteen.

"Olen sinun miehiäsi!" hän heti sanoi. "Olen jo kauan halunnut tavata
sinua ja rakastan villiä, vapaata elämää. Ota minut joukkueeseesi."

"Kernaasti, kelpo mies", huudahti Robin Hood. "Ja tässä on vastaisia
tovereitasi: Pikku John ja Puna-Will."

"Vai Pikku John, sitäpä ajattelinkin", sanoi karsinavahti jättiläisen
käteen tarttuen. "Olen nähnyt sinut Wakefieldissä entiseen aikaan,
ennen kuin lähdit metsään."

Pikku John ja Puna-Will puristivat uuden toverinsa kättä, ja sitten he
kaikki neljä asettuivat puun alle syömään karsinavahdin eväspussista.
Kun leipä ja liha ja olut oli nautittu, sanoi Robin kolmelle
seuralaiselleen: "Jääkää te tänne pitämään silmällä valtatietä. Minä
lähden vähän etemmäksi, ja ellei minulle satu mitään seikkailua palaan
tuota pikaa."

"Ja ellei meille satu mitään seikkailua, johtaja", tiedusteli Pikku
John, "niin mitä sitten?"

"No niin, lähtekää seuraamaan minua", sanoi Robin Hood.

Kolme miestä jäi rupattelemaan orapihlajan alle, ja Robin lähti
astelemaan tietä eteenpäin. Noin kahden mailin päässä tie yhtyi
toiseen, ja tienristeyksessä Robin seisoi hyvän aikaa. Vihdoin hän näki
kerjäläisen tulla patikoivan pitkin, tasaisin askelin. Kerjäläinen
lähestyi Robinia, ja tämä seisoi tarkaten häntä.

"Asteleepa tuo ukkeli totisesti jykevin askelin", arveli Robin, "ja
kädessä hänellä on jämeä, raskas ryhmysauva. Olen kuullut, että
tuontapaiset vahvat roikaleet usein kokoavat arvokkaita esineitä ja
että likainen pussi usein sisältää keventämisen arvoisen kuorman.
Käydäänpäs hieman juttusille."

Robin siis asettui tielle odottamaan kerjäläistä. Tämä oli huomannut
henkipaton, mutta lähestyi edelleen samanlaisin pitkin, tasaisin
askelin, ei entistä nopeammin eikä hitaammin. Kuta lähemmäksi hän
tuli, sitä selvemmin kävi ilmi, että hän oli hyvin hankala lintu
kynittäväksi. Hänen repaleensa liehuivat tuulessa, ja rei'istä
pilkistävät ruskeat käsivarret ja jalat näyttivät paksuilta ja
voimakkailta. Hänen risainen viittansa oli paikattu kaikilla
sateenkaaren väreillä, ja päässään hänellä oli kolme vanhaa hattua
painettuina toinen toisensa päälle. Kaulasta riippui iso, vahvaan
nahkahihnaan kiinnitetty laukku.

"Pysähdy, mies", sanoi Robin, "pysähdy vähän juttelemaan kanssani."

Kerjäläinen ei ollut kuulevinaan puhetta, puski vain suoraan eteenpäin
hidastamatta käyntiään. Silloin Robin hypähti suoraan kerjäläisen eteen
sanoen: "Mutta joka tapauksessa sinun on pysähdyttävä."

"Kautta kunniani", sanoi kerjäläinen, "mutta en suinkaan aio totella
sinua. Kuule, minulla on pitkä taival edessäni tänään enkä halua saapua
majapaikkaani myöhään, sillä silloin, katsos, olisi kaikki syöty ja
näyttäisin aika hölmöltä, jos saapuisin liian myöhään viimeiselle
aterialle."

"Tuohan kuuluu komealta", sanoi Robin, "sinä pidät tiukasti kiinni
omasta illallisestasi, mutta entä minun? Kuule, lainaa minulle vähän
rahaa, niin menen lähimpään majataloon."

"Rahaa!" huusi kerjäläinen. "Minulla ei ole rahaa lainata, ja jos
olisikin, en lainaisi sinulle penniäkään. Olethan yhtä nuori mies
kuin minäkin ja aivan yhtä ketterä toimimaan. Lähde laputtamaan ja
hankkimaan itsellesi rahaa. Jos odotat saavasi ostaa leipää minulta
lainaamillasi rahoilla, niin et seuraavaan kahteentoista kuukauteen saa
mitään syödäksesi, sen vakuutan." Robin tulistui ja vastasi kiivaasti.
"No oletpa sinä tosiaankin hävytön lurjus. Laske laukkusi maahan,
kerjäläinen, niin katson, mitä siinä on. Irroita hihnat, tai kiskon sen
selästäsi omin käsin. Vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi ainoa
kolikko, niin otan siitä selvän, ennen kuin lähden."

"Kaksi kauppaan tarvitaan", ilkkui kerjäläinen. "Entäpä jos en tottele
sinua?"

"Sitten keksitään muuta!" huudahti Robin. "Jos uskallat nostaa hälyä,
aion koettaa, eikö leveän nuolen pää pysty kerjäläisen nahkaan."

"Viisaampaa olisi antaa minun olla rauhassa", sanoi kerjäläinen
julmasti hymyillen. "Tikut minä vetelen sinun jousistasi ja nuolistasi.
Sinulle koituu minusta vain harmia, varoitan sinua."

Robin oli nyt niin vihoissaan, että heilautti jousensa ylös ja asetti
leveän nuolen jänteeseen. Mutta vaikka hän olikin nopea, kerjäläinen
oli vieläkin nopeampi. Hän antoi isolla piikkisauvallaan niin äkillisen
ja voimakkaan iskun, että jousi ja nuoli menivät säpäleiksi.

Nähdessään jousensa ja nuolensa käyttökelvottomina Robin laski kätensä
miekkansa kahvaan. Taas tulla tuiskahti piikkisauva ja iski Robinia
rystysille, niin että hänen kätensä turtui eikä hän enää kyennyt
vetämään miekkaansa. Sitten tuli kolmas hirvittävä isku, räiskis!
ja iso ryhmysauva räsähti Robinin päähän kaataen hänet pitkäkseen
maahan. Topakka kerjäläinen nojasi sauvaansa ja alkoi nauraa ja pilkata
Robin-raukkaa.

"Nouse jaloillesi, mies!" hän sanoi nauraa hohottaen. "Varhaista on
vielä mennä levolle. Nouse laskemaan minulta ottamiasi rahoja ja
sitten voit mennä ravintolaan viettämään iloisia kemuja ystäviesi
kanssa juoden olutta ja viiniä kerjäläisen kustannuksella. Ylös siitä,
kuuletko!"

Mutta Robin oli saanut liian ilkeän iskun päähänsä noustakseen
kovinkaan kiireesti, ja vielä vähän pöyhisteltyään kaatuneen
vihollisensa kustannuksella kerjäläinen lähti matkoihinsa.

Tuskin kului viittä minuuttia, kun Pikku John, Puna-Will ja Vihreä
Yrjö, iloinen karsinavahti, tulivat tietä pitkin. Heille ei ollut
sattunut mitään seikkailua ja niin he olivat lähteneet seuraamaan
johtajaansa. Nähdessään hänen makaavan pitkänään maantiellä he alkoivat
juosta kaikin voimin ja olivat kohta hänen kohdallaan.

"Mikä sinua vaivaa, johtaja?" huusi Pikku John, "mikä sinua vaivaa?
Jousesi ja nuolesi ovat säpäleinä ja pääsikin on puhki. Mitä on
tapahtunut?"

"Tosiaankin, kelpo miehet", vastasi Robin kohoten istualleen, "olen
kohdannut kerjäläisen, joka osaa käytellä piikkisauvaansa sellaisella
tavalla, että harvoja löytynee hänen vertaisiaan"; ja hän kertoi koko
jupakan.

"Se on valhe", kiljui Pikku John, "että joku kerjäläinen saa pidellä
noin pahoin päällikköäni ja itse pääsee ehjin nahoin! Jää sinä,
Puna-Will, johtajamme luo, ja me toiset lähdemme ajamaan sitä vietävän
roistoa takaa ja vaatimaan häntä tilille."

Niin sovittiin asiasta, ja Puna-Will alkoi sitoa Robinin päätä, Pikku
Johnin ja karsinavahdin lähtiessä ajamaan kerjäläistä takaa.

"Varokaa hänen piikkisauvaansa", huuteli Robin heidän jälkeensä, mutta
Pikku John vastasi:

    "Ei auta häntä sauvansa,
        Se kohta todetaan.
    Pian tänne taas käy matkansa,
        Ja sitten päätät vaan,
    Puuhunko ukko hirtetään
        Vai muuten surmataan."

"Tiedän varman keinon, jolla saamme hänet käsiimme", sanoi Pikku John
Vihreälle Yrjölle, kun he riensivät eteenpäin. "Tässä aivan lähellä
kulkee metsän kautta oikotie, ja sitä käyttämällä on matka kolme
mailia lyhyempi kuin valtatietä." Miehet siis oikaisivat metsän poikki
ja juoksivat yli laaksojen ja kukkulain, innokkaina pääsemään miehen
edelle, joka oli heidän johtajalleen antanut sellaisen löylytyksen.
Vihdoin he saapuivat laaksossa olevaan pieneen metsikköön, jonka kautta
valtatie kulki. Pikku John kumartui alas tarkastamaan maantien pölyä.

"Ei ole vereksiä ihmisen tai eläimen jälkiä", hän sanoi, "joten
kerjäläinen ei vielä ole mennyt ohi."

"Hän joutuu käsiimme", sanoi Vihreä Yrjö, "ja panemme hänet omalla
nahallaan maksamaan tämänpäiväiset tekosensa."

Eräässä kohden tie oli kapea kulkien kahden tammen välitse. Toverukset
piiloutuivat kumpikin tammensa taakse odottamaan saalistaan. Samassa
kerjäläinen jo tulikin tietä pitkin, eikä hänen astuntansa ollut
tavallistakaan nopeampaa eikä hitaampaa, ja hän vihelteli itsekseen,
aivan kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää. Mutta kun hän oli
menossa tammien välitse, ampaisivat Pikku John ja Vihreä Yrjö hänen
kimppuunsa. Pikku John käytteli pelottavaa sauvaansa, ja Vihreä Yrjö
veti esiin tikarinsa ja piti sitä hänen rintaansa suunnattuna.

"Katala konna!" huusi Yrjö, "heitä karttu käsistäsi tai painan tikarin
rintaasi."

Kerjäläinen hellitti sauvansa, ja Pikku John otti sen ja iski sen
nurmikkoon rautakärki edellä.

"Säästäkää henkeni!" huusi kerjäläinen huomatessaan auttamattomasti
olevansa noiden kahden voimakkaan miehen käsissä. "Pankaa pois tuo
ruma tikari, muuten kuolen pelosta. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun
tahdotte surmata minut?"

"Pahaa!" kiljui Pikku John. "Pahaa tarpeeksi asti, sinä ryysyinen
roisto! Olet ollut vähällä surmata jaloimman miehen ja parhaimman
johtajan mikä milloinkaan on syntynyt.

    "Pian luokseen käyt sa köysissä,
        Hän sitten päättää vaan,
    Puuhunko sinut hirtetään
        Vai muuten surmataan."

Mutta kerjäläinen rukoili rukoilemistaan henkensä puolesta. "Kunnon
herrasmiehet", hän sanoi. "Mitä teitä hyödyttäisi riistää henki
köyhältä kerjäläiseltä. Antakaa minun mennä, niin annan teille ne sata
puntaa ja lisäksi ne muutamat hopeakolikot, jotka ovat piilossa pussini
pohjalla. Siinä ovat kaikki monivuotiset säästöni, mutta parempi on
ihmisen luopua rahastaan kuin hengestään."

"Kuulkaa tuota roistoa!" huudahti Vihreä Yrjö. "Hänellä on sata puntaa
ja enemmänkin kerjuupussissaan. Ei tosiaankaan ole koiraa karvoihin
katsomista, sanon minä."

"Minua asia ei ollenkaan hämmästytä", sanoi Pikku John, "sillä olen
usein huomannut, että repaleinen takki peittää rikkauksia näinä
epävakaisina aikoina. Mutta kuule, mies, tyhjennä varastosi ja näytä
meille rahat."

"Mielelläni!" huusi kerjäläinen ja päästi hihnoista ison nahkalaukkunsa
ja laski sen maahan niin varovasti kuin se olisi ollut hyvin raskas. No
niin, navakka tuuli puhalsi laakson läpi, tuuli, joka pani kerjäläisen
ryysyt liehumaan hänen ympärillään, ja hän kääntyi selin siihen aivan
kuin välttääkseen purevaa viimaa. Pikku John ja Vihreä Yrjö tuijottivat
vankiinsa kiihkeinä näkemään mitä hänen pussissaan oli, ja seurasivat
hänen jokaista liikettään, kun hän aukaisi hihnat soljista.

Kerjäläinen upotti molemmat kätensä isoon laukkuun ja kohotti ne
sitten. Mutta ne eivät olleet täynnä rahaa, vaan jauhoja, joita hän
viskasi suoraan odottavien henkipattojen silmille. Silmänräpäyksessä
Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat sokaistuneita ja tukehtumaisillaan.
Jauhopöly täytti heidän silmänsä, nenänsä ja sieraimensa, kunnes he
eivät voineet nähdä eivätkä hengittää. Vahva tuuli auttoi kerjäläistä,
tupruttaen jauhot sokaisevaksi pyörteeksi, joka kokonaan peitti
näkyvistä tuon kekseliään veitikan.

Kourallisen jauhoja toisensa jälkeen kerjäläinen syyti heidän päälleen
ja lopuksi hän pudisti ison laukkunsa heidän silmilleen. Henkipatot
koettivat huutaa raivoissaan, mutta jauho salpasi heidän henkensä
eivätkä he voineet muuta kuin syljeksiä ja rykiä. He hieroivat
rystysillään silmiään poistaakseen niistä jauhopölyn, mutta se vain
pahensi asiaa, sillä kuta enemmän he hieroivat, sitä vähemmän he
näkivät.

Sitten kerjäläinen hypähti ja tarttui isoon piikkisauvaansa, joka
oli siinä, mihin Pikku John sen oli iskenyt. "Entä nyt, hyvät
herrat!" hän huusi. "Nähtävästikin olen tehnyt teille pahoin, kun
tuhrasin vaatteenne jauhoihin. Mutta odottakaa, minä kyllä puistelen
takkinne", samassa hän alkoi hutkia heitä nopeaan ja voimakkaasti
isolla sauvallaan. Mäiskis! mäiskis! jymähteli iso sauva henkipattojen
hartioihin, ja pilvenä pölisi taas jauho iskujen jäljiltä. Pikku John
ja Vihreä Yrjö hapuilivat sinne tänne koettaen tarttua kerjäläiseen,
mutta tämä väisteli heitä helposti ja pieksi heitä lakkaamatta, lyöden
milloin ja mihin vain halutti: sauva kävi päähän ja selkään kuin
puimavarsta lyhteeseen.

Vihdoin sankareilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pakoon, ja
he livistivät pois laaksoa pitkin, sokeina ja ruumis hellänä ja
kirvelevänä.

"Mihin nyt kiire?" huusi kerjäläinen seuraten heitä, kun he
kompastelivat kiviin ja oksiin. "Odottakaa vähän; ette ole vielä
saaneet täyttä maksua; ei teidän tarvitse pelätä, että minä olen
saituri."

Mutta henkipatot olivat saaneet kyllikseen sitä lajia rahaa, jolla
kerjäläinen velkojaan makseli, ja pakenivat vielä nopeammin.

"No niin, jos teidän on mentävä!" huusi taitava roisto, "niin tässä on
vielä yksi ja onnea matkalle!" ja hän antoi kummallekin henkipatolle
hirmuisen sysäyksen ja kääntyi takaisin ja jatkoi iloisena matkaansa.

Kun Pikku John ja Vihreä Yrjö huomasivat olevansa todella vapaat
tuosta pelottavasta kerjäläisestä, he pysähtyivät lähteen luo ja
huuhtoivat jauhot silmistään. Mutta kun he vihdoin saattoivat nähdä,
ei ahdistajasta näkynyt enää jälkeäkään. Hän oli poikennut metsään ja
tyystin hävinnyt. Heidän ei siis auttanut muu kuin palata päällikkönsä
ja Puna-Willin luo.

"Mutta miten on tämä ymmärrettävä?" sanoi Robin Hood. "Te lähditte
ajamaan kerjäläistä takaa, mutta näytättekin olleen myllyssä, sillä
vaatteenne ovat aivan jauhoissa."

Pikku John virnisteli, sillä vaikka hän olikin joutunut alakynteen
karttuleikissä, käsitti hän asian naurettavan puolen.

"Saimme me kerjäläisen kiinni, johtaja", hän sanoi, "ja hän tahtoi
vapautua isosta pussistaan", ja niin hän kertoi jutun jauhoista ja
isosta ryhmysauvasta.

Robin Hood ja Puna-Will eivät voineet olla nauramatta tälle
hullunkuriselle jutulle, ja Puna-Will nauroi kaikista makeimmin, sillä
hän ei ollut saanut maistaa kerjäläisen sauvaa.

"No niin, kerjäläinen on tällä kertaa suoriutunut voittajana", sanoi
Robin Hood, joka osasi antaa arvoa urhoolliselle vastustajalle, "ja
meidän on palattava metsään eikä meillä ole muuta näytettävää kuin
pelkkiä ruhjevammoja tämänpäiväisen työn tuloksena, ja onpa hän, kautta
Maarian, peitonnut teidät kaksi vielä pahanpäiväisemmin kuin minut."

"Minulla tulee olemaan ruumis hellänä koko viikon", murisi Pikku John.

"Ja minä olen kauttaaltani sininen ja punainen", sanoi Vihreä Yrjö.

"Luullakseni olisi meidän paras vaieta koko asiasta", tuumi Robin Hood,
"tai saamme ikuisen häpeän siitä, että annoimme ovelan kerjäläisen
päästä meistä voitolle."

Pikku John ja Vihreä Yrjö olivat halukkaat vaikenemaan, mutta
luultavastikin juttu Puna-Willin mielestä oli liian hauska jäädäkseen
kertomatta. Se tuli tunnetuksi ja siitä tehtiin balladi ja pitkät ajat
laulettiin Robin Hoodista ja hänen miehistään, kerjäläisestä ja tämän
jauhopussista.



XIV luku

HEREFORDIN PIISPA KOHTAA MUUTAMIA PAIMENIA


    Robin Hood käy puvussa paimenen.
        Kuusi miestä on matkassaan;
    Ohi Herefordin piispa kun matkusti,
        Tulen luona he puuhas vaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun oli kohdannut kerjäläisen Robin Hood
eräänä aurinkoisena aamuna istui sen luolan edustalla, missä hän
joukkoineen asui. Robin korjaili siinä joustaan ja nostaessaan silmänsä
työstään hän näki Lobbin, rajasuutarin, lähestyvän. Lobb oli taas terve
ja oli tullut kaupungista tuomaan uutisia.

"Uutisia, johtaja, uutisia!" huusi suutari.

"Uutisia kenestä, hyvä Lobb?" kysyi Robin.

"Herefordin piispasta", Lobb vastasi.

Robin Hoodin muoto synkkeni, sillä piispa oli Allan-a-Dalen
vihkiäisistä lähtien ollut hänen katkerimpia vihollisiaan, ja varsinkin
Robin vihasi piispaa siksi, että tämä oli ahne ja säälimätön.

"Jatka, Lobb!" huusi rosvo.

"Piispa on tätä nykyä Nottinghamin kaupungissa", sanoi Lobb, "ja
huomenna hän ratsastaa Barnesdalen metsän läpi. Hän on kokoillut
kirkontilusten verorahoja, ja hänen laukkunsa ovat varmasti kultaa ja
hopeaa pullollaan, sillä hän on kiskonut jokaiselta täyden määrän,
vaikka ajat ovat ahtaat ja raha tiukassa. Leskiltä ja orvoilta hän on
kiristänyt viimeisen rovon eikä ole antanut anteeksi penniäkään niistä
raskaista ja kohtuuttomista veroista, joita hänen alustalaisensa saavat
maksaa."

"Oh!" sanoi Robin Hood rauhallisesti, "mielestäni on jo aika opettaa
vähän tapoja tuolle korskealle kirkkoruhtinaalle. Kutsunpa hänet
päivälliselle."

Lobb irvisti, sillä hän tiesi, mitä puhe merkitsi. Rikas sortaja saisi
Robin Hoodin kanssa syötyään kalliisti maksaa päivällisensä.

Seuraavana päivänä Robin vahvan miesjoukon seuraamana lähti siihen
osaan metsää, minkä kautta piispan piti matkata.

    "Hei kaatamaan riistaa", sanoi urhea Hood,
        "Pulska hirvi te surmatkaa,
    Sillä Herefordin piispa syö kanssani nyt
        Ja sen kalliisti maksaa saa."

Hirvi kaadettiin ja asetettiin ruohoiselle aukiolle tien viereen, ja
sen ympäri kokoontuivat Robin Hood ja kuusi hänen miestään; muu osa
joukkoa väijyili piilossa.

Robin ja hänen miehensä olivat pukeutuneet köyhiksi lammaspaimeniksi.
Lincolnin-vihreän pukunsa he olivat riisuneet yltään ja kätkeneet
jousensa ja miekkansa sekä pukeutuneet vanhoihin, repaleisiin,
harmaisiin tohvelikangaspukuihin. Kädessä heillä oli pitkä paimensauva.
Näissä varusteissa he näyttivät perin viattomilta, ja kun Herefordin
piispa tuli ratsastaen tietä pitkin, pitkä saattojoukkue mukanaan, hän
luuli heitä tavallisiksi lammaspaimeniksi, jotka viettivät vapaapäivää,
sillä he olivat sytyttäneet nurmelle nuotion ja pyörivät piirissä sen
ympärillä.

Mutta kun piispa lähelle saapuessaan näki, että he paistoivat pulskaa,
lihavaa hirveä, hän suuttui kovasti. Hänen mielestään vain ylhäisellä
ja rikkaalla kirkonmiehellä oli oikeus syödä jaloa metsänriistaa, ja
hän uskoi yllättäneensä joukon salametsästäjäroistoja.

    "Mitä teettekään täällä", heti piispa nyt huus,
        "Tai kelle on puuhanne?
    Miks hirven te, pieni kun joukkonne on,
        Kuninkaallisen kaadatte?"

    "Oomme paimenia", virkkoi urhea Hood,
        "Meitä lammas jo tympäyttää,
    Teki mielemme lystäillä päivä tää,
        Vähän hirveä kärventää."

Tämän röyhkeän vastauksen kuullessaan piispa oli raivostua. Hän oli
tottunut näkemään köyhien paimenien polvistuvan nöyrästi hänen eteensä
ja nyt tuollainen vastasi hänelle loukkaavan huolettomasti.

"Senkin varkaat ja roistot!" hän huusi, "niin totta kuin olen
Herefordin piispa, te joudutte hirteen tästä. Toimitan tiedon
puuhistanne kuninkaalle ja hän kuljettaa teidät oikopäätä hirsipuuhun."

"Oi anteeksi, anteeksi", sanoi Robin Hood, "armahtaminen soveltuu hyvin
piispalle. Tulisihan tahra pukuusi, jos toimittaisit näin monta ihmistä
hengiltä yhden ainoan hirven kaatamisesta."

"Ei armoa yhtään sinulle tällä kertaa", sanoi piispa, "saat lähteä
minun matkaani ja astua kuninkaan eteen." Hän viittasi aseistetulle
saattojoukolleen ja nyt kiiruhti useita piispan miehiä vangitsemaan
paimenia. Mutta Robin hypähti syrjään, kääntyi selin puuhun ja vetäisi
harmaan, risaisen pukunsa poimuista esille torvensa. Hän kohotti torven
huulilleen ja puhalsi niin läpitunkevan toitotuksen, että piispa ja
hänen miehensä hetkeksi mykistyivät hämmästyksestä. Seuraavana hetkenä
he mykistyivät kauhusta, sillä joka pensaan, joka puun, joka viidakon
varjosta ilmestyi mies. Näkyviin ilmestyi seitsemänkymmentä pelotonta
jousimiestä, kaikilla nuoli valmiina jänteessä: he odottivat vain
johtajansa sanaa lennättääkseen nuolensa.

Piispan miehet käsittivät heti, että heidät oli houkuteltu ansaan,
ja pakenivat henkensä kaupalla. Piispa olisi mielellään seurannut
miehiään, mutta hän käänsi hienon ratsunsa niin äkkiä, että se
kompastui ja suistui suulleen, viskaten piispan suin päin satulasta.
Pikku John poimi maasta kirkonmiehen, joka oli enemmän säikähtynyt kuin
loukkaantunut ja joka huomasi olevansa samojen miesten vallassa, jotka
hän vast'ikään oli aikonut toimittaa hirteen.

"Tämä on Herefordin piispa", ilkkui Robin Hood Pikku Johnille, "eikä
hän lupaa meille armoa. Onneksi emme nyt ole sen tarpeessa."

"Katkaise kaula häneltä, johtaja!" murisi Pikku John.

Tämän kuullessaan piispa säikähtyi pahanpäiväisesti ja hänen pulleat
kasvonsa kalpenivat. Nyt oli hänen vuoronsa anoa armoa.

    "Oi anteeksi suo", jo piispa se pyys',
        "Sä anteeksi antanet nyt,
    Sun jos tuntenut oisin, niin tullut en ois',
        Vaan kaukaa tok' kierrellyt."

"Sen uskon", vastasi Robin, "mutta en ole sinulle armoa velkaa. Saat
seurata minua metsään."

Niinpä piispan oli tahtomattaan seurattava Robin Hoodia, ja he
matkasivat aukioita ja metsäpolkuja, kunnes saapuivat salaiseen
metsänkeskeiseen sopukkaan, johon rosvot olivat pystyttäneet leirinsä.

Siellä oli jo suuri rovio palamassa ja pari kolme miestä oli
keittopuuhissa. Heitä johti Tuck Munkki ohjeitaan antaen.

Kun piispa näki Tuck Munkin, hän uskoi saavansa tästä kirkonmiehestä
ystävän ja alkoi jutella hänelle nimittäen häntä veljeksi. Mutta Tuck
ei ollut kuulevinaan, vaan puhutteli äänekkäämmin keittäjiä ja haukkui
pahanpäiväiseksi erään, joka oli antanut padallisen hirvenlihaa palaa
pohjaan, joten siis piispan piti heittää yrityksensä sikseen.

Ei aikaakaan, kun ateria jo oli valmis, ja liha tuoksui niin hyvältä,
että piispalle tuli vesi suuhun. Hän oli ratsastanut pitkän matkan sinä
aamuna ja metsäilma oli voimakas.

Tuck Munkki luki pöytärukouksen, ja kaikki yhtyivät siihen, ja piispa
tyhjensi lautasensa yhtä reippaasti kuin joukkueen parhain mies. Hänen
vieressään oli juomahaarikka, joka ensin täytettiin ruskealla oluella
ja sitten punaisella viinillä, ja piispa söi ja joi aivan kuin ei
aikoisi milloinkaan lopettaa. Lopulta hän ei jaksanut enää syödä eikä
juoda, ja päivä oli menossa mailleen.

"Nyt minun on lähdettävä", sanoi piispa. "Tuokaa lasku! Mitä olen
velkaa tästä hyvästä ateriasta?"

"Aivan niin", sanoi Robin, "teidän ylhäisyytenne puhuu oikein ja
kohtuullisesti. Kun vieras on syönyt ja juonut, on kohtuullista, että
hän pyytää laskua. Mutta kenet haluatte laskun laatijaksi, herra
piispa?"

Piispa katseli ympärilleen ja mietti hetkisen.

"Valitsen siihen toimeen tämän arvoisan munkin", sanoi lihava piispa
rypistäen suutaan hyvin tärkeänä. "Uskon, että kirkon hyvä opetuslapsi
tekee oikeutta sekä minulle että sinulle, Robin Hood."

Puhumalla näin imartelevasti Tuck Munkille piispa uskoi pelastavansa
kukkaronsa, mutta hän ei tuntenut tätä iloista munkkia. Tuckin kasvot
olivat parhaillaan ison nahkaleilin peitossa, josta hän joi olutta, ja
kun ne ilmestyivät näkyviin, hän siristeli pieniä, iloisia silmiään.

"Hyväksyttekö sen?" sanoi munkki syvimmällä bassoäänellään. "Saanko
minä määrätä, mitä piispan on maksettava tästä ilonpidosta?"

"Saat, hyvä Tuck", sanoi Robin. "Piispa on valinnut oikein. Minä
suostun sinun päätökseesi."

"No sitten", sanoi munkki, "hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa
--"

"Sen teen mielelläni!" huudahti piispa ja sieppasi kukkaronsa vyöllään
riippuvasta laukusta. "Kas tässä. Yksitoista hopeapenniä siinä on,
ottakaa ne kaikki."

"Kuunnelkaa loppuun!" huudahti Tuck keskeyttäen vuorostaan piispan.
"Hänen ylhäisyytensä tyhjentäköön kukkaronsa ja myös tuon ison
nahkalaukun, joka on sidottu hänen ratsunsa satulankaareen."

"Ei toki!" huusi piispa, "antakaa sen olla. Älkää koskeko siihen,
pyydän. Ei jumalattomien sovi puuttua niihin rahoihin. Ne kuuluvat
kirkolle ja ovat niitä vaivaisia veroja, joita kirkontilusten
vuokraajien on sille maksettava."

"Vaivaiset verot!" huudahti Robin Hood. "Sanokaa pikemminkin vuokraajia
vaivaisiksi, herra piispa, sillä olen luotettavalta taholta kuullut,
että suuri osa näistä rahoista on kiristetty puutetta kärsiviltä.
Katsotaanpa, Pikku John, mitä rikkauksia piispalla on matkassaan."

Jätti nousi seisoalleen ja sieppasi piispan oman viitan levittäen
sen nurmelle. Sitten hän poistui hakemaan isoa nahkalaukkua, joka
oli tiukasti sidottu piispan satulakaareen. Kaikkien silmät olivat
suunnattuina tähän raskaaseen laukkuun ja kuului yleinen mutina, kun
Pikku John aukaisi sen ja kaatoi viitalle valtavan kultakolikkovirran.

"Onpa täällä rahoja, johtaja!" sanoi Pikku John, "ja kaunis on näky."

"Paljonko niitä on?" kysyi Robin.

"Kolmesataa puntaa", vastasi Pikku John.

"Me otamme ne", sanoi Robin Hood. "Ensin palautamme köyhimmille
vuokraajille ne rahat, mitkä he ovat maksaneet; loput säilytämme
muistona näistä hauskoista päivällistä, joissa hänen ylhäisyytensä
Herefordin piispa oli vieraanamme."

Piispan kasvot olivat raivosta mustat, kun hän kuuli, kuinka vapaasti
rosvot käsittelivät noita hänelle niin rakkaita rahoja, ja hän syyti
suustaan vihaisen sanatulvan, mutta Robin vain nauroi.

"Odottaisipa miehen olevan paremmalla tuulella hyvän päivällisen
jälkeen", sanoi rosvopäällikkö. "Nythän ovat pikemminkin paikallaan
tanssi ja musiikki kuin rumat sanat ja ilkeät puheet. Viritäpä
iloinen sävel, Allan-a-Dale, ja hänen ylhäisyytensä Herefordin piispa
tanssikoon sävelen tahdissa."

"Niinpä tosiaankin!" kiljui Pikku John, kun Robin tarttui kädestä
lihavaa piispaa, "minä autan sinua. Tanssikoon hän."

Rosvojen suureksi riemuksi Robin Hood ja Pikku John tarttuivat
Herefordin piispaan ja tanssittivat häntä Allan-a-Dalen harpun sävelten
tahdissa. Piispa tanssi hyvin huonotuulisena ja näytti kovin happamelta
siinä edes takaisin könttyröidessään. Mutta hän oli liiaksi peloissaan
uskaltaakseen vastustaa. Rahansa hän tosin oli menettänyt, mutta hänen
ei tehnyt mieli menettää henkeäänkin. Tanssia jatkettiin, kunnes piispa
oli lopen uupunut, jolloin Robin Hood käski hänen nousta ratsunsa
selkään ja ratsastaa tiehensä. Sitä ei piispalle tarvinnut sanoa
kahdesti. Hän syöksyi suin päin satulaan ja lähti tuotapikaa matkalle
rientäen Nottinghamiin päin niin kiireesti kuin ikinä kykeni.

    Robin Hood se piispahan käsiksi käy,
        Vaatii soiton heläjämään;
    Ja tanssia piispa sai tarpeekseen
        Kiitti silläkin päästessään.



XV luku

ROBIN HOOD KOHTAA KATTILANPAIKKAAJAN


Kun vanha piispa-parka pääsi Nottinghamiin menetettyään jokaisen pennin
rakkaista rahoistaan, hän neuvotteli sheriffin kanssa, jonka aarreaitta
oli tyhjänä. Kumpainenkin kiehui vihaa Robin Hoodia kohtaan, ja he
kuuluttivat kansalle, että kuka ikinä lähtisi ottamaan kiinni tuota
kuuluisaa henkipattoa Robin Hoodia, saisi kuninkaan nimessä kirjoitetun
vangitsemismääräyksen ja että sadan punnan palkkio maksettaisiin hänen
vangitsemisestaan.

Kun tätä julistusta kuulutettiin markkinaristin luona, katsoivat
kaupunkilaiset merkitsevästi toisiinsa ja hymyilivät. He
käsittivät, että oli kovin helppoa tarjota sata puntaa Robin Hoodin
vangitsemisesta, mutta että olisi vaikea ansaita tuo rahasumma, eikä
ainoakaan ilmoittautunut halukkaaksi puuhaan. Mutta kuulijajoukon
ulkorajalla seisoi muuan ulkopaikkakuntalainen. Tämä oli lyhyt,
vankkarakenteinen, paksu mies, pystynenäinen ja kovin likanaamainen.
Selässä hänellä oli nahkainen työkalulaukku, joka riippui ison vasaran
varresta, joka hänellä oli olallaan ja jota hän piteli vasemmalla
kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä vankka omenapuinen sauva,
johon hän nojasi kuunnellessaan kovin innokkaana julistusta. Hän oli
kuljeksiva kattilanpaikkaaja nimeltä John Sly.

"Sata puntaa", Sly ajatteli itsekseen, "sehän on komea summa. Ja se
maksetaan läheisessä metsässä olevan henkipaton vangitsemisesta. Vaikka
kaiken elämäni paikkaisin patoja ja kattiloita, en ansaitsisi moista
rahamäärää. Pitänee yrittää."

Hän taputti lähellä seisovaa miestä olalle. "Kuulepa, hyvä ystävä, onko
vaikea päästä sille paikalle, jonka maanvaivana tämä Robin Hood on?"
Sly kysyi.

"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi kaupunkilainen irvistäen, "mutta
kun olet päässyt sinne, alkavat luultavasti vaikeudet."

Kattilanpaikkaaja nyökkäsi ylpeästi, sillä päivä oli kuuma ja
viimeisellä hopeapennillään hän oli ostanut olutta janonsa
sammuttamiseen. "Ole varma siitä, ettei hän pujahda minun kynsistäni
niinkään hevillä", sanoi kattilanpaikkaaja ja lähti oikopäätä hakemaan
vangitsemismääräystä, joka antaisi hänelle oikeuden ottaa kiinni tuon
kuuluisan henkipaton Robin Hoodin.

Hänelle ei ainoastaan annettu vangitsemismääräystä, vaan lisäksi
selvitettiin tarkoin paikka, josta hän luultavasti tapaisi Robinin, ja
päivän valjetessa hän seuraavana aamuna lähti kaupungista koettamaan
onneaan, vangitsemaan Robin Hoodia.

"Tekeepä mieleni näyttää näille pohjolan pölkkypäille muutama
sukkela temppu", sanoi Sly pyörittäen isoa sauvaansa päänsä ympäri.
"Heillä ei ole aavistustakaan etelänmiehen älystä ja neuvokkuudesta.
Olen banburyläinen, eikä meillä Oxfordin kreivikunnassa kasvateta
tylsämielisiä."

Kun hän oli matkannut pari tuntia kävi päivä kuumaksi, ja hän
istahti ison tammen alle pyyhkimään otsaansa ja tarkastamaan
vangitsemismääräystä, jonka omistamisesta hän oli hyvin ylpeä.

Hän oli jo pistänyt paperin takaisin laukkuunsa ja aikoi juuri ruveta
jatkamaan matkaansa, kun samassa näki pitkän, tulipunaiseen pukuun
pukeutuneen miehen, jolla oli miekka vyöllä, ryhdikkäästi astelevan
vastaan. "Hyvä on", sanoi Sly itsekseen, "tuossa tulee hyvin pukeutunut
mies, joka näyttää olevan joku kunnianarvoinen talollinen näiltä
seuduin. Olen varma, että hän voi neuvoa minut oikealle tolalle ja että
löydän tuon kirotun rosvon tyyssijan."

Sly siis jatkoi matkaansa suoraan punapukuista talonpoikaa kohti. Tämä
oli kuljeskellut silmät maahan luotuina, ja kun hän kohotti katseensa
ja näki kattilanpaikkaajan työkalulaukku olallaan, hän tervehti tätä
ystävällisesti hymyillen ja kohteliaalla kädenliikkeellä.

"Terve", sanoi kattilanpaikkaaja, "luultavasti olet tältä
paikkakunnalta kotoisin."

"Arvasit oikein, asun tässä aivan lähellä", sanoi kohtelias
muukalainen. "Entä mistä itse olet kotoisin?"

"Olen kattilanpaikkaaja, nimeni on Sly ja olen Banburystä kotoisin",
vastasi pannu- ja kattilaseppä. "Entä mitä uutta kuuluu?"

"Eipä taida olla varsin miellyttävää sinun ammattiisi kuuluvan miehen
korville", sanoi vieras sävyisästi naurahtaen.

"Anna kuulua vain!" huudahti Sly.

"Sitähän minä vain olen kuullut, että kaksi kattilanpaikkaajaa on eilen
tuomittu raipparangaistukseen liian runsaasta oluen juomisesta."

"Tuhat tulimmaista!" murahti Sly, joka oli aika pikavihainen, "älä
sovita pilojasi minuun, hyvä mies, tai saat tuta, että minulla on
raskas sauva matkassani."

"Sinähän kysyit uutisia ja niitähän sinä sait", virkkoi vieras
sävyisästi vastaan. "Mutta itsehän sinä kuljeskelet kaupungista
kaupunkiin ja kylästä kylään. Sinähän tunnet puolen kreivikunnan asiat
kuin viisi sormea. Mitä itse tiedät kertoa?"

"Minun uutiseni kuuluu, että tarjolla on sata puntaa selvää rahaa, ei
muuta kuin ottaa vain", huudahti Sly.

"Niinkö?" virkkoi vieras. "Miten se on mahdollista?"

"Katsopa, näissä metsissä asustaa Robin Hood niminen julkea rosvo, ja
minulla on kirjallinen määräys vangita hänet. Ja kunhan nyt vain saan
hänet käsiini ja sitten raahatuksi Nottinghamiin, niin sadan punnan
palkkio kilisee taskussani. Jos avustat minua tässä asiassa, niin annan
sinulle tuntuvan osan palkkiosta."

Vieras raapaisi korvallistaan ja tuntui hetkeksi vaipuvan syviin
mietteisiin.

"Onpa se komea rahasumma", hän sanoi viimein, "ja luulen voivani
näyttää sinulle, mistä löydät etsimäsi."

"Hyvä on!" riemuitsi kattilanpaikkaaja, "mennään yhdessä, sillä:

    "On mulla määräys kuninkaan,
        Hänet siepata missä vaan,
    Jos näytät, missä hän on, niin teen,
        Miehen sinusta rahakkaan."

"Näytäpä vangitsemismääräyksesi minulle", sanoi ystävällinen vieras.
"Jos kaikki on niinkuin olla pitää, niin teen parhaan voitavani
saattaakseni teidät yhteen."

Mutta Sly vain naurahti ja vilkutti toista silmäänsä. "Ei, ei!" hän
sanoi, "en näytä määräystä ainoallekaan ihmiselle. En usko sitä
kenellekään. Auta minua löytämään hänet, niin saat osasi palkkiosta.
Jos taas et suostu minua auttamaan, niin terveheks': kyllä itsekin
hänet löydän."

"Näytätpä olevan varovainen veitikka", sanoi vieras. "No niin,
enpä sinua siitä soimaa. Sattuuhan nykyisin vastaamme miestä jos
minkälaista. Mutta palkkio on suuri ja tunnustan sinulle suoraan,
että haluaisin päästä siitä osalliseksi. Entäpä jos menemme tuonne
'Kuninkaalliseen Hirveen' ja keskustelemme asiasta, samalla kuin juomme
kannullisen kylmää olutta huuhtoaksemme pölyn kurkustamme."

"Sehän sopii mainiosti!" huudahti kattilanpaikkaaja ja nuoleskeli
suupieliään, kun oluthaarikasta tuli puhe ja lähti seuraamaan vierasta.

He astelivat siinä mailin toista, kunnes saapuivat majataloon ja
tapasivat isännän ovella. Isäntä kohteli vierasta hyvin kunnioittavasti
ja lähti kiireesti tuomaan ison kipollisen olutta ja pullollisen
Kanarian-viiniä. Kattilanpaikkaajan pienet silmät kiiluivat taas, kun
hän näki tämän hyvyyden, ja hän kumosi ilomielin kurkkuunsa kupillisen
toisensa jälkeen ja ylisteli innokkaasti näin ylellistä kestitystä. Hän
se etupäässä huolehti juomisesta, sillä vieras maisteli vain hiukan
kupistaan, selittäen tarkoin pohtivansa asiaa ja harkitsevansa, miten
he parhaiten ja varmimmin saisivat Robin Hoodin käsiinsä.

Kun oluthaarikka ja viinipullo rupesivat tyhjenemään, alkoi
kattilanpaikkaajan pää nyökkäillä ja hän kuorsasi rauhallisesti
penkillä.

Vieras hymyili ja aukaisi Slyn laukun. Sieltä hän otti
vangitsemismääräyksen ja sitä lukiessaan hän hymyili vieläkin
tyytyväisemmin. Paperin luettuaan hän sujautti sen taskuunsa. Sitten
hän nousi ja hiipi hiljaa ulos.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin isäntä tuli huoneeseen. Hän säpsähti
nähdessään, että punapukuinen mies oli poissa ja että hän oli jättänyt
likaisen ja repaleisen kattilanpaikkaajan yksin sinne, ja alkoi käydä
saatavastaan levottomaksi. Hän astui lattian poikki penkin luo ja
tarttui Slytä kauluksesta.

"Herää!" hän sanoi ja ravisteli raukeaa kattilanpaikkaajaa.

"Ei enää, hyvä mies, ei enempää", sanoi puoleksi havahtunut
kattilanpaikkaaja. "Olenhan jo kylliksi juonut sinun kustannuksellasi."

"Kyllä minä siitä huolehdin, ettei se ole tapahtunut minun
kustannuksellani!" sanoi isäntä. "Herää siitä, senkin votkale ja maksa
lasku."

"Sinäkö olet laskun maksanut?" sanoi Sly, joka yhä uskoi puhuttelevansa
punapukuista vierasta. "Hyvin tehty, mutta usko pois, en unohda sitä,
kun tulee palkkion jaon aika."

"Minä viis sinun palkkioistasi!" huusi isäntä. "Maksa minulle vain,
mikä minulle kuuluu, niin olen tyytyväinen", ja näin sanoessaan hän
ravisteli kattilanpaikkaajaa niin rajusti, että tämä kokonaan heräsi.

"Häh? Mitä? Miten? Missä?" sanoi kattilanpaikkaaja hämillään. "Missä
on toverini, pulska maalaisisäntä, joka lupasi viedä minut matkani
määrään, maksaa tämän päivän kulungit?"

Sitten kattilanpaikkaajan katse osui avattuun laukkuun. Hän otti sen
käteensä ja katsoi siihen. Nyt hän alkoi mylviä kuin rengastettu härkä.

"Auttakaa, auttakaa!" hän kiljui. "Olen hukassa! Olen mennyttä miestä!
Minut on ryöstetty, rosvottu, petetty! Missä on vangitsemismääräys,
kuninkaallinen vangitsemismääräys? Se on pois ja varastettu."

"Vangitsemismääräys!" huudahti majatalonpitäjä. "Kukapa sinunlaisellesi
tollikalle vangitsemismääräystä uskoisi? Ja ketä se koski?"

"Tuhat tulimmaista, isäntä hyvä, minulla oli ihan varmasti
vangitsemismääräys, Nottinghamin sheriffin itsensä antama ja kuninkaan
nimissä kirjoitettu, ja siitä olisi koitunut minulle hyötyä -- piti
vangita julkea rosvo, jota kuuluu nimitettävän Robin Hoodiksi."

"Robin Hood!" huudahti isäntä. "Asiahan käy yhä sotkuisemmaksi. Juuri
Robin Hoodin kanssahan sinä tulit tänne ja joit olutta. Robin se oli,
punaisiin pukeutuneena, vaikka hän tavallisesti käyttää vihreää."

Tämän kuullessaan kattilanpaikkaaja töllisteli suu ja silmät ammollaan,
ja sulasta ihmetyksestä ja hämmästyksestä hänen melunpitonsa äkkiä
taukosi. Vihdoin hän sai läähättäen sanotuksi: "Tuoko Robin Hood!
Minulle sanottiin, että hän on julman ja villin näköinen, oikea hurja
metsärosvo. Mutta tämä mieshän näytti arvokkaalta maalaisisännältä."

"Robin esiintyy hyvin monenmuotoisena", vastasi majatalon
isäntä, "mutta hän se oli yhtä varmasti kuin sinä olet juonut
ison haarikallisen parasta oluttani ja pullollisen parasta
Kanarian-viiniäni."

"Mutta hän lupasi maksaa pidot!" huusi Sly. "Hän pyysi minut tänne
juomaan kanssaan."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi isäntä kuivasti. "Tiedän vain, että
juomani ovat kuluneet ja sinä maksat laskun."

"Paljonko?" kysyi kattilanpaikkaaja allapäin.

"Kymmenen shillinkiä", oli vastaus.

"Kymmenen shillinkiä!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Minulla ei ole edes
kymmentä penniä."

"No sitten saat luovuttaa vasarasi ja työkalulaukkusi", sanoi isäntä.

"Mitä!" huusi Sly, "vasarani ja aseeni! Miten sitten ansaitsen
toimeentuloni?"

"Olisit aprikoinut sitä asiaa ennen kuin teit velkaa", vastasi toinen.

Kattilanpaikkaaja huusi, riehui ja raivosi. Hän oli ylen
raivostunut tuolle sävyisälle punapukuiselle vieraalle; hän uhkaili
majatalonpitäjää; hän vannoi manuuttavansa heidät oikeuteen.

"Hyvä on", sanoi isäntä, "mutta oikeus taitaa olla minun puolellani.
Sinä juopottelet täällä rosvon seurassa, ja kun tämä livistää, sinä
yrität pettää minua laskun suorituksessa. Luulenpa, että oikeudella on
jotakin sanomista sinulle siitä asiasta."

Kattilanpaikkaaja käsitti isännän puheen todeksi ja ymmärsi, että
hänen oli paras koettaa hyvällä selvitä tästä rumasta jutusta. Hän
siis luopui vasarastaan ja työkaluistaan, otti ison omenapuisen
sauvansa ja lähti "Kuninkaallisesta Hirvestä" niin alakuloisena kuin
kattilanpaikkaaja ikinä olla saattaa.

"Saisinpa vain käsiini tuon punapukuisen roiston!" jutteli hän
itsekseen ja heilutteli uhkaavasti isoa sauvaansa päänsä ympäri; "kyllä
pehmittäisin hänen selkänsä, senkin kirottu konna."

Kun kattilanpaikkaaja tuli majatalosta, riensi hän kiireesti tietä
pitkin ja sattui onnekseen valitsemaan saman tien, jota Robin
asteli. Sillä ennen kuin Sly vielä oli kulkenut mailiakaan, hän näki
eräässä polun mutkassa kirkkaan värivälähdyksen ja kohta sen jälkeen
punapukuisen muukalaisen seisovan tähyämässä hirvilaumaa. Sly ryntäsi
täyttä vauhtia eteenpäin, huutaen uhkauksiaan ja vaatien punapukuista
miestä odottamaan.

Robin pyörähti oitis päin ja hymyili vihaisen kattilanpaikkaajan
havaitessaan.

"Mikä konna se noin minun kimppuuni käy?" hän virkkoi.

"Ei ole konna, ei ole konna!" ärjyi Sly. "Nyt ovat osat vaihtuneet.
Olenpa tainnut viimeinkin tavata Robin Hoodin, ja näyttäköön nyt tämä
ryhmysauvani, kumpi meistä on väärässä ja toiselle maksun velkaa."

Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi päin käsittämättömän vikkelästi
antaen Robinille huumaavan iskun isolla sauvallaan. Niin vikkelä
oli kattilanpaikkaaja, että sauva paukahti ennen kuin Robin ennätti
paljastaa miekkaansa.

Robin horjahti rajusta iskusta, mutta hänen onnistui kuitenkin sivaltaa
miekkansa ja asettua päin vastustajaansa. Jonkin hetken hänen oli pakko
väistellä puoleen ja toiseen välttyäkseen suhisevilta iskuilta; sitten
hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun, sillä hänen sappensa kiehahti,
ja kattilanpaikkaajan oli pakko puolustautua. Mutta Sly osoittautui
yhtä hyväksi puolustajaksi kuin oli hyökkääjäkin. Robinin miekka osui
yhä uudestaan hänen kovapuiseen sauvaansa, ja metalli helähti puuhun,
niin että metsä kajahteli. Sitten Sly heilauttaen nuolen nopeudella
tavattoman isoa kankeaan antoi torjumisliikettä seurata iskun Robinin
oikeaan käsivarteen ja osui häntä niin ilkeästi kyynärpäähän, että
käsivarsi kuoleutui sormen päästä olkapäähän, eikä rosvo kyennyt enää
pitelemään miekkaansa.

"Pidetäänpä hetken aselepo, kattilanpaikkaaja", sanoi Robin. "Pyytäisin
vielä pientä suosionosoitusta sinulta."

"Vai suosionosoitusta!" huudahti kattilanpaikkaaja. "Mieluummin hirtän
sinut tuohon puuhun. No totta toisen kerran, olenpa tainnut lopultakin
saada haltuuni kuuluisan Robin Hoodin, ja palkkio kuuluu minulle."

Ja näitä ajatellessaan Sly hyppeli ilosta ja katseli sitten ympärilleen
nähdäkseen, mikä tie vei Nottinghamiin. Kun Robin huomasi, että
kattilanpaikkaajan pää oli hetkeksi kääntynyt poispäin, hän tarttui
torveensa ja puhalsi metsäkutsun.

"No, no", kiljui kattilanpaikkaaja, "ei nyt ole aikaa kutsuhuutoja
puhaltaa ja torvia toitottaa. Sinun on seurattava minua, tai muuten
minun on pakko tällä pikku kehoittimellani antaa sinulle muutamia
vienoja lemmentaputuksia", ja hän antoi sauvansa vinkuen suhahtaa ilman
halki.

Mutta samassa hyökkäsivät esiin Pikku John ja Puna-Will ja juoksivat
johtajansa avuksi.

Kattilanpaikkaaja tuijotti hämmästyneenä Pikku Johniin, sillä hän ei
ollut vielä sinä ilmoisna ikänä nähnyt sellaista miehen koljoa.

"No, jopa jotakin!" huudahti Sly. "Enpä mokomaa veitikkaa ole vielä
eläissäni nähnyt. Mutta jos luulette minun pötkivän pakoon, niin ettepä
totisesti tunne Jack Slyta", ja selin puuhun kääntyen hän asettui
puolustusasentoon, ryhmysauva valmiina joko iskemään tai torjumaan
iskuja. Robin Hood istahti mättäälle, sillä hänen ruumiinsa oli niin
jäykkä ja hellä, ettei hän olisi kyennyt seisomaan, niin rajusti oli
kattilanpaikkaajan sauva hänet pehmittänyt.

"Mitä on tapahtunut, johtaja?" huusi Pikku John, "ja miksi niin
uupuneena istut tien vieressä?"

"No voi taatto taivahinen", sanoi Robin Hood, "seisoohan tuossa
edessäni mies, joka on aimo lailla pehmittänyt selkänahkani."

"Niinkö ovat asiat, johtaja!" huudahti Pikku John. "Tahtoisinpa sitten
minäkin vuorostani koettaa onneani sen miekkosen kanssa. Katsotaanpa,
pystyykö hän tekemään minullekin saman."

Isoruhoinen henkipatto ryntäsi päin ja kohotti raskaan sauvansa, ja
kattilanpaikkaaja ryhtyi uljaasti puolustautumaan. Mutta ennen kuin
vielä kanget ehtivät kalskahtaa yhteen, huusi Robin Hood luutnanttiaan
taukoamaan.

"En syytä miestä", sanoi johtaja. "Hänellä oli kyllin syytä kolhia
minua hieman. Minä olin hävittänyt hänen omaisuutensa ottamalla häneltä
vangitsemismääräyksen, jota hän piti hyvin arvokkaana. Mutta jos
olenkin tavallani tuhonnut hänen omaisuutensa, niin mielelläni sen myös
toisella tavalla korvaan. Kuulepa, kattilanpaikkaaja, miten vetelee
kulkurinammattisi?"

"Hoo, hoo, johtaja!" vastasi Sly. "Väliin hiukan ansiota ja
ruoka-ateria, väliin taas saa kuljeskella koko päivän ansaitsematta
kolikkoakaan. Ja jos olutpullon itselleni otan, olen melkein kuitti
mies."

"Eipä ole hauskaa elämää", naurahti Robin.

"Koiran virka, johtaja!" vastasi kattilanpaikkaaja, "koiran virka."

"No vaihda se sitten meidän iloiseen metsäelämäämme", huudahti
henkipatto. "Päivisin me pyydämme hirviä, iltaisin juhlimme nuotion
ympärillä syöden riistaa ja huuhtoen sen alas ruskealla oluella. Sinä
olet uljas mies, jollaisista minä pidän. Yhdy meihin!"

"Kyllä, johtaja, siihen olen valmis!" huudahti kattilanpaikkaaja.
"Semmoinen elämä sopii minulle aivan erinomaisesti. Olen sinun
miehiäsi elämässä ja kuolemassa", ja hän ja Robin vahvistivat kaupan
kädenlyönnillä.

Niin muuttui John Sly, kattilanpaikkaaja, Robin Hoodin vainoojasta
hänen aseveljekseen, ja hänestä tuli yhtä luja apulainen kuin hän oli
ollut vankka vastustaja. Ja vanha balladi, joka kertoo, miten Robin
voitti tämän tulokkaan puolelleen, päättyi Robin Hoodin kiitospuheeseen
uudesta asetoveristaan.

    On uljuudessa hän miesten mies,
        ja kupariseppä on hän,
    En kenenkään oisi ma uskonut
        Mua niin kovin peljättävän.

    Hän meihin jos liittyy, hällekin
        Osan voitosta annamme,
    Mitä ikinä itsekin saadahan,
        Hälle täyden me kannamme.

    Tähän suostui kattilanpaikkaaja
        hän liittyi nyt rosvoihin,
    Ja miesten matkassa taivalsi --
        Jo lauluni loppuikin.



XVI luku

PIISPA KOETTAA OMIN VOIMIN


Jonkin aikaa oli Herefordin piispa vieraillut Nottinghamin sheriffin
luona, ja joka aamu he innokkaina tiedustelivat, oliko Robin Hood jo
saatu kiinni. Piispa toivoi saavansa takaisin kolmesataa puntaansa,
jos tuo kuuluisa henkipatto saataisiin kiinni, ja sheriffin mielessä
kummitteli yötä päivää hänen tyhjä aarreaittansa.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului, ja ne jotka olivat lähteneet
henkipattoja tavoittamaan, palasivat kaupunkiin sanoen, ettei heistä
metsässä näkynyt merkkiäkään. John Sly, kattilanpaikkaaja, ei tosin
vielä ollut palannut, mutta kukaan ei huomannut, ettei häntä enää
missään näkynyt, eikä kukaan siitä välittänytkään.

Silloin muutamana päivänä marssi kaupunkiin mieslukuinen aseistettu
joukkue, joka oli matkalla pohjoisesta Lontooseen. Joukon johtaja
oli ulkomainen palkkasoturi, joka oli aina valmis myymään joukkonsa
avunannon enimmän tarjoavalle. Kun piispa näki joukon marssivan
kaupunkiin, hänen mieleensä juolahti oiva tuuma: siinäpä hänelle
miehet, jotka ottaisivat kiinni Robin Hoodin. Hän päätti pestata heidät
muutamiksi päiviksi, suorittaa heidän palkkansa henkipatoilta saaduilla
rikkauksilla ja siten kostaa henkipattojen päällikölle.

Joukon johtajan kanssa oli helppo sopia asiasta ja niin suuri oli
piispan luottamus siihen, että nämä harjaantuneet joukot helposti
selviytyisivät metsäsisseistä, että hän itse lähti matkaan auttaakseen
heitä henkipattojen piilopaikan löytämisessä.

Heidän onnekseen Robin Hood itse oli yksinään maantiellä samalla
hetkellä, jona piispa joukkoineen saapui metsän reunaan. Tien
äkkimutkassa Robin sattui vastakkain piispan kahden palvelijan kanssa,
jotka ratsastivat kappaleen matkaa edellä tiedustelijoina. Miehet
olivat kumpikin olleet piispan matkassa silloin, kun tämä kaapattiin,
ja he tunsivat Robin Hoodin heti.

"Täällä hän on!" he huusivat. "Täällä on Robin Hood itse!"

Oitis Robin oivalsi olevansa keskellä vihollislaumaa, ja huudon
kuullessaan näkyi piispa kiireesti ratsastavan paikalle.

    "Voi minkä nyt teen", sanoi Robin Hood,
        "Jos piispa mun yllättää?
    Ei armoa mulle hän millään suo,
        Ens' puuhun mun hirtättää."

Mutta Robinin ei juolahtanut mieleenkään antautua edes yrittämättä
pakoa. Hän pyörähti ympäri ja pakeni kiireimmiten lähintä metsikköä
kohti. Siitä kehkeytyi aikamoinen kilpajuoksu! Piispa miehineen seurasi
kiireesti pakolaista, mutta tämä ennätti puiden suojaan ja pääsi siten
hetkeksi heidän näkyvistään.

"Saartakaa metsä!" kiljui piispa. "Se ei ole kovinkaan laaja. Voimme
ympäröidä sen joka puolelta, ja silloin ei roisto millään neuvoin pääse
pujahtamaan käsistämme."

Tehtiin niin. Metsä ympäröitiin kaikilta puolin, ja Robin Hood oli
piirin sisässä. Sitten joukko rupesi haravoimaan metsää, mutta he
toimivat hitaasti ja varovaisesti, sillä oli epätietoista, miten paljon
Robinin miehiä ehkä oli saapuvilla, ja he pelkäsivät äkkiylläkköä.

Tällä kerralla siitä ei kuitenkaan ollut vaaraa. Robinilla ei ollut
ainoatakaan omaa miestä likitienoilla, eikä hän voinut turvautua
muuhun kuin älyynsä ja rohkeuteensa. Uljas henkipatto tiesi olevansa
äärimmäisessä hengen vaarassa ja hän juoksi metsän syvimpään sisustaan,
mistä toivoi keksivänsä jonkin pakokeinon. Siellä oli pieni,
kaksihuoneinen mökki, missä asui vanha, köyhä leskivaimo, joka ansaitsi
elatuksensa kehräämällä. Robin oli usein auttanut vanhaa vaimoa ja
hän oli varma siitä, että tämä nyt vuorostaan auttaisi häntä. Kaiken
lisäksi kuuluivat vaimon kolme poikaa Robinin joukkoon.

Hän juoksi mökkiin, ja eukko kohotti katseensa rukista.

"Olen Robin Hood!" huusi henkipatto, "ja piispa miehineen on
kintereilläni. Jos he saavat minut käsiinsä, olen mennyttä miestä,
sillä piispa on vannonut hirttävänsä minut metsän korkeimpaan tammeen."

"Ole huoleti, Robin Hood!" huusi sukkelajärkinen eukko, "siitä ei tule
mitään. Minä kyllä petän piispan ja hänen seurueensa. Vai pitäisi
sinun, joka niin usein olet auttanut minua hädässäni, joutua pulaan!
Ei sinä ilmoisna ikänä, sanon minä. Menepä tuonne perähuoneeseen
ja pue yllesi siellä oleva vanha hame ja vaippa ja anna minulle
Lincolnin-vihreä pukusi."

"Oiva tuuma!" huudahti Robin Hood. "Saammepa nähdä, ovatko piispan
silmät kyllin tarkat keksimään Robin Hoodin vanhan eukon puvusta."

    "Heti anna takkisi harmaa siis,
        Ota viittani vihreä,
    Minä langat vaan ja värttinän saan,
        Sun on nuoleni terävä."

Tuotapikaa Robin Hood oli pukeutunut vanhaksi köyhäksi eukoksi.
Päähänsä hän vielä sai ison vanhan hatun, jonka murtunut reunus riippui
kasvoille. Hän lähti mökistä ontuen ja sauvaan nojaten, kädessään lanka
ja värttinä, aivan kuin olisi ollut köyhä mökin muija, joka aikoi
matkalla levätessään tehdä työtä.

Kohta Robin kuulikin kavioiden kopsetta ja hän kulki vieläkin
kumarammassa ja ontui entistäkin hervottomammin. Sitten hän kuuli tutun
äänen.

"Kuka tuo on?" huusi joku korskealla äänellä, ja Robin tiesi piispan
olevan edessään. "Ottakaa kiinni tuo vanha eukko ja tuokaa tänne."

Eräs piispan miehistä tarttui vapisevaan eukkoon ja talutti hänet
harmaantäplikkään ratsunsa selässä istuvan piispan luo.

"Mistä sinä vanha vaimo tulet?" kysyi kirkonmies.

"Metsässä olevasta mökistäni, armollinen herra", sopersi eukko silmille
valahtaneen hattunsa alta. Hän ei kohottanut katsettaan maasta, mutta
se ei piispaa kummastuttanut. Hänestä se vain tuntui asiaankuuluvalta
nöyryydeltä hänen läsnäollessaan.

"Oletko nähnyt ketään metsässä tänään?"

"En muita kuin vihreäpukuisen miehen, joka aivan hiljakkoin tuli
mökkiini."

"Siinäpä se!" huudahti piispa. "Vihreäpukuisen miehenkö, sanoit?"

"Niin, hyvä herra, ja hänellä oli pitkä jousi ja viinellinen nuolia ja
päässä vihreä huppu. Hän meni peräkamariini lepäämään."

"Eteenpäin!" huusi piispa. "Nyt hän on vallassamme! Rientäkää mökille
ja raahatkaa hänet ulos."

Vangitsemiskiihkossaan piispa miehineen ratsasti eteenpäin ja vanha
eukko ontui tietään edelleen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt pensaiden
varjoon, kun mitä kummallisin muutos tapahtui hänen liikkeissään. Hän
suoristautui, kävi vikkeläksi ja virkeäksi, hänen laahustava kulkunsa
muuttui harppomiseksi, hän joudutti matkaa kuin juokseva hirvi, ja
täyttä vauhtia hän riensi pois suunnaten kulkunsa isoon metsäaukioon,
missä joukko henkipattoja odotteli. Aukioon syöksyessään näki hänet
Pikku John ja puhkesi kummissaan puhumaan --

    "Ken kumma kulkee niittyä?"
        Näin lausuu Pikku John.
    "Mä nuolen häneen lennätän,
        Tuo totta noita on."

Näin sanoi Pikku John, sillä nähdessään vanhan mökin muijan tapaisen
olennon tulevan semmoista hirmuvauhtia hän luuli, että asiassa täytyi
olla noituutta mukana.

    "Oi malta, malta", huus' Robin Hood,
        "Älä nuoltasi lennätä vaan!
    Etkö johtajaas nää? Robin Hood on tää.
        Vaan kohta se huomataan."

"Sinäkö siinä olet, johtaja?" huudahti Pikku John hämmästyneenä. "Miksi
tulet tänne vanhan eukon puvussa?"

"Pääsin hädin tuskin piispan kynsistä pakoon", vastasi Robin ja kertoi
Pikku Johnille seikkailunsa.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pikku John. "Mielestäni, johtaja, meidän
pitäisi näyttää piispalle, ettei ole suinkaan vaaratonta urheilua tulla
metsään meitä ahdistamaan."

"Niin minustakin", vastasi päällikkö. "Töräytäpä torveesi, Pikku John,
ja kutsu uljaat toverimme kokoon."

Pikku John puhalsi torveensa, ja henkipattoja saapui saapumistaan,
kunnes Robin Hoodilla oli edessään sata miestä, jotka olivat valmiit
tottelemaan hänen pienintäkin viittaustaan. He töllistelivät
ällistyneinä joukon keskellä olevaan köyhään eukkoon, kunnes
rikkinäisen hatun alta tunsivat johtajansa kasvot, ja kun he saivat
kuulla seikkailun, naurettiin miehissä valepuvulle ja Robinin
kekseliäälle paolle.

Mutta nyt palatkaamme piispan seuraan nähdäksemme, miten hänen asiansa
mökillä menestyi.

    Sai piispa eukon mökin luo
        Ja huusi raivoissaan:
    "Te Robin tuokaa esille
        Se konna kuulu maan!"

"Murtakaa ovi!" ärjyi piispa ja ovi murrettiin ja sotamies ryntäsi
mökkiin.

"Täällä hän on!" huusi mies. "Täällä hän on! Tunnen hänet. Sama
veijari, joka vastikään karkasi metsään."

"Raahatkaa esiin!" käski piispa ja kolme neljä sotilasta kävi käsiksi
Lincolnin-vihreään pukuun pukeutuneeseen olentoon ja raahasi hänet
esille piilostaan.

"Asettakaa hänet tuon valkoisen hevosen selkään ja vartioikaa tarkoin!"
huusi piispa. "Ja nyt oikopäätä takaisin kaupunkiin toimittamaan hänet
tyrmään. En halua levätä, ennen kuin hän on lukkojen ja salpojen
takana, ja huomenna hänet hirtetään."

Eukko, joka oli Robin Hoodin pukimissa, pysyi äänetönnä, ja miehet
uskoivat vankinsa vaikenevan pelosta. Kukaan ei liioin tullut
nostaneeksi vangin päähinettä nähdäkseen hänen kasvonsa, kaikki olivat
innoissaan pääsemään metsästä pois vangittuine rosvoineen. Piispa oli
aivan haljeta ylpeydestä, kun hän ajatteli ovelaa kaappaustaan.

    Eukko maidonvalkean ratsun sai,
        Ja piispa sai hiirakon;
    Kyllä nauratti häntä kaiken tien:
        Robin Hood nyt kiikissä on!

Piispaa nauratti siihen asti, kunnes saavuttiin metsän reunaan, mutta
silloin hänen naamansa venyi pitkäksi ja suu jäi ammolleen. Sillä
edessään hän näki satalukuisen miesjoukon, kaikilla jousi jännitettynä
ja nuoli valmiina jänteessä. Ja piispa tunsi heidät henkipatoiksi
ja tiesi jokaisen heistä vetävän vertoja neljälle tavalliselle
jousimiehelle.

"Jousimiehiä!" huudahti hämmästynyt piispa. "Ja katsokaa, kuka heitä
johtaa! No totta toisen kerran, sehän on sama noita-akka, jonka
kohtasimme metsässä. Kuka hän on?"

"Kas peijakas!" sanoi vanki, "eiköhän se liene eräs Robin Hood niminen
mies."

"Robin Hood!" huudahti piispa. "No kuka sinä sitten olet?"

"Hi, hi, hi! Ho, ho, ho!" nauraa hihitti vanki nostaen silmiltään
huppunsa, ja piispan näkyviin ilmestyivät vanhan eukon ryppyiset kasvot
ja naurun irvessä olevan suun hampaattomat ikenet. "Katso itse, kuka
olen, armollinen piispa!" hän huusi kimeällä äänellä. "Olet sinäkin
etevä piispa, kun kuljetat mukanasi vanhaa eukkoa luullen häntä
Sherwoodin kuninkaaksi!" hän sanoi nauraen ja taputti käsiään.

"Voi minua poloista", sanoi piispa, "että minun piti tämmöinen päivä
elää!" sillä hän älysi olevansa satimessa, ja samassa lensikin
nuolisade vinkuen hänen seuralaisiinsa, jotka pakenivat suinpäin.

Piispa pyöräytti hiirakkonsa ympäri ja kannusti hevosta luullen
pääsevänsä pakenemaan, mutta henkipatot olivat vikkelämpiä. Much ja
Will Stutely tarttuivat vinhasti juosten hiirakon suitsiin, ja jäljestä
harppasi hamepukuinen Robin sitoen piispan hevosen puuhun ja käskien
piispan astua maahan.

"No jopa jotakin, armollinen herra piispa", sanoi hän nauraen, "taasko
olette tullut meitä tervehtimään tänne humisevaan metsään? Pelkäänpä
vain, ettemme voi kutsua teitä uuteen ilojuhlaan, sillä tällä kertaa
meidän ei sovi jäädä sitä valmistamaan."

"On meillä kuitenkin aikaa tarkastaa hänen matkalaukkunsa", sanoi Pikku
John tutkien satulalaukut ja ottaen piispan kaikki rahat -- samat
rahat, jotka piispa oli ottanut matkaan maksaakseen sotamiehille Robin
Hoodin kiinniottamispalkkion.

"Anna viisikymmentä hopeapenniä tuolle vanhalle vaimolle", sanoi Robin
Hood, "sillä hän on tänään pelastanut henkeni", ja niin tehtiin.

Happamena piispa katseli rahojensa tasaamista, mutta ei voinut asialle
mitään ja oli ylen iloinen kuullessaan Robin Hoodin sanovan: "No nyt
päästäkää hänet menemään."

"Piispa, piispa!" huusi nauraen Pikku John, "onnettomasti on päättynyt
tämänpäiväinen metsästysretkenne, ja tiedättehän, miten on tapana panna
pahantekijät katuvaisina ratsastamaan kaupungin läpi. Sillä tavoin
saatte tekin palata Nottinghamiin."

Piispa siis nostettiin hiirakkonsa selkään, kasvot hevosen häntään
päin ja talutettiin tällä tavoin läpi metsän, ja hiirakko pantiin
laukkaamaan maantietä pitkin Nottinghamia kohden. Ja näin häpeällisesti
takaperin ratsastaen piispa palasi kaupunkiin ilman rahoja ja vankia.



XVII luku

ROBIN HOOD TEURASTAJANA


Sen jälkeen kun piispa näin häpeällisesti palautettiin Nottinghamiin,
saivat rosvot olla jonkin aikaa rauhassa Sherwoodin metsässä. He
kaatoivat lihavia hirviä, korjasivat jousiaan ja sulittivat nuoliaan
iltanuotion ääressä, nukkuivat rauhallisesti vihreihin vaippoihinsa
kääriytyneinä ja tarkkailivat huolellisesti vihollisiaan.

Eräänä aamuna Robin Hood herätessään tunsi outoa levottomuutta. Tämä
tämmöinen rauhallinen aika kyllästytti häntä: hän tunsi kaipaavansa
seikkailua ja päätti lähteä Nottinghamiin nähdäkseen, miten kaupungissa
elettiin. Hän ei virkkanut mitään Pikku Johnille, sillä hän tiesi, että
tämä hänen uskollinen seuralaisensa kehoittaisi häntä pysyttelemään
poissa sellaisesta vihollispesästä, ja hiipi yksikseen matkaan.

Hän huolehti siitä, ettei häntä helposti tunnettaisi, sillä Robin
Hoodin olisi ollut vaarallista tulla ilmi Nottinghamin muurien
sisäpuolella. Hän riisui yltään Lincolnin-vihreän pukunsa, puki
ylleen yksinkertaiset talonpoikaisvaatteet ja lähti matkaan arvokkaan
näköisenä isäntämiehenä tai kauppiaana.

Parin kolmen mailin päässä kaupungista hän saapui kahden tien
risteykseen ja tapasi siinä torille menossa olevan teurastajan komeine
tammoineen; tamman selässä oli täysinäiset lihavasut.

"Hyvää huomenta!" huusi Robin. "Mistä olet kotoisin ja minne matka?"

"Välipä sillä, mistä olen kotoisin", vastasi mies. "Olen teurastaja ja
matkalla Nottinghamiin myymään lihaa."

"Todellako?" huudahti aina iloinen Robin, jonka mieleen samassa
juolahti oiva tuuma. "No sehän sopii, olen aina halunnut teurastajaksi.
Etkö myy?"

"Myy mitä?" sanoi teurastaja.

"Myy tamma, vasut, lihat, kaikki", vastasi Robin. "Määrää oma hintasi
niille."

    "Mä lihojen hinnan ja tammankin
        Heti paikalla ilmoitan:
    Neljä markkaa on hinta kuulumaton,
        Lue kolikot kourahan."

"Neljä markkaa maksan heti paikalla", vastasi Robin ja kaivoi esille
kukkaronsa. Rahat hän luki teurastajan käteen ja niin kauppa oli
päätetty. Teurastaja palasi kotiinsa ja Robin Hood ajoi tammaa
Nottinghamiin päin.

"Nyt", mietti Robin Hood, "saavun kaupunkiin niin viattoman näköisenä
kuin olla saattaa. Kukapa epäilisi kuormineen kaupunkiin tulevaa
kauppiasta?"

Hän ajoi tammansa portista vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, eikä
kukaan häirinnyt häntä. Hän meni torille ja löysi sieltä kauppakojun,
jota teurastaja oli käyttänyt, ja vei lihansa sinne. Kohta teurastajain
ryhmä ryhtyi kaupantekoon toriyleisön kanssa, ja teurastajat huusivat:
"Tulkaa! tulkaa! ostakaa! Hienoa, hyvää lihaa ostakaa! Mitä haluatte?
Ostakaa! Ostakaa!"

    Kun toiset kauppahan ryhtyivät,
        Myös Robin hän alkaa ties.
    Mut ei leiville lyö vasta-alkajan työ,
        Hän outo on kauppamies.

Kun Robin kuuli toisten teurastajain huutaen tarjoilevan tavaroitaan
kaupaksi, hänkin rupesi tarjottelemaan omiaan, ja kun ostajia saapui,
hän äkkioutona antoi pennillä yhtä paljon kuin muut kolmella. Pian tämä
tuli tunnetuksi ja Robinin kojun ympärys oli ostajia täynnään, kun taas
hänen kilpailijansa olivat ostajitta.

Teurastajat kynsivät korvallistaan ja töllistelivät toisiinsa.

"Kuka tämä uusi tulokas on?" he sanoivat. "Hän saattaa meidät
perikatoon. Hän antaa pennillä yhtä paljon kuin me kolmella. Me emme
saa myydyksi mitään."

Jotkut yrittivät myydä vähän halvemmalla, mutta yhä ostajat tunkeilivat
Robinin ympärillä.

"Se on joku suurtuhlaaja", sanoi muuan teurastaja. "Hän on kai myynyt
perintömaansa ja lopettelee rahojaan tuolla typerällä tavalla."

"Niin", sanoi toinen, "tai hän on varastanut elukkansa ja pystyy sen
tähden myymään niin halvalla."

"Tiedättekö mitä minä luulen?" sanoi kolmas. "Hän on ehkä joku
valepukuinen keikari, joka vedon voittaakseen myy lihaa."

"Mennäänpä tutustumaan häneen", sanoi neljäs. "Menenpä pyytämään, että
hän saapuu tämänpäiväiseen teurastajain juhlaan."

Hän menikin Robinin luo, joka parhaillaan ojensi viimeistä lihapalaa
ostajille, ja sanoi: "Kuule, veli hopea, mehän olemme kaikki
ammattitovereita, ja on siis kohtuullista, että tunnemme toisemme.
Etkö söisi päivällistä kanssamme tänään, sillä tänään on teurastajain
juhlapäivä?"

    "Ei toki", vastasi Robin Hood,
        "Moista kutsua kieltää saa.
    Käyn kanssanne, kunnon veikkoset,
        Ja koetan kiiruhtaa."

"Hyvä on", sanoi toinen, "juhla vietetään sheriffin talossa. Mennään
yhdessä sinne."

Kun siis toriaika oli ohi, lähtivät teurastajat joukolla sheriffin
taloon. Robin irvisteli itsekseen astuessaan eteishuoneeseen ja
nähdessään tuon katalan ja kurjannäköisen vanhan sheriffin istumassa
pöydän päässä.

"Tietäisipä vain tuo vanha köriläs, kuka minä olen, kylläpä tästä soppa
syntyisi", mietti rohkea Robin.

Juhlapäivällinen katettiin pitkälle pöydälle, ja Robinia pyydettiin
nuorimpana teurastajana lukemaan pöytärukous, minkä hän tekikin. Sitten
hän kehoitti seuruetta juomaan mielin määrin hänen kustannuksellaan.

    "Nyt juomaan, veikot", huus' Robin Hood
        "Emme oitis me lakkaakaan;
    Viis puntaa, hei, jos kestimme vei,
        Olen valmis sen maksamaan."

"Tuo on hurja mies", sanoi muuan teurastaja sheriffin korvaan ja kertoi
tarkalleen Robinista ja hänen halvasta lihastaan. Sheriffi väänti
suutaan ja pudisti päätään.

"Se on joku hurja tuhlari", sanoi sheriffi, "joka on myynyt maansa ja
hävittää rahansa kiireimmän kaupalla."

"Sitäpä juuri arvelimme", vastasi teurastaja, "aivan samaa me sanoimme."

Siitä lähtien sheriffi söi ja joi vain vähäisen. Hän kävi kovin
miettiväksi ja vilkaisi vähän väliä ilkeästi Robiniin päin.

"Tuo huoleton tuhlari näkyy työntävän rahoja luotaan molemmin käsin",
mietti sheriffi. "Miksi ei sopisi minunkin saada niistä osaani?" Ja
sheriffi huokasi muistellessaan tyhjää aarreaittaansa, mikä niin
kipeästi kaipasi täydennystä.

"Ehkä voisin hyötyä hänestä vähäisen", ajatteli sheriffi, "ja olisinpa
pienestäkin voitosta kiitollinen, kun tuo pääroisto Robin Hood ja hänen
kehnot kumppaninsa ryöstivät minut niin perinpohjin."

Kun siis juhla oli lopussa, sheriffi istahti nuoren teurastajan viereen
ja puhutteli häntä ystävällisesti.

"Olen kuullut tämän aamuisesta pilastasi", sanoi sheriffi vääntäen
kärtyisän naamansa kömpelöön irviin, aivan kuin pila olisi huvittanut
häntä niin kuin muitakin ihmisiä. "Sinä taltutat meidän teurastajiamme
erinomaisella penninmaksavalla lihallasi."

"Eipä kehumista", vastasi Robin. "Asianlaita on nähkääs sellainen,
että olen vielä äkkiouto ammatissani enkä taida vielä oikein tuntea
elukoiden arvoa."

"Onko sinulla paljon?" kysyi sheriffi teeskennellyn viattomasti.

"Satoja", vastasi Robin, "ja laitumena satakunta acrea hyvää, vapaata
maata."

"Mutta sehän on aika hauska pieni maatila", vastasi sheriffi.

"Onhan se", virkkoi Robin huolettomasti, "mutta mielelläni muuttaisin
sen rahaksi."

"Enkö sanonut", mietti sheriffi itsekseen, "siinä oikein aito tuhlari
-- aina innostunut saamaan rahaa huvituksiinsa. Paha minut periköön,
ellen tästä kykene aimolailla hyötymään." Ääneen hän sitten sanoi. "No,
miksi et ole sitten jo myynyt eläimiä ja maatasi?"

"Ei ole sattunut ostajaa", sanoi Robin haukotellen ja ojennellen
käsivarsiaan, "vaikka olisin halukas myymään ne aika halvalla. Mutta ei
näy olevan ihmisillä rahoja."

"Totta on", sanoi sheriffi, "ajat ovat ahtaat ja raha kireällä. Mutta
mieluummin tarjoan itse kuin näen sinun olevan ilman ostajia."

"Paljonko antaisitte?" kysyi Robin.

Sheriffi mainitsi rahasumman, joka oli noin kymmenesosa Robinin
kuvaileman maatilan arvosta, ja Robin suostui siihen empimättä. He
löivät kättä kaupan vahvistukseksi, ja sheriffi oli kovin mielissään
ajatellessaan, miten näppärästi hän oli tuon tuhlarin ryöstänyt.

"Vielä ei ole kovin myöhä", sanoi Robin. "Mitä arvelette tunnin
ratsastuksesta eläimiä ja maita katsomaan?"

"Kernaasti minun puolestani", sanoi sheriffi. "Otanpa rahatkin mukaani
ja maksan perillä ja samalla otan maan heti haltuuni."

"Hyvä", sanoi Robin. "Ei kauppa miettimällä parane. Ja voin vannoa,
että olen yhtä oikeutettu luovuttamaan ne teille kuin isäni oli ne
minulle luovuttamaan." Sitten häntä nauratti, kun sheriffi kiirehti
noutamaan rahoja ja toimittamaan ratsua.

Kohta he olivat matkalla, Robin ratsastaen teurastajalta ostamallaan
tammalla ja sheriffi omalla ratsullaan. Robin lähti Sherwoodin metsän
liepeillä kulkevalle tielle, ja pian he olivat kaukaisilla metsämailla.

"Olisin toivonut, että maatilasi olisi sijainnut toisella suunnalla",
sanoi sheriffi levottomana. "En pidä tästä metsästä. Varjelkoon meitä
Jumala, teurastajamestari, ettemme joutuisi sen pääroiston Robin Hoodin
kynsiin."

"Mitäs tyhjää", sanoi teurastaja. "Minä viis' veisaan Robin Hoodista
ja hänen hommistaan. Ratsastetaan vain eteenpäin. Eläimet saattavat
ilmestyä näkyviimme minä silmänräpäyksenä hyvänsä."

He jatkoivat matkaa ja kääntyivät eräässä tien mutkassa; teurastaja
pysähdytti silloin hevosensa ja tarttui toisen suitsiin.

"Seis, herra sheriffi -- seis!" hän sanoi. "Tuossa näette sarvipääni.
Miten ne teitä miellyttävät? Eivätkö olekin lihavia ja hyvännäköisiä?"

Sheriffi tuijotti hämmästyneenä ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää
hirveästi. Edessään hän näki sataisen lauman kuninkaan hirviä
rauhallisesti syömässä ruohoisella metsäaukiolla.

"Mitä koiruutta tämä on?" hän huusi raivoissaan. "Karjaahan tänne
lähdimme katsomaan."

"Ei, ei, herra sheriffi", nauroi toinen, "en ole milloinkaan luvannut
teille muuta kuin eläimiä, ja tuolla ne nyt ovat."

Sheriffi alkoi tuntea olonsa yhä epävarmemmaksi. "Totta totisesti, hyvä
mies", hän sanoi, "mielelläni olisin poissa täältä, sillä eipä minua
miellytä sinun seurasi."

"Mutta, hyvä herra sheriffi", sanoi Robin, "mihin sellainen kiire?
Tässä nyt on kauppa, jota teille ehdotin. Toivon vain teidän tutustuvan
muutamiin tovereihini, jotka tulevat todistajiksi."

    Ja torven nostaen huulilleen
        Robin kolmesti toitottaa.
    Jo paikalla on heti Pikku John,
        Muut sinne myös kiirein saa.

Kun sheriffi näki rosvojen tungeksivan esille metsästä ja kokoontuvan
hänen ympärilleen, rupesi hän kauhuissaan huutamaan. Hän huomasi
tulleensa perin pohjin petetyksi ja kääntyi teurastajaan.

"Nyt minä jo tunnen sinut", hän huusi. "Sinä olet Robin Hood itse?"

"Niin olen", nauroi Robin, "ja tässä ovat iloiset seuralaiseni, jotka
eivät teitä miellytä, herra sheriffi. Mutta kauppa kuin kauppa. Rahat
tänne, herra sheriffi."

Ja sheriffin oli pakko luopua kaikista niistä rahoistaan, mitkä hän
oli tuonut muassaan ostaakseen tuhlaajan maatilan. Sitten hänen
hevosensa käännettiin, ja hänet toimitettiin matkalle Nottinghamiin
entistään alakuloisempana ja viisaampana; alakuloisempana, koska hänen
aarreaittansa oli vielä entistäkin tyhjempi ja viisaampana, koska oli
omalla kustannuksellaan saanut tietää, kuka teurastaja oli.



XVIII luku

ROBIN HOOD PELASTAA LESKEN POJAT


Sattui sitten eräänä päivänä, että Robin Hood lähti matkalle ja jätti
joukkonsa johdon Pikku Johnille. Kuusi päivää hän viipyi poissa ja
seitsemäntenä päivänä hän kulki harjanteen poikki, ja hänen sydämensä
sykähti ilosta, kun hän näki etäällä ison purppurankarvaisen metsän ja
tiesi yhä lähestyvänsä metsäisiä tyyssijojaan.

Metsän reunassa hän pysähtyi ja nosti päätään kuunnellakseen. Tietä
pitkin oli tulossa joku, joka kuulemalta oli syvän surun vallassa,
kuului näet itkua ja valitusta. Robin odotti hetken aikaa ja näki
sitten vanhan eukon tulevan kohden. Eukko näytti olevan kovin
murheissaan ja kyynelet vierivät poskia alas. Robin tunsi hänet oitis:
se oli sama metsässä asuva leskivaimo, joka oli auttanut hänet piispan
kynsistä.

"Heipä hei, mummo", hän huusi. "Mitä nyt on tapahtunut? Onko sinua,
mummokulta, kukaan loukannut? Jos on, niin totisesti hän saa nähdä,
että Robin Hood on ystäväsi ja suojelijasi."

"Voi, Robin, Robin!" valitti vanha eukko. "Poikani! poikani!"

"No mikä heidän on?" kysyi henkipatto.

"He ovat joutuneet sheriffin kynsiin", vastasi eukko. "Tätä nykyä he
ovat Nottinghamin vankilassa ja huomenna he kuolevat."

"Mitä sanotkaan, Hal ja Hob ja Dickon!" kiljui Robin. "Kolmea niin
komeata poikaa näkee harvoin jousta vongahuttamassa. Onpa ikäviä
uutisia, mummohyvä. Mistä tiedät, että tuomio niin pian pannaan
täytäntöön?"

"Olen juuri tulossa Nottinghamista ja kuulin asian Lobbilta,
rajasuutarilta", vastasi eukko. "Voi pelasta heidät, Robin Hood,
pelasta heidät!"

"Luota minuun, mummo!" huudahti Robin, ja hänen iloiset kasvonsa
synkkenivät äkkiä ja silmät säihkyivät. "Velvollisuuteni on tehdä
kaikki voitavani joukkoni jokaisen jäsenen puolesta, ja sinun pojillesi
olen erikoisesti kiitollisuuden velassa. Käyn oitis käsiksi asiaan."

Hän jatkoi heti matkaa eikä hiljentänyt vauhtiaan, ennen kuin oli
saapunut metsän sisässä olevaan leiriin. Pikku John näki päällikkönsä
tulevan ja lähti häntä vastaan.

"Ikävä juttu tuo Halin ja Hobin ja Dickonin asia!" huusi Robin.

"Niin on, johtaja", vastasi Pikku John vakavana. "Mistä niin pian sait
kuulla asian?"

"Tapasin poikien äidin", vastasi Robin Hood. "Entä miten pojat
joutuivat kiinni?"

"Onneton sattuma", vastasi Pikku John. "He ajoivat kiivaasti isoa
hirveä ja syöksyivät suoraan mieslukuisen sheriffin joukkueen syliin.
He tuskin ehtivät räpäyttää silmäänsä, kun jo olivat vankeina."

"Heidät täytyy pelastaa", sanoi Robin. "En voi sinä ilmoisna ikänä enää
katsoa heidän äitiään silmiin, jos sallin sheriffin pujottaa silmukan
heidän kaulaansa." Ja Pikku Johnin kanssa he istahtivat miettimään
keinoja sheriffin pettämiseksi ja lesken poikien vapauttamiseksi.

Seuraavana aamuna Robin Hood lähti yksinään taivaltamaan Nottinghamin
kaupunkia kohti. Aurinko oli jo noussut ja sen korkeimmillaan ollessa
piti lesken poikien kuolla. Siksipä Robin asteli reippaasti, sillä
hän tiesi, ettei ole aikaa liikenemään. Mutta yht'äkkiä hän pysähtyi,
sillä häntä vastaan tuli jalkamies, ja Robin tarkasti tätä, kuten hänen
tapansa oli arvostelevasti tarkastaa kaikkia. Sitten hän taas jatkoi
matkaansa, sillä vastaantulija oli rauhallinen pyhiinvaeltaja, köyhä,
repaleinen ukko, joka vaelsi pyhäköstä pyhäkköön ja kerjäsi elatuksensa
maan halki matkatessaan. Kun he lähestyivät toisiaan, pysähtyi
pyhiinvaeltaja ja odotti sauvaansa nojaten Robinin lähestymistä.

"Mitä uutta -- mitä uutta kuuluu?" huusi rosvo. "Mitä kuuluu, mulle
kerropa sä?"

"Kuuluupa hyvinkin", vastasi pyhiinvaeltaja, "sillä Nottinghamin
kaupungissa hirtetään tänään kolme nuorta miestä. Olen nähnyt
hirsipuuta pystytettävän ja maalaisväkeä joukoittain tulvivan
kaupunkiin katsomaan teloitusta, sillä joka päivä ei saakaan nähdä
kolme veljestä hirtettävän rinnakkain."

Robin ei virkkanut mitään eikä osoittanut pitävänsä kovinkaan tärkeänä
kuulemaansa uutista. Hänen otsansa oli syvämietteisissä rypyissä ja
hänen silmänsä tarkastivat pyhiinvaeltajan pölyistä ja repaleista
pukua. Sitten hän näpähytti sormiaan kuuluvasti, aivan kuin olisi
löytänyt etsimänsä.

"Hei, pukua kanssani vaihtaos, vanhus", sanoi hän nauraen. "Vaihdapa
kanssani pukimia, saat neljäkymmentä shillinkiä puhdasta hopeata
lisäksi. Sillä voit mennä juomaan olutta tai viiniä."

Pyhiinvaeltaja tuijotti ihmeissään matkoilla ryvettyneisiin pukimiinsa,
sitten Robinin kädessä oleviin rahoihin ja sitten Robinin sievään
metsän vihreään pukuun.

    "Sun pukusi puhdas ja siisti on,
        Mun siivoton riekale;
    Vaan maailmassa minne jos matkannet,
        Älä vanhusta pilkkaile."

"En minä sinua pilkkaa!" huudahti Robin. "Puhun tosissani. Vaihda
pukimet kanssani, ja rahat ovat sinun, ja voit niillä juhlia
ystävinesi."

He vaihtoivat pukimia, ja kun Robin oli pannut päähänsä ukon hatun,
jonka kupu yleni korkeana ja ryysyisen viitan, joka oli paikattu
kaikenvärisillä tilkuilla, mustilla ja sinisillä ja punaisilla,
ja rikkinäiset ja paikatut housut ja reikäiset säärystimet sekä
kengät, jotka tuskin pysyivät koossa, hän oli niin muuttunut, ettei
itse Pikku Johnkaan olisi tuntenut päällikköään. Ja pyhiinvaeltajan
riekaleita ylleen pukiessaan hän kaiken aikaa naljaili, ja pukuaan
viimeistellessään ja kehnoa muotoaan lopullisesti tarkastaessaan hän
huudahti: "Vaatteet ne lopultakin miehen tekevät!" Mutta nyt hänellä
oli se, mitä hän toivoi, erinomainen valepuku, ja hän lähti taas
jatkamaan matkaansa Nottinghamin kaupunkia kohti.

Kahta tuntia myöhemmin sheriffi asteli kaupungin katuja pitkin, vihasta
ja harmista alla päin, sillä hän ei ollut vielä löytänyt kolmelle
vangilleen pyöveliä. "Mutta hirteen minä ne roistot toimitan!" huusi
sheriffi, "vaikkapa minun omin käsin pitäisi ne vetää hirteen."

Samassa hänen eteensä ilmestyi hullunkurinen, pieni, kumarainen,
ryysyihin pukeutunut vanha ukko, joka kimakalla äänellä huusi: "Taivas
teitä armahtakoon, jalo sheriffi! Varjelkoon teitä taivas, armollinen
herra!"

"Kuulepa, vanha pyhiinvaeltaja, mitä asiaa sinulla on minulle?" kysyi
sheriffi äreästi, luullen että pyhiinvaeltaja aikoi kerjätä häneltä, ja
samalla itsekseen päättäen olla antamatta pennin pyöreätäkään.

"Niin, herra sheriffi!" virkkoi repaleinen pyhiinvaeltaja, "olen
kuullut, että tarvitsette tänään pyöveliä."

"Tarvitsen tosiaankin, aivan välttämättömästi", vastasi sheriffi
ja hänen äänensävynsä oli jo jonkin verran ystävällisempi, kun
pyhiinvaeltaja ei kerjännyt häneltä. "Tarvitsen kylläkin, sillä minua
on onnistanut niin erinomaisesti, että olen saanut kiinni Robin Hoodin
kolme roistoa, ja aikomukseni on nostaa heidät killumaan täsmälleen
kello kaksitoista. Kunpahan vain voisin ripustaa heidän johtajansakin
yhteen hyrkyyn!"

"Niin, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, heilutellen hartaana
päätään. "Käsitän hyvin tunteenne. Olen kuullut, että Robin Hood on
aiheuttanut teille paljon harmia."

"Hän on suurin konna joka vielä kuljeskelee hirttämättä", murisi
sheriffi. "Mutta vielä koittaa päivä, jolloin katsomme toisiamme
silmästä silmään, ja yrittäköönpä silloin livistää kynsistäni jos
kykenee."

"Voi, voi!" vaikeroi pyhiinvaeltaja, "kyllähän siitä tulee surkea päivä
Robin Hoodille, herra sheriffi -- surkea päivä, se on varma. Mutta
entä hänen rosvojoukkonsa kolmen miehen hirttäminen? Olenhan minä vain
vanha, yksinkertainen ukon kötys, mutta haluaisin mielelläni kuulla,
minkä palkkion maksatte, jos toimin tänään pyövelinä."

"Hyvän palkkion -- hyvän palkkion", sanoi sheriffi innoissaan.
"Kolmetoista penniä rahana ja vankien puvut, eikähän puku sinulle,
pyhiinvaeltaja parka, totta vieköön, pahaa tekisi."

"Hyvä on palkkio", sanoi pyhiinvaeltaja. "Suostun kauppaan ja kyllä
minä ne junkkarit hoidan."

Kymmenen minuuttia ennen kahtatoista lähti vankilan portilta liikkeelle
kulkue ja eteni torille päin. Siihen kuului mieslukuinen normannilainen
sotamiesjoukkue, jonka keskellä vangit astelivat. Vankien edellä
ontui vanha pyhiinvaeltaja, jonka piti hirttää heidät. Kulkue saapui
torille, joka oli niin tupaten täynnä väkeä, että sotamiesten täytyi
väkipakolla tunkeutua ihmisjoukon läpi hirvittävää hirsipuuta kohti,
jossa poikkitangosta riippui kolme nuoran silmukkaa. Hirsipuun juurelle
oli raivattu avoin alue, ja siinä heitä odotti sheriffi.

"Miehet killumaan -- miehet killumaan, hyvä mies!" sanoi sheriffi.
"Näytäpä, että olet kykenevä pyöveli."

"Kaikki aikanaan, herra sheriffi", sanoi pyhiinvaeltaja, "mutta ensin
ripitän nämä hirtettävät miehet."

Sitten hän kuiskutteli miehille, ja kun sheriffi luuli hänen heitä
ripittävän, hän neuvoikin heille tarkat ohjeet, miten menetellä
seuraavina ankarien ponnistusten hetkinä.

"Hirteen miehet -- hirteen miehet!" huusi sheriffi kärsimättömänä.
"Entä onko sinulla laukkua, johon panet vankien vaatteet?"

"On, sheriffi. Minulla on laukkuja yllin kyllin", sanoi pyhiinvaeltaja
nauraen ja rupesi sitten laulamaan: --

    "On laukut ohrille, jauhoille,
        Ja laukku on maltaille;
    On laukut leiville, paistille,
        Ja laukku myös torvelle."

"Mitäs sinä, ukkoriepu, torvella teet?" ilkkui sheriffi. "Osaatkohan
edes puhaltaa torvea?"

"Osaanko puhaltaa?" huusi pyhiinvaeltaja. "Saatpa kohta kuulla, sinä
ylpeä sheriffi, puhallanko kunnollisesti."

Tämän sanottuaan pyhiinvaeltaja muuttui ihmeellisesti koko olennoltaan.
Hänen köyristynyt, kumarainen vartalonsa ojentui pitkäksi ja käskeväksi
hänen heikko, väräjävä äänensä kävi täyteläiseksi ja sointuvaksi, ja
lavan reunalla seisten Robin Hood nosti torven huulilleen ja kajahutti
kolme kaikuvaa törähdystä.

Sheriffi tunsi hänet heti paikalla.

"Petosta! petosta!" hän huusi. "Robin Hood! Se on Robin Hood itse!
Ottakaa hänet kiinni! Tappakaa!"

Mutta sotilasvartiostolla oli muuta puuhaa kuin Robin Hoodin
vangitseminen: he näet taistelivat oman henkensä puolesta. Sillä
samassa hetkessä, jona nuo kaikuvat torven toitotukset kajahtivat
väkijoukon yli, viskasi monikymmenlukuinen miesjoukko, joka oli
näyttänyt vain tavallisilta talonpojilta, viittansa syrjään ja paljasti
Robin Hoodin miesten Lincolnin-vihreän värin ja ryntäsi esiin miekka ja
kilpi kädessä.

"Hood! Hood!" kiljui heitä johtava jättimäinen mies, kun he hyökkäsivät
normannilaisvartion kimppuun. "Hood tulee avuksi!" ja vihreäpukuiset
miehet seurasivat Pikku Johnia huutaen hänen mukanaan. "Hood tulee
avuksi! Eläköön Robin Hood! Alas normannilaiset tyrannit."

Samassa puhkesi kauhea meteli ja sekamelska. Väkijoukon rauhallinen
osa pakeni joka suunnalle päästäkseen pois taistelupaikalta, naiset
kirkuivat, miehet huusivat, miekat kalskahtivat kilpiin, ja joka
puolelta ahdistetulla vartiostolla oli täysi työ puolustaessaan
itseään eikä vartiosto voinut kiinnittää huomiotaan lavalla olevaan
valepukuiseen pyhiinvaeltajaan. Hirsipuun juurella Robin Hoodilla oli
yhtä ankara työ kuin muillakin sinä päivänä. Hän sieppasi terävän
puukon ja katkoi sillä nuorat, joilla Hal, Hob ja Dickon oli sidottu
ja huusi: "Seuratkaa minua!" hypäten samassa lavalta maahan. Veljekset
juoksivat päällikkönsä perässä ilosta huutaen, ja heidät ympäröi tuossa
tuokiossa joukko ystäviä.

"Vetäytykää yhteen!" huusi Robin Hood, ja rosvot kokoontuivat tiheäksi
ryhmäksi vapautettujen toveriensa ympärille.

"Eteenpäin, portille!" oli seuraava käsky, ja tasaisesti ja
järkähtämättä metsien miehet etenivät torin poikki. Kahdesti sheriffin
miehet hyökkäsivät heidän kimppuunsa, ja kahdesti metsäsissit terävillä
nuolilla ja voimakkailla miekaniskuilla ajoivat sotilasjoukkueen
pakosalle. Saavuttiin kohta portille, joka oli sepposen selällään,
sillä Pikku John oli antanut Muchille ja Will Stutelylle sekä
kymmenkunnalle miehelle tehtäväksi porttivartioston nujertamisen heti,
kun kadulta alkoi kuulua meteliä. Käsky oli täytetty ja vartijat oli jo
riisuttu aseista ja sidottu, kun henkipatot riemusaattueena saapuivat
portille. He kokoontuivat portin ulkopuolella olevalle aukealle
kentälle, ja sitten Pikku John paiskasi portit kiinni ja lukitsi ne ja
marssi matkoihinsa avain mukanaan, niin ettei heitä voitu ajaa takaa.
Metsän reunassa he tapasivat vanhan, köyhän leskivaimon, joka toivon
ja pelon vaiheilla oli odottanut, että Robin täyttäisi lupauksensa ja
pelastaisi hänen poikansa. Ja kun hän näki Halin ja Hobin ja Dickonin
terveinä ja vahingoittumattomina ystäviensä parissa, hän taas itki,
mutta tällä erää ilosta ja riemusta ja siunasi siunaamasta päästyään
Robin Hoodia.



XIX luku

ROBIN HOOD TAPAA MARIAN NEIDON SHERWOODIN METSÄSSÄ


    Hän hovipojaksi pukeutui
        Niin synkkänä mieleltään,
    Näin taivaltaa ja metsähän saa
        Robin Hoodia etsimään.

    Mut on valhepuvussa Robin myös
        Ja tuntea mahdoton.
    Siks' miekat vain käy vastakkain,
        Mut iskut ne oivat on.

Sherwoodin metsässä miehiään johtaessaan ja pelotonta henkipaton elämää
eläessään Robin usein muisteli erästä ystäväänsä, joka oli jäänyt
kotiseudulle. Se oli Marian Neito, Robinin kotitalon naapuristossa
olevan suuren talon isännän kaunis tytär. Robin Hood ja Marian Neito
olivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta asti. He olivat yhdessä
leikkineet, etsineet linnun pesiä, onkineet purosta, kiivenneet puihin,
juosseet kilpaa nurmen yli, ja kun Robin Hoodin oli pakko lähteä
maailmalle, hän tunsi sydämensä murheelliseksi Marianista erottuaan.

Robinin lähdettyä oli kohtalo pidellyt ankarasti Marianiakin. Hänen
vanhempansa kuolivat, ystävät osoittautuivat epäluotettaviksi ja hänen
sydämensä kaipasi usein lapsuuden ystävää -- urheaa, pelotonta Robin
Hoodia. Pitkään aikaan hän ei tiennyt, missä tämä oli, mutta lopulta
hänen nimensä kajahteli kautta Pohjois-Englannin, ja Marian älysi,
että hänen entisestä ystävästään oli tullut kuuluisa henkipatto, jonka
rohkeista uroteoista laulajat lauloivat ja josta miehet iltanuotion
ääressä keskustelivat. Vihdoin yksinäinen ja ystävätön Marian päätti
lähteä etsimään Robinia Sherwoodin metsästä nähdäkseen, muistiko tämä
vielä heidän lapsuutensa entiset onnelliset ajat. Mutta hän tiesi,
että yksinäisen naisen oli turvatonta kierrellä maata, ja sen tähden
hän pukeutui nuorukaiseksi, otti jousen ja viinen, miekan ja kilven ja
näin varustautuneena ja naamioituna lähti Robinia etsimään. Hän saapui
lopulta ison metsän reunamalle, ja heti mahtavien tammien varjoon
päästyään hän alkoi innokkaasti katsella, näkyisikö metsän asukasta,
joka voisi neuvoa hänet entisen ystävän olinpaikalle.

Sattui niin, että Robin samana aamuna oli lähtenyt yksin liikkeelle
kuulostamaan uutisia. Hän oli naamioinut itsensä hyvin huolellisesti,
sillä hänen kohtalonsa olisi varma, jos hän joutuisi metsänvartijain
kynsiin. Sheriffi oli vihasta raivoissaan siitä oveluudesta, jolla
Robin oli hänet pettänyt ja pelastanut lesken pojat, ja hän oli antanut
määräyksen, että kiinni saataessa oli jokainen henkipatto surmattava,
minkäänlainen armo ei tulisi kysymykseen.

Robin lähti siis liikkeelle harmaaseen, repaleiseen sarkapukuun
pukeutuneena, päässä iso hattu, joka peitti kasvot, vasemman silmän
yläpuolella tavattoman iso laastaritilkku sekä hartioille huolettomasti
viskattu ryysyinen viitta. Hän oli astellut runsaan tunnin verran,
kun näki siististi pukeutuneen nuoren miehen tulevan tietä pitkin
vastaansa. Rob astui heti tiepuoleen pensaan varjoon varmistautuakseen
siitä, että nuorukainen oli yksin. Hänen oli näihin aikoihin viisainta
olla varuillaan, sillä hänen vihollisensa olivat sekä lukuisat että
raivosta suunniltaan. Aina vieraan nähdessään hän epäili ansaa tai
sotajuonta. Mutta nuorukainen asteli tasaisesti tietä edelleen ja
tuntui olevan yksin. Juuri kun hän oli menemässä sen pensaan ohi, jonka
suojassa Robin seisoi, tämä hypähti esille ja komensi hänet pysähtymään.

"Kuka olet ja mitä haet Sherwoodista?" kysyi Robin Hood.

Vieras oli Marian Neito, ja hän katsahti Robiniin, mutta ei
kuolemakseen aavistanut, että hänen entinen ystävänsä seisoi hänen
edessään tuon villin raakalaismiehen hahmossa. Hän piti miestä hurjana
maantierosvona, joka ehkä halusi rosvota hänet, ja hän hypähti hiukan
taaksepäin ja tarttui miekkaansa.

"Tuo ei ole Robinin miehiä", mietti Marian Neito. "Se on joku
kulkurirosvo, jota minun on paras kohdella ylpeästi, muuten olen
hukassa." Hän sanoi sen tähden: "Väisty tieltäni, mies, ja anna minun
jatkaa matkaani, minulla ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi."

"Niinkö, mutta entäpä jos minulla on jotakin tekemistä sinun kanssasi",
vastasi ryysyinen vieras. "Sano miksi ja minne olet metsän kautta
menossa, muuten minun on pakko käännyttää sinut takaisin."

"Käännyttää minut takaisin", sanoi nuorukainen. "Sitä sinä, hävytön
konna, et ikinä tee. Älä pakota minua paljastamaan miekkaani
itsepuolustuksekseni, tai saat katua tämänpäiväisiä hommiasi."

"Kas vain, onpa rohkea pukari", sanoi Robin Hood nauraen. "Entä mitä
tekisit tuolla sievällä pikku naskalillasi?"

"Ehkäpä saat tuta, että tämä naskalini on ylen terävä", sanoi
nuorukainen ja vetäisi välkkyvän terän huotrasta heiluttaen sitä
korkealla ilmassa. "Väisty tieltäni, sillä minä olen matkalla syvälle
metsän sydämeen, eikä minua estä siitä kukaan."

Kun Robin kuuli, että vieras oli matkalla Sherwoodin sydämeen, kävi
hänen epäilyksensä järkähtämättömäksi. Hänestä tuntui että juuri
tuollaisen rohkean, solakan nuoren miehen sheriffi nähtävästi oli
lähettänyt vakoilemaan, ja hän päätti käännyttää nuorukaisen takaisin.
"En väisty", sanoi Robin, "vaadin sinua palaamaan takaisin. Ajattele
omaa parastasi ja heitä metsäaukiot rauhaan, tai on minunkin pakko
tarttua aseisiin."

"Tartu jos tahdot!" huusi toinen, "mutta takaisin en palaa."

"Säiläni näkeminen kyllä pelottaa tuollaisen lapsen", ajatteli Robin
ja hän paljasti miekkansa ja ryntäsi nuorta miestä kohti ikäänkuin
käydäkseen rajusti kimppuun. Mutta hänen hämmästyksekseen hyökkäys
torjuttiin taitavasti, ja solakka nuorukainen asettui miekkoineen,
kilpineen vastustamaan häntä yhtä rohkeasti kuin kuka peloton mies
tahansa.

Heidän miekkansa helähtivät kun terävät terät kirahtivat yhteen, mutta
Robin ei käyttänyt koko voimaansa eikä parasta taitoaan tällaista
nuorta miestä vastaan taistellessaan, jonka vuoksi taistelua kesti
paljon kauemmin kuin olisi ollut välttämätöntä. Eikä nuori mies
suinkaan ollut taitamaton miekan mittelyssä, sillä kun Robin hetkisen
oli varomaton, hän sai vähäisen haavan kasvoihinsa. Henkipatto ihastui
ikihyväksi tähän urheaan, nuoreen vastustajaan ja koetti saada ottelun
päättymään sovintoon:

    "Jo lakkaa nyt", sanoi Robin Hood,
        "Käy joukkoon kumppanien,
    Kera kulkea saat sinä metsät ja maat
        Satakielistä kuunnellen."

"Mitä!" parahti nuorukainen. "Robin Hood! Oletko toden totta Robin
Hood? Ja voi, Robin, minä olen haavoittanut sinua! En tuntenut sinua,
Robin."

Henkipatto hämmästyi ja kummasteli edessään olevaa olentoa.

"Ja kuka sinä olet?" hän kysyi. "Ja miksi välität minun
haavoittumisestani?"

"Tulin tänne tavatakseni sinut, Robin!" huudahti nuorukainen, "mutta
enpä olisi uskonut näkeväni sinua tuon näköisenä. Etkö sinä, Robin,
tunne minua?"

Kauniit, punehtuneet kasvot saattoivat Robinin hetkeksi aikaa vieläkin
hämmästyneemmäksi. Sitten tuttu muistikuva palasi hänen mieleensä.

"Tunnen sinut!" hän huudahti, "tunnen sinut! Olet Marian Neito. Marian
kulta, miten olet tullut tänne?"

"Lähdin etsimään sinua, Robin", vastasi neito, "sillä koko maailmassa
ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä. Enkä minä tuntenut sinua, ja
nyt olen sinua haavoittanut."

"Mitä joutavia", sanoi Robin. "Paljon ilkeämpiä iskuja ja kolahduksia
me vihreällä salolla saamme. Eikä ole ihmekään, ettet tuntenut minua,
sillä olen naamioinut itseni, kun vihamieheni Nottinghamin sheriffi
tahtoisi vangita minut."

Ystävykset istahtivat läheiselle sammalmättäälle ja rupesivat
juttusille kertoen toisilleen elämänsä vaiheita. "Entä onko sinulla
sijaa minulle vihreällä salolla, Robin?" kysyi Marian Neito.

"On toki, ja minä tunnen itseni ylpeäksi, kun saan sinut sinne",
huudahti henkipatto. "Tule, mennään Allan-a-Dalen vaimon puheille; hän
ottaa sinut riemumielin suojaansa."

Niin he yhdessä lähtivät matkaan ja taivalsivat sille syrjäiselle
metsäaukiolle, missä joukkueen leiri sijaitsi. Ja hyvin tervetulleeksi
toivotti Allan-a-Dalen vaimo Marian Neidon, ja ylen iloinen oli
seniltainen juhla. Puna-Will ja Pikku John lähtivät oikopäätä
liikkeelle jousineen ja tappoivat pari lihavaa hirvihärkää, ja Marian
Neidon kunniaksi vietettiin riemuisa tuliaisjuhla. Miehet rupesivat
iloiseen piiriin ison, tammipölkyistä rakennetun nuotion ympärille, ja
söivät kyllikseen makeata riistaa ja joivat palan paineeksi pulloittain
viiniä ja haarikoittain ruskeaa kuohuvaa olutta. Niin tuli Marian Neito
Sherwoodiin ja hallitsi kuningattarena metsäkemuissa.



XX luku

SIR RICHARD LEE MAKSAA VELKANSA


    Eli ritari siivona kodissaan --
        Ja totta ma tiedän kai --
    Kunis neljäsataa puntaa hän
        Velan maksuksi kootuksi sai.

    Sata jousta hän sitten toimitti
        Ikisitkein jäntehin;
    Sata nuolikimppua oivaa myös
        Päin kirkkahan kiiltävin.

Kai muistatte hyvin, miten Robin Hood auttoi ritariparkaa, jolla ei
ollut rahaa velkansa maksamiseen ja joka siis oli vaarassa menettää
maansa. No niin, sir Richard Lee ei unohtanut vihreällä salolla olevaa
ystäväänsä, ja kun hän oli saanut säästetyksi neljäsataa puntaa, hän
lähti matkalle maksaakseen velkansa Robinille. Hän otti mukaansa sata
hyvää jousta ja sata kimppua erinomaisia nuolia lahjaksi ystävälliselle
henkipatolle.

Aivan eri miehenä sir Richard tällä kertaa ratsasti metsän halki.
Edellisellä kerralla hän oli ollut surullinen ja alakuloinen näyttäen
maailman onnettomimmalta ihmiseltä, nyt hän sen sijaan oli iloinen
ja hilpeä, ratsasti hyvällä ratsulla, uljaan, aseistetun miesjoukon
saattamana. Ja kaikesta tästä muutoksesta hän sai kiittää Robin Hoodia,
sillä jos ritari olisi menettänyt maansa, hän olisi ollut ikiajoiksi
mennyttä miestä. Sir Richard siunasi sen tähden Robin Hoodia, joka oli
pelastanut hänet Pyhän Marian ahnaan apotin julmista ja kuristavista
kynsistä.

Miestensä edessä matkatessaan hän saapui joen rannalla lähellä sillan
korvaa sijaitsevalle laajalle niittymaalle. Täällä vallitsi mitä
vilkkain elämä, sillä koko ympäristö oli kokoontunut sinne juhlimaan.
Siellä näki silmänkääntäjiä ja nuorallatanssijoita töllistelevä
kansanjoukko ympärillään; siellä oli saksilaisia laulajia ja
kuljeksivia kanteleensoittajia; oli karkeatekoisia markkinakojuja,
mihin kauppiaat ja kaupustelijat olivat panneet tavaroitaan näytteille;
mutta suurilukuisin väkijoukko oli kokoontunut ympyränmuotoisen
aidakkeen luo, jonka sisässä läheltä ja kaukaa saapuneet etevät
painijat olivat kilpailemassa kallisarvoisista palkinnoista.
Painikilpailujen voittajan oli määrä saada mainio juoksija, jonka
satula ja suitset oli silattu kullalla -- komea palkinto tosiaan.
Toiseksi parhaalle annettaisiin valkoinen härkä; seuraavat kolme
palkintoa olivat kauniisti kirjotut käsineet, kultasormus ja
tynnyrillinen viiniä. Kun palkintoja oli näin monta, ei ollut ihme,
että juhlaan oli saapunut paljon rotevia talonpoikia: joka mies toivoi
voittavansa jonkin noista palkinnoista, vaikkapa pienenkin.

Väkijoukko oli niin lähellä sillankorvaa, ettei ritari miehineen
olisi päässyt siitä sivu käyttämättä pakkokeinoja. Siihen sir Richard
ei ollut halukas, ja koska päivä vielä ei ollut pitkälle kulunut ja
hänellä oli runsaasti aikaa, hän jäi istumaan hevosen selkään ja
katselemaan painia tunnin ajaksi, ja hänen miehensä kerääntyivät hänen
ympärilleen iloissaan siitä, että saivat nähdä odotettavissa olevaa
jännittävää kilpailua.

Kaikkien hämmästykseksi painista ei kehkeytynytkään jännittävää
ottelua. Siihen oli syynä se, että aitaukseen kömpinyt iso,
kömpelönnäköinen mies ylen helposti heitti maahan joka ikisen, joka
asettui häntä vastaan. Oli yhdentekevä, kenen kanssa hän otteli. Olipa
vastustaja tämän kylän mestari tai tuon kylän paras painija, jokainen
oli selällään heti, kun tuo iso mies tarttui häneen.

"Kukahan se on?" huusivat ihmiset. "Tuollaista painia ei Englannissa
ole ennen nähty. Eihän se ole edes kilpailua. Jättiläinenhän käsittelee
toisia, ikäänkuin he olisivat lapsia."

Ihmettelyä ja suosionhuudahduksia alkoi kuulua joukosta, kun tuo
voimakas vieras kaatoi miehen toisensa jälkeen, mutta pian rupesi
huutoihin sekaantumaan vihaa. Nämä kiukun purkaukset lähtivät
metsänvartijajoukkueesta, joka oli kokoontunut erääseen aitauksen
kolkkaan. He olivat saapuneet kannattamaan toveriaan, Lujakätistä
Hubertia, kuuluisaa painijaa, ja he olivat lyöneet vetoa suuresta
summasta hänen hyväkseen.

Metsänvartijat olivat pilkanneet jokaista hävinnyttä painijaa, kun
nämä hiipivät aitauksesta. "Odottakaapa, kunhan Hubert käy käsiksi
tuohon isoon koljoon", he huusivat. "Silloin saatte nähdä, miten on
painittava. Olipa mies miten iso tahansa, kyllä Lujakätinen hänet
helposti heittää olkansa yli."

Nämä herjaukset, ivailut ja kerskumiset saivat väkijoukon yhä
innostuneemmaksi, ja kun Hubert luottavaisena astui aitaukseen, uskoi
jokainen vihdoinkin saavansa nähdä jotakin erikoista. Mutta vaikka
nämä toiveet osoittautuivatkin heti alussa turhiksi, saivat katsojat
kuitenkin nähdä komean näyn: Iso painija tarttui Lujakätiseen Hubertiin
ja heitti tämän suinpäin maahan. Kädet ja jalat pyörivät kuin väkkärä,
ja näin tappiolle joutunut painimestari pyörähti ympäri ilmassa ja
mätkähti suoraan selälleen maahan niin rajusti, että maa tömähti.

"Luvaton ote!" kiljuivat metsänvartijat. "Luvaton ote! Heittäminen ei
ole luvallista!"

"Ei, ei", huusi sir Richard, joka kannatti rehellistä peliä. "Ote oli
luvallinen. Se oli luvallinen heitto."

Metsänvartijat tiesivät sen hyvin itsekin, mutta he pitivät suurta
ääntä ja huusivat tahallaan väittäen otetta vääräksi, jotta heidän
mestarinsa häviö ei herättäisi huomiota ja he pääsisivät maksamasta
vedon, minkä hänen puolestaan olivat lyöneet. Syntyi aikamoinen hälinä
aitauksen ympärillä. Toiset huusivat isoa painijaa vastaan, toiset
hänen puolestaan. Mutta edelliset olivat huomattavasti voitolla,
sillä hän oli hankkinut itselleen useiden vihamielisyyden, koska oli
paiskannut maahan miehen, johon enemmistö oli luottanut.

"Olen joskus nähnyt tuon ison miehen", mutisi sir Richard itsekseen,
"mutta missä ihmeessä? -- missä ihmeessä?"

Hän mietti hetkisen ja hätkähti sitten satulassaan. "Nyt tiedän
-- nyt tiedän", hän muisti. "Se on sama iso mies, joka oli Robin
Hoodin seurassa. Nyt muistan, että tämähän se nouti laukun, jossa ne
neljäsataa puntaa olivat. Niin, sitä en saata milloinkaan unohtaa."

Sir Richard oli oikeassa, mies oli Pikku John. Hän oli ollut
tiedusteluretkellä, oli kuullut painikilpailusta eikä voinut pysyä
niistä poissa. Hän oli saapunut juhlapaikalle vain katsoakseen
mieliurheiluaan, mutta aitauksen ja palkinnot nähdessään ei voinut
hillitä itseään, vaan oli ilmoittautunut kilpailijaksi Will Glade
nimisenä ja oli kumonnut kaikki vastustajansa.

"Heittäkää hänet aitauksesta ulos!" kiljuivat metsänvartijat. "Pois
aitauksesta! Se oli luvaton ote. Jatketaan painia!"

Tähän huutoon yhtyivät monet, jotka halusivat saada nähdä suosikkinsa
uudestaan onneaan koettamassa painissa, mistä tuo kauhea painimestari
oli syrjäytetty; mutta paljon oli rehellisenkin menettelyn kannattajia,
jotka rohkeasti puolustivat Pikku Johnia ja sanoivat, että hän oli
paininut kunnollisesti ja rehellisesti.

Äkkiä Pikku John joutui suureen vaaraan, sillä kiukkuiset
metsänvartijat olivat rynnänneet aitaukseen ja karkasivat hänen
kimppuunsa, useat miekka paljastettuna, ja uhkasivat tappaa hänet,
ellei hän heti paikalla luopuisi kilpailusta. Mutta he uhkasivat
väärää miestä. Jäntevä jättiläinen ei pelännyt, vaan pysyi päättävästi
paikoillaan ja uhmasi heitä kaikkia. Mutta huonosti hänen olisi käynyt,
ehkä olisi tullut surmatuksikin, ellei sir Richard olisi puuttunut
asiaan. Hän kokosi miehensä ympärilleen ja käski heidän seurata. Ja
niin ritari ratsasti läpi väkijoukon ja tunkeutui sille paikalle, missä
Pikku John seisoi raivoisan roskajoukon ympäröimänä.

"Peräytykää!" huusi sir Richard metsänvartijoille. "Peräytykää älkääkä
koskeko siihen mieheen!"

Sheriffin miehet olisivat vähät välittäneet ritarin sanoista, jollei
väkijoukko olisi yhtynyt niihin.

Monet läsnäolevat tunsivat sir Richardin ja he huusivat:

"Antaa sir Richardin olla erotuomarina. Hän on hyvä ja rehellinen
ritari. Tunnemme hänet ja luotamme häneen. Päättäköön hän, miten on
tehtävä."

Metsänvartijat eivät uskaltaneet asettua yleistä mielipidettä vastaan,
ja kaikki vaikenivat kuunnellakseen, mitä sir Richardilla oli
sanottavaa.

"Kuulkaapas, hyvät herrat", sanoi ritari. "Sekö olisi englantilaista
rehellisyyttä, että ollaan vihamielisiä miehelle, joka on osoittautunut
parhaimmaksi painijaksi, mitä ikinä olen nähnyt? Näin joka heiton, ja
joka ainoa oli laillinen ja kunnollinen, ja minä vaadin eteeni miehen,
joka sen uskaltaa kieltää. Miksi siis huutamalla koetatte erottaa
kilpailusta miehen, jota kukaan ei kunnollisesti pysty kilpailussa
voittamaan?"

Nämä sanat tekivät vaikutuksensa ja saivat aikaan voimakkaan
myötätunnon ison painijan hyväksi. Metsänvartijat vain yhä mulkoilivat
rumasti häntä ja kertoivat mutisten, mitä olisivat miehelle tehneet,
jollei ritari miehineen olisi puuttunut asiaan.

Päätettiin siis niin, että ensimmäisen palkinnon saakoon tuo iso
painija ja muut painikoot uudestaan seuraavista palkinnoista. Kun
seuraavat palkinnot oli annettu, sir Richard osti viidellä markalla
viinitynnyrin mieheltä, joka sen oli voittanut, ja käski aukaista sen
heti, jotta jokainen jota halutti, saisi juoda siitä. Tämä sai kaiken
kansan hyvälle tuulelle, lukuunottamatta tietenkin sheriffin miehiä,
joiden oli ollut pakko suorittaa häviämänsä veto ja jotka siksi olivat
hyvin katkeralla mielellä.

He murisivat itsekseen ja katselivat rumasti Pikku Johnia, joka nyt
tarkasteli voittamaansa jaloa juoksijaa. Mutta omia omituisia teitään
oli huhu ruvennut liikkumaan, ja äkkiä alkoi väkijoukossa kuulua
kuisketta, että tuo mainio painija oli Robin Hoodin miehiä. Ehkä paitsi
sir Richardia joku muukin oli tuntenut Pikku Johnin, sillä vaikka iso
mies oli naamioinut itsensä mahdollisimman hyvin, hän ei mitenkään
voinut peittää isoa ruhoaan, leveitä hartioitaan eikä jänteviä
jäseniään.

Huhu kierteli ja saapui pian metsänvartijain kuuluville. Innokkaasti he
tarttuivat siihen: se oli aivan heidän mieleensä, sillä silloinhan tuo
mainio painija oli heidän hallussaan.

"Henkipatto! Henkipatto! Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" he
kiljuivat ja ryntäsivät raivoissaan voittajaa kohden. Silloin Pikku
John tiesi, että hänen oli oltava vikkelä, jos tahtoi säilyttää
henkensä. Hän hyppäsi satulaan, painoi kantapäänsä korskean ratsunsa
kupeisiin ja lennähti tiehensä kuin nuoli. Hänellä oli täällä paljon
ystäviä, sillä kansa piti henkipatoista ja väistyi siksi oikealle ja
vasemmalle tehdäkseen hänelle tietä, mutta sulki taas kujan umpeen,
kun metsänvartijat tulivat. Käden käänteessä Pikku John oli nelistänyt
sillan yli ja kadonnut tien mutkaan.

"Olen totisesti iloinen siitä, että tuo komea painija pääsi pakoon,
iloitsen siitä sekä hänen päällikkönsä vuoksi että hänen itsensä
tähden", puheli sir Richard ja käski miestensä jatkaa matkaa, ja he
seurasivat Pikku Johnin jäljestä.

Pikku John ratsasti hyvää vauhtia, eikä hänen mainio juoksijansa
pysähtynyt rajusta menostaan ennen kuin ratsastaja sen seisahdutti
erääseen aukioon, mihin Robin ja tusinan verta hänen miehiään oli
pysähtynyt.

"Mikä nyt, Pikku John, mitä tuommoinen raju meno merkitsee?" huusi
johtaja. "Ja keneltä jalosukuiselta olet anastanut tuon pulskan ratsun?"

"Se on minun, johtaja, rehellisesti ansaittu rehellisessä kilpailussa",
vastasi Pikku John ja kertoi painijutun ja ylisti suuresti ystävällistä
muukalaista, joka oli auttanut häntä oikeuksiinsa. Pikku John ei ollut
tuntenut ritaria, niin muuttunut oli sir Richard sekä asultaan että
näöltään.

"Etkö matkallasi nähnyt sitä surullista ritaria, jolle lainasimme
neljäsataa puntaa?" kysyi Robin Hood.

"En merkkiäkään hänestä -- en merkkiäkään", sanoi Pikku John. "Tänäänkö
häntä odotat?"

"Tänään", vastasi Robin Hood, "sillä tänään on kulunut kaksitoista
kuukautta siitä päivästä, jona lainasimme rahat, ja ne oli määrä maksaa
takaisin ennen kuin aurinko tänään laskee."

"Älä ole levoton, johtaja", sanoi iloinen jättiläinen. "Eihän aurinko
ole vielä mennyt mailleen. Tohdin vaikkapa vannoa, että ritari
osoittautuu rehelliseksi ja luotettavaksi, sillä muistan, että hänen
silmiensä katsanto oli luotettava."

"No niin", sanoi Robin, "mutta tänään en käy päivälliselle, ennen
kuin minulla on joku vieras, jonka kanssa voin yhdessä aterioida.
Ota siis jousesi, Pikku John, ja mene Muchin ja Puna-Willin kanssa
Watlingin tielle, kunnes kohtaatte matkustajia. Kutsu heidät kanssani
syömään päivällistä. Jos ovat rikkaita, saavat maksaa ateriansa,
jos taas köyhiä, niin saakoot osansa minun omaisuudestani, jos ovat
soittoniekkoja tai silmänkääntäjiä, niin huvittakoot meitä."

Nuo kolme miestä lähtivät oitis matkaan ja riensivät valtamaantielle.
He katsoivat itään ja katsoivat länteen, mutta ristin sielua ei
näkynyt. Sitten he katsoivat sitä tietä pitkin, joka vie Barnesdaleen,
ja eivätkös nähneetkin suuren ihmisjoukon lähestyvän.

"No kautta Maarian", sanoi Pikku John, "saapa johtajamme tänään
vieraita kyllikseen. Keitähän ne nuo tulijat ovat?"

Miehet katsoivat tarkoin lähestyvää miesjonoa ja näkivät kahden
mustapukuisen munkin ratsastavan etunenässä kauniilla ratsuilla.
Heitä seurasi seitsemän kuormahevosta, ja vartiojoukkona oli
viisikymmentäkaksimiehinen keihäsmiesjoukko.

"No jopa jotakin", sanoi Much, "piispakaan ei voisi matkata sen
ruhtinaallisemmin kuin nuo mustat munkit. Totta totisesti noiden
kuormahevosten selässä on kallisarvoinen taakka, sillä muuten ei olisi
vartiosto noin lukuisa."

"Veljet", sanoi Pikku John, "meitä ei ole kuin kolme, mutta meidän on
vietävä nuo miehet päivälliselle, muuten emme tohdi astua päällikkömme
näkyville."

Much ja Puna-Will eivät virkkaneet sanaakaan, nyökkäsivät vain
merkiksi, että olivat samaa mieltä, ja niin he sitten asettuivat
korkeiden pengerten välissä kulkevan tien äkkimutkaan. Tästä asemastaan
he näkivät kulkueen etupään, ja kun molemmat munkit ratsastivat
mutkaan, seisoivat nuo kolme jousimiestä suoraan heidän edessään,
nuolet valmiina jänteessä.

    "Muu joukko te jousilla pidättäkää",
        Huusi toisille Pikku John.
    "Etumaisesta munkista huolehdin,
        Mun hallussain henkensä on."

Kun mustapukuiset munkit näkivät edessään kolme rosvoa, jouset
jännitettyinä, pysähdyttivät he hevosensa, ja koko ratsasseurue joutui
epäjärjestykseen.

"Varropa, munkin tolvana!" huusi Pikku John edeltä ratsastajalle, joka
näytti olevan vaikutusvaltaisempi mies kuin hänen toverinsa. "Seiso
siinä missä olet, ja muista, että kuolemasi on minun kädessäni. Paha
sinut periköön", jatkoi henkipatto, "sillä olet kovin vihoittanut
päällikköäni, kun olet pakottanut hänet paastoamaan näin kauan."

Munkki tuijotti Pikku Johniin ihmeissään ja kummissaan ja peloissaan:
hän ei käsittänyt henkipaton sanoja ja hän tokaisikin: "Kuka on
päällikkösi?"

"Robin Hood!" huusi Pikku John jyrisevällä äänellä.

"Hän on kuuluisa rosvo", sanoi munkki happamesti, "enkä ole hänestä
milloinkaan kuullut hyvää."

"Se on ilkeätä valhetta!" huusi Pikku John. "Hän on kunnianarvoisa
metsämies ja on kutsunut sinut päivälliselle ja tultava sinun on."

Much ja Puna-Will eivät olleet virkkaneet sanaakaan, mutta olivat
valmiina nuolineen. Mutta ainoatakaan ei ollut tarvis laukaista,
sillä munkkeja seuraava vartiojoukko häipyi tyhjiin aivan kuin ihmeen
kautta. Joka mies oli kuullut Robin Hoodin nimen, kun Pikku Johnin
ääni tuomiotorven törähtelynä kiiti pitkin kumisevaa tietä, ja tuon
pelätyn nimen kaiku oli ollut kylliksi. Kaikki pelkäsivät odottamatonta
hyökkäystä, ja noiden kolmen päättävästi esiintyvän rosvon tieltä he
kääntyivät pakoon, niin ettei paikalle jäänyt muita kuin ne, joiden
henkeä jousimiehet välittömästi uhkasivat.

"Eteenpäin mars", sanoi Pikku John munkeille, ja heidän oli pakko
ratsastaa eteenpäin, sillä perässä tulivat Much ja Puna-Will valmiina
ampumaan, jos he yrittäisivät pakoon. Pikku John taas ajoi edellään
noita seitsemää kuormahevosta nuoren asemiehen ja hevosmiehen
avustamana; he olivat munkkien seurueesta ainoat, jotka pysyivät heille
uskollisina.

    Kakskuudetta miestä, heistä jäi
        Hovipoika ja renki vaan.
    Pikku Johnia ratsuja viemähän
        He astuvat auttamaan.

Ja niin saavuttiin metsään ja sen kodan ovelle, missä Robin heitä
odotti.

Paljastaen päänsä Robin astui heitä vastaan ja tervehti tulokkaita mitä
kohteliaimmin, mutta johtajamunkki ei vähimmälläkään tavalla vastannut
tähän kohteliaaseen tervehdykseen, ja Pikku John suuttui.

"Onpa tämä koko kollo miehekseen, johtaja", sanoi Pikku John. "Mutta
kyllä kohta opetan hänet paljastamaan päänsä."

"Ei väkivaltaa", sanoi Robin, "ei väkivaltaa. Jos hän ei halua riisua
huppuaan kohteliaisuudesta, niin anna hänen olla. Paljonko oli
seuruetta tällä munkilla, John?"

"Viisikymmentäkaksi miestä, johtaja, kun kohtasimme, mutta monet heistä
ovat hävinneet."

"Töräytäpä torveesi", sanoi Robin, "että veljeskuntamme tietäisi meillä
olevan vieraita."

Pikku John puhalsi torveensa, ja kohta riensi paikalle
sataneljäkymmentä ravakkaa miestä, jokaisella yllään punainen viitta
ja kaikki hyvin aseistettuina. Munkit katselivat tätä komeata rintamaa
ja sitten huolestuneina kuormahevosiaan, aivan kuin olisivat olleet
levottomia rikkauksistaan.

Pian oli päivällinen valmis ja munkit istuutuivat syömään, ja Robin
Hood ja Pikku John tarjosivat heille parasta, mitä pöydässä oli.

"Syökää vankasti, munkki", sanoi Robin Hood luostarin johtajalle.

"Paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi munkki, "sen teenkin, sillä
kestityksenne on yltäkylläinen."

"Missä on luostarinne?" jatkoi Robin.

"Pyhän Marian luostari", sanoi munkki. Robin kohotti silmäkulmiaan ja
naurahti hieman.

"Ja mikä on arvonne siellä?"

"Olen pääisännöitsijä", sanoi munkki hyvin tärkeänä. Robin naurahti
taas.

"Miksi nauratte, mies?" kysyi pääisännöitsijä.

"En voi olla naurahtamatta", vastasi Robin, "kun ajattelen, että Pyhän
Marian luostarin pääisännöitsijä juuri tänä päivänä on vieraanani."

"Miksi erikoisesti tänä päivänä?" kysyi munkki.

"Koska tänään on kulunut täsmälleen kaksitoista kuukautta siitä, kun
lainasin neljäsataa puntaa, jotka oli maksettava Pyhän Marian apotille,
ja tänään on velanmaksupäivä. Ehkä teillä on se mukananne, munkki?"

"Minullako?" huusi pääisännöitsijä. "Minulla ei ole mitään. Kenelle
lainasitte rahat?"

"Köyhälle ritarille."

"No antakaa sitten köyhän ritarin itse maksaa velkansa", huusi munkki.

"No niin", sanoi Robin huolettomasti, "ajattelin vain, että ehkäpä
apotti lähettää rahat takaisin. Minusta nimittäin näyttää, että noissa
mytyissä ehkä on paljon rikkauksia", ja hän viittasi taakkoihin, jotka
oli kuormahevosten selästä nostettu ja kasattu maahan.

"Ei niissä ole ollenkaan rahaa", huusi pääisännöitsijä hätäisesti,
"vain vähän vaatetta ja muuta arvotonta tavaraa."

"Eikö rahaa?" sanoi Robin ja kohotti hämmästyneenä kulmiaan. "Ja
tekö lähditte matkalle ottamatta yhtään rahaa mukaanne matkakulujen
suorittamiseksi?"

"Tosiaan! nyt kun mainitsette", sanoi munkki sukkelaan, "muistan että
niissä sittenkin on vähäisen rahaa, mitättömät kaksikymmentä markkaa
matkalla kulutettaviksi. Ei kannata, hyvät miehet, niiden vuoksi aukoa
taakkoja."

"Eipä tosiaankaan", vastasi Robin, "ja sittenkin ne täytyy aukaista.
Voisi nimittäin sattua, että Pyhä Neitsyt Maria itse palauttaa köyhän
ritarin rahat ja on sen tähden antanut teidän kahdenkymmenen markkanne
lisääntyä ihmeen kautta. Aukaisepa mytyt, Pikku John."

Pitkä henkipatto levitti viittansa maahan ja otti vakat, jotka olivat
riippuneet etumaisen kuormahevosen selässä. Hän mursi ensimmäisen
kannen auki ja kaatoi sen sisällyksen viitalle. Kimalteleva kultavirta
valui viitalle.

"Ihme! Ihme!" huusi Robin Hood. "Enkö sanonut, että nuo kaksikymmentä
markkaa ehkä ovat lisääntyneet?"

Pikku John mursi toisen arkun auki, ja uusi kultavirta kilisi alla
olevalle kiiltävälle kasalle.

"Ihme! Ihme!" kiljuivat rosvot kuorossa, ja heidän kylkensä hytkyivät
naurusta johtajan pilan johdosta, samalla kun pääisännöitsijä kulmat
synkkinä katseli toimitusta.

"Laske rahat, Pikku John", sanoi Robin Hood. Pikku John laski ja
huomasi niitä olevan yli kahdeksansadan punnan.

"Anna munkille hänen kaksikymmentä markkaansa, Pikku John", käski
johtaja, ja Pikku John laski kaksikymmentä markkaa.

"Siinä nyt ollaan, munkki", sanoi Robin Hood. "Emme ole ryöstäneet
teiltä ainoatakaan hopeapenniä. Omasta suustanne kuulimme, että teidän
arkuissanne ei ollut yhtään yli kahdenkymmenen markan, joten Pyhä
Neitsyt siis on tehnyt ihmeen, kun on toimittanut sinne kahdeksansataa
puntaa, ja tuntunee hyvin luultavalta, että Pyhä Maria haluaa
kaksinkertaisena palauttaa minulle ne rahat, jotka lainasin ritarille,
jotta ritari voisi suorittaa ne apotille."

"Varkaita ja rosvoja te olette!" huusi raivoissaan pääisännöitsijä.
"Pankaa heti takaisin minun herra apottini rahat tai saatte niskaanne
hänen ankarimman kirouksensa. Kelloin, kirjoin, kynttilöin hän teidät
kiroaa, ja te olette kadotetut nyt ja iankaikkisesti!"

"Kappas vain!" huudahti Robin Hood. "Jopa on toinen ääni kellossa nyt,
herra isännöitsijä. Nythän te puhutte apotin rahoista ja kiroista.
Mutta viis minä veisaan sellaisen miehen kiroista. Hän on kovasydäminen
ja ahne mies, joka sortaa köyhiä ja anastaa lesken rovon lisätäkseen
sillä varastojaan. Luuletko meidän välittävän hitustakaan sellaisen
miehen kiroista? Anna munkille hänen ratsunsa, Pikku John, ja päästä
hänet menemään, mutta kuormahevoset ja tavarat ovat meidän."

Rosvot tervehtivät tätä päätöstä äänekkäin hyvähuudoin, ja tarkemmin
mietittyään pääisännöitsijäkin oli iloinen kuullessaan, että sai
poistua ehein nahoin. Hän kapusi ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä,
ja hänen toveriensa annettiin seurata häntä.

Tuskin munkit olivat kadonneet metsän peittoon, kun sir Richard Lee
ilmestyi näkyviin lähestyen vastakkaiselta suunnalta. Hän oli viipynyt
paljon kauemmin matkalla painipaikalta kuin Pikku John, sillä tämä
oli suorittanut matkan nopealla juoksijalla ratsastaen, kun taas sir
Richard ja hänen miehensä olivat edenneet hitaasti, koska useat hänen
seuralaisistaan kulkivat jalan.

"Taivas teitä varjelkoon, hyvä Robin Hood, ja koko joukkuettanne!"
sanoi sir Richard saapuessaan sille kohdalle, missä henkipatto seisoi.

"Terve tuloa, arvoisa ritari!" huudahti Robin. "Olette tervetullut
vihreälle salolle. Entä miten kävi Pyhän Marian luostarissa?"

"Hohoi! apotti oli hyvin halukas anastamaan maatilani", vastasi sir
Richard, "mutta teidän avullanne, hyvä mies, lunastin sen ja olen
täällä nyt lupaukseni mukaan."

"Enpä uskonut teitä enää tänään näkeväni", vastasi Robin. "Aurinkohan
laskee jo kohta."

"Älkää pahastuko, vaikka tulenkin näin myöhään", sanoi sir Richard.
"Minulle sattui matkalla este. Jouduin painitilaisuuteen ja näin siellä
talonpoikaparan tunnottomien heittiöiden ahdistamana. Jäin auttamaan
häntä, varsinkin kun luulen, että hän oli teidän miehiänne."

"Niin, herra ritari, minä siellä olin, ja nyt kiitän sydämestäni teitä
avustanne", huudahti Pikku John astuen esille. "Huonosti minun olisi
käynyt noiden metsänvartija-roistojen kynsissä, jollette te olisi
tullut auttamaan minua oikeuksiini. Mutta en tuntenut teitä, niin
suuresti olette muuttunut viime näkemästä."

"Minäkin kiitän teitä, herra ritari", puuttui puheeseen Robin. "Mies,
joka auttaa tovereitani, auttaa minua, ja Pikku John on oikea käteni.
Olisinpa totta vie hukassa, jos hänet menettäisin."

"Olen iloinen kun olen ollut hyödyksi", vastasi sir Richard. "Ja
tässä laukussa, hyvä Robin, ovat neljäsataa puntaanne. Laskekaa ne
ja tarkastakaa, onko oikein. Tässä taas on kaksikymmentä markkaa
vähäiseksi suosionosoitukseksi suuresta ystävällisyydestänne."

"Antakaa rahojen olla, herra ritari", nauroi Robin. "Velka on jo
suoritettu."

"Suoritettu!" huudahti sir Richard. "Mitä tarkoitatte, hyvä Robin Hood?
Ei minulla toki ole ystävää, joka maksaisi puolestani niin suuren
summan."

"Kautta pyhän neitsyen, teillä on", sanoi Robin nauraen, "ja
hämmästyttepä totisesti, kun hänen nimensä kuulette, sillä se ystävänne
on itse Pyhän Marian apotti."

"Ei ikinä!" sanoi sir Richard. "Sitä en ikinä usko. Miten voisi kukaan
uskoa, että hänenlaisensa raaka, ahne, vanha roisto vapaaehtoisesti
luopuisi niin suuresta summasta, mihin minun velkani teille nousee!"

Robin nauroi taas. "Enhän sanonutkaan vapaaehtoisesti, herra ritari,
mutta tuo rahamäärä on saatu hänen arkuistaan, ja minä olen antanut
hänen pääisännöitsijälleen pätevän kuitin rahan suorittamisesta
laskemalla ukkelin vapaaksi."

Sir Richard alkoi vähitellen ymmärtää asian oikean laidan, ja kun hän
sai kuulla ihmeestä, joka muutti mustan munkin kaksikymmentä markkaa
kahdeksansataa puntaa suuremmaksi, hän nauroi sydämensä pohjasta.

"Mutta kuitenkin kaikitenkin, hyvät herrat", hän sanoi, "kyllä minä
sittenkin vaadin, että saan maksaa summan, jonka olen teille velkaa."

"En ota penniäkään", selitti Robin. "Olen saanut omani takaisin,
vieläpä oikeista käsistä. Entä, herra ritari, mitä merkitsee tuo kaunis
jousivarasto ja nuo sievästi sulitetut nuolet?"

Tämän hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta, ja sir Richard vastasi:
"Niin tosiaan, ne on tarkoitettu teille vaatimattomaksi lahjaksi."

Robin kiitti häntä sydämellisesti, ja jouset ja nuolet annettiin
miehille, jotka ottivat ne ilomielin vastaan, sillä aseet olivat
parhaiden ammattimiesten tekemiä ja ne olivat hienointa laatua.

"Pikku John", sanoi Robin, "tuopas aarreaitasta munkin tuomat rahat.
Pyhän Marian apotti oli velkaa vain neljäsataa puntaa, mutta munkki toi
kahdeksansataa."

Pikku John nouti ne neljäsataa puntaa, jotka ylittivät lainasumman, ja
Robin Hood antoi ne sir Richardin haltuun. Ritari ei halunnut ottaa
niitä vastaan, mutta Robin ei hellittänyt.

"Ritarin elämä maksaa paljon rahaa", sanoi Robin, "kun taas minä täällä
metsässä kulutan kovin vähän. Ja jos joskus toiste satutte pahaan
pulaan, niin tulkaa Robin Hoodin luo; minä en kieltäydy luovuttamasta
teille osaa omastani, niin kauan kuin aarreaitassa jotakin on jäljellä.
Ja nyt katamme taas pöydän, sillä te ja seurueenne olette varmaankin
nälissänne pitkän matkan kuljettuanne."

Ja niin aloitettiin pidot uudestaan, ja kiitollinen ritari seurueineen
nautti Robin Hoodin kemuista ja ylisti pitojen jaloa isäntää, joka
oli sorrettujen ja onnettomien ystävä ja auttaja ja kaikkien ylpeiden
tyrannien vihollinen.



XXI luku

ROBIN HOOD MYY PATOJA NOTTINGHAMIN KAUPUNGISSA


    Nyt, herrat hyvät, kuulkaatte,
        Te hienot ja arvoisat:
    Robin Hood oli joukosta parhaita,
        Jotka joustansa kantavat.

    "Tuolla tulevan näen", sanoi Robin Hood,
        "Savenvalajan pöyhkeän.
    Tuhannesti jo tästä hän kulki, vaan
        Ei veroa maksanut hän."

Pitkään aikaan eivät Robin Hood ja hänen miehensä lähestyneet
Nottinghamin kaupunkia sen jälkeen kun olivat pelastaneet lesken pojat
sheriffin kynsistä. He muuttivat ison salon kaukaiseen kolkkaan ja
pysyttelivät etäällä siitä mieslukuisesta joukosta, jonka sheriffi oli
lähettänyt tutkimaan heidän vanhoja tyyssijojaan. Mutta eräänä aamuna,
kun linnut lauloivat ja aurinko paistoi ja kun leppoisa tuulenhenki
pani vihreät lehdet lepattamaan, seisoi Robin ja joukko hänen miehiään
viidakossa tarkaten metsän kautta kulkevaa tietä. Robin muisteli
Nottinghamin kaupunkia ja mietti, miten hauska olisi päästä sen muurien
sisäpuolelle ja saada kuunnella toriyleisön iloisia juttuja, kun kaukaa
ilmestyi näkyviin ihminen. Se oli savenvalaja, joka rattaillaan istuen
hiljakseen ajeli tietä pitkin.

"Tuo savenvalaja on kopea junkkari", sanoi Robin miehilleen. "Hän
kulkee meidän metsämme kautta eikä vielä ikinä ole maksanut penniäkään
kauttakulkuveroa."

"Hm!" sanoi Pikku John. "Hänen kanssaan ei ole hyvä olla tekemisissä.
Kerran tappelin hänen kanssaan, ja iskipä hän silloin minua kolme
kertaa niin kovasti, että kylkiäni pakotti monta päivää. Panenpa
neljäkymmentä shillinkiä veikkaa siitä, ettei meistä yksikään pysty
häntä pysähdyttämään."

"Suostun veikkaasi", sanoi Robin. "Jääkää te tänne, pojat, niin minä
kyllä pidätän näppärästi tuon hävyttömän savenvalajan."

Savenvalajan rattaat tulla jyrisivät yhä lähemmäs, ja astiat kalisivat
toisiaan vasten, samalla kun ajaja vihelteli iloista säveltä. Robin
astui esille kohtaamaan savenvalajaa, isoa, rotevaa, punakasvoista
miestä.

Robin Hood tarttui hevosta päähän ja käski savenvalajan pysähdyttää.

"Mitä sinä mies oikein tahdot?" huusi savenvalaja lyhyesti ja hyppäsi
istuimeltaan maahan.

"Viimeiset kolme vuotta ja enemmänkin", sanoi Robin, "olet sinä,
savenvalaja, kulkenut tätä tietä, etkä ole vielä milloinkaan tehnyt
sitä hyvää, että olisit maksanut penniäkään veroa."

"Mikä on nimesi?" sanoi savenvalaja. "Ja miksi ihmeessä minun pitäisi
sinulle maksaa veroa?"

"Olen Robin Hood", sanoi henkipatto, "ja tänään sinun täytyy antaa
minulle jokin pantti."

"En anna pantteja enkä maksa minkäänlaisia veroja", sanoi itsepintainen
savenvalaja. "Hellitä heti paikalla hevosestani, tai sinun käy
huonosti."

Kun savenvalaja näki, että Robin yhä piteli hevosta, hän juoksi
rattaiden luo ja otti sieltä ison ryhmysauvan. Robin tempasi miekkansa
ja kohotti kilpensä, ja väijyksissä olevat miehet kurkistelivat
innokkaina nähdäkseen tappelun.

"Savenvalaja tulee tekemään ankaraa vastarintaa", sanoi Pikku John
tovereilleen, ja tuskin hän oli sanat lausunut, kun he saivat nähdä
komean karttuleikin. Savenvalaja hyökkäsi Robinia kohti, ikäänkuin
olisi aikonut iskeä häntä päähän, ja kun Robin kohotti kilpensä
torjuakseen iskun, savenvalaja pyöritteli sauvaa käsissään kuin
myllynratasta ikään ja sivalsi samalla niin rajun takaiskun, että kilpi
kimposi henkipaton kädestä ja lensi kalisten maahan.

Robin kumartui ottamaan kilpeä maasta, sillä hän ei uskonut
savenvalajan ehtivän iskeä uudestaan, ennen kuin kilpi taas oli
tanakasti hänen kädessään, mutta savenvalaja oli salamannopea. Sauva
heilahti taas, sattui Robinia niskaan ja suisti hänet suin päin maahan.

Kun miehet piilopaikastaan näkivät tämän, juoksivat he esille ja Pikku
John huusi: "Mennään päällikköämme auttamaan, muutoin savenvalaja
surmaa hänet."

Kun savenvalaja näki henkipattojen hyökkäävän, hän peräytyi paikaltaan
ja kohotti ison sauvansa puolustusasentoon. Robin Hood nousi istumaan
ja hieroi kipeää niskaansa.

"No, johtaja", sanoi Pikku John, "maksatko minulle neljäkymmentä
shillinkiä vai minultako sinä ne tahdot?"

"Jos veto olisi koskenut vaikkapa sataa shillinkiä, niin sinulle
ne rehellisesti kuuluisivat."

"Onpa melko hävytöntä, kuten vanhat sanovat", huusi savenvalaja,
"häiritä köyhää miestä matkalla, kun hän ajelee tietä pitkin."

"Totta puhut, savenvalaja", vastasi Robin, "ja uljas mies sinä oletkin,
ja vaikkapa joka päivä tästäpuolin ajelisit tätä tietä, niin en minä
sinua enää milloinkaan häiritse. Tule, yhdy meidän veljeskuntaamme.
Anna pukusi minulle, niin minä annan omani sinulle ja lähden sinun
sijastasi Nottinghamiin."

"Johtaja, johtaja!" huusi Pikku John. "Ole varovainen! Mitä aiotkaan!
Tiedäthän, ettei Nottingham ole sinulle sopiva. Varo sheriffiä! Jos hän
saa tietää, että sinä olet kaupungissa, on kuolemasi varma."

"Olen sittenkin päättänyt lähteä", vastasi johtaja. "Ei minua toki
sheriffi keksi, sen vakuutan. Myyn saviastioita aivan hänen nenänsä
edessä. Rohkein tapa on aina turvallisin."

Kun Robinin seuralaiset huomasivat, että hän oli päättänyt mennä,
herkesivät he häntä estelemästä, ja eräs miehistä lähti noutamaan Tuck
Munkkia, joka oli erinomaisen kätevä naamioimistaidossa. Munkki tuli
ja naamioi Robinin niin oudon näköiseksi kuin olisi haltija hänet
muuttanut toiseksi. Robinin kasvoihin hän pirskotti kasvisnesteitä,
kunnes tämä oli mustalaistakin mustempi; hiukset ja parta järjestettiin
aivan uuteen kuosiin, toisen silmän yläpuolelle kiinnitettiin iso
laastarilappu, ja kun Tuck Munkki vihdoin oli saanut hänet valmiiksi,
niin eipä itse Marian Neitokaan olisi tuntenut Robiniaan.

Kun Robin oli lähtövalmis, hän otti suitset käteensä ja lähti
savenvalajan kärryillä ajamaan tietä pitkin, ja savenvalaja jäi miesten
joukkoon, jotka pitivät hyvän huolen hänestä ja hänen viihtymisestään.

    Kun Nottinghamiin pannuineen
        Robin saapui laulellen,
    Niin kaurat, heinät eteensä
        Sai oitis hevonen.

Sitten Robin otti saviastiansa ja asteli rohkeasti sheriffin ikkunan
alla olevan myyntipöydän luo.

"Patoja! Patoja!" huusi hän reippaasti ja kuuluvasti. "Patoja ja
pannuja! Hyviä ja halpoja! Kuka ostaa? Kuka ostaa?"

Hänen sointuva äänensä houkutteli kohta ryhmän naisia hänen
ympärilleen, ja he kyselivät hänen patojensa hintaa. Kun hän vastasi,
töllistelivät he hämmästyneinä, sillä hän vaati vain kolme penniä
padasta, joka oli hyvinkin viiden pennin arvoinen, ja pian alkoikin
kauppa käydä niin kiivaasti, että hän sai koko ajan antaa patojaan
ostajille.

"Tämäpä merkillinen mies", juttelivat kaupunkilaisnaiset. "Hänhän
myy patoja melkeinpä puoleen tavallista hintaa. Hän ei näy olevan
perehtynyt alaansa, mutta sehän on meille onneksi, ja niinpä ostamme,
kun on hyvä tilaisuus."

Kun levisi tieto siitä, että torilla oli merkillinen savenvalaja joka
myi saviastioita puoleen hintaan, kokoontui rattaiden ympärille suuri
ihmisjoukko, ja syntyi semmoinen hälinä, että sheriffin vaimo tuli
ikkunaan katsomaan, mistä moinen väentungos johtui.

Sitä Robin juuri olikin odottanut ja hän oli tahallaan piilottanut
muutamia parhaita astioitaan. Oli enää vain viisi kappaletta jäljellä
ja ne hän heti lähetti sheriffin vaimolle, pyytäen häntä ottamaan
ne lahjaksi savenvalajalta, joka ensi kerran kävi hänen miehensä
hallitsemassa kaupungissa.

Sheriffin vaimo mielistyi kovasti erinomaisiin astioihin ja tuli
itse kiittämään Robinia niistä. Ja hän mieltyi niin suuresti Robinin
kohteliaisuuteen ja sievään esiintymiseen, että pyysi häntä syömään
päivällistä hänen ja sheriffin kanssa, ja Robin suostui oitis
tarjoukseen.

Eteishuoneessa Robin kohtasi sheriffin ja kumarsi syvään tälle
mahtavalle miehelle.

"Katsopa vain, mitä savenvalaja on tuonut sinulle ja minulle lahjaksi!"
huudahti sheriffin vaimo. "Viisi hienoa saviastiaa, joita juuri
kaipasin."

"Hän on varsin tervetullut", sanoi sheriffi. "Mennään vain peseytymään
ja istutaan pöytään."

Päivällistä syötäessä tulivat puheeksi samana iltapäivänä pidettävät
suuret ampumakilpailut, joista voittaja oli palkinnoksi saava
neljäkymmentä shillinkiä.

"Hyvä palkinto", sanoi savenvalaja, ja itsekseen hän arveli: "Niin
totta kuin olen tosi kristitty, ne kilpailut minä tahdon nähdä."

Kun he olivat nauttineet erinomaisen päivällisen, lähti koko seurue
ampumapaikalle katsomaan, kun sheriffin miehet ampuivat noiden
neljänkymmenen shillingin toivossa.

Koska palkinto oli hyvä oli maalitaulu asetettu aika pitkän matkan
päähän ampumapaikasta. Siten kävisi ampujien taitavuus ilmi. Toinen
toisensa jälkeen sheriffin miehet laukaisivat nuolensa lentämään maalia
kohti, mutta koe oli liian vaikea eikä ainoakaan miehistä osunut puolen
jousen mitan päähän maalin keskuksesta.

"Miten sinua ampuminen miellyttää, savenvalaja?" huudahti sheriffi.

Savenvalaja hymyili. "Ollapa minulla jousi", hän sanoi. "Näyttäisin
miten meidän puolessa ammutaan."

"No jousen toki saat!" huudahti sheriffi. "Näytäthän sinä rotevalta ja
voimakkaalta mieheltä ja saat siis koettaa taitoasi. Sinulle tuodaan
kolme jousta, saat valita niistä parhaan."

Sheriffi käski erään miehen hakea muutamia jousia, ja kun ne tuotiin,
tarkasti savenvalaja ne huolellisesti.

"Tämä on paras", sanoi savenvalaja, kiinnitti siihen jänteen ja viritti
sen. "Mutta ei tämä silti minkään arvoinen ole", hän lisäsi. "Tämä on
kovin taipuisa ase, herra sheriffi. Meidän puolessa miehet pystyvät
jännittämään paljon jäykempiä jousia. Mutta voinhan ainakin yrittää
tällä."

Savenvalaja valitsi sitten hyvin huolellisesti nuolen ja sovitti sen
jänteeseen. Sitten hän jännitti jousen ja vain hätäisesti tähdättyään
laski nuolen menemään.

"Keskelle, keskelle!" huusivat läsnäolijat. "Hyvin ammuttu! Hyvä
laukaus!" Kaikkien ihmeeksi värisi savenvalajan nuoli aivan maalin
keskustassa.

"Ampukaa miehet uudestaan!" huusi sheriffi. "Minkä kerran yksi on
tehnyt, sen pystynee toinenkin tekemään, jos aikoo pitää hyvän
jousimiehen nimen."

Sheriffin miehet ampuivat taas vuoroonsa kukin. Ainoakaan ei osannut
maaliin, mutta kun tuli savenvalajan vuoro, hänen lennättämänsä nuoli
sattui ensinammuttuun ja pirstoi sen kolmeksi.

Synkkinä ja yrmeissään katselivat sheriffin miehet savenvalajaa, sillä
he olivat kovin häpeissään, kun muukalainen oli heidät voittanut
niin perin pohjin, mutta sheriffi nauroi ääneen, kun näki vieraansa
anastavan mestaruuden ja huusi: "Savenvalaja, totisesti sinä olet mies,
joka olet arvokas kantamaan jousta missä ikinä kuljet."

"Ampuisinpa vielä paremmin, jos minulla olisi rattailla oleva jousi",
sanoi savenvalaja.

"Onko se erikoisen arvokas jousi?" kysyi sheriffi.

"On toki", vastasi savenvalaja. "Olen saanut sen itseltään Robin
Hoodilta."

Kuullessaan mainittavan verivihollisensa nimeä sheriffi heristi
korviaan.

"Tunnetko sinä Robin Hoodin", hän kysyi. "Kuulehan, savenvalaja, ethän
vain olekin hänen miehiään?"

"En toki, herra sheriffi", vastasi savenvalaja. "Robin Hoodin miehiä en
ole milloinkaan ollut."

"No miten sitten hänet tunnet?"

"Nähkääs, kuljen hänen alueidensa kautta, ja hän on minulle
suosiollinen, eikä minun tarvitse pelätä hänen miehiään. Hän on myös
innostunut koettelemaan ampumataitoani, ja satoja kertoja olen ampunut
hänen kanssaan kilpaa metsän mukuraisten tammien varjossa."

"Antaisinpa sata puntaa!" huusi sheriffi, "niin, sata kultapuntaa, jos
tuo katala roisto seisoisi yhtä likellä minua kuin sinä nyt."

"Mikäs nyt, herra sheriffi?" sanoi savenvalaja. "Mistä tämä viha Robin
Hoodia kohtaan? Ei kai hän ole tohtinut nostaa kättään Nottinghamin
sheriffin voimaa ja arvoa vastaan?"

"Vai ei, se roisto!" huusi sheriffi. "Totisesti hän on aiheuttanut
minulle paljon vahinkoa. Hopeani, sormukseni ja rahani hän on anastanut
ja luuni hän on tehnyt kipeiksi, kun minun oli pakko nukkua puiden
mukuraisilla ja pahkuraisilla juurilla."

Savenvalaja näytti hämmästyneeltä ja suuttuneelta kuullessaan
tämmöisistä konnantöistä, ja sheriffi vuodatti mielihaikeutensa tämän
kiitollisen kuulijan korviin.

"Hänet pitäisi vangita ja raahata korvista Nottinghamiin", toimitti
savenvalaja. "Ja vaikka kuuluukin kummalliselta, niin minä voin sanoa
teille paikan, mistä huomenna voitte siepata hänet kiinni."

"Tekisitpä minulle totisesti suuren palveluksen ja vapauttaisit maan
katalasta konnasta, jos sinun avullasi saisin hänet vangituksi", sanoi
sheriffi.

"Se käy laatuun", sanoi savenvalaja katsellen viekkaasti sheriffiä,
"mutta sellainen teko vaatii suuren palkinnon, herra sheriffi."

"Siitä älä huolehdi", ehätti sheriffi vastaamaan. "Toimita hänet vain
minun käsiini, ja ilomielin maksan sinulle ne sata puntaa, joista
puhuin."

"Kiinni on!" huusi savenvalaja ja läimäytti reiteensä. "Huomenna kun on
kulunut kolme tuntia aamun valkenemisesta, toimitan Robin Hoodin teidän
eteenne."

"Mutta hänellä ei saa olla pariakymmentä roistoa seurassaan", huomautti
sheriffi.

"Ei ainoatakaan ihmistä seurassaan!" huudahti savenvalaja. "Sattumoisin
tunnen kaikki hänen huomiset suunnitelmansa, ja saatte kohdata hänet
aivan yksinään."

"Hyvä", sanoi sheriffi, "minä kyllä palkitsen sinut niin kuin olen
luvannut, siitä voit olla varma", ja he lähtivät kotiin illalliselle.

Seuraavana aamuna savenvalaja ja sheriffi lähtivät jo varhain
liikkeelle. Sheriffillä oli seurassaan vain pari vankkaa miestä, sillä
hän ei halunnut herättää huomiota esiintymällä suuri joukkue mukanaan,
ja hän uskoi varmasti, että nämä kolme miestä hyvin pystyisivät
nujertamaan yksinäisen, pahaa aavistamattoman miehen.

Kun savenvalaja hyvästeli sheriffin vaimoa, kumarsi hän tälle syvään ja
kiitti häntä saamastaan erinomaisesta kestityksestä. "Hyvä rouva", hän
sanoi, "pyydän teitä käyttämään tätä minun muistokseni", ja hän antoi
hänelle sievän kultasormuksen.

"Jumala palkitkoon, hyvä herra", sanoi sheriffin vaimo, "olen teille
kovin kiitollinen tästä kauniista lahjasta", ja niin siis savenvalaja
ja sheriffin vaimo erosivat parhaina ystävinä.

Lähes kaksi tuntia savenvalaja ajoi rattaitaan metsätietä pitkin, ja
sheriffi miehineen ratsasti hiljaa hölkytellen perässä. Tultiin sitten
neljän metsäpolun risteykseen, ja savenvalaja pysähdytti hevosensa.

"Tässä on paikka, jossa saatte kohdata Robin Hoodin." hän sanoi.

Sheriffi miehineen katseli levottomasti ympärilleen. Kaupungissa
oltaessa oli tuntunut aivan yksinkertaiselta asialta lähteä
vangitsemaan Robin Hoodia, mutta täällä isojen puiden synkässä
varjossa ja mahtavan metsän juhlallisessa hiljaisuudessa kuuluisan
henkipaton nimellä oli vallan toinen kaiku: se muuttui pelottavaksi ja
kammottavaksi nimeksi.

"En näe merkkiäkään Robin Hoodista", sanoi sheriffi ja katseli vuoroin
kummankin olkansa yli, aivan kuin olisi pelännyt, että Robin Hood
karkaisi hänen kimppuunsa takaa päin maan sisästä.

"Ette, mutta heti näette", sanoi savenvalaja hiljaisella,
salaperäisellä äänellä. "Piiloutukaa tuohon viidakkoon ja ottakaa
miekka käteenne. Minä katselen, missä hän on, ja kun hän on aivan
lähellä, puhallan torveeni. Hyökätkää te silloin rohkeasti esiin ja
ottakaa hänet kiinni. Minä tulen sitten hakemaan luvatun palkinnon."

"Se on täällä valmiina", sanoi sheriffi ja taputti viittansa alla
olevaa rahapussia.

Savenvalaja jätti sheriffin miehineen viidakon kätköön ja poistui
vähän matkan päässä olevalle aukealle paikalle, missä kallion kupeesta
pulppusi vesilähde liristen edelleen aukiota pitkin. Siellä hän pesi
väritäplät käsistään ja kasvoistaan ja poisti kaiken muun naamioituksen
paitsi savenvalajan vaatteet. Sitten hän nosti torven huulilleen,
puhalsi kolme kimakkaa puhallusta ja livahti ison tammen taakse, joka
täydellisesti peitti hänet näkyvistä.

Tuota pikaa aukioon syöksyi kaksi joukkuetta. Toisaalta sheriffi
miehineen miekka kädessä hyökkäsi pensaikon läpi valmiina ryntäämään
Robin Hoodin kimppuun, toisaalta aukioon äkkiä syöksyivät Pikku John,
Much, Puna-Will ja tusinan verta muita päällikkönsä torven kutsua
noudattaen. Ison tammen suojassa katseli Robin Hood tätä kohtausta suu
hymyssä.

Ja hymyn arvoista todella olikin nähdä sheriffin miehineen törmäävän
päin vahvaa rosvojoukkoa. Heidän suunsa aukeni ja miekka karisi
kädestä; he kääntyivät ympäri lähteäkseen pakoon, kun samassa Pikku
Johnin huuto sai heidät pysähtymään.

"Seis!" karjaisi jättiläinen, "taikka pistelemme teidät yhtä täyteen
nuolia kuin sianselässä on harjaksia."

Tämä hirveä uhkaus naulasi maahan nuo kolme, ja kauhun ilme kasvoillaan
he katselivat Pikku Johnia ja hänen kumppaneitaan.

"Mitä asiaa teillä on tänne?" huusi jättiläinen, "ja kuka puhalsi Robin
Hoodin torvea?"

"Robin Hoodin torveako!" sopersi sheriffi. "Ei, hyvät miehet, Robin
Hoodin torvesta en tiedä mitään. Olette erehtyneet. Joukossamme oli
vielä vast'ikään savenvalaja, hän se toitotti torvea."

"Kerro koirillesi savenvalajista!" huusi Pikku John, joka näytti olevan
kovin suuttunut, vaikka alkoikin vähitellen aavistaa, että hänen
esimiehensä oli tehnyt jonkin kepposen. "Noita ääniä ei puhaltanut
savenvalaja. Ne puhalsi henkipattojen kuningas Robin Hood itse eikä
kukaan muu. Oletko kohdellut häntä huonosti? Jos sen olet tehnyt, olisi
sata kuolemaa liian helppo rangaistus sinulle."

Henkipatot säestivät Pikku Johnin uhkausta hurjalla kiljunnalla ja
heiluttivat jousiaan ilmassa. "Kuolema Robin Hoodin loukkaajalle!"
karjuivat he.

Sheriffi vapisi kiireestä kantapäähän.

"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän huusi. "Missä olet? Tule esille,
savenvalaja."

"Tässä olen, herra sheriffi", huusi tuttu ääni, ja savenvalaja astui
esiin viidakosta, mistä oli suureksi huvikseen katsellut tätä menoa.

Sheriffi jäykistyi kauhusta, sillä savenvalajasta ei ollut jäljellä
muuta kuin vaatteet. Kasvot olivat Robin Hoodin kasvot. Sheriffi tunsi
ne ja vapisi vielä entistäkin enemmän.

"Savenvalaja! Savenvalaja!" hän änkytti, "olet pettänyt minut."

"Enhän toki, herra sheriffi", nauroi Robin, "älkää sanoko niin. Olen
pitänyt sanani, niin kuin vakaisen miehen ja englantilaisen tuleekin.
Lupasin teille, että saatte kohdata Robin Hoodin, ja sen lupaukseni
olen pitänyt!"

"Hohoo!" murisi sheriffi. "Olisinpa tämän tiennyt Nottinghamissa,
niin etpä olisi enää milloinkaan nähnyt kaunista metsää, mestari
savenvalaja."

"Sen tiedän hyvin", nauroi Robin, "mutta älkää pelätkö, sheriffi,
hiuskarvaakaan en päästänne katkaise, ja sen teen hyvän vaimonne
tähden, joka oli minulle ystävällinen."

Nämä sanat kuullessaan sheriffi heti rohkaisi luontonsa, sillä hän
tiesi, että Robin oli sanansa pitävä mies. Samassa Pikku John puuttui
puheeseen. "No johtaja", sanoi iso mies, "miten kävi Nottinghamissa?
Saitko tavarasi myydyksi?"

"Joka kipenen, Pikku John", vastasi Robin, "ja viisi pannua sai
sheriffi, ja hänellä on niiden hinta matkassaan viittansa alla olevassa
laukussa."

"Laukku -- laukku, herra sheriffi", kiljui jättiläinen, ja sheriffin
täytyi vaikkakin rumasti irvistellen luopua niistä sadasta punnasta,
jotka hän oli aikonut Robin Hoodin kiinniottamispalkkioksi.

"Ratsastaen hän tänne tuli. Jalkaisin hän täältä palatkoon", sanoi
Robin, ja käden käänteessä sheriffiltä ja hänen miehiltään riisuttiin
heidän kaikki varusteensa. Sitten Robin käski tuoda sinne valkoisen
naisten ratsun, ja eräs miehistä lähti noutamaan eläintä.

"No sheriffi", sanoi Robin, "matkalle nyt oikopäätä, ja teidän pitää
taluttaa tämä valkoinen ratsu kotiin ja sanoa vaimollenne, että Robin
Hood lähettää sen hänelle tervehtien, sillä hän on hyvä nainen. Ja
hänen tähtensä te pääsette menemään. Jos hän ei olisi ollut niin
ystävällinen minulle, ette olisi näin helpolla täältä selvinnyt."

Sheriffi puikahti tiehensä ja oli ylen iloinen päästessään ehein nahoin
lähtemään ja patikoi reippaasti eteenpäin, kunnes saapui kaupunkiin ja
kotiinsa. Ovessa hän kohtasi vaimonsa, joka oli ikkunasta tähyillyt
hänen tuloaan ja juossut häntä vastaan.

"No miten kävi vihreällä salolla?" hän huusi. "Ja toitko Robin Hoodin
tänne? Missä hän on? Näytäpä minulle!"

"Vaimo!" karjui sheriffi. "Älä enää milloinkaan mainitse tuota nimeä
minun kuulteni. Sen roiston sinä kyllä olet nähnyt."

"Minäkö!" huusi sheriffin vaimo kummissaan. "Eivät sinä ilmoisna ikänä
minun silmäni ole häntä nähneet."

"Ovat sittenkin!" huusi suuttunut sheriffi. "Se oli savenvalaja!
Roisto, joka oli saviastioita myyvinään, oli Robin Hood. Ja kun hän
oli houkutellut minut metsään, hän ryösti minulta rahani, hevoseni,
varusteeni ja lähetti minut tyhjänä luotaan, antaen vain tämän
valkoisen ratsun, jonka hän lahjoitti sinulle."

Sheriffin vaimo huudahti hämmästyneenä nämä merkilliset uutiset
kuullessaan ja sanoi sitten: "No niin, sinä olet siis maksanut ne
saviastiat, jotka Robin Hood antoi minulle."

"Niin olen, vaimo", murisi sheriffi. "Kalliisti olen ne maksanut", ja
hän mennä laahusti väsyneenä sisälle kovin suutuksissaan siitä, että
Robin taas oli pettänyt häntä niin taitavasti.

Kun Robin oli toimittanut sheriffin menemään takaisin Nottinghamiin,
hän käski todellisen savenvalajan eteensä ja sanoi: "Savenvalaja, minkä
arvoiset olivat ne saviastiat, jotka minä vein Nottinghamiin?"

"Kahden noblen arvoiset!" huudahti savenvalaja oitis. "Sen minä niistä
olisin saanut, jos itse olisin sinne mennyt."

"Tästä saat kymmenen puntaa", sanoi Robin, "olen saanut niistä hyvän
hinnan, ja sinä saat osan siitä, ja milloin tahansa sinä kuljet tätä
tietä, savenvalaja, niin muista, että olet aina tervetullut vihreälle
salolle."

"Kiitos, jalo Robin!" huudahti savenvalaja. "Olisinpa onnen poika, jos
vuoden jokaisena päivänä saisin astioistani niin hyvän hinnan!"

    Savenvalaja, sheriffi, Robin Hood
        Puun alla erkani nuo.
    Herra, Robinin sielua armahda,
        Jousimiehille turvas suo.



XXII luku

PIKKU JOHNIN KERJUUMATKA


    Kas vaihtehen vuoksi kerjäämään
        On lähtenyt Pikku John,
    Pian kerjuukumppaneittensa
        Päämies on verraton.

Kun aika kului ja Robin Hoodin sekä hänen iloisten toveriensa nimi ja
maine tuli kuuluisaksi ylt'ympäri maata, alkoivat apotit ja aateliset,
ritarit ja munkit kammoa Sherwoodin metsän kautta kulkevia teitä.
Köyhiä ihmisiä saapui sinne kosolta, sillä he tiesivät Robinin auttavan
heitä, mutta kaikki, ne jotka rikastuivat kiristyksellä ja petoksella,
alkoivat vähitellen käsittää, että heidän oli paras pysytellä kaukana
Robinin ulottuvilta.

Kun Robin Hood ja Pikku John eräänä iltana nuotion ääressä söivät
hirvenlihaillallistaan, sanoi Pikku John:

"Johtaja, onpa siitä jo kulunut aikoja, kun saimme hyvän saaliin.
Eipä nykyisin enää milloinkaan tämän kautta kulje rikasta apottia tai
normannilaista ritaria, jolla olisi satulalaukussaan iso kultavarasto."

"Tyydytään onneemme", sanoi Robin. "Onhan meillä hyvää ruokaa, hyvät
vaatteet ja hyvät aseet. Mitäpä muuta ihminen kaipaisi?"

"Kaipaisinpa hiukan rahojakin lisäksi", murisi Pikku John. "Kerjäämällä
toki saisin enemmän kokoon kuin samoilemalla näitä metsiä, missä ei
enää milloinkaan tapaa vanhaa lihavaa saituria rahakukkaroineen."

"Sinä kerjäläisenä!" nauroi Robin Hood. "Mitäpä tuloksia sinä siinä
ammatissa saavuttaisit? Kyllä näkisimme sinun pian palaavan metsäämme
yhtä tyhjin taskuin kuin täältä lähditkin."

"Ei sentään, johtaja", vastasi Pikku John, "vaikka kerjäläisen pussi on
likainen, on siinä, totta vie, usein hyvääkin sisässä."

"Hyviä jauhoja ehkä", sanoi Robin veitikkamaisesti, ja kumpikin
purskahti nauramaan muistellessaan viekasta kerjäläistä, joka jokin
aika sitten oli puijannut heitä niin ovelasti. Sitten he rupesivat
keskustelemaan kerjäläisistä ja heidän ansioistaan, kunnes Pikku John
julisti vakaan aikeensa olevan ruveta joksikin aikaa kerjäläiseksi ja
näyttää johtajalleen, että kerjäläisellä on enemmän rahaa ja että hän
ansaitsee enemmän, kuin mitä ihmiset, jotka arvioivat asiaa heidän
ryysyjensä ja repaleidensa nojalla, yleensä uskovat.

Seuraavana päivänä Pikku John siis lähti kerjuumatkalle. Hän puki
ylleen vanhat, ryysyiset vaatteet ja ison hatun, jonka lieri oli
murtunut, laittoi selkäänsä kyttyrän sullomalla takkinsa alle vanhan
viitan, ja otti mukaansa monta säkkiä, sillä hän sanoi:

    "Te leiville säkki antakaa!
        Ken juustosäkin soi?
    Jos pennin sain, en säkittä lain
        Myös toimeen tulla voi."

Hän lähti matkoihinsa ravakasti astellen, kunnes oli pois metsästä
ja kaukana tavallisilta olinpaikoiltaan. Silloin hän heittäytyi
kerjäläisen ryhdittömään löntystelyyn, koukisti vartalonsa, kunnes
näytti käyrältä kuin sianhäntä, nojasi raskaasti sauvaansa ja alkoi
vinkuvalla äänellä anoa almua ohikulkevilta. Hän ei ollut saanut
sanottavasti mitään ja rupesi jo uskomaan, että johtaja sittenkin
oli oikeassa, kun samassa näki edessään tiellä nelimiehisen
kerjäläisjoukon. Hän riensi oikopäätä liittymään heihin.

    "Kas huomenta", virkkoi Pikku John,
        "Hyvä, teidät kun kohtasin.
    Minne matkanne saa? Mulle kertokaa,
        Sillä seuraa ma kaipailen."

Kerjäläisten vastaanotto ei ollut kovinkaan ystävällinen, sillä heitä
oli omasta mielestään jo riittävän monta, eivätkä he siis kaivanneet
täydennystä. Mutta Pikku John patikoi heidän rinnallaan ja rupesi
puhumaan ahtaasta ajasta ja siitä, miten tiukasti ihmiset pitävät
kukkaronsa ummessa, ja kaikenlaisia tosikerjäläisen tavallisia
tarinoita, eivätkä he kyenneet häntä karkottamaan.

Muuan kerjäläisistä oli rampa: hänen jalkansa oli sidottu koukkuun ja
hän liikkui kainalosauvojen varassa; toinen oli sokea, kolmas mykkä;
neljännellä oli vain toinen käsivarsi, ja hän talutti sokeaa miestä,
jolla sitä paitsi oli kädessään sauva, millä hän tunnusteli tietä.

Pian sen jälkeen kun Pikku John oli liittynyt seuraan he näkivät
kaukana kylän ja kuulivat juhlallista kellojen soittoa.

"Miksi kellot soivat?" kysyi Pikku John. "Kovinpa ne kumajavat hitaasti
ja raskaasti. Minä pidän enemmän tiheästä rimputuksesta."

"Ne ovat hautajaiskellot", sanoi rampa. "Mennään sinne, veljet,
sieltä saamme ainakin leipää ja juustoa ja ehkä pennin miestä kohti
taskuihimme."

Rampa rupesi reippaasti liikuttelemaan kainalosauvojaan, ja
kerjäläisseurue riensi eteenpäin yhtyäkseen kyläkirkon ovelle
kokoontuneeseen mierolaisjoukkoon. Lähiseudun rikas suurtilallinen oli
kuollut, ja vallitsevan tavan mukaan jaettiin suuret määrät ruokaa ja
rahoja köyhille ja tarvitseville. Nuo neljä kerjuria ja Pikku John
asettuivat paikoilleen almua odottavien jonoon, ja pian saikin joka
mies aika kimpaleen leipää ja juustoa sekä hopeapennin.

Heti kun jakelu oli päättynyt, hajaantui mierolaisjoukko ja kulki
eri tahoille; Pikku John seurasi yhä niitä neljää miestä, jotka oli
kohdannut.

"Vain hopeapenni mieheen", murisi sokea. "Tuskinpa meidän sen vertaisen
takia, veljet, olisi kannattanut keskeyttää matkaamme."

"Rahaahan pennikin on", sanoi rampa.

"Onpa hyvinkin", huusi toiskätinen. Mykkä ei tietenkään virkkanut
mitään, vaan popsi hyvällä ruokahalulla leipäänsä ja juustoaan.

"Ja aikaa olemme menettäneet", murisi sokea. "Häävieraat ovat jo ehkä
ehtineet poistua, ennen kuin ennätämme herraskartanoon, ja meiltä on
siten mennyt hukkaan hyvä rikastumistilaisuus tämän joutavan almun
tähden."

"Älä pelkää!" huusi rampa köpitellen edelle pitkin askelin. "Ehdimme
sinne iltahämärissä, kun vieraat ovat ehtineet juopua."

"Juuri meille sopiva aika", mutisi toiskätinen, joka ei ollut
monisanainen.

"Vai niin!" ajatteli Pikku John. "Nämä miehet ovat matkalla häihin,
jossa odottavat saavansa runsaampia antimia kuin hautajaisista. Minä
menen mukaan. Siellä voin ehkä ruveta täyttämään säkkejäni ja löydän
ehkä hopeapennilleni seuralaisia."

Nuo neljä kerjäläistä riensivät siis edelleen poikki laaksojen ja
kukkulain, ja Pikku John tallusteli heidän perässään. He heittivät
häneen monta ilkeää silmäystä, sillä ilmeisesti he halusivat olla
yksin, ja toiskätinen ehdotti jo kerran, että he hyökkäisivät
sauvoineen hänen kimppuunsa ja karkottaisivat hänet.

"Meillä ei ole varaa menettää aikaa", sanoi sokea, joka oli joukon
johtaja. "Antaa hänen seurata meitä häihin. Siellä olut ja viini
virtaavat, siellä hän juopuu ja unohtaa meidät."

Oli myöhäinen iltapäivä, rupesi jo hämärtämään, kun kerjäläiset
alkoivat lähestyä juhlapaikkaa. Mutta kun he kaukaa kuulivat iloisen
kellojen soiton ja juhlaväen huudot, he kiiruhtivat kulkuaan vieläkin
kovemmin ja saapuivat vihdoin ison talon edessä olevalle aukiolle.
Siellä paloi tavattoman iso kokkovalkea, jonka liekit syöksyivät yhä
korkeammalle sitä mukaa kuin se nieli risuja, tervatynnyreitä ja
suuria, kuivia saarnen, tammen ja pyökin oksia ja valaisi juhlapaikan
niin kirkkaaksi, kuin olisi ollut keskipäivä. Tämän komean soihdun
ympärillä tanssi iloinen tyttö- ja miesjoukko, ja toisella tulella oli
kokonainen härkä paistumassa, ja avonaisia olut- ja viinitynnyreitä oli
yltympäri kaikkialla.

Pikku John odotti nähdäkseen, mitä hänen kumppaninsa tekisivät, ja
oli kummissaan, kun he eivät oikopäätä rientäneet keittäjien ja
tarjoilijain luo, jotka jakelivat runsaasti ruokatavaroita haluaville.
Nuo neljä kerjäläistä sen sijaan tunkeutuivat väkijoukon pahki sieltä,
missä tungos oli suurin ja ilo ylimmillään, ja Pikku John seurasi
mukana. Pian hän huomasi, että he eivät olleet vain kerjäläisiä, vaan
myös varkaita. Sillä heidän kätensä pujahtivat kaikkein huolettomimpien
hurjastelijain taskuihin ja pusseihin ja vetivät esille kukkarot, mitkä
he sujahuttivat laukkuihinsa.

Pikku John piti heitä silmällä ja näki, miten kukkaro toisensa perästä
vaihtoi omistajaa, ja huomasi, että tulokset luovutettiin joko sokealle
taikka toiskätiselle, jotka olivat joukkueen varastonhoitajia.

"Totta toisen kerran", sanoi Pikku John itsekseen, "jos nuo ukkelit
käyvät monissa häissä, niin kylläpä totisesti heidän laukkunsa ovat
hyvin varustetut."

Kun kerjäläiset olivat varastaneet kaiken, mihin pääsivät käsiksi,
he pujahtivat väkijoukon läpi ja lähtivät matkoihinsa, ennen kuin
hälytyshuudot ennättivät kaikua.

"Kyllä täällä nousee aika meteli, kun juhlijat huomaavat, että heidän
kukkaronsa ovat kadonneet", tuumi Pikku John. Mutta hän ei jäänyt sitä
näkyä katsomaan, sillä hän ei halunnut päästää noita neljää kerjäläistä
näkyvistään.

Ei ollut helppoa seurata heitä, sillä yö oli pimeä. Mutta Pikku
John ei suotta ollut metsäläinen ja hän pysyi heidän jäljillään,
kuten oli pysynyt hirven jäljillä, kuulostellen rytinää jonka miehet
aiheuttivat taivaltaessaan pensaikkojen läpi. Noin kahden tunnin ajan
tuo varasteleva kerjäläisjoukko yhä kiirehti eteenpäin ja juuri kuun
noustessa he pysähtyivät eräässä metsäaukiossa olevan mökkipahasen
ovelle.

Pikku John näki heidät nyt selvästi ja vasta kun he menivät tölliin,
hän astui esille, työnsi oven auki ja meni sisään.

"Tämäkö, veikkoset, on teidän yömajanne?" hän sanoi.

Hämmästyneinä ja kiukkuisina kerjäläiset kääntyivät päin ja käskivät
hänen mennä matkoihinsa: he olivat luulleet, että hän häissä
oli eksynyt heidän seurastaan, ja täällä hän taas oli, tuo iso,
kyttyräniskainen, koukkuselkäinen junkkari.

"Mene hiiteen!" huusi rampa. "Emme kaipaa sinua. Miksi olet seurannut
meitä tänne?"

"Miksi en saisi kuljeskella teidän kanssanne?" kysyi Pikku John.
"Olenhan minä yhtä uljas kerjäläinen kuin tekin."

"Lähdetkö!" huusi rampa sauvaansa heiluttaen. "Olet liian kierä kaveri
meidän seuraamme."

Hänen toverinsa nauroivat tälle pilapuheelle, ja toinen kerjäläinen
virkkoi:

    "Meille tarjoo veikkoja Coventry,
        Dover, Berwick ja Lontookin,
    Noin kieroa vaan ei milloinkaan,
        vaikk' kiertäisi maailmankin."

"Lähdetkö siitä, senkin vietävän roisto!" huusi rampa heiluttaen taas
sauvaansa, "tai saat tästä kalloosi."

"No valmiina sitten!" karjui Pikku John. "Jos olette niin
tappelunhaluisia, niin koetanpa minäkin parastani. Tulkaa vain kaikki
neljä, tässä seison teitä vastassa. Konnia olette jokaikinen, sen kohta
näytän."

Näin sanoen Pikku John astui eteenpäin ja tarttui mykkää korvasta ja
nipisti häntä siitä niin rajusti, että mykkä kiljahti tuskasta ja sai
takaisin puhelahjansa aivan kuin ihmeen kautta alkaen törkeästi haukkua
Pikku Johnia. Sitten Pikku John yritti iskeä sokeaa päähän. Mutta
eikös hypännytkin sokea ketterästi syrjään ja väistänyt iskua, silmät
sepposen selällään tähystellen jättiläisen aseen seuraavaa iskua.
Rampa heitti kainalosauvansa, laski molemmat jalkansa maahan, loikkasi
ovelle ja juoksi pakoon henkensä kaupalla, vikkelästi kuin jänis, ja
mykkä seurasi häntä. Toiskätinen pisti esiin toisenkin käden ryysyisen
mekkonsa alta ja tarttui sauvaan, jonka rampa oli heittänyt luotaan.

    John mykän nipisti ulvomaan,
        Pani sokean näkemään,
    Sai juosta, rampana ollut ken
        Oli vuosia seitsemän.

Kaksi miestä oli paennut ja kaksi siis oli jäljellä, sillä Pikku John
seisoi heidän ja oven välissä.

Nämä kaksi kerjäläistä yrittivät taistellen tunkeutua huoneesta,
mutta turhaan he rimpuilivat. Iso repaleinen miehen koljo väisti
heidän kaikki iskunsa ja antoi heille niin hirveitä vastaiskuja, että
he horjuivat vasten huoneen seiniä, jolloin mekkojen alla olevat
rahamassit helähtivät.

    Ja seinään heidät mätkähyttäin
        John rajusti lennättää,
    Ihan tuppasi vaan se laulattamaan,
        Kulta seinään kun helskähtää.

"Riisuutukaa konnat -- riisuutukaa!" karjui Pikku John, ja aivan häntä
nauratti, kun hän ajatteli, että oli saanut pidätetyksi joukkueen
rahankantajat. "Riisuutukaa, tai muserran luunne."

Kerjäläiset olivat haluttomia luopumaan aarteestaan, mutta jättiläisen
sauva oli liian kammottava; he eivät uskaltaneet vastustaa kauemmin.

"Viitat ja takit yltänne!" huusi Pikku John, ja miehet tottelivat.

"Pussit ja laukut maahan!" hän sanoi, ja happamin naamoin kerjäläiset
irroittivat kilisevät laukkunsa ja laskivat ne maahan.

"Nyt korjatkaa luunne!" huusi Pikku John, "tai tämä minun sauvani
putoaa", ja tuota kauheaa sauvaa peläten he pakenivat huoneesta.

Pikku John rupesi sitten tarkastamaan kerjäläisten vaatteita ja löysi
pian muutamia aika raskaita pusseja.

"Ahaa!" sanoi iso mies itsekseen, "onpa totisestikin moni pullea
kukkaro tyhjennetty näihin pusseihin. Katsotaanpa, mitä tähän vaippaan
on ommeltu, sillä kovinpa se tuntuu raskaalta."

    Hän kaavusta munkin kultaista
        Kolme sataa puntaa toi.
    "Onnen poika se on", sanoi Pikku John
        "Ken näitä katsella voi."

    Mutta laukusta kerjurin vieläkin
        Kolme sataa ja kolme hän sai.
    "Jos vettä ken juo, kunis riittävi nuo,
        Kurja kuolo sen kohtaa kai.

    Nyt kerjurin ammatin heittää voin,
        Onnen moisen kun saavutin.
    Ja haluni ois, tästä paikalla pois,
        Päästä Sherwoodin metsihin."

Pikku John lähti viipymättä pois ja vikkelästi hän menikin. Kaiken
yötä hän vaelsi ja oli aamun valjetessa ehtinyt Sherwoodin metsän
rajoille. Hän työntyi metsään ja puhalsi silloin tällöin torveensa.
Tan-ta-ra-raa! Tan-ta-ra-raa! kaikuivat iloiset sävelet kajahdellen
metsäaukioita pitkin ilmoittaen hänen iloista ja hilpeää tuloaan.
Samassa hän jo näkikin ryhmän miehiä, jotka olivat kuulleet hänen
torvensa toitotukset ja tunteneet hänen kutsunsa ja rientäneet häntä
vastaan. Etunenässä asteli johtaja.

    "Kerro kuulumiset", sanoi Robin Hood,
        "Kerjuu oivako ammatti?
    Olen kiihkeän kärkäs tietämähän,
        Miten seikkailu onnisti."

Pikku John nauroi ja viskasi ryöstösaaliinsa johtajansa jalkoihin.
Raskas rahasäkki helähti ja kilahti maahan pudotessaan.

"Mitä siinä on?" huusi Robin Hood ihmeissään. "Mitä tämä tietää, Pikku
John?"

    "Hyvät uutiset on", sanoi Pikku John.
        "Kerjuu oivasti onnisti.
    Kuussataa ma sain, punakullassa vain,
        Sulle kantelin kauniisti."

Hän aukaisi laukut ja kaatoi rahat hämmästyneiden ystäviensä nähtäväksi.

"Mutta kautta Maarian, Pikku John!" huudahti Robin Hood, "oletpa
todellakin ollut mainio kerjäläinen. Onhan siinä mahtava kasa rahoja!
Mistä ne olet saanut?"

Pikku John kertoi seikkailunsa ja toverit nauroivat makeasti kun
kuulivat, miten petkuttajia oli petkutettu. He kantoivat sitten rahat
aarrekammioon, ja illalla vietettiin iloinen juhla kerjurikuningas
Pikku Johnin kunniaksi.



XXIII luku

ROBIN HOOD JOUTUU VIHDOIN SHERIFFIN KYNSIIN, JA MITÄ SITTEN TAPAHTUU


    Se varhain aamuna toukokuun
        Oli aikana helluntain,
    Kun paistoi päivä, ja lintusten
        soi sävel riemukkain.

Ihanampana ei valkene toukokuinen aamu kuin valkeni seuraava
sunnuntaiaamu sen jälkeen kun Pikku John oli palannut kerjuuretkeltään.
Aurinko paistoi kirkkaana ja polttavana, ja nuoret lehdet värähtelivät
sen sulotuoksuisen, vienon tuulenhengen vaikutuksesta, joka leppoisana
leyhyi metsän läpi. Nurmet kukkivat kirjavanaan ja täplikkäät hirvet
olivat paenneet aurinkoisilta ylängöiltä metsän varjoon: oli ihanan
alkukesän ihanimpia päiviä. Oli helluntai.

"No onpa tämä aamu todella ihana", sanoi Pikku John, "ja yhtä ihanaksi
tunnen oman oloni: ei ole koko kristikunnassa tänään iloisempaa ihmistä
kuin minä."

Mutta Robin Hood ei vastannut mitään, ja Pikku John huomasi, että
päällikön kulmilla leijaili pilvi.

"Pois huolet nyt, hyvä johtaja", sanoi Pikku John, "onhan nyt ihana
toukokuun aamu."

"Se minua huolettaa", sanoi Robin Hood, "etten tämmöisenä juhlapäivänä
pääse kuulemaan messua enkä saarnaa. Onpa jo aikoja kulunut siitä, kun
olen ollut kirkkojumalanpalveluksessa."

"Ei ole lähempänä kirkkoa kuin Nottinghamissa", sanoi lähellä seisova
Much Myllärinpoika.

"No sitten lähden Nottinghamiin!" huudahti Robin tehden hänelle
ominaisen äkkipäätöksen. "Niin, minä käyn Nottinghamin Pyhän Marian
kirkossa vielä tänä päivänä."

Much ja Pikku John koettivat saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta
turhaan.

"Ei kukaan epäile minun tulevan sunnuntaina kaupunkiin", vastasi Robin.
"Puen itseni harmaaseen pukuun ja panen päähäni ison hupun, jonka vedän
silmille. Olen siellä yhtä turvassa kuin metsäaukiolla."

"No niin", sanoi Much, "ota sitten tusinan verran vankkoja aseistettuja
miehiä matkaasi, että vaaran tullen saisit apua."

"En", sanoi Robin. "Sellainen miesjoukko herättäisi huomiota portilla,
mutta yksi tai pari miestä pääsisi huomiota herättämättä menemään.
Kaikista iloveikoistani otan matkaan vain Pikku Johnin joustani
kantamaan."

Robin ja Pikku John lähtivät siis yhdessä matkaan metsän kautta
Nottinghamiin päin. Mutta miten ollakaan, he siinä kulkiessaan
joutuivat riitaan, ja väittely yltyi niin kiihkeäksi, että Robin Hood
menetti malttinsa ja iski Pikku Johnia nyrkillä.

Jättiläinen suuttui tästä loukkauksesta ja paljasti miekkansa.

"Olisipa joku muu kuin päällikköni lyönyt minua", hän sanoi, "niin
hänen verensä tahraisi tämän kirkkaan miekan. Hae siis mies itsellesi
mistä haluat, Robin Hood, mutta minä en enää ole sinun miehiäsi."

He erosivat vihassa toisistaan, ja Robin Hood jatkoi matkaansa
Nottinghamiin päin Pikku Johnin palatessa takaisin metsään. Robinin
viha haihtui pian ja häntä suretti kovin, kun hän oli suututtanut
uskollisen seuralaisensa. "Minä rukoilen Pyhän Marian alttarin
juurella, että Pikku John taas sopii kanssani", hän puheli nähdessään
kaupungin ja korkealle sen muurien yli kohoavan kirkon tornin.

Helposti hän pääsi portista, sillä vartijat eivät piitanneet
talonpoikaispukuisesta, yksinäisestä kulkijasta, ja Robin asteli
oikopäätä kirkkoon. Jumalanpalvelus oli juuri alkamassa, ja hän
polvistui alttarin eteen rukoillen, että pääsisi lähtemään kaupungista
yhtä turvallisesti kuin oli sinne tullutkin.

Mutta kesken jumalanpalvelusta kirkkoon tuli mustapukuinen pitkä munkki
ja alkoi hiljaa astella käytävää pitkin kuorissa olevaa paikkaansa
kohti. Äkkiä hän pysähtyi pylvään suojaan ja tuijotti silmät suurina.
Aivan pylvään takana oli hartaasti polvistuneena mies kirkon lattialle
levitetyllä olkimatolla. Mies oli harmaapukuinen ja hänen huppunsa oli
valahtanut niskaan, sillä hän kohotti päätään innokkaan tarkkaavaisena
jumalanpalvelusta toimittavaa pappia kohden.

Musta munkki katsoi katsomasta päästyäänkin. Varmasti hän oli nähnyt
nuo kasvot. Niin, nyt hän tiesi, ja munkin katseesta välähti viha ja
suuttumus, kun hän pyörähti ympäri ja kiiti sukkelaan takaisin ovelle
päin.

Robin Hood oli yhä polvistuneena eikä aavistanut, että oli mitä
suurimmassa vaarassa. Hän oli tietämätön siitä, että Pyhän Marian
luostarin pääisännöitsijä oli hänet tuntenut ja että tämä nyt kaikella
kiireellä riensi puuhaamaan hänen vangitsemistaan.

Kun mustapukuinen munkki saapui kirkon ovelle, hän lähti juoksemaan
-- niin kiire hänellä oli ilmoittaa asiasta viranomaisille. Ensin hän
riensi porteille ja puhutteli vartijoita. "Sulkekaa portit! Lukitkaa ja
teljetkää ne!" hän huusi. "Suuri konna on kaupungissa. Päällänne saatte
vastata, jos annatte ainoankaan ihmisen mennä tai tulla kunnes sheriffi
antaa luvan."

Vartijat sulkivat nopeasti portit ja asettuivat valppaina paikoilleen.

"Nyt minulla on Robin Hood käsissäni, niin Robin Hood itse!" huusi
musta munkki riemuiten sheriffin taloon rientäessään. "Hän ei pääse
poistumaan kaupungista ja hän on meidän hallussamme kuin lintu
satimessa."

Muitta mutkitta musta munkki hyökkäsi sheriffin eteissaliin, jossa
tapasi ison miehen istumassa velttona tuolissaan.

"Nouskaa, herra sheriffi!" huusi luostarin isännöitsijä. "Nouskaa ja
käskekää miehenne liikkeelle! Tuon suuria uutisia! Itse pääroisto on
kaupungissa ja vangittavissa! Näin tuon kelvottoman konnan messua
kuuntelemassa. Pahoin teidän kävisi, herra sheriffi, jos hän pääsisi
kuninkaan tuomiota pakoon."

"Mitä rähinää tämä on?" kysyi sheriffi happamen näköisenä, sillä hän
oli herännyt päivällisunestaan eikä musta munkki kiireessään ollut
muistanut mainita konnan nimeä. "Joku joutava koiransilmä tietenkin on
käynyt luostarin kanakopissa."

"Vai joutava koiransilmä!" ärjyi munkki. "Enkö sitten maininnut hänen
nimeään? Vai joutava koiransilmä, herra sheriffi. Mutta minähän puhun
Robin Hoodista!"

Nyt sheriffi heräsi. Hän hypähti tuolistaan ja asettui päin mustaa
munkkia, ja kaksi kiiluvaa silmäparia katseli vastakkain.

"Robin Hood!" huudahti sheriffi. "Ja Nottinghamissako taas? Mahdotonta!"

"Totta se on", huudahti luostarin isännöitsijä. "Aivan vastikään hänet
näin Pyhän Marian messussa. Mitä! Luuletteko, että voisin erehtyä
tuosta rotevasta roistosta, joka vihreällä salolla ryösti minulta
satoja puntia ja saattoi minut hirvittävään pulmaan apotin kanssa? Ei,
herra sheriffi, hänen kasvonsa eivät toki milloinkaan häivy mielestäni
-- eivät milloinkaan. Tuhansien joukosta tuntisin hänet."

Sheriffi ei vieläkään oikein käsittänyt, että itse Robin Hood oli
muurien sisäpuolella, mutta hän tarttui vyötäröllään riippuvaan
hopeiseen vihellyspilliin ja puhalsi kutsun. Heti ilmestyi palvelija.

"Käske Dickonin ja Halin ja kolmenkymmenen metsänvartijan olla
valmiina", komensi sheriffi ja otti eteishuoneessa olevalta telineeltä
haarniskansa. Sillä välin kun hän puki ylleen teräskypärän,
teräsrenkailla päällystetyn ison nahkatakin ja miekan vyölleen, olivat
miehet kokoontuneet ja he marssivat oikopäätä kirkkoon.

Tämmöisen aseistetun joukon ilmestyminen kirkkoon sai aikaan suurta
levottomuutta, mutta sheriffi huusi kirkkoväelle: "Älkää pelätkö, hyvät
ihmiset, teille ei tapahdu mitään. Olen vain saapunut vangitsemaan
joukossanne piileksivää kuuluisaa rosvoa."

"Tuolla hän on", huusi mustapukuinen munkki. "Tuo harmaapukuinen mies,
joka on polvistunut ison pylvään juurelle. Hän on Robin Hood."

Kukaan ei ollut niin hämmästynyt kuin Robin Hood kuullessaan nimensä
kaikuvan kirkossa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä
oli tarkattu, ja hänen huppunsa oli nyt niin hyvin silmillä, ettei
kasvoja näkynyt ollenkaan. Mutta voi sitä meteliä, mikä kirkossa
syntyi, kun kansa kuuli, että tuo ylen kuuluisa henkipatto oli heidän
joukossaan! Toiset tunkeutuivat eteenpäin nähdäkseen hänet, toiset
pyrkivät paikalta pois, ja sheriffin miehet sulkivat Robinilta tien
ovelle.

Henkipatto käsitti, että ainoa pelastuskeino oli hyökätä rajusti
hämmästynyttä vihollista vastaan ja siten yrittää pakoa. Yhtä ainoata
asiaa hän itsekseen toivoi: "Olisipa nyt uskollinen Pikku John
rinnallani! Mutta voi kovaa onnea! Tänään hän ei ole." Sitten hän
paljasti miekkansa ja ryntäsi hyökkäävän leijonan tavoin sheriffin
miehiä vastaan. Parikymmentä metsänvartijani käsittelemää miekkaa
kohosi ilmaan ja monta iskua suunnattiin uhkarohkeaan henkipattoon.
Mutta siinä mylläkässä metsänvartijat vain kolhivat toisiaan ja miekat
kalskahtivat toisiinsa, joten ne siis eivät saaneet mitään aikaan.
Robinin kirkas miekanterä sen sijaan välähti ilmassa ja kumosi miehen
toisensa perästä. Hurjana taisteli sinä päivänä vapautensa puolesta
Robin Hood. Kolmesti hän pääsi tunkeutumaan vihollistensa rintaman
läpi, mutta yhä uusia vihollisia ilmestyi hänen tielleen, sillä joka
suunnalta syöksyi vereksiä miehiä esiin. Henkipatto ryntäsi sinne
tänne, jakeli iskuja joka suunnalle ja kaatoi metsänvartijan toisensa
jälkeen.

"Älkää surmatko häntä!" huusi sheriffi. "Iskekää maahan, mutta
vangitkaa elävänä. Se on kuninkaan käsky."

Robin kuuli äänen ja tunsi siitä sheriffin. Hän kääntyi ja miekka
koholla syöksyi äkkiä vanhan vihamiehensä kimppuun. Sheriffi yritti
välttää tätä rajua iskua ja kohotti kilpensä torjuakseen sillä Robinin
häneen suuntaamaa hirveää iskua. Raskas miekka putosi ja kalskahti
kilpeen temmaten sen sheriffin kädestä. Miekan vauhti ei siitä
paljonkaan vaimentunut, ja ase iski sheriffin teräskypärään kaataen
hänet permantoon. Onnekseen sheriffi sinä päivänä oli pannut päähänsä
lujan kypärän, kuuluisan asesepän tekemän mestariteoksen, ja se oli
hänen pelastuksensa. Jos se olisi ollut tavallista terästä, Robinin
miekka olisi läpäissyt sen kuin paperihatun. Mutta tämä kypärä kesti
iskun ja Robinin miekka katkesi kahtia.

"Turma periköön sepän, joka sinut teki!" huusi Robin Hood viskaten
luotaan katkenneen miekan, "sillä nyt seison aseettomana vihollisteni
keskellä."

Näin sanoen hän syöksyi lähimmän miehen kimppuun yrittäen vääntää
häneltä paksua metsästyssauvaa, joka miehellä oli kädessä, mutta
samassa hänet kampattiin takaapäin kumoon. Heti ryntäsi tusinan verran
miehiä hänen kimppuunsa, ja sellaisen miesjoukon paino musersi hänet
maahan. Hänen vihollisensa eivät hellittäneet hurjaa otettaan, ennen
kuin hänet oli lujasti köytetty ja kädet ja jalat kahlehdittu.

Sheriffi oli sillä välin taas päässyt jaloilleen, tosin pää melko
pökerryksissä valtavan iskun jäljeltä, mutta iloisena siitä, että hänen
päänsä oli säilynyt eheänä tuon erinomaisen teräskypärän turvissa ja
melkeinpä ilosta mielettömänä ajatellessaan, että hänellä vihdoinkin
oli hallussaan Robin Hood.

"Viekää mies pois!" hän huusi. "Sulkekaa hänet linnantyrmän syvimpään,
vankimpaan vankiluolaan ja kaksinkertainen vartiosto vartioikoon häntä
yötä päivää."

Niin tehtiin, ja Robin Hood suljettiin vankiluolaan, johon vain
keskipäivän aikaan vähäinen valoviiru pääsi pilkistämään tiheän
ristikon läpi. Seinät olivat seitsemän jalan vahvuiset ja ovi oli
kolmessa lukossa.

"Yrittäköön nyt murtautua sieltä vapaaksi, jos kykenee!" huudahti
sheriffi. "Olen teljennyt vahvan varkaan vielä vahvempaan tyrmään, ja
siellä hänen on pakko pysyä."

"Miksi suljette hänet säilöön?" sanoi musta munkki, joka kiihkeästi
halusi nähdä Robinin hirressä. "Miksi ette ripusta häntä oikopäätä
hirsipuuhun. Olen kuullut teidän satoja kertoja uhkaavan hirttää hänet,
kunhan vain saatte hänet kynsiinne."

"Niin tekisinkin, jos asia riippuisi yksin minusta", murisi sheriffi.
"Olisin antanut miesteni paikalla surmata hänet, jos olisin uskaltanut."

"No miksi ette uskaltanut?" kysyi luostarin pääisännöitsijä. "Ken
tohtii vastustaa sheriffin arvovaltaa!"

"Yksi, joka on meitä kaikkia korkeampi", vastasi sheriffi hiljaisella
äänellä, "kuningas! Hän on lähettänyt käskyn, että jos Robin Hood
saadaan vangituksi, rosvon on odotettava kuninkaan päätöstä. Kuningas
on kuullut puhuttavan niin paljon tuosta suurvarkaasta, että haluaa
nähdä hänet."

Hetkeen ei musta munkki virkkanut sanaakaan, vaan näytti otsa rypyssä
miettivän. Sitten hän sanoi. "Herra sheriffi, minä se konnan keksin ja
jätin teidän haltuunne."

"Niinpä niin", sanoi sheriffi.

"Vaadin siis itselleni oikeutta saada tiedottaa vangitsemisesta
kuninkaalle."

"Niinpä niin", nauroi sheriffi. "Saadaksenne hänen majesteetiltaan
jonkin suuren suosionosoituksen."

"Jos siitä palkkio saadaan, niin onhan oikeus ja kohtuus, että minä sen
saan!" huudahti isännöitsijä.

"Sitä en kiellä", vastasi sheriffi. "Toivon kaikesta sydämestäni, että
vihdoinkin saatte suurituloisen apottikunnan hallittavaksenne. Olette
tehnyt minulle suuren palveluksen ja mainitsen teistä kattavasti siinä
kirjeessä, minkä tänään iltapäivällä kuninkaalle kirjoitan."

"Ja minä lähden sitä viemään anivarhain huomisaamuna!" huudahti musta
munkki lähtien oikopäätä tekemään matkavalmistuksia.

       *       *       *       *       *

Kaiken sen sunnuntaipäivän vallitsi Nottinghamissa suuri levottomuus.
Ihmiset riensivät sinne tänne puhuen Robin Hoodin vangitsemisesta,
ja jokaisella, joka sinä aamuna oli ollut Pyhän Marian kirkossa, oli
ympärillään väkijoukko, joka innokkaana kuunteli kertomusta kuuluisan
rosvon hurjasta taistelusta. Mutta hiiskaustakaan kaikesta tästä ei
kuulunut kaupungin muurien ulkopuolella olevalle maaseudulle. Sillä
sheriffi oli kaksintanut joka portilla olevan vartioston ja jyrkästi
kieltänyt ketään menemästä tai tulemasta kaupunkiin siihen asti, kunnes
oli saanut tietää kuninkaan tahdon Robin Hoodin suhteen.

"Jos ei ainoakaan ihminen poistu kaupungista", sanoi sheriffi,
"niin on selvää, että Robin Hood on joukossamme. Jos ei ketään
päästetä kaupunkiin, niin ei hänen roistojoukkonsa voi pujahtaa
metsästä tänne auttamaan häntä." Nottinghamin kaupunki oli siis kuin
piiritystilassa ja portit olivat teljettyinä ja lukittuina yötä päivää.
Mutta siitä huolimatta Robinin miehet piankin saivat tiedon asiasta
rajasuutari Lobbilta. Lobb oli ensimmäisiä, joka sai kuulla Robinin
vangitsemisesta, ja heti kun pimeys oli peittänyt kaupungin, hän nousi
talonsa katolle, joka oli aivan kaupungin muurissa kiinni. Hänellä
oli seurassaan kaksi miestä, henkipattojen luotettavia ystäviä, ja
nämä laskivat Lobbin köydellä maahan muurin toiselle puolen. Heti kun
rajasuutari tunsi maan jalkojensa alla, hän irroitti köyden ympäriltään
ja miehet vetivät sen takaisin; sitten Lobb riensi metsään minkä ikinä
kykeni.

Lobb tapasi henkipatot kovin levottomina kokoontuneina ison nuotiotulen
ympärille sille metsäaukiolle, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Joka
mies näytti olevan huolissaan ja pelkäävän, että heidän johtajalleen
oli tapahtunut jokin onnettomuus, koska Robin ei ollut palannut, ja
muita onnettomampi oli Pikku John. Tuo hyvänsävyinen jättiläinen oli jo
unohtanut Robinin äkkipikaisen iskun ja syytti nyt itseään siitä, ettei
ollut pysynyt päällikkönsä seurassa.

Olisi mahdotonta kuvailla sitä vihaa ja tuskaa, mitä henkipatot
tunsivat kuullessaan, että heidän pahin aavistuksensa oli tosi ja
että heidän rakas päällikkönsä oli lujassa säilössä Nottinghamin
kaupungissa. Mutta Pikku John ei suostunut mitenkään uskomaan, että
kaikkein pahin tapahtuisi.

"Hän lähti Nottinghamiin rukoilemaan Pyhää Neitsyttä", sanoi Pikku
John, "ja Pyhä Neitsyt auttaa häntä. Monenmonituista kertaa, veljet,
on jalo päällikkömme ollut pahassa pulassa, mutta sittenkin pettänyt
vihollisensa, ja olen varma siitä, että niin käy nytkin. Rohkaiskaamme
mielemme, heittäkäämme tämä murehtiminen ja lähdetään pitämään
kaupunkia silmällä. Koetetaan keksiä jokin neuvo miten pääsemme sinne
vapauttamaan johtajamme."

Jo ennen aamun valkenemista Pikku John oli väijyksissä Nottinghamin
eteläisen portin edessä olevassa viidakossa. Hänen kanssaan oli Much,
ja molemmat olivat riisuneet vihreän metsäpukunsa ja pukeneet ylleen
tavallisen nahkatakin ja näyttivät karjanhoitajilta ja kauppiailta,
jotka markkinoilta markkinoille matkaten ostavat ja myyvät karjaa.
Siinä puvussa he eivät herättäisi huomiota, vaan voisivat vapaasti
liikkua maaseudulla ja lähikylissä.

Oli taas ihana toukokuun aamu, ja kun aurinko nousi kaikessa
loistossaan, tuntui heistä tuskalliselta ajatella, että Robin Hood
virui likaisessa, pimeässä vankiholvissa, jonne ei kuulunut lintujen
laulu eikä lehtien hiljainen kahina. Silloin heidän huomionsa kääntyi
portteihin, sillä he näkivät salaoven aukenevan ja kahden ratsumiehen
tulevan esille. Toinen oli korskealla orhilla ratsastava mustapukuinen
munkki, toinen valkoisen ratsun selässä istuva pienoinen aseenkantaja;
salaovi suljettiin, ja munkki aseenkantajineen ratsasti sitä viidakkoa
kohti, jossa Pikku John ja Much piileksivät.

"Tunnen tuon mustan munkin", kuiskasi Pikku John toverilleen. "Se on
Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Muistatko hänet, Much? Mehän
korjasimme hänen satulalaukuistaan taiteemme sievoisen rahasumman."

Much nyökkäsi ja totteli sitten Pikku Johnin kohotettua sormea, jolla
tämä kehoitti heitä lähtemään viidakosta. Henkipatot tekivät kierroksen
metsässä ja ilmestyivät sitten sille tielle, jota pitkin musta munkki
matkasi, ja lähtivät astelemaan kaupunkia kohti. Eräässä tienmutkassa
he kohtasivat munkin seuralaisineen ratsastamassa käymäjalkaa ja
tiukkaan tarkkaillen, näkyisikö mitään vaarallista.

Munkki silmäili tulijoita, mutta kun huomasi heidät tavallisiksi
arki-ihmisiksi, jotka olivat likaisissa työpukimissa ja vaelsivat sauva
kädessä tietä pitkin, hän ei yrittänytkään heitä väistää, ja samassa
matkalaiset kohtasivat toisensa.

"Hyvää päivää", sanoi Pikku John kumartaen mustapukuiselle munkille.
"Nottinghamistako tulette?"

"Nottinghamista", sanoi munkki.

"Olkaa hyvä ja kertokaa meille, mitä sinne kuuluu", jatkoi Pikku John.
"Maaseudulla on alkanut kiertää sellainen huhu, että Robin Hood niminen
kelvoton henkipatto on eilen vangittu."

"Siitä näkee, miten siivekkäitä tuollaiset uutiset ovat, vaikka kukaan
ei käsitä, miten ne leviävät!" huudahti musta munkki. "En ymmärrä,
miten huhu on sinut saavuttanut, mutta totta se on, hyvä naapuri. Tuo
voimakas roisto vangittiin eilen Pyhän Marian kirkossa Nottinghamissa."

"Aivanko totta?" huudahti Pikku John. "Se peijakas on ryöstänyt sekä
minulta että tältä toveriltani. Kovin meitä haluttaisi kuulla koko
asia."

"Minultakin hän ryösti", sanoi musta munkki. "Satoja puntia se vietävän
konna riisti minulta; mutta kostinpa eilen. Minä hänet keksin ja
ilmoitin sheriffille. Minusta etupäässä riippui hänen vangitsemisensa,
ja minulle siis saatte olla siitä kiitollisia."

"Palkitkoon teitä taivas ansionne mukaan", sanoi Pikku John, "ja mekin
haluamme teitä palkita, jos vain suinkin kykenemme. Ja luvallanne
seuraamme nyt teitä matkallanne, sillä Robin Hoodilla on monta rajua
miestä tässä metsässä, ja jos he tietäisivät teidän matkaavan tätä
tietä, olisi se varmasti teidän surmanne."

"Sen tiedän", vastasi munkki, "mutta meillä on hyvät hevoset ja me
ratsastamme pakoon heti, kun vaara uhkaa."

"Ei ole aina helppo ajoissa huomata uhkaavaa vaaraa", sanoi Pikku John
pudistaen vakavasti päätään, "siksi saatamme teidät metsän läpi."

He siis jatkoivat matkaansa rupatellen keskenään, ja musta munkki oli
urotyöstään niin ylpeä, ettei voinut olla yhä uudestaan kerskumatta
siitä ja kirjeestä, jota oli kuninkaalle viemässä.

Samassa matkalaiset saapuivat paikkaan, missä tie kulki ahtaan solan
pohjaa, ja tien kolkoimmassa kohdassa Pikku John äkkiä tarttui munkin
hevosta suupieliin. Musta munkki arvasi oitis asian oikean laidan ja
tempasi vaippansa alta tikarin iskien sillä Pikku Johnia. Pikku John
sieppasi miekkansa ja iski mustaa munkkia niin rajusti, että tämä
suistui kuolleena maahan.

"Hän toimitti päällikkömme tukalaan asemaan", sanoi Pikku John
Muchille, "eikä pidä hänen sinä ilmoisna ikänä siitä kuninkaalle
kertoman."

Much oli tarttunut pienen aseenkantajan hevosen suupieliin ja puhalsi
nyt torveensa. Pian ilmestyi näkyviin joukko heidän miehiään, ja Pikku
John käski heidän haudata musta munkki ja viedä pieni asepoika hyvään
talteen, kunnes hän ja Much tulisivat takaisin.

Sitten Pikku John otti munkilta kirjeet ja nousi hevosen selkään. Much
nousi aseenkantajan hevosen selkään ja he ratsastivat Lontooseen.

Perille saavuttuaan he kyselivät tietä kuninkaan palatsiin, ja heidän
sisälle pyrkiessään ovenvartija kysyi heidän asiaansa.

"Me tuomme herra kuninkaallemme kirjeitä Nottinghamin sheriffiltä",
vastasi Pikku John, "emmekä saa antaa niitä muille kuin hänelle
itselleen."

Heidät vietiin isoon saliin, missä kuningas istui isossa tuolissa, ja
häntä ympäröi joukko herroja. Pikku John laskeutui polvilleen ja ojensi
kirjettään.

"Varjelkoon teitä taivas, armollinen ruhtinaamme -- varjelkoon teitä
taivas, armollinen kuninkaamme", sanoi Pikku John. "Olen tuonut teidän
majesteetillenne nämä kirjeet Nottinghamin sheriffiltä."

Kuningas otti kirjeet, avasi ja luki ne, ja polvistuneena Pikku John
katseli ihaillen kuningasta. Ja olipa syytäkin Pikku Johnin ihailla
tuota jaloa olentoa, Rikard Leijonamieltä. Uljaat, kauniit kasvot,
kirkkaat, siniset silmät, komea, käskevä vartalo, kaikki Rikardissa oli
kuningasta, ja Pikku John painoi joka piirteen mieleensä, jotta hän
Sherwoodiin palatessaan osaisi kuvata tovereilleen tuon kuninkaallisen
soturin.

Äkkiä Rikard kohotti toisen kätensä ja läimäytti kaikuvasti
valtaistuinta muistuttavan tuolinsa käsinojaa.

"Mitä arvelette, hyvät herrat?" hän huudahti. "Tässä on todellakin
tervetulleita uutisia Nottinghamin sheriffiltä. Hän on vanginnut tuon
Sherwoodin metsän mahtavan henkipaton, Robin Hoodin; mies on nyt
hyvässä tallessa ja odottaa määräystäni."

"Hyviä uutisia -- hyviä uutisia, herra kuningas!" huudahti Herefordin
lihava piispa, joka oli valtaistuimen ympärillä olevien kirkonmiesten
joukossa. "Onpa todellakin nyt hallussanne kristikunnan suurin roisto.
Olen kai kertonut teidän majesteetillenne, miten tuo konna minut
rosvosi ja miten pahasti hän usein on minua kohdellut? Kerran hän
huvikseen pakotti minut tanssimaan metsässä ja kerran hän lähetti minut
takaisin Nottinghamiin kasvot päin hevosen häntää. Olen hyvin iloinen
kuullessani, että hän vihdoinkin on teidän majesteettinne hallussa ja
että hänet kohta hirtetään."

Tämän sanottuaan piispa huohotti ja läähätti osaksi siitä syystä, että
innoissaan oli puhunut niin nopeasti, osaksi siksi, että Robin Hoodin
nimen kuuleminenkin sai hänet aina raivoon.

Kuningas hymyili ja katsahti taas kirjeeseen; häntä ei näyttänyt
kovinkaan liikuttavan piispan kertomus kokemistaan loukkauksista ja
kärsimyksistä.

"Enpä ole, totta vie, niin kovasti halunnut tavata ketään muuta miestä
iloisessa Englannissa kuin tätä Robin Hoodia", sanoi kuningas. "Haluan
kuulla, miten hän joukkoaan johtaa ja nähdä minkälainen on mies, joka
hallitsee metsää samalla tavalla kuin minä, kruunattu kuningas, tätä
maata."

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kuningas kohotti katseensa paperista
ja katsoi kirkkailla sinisilmillään tiukasti Pikku Johniin.

"Miehet", hän sanoi, "tässä sanotaan, että kirjeen tuoja on munkki,
Pyhän Marian luostarin pääisännöitsijä. Missä hän on? Ja miten se on
sinun haltuusi joutunut?"

Mutta Pikku Johnilla oli vastaus valmiina. "Luvallanne, armollinen
herra", sanoi henkipatto. "Munkki kuoli matkalla ja kirjeet uskottiin
minulle; minun oli tuotava ne teidän majesteetillenne."

Kuningas nyökkäsi huolettomasti, sillä häntä ei liikuttanut se, miten
uutinen oli hänelle saapunut, kunhan se vain oli tosi.

"No niin, haluan nähdä tuon Robin Hoodin", sanoi Rikard, "ja koska sinä
olet tuonut minulle tämän tiedon, niin saat tuoda hänet minun eteeni."
Pikku John kumarsi maahan asti.

Kuninkaallisen suosionsa merkiksi Rikard kuningas antoi sanantuojille
kahdenkymmenen punnan palkkion ja korotti heidät henkivartijoikseen;
heidän oli liityttävä hänen seurueeseensa, kun he olivat tuoneet Robin
Hoodin Lontooseen.

Korkeimman omakätisesti hän ojensi kuninkaallisen sinetin Pikku
Johnille ja käski hänen näyttää sen Nottinghamin sheriffille
ja sanoa tälle, että tämä luovuttaisi vangin ja antaisi mukaan
nelikymmenmiehisen vartioston Robin Hoodin kuljettamiseksi kuninkaan
luo. Pikku John hyvästeli Rikard kuningasta ja ratsasti takaisin
Nottinghamiin, Much matkatoverinaan ja kuninkaan sinetti huolellisesti
poveensa kätkettynä.

Nottinghamin portille saavuttuaan he huomasivat sen suljetuksi ja
Pikku John kolkutti sitä kovasti ja huusi vartijoita. Pian kurkistikin
vartija muurin yli ja kysyi hänen asiaansa.

"Mitä tämä on?" huusi Pikku John ollen olevinaan kovin kummissaan.
"Portit suljettu ja teljetty keskellä kirkasta päivää! Onko uni
pettänyt sinut, vartija?"

"Ei", vastasi vartija. "Portit pidetään yötä päivää lukossa, koska
meillä on Robin Hood suljettuna ankaraan vankeuteen, ja portit täytyy
teljetä, etteivät hänen miehensä pääsisi hyökkäämään kaupunkiin. Nytkin
he alituisesti ampuvat muureilla olevia miehiämme ja ovat jo surmanneet
monta."

"No niin, minulle kuitenkin saat avata, sillä tuon käskyn
kuninkaaltamme sheriffille."

Sen kuultuaan vartija päästi heidät portista sisään ja heti sen
jälkeen portti taas suljettiin ja teljettiin. Pikku John huomasi, että
porttiholvia vartioi monilukuinen aseistettu miesjoukko.

"Minun täytyy tavata sheriffi heti paikalla", sanoi Pikku John, ja
hänet vietiin sheriffin taloon, missä hän tapasi sheriffin istumassa
etuhuoneessa.

"Tuon käskyä kuninkaalta", sanoi Pikku John, vetäen kuninkaan sinetin
povestaan ja näyttäen sitä sheriffille. Kun sheriffi näki sinetin, hän
nousi tuoliltaan, sieppasi hupun päästään ja kumarsi niin syvään kuin
itselleen kuninkaalle.

"Mikä on herrani ja kuninkaani tahto?" kysyi sheriffi.

Pikku John kertoi kuninkaan määräykset ja sheriffi lupasi toimittaa ne.

"Entä mitä tehtäneen kavaltajalle, kun olette hänet kuljettaneet
Lontooseen?" kysyi sheriffi.

"Hirsipuuhun ripustamisesta kuulin puhuttavan", vastasi Pikku John.

"Hyvä, hyvä!" sanoi sheriffi iloissaan, "sehän on sopiva loppu
mokomalle roistolle. Entä missä on musta munkki, joka vei kirjeeni
perille? Hän odotti suosionosoitusta kuninkaalta, kun vei niin
mieluisia uutisia."

"Kyllähän hän saikin", sanoi Pikku John. "Hän sai niin suuren
korotuksen, ettei ikinä enää Nottinghamiin palaa. Hänelle annettiin
mainio palkkio."

"Rahaako vai maata?" kysyi sheriffi.

"Maata", vastasi Pikku John. "Hän sai niin paljon maata, että se
hyvin riittää hänelle. Mutta minun on tovereineni lähdettävä tästä
majataloon, herra sheriffi, lepäämään ja virkistymään. Meidän on
huomenna lähdettävä matkaan vankeinemme ja me olemme väsyneet."

"Eihän toki!" huudahti sheriffi. "Ette saa mennä majataloon tänä
päivänä. Teidän pitää olla minun vierainani ja illalla pidän teille
iloiset juhlat, ja saakoon kuningas kuulla, että minä tiedän, miten
hänen sanansaattajiaan on kestittävä."

Sheriffi pani siis illalla toimeen suuret juhlat kuninkaan
sanansaattajien kunniaksi, ja viini ja olut virtasivat tulvanaan,
ja kaikki joivat kuninkaan terveydeksi ja Robin Hoodin onnelliseksi
hirttämiseksi.

    Piti pidot Johnille sheriffi,
        Hyvät viinit tarjota ties;
    vaan yöllä lähtivät vuoteilleen
        Ja levollen joka mies.

Pikku Johnille annettiin eteishuoneen kyljessä oleva pienoinen huone,
ja Much makasi Pikku Johnin jalkapäässä olevalla makuulavalla.
Toverukset odottivat, kunnes talossa kaikki oli hiljaista, ja nousivat
sitten, käärivät vaipan ympärilleen ja ottivat miekan käteensä.
He astuivat hiljaa eteishuoneeseen ja menivät sen poikki siihen
huoneeseen, missä tiesivät sheriffin nukkuvan. Heidän oli liikuttava
ylen varovasti, sillä sheriffin miehet nukkuivat tulen edessä ja
eteishuoneen lattialle levitetyillä oljilla. Mutta miehet olivat kaikki
täynnä väkevää olutta ja nukkuivat sikeästi, ja kun henkipatot tulivat
sheriffin huoneeseen, he huomasivat, että hänkin nukkui juopuneen
unta. Se teki Pikku Johnille helpoksi vetää sheriffin sormesta hänen
sormuksensa, eivätkä he muuta kaivanneetkaan.

Sitten he menivät ulko-ovelle ja tapasivat ovenvartijan nukkumassa yhtä
sikeästi kuin muutkin, sillä tämä oli yhtäläisesti juonut ja mässännyt.
Pikku John ja Much avasivat siis oven ja kulkivat pimeitä ja hiljaisia
katuja, kunnes saapuivat vankilan luo, missä heidän johtajansa virui.
Sitten he kolkuttivat miekan kahvalla raudoitettuun oveen, niin että
vankilan käytävät kaikuivat. Melu sai vartijan jalkeille, ja soihtu
kädessä hän tuli ovelle ja kysyi, keitä ulkona oli.

"Robin Hood on murtautunut vankilasta ja karannut!" huusi Pikku John.
"Olet leväperäinen vartija."

"Kautta kunniani, sepä vasta valhetta", vastasi vartija. "Hän on
hyvässä tallessa syvimmässä, pimeimmässä vankiholvissa. Vasta juuri
kävin häntä katsomassa, ja kahleet olivat eheät."

"Oli miten tahansa, omin silmin meidän on nähtävä hänet", sanoi Pikku
John. "Ja meidän on saatava varmuus siitä, että hän on varmassa
tallessa."

"Keitä sitten olette?" huusi vartija.

"Olemme kuninkaan sanansaattajia, jotka tänään saavuimme kaupunkiin",
vastasi Pikku John, "ja meillä on mukanamme sheriffin antama
tuntomerkki, jotta tietäisit meidät luotettaviksi miehiksi."

Ovessa oli pieni, luja ristikko, jotta vartija siitä voisi nähdä ulkona
olijat. Soihdun valo virtasi ristikon läpi, ja Pikku John asetti
sheriffin sormuksen hyvään valaistukseen. Vartija näki ja tunsi sen ja
avasi kiireesti oven. Pikku John hyökkäsi sisälle ja tarttui vartijaa
kurkkuun, jottei tämä voisi huutaa ja hälyttää apua. Myös Much syöksyi
sisälle ja sitoi vartijan käsistä ja jaloista viittansa alla tuomallaan
köydellä. Sitten vartijan pää sidottiin tämän omaan nuttuun, ja hänen
vyötäisillään oleva iso avainkimppu joutui Pikku Johnille.

"Nyt rupean minä vartijaksi", sanoi Pikku John. Ensi töikseen hän
telkesi oikean vartijan vankiholviin. Sitten hän otti soihdun ja lähti
laskeutumaan rappuja alas niitä vankikopperoita kohti, jotka olivat
kaikkein syvimmällä. Siellä hän näki kolmella isolla teräslukolla
suljetun oven ja heti paikalla hän rupesi sovittelemaan avaimia
lukkoihin, sillä hänestä tuntui varmalta, että hänen päällikkönsä oli
suljettu sinne.

Kuutta tai seitsentä avainta hän koetti, ennen kuin osui oikeaan,
mutta vihdoin kolmaskin riippulukko oli auki ja sen käyrä rautakoukku
vedetty paksusta sinkilästä. Sitten Pikku John aukaisi oven ja meni
vankiholviin. Kopin äärimmäisessä kolkassa makasi olkialustalla lujasti
sidottu mies, ja heti kun soihdun valo sattui häneen, Pikku John tunsi
hänet ja juoksi sinne. Robin Hood, sillä hän se oli, nousi istumaan
ja katseli silmät sirrillään tulijoihin, sillä soihdun kirkas valo
häikäisi häntä, niin pitkän aikaa hän oli virunut synkässä pimeydessä.

"Johtaja, johtaja, minä täällä olen! Nouse, johtaja ja pakene!"

"Pikku John!" kuiskasi Robin ihmeissään, sillä vaikka hän tunsi äänen,
hän tuskin uskalsi uskoa korviaan.

"Niin, johtaja, minä tässä olen", ja Pikku John tempasi terävän
veitsensä ja vapautti muutamin sukkelin sivalluksin Robinin siteistä.
Sitten hän veti viittansa alta varamiekan ja antoi sen Robinille, joka
hypähti pystyyn ilosta suunniltaan, kun tunsi siteensä katkotuiksi ja
kädessään hyvän miekan, jolla saattoi puolustaa henkeään.

Samassa kuului Muchin kova varoitushuuto. Hän oli jäänyt vartioimaan
paluutietä. Robin Hood ja Pikku John ryntäsivät kivirappuja ylös,
ja kun he menivät kuulivat he yläpuoleltaan miekkojen kalsketta ja
äänekästä melua. He riensivät yläkäytävään ja tapasivat Muchin viiden
aseistetun miehen ankarasti ahdistamana. Miehet olivat rientäneet sinne
vahtihuoneesta, kun olivat kuulleet outoa ääntä. Kauheasti karjaisten
Pikku John loikkasi keskelle taistelun hälinää, ja käden käänteessä
vartijat hätistettiin takaisin huoneeseen, missä he olivat nukkuneet.

"Pois! Pois!" huusi Pikku John. "Tämä metakka herättää koko kaupungin
ja vieläpä hyvin nopeasti. Seuratkaa minua!" ja hän vei heidät
ulko-ovelle, joka oli jäänyt sepposen selälleen.

"Länsiportille!" huusi Robin Hood, kun he pääsivät kadulle. "Sitä
vartioidaan aina huolettomimmin."

Mutta samassa alkoi tornissa soida hälytyskello. Joku oli rientänyt
sitä soittamaan ja herätteli sillä nyt kaikin voimin kaupunkia.

"Millään portilla ei nyt ole huoletonta vahtia, johtaja", huusi
Pikku John kuullessaan ison kellon jyrisevät kumahdukset nukkuvassa
kaupungissa. "Tuo kello saa kaikki valppaiksi ja tuossa tuokiossa
kaikki kadut ovat täynnä vihollisia. Tänne päin! Tänne päin!" ja hän
hyökkäsi ahtaaseen kujaan ja toverit seurasivat häntä.

Yö oli niin pimeä, etteivät nuo kolme toverusta kyenneet erottamaan
edes toisiaan. Pikku John pysähtyi hetkeksi ja pisti viittansa helman
Robinin käteen. Much tarttui Robinin takin liepeeseen, ja näin he
pysyttelivät yhdessä ja seurasivat Pikku Johnia, kun tämä luikerteli
parin kolmen kujan läpi, sillä hän tunsi Nottinghamin joka kolkan sekä
päivällä että yöllä. Vihdoin hän pysähtyi erään katoksen suojaan, ja
nuo kolme pakolaista seisoivat liikahtamatta kuunnellen kaupungissa
syntyvää hälinää. Kello soi yhä hurjasti, ja ikkunoihin alkoi ilmestyä
valoja ja ihmiset riensivät asunnoistaan kysellen, uhkasiko kaupunkia
tuli vai rosvot.

"Seisokaa alallanne, kunnes väentungos käy tiheäksi", kuiskasi Pikku
John. "Sitten yhdymme heihin ja piileksimme heidän joukossaan."
Pian riensi siitä ohi joukko kaupunkilaisia seipäät ja tapparat
käsissään ja joillakin lyhdyt mukanaan, eikä kestänyt aikaakaan,
ennen kuin jo kansaa joukoittain juoksenteli edestakaisin kysellen,
mitä oli tapahtunut, ja silloin nuo kolme ystävystä uskalsivat jättää
suojapaikkansa ja liikkua väkijoukossa huomiota herättämättä. Pikku
John kulki taas edellä, ja pian toverit ymmärsivät, että hän pyrki
rajasuutari Lobbin asunnolle. Juuri saapuessaan sen kujan päähän, missä
Lobb asui, kuulivat he erään miehen huutavan toiselle: "Robin Hood on
päässyt vankilasta ja paennut. Hän on murtautunut vankeudesta, ja nyt
portit pidetään tarkasti suljettuina ja kaupunki tarkastetaan talo
talolta."

"Taitavatpa puhua meistä", nauroi Pikku John. "Meidän on poistuttava
Nottinghamista niin pian kuin suinkin."

He riensivät siis sukkelaan kujan päähän ja kolkuttivat hiljaa
ikkunaluukulle, ja Lobb itse tuli katsomaan, keitä siellä oli. Suutari
avasi luukun, ja Pikku John pisti päänsä aukosta sisään, sillä ikkuna
oli vain seinässä oleva aukko ilman lasia.

"Lobb", kuiskasi Pikku John, "oletko yksin kotona?"

"Olen, John", kuiskasi suutari vastaan, sillä hän tunsi Pikku Johnin
äänen, vaikka tämä puhuikin hiljaa.

"No avaa ovi ja päästä meidät sisään", sanoi iso mies, ja ovi aukeni ja
he menivät huoneeseen. Lobb sulki ikkunaluukun ja sytytti lampun. Kun
hän näki Robin Hoodin kodissaan, oli hän ylen ihastunut ajatellessaan,
että tuo kuuluisa henkipatto näin oli päässyt vihollisiltaan pakoon.

"No kiiruhda nyt, Lobb", sanoi Pikku John. "Samalla tavalla kuin
itse pääsit kaupungista silloin, kun tulit meille ilmoittamaan, että
johtajamme oli vangittu, samoin täytyy meidän tänä yönä paeta täältä."

"Tulkaa katolle", sanoi Lobb. "Köysi on valmiiksi vyyhdettynä tikkaiden
päässä."

He lähtivät siis nousemaan tikkaita suutarin talon katolle ja
kiipesivät sieltä muurin harjalle. Köysi sidottiin sitten Robinin
vyötäisille ja ystävät laskivat hänet maahan. Sitten laskettiin
Much, mutta Pikku John kävi riippumaan muurin reunasta ja hyppäsi
siitä maahan, sillä yksinään Lobb ei olisi kyennyt kannattamaan
hänen painavaa ruumistaan. Sitten Lobb veti nopeasti köyden takaisin
ja palasi asuntoonsa, samalla kun nuo kolme toverusta riensivät
matkoihinsa pimeän turvissa. Siinä heidän juostessaan kuului kukon
huuto, ja Robin Hood katsahti itään. "No totta totisesti!" hän sanoi,
"emme ole lähteneet hetkeäkään liian aikaisin pakoon. Tuolla jo päivä
koittaa", sillä idän taivas kajasti harmaana ja kohta oli päivä
valkeneva, ja he juoksivat vieläkin kiivaammin.

Kaupungissa sheriffi odotti päivän valkenemista. Hän oli varma että
kunhan vain päivä tulisi, hän saisi uudelleen vangituksi Robin Hoodin.
Hän oli herännyt unestaan hätäkellon kalkatukseen ja oli suunniltaan
vihasta kun sai tietää, että hänen kuuluisa vankinsa oli murtautunut
vankilasta. Ja vihan kintereillä seurasi pelko, ja sheriffi vallan
värisi.

"En uskalla enää milloinkaan katsoa kuningasta silmiin", hän huudahti,
"sillä jos astun hänen eteensä ilman Robin Hoodia, hän hirttää minut
arvelematta. Tunnen hänen luonteensa." Sheriffi siis jatkoi etsimistä
ylen raivoissaan, ei ainoastaan sen toivon kannustamana, että saisi
pujottaa nuoran Robinin kaulaan, vaan haluten myös kiihkeästi pysyttää
sen poissa omasta kaulastaan.

Kun hän sai kuulla, ettei kukaan ollut kulkenut porttien kautta,
tunsi hän itsensä hieman rauhallisemmaksi. "Se konna piileksii jonkun
kaupunkilaisystävänsä luona", hän sanoi. "Kohta päivä valkenee, ja me
tarkastamme talot ja hökkelit ja vajat, kunnes löydämme hänet."

Lupauksensa mukaan sheriffi todellakin tarkasti koko kaupungin talo
talolta, kellarista ullakkoon, mutta kaikki turhaan. Hän sitä tosin ei
tiennyt, mutta hänen etsiessään Robin oli iloisessa Sherwoodissa, sydän
yhtä keveänä kuin taivaan linnulla, joka aurinkoisena toukokuun aamuna
visertelee metsässä. Yhä uudestaan hän kiitti hyviä ystäviään, jotka
olivat pelastaneet hänet tuosta kauhun paikasta, ja hänen miehensä
heiluttivat jousiaan ilmassa ja hurrasivat yhä uudestaan siitä ilosta,
että johtaja taas oli vahingoittumattomana heidän joukossaan. Sitten
sanoi Pikku John Robin Hoodille: "Johtaja, olen kostanut pahan hyvällä,
sillä en sietänyt ajatusta, että sinä olit pidätettynä ja saisit kärsiä
häpeällisen kuoleman. Nyt olen tuonut sinut eheänä metsän suojaan, jää
hyvästi ja voi hyvin."

"Ei, ei, Pikku John!" huusi Robin. "Älä jätä minua tuon äkkipikaisen
iskun tähden, jota heti katkerasti kaduin. Toden totta, olet sopivampi
johtajaksi kuin minä. Teen sinut nyt itseni ja miesteni johtajaksi:
sinä olet tästälähin päällikkömme."

Pikku Johnin hyvä sydän heltyi tällaisesta johtajan jalomielisestä
tarjouksesta ja hän hyppäsi Robin Hoodin rinnalle. "Ei toki, johtaja",
hän sanoi, "se ei, totta vie, milloinkaan saa tapahtua. Seuraan sinua
niin kuin ennenkin enkä muuta asemaa itselleni halua kuin olla Robin
Hoodin mies."

Ja niin seisoivat Robin Hood ja Pikku John taas metsän sydämessä
johtajana ja rivimiehenä. Ja iloiset henkipatot panivat tämän
erinomaisen päivän muistoksi toimeen riemujuhlan.

Sheriffi taas oli aivan epätoivoinen kun kuuli, että Robin Hood vaelsi
metsässä yhtä iloisena kuin ennenkin. Hän kirjoitti hyvin nöyrän
kirjeen kuninkaalle ja pyysi Rikardia antamaan hänelle anteeksi ja
sanoi, ettei häntä mikään olisi pettänyt, jos ei Pikku Johnilla olisi
ollut hallussaan kuninkaan omaa yksityissinettiä.

    Näin virkkoi itse kuningas
        ja oli vihoissaan:
    "Sheriffin petti Pikku John,
        ja petti kuninkaan.

    Sheriffin petti Pikku John,
        Sen huomaan selvästi,
    Muutenpa riippuis hirressä
        Sheriffi varmasti."

Ajatellessaan, että Pikku John oli niin ovelasti häntä pettänyt, Rikard
oli niin harmistunut, että hänen kirkkaat siniset silmänsä säkenöivät
suuttumuksesta ja hänen verevät kasvonsa karahtivat punaisiksi. Mutta
viha ei kauan täyttänyt Rikard Leijonamielen sydäntä, ja pian hän
alkoikin nähdä Pikku Johnin rohkean teon ylevämmältä kannalta.

"Tuhat tulimmaista, hyvät herrat!" hän sanoi hovilaisilleen, "kylläpä
se mies oli uskollinen johtajalleen. Kautta lempeän apostoli
Johanneksen, hän rakastaa Robin Hoodia enemmän kuin kuningastaan.
Olisipa minulla niin uskolliset ja kuuliaiset seuralaiset. Robin
Hood on koko ikänsä hänelle kiitollisuudenvelassa tuosta rohkeasta
avustuksesta; ovelastipa petti meidät tuo lurjus. Ei totisesti ole koko
Englannissa kolmea sellaista miestä. Jalokiven antaisin kruunustani
saadakseni nähdä tuon Robin Hoodin, joka saa miehiltään niin uhrautuvaa
uskollisuutta osakseen. Mutta hän pujahtaa pois kaikkien käsistä." Ja
Rikardia nauratti, kun hän muisti, kuinka ruhtinaallisesti hän oli
palkinnut nuo kaksi miestä, jotka vain halusivat vastustaa häntä ja
vapauttaa johtajansa.

Pieni aseenkantaja, joka oli lähtenyt mustan munkin matkaan, mieltyi
niin metsäelämään, että rupesi Robinin palvelukseen eikä enää
milloinkaan palannut eikä edes halunnut palata takaisin Nottinghamiin,
ja aikaa voittaen hänestä varttui mies, joka veti vertoja kenelle
hyvänsä.



XXIV luku

WILL STUTELY TARTTUU SHERIFFIN VIRITTÄMÄÄN ANSAAN


Sattuipa niin, että sinä yönä, jolloin Robin Hood, Pikku John ja
Much suorittivat kuuluisan pakonsa Nottinghamin muurien yli, heidät
huomattiin. Muuan rajasuutari Lobbin naapuri oli herännyt hätäkellon
soittoon ja huutoon ja juossut ulos katsomaan, mikä oli syynä meteliin.
Hän oli juuri menossa sisään takaisin kun kuuli hiipiviä askelia
Lobbin talon katolta. Tämä Lobbin naapuri oli viekas, mateleva mies,
ja hänen nimensä oli Higg. Hän siis asettui piiloon ja piti silmällä
rajasuutarin taloa. Pian hän pääsikin selville siitä, että kolme miestä
oli laskettu alas muurin yli, ja ihmetteli mitä se merkitsi. Seuraavana
päivänä hän tiesi varmasti, mitä miehiä ne olivat olleet, hän näet
kuuli sheriffin miehen kuuluttavan, että iso palkinto annettaisiin
Robin Hoodin ja niiden kahden miehen vangitsemisesta, jotka olivat
teeskennelleet olevansa kuninkaan lähettejä.

Higg meni heti sheriffin luo ja kertoi tietonsa. Aluksi sheriffi aikoi
vangita Lobbin, mutta ollessaan juuri antamaisillaan tämän määräyksen
hän hillitsi itsensä.

"Ei", hän sanoi, "tuskin maksaa vaivaa vangita kurjaa rajasuutaria.
Hänestä tulee minun syöttini. Jos henkipatot sillä tavoin käyttävät
häntä hyväkseen, käyvät he varmaan usein hänen luonaan. Minä siis annan
vartioida hänen taloansa, ja ehkä se on ansa, joka pyydystää arvokkaan
saaliin."

Hän siis antoi Higgille kaksitoista hopeapenniä ja lupasi hänelle
lisäksi viisikymmentä, jos hän visusti pitäisi silmällä naapurinsa
taloa ja heti ilmoittaisi, kun Lobbilla oli luonaan henkipattojen
tapaisia vieraita.

Higg pisti hopearahat taskuunsa ja lähti kotiin ja piti tarkasti
silmällä Lobbin taloa. Kului toista viikkoa, ennen kuin hän kovalla
touhulla saapui sheriffin kartanoon.

"Nyt Lobbilla on luonaan vieras", hän sanoi, "joka ei ole
kaupunkilainen, vaan luullakseni henkipatto."

Sheriffi lähetti heti kolme miestä vangitsemaan vierasta, jonka he
tapaisivat rajasuutari Lobbin talosta, ja tuomaan hänet sheriffin
virkahuoneeseen.

Nuo kolme miestä lähtivät menemään ja tunkeutuivat rajasuutarin taloon
ja tapasivat hänet puhumassa pitkän, vahvan miehen kanssa. Tämä oli
Will Stutely, ja hän oli tosiaankin tullut Robinin käskystä kuulemaan,
oliko Lobb välttänyt kaikki epäluulot osallisuudestaan Robinin ja
hänen ystäviensä pakoon. Robinin huolenpito Lobbista, joka oli häntä
auttanut, oli siis syynä Willin onnettomuuteen, sillä kukaan ei
aavistanut, että viekas ja petollinen Higg vartioi taloa sheriffin
laskuun.

Sheriffin lähettämästä kolmesta miehestä sattui muuan tuntemaan Will
Stutelyn hyvin.

"Niin, niin, tämä on henkipatto!" hän huusi. "Vangitkaa hänet! Viekää
hänet sheriffin luo. Johtajamme tulee olemaan tyytyväinen tähän. Mies
on noiden Robin Hoodin palveluksessa olevien roistojen pääpukareita."

Will sieppasi miekkansa ja hyökkäsi ovelle. Kehkeytyi kiivas ottelu, ja
Stutely kumosi maahan kaksi vastustajaansa ja syöksyi kadulle. Mutta
siellä oli uusia vihollisia vastassa, ja hänet voitettiin ja otettiin
kiinni.

Sheriffi nauroi julmasti kuullessaan, että muuan Robinin miehistä oli
vangittu.

"Turhaa on vedota kuninkaan tuomioon tämän yhden takia!" hän huudahti.
"Mies on täydellisesti minun vallassani ja hänet ripustetaan hirteen
huomenna aamunkoitossa. Pankaa hänet tyrmään ja asettakaa vahva
jousimiesjoukko vartioimaan paikkaa, kunnes hän varmasti heiluu
hirressä."

    Niin suruiseksi Robin Hood
        Sai tämän kuultuaan;
    Ja miehensä nyt iloiset,
        Ne kaikki vannomaan:
    "Will Stutelyä autetaan,
        Hän tuodaan takaisin,
    Tai kuolinhetki koittava
        On monen keikarin."

Robin kokosi paikalla miehensä metsän kaikilta kulmilta, ja henkipatot
lähtivät marssimaan toverinsa avuksi.

    Hän pukeutuu punaisiin
        Taas miehet vihreihin
    Ei uljahampaa näkyä
        Oo nähty sittemmin.
    Tuo rivi kelpo urhojen
        Upea näky on:
    Joka miehellä miekka leveä
        Ja jousi verraton!

Niin he lähtivät Nottinghamiin, ja ennen aamunkoittoa Robin oli
asettanut miehensä väijyksiin muurien edustalle. Ihmeekseen he päivän
ensi sarastuksessa huomasivat portin eteen pystytetyn hirsipuun.
Sheriffi oli niin varma nopean hirttämisensä onnistumisesta, että
oli antanut pystyttää hirsipuun suoraan metsään päin henkipattojen
kiusaksi: hän ei hiukkaakaan aavistanut, kuinka nopeasti Robin oli
rientänyt avuksi.

"Tuolla on pyhiinvaeltaja muurin juurella", sanoi Robin Hood Pikku
Johnille. "Minä lähetän jonkun tiedustelemaan häneltä viimeisiä
uutisia."

Muuan nuorukainen lähetettiin juttelemaan pyhiinvaeltajan kanssa, ja
hän palasi sellaisin uutisin, että Will Stutely pian tuotaisiin sinne
hirtettäväksi muurin edustalle pystytettyyn hirsipuuhun. Tuskin nuori
mies oli palannut, kun jo portit aukaistiin sepposen selälleen, ja
jonona virtasi jousimiehiä ja keihäsmiehiä kaupungista ulos. Rivi
toisensa jälkeen heitä työntyi esiin, kunnes hirsipuun ympärillä
oli valtaisa joukko aseistettuja miehiä, joiden keihäiden kärjet ja
paljastetut miekat välkkyivät vasta nousseen auringon valossa.

Melkein viimeisenä tuli Will Stutely, kädet sidottuina ja valkoinen
lakki päässä. Tämä lakki pyövelin tuli vetäistä vangin silmille, ennen
kuin nuora pantaisiin hänen kaulaansa. Willin ympärillä asteli joukko
sheriffin vahvimpia miehiä, ja sheriffi itse ratsasti henkipattoa
vartioivan ryhmän vieressä.

Will heitti silmäyksen hirsipuuhun, irvisteli rumasti ja puhutteli
sitten kohteliaasti sheriffiä.

    "Kun kuolla mun täytyy", sanoi Will,
        "Yks pyyntö mulla vaan:
    Jalon johtajan joukosta hirtetty
        Ei vielä ainuttakaan.
    Anna miekka siis mullekin kätehen,
        Ja siteeni irroita,
    Niin kanssanne taistelen, siksi kuin
        Jään kentälle kuolleena."

Mutta sheriffi ei ottanut kuuleviin korviinsa semmoista puhetta, että
Willille suotaisiin niin kunniakas kuolema.

    "Ei puhettakaan", sanoi sheriffi,
        "Sun matkasi hirteen vie
    Ja sama on loppu johtajas,
        Jos minulla valta lie."

Will Stutely nauroi pilkallisesti sheriffille kuullessaan
tämän pelkurimaisen vastauksen. Mutta sheriffi ei ollut siitä
tietääkseenkään, hän vain toivoi henkipaton pian killuvan nuoran
silmukassa.

Hirsipuun lähellä sattui olemaan pieni pähkinäpensaikko, ja juuri kun
nuoraa oltiin panemassa Stutelyn kaulaan, hypähti kookas mies esiin
pensaikosta ja syöksyi vartioston läpi äärimmäisen kylmäverisesti.

"Mitä Will!" hän huudahti, "aiotko lähteä tästä maailmasta jättämättä
hyvästiä ystävillesi? Et suinkaan, sehän olisi hyvin epäystävällistä."

Will katsahti ylös ja huoahti mielihyvästä. Hän ei voinut olla
tuntematta tuota ääntä ja tuota kookasta vartaloa: Pikku John siinä
seisoi hänen edessään.

Sen hämmästyksen ja sekasorron aikana, joka seurasi hetkeä, jolloin
jättiläinen syöksyi vartioketjun läpi, Pikku John toimi nopeasti.
Hän katkaisi Willin siteet ja tempaisi miekan muutamalta sheriffin
mieheltä ja antoi sen ystävälleen. "No Will, pidä puoliasi!" hän
huusi, ja molemmat henkipatot asettuivat selätyksin ja uhmasivat koko
vartijajoukkoa ja estivät sitä pääsemästä heitä vangitsemaan.

Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, että sheriffi vain istui
hevosensa selässä ihmeissään töllistellen ja saaden tuskin sanaa
suustaan. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, oli hän samalla myös
täydessä raivossa.

"Hän se on! Hän se on!" kirkui sheriffi. "Tuo iso roisto on sama mies,
joka on petkuttanut kuningasta ja minua. Hän oli petollinen lähetti.
Vangitkaa hänet henkenne kaupalla! Ei. Surmatkaa! Surmatkaa se mies! Se
on varmin keino."

Helppohan sheriffin oli käskeä, mutta toinen asia oli panna käsky
täytäntöön. Sillä jättiläinen seisoi siinä kilpi käsivarrellaan,
valtava välkkyvä miekka heiluen pään yläpuolella, verevät kasvot
loistaen taisteluinnosta ja valmiina surmaamaan jokaisen, joka
uskaltaisi lähestyä tuon mahtavan miekan ulottuville.

Sitten nousi vielä rajumpi hämmästyksen ja kauhun huuto, sillä ilmoille
kajahti pitkä, kirkas metsätorven törähdys, ja joukko jousimiehiä
hyppäsi esiin metsän suojasta ja hyökkäsi sheriffin kokoaman joukon
kimppuun.

"Robin Hoodin miehiä! Robin Hoodin miehiä!" huusivat metsänvartijat.
"Jouset ja keihäät, toverit! Jouset ja keihäät! Käykää heidän
kimppuunsa! Käykää heidän kimppuunsa!"

"Hood! Hood! Apuun!" karjuivat henkipatot ja ryntäsivät eteenpäin,
Robin Hood etunenässä.

Henkipattojen hyökkäys oli niin kiivas ja odottamaton, että sheriffi
miehineen työnnettiin takaisin kaupungin portille asti. Tästä seikasta
oli hyötyä rohkealle ja neuvokkaalle Pikku Johnille. Hän oli tehnyt
uskaliaan hyökkäyksensä vihollisten keskelle tahtoen kiinnittää näiden
huomion itseensä ja antaa tovereilleen tilaisuuden huomaamatta käydä
sheriffin miesten kimppuun, ja hän oli onnistunut mainiosti. Taistelun
tuoksinassa hän helposti pääsi pujahtamaan vihollisrivin välitse ja
yhtymään ystäviinsä Will Stutely mukanaan.

Robin Hoodilla oli silmät valppaina joka paikassa. Tuskin hän oli
nähnyt vangin ja Pikku Johnin olevan turvassa, kun jo antoi käskyn
palata metsään. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja turhaa oli
vuodattaa enää verta. Sitä paitsi alkoivat sheriffin miehet uudelleen
ryhmittyä ja tointua hämmennyksestään ja he muodostivat voimakkaan,
hyvin aseistetun joukon, miesluvultaan henkipattoja vähintään kolme
kertaa suuremman. Ymmärtäväisenä johtajana Robin siis piti viisaimpana
vetäytyä ajoissa takaisin.

Henkipatot tottelivat paikalla ja alkoivat peräytyä ampuen yhtämittaa
ja pitäen vihollista loitompana lähettämällä ankaran nuolituiskun
toisensa jälkeen. Mutta sheriffinkin miesten joukossa oli rohkeita
miehiä ja nämä lähtivät ajamaan henkipattoja kiivaasti takaa. Metsän
reunassa sattui surullinen onnettomuus, Pikku John kaatui silmilleen
maahan, polvi nuolen lävistämänä.

"Johtaja!" huudahti Pikku John. "En voi taistella enkä paeta. Rukoilen
sinua, ota mainio lyömämiekkasi ja katkaise kaulani, jotta minun ei
tarvitsisi elävänä joutua sheriffin käsiin, joka riemuitsisi minun
häviöstäni."

"Kautta ristiinnaulitun, Pikku John, sitä en toki tee!" huudahti Robin
Hood. "En tahtoisi menettää sinua iloisen Englannin kaikesta kullasta",
ja hän pysähtyi pidättämään etumaisia takaa-ajajia sillä aikaa
kuin Pikku Johnia kannettiin pois. Tämän teki Much, joka heilautti
jättiläismäisen toverinsa olalleen ja kantoi hänet helposti pois, niin
raskas kuin mies olikin.

    Hän kantoi Johnia selässään.
        Näin maili kuljetaan.
    Monesti taakan jätti hän
        ja yltyi ampumaan.

Siten taukoamatta taistellen jatkui peräytymistä, joka kävi
henkipatoille yhä vaikeammaksi, sillä seitsemän miestä oli haavoittunut
pahasti eikä ainoatakaan jätetty sheriffin armoille. Monta kaatui
toiselta puolelta, mutta takaa-ajajat eivät luopuneet, vaan painostivat
henkipattoja yhä ankarammin. Robin Hood oli kokonaisen sotajoukon
veroinen sinä päivänä. Joka kerta kun hänen jousensa vongahti,
tuiskahti joku sheriffin miehistä maahan, ja niin kauas kantoivat
hänen vinkuvat nuolensa, että hän pidätteli heitä paljon loitompana
kuin mihin heikompi jousimies olisi kyennyt. Jalosti hänen miehensä
auttoivat häntä. Puna-Will, Stutely, Hal ja Hobb ja muut taistelivat
hänen rinnallaan, ja heidän terävien nuoliensa rautatuisku pidätti
innokkaita takaa-ajajia sillä aikaa kun toiset ponnistelivat eteenpäin
kantaen haavoittuneita kumppaneitaan.

Ja sillä tavoin taistelun ja takaa-ajon tuoksina eteni pitkin erästä
metsätietä avaralla aukiolla, jossa sorea linna kohotti harmaat
muurinsa syvän vallihaudan yläpuolella.

Kahakan nähdessään vartija puhalsi torveensa, hälyttäen linnan
asukkaat. Ensimmäisten joukossa, jotka saapuivat muurille, oli linnan
herra. Hän loi yhden ainoan silmäyksen peräytyviin miehiin, sitten hän
hyökkäsi nostosillalle, juoksi sen yli ja riensi heitä kohden.

"Sisään, sisään!" hän huusi. "Kantakaa haavoittuneet sisään ja
vetäytykää sinne joka mies. Minun taloni on teidän."

Se oli sir Richard Lee, joka ei ollut unohtanut hänelle osoitettua
hyvyyttä, eikä kutsu milloinkaan voinut olla tervetulleempi. Henkipatot
marssivat vahvojen kivimuurien suojaan, ja sheriffi ja hänen miehensä
syöksyivät paikalle parahiksi kuullakseen, miten portin laskuristikko
kolahti alas ja nostosilta naristen nousi, ja he huomasivat olevansa
syvän, tumman vallikaivannon väärällä puolella.

    Sheriffi ylpeä huusi näin:
        "Sä ritari kavala,
    Vihamiehiä suojaat kuninkaan,
        Teet vastoin lakia!"

Silloin sir Richard Lee katsoi muurin yli ja vastasi: "Herra, minä
vastaan siitä, mitä olen tehnyt, maani menettämisen uhallakin. Mene
kuninkaan luo kuulemaan, mitä hän tästä asiasta arvelee. Siihen saakka
Robin Hood ja hänen miehensä ovat turvassa minun luonani."

Sheriffi siis lähti Lontooseen ja kertoi asian kuninkaalle.

"Kautta kunniani kruunattuna kuninkaana ja vyötettynä ritarina",
sanoi Rikard Plantagenet, "kylläpä pysyttäytyvätkin nämä miekkoset
uskollisesti ja lujasti yhdessä! Kuta enemmän heistä kuulen, sitä
suuremmaksi kasvaa haluni nähdä heitä. Palaa sheriffi, äläkä enää
sekaannu asiaan. Minä tulen itse pian Nottinghamiin ottamaan kaikesta
selvää."

Sheriffi oli toivonut saavansa kuninkaalta määräyksen nostattaa koko
seudun miehet sir Richardin linnaa vastaan, ja kun niin ei käynyt, hän
oli suuresti pettynyt. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta neuvoa kuin
palata pahoilla mielin kotiin odottamaan kuningasta, sir Richardin
kestitessä Robinia ja hänen miehiään mitä parhaiten ja hänen puolisonsa
hoitaessa Pikku Johnia ja muita haavoittuneita jälleen terveiksi ja
voimakkaiksi.



XXV luku

KUNINGAS RIKARD KOHTAA ROBIN HOODIN


Jonkin ajan kuluttua kuningas Rikard saapui Nottinghamiin toivoen
kohtaavansa Robin Hoodin. Hän lähti metsään seurassaan vahva
ritarijoukko ja luuli hyvinkin pian tapaavansa etsimänsä. Mutta vaikka
hän kuljeskeli sinne ja tänne, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt eikä
kuulunut, ja metsässä vallitsi hiljaisuus; hän näki hirven kiitävän
yli nurmikon, isojen tammien huojuttavan oksiaan tuulessa, mutta
kookkaasta, Lincolnin-vihreään pukeutuneesta miehestä hän ei nähnyt
vilahdustakaan.

Päivä toisensa jälkeen kului, ja Rikard samoili metsät ja maat turhaan;
hänellä näytti olevan yhtä vähän tilaisuutta puhutella Robinia kuin
istuessaan palatsissaan Lontoossa.

"Tuhat tulimmaista", sanoi Rikard, "tämäpä merkillistä. Minulle
kerrottiin, että nämä miekkoset ovat joka metsäpolulla vaanimassa, niin
ettei kerjäläinenkään pääse huomaamatta ohi, enkä minä kuitenkaan näe
heistä jälkeäkään."

Syy oli yksinkertainen: Robin itse oli järjestänyt niin, ettei Rikard
nähnyt henkipatoista merkkiäkään. Robin rakasti kuningastaan eikä
sallinut kenenkään kohottaa kättään Rikardia taikka hänen seuralaisiaan
vastaan, joten hän siis antoi ankaran määräyksen miehilleen pysytellä
poissa näkyvistä.

Häntä toteltiin ehdottomasti. Monestikin henkipatot makasivat piilossa
viidakossa ja näkivät loistavan seurueen kiitävän ohi, ja he hymyilivät
nähdessään kuninkaan ritareineen sivuuttavan heidät lyhyen ampumamatkan
päästä, mutta milloinkaan ei nuolta asetettu jouseen eivätkä he millään
tavoin ilmaisseet läsnäoloansa.

Eräänä päivänä Rikard valitti, että Robin Hood näytti kokonaan
kadonneen maan pinnalta, kun eräs vanha metsänvartija, joka seisoi
hänen polviensa kohdalla, hymyillen virkkoi: "Ei toki, armollinen
ruhtinas, kyllä hän on metsässä yhtä varmasti kuin minä tässä, ja
helposti te saatte hänet nähdä."

"Miten, sitten?" tiedusteli kuningas.

"No niin, armollinen herra, te kuljette aseistettuna ja sotilaiden
seuraamana -- luuletteko henkipattojen asettavan vihreitä takkejaan
panssaripaitoja vastaan? Enpä usko. Mutta jos menisitte metsään
pukeutuneena lihavaksi apotiksi, jonka laukuissa olisi runsaasti
ryöstämisen arvoista tavaraa, niin lyönpä vetoa, että Robin Hood
jokseenkin pian ilmestyisi."

Kuningas Rikard käsitti näiden sanojen totuuden ja nyökkäsi iloisesti.
Juuri tuollainen seikkailu oli hänelle mieleen, ja heti seuraavana
päivänä hän pujahti salaa Nottinghamista apotin puvussa, mukanaan
puoli tusinaa munkeiksi pukeutunutta seuralaista ja kaksi raskaasti
tavaroilla ja matkalaukuilla kuormattua hevosta.

Eikä hän tosiaankaan ollut matkannut kolmeakaan mailia, kun häntä jo
huudettiin pysähtymään. Eräässä tienkäänteessä astui viidakosta mies,
yllään miellyttävät Lincolnin-vihreät pukimet, jousi kädessä ja viini
nuolia täynnä, ja laski kätensä apotin hevosen suitsille.

Hänen auringonpaahtamat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä olivat täynnä
veitikkamaisuutta, kun hän kohteliaasti sanoi: "Luvallanne, herra
apotti, on teidän vähäksi aikaa jäätävä minun ja miesteni luo." Hän
viittasi jousellaan, ja heti tuiskahti pensaikosta parikymmentä vahvaa,
reipasta miestä, jotka ympäröivät seurueen. Heidän etunenässään oli
jättiläismäinen mies joka irvisteli nähdessään runsaan apajan, ja
häneen Rikardin silmät oitis kiintyivät: helppo oli tuntea Pikku John.

Sitten Rikard katsahti ensimmäiseen mieheen ja tiesi, että Robin Hood
vihdoinkin seisoi hänen edessään.

"Ja ken olet sinä, joka suljet minulta tien?" kysyi kuningas
rauhallisesti syvällä, sointuvalla äänellään.

Robin Hood hätkähti hieman kuullessaan käskevän äänensävyn ja katseli
vierasta tarkkaan. Mutta huppu ja iso hattu, joka Rikardilla oli
päässään, peittivät kasvot näkyvistä. Sitten Robin vastasi:

    "Me oomme metsän väkeä,
        Ja hirvet kuninkaan,
    Kun muuta meill' ei neuvoa,
        On ruokanamme vaan.
    On teillä kirkot, verotkin
        Ja kultaa kasoittain,
    Siis aarteistanne murusta
        Me rukoilemme vain."

"Totta puhuakseni en ole tuonut mukanani metsään enempää kuin
neljäkymmentä puntaa, hyvä mies", sanoi Rikard. "Olen nimittäin
oleskellut, kuninkaan hovissa Nottinghamissa ja kuluttanut paljon rahaa
juhliessani kuninkaan seurassa olevia ylhäisiä lordeja."

"Oletko sinä kuninkaan uskollinen seuralainen?" kysyi Robin.

"Varmasti", vastasi Rikard. "Rakastan häntä kaikesta sydämestäni."

"Sen puheen vuoksi säästän puolet rahoistasi, herra apotti", sanoi
Robin. "Anna minulle kaksikymmentä puntaa miehilleni jaettavaksi ja
pidä toiset kaksikymmentä omiksi tarpeiksesi."

"Paljon kiitoksia", sanoi Rikard, "sinähän olet jalomielinen mies.
Ja kuule, minä olenkin tullut tänne metsään juuri sinua etsimään ja
pyytämään sinua tulemaan Nottinghamiin kuningasta tapaamaan; hänen
mielensä tekee kovasti nähdä sinua, ja hän lähettää sinulle luotettavan
saattueen, ja tässä on hänen sinettinsä sinua vakuuttamaan."

Rikard otti nyt kuninkaallisen sinetin viittansa alta ja näytti sitä.
Robin notkisti kunnioittavasti sen edessä polvea, ja jokainen metsämies
otti hupun päästään ja seisoi paljain päin.

"Mutta minulle kerrottiin", sanoi Rikard hämmästyneenä, "että sinä
olet kuninkaalle uskoton mies, joka et piittaa laista mitään ja teet
kaikenkaltaista ilkeyttä."

"Ei, herra apotti", vastasi Robin. "Minä vihaan väärämielisiä
sheriffejä ja ahnaita munkkeja, mutta ketään koko maailmassa en rakasta
niin kuin jaloa kuningastani, ja jos sinä olet hänen sanantuojansa
ja kannat hänen sinettiään, lausun sinut tervetulleeksi metsään, ja
tänään syöt päivällistä minun kanssani rakkaan kuninkaamme kunniaksi
kokouspuumme alla."

Robin Hood kävi sitten taluttamaan apotin hevosta, kunnes he saapuivat
leiriin, joka oli pystytetty Robinin ja hänen miestensä kokouspaikkana
olevan valtavan tammen alle. Siellä Robin puhalsi torveensa, ja hänen
miehensä riensivät paikalle, komppania toisensa jälkeen, iloisia,
reippaita, toimeliaita miehiä, jotka olivat hyvissä puvuissa ja hyvin
aseistettuja, ja joka mies notkisti kohteliaasti polvea johtajalleen.

"Kunniani kautta", ajatteli Rikard, "nämä miehet ovat hänelle
kuuliaisempia kuin omat mieheni minulle."

Nopeasti valmistettiin hieno juhla-ateria, ja valepukuinen kuningas
miehineen asettui syömään. Rikard oli nälissään ja söi ja joi ja nautti
halukkaasti metsän antimia.

Päivällisen loputtua Robin Hood sanoi vieraalleen: "Nyt saat nähdä
minkälaista elämää me vietämme täällä metsässä ja voit sitten kertoa
hommistamme herralleni kuninkaalle." Henkipatot siis ryhtyivät
tavallisiin urheiluihinsa: painiin, metsäsauvaotteluun ja ennen kaikkea
mieliurheiluunsa jousella ampumiseen.

Aukion päähän he pystyttivät pitkän, hoikan raipan, ja Robin käski
miestensä pirstota sen nuolillaan. Toisena maalina oli ruususeppele,
jonka läpi nuolet oli ammuttava koskettamatta lehtiin tai kukkiin.

"Mutta nuo maalithan on, totta vie, asetettu kokonaista viisikymmentä
askelta liian kauas, hyvä mies", huomautti Rikard.

"Eivät ole", vastasi Robin hymyillen. "Mitä hyödyttäisi harjoitella
ampumalla helppoon maaliin. Ja totisesti, jos joku ampuu ohi, hän saa
kelpo korvapuustin rangaistukseksi."

"Mutta eikö korvapuustien jakeleminen herätä nurjamielisyyttä heidän
keskuudessaan?" kysyi Rikard.

"Eipä hätää, herra apotti, se asia on otettu huomioon ja ryhdytty
tarpeellisiin varokeinoihin. Jokainen mies saa korvapuustinsa
rippi-isämme Tuck Munkin kädestä, ja kirkon rangaistus on aina otettava
nöyrän kuuliaisesti vastaan. Asetu paikallesi, Tuck Munkki, sillä
ampuminen alkaa."

Tuck Munkki oli juuri ollut korjaamassa talteen valtavaa lihapiirakkaa,
ja nyt hän tuli heidän luokseen tervehtien vangittua apottia hyvin
huonolla latinan kielellä, johon tämä vastasi mitä puhtaimmalla
latinalla.

"Ja lyötkö sinä heitä oikein toden teolla, veli?" uteli Rikard.

"Tietenkin", vastasi Tuck, pienet kirkkaat, tummat silmät pyörien
pahanilkisesti tuuhean, mustan parran yläpuolella, johon hänen kasvonsa
melkein upposivat, "sillä jos miehemme ampuisivat huolimattomasti,
olisimme pian tuhon omat; huono laukaus on siis maksettava hyvällä
iskulla."

Ampuminen alkoi, ja Rikard katseli kummastuneena, mitä tavatonta taitoa
mies toisensa jälkeen osoitti. Raippa pirstoutui taikka sujahti nuoli
ihmeteltävän täsmällisesti seppeleen läpi. Mutta vihdoin Muchille kävi
huonosti ja hän ampui raipan ohi. Heti hänet marssitettiin mahtavan
munkin eteen, joka antoi hänelle sellaisen läimäyksen, että Much
kieriskeli maassa. Sitten Pikku John kaikkien ihmeeksi epäonnistui
yrittäessään seppeleeseen, ja hänetkin Tuck Munkin paksu käsivarsi
kaatoi maahan.

Henkipatot nauroivat täyttä kurkkua nähdessään ison luutnanttinsa
pitkin pituuttaan nurmikolla ja sitten kajahti vielä äänekkäämpi huuto,
sillä Robin Hood oli ampunut ohi ja hänenkin oli kärsittävä rangaistus
epäonnistumisestaan.

"Jos minun on kärsittävä kirkon rangaistus", sanoi Robin nauraen, "niin
sallikaa minun itse valita rankaisijani. Herra apotti, anna minulle
korvapuustini."

"Ei, johtaja", vastusteli Tuck munkki, "sittenhän välttäisin koko
rangaistuksen, sillä mitä voimaa tuollaisessa lihavassa apotissa
on? Hänen iskunsa ei vaikuttaisi sen enempää kuin jos kaislalla
lipsauttaisi."

"Älä sano niin, munkki!" kivahti Rikard, "et sinä ole tänään ainoa
kirkollisessa puvussa oleva mies, jolla on jonkin verran voimaa
käsivarressaan."

"Viis minä sinun käsivoimistasi", sanoi Tuck pilkallisesti. "Voisit
antaa minulle korvapuustin, ja tuskin tietäisin, mikä on korvaani
kutkuttanut."

"Niinkö luulet!" huudahti valeapotti ja hypähti seisaalleen. "No niin,
teen sinulle rehellisen tarjouksen, munkki. Minä kestän sinun iskusi,
jos sinä kestät minun."

"Ja minäkö saan iskeä ensin?" huudahti vahva munkki innoissaan.

"Niin saat", sanoi toinen.

"Hyvä!" karjui Tuck iloissaan. "Kautta messun, ellen minä säilytä
päätäni, niin antaa soida sitten."

Luvaten täten kaataa apotin auttamattomasti maahan Tuck Munkki kietaisi
pukunsa hihat ylös ja paljasti ruskean käsivarren, jossa lihakset
pullistuivat muhkuroina ja harjanteina, kun hän aukaisi ja sulki
valtavan nyrkkinsä.

Henkipatot asettuivat innokkaina piiriin, ja apotti astui rauhallisesti
sen sisään ja seisoi suorana ottaakseen munkin iskun.

"Mutta kautta pyhän äidin", mutisi Robin itsekseen, "onpa tuolla
apotilla komea vartalo."

Päätään ja hartioitaan pulleaa munkkia pitempänä kohosi Leijonamielen
uljas vartalo, ja kun Tuck Munkki antoi hänelle hirvittävän iskun, joka
olisi sinkauttanut nuolena maahan raskaankin miehen, ei mikään muu
liikahtanut kuin apotin iso hattu, joka lensi kahdenkymmenen yardin
päähän.

Henkipatot kajahuttivat valtavan suosionhuudon ensimmäisen miehen
kunniaksi, joka milloinkaan oli pitänyt puoliaan Tuckin mahtavaa
nyrkkiä vastaan, ja sitten apotti sanoi levollisesti: "Nyt on minun
vuoroni, veli", ja sanaakaan virkkamatta Tuck asettui miehekkäästi
vastaanottamaan korvapuustia.

Valtava huuto kohosi ilmoille, kun apotti käärien hihansa paljasti
jäntevän käsivarren ja antoi paksulle munkille sellaisen korvapuustin,
että tämä lensi nurinniskoin aivan kuin salaman satuttamana. Jokainen
mies, joka oli kokenut munkin nyrkin voimaa, kiljui ilosta nähdessään
hänen näin saavan takaisin omalla mitallaan, mutta Robin Hood ei
nauranut.

"Huonon valinnan olen tehnyt", hän tuumaili. "Tuo vieras on
pelottavampi nyrkkeilijä kuin Tuck." Mutta hän astui esiin saamaan
korvapuustiaan, ja niin pontevan Robin saikin, että lensi pitkälleen
nurmikolle, samalla kun apotin huppu valahti niskaan.

"Tosiaankin, herra apotti, oletpa sinä voimakas mies", sanoi Robin
noustessaan jaloilleen ja hieroessaan murheellisena päätään.
"Käsivarressasi on enemmän voimaa kuin milloinkaan olisin osannut
kuvitellakaan kirkonmiehellä olevan."

Hän kohotti katseensa apotin kasvoihin ja mietti mielessään, voiko tämä
mies olla kirkonmies, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt ainoallakaan
apotilla noin rohkeita, miellyttäviä kasvoja, joista loisti kirkkaat,
säihkyvät, rehelliset sinisilmät ja iloinen hymy, -- tuo hymy oli niin
iloinen ja veitikkamainen, ettei Robin voinut muuta kuin hymyillä
vastaan.

Mutta Robinin ihmettely muuttui hämmästykseksi, kun hän näki Pikku
Johnin heittäytyvän polvilleen apotin eteen ja huudahtavan: "Armoa,
Sire, armoa!"

"Armoa, mutta minkä vuoksi, Pikku John?" huudahti Robin. "Sinä
olet saanut korvapuustisi. Tuskinpa lienee pelättävissä, että tuo
vahvakätinen apotti antaa sinulle toisen samanmoisen."

Mutta taas Pikku John huusi: "Armoa, Sire, armoa!" ja seuraavassa
hetkessä katsojien hämmästys yhä lisääntyi. Sillä heidän hyvä ystävänsä
sir Richard Lee saapui ratsastaen aukiolle heitä tervehtimään, ja
tuskin oli hän nähnyt apotin, kun kiireesti laskeutui hevosen selästä
ja lankesi polvilleen Pikku Johnin viereen.

"Onko mitään palvelusta, jota uskollinen ritari voi toimittaa
kuninkaalleen?" sanoi sir Richard. "Jos on, olen teidän majesteettinne
käskettävissä."

"Kuningas!" huudahti Robin kummissaan.

"Kuningas!" kaikui henkipattojen suusta, ja joka ainoa notkisti
polvensa tuon uljaan, apotin puvussa olevan miehen edessä.

    "Oi kuningas", sanoi Robin Hood,
        "Mä armoa anelen
    Nyt alla kokouspuumme tään
        Niin muille kuin itsellen'."

"Armon te saatte", sanoi Rikard hymyillen. "Varmaankin olisi tuommoinen
joukko kelpo miehiä paremmin paikallaan minun palveluksessani kuin
maanpakolaisina täällä metsässä. Mitä arvelet, Robin Hood? Tahdotko
olla minun miehiäni ja palvella minua tästä lähtien?"

"Tahdon, armollinen herra", huusi Robin Hood. "Olen teidän palvelijanne
tästä päivästä alkaen ja ikuisesti!" ja hänen miehensä toistelivat
näitä sanoja ja tekivät lujalla äänellä uskollisuudenvalansa Rikard
Leijonamielelle.

"Onko sinulla vihreitä pukuja varalla, Robin?" kysyi kuningas,
"sillä tosiaankin pitäisin mieluummin metsätakkia kuin näitä tummia
vaatteita", ja hän heitti apotinviittansa yltään.

"On paljonkin, armollinen ruhtinas", vastasi Robin Hood ja riensi
toimittamaan kuninkaalle ja hänen seuralaisilleen Lincolnin-vihreitä
vaatteita, samanlaisia kuin henkipatoilla oli.

Tässä valepuvussa he palasivat Nottinghamiin, kuningas ja Robin Hood
ja koko henkipattojen joukko. Mutta kun Nottinghamin asukkaat näkivät
ison, vihreissä pukimissa olevan miesjoukon lähestyvän kaupunkiaan
pelästyivät he hirmuisesti.

    Jätti kyntäjä auran pellolle,
        Juoksi seppäkin pajastaan,
    Jopa vanhukset, ylen raihnaiset,
        Kepit hyppeli kourassaan.

Mutta pian saatiin tietää totuus, ja sitten kaikki kokoontuivat
katsomaan, miten kuningas juhlasaatossa asteli kaupunkiin salon
henkipattojen keskessä -- henkipattojen, jotka eivät enää olleetkaan
henkipattoja, vaan vapaita miehiä jotka voivat hymyillä sheriffille
suoraan vasten naamaa. Ja takaan, että sheriffi katseli karsaasti tätä
kuningas Rikardin ystävällisyyttä Robin Hoodia kohtaan.

Samana iltana oli Nottinghamin kaupungissa iloiset pidot, sillä
kuningas kestitsi nyt henkipattoja, kuten he olivat kestinneet häntä,
ja parhaita herkkuja siinä tarjotuinkin, ja Allan-a-Dale lauloi
hilpeimmät laulunsa ja helkytteli harpustaan vienoimmat sävelensä,
niin että Rikard oli täysin tyytyväinen ja vannoi, että hänen uudet
seuralaisensa, mitä tulee hyvään toveruuteen ja ilonpitoon ja
soitantoon, voittivat kaikki muut.

Ennen kuin Rikard palasi Lontooseen, oli Pyhän Marian kirkossa iloiset
vihkiäiset, ja Marian Neidosta tuli Robin Hoodin nuorikko. Kuningas
kunnioitti häitä läsnäolollaan ja korotti Robin Hoodin aatelissäätyyn
antaen hänelle Huntingdonin jaarlin arvon.

Ja niin Robin Hood astui Rikard Leijonamielen palvelukseen ja oman
luulonsa mukaan jätti ikuisiksi ajoiksi Sherwoodin vihreät metsät ja
niityt.



XXVI luku

MITEN ROBIN HOODIN ELÄMÄ LOPPUI


    Vei liljanvalkea kätönen
        Nyt Robinin huoneeseen,
    Ja siellä sankarin uljahan
        Veren juoksutti kuivilleen.
    Käsivarresta suonen aukaisi
        Oven salpasi tarkalleen;
    Siellä virui hän, kunis päivä uus
        Oli ehtinyt puolilleen.

Jonkin aikaa Robin Hood oli hyvin onnellinen kuninkaan palveluksessa.
Sitten Rikard taas lähti Englannista, ja Robinin mielestä elämä hovissa
kävi ikäväksi. Ja mikä vielä pahempi, hän ei ollut ystävällisissä
väleissä prinssi Juhanan kanssa, tuon petollisen, julman, pelkurimaisen
miehen, josta sittemmin tuli kuningas Juhana, arvottomin kuningas, mikä
Englannissa on koskaan ollut.

Siihen aikaan prinssi Juhana vehkeili alinomaa anastaakseen kruunun
itselleen, ja hän lähetti lähettiläitä tutkimaan Robin Hoodia ja
ottamaan selvää, oliko tämä uljaine jousimiehineen halukas auttamaan
prinssiä tämän veljeä Rikardia vastaan. Mutta Robin joutui vihan
vimmoihin ajatellessaan sellaista alhaista petosta ja lähetti
vastauksen, joka sai prinssi Juhanan katkerasti vihaamaan häntä.

Eräänä ihanana toukokuun aamuna Robin asteli Lontoon katuja ja
ajatteli, kuinka kauniilta hänen rakas Sherwoodin metsänsä näyttäisi
tällaisena päivänä ja kuinka tukalaa oli elää Lontoon kaupungin
muurien sisään suljettuna. Hän käveli Finsburyn kentälle asti ja
siellä hän seisoi katselemassa, kun nuoret miehet ampuivat maaliin.
Jänteiden helähtely, nuolien vinkuna, joka oli ihaninta musiikkia
hänen korvilleen, kuohutti hänen verensä ja hän päätti vielä kerran
lähteä Sherwoodiin sen aukioille metsästämään. Niinpä hän ja Marian
Neito, seurassaan Pikku John ja Puna-Will, pujahtivat salaa Lontoosta
ja suuntasivat matkansa metsään. Heidän oli pakko lähteä kaikessa
hiljaisuudessa, sillä muuten olisi prinssi Juhana estänyt heitä
lähtemästä, ja nyt veljensä poissaollessa Juhanalla oli suuri valta
maassa.

Miten ihastuttavaa olikaan palata vanhoille olinpaikoille, missä isot
uroshirvet ja tummanruskeat naaraat juoksivat metsäaukioilla ja aurinko
näytti paistavan kaksi kertaa kirkkaammin kuin kaupungin likaisilla
kaduilla!

He lähtivät metsästämään, ja Robin kaatoi yhdellä ainoalla nuolella
mahtavan uroshirven ja tunsi itsensä vielä kerran iloiseksi ja vapaaksi
metsän asukkaaksi. Ja niin he viettivät muutamia hupaisia päiviä,
kunnes eräänä aamuna muuan mies juosten tuli metsästä kokoustammen alla
olevalle leiripaikalle, ja he näkivät, että se oli Much, heidän vanha,
uskollinen toverinsa.

"Jumala sinua suojelkoon, johtaja, ja varjelkoon!" huusi Much
Robinille, "sillä kuningas Rikard on kuollut Ranskanmaalla, ja kuningas
Juhana on nyt maan hallitsija."

"Voi!" sanoi Robin. "Onko hän siis lopultakin kuningas Juhana? Tämä
sanoma ei tiedä minulle hyvää."

"Totta puhut, johtaja", sanoi Much, "sillä hänen ensimmäisiä
määräyksiään on, että sinut on otettava kiinni ja suljettava tyrmään,
ja sen vuoksi riensin tänne luoksesi."

"Tuhannet kiitokset sinulle, uskollinen Much!" huudahti Robin. "Olen
siis vielä kerran metsän henkipatto. Tervetuloa tänne elämään vanhaa
iloista elämäämme! Tämä on tuhat kertaa hauskempaa ja huvittavampaa
kuin elämä kaupungin loistavimmassa palatsissa. Terve, metsäniityt!
Terve, Sherwood!"

Ja Pikku John ja Puna-Will toistelivat päällikkönsä sanoja ja
heiluttivat iloisina jousiaan ajatellessaan, että entiset päivät olivat
taas palanneet, sillä molemmat olivat kyllästyneet vartiohuoneisiin ja
kaupungin katuihin.

Robinista tuli siis uudelleen Sherwoodin metsän syvyyksissä asustava
henkipatto, ja nopeasti hänen miehensä pujahtivat takaisin hänen
luokseen, kunnes piirissä iltanuotion ympärillä olivat nähtävänä kaikki
tutut kasvot ja Allan-a-Dale taas helkytteli harppuaan ja lauloi heille
Pohjois-Englannin vienoja lauluja.

Mutta koitti myrskyjen ja ahdistusten aika, sillä kuningas Juhana oli
paljon hirmuisempi vihamies kuin Nottinghamin sheriffi konsanaan oli
ollut. Hän lähetti harjaantuneita sotilaita joukon toisensa jälkeen
etsimään metsässä olevia piilopaikkoja ja karkottamaan henkipatot
niistä. Monta rajua ottelua oteltiin isojen tammien välissä: toisinaan
henkipatot voittivat, toisinaan hävisivät ja heidän oli pakko paeta
kuninkaan miesten tieltä, mutta milloinkaan heitä ei lannistettu. Niin
vierivät vuodet, ja yhä he piileskelivät viidakoissa, eikä milloinkaan
ainoakaan lakannut luottamasta rohkeaan Robin Hoodiin, uskolliseen
johtajaan ja rakastamasta häntä. Sitten kuningas Juhana kuoli, ja koko
Englannissa vallitsi suuri ilo vihatun tyrannin kuoleman johdosta,
mutta kukaan ei kuitenkaan ollut tapahtumasta niin iloissaan kuin
vainotut henkipatot, jotka olivat päässeet pahimmasta ja katkerimmasta
vihamiehestään, ja nyt saivat hengähtää rauhassa.

Sitten kului aika, kunnes vanhan balladin sanojen mukaan "tuli vuosia
olleeksi metsässä Robin kaksikolmatta", ja sillä aikaa tapahtui monta
muutosta. Robin menetti rakastetun puolisonsa, Marian Neidon, ja moni
vanha kumppani oli laskettu lepoon valtavien tammien alle, mutta yhä
seisoi Pikku John, hänen uskollinen luutnanttinsa, hänen rinnallaan,
ja johtaja ja hänen miehensä metsästivät tummia hirviä laaksoissa ja
kukkuloilla.

Koitti vihdoin aika, jolloin Robin tunsi, että hänen voimansa alkoivat
heikontua. Hänen iso marjakuusijousensa kävi hänelle liian jäykäksi
jännittää, viuhuva nuoli ei enää jaksanut entisen kantomatkan päähän,
ja hän tunsi itsensä haluttomaksi ja huonovointiseksi.

Tässä ruumiin- ja mielentilassa ollessaan hän muisti, että hänellä oli
serkku, Kirkleyn luostarin prioritar, joka oli hyvin perehtynyt sen
aikaiseen lääketaitoon. Hän siis ilmoitti Pikku Johnille aikovansa
lähteä serkkunsa alaiseen nunnaluostariin ja pyytää tätä iskemään
suonta, sillä siihen aikaan ihmiset uskoivat, että monia tauteja
voitiin parantaa suoneniskennällä.

    Nyt Kirkleyhin kauniiseen Robin Hood
        Lähti kiirettä kyytiä;
    Vaan sairaaksi hän ennätti
        Ennen perille pääsyä.

    Heti luostarin portille saavuttuaan
        Kävi renkaalla kolkuttamaan.
    Oli serkkunsa kaikista innokkain
        Häntä sisälle laskemaan.

    "Käy serkku Robin, istumaan,
        Juo olutta kanssani!"
    "En syö enkä juo minä, ennenkuin
        Olet laskenut vertani."

Prioritar siis johti Robinin pieneen, talon ylimmässä osassa olevaan
huoneeseen ja siellä hän aukaisi suonen suoniraudalla, niin että
veri virtasi vapaasti. Robin luuli olevansa ystävän käsissä, mutta
todellisuudessa hän olikin kavalan vihollisen kynsissä. Prioritar oli
muutamien Robinin katkerimpien vihamiesten läheinen ystävä, ja hän oli
luvannut näille toimia Robinin turmioksi milloin vain voisi sen tehdä.
Hän oli nyt saanut siihen tilaisuuden, ja mieletön nainen käyttikin
sitä perin pohjin hyväkseen. Hän antoi avuttoman vieraansa veren
vuotaa, kunnes tämä makasi heikkona ja pyörryksissä. Vihdoin Robin
tointui hiukan ja koetti lähteä huoneesta, johon prioritar oli hänet
johtanut. Mutta hän huomasi oven lukituksi eikä kukaan vastannut hänen
huutoihinsa ja kolkutuksiinsa. Ja nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli
suljettu sinne, jotta hänen verensä vuotaisi kuiviin.

Hän laahautui ikkunan luo ja aukaisi sen, mutta oli niin heikko, ettei
voinut hypätä alas. Yksi esine oli kuitenkin vielä käsillä, esine, joka
niin usein oli tuonut vahvoja käsiä ja uljaita sydämiä hänen avukseen
hädän hetkellä -- metsätorvi. Hän tiesi, että Pikku John odotti häntä
lähellä olevassa metsässä, ja hän nosti torven huulilleen ja puhalsi
kolmesti, mutta voi! ne olivat vain lyhyitä, voimattomia toitotuksia,
entisten täyteläisten, voimakkaiden sävelten heikkoja kaikuja,
sävelten, joilla hän niin usein oli saanut metsät ja maat raikumaan.
Mutta hänen uskollinen seuralaisensa oli valppaana ja kuuli nuo heikot
äänet.

    Puun alla sanoman kuultuaan,
        Näin lausui Pikku John:
    "Voi pelkäänpä, nyt johtajan
        lähellä kuolo on."

Pikku John siis kimmahti pystyyn ja juoksi Kirkleyn kartanoon niin
nopeasti kuin jaloista lähti. Hän saapui isolle ovelle ja kolkutti
kovasti. Kukaan ei vastannut, kukaan ei tullut edes katsomaan pienestä
oven vieressä olevasta luukusta ja keskustelemaan hänen kanssaan. Taas
hän kolkutti kunnes koko rakennus kajahteli hänen ankarista iskuistaan.
Ei vastausta. Silloin jättiläinen oli varma siitä, että jokin ilkityö
oli tekeillä, ja hän silmäili ympärilleen etsien tietä sisään.

Hän katseli ikkunoita, mutta ne olivat pienet ja rautatelkeillä
suojatut. Sitten hän huomasi pitkän tammipölkyn, puumöhkäleen, jota
kaksi tavallista miestä tuskin jaksoi nostaa. Jättiläinen juoksi
luo, nosti sen ylös ja iskeä jymahytti sillä ovea niin hirmuisesti,
että lukot ja salvat murtuivat, aivan kuin olisivat olleet tikkuja
ja korsia, ja ovi irtautui saranoiltaan. Kun ovi kaatua jysähti
eteishuoneen lattialle, juoksi Pikku John sisään ja huusi: "Johtaja!
Johtaja! Missä olet?"

Hän kuunteli, mutta täydellinen äänettömyys vallitsi; nunnaluostari
näytti yhtä hiljaiselta kuin kuolleiden kartano. Taas hän huusi, ja nyt
heikko ääni vastasi hänelle ylhäältä. Hän syöksyi portaita ylös ja taas
hän kuuli äänen ja juoksi sen huoneen ovelle, josta se tuli. Ovi oli
lukittu, mutta Pikku John mursi sen auki polvellaan ja hyppäsi sisään.

"Mitä tämä on, johtaja?" hän huusi. "Petosta, pelkään mä. Sinähän olet
kuolemaisillasi verenvuotoon!"

"Niin olen, Pikku John", sanoi kuoleva mies hiljaa. "Minun aikani on
tullut."

Pikku John lankesi polvilleen rakastetun päällikkönsä viereen. "Suostu
siis viimeiseen pyyntööni, rakas johtaja!" sanoi hän vakavasti.

"Mitä sinä minulta pyydät, Pikku John?" kysyi Robin Hood.

"Että saan polttaa Kirkleyn kartanon nunnaluostarineen ja tulella
hävittää tämän petturien pesän."

    "Ei mitenkään", sanoi Robin Hood,
        "En pyyntöön suostukaan,
    En koskaan naista loukannut,
        En miestä seurassaan.
    En ikinä neitoa loukannut
        En voi sitä kuollenkaan;
    Mut jouseni antanet jäntevän,
        Niin nuolen ammun vaan,
    Ja paikalle, minne se putoaa,
        Mun hautani kaivetaan."

Pikku John kohotti johtajansa pystyyn ja kantoi hänet ikkunan luo.
Kauan ja kaihoten kuoleva mies katseli metsää, jota oli niin suuresti
rakastanut, tehden viimeisen ponnistuksen, hän kokosi jäljellä
olevat voimansa ja asetti nuolen jänteeseen, veti jousen vireeseen
ja laski nuolen kiitämään. Hän hymyili, kun jousi helähti syvästi ja
täyteläisesti ja hänen korviinsa kuului ääni, joka oli ollut hänelle
maailman suloisinta musiikkia.

"Laske minut lepäämään sinne, mihin nuoli putoaa", hän mutisi. "Pyydä
uskollisia ystäviäni kaivamaan minulle syvä hauta ja panemaan vihreä
ruohoturve pääni alle ja hyvä jousi vierelleni." Pikku John nyökkäsi,
sillä hän ei voinut puhua, ja katse kiintyneenä vihreään metsään Robin
Hood kuoli uskollisen seuralaisensa käsivarsille.

Näin kuoli Robin Hood. Mutta hänen maineensa ei kuollut hänen mukanaan.
Kautta vuosisatojen, sukupolvesta sukupolveen hänen muistonsa säilyi
rahvaan keskuudessa, joka mielellään muisteli hänen kuuluisia
sankaritöitään ja hänen maineikkaiden seuralaistensa tekoja. Kuninkaat
ja maan mahtavat unohtuivat ja heidän teoistaan puhuttiin vain
homehtuneissa kirjoissa, joita vain oppineet lukivat. Mutta trubaduurit
ja runoilijat tekivät balladin toisensa jälkeen Robin Hoodin teoista,
ja nämä balladit elivät kansan huulilla ja sydämessä. Niitä laulettiin
tai lausuttiin juhlapäivinä ja huvitilaisuuksissa, eivätkä mitkään
runot olleet niin suosittuja kuin ne, joissa kerrottiin tästä tosi
englantilaisesta sankarista -- köyhien puoltajasta, tyrannien
vihollisesta, miehestä, joka oli rohkea, jalo, ritarillinen, sanalla
sanoen Englannin kansan ihanteen mukainen.

Perimätiedon mukaan Robin Hood haudattiin siihen paikkaan, mihin hänen
viimeinen nuolensa oli pudonnut.

Pääpuoleen pystytettiin kivi, johon piirrettiin seuraava
muistokirjoitus:

    Tää hautakivi koruton
    Se Huntingdonin jaarlin on;
    Hän jousimiesi kuuluisa
    Ja tuttu Robin Hoodina.
    Ei Englannissa vertojaan
    Hän miehineen saa konsanaan.

Robinin kuoleman jälkeen hänen joukkueensa hajaantui, eikä ole olemassa
tietoja siitä, minkälaisen lopun he saivat. Poikkeuksena on kuitenkin
Pikku John. Tämän kuuluisan henkipaton hauta on riidanalainen.
Englanti, Skotlanti ja Irlanti kiistelevät kunniasta -- kukin tahtoisi
omistaa hänen kuolin- ja hautapaikkansa. Jokaisessa näistä maista
osoitetaan jotakin kumpua muka hänen hautanaan. Jotkut asiantuntijat
kohdistavat tämän paikalliskunnian Derbyn kreivikunnassa olevaan
Hethersedgen kylään, jossa on muuan pitkä ja leveä hauta. Kun se kerran
aukaistiin, huomattiin sen sisältävän muutamia tavattoman isoja luita.
Siinä on merkkinä iso kivi sekä pää- että jalkapuolessa, ja perimätieto
selittää, että siitä, joka olisi kyllin uskalias siirtämään nuo luut
pois, tulisi maailman kurjin ja onnettomin ihminen, kunnes ne taas
olisi asetettu paikoilleen, jolloin hänen vastuksensa loppuvat. Rauha
siis noiden kuuluisien miesten ja mahtavien henkipattojen Robin Hoodin
ja Pikku Johnin tomulle!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.