Title: Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla
Author: Reid, Mayne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

POJAT ***



KAPINAPÄÄLLIKÖN POJAT

Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla


Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID


Englanninkielestä suomentanut ["The Bush-Boys"]

Esteri Lokka



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.



SISÄLLYS:

 1. Buurit.
 2. Kraali.
 3. "Springhaan".
 4. Pakinaa heinäsirkoista.
 5. Heinäsirkkojen lento.
 6. Valjaisiin ja liikkeelle.
 7. Vettä! Vettä!
 8. Lauman kohtalo.
 9. Makaava leijona.
10. Leijona satimessa.
11. Leijonan kuolema.
12. Pakinaa leijonasta.
13. Matkamiehet yöpyvät.
14. "Trek-boken".
15. Lähdettä etsimässä.
16. Kauhea "tsetse".
17. Pitkäsarvinen sarvikuono.
18. Ankara ottelu.
19. Elefantin kuolema.
20. Erämiehiksi lyöttäytyneinä.
21. Elefantin "kuivaaminen".
22. Ilkeä hyeena.
23. Urebia metsästämässä.
24. Pikku Janin seikkailu.
25. Luku hyeenoista.
26. Puunlatvassa oleva talo.
27. Villien riikinkukkojen tappelu.
28. Jäljillä.
29. Irtolaisnorsu.
30. Puuttuva metsämies ja "villihärät".
31. Afrikalainen muurahaissyöjä.
32. Gnuu ahdistaa Hansia.
33. Härän piirittämänä.
34. Avuton elukka.
35. Elefantin makuuhuone.
36. Elefantin vuodetta valmistamassa.
37. Afrikan villit aasit.
38. Kvaggojen kiinniottamista suunnitellaan.
39. Salahauta.
40. Hirviantilooppia ajamassa.
41. Hurja ratsastus kvaggan selässä.
42. Pyssyloukku.
43. Kutojalinnut.
44. "Sähisijäkäärme".
45. Käärmeensyöjä.
46. Totty ja paviaanit.
47. Villikoirat ja kaama-antilooppi.
48. Loppusanat.



Esipuhe.


Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä
mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä
seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta
niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja
vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti.
Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten
kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän
kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelyänsä johtuvat
etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan
tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä
lukijalle mitään pysyväistä; se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi
helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä,
jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi
kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin,
sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa
karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä
lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet
tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on
heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon
ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta
tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle
yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen,
joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle
kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä tutkimusretkeilijä
ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään
tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä
kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan
lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa
käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka
oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen
"tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy
Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin
perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän
muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet
mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä,
joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni
Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro
Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa
syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion
valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle
sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti
hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules
Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja
kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taisteluita intiaanien
kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt
soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta
jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen
romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen
pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa
luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä
suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on
esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä
tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja
tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa,
tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen
kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle
käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan
toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

_V. H.-A._



1. luku.

BUURIT.


Hendrik van Bloom oli buuri -- hollantilainen maanviljelijä Kap-maassa.

Kap-maan buurit ovat esiintyneet varsin huomattavasti uudemmassa
historiassa. Vaikka he luonnostaan ovatkin rauhaarakastavaa kansaa, on
heidän kuitenkin ollut pakko usein sotia sekä Afrikan alkuasukkaiden
että eurooppalaisten kanssa; ja näissä sodissa he ovat suoriutuneet
ihailtavasti ja osoittaneet, että rauhallinen kansa tarpeen vaatiessa
voi taistella yhtä uljaasti kuin ne, jotka sotilaan hurjasta maineesta
alituisesti rehentelevät.

Mutta buureja on syytetty julmuudesta sodissaan -- etenkin
alkuasukkaita vastaan käydyissä. Syytös voinee näyttää
totuudenmukaiselta yleiseltä kannalta katsoen. Ottaessamme kuitenkin
huomioon näiden villien vihollisten taholta tulleen ärsytyksen, opimme
katsomaan lempeämmin Kap-maan hollantilaisten menettelyä. On totta,
että he pakottivat keltaiset hottentotit orjuuteen; mutta samaan aikaan
me, englantilaiset, kuljetimme laivanlastittain mustia guinealaisia
poikki Atlantin, samalla kun espanjalaiset ja portugalilaiset kytkivät
Amerikan punaihoiset yhtä ahtaisiin ja koviin kahleihin.

Toinen huomioonotettava seikka on, minkäluontoisia olivat ne
alkuasukkaat, joiden kanssa hollantilaiset buurit joutuivat
tekemisiin. Ankarin julmuus, jolla siirtolaiset heitä rankaisivat, oli
armeliaisuutta verrattuna siihen kohteluun, jota villien täytyi kärsiä
omilta hirmuvaltiailtaan.

Tämä ei puhdista hollantilaisia siitä, että he olivat pakottaneet
hottentotit orjuuteen; mutta ottaen huomioon kaikki asianhaarat ei ole
ainoatakaan merikansaa, joka voi arvokkaasti syyttää heitä julmuudesta.
Väleissään Kap-maan alkuasukkaiden kera he ovat olleet tekemisissä
mitä ilkeimpien ja halpaluontoisimpien raakalaisten kanssa; eikä
siirtolaisuuden historia sellaisissa olosuhteissa voi olla muuta kuin
täynnä epämieluisia sivuseikkoja.

Nuori lukija, voisin helposti puolustaa Kap-maan buurien käytöstä,
mutta siihen ei minulla ole tässä tilaa. Voin ainoastaan ilmaista
sinulle oman mielipiteeni; ja se on sellainen, että he ovat
urhoollista, voimakasta, tervettä, siveellistä, rauhaarakastavaa,
ahkeraa heimoa -- totuuden rakastajia ja tasavaltaisen vapauden ystäviä
-- lyhyesti, oivallista rotua.

Mynheer Hendrik ei ollut kuitenkaan aina ollut buuri. Hän saattoi
kerskata hiukan korkeammasta asemasta -- hän voi näet ylpeillä
paremmasta kasvatuksesta kuin minkä pelkkä Kap-siirtolainen
tavallisesti omistaa, samoin kuin jommoisestakin kokemuksesta miekan
käyttelemisessä. Hän ei ollut syntyisin siirtomaasta, vaan emämaasta,
eikä hän ollut tullut tänne köyhänä onneaan etsivänä seikkailijana,
vaan upseerina hollantilaisessa rykmentissä, jonka asemapaikka silloin
oli täällä.

Hänen sotilaspalveluksensa ei ollut siirtomaassa pitkäaikainen. Eräs
kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude -- rikkaan buurin tytär
-- oli mieltynyt nuoreen luutnanttiin; ja tämä puolestansa kiintyi
suuresti tyttöön. Seuraus oli, että he joutuivat naimisiin. Kun
Gertruden isä pian sen jälkeen kuoli, joutui hänelle suuri maatila
kaikkine elukkoineen, hevosineen ja hottentotteineen, leveähäntäisine
lampaineen ja pitkäsarvisine härkineen. Tämä oli kehoittimena hänen
sotilasmielelleen laskea syrjään miekkansa ja ruveta "vee-buuriksi" eli
karjatilalliseksi, kuten hän myöskin teki.

Nämä tapaukset sattuivat monta vuotta ennen englantilaisten tuloa
Kap-siirtomaan herroiksi. Kun tämä tapahtui, oli Hendrik van Bloom jo
vaikutusvaltainen mies siirtomaassa ja "kenttäkornetti" piirissään,
joka oli kauniissa Graaf Reinetin maakunnassa. Hän oli silloin leski,
pienen perheen isä. Vaimo, jota hän oli hellästi rakastanut --
kirsikkaposkinen, pellavatukkainen Gertrude -- ei ollut enää elossa.

Historia kertoo, kuinka hollantilaiset siirtolaiset, tyytymättöminä
englantilaisten hallitukseen, kapinoivat sitä vastaan. Entinen
luutnantti ja kenttäkornetti oli huomattavimpia kapinoitsijoiden
joukossa. Historia kertoo myös, kuinka kapina kukistettiin ja useita
siihen sekaantuneista teloitettiin. Van Bloom pelastui pakenemalla,
mutta hänen kaunis maatilansa Graaf Reinetissä otettiin takavarikkoon
ja annettiin toiselle.

Monta vuotta myöhemmin tapaamme hänet asumassa etäisessä seudussa
suuren Orange-joen toisella puolen, viettäen "trek-buurin" elämää --
kuljeskelevana karjanhoitajana, jolla ei ole määrättyä tai pysyväistä
asuinpaikkaa, vaan joka muuttaa laumoineen paikasta toiseen, minne
tahansa hyvät laitumet ja vesi häntä houkuttelevat.

Suunnilleen näiltä ajoilta on peräisin tuttavuuteni kenttäkornetin ja
hänen perheensä kanssa. Hänen aikaisemmasta elämästään olen kertonut
kaiken tietämäni, mutta useita vuosia kestäneen tämän jälkeisen
ajanjakson tunnen paljoa tarkemmin. Useimmat sen yksityiskohdista
kuulin hänen oman poikansa huulilta. Mieltäni ne suuresti kiinnittivät,
ja sainpa niistä oppiakin. Ne olivat ensi läksyjäni _Afrikan
eläinopissa_.

Uskoen, nuori lukija, että ne voivat myös opettaa ja innostuttaa
sinua, levitän ne tässä eteesi. Sinun ei tule pitää niitä ainoastaan
mielikuvituksen tuotteina. Kuvauksia villeistä eläimistä, jotka
näyttelevät osaansa tässä pienessä tarinassa, yhtä hyvin kuin niiden
tekoja, tapoja ja vaistoja, voit pitää luonnontarkkoina. Nuori van
Bloom oli luonnon harras tutkija, ja voit luottaa hänen kuvaustensa
uskottavuuteen.

Kyllästyneenä politiikkaan kenttäkornetti asui nyt etäisellä rajalla --
itse asiassa rajan takana, sillä lähin asutus oli sadan mailin päässä.
Hänen "kraalinsa" oli seudussa, joka rajoittui suureen Kalaharin
erämaahan -- Etelä-Afrikan Saharaan. Ympäröivä seutu oli satojen
mailien päähän asumatonta, sillä harvaan sirotellut, puoli-inhimilliset
bushmannit, jotka asuivat sen piirissä, tuskin ansaitsevat asukkaiden
nimeä enempää kuin villit eläimet, jotka ulvoivat heidän ympärillään.

Olen sanonut, että van Bloom nyt harjoitti "trek-buurin" ammattia.
Maanviljelys Kap-maassa on etupäässä hevosten, karjan, lampaiden
ja vuohien kasvattamista; ja nämä elukat ovat buurin rikkautena.
Mutta kenttäkornettimme lauma oli nyt hyvin pieni. Takavarikoiminen
oli pyyhkäissyt pois hänen koko omaisuutensa, eikä onni ollut häntä
suosinut hänen ensi kokeissaan kuljeskelevana karjankasvattajana.
Brittiläisen hallituksen säätämä vapauttamislaki ei ulottunut
ainoastaan Länsi-Intian saarten neekereihin, vaan myös Kap-maan
hottentotteihin; ja seuraus siitä oli, että mynheer van Bloomin
palvelijat olivat jättäneet hänet. Hänen karjansa, jota ei enää
kunnolla hoidettu, kuljeskeli sinne tänne. Jotkut elukat joutuivat
villien eläinten saaliiksi -- toiset kuolivat pernatautiin. Hänen
hevosiansakin harvensi salaperäinen eteläafrikalainen hevostauti;
alinomaa ahdistivat hänen lampaitaan ja vuohiaan, vähentäen niiden
lukua, susi, villikoira ja hyeena. Hän oli kärsinyt tappion toisensa
jälkeen, kunnes hänen hevosiansa, härkiänsä, lampaitansa ja vuohiansa
tuskin enää oli kaikkiansa sata päätä. Ylen pieni lauma Etelä-Afrikan
karjankasvattajalla.

Kaikesta huolimatta kenttäkornettimme ei ollut onneton. Hän katsoi
kolmeen rohkeaan poikaansa -- Hansiin, Hendrikiin ja Janiin.
Hän katsoi kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen tyttäreensä
Gertrudeen, todelliseen äitinsä perikuvaan. Näihin hän pani toivonsa
onnellisemmasta tulevaisuudesta.

Hänen kaksi vanhinta poikaansa oli jo apuna hänelle päivittäisissä
askareissa; nuorinkin kykenisi siihen jo pian. Gertrudesta -- eli
"Trüeystä", joksi häntä hyväillen puhuteltiin -- hän pian saisi
oivallisen taloudenhoitajan. Hän ei siis ollut onneton; ja joskin hän
toisinaan huokasi, tapahtui se vain, kun pikku Trüeyn kasvot loihtivat
esiin muiston siitä Gertrudesta, joka nyt oli taivaassa.

Mutta Hendrik van Bloom ei ollut epätoivon mies. Onnettomuus ei ollut
voinut hänen mieltänsä murtaa. Hän vain ryhtyi entistä innokkaammin
työhön vielä kerran rakentaakseen onnensa.

Itseään varten hänellä ei ollut kunnianhimoista rikastumisen
pyrkimystä. Hän olisi tyytynyt viettämäänsä yksinkertaiseen elämään
ja vähät välittänyt omaisuutensa kartuttamisesta. Mutta muut syyt
vaikuttivat hänen mieleensä -- pienen perheen tulevaisuus. Hän ei
voinut sietää lastensa varttuvan ilman kasvatusta keskellä villejä
tasankoja.

Ei, heidän täytyisi kerran palata ihmisten ilmoille, näyttelemään
osaansa yhteiskunnallisen ja sivistyneen elämän näytelmässä. Tämä oli
hänen suunnitelmansa.

Mutta miten toteuttaa tämä aie? Vaikkakin hänet oli armahdettu n.s.
valtiorikoksestansa ja hän nyt oli vapaa palaamaan siirtomaan rajojen
sisälle, oli hän huonosti varustettu sitä tarkoitusta varten. Hänen
köyhä, vähentynyt laumansa ei riittäisi, jotta hän voisi jäädä asumaan
siirtokunnan alueelle. Se tuskin elättäisi häntä kuukauden aikaa.
Palata olisi samaa kuin palata kerjäläisenä.

Tämänsuuntaiset mietteet tuottivat hänelle toisinaan huolta. Mutta ne
myös lisäsivät hänen luonteensa tarmoa ja tekivät hänet innokkaammaksi
voittamaan edessä olevat esteet.

Hän oli ollut hyvin uuttera kuluvan vuoden aikana. Turvatakseen
karjansa talven ajaksi hän oli kylvänyt paljon maissia ja tattaria, ja
nyt oli kumpikin sato kukoistavimmillaan. Hänen puutarhansakin hymyili
ja lupasi yltäkylläisesti hedelmiä, melooneja ja keittiökasveja.
Lyhyesti sanoen, pieni asuinpaikka, johon hän oli joksikin aikaa
asettunut, oli keidas pienoiskoossa, ja hän itse iloitsi päivittäin
silmiensä levätessä tuleentuvassa ympäristössä. Vielä kerran hän alkoi
uneksia menestyksestä -- vielä kerran toivoa, että hänen huono onnensa
oli loppumassa.

Valitettavasti se oli turha toivo. Koettelemuksien sarja vielä odotti
häntä -- sarja onnettomuuksia, jotka riistivät häneltä melkein kaikki,
mitä hän omisti, ja täydelleen muuttivat hänen elämäntapansa.

Kenties näitä sattumia tuskin voikaan sanoa onnettomuudeksi, koska ne
lopulta johtivat onnelliseen tulokseen.

Mutta itse voit päättää, nuori lukija, kuultuasi "trek-buurin" ja hänen
perheensä "historian ja seikkailut".



2. luku.

KRAALI.


Entinen kenttäkornetti istuskeli kraalinsa edustalla -- sitenhän
nimitetään eteläafrikalaista asuntoa. Hänen huuliensa välistä pisti
esiin iso piippu suunnattomine merenvahapesineen. Jokainen buuri on
tupakoitsija.

Kuluneen elämän monista tappioista ja kärsimyksistä huolimatta hänen
silmissään oli tyytyväisyyttä. Häntä ilahdutti kukoistavan viljansa
näkeminen. Maissi oli nyt "maitonesteessä", ja tähkät, käärittyinä
papyroksen kaltaiseen kuoreen, näyttivät täysiltä ja suurilta.
Oli suloista kuulla pitkien viheliäisten lehtien suhinaa ja nähdä
loistavien kultaisten kukintojen aaltoilevan tuulessa. Isännän sydän
oli iloinen hänen silmäillessään lupaavaa maissisatoansa.

Mutta olipa toinenkin lupaava vilja, vielä enemmän omiaan ilahuttamaan
hänen sydäntänsä -- hänen hyvät lapsensa. Täällähän he ovat kaikki
hänen luonaan.

Hans -- vanhin -- vakava, tyyni Hans työssä runsautta uhkuvassa
puutarhassa; samalla kun vähäinen, mutta vilkas veitikka Jan, nuorin,
katselee ja silloin tällöin auttaa veljeänsä. Hendrik -- raju
Hendrik, säteilevine kasvoineen ja vaaleine kiharoineen -- askaroi
hevosten luona, hevoskraalissa. Ja Trüey -- kaunis, kirsikkaposkinen,
pellavatukkainen Trüey -- puuhailee lemmikkinsä -- hyppykauriin
vasikan kanssa ja näiden kahden kirkkaat silmät kilpailevat ilmeiden
viattomuudessa ja herttaisuudessa.

Niin, kenttäkornetin sydän iloitsee hänen silmätessään lapsiansa toista
toisensa jälkeen -- ja syystäkin. He ovat kaikki kauniita katsella,
kaikki lupaavat hyvää. Jos heidän isänsä tuntee hetkellistä tuskaa,
sattuu se, kuten olemme jo sanoneet, hänen silmiensä pysähtyessä
kirsikkaposkiseen, pellavatukkaiseen Gertrudeen.

Mutta aika on jo kauvan sitten lieventänyt tämän murheen hiljaiseksi
alakuloisuudeksi. Sen tuska on lyhytaikainen, ja kenttäkornetin kasvot
kirkastuvat jälleen hänen katsahtaessaan lapsikultiinsa, jotka ovat
niin toivorikkaita ja lupaavia.

Hans ja Hendrik ovat jo kyllin vankkoja auttaakseen häntä hänen
toimissaan -- itse asiassa he ovat hänen ainoat apulaisensa,
lukuunottamatta "Swartboyta".

Kuka on Swartboy?

Katsahda hevoskraaliin ja siellä näet Swartboyn puuhailevan nuoren
isäntänsä, Hendrikin, kanssa paria hevosta satuloiden. Ota huomioosi
Swartboyn näyttävän noin kolmikymmenvuotiaalta, ja niin vanha hän
täysin onkin; mutta jos asettaisit mittakepin hänen viereensä,
huomaisit, ettei hänen pituutensa ole paljoakaan yli neljän jalan.
Hän on kuitenkin vankkarakenteinen ja olisi mittavampi vaakasuorassa
suunnassa. Voit panna merkille, että hän on iholtaan kellahtava,
vaikkakin hänen nimensä voisi saada sinut kuvittelemaan hänen olevan
mustan -- sillä "Swartboy" merkitsee "musta poika". Voit havaita, että
hänen nenänsä on litteä ja vajonnut poskien tasoa alemmaksi; että
hänen poskensa ovat ulkonevat, huulensa hyvin paksut, sieraimensa
laajat, kasvonsa parrattomat ja hänen päänsä melkein hiukseton --
sillä hänen päähänsä harvaan siroteltuja takkuisia villatukkuja voi
tuskin kuvitella hiuksiksi. Voit vielä huomata, että hänen päänsä,
sen kanssa suhteellisine korvineen, on luonnottoman suuri, ja että
silmät ovat vinossa ja että niillä on kiinalaisilme. Voit huomata
Swartboyssa kaikki ne tunnusmerkit, jotka ovat ominaisia Etelä-Afrikan
"hottentoteille".

Swartboy ei kuitenkaan ole hottentotti -- vaikkakin samaa rotua. Hän on
bushmanni.

Kuinka tämä villi bushmanni oli joutunut entisen kenttäkornetin van
Bloomin palvelukseen? Siitä on pieni romanttinen juttu. Tällainen:

Etelä-Afrikan villien heimojen keskuudessa vallitsee perin julma
tapa -- he jättävät vanhukset tai voimattomat ja usein sairaat tai
haavoitetut kuolemaan erämaahan. Lapset jättävät vanhempansa jälkeensä,
ja toverit hylkäävät usein haavoittuneen kumppanin ilman muuta
huolenpitoa kuin varaamalla päivän ruoan ja pikarillisen vettä.

Swartboy-bushmanni oli joutunut tämän tavan uhriksi. Hän oli ollut
muutamien heimolaistensa kanssa metsästysretkellä, jolloin leijona oli
häntä pahoin runnellut. Hänen toverinsa, jotka eivät odottaneet hänen
jäävän henkiin, jättivät hänet tasangolle kuolemaan; ja luultavasti
hän olisikin tuhoutunut ilman kenttäkornettiamme. Viimemainittu,
samotessaan yli tasankojen, löysi haavoittuneen bushmannin, nosti hänet
vaunuihinsa, kuljetti hänet asuntoonsa, sitoi hänen haavansa ja hoiteli
häntä, kunnes hän tuli terveeksi. Siten Swartboy joutui kenttäkornetin
palvelukseen.

Vaikkakaan kiitollisuus ei ole luonteenomaista hänen rodulleen, ei
Swartboy ollut kiittämätön. Kaikkien muiden palvelijoiden mennessä
tiehensä hän pysyi uskollisena herrallensa; ja niistä ajoista saakka
hän oli ollut mitä kelvollisin ja hyödyllisin työntekijä. Hänpä olikin
todella ainoa, joka oli jäänyt; poikkeuksena oli vain eräs tyttö, Totty
-- joka luonnollisesti oli hottentotti ja jotenkin samaa pituutta,
kokoa ja väriä kuin Swartboy.

Sanoimme, että Swartboy ja Hendrik satuloivat paria hevosta. Niin pian
kuin he saivat sen tehdyksi, he nousivat hevosten selkään ja ratsastaen
ulos kraalista suuntasivat kulkunsa suoraan lakeuden poikki. Heitä
seurasi pari vankkaa, hurjannäköistä koiraa.

Heidän tarkoituksensa oli ajaa kotiin härät ja toiset hevoset,
jotka kävivät laitumella hyvän matkan päässä. Heillä oli tapana
tehdä näin joka ilta samalla tunnilla -- sillä Etelä-Afrikassa on
välttämätöntä yöksi sulkea koko karja tarhaan, suojellakseen sitä
saalistavilta pedoilta. Tätä tarkoitusta varten on rakennettu useita
korkeaseinäisiä aitauksia -- kraaleja, kuten niitä nimitetään. Tällä
sanalla on sama merkitys kuin espanjalaisella "corral"-sanalla, ja
luulen portugalilaisten sen tuoneen Afrikaan -- koskapa se ei ole
alkuasukkaiden antama nimitys.

Nämä kraalit ovat tärkeitä laitteita buurin talossa, melkein yhtä
tärkeitä kuin hänen oma asuinrakennuksensa, jota tietysti myös
nimitetään kraaliksi.

Nuoren Hendrikin ja Swartboyn ratsastaessa hevosia ja karjaa hakemaan
lähti Hans, jättäen työnsä puutarhassa, kokoamaan lampaat ja ajamaan ne
kotiin. Nämä kävivät laitumella toisella taholla, mutta koska ne olivat
lähellä, meni hän jalan, ottaen pikku Janin mukaansa.

Trüey, sidottuaan lemmikkinsä paaluun, oli mennyt sisälle taloon
auttaaksensa Tottya illallisen laitossa. Näin kenttäkornetti jäi
yksikseen piippuinensa, jota hän yhä poltteli.

Hän istui aivan ääneti, vaikka hän tuskin saattoi pidättyä ilmaisemasta
tuntemaansa tyydytystä, nähdessään perheensä näin uutterassa työssä.
Vaikka hän oli tyytyväinen kaikkiin lapsiinsa, täytyy tunnustaa, että
hän oli erikoisesti mieltynyt rajuun Hendrikiin, jolla oli hänen oma
nimensä ja joka muistutti hänelle enemmän hänen omaa nuoruuttansa kuin
yksikään toisista. Hän ylpeili Hendrikin uljaasta ratsastustaidosta, ja
hänen silmänsä seurasivat tätä yli tasangon, kunnes ratsastajat olivat
melkein mailin päässä ja sekaantuivat karjan joukkoon.

Tällä hetkellä muuan seikka pisti van Bloomin silmään ja oitis
kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli omituinen näky taivaan rannalla
sillä suunnalla, jonne Henrik ja Swartboy olivat menneet, mutta
nähtävästi näiden tuolla puolen. Se muistutti sakeaa sumua tai savua,
kuin olisi tasanko pitkän matkan päässä ollut tulessa.

Voisiko niin olla? Oliko joku sytyttänyt _haroo_-pensaat tuleen? Vai
oliko tuo tomupilvi?

Tuuli oli tuskin riittävän kova nostaakseen moisen pölyn, ja kuitenkin
näytti siltä. Aiheuttivatko sen jotkut eläimet? Eikö se voisi olla
suuren antilooppijoukon nostama pöly -- esimerkiksi hyppy kauriiden
muuttojoukkueen? Se ulottui useita maileja pitkin taivaanrantaa, mutta
van Bloom tiesi, että nämä elukat usein kulkevat mailia laajemmissa
parvissa. Kuitenkaan hän ei voinut uskoa tätä siksi.

Hän tuijotti yhä tuohon kummalliseen ilmiöön, koettaen selittää sitä
usealla tavalla. Se näytti nousevan korkeammalle sinistä taivasta
vasten -- milloin muistuttaen pölyä, milloin kuin laajalle levinneen
tulipalon savua, milloin taas punertavaa pilveä. Se oli lännessä ja
alkoi nyt jo pimittää laskevaa aurinkoa. Se oli kulkenut kuin esirippu
yli auringon kehrän, ja tämän valo ei enää langennut tasangolle. Oliko
se jonkun hirveän myrskyn enne -- jonkun maanjäristyksen?

Sellainen ajatus iski kenttäkornetin mieleen. Se ei ollut tavallisen
pilven kaltainen -- se ei näyttänyt tomupilveltä -- se ei ollut savun
tapaista. Se ei muistuttanut mitään hänen näkemäänsä. Ei ihme, että hän
tunsi levottomuutta ja pelkoa.

Äkkiä tuo tummanpunainen ainejoukko näytti verhoavan tasangolla olevan
karjan, ja elukoiden voi nähdä juoksentelevan sinne tänne pelästyneiden
tavoin. Sitte nuo kaksi ratsastajaa katosivat sen tummaan varjoon.

Van Bloom nousi seisoalleen, nyt todenperästä hätääntyneenä. Mitä se
voi olla?

Hänen päästämänsä huudahdus houkutteli pikku Trüeyn ja Tottyn talosta;
ja Hans oli nyt Janin kanssa tullut takaisin lampaineen ja vuohineen.
Kaikki näkivät tuon omituisen ilmiön, mutta kukaan ei voinut sanoa,
mitä se oli. Kaikki olivat hätääntyneitä.

Heidän seistessään tähyilemässä pelästynein mielin nuo kaksi
ratsastajaa ilmestyivät pilven sisästä, ja sitten heidän nähtiin
karahuttavan eteenpäin pitkin tasankoa taloa kohti. He tulivat täyttä
vauhtia, mutta kauan ennen heidän paikalle saapumistaan saattoi kuulla
Swartboyn huutavan:

"Baas van Bloom! _Springhaan tulee! Springhaan, springhaan!_"



3. luku.

"SPRINGHAAN."


"Ahaa! Springhaan!", huudahti van Bloom, kuultuaan laajalti tunnettujen
muutto-heinäsirkkojen hollantilaisen nimityksen.

Arvoitus oli ratkaistu. Omituinen pilvi, joka levisi yli lakeuden, ei
ollut vähempää eikä enempää kuin heinäsirkkojen muuttoparvi.

Tuollaisen näyn todistajina ei yksikään heistä ollut milloinkaan
ennen ollut, Swartboyta lukuunottamatta. Hänen isäntänsä oli usein
nähnyt pienempiä heinäsirkkajoukkoja ja useita eri lajeja -- sillä
Etelä-Afrikassa on näitä merkillisiä hyönteisiä useita lajeja. Mutta
se, joka nyt ilmestyi, oli todellinen muuttoheinäsirkka (_Gryllus
devastatorius_); ja nyt suurella vaelluksellansa -- harvemmin sattuva
tapaus kuin mitä matkustajat sinulle uskottelevat. Swartboy tunsi
ne hyvin; ja vaikka hän ilmoittikin niiden lähestymisestä suuresti
kiihtyneenä, ei hänen kiihtymyksessään huomannut kauhua.

Aivan päinvastoin. Hänen suuret paksut huulensa olivat kokoonpuristetut
kasvojen poikitse eriskummaisessa ilon ilmeessä. Hänessä riehuivat
hänen villin rotunsa vaistot. Näille ei heinäsirkkojen vaellus ollut
pelon aihe, vaan ilon lähde -- niiden tulo oli yhtä tervetullut kuin
meriäyriäissaalis Leighin kalastajalle tai elonkorjuu talonisännälle.

Koiratkin haukkuivat ja ulvoivat ilosta ja hyppelivät ikäänkuin
oltaisiin metsästykseen lähdössä. Huomatessaan pilven ne vaistonsa
avulla helposti tunsivat heinäsirkat. Ne katselivat niitä samoin
tuntein, jotka Swartboyta kiihoittivat -- sillä sekä koirat että
bushmannit syövät näitä hyönteisiä halukkaasti!

Kuullessaan, että oli ainoastaan puhe heinäsirkoista, kaikki heti
tointuivat säikähdyksestään. Pikku Trüey ja Jan nauroivat, taputtivat
käsiään ja odottivat uteliaina niiden lähenemistä. Olivathan kaikki
kuulleet tarpeeksi tietääkseen, että ne olivat vain heinäsirkkoja,
jotka eivät pure eivätkä pistä ketään, ja sen tähden ei kukaan niitä
pelännyt.

Van Bloom itsekin välitti aluksi varsin vähän niistä. Levottomuuden
jälkeen oli huojennus kuulla, että olikin kysymys heinäsirkkojen
muuttoretkestä, ja vähään aikaan hän ei ajatellut tuon ilmiön
luonnetta, katseli sitä vain uteliain mielin.

Äkkiä hänen ajatuksensa saivat uuden suunnan. Hänen silmänsä
pysähtyivät maissi- ja tattarivainioon, puutarhaan melooneineen,
hedelmineen ja vihanneksineen: uusi levottomuus valtasi hänet; hänen
mieleensä tulvahti muisto monista kertomuksista, jotka hän oli kuullut
näistä tuhoatuottavista eläimistä, ja kun koko totuus selvisi, kalpeni
hän ja päästi levottomia huudahduksia.

Lapsetkin hätääntyivät. He näkivät isänsä kärsivän, vaikkeivät tienneet
miksi. He kerääntyivät kysyvinä hänen ympärilleen.

"Voi, voi! Menetetty, menetetty!" huudahti tämä. "Niin, koko satomme --
vuoden työmme -- mennyttä, mennyttä! Voi, lapsikultani!"

"Miten mennyttä?" huudahti usea heistä samassa hengenvedossa.

"Katsokaa heinäsirkkoja! Ne syövät kaiken satomme -- kaiken, kaiken!"

"Todellakin, se on totta", sanoi Hans, joka hartaana opiskelijana oli
usein lukenut kertomuksia heinäsirkkojen tekemistä tuhoista.

Kaikkien iloisille kasvoille tuli jälleen alakuloinen ilme, eivätkä he
enää katselleet uteliaina tuota etäistä pilveä, joka niin äkkiä oli
sumentanut heidän onnensa.

Van Bloomilla oli kylläkin syytä pelkoonsa. Jos parvi lähestyisi
edelleen ja asettuisi hänen vainioilleen -- hyvästi silloin elonkorjuun
toiveet! Ne riistäisivät hänen asuinpaikkansa vihannuuden yhdessä
tuokiossa. Ne eivät jättäisi jälkeensä jyvää, ei lehteä, ei vartta.

Kaikki seisoivat katsellen lentoa tuskallisin tuntein. Parvi oli vielä
hyvästi puolen mailin päässä. Ne eivät näyttäneet tulevan lähemmäksi,
-- hyvä!

Toivonsäde pilkisti kenttäkornetin mieleen. Hän otti päästään leveän
huopahattunsa ja piteli sitä ylhäällä käsivarsi ojennettuna. Tuuli
puhalsi _pohjoisesta_, ja parvi oli kraalista suoraan _länteen päin_.
Heinäsirkkapilvi oli lähestynyt pohjoisesta, kuten miltei aina Afrikan
eteläosissa.

"Niin", sanoi Hendrik, joka oltuaan niiden keskellä saattoi sanoa,
minne päin ne ajautuivat, "ne tulivat päällemme pohjoiselta suunnalta.
Kun käänsimme hevosemme kotiin päin, karahutimme pian niiden keskeltä,
eivätkä ne näyttäneet lentävän perässämme. Olen varma, että ne kulkevat
etelää kohti."

Van Bloom yhä toivoi, että parvi kulkisi eteenpäin leviämättä hänen
asuinpaikkansa piiriin, koska niitä ei yhtään näkynyt suoraan hänen
kraalinsa pohjoispuolella. Hän tiesi, että ne tavallisesti seurasivat
tuulen suuntaa. Jollei tuuli kääntyisi, eivät ne poikkeisi suunnaltaan.

Hän tarkasteli niitä levottomasti yhä edelleen. Hän huomasi, ettei
pilven reuna tullut lähemmäksi. Hänen toivonsa elpyi. Hänen kasvonsa
kirkastuivat. Lapset huomasivat tämän ja tulivat iloisiksi, mutta eivät
sanoneet mitään. Kaikki seisoivat hiljaa tähystellen.

Kummallinen näky se olikin. Ei ollut ainoastaan hyönteisten samea
parvi katseltavana. Ilma niiden yläpuolella oli täynnä lintuja --
harvinaisia ja monenlaisia lintuja. Hitain, hiljaisin siivin liiteli
ruskea "oricou", suurin Afrikan korppikotkista; ja sen kanssa
keltainen "chasse fiente", Kolbén korppikotka. Siellä kiiti partainen
"lamvanger", haaskakotka, laajalle levitetyin siivin. Siellä kirkui
suuri "kafferi-kotka" ja sen kanssa vieretysten lyhytpyrstöinen ja
harvinainen "bateleur". Siellä oli myös erisuuruisia ja erivärisiä
haukkoja; poutahaukkoja viiltämässä ilman halki, ja variksia ja
korppeja ja monta lajia _hyönteissyöjiä_. Mutta paljon lukuisampana
kuin kaikki muut saattoi nähdä pienen "_springhaanvogelin_", melkein
pääskysen kokoisen ja näköisen kirjavan linnun. Ääretön joukko näitä
pimensi ilman ylhäällä -- sadat niistä alituisesti ampuivat alas
hyönteisten kimppuun ja kohosivat jälleen kullakin uhri nokassaan.

"Heinäsirkka-korppikotkiksi" näitä eläimiä nimitetään, vaikkakaan
ne eivät kuulu korppikotkien lajiin. Ne syövät yksinomaan näitä
hyönteisiä, eikä niitä koskaan nähdä, missä ei heinäsirkkoja ole. Ne
seuraavat näitä niiden kaikilla vaelluksilla, rakentaen pesänsä ja
kasvattaen poikasensa saaliin keskellä.

Oli todellakin merkillinen näky katsella tuota siivekästä hyönteisten
parvea ja niiden lukuisia ja erilaisia vihollisia; ja kaikki seisoivat
tähystellen niitä ihmettelevin mielin. Eläinpaljous ei kuitenkaan
tullut lähemmäksi, ja van Bloomin toivo elpyi elpymistään.

Parvi yhä laajeni etelää kohti -- se ulottui nyt todellakin pitkin koko
läntistä taivaanrantaa; ja kaikki huomasivat sen vähitellen painuvan
alemmaksi -- sen ylin reuna taivaalla laski. Menivätkö heinäsirkat
ohitse länteen päin? Ei.

"Ne panemas maata yötä vasten -- nyt me saada niit säkki täys!"
sanoi Swartboy tyytyväisin ilmein; sillä Swartboy oli varsinainen
heinäsirkkainsyöjä, pitäen niistä yhtä paljon kuin sekä kotka että
poutahaukka -- vieläpä kuin itse "springhaanvogel".

Niin kävi kuin Swartboy oli sanonut. Parvi laskeutui todellakin
tasangolle.

"Ei voi lentää ilman aurinko", jatkoi bushmanni. "Liian kylmä nyt. Ne
kuolla ennen aamu."

Ja niin olikin. Aurinko oli laskenut. Viileä tuuli heikensi
hyönteismatkustajain siipiä, ja niiden täytyi pysähtyä yöksi puihin,
pensaisiin ja ruohikkoon.

Muutaman minuutin kuluttua ei enää nähty sankkaa sumua, joka oli
peittänyt sinisen taivaan äären; mutta etäinen lakeus näytti siltä
kuin olisi tuli hävittäen kulkenut siellä. Sen peittivät paksulta
hyönteisten ruumiit, jotka saattoivat sen näyttämään mustuneelta niin
pitkälti kuin silmä kantoi.

Sitä seuranneet linnut, huomaten yön lähestyvän, kirkuivat hetkisen ja
sitten hajautuivat kautta ilmojen. Muutamat istuutuivat kallioille,
toiset menivät lepäämään matalaan mimoosatiheikköön; ja nyt oli lyhyenä
väliaikana sekä maassa että ilmassa hiljaista.

Van Bloom muisti nyt karjansa. Eläinten hahmot näkyivät kaukaa keskeltä
heinäsirkkojen peittämää tasankoa.

"Anna heitin syödä vähä aika, baas", ehdotti Swartboy.

"Mitä sitten?" kysyi hänen isäntänsä. "Etkö näe, että ruoho on
peitossa?"

"Springhaania itteänsä, baas", vastasi bushmanni; "hyvä lihottaman
suuri härkä -- parempi kuin ruoho -- jaa, parempi kuin jauho".

Mutta oli liian myöhäistä jättää karjaa ulos lakeudelle. Leijonat
olisivat pian liikkeellä -- tavallista aikaisemmin heinäsirkkojen
vuoksi, sillä eläinten kuningas ei halveksi täyttää kuninkaallista
vatsaansa näillä hyönteisillä -- kun se vain niitä tapaa.

Van Bloom huomasi välttämättömäksi tuoda karjansa oitis kraaliin.

Satuloitiin kolmas hevonen, jonka selkään kenttäkornetti itse nousi ja
ratsasti pois Hendrikin ja Swartboyn seuraamana.

Lähestyessään heinäsirkkoja he tapasivat ihmeellisen ilmiön. Maata
peittivät nämä punertavanruskeat eläimet, toisin paikoin usean tuuman
paksuudelta. Mitä pensaita siellä oli, niihin ne olivat kasaantuneet
-- yli kaikkien lehtien ja oksien, ikäänkuin mehiläisparvet olisivat
niihin laskeutuneet. Ei lehteä, ei ruohonkortta, joka ei olisi ollut
niiden peittämä.

Ne eivät liikkuneet, vaan pysyivät hiljaa kuin horroksissa tai unessa.
Illan viileys oli riistänyt niiltä lentokyvyn.

Mutta kaikkein ihmeellisintä van Bloomin ja Hendrikin silmissä oli
heidän omien hevostensa ja karjan menettely. Nämä olivat jonkun matkan
päässä keskellä nukkuvaa joukkoa; mutta sen sijaan, että olisivat
olleet peloissaan kummallisen asemansa tähden, ne ahnaasti sieppasivat
suun täydeltä hyönteisiä ja rusensivat niitä hampaillaan kuin jyviä
ikään!

Oli jonkun verran vaikeata saada ne ajetuiksi pois; mutta leijonan
karjunta, joka silloin juuri kuului yli lakeuden, ja Swartboyn
"_jambokin_" uudistettu käyttäminen teki ne mukautuvammiksi, ja viimein
ne antoivat ajaa itsensä kotiin sijoittuen kraaleihinsa.

Swartboy oli varustautunut säkillä, jonka hän toi takaisin täynnä
heinäsirkkoja.

Saattoi panna merkille, että hän, kootessaan hyönteisiä säkkiin,
menetteli jotakuinkin huolellisesti, tarttuen niihin perin varovasti,
ikäänkuin olisi niitä pelännyt. Ei hän kuitenkaan _niitä_ pelännyt,
vaan käärmeitä, joita sellaisissa tilaisuuksissa on hyvin lukuisasti ja
jotka ovat hyvinkin pelättäviä -- kuten bushmanni kokemuksesta tiesi.



4. luku.

PAKINAA HEINÄSIRKOISTA.


Se oli levottomuuden yö kenttäkornetin kraalissa. Jos tuuli kääntyisi
länteen; peittäisivät heinäsirkat varmasti hänen maansa aamulla, ja
seuraus olisi koko hänen satonsa täydellinen tuhoutuminen. Ehkäpä vielä
sitäkin pahempi. Ehkäpä koko ympäristön kasvullisuus -- viidenkymmenen
mailin laajuudelta tai enemmänkin -- tulisi hävitetyksi; ja kuinka
ruokittaisiin silloin karjaa? Ei olisi helppoa pelastaa edes elukoiden
henkeä. Kenties ne menehtyisivät, ennenkuin hän voisi ajaa ne jollekin
toiselle laitumelle.

Sellainen ei ollut ollenkaan tavatonta tai epäiltävää. Kap-maan
historiassa usea buuri oli menettänyt laumansa juuri tällä tavalla.
Eipä ihmekään, että kenttäkornetin kraalissa sinä yönä vallitsi
levottomuus.

Tuon tuostakin van Bloom pistäytyi ulos saadakseen selville, oliko
tuulensuunnassa mitään muutosta havaittavissa. Hän ei voinut mitään
sellaista huomata myöhäiseen yöhön saakka. Lauhkea tuuli puhalsi
yhä pohjoisesta -- suuresta Kalaharin erämaasta, josta heinäsirkat
epäilemättä olivat tulleet. Oli kirkas kuutamo ja valo kumotti yli
hyönteisten joukon, joka tummana peitti lakeuden. Saattoi kuulla
leijonan karjunnan sekoittuvan sakaalin räikeään kirkunaan ja hyeenan
vimmattuun nauruun. Kaikki nämä pedot ja monet muut nauttivat
yltäkylläisestä ateriasta.

Kun tuulensuunnassa ei havaittu muutosta, kävi van Bloom
levollisemmaksi, ja kaikki keskustelivat vapaasti heinäsirkoista.
Swartboylla oli johtava asema tässä keskustelussa, koska hän tunsi
aiheen paremmin kuin kukaan toisista. Se ei ollut lähimainkaan
ensimäinen hänen näkemänsä heinäsirkkojen muuttoretki, ja monta
bushelia hän oli niitä syönyt. Olihan siis luonnollista otaksua, että
hän tiesi niistä aika paljon.

Hän ei kuitenkaan tiennyt mistä ne tulivat. Sitä miettimällä ei
Swartboy ollut koskaan itseään vaivannut. Oppinut Hans antoi selityksen
niiden alkuperästä.

"Ne tulevat erämaasta", sanoi hän. "Munat, joista ne syntyvät,
lasketaan hiekkaan tai tomuun; siinä ne ovat, kunnes tulee sade ja
saa ruohon puhkeamaan. Silloin heinäsirkat kuoriutuvat ulos ja ensi
kehitysasteella niitä elättää tämä ruoho. Kun se on loppuunkulutettu,
on niiden pakko lähteä ruoanhakuun. Siitä johtuvat nämä muutot, kuten
niitä nimitetään."

Tämä tulkinta näytti kylläkin selvältä.

"Minä olen kuullut", sanoi Hendrik, "maanviljelijöistä, jotka
sytyttävät tulia viljapeltojensa ympäri pysyttääkseen heinäsirkat
loitolla. En voi ymmärtää, kuinka tuli voisi pysyttää poissa -- en,
vaikkapa yhtämittainen tulimuuri tehtäisiin vainion ympäri. Näillä
elukoillahan on siivet, ja ne voisivat helposti lentää rovioiden
ylitse."

"Tulet", vastasi Hans, "sytytetään, jotta sauhu estäisi niitä
tulemasta; mutta ne heinäsirkat, joita näillä kertomuksilla
tavallisesti tarkoitetaan, ovat siivettömiä; niillä onkin nimenä
_voetgangers_ (jalankulkijat). Ne ovat oikeastaan näiden heinäsirkkojen
_toukkia_, ennenkuin ne ovat saaneet siipensä. Niilläkin on muuttonsa,
jotka usein ovat vielä tuhoatuottavampia kuin täydellisten hyönteisten,
joita me täällä näemme. Ne etenevät maata pitkin ryömimällä ja
loikkimalla kuin tavalliset heinäsirkat -- sillä nehän ovat samaa
lajia. Ne jatkavat yhä samaan suuntaan, ikäänkuin vaisto ohjaisi niitä
noudattamaan erikoista tietä. Ottamatta lukuun merta tai jotakin
leveätä, vuolasta jokea, mikään ei voi keskeyttää niiden kulkua
eteenpäin. Pienten virtojen yli ne voivat uida ja suurempienkin, jos
niiden juoksu on hidas; ne voivat kiivetä muurien ja talojen yli -- yli
savutorvienkin -- mennen suoraan niiden poikki; ja samassa hetkessä,
kun ne pääsevät jonkun esteen toiselle puolen, ne jatkavat suoraan
eteenpäin entiseen suuntaan.

"Koettaessaan mennä vuolaiden jokien poikki niitä hukkuu äärettömiä
joukkoja ja kulkeutuu mereen. Jos on puheena vain pieni muutto,
pysyttävät maanviljelijät toisinaan ne loitolla tulien avulla, kuten
kuulitte. Jos taas ilmestyy suuria määriä, eivät tuletkaan mitään
hyödytä."

"Mutta kuinka niin, veliseni?" kysyi Hendrik. "Ymmärrän kyllä, että
tulet voivat pysäyttää sen lajin, josta puhut, koska sanot niiden
olevan siivettömiä. Mutta jos ne sellaisia ovat, kuinka ne pääsevät
tulien lävitse? Hypätenkö?"

"Ei, ei niin", vastasi Hans. "Tulet tehdään siinä suhteessa liian
leveiksi ja suuriksi."

"Kuinka sitten, veli hyvä?" kysyi Hendrik. "Olen aivan ihmeissäni."

"Niin minäkin", sanoi pikku Jan.

"Ja minä", lisäsi Trüey.

"Niin, nähkääs", jatkoi Hans, "miljoonia hyönteisiä ryömii tuliin ja
sammuttaa ne".

"Oho!" huusivat kaikki kummastuksissaan. "Kuinka? Eivätkö ne pala?"

"Tietysti", vastasi Hans. "Ne kärventyvät ja kuolevat -- niitä
palaa lukemattomia joukkoja. Mutta niiden ruumiit kasaantuessaan
paksulta tuleen tukahuttavat sen. Suuren parven ensi joukot joutuvat
siten uhreiksi, ja toiset kulkevat turvallisesti näin muodostuneen
polttouhrin ylitse. Tästä näette, etteivät tuletkaan voi pysäyttää
heinäsirkkojen kulkua, kun niitä on paljon.

"Useissa Afrikan osissa, missä alkuasukkaat viljelevät maata ja
sattuvat huomaamaan näiden hyönteisten muuttavan ja suuntaavan
kulkunsa heidän vainioitansa ja puutarhojansa kohden, syntyy heidän
keskuudessaan silloin heti hurja pelästys. He tietävät tulevansa
varmasti menettämään viljansa ja tämän tähden pelkäävät heinäsirkkojen
vierailua kuin maanjäristystä tai jotakin muuta suurta onnettomuutta."

"Voimme hyvin ymmärtää heidän tunteensa, sellaista sattuu", huomautti
Hendrik merkitsevin katsein.

"Lentävät heinäsirkat", jatkoi Hans, "näyttävät vähemmän seuraavan
määrättyä suuntaa kuin niiden toukat. Edellisiä näkyy tuuli ohjaavan.
Usein se vie ne kaikki mereen, jossa niitä tuhoutuu suunnattomat
joukot. Muutamissa osissa rannikkoa on löydetty niiden aaltojen
takaisin huuhtomia ruumiita uskomattomia määriä. Eräässä paikassa
heitti vesi niitä rannalle, kunnes niitä oli läjääntyneinä neljä
jalkaa korkeaksi harjanteeksi viidenkymmenen mailin pituudelta!
Useat tunnetut matkailijat ovat vakuuttaneet haihtumisen tällaisesta
ainejoukosta saastuttaneen ilmaa niin laajalti, että se tunnettiin
sadan viidenkymmenen mailin päähän sisämaassa."

"Hei!" huudahti pikku Jan. "Enpä luullut, että kellään olisi niin
tarkkaa nenää!"

Pikku Janin huomautusta seurasi yleinen nauru. Van Bloom ei yhtynyt
toisten iloisuuteen. Hän oli liian vakavalla mielellä juuri silloin.

"Isä", kysyi pikku Trüey huomatessaan, ettei hänen isänsä nauranut, ja
aikoen vetää hänet mukaan keskusteluun. "Isä! olivatko ne samaa lajia
heinäsirkkoja, joita Johannes Kastaja söi erämaassa? Raamattuhan sanoo,
että hänen ruokanansa olivat heinäsirkat ja metsän hunaja."

"Luulen näiden olevan samoja", vastasi isä.

"Minä uskon, isä", liittyi Hans vaatimattomasti puheeseen, "etteivät
nämä ole aivan samoja, mutta läheistä sukua. Raamatun heinäsirkat
olivat oikeata _Gryllus migratorius_-lajia, ja erilaisia kuin
Etelä-Afrikan, vaikkakin hyvin samanlaisia tavoiltaan. Mutta",
jatkoi hän, "muutamat kirjoittajat epäilevät tuota kohtaa kokonaan.
Abessinialaiset sanovat, että Johanneksen ravintona oli akasiapuun
[engl. kielessä locust = heinäsirkka; locust tree = akasiapuu. Suom.
muist.] hedelmiä eikä hyönteisiä."

"Mikä sinun oma mielipiteesi on, Hans?" kysyi Hendrik, jolla oli suuri
luottamus veljensä kirjatietoihin.

"No, minun mielestäni", vastasi Hans, "ei sitä tarvitse kysyäkään.
On vain sanan merkityksen vääristämistä otaksua, että Johannes söi
akasiapuun hedelmiä eikä hyönteisiä. Olen varmasti sitä mieltä, että
viimemainittuja tarkoitetaan raamatussa; ja mikä saattaa minut niin
uskomaan, on se, että näitä kahta ruokalajia, 'heinäsirkkoja ja
metsän hunajaa', usein käytetään yhdessä, niinkuin ne nykyäänkin ovat
elatuksena monilla heimoilla, jotka ovat erämaan vapaita kansalaisia.
Sitäpaitsi on meillä hyviä todisteita siitä, että kumpiakin käyttivät
erämaan kansat ravintonaan raamatun aikoina. On sentähden vain
luonnollista otaksua, että Johannes, ollessaan erämaassa, oli pakotettu
nauttimaan tätä ravintoa, aivan kuten moni matkustaja nykyaikana on
syönyt sitä kulkiessaan halki erämaiden, jotka ympäröivät meitä täällä
Etelä-Afrikassa.

"Olen lukenut monta heinäsirkkoja koskevaa kirjaa", jatkoi Hans; "ja
kun nyt raamattu on tullut mainituksi, täytyy minun sanoa, että minä
puolestani en tunne näistä hyönteisistä ainoatakaan kertomusta, joka
olisi niin todenperäinen ja kaunis kuin itse raamatussa. Luenko sen,
isä?"

"Kaikin mokomin, poikaseni", sanoi kenttäkornetti, hyvillään poikansa
esittämästä pyynnöstä ja keskustelun suunnasta.

Pikku Trüey juoksi sisempään huoneeseen ja toi suunnattoman nidoksen,
joka oli nidottu vuohennahkakansiin ja jonka kiinnipitiminä oli
pari vankkaa messinkihakaa. Se oli perheraamattu; ja salli minun
tässä huomauttaa, että samanlainen kirja on melkein jokaisen buurin
talossa, sillä nämä hollantilaiset siirtolaiset ovat protestanttista
ja raamattua rakastavaa väkeä -- jopa siihen määrin, etteivät pidä
minään taivaltaa sataa mailia _neljä kertaa vuodessa_, käydäkseen
"_nacht-maalilla_" eli pyhällä ehtoollisella. Mitä siitä arvelet?

Hans avasi kirjan ja ryhtyi heti käsiksi profeetta Joelin kirjaan.
Helppoudesta, jolla hän löysi kohdan, huomasi hänen nähtävästi hyvin
tuntevan kirjan, jota hän piteli käsissään.

Hän luki seuraavaa:

"Pimeyden ja sumun päivä, pilven ja synkeyden päivä; niinkuin
aamurusko levitettynä vuorten yli tulee lukuisa ja väkevä kansa, jonka
vertaista ei ole ollut ijankaikkisesta asti eikä sen jälkeen enää
tule ijankaikkiseen aikaan saakka. Sen edellä kuluttaa tuli, ja sen
takana korventaa liekki; niinkuin Eedenin tarha on maa sen edellä,
vaan sen takana kuin autio korpi, eikä mikään siltä säästy. Sen muoto
on niinkuin hevosten muoto, ja ne karkaavat niinkuin ratsut. Niinkuin
ratsasten ratina vuorten huipuilla, niin ne hyppelevät, niinkuin tulen
liekin kohina, joka kuluttaa kulon, niinkuin väkevä kansa, valmis
sotaan." "Sen edessä vapisee maa, ja taivaat tärisevät; aurinko ja
kuu pimenevät, ja tähdet kadottavat valonsa." "Kuinka karja huokaa,
karjalaumat hämmästyvät! sillä ei heillä laidunta ole, lammaslaumatkin
nääntyvät."

Vieläpä yksinkertainen Swartboykin saattoi tajuta tämän kuvauksen
runollisen kauneuden.

Mutta Swartboylla oli paljon sanottavaa heinäsirkoista, kuten
innoitetulla Joelillakin.

Näin puhui Swartboy:

"Bushman ei pelätä springhaan. Bushmanil ei puutarha -- ei maissi
-- ei tattari -- ei jotakin springhaanil syötäväks. Bushman itte
syö heinäsirkka -- hän tulla lihavaks heinäsirkoist. Kaikki syödä
springhaanit -- kaikki tulla lihavaks heinäsirkka-aikaan. Eläköön
springhaan!"

Nämä Swartboyn huomautukset olivat kylläkin tosia. Heinäsirkkoja syövät
melkein kaikki Etelä-Afrikassa tunnetut eläinlajit. Eivät ainoastaan
_raatelijat_ niitä halukkaasti ahmi, vaan myöskin metsänriistana
käytetyt eläimet ja linnut -- kuten antiloopit, peltokanat, helmikanat,
kanakurjet ja, ihmeellistä sanoakin, eläinten jättiläinen -- suunnaton
elefantti -- kulkee maileja saavuttaakseen heinäsirkkojen muuttoparven.
Kesy siipikarja, lampaat, hevoset ja koirat ahmivat niitä yhtä suurella
halulla. Vielä eräs omituinen tosiseikka -- heinäsirkat syövät
toisiansa. Jos joku niistä vahingoittuu, niin että se estyy etenemistä,
käyvät toiset heti sen kimppuun ja syövät sen.

Bushmannit ja muut Afrikan alkuasukkaat käyttävät, valmistaakseen
heinäsirkat syötäviksi, jonkinlaista ruoanlaittotemppua; ja koko illan
Swartboy oli puuhannut valmistaakseen tuon säkillisen, jonka oli
kerännyt. Hän "keitti" ne näin:

Ensin hän keitti tai oikeastaan _höyrytti_ ne, sillä ainoastaan
hiukkasen vettä pantiin pataan. Sitä kesti kaksi tuntia. Silloin
ne otettiin padasta ja niiden annettiin kuivaa; sen jälkeen niitä
pudisteltiin pannussa, kunnes kaikki sääret ja siivet irtautuivat
ruumiista. Puhdistamistoimitus, jolloin Swartboyn paksut huulet olivat
viskaimena, suoritettiin sitten, ja niin päästiin sääristä ja siivistä.
Silloin olivat heinäsirkat valmiita nautittaviksi.

Hiukan suolaa vain tarvittiin antamaan niille enemmän makua, kun kaikki
läsnäolevat maistoivat niitä, ja jotkut lapsista niistä pitivätkin.
Useiden mielestä ovat näin valmistetut heinäsirkat meriäyriäisten
veroisia.

Kun ne ovat aivan kuivia, survotaan ne toisinaan jonkinlaiseksi
jauheeksi, ja siitä tehdään eräänlaista sekoitusta lisäämällä vettä
joukkoon.

Ne kestävät pitkät ajat, kun ovat hyvin kuivatuita; ja usein ne ovat
ainoa ruokavarasto, johon köyhemmät alkuasukkaat voivat turvautua
kokonaisena kulutuskautena.

Monien heimojen kesken -- erityisesti niiden, jotka eivät ole maata
viljeleviä -- heinäsirkkojen tulo on riemun lähde. Nämä ihmiset menevät
säkkeineen ja useinpa kuormajuhtineen keräämään ja tuomaan niitä
kyliinsä; ja silloin niitä kootaan ja pannaan varastoon suunnattomat
kasat, samalla tapaa kuin viljaa.

Näistä asioista jutellessa kului ilta, kunnes oli aika laskeutua
makuulle. Kenttäkornetti meni ulos vielä kerran tarkastamaan tuulta; ja
sitten pienen kraalin ovi suljettiin, ja perhe kävi levolle.



5. luku.

HEINÄSIRKKOJEN LENTO.


Kenttäkornetti nukkui varsin vähän. Levottomuus piti häntä valveilla.
Hän kääntelehti ja heittelehti ja ajatteli heinäsirkkoja. Toisin ajoin
hän nukahti ja uneksi heinäsirkoista, sirkoista ja kaikenlaisista
suurista pitkäsäärisistä, mulkosilmäisistä hyönteisistä. Hän oli
iloinen, kun ensi valonsäde tunkeutui hänen huoneensa pienen akkunan
läpi.

Hän hypähti pystyyn; ja pysyen tuskin alallaan pukeutuakseen hän
ryntäsi ulos taivasalle. Oli vielä pimeä, mutta hän ei halunnutkaan
nähdä tuulta. Hänen ei tarvinnut nykäistä höyhensulkaa tai pitää
hattuansa ylhäällä. Totuus oli liian selvä. Navakka tuuli puhalsi --
_lännestä!_

Puoliksi ymmällä hän juoksi kauemmaksi ollakseen asiasta varma. Hän
juoksi, kunnes selviytyi aidoista, jotka ympäröivät kraaleja ja
puutarhaa.

Hän pysähtyi ja tunnusteli ilmaa. Valitettavasti oli hänen ensi
vaikutelmansa oikea. Tuuli puhalsi suoraan lännestä -- suoraan
heinäsirkkaparvesta. Hän tunsi jo noista inhoittavista hyönteisistä
tulevaa hajua: ei ollut enää syytä epäillä.

Van Bloom palasi taloonsa apein mielin. Hänellä ei ollut enää toivon
rahtuakaan säästyä tuosta kauheasta vierailusta.

Hänen ensi ohjeensa oli, että kaikki talossa irrallaan olevat
liinavaatteet ja puvut piti koota ja pakata perhearkkuihin. Mitä!
Olisiko luultavaa, että heinäsirkat söisivät niitäkin?

Kyllä, todellakin -- sillä nämä kaikkinielevät elukat eivät ole
turhantarkkoja. Ne eivät näytä valikoivan mitään erikoisia kasveja.
Kirpeän tupakan lehdistä ne näyttävät pitävän yhtä paljon kuin maissin
makeista ja mehevistä. Ne nielevät pellava-, puuvilla-, vieläpä
flanellipalasiakin kuin ne olisivat kasvien pehmeitä vesoja. Kivet,
rauta ja kova puu ovat jotensakin ainoat esineet, jotka säästyvät
niiden raivoisalta pureksimiselta.

Van Bloom oli kuullut tästä, Hans oli siitä lukenut, ja Swartboy
vahvisti sen omasta kokemuksesta.

Siispä kaikki, mikä oli turmeltuvaa, pistettiin huolellisesti piiloon;
ja sitten valmistettiin murkina ja syötiin hiljaisuudessa.

Kaikkien kasvoilla kuvastui raskasmielisyys, koska hän, joka oli
kaikkien pää, oli hiljainen ja masentunut. Mikä muutos muutamassa
tunnissa! Vielä edellisenä iltana kenttäkornetti ja hänen pieni
perheensä nauttivat täysin onnestansa.

Oli vielä yksi toivo, vaikkakin heikko. Sataisiko kenties? Tai tulisiko
kylmä päivä?

Kummassakaan tapauksessa, sanoi Swartboy, eivät heinäsirkat voisi
kohota lentämään -- sillä ne eivät voi lentää kylmällä tai sateisella
säällä. Jos sattuisi kylmä tai kostea päivä, täytyisi niiden jäädä
paikoilleen, ja ehkäpä tuuli kääntyisi jälleen, ennenkuin ne
jatkaisivat lentoansa. Tulisipa rankkasade tai kylmä, pilvinen päivä!

Turha pyyntö, turha toive! Puoli tuntia sen jälkeen, kun aurinko nousi
afrikalaisessa loistossa, ja sen kuumat säteet vinosti valahtivat yli
nukkuvan joukon, lämmittäen hyönteiset eloon ja toimintaan, ne alkoivat
ryömiä, hypellä, ja sitten kuin yhdestä yllykkeestä lukemattomat joukot
nousivat ilmaan. Tuuli pakotti niitä siihen suuntaan, mihin se puhalsi
-- suoraan alttiiksiheitettyjä maissivainioita kohti.

Lentoon lähdettyänsä ne olivat vähemmässä kuin viidessä minuutissa
kraalilla ja laskeutuivat ympäröiville vainioille kymmenin tuhansin.
Hidasta oli niiden lento, hiljaista niiden laskeutuminen, ja alhaalla
olijoiden silmissä ne näyttivät tuiskuavalta mustalta lumelta, joka
putoili suurin höyhenenkevyin hiutalein. Muutamassa silmänräpäyksessä
ne peittivät maan kokonaan, kunnes jokainen maissinkorsi, joka kasvi
ja pensas kantoi satoja. Ulompana tasangollakin, niin kauas kuin silmä
kantoi, olivat laidunmaat paksulta niiden peitossa; ja kun suuri
muuttoparvi sitten kulki talosta itäänpäin, peittivät ne jälleen
auringon kehrän kuin pimennys.

Ne näyttivät liikkuvan määrättyjen välimatkojen päässä toistaan
ylempänä, jälkijoukot alituisesti lentäen eturintamaan ja sitten
pysähtyen syömään, kunnes näiden edelle vuorostaan tulivat toiset,
jotka olivat lentäneet niiden ylitse samalla tapaa.

Niiden siipien aiheuttama ääni ei ollut vähimmin ihmeellinen ilmiö; se
muistutti tasaista tuulenhenkeä, joka leikitteli puiden lehvissä, tai
vesirattaan ääntä.

Kaksi tuntia kesti ylimenoa. Enimmän osan aikaa van Bloom ja hänen
väkensä olivat pysytelleet sisällä ovet ja ikkunat kiinni. Näin he
menettelivät välttääkseen tuota epämiellyttävää tulvaa, sillä tuulen
ajamat elukat iskevät usein poskea vastaan niin voimakkaasti, että
se tekee kipeää. He eivät myöskään halunneet tallata epämieluisia
häiritsijöitä ja survoa niitä jalkojensa alle, kuten heidän olisi
täytynyt tehdä, jos olisivat liikkuneet ulkosalla, missä maa oli
paksulta niiden peitossa.

Myöskin sisään ryömi paljon hyönteisiä ovien ja ikkunoiden raoista,
ja ahnaasti ne nielivät kaikki kasvisaineet, joita sattui olemaan
lattialla.

Kun nuo kaksi tuntia olivat päättymäisillään, katsahti van Bloom ulos.
Sankin parvi oli kulkenut ohi. Aurinko paistoi jälleen; mutta mihin se
paistoi? Ei enää viheriöille vainioille eikä kukkaiseen puutarhaan.
Ei. Ympäri taloa, joka suunnalla, pohjoisessa, etelässä, idässä ja
lännessä, kohtasi silmää vain lohduton erämaa. Ei ruohonkortta, ei
lehteä näkynyt -- yksinpä kaarnakin oli kuorittu puista, jotka nyt
seisoivat kuin Luojan käden surkastuttamina. Jos tuli olisi hävittänyt
maata, ei se olisi voinut jättää sitä autiommaksi ja hyljätymmäksi. Ei
ollut jäljellä puutarhaa, ei maissi- tai tattarivainioita, ei ollut
jäljellä maatilaa -- kraali oli keskellä erämaata!

Sanat eivät voi kuvata kenttäkornetin mielenliikutusta sillä hetkellä.
Kynä ei voi kuvata hänen tuskaisia tunteitaan.

Moinen muutos kahdessa tunnissa! Hän saattoi tuskin luottaa
aisteihinsa -- hän saattoi tuskin uskoa sitä todeksi. Tiesihän hän,
että heinäsirkat söivät hänen maissinsa ja vehnänsä ja puutarhansa
vihannekset; mutta hänen mielikuvituksensa oli ollut vallan riittämätön
kuvittelemaan sitä äärimmäistä hävitystä, joka todella oli aikaansaatu.
Koko maisema oli muuttunut toiseksi -- ruohosta ei ollut puhettakaan
-- puut, joiden ihanoita lehviä tuulenhenki vain pari lyhyttä tuntia
sitten leyhytteli, olivat nyt lehdettömiä, pahemmin vahingoittuneita
kuin talvella. Itse maankamara näytti muuttaneen muotoa. Hän ei
olisi tuntenut tätä omaksi maatilakseen. Jos omistaja olisi ollut
poissa heinäsirkkojen muuton aikana ja lähestynyt saamatta tietoa
tapahtumasta, niin on hyvin luultavaa, ettei hän olisi tuntenut omaa
asuinpaikkaansa.

Rodulleen ominaisesta tyyneydestä luopumatta kenttäkornetti jäi
pitkäksi aikaa äänettömäksi ja liikkumattomaksi.

Hänen lapsensa keräytyivät lähelle ja katselivat -- nuoret sydämet
tuskaisesti sykkien. He eivät voineet täysin käsittää sitä vaikeata
asemaa, johon tämä tapaus oli heidät saattanut; ei heidän isänsäkään
sitä aluksi käsittänyt. Hän ajatteli ainoastaan hyvän satonsa
tuhoutuessa kärsimäänsä vahinkoa; ja jo tämäkin, ottaessamme huomioon
hänen eristetyn asemansa ja mahdottomuuden asiata auttaa, oli kylliksi
aiheuttamaan hänelle varsin suurta huolta.

"Mennyttä! Kaikki mennyttä!" huudahti hän murheellisella äänellä.
"Onnetar -- Onnetar -- jälleen olet julma!"

"Isä! Elä sure", sanoi pehmeä ääni; "olemmehan kaikki vielä elossa,
olemmehan täällä luonasi"; ja samalla pieni valkea käsi laskeutui hänen
olalleen. Se oli suloisen Trüeyn käsi.

Tuntui kuin olisi enkeli hänelle hymyillyt. Hän kohotti lapsen syliinsä
ja hellyyden puuskassa painoi hänet sydämelleen. Tuo sydän tunsi lohtua.

"Tuo minulle kirja", sanoi hän, puhutellen yhtä pojista.

Raamattu tuotiin -- sen jykevät kannet avattiin -- värssy valittiin --
ja kiitoslaulu kohosi keskellä erämaata.

Kirja suljettiin; ja muutamaksi hetkeksi kaikki polvistuivat rukoukseen.

Kun van Bloom nousi jälleen pystyyn ja katsahti ympärilleen, näytti
erämaa vielä kerran "iloitsevan ja kukoistavan kuin ruusu".

Sellaisia taikavoimia ovat alistuvaisuus ja nöyryys ihmissydämelle.



6. luku.

VALJAISIIN JA LIIKKEELLE.


Vaikka van Bloom luottikin täydesti korkeimman olennon suojelukseen,
tiesi hän, ettei tullut jättää kaikkea Jumalan huomaan. Sellaista
uskontoa ei hänelle oltu opetettu; ja hän ryhtyi heti toimeen
selviytyäkseen ikävästä asemasta, johon hän oli joutunut.

_Ikävä_ asema! Niinköhän! Se oli enemmän kuin ikävä, kuten
kenttäkornetti alkoi huomata. Se oli _vaarallinen_.

Kuta enemmän van Bloom mietti, sitä varmemmaksi hän tästä tuli. He
olivat keskellä synkkää, paljasta tasankoa, joka vailla ainoatakaan
viheriäistä laikkaa levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Kuinka
paljon kauemmaksi, sitä hän ei voinut arvata; mutta hän tiesi, että
muuttoheinäsirkkojen hävitykset toisinaan ulottuivat tuhansien mailien
alalle. Oli varmaa, että juuri ohi kulkenut oli levinnyt hyvin laajalti.

Selvää oli, ettei hän enää voinut jäädä kraaliinsa. Hänen hevosensa,
karjansa ja lampaansa eivät voisi elää ravinnotta; ja jos ne
tuhoutuisivat, mistä hän ja hänen perheensä saisivat elatuksensa? Hänen
oli pakko jättää kraali. Hänen täytyi lähteä laitumen hakuun aikaa
tuhlaamatta, -- heti. Elukat, jotka yli tavallisen ajan olivat tarhaan
suljettuina, ilmaisivat jo erilaisin huudoin kärsimättömästi haluavansa
ulos. Pian niillä olisi nälkä; ja vaikeata oli sanoa, milloin niille
voitaisiin ruokaa hankkia.

Ei ollut varaa aikaa hukata. Joka tunti oli tärkeä -- ei minuuttejakaan
saanut tuhlata neuvottomassa epäröimisessä.

Kenttäkornetti käytti ainoastaan muutaman hetkisen harkitakseen.
Nousisiko hän jonkun parhaimman hevosensa selkään ja ratsastaisi yksin
laidunta etsimään vai olisiko parasta valjastaa vankkurien eteen ja
ottaa kaikki heti mukaan?

Pian hän ratkaisi pitäen jälkimmäistä menettelyä edullisempana. Joka
tapauksessa hänen olisi ollut pakko muuttaa nykyiseltä paikaltansa --
jättää kraali kokonaan.

Hän voisi yhtä hyvin ottaa kaikki mukaansa heti. Jos hän lähtisi yksin,
voisi kestää kauan, ennenkuin hän löytäisi ruohoa ja vettä -- sillä
molempia tarvittiin välttämättä -- ja sillaikaa hänen karjansa saisi
kärsiä.

Nämä ja muut mietteet aiheuttivat hänen päätöksensä valjastaa ja
lähteä matkalle vankkureineen, hevosineen, karjoineen, lampaineen,
taloustavaroineen ja koko perheineen.

"Valjaisiin ja liikkeelle" kuului käsky; ja Swartboyn, joka ylpeili
saavuttamastaan vankkurien ajajan maineesta, nähtiin heiluttavan
bamburuoskaansa kuin pitkää ongenvapaa.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" kertasi Swartboy sitoen kahdenkymmenen
jalan siimaansa uutta "paukuttajaa", jonka oli punonut
antiloopinnahasta.

"Valjaisiin ja liikkeelle!" toisti hän, saaden suunnattoman ruoskansa
paukkumaan pistolin lailla; "kyllä, baas, minä valjastaa"; ja saatuaan
selville, että hänen "voorslag'insa" oli oikeassa kunnossa, Swartboy
asetti bambu-varren talon seinää vasten ja meni kraaliin kootakseen
vetojuhdat.

Suuret vankkurit, sitä lajia, joita jokainen Kap-farmari omistaa ja
joista hän ylpeilee, olivat talon seinämällä. Nämä ensiluokkaiset
ajoneuvot -- oikeat katetut vankkurit -- oli tehty kenttäkornetille
parempina päivinä, ja niissä hänellä oli ollut tapana viedä vaimonsa
ja lapsensa "nachtmaalille" ja _vrolykheideihin_ (huveihin). Siihen
aikaan veti niitä kahdeksan komean hevosen valjakko ratisevin pyörin.
Valitettavasti oli niiden sijalla nyt härkiä; sillä van Bloomilla oli
vain viisi hevosta hevostarhassaan, ja ne tarvittiin ratsuiksi.

Mutta vankkurit olivat melkein yhtä hyvät kuin ennenkin -- melkein yhtä
hyvät kuin niiden ollessa kenttäkornetin naapurien, Graaf Reinetin
buurien kateutena. Mitään ei ollut särkynyt. Kaikki oli paikoillaan --
"voorkist" ja "achter-kist" ja sivu-arkut. Niissä oli lumivalkea katos,
jossa oli "fore-clap" ja "after-clap" ja sisäpuolella taskut, kaikki
täydellisinä; ja pyörät somasti veistetyt, hyvin sijoitettu ajomiehen
istuin ja "disselboom" (vehmaro) sekä vankka puhvelinnahkainen
"trektow" (vetohihna). Mitään ei puuttunut, mitä vankkureissa tulee
olla. Ne olivat todellakin paras osa kenttäkornetille jäänyttä
omaisuutta, sillä ne olivat yhtä arvokkaat kuin kaikki härät, karja ja
lampaat hänen taloudessaan.

Sillaikaa kun Swartboy Hendrikin avustamana otti kiinni kaksitoista
vetojuhtaa ja kiinnitti niitä vankkurien vehmaroon ja vetohihnoihin,
kuormitti "baas" itse, Hansin, Tottyn sekä myös Trüeyn ja pikku Janin
auttamana, huone- ja tarvekaluja. Tämä ei ollut vaikea tehtävä.
Pienen kraalin "kotijumalat" eivät olleet lukuisat, ja pian ne olivat
sijoitetut tilavien ajoneuvojen joko sisäpuolelle tai ympärille.

Noin tunnin kuluttua olivat vankkurit kuormitetut, härät valjaissa,
hevoset satuloituina, ja kaikki oli valmista liikkeelle lähtöä varten.

Ja nyt nousi kysymys: _minne?_

Tähän asti van Bloom oli vain ajatellut pääsemistä tältä paikalta --
paeta ympäröivän aution erämaan tuolle puolen.

Nyt oli välttämätöntä päättää mihin suuntaan oli matkattava -- perin
tärkeä mietittävä.

Todella tärkeä, kuten pieni harkinta osoitti. Menisivätkö he siihen
suuntaan, johon heinäsirkat olivat menneet, vai siihen, josta ne olivat
_tulleet?_ Kummallakin taholla he saisivat mahdollisesti matkata
useampia kymmeniä maileja tapaamatta suupalaakaan ruohoa nälkäisille
elukoille; ja siinä tapauksessa ne sortuisivat maahan ja menehtyisivät.

Tai matkustajat voisivat kulkea johonkin muuhun suuntaan ja löytää
ruohoa, mutta ei vettä. Vedettä he saisivat pelätä ei ainoastaan
karjan, vaan itsensäkin tähden -- pelätä henkensä menettämistä.
Tärkeätä oli siis, mihin päin he kääntyisivät.

Ensin kenttäkornetti mietti lähteä siirtokuntaa kohti. Lähin vesi sillä
suunnalla oli noin viidenkymmenen mailin päässä. Se oli kraalista
itäänpäin. Heinäsirkat olivat menneet juuri sille taholle. Ne olivat
jo tähän mennessä hävittäneet koko maan -- ehkäpä veteen asti tai sen
tuollekin puolelle.

Olisi perin uhkarohkeata lähteä siihen suuntaan.

Pohjoispuolella oli Kalaharin erämaa. Toivotonta olisi ohjata
kulkunsa pohjoiseen. Van Bloom ei tiennyt ainoatakaan keidasta
erämaassa. Sitäpaitsi olivat heinäsirkat tulleet pohjoisesta. Kun ne
ensin havaittiin, ajautuivat ne etelää kohden; ja siitä asti, kun
niiden nähtiin kulkevan tähän viimemainittuun suuntaan, olivat ne jo
epäilemättä hävittäneet tasankoa kauas etelään.

Kenttäkornetin ajatukset kääntyivät nyt länteen. On totta, että parvi
oli viimeksi lähestynyt lännen puolelta; mutta van Bloom arveli niiden
ensin tulleen pohjoisesta ja tuulen äkillisen kääntymisen saattaneen ne
muuttamaan suuntaa. Hän luuli, että länttä kohti kulkemalla päästäisiin
pian ulkopuolelle sitä aluetta, jonka ne olivat paljaaksi riistäneet.

Hän tunsi jonkun verran lännenpuolista tasankoa -- ei paljoa kylläkään,
mutta tiesi, että noin neljänkymmenen mailin päässä oli lähde, jonka
ympärillä oli hyviä laidunmaita ja jonka veteen hän voisi turvata.
Hän oli kerran käynyt siellä hakiessaan erästä elukkaansa, joka oli
kulkenut niin kauaksi. Se oli silloin todellakin näyttänyt karjalle
paremmalta kuin hänen oma paikkansa, ja hän oli usein ajatellut muuttaa
sinne. Sen suuri etäisyys asutuista siirtomaista oli estänyt häntä
niin tekemästä. Vaikka hän olikin kaukana rajan takana, oli hän yhä
jonkinlaisessa yhteydessä siirtomaan kanssa, kun sitävastoin yhteyden
ylläpito olisi äärimmäisen vaikeata kaukaisemmalta seudulta.

Nyt kun muutkin syyt puhuivat sen puolesta, palasivat hänen ajatuksensa
vielä kerran tuolle lähteelle; ja harkittuaan vakavasti vielä hetkisen
hän päätti lähteä liikkeelle länteen päin.

Swartboyn käskettiin kääntää ympäri ja suunnata länttä kohti. Bushmanni
hypähti viipymättä istuimelleen "voorkist'ille", paukautti mahtavaa
piiskaansa, pani pitkän valjakkonsa suoristumaan ja lähti liikkeelle
yli lakeuden.

Hans ja Hendrik olivat jo satulassa ja tyhjennettyään kraalit elukoista
ajoivat koirien avulla ammuvia ja määkiviä eläimiä edellänsä.

Trüey ja pikku Jan istuivat Swartboyn vierellä vankkurien etu-arkulla;
ja soman hyppykauriin suuret pyöreät silmät näkyivät uteliaina
kurkistelevan katoksen alta.

Heittäen viime silmäyksen autioon kraaliinsa kenttäkornetti käänsi
hevosensa ja ratsasti vankkurien jälkeen.



7. luku.

VETTÄ! VETTÄ!


Eteenpäin kulki pieni karavaani, mutta ei hiljaisuuden vallitessa.
Swartboyn ääni ja piiska pitivät melkein yhtämittaista hälinää.
Viimemainitun paukutus kuului selvästi enemmän kuin mailin päähän
lakeudella, kuten yhä uudistuvat musketin laukaukset. Hendrik myös
huuteli aika lailla; olipa tavallisesti hiljaisen Hansinkin pakko
käyttää ääntänsä jouduttaakseen laumaa eteenpäin oikeaan suuntaan.

Silloin tällöin huudettiin molempia poikia Swartboyta auttamaan,
etunenässä kulkevien härkien tullessa uppiniskaisiksi tai laiskoiksi
ja tahtoessa kääntyä oikealta suunnalta. Silloin joko Hans tai Hendrik
karahutti paikalle, käänsi elukat oikealle tolalle ahkerasti käyttäen
"jambokia" niiden kylkiä vasten.

Tämä "jambok" on uppiniskaisen härän ankara kurittaja. Se on joustava,
sarvikuonon tai virtahevon nahasta tehty ruoska -- virtahevon nahka on
parasta --, miltei kuuden jalan pituinen, suipeten tyvestä kärkeen.

Milloin tahansa etunenässä olevat härät käyttäytyivät huonosti eikä
Swartboy ulottunut niihin pitkällä piiskallaan, oli Hendrik aina valmis
kutkuttamaan elukoita lujalla jambokillaan; siten hän pelotti niitä
hyvään käytökseen. Toinen pojista olikin melkein koko ajan niiden
vieressä.

Useimpia härkävaljakoita Etelä-Afrikassa seuraa tavallisesti "ohjaaja".
Mutta kenttäkornetin härät oli totutettu vetämään vankkureita ilman
ohjaajaa siitä lähtien, kun hottentotti-palvelijat menivät tiehensä;
ja Swartboy oli ajanut useita maileja ilman muuta apua kuin pitkä
piiskansa. Mutta härät olivat nyt vauhkoja ja hurjia, kaiken näyttäessä
omituiselta heinäsirkkojen kuljettua tästä päällitse; sitäpaitsi olivat
hyönteiset pyyhkineet pois joka tien tai polun, jota härät olisivat
seuranneet. Maanpinta oli kauttaaltaan samannäköistä -- ei ollut
jälkeä, ei merkkiä. Van Bloom itsekin saattoi vaivoin tuntea seudun
rajapiirteet, ja hänen täytyi ohjata kulkunsa auringon mukaan. Hendrik
oli enimmäkseen etumaisten härkien vierellä. Hansin ei ollut vaikea
ajaa laumaa, kun kerran oli päästy kunnolla liikkeelle. Pelontunne
piti elukat koossa, ja kun ei ollut ruohoa kummallakaan puolella
viekottelemassa niitä harhailuihin, kulkivat ne eteenpäin tasaisesti.

Van Bloom ratsasti etunenässä ohjatakseen karavaania. Ei hän eikä
kukaan muukaan ollut tehnyt mitään muutosta puvussaan, vaan he
matkustivat arkitamineissaan. Kenttäkornetti itse oli useimpien buurien
tavalla puettu -- laajoihin nahkaisiin housuihin, joita siinä maassa
nimitetään "crackereiksi". Hänellä oli vihreäverkainen suuri, väljä
nuttu avaroine ulkotaskuineen; hirven vasikan nahasta tehdyt liivit;
suunnaton valkea huopahattu, jossa oli mitä leveimmät lierit; ja
jalassa afrikalaisesta värjäämättömästä nahasta tehdyt paksut kengät,
joilla buurien kesken on nimenä "feldt-schoenen" (kenttäkengät). Hänen
satulansa yli oli levitetty "kaross" eli leopardinnahkainen vaippa,
ja olallaan hän kantoi "roeriaan" -- suurta sileäputkista pyssyänsä,
joka oli noin kuuden jalan mittainen ja jossa oli vanhanaikainen
piilukko -- aika kantamus jo sekin. Tällaiseen pyssyyn buuri panee
kaiken luottamuksensa; ja joskin amerikkalainen aarniometsien mies
olisi ensi näkemällä valmis nauramaan moiselle aseelle, muuttaisi
vähempikin tutustuminen buurin maahan hänen mielipiteensä "roerista".
Hänen oma aseensa -- pienireikäinen rihlapyssy, jonka luoti on hernettä
vähäisempi -- olisi melkein hyödytön sitä suurta riistaa vastaan, joka
buurien maassa asustaa. Afrikan lakeuksilla on mestariampujia ja oivia
metsästäjiä, kuten Amerikan aarniometsissä tai preirieillä.

Kenttäkornetin sivulla, hänen vasemman käsivartensa alla
pyöreäksi käyristyen, oli suunnaton ruutisarvi -- sellaista
kokoa, jota ainoastaan afrikalaiset härät päässänsä kantavat. Se
oli Bechuana-maasta, vaikka miltei kaikille Kap-maankin härille
kasvaa suunnattoman suuret sarvet. Kenttäkornetti säilytti siinä
luonnollisesti ruutia, ja jos se oli täynnä, täytyi siihen mahtua
vähintään puolisen tusinaa naulaa. Hänen oikealla sivullaan riippuva
leopardinnahkainen patruunakotelo, vyöhön pistetty metsästyspuukko ja
hatunnauhan silmuun pistetty merenvahapiippu täydensivät "trek-buuri"
van Bloomin varustukset.

Hans ja Hendrik olivat jokseenkin samoin puettuja, asestettuja
ja varustettuja. Heidän housunsa olivat tietysti parkitusta
lampaannahasta, leveät -- kuten kaikkien nuorien buurien housut -- ja
heilläkin oli nutut ja "feldt-schoenen" sekä leveälieriset valkeat
hatut. Hansilla oli kevyt haulikko, kun taas Hendrikin aseena oli
tukeva rihlapyssy sitä lajia, joka tunnetaan "jääkärin" nimellä --
oivallinen pyssy suurta riistaa varten. Tästä aseesta Hendrik oli
hyvin ylpeä, ja hän oli harjaantunut osaamaan naulanpäähän ampuessaan
sillä lähes sadan askeleen päästä. Hendrik oli ennen muita seurueen
tarkka-ampuja. Kummallakin pojalla oli myös suuri puolikuun muotoinen
ruutisarvi ynnä patruunakotelo; ja kummankin satulaan oli hihnoilla
kiinnitetty vaippa eli "kaross", joka erosi heidän isänsä vaipasta
ainoastaan sinä, että hänen oli kallisarvoista leopardinnahkaa,
kun taas heidän oli tavallisempaa lajia, toinen antiloopin-,
toinen sakaalinnahkaa. Pikku Janillakin oli leveät housut, nuttu,
"feldt-schoenen" ja leveäreunainen hattu, -- vaikkakin vain metrin
mittainen, oli Jan todellakin, mitä pukuun tulee, isänsä täydellinen
kuva -- buurin perikuva pienoiskoossa. Trüey oli vaatetettu siniseen
villahameeseen somine liiveineen, jotka olivat taidokkaasti ommellut
ja kirjaillut hollantilaiseen tapaan; vaaleilla kiharoillaan hänellä
oli kevyt olkinen aurinkohattu nauhoineen ja nyöreineen. Totty
oli hyvin yksinkertaisesti puettu kestävään kotikutoiseen, ilman
mitään päähinettä. Mitä Swartboyhin tulee, olivat vanhat nahkaiset
"crackerit" ja raitainen paita hänen ainoat vaatekappaleensa, paitsi
lampaannahkaista "karossia". Sellaiset olivat matkustajiemme puvut.

Tasanko oli paljaaksi hävitetty runsaasti parikymmentä mailia. Elukat
eivät löytäneet suupalaakaan, eikä vettä ollut ensinkään. Aurinko
paistoi kirkkaasti pitkin päivää, liiankin kirkkaasti, sillä sen säteet
olivat yhtä polttavat kuin kuumassa vyöhykkeessä. Matkaajat olisivat
tuskin jaksaneet kestää niitä, jollei kova tuuli olisi puhaltanut
kaiken aikaa. Mutta onnettomuudeksi se puhalsi suoraan vasten heidän
kasvojaan, ja kuivat "karoot" eivät milloinkaan ole pölyttömiä.
Heinäsirkkojen kauan kestänyt hyppiminen miljoonin hennoin säärin
oli möyhentänyt maanpintaa; ja nyt tomua tuprusi vapaasti tuulessa.
Kokonaiset pölypilvet ympäröivät pientä karavaania ja tekivät heidän
eteenpäinkulkunsa sekä vaikeaksi että vastenmieliseksi. Jo aikoja ennen
iltaa heidän vaatteensa olivat tomun peitossa, suut sitä täynnä ja
silmät ärtyneet.

Mutta kaikki tuo ei merkinnyt mitään. Kauan ennen iltaa he tunsivat
suurempaa pulaa -- veden puutetta!

Kiirehtiessään lähtemään kraalinsa autiosta läheisyydestä van Bloom
ei ollut muistanut varata vettä vankkureihin -- surkea laiminlyönti
Etelä-Afrikan kaltaisessa maassa, missä lähteet ovat harvinaisia
ja juoksevien virtojen tapaaminen epävarmaa. Surkea laiminlyönti
todellakin, kuten he nyt huomasivat -- sillä paljon ennen yön tuloa he
kaikki vaikeroivat vettä -- kaikki yhtä lailla kärsien janon tuskia.

Van Bloomia janotti, mutta hän ei ajatellut itseänsä muutoin kuin
kärsien itsesyytöksistään. Hän moitti itseänsä siitä, että oli lyönyt
laimin hankkia tarpeellisen määrän vettä. Hän oli syypää kaikkien
muiden kärsimykseen. Hän tunsi itsensä viheliäiseksi ja nöyryytetyksi
huolimattomuutensa tähden.

Hän ei voinut luvata heille mitään lievennystä -- ei ainakaan ennen
lähteelle saapumista. Hän ei tiennyt lähempänä mitään vettä.

Mahdotonta olisi saapua lähteelle sinä iltana. Oli jo myöhä heidän
lähtiessään. Härät kulkevat hitaasti. Puolet välimatkasta ne voisivat
taivaltaa ennen auringonlaskua.

Saadakseen vettä heidän tulisi taivaltaa kaiken yötä; mutta sitä he
eivät voineet monesta syystä tehdä. Härät tarvitsivat lepoa -- sitä
enemmän kun olivat nälissään; ja nyt van Bloom huomasi liian myöhään
toisen tekemänsä laiminlyönnin -- hän ei ollut kerännyt, heinäsirkkojen
ohilentäessä, näitä riittävää määrää antaakseen karjallensa ruoaksi.

Tätä tapaa usein käytetään samanlaisissa olosuhteissa, mutta
kenttäkornetti ei ollut tullut sitä ajatelleeksi; ja kun ainoastaan
vähän heinäsirkkoja laskeutui kraaleihin, joihin eläimet olivat
teljetyt, olivat nämä siis olleet ruoatta edellisestä päivästä lähtien.
Härät etenkin näyttivät heikkouden oireita ja vetivät vankkureita
laiskasti, joten Swartboyn ääni ja pitkä piiska olivat alituisessa
työssä.

Mutta oli muitakin syitä, joiden tähden heidän olisi pysähdyttävä yön
tullessa. Kenttäkornetti ei ollut varsin varma suunnasta. Hän ei voisi
yön aikana seurata sitä, kun ei ollut tien varjoakaan häntä ohjaamassa.
Sitäpaitsi olisi vaarallista taivaltaa yöllä, sillä silloin Afrikan
yöllinen ryöväri, raivoisa leijona, on liikkeellä.

Heidän olisi siis pakko pysähtyä yöksi, saivat sitten vettä tai ei.

Oli vielä puolisen tuntia auringonlaskuun van Bloomin päästessä tähän
ratkaisuun. Hän jatkoi kulkua vähän kauemmaksi vain siinä toivossa,
että saapuisi paikalle, jossa olisi ruohoa. He olivat nyt enemmän kuin
kahdenkymmenen mailin päässä lähtökohdastaan, ja yhä heinäsirkkain
synkät jäljet peittivät tasankoa. Ei vieläkään ruohoa näkyvissä,
pensaat yhä lehdettömiä ja kuorituita!

Kenttäkornetti alkoi uskoa vaeltavansa suoraan siihen suuntaan, josta
heinäsirkat olivat tulleet. Länteen hän kulki, sen hän tiesi. Mutta
hän ei ollut vielä varma siitä, ettei muuttoparvi ollutkin lähestynyt
lännestä, pohjoisen asemasta. Jos niin olisi, saisivat he kenties
kulkea päiviä, ennenkuin näkisivät ruohotilkkua.

Nämä ajatukset huolettivat häntä, ja levottomin silmin hän tarkasteli
lakeutta ylt'yleensä, edestään samoin kuin vasemmalta ja oikealta.

Tarkkasilmäisen bushmannin huudahdus teki ilahuttavan vaikutuksen.
Hän näki ruohoa edessä päin. Hän näki muutamia pensaita ja lehtiä!
Ne olivat vielä noin mailin päässä, mutta härät liikkuivat ripeämmin
eteenpäin, ikäänkuin olisivat ymmärtäneet ilmoituksen.

Kuljettuansa vielä mailin he saavuttivat ruohoa todellakin. Se oli
niukka laidun kuitenkin -- muutamia hajallaan olevia korsia kasvoi
punertavassa maassa, mutta ei ainoassakaan paikassa suupalaksikaan
härälle. Sitä oli juuri paraiksi turhilla toiveilla kiusaamaan
elukkaparkoja voimatta täyttää niiden vatsaa. Se varmensi kuitenkin van
Bloomille, että he olivat nyt päässeet heinäsirkkain jälkien tuolle
puolelle; ja hän jatkoi kulkuaan hiukan kauemmaksi toivoen laitumen
paranevan.

Niin se ei kuitenkaan käynyt. Seutu, jonka läpi he samosivat, oli
villiä hedelmätöntä tasankoa -- melkein yhtä tyhjää kasvullisuudesta
kuin sekin, jonka kautta he tähän asti olivat matkanneet. Sen autius ei
enää johtunut heinäsirkoista, vaan veden puutteesta.

Heillä ei ollut enää aikaa etsiä laidunta. Aurinko oli jo taivaanrannan
alapuolella heidän pysähtyessään riisuakseen valjaat.

Olisi pitänyt pystyttää kraali karjalle ja toinen lampaille ja
vuohille. Siellä oli kyllin pensaita, joista ne olisi voinut laatia,
mutta kelläpä tuossa väsyneessä joukossa oli voimaa katkoa niitä ja
laahata paikalle?

Oli kyllin työtä -- teurastaa lammas illalliseksi ja kerätä sen
valmistamiseen tarvittavat puut. Mitään kraalia ei tehty. Hevoset
sidottiin vankkurien ympäri. Härät, karja, lampaat ja vuohet laskettiin
vapaiksi ja saivat mennä minne halusivat. Koska lähellä ei ollut mitään
houkuttelevaa laidunta, toivottiin, etteivät ne pitkän matkan vaivojen
jälkeen harhailisi kauas leiritulesta, jota poltettiin läpi koko yön.



8. luku.

LAUMAN KOHTALO.


Mutta ne karkasivat sittenkin.

Kun päivä koitti ja matkaajat katsahtivat ympärilleen, eivät he nähneet
päätäkään koko karjasta tai häristä. Oli sentään yksi jäljellä,
ainoastaan yksi -- lypsylehmä. Totty oli, lypsettyään edellisenä
iltana, jättänyt sen sidottuna erään pensaan luo ja siinä se vieläkin
oli. Kaikki muut olivat tipotiessään, lampaat ja vuohet myöskin.

Minne ne olivat karanneet?

Noustiin hevosten selkään ja etsittiin. Lampaat ja vuohet löydettiin
joittenkin pensaitten keskeltä, ei kovinkaan kaukaa; mutta pian
havaittiin toisten elukoiden olevan peräti poissa.

Niiden jälkiä seurattiin maili tai pari. Ne johtivat takaisin juuri
samaa tietä, jota oli tultu; eikä ollut enää epäilystäkään siitä, että
ne olisivat palanneet kraalille.

Saada niitä kiinni, ennenkuin ne ehtisivät sinne, oli vaikeata,
tuskin lainkaan mahdollista. Niiden jäljet osoittivat, että ne olivat
kulkeneet hyvää vauhtia -- joten ne näihin aikoihin varsin luultavasti
olivat jo saapunet entiseen kotiinsa.

Tämä oli surullinen huomio. Olisi ollut turhaa vaivaa seurata niitä
janoisilla ja nälkäisillä hevosilla; mutta kuinka saataisiin vankkurit
ilman vetojuhtia kuljetetuiksi edelleen lähteelle?

Näyttiin olevan pahassa pulassa; mutta lyhyen neuvottelun jälkeen
ajatteleva Hans ehdotti erästä ratkaisua.

"Emmekö voi valjastaa hevosia vankkurien eteen?" kysyi hän. "Kaikki
viisi kykenisivät varmasti vetämään ne lähteelle."

"Mitä! Ja jättäisimmekö karjan jälkeemme", sanoi Hendrik. "Jollemme
mene niitä hakemaan, niin ne kaikki tuhoutuvat, ja sitten --"

"Voimme mennä niitä etsimään myöhemmin", vastasi Hans; "mutta eikö ole
parempi ensin kiiruhtaa edelleen lähteelle ja annettuamme hevosten
hiukan levätä palata härkiä hakemaan? Näihin aikoihin ne ovat jo
ehtineet kraalille. Onhan niillä siellä vettä joka tapauksessa, ja
pitäähän se ne hengissä, kunnes ehdimme sinne."

Hansin ehdottama menettely näytti kylläkin mahdolliselta. Se oli joka
tapauksessa paras suunnitelma, jota he saattoivat noudattaa; ja niinpä
he ryhtyivät oitis sitä toteuttamaan. Hevoset valjastettiin vankkurien
eteen parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi oli ajoneuvoissa
säilössä muutamia vanhoja hevosenvaljaita, ja ne otettiin esille ja
järjesteltiin parhaan mukaan.

Kaksi hevosta kiinnitettiin vehmaroon "aisahevosiksi"; kaksi muuta
soveliaan pituiseksi leikattuun vetohihnaan; ja viides hevonen
asetettiin eteen ohjaajaksi.

Kun kaikki oli valmista, nousi Swartboy jälleen etuarkulle, kokosi
ohjaksensa, paukautti piiskaansa ja pani valjakkonsa liikkeelle.
Kaikkien iloksi suunnattomat, raskaasti kuormitetut vankkurit lähtivät
paikoiltaan yhtä kevyesti kuin jos edessä olisi ollut täysi valjakko.

Van Bloom, Hendrik ja Hans kohottivat ilohuudon niiden kulkiessa heidän
ohitsensa ja pannen lehmän, lammaslauman ja vuohet liikkeeseen kulkivat
rivakasti perässä. Pikku Jan ja Trüey ajoivat yhä vankkureissa; mutta
muut matkasivat nyt jalan, osaksi koska heillä oli lauma ajettavana,
osaksi kun eivät tahtoneet lisätä hevosten kuormaa.

Kaikki he kärsivät suuresti janosta, mutta he olisivat kärsineet vielä
enemmän, jollei olisi ollut tuota kallisarvoista elukkaa, joka nyt
nopeasti asteli vankkurien jäljessä -- lehmää -- "vanhaa kreiviä",
kuten sitä nimitettiin. Se oli antanut useita litroja maitoa sekä
edellisenä iltana että sinä aamuna; ja tämä hyvään aikaan tullut
avustus oli tuottanut melkoista lievitystä matkailijoillemme.

Hevoset käyttäytyivät mainiosti. Huolimatta valjaittensa
epätäydellisyydestä ja sopimattomuudesta ne vetivät vankkureita kuin ei
olisi ainoatakaan hihnaa eikä solkea puuttunut. Ne näyttivät tietävän,
että niiden hyvä isäntä oli pulassa, ja olivat päättäneet vetää hänet
pois sieltä. Ehkäpä ne myöskin vainusivat lähdevettä edessänsä. Joka
tapauksessa, ennenkuin olivat montakaan tuntia olleet valjaissa, ne
vetivät vankkureita läpi soman pienen laakson, jota peitti vihreä,
niityn kaltainen nurmikko; ja kun vielä oli viisi minuuttia kulunut,
seisoivat ne pysäytettyinä viileän kristallisen lähteen lähistöllä.

Pian olivat kaikki juoneet mielin määrin ja tunsivat itsensä
virkistyneiksi. Hevoset laskettiin ruohikkoon ja muut elukat
päästettiin laitumelle. Hyvä tuli tehtiin lähelle lähdettä ja lampaan
neljännes keitettiin -- sitä matkailijat söivät päivälliseksi -- ja
sitten kaikki istuutuivat odottamaan, että hevoset tulisivat ravituiksi.

Kenttäkornetti, istuen yhdellä vankkurien arkuista, poltteli pitkää
piippuansa. Hän olisi voinut olla tyytyväinen, jollei olisi ollut yhtä
seikkaa -- karjan karkaamista.

Hän oli saapunut ihanalle laidunmaalle -- jonkinlaiseen villeillä
tasangoilla olevaan keitaaseen, jossa oli metsää, vettä ja ruohoa --
kaikkea, mitä "vee-buurin" sydän saattoi toivoa. Se ei näyttänyt olevan
kovinkaan laaja alue, mutta kyllin suuri elättämään karjaa useita
satoja päitä -- kylliksi hyvinkin melkoiselle karjatilalle. Se olisi
ihailtavasti vastannut hänen toiveitaan; ja jos hän olisi onnistunut
tuomaan sinne härkänsä ja karjansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut
itsensä hyvinkin onnelliseksi. Mutta ilman niitä, mitä hyödytti
mainio laidun? Mitä hän voisi sillä tehdä, kun ne eivät olleet sitä
käyttämässä? Ne olivat hänen rikkautensa -- ainakin hän oli toivonut
aikoinaan, että niiden lisääntyminen karttuisi varallisuudeksi.
Ne olivat kaikki erinomaista rotua; ja paitsi hänen kahtatoista
vetojuhtaansa ja yhtä tai kahta pitkäsarvista Bechuana-härkäänsä olivat
kaikki muut oivallisia nuoria lehmiä, joiden arveltiin pian kasvavan
suureksi laumaksi.

Hänen levottomuutensa eläinten tähden teki hänelle tietysti
mahdottomaksi nauttia hetkenkään rauhaa, kunnes hän pääsisi takaisin
niitä etsimään. Hän oli ottanut piippunsa esille vain kuluttaakseen
aikaa hevosten rouskutellessa ruohoa. Niin pian kuin niiden voimat
olisivat hiukan vahvistuneet, oli hänen aikomuksensa ottaa niistä kolme
vankinta ja ratsastaa takaisin kraalille Hendrikin ja Swartboyn kanssa.

Niin pian kuin hevoset siis olivat kunnossa ajoa varten jälleen,
otettiin ne kiinni ja satuloitiin, ja van Bloom, Hendrik ja Swartboy
nousivat selkään ja lähtivät, Hansin jäädessä leiristä huolta pitämään.

He ratsastivat vinhaa vauhtia päättäen matkata kaiken yötä ja, jos
mahdollista, ehtiä kraalille ennen aamua. Viimeisessä paikassa, missä
heidän matkansa varrella oli ruohoa, he riisuivat satulat ja antoivat
hevostensa levätä ja virkistyä. He olivat ottaneet mukaansa muutaman
viipaleen paahdettua lammasta, ja tällä kertaa he eivät olleet
unhottaneet täyttää kurpitsaleilejänsä vedellä -- jottei heidän jälleen
tarvitsisi kärsiä janoa. Tunnin pysähdyksen jälkeen he jatkoivat
matkaansa.

Oli jo tullut yö heidän saapuessaan siihen paikkaan, missä härät olivat
jättäneet heidät; mutta oli kirkas kuutamo, ja he saattoivat seurata
vankkurien pyöräin jälkiä, jotka selvästi huomasi kuunvalossa. Silloin
tällöin van Bloom käski, ollakseen asiasta varma, Swartboyn tutkia
jälkiä ja katsoa, oliko karja yhä kulkenut takaisin päin. Bushmannilla
ei ollut suurta vaivaa tähän vastatessaan. Hän hyppäsi satulastaan ja,
kumartuen maata kohti, vastasi viivyttelemättä. Ja joka kerran oli
vastaus myönteinen. Eläimet olivat varmasti menneet vanhaan kotiinsa
takaisin.

Van Bloom uskoi heidän ne varmasti löytävän sieltä, mutta tapaisivatko
he ne _elossa?_ Se kysymys teki hänet huolestuneeksi.

Elukat saivat vettä lähteestä, mutta ruokaa -- mistä? Palaakaan ne
eivät mistään löytäisi, ja eikö nälkä olisi ehtinyt jo tuhota niitä
kaikkia?

Päivä alkoi sarastaa, kun he saivat näkyviinsä entisen asuinpaikan.
Se tarjosi perin omituisen näyn. Ei yksikään noista kolmesta olisi
sitä tuntenut. Heinäsirkkani hävitysretken jälkeen se näytti vallan
muuttuneelta, mutta nyt siinä oli jotain muuta, mikä lisäsi sen
ulkomuodon omituisuutta. Näytti siltä kuin olisi rivi merkillisiä
esineitä asetettu katonharjalle ja kraalin seinämiä pitkin. Mitä
olivat nuo omituiset esineet, sillä rakennuksiin ne eivät varmastikaan
kuuluneet? Tämän kysymyksen teki van Bloom, osaksi itselleen, mutta
kyllin äänekkäästi, jotta toiset saattoivat sen kuulla.

"Vogles", (korppikotkia) vastasi Swartboy.

Varmasti siinä olikin rivi korppikotkia, jotka näkyivät istuvan pitkin
seiniä.

Näiden saastaisten lintujen näkeminen oli enemmän kuin pahaa
ennustavaa. Se täytti van Bloomin pelolla. Mitä ne siellä saattoivat
tehdä? Siellä lähellä täytyi olla haaskoja.

Seurue ratsasti edelleen. Päivä oli nyt valjennut, ja korppikotkat
olivat vilkkaassa puuhassa. Ne räpyttelivät synkeitä siipiänsä,
kohosivat seinämiltä ja iskivät alas eri paikkoihin talon ympärillä.

"Siellä täytyy varmasti olla haaskoja", mutisi van Bloom.

Siellä _oli_ haaskoja ja runsaasti. Kun ratsastajat lähestyivät,
nousivat korppikotkat ilmaan, ja parikymmentä puoliksi syötyä raatoa
näkyi maassa. Pitkistä, käyristä sarvista, jotka olivat jokaisen
haaskan vieressä, saattoi helposti sanoa, mihin eläinlajiin ne
kuuluivat. Näissä revityissä ja silvotuissa jätteissä van Bloom tunsi
kadonneen laumansa jäännökset!

Ei ainoatakaan ollut jäänyt henkiin. Siellä saattoi nähdä niiden
kaikkien jäännökset, sekä lehmien että härkien, maaten aitauksien
likellä ja läheisellä tasangolla -- kukin siellä, minne oli kaatunut.

Mutta miten ne olivat kaatuneet? Se oli salaisuus.

Varmastikaan ne eivät olleet voineet tuhoutua nälkään ja noin äkkiä.
Ne eivät olleet voineet kuolla janoon, sillä lähdehän pulppusi juuri
niiden vieressä. Korppikotkat eivät olleet niitä tappaneet! Mikä sitten?

Van Bloom ei tehnyt monia kysymyksiä. Hän ei jäänyt kauaksi
epävarmuuteen. Kun hän ja hänen toverinsa ratsastivat yli paikan,
selvisi arvoitus. Leijonien, hyeenoiden ja sakaalien jäljet selittivät
kaikki kylläkin. Suuri joukko näitä elukoita oli ollut paikalla.
Heinäsirkkojen muuton aiheuttama riistan niukkuus oli epäilemättä
tehnyt ne tavallista saaliinhimoisemmiksi, ja seuraus oli, että karja
joutui niiden uhriksi.

Missä ne olivat nyt? Aamun valo ja kenties talon näkeminen oli ne
karkoittanut. Mutta niiden jäljet olivat vallan tuoreet. Ne olivat
lähellä ja palaisivat varmasti jälleen seuraavana yönä.

Van Bloom tunsi voimakasta halua kostaa julmille pedoille ja toisissa
olosuhteissa olisi viipynyt saadakseen niitä ampua. Mutta juuri
silloin se olisi ollut typerä ja hyödytön teko. Heidän hevosensa eivät
saattaneet muuta kestää sinä yönä kuin matkan leirille; ja niinpä he
astumatta edes vanhaan taloon sisälle, juottivat elukkansa, täyttivät
kurpitsaleilinsä lähteestä ja raskain sydämin ratsastivat vielä kerran
pois kraalilta.



9. luku.

MAKAAVA LEIJONA.


He eivät olleet kulkeneet eteenpäin sataakaan askelta, kun heidän
eteensä ilmestyi jotakin, mikä sai kaikki kolme äkkiä ja yht'aikaa
kiristämään suitsia. Se oli leijona!

Se makasi tasangolla juuri sillä polulla, jota he aikoivat kulkea --
samalla polulla, jota pitkin he olivat tulleet!

Kuinka he eivät ennen olleet sitä nähneet? Se oli matalan pensaan
suojassa; mutta, kiitos heinäsirkkain, tämä pensas oli lehdetön ja
sen hoikat, paljaat oksat eivät voineet tarjota piilopaikkaa niin
suurelle elukalle kuin leijonalle. Sen keltaisenruskea karva paistoi
silmäänpistävästi niiden läpi.

Asia on niin, ettei se ollut maannut siellä ratsastajien ajaessa ohi
kraalia kohden. Se oli vasta paennut haaskojen luota nähdessään heidän
lähestyvän; se oli piileskellyt aitauksien luona ja sitten juossut
heidän taakseen. Se oli tehnyt tämän ovelan tempun välttääkseen
yhteentörmäystä -- sillä leijonakin käyttää järkeänsä kuten ihminen,
joskaan ei yhtä suuressa määrin. Nähdessään ratsastajien tulevan
sitä tietä, sen ajatuskyky oli kyllin voimakas ilmoittaakseen sille,
etteivät he luultavasti palaisi samaa polkua. Oli luonnollisempaa
että he jatkaisivat edelleen. Ihminen, joka ei olisi tiennyt heidän
matkaansa liittyvistä edelläkäyneistä tapahtumista, olisi ajatellut
jotenkin samaan tapaan. Jos olet vähääkään tarkannut, olet nähnyt
muitten eläinten -- kuten koirain, saksanhirvien, jänisten tai
myöskin lintujen -- menettelevän juuri samoin kuin leijona teki tässä
tilaisuudessa.

Epäilemättä yllä kuvattu älyllinen menetelmä oli herännyt tämän
leijonan mielessä, ja se oli lymyillyt karttaakseen yhteentörmäystä
kolmen matkaajan kanssa.

Leijona ei aina niin tekisi -- vaikka kyllä viidessä tapauksessa
kuudesta tai useamminkin. Senpätähden on olemassa hyvin erehdyttäviä
mielipiteitä tämän eläimen rohkeudesta. Muutamat luonnontutkijat,
kateudelta tai vihalta näyttävän tunteen johtamina, syyttävät
leijonaa suorastaan _pelkurimaisuudesta_, kieltäen siltä jok’ikisen
noista jaloista ominaisuuksista, joita varhaisimmista ajoista on
sen kunniaksi luettu. Toiset taas väittävät, ettei se tunne pelkoa
lainkaan, ei ihmistä eikä eläintä kohtaan; ja nämä lahjoittavat sille
monia muita ansioita rohkeuden lisäksi. Molemmat puolueet perustelevat
mielipiteitään, ei ainoastaan pelkillä väitteillä, vaan laajasti
kuvaten varmasti todistettuja tapauksia.

Miten tämä on ymmärrettävä? Tässä täytyy olla jokin pulma. Molemmat
eivät voine olla oikeassa arveluissaan? Ja kuitenkin, jos kohta
näyttänee merkilliseltä niin sanoa, molemmat ovat oikeassa eräässä
merkityksessä.

Tosiasia on, että _toiset leijonat ovat arkoja, kun taas toiset ovat
rohkeita_.

Tämän voisi todistaa latelemalla tosiasioita kokonaisia sivuja, mutta
tässä kirjasessa ei siihen ole tilaa. Luulen kuitenkin saavani, nuori
lukija, sinut vakuutetuksi verrannollisella esimerkillä.

Vastaa minulle -- tunnetko mitään eläinlajia, jonka yksilöt ovat
luonteeltaan aivan samanlaisia? Ajattele koiria, joita _sinä tunnet!_
Ovatko ne samanlaisia tai sinne päinkään? Eivätkö toiset niistä ole
jalomielisiä, uljaita, kuolemaa pelkäämättömiä? Eivätkö toiset ole
ilkeitä, matelevia, kirotun arkoja? Samoin on leijonienkin laita.

Nyt lienet vakuutettu siitä, että väitteeni leijonista voi pitää
paikkansa.

On useita seikkoja, jotka vaikuttavat leijonan rohkeuteen ja
hurjuuteen. Sen ikä -- missä tilassa sen vatsa on -- vuodenaika --
vuorokauden aika -- mutta ennenkaikkia _sen asumapiirin metsästäjien
laatu_.

Viimeinen seikka näyttää aivan luonnolliselta niistä, jotka uskovat
eläinten _ajatuskykyyn_, kuten minä tietysti teen. On varsin
luonnollista, että leijona, yhtä hyvin kuin muutkin eläimet, varsin
pian oppii tuntemaan vihollisensa luonteen ja joko pelkää sitä tai ei,
kuinka asia vaatii. Eikö tämä olekin meille vanha juttu? Jos oikein
muistan, pakinoimme tästä asiasta puhuessamme Amerikan krokodiileista
[romaanissa "Mississippin metsästäjäpojat". Suom. muist.]. Huomautimme,
että Mississippin alligaattorit nykyään harvoin käyvät ihmisten
kimppuun; mutta niin ei ole aina ollut. Alligaattorinnahkojen
pyydystäjäin rihlapyssyt ovat masentaneet niiden julmuuden. Aivan _sama
laji_ syö Etelä-Amerikassa kymmenittäin intiaaneja joka vuosi; ja
Afrikan krokodiiliä pelätään toisin paikoin vielä enemmän kuin leijonaa.

On todistettu, että Kap-maan leijonat ovat toisissa seuduissa arempia
kuin toisissa. Ne ovat vähemmän rohkeita niillä paikoilla, missä uljas
ja voimakas buuri on niitä ahdistanut pitkällä, paukkuvalla aseellaan.

Rajan takana, jossa sillä ei ole muuta vihollista kuin bushmannin
pienoinen nuoli (hän kun ei halua sitä tappaa!) ja bechuanalaisen ohut
"assegai", leijona ei pelkää ollenkaan tai varsin vähän ihmistä.

Oliko seurueemme silmäin edessä oleva luonnostaan rohkea, sitä ei
vielä voinut sanoa. Se oli niitä, joilla on suunnaton mustahko
harja eli "schwart-fore life", kuten buuri sitä sanoo; ja niitä
pidetään hurjimpina ja vaarallisimpina. "Keltaharjaisilla" -- sillä
Kap-leijonien värissä havaitaan melkoista vaihtelua -- katsotaan olevan
vähemmän rohkeutta; mutta epäillään jonkun verran tämän väitteen
todenperäisyyttä. Nuoria "mustaharjoja" usein erehdytään pitämään
oikeina keltaisina, ja niiden luonne luetaan näiden vahingoksi -- sillä
harjan mustanpuhuva väri tulee vasta vuosien mukana.

Oliko tuo "schwart-fore life" hurja ja rohkea, sitä ei van Bloom jäänyt
miettimään. Oli selvää, että eläimen ankarin ruokahalu oli tyydytetty.
Oli selvää, ettei se tuuminut hyökkäystä; jos ratsastajat olisivat
suvainneet tehdä kierroksen ja ajaa rauhallisesti tiehensä, olisivat he
voineet jatkaa matkaansa koskaan näkemättä sitä tai kuulematta siitä
enää.

Mutta kenttäkornetilla ei ollut sellaista aikomusta. Hän oli menettänyt
kallisarvoiset härkänsä ja nautansa. _Tuo_ leijona oli repinyt ainakin
jonkun niistä. Hollantilainen veri oli kuohuksissa, ja vaikka tuo peto
olisi ollut sukunsa voimakkain ja raivokkain, oli se pakotettava esiin
tuosta pensaasta.

Käskien toisten jäädä paikoilleen van Bloom lähestyi hevosella, kunnes
oli noin viidenkymmenen askeleen päässä leijonan makuupaikasta. Siihen
hän pysähtyi, laskeutui kylmäverisesti hevosen selästä, pani suitset
käsivarrelle, pisti laastikun maahan ja polvistui sen taakse.

Arvelet, että hänen olisi ollut turvallisempaa pysyä satulassa, koska
leijona ei voi yllättää hevosta. Totta kyllä; mutta leijonan olisi
myös ollut turvallisempaa. Ei ole lainkaan helppoa ampua hyvin hevosen
selästä; mutta kun maalina sattuu olemaan julma leijona, on ratsu
todella hyvinkasvatettu, jos se seisoo niin järkähtämättä, että saattaa
tarkkaan tähdätä. Sellaisissa olosuhteissa on laukaus satulasta pelkkää
onnenkauppaa; ja kenttäkornetti ei ollut sellaisella tuulella, että
sattumalaukaus olisi häntä tyydyttänyt. Asettaen pyssynsä poikittain
laastikun kärjelle ja tukien vankkaa pyssynpiippua siihen vakavasti,
hän tähtäsi tarkoin läpi norsunluisten tähtäimien.

Koko tällä ajalla ei leijona ollut liikahtanut. Pensas oli sen ja
metsästäjän välillä; mutta eläin saattoi tuskin luulla sen riittävän
sitä salaamaan. Kaukana siitä. Sen keltaiset kyljet näkyivät selvästi
okaisten oksien lomitse, ja saattoi huomata sen kuonon ja kuonokarvojen
olevan punaisina härkien verestä.

Ei, se ei luullutkaan olevansa kätkössä. Hiljainen murina ja yksi tai
kaksi hännän huiskausta todistivat päinvastaista. Se makasi kuitenkin
hiljaa, kuten leijonat tavallisesti tekevät, kunnes niitä vielä enemmän
lähestytään. Metsästäjä, kuten jo sanottu, oli lähes kahdeksankymmenen
kyynärän päässä siitä.

Paitsi hännän heilahduksia, se ei tehnyt muuta liikettä, kunnes van
Bloom veti liipasinta; silloin se karjaisten ponnahti useita jalkoja
korkealle ilmaan. Metsästäjä oli pelännyt, että oksat saattaisivat
hänen luotinsa lennähtämään syrjään; mutta oli selvää, että se todella
oli osunut, sillä hän näki karvojen lentävän leijonan kyljestä, mihin
luoti oli sattunut.

Se oli vain haava eikä kuolettava, kuten pian nähtiin.

Pitkin hyppäyksin peto lähestyi -- piesten hännällänsä, ja näyttäen
pelottavia hampaitansa. Sen harja, joka nyt oli pystyssä, näytti
tehneen sen ko'on kaksinkertaiseksi. Se näytti härän suuruiselta!

Muutamassa silmänräpäyksessä se oli suorittanut välimatkan, joka erotti
sen metsästäjästä, mutta viimemainittu oli jo kaukana siltä kohdalta.
Samassa hetkessä kun hän oli laukaissut, hän hyppäsi hyvinkasvatetun
hevosensa selkään ja ratsasti pois toisia kohden.

Kaikki kolme olivat hetkisen yhdessä -- Hendrik pitäen "jääkärinsä"
hanan vireessä ja valmiina, samalla kun Swartboy tarttui jouseensa ja
nuoliinsa. Mutta leijona syöksyi eteenpäin ennenkuin kumpikaan ehti
ampua; heidän täytyi kannustaa ratsujansa ja laukata pois sen tieltä.
Swartboy oli ratsastanut yhtäälle, kun taas van Bloom ja Hendrik
toisaalle; riista oli nyt kahden joukon välissä -- jotka kumpikin
olivat seisahtuneet vähän matkan päähän.

Leijona, hyökkäyksensä epäonnistuttua, pysähtyi ja katsoi ensin yhtä,
sitten toista kuin epävarmana ketä ahdistaa.

Sen ulkomuoto oli tällä hetkellä kuvaamattoman kauhea. Koko sen julma
luonto oli kuohuksissa. Sen harja oli pystyssä -- se pieksi hännällään
kylkiänsä -- sen suussa, joka oli selko selällään, näkyi vankat terävät
hammasrivit -- niiden valkoiset piikit olivat jyrkkänä vastakohtana
verentahraamille poskille ja kuonolle, samalla kun sen vihainen
karjunta lisäsi sen esiintymisen hirmuisuutta.

Mutta ei yksikään noista kolmesta menettänyt mielenmalttiansa pelosta.
Hendrik suuntasi siihen rihlapyssynsä tällä hetkellä, tähtäsi tyynesti
ja laukaisi; samalla hetkellä Swartboy lähetti nuolen viuhuen kautta
ilman.

Molemmat olivat tähdänneet hyvin. Sekä luoti että nuoli sattuivat, ja
viimemainitun varren saattoi nähdä pistävän leijonan reidestä.

Julman pedon, joka tähän asti oli osoittanut mitä päättäväisintä
rohkeutta, näytti vallanneen äkillinen pelko. Joko nuoli tai toinen
luodeista oli vienyt siltä halun taisteluun; sillä laskien luudan
kaltaisen häntänsä selkäviivansa tasalle se syöksyi pois ja ravaten
äreästi edelleen juoksi kraalin ovesta sisään!



10. luku.

LEIJONA SATIMESSA.


Oli jotakin kummallista siinä, että leijona etsi suojaa niin
harvinaisesta paikasta; mutta se osoitti älykkäisyyttänsä. Ei ollut
muuta piilopaikkaa sopivan matkan päässä, ja olisi ollut vaikeata
heinäsirkkain muuton jälkeen löytää pensasta, joka olisi voinut tarjota
sille kätköä. Hevosten selässä olevat metsästäjät olisivat helposti
voineet saavuttaa sen, jos se olisi koettanut juosta pakoon. Se tiesi
talon olevan asumattoman. Se oli rosvoillut koko yön sen ympärillä --
kenties sen sisälläkin -- ja tiesi siis millainen paikka se oli.

Pedon vaisto oli oikea. Talon seinät suojelivat sitä vihollisten
pyssyiltä jonkun matkan päästä; ja jos he tulisivat lähelle, olisi se
sille edullista ja heille vaarallista.

Omituinen tapaus sattui leijonan mennessä kraaliin. Talon toisessa
päässä oli suuri akkuna. Tietysti se ei ollut lasilla varustettu
-- eikä ollut koskaan ollutkaan. Lasiakkuna on harvinaisuus näillä
seuduin. Ainoastaan vankka puinen luukku sulki sen. Se oli vielä
saranoillaan, mutta kiireellisessä "muutossa" oli akkuna jäänyt auki.
Ovi oli myös ollut raollaan. Kun leijona juoksi sisään viimemainitusta,
syöksyi edellisestä ulos jono pieniä, ketunvärisiä, sudenkaltaisia
elukoita, jotka juoksivat voimainsa takaa lakeuden poikki. Ne olivat
sakaaleja!

Kuten jälkeenpäin huomattiin, olivat joko leijonat tai hyeenat ajaneet
yhden häristä taloon ja tappaneet sen siellä. Suuremmat raatelijat
olivat jättäneet sen raadon, ja viekkaat sakaalit olivat nauttimassa
hiljaista murkinaa, kun niitä niin kursailematta häirittiin.

Hirmuisen kuninkaansa astuessa ovesta sisään niin julmalla tuulella
"kettu-sudet" antoivat kohta merkin peräytyä ikkunan kautta; ja
ratsastajain näkeminen ulkosalla oli vielä lisää pelästyttänyt näitä
raukkamaisia petoja, jotta ne juoksivat kraalista hurjinta vauhtiansa
eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat poissa näkyvistä!

Kolme metsästäjää ei voinut pidättää nauruansa; mutta heidän
mielialansa muutti äkkiä toinen tapaus, joka sattui miltei samassa
hetkessä.

Van Bloom oli tuonut muassaan kaksi oivallista koiraansa, jotta ne
auttaisivat karjan takaisin ajamisessa.

Seurueen pysähtyessä lähteelle lyhyeksi ajaksi, nämä olivat tarttuneet
puoliksi syötyyn haaskaan aitauksen takana; ja kun ne olivat
äärimmäisen nälkäisiä, jäivät ne sinne vielä ratsastajien ajaessa
pois. Kumpikaan koirista ei ollut nähnyt leijonaa, ennenkuin raivoisa
peto syöksyi eteenpäin suunnaten kraalia kohti. Laukaukset, leijonan
murina ja pelästyneinä pois lentävien korppikotkien siipien äänekäs
lepattaminen ilmaisivat koirille, että jotakin oli tekeillä, missä
niiden pitäisi olla mukana; ja hyläten mieluisan ateriansa molemmat
tulivat loikaten yli aitauksen.

Ne saapuivat talon edessä olevalle aukeamalle juuri leijonan juostessa
ovesta sisään; ja epäröimättä nuo rohkeat, jalot eläimet ryntäsivät
eteenpäin ja seurasivat sitä taloon.

Muutamien hetkien kuluessa kuului sieltä äänten sekamelska -- koirien
haukunta ja ärhentely, leijonan murina ja karjunta. Sitten seurasi
kumea ääni kuin olisi jokin raskas esine heitetty seinää vasten. Sitten
tuli valittava ulvonta -- toinen, vielä toinen -- narske kuin luita
rikottaessa -- suuren pedon "kehrääminen" lujalla, korkealla bassolla
-- ja sitten syvä hiljaisuus. Taistelu oli päättynyt. Se oli ilmeistä,
koska koirat eivät enää haukkuneet. Luultavasti ne olivat saaneet
surmansa.

Metsästäjät jäivät tarkastamaan ovea jännitettyinä, perin
hätääntyneinä. Nauru oli jähmettynyt heidän huulillensa, kun he
kuuntelivat noita kamaloita ääniä, pelottavan taistelun merkkejä. He
huusivat koiriansa nimeltä. He toivoivat näkevänsä niiden tulevan
esiin, vaikkapa haavoittuneinakin. Mutta ei. Koiria ei kuulunut -- ne
eivät milloinkaan tulleet -- ne olivat kuolleet.

Taistelun melua seurasi kauan kestävä hiljaisuus. Van Bloom ei voinut
enää epäillä sitä että hänen suosikkinsa ja ainoat koiransa olivat
saaneet surmansa.

Tämän uuden onnettomuuden kiihoittamana hän miltei kadotti
varovaisuutensa. Hän oli ryntäämäisillään ovelle, josta voisi ampua
läheltä tuota inhoittavaa vihollista, kun Swartboyn päähän pälkähti
oivallinen tuuma; ja bushmannin kuultiin huutavan:

"Baas, baas! Me teljetä se sisään! Me sulke se peto sisään!"

Tässä ehdotuksessa oli järkeä, se oli hyväksyttävä. Van Bloom ymmärsi
sen; ja luopuen edellisestä aikeestaan hän päätti suostua Swartboyn
tuumaan.

Mutta miten se oli suoritettava? Ovi oli vielä saranoillaan, samoin
ikkunaluukut. Jos he vain pääsisivät niihin käsiksi ja saisivat ne
lujasti suljetuiksi, olisi heillä leijona vallassaan ja he voisivat
surmata sen kaikessa rauhassa.

Mutta miten sulkea turvallisesti niin ovi kuin akkunakin? Siinä ilmeni
nyt vaikeus.

Jos joku heistä lähestyisi, näkisi sen leijona varmasti sisältä ja
raivoissaan kun se oli, epäilemättä karkaisi heidän kimppuunsa.
Vaikkapa he lähenisivät ratsain suorittamaan aiettaan, eivät he
olisi paljoa turvatumpia. Hevoset eivät seisoisi hiljaa, sillaikaa
kun he ojentautuisivat tarttumaan säppiin tai kädensijaan. Kaikki
kolme eläintä tanssivat jo kiihoittuneina. Ne tiesivät leijonan
olevan sisällä, ajoittainen murina ilmaisi sen läsnäolon -- ne eivät
lähestyisi ovea tai ikkunaa kyllin tyynesti; ja niiden tömistelyn
ja pärskimisen seuraus olisi, että vihastunut peto ryntäisi niiden
kimppuun.

Oli siis selvää, että niin hyvin oven kuin ikkunan sulkeminen olisi
perin vaarallinen yritys. Niin kauan kuin ratsastajat olivat avoimella
kentällä ja jonkun matkan päässä leijonasta, ei heillä ollut syytä
pelkoon; mutta jos he ajaisivat lähelle ja takertuisivat aituuksien
väliin, joutuisi joku heistä todennäköisesti villin pedon uhriksi.

Alhainen on kenties bushmannin älyn mitta, mutta on jokin hänelle
erikoinen laji, jossa hän näyttää kunnostautuvan. Kaikissa
metsästystaitoa koskevissa seikoissa hänen järkensä, tai vaistoksi voit
sitä melkein sanoa, on täysin korkeammalle kehittyneen kaukaasialaisen
älyn tasalla. Tämä johtuu epäilemättä noiden erikoisten kykyjen
ankarasta ja alituisesta harjoittamisesta -- ankarasta ja alituisesta,
koska koko hänen olemassaolonsa usein riippuu niiden menestyksellisestä
käyttämisestä.

Vaikka Swartboyn hartioilla olikin suunnaton, muodoton pää, oli siinä
aika varasto ymmärrystä; ja sitä käyttämään oli häntä opettanut elämä,
joka oli ankaraa ponnistusta vatsan vaatimuksien tyydyttämiseksi. Tällä
hetkellä Swartboyn järki auttoi joukkuetta.

"Baas!" sanoi hän, koettaen hillitä isäntänsä kärsimättömyyttä,
"varttoo vähä, mun baas! Jättää vanhalle Bushylle ovi sulkea. Hän sen
tehdä."

"Millä tavoin?" kysyi van Bloom.

"Varttoo vähä, mun baas! ei kauan odottaa -- saa nähdä."

Kaikki kolme olivat ratsastaneet yhteen noin sadan kyynärän päähän
kraalista. Van Bloom ja Hendrik istuivat ääneti ja katselivat
bushmannin hankkeita.

Viimemainittu veti taskustaan kerän ohkaista nuoraa ja, kehitettyään
sen huolellisesti auki, kiinnitti toisen pään nuoleen. Sitten hän
ratsasti noin kolmenkymmenen kyynärän päähän talosta ja heittäytyi
satulasta -- ei aivan sisäänkäytävää vastapäätä, vaan hiukan toisella
sivulla -- niin että puisen oven etupinta oli siten suoraan hänen
edessään, oven ollessa onneksi vain kolmenneljänneksen verran auki.
Pitäen suitset käsivarrellaan hän jännitti jousensa ja lennätti nuolen
oven puuaineeseen. Siellä se oli, pistäen esiin lähellä reunaa ja aivan
säpin alla!

Niin pian kuin Swartboy oli ampunut vasaman, hypähti hän takaisin
satulaan -- ollakseen valmiina peräytymään, jos leijona loikkaisi ulos.
Hän piti kuitenkin yhä kiinni nuorasta, jonka toinen pää oli liitetty
nuoleen.

Nuolen kumahdus, sen iskiessä oveen, oli kiinnittänyt leijonan
huomiota. Luonnollisesti ei kukaan heistä nähnyt sitä, mutta sen
vihainen murina todisti niin olevan. Se ei kuitenkaan näyttäytynyt ja
oli jälleen hiljaa.

Swartboy veti nyt nuoran kireälle -- koetellen sitä ensin voimakkaalla
tempaisulla; ja sitten tyytyväisenä sen lujuuteen antoi sille kovemman
nykäyksen ja veti oven kiinni. Säppi toimi mainiosti, ja ovi pysyi
suljettuna sittenkin, vaikka nuoraa lakattiin pingoittamasta.

Voidakseen avata oven olisi leijonan pitänyt älytä nostaa säppiä tai
muussa tapauksessa murtautua läpi paksujen, vankkojen lautojen --
kumpaakaan ei tarvinnut pelätä.

Mutta akkuna oli vielä auki, ja sen kautta leijona voisi helposti
hypätä ulos. Swartboy aikoi tietysti sulkea sen samalla tavoin kuin
ovenkin.

Mutta nyt ilmaantuikin erikoinen vaara. Hänellä oli vain yksi
nuoranpala. Se oli kiinnitetty nuoleen, joka yhä oli ovessa. Miten hän
voisi sen irroittaa ja saada haltuunsa?

Ei näyttänyt olevan muuta keinoa kuin mennä ovelle ja leikata se irti
vasamasta. Tässä oli vaara tarjolla; sillä jos leijona hänet huomaisi
ja ryntäisi ulos akkunasta, olisi; bushmanni mennyttä miestä.

Kuten useimmat heimolaisensa Swartboy oli enemmän ovela kuin uljas
-- joskin hän oli kaukana pelkurista. Hän ei sentään ollut lainkaan
halukas sillä hetkellä menemään kraalin ovelle.

Sisältä kuuluva vihainen murina olisi saattanut pelosta värisemään
uljaammankin sydämen kuin Swartboyn.

Tässä pulassa Hendrik tuli hänen avukseen. Hendrik oli keksinyt keinon,
millä saisi haltuunsa nuoran menemättä oven läheisyyteen.

Huutaen Swartboyta olemaan varuillaan hän ratsasti noin neljänkymmenen
kyynärän päähän sisäänkäytävästä -- mutta toiselle puolelle kuin
Swartboy -- ja pysähtyi sinne. Siinä oli paalu, jossa oli useita
sakaroita ja joissa oli ollut tapana pitää suitsia.

Hendrik hyppäsi alas, ripusti ohjaksensa yhteen näistä sakaroista;
nojasi "jääkäriänsä" toista vastaan, ja sitten, tähdäten nuolen
varteen, veti liipasinta. Pyssy pamahti, katkenneen varren nähtiin
lennähtävän ovesta, ja nuora oli vapaa!

Kaikki olivat valmiit laukkaamaan pois; mutta leijona oli yhä
piiloutuneena, vaikka se murisikin julmasti kuullessaan laukauksen.

Swartboy veti nyt nuoran luokseen ja kiinnitettyään sen uuteen nuoleen
lähti liikkeelle saadakseen akkunan näkyviin. Muutaman hetken kuluttua
nuoli oli viiltänyt halki ilman ja iskenyt syvälle pehmeään puuhun, ja
sitten luukku heilautettiin saranoillaan ja vedettiin kiinni.

Kaikki kolme hyppäsivät nyt satulasta, juoksivat ääneti ja nopeaan
paikalle ja sitoivat sekä oven että luukun kiinni vankoilla
ruoskahihnoillaan.

Eläköön! Leijona oli teljetty häkkiin!



11. luku.

LEIJONAN KUOLEMA.


Niin, raivoisa peto oli kauniisti satimessa. Kolme metsästäjää hengähti
helpotuksesta.

Mutta kuinka juttu päättyisi? Sekä ovi että akkunaluukku olivat
vankasti ja tiiviisti paikoillaan; ja vaikka saattoikin kurkistaa
raoista, ei voinut mitään nähdä sisällä -- koska siellä oli vallan
pimeä molempien ollessa suljettuina.

Jos leijonan olisi voinut nähdäkin, ei ollut reikää, josta olisi voinut
työntää sisään pyssynsuun ja ampua. Se oli aivan yhtä turvassa kuin sen
vangitsijatkin; ja niin kauan kuin ovi pysyi kiinni, eivät he voineet
vahingoittaa sitä enemmän kuin sekään heitä.

He voisivat jättää sen telkien taa ja antaa sen kuolla nälkään. Se
voisi elää jonkun aikaa sillä, mitä sakaalit olivat jättäneet, ja
kahden koiran haaskoilla, mutta se ei pitkälle riittäisi, ja lopultakin
sen täytyisi antautua ja surkeasti menehtyä. Tämä ei kuitenkaan
näyttänyt niin varmalta van Bloomista ja hänen seuralaisistaan.
Huomatessaan olevansa todella häkkiin teljettynä, peto voisi ryhtyä
oven kimppuun ja onnistua terävillä kynsillään ja hampaillaan
murtautumaan sen lävitse.

Mutta suuttuneella kenttäkornetilla ei ollut pienintäkään aikomusta
jättää leijonalle sellaista mahdollisuutta. Hän oli päättänyt surmata
pedon ennenkuin lähtisi paikalta; ja nyt hän ryhtyi miettimään, kuinka
sen saattaisi suorittaa nopeimmalla ja tehokkaimmalla tavalla.

Ensin hän tuumi veistää puukollansa oveen reiän, kyllin suuren, jotta
sen läpi voisi nähdä ja pistää pyssynpiipun sen kautta. Jollei hänen
onnistuisi nähdä elukkaa sen läpi, tekisi hän toisen akkunaluukkuun.
Kun nuo molemmat olivat talon kulmittaisilla sivuilla, saattaisi hän
hallita koko sisustaa -- sillä kenttäkornetin entinen asunto käsitti
vain yhden huoneen. Hänen siellä majaillessaan niitä oli ollut kaksi,
apuna seebrannahkainen väliverho; mutta se oli otettu pois, ja kaikki
oli nyt yhtenä huoneena.

Aluksi van Bloom ei voinut ajatella muuta tapaa, jolla pääsisi käsiksi
viholliseen, ja kuitenkaan ei tämäkään häntä oikein miellyttänyt. Se
oli turvallinen kyllä ja toimeenpantuna voisi päättyä vain leijonan
kuolemaan.

Sekä ovessa että akkunassa oleva reikä sallisi heidän ampua petoa
kohti niin monta luotia kuin he haluaisivat, samalla kun he olisivat
aivan turvassa sen hyökkäyksiltä. Mutta _aika_, joka kuluisi noiden
reikien tekemiseen -- sen tähden ei tämä suunnitelma miellyttänyt
kenttäkornettia. Hänellä ja hänen joukollaan ei ollut aikaa tuhlata;
heidän hevosensa olivat nälästä heikkoja; ja pitkä matka oli heidän
edessään ennenkuin saisivat suupalaakaan. Ei, aikaa oli niukalta läven
tekoon. Joku ripeämpi hyökkäystapa oli keksittävä.

"Isä", sanoi Hendrik, "entä jos sytyttäisimme talon tuleen?"

Hyvä. Ehdotus oli hyvä. Van Bloom heitti silmäyksen kattoon --
rakenteeltaan kaltevaan ja pitkäräystäiseen. Se oli tehty kuivista
raskaista palkeista orsineen ja säleineen ja oli kokonaan katettu
korsilla jalan paksuudelta. Siitä tulisi mahtava roihu, ja sauhu
riittäisi jo luultavasti tukahuttamaan leijonan, ennenkuin liekit
siihen ylettyisivät.

Hendrikin ehdotus hyväksyttiin. He valmistautuivat sytyttämään talon.

Siellä oli vielä aikamoinen risuläjä -- kerätyitä polttopuita, joita
heinäsirkat eivät olleet ahmineet. Tämä auttaisi heitä toteuttamaan
aikeensa; ja kaikki kolme ryhtyivät heti vetämään niitä ja kasaamaan
ovea vasten.

Olisi miltei voinut kuvitella leijonan päässeen heidän aikomuksensa
perille; sillä vaikka se oli pitkän aikaa ollut aivan hiljaa, alkoi
se nyt uuden karjuntajakson. Ehkä puiden kolina, niiden sattuessa
oven ulkopuoleen, aiheutti sen; ja huomatessaan itsensä teljetyksi
ja hätyytetyksi se oli tullut kärsimättömäksi. Mitä se oli etsinyt
_suojana_, olikin muuttunut _satimeksi_, ja nyt se oli halukas
pääsemään sieltä.

Tämä oli selvää sen alkamista mielenilmaisuista päättäen. He saattoivat
kuulla sen hyökkäilevän -- kulkien ovelta ikkunalle -- iskien kumpiakin
suunnattomilla käpälillään ja saaden ne tärisemään saranoillaan -- koko
ajan päästäen mitä ilkeimpiä karjahduksia.

Vaikkakaan ei aivan pelotta, nuo kolme jatkoivat työtänsä. Heillä oli
käsillä hevoset, joiden selkään voisi hypätä, jos leijonan onnistuisi
päästä tulen läpi. Oikeastaan he aikoivat nousta satulaan -- niin
pian kuin tuli kunnolla oli syttynyt -- ja katsella paloa turvallisen
välimatkan päästä.

He olivat laahanneet kaikki pensaat ja kuivat puut kasaten ne oven
eteen. Swartboy oli ottanut esiin piinsä ja tulirautansa ja oli
iskemäisillään, kun sisältä kuului kovaa raapimista, joka oli erilaista
kuin mikään heidän korviinsa ennen kuulunut. Se oli leijonan kynsien
rapina seinää vastaan, mutta sillä oli omituinen sävy kuin jos eläin
olisi ponnistellut ankarasti; samalla sen ääni tuntui käheältä ja
tukahtuneelta ja kuului tulevan etäältä.

Mitä pedolla oli tekeillä?

He seisoivat hetkisen katsellen toisiansa levottomina. Raapimista
jatkui -- käheää karjuntaa aika-ajoin -- mutta se loppui viimein; ja
sitten kuului korskahdus, jota seurasi niin kova ja selvä karjaisu,
että kaikki kolme säpsähtivät pelästyneinä. He eivät voineet uskoa,
että heidän ja heidän vaarallisen vihollisensa välillä oli seiniä!

Jälleen kaikui tuo hirmuinen kiljunta. Taivaan tähden! Se ei kuulunut
enää sisältä -- se tuli heidän yläpuoleltaan!

Oliko leijona katolla?

Kaikki kolme syöksyivät taaksepäin askeleen tai pari ja katsahtivat
ylös. Heidän edessään oli näky, joka teki heidät hämmästyksestä ja
kauhusta miltei mykiksi.

Savutorven yläpuolella näkyi leijonan pää; sen välkkyvät keltaiset
silmät ja valkeat hampaat näyttivät vielä pelottavammilta vastakohtana
mustalle noelle, joka tahrasi sitä. Se veti ruumistansa ylös. Yksi
jalka oli jo päätekiven yläpuolella; ja tällä ja hampaillaan se
laajensi ympärillään olevaa aukkoa.

Se oli hirmuinen katseltava -- ainakin alhaalla olijoille.

Kuten sanottu he _olivat_ säikähtäneitä ja olisivat turvautuneet
hevosiinsa, jolleivat olisi havainneet, että eläin oli _tarttunut
kiinni!_

Oli selvää, että niin oli asian laita, mutta yhtä selvää oli, että
muutamassa hetkessä sen onnistuisi vapautua savutorvesta. Sen
hampaat ja kynnet olivat kovassa työssä, ja kiviä ja muurilaastia
sinkoili kaikille suunnille. Savutorvi olisi kohta sen leveän rinnan
alapuolella, ja sitten --

Van Bloom ei jäänyt miettimään mitä sitten tulisi. Hän ja Hendrik
juoksivat pyssyt käsissä seinän vierelle. Savutorvi ei ollut kuin
parikymmentä jalkaa korkealla; pitkä "roeri" suunnattiin ylöspäin,
ulottuen tuon matkan puoliväliin. "Jääkärillä" tähdättiin myös.
Molemmat pamahtivat yht'aikaa. Leijonan silmät sulkeutuivat äkkiä,
sen pää vapisi kouristuksen tapaisesti, sen käpälä putosi velttona
päätekivelle, sen kita avautui ja verta tihkui kieleltä. Muutamassa
silmänräpäyksessä se oli kuollut.

Tämä oli jokaiselle selvää. Mutta Swartboy ei ollut tyydytetty,
ennenkuin oli ampunut parisenkymmentä nuolta eläimen päähän, saattaen
sen näyttämään siililtä.

Niin ahtaasta paikasta oli suunnaton eläin tunkeutunut eteenpäin, että
se vielä kuoltuaankin jäi tuohon omituiseen asemaan.

Toisissa oloissa se olisi vedetty alas nahkansa vuoksi. Mutta ei
liiennyt aikaa sen nylkemiseen; ja enempää viivyttelemättä van Bloom ja
hänen seuralaisensa nousivat hevostensa selkään ja ratsastivat pois.



12. luku.

PAKINAA LEIJONASTA.


Ratsastaessaan takaisin he keskustelivat leijonista aikaa
kuluttaakseen. Kaikki he tiesivät jotakin näistä eläimistä; mutta
Swartboy, joka oli syntynyt ja kasvanut pensastossa, ihan niiden
oleskelupaikan keskellä, tunsi tietysti hyvin niiden tavat -- jopa
paljoa paremmin kuin itse monsieur Buffon.

Olisi sanojen tuhlausta kuvata leijonan ulkonaista muotoa. Jokaisen
lukijani täytyy tuntea leijona ulkonäöltä, joko nähtyänsä sen
eläintieteellisessä kokoelmassa tai sen täytetyn nahan jossakin
museossa. Jokainen tuntee eläimen muodon ja sen suuren, tuuhean harjan.
Jokainen tietää vielä, että naarasleijona on vailla tätä lisäkettä ja
että se näöltään ja kooltaan eroaa melkoisesti koiraksesta.

Vaikka ei olekaan kahta _lajia_ leijonia, on olemassa mitä sanotaan
_muunnoksiksi_, mutta nämä eroavat varsin vähän toisistaan -- paljon
vähemmän kuin useimpien muiden eläinten muunnokset.

On olemassa seitsemän tunnettua muunnosta. Berberi-leijona, Senegalin
leijona, intialainen leijona, persialainen, keltainen Kap-maan, musta
Kap-maan ja harjaton leijona.

Näiden eläinten eroavaisuudet eivät ole niin suuria, ettei kuka tahansa
yhdellä silmäyksellä voisi huomata niiden olevan samaa sukua ja lajia.
Persialainen muunnos on vähäisen pienempi kuin muut; berberiläinen
on tummemman ruskea ja tuuheaharjainen; Senegalin leijona on vaalea,
hohtavan keltainen väriltään ja ohutharjainen, kun taas harjaton
leijona, kuten nimi sanoo, on tätä lisäkettä vailla. Viimemainitun
lajin olemassaoloa epäilevät muutamat luonnontutkijat. Sitä sanotaan
tavattavan Syyriassa.

Kaksi Kap-maan leijonaa eroaa toisistaan pääasiallisesti harjansa
värissä. Toisella se on musta tai tummanruskea -- toisella
ruskeankeltainen, kuten muukin ruumis.

Kaikista leijonista ovat etelä-afrikalaiset kenties suurimmat, ja musta
muunnos raivoisin ja vaarallisin.

Leijonia on Afrikan koko mantereella ja Aasian eteläisissä maissa. Ne
olivat ennen yleisiä osissa Eurooppaakin, jossa niitä ei enää ole.
Amerikassa ei ole leijonia. Espanjalais-amerikalaisissa maissa leijonan
(_leon_) nimellä tunnettu eläin on cougar eli puuma (_Felis concolor_),
joka ei ole kolmannestakaan leijonan koosta ja muistuttaa eläinten
kuningasta ainoastaan ollen samaa keltaisenruskeata väriä. Puuma ei
eroa paljoakaan kuuden kuukauden vanhasta leijonanpennusta.

Afrika on erikoisesti leijonan maa. Sitä tavataan kautta koko mantereen
-- paitsi luonnollisesti muutamissa tiheään asutuissa seuduissa, joista
ihminen on sen karkoittanut.

Leijonaa on nimitetty "metsien kuninkaaksi". Tämä näyttää olevan väärä
nimitys. Se ei ole varsinainen metsäeläin. Se ei voi kiivetä puihin,
ja sen tähden se metsässä vähemmän helposti hankkisi ravintonsa kuin
aukealla tasangolla. Pantteri, leopardi ja jaguaari ovat kaikki
puukiipijöitä. Ne voivat seurata lintua sen pesään ja apinaa sen
yöpuulle. Metsä on niille soveltuva koti. Ne ovat metsäeläimiä. Mutta
ei leijona. Aukeilla tasangoilla -- missä isot märehtijät mielellään
kuljeksivat -- ja niitä reunustavissa matalissa, tuuheissa tiheiköissä
leijona mielellään asustaa.

Se elää lihasta -- monenlaisten eläinten lihasta, vaikka sillä on
mielihalunsa, riippuen siitä maasta, jossa se oleilee. Se surmaa itse
nämä eläimet. Juttu sakaalista, joka muka on sen "hankkija" -- surmaten
elukat leijonalle -- ei ole tosi. Paljon useammin tämä hankkii perässä
hiipiville sakaaleille aterian. Siitä johtuu, että niitä usein nähdään
sen seurassa -- sitä ne hakevat aikeissa poimia sen "murut".

Leijona "teurastaa" itselleen, vaikkei se pane vastaan, jos se tehdään
sen puolestakin; se ottaa riistan pois sudelta, sakaalilta tai
hyeenalta -- metsästäjältäkin, jos voi.

Leijona ei ole nopea juoksija -- samoin kuin ei yksikään kissansukuun
kuuluva. Melkein kaikki märehtijät voittavat sen juoksussa. Miten se
sitten saa niitä saaliikseen?

Sotajuonella, hyökkäyksensä äkillisyydellä ja hyppäyksensä pituudella
ja vauhdilla. Se on väijyksissä tai hyökkää salavihkaa niiden kimppuun.
Se tekee hyppäyksen kyyristymispaikastaan. Erikoisen anatomisen
rakenteensa vuoksi se voi hypätä suunnattoman matkan -- todella miltei
uskomattoman matkan. Kuusitoista askelta, väittävät kirjoittajat, jotka
sanovat olleensa silminnäkijöitä ja huolellisesti mittasivat hypyn.

Jollei leijona onnistu saamaan kiinni saalistaan ensi loikkauksella,
ei se seuraa sitä enää, vaan kääntyy ja juosta hölkyttää vastakkaiseen
suuntaan.

Toisinaan kuitenkin aiottu uhri houkuttelee sitä toiseen hyppäykseen
ja vieläpä kolmanteenkin; mutta jos se silloin epäonnistuu, jättää se
varmasti takaa-ajon.

Leijona ei elä laumoissa, vaikka niinkin monta kuin kymmenen tai
kaksitoista usein nähdään yhdessä. Toisinaan ne metsästävät joukolla ja
ajavat riistan toisiansa kohti.

Ne käyvät kaikkein muiden niiden ympärillä asuvien eläinten
kimppuun ja tuhoavat niitä -- eivät ne edes pelkää vahvaa, rajua
sarvikuonoa, vaikka viimemainittu usein paiskaa ne maahan ja
voittaa. Nuoret elefantit toisinaan joutuvat niiden saaliiksi.
Hurjan puhvelin, giraffin, oryxin, suunnattoman uroshirven ja
eriskummaisen gnuu-eläimen, kaikkien täytyy alistua suuremman voiman ja
sotakuntoisuuden edessä.

Mutta ne eivät poikkeuksetta voita näitä eläimiä. Joskus yksi ja toinen
näistä vie voiton leijonasta, joka puolestaan joutuu uhriksi. Toisinaan
molempien vastustajain ruumiit jäävät taistelutantereelle.

Leijonanmetsästystä ei harjoiteta elinkeinona. Sen saalistaminen on
vähäarvoista. Sillä nahasta maksetaan vain vähän eikä siitä saada
minkäänarvoista muuta voitonmerkkiä. Kun sen metsästäminen saattaa
suureen vaaraan ja metsästäjä, kuten jo sanottu, tahtoessaan voi
sitä välttää, surmattaisiin perin vähän leijonia, jollei olisi
erästä vahingollista tapaa, johon ne ovat halukkaita -- rosvoamaan
"vee-buurilta" hänen hevosiansa ja karjaansa. Tämä tuo peliin uuden
kiihkon -- farmarin koston; ja kun sellainen vaikutin on metsästyksen
kiihoittimena, ahdistetaan leijonaa muutamin paikoin suurella innolla
ja uutteruudella.

Mutta missä ei karjatiloja ole, ei tuota vaikutintakaan ole olemassa;
ja siellä tunnetaan varsin vähän mielenkiintoa tämän eläimen
metsästämiseen. Vieläpä ihmeellisempääkin: bushmannit ja toiset köyhät
kuljeksivat heimot eivät surmaa leijonaa ensinkään tai hyvin harvoin.
Ne eivät katsele sitä vihamielisin tuntein. Leijona on _heille_
"hankkija"!

Hendrik, joka oli kuullut tästä, kysyi Swartboylta, oliko se totta.

Bushmanni vastasi kohta myöntävästi.

Hänen kansallaan, sanoi hän, oli tapana tarkata leijonaa tai seurata
sen jälkiä, kunnes he joko saavuttivat sen itsensä tai riistan, jonka
se oli surmannut. Toisinaan korppikotkat opastivat heidät sen luo. Kun
"tao" sattui olemaan paikalla tai ei vielä ollut lopettanut ateriaansa,
odottivat sen vainuajat, kunnes se oli lähtenyt pois, minkä jälkeen
he anastivat ja käyttivät hyväkseen sen, mitä saaliista oli jäljellä.
Usein siinä olikin puolet tai ehkä kolmannes jostakin suuresta
eläimestä, jota he olisivat pitäneet vaikeana itse tappaa.

Tietäen, että leijona harvoin hyökkää heidän kimppuunsa, eivät
bushmannit juuri pelkää näitä eläimiä. Päinvastoin he pikemmin
iloitsevat nähdessään niitä lukuisasti alueellaan, koska heillä silloin
on metsästäjiä, jotka kykenevät _hankkimaan_ heille ravintoa!



13. luku.

MATKAMIEHET YÖPYVÄT.


Matkamiehemme olisivat pakisseet paljon enemmän leijonista, jolleivät
heidän hevosensa olisi olleet kiusana. Tämä teki heidät levottomiksi.
Lukuunottamatta muutaman tunnin laitumellaoloa eläinparat olivat olleet
ruoatta sitten heinäsirkkojen ilmestymisen. Hevoset eivät kestä hyvin
matkaa ruohoravinnolla, ja luonnollisesti ne nyt kärsivät suuresti.

Yö olisi jo pitkälle kulunut, ennenkuin ratsastajat voisivat saapua
leirille -- vaikka he jouduttivat kulkuaan sikäli kuin hevoset
jaksoivat taivaltaa.

Oli vallan pimeä heidän saapuessaan sille paikalle, johon he edellisenä
iltana olivat pysähtyneet. Oli todellakin jo hyvin pimeä. Ei kuuta
eikä tähtiä näkynyt taivaalla; ja sankat mustat pilvet peittivät
taivaankannen kokonaan. Näytti siltä kuin voisi odottaa rankkasadetta
-- pisaraakaan ei kuitenkaan ollut vielä pudonnut.

Matkamiesten aikomus oli pysähtyä tähän ja antaa hevostensa hetkisen
haukata ruohoa. Näissä aikeissa he kaikki hyppäsivät satulasta; mutta
koetettuaan paria paikkaa he eivät voineet havaita ollenkaan ruohoa.

Tämä näytti omituiselta, koska he varmasti olivat huomanneet ruohoa
juuri samalla paikalla edellisenä päivänä. Nyt siinä ei ollut lainkaan!

Hevoset laskivat turpansa maahan, mutta nostivat ne jälleen, korskuen
ja ilmeisesti pettyneinä. Ne olivat kyllin nälkäisiä, jotta olisivat
ruohoa syöneet, jos sitä olisi ollut, sillä ahnaasti ne sieppasivat
pensasten lehtiä ohi kulkiessaan.

Olivatko heinäsirkat olleet sielläkin? Ei. Mimoosapensaat olivat
säilyttäneet ihanat lehvänsä, eikä niin olisi ollut asian laita, jos
heinäsirkat olisivat paikalla vierailleet.

Matkamiehemme olivat hämmästyneitä, kun eivät löytäneet ruohoa. Olihan
siellä varmasti hiukan edellisenä päivänä. Olivatko he tulleet jollekin
uudelle polulle?

Pimeys esti heitä saamasta yleissilmäystä alueesta; van Bloom ei
kuitenkaan ollut voinut erehtyä tiestä -- matkattuaan sitä jo neljä
kertaa. Vaikkei hän voinut nähdä pintaa, näki hän aina silloin tällöin
vilahdukselta jonkun puun tai pensaan, jonka oli pannut merkille
edellisillä retkillään, ja nämä saivat hänet vakuutetuksi, että he yhä
olivat oikealla tolalla.

Hämmästyneinä ruohon puutteesta paikalla, jossa he niin äskettäin
olivat sitä nähneet, he olisivat tutkineet maanpintaa tarkemmin, mutta
heitä halutti kiirehtiä edelleen lähteelle, ja lopuksi he luopuivat
pysähtymistuumastaan. Heidän kurpitsaleileissään ollut vesi oli
käytetty loppuun jo kauan ennen; ja sekä he että heidän hevosensa
kärsivät vielä kerran janoa.

Sitäpaitsi tunsi van Bloom hiukan levottomuutta vankkureissa matkaavien
lasten tähden. Hän oli ollut erossa heistä nyt täydelleen puolitoista
vuorokautta, ja monta muutosta oli voinut tapahtua -- monta vaaraa
ilmetä sillä ajalla. Hän alkoi todella soimata itseään siitä, että oli
jättänyt heidät yksin. Olisi ollut parempi antaa karjan joutua tuhon
omaksi. Niin hän nyt ajatteli. Aavistus, ettei kaikki ollut hyvin,
heräsi vähitellen hänen mielessään; ja sitä miettiessään hän yhä
kiihkeämmin halusi joutua eteenpäin.

He ratsastivat edelleen ääneti. Vasta Hendrikin ilmaistessa epäilynsä,
oltiinko oikealla suunnalla, alkoi keskustelu jälleen. Myöskin Swartboy
uskoi heidän kulkevan väärään suuntaan.

Ensin van Bloom vakuutti heidän olevan oikealla tolalla, mutta
edettyänsä hiukan hän myönsi, että hänelläkin oli epäilynsä; ja sitten
taivallettuansa toisen puoli-mailin hän selitti joutuneensa harhaan.
Hän ei voinut enää tuntea yhtään vaariinottamaansa merkkiä tai kohtaa.

Tällaisissa olosuhteissa oli oikea menetelmä jättää hevoset omiin
hoiviinsa; ja sen kaikki kolme hyvin tiesivät. Mutta eläimet kärsivät
nälän tuskia, ja kun ne jätettiin valloilleen, eivät ne kulkeneet
eteenpäin, vaan ryntäsivät mimoosapensaille ja alkoivat ahmien syödä
niiden lehtiä.

Seuraus oli, että ratsastajien täytyi pitää ne ruoskan ja kannuksien
avulla liikkeellä; ja sillä tavoin ei ollut lainkaan varmuutta, että
hevoset kulkivat oikeaan suuntaan.

Taivallettuaan eteenpäin useita tunteja, koko ajan epätietoisuudessa,
ja kun vieläkään ei vankkureita eikä leiritulta näkynyt, päättivät
matkamiehet pysähtyä. Ei hyödyttänyt kulkea edelleen. He arvelivat,
etteivät voineet olla kaukana leiriltä; mutta nyt he saattoivat yhtä
hyvin ratsastaa _poispäin_ siitä kuin sitä _kohti;_ ja he päättivät
lopulta olevan viisainta jäädä päivänkoittoon saakka siihen, missä
olivat.

He laskeutuivat siis kaikki satulasta ja sitoivat hevosensa pensaisiin
-- jotta eläimet saattoivat syödä lehtiä aamuun saakka -- johon
ei voinut olla pitkää aikaa. He kääriytyivät "karosseihinsa" ja
laskeutuivat maahan pitkälleen.

Hendrik ja Swartboy olivat pian unessa. Van Bloom olisi myös halunnut
nukkua, sillä hän oli väsynyt kylläkin; mutta isän sydän oli liian
täynnä levottomuutta salliakseen silmille lepoa, ja hän lojui valveilla
odottaen aamunkoittoa.

Se tuli vihdoin, ja ensi valon sarastaessa hän silmäili joka taholle
pitkin ympäröivää seutua. Joukkue oli sattumalta pysähtynyt kummulle,
josta aukeni hyvä näköala maileja laajalle, mutta kenttäkornetti ei
ollut silmännyt puoltakaan ympäröivästä kehästä, kun hänen silmäänsä
sattui eräs esine, joka ilahutti hänen sydäntänsä. Se oli vankkurien
valkea katos!

Hänen päästämänsä iloinen huudahdus herätti nukkujat, jotka heti
hypähtivät pystyyn, ja kaikki kolme katselivat tervetullutta näkyä.

Jatkaessaan katselemistaan heidän ilonsa vähitellen antoi sijaa
hämmästyksen tunteille. Olivatko ne sittenkään _heidän_ vankkurinsa?

Ne kyllä näyttivät, heidän omiltaan; mutta ne olivat täyden puolen
mailin päässä, ja niin kaukaa toiset vankkurit näyttäisivät aivan
toisten kaltaisilta. Mikä sitten sai heidät epäilemään etteivät ne
olisi heidän? Se oli _sen paikan ulkomuoto, missä he ne näkivät_. Se ei
varmastikaan ollut sama paikka, jossa he olivat riisuneet valjaat.

Heidän omansa olivat jätetyt kahden suojaisan selänteen välissä olevaan
pitkulaiseen laaksoon -- sellaisessa laaksossa tämäkin oli. Lähelle
lähteen muodostamaa pientä lammikkoa -- täälläkin oli samanlainen,
sillä he saattoivat huomata veden kimaltelevan. Mutta kaikissa muissa
suhteissa paikka oli erilainen. Sitä laaksoa, johon heidän vankkurinsa
olivat jätetyt, verhosi sekä reunoilta että pohjalta viheriöitsevä
ruohopeitto; kun taas tämä, joka oli heidän silmiensä edessä, oli
ruskea ja alaston. Ei ruohonkortta näkynyt -- puut näyttivät olevan
ainoat, joissa vehreyttä oli. Matalat pensaat tuntuivat myöskin olevan
vailla lehtiä. Maisema ei ensinkään muistuttanut sitä, jossa he olivat
valjaat riisuneet. Tämän täytyi olla jonkun muun matkaajan leiri,
arvelivat he.

He olivat tulleet yksimielisesti tähän loppupäätelmään, kun Swartboy,
jonka silmät olivat kierrelleet kaikkialla, antoi niiden pysähtyä
maahan jalkainsa juureen. Hetkisen tarkasteltuaan -- minkä lisääntyvä
valo teki mahdolliseksi -- hän kääntyi äkkiä toisten puoleen ja
suuntasi heidän huomionsa tasangon pintaan. He näkivät sen olevan
täynnä jälkiä, ikäänkuin tuhannet sorkat olisivat kulkeneet siinä. Se
näytti itse asiassa suunnattomalta lammastarhalta, niin suunnattomalta,
että niin kauas kuin silmä kantoi, he kohtasivat saman poljetun ja
tallatun näyn.

Mitä se saattoi merkitä? Hendrik ei tiennyt. Van Bloom epäili. Swartboy
saattoi sanoa ensi silmäyksellä. Se ei ollut hänelle outo näky.

"All right, baas", sanoi hän, katsahtaen ylös isäntänsä kasvoihin. "Tuo
se vanha vaunu! -- se sama lähde ja laakso -- se sama paikka – siell’
ole ollut _trek-boken!_"

"Trek-boken!" huudahtivat van Bloom ja Hendrik samassa hengenvedossa.

"Jaa, baas -- mahtava, suuri liuta; tuos olla jäljet niist antiloopist
-- katsos!"

Van Bloom ymmärsi nyt kaikki. Maan alastomuus, lehtien puute
matalammissa pensaissa, miljoonat pienet jäljet, kaikki saivat
nyt selityksensä. Hyppykauriin, "trek-bokenin", muuttovaellus oli
pyyhkäissyt yli seudun. Se oli aiheuttanut niin valtavan muutoksen.
Vankkurit, jotka he näkivät, olivat sittenkin heidän.

He eivät tuhlanneet aikaa, vaan ottaen kiinni hevosensa panivat suitset
niiden päähän ja ratsastivat nopeasti kummulta alas.

Vaikka van Bloom oli hiukan tyyntynyt nähdessään vankkurit, oli hän yhä
pelokas.

Lähestyessään he näkivät kaksi hevostansa seisomassa niiden vieressä
sidottuina pyöriin, lehmä oli siellä myöskin -- mutta ei vuohia eikä
lampaita ollut lähistöllä.

Vankkurien takana paloi tuli ja niiden alla oli musta möhkäle, mutta
ainoatakaan ihmistä ei näkynyt.

Ratsastajien sydämet jyskyttivät heidän edetessään. Heidän silmänsä
olivat kiinteästi suunnatut vankkureihin. He tunsivat suurta
levottomuutta.

He olivat tulleet neljänsadan kyynärän päähän, ja vieläkään ei kukaan
liikahtanut -- ketään ihmistä ei ilmestynyt. Van Bloom ja Hendrik
kärsivät sanomattomasti.

Tällä hetkellä nuo vankkurien luona olevat kaksi hevosta hirnuivat
äänekkäästi; musta möhkäle vankkurien alla liikahti, pyörähti reunaa
kohti, nousi ja seisoi pystyssä. He tunsivat Tottyn!

Ja nyt vankkurien "after-clap" vedettiin kiireesti syrjään, ja kolmet
nuoret kasvot ilmestyivät sieltä kurkistamaan.

Ratsastajat huudahtivat ilosta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä pikku
Jan ja Trüey hyppäsivät ulos katoksen alta isän syliin -- samalla kun
Hansin ja Hendrikin, Swartboyn ja Tottyn yhteiset riemunpurkaukset
muodostivat muutamaksi hetkeksi näyn, jossa ilmeni aivan kuvaamaton,
iloinen hämminki.



14. luku.

"TREK-BOKEN".

Leirissä olijoilla oli ollut seikkailunsa myös; eikä heidän tarinansa
suinkaan ollut ilahduttava, sillä se paljasti sen ikävän tosiasian,
että lampaat ja vuohet olivat kaikki menetettyjä. Lauma oli kulkeutunut
pois mitä omituisimmalla tavalla, ja varsin vähän toivoa oli saada
nähdä sitä milloinkaan enää.

Hans alotti kertomuksensa:

"Mitään erikoista ei tapahtunut sinä päivänä, jolloin lähditte. Olin
koko iltapäivän leikkaamassa 'Odotavähän' orjantappuroita kraalia
varten. Totty auttoi minua vetämään ne paikalle, sillaikaa kuin Jan
ja Trüey paimensivat laumaa. Elukat eivät kuljeksineet pois tästä
laaksosta, kun ruoho oli hyvää ja ne olivat äskettäin saaneet kyllänsä
astelemisesta.

"Niin -- Totty ja minä saimme kraalin aivan valmiiksi, kuten näette.
Kun ilta tuli, ajoimme siis lauman sisään; ja kun lehmä oli lypsetty ja
syöty illallista, menimme kaikki levolle. Olimme hirveän väsyneitä ja
nukuimme kaikki hyvin koko yön mistään häiriintymättä. Sekä sakaaleja
että hyeenoita tuli ympärillemme, mutta tiesimme, etteivät ne voisi
murtautua kraaliin."

Hans osoitti pyöreätä orjantappurapensaista tehtyä aitausta, joka oli
hyvin valmistettu.

Sitten hän jatkoi kertomustaan:

-- Aamusella havaitsimme kaiken olevan kunnossa. Totty lypsi jälleen
lehmän, ja me söimme murkinan. Lauma laskettiin ruohikkoon samoin kuin
lehmä ja kaksi hevostammekin.

-- Juuri puolenpäivän tienoissa aloin ajatella, mitä saisimme
päivälliseksi, sillä murkina oli tehnyt lopun kaikesta. En olisi
halunnut teurastaa toista lammasta, jos sitä voitaisiin välttää. Käskin
Janin ja Trüeyn pysyä vankkurien lähellä ja jättäen Tottyn paimentamaan
laumaa otin siis pyssyn ja lähdin riistan hakuun. En ottanut hevosta,
sillä olin näkevinäni hyppykauriita ulkona lakeudella; ja jalkaisin
voisin hiipiä niiden luo paremmin.

-- Toden totta, siellä oli hyppykauriita. Päästyäni ulos tästä
laaksosta ja saatuani paremman yleissilmäyksen näin jotakin, mikä
hämmästytti minua, sen voin vakuuttaa.

-- Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Koko tasanko länttä kohti näytti
olevan yhtenä suunnattomana eläinlaumana; ja niiden heleistä,
kellertävistä kyljistä ja lumivalkeista häntäkarvoista tiesin niiden
olevan hyppykauriita. Ne olivat kaikki liikkeessä, toiset pureksien
ruohoa kulkiessaan, samalla kun satoja niistä alituisesti hyppi ilmaan
runsaasti kymmenen jalkaa korkealle ja loikki toistensa ylitse.
Vakuutan, että tuo kaikki oli omituisimpia näkyjä, mitä koskaan olen
katsellut, ja hauskimpia myös; sillä sen sijaan, että nuo elukat
olisivat julmia, villejä petoja, tiesin niiden olevan vain siroja ja
somia pikku gaselleja.

-- Ensi ajatukseni oli päästä niiden lähettyville voidakseni ampua; ja
olin juuri lähteä yli lakeuden, kun huomasin antilooppien tulevan minua
kohti. Näin, että ne lähestyivät melkoisen nopeasti; ja jos jäisin
sinne, missä olin, säästäisivät ne minulta vaivan hiipiä niiden luo.
Laskeuduin erään pensaan taakse ja odotin.

-- Minun ei tarvinnut varsin kauan odottaa. Vähemmässä kuin
neljännestunnissa lauman etujoukot lähestyivät, ja kun vielä viisi
minuuttia oli kulunut, oli parisenkymmentä niistä pyssynkantaman päässä.

-- Vähään aikaan en laukaissut. Tiesin niiden tulevan vielä lähemmäksi
ja makasin tarkastellen noiden sievien elukoiden liikkeitä. Panin
merkille niiden kepeät, somat muodot, niiden hienot, hennot jäsenet,
niiden kanelinkarvaiset selät ja valkeat vatsat kastantajanruskeine
reunuksineen kummallakin sivulla. Katselin koiraksien lyyranmuotoisia
sarvia ja ennen kaikkea niiden lautasten omituisia nipukoita, jotka
levisivät joka kerta niiden hypähtäessä näyttäen pitkiä silkinhienoja
karvoja, niin valkeita kuin lumi.

-- Kaikki nämä seikat panin merkille ja vihdoin, kyllästyneenä niitä
ihailemaan, valitsin joukosta kauniin naaraskauriin -- sillä ajattelin
päivällistäni ja tiesin, että naaraskauriinpaisti on maukkainta.

-- Tähdättyäni huolellisesti laukaisin. Naaras kaatui, mutta kummakseni
eivät toiset juosseet tiehensä. Muutamat etumaisista laukkasivat vain
hiukkasen takaisinpäin tai hypähtivät ilmaan; mutta sitten ne jälleen
ryhtyivät välinpitämättöminä ruohoa pureksimaan, ja pääjoukko eteni
kuten ennenkin.

-- Latasin niin pian kuin ehdin ja kaadoin toisen -- tällä kertaa
koiraksen -- mutta kuten ennenkin pelottamatta muita.

-- Ryhdyin lataamaan kolmatta kertaa; mutta ennenkuin olin valmis,
olivat etumaiset joukot kulkeneet ohitseni kummallakin puolella ja
huomasin olevani lauman keskellä.

-- En pitänyt tarpeellisena piilottautua enää pensaan taakse, vaan
kohosin polvilleni ja tähdäten lähimpään kaadoin senkin. Sen toverit
eivät pysähtyneet, vaan juoksivat tuhansittain sen ruumiin yli.

-- Latasin jälleen ja nousin seisomaan.

-- Nyt johtui ensi kerran mieleeni ajatella hyppykauriiden omituista
käyttäytymistä; sillä sen sijaan, että olisivat pötkineet pakoon minut
nähdessään, ne vain hypähtivät hiukan sivulle ja sitten jatkoivat
kulkuansa. Jonkinlainen vimma näytti ne vallanneen. Muistin kuulleeni,
että sellainen oli niiden tapa niiden ollessa muuttovaelluksella. Tässä
täytyi siis olla "trek-boken", ajattelin.

-- Olin pian varma tästä, sillä lauma kasvoi joka hetki sankemmaksi
ja sankemmaksi ympärilläni, kunnes lopuksi oli sellainen tungos, että
aloin tuntea asemani omituiseksi. Ei sillä, että olisin pelännyt
elukoita, koska niillä ei näyttänyt olevan mitään halua käyttää
sarviansa minua vastaan. Päinvastoin ne tekivät kaikkensa päästäkseen
pois tieltäni. Mutta ainoastaan lähimmät olivat säikähtyneitä; ja kun
läsnäoloni ei millään tavoin kauhistuttanut niitä, jotka olivat sadan
kyynärän päässä, eivät viimemainitut tehneet yritystäkään antaa tilaa.
Luonnollisesti saattoivat lähimmät päästä vain parin askeleen päähän
minusta, työntäen toisia ahtaammalle tai hypäten niiden selkään --
joten noiden alituisesti ilmaan hyppivien takia ympärilläni oli koko
ajan kahden elukan korkuinen piiri!

-- En voi kuvailla omituisia tunteita, joita minulla oli tässä
merkillisessä tilanteessa, tai kuinka kauan ehkä olisin voinut paikkani
pitää. Kenties olisin ladannut ja ampunut jonkun aikaa, mutta juuri
silloin johtuivat lampaat mieleeni.

-- Ne kuljettavat ne mukanaan, ajattelin. Olin kuullut sellaisen olevan
hyvin tavallista.

-- Näin antilooppien suuntaavan laaksoa kohti -- etummaiset olivat
jo siellä ja olisivat pian paikalla, jossa olin juuri nähnyt pienen
laumamme syövän.

-- Toivoen vielä ehtiväni ennen hyppykauriita ja saavani lampaat
kraaliin ajetuiksi, ennenkuin edelliset tunkeutuisivat niiden joukkoon,
lähdin laaksoa kohden. Mutta harmikseni en voinut päästä nopeammin kuin
lauma kulki.

-- Kun lähestyin elukoita raivatakseni tien niiden joukon lävitse,
hyppelivät ne sinne tänne ja loikkasivat toistensa yli, mutta eivät
kuolemakseenkaan voineet avata minulle tietä, niin kovin kuin sitä
halusinkin. Olin niin lähellä muutamia niistä, että olisin voinut
pyssylläni iskeä ne kumoon.

-- Aloin huutaa ja heiluttaen pyssyäni avasin tietä nopeammin,
kun havaitsin edessä jotakin, mikä näyttäytyi suureksi avoimeksi
tilaksi. Työntäydyin eteenpäin sitä kohti, mutta kuta lähemmäksi
sen reunaa tulin, sitä tiheämmin sulloutuneina huomasin elukoiden
olevan. Ainoastaan hypähtämällä ylöspäin saatoin nähdä, että siinä
oli avonainen paikka. En tiennyt, mikä sen aiheutti. En jäänyt sitä
miettimään. Halusin vain päästä eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin,
ajatellen lammaslaumaamme.

-- Jatkoin tien raivaamista ja vihdoin olin siinä paikassa, jota
olin tavoitellut; sinne pääsyä varten tekemäni ura sulkeutui
silmänräpäyksessä jälkeeni. Olin hyökkäämäisilläni edelleen
käyttääkseni hyväkseni tuota tyhjää maapalasta, kun -- mitä näinkään
keskustassa, suoraan edessäni! Todellakin: suuren keltaisen leijonan!

-- Se selitti laumassa syntyneen aukon. Jos olisin tiennyt, mikä
sen aiheutti, olisin raivannut tietä mihin muuhun suuntaan hyvänsä
kuin tähän; mutta siinä olin, ulkona avoimella kentällä, tuskin
kymmenen askeleen päässä minusta leijona, ja kaurismuuri kahden elukan
korkuisena meidän molempien ympärillä!

-- Ei tarvitse sanoa, että olin aika lailla pelästynyt. En muutamaan
silmänräpäykseen tiennyt mitä tehdä. Pyssyni oli vielä ladattu -- sillä
tuumittuani pelastaa pienen laumamme en välittänyt sitä tyhjentää
antilooppeihin. Saatoin ampua yhden, ajattelin, milloin tahansa,
toimitettuani lampaat talteen kraaliin. Pyssy niin ollen oli ladattu,
vieläpä lyijyluodilla.

-- Tähtäisinkö leijonaan ja ampuisin? Tein itselleni tämän kysymyksen
ja olin juuri ratkaista myönteisesti, kun tuumin, että se sittenkin
oli typerää. Huomasin, että leijona, joka oli selkä minuun päin, joko
ei ollut nähnyt minua tai ei vielä kiinnittänyt minuun huomiota.
Jos ainoastaan haavoittaisin sitä -- ja päättäen siitä asennosta,
jossa se oli, en luultavasti muuta tekisi -- mitä seuraisi? Minut
todennäköisesti revittäisiin kappaleiksi.

-- Nämä olivat ajatuksiani, jotka tuskin veivät sekunnin aikaa. Olin
perääntymäisilläni pois eli palaamassa kauriitten joukkoon raivatakseni
tietä johonkin muuhun suuntaan, ja olinkin tullut lähelle reunaa, kun
katsahtaessani olkani yli näin leijonan äkkiä pysähtyvän ja kääntyvän.
Minäkin pysähdyin, tietäen sen olevan turvallisimman menettelyn; ja
niin tehdessäni katsahdin taakseni leijonaa silmiin.

-- Helpotuksekseni näin, etteivät ne olleet suunnatut _minuun_. Se
näytti saaneen jonkun päähänpiston. Ehkä oli sen ruokahalu palannut;
seuraavassa hetkessä se juoksi pari syltä ja sitten, kohoten
hirmuisella hyppäyksellä, heittäytyi kauas lauman sekaan ja kapsahti
alas suoraan erään antiloopin selkään. Toiset loikkivat oikeaan ja
vasempaan, ja uusi piiri avautui heti sen ympärille.

-- Se oli nyt entistä lähempänä sitä paikkaa, jossa minä seisoin, ja
saatoin selvästi nähdä sen kyyristyneenä saaliinsa yli. Sen kynnet
pitelivät vavahtelevaa ruumista, ja sen pitkät hampaat tarttuivat
eläinparan niskaan. Mutta se ei tehnyt pienintäkään liikettä,
lukuunottamatta häntää, joka heilahteli hiljalleen toiselta kyljeltä
toiselle, aivan kuten kissanpojalla, joka on pyydystänyt pikkuruisen
hiiren. Saatoin myös nähdä, että sen silmät olivat umpeen suljetut,
ikäänkuin se olisi nukkunut.

-- Olin kuullut, että tuollaisissa olosuhteissa voi leijonaa lähestyä
ilman suurtakaan vaaraa. Ei sillä, että olisin halunnut mennä
lähemmäksi -- olinhan pyssyineni kyllin lähellä -- mutta tämä mieleen
muistuminen, luullakseni, pani minut ajattelemaan ampumista. Joka
tapauksessa kuiskasi jokin minulle, että onnistuisin, enkä voinut olla
yrittämättä.

-- Pedon pää leveine leukaperineen ja suljettuine silmineen oli
mukavasti edessäni. Tähtäsin ja vedin liipasinta mutta sen sijaan, että
olisin jäänyt katsomaan laukaukseni vaikutusta, juoksin suoraa päätä
pois vastakkaiseen suuntaan.

-- En pysähtynyt, ennenkuin olin saanut ison alan antiloopeja itseni
ja sen paikan väliin, jossa viimeksi olin seisonut; ja sitten raivasin
parhaani mukaan tietä vankkureille päin.

-- Kauan ennen sinne tuloani näin, että Jan ja Trüey sekä Totty olivat
turvassa katoksen alla. Se ilahutti minua, mutta näin myöskin, että
lampaat ja vuohet olivat sekaantuneet hyppykauriiden joukkoon ja
kulkivat niiden mukana pois, ikäänkuin kuuluisivat samaan lajiin.
Pelkään niiden kaikkien olevan menetettyjä.

"Entä leijona?" kysyi Hendrik.

"Tuolla se makaa!" vastasi Hans, osoittaen vaatimattomasti ulkona
lakeudella olevaa keltaista läjää, jonka ympärillä korppikotkat jo
alkoivat liidellä. "Tuolla se makaa, olisit tuskin itse voinut ampua
paremmin, Hendrik veikko."

Näin sanoessaan Hans hymyili sellaisella tavalla kuin tahtoisi näyttää,
ettei hänellä ollut tarkoitusta kerskata teostaan.

Hendrik julisti äänekkäästi, että se oli mainio urotyö, ja valitti,
ettei hän ollut silloin paikalla saadakseen katsoa hyppykauriiden
ihmeellistä vaellusta.

Mutta ei ollut aikaa tyhjänpäiväiseen jutteluun. Van Bloom ja hänen
joukkonsa olivat perin epämiellyttävässä asemassa. Kaikki hänen
laumansa olivat poissa. Lehmä ja hevoset vain olivat jäljellä; ja
näille eivät antiloopit olleet jättäneet ruohonkorttakaan. Millä niitä
ruokittaisiin?

Olisi aivan hyödytöntä seurata vaeltavien hyppykauriiden jälkiä
toivossa saada lauma takaisin. Swartboy vakuutti heille niin.
Eläin-parat kulkeutuisivat ehkä satoja maileja, ennenkuin voisivat
erota suuresta laumasta tai lopettaa pakollisen retkensä.

Hevoset eivät voisi paljoa kauemmaksi kulkea. Ei ollut muuta millä
niitä ruokkia kuin mimoosan lehtiä, ja ne olivat vain huonoa ruokaa
nälkäisille hevosille. Olisi onni, jos saataisiin ne pysymään hengissä,
kunnes löydettäisiin laidun; ja mistä nyt voisi löytää laitumen?
Heinäsirkat ja antiloopit yhdessä näyttivät muuttaneen koko Afrikan
erämaaksi.

Kenttäkornetti teki pian päätöksensä. Hän jäisi sinne yöksi ja varhain
aamulla lähtisi etsimään jotakin muuta lähdettä.

Onneksi ei Hans ollut laiminlyönyt hankkia paria kaurista; ja lihava
riista tuli nyt yhteiseksi hyväksi. Tuo paisti ja siemaus lähteen
raikasta vettä virkisti ennen pitkää kolme väsynyttä matkamiestä.

Hevoset laskettiin irti mimoosapuiden joukkoon ja niiden annettiin
suoriutua omin neuvoin; ja vaikka ne tavallisissa olosuhteissa olisivat
"nostaneet nokkaansa" moiselle ruoalle kuin mimoosan lehdille, nostivat
ne nyt turpaansa toisessa merkityksessä ja puhdistivat okaisia oksia
kuten giraffit.

Joku "Buffon"-koulun luonnontutkija on väittänyt, ettei susi, kettu,
hyena eikä sakaali tahdo syödä leijonan haaskaa -- että niiden pelko
kuninkaallista itsevaltiasta kohtaan jatkuu vielä sen kuolemankin
jälkeen.

Kenttäkornetti ja hänen perheensä saivat varmuuden siitä, ettei
tämä väite ole totuudenmukainen. Montakaan tuntia ei ollut kulunut,
kun sekä sakaalit että hyeenat kävivät eläinten kuninkaan haaskan
kimppuun, ja lyhyessä ajassa siitä ei ollut jäljellä suupalaakaan,
luita lukuunottamatta. Sen ruskeankeltaisen nahankin ahmivat nämä
saaliinhimoiset elukat, ja hyeenan vahvat leuat mursivat monta
luutakin. Kunnioitus, joka näillä pedoilla on leijonaa kohtaan, loppuu
sen elämän sammuessa. Sen kuoltua ne syövät sen yhtä häikäilemättä kuin
jos se olisi elukoista mitättömin.



15. luku.

LÄHDETTÄ ETSIMÄSSÄ.


Van Bloom oli satulassa ani varhain. Swartboy seurasi häntä, kaikkien
muiden jäädessä vankkurien luo odottamaan hänen paluutaan. He ottivat
ne kaksi hevosta, jotka oli jätetty vankkurien luo, koska nämä olivat
toisia vereksemmät.

He ratsastivat miltei suoraan länttä kohti. Tämän suunnan saattoi
heidät valitsemaan havainto, että hyppykauriit olivat tulleet
pohjoisesta. Ohjaamalla länteen he uskoivat pikemmin pääsevänsä
hävitetyn alueen tuolle puolen.

Suureksi tyydytyksekseen he pääsivät tunnin matkattuaan antilooppien
vaelluksen jäljiltä; ja vaikkakaan he eivät löytäneet vettä, oli siellä
oivallista ruohoa.

Kenttäkornetti lähetti nyt Swartboyn takaisin hakemaan toisia hevosia
ja lehmää, osoittaen paikan, johon hänen tulisi tuoda ne laitumelle,
sillaikaa kun hän itse jatkoi lähteen etsimistä.

Taivallettuaan muutamia maileja edemmäksi van Bloom huomasi
pohjoispuolella pitkän kukkulajonon, joka kohosi suoraan tasangosta
ja jatkui länteenpäin niin kauas kuin hän saattoi nähdä. Ajatellen,
että vettä todennäköisesti löytyisi näiden kallioiden lähistöltä, hän
käänsi hevosensa niitä kohden. Lähestyessään niiden juurta hän ihaili
sitä kaunista näköalaa, joka alkoi avautua hänen eteensä. Hän kulki
halki erisuuruisten ruohoisten aukeamain, joita erottivat toisistaan
hento-lehväiset mimoosaviidakot; toiset niistä muodostivat suuria
tiheikköjä, kun taas toisissa oli vain muutamia mataloita pensaita.
Kohoten korkealle yli mimoosain kasvoi useita jättiläissuuruisia
puita, lajiltaan sellaisia, joita van Bloom ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt. Niitä oli maassa harvassa; mutta jokainoa, suunnattomine
lehvälatvoineen, näytti jo yksin pieneltä metsältä.

Koko ympäröivä seutu oli näöltään hempeätä, puistomaista, ollen
tuntuvana vastakohtana takana kohoaville tummille kallioille, jotka
kohosivat tasangosta äkkijyrkästi usean sadan jalan korkeuteen ja
näennäisesti yhtä pystysuoraankin kuin talon seinät.

Ihana maisema ilahutti matkaajan silmää -- moinen ihana maakaistale
niin suuren autiuden keskessä; sillä hän tiesi, että suurin osa
ympäröivää aluetta oli tuskin parempaa kuin villi "karoo". Koko
pohjoispuoli satoja maileja pitkälle oli suurta erämaata -- Kalaharin
erämaata – ja nämä kalliot olivat osa sen eteläistä rajaa. "Vee-buuria"
olisi ilahuttanut tällainen näky toisissa oloissa. Mutta mitä
merkitsivät hänelle nyt kaikki nämä erinomaiset laitumet -- nyt, kun
hän ei enää kyennyt laumoillaan niitä täyttämään?

Huolimatta näköalan kauneudesta hänen ajatuksensa olivat tuskallisia.

Hän ei kuitenkaan antanut epätoivolle valtaa. Hänen nykyiset huolensa
olivat kyllin karvaita estääkseen häntä kiintymästä tulevaisuuteen.
Hänen ensi huolenaan oli löytää paikka, missä hänen hevosensa voisivat
koota uusia voimia; sillä ilman niitä hän ei enää voisi muuttaa
minnekään -- ilman niitä hän olisi todella avuton.

Vettä hän kaipasi. Jollei vettä löytyisi, olisi koko tämä kaunis
puisto, jonka läpi hän kulki, yhtä arvoton hänelle kuin ruskea aavikko.

Varmastikaan ei voi näin suloista maisemaa olla ilman tuota
olennaisinta alkuainetta!

Niin ajatteli kenttäkornetti; ja jokaisen uuden lehdon käänteessä hänen
silmänsä harhailivat pitkin maanpintaa sitä etsien.

"Kah!" huudahti hän iloisesti, kun parvi suuria namaqua-peltokanoja
pyrähti lentoon hänen tieltään. "Hyvä merkki tuo: ne ovat harvoin
etäällä vedestä."

Vähän sen jälkeen hän näki joukon kauniita helmikanoja juoksevan
viidakkoon. Tämä oli vielä lisätodiste siitä, että vettä oli lähellä.
Mutta varmin kaikista, kun hän sitten huomasi papukaijan loistavan
höyhenpuvun korkean _cameeldoorn_-puun latvassa.

"Nyt", mutisi hän itsekseen, "täytyy minun olla varsin lähellä jotakin
lähdettä tai lammikkoa".

Hän ratsasti hilpeästi eteenpäin ja vähän ajan kuluttua saapui korkean
harjanteen laelle. Tänne hän pysähtyi tarkastamaan lintujen lentoa.

Heti hän huomasi peltokanaparven lentävän länteen päin, ja pian sen
jälkeen toisen parven menevän samaan suuntaan. Molemmat näyttivät
laskeutuvan lähelle jättiläispuuta, joka kasvoi aukeamalla noin
kahdensadan sylen päässä kallion juurelta. Tämä puu oli erillään
kaikista muista ja verrattomasti suurin, mitä van Bloom vielä oli
nähnyt.

Jäädessään tuijottamaan sen ihmeellistä kokoa hän havaitsi useita
papukaijoja laskeutuvan siihen. Lörpöteltyään hetkisen sen oksien
seassa ne lensivät alas tasangolle, ei kauaksi sen juuresta.

"Varmasti", ajatteli van Bloom, "täytyy siellä olla vettä. Ratsastanpa
edelleen ja katson."

Mutta hänen hevosensa oli tuskin malttanut odottaa hänen aikomustaan.
Eläin oli jo nykinyt suitsia, ja niin pian kuin se käännettiin puuta
kohti, lähti se matkaan kaula ojossa, korskuen rynnätessään eteenpäin.

Luottaen hevosensa vaistoon ratsastaja laski suitset valloilleen; ja
vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua sekä hevonen että ratsastaja
joivat makeata vettä kristallilähteestä, joka pulppusi esiin noin
parinkymmenen kyynärän päässä puusta.

Kenttäkornetti olisi nyt kiirehtinyt takaisin vankkureille; mutta hän
ajatteli, että antamalla hevosensa tunnin verran syödä ruohistossa hän
tekisi paluumatkan paremmalla vauhdilla ja yhtä lyhyessä ajassa. Hän
otti siis pois suitset ja laski eläimen vapaaksi, itse ojentautuen
suuren puun varjoon.

Siinä loikoessaan hän ei voinut olla ihailematta luonnon ihmeellistä
tuotetta, joka kohosi majesteetillisena hänen yllänsä. Se oli suurimpia
puita, mitä hän koskaan oli nähnyt. Se oli "nwana"-puun nimellä
tunnettua laatua, erästä _ficus_-lajia, suurine sykomorin-muotoisine
lehtineen, joita kasvoi tuuheasti sen upean latvan puolella. Sen runko
oli runsaasti kaksikymmentä jalkaa läpimitaten, ja enemmän kuin tuohon
korkeuteen se kohosi ilman ainoaakaan oksaa, sitten levittäytyen
lukemattomiin haaroihin, jotka ojentuivat kauas vaakasuoraan suuntaan.
Tuuhean lehvistön läpi van Bloom saattoi huomata munanmuotoisten
hedelmien hohtavan kookospähkinän suuruisina; ja näitä näkyivät
papukaijat ja monen muut lintulajit syövän.

Toisiakin samanlaisia puita oli tasangolla pitkien välimatkojen
päässä toisistaan; ja vaikka ne olivat kaikki ympärillä olevia puita
korkeampia, ei yksikään ollut niin suuri ja huomattava kuin lähteen
luona kasvava.

Kenttäkornetti, nauttiessaan sen varjoisien lehvien suomasta viileästä
siimeksestä, ei voinut olla ajattelematta, mikä ihailtava kraalin
rakentamispaikka se oli. Sen ystävällisessä suojassa talon asukkaiden
ei tarvitsisi milloinkaan pelätä Afrikan auringon polttavia säteitä;
tuskinpa sadekaan voisi tunkea sen lehtikatoksen läpi. Todellakin, sen
tuuhea lehvistö oli sinänsä jo melkein katto.

Jos hänellä vielä olisi ollut karjansa, ei ole epäilystäkään, etteikö
"vee-buuri" olisi heti päättänyt ottaa tätä paikkaa vastaiseksi
kodikseen. Niin viekoittelevaa se kuin olikin, mitä hän nyt kuitenkaan
tekisi sellaisessa paikassa? Hänelle se oli korpea. Ei ollut mitään
teollisuuden haaraa, jota hän voisi harjoittaa niin syrjäisessä
seudussa. Totta on, että hän voisi metsästyksellä elättää itseään ja
perhettään. Hän näki, että riistaa oli runsaasti yltyleensä. Mutta
se olisi surullista elämää, ilman mitään tulevaisuudentoiveita. Mitä
tekisivät hänen lapsensa tästä lähin? Oliko heidän varttuminen ilman
muuta päämäärää kuin tulla köyhiksi metsämiehiksi -- ei enemmäksi kuin
villit bushmannit? Ei, ei, ei! Ei tullut kysymykseen valmistaa sinne
kotia. Muutamia vuorokausia, jotta hänen uupuneet hevosensa saisivat
voimia jälleen, ja sitten hän ponnistaisi ja vaeltaisi takaisin
siirtomaihin.

Mutta mitä sitten, kun hän olisi palannut sinne? Hän ei tiennyt, mitä
sitten seuraisi. Hänen tulevaisuutensa oli synkkä ja epävarma.

Antauduttuaan noin tunnin ajaksi tällaisiin mietteisiin hän muisti,
että oli aika palata leirille; ja otettuaan kiinni hevosensa ja
pantuaan sille suitset hän nousi selkään ja lähti liikkeelle.

Virkistyneenä makeasta ruohosta ja raikkaasta vedestä ratsu kantoi
häntä rivakasti eteenpäin; ja vähemmässä kuin kahdessa tunnissa hän
saapui Swartboyn ja Hendrikin luo sinne, missä nämä paimensivat hevosia.

Ne vietiin takaisin vankkurien luo ja valjastettiin; ja sitten suuret
ajoneuvot vielä kerran liikkuivat lakeuden poikki.

Ennenkuin aurinko oli mennyt mailleen, häämöitti pitkä valkea katos
jättiläissuuren "nwanan" lehtevässä suojassa.



16. luku.

KAUHEA "TSETSE".


Vihannoiva verho, joka levisi heidän ympärillään -- puiden vihreät
lehdet -- lähteen luona kasvavat kukkaset -- kristallivesi uomassaan
-- matkan päässä kohoavat tummat, uljaat kalliot -- kaikki yhdessä
loivat viehättävän kuvan. Matkamiesten silmät riemastuivat, kun he sen
näkivät; ja sillaikaa kun riisuttiin hevosia vankkurien edestä, toi
jokainen ilmi iloisen hämmästyksensä.

Paikka näytti jokaista miellyttävän. Hans rakasti sen rauhallista
ja metsäistä kauneutta. Tämä oli juuri sellainen paikka, jonka hän
valitsisi, samoillakseen kirja kädessä ja unelmissa kuluttaakseen monta
mieluisaa hetkeä. Hendrik piti siitä paljon, koska oli jo huomannut
sitä, mille hän antoi nimen "laajat riistanjäljet": toisin sanoen, hän
oli havainnut useiden Afrikan suurimpien villien eläinten jälkiä.

Pikku Trüey oli haltioissaan nähdessään niin paljon kauniita kukkia.
Siellä oli loistavia helakanpunaisia kurjenpolvia, tähdenkaltaisia
sulotuoksuisia jasmiineja ja komeita belladonnaliljoja suurine
ruusunvärisine ja valkeine kukkineen; siellä eivät ainoastaan pienemmät
kasvit olleet kukassa, vaan pensaita ja vieläpä puitakin peittivät
koreat suloisesti tuoksuavat kukkaset. Siellä oli "sokeripensas"
(_Prolea mellifera_), lajinsa kaunein, suurine pikarinmuotoisine,
vaaleanpunaisine, valkeine ja vihreine terineen; ja siellä myöskin
"hopeapuu" (_Leucodendron argenteum_), jonka sileät hopeiset lehdet
tuulessa leikkien näyttivät suunnattomalta silkkikukkien joukolta;
siellä olivat mimoosat peittyneinä kullankeltaisiin kukkiin, jotka
täyttivät ilman voimakkaalla ja miellyttävällä tuoksullaan.

Harvinaisia kasvullisuuden muotoja oli ympäristössä tai aivan
paikallakin: puuntapaisia aloeita suurine korallinpunaisine
kukkatähkineen ja monenlaisia euphorbioita; siellä oli myös _zamia_
palmuntapaisine lehtineen ja pehmeälehtinen _Strelitzia reginae_.
Kaikkia näitä huomattiin tämän vastalöydetyn lähteen lähistöllä.

Enemmän kuin yksikään muu saavutti kuitenkin pikku Trüeyn ihailua
kaunis sininen lumme (_Nymphaea caerulea_), joka epäilemättä on
suloisimpia Afrikan kukista. Lähellä lähdettä, ainoastaan vähän matkaa
tasangolle päin, oli lammikko -- sitä olisi itse asiassa voinut
sanoa pieneksi järveksi -- ja sen vesien tyynellä povella uinuivat
taivaansiniset teriöt kaikessa loistavassa ihanuudessaan.

Trüey oli kuljettaen pientä lemmikkiään nauhassa mennyt rannalle niitä
katselemaan eikä luullut koskaan voivansa lakata tuijottamasta noin
suloisiin kukkiin.

"Toivon, että isä jää tänne pitkäksi aikaa", sanoi hän seuralaiselleen,
pikku Janille.

"Ja minä toivon myös. Kas! Trüey, mikä pulska puu tuolla on! Katsopas
pähkinöitä, pääni suuruisia, sen vakuutan! Kuinkahan me saamme joitakin
niistä tipahtamaan?"

Niin lapset juttelivat, molemmat hyvillään ympäröivistä uusista
näköaloista.

Vaikka kaikki nuoret tunsivat itsensä onnellisiksi, hillitsi heitä sitä
ilmaisemasta pilvi, jonka huomasivat isänsä otsalla. Hän oli istuutunut
suuren puun alle, mutta hänen silmänsä olivat maahan käännetyt
ikäänkuin tuskalliset ajatukset tekisivät hänet levottomaksi. Kaikki he
sen huomasivat.

Hänen ajatuksensa olivat todella tuskallisia -- eivät ne hevillä olisi
voineet muuta olla. Hänellä oli vain yksi tie jäljellä -- palata
siirtomaahan ja alkaa elämä alusta. Mutta miten hän alkaisi? Mitä
hän saattoi tehdä? Hänen omaisuutensa oli kaikki mennyttä, hän voi
ainoastaan olla jonkun rikkaamman naapurinsa palveluksessa; ja sille,
joka koko elämänsä ajan oli tottunut riippumattomuuteen, se olisi
todenteolla kovaa.

Hän katseli viittä hevostaan, jotka nyt ahnaasti söivät kallioiden
siimeksessä kasvavaa rehevää ruohoa. Milloin _ne_ olisivat valmiit
kulkemaan jälleen takaisin? Kolmen tai neljän päivän kuluttua hän
voisi lähteä. Oivallisia elukoita useimmat niistä -- ne kuljettaisivat
vankkurit kyllä kevyesti.

Niin kulkivat kenttäkornetin ajatukset. Tuskin hän sillä hetkellä
ajatteli, että nuo hevoset eivät enää koskaan vetäisi vankkureita eikä
mitään muitakaan ajoneuvoja. Tuskin hän ajatteli, että nuo viisi jaloa
eläintä olivat tuomitut.

Niin kuitenkin oli. Tuskin viikkoakaan tämän jälkeen riitelivät
sakaalit ja hyeenat niiden luista. Jopa juuri sillä hetkellä, jolloin
hän katseli niiden syöntiä, myrkky paraikaa tunkeutui niiden suoniin,
ja ne saivat kuolinhaavansa. Valitettavasti odotti uusi isku van
Bloomia.

Kenttäkornetti oli yhä uudestaan havainnut, että hevoset näyttivät
syödessään levottomilta. Aika ajoin ne äkkiä hypähtivät, huiskauttivat
pitkää häntäänsä ja hankasivat päätänsä pensaita vastaan.

-- Joku kärpänen vaivaa niitä, -- hän ajatteli eikä sen enempää
välittänyt koko asiasta.

Niin juuri olikin -- kärpänen juuri niitä vaivasi. Jos van Bloom olisi
tiennyt, mikä se kärpänen oli, olisi hän tuntenut toisenlaista huolta
hevostensa tähden. Jos hän olisi tuntenut tuon pienen kärpäsen luonnon,
olisi hän rynnännyt sinne kaikkine poikineen, ottanut kiinni hevoset
niin kiireesti kuin suinkin ja vienyt ne kauas pois noiden synkkien
vuorten lähettyviltä. Mutta hän ei tuntenut "tsetse"-kärpästä.

Oli vielä muutamia minuutteja auringonlaskuun, ja hevosten annettiin
vapaasti syödä laitumella, mutta van Bloom huomasi, että ne joka
hetki kävivät yhä ärtyneemmiksi -- milloin iskien kavioillansa
ruohoturpeeseen -- milloin juosten kappaleen matkaa -- ja välillä
korskuen vihaisesti. Sen matkan päästä, missä ne olivat -- noin
neljännes mailia -- van Bloom ei nähnyt mikä niitä häiritsi; mutta
niiden merkillinen käyttäytyminen saattoi hänet vihdoin kävelemään
niiden luo. Hans ja Hendrik menivät hänen kanssaan.

Saapuessaan lähelle sitä paikkaa he hämmästyivät merkillisestä näystä:
kutakin hevosta näytti piirittävän mehiläisparvi!

He näkivät kuitenkin, etteivät ne olleet mehiläisiä, vaan hiukan
pienempiä hyönteisiä, ruskeita väriltään, muistuttaen nautapaarmaa
ja erittäin vilkkaita lennossaan. Tuhansia liehui joka hevosen
yläpuolella ja satojen voi nähdä laskeutuvan eläinten päihin, kaulalle,
ruumiiseen ja sääriin -- todella niiden yli kauttaaltaan. Ne nähtävästi
joko purivat tai pistivät niitä. Ei ihme, jos eläinparat olivat
kiusaantuneita.

Van Bloom ehdotti, että he ajaisivat hevoset kauemmaksi tasankoa
kohden, missä nuo kärpäset eivät näyttäneet oleskelevan. Hän huolehti
ainoastaan siitä kiusasta, jota ne aiheuttivat hevosille. Hendrik
myöskin sääli niiden kärsimyksiä; kaikista kolmesta Hans yksin arvasi
totuuden. Hän oli lukenut tuhoisasta hyönteisestä, joka usein vierailee
eräissä Etelä-Afrikan sisäosissa, ja näiden kärpästen ensi näkeminen
herätti epäilyn, että ne saattoivat olla niitä.

Hän ilmaisi ajatuksensa toisille, jotka heti valtasi sama huoli.

"Huuda Swartboy tänne!" sanoi van Bloom.

Bushmannia kutsuttiin, ja pian hän ilmestyi tullen lähteen luota. Hän
oli viimeisen tunnin kuluessa touhunnut vankkurien kuorman purkamisessa
eikä ollut huomannut hevosia tai niiden herättämää mielenkiintoa.

Niin pian kuitenkin kun hän läheni ja näki siivekkään parven surisevan
hevosten ympärillä, aukenivat hänen pienet silmänsä laajimmilleen,
hänen paksut huulensa lerpahtivat, ja hänen kasvonsa vääntyivät
ilmaisemaan hämmästystä ja säikähdystä.

"Mitä se on, Swart?" kysyi hänen isäntänsä.

"Mun baas, mun baas! Nyt paholainen irti -- tuo peto olla 'tsetse'!"

"Ja entä sitten, jos se onkin tsetse?"

"Mun baas! -- kaikki kuolla -- kuolla -- joka hepo!"

Swartboy selitti sitten, että heidän näkemänsä kärpäsen purema on
tuhoatuottava, että hevoset varmasti kuolisivat -- pikemmin tai
myöhemmin, riippuen siitä kuinka lukuisia pistoja ne olivat jo saaneet;
mutta päättäen niitä ympäröivästä hyönteisparvesta ei bushmanni
epäillytkään, ettei niitä olisi pahoin pistetty, ja yhden ainoan viikon
kuluessa he saisivat nähdä kaikki viisi hevosta kuolleina.

"Varto, mun baas -- huomen näyttää."

Ja huomispäivä _näytti_ todella; sillä ennen kello kahtatoista
seuraavana päivänä olivat hevosten koko ruumis ja pää pöhöttyneet.
Niiden silmät olivat aivan ummessa; ne kieltäytyivät enempää syömästä,
hoipertelivat vain sokeasti rehevässä ruohossa, silloin tällöin
ilmaisten tuntemaansa kipua hiljaisin ja alakuloisin uikutuksin. Oli
jokaiselle selvää, että ne kuolisivat.

Van Bloom koetti suoneniskentää ja muita parannuskeinoja, mutta
turhaan. Ei ole mitään apua tsetse-kärpäsen puremalle!



17. luku.

PITKÄSARVINEN SARVIKUONO.


Suuri oli nyt todella kenttäkornetin suru. Onni näytti kaikessa olevan
vastainen. Askel askeleelta hän oli vuosien kuluessa vajonnut, tullen
joka vuosi maallisen omaisuutensa puolesta köyhemmäksi. Nyt hän
oli saavuttanut alimman asteen -- itse köyhyyden. Hän ei omistanut
rahtuakaan. Hänen hevosiansa voitiin pitää kuolleina. Lehmä oli
säästynyt tsetseltä välttäessään kallioita ja pysyessään tasangolla;
ja tämä eläin oli nyt hänen koko karjansa -- hänen koko omaisuutensa!
Totta kyllä, hänellä oli vielä mainiot vankkurinsa, mutta mitä hyötyä
oli niistä ilman sekä härkiä että hevosia? Vankkurit ilman valjakkoa!
Parempi olisi valjakko ilman vankkureita.

Mitä hän saattoi tehdä? Miten hän pääsisi asemasta, johon oli joutunut?
Lievimmin sanoen, se oli tukala -- lähes kahdensadan mailin päässä
viljellystä asuinpaikasta eikä mitään pääsykeinoja sinne -- ei muita
keinoja kuin käveleminen; ja kuinka saattaisivat hänen lapsensa kävellä
kaksisataa mailia? Mahdotonta!

Poikki erämaaseutujen, alttiina ei ainoastaan kauhealle väsymykselle,
vaan nälälle, janolle ja julmille petoeläimille. Näytti mahdottomalta,
että he voisivat suorittaa moisen retken.

Ja mitä muuta voisi tehdä? kysyi kenttäkornetti itseltään. Täytyisikö
heidän jäädä sinne koko iäkseen, eläen epävarmasti metsänriistasta ja
juurista? Täytyisikö hänen lapsistaan tulla "pensastopoikia" -- hänestä
itsestään "pensastolainen", bushmanni?

Näiden ajatusten liikkuessa hänen mielessään ei ollut ihme, että van
Bloom tunsi syvää murhetta.

"Armias taivas!" huudahti hän istuessaan pää käsien varassa, "mitä
tulee minusta ja omistani?"

Van Bloom-parka! Hän oli saavuttanut onnensa alimman asteen.

Hän oli todellakin saavuttanut _alimman_ asteen; sillä vielä samana
päivänä -- jopa saman tunnin kuluessa -- sattui tapaus, joka ei
ainoastaan keventänyt hänen murheellista mieltään, vaan lupasi laskea
perustan tulevalle varallisuudelle ja onnelle. Tunnin päästä tästä
hetkestä oli kenttäkornetin suunnitelmiin tullut täydellinen muutos. --
tunnin kuluttua siitä hetkestä hän oli onnellinen mies, ja kaikki hänen
ympärillään olivat yhtä onnellisia kuin hän.

Tahdot kärsimättömästi kuulla, kuinka tämä muutos aikaansaatiin? Mikä
pieni haltijatar oli hypähtänyt lähteestä tai liukunut alas kallioilta
auttamaan hyvää kenttäkornettia hänen onnettomuutensa hetkellä? Tahdot
maltittomasti kuulla! Kuule siis.

Aurinko oli mailleen menossa. He istuivat kaikki suuren puun alla,
lähellä tulta, jolla he olivat valmistaneet illallisensa. Ei puhuttu,
ei keskusteltu hilpeästi -- sillä lapset näkivät isänsä olevan
huolissaan, ja se piti heidät hiljaisina. Sanaakaan he eivät lausuneet
keskenään, ainoastaan satunnaisen kuiskauksen.

Tällä hetkellä van Bloom ilmaisi synkät ajatuksensa ylläkerrotuin
sanoin.

Kuin vastausta etsien hän kohotti silmänsä taivasta kohti ja antoi
niiden sitten harhailla ympäri tasankoa. Äkkiä ne kiintyivät omituiseen
ilmiöön, joka näkyi jonkun matkan päässä ja juuri sukelsi esiin
pensaikosta.

Se oli jotakin lajia eläimiä, ja suuresta koosta van Bloom ja
toiset ensin luulivat sitä norsuksi. Ei kukaan heistä, Swartboyta
lukuunottamatta, ollut tottunut villissä tilassa oleviin elefantteihin
-- sillä vaikka näitä elukoita ennen oli useimmissa Afrikan eteläisissä
osissa, ovat ne kauan sitten paenneet asutuilta seudulta ja nyt niitä
tavataan vain kaukana siirtomaan rajojen takana. Mutta he tiesivät
näillä paikoin olevan elefantteja -- olivathan he jo havainneet niiden
jälkiä -- ja kaikki otaksuivat, että lähestyvä suunnaton elukka oli
elefantti.

Eivät kaikki, Swartboy teki poikkeuksen. Niin pian kun hänen silmänsä
osuivat eläimeen, huudahti hän:

"Chukuroo -- chukuroo!"

"_Rhinoster_, niinkö?" sanoi van Bloom tietäen, että "chukuroo" on
alkuasukasten nimitys sarvikuonolle eli "rhinosterille", kuten hän sitä
hollannin kielellä nimitti.

"Jaa, baas", vastasi Swartboy; "ja yksi oikein iso -- 'kobaoba', pitkät
sarvet, valkonen rhinoster."

Swartboy tarkoitti tällä, että puheena oleva eläin oli suurta lajia
sarvikuonoja ja tunnetaan alkuasukkaiden kesken "kobaoba"-nimellä.

Todennäköisesti olet, nuori lukija, koko ikäsi arvellut, että on vain
yhtä lajia sarvikuonoja maailmassa -- nimittäin sarvikuono.

Salli minun ilmoittaa sinulle, että olet ollut väärässä käsityksessä.
Näitä perin kummallisia eläimiä on varsin monta selvästi eroavaa lajia.
Vähintään kahdeksan lajia tunnen; enkä epäröi sanoa, että Afrikan
keskiosien tultua täysin tutkituiksi, kuten myöskin Etelä-Aasian ja
Aasian saarten, niitä havaitaan olevan lisää lähes puolet sen vertaa.

Etelä-Afrikassa tunnetaan neljä määrättyä lajia; yksi Pohjois-Afrikassa
elävä eroaa kaikista näistä; suuri Intian sarvikuono taasen
muistuttaa ainoastaan vähän yhtäkään niistä. Erityistä lajia on
Sumatran sarvikuono, tuon saaren asukas; ja vielä toista lajia Jaavan
sarvikuono, Jaavan saarella tavattava. Täten meillä on kokonaista
kahdeksaa lajia, jotka kaikki selvästi eroavat toisistaan.

Eniten tunnettu museoissa, eläintieteellisissä kokoelmissa ja kuvissa
on kenties intialainen elukka. Sille on luonteenomaista poimuinen
nahka, jota koristavat tiheässä kohoutumat eli pahkat, antaen sille
kilventapaisen näön. Tämä erottaa sen afrikalaisista lajeista, jotka
kaikki ovat vailla näitä pahkoja, joskin muutamien nahka on kuhmuista
ja käsnäistä. Abessinialaisella sarvikuonolla on myös poimuinen nahka,
joka antaa sille jonkun verran intialaisen näköä. Sekä Sumatran että
Jaavan lajit ovat pieniä, verrattuina suunnattomaan serkkuunsa,
intialaiseen sarvikuonoon, joka asustaa vain mantereella Intiassa,
Siamissa ja Kochin-Kiinassa.

Jaavalainen laji muistuttaa enemmän intialaista, koska silläkin on
nahassa sarveiskilpiä ja se on yksisarvinen. Se on kuitenkin vailla
noita omituisia poimuja, jotka jälkimmäisille ovat luonteenomaisia.
Sumatralaisella ei ole poimuja eikä sarveiskilpiä. Sen nahassa on
ohut karvapeite, ja sarvipari saa sen hiukan muistuttamaan Afrikan
kaksisarvisia lajeja.

Etelä-Afrikan alkuasukkaat tuntevat neljä määrättyä sarvikuonolajia,
joille he antavat eri nimitykset; ja voi huomauttaa, että tämä
alkuasukas-metsästäjäin havainto lajeihin nähden on paljon
luotettavampi kuin pelkkien kamariluonnontutkijain teoriat, näiden
johtaessa päätelmänsä jostakin nystyrästä tai hampaasta tai täytetystä
nahasta. Jos on mitään arvoa elollisen luonnon tuntemisella, emme ole
näille tuosta tuntemisesta kiitollisuudenvelassa, vaan paljon useammin
"sivistymättömille metsämiehille", joita he pyrkivät halveksimaan
ja jotka kuitenkin ovat opettaneet meille jotensakin paljon siitä,
mitä tiedämme eläinten tavoista. Sellainen "sivistymätön metsämies"
kuin Gordon Cumming esimerkiksi on tehnyt enemmän lisätäkseen Afrikan
eläinopin tuntemusta kuin kokonainen kollegio teorioita rakentelevia
oppineita.

Nuo neljä lajia tunnetaan alkuasukkaiden kesken nimillä "borele",
"keitloa", "muchocho" ja "kobaoba". Molemmat ensinmainitut ovat "mustia
sarvikuonoja" -- niiden nahan yleinen väri on tumma -- kun taas
"muchocho" ja "kobaoba" ovat valkoisia muunnoksia, niiden nahan ollessa
likaisenvalkeahko. Mustat sarvikuonot ovat paljon pienempiä -- tuskin
puolta toisten koosta, ja ne eroavat niistä sarviensa pituuden ja luvun
puolesta ynnä muissakin yksityisseikoissa.

"Borelen" sarvet -- kuten kaikkien sarvikuonojen -- ovat sierainten
yläpuolella luumaisessa pinnassa kiinni pystyssä, kaartuen hieman
taaksepäin, toinen toisensa takana. Etumainen sarvi on pitempi
-- harvoin yli kahdeksantoista tuuman -- mutta usein se taittuu
tai hankautuu lyhyemmäksi, eikä ole kahta yksilöä tässä suhteessa
yhdenlaista. Takimmainen sarvi on tällä lajilla vain jonkinlainen
nystyrä, kun taas "keitloalla" eli kaksisarvisella mustalla
sarvikuonolla molemmat sarvet ovat kehittyneet melkein samanpituisiksi.

"Muchocholla" ja "kobaoballa" saattaa tuskin sanoa takimmaisia sarvia
olevankaan, mutta etummainen kummallakin lajilla voittaa pituudessa
borelen ja keitloan. Muchocholla se useimmiten on kolme jalkaa pitkä,
kun taas usein nähdään kobaoba, jolla neljän jalan pituinen sarvi
pistää esiin ruman kuonon päästä -- pelottava ase!

Kahden viimemainitun sarvet eivät kaarru taakse, vaan ojentuvat
eteenpäin; ja kun ne molemmat pitävät päätään alhaalla, on pitkä,
terävä piikki usein vaakasuorassa. Kaulansa muodossa ja pituudessa,
korviensa asennossa ja muissa suhteissa mustat sarvikuonot eroavat
oleellisesti valkoisista. Itse asiassa niiden tavatkin ovat aivan
erilaiset. Edelliset elävät pääasiassa orjantappurapensaiden, kuten
_Acacia horridan_ tai "Odota-vähän" lehdistä ja oksista, kun taas
jälkimmäiset elävät ruohosta. Edelliset ovat raivokkaampia luonnostaan
-- hyökkäävät ihmisen tai minkä eläimen kimppuun tahansa sen
nähdessään; ja näyttävätpä toisinaan suuttuvan pensaisiinkin, rynnäten
niiden luo ja murskaten ne kappaleiksi.

Valkoiset sarvikuonot, vaikka haavoittuneina tai ärsytettyinä kylläkin
raivoisia, ovat tavallisesti rauhallisia mieleltään ja antavat
metsästäjän mennä ohi häntä ahdistamatta.

Ne tulevat hyvin lihaviksi ja ovat erinomaista ravintoa. Minkään
afrikalaisen eläimen lihaa ei pidetä parempana kuin valkoisen
sarvikuonon vasikan, jotavastoin mustat muunnokset eivät milloinkaan
liho ja niiden liha on sitkeätä ja tympäisevää.

Kaikkien neljän sarvia käyttävät alkuasukkaat useihin tarkoituksiin,
sillä ne ovat lujia, erinomaista rakennetta, ja ne saa helposti hyvin
kiiltämään. Pisimmistä sarvista alkuasukkaat valmistavat "knob-kerries"
(nuijia) ja latasimia pyssyjänsä varten. Lyhyemmistä saadaan ainesta
vasaroihin, juomapikareihin, pienten työaseiden kädensijoihin ja muuhun
sellaiseen. Abessiniassa ja muissa Pohjois-Afrikan osissa, joissa
käytetään miekkoja, tehdään miekankahvoja sarvikuonon sarvista.

Nahkaakin käytetään eri tarkoituksiin; muun muassa siitä tehdään
"jambok" nimisiä ruoskia, vaikkakin virtahevosennahka on siihen
parempaa. Kuten jo sanottu, afrikalaisen sarvikuonon nahka on ilman
poimuja, laskoksia ja sarveiskilpiä, joita tavataan sen aasialaisella
heimolaisella, mutta se on kuitenkin kaukana pehmoisesta. Se on niin
paksua ja niin vaikea lävistää, että toisinaan tavallisesta lyijystä
valmistettu luoti litistyy sitä vasten. Lyijyä täytyy koventaa jollakin
muulla metallilla, jotta se varmasti menee nahan puhki.

Sarvikuono, vaikkei olekaan vesieläin kuten virtahepo, pitää siitä
huolimatta tuosta aineesta, ja harvoin sitä tavataan pitempien
matkojen päässä siitä. Kaikki neljä lajia mielellään makaavat ja
piehtaroivat liejussa, aivan kuten siat kesäpäivinä; ja tavallisesti
ne ovat yltyleensä tämän aineen peittämiä. Päivän aikaan niiden voi
huomata makaavan tai seisovan jonkun tuuhean mimoosapuun varjossa,
joko nukkuen tai eräänlaisessa veltossa välinpitämättömyydessä; yön
aikaan ne taasen kuljeksivat etsien ruokaa ja vettä. Jos niitä lähestyy
tuulen alta, voi helposti ne saavuttaa, sillä niiden pienet säkenöivät
silmät eivät niitä paljon auta. Jos metsästäjä taas päinvastoin menee
tuulenpuolelle, vainuavat ne hänet pitkän matkan päästä, koska niiden
hajuaisti on mitä kehittynein. Jos niiden silmät olisivat yhtä tarkat
kuin sieraimet, olisi niiden kimppuun hyökkääminen vaarallista peliä,
sillä ne voivat juosta kyllin nopeaan saavuttaakseen hevosen ensi
hyökkäyksellä.

Hyökkäyksessä ja juoksussa musta muunnos suuresti voittaa valkoisen.
Niitä välttää kuitenkin helposti, jos metsästäjä nopeasti hypähtää
sivuun, antaen niiden syöksyä sokeasti eteenpäin.

Musta sarvikuono on noin kuuden jalan korkuinen hartioiden kohdalta
ja runsaat kolmetoista pitkä; valkoiset taas ovat paljon suurempia.
"Kobaoba" on runsaasti seitsemän jalkaa korkea ja neljätoista pitkä!

Ei ihme, että näin erinomaisen suurta eläintä ensin luultiin
elefantiksi. Tosiasia on, että kobaoba-sarvikuono on elefantin jälkeen
suurin nelijalkainen; ja isoine turpineen -- runsaasti kahdeksantoista
tuumaa leveä – pitkine kömpelöine päineen, suunnattomine painavine
ruumiineen tämä eläin antaakin voimasta ja jykevästä suuruudesta yhtä
valtavan vaikutuksen, muutamat sanovat valtavammankin, kuin itse
elefantti. Se näyttää todella elefantin irvikuvalta.



18. luku.

ANKARA OTTELU.


Kun he ensin näkivät kobaoban, oli se, kuten sanottu, juuri tulossa
esiin tiheiköstä. Pysähtymättä se suuntautui vastamainitulle lammelle,
aikoen nähtävästi päästä veteen.

Tämän pienen järven alkuperänä oli luonnollisesti lähde -- vaikka se
oli runsaasti kolmesataa kyynärää viimemainitusta -- ja jokseenkin
yhtä etäällä suuresta puusta. Se oli melkein pyöreä ja noin
sataviisikymmentä kyynärää läpimitaten, ansaiten siis "järven" nimen,
jonka nuoret sille jo antovatkin.

Sen yläsivulla -- lähteen puolella -- oli ranta korkea ja yhdessä
tai kahdessa kohden kallioinen, ja nämä kalliot ulottuivat lähteelle
saakka pienen puron uomaa pitkin. Järven länsi- eli ulkoreunalla oli
maa matalampaa, ja yhdessä tai kahdessa paikassa vesi kohosi miltei
tasangon tasalle. Senpä vuoksi olikin senpuolinen ranta tepasteltu
täyteen juomassa käyneiden eläinten jälkiä. Hendrik, metsämies, oli
niiden joukossa havainnut monen sellaisen lajin jälkiä, joita hän ei
lainkaan tuntenut.

Järven matalampaan päähän oli kobaobakin matkalla -- epäilemättä sille
vanha ja mieluinen juomapaikka.

Siellä oli kohta, jossa veden luo oli helpompi pääsy kuin muualla --
hiukan toiselle sivulle siitä, missä liikavesi eli järven laskuvirta
alkoi juoksunsa. Se oli jonkinlainen poukama heleine hiekkarantoineen,
ja siihen pääsi tasangon puolelta pienoiskokoisen solan kautta, joka
epäilemättä oli kovertunut lammikolle juomaan tulleiden eläinten
pitkäaikaisessa käytössä. Tähän poukamaan tullen voivat suurimmatkin
elukat saada syvää vettä ja hyvän pohjan, joten ne saivat juoda ilman
suurta ponnistelua ja kumartumista. Kobaoba tuli suoraan järveä kohti;
ja sen joutuessa lähemmäksi he saattoivat nähdä sen suuntautuvan
solalle, joka johti pienelle poukamalle. Se todisti sen olleen siellä
ennenkin.

Seuraavassa hetkessä se kulki aukon läpi ja seisoi polvia myöten
vedessä.

Ahmaistuansa useita runsaita siemauksia -- milloin aivastaen, milloin
ähkien -- se upotti leveän kuononsa, sarvensa ja kaikki veteen,
ryöpytti sitä kuohumaan ja heittäytyen pitkäkseen alkoi kieriskellä
kuin sika.

Paikka oli matala, ja suurin osa sen suunnatonta ruumista oli pinnan
yläpuolella -- vaikka järvessä oli kyllin syvälti vettä, jotta se olisi
voinut kylpeäkin, jos olisi halunnut.

Van Bloomin kuten Hendrikinkin ensi ajatus oli, miten "kiertää"
sarvikuono ja tietysti surmata se. Ei sen vuoksi, että he
olisivat pelkästään toivoneet sen turmiota; mutta Swartboy oli jo
esittänyt, millaista erinomaista ravintoa tästä lajista saadaan,
eikä leirissä ollut mitään ruokavarastoa. Hendrikillä oli toinen
tarkoitus toivoessaan elukan kuolemaa. Hän tarvitsi uuden laastikun
rihlapyssyynsä ja katseli halukkaasti kobaoban pitkää sarvea.

Mutta helpompaa oli toivoa sarvikuonon kuolemaa kuin saada se aikaan.
Heillä ei ollut hevosia -- ei ainakaan yhtään, jonka selkään saattoi
nousta -- ja hyökätä jalkaisin eläimen kimppuun olisi yhtä vaarallista
kuin turhaakin peliä. Todennäköisesti se keihästäisi yhden heistä
suureen piikkiinsä taikka tallaisi heidät mäsäksi suunnattomien
jalkainsa alle. Jollei se tekisi kumpaakaan, voisi se helposti päästä
pakoon -- koska mikä sarvikuono tahansa voittaa ihmisen juoksussa.

Miten heidän piti menetellä?

Ehkä he pääsisivät lähelle -- ampuisivat sitä väijyksistä ja
onnistuneella laukauksella kaataisivat sen. Yksi ainoa luoti toisinaan
surmaa sarvikuonon -- mutta vain oikein osuen, niin että se tunkee läpi
sydämen tai muiden tärkeimpien elinten.

Tämä oli luultavasti paras suunnitelma. He voisivat helposti päästä
kyllin lähelle. Likellä sitä paikkaa oli pensasviita. Oli luultavaa,
ettei vanha kobaoba huomaisi heitä, jos he lähestyisivät tuulen alta,
etenkin kun sen nautinto näytti sillä hetkellä olevan korkeimmillaan.

He olivat aikeissa lähestyä ja olivat siinä tarkoituksessa nousseet,
kun äkillinen riivaus näytti vallanneen Swartboyn. Tämä alkoi hyppiä
maassa, samalla mumisten hiljaisella äänellä:

"Klow! klow!"

Outo olisi luullut hulluudenpuuskan vaivaavan Swartboyta, mutta
van Bloom tiesi, että sanomalla "klow, klow!" bushmanni tarkoitti
"elefantti, elefantti!" ja katsoi senvuoksi Swartboyn osoittamaan
suuntaan.

Toden totta, läntisellä tasangolla, häämöttäen keltaista taivasta
vasten, näkyi tumma möhkäle, jossa tarkastamalla havaitsi elefantin
ääriviivat. Sen pyöristyvä selkä erottui helposti mataloiden pensaitten
yläpuolella; ja sen leveät, riippuvat korvat liikkuivat sen kulkiessa.
Kaikki näkivät yhdellä silmäyksellä, että se oli tulossa järvelle ja
miltei samaa tietä, jota sarvikuono oli seurannut.

Luonnollisesti tämä uusi ilmestys sekoitti metsästäjien koko
suunnitelman. Nähdessään mahtavan norsun he soivat tuskin enää
ajatustakaan sarvikuonolle. Ei sillä, että olisivat kiinnittäneet
kovinkaan suuria toiveita mahdollisuuteen surmata tuon
jättiläiseläimen, mutta joitakin sellaisia ajatuksia risteili kuitenkin
heidän mielessään. He olivat päättäneet koettaa joka tapauksessa.

Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät sopia mistään suunnitelmasta, oli
elefantti saapunut järven rannalle. Vaikka se liikkui vain hitaasti
kävellen, suoritti se pian aika pitkän matkan äärettömine askeleineen
ja eteni paljoa nopeammin kuin olisi luullutkaan. Metsästäjillä oli
tuskin aikaa ajatusten vaihtoon, ennenkuin suunnaton eläin oli muutaman
sylen päässä vedestä.

Täällä se pysähtyi, käänteli kärsäänsä eri tahoille, seisoi aivan
hiljaa ja näytti kuuntelevan.

Ainoatakaan ääntä ei ollut sitä häiritsemässä -- sarvikuonokin oli
sillä hetkellä hiljaa.

Seisottuaan noin minuutin verran suunnaton eläin liikkui eteenpäin
jälleen ja astui ennen kuvattuun solaan.

Leirissäolijat saattoivat nyt nähdä sen täydellisesti, vähemmän kuin
neljänsadan kyynärän päässä. Äärettömältä möhkäleeltä se näytti.
Sen ruumis täytti solan kokonaan laidasta laitaan, ja sen pitkät
torahampaat, työntyen enemmän kuin kolmen kyynärän päähän sen leuoista,
kaartuivat arvokkaasti taaksepäin. Se oli "vanha härkä", kuten Swartboy
kuiskasi.

Tähän saakka ei sarvikuonolla ollut vähintäkään vihiä norsun
lähestymisestä; sillä viimemainitun käynti -- niin suuri elukka
kuin se onkin -- on niin hiljaista kuin kissan. On totta, että kova
jymisevä ääni kuin etäinen ukkonen kuului jatkuvasti sen sisältä, kun
se liikkui; mutta kobaoban pyörähtelyt olivat juuri silloin liian
vilkkaita, jotta se olisi kuullut tai huomannut mitään ääntä, joka ei
ollut varsin lähellä ja selvä.

Kun norsun suunnaton ruumis äkkiä pimitti siltä auringon ja heitti
synkän varjonsa yli lammen, sai se kobaoban jaloilleen niin ketterästi,
ettei sitä olisi odottanut tuonmuotoiselta elukalta.

Samalla kertaa siltä pääsi äännähdys, jonkinlainen röhkimisen ja
viheltämisen välimuoto, veden pärskyessä sen sieraimista.

Elefantti myös lausui erikoisen tervehdyksensä torventörähdyksellä,
joka kaikui kallioista, ja pysähtyi kulussaan heti kun näki sarvikuonon.

Epäilemättä olivat molemmat hämmästyneitä tapaamisesta, koska molemmat
seisoivat muutamia sekunteja silmäten toisiaan ilmeisen kummastuneina.

Tämä tunne väistyi kuitenkin pian erään toisen tieltä. Vihan merkkejä
alkoi ilmaantua. Oli selvää, että niiden välille oli nousemassa pahaa
verta.

Siinä oli todellakin pieni pulma. Elefantti ei voinut päästä mukavasti
veteen, jollei sarvikuono lähtenyt poukamasta; eikä sarvikuono hyvin
voinut päästä poukamasta, niin kauan kuin elefantti suunnattomine
paksuine jäsenineen tukki solan.

On totta, että kobaoba olisi voinut luikkia tiehensä toisen säärien
välitse tai uida pois ja nousta maihin toisessa paikassa ja kummassakin
tapauksessa jättää rannan vapaaksi.

Mutta kaikista maailman eläimistä on sarvikuono ehkä taipumattomin. Se
on myös kaikkein rohkeimpia, ei pelkää ihmistä eikä eläintä -- eipä
edes ylistettyä leijonaa, jota se usein ajaa kuten kissaa. Niinpä ei
vanhalla kobaoballa ollut aikomustakaan luovuttaa paikkaa elefantille,
ja sen asennosta päättäen oli ilmeistä, ettei se aikonut luikkia
tiehensä toisen vatsan alitse eikä uida yhtä vetäisyäkään sen vuoksi.
Ei -- ei ainoatakaan.

Jäi siis nähtäväksi, kuinka kunniakysymys ratkaistaisiin. Asiain tila
oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, että jok'ainoa leirissä tuijotti
liikkumattomin silmin noita kahta suurta härkää -- sillä sarvikuonokin
oli "härkä" ja suurinta lajinsa kokoa.

Useita minuutteja ne seisoivat silmäten toisiansa. Elefantti, vaikka
olikin paljon suurempi, tunsi vastustajansa hyvin. Se oli kohdannut
sentapaisia ennen ja tiesi olla ylenkatsomatta toisen voimia. Kenties
se oli ennen tätä joutunut kosketuksiin tuon pitkän vartaantapaisen
kasvannaisen kanssa, joka pisti esiin kobaoban turvasta.

Joka tapauksessa se ei syöksynyt vastustajansa kimppuun heti -- kuten
se olisi tehnyt jollekin antilooppiparalle, joka olisi samalla tapaa
joutunut sen tielle.

Sen kärsivällisyys kului kuitenkin loppuun. Sen vanhaa arvoa oli
loukattu -- sen mahtia vastustettu -- se tahtoi saada kylpynsä ja
juomisensa -- se ei voinut kauempaa sietää sarvikuonon julkeutta.

Karjuen niin että kalliot kaikuivat se ryntäsi eteenpäin, sovitti
torahampaansa lujasti vastustajansa hartioiden alle -- kohotti
mahtavasti ja heitti sarvikuonon kumoon veteen!

Hetkeksi viimemainittu vajosi ja läähätti ja pärski, pää puoleksi veden
alla; mutta sekunnin kuluttua se oli jälleen jaloillaan ja hyökkäsi
vuorostaan. Katselijat saattoivat nähdä, että se tähtäsi sarvillaan
suoraan elefantin kylkiluihin ja että tämä teki kaikkensa pitääkseen
päänsä sitä kohti.

Jälleen elefantti heitti kobaoban, ja jälleen tämä nousi ja ryntäsi
vimmatusti suunnattoman vastustajansa kimppuun; ja niin molemmat
taistelivat, että niiden ympärillä vesi oli valkoisena vaahtona.

Taistelu jatkui vedessä, kunnes elefantti, näyttäen luulevan
vastustajallaan olevan sielläolosta etua, peräytyi solaan ja seisoi
odottaen, pää järvelle päin. Tässä asennossa eivät solan reunat
suojanneet sitä, kuten se ehkä luuli. Ne olivat liian matalat, ja sen
leveät kyljet kohosivat paljon niiden yläpuolelle. Ne vain estivät sitä
kääntymästä, ja tämä häiritsi sen liikkeiden vapautta.

Saattoi tuskin olla suunniteltua, että sarvikuono menetteli kuten se
nyt teki, vaikka katselijoista siltä näytti. Kun elefantti asettui
paikalleen solaan, kiipesi kobaoba ylös rannalle; ja sitten tehden
äkkikäännöksen, pää maata kohden ja pitkä sarvi työntyen vaakasuorasti
esiin se syöksyi vastustajaansa kohti ja iski sitä suoraan kylkiluihin.
Katselijat näkivät sarven tunkeutuvan sisään, ja elefantin päästämä
kova tuskanhuuto sekä sen ruumiin ja hännän nopeat liikkeet kertoivat
selvästi, että se oli saanut vaikean haavan. Sen sijaan, että se
olisi kauemmin seisonut solassa, se ryntäsi eteenpäin eikä pysähtynyt
ennenkuin oli polvia myöten järvessä. Vetäin vettä kärsäänsä se nosti
sen korkealle ja suunnaten sen taaksepäin tyhjensi suuret määrät vettä
yli ruumiinsa ja sen paikan, johon oli saanut kobaoban sarven piston.

Sitten se juoksi ylös järvestä ja hyökkäili sinne tänne etsien
sarvikuonoa; mutta pitkäsarvista ei voinut mistään löytää!

Päästyänsä poukamasta arvoansa alentamatta ja kenties luullen
saavuttaneensa voiton, sarvikuono oli heti piston tehtyään laukannut
pois ja kadonnut pensasten sekaan.



19. luku.

ELEFANTIN KUOLEMA.


Näiden kahden suuren nelijalkaisen välinen ottelu ei kestänyt kauempaa
kuin kymmenen minuuttia. Tämän ajan kuluessa eivät metsästäjät
ryhtyneet mihinkään yrityksiin hyökätäkseen niiden kummankaan kimppuun
-- niin kiintyneitä he olivat tarkastamaan harvinaista kamppailua.
Vasta sarvikuonon paettua ja elefantin palattua veteen, he vielä
kerran alkoivat neuvotella jostakin suunnitelmasta käydäkseen tämän
Afrikan mahtavimman eläimen kimppuun. Hans otti nyt pyssynsä ja liittyi
joukkoon.

Elefantti, etsiskeltyänsä vihollistaan, oli tullut takaisin ja
seisoi polvia myöten järvessä. Se näytti levottomalta ja suuresti
kiihtyneeltä. Sen häntä oli alituiseen liikkeessä, ja aika ajoin se
kajahutti läpitunkevan, alakuloisen huudon -- aivan erilaisen kuin sen
tavallinen torventapainen mylvintä. Se kohotti suunnattomia jäseniänsä
ja upotti ne sitten jälleen pohjaan, kunnes vesi vaahtosi tästä
jatkuvasta kirnuamisesta.

Mutta omituisin sen puuhista oli tapa, jolla se käytti pitkää
torvenmuotoista kärsäänsä. Sillä se imi melkoisia vesimääriä ja sitten
suunnaten sen taaksepäin tyhjensi nesteen yli selkänsä ja hartiainsa
kuten äärettömästä ruiskusta. Tämän suihkukylvyn se uudisti kerta
kerran jälkeen vaikka oli selvää, ettei sen ollut hyvä olla.

Kaikki he tiesivät sen olevan vihoissaan. Swartboy sanoi, että olisi
ylen vaarallista tällä hetkellä joutua sen huomion esineeksi, jollei
olisi hevosta, millä karahuttaa pois sen tieltä. Tämän vuoksi oli
jokainen heistä piilottautunut nwanapuun rungon taakse, van Bloom
kurkistellen toiselta ja Hendrik toiselta puolen, pitääkseen silmällä
sen liikkeitä.

Huolimatta vaarasta he päättivät vihdoin ryhtyä sitä ahdistamaan. He
arvelivat, että jolleivät sitä pian tee, se, kulkee tiehensä ja jättää
heidät ilman illallista -- sillä he toivoivat saavansa syödä iltaseksi
kappaleen sen kärsää. Aika oli siis kallis, ja he päättivät käydä sen
kimppuun pitkittä puheitta.

He aikoivat hiipiä niin lähelle kuin turvallista oli. Kaikki kolme
laukaisisivat yht'aikaa ja makaisivat sitten piiloutuneina pensaisiin,
kunnes näkisivät ampumisensa seurauksen.

Enempää keskustelematta van Bloom, Hans ja Hendrik jättäen puun
hiipivät pensaikon läpi järven länsipäätä kohden. Siinä ei ollut
yhtäjaksoista tiheikköä, vaan ainoastaan joukko pensaita ja puuryhmiä,
niin että täytyi hiipiä perin varovaisesti toisesta toiseen. Van
Bloom johti kulkua ja pojat pysyttelivät jäljessä, seuraten hänen
kintereillään.

Kun joku viisi minuuttia oli näin kulutettu, saapuivat he
pienen puuryhmän suojaan lähelle vedenrajaa, kylliksi likelle
jättiläisriistaansa. Nelinkontin he nyt lähestyivät viidakon reunaa;
ja erottaen lehvät toisistaan katselivat niiden lomitse. Mahtava
nelijalkainen oli suoraan heidän silmiensä edessä, noin kolmenkymmenen
kyynärän päässä.

Se loiskutteli yhä uutterasti ja puhalteli vesimääriä ruumiinsa yli. Se
ei näyttänyt merkkiäkään, että sillä oli vihiä heidän läsnäolostaan.
Heillä oli siis hyvää aikaa valita sen suunnattomasta ruumiista paikka,
johon tähtäisivät pyssyillään.

Kun he uudesta asemastaan sen ensin näkivät, seisoi se peräpuoli heitä
kohti. Van Bloom arveli, ettei ollut sopiva aika laukaista, koska he
eivät voisi tästä asemasta saada siihen kuolettavaa haavaa. He siis
odottivat, kunnes se ehkä kääntyisi sivuttain, ennenkuin ampuisivat
yhteislaukauksensa. Kaiken aikaa he pitivät silmänsä tarkasti
suunnattuina siihen.

Vihdoin se lakkasi "kirnuamasta" jaloillaan eikä enää nostanut vettä
kärsäänsä; ja nyt metsästäjät huomasivat, että järvi oli punaisena sen
ympärillä! Sen veri oli veden punannut.

He eivät enää epäilleet sitä, että sarvikuono oli sitä haavoittanut;
mutta oliko haava paha, sitä he eivät voineet sanoa. Se oli sen
kyljessä, ja he saattoivat yhä nähdä vain sen leveän peräpuolen siitä
asennosta, jossa se yhä seisoi. Mutta he odottivat hyvässä uskossa --
koska he tiesivät, että mennessään pois vedestä sen täytyisi kääntää
kylkensä heihin päin.

Useita minuutteja se pysyi samassa asennossa; mutta he huomasivat,
ettei se enää piessyt hännällänsä ja että sen ryhti oli veltto ja
lamaantunut. Silloin tällöin se käänsi kärsänsä sitä paikkaa kohti,
johon se oli saanut piston kobaoban sarvesta. Oli ilmeistä, että
haava vaivasi sitä, ja tämä ilmeni vielä selvemmin sen kärsän kautta
tulevassa äänekkäässä, tuskallisessa hengityksessä.

Nuo kolme alkoivat käydä kärsimättömiksi. Hendrik pyysi lupaa hiipiä
toiseen paikkaan ampuakseen sitä, jotta se käännähtäisi.

Juuri sillä hetkellä elefantti liikahti kuin aikoen tulla ylös vedestä.

Se oli kääntynyt miltei ympäri -- sen pää ja eturuumis olivat kuivalla
maalla -- kolme pyssyä ojennettiin -- kolmen metsästäjän silmät olivat
katsomaisillaan pyssyjensä tähtäimien läpi, kun äkkiä nähtiin sen
horjahtavan -- ja sitten vierähtävän kumoon! Valtavasti loiskahtaen sen
suunnaton ruumis vaipui veteen, vyöryttäen suuria aaltoja järven joka
kolkkaan.

Metsästäjät laskivat hanan vireestä ja hypähtäen väijyksistään
ryntäsivät esiin rannalle. Yhdellä silmäyksellä he näkivät, että
elefantti oli kuollut. He näkivät sen kyljessä olevan haavan --
sarvikuonon sarven tekemän läven. Se ei ollut kovin suuri, mutta kauhea
ase oli tunkeutunut syvälle sen ruumiiseen, sisäelimiin asti. Ei ihme
siis sen aiheuttama seuraus -- mahtavimman nelijalkaisen kuolema.

Niin pian kun elefantin kuolema tuli tiedoksi, nähtiin kaikkien
ryntäävän paikalle. Pikku Trüey ja Jan kutsuttiin pois piilopaikasta
-- sillä he olivat kumpikin olleet kätkössä vankkureissa -- ja Totty
meni myös rannalle muiden joukossa. Swartboy oli ensimmäisenä paikalla
tuoden muassaan kirveen ja suuren puukon -- sillä Swartboylla oli
aikeita ruhoon nähden -- Hans ja Hendrik riisuivat yltään nuttunsa
auttaakseen tässä teurastuspuuhassa. Ja mitä puuhaili van Bloom sillä
välin? Oi, se on tärkeämpi kysymys kuin luuletkaan. Se oli tärkeä hetki
-- suuren ratkaisun hetki kenttäkornetin elämässä.

Hän seisoi käsivarret ristissä järven rannalla, juuri sillä kohdalla,
johon elefantti oli kaatunut. Hän näytti vaipuneen hiljaiseen
mietiskelyyn, silmät käännettyinä eläimen suunnatonta ruhoa kohti. Ei,
ei ruhoa kohti. Tarkka vaarinottaja olisi havainnut, etteivät hänen
silmänsä harhailleet yli tuon paksun nahan ja lihan muodostaman vuoren,
vaan lepäsivät määrätyssä kohdassa.

Eläimen kyljessäkö olevassa haavassa? Miettikö van Bloom, kuinka pisto
oli aiheuttanut noin suunnattoman elukan kuoleman?

Ei kumpaakaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat aivan eri aiheeseen.

Elefantti oli kaatunut niin, että sen pää oli veden yläpuolella,
leväten pienellä hiekkasärkällä; sitä pitkin sen pehmeä ja taipuisa
kärsä ojentui koko pituudessaan. Keltaiset kiiltävät torahampaat
kaartuivat juurestaan kuin pari jättiläissuuruista käyrämiekkaa, nuo
norsunluiset käsivarret, jotka vuosia -- jopa vuosisatoja kenties --
olivat sitä palvelleet sen repiessä metsän puita juurineen ja tonkiessa
vastustajiaan monessa kauheassa taistelussa. Kallisarvoiset ja kauniit
voitonmerkit ne olivat, mutta valitettavasti oli niiden maailmanmaine
niin kallis, että se oli vienyt hengen monilta tuhansilta sen rodusta.

Loistaen koko komeudessaan olivat siinä nuo yhteenkuuluvat puolikuut
tasaisesti kaartuen ja pehmeästi pyöristyen. _Näihin_ olivat
kenttäkornetin silmät luodut.

Niin, ja hänen luomassaan katseessa oli myös harvinainen into. Hänen
huulensa olivat yhteenpuristetut, hänen rintansa kohoili huomattavasti.
Oi, kokonainen ajatusten maailma risteili sillä hetkellä van Bloomin
mielessä.

Olivatko ne tuskaisia ajatuksia? Hänen kasvojensa ilme kertoi
päinvastaista. Pilvi, joka kaiken päivää oli varjostanut hänen
otsaansa, oli kadonnut. Siitä ei ollut rahtuakaan jäljellä, vaan sen
sijalla saattoi nähdä toivon ja ilon piirteet, ja nämä tunteet saivat
vihdoin ilmaisun sanoissa.

"Se on taivaan apu!" huudahti hän ääneen. "Onni -- onni!"

"Mikä nyt on, isä?" kysyi pikku Trüey, joka oli hänen lähellään; "mistä
sinä puhuit, isä rakas?"

Ja sitten kaikki muutkin kokoontuivat hänen ympärilleen, havaiten hänen
kiihoittuneen käytöksensä ja hyvillään huomatessaan hänen näyttävän
niin onnelliselta.

"Mikä nyt on, isä?" kysyivät kaikki yhteen ääneen, myöskin Swartboyn ja
Tottyn seistessä innokkaina vastausta kuulemassa, kuten muutkin.

Mieluisten ajatusten liikuttamana ei hellä isä voinut enää salata
lapsiltaan vastaheränneen onnellisuutensa salaisuutta. Hän täytti
heidän pyyntönsä ilmaisemalla sen.

Osoittaen pitkiä puolikuita, hän sanoi:

"Näettehän nuo kauniit torahampaat?"

Tietysti he kaikki näkivät.

"No tunnetteko niiden arvoa?"

Ei. He tiesivät, että ne olivat jonkin arvoisia. He tiesivät elefantin
torahampaista saatavan norsunluuta tai oikeammin, että elefantin
torahampaat olivat juuri norsunluuta, ja että sitä käytetään satojen
esineiden valmistukseen. Olipa todella pikku Trüeylla siitä tehty soma
viuhkakin, ennen hänen äitinsä oma, ja Janilla oli puukko norsunluisine
päineen. Norsunluu oli kaunista ainetta ja aika kallishintaista, sen he
tiesivät. Tämän kaiken he tiesivät, mutta eivät voineet arvata näiden
kahden torahampaan arvoa. Niin he sanoivat.

"No niin, lapseni", sanoi van Bloom, "niin paljon kuin minä voin niitä
arvioida, ne ovat kumpikin kahdenkymmenen Englannin punnan arvoisia".

"Oi voi! Sellainen suuri summa!" huusivat kaikki yhdessä hengenvedossa.

"Niin", jatkoi kenttäkornetti; "luulisin, että kumpikin torahammas
painaa sata naulaa, ja koska norsunluun hinta nykyään on neljä
shillingiä ja kuusi penceä naula, tuottaisivat nämä kaksi rahassa
neljän- ja viidenkymmenen punnan välillä.".

"No, sillähän voisi ostaa täyden valjakon parhaita härkiä!" huudahti
Hans.

"Neljä hyvää hevosta!" sanoi Hendrik.

"Koko lauman lampaita!" lisäsi pikku Jan.

"Mutta kelle ne voimme myydä?" kysyi Hendrik vaitiolon jälkeen. "Olemme
kaukana siirtokunnista. Kuka antaisi meille niistä joko härkiä tai
hevosia tai lampaita? Ei maksaisi vaivaa kuljettaa kahta torahammasta
niin pitkää matkaa --"

"Ei _kahta_, Hendrik", sanoi hänen isänsä keskeyttäen hänet; "mutta
ehkäpä kaksikymmentä -- jopa kaksi kertaa kaksikymmentä tai kolme
kertaa se määrä. Ymmärrättekö nyt, mikä tekee minut näin iloiseksi?"

"Aaa!" huudahti Hendrik kuten muutkin, jotka nyt alkoivat käsittää,
mistä heidän isänsä oli niin hyvillään, "arvelet, että voimme näillä
tienoilla saada useampia torahampaita?"

"Aivan niin. Luulen täällä olevan paljon norsuja. Olen varma siitä,
päättäen jo huomaamistani lukuisista jäljistä. Meillä on pyssymme ja
onneksi paljon ampumavaroja. Olemme kaikki jotenkin hyviä ampujia --
miksi emme voisi saada enempää näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä!"

"Ja me saamme", jatkoi van Bloom. "Tiedän, että saamme, sillä tunnen
Jumalan käden, joka keskelle kurjuuttamme lähettää meille tämän
rikkauden -- menetettyämme kaikki. Enemmän tulee saman käden johtaessa.
Olkaa siis hyvällä mielellä, lapseni! Meillä ei ole puutetta -- saamme
vielä runsaasti -- voimme tulla _rikkaiksi!_"

Ei sen vuoksi, että yksikään noista olennoista olisi välittänyt
paljoakaan rikkaudesta, vaan nähdessään isänsä onnellisena he
puhkesivat oikein riemuhuutoon, johon sekä Totty että Swartboy
yhtyivät. Se kaikui yli pienen järven ja sai yöpuulle asettumassa
olevat linnut ihmettelemään, mitä oli tekeillä. Koko Afrikassa ei ollut
onnellisempaa joukkoa kuin tuo, joka sillä hetkellä seisoi yksinäisen
pienen lammen partaalla.



20. luku.

ERÄMIEHIKSI LYÖTTÄYTYNEINÄ.


Kenttäkornetti oli siis päättänyt lyöttäytyä erämieheksi ammatiltaan
-- elefantinmetsästäjäksi; ja oli mieluisaa ajatella, ettei tämä toimi
luvannut ainoastaan jännittävää urheilua, vaan suurta hyötyäkin.
Hän tiesi, ettei ollut niinkään helppo asia onnistua surmaamaan
moista suurta ja kallisarvoista riistaa kuin norsut ovat. Hän ei
olettanut muutamassa viikossa tai kuukaudessa saavansa mitään suuria
määriä norsunluisia voittosaaliita; mutta hän oli tehnyt päätöksen
viettää vaikkapa vuosia näissä hankkeissa. Vuosikausia hän viettäisi
"pensastolaisen", bushmannin, elämää -- vuosikausia hänen poikansa
olisivat "pensastopoikia", ja hän toivoi, että ajan tullen hänen
kestävyytensä ja ponnistelunsa tuottaisivat runsaan palkkion.

Sinä iltana oltiin leiritulen ympärillä ylen onnellisia ja hilpeitä.
Elefantti oli jätetty sinne, missä se makasi, jotta se huomenna
paloiteltaisiin. Ainoastaan sen kärsä oli katkaistu -- osa siitä
valmistettiin illalliseksi.

Vaikka kaikki elefantinliha on syötävää, pidetään kärsää
herkullisimpana palana. Sen maku ei eroa paljon häränkielen mausta,
ja kaikki he pitivät siitä erittäin paljon. Swartboylle, joka oli
"vanhasta klowsta" saanut monta ateriaa, olivat nämä perin mieluisat
pidot.

Heillä oli runsaasti hyvää maitoa myöskin. Lehmä, joka nyt oli mitä
parhaimmalla laitumella, oli kahdenkertaistanut antimensa; ja tuon
juomasta herkullisimman määrä oli riittävä, jotta jokainen heistä sai
suuren annoksen.

Heidän nauttiessaan tätä uutta ruokalajiansa, paahdettua norsunkärsää,
kääntyi keskustelu luonnollisesti näihin eläimiin.

Kaikki eivät tiedä, että tätä jättiläiskokoista nelijalkaista on
kaksi eri lajia -- _afrikalainen_ ja _aasialainen_. Varsin myöhäiseen
aikaan saakka luultiin niiden olevan samaa lajia. Nyt tunnustetaan
niiden olevan, ei vain selvästi eroavia, vaan monessa suhteessa
vallan erilaisia. Aasialainen, eli, kuten sitä useammin nimitetään,
intialainen on suurempi näistä kahdesta; mutta on mahdollista, että
kesyttäminen on lajia suurentanut, kuten on käynyt monien eläinten.
Afrikalaista lajia tavataan vain villinä; ja on ilmennyt tämän lajin
yksilöitä mitattaessa, että niillä on suurimpien aasialaisten _villien_
norsujen mittasuhteet.

Huomattavimmat eroavaisuudet noiden kahden välillä havaitaan korvissa
ja torahampaissa. Afrikalaisen elefantin korvat ovat ääretöntä
kokoa, kohdaten toisensa hartioiden yläpuolella ja riippuen rinnan
alapuolelle. Intialaisen elefantin korvat ovat tuskin kolmasosaa siitä.
Komeiden torahampaittensa puolesta edellinen on voitolla -- muutamien
yksilöiden painavat lähes kaksisataa naulaa kumpikin -- kun taas
jälkimmäisen torahampaat harvoin ovat sadan naulan painoisia. Tästä on
kuitenkin muutamia poikkeuksia. Luonnollisesti on kahdensadan naulan
painoinen torahammas kaikkein suurimpia ja afrikalaisillakin norsuilla
paljon yli keskimäärän. Tämän lajin naaraksetkin ovat varustetut
torahampailla -- vaikkei sen kokoisilla kuin urokset -- kun taas
intialaisen norsun naarailla joko ei ole lainkaan torahampaita tai ne
ovat niin pienet, että niitä tuskin huomaa huulten nahan ulkopuolella.

Muut näiden kahden lajin väliset huomattavat eroavaisuudet ovat siinä,
että aasialaisen elefantin otsa on kovera, kun taas afrikalaisen
on kupera; edellisellä on neljä känsäistä varvasta takajaloissa,
joissa jälkimmäisellä on vain kolme. Hampaitten kiille antaa vielä
lisätodistuksen siitä, että nämä eläimet lajiltaan ovat erilaisia.

Eivät kaikki aasialaisetkaan elefantit ole samanlaisia. Tässä lajissa
on muunnoksia, joilla on varsin selvästi eroavat piirteet; ja todella
nämä "muunnokset", kuten niitä sanotaan, näyttävät eroavan toisistaan
melkein yhtä paljon kuin yksikään niistä eroaa afrikalaisesta lajista.

Eräällä muunnoksella, joka on itämaalaisten kesken tunnettu
"mooknah"-nimellä, on suorat torahampaat, jotka _pistävät alaspäin_,
kun nämä omituiset lisäkkeet tavallisesti _kaartuvat ylöspäin_.

Aasialaiset erottavat elefanteissaan kaksi pääasiallista _kastia_
eli kenties lajia. "Kumarea"-nimisenä tunnettu on suuriruumiinen,
luja ja voimakas eläin, suurikärsäinen ja lyhytjalkainen. Toinen,
"merghi"-niminen, on suurempaa lajia, mutta ei niin luja eikä voimakas
kuin kumarea, eikä sillä ole niin suurta kärsää. Sen pitkät raajat
tekevät sen kykeneväksi taivaltamaan nopeammin kuin kumarea; mutta kun
jälkimmäisellä on suurempi kärsä (norsunomistajain mielestä kauneuden
näyte) ja kun se voi kestää suurempaa ponnistusta, on se suosittu ja
kalliimmassa hinnassa itämaisilla markkinoilla.

Toisinaan tavataan valkeita elefantteja. Ne ovat yksinkertaisesti
"vaaleaihoisia", mutta sellaiset ovat useissa Aasian maissa korkeassa
hinnassa, ja suuria summia niistä maksetaankin. Niitä kunnioitetaan
myöskin taikauskoisesti muutamilla seuduilla.

Intialaista elefanttia tavataan nykyään useimmissa Aasian eteläisissä
maissa, niihin lukien Ceylonin, Jaavan, Sumatran, Borneon suuret
saaret j.n.e. Jokainen luonnollisesti tietää, että näissä maissa on jo
aikoja sitten elefantti totutettu ihmisen palvelukseen ollen tavallaan
kotieläin. Mutta niitä on myöskin villinä sekä Aasian mantereella että
saarilla; ja elefantinmetsästys on Idän suurenmoisimpia urheiluja.

Afrikassa elefantteja on _ainoastaan_ luonnontilassa. Tämän
vähäntunnetun mannermaan ainoakaan kansa ei ole sitä kesyttänyt eikä
totuttanut mitään tarkoitusta varten. Sitä pidetään arvossa vain
kallisarvoisten torahampaiden ja myöskin sen lihan tähden. Jotkut
ovat vakuuttaneet tämän lajin olevan rajumman kuin sen intialainen
heimolainen ja ettei sitä voitaisi kesyttää. Tämä on kokonaan
erehdystä. Syy, miksi afrikalaista norsua ei ole harjoitettu, on
yksinkertaisesti se, ettei ainoakaan nykyisistä Afrikan kansoista ole
vielä noussut kyllin korkealle sivistyskannalle, jotta ne osaisivat
käyttää hyväkseen tämän arvokkaan eläimen palveluksia.

Afrikalainen norsu voidaan kesyttää ja totuttaa kuormaa kantamaan
yhtä helposti kuin sen intialainen serkku. Koe on tehty; ja että se
onnistuu, siihen ei tarvita parempaa todistetta kuin se, että eräällä
aikakaudella sitä koetettiin ja suuressa mitassa. Kartagolaisen
armeijan elefantit olivat tätä lajia.

Afrikalaista elefanttia tavataan nykyään keski- ja eteläosissa Afrikaa.
Abessinia idässä ja Senegal lännessä ovat sen pohjoiset rajat, ja vain
muutamia vuosia sitten se vaelsi etelää kohden Hyväntoivonniemelle
saakka. Tavattoman pitkillä pyssyillä varustettujen hollantilaisten
norsunmetsästäjien uutteruus on sen niiltä seuduin karkoittanut; ja nyt
ei sitä enää tavata Orange-joen eteläpuolella.

Muutamat luonnontutkijat (Cuvier muiden muassa) luulivat
abessinialaisen elefantin olevan intialaista lajia. Se ajatus on nyt
hylätty, eikä ole mitään syytä arvella, että jälkimmäistä tavataan
missään Afrikan osassa. On varsin luultavaa, että afrikalaisen
lajin muunnoksia on tämän mantereen eri osissa. On tunnettua, että
troopillisilla alueilla elävät ovat muita suurempia; ja Afrikan
vuoriseuduissa, Niger-joen luona, sanotaan tavattavan _punertavaa
ja perin rajua_ lajia. On kuitenkin luultavaa, että nämä _punaiset_
elefantit, joita on nähty, olivat sellaisia, joiden ruumiit olivat
punaisen pölyn peittämiä, koska elefanteilla on tapana usein sirotella
yllensä pölyä käyttäen kärsäänsä "jauhoittajana".

Swartboy kertoi eräästä muunnoksesta, joka tunnetaan hottentottien
kesken "koes-copsin" nimellä. Tämä laji, sanoi hän, erosi tavallisista
siinä, että siltä kokonaan puuttuivat torahampaat ja se oli paljon
pahantapaisempi luonnostaan. Sen kohtaamista pelätään enimmän; mutta
kun siinä ei ole mitään sellaista, jonka vuoksi kannattaisi vaivautua
sitä surmaamaan, antavat metsästäjät sille tavallisesti laajan
liikkumisalan.

Sellainen oli keskustelun kulku sinä iltana leiritulen ääressä. Useat
tässä esitetyistä tiedoista antoi Hans, joka luonnollisesti oli
kerännyt ne kirjoista; mutta bushmannikin antoi osuutensa -- kenties
laadultaan paljon luotettavamman.

Kaikki aikoivat ennen pitkää tehdä käytännössä tuttavuutta tämän suuren
nelijalkaisen tottumusten ja tapojen kanssa; heille se oli tullut
mielenkiintoisimmaksi kaikista elukoista.



21. luku.

ELEFANTIN "KUIVAAMINEN".


Seuraava päivä oli ankaran, mutta riemuisan työnteon päivä. Se
vietettiin elefantin lihaa "suolatessa".

Vaikka se ei olekaan yhdenvertaista härän eikä lampaanlihan eikä
myöskään sianlihan kanssa, on elefantinliha syötäväksi kyllin maukasta.
Eikä olekaan mitään syytä, jonka vuoksi se ei maistuisi, sillä tämän
eläimen ruoka on puhdasta, ja se elää kokonaan kasviravinnolla --
puiden lehdillä ja pehmeillä vesoilla, useiden sipulilajien juurilla,
joita se hyvin osaa vetää maasta ylös torahampaillaan ja kärsällään.
Tästä ei seuraa, että sen _lihan_ tulisi olla hyvänmakuista --
koska näemme sian, erään saastaisimmista elukoista, antavan mitä
herkullisinta lihaa; kun taas toinen samaa sukua (_pachydermata_),
joka elää vain makeista, mehevistä juurista, antaa sekä mautonta että
katkeraa lihaa. Tarkoitan etelä-amerikalaista tapiiria. Ravinnon laatu
ei siis ole mikään lihan laadun tunnusmerkki.

On totta, että van Bloom ja useimmat hänen perheestänsä eivät olisi
valinneet varsinaiseksi ravinnokseen norsunlihaa. Jos he olisivat
varmasti luulleet voivansa hankkia kauriinlihaa varastoon, olisi suuri
ruho luultavasti joutunut hyeenain saaliiksi. Mutta he eivät olleet
varmoja ainoastakaan antiloopista, ja sen vuoksi he päättivät "suolata"
norsun. Se olisi varmasti käsillä olevana varastona eikä sen tarvitsisi
estää heitä syömästä metsänriistaa tai muita herkkuja, joita saattoi
tarjoutua.

Ensi tehtävä oli torahampaiden leikkaaminen. Tämä osoittautui vaikeaksi
hommaksi ja vei runsaat kaksi tuntia. Onneksi oli käsillä hyvä kirves.
Ilman sitä ja Swartboyn taitoa olisi voitu tuhlata kaksin verroin aikaa
tässä puuhassa.

Kun norsunluu oli saatu otetuksi ja pantu talteen turvalliseen
paikkaan, alkoi ruhon paloittelu täydellä todella. Van Bloom ja
Swartboy olivat "pääteurastajia", kun taas Hans ja Hendrik näyttelivät
"käskyläisten" osaa. Koska ruho oli puoleksi veden alla, olisi heidän
ollut jotenkin vaikea käsitellä alempaa osaa. Mutta siihen he eivät
aikoneetkaan koskea. Ylempi osa olisi vallan riittävä turvaamaan heidät
pitkäksi aikaa; ja niin he ryhtyivät poistamaan nahkaa siltä kyljeltä,
joka oli ylöspäin.

Karkean, paksun päällysnahan he poistivat palasiin jaetuissa suurissa
levyissä; ja sitten he nylkivät useita kalvoja sisempää nahkaa, joka
oli sitkeää ja taipuisaa. Jos he olisivat tarvinneet aluksia, olisi
Swartboy säästänyt tämän niiden valmistukseen -- kuten bushmannit ja
muut alkuasukkaat tekevät. Mutta heillä oli aluksena vankkurinsa, ja
tämä nahka heitettiin pois.

Nyt he pääsivät käsiksi lihaan, jota he erottivat suurissa kappaleissa
kylkiluista; ja sitten he hakkasivat kirveellä kylkiluut pois, toisen
toisensa jälkeen. Tätä vaivaa he eivät olisi nähneet -- koska he
eivät halunneet kylkiluita -- jolleivät olisi tahtoneet niitä poistaa
toisesta syystä, nim. ulottuakseen arvokkaaseen rasvaan, jota on
suunnattomat määrät sisälmysten ympärillä. Ruoanlaittotarkoituksiin
olisi rasva luonnollisesti verratonta ja melkein välttämätöntä, jotta
itse lihaa voitaisiin syödä.

Ei ole lainkaan helppoa päästä käsiksi elefantin sisässä olevaan
rasvaan, koska kaikki sisälmykset täytyy ensin poistaa. Mutta
Swartboyta ei pieni vaiva pelottanut; niinpä kavuten suunnattoman ruhon
_sisään_ hän alkoi leikata ja kaivaa, silloin tällöin ojentaen joukon
sisälmyksiä toisille, jotka veivät ne pois tieltä.

Kun pitkä työvuoro oli kulunut tässä hommassa, saatiin rasva otetuksi
ja käärittiin huolellisesti kappaleeseen puhdasta sisänahkaa; ja
silloin "teurastus" lopetettiin.

Tietysti oli neljä jalkaa, joita kärsän ohella pidetään herkkupaloina,
jo irroitettu vuohisnivelestä, ja nyt ne olivat rannalla Swartboyn
vastaisia toimenpiteitä varten.

Seuraava tehtävä oli lihan "suolaaminen". Heillä oli varastossa suolaa
-- tuota kallisarvoista, vaikka ei välttämätöntä ainetta, kuten
äskettäin on huomattu. Mutta sen määrä -- talteen pistetty vankkurien
kuivaan nurkkaan -- oli kuitenkin pieni ja olisi loppunut lyhyeen
norsua suolatessa.

Heillä ei ollut aikomustakaan käyttää sitä sellaiseen tarkoitukseen.
Lihaa voidaan säilyttää ilman suolaa; eikä ainoastaan Swartboy, vaan
van Bloom itsekin tiesi, miten sitä tulee säilyttää. Kaikissa maissa,
joissa suolaa on niukasti, ymmärretään hyvin lihan kuivaamismenettely,
joka on yksinkertaisesti sen leikkelemistä ohkaisiin kaistaleihin
ja ripustamista ulos aurinkoon. Muutamien päivien kirkas lämmin
auringonpaiste kuivaa ne riittävästi; ja siten kuivattu liha säilyy
hyvänä kuukausimääriä. Hiljainen tuli on melkein samanveroinen; ja
kun ei ole auringonpaistetta, turvaudutaan siihen usein. Auringossa
kuivattua lihaa nimitetään Etelä-Afrikassa "biltongiksi". Meksikon
espanjalaisten kesken sillä on nimenä "tasajo", ja Perussa "charqui".

Useita tunteja kului norsunlihaa kaistaleihin leikattaessa, ja sitten
pystytettiin joukko haaraisia paaluja, toisia pantiin vaakasuorasti
sakaroihin, ja niihin ripustettiin liha, joka roikkui lukemattomissa
kiehkuroissa.

Ennen auringonlaskua tarjosi leirin lähistö harvinaisen näyn. Se näytti
melkein langanvalkaisijan aitaukselta, paitsi että riippuvat kaistaleet
olivat heleän rubiininvärisiä eikä valkoisia.

Mutta työ ei ollut vielä valmis. Jalat olivat vielä "säilytettävät", ja
niiden suolaamistapa oli vallan erilainen. Se oli ainoastaan Swartboyn
tuntema salaisuus, ja sitä suoritettaessa bushmanni oli päähenkilönä
keittiöpäällikön tärkeä ilme kasvoillaan.

Hän menetteli seuraavasti:

Ensin hän kaivoi maahan kuopan, noin kaksi jalkaa syvän ja hiukan
suuremman läpimitaten -- juuri kyllin ison, että siihen mahtui yksi
jalka, joka oli lähes kaksi jalkaa juuresta läpimitaten. Mullan, joka
saatiin tästä kuopasta, Swartboy sovitti löyhän penkereen muodossa
reunojen ympärille.

Hänen määräyksestään olivat pojat jo laahanneet paikalle suuren joukon
kuivia oksia ja kalikoita. Nämä Swartboy nyt latoi kuopan yli kymmenen
jalkaa korkeaksi pyramiidiksi ja sytytti sitten rovion. Sen jälkeen
hän ryhtyi tekemään kolmea muuta aivan samanlaista hautaa ja teki
kunkin yläpuolelle tulen, kuten ensimmäisenkin, kunnes oli neljä suurta
roviota.

Tulten ollessa nyt aika vauhdissa hän saattoi ainoastaan odottaa,
kunnes kukin niistä oli palanut. Tämä siirtäisi toimituksen myöhään
iltaan, ja niin kävikin; mutta Swartboy tiesi sen ennakolta. Hän tiesi
ehtivänsä tehdä tärkeimmän osan työstään ennen makuuaikaa.

Kun ensimmäinen rovio oli palanut punaiselle hiilelle, alkoi Swartboyn
velvollisuuksien ankarin vuoro. Lapiolla hän nosti hiilet kuopasta,
kunnes se oli tyhjä; häneltä kului kuitenkin enemmän kuin tunti
suorittaessaan tuon näköjään yksinkertaisen työn. Vaikeuden aiheutti
kova kuumuus, jota hänen täytyi kestää, ja joka sai hänet karkoitetuksi
aina hetkisen työn jälkeen jäähdyttämään itseänsä.

"Baas", kuten Hendrik ja Hanskin, vuorottelivat hänen kanssaan, kunnes
kaikki neljä hikoilivat kuin jos olisivat olleet puoleksi tunniksi
leivinuuniin suljettuja.

Kun kuoppa oli kokonaan tyhjennetty hiilistä, nosti Swartboy van
Bloomin avustamana yhden suurista jaloista ja vieden sen niin lähelle
kuin polttavan kuumuuden vuoksi sietivät, he pudottivat sen kuoppaan
kannallensa.

Hietainen multa, joka aluksi oli poistettu ja joka nyt oli yhtä
kuumaa kuin sula lyijy, työnnettiin jalan päälle ja hiilet kerättiin
päällimmäiseksi, ja siihen sytytettiin toinen suuri rovio.

Saman menetelmän alaisiksi joutuivat norsun muut jalat ja kaikki
neljä jätettiin "uuniin", kunnes roviot olisivat palaneet loppuun, ja
"potkat" kylliksi "paistuneet".

Swartboy aikoi sitten lakaista hiilet pois, ottaa jalat esiin terävällä
puisella vartaalla, piestä niitä hyvin vapauttaakseen ne tomusta,
kaapia hiekan pois, leikata irti päällysnahan, jolloin ne olisivat
valmiita joko syötäviksi tai säilyisivät pitkän aikaa.

Kaiken tuon Swartboy tekisi heti kun neljä kokkoa olisi palanut loppuun.

Mutta se ei tapahtuisi ennen aamua; ja niinpä he kaikki, väsyneinä
päivän erikoisista ponnistuksista, päättivät iltasensa, jona oli
paahdettua kärsää, ja menivät levolle nwanapuun suojelevaan varjoon.



22. luku.

ILKEÄ HYEENA.


Väsyneitä kun olivat, olisivat he pian vaipuneet uneen. Mutta sitä ei
sallittu. Heidän levätessään suljetuin silmin unenhorroksessa ennen
nukahtamista, saattoivat oudot äänet leirin lähellä heidät äkkiä
säpsähtämään.

Ne olivat kuin raikuvia naurunrähähdyksiä; eikä kukaan niihin
tottumaton olisi voinut väittää niiden olevan muuta kuin inhimillisten
olentojen ääniä. Ne muistuttivat sellaista kimakkaa ääntä, joka liittyy
mielettömän neekerin nauruun. Tuntui kuin olisi hulluinhuone-joukkio
neekereitä päästetty irti tänne päin.

Joka hetki äänet kuuluivat selvempinä ja kovempina; ja ilmeistä oli,
että mikä tahansa niihin aihetta antoikin, se oli tulossa lähemmäksi
leiriä.

Että siellä oli useampia kuin yksi olento, oli selvää -- niin, ja yhtä
selvää, että siellä oli useampia kuin yhtä _lajia_ olennoita; sillä
niin vaihtelevia olivat äänet, että vatsassapuhuja olisi joutunut
ymmälle yrittäessään jäljitellä niitä kaikkia. Sieltä kuului ulvontaa
ja vikinää, röhkimistä ja murinaa ja kuin tuskissaan olevan hiljaista,
alakuloista valitusta ja sähinää ja rääkymistä ja kuin haukkuvien
koirien lyhyitä, teräviä äännähdyksiä ja sitten hetkinen pari syvää
hiljaisuutta, ja jälleen tuo ihmismäinen naurukuoro, joka kammottavana
voitti kaikki muut äänet.

Otaksunet, että moisen raivoisan konsertin täytyi leirissä synnyttää
suurta levottomuutta. Ei laisinkaan. Kukaan ei vähintäkään peljästynyt
-- ei edes viaton pikku Trüey eikä vähäinen Jankaan.

Jos nämä äänet olisivat olleet heille outoja, olisivat he epäilemättä
pahastikin peljästyneet. He olisivat olleet niistä kauhuissaan; sillä
niiden tarkoitus oli aiheuttaa sellainen vaikutus jokaisessa, jonka
korville ne olivat uusia.

Mutta van Bloom ja hänen perheensä olivat eläneet liian kauan villillä
"karoolla" ollakseen tietämättömiä noista äänistä. Ulvonnassa ja
rääkymisessä ja haukunnassa he kuulivat vain sakaalin huudot; ja he
tunsivat hyvin ilkeän hyeenan raivoisan naurun.

Sen sijaan että olisivat säikähtäneet ja hypähtäneet vuoteistaan, he
makasivat hiljaa ja kuuntelivat -- pelkäämättä meluavien elukoiden
heitä ahdistavan.

Van Bloom ja lapset nukkuivat vankkureissa; Swartboy ja Totty maassa
-- mutta he makasivat lähellä tulta eivätkä sentähden pelänneet
minkäänlaisia villejä eläimiä.

Hyeenat ja sakaalit näyttivät kuitenkin tällä kertaa olevan sekä
lukuisat että rohkeat. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun niitä
ensin kuultiin, kohosivat niiden huudot ympäri leiriä joka taholta niin
läheltä ja niin äänekkäinä, että se oli suorastaan vastenmielistä --
vieläpä ottamatta huomioon näiden petojen luontoakaan.

Viimein ne tulivat niin likelle, että oli mahdotonta katsoa mihinkään
suuntaan näkemättä viheriäisen tai punaisen silmäparin kiiluvan tulien
valossa! Valkoisia hampaita saattoi myöskin huomata, kun hyeenat
avasivat kitansa päästäkseen viiltäviä nauruntapaisia huutojansa.

Moinen näky silmiensä edessä ja moiset äänet korvissaan ei van Bloom
eikä kukaan hänen väestään -- niin väsyneitä kuin olivatkin -- voinut
nukahtaa. Itse asiassa oli pahempaakin paitsi sitä, ettei uni tullut
kysymykseen; kaikki -- kenttäkornettikin itse -- alkoivat tuntea
levottomuutta, joskaan ei todellista pelkoa.

He eivät koskaan olleet nähneet hyeenajoukkoa niin lukuisana ja
raivokkaana. Niitä oli ainakin pari tusinaa leirin ympärillä sekä kaksi
sen vertaa sakaaleja.

Van Bloom tiesi, että vaikka hyeena tavallisissa oloissa ei olekaan
vaarallinen eläin, on kuitenkin paikkoja ja hetkiä, jolloin se ahdistaa
ihmisiä. Swartboy tiesi sen hyvin ja Hans myöskin, joka oli sellaisesta
asiasta lukenut. Ei ihme siis, että he kaikki tunsivat hiukan
levottomuutta. Hyeenat käyttäytyivät nyt niin julkeasti ja näyttivät
niin saaliinhimoisilta, ettei uni tullut kysymykseenkään. Johonkin
täytyi ryhtyä karkoittaakseen pedot leirin luota.

Van Bloom, Hans ja Hendrik tarttuivat pyssyihinsä ja menivät ulos
vankkureista, kun taas Swartboy varusti itsensä jousellaan ja
vasamillaan. Kaikki neljä seisoivat lähellä nwanan runkoa, toisella
puolen nuotioita. Tässä paikassa he olivat varjossa. Siitä he parhaiten
saattoivat tarkata kaikkea, mikä tulisi tulien valoon, joutumatta itse
huomatuiksi. Heidän asemansa oli hyvin valittu.

He olivat tuskin asettuneet sinne, kun havaitsivat, mihin suureen
laiminlyöntiin olivat joutuneet syypäiksi. Ensi kertaa johtui nyt
heidän mieleensä, mikä oli tuonut hyeenoita niin lukuisasti heidän
ympärilleen. Epäilemättä se oli norsunliha -- _biltong_.

Sitä pedot ajoivat takaa; ja kaikki huomasivat nyt, että oli tehty
virhe ripustamalla liha liian matalalle. Hyeenat voisivat helposti
ulottua siihen.

Tämä olikin pian silminnähtävää; sillä heidän juuri seistessään
ja tarkastellessaan punaisia kiehkuroita, jotka selvästi näkyivät
Swartboyn tulien valossa, kohosi pörröinen, kirjava peto
takajaloilleen, tarttui yhteen kaistaleeseen, veti sen alas paalulta ja
juoksi sitten saaliineen pois pimeyteen.

Toisia petoja syöksi sen luo saadakseen osansa ryöstöstä; ja
epäilemättä oli tuo palanen nautittu vähemmässä kuin puolessa
minuutissa, sillä sen ajan kuluttua osoittivat kiiluvat silmät ja
hohtavat hampaat koko lauman tulleen takaisin ja olevan valmiin
tekemään uuden anastuksen.

Kukaan metsästäjistä ei ollut laukaissut, koska petojen ketteryys teki
vaikeaksi tähdätä ainoaankaan niistä; ja kaikki tiesivät ruudin ja
lyijyn olevan liian kalliita tuhlattaviksi "lennosta" ampumiseen.

Rohkaistuneina menestyksestään hyeenat olivat nyt tulleet lähemmäksi
ja olisivat seuraavassa hetkessä tehneet yleisen hyökkäyksen
lihatelineille ja epäilemättä saaneetkin raastetuksi pois suuret
määrät lihaa. Mutta juuri silloin pälkähti van Bloomin päähän, että
olisi parasta panna pyssyt syrjään ja korjata heidän tekemänsä erehdys
asettamalla biltong pois ulottuvilta. Jolleivät he niin tekisi,
täytyisi heidän joko valvoa koko yö sitä vartioiden tai menettää joka
kaistale.

Kuinka se saataisiin pois ulottuvilta?

Ensin he ajattelivat koota sen läjään ja tallettaa sen vankkureihin.
Se ei olisi ainoastaan ikävä homma, vaan tekisi myös haittaa heidän
makuupaikoilleen.

Ilmaantui kuitenkin toinen vaihtoehto. He huomasivat, että jos telineet
vain olisivat kyllin korkeat, voisi lihan helposti ripustaa niin,
etteivät hyeenat siihen ulottuisi. Ainoa kysymys oli, miten saisi
poikkipaalut vähän korkeammalle. Pimeässä he eivät saisi kuntoon uusia
pystypaaluja, ja siinäpä olikin pulma. Kuinka siitä selvittäisiin? Hans
kunnostautui ehdottomalla erästä keinoa: tuli ottaa muutamia pysty
paaluja irti, kiinnittää ne toisiin, sakaraiset päät ylöspäin, ja panna
sitten poikkipaalut ylimmäisiin haaroihin. Silloin saataisiin kyllin
korkea teline, jotta liha voitaisiin ripustaa sekä sakaalien että
hyeenain ulottuvilta.

Hansin ehdotus hyväksyttiin heti. Puolet pystypaaluista otettiin irti
ja kiinnitettiin toisiin siten, että niiden haarat kohosivat runsaasti
kaksitoista jalkaa korkealle ilmaan; ja sitten sovitettiin poikkipaalut
niiden yläpäähän. Seisomalla eräällä vankkurien arkulla van Bloom
saattoi heittää lihakaistaleet vaakasuorille paaluille ja sillä tavoin,
että ne riippuivat vain pari tuumaa alas eivätkä saaliinhimoiset pedot
mitenkään niihin ulottuneet.

Kun työ oli päätetty, meni joukkue takaisin paikalleen puun varjoon,
aikoen hetkisen vartioida ja katsoa, kuinka susimaiset tungettelijat
menettelisivät.

Heidän ei tarvinnut kauan vartioida. Vähemmän kuin viiden minuutin
kuluttua lauma lähestyi biltongia ulvoen ja rähisten ja nauraen kuten
ennenkin; tällä kertaa kuitenkin päästäen erikoisia huutoja kuin
tyytymättömyyttä ilmaisten. Ne näkivät yhdellä silmäyksellä, etteivät
houkuttelevat kiehkurat olleet enää niiden ulottuvilla.

Ne eivät kuitenkaan tahtoneet poistua, ennenkuin ottaisivat asiasta
täyden selon, ja useita suurimmista lähestyi rohkeasti telinettä
hyppien ylös ja koettaen sen korkeutta.

Useiden yritysten jälkeen, hyppien joka kerta niin korkealle kuin
suinkin, ne näyttivät menettävän rohkeutensa; epäilemättä ne olisivat
ajan tullen jäljitelleet kettua pihlajanmarjoineen ja menneet
hiljalleen tiehensä. Mutta van Bloom suuttuneena siitä, että hänet
tällä tavoin oli ajettu liikkeelle mieluisasta levosta, päätti jollakin
lailla kostaa kiusanhengilleen; niinpä hän kuiskasi sanasen toisille,
ja yhteislaukaus pamahti puun takaa.

Odottamaton laukaus aiheutti sekä hyeenain että sakaalien nopean
hajaantumisen, ja saattoi kuulla niiden monien jalkain sipsutusta,
kun ne juoksivat tiehensä. Kun telineiden alustaa tarkastettiin,
huomattiin, että näistä saaliinhimoisista nelijalkaisista oli kaksi
suurempaa ja yksi pienempi saanut surmansa.

Swartboy oli laukaissut nuolensa yhtä aikaa pyssyjen kanssa ja
kaatanut sakaalin, sillä myrkytetty varsi näkyi pistävän esiin eläimen
kylkiluiden välistä.

Pyssyt ladattiin uudelleen, ja joukko meni entisille paikoilleen; mutta
vaikka he odottivat puolisen tuntia, ei hyeenaa eikä sakaalia näkynyt.

Ne eivät kuitenkaan olleet menneet kauas, kuten niiden villi musiikki
todisti; mutta syy, miksi ne eivät palanneet, oli se, että ne olivat
nyt keksineet järvessä olevan elefantinhaaskan puolikkaan, ja sen
ääressä ne nyt illastivat. Leiriin saattoi selvästi kuulla niiden
syöksyvän veteen, ja koko yön ne riitelivät ja murisivat, nauroivat ja
kirkuivat ahtaessaan itseensä runsasta saalistaan.

Luonnollisesti eivät van Bloom eikä hänen väkensä istuneet koko yötä
kuuntelemassa tätä äänten sekasotkua. Niin pian kuin he huomasivat,
etteivät pedot luultavasti enää tulisi leirin lähettyville, panivat
he aseensa pois, palasivat makuusuojallensa ja olivat pian kaikki
vaipuneet suloiseen lepoon, joka seuraa terveellisessä ponnistuksessa
vietettyä päivää.



23. luku.

UREBIA METSÄSTÄMÄSSÄ.


Seuraavana aamuna hyeenat ja sakaalit olivat kadonneet näyttämöltä,
ja kaikkein kummastukseksi ei oltu lihan rahtustakaan jätetty
elefantin luihin. Suunnaton luuranko oli siellä puhtaaksi kaluttuna,
olipa hyeenain karhea kieli hivuttanut luutkin valkoisiksi. Ja vielä
ihmeellisempää kertoa, kaksi hevosta -- nämä eläinparat oli jo kauan
sitten jätetty omiin hoiviinsa -- oli surmattu yön kuluessa, ja
niiden luurangot olivat lyhyen matkan päässä leiristä yhtä paljaiksi
kaluttuina kuin elefantinkin.

Kaikki tämä todisti sitä, että suurella saaliinhimoisten elukoiden
joukolla täytyi olla koti tässä seudussa -- todistaen myös, että
riistaa täytyi olla runsaasti, sillä missä sitä ei ole kosolta, siellä
eivät saalistavat pedot voi elää. Lammen rannoilla näkyvien jälkien
paljoudesta päättäen olikin todella silminnähtävää, että monenlaisia
eläimiä oli käynyt siellä juomassa yön kuluessa. Siellä oli kvaggan
pyöreä, luja kavio ja sen läheisen heimolaisen, "dauw"- eläimen;
ja siellä oli vuorikauriin somat kavionmerkit sekä hirviantiloopin
suuremmat jäljet; ja näiden joukossa van Bloom huomasi myös pelätyn
leijonan jälkiä. Vaikkakaan he eivät olleet kuulleet sen karjuntaa
sinä yönä, eivät he epäilleet sitä, että tässä osassa maata oli paljon
sen sukua. Sen mielisaaliin -- kvaggojen, vuorikauriiden ja hirvien --
sielläolo oli varma merkki siitä, ettei eläinten kuningas ollut kaukana.

Paljon työtä ei tehty sinä päivänä. Raskas puuha, biltongin
"suolaaminen", jossa he olivat ahertaneet koko edellisen päivän, ja
heidän häiritty leponsa teki heidät kaikki välinpitämättömiksi; eikä
van Bloomilla enempää kuin muillakaan ollut halua työhön. Niin he
liikuskelivat leirissä ja saivat varsin vähän aikaan.

Swartboy otti norsunjalkansa uunista ja puhdisti ne; hän otti myös
biltongin alas ja sovitti sen niin, että aurinko sai siihen paremmin
vaikuttaa. Van Bloom itse ampui kolme jäljellä olevaa hevosta,
ajettuaan ne hyvän matkan päähän leiristä. Hän teki sen lopettaakseen
eläinparkojen kärsimykset -- sillä jokaiselle oli selvää, etteivät ne
voisi elää päivää tai kahta kauemmin; ja lähettää luoti niiden jokaisen
sydämeen, -- se oli vain armeliaisuutta.

Kaikesta kenttäkornetin karjasta oli ainoastaan lehmä jäljellä, ja
sitä hoidettiin nyt mitä suurimmalla huolella. Ilman kallisarvoista
maitoa, jota se runsain mitoin antoi, olisi heidän ravintonsa ollut
kylläkin metsäläismäistä; ja he antoivat täyden arvon sen tekemälle
palvelukselle. Joka päivä se vietiin parhaalle laitumelle ja iltasella
suljettiin "odota-vähän"-orjantappuroista valmistettuun turvalliseen
kraaliin, joka oli rakennettu sitä varten vähän matkan päähän puusta.
Orjantappurat olivat sovitetut niin, että niiden varret olivat
säteittäin sisäänpäin, kun taas tiheät latvat olivat käännetyt
ulospäin, muodostaen teräväkärkisen paalutuksen, mistä tuskin ainoakaan
eläin olisi yrittänyt lävitse. Moinen muuri karkoittaa leijonankin,
jollei sitä ärsyttämällä ole saatu raivoon ja uhkarohkeaksi.

Luonnollisesti oli lehmälle jätetty aukko, josta se voi kulkea sisään
ja ulos, ja se suljettiin erinomaisen suurella pensaalla, joka teki
veräjän virkaa. Sellainen oli "vanhan kreivin" kraali. Paitsi lehmää
oli ainoa leiriin jäänyt elävä Trüeyn pieni lemmikki, gasellinvasikka.

Mutta juuri sinä päivänä tuli lisäksi toinen suosikki, pieni rakas
olento, ei vähemmän kaunis kuin hyppykauris ja vielä pienempi
mittasuhteiltaan. Se oli "urebin" poikanen, noita pieniä siroja
antiloopeja, joita on niin moninaisia eteläisen Afrikan tasangoilla ja
pensastoissa.

Hendrikille he olivat kiitollisuudenvelassa ei ainoastaan tästä
lemmikistä, vaan myöskin sinä päivänä päivälliseksi saamastaan
herkullisesta metsänriistasta, josta he kaikki, Swartboyta
lukuunottamatta, pitivät enemmän kuin norsunlihasta. Hendrik oli
hankkinut riistan laukauksella rihlapyssystään seuraavalla tavalla: --

Noin puolenpäivän aikaan hän lähti liikkeelle -- kuvitellen leirin
läheisellä suurella rehevällä niityllä nähneensä jonkun eläimen.
Käveltyänsä puolen mailin verran ja pysytellen niityn pientareita
kiertävässä pensaikossa hän saapui kyllin lähelle ollakseen varma, että
se _oli_ eläin, jonka hän oli huomannut -- sillä hän näki nyt _kaksi_
merkille panemassaan paikassa.

Ne olivat jotakin lajia, jota hän ei ennemmin ollut tavannut. Ne
olivat varsin pieniä elukoita, -- vielä pienempiä kuin hyppykauriit --
mutta niiden yleisestä muodosta ja ulkonäöstä päättäen Hendrik tiesi
niiden olevan joko antilooppeja tahi saksanhirviä; ja koska Hans oli
kertonut hänelle, _ettei Etelä-Afrikassa ole ensinkään saksanhirviä_,
päätteli hän niiden olevan jotakin antilooppilajia. Siinä oli
koiras ja naaras -- sen hän tiesi, koska vain toisella oli sarvet.
Koiras oli korkeudeltaan _alle kaksi jalkaa_, hoikkarakenteinen ja
vaaleankeltaisenruskea väriltään. Sillä oli valkoinen vatsa, silmien
yläpuolella valkeat kaaret ja hiukan valkoista pitkää karvaa kurkussa.
Polvien alapuolella oli kellertävät pitkät karvatupsut; sen sarvet --
olematta lyyran muotoiset, kuten hyppykauriilla -- kohosivat miltei
pystysuoraan neljän tuuman pituisina. Ne olivat väriltään mustat,
muodoltaan pyöreät ja hiukan renkaisiin uurretut. Naaras oli sarveton
ja kooltaan paljoa pienempi puolisoansa.

Kaikista näistä merkeistä arveli Hendrik pienten antilooppien olevan
"urebeja"; ja niitä ne olivatkin.

Hän hiipi edelleen niitä kohden, kunnes oli niin lähellä kuin saattoi
päästä. Mutta hän oli vieläkin runsaasti kolmensadan kyynärän päässä
niistä, ja luonnollisesti oli ampumamatka vielä liian pitkä, kun
hänellä oli pieni rihlapyssy.

Tiheä _jong dora_-pensas peitti hänet, mutta hän ei uskaltanut mennä
edemmäs; muutoin riista olisi säikähtänyt. Hän saattoi havaita niiden
olevan arkoja elukoita.

Silloin tällöin koiras ojensi siron kaulansa täyteen pituuteen, päästi
heikon määkivän äänen ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Näistä
merkeistä Hendrik päätti niiden olevan arkaa riistaa eikä helposti
lähestyttäviä.

Hendrik loikoili hetkisen ajatellen, mitä hänen tulisi tehdä. Hän oli
tuulen alla riistaan nähden, koska oli tahallaan siten kulkenut; mutta
kotvasen kuluttua hän näki harmikseen, että eläimet kävivät syödessään
_tuulta vastaan_ ja siten luonnollisesti laajensivat välimatkaa itsensä
ja hänen välillään.

Hendrikin mieleen johtui, että niiden tapana kenties on syödessään
kulkea vasten tuulta, kuten hyppykauriit ja jotkut muut lajit tekevät.
Jos niin on, saattoi hän yhtä hyvin luopua koko hommasta tai muussa
tapauksessa tehdä pitkän kierroksen ja hiipiä niitä vastaan. Tämä
olisi sekä vaivaa että aikaa kysyvä työ ja lopultakin perin epävarmaa
metsästystä. Kaiken hänen pitkän kulkemisensa, hiivintänsä ja
ryömimisensä jälkeen riista luultavasti vainuaisi hänet, ennenkuin se
olisi pyssynkantaman päässä -- sillä juuri tästä syystä vaisto neuvoi
niitä syödessä kulkemaan _vasta_- eikä _myötä_tuuleen.

Koska lakeus oli suuri ja piilopaikka etäinen, lannistui Hendrik ja
jätti sikseen puoleksi muodostamansa suunnitelman koettaa kulkea niitä
vastaan.

Hän oli nousemaisillaan jaloilleen palatakseen kotiin, kun
hänen päähänsä pälkähti, että hän kenties voisi keksiä sopivan
houkuttelukeinon. Hän tiesi olevan useita antilooppilajeja, joissa
uteliaisuus oli pelkoa suurempi. Hän oli usein houkutellut hyppykauriin
sopivan matkan päähän. Miksi eivät nämä seuraisi samaa vaikutinta?

Hän päätti koettaa. Pahimmassa tapauksessa hän epäonnistuisi, eikä
hänellä muutoinkaan olisi tilaisuutta päästä ampumaan.

Hetkeäkään viivyttelemättä hän pisti käden taskuunsa. Hänen piti sieltä
saada suuri punainen nenäliina, jota useammin kuin kerran oli käyttänyt
samanlaiseen tarkoitukseen. Hänen harmikseen se ei ollut siellä!

Hän tutki tarkkaan molemmat takkinsa taskut, sitten laajat housunsa,
sitten povensa liivien alta. Ei. Nenäliinaa ei löytynyt. Valitettavasti
se oli jäänyt vankkureihin. Se oli perin kiusallista.

Mitä muuta hän voisi käyttää? Riisua nuttunsa ja pitää sitä ylhäällä?
Se ei ollut kyllin kirkkaan värinen. Se ei kelvannut.

Nostaisiko hän hattunsa pyssynsä nenään? Se voisi olla parempi, mutta
se olisi kuitenkin liiaksi ihmismuodon kaltainen, ja Hendrik tiesi
kaikkien elukoiden sitä pelkäävän.

Onnellinen ajatus juolahti vihdoin hänen mieleensä. Hän oli kuullut,
että uteliaita antilooppeja vetävät puoleensa omituiset muodot ja
liikkeet miltei yhtä paljon kuin räikeät värit. Hän muisti erästä
metkua, jota metsästäjien sanottiin hyvällä menestyksellä käyttäneen.
Se oli kylläkin helppo: metsästäjä seisoi käsillään ja päällään ja
sätkytteli koipiaan ilmassa.

Nyt sattui Hendrik olemaan juuri noita poikia, jotka usein olivat
huvikseen harjoitelleet tätä pientä voimistelutemppua; ja hän osasi
seisoa päällään kuin paras voimistelija.

Hetkeäkään viivyttelemättä hän laski pyssynsä maahan kättensä väliin,
ja heittäen säärensä ylös alkoi sätkytellä niitä, kopistellen niitä
yhteen ja asettaen ne ristiin mitä eriskummaisimmalla tavalla.

Hän oli asettunut niin, että hänen kasvonsa olivat käännetyt eläimiin
päin hänen seistessään päällänsä. Luonnollisesti hän ei siinä asennossa
voinut nähdä niitä, koska ruoho oli jalan korkuista; mutta aika ajoin
hän antoi jalkojensa laskeutua maahan ja silloin, katsomalla sääriensä
välistä, saattoi erottaa, kuinka kepponen onnistui.

Se onnistui todella. Koiras, ensin huomaten omituisen esineen, päästi
terävän vihellyksen ja kiiti pois nopeana kuin lintu -- sillä "urebi"
on nopeimpia Afrikan antiloopeista. Naaras seurasi, vaikkei niin
sukkelaan, ja jäi pian jälkeen.

Huomatessaan tämän koiras äkkiä pysähtyi -- ikäänkuin häveten
ritarillisuudenpuutettaan -- kääntyi ympäri ja laukkasi takaisin,
kunnes jälleen oli naaraksen ja tuon kummallisen sitä säikähdyttäneen
esineen välissä.

Mikähän tuo omituinen esine saattoi olla? näytti se nyt kysyvän
itseltään. Se ei ollut leijona eikä leopardi, ei hyeena eikä myöskään
sakaali. Se ei ollut kettu eikä "fennec", ei maasusi eikä villikoira,
ei mikään sen tutuista vihollisista. Ei se myöskään ollut bushmanni,
sillä he eivät ole kaksipäisiä, kuten tämä näytti olevan. Mitä ihmettä
se oli? Se oli pysynyt paikallaan -- se ei ollut ajanut takaa. Kenties
se ei ollut vaarallinen lainkaan. Epäilemättä se oli vallan viaton.

Niin tuumaili urebi. Sen uteliaisuus voitti pelon. Hän menisi hiukan
lähemmäksi. Hän tahtoisi nähdä esineen paremmin, ennenkuin lähtisi
pakoon. Samantekevää mikä se oli, se ei voinut vahingoittaa tuollaisen
matkan päästä; ja _saavuttaa hänet_, puh! ei ollut koko Afrikassa
olentoa, kaksi- tai nelijalkaista, jolle hän ei voisi heittää pölyä
vasten naamaa.

Niin se kulki hiukan lähemmäksi ja sitten vielä hiukan lähemmäksi ja
jatkoi etenemistään, juoksu seuraten juoksua, nyt tätä, nyt tuota
tietä, mutkitellen yli lakeuden, kunnes se oli vähemmän kuin sadan
askeleen päässä tuosta omituisesta esineestä, joka ensi näkemällä oli
sitä niin kauhistuttanut.

Sen toveri, naaras, pysytteli sen kintereillä; se näytti vallan yhtä
uteliaalta -- suuret loistavat silmät ihan avoimina sen pysähtyessä
aika ajoin katsoa tuijottamaan. Toisinaan nuo kaksi kohtasivat
toisensa risteillessään ja pysähtyivät hetkiseksi ikäänkuin kuiskaten
neuvotellakseen, ja kysyivät toisiltaan, oliko jo saanut selville tuon
oudon ilmiön laatua.

Oli kuitenkin ilmeistä, ettei näin ollut asian laita -- koska ne yhä
jatkoivat lähenemistään kyselevin ja ihmettelevin ilmein ja liikkein.

Vihdoin outo esine katosi hetkeksi ruohikkoon; sitten ilmestyi jälleen
-- mutta nyt muuttuneessa muodossa. Jotakin sen lähellä kimalteli
kirkkaasti auringossa, ja tuo kimallus aivan lumosi koiraksen, jottei
se voinut paikaltaan liikahtaa, vaan seisoi sitä järkähtämättä
silmäten. Kohtalokas lumous! Se oli sen viimeinen katse. Kirkas leimaus
välähti -- jotakin tunkeutui sen sydämeen; se ei nähnyt enää tuota
välkkyvää esinettä.

Naaras oli hypähtänyt sinne, johon sen puoliso oli kaatunut, ja seisoi
määkien sen vieressä. Se ei tiennyt sen äkillisen kuoleman syytä,
mutta näki, että se oli kuollut. Sen kyljessä oleva haava -- punainen
verivirta -- olivat sen silmien edessä. Se ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt kuolemaa tässä muodossa, mutta tiesi armaansa kuolleen. Tämän
hiljaisuus -- ruohikkoon ojentautunut liikkumaton ja hervoton vartalo
-- lasittuneet silmät -- kaikki kertoi, että sen elämä oli päättynyt.

Naaras olisi paennut, mutta se ei voinut jättää sitä -- se ei voinut
erota tuosta hengettömästä ruumiistakaan. Se tahtoi viipyä kotvasen ja
murehtia sitä.

Sen leskeys oli lyhyt. Jälleen leimahti sytytin -- jälleen paukahti
välkkyvä putki -- ja sureva antilooppi kaatui puolisonsa ruumiin yli.

Nuori metsästäjä nousi ja juoksi eteenpäin. Hän ei, yleisen tavan
mukaan, pysähtynyt lataamaan, ennenkuin oli tullut saaliinsa luo.
Lakeus oli aivan tasaista eikä hän nähnyt sillä ainoatakaan muuta
eläintä. Kuinka hän hämmästyikään saapuessaan antilooppien luo ja
huomatessaan, että joukosta oli _kolmas_ vielä elossa!

Niin, pieni kili, ei kaniinia suurempi, hyppeli ruohikossa, juoksenteli
kaatuneen emonsa ruumiin ympärillä ja määki hennolla äänellä.

Hendrik oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut havainnut tätä olentoa
ennemmin; mutta hän ei todellakaan ollut paljoa nähnyt antiloopeista
siihen hetkeen saakka, jolloin hän tähtäsi, ja ruoho oli kätkenyt
pienoisen.

Niin metsästäjä kuin olikin, Hendrik ei voinut olla tuntematta
liikutusta katsellessaan edessään olevaa kuvaa. Mutta hän tiesi, ettei
hän ollut kevytmielisesti surmannut näitä elukoita pelkän huvin vuoksi,
ja se tyynnytti hänen omaatuntoaan.

Pikku kili olisi oivallinen lemmikki Janille, joka oli usein toivonut
sellaista, koska hänen sisarellaankin oli omansa. Sitä voisi ruokkia
lehmän maidolla, ja vaikka se oli kadottanut niin hyvin isän kuin
emonkin, päätti Hendrik, että sitä hoidettaisiin huolellisesti. Hänen
ei ollut vaikea saada sitä kiinni, kun se ei tahtonut lähteä pois
paikasta, missä sen emo makasi, ja pian Hendrik piteli sylissään tuota
sävyisää olentoa.

Sitten hän sitoi yhteen koiraksen ja naaraksen; ja kiinnitettyään
vankan nuoran edellisen sarviin hän lähti liikkeelle vetäen kahta
antilooppia perässään.

Kun nämä olivat maassa päät edellä, vedettiin niitä _myötäkarvaan_,
mikä teki sen paljon helpommaksi; ja koska ei ollut muuta kuin
ruohoturpeita, joiden yli tuli mennä, sai nuori metsästäjä koko
riistansa leiriin suuremmitta vaikeuksitta.

Kaikkien ilo oli suuri, kun he näkivät moisen sievän määrän
metsänriistaa, mutta Janin riemu oli yli kaikkien muiden; eikä hän enää
kadehtinut Trüeytä pienen gasellin takia.



24. luku.

PIKKU JANIN SEIKKAILU.


Olisi ollut parempi, ettei Jan olisi milloinkaan nähnyt pientä "urebiä"
-- parempi sekä Janille että antiloopille, sillä sinä yönä tuo viaton
olento aiheutti hurjan säikähdyksen leirissä.

He olivat kaikki menneet levolle, kuten edellisenäkin iltana --
van Bloom ja neljä lasta vankkureihin, kun taas bushmanni ja Totty
nukkuivat ulkosalla. Viimemainittu makasi vankkurien alla; mutta
Swartboy oli sytyttänyt suuren tulen jonkun matkan päähän niistä ja
ojentautunut sen vierelle, kääriytyneenä lammasnahkaiseen vaippaansa.

He olivat kaikki vaipuneet uneen, eivätkä hyeenat olleet heitä
häirinneet. Tämä oli helposti selitettävissä. Kolme sinä päivänä
ammuttua hevosta kiinnitti tuon herrasväen huomiota, sillä niiden
ilkeitä ääniä voi kuulla siltä suunnalta, missä haaskat olivat. Kun
niillä oli kylliksi illallista, eivät ne huomanneet olevan aihetta
uskaltautua leirin läheisyyteen, missä ne olivat saaneet kokea moisen
vihamielisen vastaanoton edellisenä iltana. Niin tuumiskeli van Bloom
kääntyessään kyljelleen ja nukahtaessaan.

Hän ei kuitenkaan arveluissaan ollut oikeassa. Oli totta, että hyeenat
juuri silloin aterioivat hevosten ääressä; mutta oli erehdys otaksua
sen tyydyttävän noita saaliinhimoisia petoja, jotka eivät koskaan
näytä saavan kyllikseen. Kauan ennen aamua olisi van Bloom, jos hän
olisi ollut valveilla, kuullut tuon raivoisen naurun leiriä lähempänä
ja voinut nähdä hyeenain viheriäisten silmien kiiluvan Swartboyn
leiritulen sammuvassa leimussa.

Tosin hän kuulikin kerran herätessään petojen ääniä; mutta tietäen,
että biltong oli sinä iltana asetettu pois ulottuvilta, ja ajatellen,
ettei siellä ollut mitään, jota ne voisivat vahingoittaa, hän ei pannut
mitään merkitystä niiden meluaville mielenilmaisuille, vaan nukahti
uudelleen. Hänet havahdutti kuitenkin kimeä parkaisu, kuulostaen kuin
joku eläin olisi kuolemantuskassa; ja sitten seurasi toinen parkaisu,
joka tuntui äkkiä katkeavan, kun elukan huuto tukahutettiin.

Näissä huudoissa van Bloom kuten toisetkin -- jotka nyt myöskin olivat
valveilla -- tunsivat urebin määkimisen, sillä he olivat useita kertoja
kuulleet sitä iltapäivän kuluessa.

"Hyeenat tappavat sen!" ajattelivat he. Mutta heillä ei ollut aikaa
sitä sanoa, ennenkuin toinen ja vallan erilainen huuto kuului heidän
korviinsa ja sai heidät kaikki hypähtämään ikäänkuin olisi pommi
räjähtänyt vankkurien alla. Tuo huuto oli Janin ääni ja kuului samalta
suunnalta, mistä tukahutetun antiloopin parkaisu tuli.

"Taivaan tähden! Mitä se saattoi merkitä?"

Lapsen ääni kaikui ensin heidän korvissaan äkillisenä hätähuutona --
sitten seurasi sekavaa hälinää, muistuttaen tappelun rymäkkää -- ja
jälleen kuultiin Janin kovasti huutavan apua, ja samalla hänen äänensä
katkesi, ja joka kirkaisu tuntui tulevan yhä kauempaa. _Jokin tai joku
kuljetti häntä pois!_

Tämä ajatus juolahti van Bloomin, Hansin ja Hendrikin mieleen samalla
kertaa. Luonnollisesti se täytti heidät kauhistuksella; ja kun he
tuskin vielä olivat hereillä, eivät he tienneet mitä tehdä.

Janin huudot saivat heidät kuitenkin pian järkiinsä; ja heidän kaikkien
ensi ajatus oli juosta siihen suuntaan, mistä ne kuuluivat.

Pyssyjen tapaileminen olisi vienyt aikaa, ja kaikki kolme hyppäsivät
vankkureista ilman niitä.

Totty oli jalkeilla ja soperteli, muttei tiennyt enempää kuin hekään,
mitä oli tapahtunut.

He eivät kauvan viivähtäneet häneltä kyselemässä. Swartboyn ääni, joka
kuului kovana haukkumisena, kutsui heitä muuanne; ja nyt he näkivät
punaisena loimuavan kekäleen ryntävän pimeyden halki, epäilemättä tuon
kelpo miehen käsien kantamana.

He hyökkäsivät loimuavan soihdun osoittamaan suuntaan ja juoksivat
niin nopeaan kuin voivat. He kuulivat yhä bushmannin äänen ja
kauhistuksekseen Janin kirkaisut _etäämpänä siitä_.

Tietysti he eivät ymmärtäneet, mikä tämän kaiken aiheutti. He vain
ponnistelivat eteenpäin pelottavien epäluulojen vallassa.

Saavuttuaan jonkun viidenkymmenen askeleen päähän kekäleestä, he
huomasivat sen äkkiä laskevan, sitten nousevan jälleen ja taas
laskevan, nopeaan ja kiivaasti. He saattoivat kuulla bushmannin äänen
haukkuvan kovemmin kuin ennen, ikäänkuin hän paraikaa kurittaisi
jotakin elukkaa.

Mutta Janin ääntä he eivät enää kuulleet -- hän ei parkunut enää --
oliko hän kuollut?

Hirvittävin aavistuksin he ryntäsivät edelleen.

Heidän saapuessaan paikalle tarjoutui omituinen näky heidän
katseilleen. Jan makasi maassa, pitäen lujalla otteella kiinni
pensaista, joiden juurella hän oli. Hänen toisesta ranteestaan lähti
tukeva nahkahihna, joka kulki pensaikon lävitse usean jalan päähän;
ja sen toisessa päässä oli kiinni urebi-kili, kuolleena ja julmasti
runneltuna. Sen ääressä seisoi Swartboy palavine kekäleineen, joka
leimahteli sitä kirkkaammin, kun hän oli juuri hotaissut sillä
saaliinhimoista hyeenaa selkään. Tämä ei ollut näkyvissä. Se oli kauan
sitten hiipinyt tiehensä, mutta kukaan ei ajatellutkaan takaa-ajoa,
koska kaikki olivat liian huolissaan Janin vuoksi.

Lapsi nostettiin viivyttelemättä pystyyn. Kaikkien silmät tarkastelivat
häntä innokkaasti, nähdäkseen mihin hän oli haavoittunut; ja
ilonhuudahdus kaikui pian ilmoille heidän huomatessaan, ettei mitään
haavan kaltaista voinut havaita hänen pienoisessa ruumiissaan, paitsi
orjantappuroiden naarmuja ja syvää hihnanjälkeä hänen ranteessaan. Hän
oli nyt tointunut ja vakuutti heille kaikille, ettei hän ollut lainkaan
vahingoittunut. Eläköön! Jan oli pelastettu!

Nyt jäi Janin osaksi selittää tämä salaperäinen juttu kaikille.

Hän oli maannut vankkureissa muiden kanssa, mutta ei nukuksissa kuten
he. Ei, hän ei voinut silmänräpäystäkään nukkua ajatellessaan uutta
lemmikkiään, joka oli alhaalla pyörään sidottuna, koska vankkureissa ei
ollut tilaa.

Jan oli saanut päähänsä, että hän tahtoi vielä kerran katsella urebia,
ennenkuin hän nukkuisi. Niinpä hän sanomatta sanaakaan hiipi ulos
katoksesta ja laskeutui sinne, missä antilooppi oli sidottuna. Hän
päästi sen hiljaa irti ja vei sen sitten tulen valoon, johon istahti
ihailemaan elukkaa.

Silmäiltyään sitä ihastuneena kotvan aikaa hän tuumi, ettei Swartboy
voisi muuta kuin ottaa osaa hänen tunteeseensa; ja ilman muuta hän
ravisteli bushmannin hereille.

Tällä ei ollut suurtakaan halua joutua herätetyksi unestaan katsomaan
eläintä, jollaisia hän oli aikoinaan syönyt satoja. Mutta Jan ja
Swartboy olivat hyvät ystävykset, eikä bushmanni ollut vihainen. Hän
siis noudatti nuoren herransa päähänpistoa, ja nuo kaksi istuivat
hetkisen keskustellen lemmikistä.

Vihdoin Swartboy ehdotti nukkumista. Jan suostui siihen vain sillä
ehdolla, että Swartboy antaisi hänen nukkua vieressään. Hän noutaisi
huopapeitteensä vankkureista eikä vaivaisi Swartboyta pyytämällä osaa
tämän vaipasta.

Swartboy vastusti ensin; mutta Jan väitti tunteneensa vilua
vankkureissa ja osaksi juuri sentähden tulleensa alas tulen luo. Kaikki
tämä oli pelkkää viekkautta pikku veitikassa. Mutta Swartboy ei voinut
häneltä mitään kieltää ja suostui viimein. Hän ei nähnyt siinä mitään
vaaraa, kun ei ollut sateenkaan merkkiä.

Jan palasi sitten vankkureihin, kiipesi äänettömästi ylös, otti omat
huopapeitteensä ja toi ne tulen ääreen. Sitten hän kietoutui niihin
ja laskeutui Swartboyn viereen, urebi seisoen lähellä ja sellaisessa
asennossa, että hän vielä maatessaankin saattoi sitä silmäillä.
Estääkseen sitä lähtemästä pois, hän oli kiinnittänyt lujan nahkahihnan
sen kaulaan ja toisen pään sitonut ranteeseensa.

Hän loikoili hetkisen tarkastellen somaa lemmikkiään. Mutta uni voitti
hänet vihdoin, ja urebin kuva häipyi hänen silmistään.

Paitsi tätä, Jan osasi vallan vähän kertoa, mitä hänelle oli
tapahtunut. Hän oli herännyt äkilliseen nykäykseen ranteessaan ja
kuullut antiloopin parkaisun. Mutta hän ei ollut vielä oikein avannut
silmiään, ennenkuin tunsi itseään voimakkaasti vedettävän pitkin maata.

Hän luuli ensin, että Swartboy kujeili hänen kanssaan; mutta
kulkiessaan tulen ohi hän näki sen valossa, että suuri musta eläin oli
tarttunut urebiin ja veti sekä häntä että sitä mukanaan.

Luonnollisesti hän silloin alkoi huutaa apua ja tarttui kaikkeen
mahdolliseen estääkseen petoa viemästä itseään. Mutta hän ei saanut
mistään kiinni, ennenkuin huomasi olevansa tiheässä pensaikossa ja
siihen hän tarttui ja piti kiinni kaikin voimin.

Hän ei olisi kauan jaksanut pitää puoliansa hyeenan voimaa vastaan;
mutta juuri silloin Swartboy tuli paikalle tulisoihtuineen ja ajoi
ryövärin pois oikealla sivallusten ryöpyllä.

Tullessaan takaisin tulen valoon he huomasivat Janin voivan mainiosti.
Mutta poloinen urebi -- se oli surkeasti raadeltu eikä nyt ollut
enemmän arvoinen kuin kuollut rotta.



25. luku.

LUKU HYEENOISTA.


Hyeenat ovat susia -- mutta ihan erikoista lajia susia. Niillä on samat
yleiset tavat kuin susilla, ja ne muistuttavat näitä ulkomuodoltaan.
Niillä on jykevämmät päät, leveämmät, paksummat kuonot, lyhyemmät
ja vankemmat kaulat sekä yleensä karheampi ja pörröisempi turkki.
Hyeenan luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä on sen jäsenten kehityksen
epätasaisuus. Takajalat ovat heikommat ja lyhemmät kuin etujalat, joten
takapuoli on paljon alempana kuin olkapäät; ja selkäviiva, olematta
vaakasuora, kuten useimmilla eläimillä, laskeutuu vinosti häntää kohti.

Lyhyt paksu kaula ja vahvat leuat ovat luonteenomaisia tunnusmerkkejä,
edellinen siinä määrin, että tarumaisen luonnonhistorian päivinä
sanottiin hyeenan olevan vailla niskanikamia. Sen paksulla kaulalla
ja voimakkailla leukaluilla on tarkoituksensa. Niiden avulla hyeena
saattaa syödä luita, jotka olisivat vallan käyttökelvottomia
tavalliselle sudelle tai jollekin muulle saalistavalle pedolle. Se voi
murtaa miltei suurimmat ja vahvimmat nikamat eikä ainoastaan käytä
niiden ydintä, vaan musertaa itse luut ja nielee ne ravintona. Tässä
meillä jälleen on todiste luonnon mukautumiskyvystä. Hyeena elää juuri
siellä, missä noita suuria luita on runsaimmin. Luonto ei salli minkään
joutua hukkaan.

Hyeenat ovat Afrikan susia -- toisin sanoen ne edustavat Afrikassa
suurta sutta, jota siellä ei tavata. On totta, että sakaali on susi
joka suhteessa, mutta ainoastaan pieni. Afrikassa ei ole todellista
suurikokoista sutta, sentapaista kuin Pyreneitten laiha ryöväri tai sen
amerikalainen kaksoisveli.

Kaikista susista on hyeena rumin ja petomaisin. Siinä ei ole
mitään miellyttävää tai kaunista. Olinpa todella sanoa sitä
rumimmaksi luoduista olennoista, kun paviaanit johtuivat mieleeni.
Ne luonnollisesti edustavat äärimmäistä rumuutta; eivätkä hyeenat
todellakaan eroa niistä yleiseltä muodoltaan, enempää kuin eräiltä
tavoiltaankaan. Muutamat aikaisemmat kirjailijat lukivatkin ne samaan
luokkaan.

Nyt olemme puhuneet hyeenasta ikäänkuin sitä olisi vain yksi laji.
Pitkät ajat oli ainoastaan yksi tunnettu -- tavallinen eli "juovikas
hyeena" (_Hyena vulgaris_), ja juuri siitä kerrotaan niin monia
epätodenmukaisia juttuja. Tuskinpa yksikään muu eläin on ollut niin
huomattavalla sijalla salaperäisyyden ja kauhun maailmassa. Ei vampyyri
eikä lohikäärme ole sitä voittanut. Esivanhempamme uskoivat, että se
voi lumota kenen tahansa katseellaan, viekoitella heidät mukaansa ja
sitten syödä heidät suuhunsa -- että se muutti sukupuoltansa joka vuosi
-- että se saattoi muuttaa itsensä uhkean nuorukaisen näköiseksi ja
siten houkutella nuoria neitoja metsiin syötäväksi -- että se saattoi
täydelleen matkia ihmisääntä -- että sen tapana oli kätkeytyä jonkun
talon läheisyyteen, kuunnella, kunnes jonkun perheenjäsenen nimi
mainittaisiin, sitten huutaen kuin apua pyytäen mainita kuulemansa nimi
ja matkia hädässä olevan huutoja. Silloin tietysti mainittu henkilö
tuli ulos, mutta paikalle saapuessaan hän luonnollisesti tapasi vain
raivokkaan hyeenan, joka oli valmis hänet ahmaisemaan.

Niin oudolta kuin saattanee näyttääkin, uskottiin näitä järjettömiä
juttuja ennen varsin yleisesti, ja niin omituiselta kuin tuntuneekin
minun sanoa, ei ainoakaan niistä ole vailla _jonkinlaista_ pohjaa. Niin
liioiteltuja kuin ne ovatkin, johtavat ne kaikki alkunsa luonnollisista
tosiseikoista. Tässä viittaan vain pariin niistä. Hyeenan katseessa
on jotakin erikoista, joka on antanut aiheen käsitykselle, että
sillä olisi voima "viehättää" eli lumota, vaikken olekaan koskaan
kuullut sen sillä ketään viekoitelleen surman suuhun; eläimen äänessä
on erikoisuus, joka helposti hankkisi sille kunnian ihmisäänen
matkimisesta, siitä yksinkertaisesta syystä, että edellinen varsin
läheisesti muistuttaa jälkimmäistä. En sano hyeenan äänen olevan
tavallisen ihmisäänen kaltaisen, mutta on eräitä ääniä, joita se
aivan muistuttaa. Tunnen useita henkilöitä, joilla on _hyeenan ääni_.
Tarkimpia ihmisnaurun jäljittelyjä on todella "pilkullisen hyeenan"
ääni. Kukaan ei voi sitä kuulla, niin ilkeä kuin se onkin, olematta
huvitettu sen läheisestä yhtäläisyydestä inhimillisen mielenilmaisun
kanssa. Sen sävyssä on mielettömyyden vivahdus, ja minusta se
muistuttaa terävää metallista sointia, jonka olen huomannut neekerien
äänessä. Olen jo verrannut sitä siihen, jollaiseksi kuvittelisin
_järjettömän neekerin_ naurua.

Vaikka onkin parhaiten tunnettu, on juovikas hyeena mielestäni vähimmin
mielenkiintoinen lajiansa. Se on laajemmalle levinnyt kuin yksikään
sen heimolaisista. Eläen useimmissa Afrikan osissa se on myöskin
aasialainen eläin ja kylläkin yleinen kautta Aasian eteläisten maiden,
ja tavataanpa sitä niinkin kaukana pohjoisessa kuin Kaukaasiassa ja
Altai-vuorilla. Se on ainoa Aasiassa elävä laji. Kaikki muut ovat
synnynnäisiä afrikalaisia, mikä manner onkin hyeenan todellinen koti.

Luonnontutkijat myöntävät olevan vain _kolmea_ lajia hyeenoita. En
epäile lainkaan, etteikö olisi kaksi kertaa tuota määrää, yhtä paljon
toisistaan eroavia kuin nämä kolme. Vähintään viisi lajia tunnen,
laskematta hyeenoihin Kap-maan villikoiraa tahi pientä maakuopissa
asuvaa hyeenaa (_Proteles_) -- jotka molemmat vielä epäilemättä
tapaamme metsästysseikkailujemme kuluessa.

Ensiksi meillä on siis "juovikas" hyeena, joka jo on mainittu. Se on
tavallisesti väriltään tuhkanharmaa heikoin kellertävin vivahduksin, ja
sillä on joukko säännöttömiä _viiruja_ eli mustia tai tummanruskeita
juovia. Nämä ovat poikittain pitkin sen ruumista tai oikeammin vinosti,
seuraten melkein kylkiluiden suuntaa. Ne eivät ole yhtä selviä eli
huomattavia lajin eri yksilöillä. Karva on -- kuten kaikilla hyeenoilla
-- pitkä, karhea ja takkuinen, pitempi niskassa, hartioilla ja
selässä, johon se muodostaa harjan. Se nousee pystyyn, kun eläin on
kiihoittunut. Samaa voi havaita koirillakin.

Tavallinen hyeena on kaukana sekä voimakkaasta että rohkeasta,
verrattaessa sitä toisiin samaa sukua oleviin. Se on todella heikoin ja
vähimmin julma heimoansa. Se on kylliksi saaliinhimoinen, mutta elää
etupäässä haaskoista eikä uskalla hyökätä itseänsä puolta heikompien
elävien olennoiden kimppuun. Se saalistaa vain pienimpiä nelijalkaisia
ja on, huolimatta raatelevaisuudestaan, pahanpäiväinen pelkuri.
Kymmenvuotias lapsi saa sen helposti pakosalle.

Toinen laji on se hyeena, joka niin paljon kiusasi kuuluisaa Brucea
hänen matkallaan Abessiniassa, ja jota voidaan sopivasti nimittää
"Brucen hyeenaksi". Sekin on _juovikas_, ja miltei kaikki tutkijat
ovat määritelleet sen olevan samaa lajia kuin _Hyena vulgaris_. Mutta
muuten ei ole yhdenkaltaisuutta näissä lajeissa; ja juovatkin ovat eri
asennossa, samalla kun päävärikin on erilainen.

Brucen hyeena on lähes kaksi kertaa niin suuri kuin tavallinen hyeena
-- ja sillä on kaksin verroin voimaa, rohkeutta ja raivokkuutta. Se ei
hätyytä ainoastaan suuria nelijalkaisia, vaan vieläpä itse ihmistä --
tulee öisin taloihin, jopa kyliinkin, ja vie mennessään kotieläimiä ja
lapsia.

Niin uskomattomilta kuin nämä väitteet voivatkin tuntua, ei voi
epäilläkään niiden todenperäisyyttä; sellaiset tapaukset eivät suinkaan
ole harvinaisia.

Tällä hyeenalla on maine, että se menee hautausmaille ja kaivaa
haudoista kuolleitten ruumiita syödäkseen niitä. Muutamat
luonnontutkijat ovat tämän kieltäneet. Mistä syystä? On yleisesti
tunnettua, että useissa Afrikan osissa kuolleita ei haudata, vaan
heidät heitetään ulos tasangoille. On yhtä yleisesti tunnettua, että
hyeenat ahmivat näin alttiiksi jätetyt ruumiit. On myöskin tunnettua,
että hyeena on rottakoiran tapainen -- kuoppia kaivava eläin. Mitä
ihmeellistä tai epäiltävää on otaksumassa, että se kaivelee saadakseen
ulottuvilleen ruumiita, sen luonnollista ravintoa? Susi tekee niin,
sakaali, kojootti -- niin, vieläpä koirakin! Olen nähnyt ne kaikki
siinä hommassa tappelutantereella. Miksi ei siis hyeena?

Kolmas laji on varsin eroava kummastakin jo kuvatusta -- "pilkullinen
hyeena" (_Hyena crocuta_). Sitä nimitetään myös toisinaan "nauravaksi"
hyeenaksi sen omituisuuden tähden, josta oli jo aihetta puhua.
Yleiseltä väriltään ei tämä laji eroa paljoakaan tavallisesta
hyeenasta, paitsi sitä, että sen sivuilla on juovien asemasta pilkkuja.
Se on suurempi kuin _Hyena vulgaris_ ja muistuttaa luonteeltaan Brucen
eli abessinialaista hyeenaa. Se on Afrikan eteläisen puolen asukas,
ja hollantilaisten siirtolaisten kesken se tunnetaan "tiikeri-suden"
nimellä; tavallista hyeenaa he nimittävät yksinkertaisesti sudeksi.

Neljäs laji on "ruskea hyeena" (_Hyena villosa_). Nimitys "ruskea"
hyeena ei ole onnistunut, sillä ruskea väri ei suinkaan ole tälle
eläimelle luonteenomaista. _Hyena villosa_ eli "karvainen hyeena" on
parempi, koska sen kylkiä peittävät pitkät suorat karvat antavat sille
erikoisen ulkomuodon ja heti erottavat sen kaikista muista. Se on yhtä
suuri ja raivoisa kuin mikä toinen tahansa, ollen bernhardilais-koiran
kokoinen; mutta on vaikeata kuvitella, kuinka kukaan voi erehtyä
pitämään sitä joko juovikkaana tai pilkullisena hyeenana. Sen väri on
tummanruskea tai miltei musta ylhäältä ja likaisenharmaa alempana.
Yleisen värin ja karvalaitteen kautta se todella hiukan muistuttaa
mäyrää tai ahmaa.

Ja kuitenkin monet luonnontutkijat selittävät sen olevan samaa lajia
kuin tavallinen hyeena -- oppinut De Blainville muiden muassa.
Oppimattomin Etelä-Afrikan buuri -- sillä se on eteläafrikalainen
eläin -- tietää enemmän. Jo niiden nimityskin, "rantasusi", viittaa
sen erilaisiin tapoihin ja oleskelupaikkoihin -- sillä se asustaa
merenrannalla, eikä sitä tavata edes niissäkään seuduissa, jotka ovat
tavallisen hyeenan mieluisimpia oleskelupaikkoja.

On vielä toinenkin "ruskea hyeena", joka kokonaan eroaa tästä, ja
elelee suuressa erämaassa. Se on lyhempi karvaltaan ja tasaisen ruskea
väriltään, mutta tavoiltaan ja luonteeltaan muiden kaltainen. Kun
Afrikan keskiosat ovat kauttaaltaan tulleet tutkituiksi, lisätään
epäilemättä useita hyeenalajeja jo tunnettujen luetteloon.

Hyeenain tavat eivät suurestikaan eroa suurten sutten tavoista. Ne
asuvat luolissa tai kallionhalkeamissa. Muutamat käyttävät pesänään
toisten eläinten maakuoppia, joita ne voivat itseään varten suurentaa
-- koska niillä on kaivamiseen sopivat kynnet.

Ne eivät ole puukiipijöitä, sillä niiden kynnet eivät ole kyllin
sisäänvetäytyvät tätä tarkoitusta varten. Hampaisiinsa ne pääasiassa
turvautuvat ja leukojensa suureen voimaan.

Hyeenat ovat yksin eläviä elukoita, vaikka niitä usein nähdään
joukoissa, joita yhteinen saalis houkuttelee. Kaksitoista tai
enemmänkin kokoontuu samalle haaskalle, mutta kukin menee omia teitään
sieltä lähtiessään. Ne ovat äärettömän saaliinhimoisia; syövät miltei
mitä tahansa -- jopa nahanpalasia tai vanhoja kenkiä! Luita ne
musertavat ja nielevät kuin ne olisivat pehmeitä lihakappaleita. Ne
ovat röyhkeitä, etenkin poloisia alkuasukkaita kohtaan, jotka eivät
niitä metsästä hävittääkseen ne kokonaan. Ne menevät alkuasukkaiden
kurjiin kraaleihin ja vievät usein heidän lapsiansa. On varmasti totta,
että satoja lapsia Etelä-Afrikassa ovat hyenat surmanneet.



26. luku.

PUUNLATVASSA OLEVA TALO.


Van Bloom arveli nyt, että hyeenat luultavasti tulisivat suureksi
vitsaukseksi hänelle. Ei liha, ei mikään olisi turvassa niiltä --
yksinpä hänen lapsensakin olisivat vaarassa, jos ne jäisivät yksin
leiriin; ja epäilemättä hänen olisi usein pakko jättää heidät, koska
hän tarvitsisi vanhemmat mukaansa metsästysretkilleen.

Olipa siellä vielä pelättävämpiäkin eläimiä kuin hyeenat. Sinäkin yönä
he olivat kuulleet alhaalta lammelta leijonan karjuntaa; ja aamun
tullen osoittivat jäljet useiden tällaisten elukoiden käyneen veden
partaalla juomassa.

Kuinka saattaisi jättää pikku Trüeyn -- oman rakkaan pikku Trüeynsä,
-- tai Janin, joka ei ollut rahtustakaan suurempi -- kuinka saattaisi
hän jättää heidät avonaiseen leiriin, kun moisia hirviöitä kuljeskeli
ympärillä? Hän ei voinut sitä ajatellakaan.

Hän mietti, mihin suuntaan alkaisi toimia. Ensin hän ajatteli rakentaa
talon. Se olisi ehdottomasti aikaa kysyvä työ. Ei ollut hyvää eikä
sopivaa rakennusainetta. Kivirakennus vaatisi paljon vaivaa -- koska
kivet täytyisi tuoda lähes mailin päästä ja vielä käsin kantaa. Se ei
kävisi laatuun, sillä van Bloom viipyisi ehkä vain lyhyen ajan sillä
paikalla. Kenties hän ei löytäisi moniakaan norsuja siellä, ja silloin
hänen täytyisi lähteä muuanne.

Miksi ei voi rakentaa hirsimajaa? sanot sinä. Siinähän ei olisi niin
suurta puuhaa, kun seutu osaksi oli varsin metsäinen, ja heillä oli
kirves.

Tienoo oli osaksi metsäinen todella, mutta erikoisella tavalla.
Lukuunottamatta nwana-puita, jotka olivat pitkien matkojen päässä
toisistaan -- ja säännöllisesti ikäänkuin olisivat olleet istutettuja
-- ei siellä ollut mitään, joka olisi ansainnut rungon nimeä. Kaikki
muut olivat pelkkiä "pensaita" -- okaista viidakkoa, jossa kasvoi
mimoosia, euphorbioita, puuntapaisia aloeita, strelitziaa ja kauheita
zamia-kasveja, kauniita kyllä katsella, mutta vallan hyödyttömiä taloa
rakennettaessa. Nwanat olivat tietysti liian suuria seinähirsiksi.
Yhden sellaisen kaataminen olisi miltei ollut talonrakentamisen
vertainen työ; ja jotta niistä olisi saatu lautoja, olisi tarvittu
höyrysaha. Niinpä siis ei voinut ajatellakaan tehdä hirsimajaa.

Heikko paaluista ja kaisloista valmistettu rakennus ei olisi tarpeeksi
turvallinen. Vihastunut sarvikuono tai norsu hajoittaisi sellaisen
talon maan tasalle muutamassa hetkessä.

Otaksukaamme vielä, että lähistöllä oli _ihmissyöjiä_. Swartboy luuli
niitä olevan ja piti seutua siitä tunnettuna. Kun se ei ollut etäällä
Swartboyn syntymäpaikasta, oli van Bloom, jolla oli syytä luottaa
bushmannin sanoihin, taipuvainen sitä uskomaan. Mitä suojaa antaisi
heikko maja _ihmissyöjää_ vastaan? Ei paljoa todellakaan.

Van Bloom oli ymmällä ja neuvoton. Hän ei voinut alkaa
metsästysretkiänsä, ennenkuin tämä kysymys oli ratkaistu. Jonkinlainen
paikka täytyi valmistaa, missä lapset olisivat turvassa hänen
poissaollessaan.

Hautoessaan mielessään tätä asiaa hän sattui katsahtamaan ylös
nwana-puun oksiin. Hänen huomionsa kiintyi oitis noihin suunnattomiin
haaroihin, sillä ne olivat herättäneet hänessä eloon omituisen muiston.
Hän muisti kuulleensa, että maan joissakin osissa eikä kenties
kovinkaan kaukana hänen silloisesta olinpaikastaan alkuasukkaat _asuvat
puissa_. Että joskus kokonainen heimo, johon kuuluu viisikymmentä
henkeä tai enemmänkin, laittaa kotinsa yhteen ainoaan puuhun; ja sen he
tekevät ollakseen turvassa villeiltä eläimiltä ja joskus yhtä villeiltä
ihmisiltä. Että he rakentavat talonsa lavoille, jotka sovitetaan
vaakasuorille oksille; ja että he nousevat kotiinsa pitkin tikapuita,
jotka vedetään heidän jäljessään sisään yöksi, kun he menevät levolle.

Tuota kaikkea oli van Bloom kuullut, ja se kaikki on varmasti totta.
Luonnollisesti johtui hänen mieleensä ajatus, miksei _hän_ voisi
tehdä samoin. Miksi hän ei voisi rakentaa taloa jättiläismäiseen
nwanaan? Siellähän olisi kaikki hänen toivomansa turvallisuus. Siellä
he kaikki voisivat nukkua täysin luottaen hyvään suojaan. Metsälle
mennessään hän voisi jättää lapset sinne, saattaen olla varma
tapaavansa heidät palatessaan. Ihailtava ajatus! Millainen oli sen
toimeenpano-mahdollisuus?

Hän alkoi miettiä sitä. Jos hänellä vain olisi lautoja valmistaakseen
lavalaitteet eli permannon, olisi muu helppoa. Mikä ohut katto tahansa
riittäisi tuolla ylhäällä. Lehvät muodostivat miltei katon. Mutta
lattia-ainekset -- ne olivat vaikeutena. Mistä saisi lautoja? Ei
mistään lähitienoilta.

Hänen silmänsä sattuivat juuri silloin osumaan vankkureihin. Ah, niissä
oli lautoja; mutta ajoittaako nuo kauniit vankkurit? Ei -- ei -- ei!
Sellaista ei voinut ajatellakaan.

Mutta seis! Ei ollutkaan välttämätöntä _hajoittaa_ niitä --
ei tarvinnut kiskoa irti ainoatakaan naulaa. Ne täyttäisivät
tarkoituksensa, vaikkei niistä lohkaistaisi siruakaan. Mainiot
ajoneuvot olivat niin tehdyt, että ne voitiin irroittaa osiin ja panna
mielen mukaan jälleen kokoon.

Hän voisi ottaa ne kappaleiksi. Leveä pohja jäisi vain kokonaiseksi.
Siitä juuri tulisi permanto. Eläköön!

Innostuneena tämän mainion suunnitelman kehittymisestä kenttäkornetti
ilmaisi sen nyt toisille. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se oli
erinomainen asia, ja koska heillä oli päivä edessään, ryhtyivät he
ilman muuta hankettaan toteuttamaan.

Ensin oli valmistettava kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Se vei
hyvän aikaa; mutta vihdoin oli lyöty kokoon tukeva, alkuperäinen
tekele, joka ihailtavan hyvin täytti tarkoituksensa. Sen avulla he
pääsivät alimmalle haaralle ja saattoivat sieltä rakentaa portaita
toisille.

Van Bloom kapusi ylös ja huolellisen tarkastuksen jälkeen valitsi lavan
aseman. Se tulisi nojaamaan kahteen vankkaan yhtä korkealla olevaan
vaakasuoraan haaraan, jotka erosivat toisistaan hyvin vähitellen.
Suuren puun paksujen oksien paljous salli hänen vapaasti valita.

Vankkurit otettiin nyt kappaleiksi -- vain muutaman minuutin työ --
ja pohja hinattiin ensimmäisenä ylös. Se ei ollut helppo tehtävä ja
vaati leirin koko voiman. Vankat hihnat kiinnitettiin toiseen päähän,
ja ne sovitettiin kulkemaan erään puunhaaran päällitse, joka oli vielä
korkeammalla kuin ne, jotka tulisivat lavaa kannattamaan. Yksi heistä
oli ylhäällä ohjatakseen mahtavaa lankkulaitetta, sillä välin kun
toiset ponnistelivat voimiansa köysien kimpussa alhaalla. Yksinpä pikku
Jankin veti kaikin voimin -- vaikka yksi ainoa tavallisten mittojen
mukainen naula olisi suunnilleen vastannut hänen voimansa määrää.

Laitetta hinattiin, kunnes se kauniisti lepäsi kannattavien haarojen
tukemana; silloin kuului alhaalta hurraahuuto, ja siihen vastasi
Swartboy oksien seasta.

Raskain osa työtä oli suoritettu. Vankkuriarkut kuljetettiin ylös pala
palalta ja asetettiin aivan entisille paikoilleen. Muutamia oksia
hakattiin poikki, jotta saataisiin tilaa katokselle; sitten sekin
hinattiin ylös ja nostettiin paikoilleen.

Auringon laskiessa oli kaikki kunnossa ja ilmamaja valmiina nukkumista
varten. Ja todella he nukkuivatkin jo sinä yönä siellä, tai kuten Hans
leikillisesti sanoi, he menivät kaikki "yöpuulle".

He eivät kuitenkaan pitäneet uutta asumustaan aivan täydellisenä vielä.
Seuraavana päivänä he jatkoivat sen valmistelua. Suurten paalujen
avulla he laajensivat lavansa vankkureista aivan puun runkoon saakka,
jotta heillä olisi leveä ala, millä liikkua.

Paalut punottiin yhteen vitsaksilla; näitä saatiin tältä seudulta
kotoisin olevasta, kauniista riippaoksaisesta pajusta (_Salix
babylonica_), jota kasvoi useita puita lammen rannalla. Kaiken päälle
pantiin paksu savipäällystys, joka saatiin järven rannasta, niin
että he tarpeen vaatiessa voisivat todella sytyttää tulen ja keittää
illallisensa puussa.

Tehdäkseen permannon vielä hienommaksi he hankkivat jonkun verran sitä
ainetta, josta muurahaiskeot ovat rakennetut; kun se on laadultaan
tahmeata, tulee siitä melkein yhtä kestävää muurilaastia kuin
roomalainen sementti.

Kun _päärakennus_ oli viimeistelty, laittoi Swartboy lavan itselleen
ja toisen Tottylle tilavan nwanan toiseen osaan. Kummankin lavan
yläpuolelle hän oli rakentanut katon eli suojuksen turvaamaan niiden
haltijoita sateelta tai kasteelta.

Jotenkin omituisilta näyttivät nuo kaksi suojusta, jotka kumpikin
olivat suunnilleen tavallisen sateenvarjon suuruisia. Niiden omituisuus
johtui siitä tosiasiasta, että ne olivat norsunkorvia!



27. luku.

VILLIEN RIIKINKUKKOJEN TAPPELU.


Nyt ei mikään enää estänyt kenttäkornettia alkamasta uuden elämänsä
todellista tehtävää, nim. elefantinmetsästystä. Hän päätti siis
alkaa heti; sillä hänen mielensä ei ollut levollinen, kunnes hänen
onnistuisi "pistää pussiin" joitakin näistä jättiläiseläimistä.
Kenties hän ei saisi surmatuksi ainoatakaan; ja mitä tulisi sitten
hänen suurenmoisista toiveistaan ja laskelmistaan? Ne päättyisivät
pettymykseen, ja hän huomaisi olevansa yhtä vaikeassa asemassa kuin
konsanaan. Vieläpä vaikeammassakin: sillä epäonnistuminen jossakin
yrityksessä ei merkitse vain ajan, vaan myöskin tarmokkaisuuden
menetystä. Menestys synnyttää kykyä, rohkeutta ja itseluottamusta
-- jotka kaikki osaltansa auttavat uuteen menestymiseen; kun taas
epäonnistuminen tekee araksi ja johtaa epätoivoon. Sielutieteelliseltä
kannalta katsoen on vaarallista epäonnistua jossakin yrityksessä; ja
sen vuoksi tulisi, ennenkuin mihinkään ryhtyy, olla täysi varmuus sen
mahdollisuudesta ja kelvollisuudesta käytäntöön.

Nyt van Bloom _ei_ ollut varma, että hänen suunnittelemansa suuri hanke
oli mahdollinen. Mutta tässä tapauksessa ei hänellä ollut varaa valita.
Muita toimeentulon keinoja ei hänelle ollut tarjona silloin; ja hän
oli päättänyt koettaa tätä. Hän uskoi omiin laskelmiinsa ja hänellä
oli myös hyvät syyt toivoa onnistuvansa; mutta vielä ei oltu kokeiltu.
Eipä ihme, että hän halusi kiireesti ryhtyä hommaan -- halusi kiireesti
tietää omat menestymismahdollisuutensa.

Varhain aamulla hän oli siis ylhäällä ja liikkeellä. Hendrik ja
Swartboy vain seurasivat häntä, sillä hän ei voinut vielä taivuttaa
itseänsä jättämään lapsia ilman muuta suojaa kuin Tottyn -- joka oli
miltei yhtä lapsekas kuin hekin. Hans jäi siis leirille.

Metsämiehet seurasivat aluksi sitä pientä puroa, joka juoksi
lähteestä ja lammesta. Näin he tekivät, koska sillä taholla oli
enemmän "pensastoa", ja he tiesivät, että olisi luultavampaa tavata
norsuja metsiköissä kuin avoimilla tasangoilla. Ainoastaan virran
reunamilla olikin todella isompia metsiköitä nähtävinä. Leveä
viidakkovyö ulottui sen kummallekin puolen. Sen ulkopuolella oli
hajanaisia lehtoja ja puuryhmiä; ja sitten alkoivat avoimet tasangot,
miltei puuttomina, vaikka runsas ruohopeite verhosikin niitä vielä
jonkun matkaa kauemmaksi. Tähän yhtyivät villit "karoot", ulottuen
silmänkantamattomiin itää ja länttä kohden. Pohjoisessa kulki, kuten
jo mainittu, jono jyrkkää "kalliotörmää"; ja niiden toisella puolen ei
ollut muuta kuin paahtavaa ja vedetöntä erämaata. Etelässä olivat nuo
ainoat, joita saattoi "metsiköiksi" nimittää; ja vaikkakaan tuollainen
matala viidakko ei voinut vaatia "metsän" nimeä, oli se siitä
huolimatta hyvinkin luultavasti norsujen oleskelupaikka.

Puut olivat pääasiassa mimoosia -- useita lajeja; sen lehtiä, juuria ja
pehmeitä vesoja tuo suuri märehtijä mielellään syö. Oli siellä muutamia
"camel-doorn"-puitakin, varjoisine sateensuojan tapaisine latvoineen.
Mutta yli kaikkien kohosivat nwanapuiden tuuheat latvat, antaen
maisemalle erikoisen luonteen.

Kulkiessaan eteenpäin huomasivat metsästäjät, että puron uoma tuli
leveämmäksi ja suuremmaksi, ja että aika-ajoin -- kaiketi suurten
sateitten jälkeen -- oli suuria vesimääriä täytynyt juosta sen uraa
pitkin, muodostaen melkoisen joen. Mutta uoman tullessa suuremmaksi oli
asianlaita päinvastainen juoksevan veden määrään nähden. Kuta kauemmas
he tulivat, sitä vähemmäksi se kävi, kunnes noin mailin päässä leiriltä
virta loppui kokonaan.

Puolisen mailia eteenpäin he löysivät vettä seisovissa lätäköissä,
mutta ei juoksevana. Leveä, kuiva uoma jatkui kuitenkin, kuten
ennenkin; ja "pensasto" levisi keskeymättömänä kummallekin puolelle
niin tiheänä, että he saattoivat vain kulkea pysyttelemällä itse
uomassa.

Heidän käydessään eteenpäin lähti monenlaista pienempää riistaa
liikkeelle. Hendrik olisi mielellään ampunut joitakin niistä, mutta
hänen isänsä ei sallinut hänen juuri silloin laukaista. Se voisi
säikähdyttää pois ison "riistan", jota he etsivät ja voisivat kohdata
minä hetkenä hyvänsä. Paluumatkalla Hendrik voisi tehdä parhaansa; ja
silloin aikoi kenttäkornettikin auttaa häntä hankkimaan antiloopin,
koska leirissä ei ollut lainkaan tuoretta metsänriistaa. Tällä oli
kuitenkin toisarvoinen merkitys; tärkein tehtävä oli koettaa hankkia
torahammaspari.

Swartboyn jousen käyttämistä vastaan ei ollut mitään muistuttamista,
koska tuo hiljainen ase ei aiheuttaisi mitään hälinää. Swartboy oli
otettu mukaan kantamaan kirvestä ja muita kapistuksia sekä myöskin
avustamaan metsästyksessä. Hän oli luonnollisesti ottanut mukaan
jousensa ja viinensä; ja alituisesti hän valppaana tarkasteli
löytääkseen jotakin, mihin lennättää yhden pienistä myrkytetyistä
nuolistaan.

Vihdoin hän löysi huomion arvoisen maalitaulun. Mennessään tasangon
poikki välttääksensä suurta uoman tekemää mutkaa he tulivat melkoisen
suurelle metsäniitylle eli aukeamalle, ja keskellä tätä ahoa oli
tavattoman suuri lintu suorana seisomassa.

"Kamelikurki!" huudahti Hendrik.

"Ei", vastasi Swartboy; "se olla pauw".

"Niin on", sanoi van Bloom, vahvistaen Swartboyn väitteen, "se on pauw".

Tämä hollanninkielinen "pauw" merkitsee "riikinkukko". Mutta
Afrikassa ei ole riikinkukkoja. Villinä tavataan riikinkukkoja vain
Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa. Siispä ei heidän näkemänsä lintu
voinut olla riikinkukko.

Eikä se ollutkaan. Ja kuitenkin se muistutti jossakin määrin
riikinkukkoa, pitkine tuuheine pyrstöineen ja silmäänpistävän kirjavine
ja täplikkäine siipineen; sillä oli myös riikinkukon selkää koristavien
"marmoroitujen" sulkien yhdenkaltaisuutta, mutta ei kuitenkaan tuon
linnuista ylpeimmän loistavia värejä, vaikka se oli yhtä uhkea sekä
paljon suurempi ja korkeampi. Sen suuren koon ja pystyn asennon
tähden olikin Hendrik ensi silmäyksellä pitänyt sitä kamelikurkena.
Se ei ollut riikinkukko eikä kamelikurki, vaan kuului eri sukuun kuin
kumpikaan niistä -- _Otis_ eli trappilinnun sukuun. Se oli suuri
Etelä-Afrikan trappi -- _Otis kori_.

Sekä Swartboy että van Bloom tiesivät pauw-lintujen olevan mitä
herkullisinta siivekästä metsänriistaa. Mutta samalla he tiesivät, että
se on arimpia lintuja -- niin arka, että on vaikeata saada edes pitkän
matkan päästä sitä ampua. Kuinka voisi sitä siis lähestyä bushmannin
nuolenkantaman päähän? Sitä seikkaa sieti miettiä.

Seisomapaikallaan se oli runsaan kolmensadan kyynärän päässä heistä;
ja jos se olisi heidän huomannut, olisi se pian pidentänyt matkaa
juoksemalla poispäin toiset kolmesataa. Sanon _juoksemalla_, sillä
trappien sukuun kuuluvat linnut harvoin lentävät, käyttävät vain
pitkiä sääriään välttääksensä vihollista. Tämän vuoksi niitä usein
metsästetään koirien avulla ja saadaan kiinni ankaran ajon jälkeen.
Vaikka ovatkin kehnoja lentäjiä, ovat ne oivallisia juoksijoita --
miltei yhtä nopeita kuin itse kamelikurki.

Pauw-lintu ei ollut kuitenkaan vielä huomannut metsästäjiä. Nämä olivat
nähneet vilahduksen siitä, ennenkuin ilmestyivät esiin pensaikosta, ja
olivat pysähtyneet oitis sen nähtyänsä.

Miten tulisi Swartboyn lähestyä sitä? Se oli kolmensadan kyynärän
päässä jokaisesta piilopaikasta, ja maa oli niin puhdas kuin
vastaharavoitu niitty. On totta, ettei aukeama ollut suuri. Swartboy
olikin todella hiukan hämmästynyt nähdessään pauw-linnun näin pienellä
aukiolla, sillä nämä linnut elävät vain laajoilla avonaisilla
tasangoilla, missä ne voivat huomata vihollisensa pitkän matkan
päästä. Aho ei ollut suuri, mutta katseltuansa trappia muutaman
minuutin metsämiehet näkivät sen päättäneen pysytellä keskustassa,
eikä se osoittanut mitään halua syödessään kulkea kummankaan puoleista
tiheikköä kohti.

Kuka muu tahansa, paitsi bushmanni, olisi ollut toivoton, mitä tämän
linnun ampumiseen tuli; mutta Swartboy ei heittänyt toivoaan.

Pyytäen toisia olemaan hiljaa hän hiipi edelleen viidakon reunaan ja
asettui tuuhean lehtevän pensaan taakse. Sitten hän alkoi päästää
kuuluviin ääniä, aivan samanlaisia kuin trappiuros haastaessaan
vastustajaa taisteluun.

Kuten teerensuku, on trappikin moniavioinen ja tietysti kauhean
mustasukkainen ja taisteluhaluinen eräinä vuodenaikoina. Swartboy
tiesi juuri silloin olevan pauw-lintujen "taistelukauden" ja toivoi
matkimalla niiden otteluhaastetta vetävänsä linnun -- hän näki, että se
oli kukko -- nuolensa ulottuville.

Niin pian kuin trappi kuuli äänen, kohoutui se täyteen mittaansa,
levitti mahtavan pyrstönsä, laski siipensä, kunnes pisimmät sulat
laahasivat pitkin ruohoa, ja vastasi huutoon.

Mutta Swartboyta hämmästytti nyt se, että hän luuli kuulevansa _kaksi_
yhtaikaa päästettyä huutoa, yhden vastauksen asemasta!

Se ei osoittautunutkaan mielikuvitukseksi, sillä ennenkuin hän ehti
uudistaa houkuttelun, kuului jälleen linnun uhmaava vaatimus, ja siihen
vastattiin samanlaisin huudoin toiselta taholta.

Swartboy katsahti siihen suuntaan, josta jälkimmäinen tuli; ja siellä
oli varmasti toinen trappi, joka näytti kuin pilvistä pudonneen tai
luultavammin oli juossut esiin pensaitten suojasta. Se oli joka
tapauksessa kulkenut hyvän matkan aukeaman keskustaa kohti, ennenkuin
metsästäjä sen huomasi.

Nuo kaksi näkivät nyt toisensa täydellisesti; ja niiden liikkeistä
saattoi kuka tahansa päättää, että taistelu varmasti syntyisi.

Siitä varmana Swartboy ei enää päästänyt ääntä kuuluviin, vaan oli
hiljaa pensaan takana.

Hyvän ajan kuluttua tepastelussa ja ympäri pyörimisessä,
asettauduttaessa mitä uhkaavimpiin asentoihin ja päästettäessä mitä
loukkaavimpia mielenilmaisuja nuo kaksi trappia olivat kylliksi
ärsyyntyneitä alkaakseen tapella. Ne "kävivät kiinni" uljaasti, käyttäen
kaikkia kolmea asetta -- siipiä, nokkaa ja jalkoja. Milloin ne löivät
toisiaan siivillä, milloin iskivät nokillaan; ja toisinaan, hyvän
tilaisuuden sattuessa, antoivat toisilleen taitavan potkun -- jonka
ne pitkillä, voimakkailla säärillään saattoivat suorittaa melkoisen
pontevasti.

Swartboy tiesi, että niiden joutuessa tappelun tuoksinaan hän voisi
hiipiä huomaamatta niiden lähelle; niinpä hän kärsivällisesti odotti,
kunnes oikea hetki tulisi.

Pian selvisikin, ettei hänen tarvitsisi liikahtaa piilostaan, sillä
linnut kulkivat tapellessaan häntä kohden. Hän sovitti nuolen
jousenjänteelle ja odotti.

Viiden minuutin kuluttua linnut ottelivat viidenkymmenen kyynärän
päässä siitä paikasta, missä bushmanni oli. Toinen trapeista olisi
voinut kuulla jousenjänteen helähdyksen, jos se olisi kuunnellut.
Toinen ei olisi sitä voinut kuulla, sillä ennenkuin ääni olisi voinut
sen saavuttaa, pisti myrkytetty nuoli läpi sen korvien. Väkänen oli
mennyt lävitse, ja varsi jäi päähän, tunkeutuen sen puhki.

Lintu kaatui tietysti kuolleena ruohikkoon, vähemmän kummissaan kuin
sen vastustaja.

Tämä kuvitteli ensin, että se _itse_ oli sen aikaansaanut, ja alkoi
voitonriemuisasti tepastella kaatuneen vihollisensa ympärillä.

Mutta sitten sen silmään osui nuoli, joka pisti toisen pään lävitse.
Siitä se ei mitään tiennyt. _Tuota_ se ei ollut tehnyt. Mitä ihmettä --

Jos sille olisi annettu vielä hetkinen ajatusaikaa, olisi se kenties
lähtenyt käpälämäkeen; mutta ennenkuin se ehti päättää asian, kuului
toinen jousenjänteen helähdys, toinen vasama viuhui ilmassa, ja toinen
trappi makasi ruohikkoon ojentuneena.

Swartboy syöksyi nyt esiin ja otti riistan haltuunsa; molemmat nuoret
kukot näkyivät olevan mainiossa lihassa paahtamista varten.

Ripustettuansa linnut korkealle oksalle, varjellakseen niitä
sakaaleilta ja hyeenoilta, metsämiehet jatkoivat matkaansa; ja pian
jälleen astuttuaan virran uomaan seurasivat sitä yhä alemmas.



28. luku.

JÄLJILLÄ.


He eivät olleet kulkeneet enempää kuin sata kyynärää eteenpäin, kun
tulivat yhdelle noista lammikoista, joista jo on puhuttu. Se oli
verrattain suuri; ja sen reunoilla olevassa liejussa oli monien
eläinten sorkanjälkiä. Sen metsästäjät näkivät jo kaukaa, mutta
paikalle saavuttaessa Swartboy, joka kulki hiukkasen edellä, kääntyi
äkkiä ja pyörivin silmin ja vapisevin huulin maksutti esiin sanat:

"Mun baas! mun baas! Se klow! Iso olifantti jälki!"

Ei ollut syytä erehtyä sekoittamaan elefantin ja jonkin muun eläimen
jälkiä. Siinä oli varmasti nuo suuret pyöreät jäljet -- runsaasti
neljänkolmatta tuuman pituiset ja miltei yhtä leveät -- syvään
painettuina liejuun eläimen ruumiin suunnattoman painon vaikutuksesta.
Kukin muodosti valtavan kolon, kylliksi suuren, jotta olisi voinut
portinpylvään siihen asettaa.

Metsämiehet tarkastelivat jälkiä mielihyväntuntein -- sitäkin enemmän,
kun jäljet näyttivät äsken tehdyiltä. Se oli ilmeistä. Siirtynyt lieju
ei ollut vielä kovettunut vaan näytti kostealta ja tuoreelta. Sitä oli
viimeisen tunnin kuluessa liikuteltu.

Ainoastaan yksi norsu oli sinä yönä käynyt lammikolla. Siellä oli
vanhoja jälkiä runsaasti, mutta ainoastaan yhdet tuoreet -- ja ne
olivat vanhan ja aika suuren uroksen.

Jäljet luonnollisesti kertoivat näin paljon. Tekemään neljänkolmatta
tuuman pituisia jälkiä tarvitaan varsin suuri eläin; ja ollakseen
oikein suuri täytyy sen olla uros ja lisäksi vanha.

No niin, mitä vanhempi ja suurempi, sitä parempi, edellyttäen etteivät
sen torahampaat ole tapaturmassa katkenneet. Jos niin käy, ei niitä
milloinkaan saa takaisin. Norsu tosin pudottaa torahampaansa, mutta
vain nuorena, jolloin ne eivät ole hummerin pihtejä suuremmat; niitä
seuraava pari on pysyvä, ja sen täytyy kestää läpi elämän -- kenties
_vuosisatoja_ -- sillä ei tiedetä, kuinka kauan mahtava norsu samoilee
tällä kiertotähdellä.

Jos torahampaat katkeavat -- ei niinkään harvinainen seikka -- täytyy
sen jäädä hampaattomaksi eli "torahampaattomaksi" elämänsä loppuajaksi.
Vaikka elefantti pitänee valtavien torahampaittensa menettämistä
suurena onnettomuutena, taittaisi se ne ensimmäistä puuta vastaan,
jos se olisi hiukan viisaampi. Tämä keino luultavasti pidentäisi sen
elämää; sillä metsästäjä ei silloin pitäisi sitä niiden ampumatarpeiden
arvoisena, jotka sen surmaaminen vaatii.

Kun metsämiehet olivat kotvan aikaa neuvotelleet, lähti Swartboy
seuraamaan jälkiä, van Bloomin ja Hendrikin seuratessa. Ne veivät
suoraan pois uomasta ja poikki viidakon.

Tavallisesti osoittavat pensaat norsun kulkusuunnan siellä, missä ne
ovat sen laatuisia, joita se syö. Tässä tapauksessa se ei ollut syönyt;
mutta bushmanni, joka saattoi seurata jälkiä koiran tavoin, pysyi ilman
vaikeutta jäljillä, kulkien niin nopeasti kuin nuo kolme saattoivat
taivaltaa.

He sukeltausivat esiin avoimille metsäniityille ja kuljettuaan
useiden sellaisten läpi saapuivat suurelle muurahaiskeolle, joka oli
erään aukeaman keskellä. Norsu oli kulkenut läheltä kekoa -- se oli
pysähtynyt sinne hetkeksi -- maltahan, sen oli täytynyt maata siellä!

Van Bloom ei tiennyt, että norsuilla oli tapana laskeutua makaamaan.
Hän oli aina kuullut sanottavan, että ne nukkuivat seisaallaan.
Swartboy tiesi asian paremmin. Hän sanoi niiden joskus nukkuvan
seisoallaan, mutta useammin makuullaan, etenkin seuduissa, joissa niitä
ei oltu metsästetty. Swartboy piti sitä hyvänä merkkinä, että tämä oli
laskeutunut makuulle. Hän päätti siitä, ettei norsuja lähiseuduilla
oltu ahdistettu, ja että niitä oli sitä helpompi lähestyä ja surmata.
Oli vähemmän luultavaa, että ne lähtisivät tiehensä niiltä tienoilta,
ennenkuin he -- metsästäjät -- olisivat aimolailla "nykäisseet" niitä.

Viimeinen arvelu oli varsin tärkeä. Seudulla, jossa norsuja on paljon
metsästetty ja jossa ne ovat oppineet ymmärtämään, mitä pyssynpamaus
merkitsee, saattaa yhden ainoan päivän ajo ne usein matkaamaan
tiehensä; eivätkä ne pysähdy uudelleen, ennenkuin ovat ehtineet kauas
pois metsästäjien ulottuvilta. Eivät ainoastaan ne määrätyt yksilöt,
joita on ahdistettu, menettele näin, vaan kaikki muutkin -- ikäänkuin
toveriensa varoittamina -- kunnes alueelle ei jää ainoatakaan norsua.
Tämä vaeltamistapa on päävaikeuksia, joita elefantinmetsästäjän täytyy
kestää; ja kun niin sattuu, ei hänellä ole muuta neuvoa kuin vaihtaa
_omaa_ toimintapiiriä.

Toiselta puolen, missä elefantit ovat kauan saaneet olla
häiriintymättä, siellä ei pyssynpamaus niitä kauhista; ja ne sietävät
koko paljon metsästystä, ennenkuin ne lähtevät käpälämäkeen ja
poistuvat paikalta.

Swartboy oli siis iloinen huomatessaan vanhan norsun laskeutuneen
makuulle. Bushmanni teki siitä seikasta aika joukon johtopäätöksiä.

Että elefantti oli maannut, se oli selvää. Muurahaiskeon pois
kehnääntynyt tahmea savi osoitti, missä sen selkä oli levännyt -- sen
ruumiin jälki näkyi pölyssä, ja sen muhkea torahammas oli uurtanut
kourankaltaisen vaon mättääseen. Suunnaton elukka sen oli täytynyt
olla, kuten sen jättämä jälki todisti bushmannin tarkoille silmille.

Swartboy kertoi eräitä omituisia tosiasioita tästä suuresta
nelijalkaisesta -- ainakin hän väitti niiden olevan tosia. Ne olivat
-- että norsu ei milloinkaan yritä laskeutua makuulle, jollei sillä
ole jotakin, mitä vasten nojata olkaansa, kallio, muurahaiskeko tai
puu; että se menettelee näin estääkseen itseänsä vierimästä selälleen
-- että jos se sattumalta joutuu tähän asentoon, sen on perin vaikea
nousta jälleen, ja se on miltei yhtä avuton kuin kilpikonna; ja
viimeksi, että se usein nukkuu seisoen puun vieressä, koko ruumiinsa
painolla nojaten runkoa vasten.

Swartboy ei uskonut sen nojaavan runkoa vastaan, kun se ensin valitsee
tuon aseman; vaan uskoi sen valitsevan puun sen suoman varjon vuoksi,
ja kun uni sen voittaa, kallistuu se sitä kohti huomaten sen tukevan ja
kannattavan itseänsä.

Bushmanni väitti vielä, että joillakuilla norsuilla on mielipuunsa,
joiden luo yhä palaavat torkahtaakseen hiukan kuumina keskipäivän
hetkinä -- sillä se on niiden lepoaika. Öisin ne eivät nuku.
Päinvastoin, yön hetket vietetään kuljeskelemalla sinne ja tänne,
matkaamalla etäisille juomapaikoille ja syöden; vaikka etäisissä ja
hiljaisissa seuduissa ne syövät päivisinkin -- joten on luultavaa, että
suurin osa niiden yöllisestä toiminnasta on seuraus niiden pelosta
valpasta vihollista, ihmistä, kohtaan.

Swartboy kertoili näitä, kaikkien metsämiesten yhdessä seuratessa
jälkiä.

Elefantin jättämät merkit olivat nyt toisenluontoisia kuin ne
olivat olleet ennen muurahaiskeolle saapumista. Se oli syönyt
kulkiessaan. Pieni torkahdus oli tuonut sille ruokahalun takaisin; ja
"odota-vähän"-orjantappurat osoittivat sen kouraisevan kärsän merkkejä.
Siellä täällä olivat oksat katkaistut, lehdet oli riivitty pois ja
puiset osat jätetty maahan. Useissa paikoin oli kokonaisia puita
revitty juurineen ylös ja melkoisen suuriakin. Noin norsu toisinaan
tekee päästäkseen käsiksi lehviin, jotka sellaisissa puissa eivät ole
sen kärsän ulottuvilla. Kaatamalla ne se saa tietysti kaikki lehvät
mukavan matkan päähän joustavasta kärsästään ja voi riipiä niitä pois
mielin määrin. Toisinaan se kuitenkin raastaa irti puun syödäkseen sen
juuria -- koska on useita lajeja, joilla on makeat, mehevät juuret,
joista norsu erittäin paljon pitää. Se vetää ne ylös maasta kärsällään,
ensin irroitettuaan ne torahampaillaan, joita se käyttää kuin
rautakankea. Toisinaan se epäonnistuu aikeissaan; ja ainoastaan maan
ollessa pehmeä ja märkä, kuten suurten sateitten jälkeen, se saattaa
kiskoa juurineen suurempia mimoosalajeja. Joskus se on oikullinen;
vedettyään puun maasta se kuljettaa sitä mukanaan useita kyynäriä,
viskaa sen maahan juuret ylöspäin, ja heittää sen siihen siepattuaan
yhden ainoan suupalan. Metsää hävittävä on norsujoukon läpikulku.

Pieniä puita se voi kiskoa ylös pelkällä kärsällään, mutta suuremmissa
se käyttää torahampaittensa mahtavampaa vipuvoimaa. Ne se työntää
juurien alle, jotka tavallisesti ovat peittyneet löyhään hietaiseen
maahan, ja sitten se nopealla nykäisyllä keikahuttaa juuret, rungon ja
oksat korkealle ilmaan -- jättiläisvoimien ihmeellinen näyte.

Metsämiehet näkivät siitä todistuksia seuratessaan jälkiä. Norsun
voiman merkkejä oli katseltavana pitkin tietä.

Se riitti synnyttämään pelkoa ja kunnioitusta, eikä yksikään heistä
ollutkaan vapaa noista tunteista. Kyeten noin aikaansaamaan hävitystä
ja tuhoa ollessaan häiritsemättömänä, mitä olisi moinen elukka
ärsytyksen ja vihan hetkellä? Ei ihme, että metsämiesten mielissä oli
pelkoa, tottumattomia kun eräät heistä olivat.

Vielä eräs toinenkin syy vaikutti heidän mieleensä, etenkin bushmannin.
Oli täysi syy olettaa, että eläin oli "kuljeksija" (_rodeur_) --
joita intialaiset metsästäjät nimittävät "irtolaisiksi". Siihen
lajiin kuuluvia norsuja on paljon vaarallisempi lähestyä kuin toisia.
Tavallisten olosuhteiden vallitessa ei ole todellakaan vaarallisempaa
kulkea elefanttilauman lävitse kuin olisi mennä kesyn härkäjoukon
sivutse. Ainoastaan, kun norsua on ahdistettu tai haavoitettu, käy se
vaaralliseksi viholliseksi.

"Kuljeksijaan" eli "irtolaiseen" nähden on toisin laita. Se on
tavallisesti pahantapainen ja hyökkää joko ihmisen tai minkä eläimen
kimppuun tahansa heidät nähdessään ja ilman vähintäkään ärsytystä. Se
näyttää nauttivan tuhoamisesta, ja voi sitä olentoa, joka joutuu sen
tielle olematta nopsempi jaloiltaan kuin se!

"Kuljeksija" viettää yksinäistä elämää, samoillen yksin läpi metsien,
koskaan liittymättä toisiin heimolaisiinsa. Se näyttää olevan
jonkinlainen sukunsa henkipatto, joka on ajettu maanpakoon pahan
sisun tai jonkun muun vian tähden, tullakseen yhä raivokkaammaksi ja
ilkeämmäksi maanpakolaisuudessaan.

Oli täysi syy otaksua, että elefantti, jonka jälkiä he seurasivat, oli
"kuljeksija". Sen yksinolo oli jo sinänsä epäiltävä asianhaara, koska
elefantit tavallisesti käyvät laumoissa, kahdesta kahteenkymmeneen,
jopa viiteenkymmeneenkin luvultaan. Hävityksen merkit, joita se oli
jättänyt taaksensa, sen mahtavat jäljet, kaikki osoittivat sen kuuluvan
noihin raivoisiin elukkoihin. Että niitä oli tällä seudulla, siitä
heillä oli jo todisteita. Swartboy väitti, että sarvikuonon tappama oli
sitä lajia, muutoin se ei olisi hyökännyt tämän kimppuun, kuten se oli
tehnyt. Bushmannin arvelussa oli varsin paljon todenperäisyyttä.

Näine vaikutteineen on siis vähemmän ihmeteltävää, että metsästäjämme
tunsivat hiukan pelkoa ajamaansa otusta kohtaan.

Jäljet tulivat yhä vain tuoreemmiksi. Metsämiehet näkivät puita tyvet
käännettyinä ylöspäin, juuret näyttäen norsun hampaiden merkkejä ja
vielä märkinä sen suunnattomasta suusta vuotaneesta syljestä. He
näkivät tuoksuavia taitettuja mimoosan oksia, joiden haju ei ollut
vielä ehtinyt haihtua. He päättelivät, ettei otus voinut olla kaukana.

He kiersivät metsänkielekettä -- bushmanni hiukan edellä.

Äkkiä Swartboy pysähtyi ja astui askeleen taaksepäin. Hän käänsi
kasvonsa seuralaisiansa kohti. Hänen silmänsä pyörivät entistä
nopeammin; mutta vaikka hänen huulensa näyttivät liikkuvan ja kielensä
heiluvan oli hän liian kiihtynyt saadakseen sanaakaan suustaan.
Naksutusten ja sihinän ryöppy tulvasi esiin, muttei mitään selvästi
äännettyä!

Toiset eivät kuitenkaan tarvinneet sanoja ymmärtääkseen, mitä
tarkoitettiin. He tiesivät Swartboyn aikovan kuiskata, että hän oli
nähnyt "se olifantti"; niinpä molemmat kurkistivat hiljaa pensaan takaa
ja näkivät omin silmin tuon mahtavan nelijalkaisen.



29. luku.

IRTOLAISNORSU.


Norsu seisoi _mokhala_puiden viidakossa. Näillä on, toisin kuin
vähäisillä mimoosilla, korkea alaston runko, jonka latvassa on tuuheat
lehvät, muistuttaen muodoltaan sateensuojaa tai päivänvarjoa. Sen
kirkkaan vihreät parittaiset lehdet ovat kirahvin mieliruokaa, mistä
johtuu niiden kasviopillinen nimitys _Acacia giraffae_; ja siitä johtuu
myös hollantilaisten metsästäjäin kesken yleinen nimi "cameldoorn".

Korkea kirahvi, jonka tarttumaan soveliaat huulet ovat lähes
parinkymmenen jalan korkeudella ilmassa, voi syödä näistä puista ilman
vaikeutta. Niin ei ole norsun laita, jonka kärsä ei voi ulottua niin
ylös; ja sen täytyisi usein jäljitellä sadun kettua, jollei sillä olisi
keinoja, millä saada houkutteleva suupala ulottuvillensa -- nimittäin
yksinkertaisesti katkaisten puun. Sen se suunnattoman voimansa avulla
saattaakin tehdä, jollei runko satu olemaan lajinsa suurimpia.

Kun metsämiehemme ensin loivat silmänsä norsuun, seisoi se kaadetun
mokhalan ääressä, jonka se oli katkaissut poikki juuren läheltä. Se
riipi lehtiä irti ja täytti niillä tilavaa vatsaansa.

Niin pian kuin Swartboy jälleen osasi hallita kieltänsä, sujahutti hän
kiireisesti kuiskaten:

"Passa päälle, baas Bloom -- varo kovin -- ei mennä liki sen -- se peto
vanha klow. Minä sano -- se ilkeä! -- Minä tunte se vanha härkä pahus!"

Tällä merkillisten lauseiden tulvalla Swartboy tahtoi varoittaa
isäntäänsä liian ripeästi lähestymästä elefanttia, koska hän tiesi sen
olevan ilkeätä lajia -- lyhyesti: irtolaisen.

Miten Swartboy sen tiesi, voisi näyttää arvoitukselta, koska eläimessä
ei ollut mitään erikoisia merkkejä, jotka olisivat erottaneet sen
toisista sukulaisistaan. Mutta bushmannin tottunut silmä näki jotakin
elefantin yleisissä piirteissä -- aivan kuten saattaa erottaa raivoisan
ja vaarallisen härän lempeämpiluontoisista tai häijyn ihmisen hyvästä,
jonkin ilmeen nojalla, jota ei voi määritellä.

Van Bloom itsekin ja myöskin Hendrik näkivät, että norsulla oli tuima
ja hurja ilme.

He eivät tarvinneet Swartboyn neuvoa menetelläkseen varovasti.

He viipyivät muutamia minuutteja tarkastellen pensasten lomitse
suunnatonta nelijalkaista. Kuta enemmän he tarkastelivat, sitä
varmemmaksi tuli päätös hyökätä sen kimppuun. Sen pitkien
torahampaitten näkeminen oli liian houkuttelevaa van Bloomille, jotta
hän olisi voinut hetkeäkään ajatella päästää sitä taistelutta menemään.
Pari luotia hän joka tapauksessa lennättäisi siihen; ja jos tilaisuutta
olisi, paljon useampiakin, jolleivät ne riittäisi. Van Bloom ei
jättäisi noita erinomaisia torahampaita ilman ottelua.

Hän ryhtyi heti miettimään turvallisinta hyökkäystapaa; mutta
hänelle ei jäänyt aikaa kypsyttää mitään suunnitelmaa. Norsu näytti
levottomalta ja oli nähtävästi aikeissa kulkea edelleen. Se voisi
hetkisen kuluttua olla tipo tiessään ja kuljettaa heitä perässään
maileja, tai kenties se hukkuisi heiltä vallan, sankan "odota-vähän"
suojassa.

Nämä arvelut saivat van Bloomin päättämään aloittaa oitis hyökkäyksen
ilman muuta suunnitelmaa kuin hiipimällä niin lähelle kuin olisi
turvallista ja laukaisemalla pyssynsä. Hän oli kuullut, että yksi ainoa
otsaan osunut luoti surmaisi minkä norsun tahansa; ja jos hän vain
pääsisi sellaiseen asemaan, että hyvin voisi ampua otusta edestäpäin,
uskoi hän olevansa kyllin hyvä tarkka-ampuja osatakseen luotinsa
oikeaan paikkaan.

Hän erehtyi luullessaan voivansa surmata norsun ampumalla otsaan. Se
on sellaisten herrasmiesten käsitys, jotka ovat metsästäneet norsuja
kammioissaan, vaikkakin toiset kamariherrat, anatoomikot -- joille
annettakoon heille tuleva kunnia -- ovat osoittaneet sen olevan
mahdotonta, elefantin pääkallon erikoisen rakenteen ja sen aivojen
aseman tähden.

Van Bloom oli tähän aikaan tuossa väärässä käsityksessä ja teki sen
vuoksi suuren virheen. Sen sijaan, että olisi yrittänyt sivulaukausta,
jonka olisi voinut ampua paljon vähemmällä vaivalla -- hän päätti
hiipien kiertää norsun eteen ja ampua eläintä päin silmiä.

Jättäen Hendrikin ja Swartboyn ahdistamaan sitä takaa hän teki
kaarroksen pensasten suojassa ja saapui vihdoin sille polulle, jota
elefantti luultavasti kulkisi.

Tuskin hän oli päässyt paikoilleen, kun hän näki suunnattoman otuksen
tulevan hiljaisin ja majesteettisin askelin itseänsä kohti; ja vaikka
elefantti vain käveli, toi puolisen tusinaa jättiläismäistä askelta
sen piiloutuneen metsästäjän lähelle. Siihen saakka ei eläin ollut
päästänyt ääntäkään; mutta sen liikkuessa saattoi van Bloom kuulla
jymisevän pulputtavan äänen, kuin olisi vesi loiskinut edestakaisin sen
laajassa vatsassa.

Van Bloom oli asettunut suuren puunrungon taakse. Norsu ei ollut vielä
huomannut häntä ja olisi kenties kulkenut ohi tietämättä, että hän
siellä olikaan, jos metsästäjä olisi sallinut. Tämä ajattelikin jo
olla hiljaa, sillä vaikka hän oli rohkea mies, saattoi metsän suuren
jättiläisen näkeminen hänet hetkisen vitkastelemaan.

Mutta jälleen välkkyi kaartuva norsunluu hänen silmissään -- jälleen
hän muisti tarkoituksen, joka oli saattanut hänet tähän asemaan; hän
ajatteli menetettyä omaisuuttaan -- päätöstään voittaa se takaisin --
lastensa menestystä.

Nämä ajatukset ratkaisivat. Pitkä putki tuettiin rungossa olevaan
kyhmyyn -- sen suu tähdättiin lähenevän norsun otsaan -- hänen silmänsä
tirkisti tähtäimen lävitse -- seurasi kova räjähdys -- ja savupilvi
peitti kaikki hänen silmiltään hetkiseksi.

Hän saattoi kuulla käheän, mylvivän, torventapaisen äänen -- hän
saattoi kuulla oksien rysähtelyn ja veden pulputuksen; ja kun savu
haihtui, näki hän harmikseen elefantin olevan yhä jalkeilla eikä
nähtävästi lainkaan vahingoittuneena!

Laukaus oli sattunut eläimeen juuri siihen, johon metsästäjä oli
tähdännyt; mutta tekemättä kuolettavaa haavaa se oli vain ärsyttänyt
elukan äärettömään raivoon. Se hyökkäili sinne tänne, iski puita
torahampaillaan, repi irti oksia ja sinkahutti niitä korkealle
kärsällään -- joskin koko ajan ilmeisesti tietämättä, mikä oli
kutkuttanut sitä niin nenäkkäästi otsaan.

Onneksi van Bloomille peitti hyvin paksu puu hänet norsun näkyviltä.
Jos raivostunut eläin olisi sillä hetkellä huomannut hänet, olisivat
hänen hetkensä olleet luetut; metsästäjä tiesi sen ja hänellä oli
kylmäverisyyttä pysyä paikoillaan ja olla hiljaa.

Niin ei ollut Swartboyn laita. Kun norsu kulki eteenpäin, olivat hän
ja Hendrik hiipineet perässä mokhalaviidakon läpi. He olivat myöskin
seuranneet sitä aukeaman poikki pensaikkoon, missä van Bloom sitä
odotteli. Kuultuaan laukauksen ja nähtyään, että elefantti yhä oli
vahingoittumatta, loppui Swartboyn rohkeus; jättäen Hendrikin hän
juoksi takaisin mokhala-viidakkoa kohden, huutaen juostessaan.

Hänen huutonsa saapuivat norsun korviin, ja oitis tämä ryntäsi siihen
suuntaan, mistä ne kuuluivat. Silmänräpäyksessä se sukelsi esiin
pensastosta, ja nähden Swartboyn aukeamalla, hyökkäsi vimmoissaan
pakenevan bushmannin perään. Hendrik, -- joka oli pysynyt paikoillaan
ja jota otus ei pensasten suojasta huomannut -- laukaisi pyssynsä
eläimen kulkiessa hänen ohitsensa. Hänen kuulansa osui hartiaan, mutta
se oli vain omiansa lisäämään norsun raivoa. Pysähtymättä se ryntäsi
Swartboyn jälkeen, epäilemättä luullen bushmanni-paran olevan syypään
saamiinsa vammoihin, joiden laatua se varsin huonosti tajusi.

Oli kulunut vain muutamia hetkiä ensi laukauksesta, kun asiat saivat
tämän käänteen. Swartboy oli tuskin selvinnyt pensastosta, ennenkuin
norsukin sukelsi esiin; ja ponnistellessaan mokhala-puita kohden hän
oli tuskin kuutta askelta edellä vainoojastaan.

Swartboyn tarkoitus oli päästä viidakkoon, jonka keskellä oli useita
suuria puita. Yhteen niistä hän aikoi kiivetä -- koska se näytti hänen
ainoalta pelastusmahdollisuudeltansa.

Hän ei ollut ehtinyt puoliväliinkään aukeamaa huomatessaan joutuvansa
perille liian myöhään. Hän kuuli suunnattoman hirviön raskaan
rynnistyksen takanaan -- hän kuuli sen kovan kostonhimoisen mylvinän
-- hän luuli tuntevansa sen kuuman henkäyksen. Oli vielä hyvä matka
juostavana. Veisi aikaa kiivetä puuhun, norsun kärsän ulottumista
korkeammalle. Ei ollut toivoa päästä pakoon puuhun.

Nämä ajatukset välähtivät mielessä miltei silmänräpäyksessä. Kymmenessä
sekunnissa Swartboy ehti loppupäätelmään, ettei puulle juokseminen
häntä pelastaisi; ja äkkiä hän pysähtyi juoksussaan, kääntyi ympäri ja
kohden elefanttia!

Ei sillä, että hän olisi tehnyt jonkun suunnitelman pelastuakseen. Ei
rohkeus, vaan epätoivo saattoi hänet kääntymään kohti vainoojatansa.
Hän tiesi, että juoksemalla edelleen hänet varmasti voitettaisiin. Ei
siis saattaisi käydä pahemmin, jos hän kääntyisi päin, ja kenties hän
välttäisi turmiotatuottavan rynnäkön jollakin kekseliäällä juonella.

Bushmanni oli nyt aivan aukeaman keskustassa; elefantti syöksyi suoraan
häntä kohti.

Edellisellä ei ollut ainoatakaan asetta jättiläismäisen ahdistajansa
varalle. Hän oli heittänyt pois jousensa -- kirveensä myös --
juostakseen keveämmin. Mutta kummastakaan ei olisi ollut mitään
hyötyä moisen vastustajan varalle. Hänellä ei ollut muuta kuin
lammasnahkavaippansa. Se oli ollut haittana hänen paetessaan, mutta hän
oli tahallaan sen pitänyt.

Hänen tarkoituksensa ilmeni pian.

Hän seisoi paikallaan, kunnes ojennettu kärsä oli kolmen jalan päässä
hänen kasvoistaan; ja sitten, heittäen vaipan niin, että se putosi tuon
pitkän lieriön päälle, hypähti hän ketterästi sivulle ja alkoi juosta
takaisin.

Hän olisi epäilemättä onnistunut pääsemään norsun taakse ja siten
pakoon, mutta vaipan pudotessa suurelle kärsälle eläin sieppasikin sen
kiinni, ja se hulmahti äkkiä ympäri. Onnettomuudeksi eivät Swartboyn
sääret olleet vielä selvinneet norsun piiristä -- vaippa kietoutui
niiden ympärille -- ja sätkyttelevä bushmanni paiskautui tantereeseen.

Silmänräpäyksessä ketterä Swartboy pääsi taas jalkeille ja aikoi
rynnätä uuteen suuntaan. Mutta elefantti, huomattuaan vaippapetoksen,
oli pudottanut sen ja kääntyi kiireesti hänen peräänsä. Swartboy oli
tuskin ottanut kolmea askelta, kun pitkä norsunluinen kaari tunkeutui
takaapäin hänen sääriensä väliin, ja seuraavassa hetkessä heitettiin
hänen ruumiinsa korkealle ilmaan.

Van Bloom ja Hendrik, jotka juuri silloin tulivat aukeaman reunalle,
näkivät hänen singahtavan ylös; mutta heidän hämmästyksekseen hän
ei tullut takaisin maahan! Oliko hän pudonnut takaisin norsun
torahampaille ja pitikö kärsä häntä siellä kiinni? Ei. He näkivät
otuksen pään. Bushmannia ei ollut siellä, ei sen selässä eikä missään
muualla näkyvissä. Elefantti näytti todella yhtä hämmästyneeltä kuin
hekin uhrinsa äkillisen katoamisen vuoksi! Suunnaton peto käänsi
silmänsä joka taholle ikäänkuin etsien raivonsa esinettä!

Mihin oli Swartboy saattanut joutua? Mihin? Sillä hetkellä norsu päästi
kovan karjaisun, sen nähtiin hyökkäävän erästä puuta kohti, jonka
ympäri se kiersi kärsänsä pudistellen sitä vimmatusti. Van Bloom ja
Hendrik kohottivat katseensa sen latvaan odottaen näkevänsä Swartboyn
siellä.

Sielläpä hän olikin istuen lehvien ja oksien seassa, jonne oli
lennähtänyt. Kauhu kuvastui hänen kasvoissaan, sillä hän tiesi, ettei
ollut turvassa. Mutta hänellä oli tuskin aikaa ilmaista pelkoansa;
sillä seuraavassa hetkessä puu taittui jysähtäen ja kaatui maahan
tuoden bushmannin mukanaan oksiensa seassa.

Sattui, että norsun kärsän taittama puu kaatui elukkaa kohden. Jopa
Swartboy kosketti elefantin ruumiiseenkin pudotessaan ja liukui
alas sen peräpuolta. Oksat olivat ehkäisseet putoamisen nopeutta,
ja bushmanni oli yhä vahingoittumatta; mutta hän tunsi nyt olevansa
kokonaan vastustajansa armoilla. Hän ei nähnyt mitään pakoonpääsyn
mahdollisuutta. Hän oli mennyttä miestä!

Juuri silloin muuan ajatus iski hänen mieleensä -- jonkinlainen
epätoivoinen vaisto -- ja hypähtäen elukan toisen takajalan luo hän
kiersi käsivartensa sen ympäri ja piti kiinni lujasti! Samalla hän pani
paljaat jalkansa eläimen kaviomaisten kynsien päälle, joten hän niiden
tukemana saattoi pitää otteensa, kulkekoon otus miten tahtoi!

Suunnaton otus, voimatta pudistaa häntä pois, saavuttamatta
häntä kärsällään ja ennen kaikkea kauhistuneena tästä oudosta
hyökkäystavasta, päästi kimeän kirkaisun ja häntä suorana ja kärsä
korkealla ilmassa syöksyi pois viidakkoon!

Swartboy piti kiinni jalasta, kunnes oli miltei pensastossa ja sitten,
vaanien tilaisuutta, liukui hiljalleen pois. Niin pian kuin hän jälleen
kosketti maankamaraan, nousi hän jaloilleen ja juoksi kaikin voimin
päinvastaiseen suuntaan.

Hänen ei olisi tarvinnut juosta ainoatakaan askelta, sillä elefantti,
yhtä pelästyneenä kuin hänkin, jatkoi kulkuaan viidakon läpi hävittäen
puita ja oksia eteenpäin rientäessään. Ääretön nelijalkainen ei
pysähtynyt, ennenkuin oli saanut useita maileja itsensä ja ikävän
seikkailunsa näyttämön väliin!

Van Bloom ja Hendrik olivat tällä välin ladanneet uudelleen ja lähtivät
Swartboyn avuksi; mutta nopeasti kiitävä bushmanni ryöpsähti heille
aivan vasten silmiä, palatessaan ihmeelliseltä pakomatkaltaan.

Metsämiehet, jotka nyt olivat työstänsä lämminneitä, ehdottivat, että
seurattaisiin jälkiä; mutta Swartboy, joka oli saanut tarpeekseen
"vanhasta irtolaisesta", selitti, ettei ollut pienintäkään
mahdollisuutta saavuttaa sitä ilman hevosia tai koiria; ja kun heillä
ei ollut kumpiakaan, olisi aivan hyödytöntä seurata sitä kauemmin.

Van Bloom näki, että huomautuksessa oli perää, ja enemmän kuin
milloinkaan hän suri hevostensa menettämistä. Elefantti, vaikka sen
helposti saavuttaa hevosella ratsastaen tai koirien umpikujaan ajamana,
voi helposti päästä pakoon jalan kulkevalta metsämieheltä; ja kun se
kerran on päättänyt paeta, on vallan turha vaiva seurata sitä enää.

Nyt oli jo liian myöhäistä etsiä toisia norsuja; ja tyytymättöminä
metsästäjät jättivät ajon sikseen ja käänsivät askeleensa leiriä kohden.



30. luku.

PUUTTUVA METSÄMIES JA "VILLIHÄRÄT".


Tunnettu sananlasku sanoo, että "onnettomuus harvoin tulee yksin".

Lähestyessään leiriä saattoivat metsämiehet huomata, ettei kaikki ollut
siellä kunnossa. He näkivät Tottyn Trüeyn ja Janin kanssa seisovan
tikapuiden päässä; mutta heidän eleissään oli jotakin, joka kertoi,
ettei kaikki ollut hyvin. Missä oli Hans?

Niin pian kun metsästäjät tulivat näkyviin, riensivät Jan ja Trüey
alas maahan ja ulos heitä vastaan. Heidän katseensa ilmaisi huonoja
kuulumisia ja heidän sanansa pian todistivat tämän luulon.

Hans ei ollut siellä -- hän oli lähtenyt tuntikausia sitten -- he
eivät tienneet minne, he pelkäsivät jotakin tapahtuneen hänelle -- he
pelkäsivät hänen eksyneen!

"Mutta mikä sai hänet lähtemään leiristä?" kysyi van Bloom
hämmästyneenä ja pahoillaan uutisista.

Se ja se ainoastaan, saattoivat he vastata. Aika joukko kummallisen
näköisiä elukoita -- hyvin kummallisen näköisiä, sanoivat lapset --
oli tullut lammelle juomaan. Hans oli ottanut pyssynsä ja seurannut
niitä kiireesti, käskien Trüeyn ja Janin pysyä puussa tulematta alas,
ennenkuin hän palaisi. Hän menisi ainoastaan vähän matkan päähän,
heidän ei tarvitsisi pelätä.

Siinä kaikki, mitä he tiesivät. He eivät tainneet edes sanoa, mihin
suuntaan hän oli kulkenut. Hän meni lammen alemman pään kautta, mutta
pensasto peitti hänet pian heidän näkyvistään, eivätkä he häntä sitten
enää nähneet.

"Mihin aikaan se oli?"

Siitä oli monta tuntia -- se oli todella aivan aamusella -- ei kauan
sen jälkeen, kun metsästäjät itse olivat lähteneet. Kun häntä ei
kuulunut takaisin, tulivat lapset levottomiksi; mutta he luulivat hänen
tavanneen isän ja Hendrikin ja auttavan heitä metsästyksessä; ja sen he
uskoivat syyksi hänen pitkään viipymiseensä.

Olivatko he kuulleet mitään pyssynlaukausta?

Eivät -- he olivat kuunnelleet, mutta eivät olleet sellaista kuulleet.
Elukat olivat menneet pois, ennenkuin Hans oli saanut pyssynsä kuntoon;
ja he arvelivat hänen täytyneen seurata niitä jonkun matkaa, ennenkuin
hän voi ne saavuttaa -- sen vuoksi eivät he kenties olleet kuulleet
laukausta.

"Minkälaisia eläimiä ne olivat?"

He olivat kaikki nähneet ne vallan selvästi, kun ne joivat. Ne olivat
suuria elukoita, väriltään keltaisenruskeita, tuuheaharjaisia; pitkät
karvatupsut kasvoivat niiden rinnassa ja riippuivat alas etujalkojen
välissä. Ne olivat yhtä suuria kuin ponihevoset, sanoi Jan, ja hyvin
ponin näköisiä. Ne hyppelehtivät ja loikkivat sinne tänne aivan kuin
ponit toisinaan. Trüeyn mielestä ne olivat enemmän leijonan näköisiä!

"Leijonan!" huudahtivat hänen isänsä ja Hendrik levottomuutta
ilmaisevalla äänellä.

Niin todella, ne muistuttivat hänen mielestään leijonia, vahvisti Trüey
jälleen, ja Totty sanoi samaa. "Montako niitä oli?"

"Oi! Suuri lauma, ei viittäkymmentä vähempää." He eivät olleet voineet
laskea niitä, kun ne olivat alituisessa liikkeessä, laukaten paikasta
toiseen ja puskien toisiaan _sarvillansa_.

"Mitä! Niillä oli siis sarvet?" kysyi van Bloom tuon ilmoituksen
tyynnyttämänä.

Varmasti niillä oli sarvet, vastasivat kaikki kolme.

He olivat nähneet teräväkärkiset sarvet, jotka ensin taipuivat alaspäin
ja sitten kääntyivät ylös elukoiden kasvojen edessä. Niillä oli harjat
myös, vahvisti Jan; ja paksut kaulat, jotka kaartuivat kuin kauniilla
hevosella; ja kuonon yläpuolella harjan kaltaiset karvatupsut; ja
niillä oli somat pyöreät vartalot kuten poneilla, ja pitkät valkoiset
hännät, jotka ulottuivat miltei maahan saakka, aivan kuten ponien
hännätkin, ja hienosti muodostuneet jäsenet niinkuin poneillakin.

"Sen sanon", jatkoi Jan innoissaan, "jollei niillä olisi ollut
sarvia ja pitkiä karvatöyhtöjä rinnassa ja kuonossa, olisin ennen
kaikkea pitänyt niitä poneina. Ne laukkasivat ympäri aivan kuten
ponit leikkiessään ja juoksivat pää alhaalla, kaartaen kaulaansa
ja huiskuttaen harjaansa -- niin ja pärskivät, kuten olen kuullut
ponien tekevän; mutta toisinaan ne mylvivät enemmän härkien lailla;
ja tunnustan niiden pääpuolen olleen aika paljon härän näköisen;
sitäpaitsi huomasin, että niillä oli halkinaiset kaviot kuten karjalla.
Oi, minä näin ne vallan hyvin Hansin ladatessa pyssyänsä. Ne viipyivät
veden partaalla, kunnes hän oli melkein valmis; ja kun ne laukkasivat
tiehensä, kulkivat ne pitkässä rivissä toinen toisensa perässä, suurin
etummaisena ja toinen suurikokoinen viimeisenä."

"Villihärkiä!" huudahti Hendrik.

"Gnuu!" huusi Swartboy.

"Niin, niiden on täytynyt olla villihärkiä", sanoi van Bloom. "Janin
kuvaus sopii niihin kerrassaan."

Se oli vallan totta. Jan oli varsin oikein antanut monta
luonteenomaista tunnusmerkkiä kenties kummallisimmasta kaikista
märehtijöistä, "villihärästä" eli gnuu-eläimestä (_Catoblepas gnoo_).
Harjan tapainen töyhtö kuonossa, etujalkojen väliset pitkät karvat, yli
kasvojen alastaipuvat sarvet, jotka sitten jyrkästi kääntyvät ylöspäin,
paksu kaareva kaula, pyöreä, täyteläinen, hevosenmuotoinen vartalo,
pitkä valkeahko häntä ja tuuheana heilahteleva harja -- kaikki sopi
gnuu-eläimeen.

Eipä Trüeykään ollut tehnyt anteeksiantamatonta erehdystä.
Gnuu-eläimet, etenkin vanhat härät, muistuttavat sattuvasti leijonaa
niin paljon, että terävimmätkin metsästäjät matkan päästä tuskin voivat
erottaa toista toisesta.

Jan oli kuitenkin tarkastanut niitä paremmin kuin Trüey; ja jos ne
olisivat olleet lähempänä, olisi hän vielä huomannut, että elukoilla
oli punaiset hehkuvat silmät ja hurja katse; että niiden pää ja sarvet
eivät olleet kovinkaan erilaiset kuin afrikalaisella puhvelilla; että
niiden jäsenet muistuttivat uroshirveä, kun taas muu sopi hyvin yhteen
hänen "poninsa" kanssa. Hän olisi lisäksi voinut havaita uroksien
olevan naaraita suurempia ja tummemman ruskeita. Jos laumassa olisi
ollut "vasikoita", olisi hän nähnyt niiden olevan vielä vaaleampia
väriltään -- todella valkoisia tai vaaleankeltaisia.

Gnuu-eläimet, joita oli nähty, olivat tavallista lajia; hollantilaiset
siirtolaiset ovat niille antaneet nimen "wildebeest" eli villihärkä
ja hottentotit "gnoo" eli "gnu" kumean valittavan äänen vuoksi, joka
näistä elukoista toisinaan lähtee ja jota "gnoo-o-oo"-sana kuvailee.

Ne samoilevat äärettömissä laumoissa Etelä-Afrikan villeillä
tasangoilla; ovat vaarattomia eläimiä, paitsi haavoittuneina; silloin
vanhat härät ovat tavattoman vaarallisia ja ahdistavat metsästäjää sekä
sarvin että kavioin. Ne voivat juosta perin nopeasti, vaikkeivät juuri
koskaan mene suoraan tiehensä, vaan pysytellen varovaisen välimatkan
päässä kiertelevät metsästäjän ympärillä, hypähdellen joka suuntaan,
uhaten pää painettuna maata kohden, kuopien jaloillaan tomua ilmaan
ja mylvien härkien lailla tai todella kuten leijona -- sillä niiden
"meteli" muistuttaa leijonan karjumista.

Vanhat härät ovat vahteina lauman syödessä ja puolustavat sitä sekä
edestä että takaa. Kun ne juoksevat pois, kulkevat ne tavallisesti
yhdessä rivissä, kuten Jan oli esittänyt.

Vanhat härät ovat lauman jälkijoukon ja metsästäjän välissä; ja lauma
hyppelee eteen- ja taaksepäin, puskien toisiaan sarvillansa ja usein
näyttäen tappelevan oikein vakavissaan! Ennenkuin metsästäjä kuitenkaan
tulee pyssynkantaman päähän, heittävät ne riitansa ja laukkaavat
pois hänen tieltään. Mikään ei vedä vertoja niille oikukkaille
hullutteluille, joita nämä eläimet harrastavat parveillessaan yli
tasangon.

Toinenkin laji samaa sukua on yleinen Etelä-Afrikassa, ja kolmas
asustaa vielä kauempana pohjoisessa; mutta viimemainittua tunnetaan
varsin vähän. Molemmat lajit ovat "wildebeestiä" suurempia, kummankin
yksilöt ovat lähes viiden jalan korkuisia, kun taas tavallinen gnuu on
tuskin neljää.

Nuo kolme lajia eroavat selvästi eivätkä koskaan ole samassa laumassa,
vaikka kutakin niistä usein tavataan muiden eläinten seurassa. Kaikki
kolme ovat Afrikan mantereelle ominaisia eikä niitä tavata missään
muualla.

"Juomuinen gnuu" (_Catoblepas gorgon_) on toinen Etelä-Afrikassa
tavattava laji. Metsästäjät ja siirtolaiset tuntevat sen "blauw
wildebeest" (sininen villihärkä) nimisenä. Sen väri on sinertävä --
siitä nimi, ja se on "juomuinen" eli juovikas sivuiltaan. Sen tavat
ovat hyvin samanlaisia kuin tavallisen gnuun, mutta se on kauttaaltaan
raskaampi ja hitaampi otus ja sillä on vielä eriskummaisempia ja
kömpelömpiä temppuja.

Kolmas laji (_Catoblepas tuarina_) on alkuasukkaiden "kokoon". Se
lähenee enemmän muodoltaan ja tavoiltaan juovikasta gnuu-eläintä; mutta
kun sitä ei tavata muualla kuin keskisissä ja vähemmän tunnetuissa
Afrikan osissa, tiedetään siitä vähemmän kuin kummastakaan toisesta.
Se on kuitenkin samaa lajia; ja noista kolmesta lajista, jotka eroavat
suuresti kaikista tunnetuista eläimistä, muodostetaan oikeutetusti
selvä ja erikoinen suku.

Niitä on näihin asti luokiteltu yhteen antilooppien kanssa, vaikka
vaikeata on sanoa mistä syystä. Niillä on paljon vähemmän sukulaisuutta
antiloopin kuin härän kanssa; ja metsästäjän ja rajamaiden buurin
jokapäiväiset havainnot ovat johtaneet heidät samanlaiseen
johtopäätökseen -- kuten heidän näille eläimille antamansa nimitys
(villihärät) edellyttävät.

Gnuu on kauan ollut rajamaiden farmarien ja metsästäjäin mieliruokaa.
Sen liha on hyvänmakuista ja gnuuvasikan vallan herkkua. Taljasta
valmistetaan erilaisia valjaita ja hihnoja; ja pitkä silkinhieno häntä
on kauppatavaraa. Jokaisen rajamaafarmin ympärillä voi nähdä suuria
kasoja gnuun ja hyppykauriin sarvia -- jäännöksiä metsästettäessä
saaduista elukoista.

"Jaging de wildebeest" (gnuumetsästys) on nuorien buurien suosittu
ajanviete. Suuria parvia näitä eläimiä ajetaan toisinaan laaksoihin,
joihin ne piiritetään, ja sitten kaadetaan niitä mielin määrin. Ne voi
myös viekoitella pyssynkantaman päähän näyttämällä punaista nenäliinaa
tai jotakin punaista vaatetta -- jota väriä kohtaan niillä on suuri
vastenmielisyys. Ne voidaan helposti kesyttää kotieläimiksi; mutta ne
eivät ole farmarin suosikkeja, sillä hän pelkää niiden tuovan hänen
karjaansa erään onnettoman ihotaudin, jota gnuu-eläimissä on ja joka
tuhoaa tuhansittain niitä joka vuosi.

Luonnollisesti eivät van Bloom ja hänen seuralaisensa jääneet
juttelemaan näistä seikoista. He olivat liian huolissaan kadonneen
Hansin kohtalosta voidakseen mitään muuta ajatella.

He olivat aikeissa lähteä häntä etsimään, kun juuri silloin nähtiin
herrasmiehemme tulevan järven pään ympäri, tallustaen perin hitaasti
eteenpäin olkapäällänsä kantaman suuren ja raskaan esineen painon alla.

Riemuhuuto kajahutettiin, ja muutamassa hetkessä oli Hans heidän
keskellänsä.



31. luku.

AFRIKALAINEN MUURAHAISSYÖJÄ.


Hansia tervehdittiin kysymysten tulvalla: "Missä olet ollut? Mikä
sinua pidätti? Mitä sinulle on tapahtunut? Olethan vahingoittumaton ja
terve? Et suinkaan ole loukkaantunut, toivoakseni?" Näitä ja joitakuita
muitakin kysymyksiä tehtiin samassa hengenvedossa.

"Olen terve kuin pukki", sanoi Hans; "ja muihin kysymyksiinne vastaan
niin pian kuin Swartboy on nylkenyt tämän 'aard-varkin' ja Totty
keittänyt palasen sitä illalliseksi. Mutta nyt olen liian nälkäinen
puhellakseni, joten suotte kai anteeksi."

Näin vastatessaan Hans heitti olaltansa miltei lampaan kokoisen elukan,
jota peitti pitkä harjaksinen punertavanharmaa turkki ja jolla oli
tavaton häntä, juuresta paksu ja porkkanan tavoin kapeneva; lähes
jalan pituinen kuono, mutta aivan hoikka ja paljas; varsin pieni suu;
pystyssä seisovat korvat, jotka muistuttivat sarvia; matala, litteä
vartalo; lyhyet voimakkaat jalat ja äärettömän pitkät kynnet, etenkin
etujaloissa, joissa ne ojentautumatta ulos olivat kääntyneet taaksepäin
kaksin kerroin, kiinnipuristetun nyrkin tavoin tahi kuten apinan kädet.
Kauttaaltaan perin omituinen oli tuo otus, jota Hans oli nimittänyt
"aard-varkiksi" ja toivoi keitettävän illalliseksi.

"No niin, poikaseni", vastasi van Bloom, "annamme sinulle anteeksi
sitäkin mieluummin, kun itse olemme jokseenkin yhtä nälkäisiä
kuin sinäkin, luulisin. Mutta arvelen, että voimme yhtä hyvin
jättää aard-varkin huomiseen päivälliseksi. Meillä on täällä pari
riikinkukkoa, ja Totty saa toisen niistä valmiiksi sukkelammin kuin
tuon."

"Mitä siihen tulee", vastasi Hans, "on minulle yhdentekevää. Olen juuri
sellaisessa tilassa, että syön mitä tahansa -- vaikkapa vanhan sitkeän
kvaggan paistia, jos sitä olisi; mutta luulen, ettei olisi pahaksi, jos
Swartboy -- nimittäin, jollet ole liian väsynyt, vanha Swart -- nylkisi
tämän otuksen nahan."

Hans osoitti aard-varkia.

"Ja valmista se niin, ettei se pilaannu", jatkoi hän; "sillä _sinä_
tiedät, Swartboy, että se on herkkupala -- oikea makupala -- ja olisi
vahinko antaa sen pahentua tällaisella kuumalla ilmalla. Aard-varkia ei
pannakaan pussiin joka päivä."

"Mynheer Hans puhuu tosi -- Swartboy sen kaikki tietää. Hän nylkee ja
laittaa goupin."

Näin sanoen Swartboy otti puukon ja ryhtyi ruhon nylkemiseen.

Tämä kummallisen näköinen elukka, jota Hans nimitti aard-varkiksi ja
Swartboy goupiksi, ei ollut enempää eikä vähempää kuin afrikalainen
muurahaissyöjä (_Orycteropus capensis_).

Vaikka siirtolaiset sanovat sitä aard-varkiksi, mikä on "maa-sian"
hollantilainen nimitys, on eläimellä varsin vähän yhteistä sian
suvun kanssa. Se muistuttaa tosin hiukan sikaa kärsänsä ja poskiensa
puolesta; ja se ynnä sen harjaksinen turkki sekä tapa kaivella ovat
epäilemättä antaneet aihetta erehdyttävään nimeen. "Maa"-yhdysosa on
nimeen tullut senvuoksi, että se on maatakaivava elukka -- todella
maailman parhaita kuopantekijöitä. Se voi tehdä tietänsä maan alle
nopeammin kuin mitä lapio voi sitä seurata ja nopeammin kuin mikään
mäyrä. Kokonsa, tapojensa ja useissa kohdin ruumiinsa muodon puolesta
se muistuttaa suuresti etelä-amerikalaista serkkuansa, muurahaiskarhua
(_Myrmecophaga jubata_), joka viime aikoina on tullut niin kuuluisaksi,
että se on miltei vallannut "muurahaissyöjän" nimen. Mutta "aard-vark"
on yhtä hyvin muurahaissyöjä kuin sekin -- voi puuhkaista yhtä
paksuseinäisiä taloja, tonkia esiin ja ahmia yhtä paljon termiittejä
kuin mikään muurahaiskarhu Amazonin laaksossa kautta koko sen pituuden
ja leveyden. Sillä on lisäksi yhtä suuri häntä kuin muurahaiskarhulla,
melkein yhtä pitkä kuono, yhtä pieni suu ja yhtä kauas ulottuva
ja venyvä kieli. Kynsien suhteen sitä voi verrata amerikkalaiseen
serkkuunsa milloin tahansa, ja se voi kävellä juuri yhtä omituisesti
etukäpäliensä syrjillä "varpaat sisäänpäin".

Voi siis kysyä, miksi kuulemme niin paljon puhuttavan
muurahaiskarhusta, kun taas maasiasta ei sanota sanaakaan. Jokainen
museo ja eläintarha kerskailee omistavansa kappaleen edellistä, kun
kukaan ei välitä ilmoittaa jälkimmäistä omistavansa. Mistä tämä
kateellinen ero? Mielestäni se on Barnumin metkuja. Senvuoksi, että
"aard-vark" on hollantilainen -- Kap-maan buuri -- ja buureja on viime
aikoina varsin pahoin pidelty. Siinä syy, miksi eläintieteilijät ja
näyttäjät ovat kohdelleet paksuhäntäistä poikaansa niin nurjasti.
Mutta niin ei saa kauemmin olla; minä nousen puolustamaan maasikaa; ja
vaikkakin muurahaiskarhulla on erityisesti nimitys _Myrmecophaga_ eli
muurahaissyöjä, väitän, että _Orycteropus_ on yhtä hyvä muurahaissyöjä
kuin sekin. Se voi murtautua läpi yhtä suurien ja suurempienkin
muurahaiskekojen -- muutamat ovat kaksikymmentä jalkaa korkeita -- se
voi työntää esiin yhtä pitkän ja yhtä tahmean kielen -- parikymmentä
tuumaa pitkän -- se voi liikuttaa sitä yhtä ketterästi ja "nuolaista"
yhtä paljon valkoisia muurahaisia kuin mikään muurahaiskarhu. Se voi
tulla myöskin yhtä lihavaksi ja painaa yhtä paljon ja, mikä on suuresti
sen kunniaksi, se voi hankkia sinulle mitä herkullisinta paistia, kun
suvaitset sen surmata ja syödä. On totta, että se _maistuu hiukan
muurahaishapolta_, mutta juuri sitä herkkusuut ihailevat. Ja kun tulet
puhuneeksi "suolatusta liikkiöstä" -- ah, maistapa _tämän_ liikkiötä!
Suolaa se hyvin ja parhaiksi ja syö sitä, etkä enää koskaan puhu
muunlaisesta.

Hans tiesi tämän "suolatun liikkiön" maun -- sen hän tiesi ja Swartboy
myös; siksipä viimemainittu ryhtyikin "goupia" teurastamaan, ei vasten
tahtoaan, vaan mielihalusta.

Swartboy tiesi kuinka kallisarvoista herkkua hän piti sormiensa välissä
-- kallisarvoista ei ainoastaan sen todellisen hyvyyden vuoksi,
vaan sen harvinaisuuden tähden; sillä joskin maasika on tavallinen
Etelä-Afrikassa, jopa joillakin seuduilla lukuisasti tavattavissa, ei
metsästäjä joka päivä niitä saakaan surmatuksi. Päinvastoin otus on
varsin vaikeasti saatavissa, vaikka tappaminen ei ole vaikeata, sillä
kuonoon tähdätty isku sen surmaa.

Mutta juuri kuten sen voi helposti surmata sen kiinni saatuansa, on
sitä toisaalta vaikea saada kiinni. Se on arka ja varovainen, tulee
tuskin muulloin kolostansa esiin kuin yöllä; ja silloinkin se hiipii
niin hiljaa ja vartioi ympäristöään niin terävästi, ettei mikään
vihollinen voi sen tietämättä sitä lähestyä. Sen silmät ovat hyvin
pienet, ja kuten useimmat yöeläimet, näkee se huonosti; mutta kaksi
aistia, haju ja kuulo, on sillä mitä tarkimmat. Pitkien pystyjen
korviensa avulla se kuulee jokaisen lähistöltä tulevan äänen, vaikka
kuinka hiljaisen.

Maasika ei ole ainoa muurahaisia syövä Etelä-Afrikan nelijalkainen.
Siellä on toinenkin elukka, joka pitää yhtä paljon valkoisista
muurahaisista kuin se; mutta se on vallan toisennäköinen eläin. Se
on karvapeitettä vailla oleva elukka; mutta sen sijaan on sen ruumis
kokonaan säännöllisen suomupeitteen verhoama, ja joka suomu on viiden
shillingin rahan suuruinen. Nämä suomut ovat limittäin, ja eläin voi ne
tahtoessaan nostaa pystyyn. Se muistuttaa muodoltaan suurta sisiliskoa
tai pientä krokodiiliä enemmän kuin tavalliset nelijalkaiset, mutta sen
tavat ovat miltei aivan samanlaiset kuin maasian. Se tekee kuoppia,
kaivaa muurahaiskekoja auki yön aikaan, työntää pitkän tahmean kielen
hyönteisten sekaan ja ahmii niitä kiihkeästi.

Kun se äkkiä yllätetään eikä ole maanalaisen pakopaikkansa ulottuvilla,
paneutuu se kerälle kuin siili ja muutamat lajit Etelä-Amerikan
vyötiäisiä -- jota viimemainittua eläintä se huomattavasti muistuttaa
suomuisen panssaripeitteensä tähden.

Tämä muurahaissyöjä tunnetaan muurahaiskävyn eli muurahaissiilin
nimellä, mutta useita lajeja muurahaiskäpyjä on muuallakin kuin
Afrikassa. Muutamia on Etelä-Aasiassa ja Intian saaristossa.
Etelä-Afrikassa tavattava tunnetaan luonnontutkijain kesken nimellä
"pitkähäntäinen" eli "Temminck" muurahaiskäpy (_Manis Temminckii_).

Totty tarjosi pian paahdettua "riikinkukkoa" eli oikeastaan
hiillostettua trappia. Vaikka se kenties ei ollutkaan parhaimmalla
tavalla valmistettua, oli se kyllin hyvin tehtyä tyydyttääkseen niiden
vatsoja, joille se oli aiottu. He olivat kaikki liian nälkäisiä
ollakseen turhantarkkoja, ja sanomatta arvostelevaa sanaa he söivät
päivällisensä.

Sitten Hans alkoi kertoa juttua tämänpäiväisistä seikkailuistansa.



32. luku.

GNUU AHDISTAA HANSIA.


"No niin", alkoi Hans, "ei ollut kulunut enempää kuin tunti
lähdöstänne, kun villihärkäjoukon nähtiin lähestyvän lammikkoa. Ne
likenivät yhdessä ainoassa rivissä; mutta ne olivat rikkoneet jononsa
ja loiskuttelivat sinne tänne vedessä, ennenkuin juolahti mieleeni
ahdistaa niitä millään tavoin."

Luonnollisesti tunsin, mitä ne olivat ja että ne olivat oikeata
riistaa; mutta olin niin innostunut katselemaan niiden hullunkurisia
loikkauksia, etten tullut ajatelleeksi pyssyäni, ennenkuin koko lauma
oli miltei lopettanut juomisen. Silloin muistin elävämme kuivalla
biltongilla ja ettei vaihtelu ensinkään haittaisi. Huomasin lisäksi,
että gnuulaumassa oli muutamia nuoriakin -- jotka saatoin erottaa
niiden pienemmästä koosta ja vaaleammasta väristä. Tiesin niiden lihan
olevan mitä oivallisinta syötävää ja päätin siis, että söisimme kaikki
sitä päivälliseksi.

Syöksyin ylös tikapuita hakeakseni pyssyni; ja silloin huomasin kuinka
ajattelematon olin ollut, kun en ollut sitä ladannut teidän mentyänne.
En ollut ajatellut mitään odottamatonta tapausta -- mutta se oli perin
typerää, sillä miten saatoin tietää, mitä tapahtuisi yhdessä ainoassa
tunnissa, jopa minuutissakin.

Latasin pyssyni suurella kiireellä, sillä näin villihärkien lähtevän
vedestä; ja niin pian kuin olin työntänyt kuulan sisään, juoksin alas
tikapuita. Ennenkuin olin saapunut maahan, huomasin unohtaneeni ottaa
mukaan sekä ruutisarven että patruunalaukun. Minulla oli liian tulinen
kiire mennäkseni niitä hakemaan, sillä näin viimeisen villihärän
lähtevän pois ja kuvittelin tulevani liian myöhään. Minulla ei ollut
kuitenkaan aikomustakaan kulkea pitkää matkaa niitä ajaen. Halusin vain
kerran laukaista niihin, ja pyssyssä oleva panos riittäisi siihen.

Kiirehdin riistan jälkeen pysytellen mikäli mahdollista piilossa.
Huomasin hetken kuluttua, ettei minun olisi tarvinnut olla niin
varovainen. Villihärät, olematta arkoja -- kuten olin nähnyt niiden
olevan vanhan asuntomme tienoilla -- näyttivät varsin vähän pelkäävän
minua. Niin oli asianlaita etenkin vanhojen härkien osalta, jotka
loikkivat ja juoksentelivat sinne tänne noin sadan kyynärän päässä ja
toisinaan antoivat minun tulla vielä lähemmäksikin. Oli selvää, ettei
niitä koskaan oltu metsästetty.

Kerran tai kahdesti olin ampumamatkan päässä parista vanhasta härästä,
jotka näyttivät olevan jälkijoukkona. En halunnut kuitenkaan niitä
ampua. Tiesin, että niiden liha osoittautuisi sitkeäksi. Halusin
jotakin mureampaa. Halusin lennättää luodin hiehoon tai yhteen nuorista
häristä, joiden sarvet eivät vielä olleet alkaneet kivertyä. Näin niitä
useita laumassa.

Niin kesyjä kuin eläimet olivatkin, en silti päässyt yhtään niistä
kyllin lähelle. Etupäässä olevat vanhat härät johtivat ne aina pois
pyssynkantaman päästä; ja ne kaksi, jotka päättivät joukon, näyttivät
ajavan niitä eteenpäin minun lähestyessäni.

No niin, tällä tavoin ne houkuttelivat minut kauemmas kuin mailin
päähän; ja ajon jännitys sai minut unohtamaan, kuinka väärin tein
mennessäni niin kauas leiriltä. Mutta ajatellen lihaa ja yhä toivoen
voivani laukaista jatkoin yhä edelleen.

Vihdoin ajo vei minut sellaiselle maalle, jossa ei enää ollut
pensastoa; siellä oli kuitenkin siitä huolimatta hyvää suojaa
muurahaiskeoista, jotka suurten telttojen tavoin seisoivat yhtä
pitkien matkojen päässä toisistaan hajallaan pitkin lakeutta. Ne
olivat hyvin suuria -- muutamat yli kahdentoista jalan korkuisia -- ja
erosivat kaikkialla yleisestä kupoolinmuotoisesta lajista. Ne olivat
suurten kartioiden eli pyöristettyjen pyramiidien muotoisia, joukko
pienempiä kartioita kohosi niiden perustan ympärillä ja kierteli niiden
sivuja pienten tornien tavoin. Tiesin niiden olevan erään valkoisen
muurahaislajin kekoja ja hyönteistutkijain antaneen sille nimen _Termes
bellicosus_.

Siellä oli toisiakin kekoja, lieriön muotoisia pyöristetyin päin, jotka
olivat vain noin kyynärän korkuisia; ne olivat kuin pystyyn asetettuja
kääröjä valkaisematonta pellavakangasta -- kullakin ylösalaisin
käännetty vati päällimmäisenä. Ne olivat kokonaan eroavan lajin,
hyönteistutkijain _Termes mordaxin_ koteja, vaikka vielä toinenkin
laji, _Termes atrox_, rakentaa pesänsä samanmuotoiseksi.

En silloin pysähtynyt tarkastelemaan näitä omituisia rakennuksia.
Mainitsen niistä vain nyt, jotta saisitte käsityksen, millainen paikka
oli, voidaksenne ymmärtää mitä seurasi.

Kartion- ja lieriönmuotoiset keot peittivät tasangon jotenkin tiheään.
Toisia tai toisia tapasi joka kahdensadan kyynärän päässä; ja
kuvittelin käyttämällä niitä suojanani pääseväni suuritta vaikeuksitta
ampumaan gnuu-eläimiä.

Tein kierroksen päästäkseni niitä vastaan ja hiivin suuren
kartionmuotoisen keon taa, jonka lähellä tihein lauma liikuskeli.
Kun kurkistin pienten tornien lomitse, näin harmikseni, että lehmät
ja nuoremmat elukat oli ajettu pois ulottuvilta, ja nuo kaksi vanhaa
härkää hyppelivät kuten ennenkin minun ja lauman välillä.

Uudistin tuon tempun ja hiivin toisen suuren kartion taakse, jonka
likellä elukat söivät. Noustessani laukaistakseni, olin jälleen
pettynyt. Lauma oli kulkenut pois kuten ennenkin, ja härkäparvi piti
vahtia takana.

Minua alkoi suututtaa. Härkien menettely harmitti minua tavattomasti,
ja kuvittelin todella niiden sen tietävän. Niiden temput olivat mitä
omituisimpia ja jotkut näyttivät kuin minua pilkatakseen tehdyiltä.
Joskus ne ryntäsivät varsin lähelle -- pää pantuna uhkaavaan asentoon;
ja täytyy tunnustaa, että ne mustine pörröisine rintoineen, terävine
sarvineen ja hehkuvine punaisine silmineen näyttivät kaikkea muuta kuin
miellyttäviltä naapureilta.

Olin viimein niihin niin suuttunut, että päätin olla enää kärsimättä
niiden kiusaa. Jolleivät ne sallisi minun ampua yhtä laumasta, olin
päättänyt, jotteivät ne itse pääsisi ilman laukausta, vaan saisivat
kalliisti maksaa pelottomuutensa ja julkeutensa. Tein päätöksen
lähettää luodin yhteen niistä ainakin.

Kun juuri olin nostamaisillani pyssyni laukaistakseni, huomasin niiden
asettuneen asentoon uutta tappelua varten. Sen ne tekivät pudottautuen
polvilleen ja hiipaillen eteenpäin, kunnes niiden päät olivat yhdessä.
Silloin ne hypähtivät ylös, tekivät äkkiloikkauksen eteenpäin ikäänkuin
päästäkseen päällimmäiseksi ja polkivat toisiaan kavioillaan.
Epäonnistuttuaan tässä molemmat syöksyivät toistensa ohi, kunnes olivat
usean kyynärän päässä erillään; sitten ne kääntyivät, lankesivat vielä
kerran polvilleen ja lähenivät kuten ennenkin.

Tähän asti olin pitänyt näitä otteluita vain leikkinä; ja niin luulen
useimpien olleenkin. Mutta tällä kertaa näyttivät härät olevan
tosissaan. Niiden kypäräpeitteisten otsien kova paukahtelu toisiansa
vastaan, niiden raju korskunta ja mylvintä ja varsinkin niiden
kiukkuinen tapa vakuuttivat minulle niiden todella joutuneen riitaan.

Vihdoin toinen niistä näytti yhä uudelleen kaatuvan maahan. Joka kerta
sen osaksi noustua jaloilleen ja ehtimättä oikein päästä pystyyn
vastustaja syöksyi sen kimppuun ja puski sen takaisin kyljelleen.

Nähdessäni ne niin vakavissa hommissa luulin voivani ampua varmemmin
menemällä hiukan lähemmäs; niin astuin esiin muurahaiskeon takaa ja
kävelin tappelijoita kohti. Kumpikaan ei välittänyt lähenemisestäni
-- toinen, koska sillä oli kylliksi tekemistä suojellakseen itseään
hirveiltä iskuilta, ja toinen, koska oli niiden antamispuuhassa.

Ollessani noin parinkymmenen askeleen päässä tähtäsin pyssylläni.
Valitsin sen härän, joka näytti voittajalta, osaksi rangaistakseni
sitä tylyydestä, se kun yhä iski kaatunutta vastustajaa, mutta kenties
enemmän siitä syystä, että sen sivu oli minua kohden ja tarjosi
paremman maalitaulun.

Laukasin.

Sauhu peitti molemmat hetkiseksi. Sen haihduttaa näin voitetun härän
yhä vielä polvistuvassa asennossa, mutta suureksi kummakseni oli
se, johon olin tähdännyt, jalkeilla, nähtävästi yhtä ripeänä ja
vahingoittumattomana kuin konsanaan! Tiesin osuneeni siihen johonkin
paikkaan -- koska olin kuullut luodin moksahtavan sen lihavaan
ruumiiseen -- mutta oli ilmeistä, etten ollut tuottanut sille vauriota.

Minulle ei jäänyt aikaa miettiä, mihin olin sitä haavoittanut. Ei
todella hetkeäkään, sillä samassa kun savu haihtui, näin -- sen sijaan,
että härätkin olisivat haihtuneet tiehensä -- sen, jota olin tähdännyt,
nostavan ylös häntänsä, laskevan pörröisen päänsä ja hyökkäävän suoraan
minua kohden!

Sen hurjat silmät katsoivat kostonhaluisesti ja sen mylvintä oli
kylliksi kauhistaakseen minua rohkeampaakin. Vakuutan teille, että
pelkäsin vähemmän sinä päivänä, jolloin äkkiä kohtasin leijonan.

Muutamaan silmänräpäykseen en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin asettautua
puolustusasentoon ja olin tahdottomasti kääntänyt tyhjän pyssyni --
aikoen käyttää sitä nuijana. Mutta huomasin heti, että se heikko isku,
jonka voisin antaa, ei pysähdyttäisi moisen vahvan raivoisan otuksen
hyökkäystä, että se puskisi minut kumoon ja lävistäisi minut varmasti.

Käänsin katsettani nähdäkseni, mitä hyötyä olisi paosta. Onneksi
sattuivat silmäni muurahaiskekoon -- juuri siihen, jonka takaa olin
pujahtanut esiin. Näin ensi silmäyksellä, että kiipeämällä sinne olisin
poissa raivoisan villihärän ulottuvilta. Olisiko minulla aikaa päästä
sinne, ennenkuin se saavuttaisi minut?

Juoksin kuin pelästynyt kettu. Sinä, Hendrik, voitat minut juoksussa
tavallisesti. En luule, että olisit voinut joutua nopeammin tuolle
muurahaiskeolle kuin minä.

En tullut sekuntiakaan liian varhain. Kun tartuin pieneen torniin ja
vedin itseni ylös, saatoin kuulla villihärän kavioiden kopseen takaani
ja kuvittelin tuntevani sen kuumaa hengitystä kantapäilläni.

Mutta saavutin vahingoittumatta kartion huipun; sitten käännyin
ja katsoin alas ahdistajaani. Näin, ettei se sinne voisi minua
seurata. Niin terävät kuin sen sarvet olivatkin, olin turvassa niiden
ulottuvilta.



33. luku.

HÄRÄN PIIRITTÄMÄNÄ.


-- No niin, jatkoi Hans hetken vaitiolon jälkeen, aloin pitää itseäni
onnellisena onnistuneen pakoni vuoksi; sillä olin varma, että ilman
muurahaiskekoa olisin ollut kuoliaaksi tallattu ja lävistetty. Härkä
oli lajinsa suurimpia ja hurjimpia ja aika vanha myöskin, kuten
saatoin päättää sen paksujen mustien sarvien juurista, jotka miltei
kohtasivat toisensa otsassa, kuten myös sen tummasta väristä. Minulla
oli yllinkyllin aikaa tehdä huomioita. Tunsin olevani turvassa
-- tiesin, ettei villihärkä enää pääsisi lähelleni, ja istuin
korkealla keskimmäisen kartion huipulla katsellen sen liikkeitä aivan
kylmäverisesti.

On totta, että se teki kaikkensa saavuttaakseen istumapaikkani.
Toistakymmentä kertaa se ryntäsi ylös kekoa ja useammin kuin kerran se
sai jalansijaa alempien tornien huipuilla, mutta pääkartio oli liian
jyrkkä sille. Ei ihmekään! Oli kysynyt minunkin voimiani sinne kiivetä.

Toisinaan se tuli hurjissa hyökkäyksissään niin lähelle minua, että
olisin voinut pyssyni suulla iskeä sen sarviin; ja olin valmistautunut
antamaan sille iskun kun vain saisin hyvän tilaisuuden. En ole koskaan
nähnyt elukan olevan niin raivoissaan. Tosiasia oli, että luotini oli
osunut siihen -- haava oli sen leukapielessä ja vuoti runsaasti verta.
Sen tuottama kipu teki sen vallan hulluksi; mutta se ei ollut ainoa syy
sen vimmaan, kuten jälkeenpäin huomasin.

No niin. Koetettuaan useita kertoja turhaan kiivetä keolle, se muutti
menettelytapaa ja alkoi puskea muurahaiskekoa kuin sortaakseen sen. Yhä
uudestaan se peräytyi ja sitten syöksyi kaikin voimin eteenpäin; ja
totta puhuakseni näytti vähän aikaa siltä kuin se onnistuisi.

Sen voimakkaat iskut kaatoivat useita pienemmistä kartioista; ja kova
sitkeä savi antoi perään sen teräville sarville, joita se käytti
ylösalaisin käännetyn kärkikuokan tavoin. Saatoin nähdä, että se
useissa kohdin oli avannut hyönteisten kammiot eli oikeastaan keon
ulompaan kuoreen sijoitetut tiet ja käytävät.

Tätä kaikkea en pelännyt. Uskoin sen pian tyhjentävän raivonsa ja
menevän tiehensä; ja silloin voisin laskeutua alas ilman vaaraa. Mutta
tarkasteltuani sitä hyvän rupeaman, en ollut niinkään vähän hämmästynyt
huomatessani sen tyyntymisen asemasta tulevan yhä raivokkaammaksi.
Olin ottanut esiin nenäliinani kuivatakseni hikeä kasvoiltani.
Istumapaikkani oli kuuma kuin pätsi. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään,
ja auringonsäteet, helottaen suoraan alas ja heijastuen takaisin
valkeasta savesta, saivat hien virtoina vuotamaan. Joka hetki täytyi
minun pyyhkiä silmiäni kuiviksi nenäliinalla.

Minä levitin nenäliinan aina auki, ennenkuin vein sen kasvoilleni;
ja joka kerran niin tehdessäni huomasin villihärän raivon
lisääntyvän. Silloin se todella jätti keon tonkimisen ja teki
uuden hyökkäysyrityksen minua kohti, mylvien kovimmalla äänellään
rynnätessään jyrkkää seinää vasten.

Olin tästä ymmällä ja kummissani. Kuinka saattoi kasvojen pyyhkiminen
ärsyttää villihärkää uudelleen? Ja siten oli kuitenkin selvästi
asian laita. Joka kerran niin tehdessäni se näytti paisuvan uudesta
kiukunpuuskasta. Selitys tuli vihdoin. Näin, ettei hien pyyhkiminen
sitä ärsyttänyt, vaan nenäliinan pudisteleminen auki. Se oli, kuten
tiedätte, kirkkaan helakanpunainen. Ajattelin sitä ja silloin ensi
kertaa huomasin kuulleeni, että mikä punainen tahansa vaikuttaa
kaikkein voimakkaimmin villihärkiin ja kiihoittaa sen hulluutta
muistuttavaan raivoon.

En tahtonut ylläpitää sen vimmaa. Käärin kokoon nenäliinan ja piilotin
sen taskuuni -- pitäen parempana kärsiä hikoilemista kuin jäädä sinne
kauemmaksi aikaa. Kätkemällä punaisen aloin toivoa sen sitä pikemmin
tyyntyvän ja menevän tiehensä.

Mutta olin herättänyt siinä liian hurjan paholaisen henkiin, jotta
se helposti olisi asettunut. Se ei näyttänyt tyyntymisen oireita!
Päinvastoin se jatkoi ryntäilyä, puskemista ja mylvimistä yhtä
kostonhimoisesti kuin konsanaan -- vaikkei punainen ollutkaan enää sen
silmien edessä.

Aloin tuntea itseni todella vaivaantuneeksi. En ollut ajatellut, että
gnuu on niin leppymätön raivossaan. Härkä tunsi nähtävästi haavansa
aiheuttamaa kipua. Saatoin huomata sen sitä valittavan. Se tiesi
kylläkin hyvin, että minä olin tuottanut sille tuon tuskan.

Se näytti päättäneen olla laskematta minua kostoltaan pakoon. Se ei
osoittanut merkkiäkään aikomuksesta lähteä paikalta, vaan työskenteli
kavioin ja sarvin kuin tahtoisi hajoittaa töyrään.

Minua alkoi asemani väsyttää. Vaikken pelännytkään, että härkä minuun
ulottuisi, huolestutti minua ajatus, että viivyin niin kauan poissa
leiriltä. Tiesin, että minun olisi tullut olla siellä. Ajattelin pientä
siskoani ja veikkoani. Joku onnettomuus voisi heitä kohdata. Olin hyvin
pahoillani siitä, vaikka siihen saakka olin vähän tai en ollenkaan
pelännyt itseni vuoksi. Toivoin yhä villihärän väsyvän ja jättävän
minut ja silloin voisin pian juosta kotiin.

Sanon, etten siihen saakka ollut vakavasti pelännyt itseni tähden --
paitsi noina hetkinä, jolloin härkä ajoi minua kummulle, mutta se pieni
pelko meni pian ohi.

Nyt ilmaantui kuitenkin toinen pelon aihe -- toinen vihollinen, yhtä
kauhea kuin raivostunut härkä -- ja se miltei sai minut hyppäämään alas
viimemainitun sarville ensi säikähdyksen hetkenä!

Sanoin, että villihärkä oli murtanut useita pienemmistä torneista --
muurahaiskeon ulkorakenteista ja oli avannut sisällä olevia onttoja
lokeroita. Se ei ollut päässyt tunkeutumaan pääholviin, vaan ainoastaan
ulkoseiniä kiertäviin käytäviin ja teihin.

Huomasin, että niin pian kuin ne olivat murretut auki, oli jokaisesta
rynnännyt esiin joukko muurahaisia. Olinpa todella havainnut monien
näistä elukoista ryömivän kukkulan ulkosivulla, kun ensin lähestyin
sitä, ja olin ihmetellyt tätä -- koska tiesin niiden tavallisesti
pysyvän maan alla mennessään ja tullessaan pesistään. Olin havainnut
tuon kaiken panematta siihen silloin huomiota -- olin liian kiihkeässä
touhussa ajatellakseni mitään muuta. Viimeisenä puolena tuntina olin
liian uutterasti tarkastellut villihärän temppuja ottaakseni katseeni
siitä irti hetkeksikään.

Jokin suoraan allani liikehtivä sattui vihdoin silmiini, ja katsahdin
alas nähdäkseni mitä se oli. Ensi silmäys sai minut hypähtämään
jaloilleni ja, kuten jo olen maininnut, miltei pakotti minut hyppäämään
alas härän sarville!

Parveilemassa pitkin kekoa, keräytyneinä jo kenkiinikin ja yhä
ylemmäs ryömien, oli joukoittain vihaisia muurahaisia. Jokainen härän
tekemä kolo luovutti laumansa ilkeitä hyönteisiä; ja kaikki näyttivät
liikkuvan minua kohti!

Niin pieniä kuin elukat olivatkin, kuvittelin näkeväni suunnitelmaa
niiden liikkeissä. Ne näytti ajaneen liikkeelle sama tunne -- sama
vaikutin -- minun kimppuuni hyökkääminen. En voinut erehtyä niiden
aikeista. Ne kulkivat kaikki yhdessä kuin järkevien olentojen ohjaamina
ja johtamina; ja ne lähestyivät sitä kohtaa, missä minä seisoin.

Näin myöskin, että ne olivat _sotilaita_. Erotin ne työeläimistä niiden
suuremman pään ja pitkien sarvimaisten leukojen nojalla. Tiesin niiden
voivan purra vimmatusti ja tuskallisesti.

Tuo ajatus täytti minut kauhulla. Tunnustan, etten milloinkaan ennen
ole ollut niin kauhuissani. Äskeinen yhteentörmäykseni leijonan kanssa
ei ollut mitään tähän verrattuna.

Ensi vaikute oli, että termiitit tuhoisivat minut. Olin kuullut
sellaisesta -- muistin kuulleeni. Se se epäilemättä olikin minua niin
pahoin pelästyttänyt. Olin kuullut valkoisten muurahaisten hyökänneen
nukkuvien ihmisten kimppuun ja purreen heidät kuoliaiksi. Moisia
muistoja kasaantui mieleeni sillä hetkellä, kunnes tunsin varmasti,
että muurahaiset _pistäisivät minut kuoliaaksi ja söisivät minut_,
jollen pian pääsisi pakoon siitä paikasta!



34. luku.

AVUTON ELUKKA.


-- Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin välttää molempia vihollisiani?
Jos hyppäisin alas, surmaisi villihärkä minut varmasti. Se oli siinä
yhä, hurjat silmät keskeytymättä minuun tähdättyinä. Jos jäisin sinne,
missä olin, peittäisivät parveilevat, ilkeät hyönteiset minut pian ja
söisivät minut kuin vanhan rievun.

Tunsin jo niiden kauheat hampaat. Olin koettanut pyyhkäistä pois niitä,
jotka ensin olivat ryömineet jaloilleni; mutta muutamia oli päässyt
nilkkoihini ja ne purivat minua paksujen villaisten sukkieni lävitse.
Vaatteistani ei olisi mitään suojaa.

Olin noussut kartion korkeimmalle kohdalle ja seisoin sen huipulla.
Se oli niin terävä, että saatoin tuskin pysyä tasapainossa, mutta
hyönteisten tuskalliset pistot saivat minut tanssimaan siinä kuin
minkäkin temppuilijan.

Mitä merkitsivät kuitenkaan nuo, jotka jo olivat pistäneet nilkkojani,
niihin lukemattomiin nähden, jotka luultavasti pian lävistäisivät minut
myrkyllisillä nuolillansa? Ne parveilivat jo ylös viimeistä penkerettä.
Pian ne peittäisivät kartion huipun, jolla seisoin. Ne ryömisivät
pitkin jäseniäni äärettömissä joukoissa -- ne --

En voinut enää ajatella, mitä ne tekisivät. Pidin parempana koettaa
onneani villihärän suhteen. Hyppäisin alas. Ehkäpä joku onnellinen
sattuma auttaisi minua. Taistelisin gnuun kanssa pyssyäni käyttäen.
Kenties onnistuisin pääsemään pakoon jollekin toiselle keolle.
Kenties --

Olin todella valmiina hyppyyn loikatakseni alas, kun uusi tuuma
pälkähti päähäni; ja ihmettelin typeryyttäni, etten sitä ennemmin ollut
ajatellut. Mikä estäisi minua pitämästä termiittejä loitolla? Niillä ei
ollut siipiä -- sotilailla ei niitä ole -- eikä työeläimillä myöskään,
mitä siihen tulee. Ne eivät voisi lentää päälleni. Ne saattoivat vain
ryömiä kartiota ylös. Nutullani voisin pyyhkiä ne pois. Varmasti voisin
-- kuinka en sitä ennen tullut ajatelleeksi?

En viivytellyt riisuessani nuttuani. Laskin syrjään hyödyttömän
pyssyni, pudottaen sen eräälle alemmalle penkereelle. Tartuin kiinni
takkini kauluksesta; ja käyttäen sitä luutana puhdistin kartion sivut
muutamassa hetkessä lähettäen tuhansia termiittejä suin päin vyörymään
alas.

Pyh! kuinka yksinkertaisesti se kävi! Miksi en ollut tehnyt sitä ennen?
Vaati tuskin mitään ponnistusta lakaista nuo lukemattomat joukot alas,
ja varsin vähällä vaivalla pysyttäisin ne poissa niin kauan kuin minua
haluttaisi.

Ainoa tuntemani kiusa johtui niistä muutamista, jotka olivat päässeet
housuihini ja yhä purivat minua; mutta niistä vapautuisin aikanansa.

No niin, jäin huipulle ja kumarruin nyt alas pyyhkäistäkseni takaisin
yhä ylöspäin parveilevia sotilaita, sitten puuhailin koettaen vapautua
niistä muutamista, jotka ryömivät minua pitkin. En enää tuntenut
levottomuutta hyönteisten vuoksi -- vaikken ollut lainkaan paremmassa
asemassa härkään nähden, joka yhä piti vahtia alhaalla. Kuvittelin
kuitenkin sen nyt osoittavan väsymyksen merkkejä ja pian jättävän
piirityksen; ja tämä mahdollisuus sai minut iloisemmalle mielelle.

Äkillinen muutos tapahtui. Uusi kauhunväristys odotti minua.

Hypätessäni sinne tänne kartionhuipulla antoi pohja äkkiä perään --
kuivunut savi murtui kumisevasti ryskyen, ja minä vajosin katon läpi.
Jalkani tunkeutuivat alas onttoon kupuun -- kunnes ajattelin, että
minun oli täytynyt musertaa suuri kuningatar kammioonsa -- ja seisoin
kaulaa myöten hautautuneena.

Olin kummastunut ja hiukan kauhuissani, en äkillisessä putoamisessa
saamastani kolhaisusta. Sehän oli luonnollista kylläkin, ja muutamassa
hetkessä olisi tyyneyteni palannut; mutta jokin muu minua pelotti.
Jotakin liikkui jalkojeni alla, kun ne "ottivat pohjaan" -- jotakin
liikkui ja kohosi niiden alla ja livahti sitten nopeasti pois laskien
minut yhä alemmas!

Mitä se saattoi olla? Poljinko elävien muurahaisten suurta parvea? En
luullut niin olevan. Se ei _tuntunut sentapaiselta_. Se näytti olevan
jotakin paksua ja vankkaa, sillä se kannatti koko painoani hetken tai
pari ennenkuin luiskahti altani.

Mitä tahansa se olikin, se pelästytti minua melkolailla; enkä jättänyt
jalkojani sen seuraan viidenkään sekunnin ajaksi. Ei, kuuminkaan ahjo
olisi tuskin ehtinyt kärventää niitä siinä ajassa, jonka ne viipyivät
pimeän kuvun sisällä. Viidessä sekunnissa ne olivat seinämällä jälleen
-- murtuneilla reunoilla, jonne olin kohonnut ja jossa nyt seisoin
hämmästyksestä vallan mykkänä!

Mitä sitten? En voisi enää pitää muurahaisia loitolla. Katsahdin alas
pimeään onkaloon; niitä tuli sitä tietä ylös sankoin joukoin. En voisi
enää lakaista niitä pois.

Sillä hetkellä sattuivat silmäni osumaan härkään. Se seisoi kolmen
tai neljän askeleen päässä keon juurelta. Se seisoi sivuttain pää
käännettynä sitä kohden ja katsellen sitä hurjin silmäyksin. Sen asento
oli vallan muuttunut ja niin oli mielestäni sen silmien ilmekin. Näytti
siltä kuin se olisi juuri syöksynyt uuteen asentoonsa ja olisi valmis
tekemään toisen kirmaisun. Näytti siltä kuin jokin olisi _sitäkin_
kauhistuttanut!

Ilmeisesti oli niin; sillä seuraavassa hetkessä se päästi kimeän
mylvähdyksen, laukkasi useita askeleita kauemmaksi, kääntyi jälleen,
pysähtyi ja seisoi tuijottaen kuten ennen!

Mitä tuo saattoi merkitä? Oliko laen murtuminen ja äkillinen
putoamiseni sitä pelottanut?

Ensin luulin niin, mutta sitten huomasin, ettei se katsellut ylös
huippua kohti. Se näytti katsoa tuijottavan jotakin keon juurella
olevaa esinettä -- vaikken paikaltani voinut nähdä siellä mitään, joka
sitä olisi voinut pelottaa.

Minulla ei ollut aikaa tuumiskella, mitä se saattoi olla, -- ennenkuin
härkä uudelleen korskui ja nostaen häntänsä korkealle ilmaan kiiti pois
täyttä laukkaa poikki lakeuden!

Hyvilläni tästä näystä en enää ajatellut, mikä minut oli sen seurasta
vapauttanut. Omituinen putoamiseni varmaan, päättelin; mutta eipä
väliä, kun otus nyt oli mennyt. Niinpä tarttuen pyssyyni valmistauduin
laskeutumaan korkealta asemaltani, johon olin perinpohjin kyllästynyt.

Tultuani juuri puoliväliin, satuin katsahtamaan alas; ja siinäpä
olikin se, joka oli vanhaa härkää kauhistuttanut. Eikä ihme. Se olisi
voinut ketä tahansa pelottaa -- kummallisen näköinen elukka kun oli.
Saviseinässä olevasta aukosta pisti esiin pitkä, paljas lieriömäinen
kuono, josta kohosi pari miltei sen pituista korvaa seisoen pystyssä
kuin kauriin sarvet ja antaen niitä kantavalle eläimelle villin
ja ilkeän näön. Se olisi aika lailla minua pelästyttänyt, jollen
olisi tiennyt mikä se oli; mutta tunsin sen heti yhdeksi maailman
vaarattomimmista olennoista -- aardvarkiksi.

Sen ilmestyminen selitti härän pakenemisen ja valaisi myöskin, miksi
muurahaiset olivat liikkeellä ensin tullessani keolle.

Sanomatta sanaakaan tai vähintäkään meluamatta tartuin pyssyyni
kuin nuijaan; ja kumartuen alas annoin esiinpistävälle kuonolle
iskun pyssynperällä. Se oli ilkeä isku; ja ottaen huomioon elukan
minulle tekemän palveluksen, kun se pelotti pois villihärän, mitä
kiittämättömin vastapalvelus. Mutta en silloin hallinnut tunteitani. En
miettinyt -- tiesin ainoastaan pitäväni maasian lihasta -- ja isku oli
annettu.

Elukka rukka! Se sai surmansa. Miltei nytkähtämättä se kaatui kuolleena
aukkoon, jonka se omin kynsin oli kaivanut.

No niin, sen päivän seikkailut eivät vielä päättyneet. Ne eivät
näyttäneet milloinkaan loppuvan. Olin ottanut maasian olalleni ja olin
aikeissa kääntyä kotia kohden, kun ihmeekseni huomasin -- ei minua
piirittäneen, vaan sen entisen vastustajan -- vielä olevan lakeudella
siinä, missä sen olin viimeksi nähnyt! Havaitsin sen vielä olevan yhä
jonkinlaisessa puolimakaavassa, puoleksi polvistuvassa asennossa, pää
aivan lähellä maata.

Sen omituiset liikkeet näyttivät kaikkea muuta kummallisemmilta. Luulin
toisen sitä pahoin vioittaneen ja sen olevan kykenemättömän pääsemään
pois.

Ensin varoin menemästä sen lähelle -- muistaen äsken päässeeni hädin
tuskin pakoon -- ja ajattelin pysytellä etäällä siitä ja jättää sen
yksin. Vaikka se olisikin haavoitettu, voisi se olla kyllin voimakas
hyökätäkseen kimppuuni; ja tyhjä pyssyni olisi, kuten jo olin kokenut,
vain huono puolustautumisase.

Epäröin mennä sen lähelle, mutta uteliaisuus kasvoi suureksi
katsellessani sen omituisia temppuja, kunnes menin kymmenkunnan
kyynärän päähän paikasta, jossa se oli polvillaan.

Kuvitelkaa hämmästystäni huomatessani syyn sen salaperäisiin
liikkeisiin. Se ei ollut millään tavoin vahingoittunut -- siinä ei
ollut naarmuakaan; mutta siitä huolimatta se oli yhtä täydellisesti
raajarikko kuin jos olisi menettänyt parhaan jalkaparinsa.

Perin omituisella tavalla se oli tehty niin avuttomaksi. Sen tapellessa
toisen härän kanssa oli sen toinen etujalka tavalla tai toisella
joutunut sarven päälle; ja siinä se pysyi -- se ei ainoastaan estänyt
itse jäsenen käyttöä, vaan piti sen päätä niin likellä maata, ettei se
voinut paikalta liikahtaa!

Ensin päätin auttaa sitä pulasta ja antaa sen sitten mennä menojaan.
Toistamiseen ajateltuani muistin jutun maanmiehestä ja jäätyneestä
käärmeestä, ja se muutti kokonaan aikeeni.

Sitten ajattelin surmata sen saadakseni riistaa; mutta kun minulla ei
ollut luotia, en ollut halukas iskemään sitä pyssylläni kuoliaaksi.
Sitäpaitsi oli maasika kantamuksenani leirille, ja tiesin, että
sakaalit söisivät härän, ennenkuin ehtisimme sitä hakea. Pidin
luultavana, että se olisi turvatumpi, jos jättäisin sen sillensä --
koska nuo saaliinhimoiset pedot eivät kenties niin kärkkäästi sitä
lähestyisi nähdessään sen olevan elossa.

Niin jätin sen pää käsivarren alla toivoen löytävämme sen sieltä
huomenna.

Niin päättyi Hansin kertomus sen päivän seikkailuista.



35. luku.

ELEFANTIN MAKUUHUONE.


Kenttäkornetti oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen päivätyöhönsä. Hänen
ensi yrityksensä norsunmetsästyksessä oli epäonnistunut. Tulisiko
kenties aina niin käymään?

Huolimatta mielenkiinnosta, jolla hän kuunteli Hansin kertomusta sen
päivän seikkailuista, hän tunsi levottomuutta mielessään ajatellessaan
omia kokemuksiaan.

Elefantti oli päässyt pakoon niin helposti. Heidän luotinsa eivät
olleet näyttäneet vahingoittavan sitä lainkaan. Ne olivat vain
auttaneet saattamaan sen raivokkaaksi ja vaaralliseksi. Vaikka
molemmat olivat osuneet sitä sellaisiin paikkoihin, joissa haavojen
olisi pitänyt olla kuolettavia, ei sellaista vaikutusta ilmennyt.
Norsu näytti kulkevan tiehensä yhtä eheänahkaisena kuin he olisivat
pommittaneet sitä vain keitetyillä herneillä!

Niinkö tulisi aina käymään?

Totta kyllä, he olivat ampuneet siihen vain kaksi laukausta. Kaksi,
jos ne ovat hyvin tähdättyjä, voi kaataa naarasnorsun ja toisinaan
norsuhäränkin, mutta useimmiten tarvitaan kymmenen kertaa kaksi,
ennenkuin vankka vanha härkä saadaan surmatuksi.

Mutta odottaisiko ainoakaan norsu, kunnes he voisivat ladata ja
laukaista riittävän ammusmäärän?

Se oli aloitteleville norsunmetsästäjillemme epävarma kohta.
Kielteisessä tapauksessa he olisivat todellakin avuttomia. Olisi
ikävää hommaa seurata jalkaisin riistaa sen jälkeen, kun sitä kerran
oli ammuttu. Sellaisissa tapauksissa elefantti tavallisesti kulkee
useita maileja ennenkuin jälleen pysähtyy; ja vain ratsastajat voivat
saavuttaa sen jotenkin helposti.

Miten van Bloom huokasikaan ajatellessaan hevosparkojansa! Enemmän kuin
koskaan ennen hän nyt tunsi niiden puutteen -- enemmän kuin milloinkaan
pahoitteli niiden menettämistä.

Hän oli kuitenkin kuullut, ettei norsu aina lähde tiehensä
sitä hätyytettäessä. Vanha härkä ei ollut osoittanut lainkaan
peräytymisaikeita, kun se oli saanut heidän laukauksensa. Swartboyn
merkillinen menettely oli aiheuttanut sen paon. Ilman sitä se olisi
epäilemättä jäänyt paikalle, kunnes he olisivat antaneet sille toisen
yhteislaukauksen ja kenties kuolettavan haavan.

Kenttäkornetti sai lohdutusta tästä viimeisestä ajatuksesta. Ehkäpä
heidän seuraava ottelunsa päättyisi toisin. Kenties palkitsisi heitä
torahammaspari.

Sellaisen tuloksen toivo, yhtä hyvin kuin levottomuus siitä, saattoi
van Bloomin aikaa hukkaamatta tekemään uuden yrityksen. Niinpä
olivat metsästäjät seuraavana aamuna ennen auringonnousua jälleen
jättiläismäisen riistansa jäljillä.

Erääseen varovaisuustoimenpiteeseen he olivat ryhtyneet, jota
eivät ennemmin olleet ajatelleet. He olivat kaikki kuulleet, ettei
tavallinen lyijyluoti voi tunkeutua suuren "paksunahkaisen" sitkeän,
vahvan nahan läpi. Kenties siinä oli syy heidän epäonnistumiseensa
edellisenä päivänä. Jos niin oli, olivat he pitäneet huolta, ettei
epäonnistumiseen olisi enää samaa syytä. He olivat valaneet uusia
kuulia kovemmasta aineesta -- juotosainetta olisi tarvittu, mutta sitä
heillä ei ollut. Heillä sattui kuitenkin olemaan hallussaan jotakin,
joka sopi yhtä hyvin tähän tarkoitukseen -- vanha pöytäkalusto, joka
usein oli koristanut kenttäkornetin pöytää menneinä parempina päivinä
Graaf Reinetissä. Siihen kuului kynttilän jalkoja ja niistinsaksia,
kulhonkansia ja mausteikkoja sekä vaihteleva joukko esineitä
todellisesta "hollantilaisesta metallista".

Muutamia näistä tuomittiin sulatuskauhaan; ja tavalliseen lyijyyn
sekoitettuna saatiin niistä joukko luoteja, jotka olivat kyllin kovia
itse sarvikuononkin nahalle -- joten metsämiesten ei tänään tarvinnut
pelätä epäonnistumista pehmeitten luotien vuoksi.

He kulkivat samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä, kohti metsää eli
"pensastoa" (bosch), kuten he sitä nimittivät.

He eivät olleet käyneet mailiakaan eteenpäin, kun he joutuivat miltei
tuoreille norsun jäljille. Ne kulkivat läpi kaikkein tiheimmän okaisen
viidakon -- missä muut olennot kuin elefantti, sarvikuono tai kirveellä
varustettu ihminen eivät olisi voineet raivata tietänsä. Siitä oli
täytynyt kulkea kokonaisen perhekunnan, johon kuului uros, naaras
tahi parikin ja useita eri-ikäisiä poikasia. Ne olivat kulkeneet
yhdessä rivissä, kuten norsut tavallisesti tekevät; ne olivat tehneet
säännöllisen, usean jalan levyisen polun, josta pensaat olivat poissa
ja johon niiden suunnattomat jalanjäljet olivat tallautuneet. Vanha
härkä, sanoi Swartboy, oli kulkenut edellä ja poistanut tieltä kaikki
esteet kärsänsä ja torahampaittensa avulla. Niin oli epäilemättä ollut
asianlaita, sillä metsämiehet huomasivat mahtavia oksia taitettuina
tahi vielä roikkuvina ja sivulle käännettyinä, pois tieltä -- aivan
kuin ihmiskäden toimesta.

Swartboy vakuutti vielä, että tällaiset norsunpolut tavallisesti
johtavat veden luo kaikkein helpointa ja lyhyintä tietä -- kuten
taitavan insinöörin suunnitelman mukaan -- näyttäen näiden eläinten
harvinaista vaistoa tahi älyä.

Senpä vuoksi metsästäjät odottivat pian saapuvansa jollekin
juomapaikalle; mutta yhtä luultavaa oli, että jäljet johtivat heidät
_pois_ veden luota.

He eivät olleet seuranneet niitä pitemmältä kuin neljännesmailin,
kun he saapuivat toiselle samanlaiselle polulle, joka kulki heidän
noudattamiensa jälkien poikitse. Sen olivat myös useat norsut tehneet
-- luultavasti perhekunta -- ja siinä olevat jäljet olivat yhtä tuoreet
kuin heidän seuraamansa.

He epäröivät hetkisen kumpaa kulkea, mutta päättivät vihdoin pitkittää
suoraan eteenpäin; ja niin he taivalsivat edelleen kuten ennenkin.

Heidän suureksi harmikseen johtivat jäljet viimein avonaisemmalle
maalle, missä norsut olivat hajaantuneet; ja seurattuansa yhden jälkiä
ja sitten toisen tuloksetta he eksyivät ja kadottivat jäljet kokonaan.

Kääntyessään ympäri löytääkseen ne paikassa, missä pensaikko oli harvaa
ja hajanaista, Swartboy äkkiä juoksi toiselle sivulle huutaen toisia
seuraamaan itseänsä. Van Bloom ja Hendrik menivät perässä nähdäkseen
mitä bushmanni aikoi. He arvelivat hänen nähneen elefantin, ja molemmat
olivat jo melkoisen kiihtyneinä vetäneet koteloista pyssynsä.

Elefanttia ei siellä kuitenkaan ollut. Kun he saavuttivat Swartboyn,
seisoi tämä erään puun alla ja osoitti sen juurella olevaa maata.
Metsämiehet katsoivat alas. He näkivät maan toisella puolella puuta
olevan tallatun, ikään kuin hevosia tahi muita elukoita olisi pidetty
sidottuina siellä pitkän aikaa ja ne olisivat kuluttaneet turpeen ja
survoneet sen pölyksi kavioillaan. Puun -- tuuhealatvaisen varjoisan
akaasian -- kuori oli toiselta puolen jonkun matkaa ylöspäin kulunut
sileäksi, aivan kuin olisi karja käyttänyt sitä hankaamispaaluna.

"Mikä sen on tehnyt?" kysyivät kenttäkornetti ja Hendrik samassa
hengenvedossa.

"Olifantin nukkupuomi" (elefantin nukkumispuu), vastasi Swartboy.

Enemmät selitykset eivät olleet tarpeellisia. Metsämiehet muistivat
mitä heille oli kerrottu omituisesta tavasta, joka norsulla on --
nojata puuta vastaan nukkuessaan. Tämä oli siis yksi noiden elukoiden
nukkumapuista.

Mitä muuta hyötyä siitä kuitenkaan oli heille kuin pienen uteliaisuuden
tyydyttäminen? Norsua ei siinä ollut.

"Vanha poika tulla taas", sanoi Swartboy.

"Aha! luuletko niin, Swart?" kysyi van Bloom.

"Jaa, baas, katto täs! jälki tuore -- suuri olifantti nukku täs eilen."

"Mitä nyt sitten? Arvelet että meidän tulisi olla väijyksissä ja ampua
se, kun se palaa."

"Ei, baas, hyvempi kuin ampua, me tehdä sille vuode -- sitte vartto
nähdä se nukkuu."

Swartboy nauraa irvisteli antaessaan neuvonsa.

"Tehdä sille vuode! Mitä tarkoitat?" kysyi hänen isäntänsä.

"Minä sano, baas, me saada varmasti olifantti, jos sinä jättää puuha
vanha Swartille. Minä antaa keino saada se, ei tuhlaa ruuti, ei tuhlaa
kuula."

Bushmanni ryhtyi ilmaisemaan suunnitelmaansa, johon hänen isäntänsä --
muistaen eilisen epäonnistumisen -- mielellään suostui.

Onneksi oli heillä kaikki kojeet, joita tarvittaisiin tuuman
toteuttamiseksi -- terävä kirves, vahva vuodasta tehty remmi ja
puukkonsa -- ja he ryhtyivät työhön aikaa tuhlaamatta.



36. luku.

ELEFANTIN VUODETTA VALMISTAMASSA.


Metsämiehille oli aika tärkeä. Jos norsu palaisi sinä päivänä,
tapahtuisi se juuri ennen keskipäivän kuumimpia hetkiä. Heillä oli siis
tuskin tuntia puuhatakseen sitä varten -- valmistaakseen sille vuoteen,
kuten Swartboy oli leikkisästi sanonut. Niinpä he ryhtyivät ripeästi
työhön, bushmanni toimi ylijohtajana kahden toisen vastaanottaessa
hänen määräyksensä kuuliaisesti.

Ensimmäinen työ, jonka Swartboy heille määräsi, oli leikata ja
valmistaa kolme paalua kovasta puusta. Niiden tuli jokaisen olla noin
kolme jalkaa pitkä, miehen käsivarren paksuinen ja toisesta päästä
terävä.

Tämä oli pian tehty. Rautapuusta (_Olea undulata_), jota kasvoi
runsaasti lähistöllä, saatiin itse ainekset; ja kun kolme kyllin
pitkää pätkää oli kirveellä hakattu poikki, vuolivat metsästäjät ne
puukoillansa sopivan kokoisiksi ja teroittivat ne.

Sillävälin ei Swartboy ollut laiskotellut. Puukollansa oli hän ensin
leikannut suuren kappaleen kuorta elefantin puusta siltä puolelta,
jota vastaan eläimellä oli ollut tapana nojata, ja noin kolmen jalan
päähän maasta. Sitten hän teki kirveellä syvän uurteen siihen, mistä
kuori oli poistettu -- itse asiassa sellaisen uurteen, joka olisi
saanut puun kaatumaan, jos se olisi jätetty itsekseen. Mutta sitä ei
jätetty, sillä ennenkuin edistyi niin pitkälle työssänsä, oli Swartboy
ryhtynyt toimenpiteisiin sitä estääksensä. Hän oli tukenut puun
kiinnittämällä hihnan sen ylimpiin oksiin vastakkaisella puolella ja
sitten kuljettanut köyden sillä suunnalla olevan toisen puun haaroihin.

Täten järjestettynä pidätti elefantin puuta kaatumasta vain hihnatuki;
ja kevyt sysäys viimemainitun suuntaan olisi sen kaatanut.

Swartboy pani nyt jälleen paikoilleen kuorenkappaleen, jonka hän oli
säilyttänyt, ja kun oli huolellisesti koottu lastut, niin ilman tarkkaa
tutkimista ei kukaan olisi voinut väittää puun milloinkaan tunteneen
kirveen terää.

Toinen työ oli vielä suorittamatta -- niiden paalujen asettaminen,
jotka van Bloom ja Hendrik jo olivat valmistaneet. Syvät kolot täytyi
tehdä, jotta ne saatiin lujasti kiinni. Mutta Swartboy oli oikea mies
koloa tekemään; ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa hän oli
kaivanut kolme, joista kukin oli jalan syvyinen eikä puoltakaan tuumaa
laajempi kuin paalujen paksuus.

Olet kenties utelias tietämään, miten hän menetteli. Sinä olisit
kaivanut kolon lapiolla ja pakostakin yhtä leveän kuin itse lapio.
Mutta Swartboylla ei ollut lapiota eikä hän olisi sitä käyttänyt, jos
siellä olisi ollutkin – koska se olisi tehnyt kolot liian suuriksi
hänen tarkoitustansa varten.

Swartboy kaivoi kolonsa "puhkomalla" -- minkä työn hän suoritti pienen
terävän kepin avulla. Sillä hän ensin pehmitti maata sopivan laajuisen
ympyrän alalta. Sitten hän otti irrallisen mullan, heitti sen pois ja
pisteli taas piikinkärjellä kuten ennenkin. Jälleen mullan poistamista,
jälleen kepin käyttämistä ja niin edelleen, kunnes pienen kolon
arveltiin olevan kyllin syvän.

Ne kaivettiin jonkinlaiseen kolmioon puun tyven lähettyville, mutta
päinvastaiselle sivulle kuin missä norsu seisoisi, jos se ottaisi
haltuunsa vanhan paikkansa.

Jokaiseen koloon Swartboy sovitti nyt paalun, paksu pää alas- ja kärki
ylöspäin; muutamat pikkukivet ja hiukan multaa ahdettuina sivuille
kiilasivat ne niin lujaan kuin ne olisivat kasvaneet siihen.

Paalut peitettiin nyt pehmeällä maalla, jotta puun valkea väri tulisi
salatuksi; jääneet lastut poimittiin pois ja kaikki työn jäljet
poistettiin täydelleen. Tämän tehtyänsä metsämiehet vetäytyivät pois
paikalta.

He eivät menneet kauas; valiten tuulen alla olevan suuren tuuhean puun
kaikki kolme kiipesivät siihen ja istuivat kätkeytyneinä sen oksien
sekaan.

Kenttäkornetti piti pitkän putkensa valmiina ja samoin Hendrik
rihlapyssynsä. Siinä tapauksessa, että Swartboyn sukkela ansa pettäisi,
he aikoivat käyttää pyssyjänsä, mutta ei muuten.

Nyt oli jo pian puolenpäivän aika ja päivästä oli tullut mitä
kuumin. Ilman lehvien luomaa varjoa olisi heistä tuntunut perin
tuskalliselta. Tämän johdosta Swartboy ennusti suotuisasti.
Suuri kuumuus todennäköisemmin kuin mikään muu toisi elefantin
mielinukkumispaikalleen viileään varjoon.

Oli tullut keskipäivän aika. Otus ei voinut kauaa viipyä, tuumivat he.

Varmasti se tulikin ja pian myös.

He olivat tuskin istuneet pariakymmentä minuuttia ylhäällä puussa, kun
kuulivat omituisen, jyrisevän äänen, jonka tiesivät tulevan norsun
vatsasta. Seuraavassa hetkessä he näkivät elukan sukeltavan esiin
viidakosta ja se tuli heti akaasian rungon viereen -- juuri siihen
asentoon ja sille puolelle kuin Swartboy oli väittänyt. Sen jäljistä
bushmanni ymmärsi sillä olleen tapana siinä seistä.

Sen pää oli käännetty poispäin metsämiehistä, ei kuitenkaan
niin paljon, että se olisi estänyt heitä näkemästä oivallista
torahammasparia, -- vähintään kuuden jalan pituisia.

Katsellessaan ihastuneina näitä kallisarvoisia voitonmerkkejä, he
näkivät eläimen kohottavan kärsänsä ylös ja tyhjentävän suunnattoman
vesisuihkun lehdistöön, mistä se jälkeenpäin putoili, tippuen kirkkaina
pallosina sen ruumiille.

Swartboy sanoi sen ottavan tuon veden vatsastansa. Vaikka
kamari-luonnontutkijat kieltävät tämän, täytyi niin olla, sillä kohta
jälkeenpäin se toisti tämän tempun uudelleen ja uudelleen -- veden
määrän ollessa joka purkauksessa yhtä suuren kuin ennenkin. Oli selvää,
ettei sen kärsä, niin suuri kuin se olikin, voinut sisältää sitä
kaikkea.

Se näytti nauttivan tästä "suihkukylvystä". Metsämiehet eivät sitä
ihmetelleet, sillä itsekin he, kärsien silloin kuumuudesta ja janosta,
olisivat pitäneet jostakin samantapaisesta. Kristallipisaroiden
putoillessa akaasian lehdiltä, kuultiin mahtavan elukan päästävän
tyytyväisyyttä ilmaisevaa hiljaista murinaa. Metsästäjät toivoivat
tämän olevan alkusoittoa sen nukahtamiseen ja tarkastelivat sitä
jännittyneinä.

Niin kävikin.

Istuessaan ja katsellessaan he huomasivat sen pään hiukan painuvan, sen
korvat lakkasivat lepattamasta, sen häntä riippui liikkumattomana ja
sen kärsä, joka nyt oli kääräisty torahampaiden ympäri, oli levossa.

He katsoivat jännitettyinä. Nyt he huomaavat sen ruumiin kallistuvan
hiukan toiselle sivulle -- nyt se koskettaa puuta -- kuuluu kova
romahdus, jota seuraa sekava oksien ryske -- ja elefantin mahtava tumma
ruumis vaipuu kyljelleen.

Samassa silmänräpäyksessä kauhea kiljahdus hukuttaa kaikki muut äänet,
saattaen metsän kaikumaan ja lehdetkin värisemään. Sitten seuraa
sekavaa mylvintää, johon yhtyy katkeavien oksien ääni ja mahtavan
pedon taistelu sen maatessa sätkytellen jättiläisjäseniänsä maassa
kuolontuskassa.

Metsämiehet pysyvät puussa. He näkevät norsun kaatuneen -- sen olevan
keihästetyn. Ei tarvita heidän vähäisiä aseitansa. Heidän riistansa on
jo saanut kuolinhaavan.

Taistelu on lyhyt. Kuoleman edellä käyvä tuskallinen hengitys kuuluu
pitkästä kärsästä; ja sitten seuraa syvä hiljaisuus.

Metsämiehet hypähtävät alas ja lähestyvät maassa makaavaa ruumista.
He näkevät sen yhä makaavan kauhealla teräväkärkisellä paalutuksella,
johon se oli kaatunut. Paalut ovat tehneet tehtävänsä mitä
tehokkaimmin. Elefantti ei hengitä enää. Se on kuollut!

Muhkeitten torahampaitten leikkaaminen vei tunnin ajan. Sitä eivät
metsämiehemme pahoitelleet; he olivat vain sitä enemmän hyvillään, kun
havaitsivat kukin saavansa raskaan taakan -- niin raskaan kuin mies
jaksoi kantaa.

Van Bloom otti toisen olkapäälleen, Swartboy toisen, kun taas Hendrik
otti taakakseen pyssyt ja muut kojeet, ja kaikki kolme palasivat
riemuiten leirille, jättäen kuolleen norsun haaskan jälkeensä.



37. luku.

AFRIKAN VILLIT AASIT.


Van Bloomin mieli ei ollut levollinen huolimatta sen päivän
metsästyksen onnistumisesta. He olivat "pistäneet pussiin" riistan,
se on totta, mutta millä tavoin? Heidän menestyksensä oli pelkkä
sattuma eikä antanut heille mitään vakuutta siitä, mitä tulevaisuudessa
saattoi odottaa. He saisivat kenties kulkea pitkälti, ennenkuin
löytäisivät toisen norsujen "nukkumispuun" ja voisivat uudistaa helpon
saalistamisensa.

Sellaisia olivat kenttäkornetin perin vähän ilahuttavat mietteet sinä
iltana, jolloin he olivat palanneet onnistuneelta metsästykseltään.

Mutta vielä vähemmän ilahuttavia ne olivat kaksi viikkoa myöhemmin
hänen katsahtaessaan taaksepäin moniin onnistumattomiin retkiin,
joilta he olivat palanneet -- kun he, vietettyänsä kaksitoista päivää
elefantinajossa, olivat lisänneet varastoonsa vain yhden ainoan
torahammasparin, ja nekin olivat naarasnorsun torahampaat, tuskin
kahden jalan pituiset ja arvoltaan vähäiset.

Se ajatus ei ollut sitä vähemmän tuskallinen, että he lähes joka päivä
olivat tavanneet norsuja ja saaneet ammutuksi yhden tahi pari laukausta
näihin eläimiin. Se ei parantanut asiaa rahtustakaan. Se päinvastoin
opetti metsästäjille, kuinka helposti norsut saattoivat paeta, kuten ne
aina tekivät. Se opetti heille, kuinka vähäiset heidän mahdollisuutensa
olivat tuollaisen riistan voittamiseen niin kauan kuin saattoivat
seurata niitä vain _jalkaisin_.

Jalan kulkevalla metsämiehellä on ainoastaan pienet mahdollisuudet
norsuun nähden. Saavuttaa se hiipien on kylläkin helppoa, ja kenties
päästä ampumaan yksi ainoa laukaus; mutta elukan pötkiessä tiehensä
tiheän viidakon läpi on sen seuraaminen ikävää työtä. Se voi kulkea
maileja pysähtymättä, ja jos metsästäjän onnistuisikin saavuttaa
se, olisi se kenties vain hänen ampuaksensa toisen laukauksen ja
nähdäksensä riistan vielä kerran katoavan pensaikkoon -- kenties
voimatta enää sen jälkiä seurata.

Ratsastavalla metsämiehellä on tämä etu. Hänen hevosensa voi
_saavuttaa_ norsun; ja tämän eläimen omituisuuksia on, että sinä
hetkenä, jolloin se huomaa vihollisensa, mikä se sitten lieneekin,
olevan itseään nopeamman, se hylkää enemmän pakenemisen ja seisahtuu
oitis tekemään vastarintaa; metsästäjä voi silloin ampua niin monta
laukausta kuin tahtoo.

Siinä on tuo suuri etu, joka ratsain kulkevalla metsämiehellä on.
Toinen etu on se turvallisuus, minkä hevonen tuottaa, tehdessään
ratsastajan kykeneväksi välttämään vihastuneen norsun hyökkäyksiä.

Ei ihme siis, että van Bloom hartaasti halusi hevosta. Ei ihme, että
hän tunsi surua ollen jalon toverin puutteessa, joka olisi voinut niin
paljon auttaa häntä metsästyksessä.

Hän oli sitä enemmän pahoillaan nyt tutustuttuaan tienooseen ja
huomattuaan sen olevan vallan _täynnä_ norsuja. Oli nähty satakin
eläintä yhdessä joukossa, ja ne eivät suinkaan olleet arkoja tai
halukkaita pakenemaan yhden tai kahden laukauksen jälkeen. Kenties ne
eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet pyssynpamausta, ennenkuin hänen
oman pitkän putkensa laukaisu paukkui niiden suunnattomissa korvissa.

Kenttäkornetti arveli, että hän hevosen avulla oli voinut surmata monta
ja saada paljon arvokasta norsunluuta. _Ilman_ hevosta oli hänellä
varsin vähäiset mahdollisuudet toteuttaa aiettansa. Hänen toiveensa
päättyisivät luultavasti pettymykseen.

Haikeasti hän tunsi tämän. Valoisat toiveet, joihin hän niin palavasti
oli antautunut, peittyivät pilviin; ja tulevaisuuden pelko kiusasi
häntä jälleen. Hän kuluttaisi turhaan aikansa tässä erämaassa. Hänen
lastensa täytyi elää ilman kirjoja, ilman kasvatusta, ilman seuraa.
Jos hänet äkkiä kutsuttaisiin pois, mikä heistä tulisi? Hänen sievä
Gertrudensa ei olisi sen paremmassa asemassa kuin pieni villi-ihminen
-- hänen pojistaan tulisi, ei leikillä, kuten hänellä oli tapana heitä
nimittää, vaan todella "pensastopoikien" kolmikko.

Jälleen täyttivät nämä ajatukset isän sydämen tuskalla. Oi, mitäpä hän
olisikaan antanut sillä hetkellä parista hevosesta, millaisista tahansa!

Tätä miettiessään istui kenttäkornetti suuressa nwana-puussa, järven
puoleiselle sivulle rakennetulla lavalla josta saattoi nähdä veden
kokonaisuudessaan. Tältä kohdalta sai myös erinomaisen näköalan järven
itäpuolella olevasta seudusta. Jonkun matkan päässä se oli metsäistä,
mutta lähempänä lampea levittäytyi silmien eteen ruohoinen tasanko kuin
viheriä niitty.

Metsämiehen silmät olivat luodut tälle tasangolle, ja juuri silloin
osui hänen katseensa eläinjoukkoon, joka kulki aukeaman poikki ja
lähestyi lampea.

Ne olivat suuria elukoita -- melkein pienen hevosen muotoisia ja
kokoisia -- ja kulkivat yhdessä rivissä; siten näytti joukko matkan
päästä jonkinlaiselta "cafilalta" eli karavaanilta. Kaikkiansa oli noin
viisikymmentä yksilöä rivissä ja ne marssivat eteenpäin tasaista ja
tyyntä vauhtia, kuten jonkun viisaan johtajan ohjaamina ja määrääminä.
Kuinka suuresti se erosikaan gnuu-eläimen oikukkaista ja kummallisista
liikkeistä.

Viimemainittua eläintä ne kukin erikseen jonkun verran muistuttivat.
Ruumiittensa ja häntänsä muodon puolesta, yleiseltä pääväriltään sekä
niiden leukapielissä, niskassa ja hartioilla huomattavien kirjavien
eli tiikerintapaisten juovien vuoksi. Nämä juovat olivat täydelleen
samanlaisia muodoltaan kuin seebralla, mutta vähemmän selviä eivätkä
ulottuneet vartaloon eikä raajoihin, kuten varsinaisella seebralla.
Yleiseltä väriltään ja muutamissa muissakin suhteissa muistuttivat
elukat aasia; mutta niiden pää, kaula ja ruumiin yläosa olivat
tummempaa väriä vivahtaen heikosti punertavanruskeaan. Itse asiassa
muistuttivat tulokkaat jossakin kohdin kaikkia neljää -- hevosta,
aasia, gnuu-eläintä ja seebraa -- ja kuitenkin ne selvästi erosivat
jokaisesta. Seebraa ne eniten muistuttivat -- sillä todellisuudessa ne
olivat erästä seebralajia -- ne olivat _kvaggoja_.

Nykyisten luonnontutkijan on tapa jakaa _Equidae_ eli hevosen
heimo kahteen sukuun -- hevonen (_equus_) ja aasi (_asinus_);
pääeroavaisuudet ovat, että hevosen sukuisilla eläimillä on pitkä
aaltoileva harja, leveä häntä ja känsät sekä taka- että etujaloissa;
aasilla sitävastoin on lyhyt, harva ja pysty harja, hoikka häntä, jonka
päässä vain on pitkiä karvoja, ja sen takajaloista puuttuu känsiä.
Etujaloissa niitä on kuten hevosella.

Vaikka hevosen sukua onkin useita lajeja -- kymmenittäin,
suuresti toisistaan eroavia -- voi ne kaikki helposti tuntea
näistä luonteenomaisista merkeistä, "Suffolk Punchista", suuresta
lontoolaisesta työhevosesta, sen vähäiseen pikkuserkkuun, "Shetland
poniin", saakka.

Aasilajeja on miltei yhtä paljon, vaikka tätä tosiasiaa ei yleisesti
tunneta.

Ensiksi meillä on tavallinen aasi (_Asinus vulgaris_), suvun
perusmuoto; ja siitä on eri maissa useita lajeja, joista muutamat ovat
lähes yhtä oivallisia ja paljon kiitettyjä kuin hevoset. Sitten on
"onager", "koulan" eli "villiaasi" (_A. onager_), jonka luullaan olevan
tavallisen aasin kantaisä. Se on Aasian asukas, joskin sitä tavataan
myös Afrikan koillisosassa. On myös "dshiggetai" eli "suuri villiaasi"
(_A. hemionus_) Keski- ja Etelä-Aasiassa, ja toinen pienempi laji,
"ghur" (_A. Hamar_), Persiassa. Vielä on "kiang" (_A. kiang_), jota
tavataan Ladakhissa, ja "jo-to-tse" (_A. equulus_), Kiinan tataarien
maan asukas.

Kaikki nämä ovat aasialaisia lajeja, jotka elävät villeinä ja eroavat
toisistaan värin, suuruuden, muodon ja tapojenkin puolesta. Useat
niistä ovat siromuotoisia nopeita kuin nopein hevonen.

Tässä kirjasessa ei meillä ole tilaa kuvataksemme kutakin niistä, vaan
täytyy rajoittua huomauttamaan siitä, mikä oikeammin kuuluu aiheeseemme
-- _Afrikan villeistä aaseista_. Näitä on kuusi tahi seitsemän lajia --
kenties enemmänkin.

Ensiksikin siellä on "villiaasi" (_A. onager_) jonka alue, kuten
sanottu, ulottuu Aasiasta Afrikan koillisosiin, lähellä ensinmainittua
maanosaa.

Sitten siellä on "kumra", josta varsin vähän tiedetään, paitsi että
se asuu Pohjois-Afrikan metsissä ja on tavoiltansa yksinelävä, toisin
kuin useimmat muut lajit. Kumraa on kuvattu "villihevoseksi", mutta
luultavimmin se kuuluu aasin sukuun.

Sitten on Afrikassa vielä neljä muuta "villiaasi"-lajia -- toiset
sanovat niitä villihevosiksi -- ja matkailijat ovat kertoneet
viidennestä, mutta siitä ollaan vielä epävarmoja. Nämä lajit
muistuttavat niin paljon toisiansa muodoltansa, ruumiinsa erikoisten
merkkien, suuruuden ja yleisten tapojen puolesta, että ne voidaan
luokittaa yhteen _seebran_ suvun nimellä. Ensiksi on oikea seebra
(_Equus zebra_), kaunein kaikista nelijalkaisista kenties, josta ei
mitään kuvausta kaivata. Toiseksi "duw" eli "Burchellin seebra", kuten
sitä useimmin nimitetään (_E. Burchellii_). Kolmanneksi "congo dauw"
(_E. hippotigris_), joka läheisesti muistuttaa "dauwia". Neljänneksi
"kvagga" (_E. quagga_), ja viidenneksi epävarma laji, joka tunnetaan
"valkoisen seebran" (_E. isabellinus_) nimellä sen vaaleankellertävän
eli isabellavärin vuoksi.

Nämä neljä lajia ovat nähtävästi läheistä sukua toisilleen -- kaikille
ovat enemmän tai vähemmän luonteenomaista omituiset poikittaiset
vanteet eli juovat, jotka ovat seebran yleisesti tutut tuntomerkit.
Myöskin kvaggalla on samanlaiset juovat päässä ja ruumiin yläosissa.

Oikea seebra on juovikas kuonon päästä aina kavioihin asti ja
juovat ovat tasaisen mustia, kun taas pohjaväri on miltei valkoinen
eli vaaleankeltaiseen vivahtava valkoinen. Dauw-eläinten raajat
eivät taaskaan ole juovaiset; säteet eivät ole niin tummia tahi
selväpiirteisiä eikä pohjaväri ole niin sekoittamaton eli puhtaan
värinen. Muuten ovat kaikki nämä kolme lajia varsin samanlaisia; on
enemmän kuin luultavaa, että joko "Burchellin" tahi "congo dauw" oli
se laji, jota seebra-nimellä ensin tarkoitettiin; sillä se, jota nyt
nimitetään "varsinaiseksi seebraksi", asustaa sellaisissa Afrikan
osissa, että se vähemmän luultavasti joutui ensinnä huomatuksi
suvustansa. Joka tapauksessa on "congo dauw" roomalaisten "hippotigris"
eli tiikerihevonen; ja tämän johtopäätöksen teemme siitä, että se elää
pohjoisemmissa Afrikan osissa kuin toiset, jotka kaikki kuuluvat tämän
maanosan eteläiselle puolelle. Seebran kotipaikan sanotaan ulottuvan
niin kauas pohjoiseen kuin Abessiniaan; mutta kenties on erehdytty
pitämään "congo dauwia", joka varmasti elää Abessiniassa, varsinaisena
seebrana.

Etelä-Afrikan neljästä lajista on seebra vuoristoeläin ja asustaa
kallioitten keskellä, kun taas "dauw" ja kvagga kuljeksivat tasangoilla
ja autioissa karoo-erämaissa. Samanlaisessa asuinpaikassa kuin nämä on
"valkea seebra" huomattu -- vaikka ainoastaan matkailija Le Vaillant on
niitä nähnyt --, ja siitä johtuu epäilyksiä, että sitä on eri lajina
olemassa.

Mitkään näistä lajeista eivät liity yhteen, vaikka kukin elää laumoissa
muitten eläinten kanssa. Kvagga liittyy gnuu-eläimeen, "dauw"
juovikkaaseen gnuuhun, kun taas iso kamelikurki ylväästi astelee
kumpienkin laumojen keskellä!

Eri lajien luonteissa ja taipumuksissa on suurta eroavaisuutta.
Vuoristoseebra on perin arka ja hurja; "dauw" on miltei mahdoton
kesyttää; kvagga taas on luonteeltansa arka ja taipuvainen ja sen voi
totuttaa valjaisiin yhtä helposti kuin hevosen.

Syy, miksi sitä ei ole tehty, on yksinkertaisesti se, että
Etelä-Afrikan farmeilla on runsaasti hevosia eivätkä he siis tarvitse
kvaggaa ratsuksi tai valjaita varten.

Mutta joskaan _farmari_ van Bloom ei ollut milloinkaan aikonut kesyttää
kvaggaa, teki sen _metsämies_ van Bloom.



38. luku.

KVAGGOJEN KIINNIOTTAMISTA SUUNNITELLAAN.


Siihen saakka oli kenttäkornetti tuskin suvainnut huomata kvaggoja.
Hän tiesi mitä ne olivat ja oli usein nähnyt lauman niitä -- kenties
aina saman -- lähestyvän lampea ja juovan. Ei hän eikä kukaan hänen
perheestänsä ollut ahdistanut niitä, vaikka he olisivat voineet surmata
useita. He tiesivät, ettei näiden elukoiden keltainen, rasvainen liha
kelvannut ruuaksi ja että vain nälkäiset alkuasukkaat sitä syövät --
että niiden taljat, joskin niitä toisinaan käytetään viljasäkeiksi ja
muihin tavallisiin tarkoituksiin, ovat vähäiset arvoltansa. Näistä
syistä he olivat sallineet niiden tulla ja mennä rauhassa. He eivät
halunneet tuhlata niihin ruutia ja lyijyä; eivät he myöskään tahtoneet
turhan päiten tuhota moisia vaarattomia elukoita.

Joka ilta olivat siis kvaggat juoneet lammen rannalla ja menneet
jälleen tiehensä herättämättä vähintäkään mielenkiintoa.

Niin ei käynyt tällä kertaa. Suurenmoinen suunnitelma valtasi nyt
van Bloomin mielen. Kvaggajoukko sai äkkiä osakseen yhtä paljon
mielenkiintoa kuin jos se olisi ollut norsulauma. Kenttäkornetti oli
kavahtanut jaloilleen ja seisoi niitä katsellen -- silmät mielihyvästä
ja ihastuksesta säihkyen.

Hän ihaili niiden somajuovaisia päitä, niiden täyteläisiä
hyvinmuodostuneita ruumiita, niiden keveitä, siroja jäseniä, lyhyesti
sanoen, hän ihaili niissä kokoa, väriä ja suhteita. Milloinkaan ennen
eivät kvaggat olleet näyttäneet niin kauneilta vee-buurin silmissä.

Mistä johtui sitten tämä uusi ihastus halveksittuja kvaggoja kohtaan?
-- sillä halveksimista ne saavat Kap-maan farmarilta, joka ampuu niitä
vain ravinnoksi hottentottipalvelijoilleen. Miksi ne olivat äkkiä
tulleet kenttäkornetin suosikeiksi? Sen ymmärrät saadessasi tietää
mietteet, jotka juuri silloin täyttivät hänen mielensä.

Ne olivat seuraavanlaisia:

Eikö joitakuita näistä elukoista voisi ottaa kiinni ja kesyttää? --
Miksikä ei? Eikö niitä voisi totuttaa satulaan? -- Miksi ei? Eivätkö ne
auttaisi häntä norsunmetsästyksessä aivan yhtä hyvin kuin hevoset? --
Miksikä ei?

Van Bloom teki nämä kolme kysymystä itselleen. Puoli minuuttia
riitti antamaan niihin kaikkiin myönteisen vastauksen. Noissa
kolmessa ehdotuksessa ei ollut ainoassakaan mahdottomuutta eikä
epätodennäköisyyttä. Oli selvää, että ne voitaisiin suorittaa ja ilman
vaikeutta.

Uusi toivo syttyi kenttäkornetin sydämeen. Jälleen hänen kasvonsa
alkoivat ilosta loistaa.

Hän ilmaisi ajatuksensa sekä bushmannille että "pensastopojille" --
jotka kaikki kokonaan hyväksyivät tuuman ja ihmettelivät vain, ettei
kukaan heistä sitä ollut ennen ajatellut.

Nyt heräsi kysymys miten kvaggat voitaisiin ottaa kiinni. Se oli
ensimmäinen ratkaistava kohta; ja kaikki neljä -- van Bloom itse, Hans,
Hendrik ja Swartboy istahtivat miettiväisinä keksiäkseen jonkun
suunnitelman tämän työn suorittamiseksi.

Luonnollisesti he eivät juuri silloin voineet mitään tehdä, ja juomaan
tullut lauma sai rauhassa lähteä. Metsämiehet tiesivät, että ne
palaisivat huomispäivänä samaan aikaan, ja niiden paluuseen olivat
kaikkien ajatukset suunnatut.

Hendrik neuvoi "taittamista", mikä tarkoittaa luodin ampumista niskaan
lähelle säkää, jolla tavoin kvaggan saa kaatumaan ja vangittua.
Laukaus, jos se on oikein tähdätty, ei surmaa eläintä. Se toipuu pian
ja sen voi helposti kesyttää, jos kohta sen mieli tavallisesti masentuu
samalla. Se ei milloinkaan enää ole "oma itsensä". Hendrik ymmärsi
"taittamisen" tempun. Hän oli nähnyt buurimetsästäjäin sitä käyttävän.
Hän tiesi kohdan, johon luodin tuli osua. Hän uskoi helposti sen
voivansa suorittaa.

Hans piti "taittamista" liian julmana keinona. He surmaisivat
kenties useita kvaggoja, ennenkuin saisivat yhden johon oli osunut
oikeaan paikkaan. Sitäpaitsi se olisi ruudin ja luotien tuhlausta --
huomioonotettava seikka. Miksi he eivät pyytäisi paulalla elukoita? Hän
oli kuullut ansoja asetettavan kvaggan suuruisille eläimille ja useita
joutuneen satimeen sillä tavoin.

Hendrikin mielestä ei ansa-ajatus ollut hyvä. He voisivat saada yhden
sillä tavoin -- lauman etummaisen; mutta kaikki muut, nähdessään
johtajan satimessa, laukkaisivat tiehensä eivätkä enää palaisi
lammelle; ja minne he sitten asettaisivat ansan saadakseen toisen?
Voisi kulua pitkä aika, ennenkuin he löytäisivät näiden eläinten
toisen juomapaikan, kun he taas voisivat niitä hiipien lähestyä ja
"taittamalla" saada milloin tahansa lakeudella.

Swartboy ilmaisi nyt suunnitelmansa. Se oli _salahauta_. Sillä tavoin
bushmannit yleisimmin pyydystivät suuria elukoita, ja Swartboy ymmärsi
täydelleen miten tuli valmistaa hauta kvaggoja varten.

Hendrikillä oli vastaväitteitä tähän ilmaistavana. Etummainen kvagga
joutuisi kenties kiinni, mutta toiset eivät olisi niin hölmöjä, että
marssisivat hautaan -- niiden johtajan pudottua ja paljastettua loukun.
Ne luonnollisesti laukkaisivat pois eivätkä koskaan enää tulisi sitä
tietä.

Jos se voitaisiin tehdä yön aikana, myönsi Hendrik, voisi asia olla
toinen. Pimeässä voisi useita syöksyä sisään, ennen kuin huomaisivat
varoitusta. Mutta ei -- kvaggat olivat aina tulleet juomaan
päivän aikaan -- yksi vain voi joutua loukkuun, ja silloin toiset
säikähtyneinä pysyisivät loitolla.

Hendrikin sanoissa olisi saattanut olla järkeä, jollei olisi ollut
muuatta tosiasiaa, jonka kenttäkornetti itse oli pannut merkille
kvaggojen tullessa järvelle juomaan. Se oli, että eläimet olivat aina
tulleet veden luo yhdestä paikasta ja menneet pois toisesta. Oli
luonnollisesti pelkkä sattuma, että ne niin tekivät, ja se johtui
maaperän laadusta, mutta sellainen oli asianlaita ja van Bloom oli
pannut sen useana kertana merkille. Niillä oli tapana tulla jo
kuvatusta solasta; juotuansa ne kahlasivat matalaa rantaa muutaman
sylen ja sitten menivät pois rantatörmän toisen halkeaman kautta.

Tämän seikan tunteminen oli mitä tärkein, ja kaikki sen heti
käsittivät. Salahauta kaivettuna sille polulle, jota pitkin eläimet
tulivat järvelle, vaikuttaisi epäilemättä Hendrikin sanojen mukaan
-- yksi voitaisiin saada kiinni ja toiset karkaisivat pelästyneinä.
Mutta ulos johtaville jäljille asetettu samanlainen loukku aiheuttaisi
toisenlaisen tuloksen. Kun kvaggat kerran olisivat lopettaneet
juontinsa, ja juuri sillä hetkellä, jolloin ne lähtisivät pois vedestä,
voisivat metsästäjät näyttäytyä vastakkaisella puolella, saattaa lauman
nopeaan liikkeeseen ja _panna ne laukkaamaan loukkuun_. Tällä tavoin
voitaisiin vangita koko haudallinen samalla kertaa eikä vain yhtä!

Kaikki tämä näytti niin mahdolliselta, ettei mitään muuta ehdotusta
tehty -- _salahauta_suunnitelma hyväksyttiin heti ja yksimielisesti.

Tuli vain kaivaa hauta, peittää se sopivasti ja sitten odottaa tulosta.

Heidän suunnitellessaan pysyi kvaggalauma kaiken aikaa näkyvissä
huvitellen avoimella tasangolla. Se oli kiusaava näky Hendrikille, joka
olisi suuresti halunnut näyttää tarkka-ampujataitoansa "taittamalla"
yhden. Nuori metsämies ymmärsi kuitenkin, että olisi ollut typerää
ampua niitä nyt siellä, koska se olisi estänyt niitä palaamasta
lammelle; niinpä hän hillitsi itsensä ja jäi muiden kanssa katselemaan
kvaggoja -- kaikki tarkastelivat niitä sellaisella mielenkiinnolla,
jommoista he eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet nähdessään lauman
näitä eläimiä.

Kvaggat eivät ensinkään heitä nähneet, vaikka olivat aivan lähellä
suurta nwanapuuta. He -- metsästäjät -- olivat ylhäällä oksien
keskellä, johon elukat eivät ajatelleetkaan vilkaista, ja puun tyven
tienoilla ei ollut mitään, joka olisi pelkoa aiheuttanut. Vankkurien
pyörät olivat kauan sitten toimitetut pensastoon, osaksi auringolta
suojaan ja osaksi sentähden, että metsänriistaa usein tuli ampumamatkan
päähän puusta ja sitä sillä tavoin sai ilman mitään vaivaa. Maassa oli
tuskin mitään jälkiä, jotka olisivat ilmaisseet puussa sijaitsevan
leirin olemassaoloa; ja ihminen olisi voinut kulkea ohi hyvinkin
läheltä huomaamatta metsästäjäperheen omituista ilma-asuntoa.

Kaikki tämä oli tarkoituksellista kenttäkornetin puolelta. Vielä hän
tunsi vähän ympäröivää seutua. Hän ei tiennyt, oliko siellä ehkä
pahempia vihollisia kuin hyeenat ja leijonat.

Heidän tarkastellessaan kvaggojen temppuja teki yksi niistä
omituisemman liikkeen kuin mitä he vielä olivat huomanneet.

Kysymyksessä oleva elukka söi rauhallisesti kulkien eteenpäin ja
lähestyi vihdoin pientä pensasryhmää, joka oli avonaisella kentällä.
Kun se oli pensaikon lähellä, nähtiin sen äkkiä loikkaavan eteenpäin,
ja miltei samassa silmänräpäyksessä hypähti pörröinen elukka ulos
pensaikosta ja alkoi juosta tiehensä. Viimemainittu ei ollut mikään
muu kuin ruma juovikas hyeena. Sensijaan että se olisi kääntynyt päin
kvaggaa ja alkanut taistella, kuten olisi luullut niin vahvan ja
raivoisan pedon tekevän, päästi se hätäulvonnan ja pakeni niin nopeaan
kuin sen koivet kantoivat.

Ne eivät kantaneet sitä pitkälle. Se pyrki nähtävästi suurempaan
pensastoon, joka kasvoi lähellä, mutta ennenkuin se ehti puoliväliin
aukeamaa, saavutti kvagga sen takaapäin ja päästäen kimakan
"kuaag"-huutonsa kohosi pystyyn ja iski etukavionsa hyeenan selkään.
Samassa hetkessä tarttui märehtijä hampainensa raatelueläimen niskaan
ja piti kiinni yhtä lujasti kuin pihdeissä.

Kaikki katselivat nähdäkseen hyeenan vapauttavan itsensä ja pakenevan
uudelleen. Turhaan he katselivat. Kyynärääkään se ei enää juossut. Se
ei hengissä päässyt noiden kauheiden hampaitten otteesta.

Kvagga piteli yhä vastaan sätkyttelevää uhriansa lujin ottein --
tallaten sitä kavioillaan ja ravistellen sitä vankoissa leuoissaan,
kunnes hyeenan huudot lakkasivat muutamissa minuuteissa, ja sen
runneltu ruumis makasi liikkumattomana aukeamalla.

Luulisi tuon tapauksen riittäneen muistuttamaan metsämiehiämme olemaan
varovaisia joutuessaan kvaggan kanssa tekemisiin. Moinen terävä purija
ei olisi mikään hauska hevonen suistaa ja hillitä.

Mutta kaikki tiesivät vastenmielisyyden vallitsevan villihevosen
ja hyeenan välillä, ja vaikka yhden tuollaisen elukan näkeminen
saattaa kvaggan raivoon, on se vallan toisenlainen käytöksessään
ihmistä kohtaan. Niin voimakas on todella tämä vastenmielisyys
ja niin täydellinen märehtijän etevämmyys peto-eläimen rinnalla,
että rajaseudun farmarit usein käyttävät hyväkseen tätä omituista
tosiseikkaa, pitäen hyeenoita loitolla karjasta tuomalla laumaan joukon
kvaggoja, jotka toimivat vahteina ja suojelijoina!



39. luku.

SALAHAUTA.


Heidän katsellessaan kvaggojen liikkeitä nousi van Bloom äkkiä
seisoalleen. Kaikki kääntyivät katsomaan häneen. He näkivät hänen
tavastansa että hän aikoi ehdottaa jotakin. Mitä se saattaisi olla?

Hänen mieleensä oli juuri juolahtanut, että heidän pitäisi heti ryhtyä
hautaa kaivamaan.

Auringonlasku oli lähellä -- siitä puuttui vain puoli tuntia; olisi
luullut hänen tekevän viisaammin jättämällä työn seuraavaan aamuun.
Mutta ei. Oli hyvä syy, miksi heidän tuli ryhtyä siihen heti, ja se
oli, etteivät he kenties saisi ajoissa valmiiksi sitä, jolleivät he
tekisi osaa jo sinä iltana.

Ei olisi niinkään helppo asia kaivaa sopivan suuruista hautaa, sillä
he tarvitsisivat sellaisen, johon sopisi ainakin puolisen tusinaa
kvaggaa yhtaikaa. Sitten olisi vielä kannettava sieltä tuleva multa
pois, leikattava peitteeksi paaluja ja oksia ja asetettava ne sopivalla
tavalla.

Kaiken tämän tekeminen veisi paljon aikaa; ja kaiken pitäisi olla
valmiina kvaggojen palatessa, muutoin koko suunnitelma epäonnistuisi.
Jos elukat saapuisivat paikalle, ennenkuin hauta olisi peitetty ja
kaikki työn jäljet poistettu, lähtisivät ne tiehensä astumatta veteen
ja kenties eivät koskaan enää tulisi tälle lammelle.

Sellaisia olivat kenttäkornetin arvelut. Hans, Hendrik ja Swartboy
tunnustivat ne oikeiksi. Kaikki huomasivat välttämättömäksi mennä
työhön heti, ja työhön he kaikki lähtivät.

Onneksi oli työkalujen joukossa kaksi hyvää lapiota, "kihveli"-lapio ja
kärkikuokka, joten he kaikki saattoivat olla toimessa yhtaikaa. Heillä
oli myös koreja, joilla multa voitiin kantaa pois ja heittää lähellä
olevaan syvään uomaan, josta sitä ei huomaisi. Se oli myös onnellinen
asianhaara, sillä jos sitä olisi täytynyt kantaa pitkän matkan päähän,
olisi työ tullut vielä raskaammaksi ja vaikeammaksi suorittaa oikeassa
ajassa.

Merkittyänsä haudan ulkorajat he ryhtyivät työhön lapioin ja kuokin.
Maa osoittautui joltisenkin pehmeäksi eikä kuokkaa paljoa tarvittu.
Kenttäkornetti itse hoiteli toista lapiota, Hendrik toista, kun taas
Swartboy kihvelilapiollaan täytti koreja niin nopeaan kuin Hans ja
Totty, Trüeyn ja pikku Janin auttamina, ehtivät niitä tyhjentää.
Viimemainitut kantoivat omaa pientä koriansa ja avustivat varsin
tuntuvasti työn joutumista keventämällä Hansin ja Tottyn työtä.

Ja niin jatkui työ hilpeästi aina puoliyöhön asti ja senkin yli
täysikuun valossa. Silloin kaivajat olivat kaulaa myöten haudassa.

He olivat nyt väsyneitä. He tiesivät voivansa helposti päättää työn
huomenna; niinpä he panivat työkalunsa pois ja peseydyttyänsä virran
kristallivedessä vetäytyivät makuusijoilleen puuhun.

Varhain aamun koittaessa he olivat työssä jälleen, ahkerina kuin
mehiläiset, ja hauta edistyi niin nopeaan, että ennen aamiaisen syöntiä
van Bloom tuskin voi nähdä sieltä seisoen varpasillaan, ja Swartboyn
villainen päälaki oli lähes kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella.
Riittäisi kun hiukkasen vielä kaivettaisiin.

Aamiaisen jälkeen he ryhtyivät yhtä ripeästi kuin ennenkin työhön ja
työskentelivät, kunnes arvelivat, että kuoppa oli kaivettu kyllin
syväksi. Hyppykauriinkin olisi ollut vaikea hypätä ulos siitä, eikä
minkään kvaggan olisi mahdollista selviytyä moisesta haudasta.

Nyt leikattiin keppejä ja pensaita ja niillä peitettiin hauta sievästi,
ja siihen sekä suureen osaan läheistä maanpintaa siroteltiin korsia ja
ruohoa. Älykkäimmänkin elukan olisi ulkokuori pettänyt; ei edes kettu
olisi voinut loukkua havaita, ennenkuin olisi vierähtänyt sinne.

He olivat lopettaneet työn ennen päivällistä -- joka sentähden olikin
myöhäinen sinä päivänä --, joten muuta ei jäänyt tehtäväksi kuin syödä
ja odottaa kvaggojen tuloa.

Päivällistä syödessä he kaikki olivat perin iloisia, huolimatta
suunnattoman väsyttävästä hommasta, joka heillä oli ollut. Mahdollisuus
saada kvaggoja vangituksi oli varsin kiihoittava ja piti seuruetta
hyvällä tuulella.

Kukin tarjoutui ennustamaan, millainen tulos olisi. Jotkut sanoivat,
että he saisivat vähintään kolme kvaggaa ansaan; toiset taas olivat
toivehikkaampia ja uskoivat heidän ottavan kaksi kertaa sellaisen
määrän. Jan ei ymmärtänyt, miksei hauta voisi olla täynnä; Hendrikin
mielestä se oli kylläkin mahdollista -- ottaen huomioon tavan, jolla he
aikoivat ajaa kvaggoja sinne.

Siltä todella näyttikin. Hauta oli tehty kyllin leveä, jotta se
estäisi eläinten mahdollisen hyppäämisen sen yli, samalla kun se oli
kaivettu pitkinpäin polun poikki, joten ne eivät voisi sivuuttaa sitä.
Maanpinnan laatu johtaisi ne suoraan sinne.

On totta, että jos ne jätettäisiin itsekseen ja niiden annettaisiin
seurata tavallista kulkutapaansa -- yhdessä rivissä nimittäin --
saataisiin kenties vain yksi, johtaja. Muut, nähdessään sen putoavan
sisään, kääntyisivät varmasti ympäri ja laukkaisivat pois toiseen
suuntaan.

Mutta metsästäjä ei aikonut jättää asioita sille kannalle. He olivat
suunnitelleet keinon, jonka avulla kvaggat määrättynä hetkenä
saataisiin sikin-sokin hautaan. Siihen he perustivat toiveensa saada
suuren joukon näitä eläimiä.

Neljä he tarvitsisivat. Yhden kullekin metsämiehelle. Neljä riittäisi,
mutta luonnollisesti ei haitannut, vaikka enemmänkin jäisi hautaan.
Mitä enemmän, sitä parempi, koska suuri lukumäärä soisi heille edun
valita mielin määrin.

Kun päivällinen oli syöty, ryhtyivät metsästäjät valmistamaan
odottamiensa vieraitten vastaanottoa. Kuten jo sanottu, oli päivällinen
ollut tavallista myöhäisempi; ja nyt oli likellä se hetki, jolloin
kvaggoja voi odottaa.

Ollaksensa ajoissa valmiina kävi kukin paikallensa. Hans, Hendrik ja
Swartboy asettautuivat väijyksiin järven ympärille -- välimatkojen
päähän toisistaan; mutta matala sivu, josta elukat tavallisesti
lähestyivät ja lähtivät pois, jätettiin aivan avonaiseksi. Van Bloom
jäi puussa olevalle lavalle huomatakseen kvaggojen tulon ja antaakseen
toisille varoitusmerkin. Näiden valitsemat asemat olivat sellaiset,
että he saattoivat ohjata laumaa hautaa kohden tulemalla vain esiin
pensaikosta, missä he olivat piiloutuneina. Jotta he voisivat
näyttäytyä yhtaikaa ja oikealla hetkellä, tuli heidän odottaa puusta
merkkiä. Se olisi suuren "putken" laukaiseminen tyhjin panoksin. Hansin
ja Hendrikin piti myös laukaista tyhjät panokset ilmestyessään esiin,
ja sillä tavoin saataisiin toivottu pakokauhu aikaan.

Koko suunnitelma oli hyvin keksitty ja onnistui oivallisesti. Lauma
näyttäytyi kulkien rivissä yli tasangon aivan kuten edellisinäkin
päivinä. Van Bloom ilmoitti niiden lähestymisen noille kolmelle
väijyksissä olevalle toistamalla hiljennetyllä äänellä sanat: --

"Kvaggat tulevat!"

Pahaa aavistamattomat elukat kulkivat rivissä solan läpi, hajaantuivat
veteen, joivat kylliksensä ja alkoivat sitten vetäytyä pois pitkin
polkua, jolla hauta oli.

Kiivettyänsä rannalle ja nähdessään polulle siroitellun tuoreen ruohon
ja korret, johtaja päästi korskuvan haukahduksen ja näytti puoleksi
olevan aikeissa kääntyä ympäri. Mutta juuri sillä hetkellä jymähti
putken kova paukahdus ja sitten, kuin pienemmät kaiut, vähäisempien
pyssyjen pamaukset oikealta ja vasemmalta, samalla kun Swartboy kiljui
kovemmalla äänellänsä toisella taholla. Katsahtaessaan taaksensa
kvaggat huomasivat, että miltei joka puolella oli outoja vihollisia.
Vain yksi suunta näytti avoimelta niille -- tie, jota he olivat
tottuneet kulkemaan; ja pelosta haukahdellen syöksyi koko lauma rantaa
ylös ja sulloutui hautaa kohden.

Sitten kuultiin sekavaa meteliä -- paalujen ryskettä -- monien
kavioiden töminää -- kumahtelevia ääniä raskaitten ruumiitten pudotessa
yhdessä ja sekoittuen lakkaamattomassa taistelussa -- ja hurjaa
korskuntaa elukoiden kiitäessä peloissaan eteenpäin. Muutamien nähtiin
hypähtävän korkealle ilmaan ikäänkuin loikatakseen haudan yli. Toiset
kohosivat takajaloilleen ja kääntyen ympäri juoksivat takaisin järveen.
Jotkut syöksyivät pois pensaikon kautta ja pääjoukko tuli juosten
takaisin ja syösten veden läpi laittautui tiehensä solan kautta,
josta oli tullutkin. Muutaman minuutin kuluttua ei ainoatakaan ollut
näkyvissä.

Pojat luulivat niiden kaikkien päässeen pakoon; mutta van Bloom
saattoi, korkeammalta asemapaikaltaan puussa, nähdä useiden kuonojen
työntyvän esiin haudanreunan yläpuolella.

Saapuessaan paikalle metsästäjät huomasivat suureksi tyydytyksekseen
kokonaista kahdeksan täysikasvuista kvaggaa haudassa -- juuri kaksi sen
vertaa kuin mitä seurue tarvitsi päästäkseen ratsain kulkemaan.

Vähemmässä kuin kahdessa viikossa sen jälkeen oli neljä kvaggaa
kesytetty satulaa kantamaan, ja ne tottelivat täydellisesti suitsia.
Luonnollisesti oli saatu kestää aikalailla potkimista ja heittämistä ja
vikuroimista, monta ankaraa laukkaa ja joitakuita ilkeitä putoamisia,
ennenkuin päästiin niin pitkälle; mutta sekä bushmanni Swartboy että
"pensastopoika" Hendrik olivat taitavia hevosten harjoittamisessa, ja
pian he kesyttivät kvaggat tarpeenmukaiseen taipuvaisuuteen.

Aivan ensi kerralla, jolloin näitä elukoita käytettiin
norsunmetsästyksessä, ne suorittivat sen palveluksen, jota heiltä
odotettiin. Elefantti, kuten tavallisesti, karkasi ensi laukauksen
saatuansa. Mutta kvaggan selässä metsämiehet kykenivät pitämään
sitä näkyvissään ja seuraamaan nopeasti sen kintereillä. Niin
pian kuin norsu huomasi, että juoksusta ei ollut apua, hylkäsi se
enemmän pakenemisen ja seisahtui vastarintaa tekemään, antaen heille
tilaisuuden ampua laukauksen toisensa jälkeen, kunnes kuolettava haava
kaatoi sen suunnattoman ruumiin maahan.

Van Bloom oli ihastuksissaan. Hänen toiveensa olivat suuret, hänen
suopea tähtensä oli jälleen nousemassa.

Hän täyttäisi vielä aikeensa. Hänestä tulisi vielä rikas. Muutamat
vuodet auttaisivat häntä rakentamaan onnensa -- rakentamaan
norsunluisen pyramiidin!



40. luku.

HIRVIANTILOOPPIA AJAMASSA.


Koko perheestä oli Hendrik metsänkävijä ennen muita. Hän tavallisesti
hankki varastoa ruokasäiliöön; ja sellaisina päivinä, jolloin ei
oltu norsunmetsästyksellä, oli Hendrik ulkona yksinään ahdistamassa
antilooppeja ja muita elukoita, jotka olivat heidän tavallisena
elatuksenaan. Hendrik piti pöydän hyvin varustettuna.

Antiloopit ovat Etelä-Afrikan pääasiallista riistaa -- sillä Afrika
on ennen kaikkea antilooppien maa. Olet kenties ihmeissäsi kuultuasi,
että koko maailmassa on _seitsemänkymmentä eri antilooppilajia_ -- että
enemmän kuin viisikymmentä niistä on afrikalaisia ja että vähintään
kolmekymmentä asustaa Etelä-Afrikassa -- nimittäin siinä mantereen
osassa, joka on Hyväntoivonniemen ja Kauriin kääntöpiirin välillä.

Tarvittaisiin siis kokonaisen kirjan laajuus, jotta voisi antaa
kunnollisen selostuksen -- erikoistutkielman -- antiloopeista yksin; ja
siihen minulla ei tässä ole tilaa. Nyt saatan vain sanoa, että Afrika
on suurin antilooppimaa, vaikka monta oivallista lajia elelee myös
Aasiassa -- että Amerikassa ei ole kuin yksi laji, "haarasarvi", jonka
jo hyvin tunnette (Romaanista "Mississippin metsästäjäpojat". Suom.)
-- ja että Euroopassa on kaksi, joskin toinen niistä, yleensä tunnettu
vuorivuohi, on yhtä paljon vuohi kuin antilooppi.

Edelleen huomautan, että nuo seitsemänkymmentä eläinlajia, jotka
luonnontutkijat luokittavat antilooppeihin kuuluviksi, eroavat
toisistaan suuresti muodon, suuruuden, värin, karvan, tapojen puolesta,
lyhyesti sanoen, niin monessa suhteessa, että niiden luokittaminen
antiloopin nimeen on todella varsin mielivaltaista. Muutamat ovat
lähellä vuohen sukua; toiset ovat enemmän saksanhirven näköisiä; toiset
muistuttavat härkää; muutamat ovat läheistä sukua puhvelille, kun taas
joillakin lajeilla on useita villilampaan tunnusmerkkejä.

Yleensä ne kuitenkin ovat enemmän saksanhirven kuin minkään muun
eläimen näköisiä; ja niiden useita lajeja sanotaan yleisessä
puhekielessä hirviksi. Useat antiloopit ovatkin todella enemmän eräiden
hirvilajien kuin omien sukulaistensa näköisiä. Niiden ja hirvien
välinen pääeroavaisuus on se, että antiloopeilla on _sarveis-sarvet_,
jotka ovat kestävät eli pysyvät, kun taas hirvellä on _luiset_, jotka
putoavat vuosittain.

Kuten hirvilläkin on eri antilooppilajeilla varsin erilaiset tavat.
Toiset asustavat laajoilla avoimilla tasangoilla; toiset sankoissa
metsissä; toiset kuljeksivat virtojen varjoisilla rantamilla, kun taas
muutamat oleskelevat äkkijyrkillä kallioilla tahi vuorten kuivissa
kuiluissa. Muutamat syövät ruohoa, kun taas toiset, vuohentapaiset,
pitävät enemmän puiden lehdistä ja pehmeistä vesoista. Itse asiassa
ovat näiden elukoiden tavat niin erilaisia, että mikä lieneekin jonkun
alueen tahi maan luonne, se havaitaan yhden tahi useamman lajin
mielipaikaksi. Jopa varsinaisella erämaallakin on antilooppinsa, jotka
pitävät paahtavaa ja vedetöntä lakeutta parempana kuin hedelmällisintä
ja vihannoivinta laaksoa.

Kaikista antiloopeista on hirviantilooppi eli "caana" (_A. oreas_)
suurin. Se on hartioiden kohdalta runsaasti seitsemäntoista
kämmenenleveyttä -- ollen siis varsin suuren hevosen korkuinen. Suuri
uroshirvi painaa yli neljäsataa kiloa. Se on raskasmuotoinen ja
huonohko juoksija, koska ratsastava metsämies voi ilman ponnistusta sen
saavuttaa laukaten. Sen yleiset suhteet eivät paljoa eroa tavallisesta
härästä, mutta sen sarvet ovat suorat ja kohoavat kohtisuoraan
päälaelta eroten vain vähän toisistaan. Ne ovat kahden jalan pituiset,
ja harjanne kulkee kierteisesti niiden ympäri miltei kärkeen asti.
Naaraan sarvet ovat pitemmät kuin uroksen.

Hirviantiloopin, kuten useimpien antiloopien, silmät ovat suuret,
kirkkaat ja liikuttavat, ilman minkäänlaista hurjaa ilmettä; ja tämä
eläin, vaikka onkin niin suuri ja voimakas, on mitä vaarattomin
luonteeltaan -- ryhtyen taisteluun vain epätoivoon saatettuna.

Tämän antiloopin yleinen väri on tummanruskea punaisenruskein
vivahduksin. Toisinaan on värimultaan vivahtava tuhkanharmaa
vallitsevana värinä.

Hirviantilooppi on yksi niitä antilooppeja, jotka näyttävät olevan
vedestä riippumattomia. Sitä tavataan erämaatasangoilla kaukana niin
hyvin lähteestä kuin virrastakin; ja näyttääpä se pitävän enemmän
sellaisista seuduista -- kenties siellä vallitsevan suuremman
turvallisuuden tähden --, vaikka se myöskin on hedelmällisten ja
metsäisten seutujen asukas. Se elää laumoissa, molemmat sukupuolet
erillään, ja sitä tavataan joukoissa, joissa on kymmenestä sataan
yksilöön.

Hirvenlihaa pidetään suuressa arvossa eikä se herkullisuudessa jää
jälkeen antiloopin, saksanhirven eikä härän sukuisten eläinten lihasta.
Sitä on verrattu mureaan häränlihaan, jolla on metsänriistan maku;
ja suolatusta ja kuivatusta reisilihasta saadaan herkkupala, joka
tunnetaan "reisikielen" omituisella nimellä.

Luonnollisesti hirveä, josta saadaan noin oivallista lihaa ja niin
suuret määrät, innokkaasti metsästetään sen turmioksi. Ollen vain
huononlainen juoksija ja aina varsin lihava, on ajo tavallisesti lyhyt
ja päättyy siihen, että hirvi kaadetaan, nyljetään ja paloitellaan.
Tämä metsästys ei ole suuresti kiihoittavaa, paitsi sitä, ettei
hirveä saada käsiin joka päivä. Helppous niiden saavuttamisessa,
yhtä hyvin kuin niiden lihan arvo, on johtanut tämän antilooppilajin
harvenemiseen; ja vain etäisissä seuduissa saattaa tavata niitä lauman.

Nyt ei oltu nähty ainoatakaan hirveä sitten heidän saapumisensa, vaikka
silloin tällöin oli havaittu jälkiä, ja Hendrik halusi useasta syystä
saada yhden. Hän ei ollut eläessään ampunut hirveä -- se oli yksi syy
-- ja toinen oli, että hän halusi hankkia varastoon sitä erinomaista
lihaa, joka niin runsain määrin peittää tämän eläimen kylkiä.

Senpä vuoksi Hendrik suurella ilolla kuuli eräänä aamuna sanoman, että
hirvilauma oli nähty ylemmällä tasangolla eikä kaukana. Swartboy, joka
oli ollut kallioilla, toi tämän tiedon leiriin.

Hukkaamatta enempää aikaa kuin mikä meni suunnan selville saamiseen
Swartboylta, Hendrik nousi kvaggansa selkään, pani pyssyn olalleen ja
ratsasti pois laumaa etsimään.

Ei kaukana leiristä oli helppo rotkotie, joka johti vuorta ylös
ylempänä olevalle tasangolle. Se oli jonkinlainen sola tahi kuilu; ja
päättäen sen pohjalla olevista eläinten lukuisista jäljistä käytettiin
sitä nähtävästi paljon tienä ylemmältä tasangolta sille, jossa lähde
ja virta olivat. Eräät elukat, kuten seebrat ja kvaggat ja muut, jotka
kernaammin oleskelevat kuivalla erämaatasangolla, pitivät tapanaan
tulla tätä polkua pitkin vettä halutessaan.

Ylös solaa Hendrik ratsasti, ja tuskin hän oli saapunut sen yläpäähän,
kun hän huomasi hirvilauman -- seitsemän vanhaa härkää -- noin mailin
päässä ylemmällä tasangolla.

Siellä ei ollut piilopaikkaa, joka olisi kettuakaan suojannut. Ainoana
kasvullisuutena lähellä hirvien olinpaikkaa oli hajallaan kasvavia
aloeita, euphorbioita sekä muutamia surkastuneita pensaita ja kuivan
ruohon tupsuja, erämaalle luonteenomaisia. Ei ollut ainoatakaan kyllin
suurta puuryhmää, joka olisi suojannut metsämiestä hänen riistansa
silmiltä; ja Hendrik johtui heti siihen päätökseen, ettei hirvien luo
voinut "hiipimällä" päästä niiden siinä asemassa ollessa.

Vaikka Hendrik ei ollutkaan koskaan metsästänyt tätä antilooppia, tunsi
hän hyvin sen tavat, ja tiesi miten sitä oli ajettava. Hän tiesi, että
se oli huono juoksija; että mikä vanha hevonen tahansa saavuttaisi sen;
ja että hänen kvaggansa -- neljästä kesytetystä nopein -- voisi sen
myös tehdä.

Oli vain siis kysymys ajoon lähdöstä. Jos hän voisi päästä kyllin
lähelle härkiä saadakseen kunnollisen alun, uuvuttaisi hän ajamalla
varmasti yhden. Tulos voisi olla toisenlainen, jos hirvet pitkän matkan
päästä huomaisivat vaaran ja rientäisivät pois yli tasangon.

Päästä sopivan ajomatkan päähän, sitä tuli yrittää.

Mutta Hendrik oli tarkka metsästäjä, ja pian hän teki päätöksensä. Sen
sijaan, että olisi ratsastanut suoraan hirviä kohden, hän teki hyvän
kierroksen -- kunnes sai lauman itsensä ja kallioitten väliin -- ja
sitten ohjaten kvaggansa niitä kohti ratsasti rauhallisesti eteenpäin.

Hän ei istunut suorana satulassa, vaan taivuttautui alas, kunnes hänen
rintansa miltei kosketti kvaggan säkää. Tämän hän teki pettääksensä
hirviä, jotka muutoin olisivat tunteneet hänessä vihollisen. Sillä
tavoin ne eivät voineet päättää, millainen elukka oli tulossa niitä
kohden, vaan seisoivat pitkän aikaa tarkastellen uteliain mielin ja
hiukan levottomina Hendrikiä ja hänen kvaggaansa.

Ne sallivat kuitenkin metsämiehen päästä kuudensadan kyynärän päähän
-- miltei kyllin lähelle -- ennenkuin lähtivät raskaaseen, kömpelöön
laukkaamiseen.

Hendrik kohosi nyt satulassaan, kannusti kvaggaansa ja seurasi laumaa
täyttä vauhtia.

Niinkuin hän oli ajatellut, niin kävikin. Hirvet juoksivat suoraan
kallioita kohden -- ei solaa kohden, vaan sinne missä sellaista ei
ollut -- ja saavuttuaan äkkijyrkänteen luo täytyi niiden tietysti
kääntyä uuteen suuntaan, joka oli poikittain edellisen kanssa. Tämä
tuotti etua Hendrikille, joka ohjaten kvaggansa viistoon oli pian
lauman kintereillä.

Hendrikin aikomus oli valita yksi häristä ja uuvuttaa se -- jättäen
toiset laukkaamaan tiehensä mihin halusivat.

Hänen tuumansa toteutui, sillä pian jälkeenpäin lihavin häristä syöksyi
sivulle ikäänkuin siten päästäkseen pakoon, kun taas toiset juoksivat
eteenpäin.

Härkä ei ollut niin ovela kuin se luuli. Hendrikin silmä seurasi sitä
ja hetkessä oli kvagga käännetty sen jäljille.

Toinen ponnistus vei riistan ja takaa-ajajan miltei mailin
verran lakeuden poikki. Hirvi oli muuttunut väriltään punertavan
tummanruskeasta lyijyn karvaiseksi; sylki valui sen huulilta pitkinä
kielekkeinä, vaahto teki sen leveän rinnan laikolliseksi, kyyneleet
vierivät sen suurista silmistä, ja sen laukkaaminen muuttui väsyneeksi
hölkytykseksi. Se oli nähtävästi "lyöty".

Vielä muutama minuutti ja kvagga oli aivan sen kintereillä; silloin
muhkea antilooppi, huomaten, ettei enempi juokseminen enää voisi sitä
auttaa, pysähtyi epätoivossaan ja kääntyi päin vainoojaansa.

Hendrikillä oli ladattu rihlapyssynsä kädessään, ja odotat kuulevasi
hänen samassa hetkessä kohottaneen sen olalleen, tähdänneen,
laukaisseen ja kaataneen hirven.

Minun täytyy tuottaa sinulle pettymys kertomalla, ettei hän mitään
sellaista tehnyt.

Hendrik oli todellinen metsämies -- ei äkkipikainen eikä tuhlaava
keinoihinsa nähden. Hänellä oli parempi suunnitelma kuin surmata elukka
siihen. Hän tiesi eläimen nyt olevan aivan hänen vallassaan ja voivansa
ajaa sen minne halusi, aivan kuten kesyn härän. Olisi ollut ruudin ja
luotien tuhlausta ampua eläin siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin, se
olisi tehnyt välttämättömäksi vaivan kuljettaa sen lihaa leirille --
kahdenkertainen matka vähintäin -- ja vielä olisi ollut vaara, että
hyeenat söisivät siitä suurimman osan hänen poissaollessaan. Mutta hän
voisi säästää kaiken vaivan _ajamalla hirven leirille_; se oli hänen
aikeensa.

Ampumatta laukaustakaan hän siis karahutti uupuneen härän ohi, pidätti
sitä, käänsi sen ympäri ja ajoi sitä sitten edellään kallioita kohti.

Härkä ei voinut tehdä vastarintaa. Silloin tällöin se tahtoi kääntyä ja
lönkyttää vastakkaiseen suuntaan, mutta se estettiin helposti jälleen
ja pakotettiin taas eteenpäin solan yläpäähän.



41. luku.

HURJA RATSASTUS KVAGGAN SELÄSSÄ.


Hendrik oli tyytyväinen menestykseensä. Hän odotti iloa siitä
hämmästyksestä, jonka hän saisi aikaan leirissä marssiessaan sinne
hirvineen -- sillä hän ei lainkaan epäillyt onnistumistaan.

Eikä todella ollutkaan syytä sitä epäillä. Härkä oli jo astunut solaan
ja liikkui sitä alaspäin, Hendrikin ja hänen kvaggansa kiiruhtaessa
jäljessä.

Metsästäjä oli saapunut muutaman sylen päähän solan suusta, kun hänen
korviinsa kaikui polkemiselta kuulostava ääni, ikäänkuin joukko
raskasjalkaisia elukoita olisi tulossa solaa ylös.

Hän kannusti kvaggaansa eteenpäin saapuakseen aukolle ja voidakseen
nähdä alas kuiluun. Ennenkuin hän ehti sinne, hämmästyi hän nähdessään
hirven laukkaavan takaisin jälleen ja koettavan päästä hänen ohitsensa
lakeudelle. Se oli nähtävästi uudelleen pelästynyt jotakin solassa
olevaa ja piti parempana kääntyä päin vanhaa vihollistansa kuin iskeä
yhteen uuden kanssa.

Hendrik ei kiinnittänyt huomiotansa hirveen. Hän voisi saavuttaa sen
ratsain milloin tahansa. Hän oli halukkaampi ensin tietämään, mikä
sen oli saanut lähtemään takaisinpäin; niinpä hän ponnisti eteenpäin
solansuulle.

Hän olisi voinut muistaa leijonia ja menetellä varovammin, mutta
kavioiden kopse, joka yhä kaikui ylös solasta, kertoi hänelle, etteivät
leijonat olleet syynä hirven säikähdykseen.

Vihdoin hän saapui paikalle, josta hän saattoi nähdä alas rinnettä.
Hänen ei tarvinnut kauas katsella, sillä eläimet, jotka melun
aiheuttivat, olivat jo hänen lähellänsä; ja hän huomasi, etteivät ne
olleet muita kuin kvaggajoukko.

Hän ei ollut liiaksi mielissään tästä _ajonsa_ keskeytyksestä; ja sitä
vähemmän hän siitä piti, kun häiritsijät olivat kvaggoja -- ilkeitä
lurjuksia kun olivat! Jos ne olisivat olleet riistaa, olisi hän ampunut
yhden, mutta ainoa vaikutin, joka olisi saattanut hänet ampumaan yhden
kvaggoista, olisi ollut vihantunne -- sillä sinä hetkenä hän oli
todella niille vihainen.

Tietämättänsä olivat nuo elukkaparat antaneet hänelle aihetta
luultavasti suureenkin vaivaan, sillä vaatisi paljon hommaa, ennenkuin
hän voisi pidättää hirven jälleen ja saisi sen takaisin solaan. Eipä
ihme, että hän oli hiukan harmissaan.

Hänen suuttumuksensa ei ollut niin katkera, että se olisi saanut hänet
laukaisemaan lähestyvää laumaa kohti, ja kääntyen sivulle hän ratsasti
hirven jälkeen.

Tuskin hän oli lähtenyt paikalta, kun kvaggat, luvultansa neljä- tai
viisikymmentä, tulivat esiin solasta peräkkäin. Jokainen niistä,
nähdessään ratsastavan metsämiehen, hätkähti pelosta ja karkasi
tiehensä, kunnes koko lauma ponnisteli voimainsa takaa pitkänä
rivinä lakeutta pitkin, korskuen ja päästäen kovan "kuaag"-huutonsa
juostessaan.

Hendrik olisi tavallisissa oloissa tuskin katsellut tätä menoa. Hän
oli usein nähnyt kvaggoja eikä millään tavoin ollut utelias niiden
takia. Mutta tämä lauma kiinnitti hänen huomiotansa, kun hän huomasi
niiden mennessä ohi, että neljältä oli häntä leikattu lyhyeksi; ja
siitä seikastahan tunsi ne niiksi neljäksi, jotka olivat joutuneet
salahautaan ja laskettu jälkeenpäin vapaiksi. Swartboy oli jossakin
omassa tarkoituksessaan typistänyt hännät, ennenkuin päästi ne menemään.

Hendrik ei epäillyt sitä, että nuo olivat samoja ja että lauma oli
se, jolla oli tapana käydä lammella, mutta joka sitä kohdanneen
pahoinpitelyn tähden ei senjälkeen ensinkään ollut näyttäytynyt
lähistöllä.

Nyt johtivat nämä seikat, jotka sinä hetkenä tulivat Hendrikin mieleen,
häntä katselemaan kvaggoja jonkinlaisen uteliaisuuden vallassa.
Elukoiden äkillinen pelästys hänet nähdessään ja hullunkurinen näky,
jonka nuo neljä töpöhäntäistä tarjosivat, taivutti Hendrikin iloiselle
tuulelle, ja hän nauroi karahuttaessaan eteenpäin.

Kun kvaggat juoksivat samaan suuntaan kuin hirvikin, oli luonnollisesti
Hendrikin ja heidän tiensä niin kauan yhteinen; ja eteenpäin hän
laukkasi niiden kintereillä. Hän oli utelias koettamaan sitä seikkaa --
hevosten suhteen siitä on paljon kiistelty -- kuinka kauan ratsastajaa
kantava kvagga saattoi kilpailla vapaana juoksevan kanssa. Sen lisäksi
hän oli utelias tietämään, oliko hänen oma kvaggansa yhdenkään vanhan
kumppaninsa vertainen. Eteenpäin kävi siis ajo -- hirvi johtaen,
kvaggat perässä ja Hendrik jälkijoukkona.

Hendrikin ei tarvinnut käyttää kannuksia. Hänen oiva ratsunsa
lensi kuin tuuli. Se näytti tuntevan, että sen kuntoa koeteltiin
kilpa-ajossa. Joka hypähdyksellä se pääsi laumasta voitolle.

Raskaskulkuinen hirvi saavutettiin pian ja sen hölkyttäessä toiselle
sivulle mentiin sen ohi. Se pysähtyi, mutta kvaggat jatkoivat menoa.

Ei ainoastaan lauma jatkanut, vaan Hendrikin kvaggakin seurasi aivan
sen kintereillä. Vähemmässä kuin viidessä minuutissa ne olivat
jättäneet hirven runsaan mailin päähän taaksensa ja yhä painalsivat
eteenpäin yli laajan tasangon.

Mitä Hendrik aikoi? Aikoiko hän jättää hirven ja antaa sen paeta? Oliko
hän niin innostunut kilpa-ajoon? Oliko hän ylpeä kvaggansa nopeudesta
päättäen antaa sen näyttää voittavansa kaikki muut?

Siltä olisi näyttänyt kenestä tahansa, joka olisi nähnyt kilpa-ajon
jonkun matkan päästä. Mutta se, joka olisi saanut katsella lähempää,
olisi antanut toisenlaisen selityksen Hendrikin menettelystä.

Tosiasia oli, että kohta kun hirvi pysähtyi, aikoi Hendrik myös
pysähtyä; ja siinä tarkoituksessa hän veti lujasti suitsista. Mutta
ihmeeksensä hän huomasi, ettei hänen kvaggansa ottanut osaa hänen
aikomukseensa. Sensijaan että olisi totellut suitsia, eläin kiristi
kuolaimia hampaittensa väliin ja luimistaen korvansa taaksepäin
laukkasi suoraan edelleen!

Hendrik koetti silloin kääntää kvaggaa toiselle sivulle ja siinä
tarkoituksessa veti oikeasta ohjaksesta, mutta niin rajusti, että
vanha kuolaimen rengas antoi perään -- kuolaimet luiskahtivat eläimen
kidasta -- päitset irtaantuivat äkkiarvaamatta -- ja kvagga oli vallan
suitsettomana!

Eläin oli nyt luonnollisesti valtoimena menemään juuri minne halusi;
ja selvää oli, että se halusi mennä vanhojen kumppaniensa kanssa.
Vanhoiksi kumppaneikseen se ne hyvin tunsi, kuten sen korskunta ja
ajoittainen tuttavallinen hirnuminen todistivat.

Aluksi Hendrik oli taipuvainen pitämään kuolaimien katkeamista pienenä
onnettomuutena. Ollakseen poika hän oli Etelä-Afrikan parhaita
ratsastajia eikä tarvinnut suitsia taltuttaakseen ratsua. Hän saattoi
pysyä satulassa ilmankin. Kvagga pysähtyisi pian, ja silloin hän voisi
korjata kuolaimet ja sovittaa paikoilleen suitset, joita hän yhä piteli
kädessään. Niin hän ensin tuumi.

Mutta ajatusten laatu alkoi muuttua, kun hän huomasi kvaggan, sensijaan
että se olisi hiljentänyt vauhtiansa, jatkavan yhtä kiivaasti
kuin ennenkin ja lauman juoksevan hurjasti sen edellä näyttämättä
pienintäkään merkkiä pysähtymisaikeista.

Kvaggat juoksivat itse asiassa pelon kannustamina. Ne näkivät
ratsastajan perässään kiivaassa takaa-ajossa; ja vaikka niiden vanha
kumppani tiesi, keitä ne olivat, kuinka olisivat ne voineet sanoa, kuka
se oli, moinen suuri kyttyrä selässänsä? Ei mikään kvagga, vaan jokin
kauhistuttava hirviö, kuvittelivat ne, janoten heidän henkeänsä ja
ahnaana nielaisemaan heidät kaikki!

Eipä ihme, että ne parhaimmalla tavallansa pötkivät pakoon; ja niin
hyvin ne sen tekivät, ettei Hendrikin kvagga -- huolimatta hartaasta
halustaan päästä eteenpäin niiden sekaan ja poistaa tuo omituinen esine
selästänsä -- voinut päästä tuumaakaan lähemmäksi.

Se ei kuitenkaan menettänyt malttiansa. Sen palava into päästä vanhojen
kumppaniensa yhteyteen -- päästä vielä kerran osalliseksi niiden
villistä vapaudesta -- sillä se oli epätoivoisen väsynyt sivistyneeseen
seuraan ja kaikkeen norsunmetsästykseen -- kaikki nämä ajatukset
tulvahtivat sen mieleen sinä hetkenä ja karkaisivat sitä äärimmäiseen
ponnistukseen. Jos se vain voisi päästä lauman keskelle -- sillä joukko
juoksi nyt ryhmässä -- muutama vikinä riittäisi selittämään -- ne
pysähtyisivät heti -- ne kerääntyisivät sen ympärille ja auttaisivat
sekä kavioilla että hampailla pudottamaan tuon ilkeän kaksijalkaisen
otuksen, joka tarrautui niin tiukasti sen selkärankaan.

Mutta niin ei käynyt. Vaikka se oli niin lähellä niiden kintereitä,
että ne heittivät pölyä sen silmille ja pieniä kiviä sen ratsastajan
kasvoihin, ei niinkään pieneksi haitaksi viimemainitulle; vaikka
se "vikisi" niin usein kuin se hengitykseltänsä saattoi ja päästi
"kuaag-kuaag"-huutonsa, kutsuen niitä itse asiassa nimeltä, ei se
käynyt laatuun. Ne eivät tahtoneet pysähtyä. Ne eivät tahtoneet
kuunnella.

Ja mitä teki Hendrik kaiken aikaa? Ei mitään -- hän ei voinut
tehdä mitään. Hän ei voinut pysähdyttää ratsunsa kiivasta pakoa.
Hän ei uskaltanut hypätä selästä. Hän olisi loukkaantunut teräviin
kallionlohkareihin, jos hän olisi sitä yrittänyt. Hän olisi katkaissut
niskansa. Hän ei voinut tehdä mitään -- ei mitään muuta kuin pysyä
satulassa.

Mitä hän ajatteli? Aluksi ei paljoa. Ensin hän katseli seikkailua
kevyesti. Kun hän oli päättämäisillään kolmannen mailinsa, alkoi hän
arvostella sitä vakavammin; ja kun hän aloitti viidettä, tuli hän
siihen uskoon, että oli joutunut suorastaan varsin omituiseen pulaan.

Mutta viides maili jäi taakse ja sitten kuudes ja seitsemäs; ja yhä
kvaggat laukkasivat hurjasti eteenpäin -- lauman pani liikkeelle
vapauden menettämisen pelko ja vanhan kumppanin toivo päästä jälleen
vapauteen.

Hendrik tunsi nyt todellista levottomuutta. Minne ne menivät? Mihin
lurjus aikoi hänet viedä? Kenties erämaahan, jossa hän eksyisi ja
nääntyisi nälkään ja janoon! Nyt hän oli jo monen mailin päässä
kallioista eikä enää tiennyt niiden suuntaa. Vaikkapa hän olisi
pysähtynyt siihen paikkaan, ei hän tiennyt mihin päin kääntyä. Hän
olisi mennyttä miestä!

Hän oli enemmän kuin levoton. Hän oli todella peloissaan.

Mitä tuli hänen tehdä? Hypätä alas ja panna niskansa alttiiksi
pudotessaan? Hän menettäisi kvaggansa yhtä hyvin kuin satulansakin
-- hirveä hän piti jo menetettynä -- hänen täytyisi kävellä leiriin
takaisin ja hänelle naurettaisiin hänen palatessansa.

Tuolla kaikella ei väliä, hänen henkensä oli vaarassa, jos hän
jatkoi edelleen. Kvaggat laukkaisivat ehkä kaksikymmentä -- kenties
viisikymmentäkin mailia, ennenkuin pysähtyisivät. Ne eivät näyttäneet
väsymyksen merkkiäkään -- ei luopumisaikeita. Hänen täytyy heittäytyä
maahan ja antaa kvaggan ja satulan mennä.

Hän oli tehnyt tämän päätöksen ja oli todella aikeissa panna sen
täytäntöön. Hän mietti juuri, miten hän välttäisi pahan putoamisen --
etsi pehmeätä paikkaa -- kun aivan äkkiä mainio tuuma juolahti hänen
mieleensä.

Hän muisti, että kesyttäessään tätä samaa kvaggaa ja totuttaessaan
sitä satulaan auttoi häntä suuresti eräs yksinkertainen keksintö --
se oli "kaihdin". Kaihdin ei ollut muuta kuin palanen pehmeätä nahkaa
sidottuna eläimen silmille; mutta niin täydellinen oli sen vaikutus
ollut, että se oli heti muuttanut kvaggan potkivasta, kiljuvasta
elukasta taipuvaiseksi ratsuksi.

Nyt Hendrik muisti kaihtimen.

Totta oli, ettei hänellä sellaista ollut. Eikö hänellä ollut yllänsä
mitään, jota olisi voinut sellaisena käyttää? Hänen nenäliinansa? Ei,
se olisi liian ohut. Eläköön! Hänen takkinsa kelpaisi!

Hänen pyssynsä oli tiellä. Siitä täytyi päästä. Täytyi pudottaa se
maahan. Hän voisi palatessaan sen noutaa.

Sen annettiin luisua alas niin varovasti kuin suinkin, ja pian se jäi
kauas taakse.

Tuossa tuokiossa Hendrik riisti yltään nuttunsa. Miten se oli pantava
kvaggalle kaihtimeksi? _Sitä_ ei sopinut pudottaa.

Hetken miettiminen riitti neuvokkaalle pojalle selventämään
suunnitelmaa. Hetkisen kuluttua hän kumartui alas, pisti hihan
kummaltakin puolen kvaggan kaulan ympäri ja solmi ne sitten yhteen.
Siten nuttu oli elukan harjalla, kaulus lähellä sen säkää ja nurkat eli
liepeet kaulan sivuilla.

Sitten Hendrik nojautui niin kauas eteen kuin saattoi ja ojennetuin
käsivarsin työnsi nuttua eteenpäin eläimen niskasta, lieve meni korvien
yli ja putosi alas sen kasvoille.

Ratsastaja saattoi vain vaivoin, kumartuneena kun oli, pysyä satulassa;
sillä niin pian kuin vaatteen paksu kaistale tuli alas kvaggan
silmille, pysähtyi se kuin siihen paikkaan kuoliaaksi ammuttuna. Se ei
kuitenkaan kaatunut, vaan seisoi vain hiljaa, väristen kauhusta. Sen
laukkaaminen oli päättynyt!

Hendrik hyppäsi maahan. Hän ei enää pelännyt, että kvagga, sokaistuna
kun oli, yrittäisi päästä pakoon; eikä se yrittänytkään.

Muutamassa minuutissa oli katkennut kuolainrengas korvattu vanhalla
nahkahihnalla; kuolaimet pistettiin kvaggan hampaitten väliin, päitset
kiinnitettiin huolellisesti, ja taas oli Hendrik satulassa, nuttu
selässänsä.

Kvagga tunsi olevansa voitettu. Sen vanhat kumppanit eivät enää
olleet näkyvissä houkuttelemassa sitä kuuliaisuuden tieltä; ja näine
tuumineen, pienen suitsi- ja kannusannoksen auttelemana, se käänsi
päänsä ja lähti jurosti paluumatkalle.

Hendrik ei tiennyt, mitä tietä hänen tuli kulkea. Hän seurasi kvaggojen
jälkiä takaisin siihen paikkaan, jonne oli pudottanut pyssynsä, ja
tämän hän löysikin ratsastettuansa mailin tai kaksi.

Kun ei aurinkoa näkynyt taivaalla eikä ollut mitään muutakaan häntä
ohjaamassa, tuumi hän, ettei voinut viisaammin tehdä kuin seurata
jälkiä takaisin; ja vaikka ne veivät häntä monia harhailevia polkuja
eikä hän enää nähnyt hirveänsä, saapui hän ennen iltaa kalliosolalle
ja istui pian senjälkeen suuren nwanapuun varjossa kestiten mitä
innostuneinta kuulijakuntaa kertomuksella sen päivän seikkailuista.



42. luku.

PYSSYLOUKKU.


Tähän aikaan kiusasivat kenttäkornettia ja hänen väkeänsä villipedot
aikalailla. Mieluisat hajut, jotka päivittäin levisivät heidän
leiristänsä, kuin myöskin heidän ravinnokseen surmattujen antilooppien
jätteet vetivät näitä vierailijoita puoleensa. Hyeenoita ja sakaaleja
hiiviskeli alinomaa ympäristöllä ja öisin niitä tuli kymmenittäin
suuren nwanapuun ympärille, pitäen tuntikausin kauheata kuoroansa
kuultavana. On totta, ettei kukaan pelännyt näitä elukoita, koska
lapset yöllä olivat turvassa yläilmoissa olevassa kodissaan, mistä
hyeenat eivät voineet heitä saavuttaa. Mutta siitä huolimatta oli
petojen läsnäolo varsin kiusallista koska ei lihapalastakaan -- ei
taljaa, ei hihnaa, ei mitään nahkaista esinettä -- voinut jättää alas
niiden iskemättä siihen hampaitansa ja pureksimatta sitä. Suuria
riistamääriä ne olivat äskettäin varastaneet ja syöneet Swartboyn
satulan nahkaosan ja tehneet sen vallan kelvottomaksi joksikin
aikaa. Lyhyesti sanoen, niin suureksi maanvaivaksi olivat hyeenat
käyneet, että oli välttämätöntä ottaa käytäntöön jokin keino niiden
hävittämiseksi.

Ei ollut helppo saada niitä ammutuksi. Päivällä ne olivat varovaisia ja
joko kätkeytyivät kallioluoliin tahi muurahaissyöjien koloihin. Yöllä
ne olivat kylläkin uljaita ja tulivat itse leiriin; mutta silloin esti
pimeys kunnollisesti tähtäämästä, ja metsästäjät tiesivät liian hyvin
ruudin ja lyijyn arvon tuhlatakseen niitä sattumalaukaukseen, joskin he
silloin tällöin petojen ärsyttäminä yrittivät.

Jokin keino täytyi keksiä kuitenkin näiden lukumäärän vähentämiseksi
tahi päästäkseen niistä kokonaan vapaaksi. Se oli jokaisen mielipide.

Kahden- tahi kolmenlaisia loukkuja koetettiin, mutta ilman suurtakaan
menestystä. Haudasta ne saattoivat hypätä ulos ja ansasta ne voivat
vapautua katkaisemalla köyden poikki terävillä hampaillaan.

Vihdoin kenttäkornetti turvautui erääseen keinoon, jota Etelä-Afrikan
buurit paljon käyttävät vapauttaakseen farminsa näistä ja samanlaisista
"syöpäläisistä". Se oli "pyssyloukku".

On useampia tapoja rakentaa pyssyloukku. Pyssy on tietysti koneiston
ydin ja nuorasta vedetty liipasin keksinnön pääkohta. Muutamissa maissa
sidotaan syötti nuoraan, ja eläin tarttuessaan syöttiin pingoittaa
nuoraa, vetää liipasinta ja ampuu itsensä. Sillä tavoin on kuitenkin
tulos aina hiukan epävarma. Eläin ei kenties aseta ruumistansa oikeaan
asentoon pyssynsuuhun nähden ja voi joko välttää laukauksen kokonaan
tahi joutuu vain haavoitetuksi ja pääsee tietysti karkuun.

Etelä-afrikalainen pyssyloukun asettamistapa on parempi keino, ja
elukka, joka onnettomuudekseen vetää liipasinta, pääsee harvoin pakoon,
vaan joko kuolee paikalle tahi niin pahasti haavoittuu, että se estää
sen lähtemästä tiehensä.

Van Bloom rakensi loukkunsa hyväksytyn tavan mukaan seuraavasti: --
Lähellä leiriä valitsi hän paikan, jossa kasvoi kolme nuorta puuta,
yhdessä rivissä seisoen ja noin metrin päässä toisistansa. Jollei hän
olisi löytänyt kolmea siten sijaitsevaa puuta, olisivat lujasti maahan
isketyt seipäät vastanneet yhtä hyvin hänen tarkoitustansa.

Orjantappurapensaita leikattiin ja niistä rakennettiin kraali
tavalliseen malliin -- nimittäin pensaitten latvat ulospäin
käännettyinä. Kraalin koolla ei ollut väliä; ja luonnollisesti tehtiin
siitä pieni työtä säästäen.

Yksi seikka otettiin kuitenkin huomioon kraalia tehtäessä. Sen ovi
eli aukko asetettiin niin, että kaksi noista kolmesta nuoresta puusta
oli kuin ovenpielinä, yksi kummallakin puolen, ja eläimen, joka meni
aituukseen, täytyi välttämättä kulkea näiden kahden puun välistä.

Nyt käsiksi siihen, mikä osa pyssyllä oli.

Ase sijoitettiin vaakasuoraan asentoon kahta puuta vasten -- nimittäen
pyssynperä ulkopuolella kraalia olevaa puuta ja piippu toista
ovenpieltä vastaan, ja siihen se lujasti köytettiin. Siinä asennossa
oli pyssynsuu aivan sisäänkäytävän reunassa ja tähtäsi suoraan
vastapäätä olevaa nuorta puuta. Se oli niin korkealla, että se olisi
ulottunut aukossa seisovan hyeenan sydämen kohdalle.

Seuraava hanke oli nuoran sovittaminen. Usean tuuman pituinen kepinpala
oli jo kiinnitetty pyssynperään ja luonnollisesti liipasimen _taakse_.
Se oli pantu poikittain, muttei sillä tavoin, että se olisi estänyt
kaiken liikunnan. Jotenkin löysä kiinnitys antoi sille tarpeellisen
vapauden toimia vipuna -- sillä se oli sen tarkoitus.

Tämän pienen kepin kumpaankin päähän oli sidottu nauha. Toinen näistä
nauhoista oli kiinnitetty liipasimeen; toinen, pistettynä latasimen
renkaitten läpi, kulki poikki kraalin sisäänkäytävän ja solmittiin
vastapäätä olevaan nuoreen puuhun. Tämä nuora seurasi piipun
vaakasuoraa suuntaa ja oli juuri niin tiukka, että mikä lisäpingoitus
tahansa siinä vaikuttaisi pieneen vipuun ja siten vetäisi liipasinta;
ja sitten tietysti pyssy pamahtaisi.

Kun nuora oli kiinnitetty, pyssy ladattu ja hana viritetty, oli loukku
valmis.

Ei jäänyt muuta tehtävää kuin varustaa se syötillä. Se ei ollut vaikea
työ. Oli vain yksinkertaisesti pantava lihapala tahi haaska aituuksen
sisään ja jätettävä se houkuttelemaan saalistavia petoja paikalle.

Kun pyssy oli valmiina, kantoi Swartboy syötin -- sinä päivänä surmatun
antiloopin tähteet -- ja heitti sen kraaliin; ja sitten seurue meni
hiljaa levolle ajattelematta sen enempää koko asiata.

He eivät olleet kuitenkaan nukkuneet silmänräpäystäkään, kun heidät sai
pyssyn kova pamaus hätkähtämään, sitä seurasi lyhyt tukahutettu huuto,
joka kertoi pyssyloukun tehneen tehtävänsä.

Hankittiin tulisoihtu ja neljä metsämiestä lähti paikalle. Siellä
he löysivät suunnattoman "tiikerisuden" elottoman ruumiin makaavan
kaksin kerroin oviaukossa, aivan pyssynsuun alla. Se ei ollut
kulkenut askeltakaan saatuansa luodin -- oli tuskin potkinutkaan
ennen kuolemaansa -- koska luoti, etupanos ja kaikki olivat menneet
aivan läpi sen kylkien ja osuneet sydämeen, tehtyänsä suuren ruman
läven sen sivuun. Sen oli tietysti täytynyt olla muutaman tuuman
päässä pyssynsuusta, kun sen rinta painamalla nuoraa aiheutti pyssyn
laukeamisen.

Ladattuansa uudelleen putkensa palasivat metsästäjät vuoteisiin.
Voisi luulla että he olisivat raahanneet itsemurhan tehneen hyeenan
pois paikalta, jottei sen ruumis olisi varoituksena sen tovereille
ja pitäisi niitä loitolla loukusta. Mutta Swartboy tiesi paremmin.
Sensijaan että niiden oman heimolaisen eloton ruumis niitä peloittaisi,
hyeenat pitävät sitä vain oikeana saaliina ja ahmaisevat sen samoin
kuin tekisivät pehmeän antiloopin jäännöksille.

Tämän tietäen ei Swartboy ottanut kuollutta hyeenaa pois, vaan veti
sen ainoastaan kraalin sisään hyödyttämään lisäviekoittimena toisille,
jotta ne yrittäisivät sisälle.

Ennen aamua herätti heidät vielä kerran suuren pyssyn pamaus. Tällä
kertaa he makasivat paikoillaan; mutta aamunkoitteessa he tarkastivat
ansaansa ja huomasivat, että toinenkin hyeena oli liian rivakasti
painanut rintaansa tuhoatuottavaa nuoraa vasten.

Yö yön jälkeen he jatkoivat sodankäyntiänsä hyeenoita vastaan, muuttaen
loukku-kraalia lähiseudun eri paikkoihin.

Vihdoin olivat nämä elukat miltei sukupuuttoon hävitettyjä tahi ne
tulivat ainakin niin harvinaisiksi ja aroiksi, ettei niiden leirin
luona olosta ollut millään tavoin harmia.

Tähän aikaan ilmaantui sinne kuitenkin toinen vierasjoukkue, jonka
läsnäoloa sai paljon enemmän pelätä ja jonka hävittämistä metsästäjät
innokkaammin halusivat. Se oli _leijonaperhe_.

Niiden jälkiä oli usein nähty lähiseuduilla, mutta kului jonkun aikaa,
ennenkuin ne alkoivat käydä leirillä. Niihin aikoihin kuitenkin,
jolloin hyeenoista oli jotakuinkin päästy, tulivat leijonat niiden
sijaan ja kulkivat joka yö karjuen mitä kauheimmalla tavalla ympäri
leiriä.

Niin kauhistavia kun nuo äänet olivatkin, ei kenttäkornetin väki niitä
kuitenkaan niin paljon pelännyt kuin olisi luullut. He tiesivät hyvin,
etteivät leijonat pääsisi heidän kimppuunsa puuhun. Jos ne olisivat
olleet leopardeja, olisivat he kenties tunteneet itsensä vähemmän
turvallisiksi, koska viimemainitut ovat oikeita puukiipijöitä; mutta
he eivät olleet nähneet leopardeja niillä seuduin eivätkä he niitä
ajatelleet.

He eivät kuitenkaan olleet aivan pelottomia leijoniin nähden. Heitä
kiusasi lisäksi, etteivät he voineet illansuussa turvallisesti
laskeutua alas puusta, vaan olivat joka yö _piiritettyinä_
auringonlaskusta päivänkoittoon. Sitäpaitsi, joskin lehmä ja kvaggat
olivat suljettuina vankkoihin kraaleihin, pelkäsivät he joka yö, että
leijonat sieppaisivat yhden tai toisen näistä elukoista; ja niiden
jokaisen menettäminen, mutta etenkin heidän kallisarvoisen ystävänsä
"vanhan Kreivin", olisi ollut varsin suuri onnettomuus.

Päätettiin siis koettaa pyssyloukkua jalopeurojakin vastaan, koska se
oli hyeenoihin niin hyvin tehonnut. Ei ollut mitään eroitusta loukun
rakentamisessa eikä muussa. Pyssy asetettiin vain korkeammalle tasolle,
jotta sen suu olisi leijonan sydämen tienoilla, ja oikea paikka saatiin
helposti. Syöttinä ei kuitenkaan ollut haaska, vaan äsken tapettu
eläin; ja siihen tarkoitukseen hankittiin antilooppi.

Seuraus oli toiveen mukainen. Ensi yönä vanha urosleijona kävi päin
tuhoatuottavaa nuoraa ja sai surmansa. Seuraavana yönä naaras tuhoutui
samalla tavoin, ja pian jälkeenpäin täysikasvuinen nuori uros.

Loukku oli sitten jonkun aikaa hyödytön; mutta noin viikon kuluttua
ampui Hendrik puolikasvuisen pennun lähellä leiriä, epäilemättä
viimeisen siitä perhekunnasta, koska mitään leijonia ei nähty pitkään
aikaan jälkeenpäin.

Yöllisille rosvoille oli tämä pyssyloukku paha vihollinen.



43. luku.

KUTOJALINNUT.


Nyt kun petoeläimet olivat hävitetyt tahi ajetut pois leirin
lähistöltä, ei ollut enää vaaraa sillä alueella, ja lapset voitiin
jättää itsekseen. Totty luonnollisesti jäi aina heidän luokseen,
kun taas neljä metsämiestä lähti norsunajoon -- kukin kvaggallansa
ratsastaen.

Niin he olivat useasti tehneet, ja koska lapsille ei ollut mitään
vahinkoa tapahtunut heidän poissaollessaan, kävi tuo menettely
tavalliseksi. Jania ja Trüeytä oli varoitettu kulkemasta kauas
nwanapuun luota ja aina kiipeämään heti puuhun, jos näkisivät jonkun
eläimen, joka kenties oli vaarallinen. Ennen hyeenain ja leijonain
hävittämistä oli heillä ollut tapana jäädä kokonaan puuhun metsästäjien
poissaollessa. Mutta se oli ollut ikävää vankeutta heille; ja nyt kun
vaaraa ei pidetty suurena, sallittiin heidän tulla alas leikkimään
ruohoisella aukeamalla tahi kuljeksimaan pienen järven rannikolla.

Kerran metsämiesten ollessa poissa oli Trüey kulkenut alas veden
partaalle. Hän oli yksin, jos jätämme lukuunottamatta seurana olevaa
gasellia, joka kulki hänen kintereillään minne tahansa hän meni. Tämä
soma elukka oli kasvanut täyteen kokoonsa, ja siitä oli tullut oikea
kaunotar suurine pyöreine silmineen, joissa oli herttaisen liikuttava
katse, kuten Trüeyn omissakin silmissä.

No niin, kuten olen sanonut, Trüey oli yksin. Jan askaroi puun
juurella tehden uutta salkoa lintuhäkkiinsä, ja Totty oli ulkona
tasangolla paimentamassa "vanhaa kreiviä" -- ja niin Trüey ja hänen
lemmikkikauriinsa menivät itsekseen kuljeksimaan.

Trüey ei ollut ilman syytä mennyt veden luo. Syy hänellä oli. Hän
oli mennyt juottamaan lemmikkiänsä ja keräilemään vähän sinilumpeita
kukkavihkoa varten. Kaiken tämän hän oli tehnyt ja jatkoi yhä kävelyä
rantaa pitkin.

Yhdellä puolen järveä, kauimpana nwanapuusta, pisti veteen matala
maakieleke. Se oli kerran ollut vain hiekkariutta, mutta siihen oli
kasvanut ruohoa, kunnes oli muodostunut viheriä turve, kooltaan
enintään parikymmentä neliömetriä, mutta muodoltansa se ei ollut
neliskulmainen. Päinvastoin se oli soikea ja paljon kapeampi maan
puolelta, missä se muodosti niskan eli kannaksen, ei enempää kuin
kolmen jalan levyisen. Lyhyesti sanoen, se oli pienoiskokoinen
niemimaa, jonka varsin vähätöisellä lapioimisella olisi voinut muuttaa
pienoissaareksi -- jos sitä olisi halunnut.

Pienessä järveen pistävässä niemekkeessä ei ole mitään erityisen
huomattavaa. Miltei jokaisessa järvessä nähdään sellaisia. Mutta tässä
_oli_ jotakin katseltavaa.

Sen ulommaisessa kärjessä kasvoi omituisen muotoinen puu omituisine
lehtineen. Se ei ollut suuri, ja sen oksat nuokkuivat alaspäin, kunnes
niiden päät miltei koskettivat veteen. Riippuvista oksista ja pitkistä
suikeista hopeisista lehdistä voi helposti sanoa, mikä puu se oli. Se
oli "kyynel"- eli babylonialainen paju -- sitä nimitetään näin, koska
juuri tämän lajisiin puihin vankeudessa olevat juutalaiset ripustivat
harppunsa, kun he "istuivat ja itkivät Baabelin virtain varsilla".
Tämä ihana puu luo aaltoilevan varjonsa Etelä-Afrikan yhtä hyvin
kuin Assyriankin virtoihin; ja usein ilahuttaa matkamiehen silmää
sen hopeisten lehtien näkeminen, kun hän katselee niitä -- varmoja
merkkejä veden läheisyydestä -- niiden kaukaa loistaessa yli paahtavan
ja janoisen erämaan. Jos hän on kristitty, ei hän voi olla muistamatta
sitä pyhän kirjan ihanan runollista kohtaa, joka puhuu "kyynelpajusta".

Sillä, joka kasvoi pienellä niemekkeellä, oli kaikki nämä
mielenkiintoiset seikat Trüeyn mielestä -- mutta sillä oli muitakin.
Sen veden yli riippuvilla oksilla tarjoutui varsin omituinen
näky. Niihin oli ripustettu -- yksi kunkin oksan päähän -- joukko
kummanmuotoisia esineitä, jotka riippuivat nuokkuen alas, kunnes
niiden alaosa miltei lepäsi vedenpinnalla. Nämä esineet olivat, kuten
sanottu, erikoisen muotoisia. Niiden yläpää, joka oli kiinnitetty
oksaan, oli pallonmuotoinen, mutta alempi pää oli kuin pitkä lieriö,
jonka läpileikkaus oli paljon pienempi, ja tämä lieriön pohjassa
oli aukko. Ne muistuttivat ylösalaisin käännettyä ruokaöljypulloa,
kaula huomattavasti pidennettynä; tahi niitä voisi verrata kemistin
laboratoriossa nähtäviin lasiretortteihin.

Ne olivat kukin kaksi- tahi viisitoista tuumaa pitkiä ja väriltään
vihertäviä -- melkein yhtä viheriäisiä kuin puun lehdetkin. Olivatko ne
sen hedelmiä?

Ei. "Kyynelpajulla" ei ole senkokoisia hedelmiä. Ne eivät olleet
hedelmiä. Ne olivat _linnunpesiä_!

Niin, ne olivat _Ploceus_-sukuun kuuluvan viattoman varpuslintuheimon
pesiä -- sinä tunnet ne paremmin "kutojalinnun" nimellä.

Olen varma, että olet kuullut kutojalinnuista ennenkin ja tiedät, että
niillä on se nimi taitavuuden tähden, jota ne osoittavat pesiänsä
tehdessään. Ne eivät _rakenna_ pesiä, kuten muut linnut, vaan todella
_kutovat_ ne mitä älykkäimmällä tavalla.

Sinun ei pidä luulla, että kutojalintuja on vain yhtä lajia -- vain
yhtä sukua, joka tekee näitä omituisia pesiä. Afrikassa -- joka
on näiden lintujen pääasiallinen koti -- on useita eri lajeja,
muodostaen eri sukuja, joiden vaikeilla nimillä en tahdo sinua
rasittaa. Kukin näistä eri lajeista rakentaa erikoisen muotoisen
pesän ja kukin valitsee toisistansa eroavan rakennusaineen. Jotkut,
kuten _Ploceus icterocephalus_, tekevät pesänsä munuaisen muotoisiksi
sivuaukkoineen, joka ei ole pyöreä, vaan kaarioven kaltainen. Toiset,
_Plocepasser_-sukua, kutovat pesänsä siten, että korsien paksummat päät
törröttävät esiin ympäri ulkosivuja antaen niille roikkumaan pannun
siilin näön; kun taas toiseen, viimemainitun kanssa läheiseen sukuun
kuuluvat linnut rakentavat pesänsä varvuista, jättäen näiden päät
pistämään esiin samalla tavoin. "Paksunokkakutoja" (_Loxia socia_)
valmistaa pesäyhdyskunnan yhteen möhkäleeseen, kaikki saman katon alle.
Aukot ovat alapinnassa tätä ainejoukkoa, joka vallaten koko puunlatvan
näyttää heinäruolta tahi tiheältä olkikuvolta.

Kaikki nämä kutojalinnut, vaikka ovatkin eri sukuja, muistuttavat
melkoisesti toisiansa tavoiltansa. Ne ovat tavallisesti _siemensyöjiä_,
vaikka muutamat ovat _hyönteissyöjiä_; ja yksi laji, "punanokkainen
kutojalintu" (_Textor erythrorhynchus_), on villien puhvelien loinen.

On erehdys otaksua, että kutojalintuja on vain Afrikassa ja vanhassa
maailmassa, kuten useiden luonnontieteilijäin teoksissa väitetään.
Amerikan troopillisessa osassa on tämänluontoisia lintuja useita lajeja
_Cassicus_ ja _Icterus_ sukua, jotka kutovat samanlaisia riippuvia
pesiä Amazon- ja Orinoco-virran puihin. Mutta varsinaiset kutojalinnut
-- nimittäin ne, joita pidetään luokan _tyypillisinä_ -- ovat
_Ploceus_-sukua.; ja tähän sukuun kuuluva laji oli ripustanut riippuvat
asuntonsa "kyynelpajuun". Ne olivat sitä lajia, joka tunnetaan nimellä
_Ploceus pensilis_.

Niiden pesiä oli runsaasti parikymmentä kaikkiansa, sen muotoisia kuin
jo on kuvattu ja väriltänsä vihreitä -- sillä sitkeä "bushmanninheinä",
josta ne olivat kudotut, ei ollut vielä menettänyt vihreätä väriänsä
eikä menettäisikään pitkään aikaan. Tuon värisinä ne todella näyttivät
joltakin puussa kasvavalta -- kuin suurilta päärynänmuotoisilta
hedelmiltä. Tästä lähteestä ovat epäilemättä peräisin ne muinaisten
matkailijain kertomukset, jotka esittivät, että Afrikassa oli puita,
missä kasvoi sellaisia hedelmiä, että niistä avattaessa ilmestyi joko
eläviä lintuja tahi niiden munia!

Kutojalintujen ja niiden pesien näkeminen ei ollut mitään uutta
Trüeylle. Siitä oli kulunut jokunen aika, kun parvi oli asettunut
pajuun, ja hänestä ja niistä oli tullut hyvät tuttavat. Hän oli usein
käynyt lintuja tervehtimässä, oli koonnut siemeniä ja vienyt ne puun
luokse; eikä koko parvessa ollut ainoatakaan, joka ei olisi istahtanut
hänen ranteellensa tahi hänen somalle valkealle olkapäälleen tahi
hypellyt hänen vaaleilla kiharoillaan ilman pelkoa. Hänelle ei ollut
mitään harvinaista nähdä noiden somien olennoiden leikittelevän oksilla
tai menevän pitkiin pystysuoriin holvikäytäviin, joka johtivat ylös
niiden pesiin -- ei mitään harvinaista Trüeylle kuunnella tuntikausia
niiden suloista visertelyä tahi katsella niiden kuhertelua lammen
rantamilla.

Hän ei ajatellut niitä sillä hetkellä, vaan jotakin muuta, kenties
sinisiä ulpukoita -- kenties kauristansa -- mutta varmastikaan ei
niitä, kun hän käydä tepsutteli iloisesti pitkin järven rantaa.

Hänen huomionsa kiintyi kuitenkin äkkiä lintuihin.

Yhtäkkiä ja ilman nähtävää syytä ne alkoivat kirkua ja lepatella ympäri
puuta, niiden huutojen ja liikkeiden ilmaistessa suurta kiihtymystä ja
levottomuutta.



44. luku.

"SÄHISIJÄKÄÄRME."


"Mikä voi olla somilla lintusillani hätänä?" kyseli Trüey itsekseen.
"Jotakin on varmaan hullusti! En näe haukkaa. Kenties ne riitelevät
keskenänsä. Menenpä sinne katsomaan. Saan ne pian rauhoitetuiksi."

Niin sanoen hän paransi vauhtiansa ja kulkien järvenpään ympäri meni
ulos niemekkeelle, kunnes seisoi pajun juurella.

Siellä ei ollut mitään varvikkoa. Puu oli yksin ihan maakaistaleen
kärjessä, ja Trüey meni lähelle sen runkoa. Siihen hän seisahtui ja
katsahti ylös oksien sekaan ottaakseen selkoa, mikä aiheutti niin
paljon levottomuutta linnuissa.

Kun hän lähestyi, oli useita noista pienistä olennoista lentänyt häntä
kohden ja laskeutunut hänen käsivarsilleen ja olkapäilleen, muttei
sillä lailla kuin niiden oli tapa tahtoessaan ruokaa. Ne näyttivät
olevan säikähtyneitä ja olivat tulleet hänen luoksensa turvaa etsien.

Varmasti täytyy jonkun vihollisen olla lähellä, ajatteli Trüey, vaikkei
hän voinut sitä nähdä.

Hän katseli ympärilleen ja ylös. Ilmassa ei ollut haukkoja eikä
ympäristön puissa -- ei mitään petolintuja. Jos sellainen olisi ollut
pajussa, olisi hän helposti voinut nähdä sen, kun lehvät olivat vaaleat
ja harvat; sitäpaitsi ei haukka olisi jäänyt puuhun hänen seisoessaan
niin lähellä. Mikä sitten aiheutti lintujen huolen, kun ne yhä olivat
yhtä meluisia ja kauhistuneita? Oi! Viimein vihollinen ilmestyy --
viimeinkin ovat Trüeyn silmät osuneet hirviöön, joka on häirinnyt
kutojalintujen rauhallista parvea ja nostattanut niissä moisen kauhun.

Hitaasti liukuen pitkin vaakasuoraa oksaa, pitäen kiinni puusta monin
kierteisin kääntein, ilmaantui suuren käärmeen ruumis. Sen suomut
kimaltelivat sen liikkuessa, ja niiden loiste oli juuri sattunut Trüeyn
silmiin ja suunnannut ne kauheaan matelijaan.

Kun hän ensin huomasi sen, liukui se kiertäytyneenä erään pajun
vaakasuoran oksan ympäri ja tuli ikäänkuin lintujen pesän luota. Mutta
hänen silmänsä olivat tuskin havainneet sen, ennenkuin sen pitkä,
niljakka ruumis luiskahti oksalta ja seuraavassa hetkessä se mateli pää
edellä alas puunrunkoa.

Trüeylla oli tuskin aikaa peräytyä, ennenkuin sen pää oli vastapäätä
sitä paikkaa, missä hän oli seisonut. Jos hän olisi viipynyt
paikallansa, olisi käärme epäilemättä purrut häntä heti; sillä
saavuttuaan sille kohdalle matelija kohotti päänsä puusta, levitti
leukansa ammolleen, pisti esiin haaraisen kielensä ja sihisi kauheasti.
Se oli nähtävästi raivoissaan -- osaksi kun se oli epäonnistunut
ryöstöaikeissaan eikä ollut voinut ulottua lintujen pesiin -- ja osaksi
koska nämä olivat yhä iskeneet sitä nokallansa -- epäilemättä tuottaen
sille melkoista tuskaa. Sitten sitä vielä ärsytti Trüeyn tulo, koska se
piti häntä aiottujen uhriensa auttajana.

Mitkä sen ajatukset lienevät olleetkin sillä hetkellä, se oli
nähtävästi raivoissaan -- kuten sen pään liikkeet ja silmien välähdys
todistivat; ja se olisi hyökännyt minkä elukan kimppuun tahansa, joka
onnettomuudeksi olisi sen tielle tullut.

Trüeylla ei kuitenkaan ollut aikomusta mennä sen tielle, jos hän
vain voisi sitä välttää. Sehän voisi olla vaaraton käärme, sitä
hän ei tiennyt; mutta on kauheata olla lähellä lähes kuuden jalan
pituista käärmettä, olkoon se vaaraton tai myrkyllinen; ja Trüey oli
vaistomaisesti väistynyt toiselle sivulle ja seisoi niin kaukana siitä
kuin vesi salli.

Hän olisi juossut takaisin yli kapean kannaksen, mutta jokin sanoi
hänelle käärmeen aikovan siihen suuntaan ja se olisi voinut saavuttaa
hänet; tämä ajatus sai hänet menemään niemekkeen toiselle syrjälle
toivoen matelijan seuraavan polkua, joka johti mantereelle.

Saavuttuaan aivan vedenrajaan hän seisoi tuijottaen tuota inhoittavaa
oliota ja vapisi tuijottaessaan.

Jos Trüey olisi tuntenut, minkälainen tuo matelija oli, olisi
hän vapissut vielä enemmän. Hän näki edessään erään kaikkein
myrkyllisimmistä käärmeistä, mustan _najan_ eli "sähisijäkäärmeen"
-- Afrikan kobran -- paljoa vaarallisemman kuin sen intialainen
heimolainen _cobra de capello_, koska se on paljon vilkkaampiliikkeinen
ja sen purema on yhtä tuhoatuottava.

Trüey ei tätä tiennyt. Hän tiesi vain, että tuossa oli suuri,
inhoittava käärme, miltei kaksi kertaa hänen pituisensa, suurine
avoimine kitoineen ja välkkyvine kielineen, nähtävästi valmiina syömään
hänet. Se oli kyllin pelottavaa hänelle, pikku raukalle! Ja hän
tuijotti ja vapisi ja vapisi ja tuijotti jälleen.

Niin vihaiselta kuin kobra näyttikin, ei se kääntynyt sivulle
hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Ei se myös jäänyt puun luo. Sähistyänsä
kauan ja kovasti se laskeutui maahan ja liukui nopeasti pois.

Se meni suoraan kannakselle kuin aikoen mennä sen yli ja vetäytyä
erääseen pensaikkoon, joka kasvoi matkan päässä mantereella.

Trüey toivoi, että sellainen oli sen aikomus, ja alkoi juuri tuntea
itsensä turvalliseksi jälleen, kun käärme äkkiä asettui kiemuralle
kapealle maakannakselle ikäänkuin aikoen jäädä siihen.

Se oli tehnyt tämän tempun niin äkkiä ja nähtävästi ilman
ennakkomiettimistä, että Trüey katseli keksiäkseen syyn. Hetki
sitten se liukui eteenpäin tehden nopeasti paluuta, sen kimalteleva
ruumis ojennettuna täyteen pituuteen pitkin maata. Seuraavassa
silmänräpäyksessä se oli muuttunut köysikiemuran näköiseksi,
jonka reunasta pisti esiin sen julma pää, niskan suomuinen nahka
leveälle ulottuen muodoltansa päähineen kaltaisena, mikä on kobralla
tunnusmerkkinä.

Trüey, kuten sanoimme, etsi syytä tähän äkkimuutokseen matelijan
menettelyssä. Hän huomasi sen ensi silmäyksellä.

Järven rannasta tasankoa kohden ulottui tasaista kaltevaa maata. Sen
kautta tultiin tälle niemekkeelle. Kun hän katsahti ympärilleen, näki
hän kauriin lähestyvän rinnettä pitkin. Antiloopin ilmestyminen oli
keskeyttänyt käärmeen paluumatkan.

Huomatessaan käärmeen Trüey oli ensin huudahtanut säikähtyneenä. Tämä
huuto oli kutsunut paikalle hänen lemmikkinsä -- joka oli viivytellyt
taempana ruohoa syöden -- ja nyt se hyppeli eteenpäin valkea häntä
pystyssä ja suuret ruskeat silmät loistaen kysyvin ilmein.

Se näki emäntänsä ulkona niemekkeellä. Oliko hän kutsunut sitä? Miksi
hän oli huutanut niin omituisesti? Ne eivät olleet iloa ilmaisevia
ääniä, joita se oli kuullut. Oliko jotakin hullusti? Tuolla hän
seisoi. Se tahtoi laukata hänen luoksensa ja nähdä mitä haluttiin, ja
tällaisten ajatusten kulkiessa sen aivojen läpi hilpeä pikku elukka
hyppi alas rinnettä järvenrantaa kohti.

Trüey vapisi lemmikkinsä tähden. Vielä loikkaus ja se olisi väijyvän
käärmeen kohdalla -- vielä -- "Oi! se on pelastettu!"

Nämä sanat pääsivät tyttösen huulilta, kun hän näki kauriin kokoavan
korkealle ilmaan ja hyppäävän kauas yli kiemurassa makaavan matelijan.
Antilooppi oli havainnut ajoissa käärmeen ja pelastautunut tuollaisella
suunnattomalla hyppäyksellä, jommoisia vain hyppykauris voi tehdä.
Sivuutettuansa vaaran tuo lempeä eläin juoksi emäntänsä luo ja seisoi
suuret loistavat silmät häneen kysyvästi käännettyinä.

Mutta Trüeyn huuto oli kutsunut paikalle erään toisenkin. Kauhuksensa
hän näki pikku Janin nyt juoksevan rinnettä alas ja tulevan suoraan
sille polulle, missä kobra makasi kiemurassa.



45. luku.

KÄÄRMEENSYÖJÄ.


Janin vaara oli uhkaava. Hän syöksyi hurjasti eteenpäin kiemurassa
makaavaa käärmettä kohti. Hän ei tiennyt sen olevan edessään. Trüey
ei ehtisi ajoissa varoittaa pysähdyttääkseen hänen kiirettänsä.
Seuraavassa hetkessä Jan olisi kapealla polulla, ja silloin ei mikään
mahti voisi häntä pelastaa kuolettavasta pistosta. Hänen olisi
mahdotonta hypähtää sivuun tahi yli matelijan, kuten antilooppi oli
tehnyt; sillä silloinkin oli Trüey huomannut kobran pitkän kaulan
syöksyvän useita jalkoja ylöspäin. Pikku Janiin se varmasti ulottuisi,
kenties se kääriytyisi hänen ympärillensä. Jan olisi hukassa!

Trüey oli hetken aikaa puhumattomana. Kauhu oli riistänyt häneltä
puhekyvyn. Hän saattoi vain huutaa ja heilutella hurjasti käsivarsiansa.

Sensijaan että nämä mielenosoitukset olivat varoittaneet Jania
vaarasta, ne tekivät sen vain yhä varmemmaksi. Hän liitti Trüeyn nyt
päästämät huudot siihen, joka oli hänet aluksi kutsunut paikalle.
Hänellä oli jokin vastus -- Jan ei tiennyt mikä; mutta kun hän
jatkuvasti huusi, luuli poika jonkun hyökänneen hänen kimppuunsa.
Se voisi olla käärme, ajatteli hän; mutta oli se mikä tahansa, ensi
vaikutin oli kiiruhtaa hänen avukseen. Hän ei saattaisi olla hyödyksi
ennenkuin olisi hänen luonaan, ja sentähden hän ei ajatellutkaan
pysähtyä, kunnes olisi ehtinyt paikalle, jossa oli sisko.

Trüeyn huudot siis ja niitä seuraavat hurjat liikkeet saivat hänet vain
sitä nopeammin juoksemaan; ja koska hänen silmänsä olivat huolestuneina
luodut siskoon, ei ollut vähintäkään toivoa, että hän havaitsisi
käärmeen, ennenkuin hän joko oli astunut sen päälle tahi tuntenut sen
turmiollisen pureman.

Trüey päästi viimeisen varoitushuudon saaden samalla esiin sanat.

"Oi, veli, takaisin! Käärme, käärme!"

Sanat olivat turhaan lausutut. Jan kuuli ne, muttei ymmärtänyt niiden
tarkoitusta. Hän kuuli "käärme"-sanan. Sitä hän juuri odottikin. Se oli
ahdistanut Trüeytä; ja vaikkei Jan nähnytkään sitä, oli se epäilemättä
kietoutunut hänen ympärillensä. Hän kiiruhti eteenpäin.

Nyt hän oli jo kuuden askeleen päässä pelottavasta matelijasta, joka
oli ojentanut pitkän kurottavan kaulansa ottaakseen hänet vastaan.
Vielä hetki, ja sen myrkkyhampaat tunkeutuisivat syvälle hänen lihaansa.

Epätoivoisesti huutaen syöksyi Trüey eteenpäin. Hän toivoi vetävänsä
hirviön huomion itseensä. Hän panisi oman henkensä alttiiksi
pelastaakseen veljensä.

Hän oli tullut kuuden askeleen päähän uhkaavasta matelijasta. Jan oli
jokseenkin saman matkan päässä vastakkaisella puolella. He olivat yhtä
suuressa vaarassa; ja toinen tai toinen -- kenties molemmat olisivat
joutuneet kuolettavan kobran uhriksi; mutta sillä hetkellä oli heidän
auttajansa lähellä. Tumma varjo liukui heidän silmäinsä editse --
heidän korviinsa kuului jysähdys kuten putoavan kappaleen synnyttämä --
ja samassa silmänräpäyksessä oli suuri lintu syössyt heidän välillensä.

Se ei jäänyt alas. Hetkeksi sen vankat leveät siivet tulvahuttivat
ilmavirtaa heidän kasvoillensa; mutta seuraavassa hetkessä lintu teki
äkkiponnistuksen ja nousi korkeuteen.

Trüeyn silmät kääntyivät maahan. Kobraa ei ollut siinä enää.

Ilosta kirkaisten hän juoksi eteenpäin ja kietoen käsivartensa Janin
kaulaan huusi:

"Olemme pelastetut, veli! Olemme pelastetut!"

Jan oli hiukan ymmällä. Siihen saakka hän ei ollut nähnyt käärmettä.
Hän oli nähnyt linnun syöksyvän heidän väliinsä, mutta niin taitavasti
se oli siepannut kobran ja vienyt sen mennessään, ettei Jan, vain
Trüeytä katsellessaan, ollut huomannut käärmettä sen nokassa. Hän oli
ymmällä ja kauhuissaan, sillä hän luuli yhä Trüeyn olevan vaarassa.

Kun hän kuuli hänen huudahtavan: "Olemme pelastetut!" kävi hän yhä
enemmän ymmälle.

"Entä käärme!" huusi hän. "Missä käärme on?"

Näitä kysymyksiä tehdessään hän tarkasteli Trüeytä kiireestä
kantapäähän, ikäänkuin odottaen näkevänsä matelijan kietoutuneena hänen
jonkun raajansa ympäri.

"Käärmekö, Jan! Etkö nähnyt sitä? Se oli juuri tuossa jalkaisi edessä;
mutta nyt -- katsoppas! Tuolla se on. _Sihteeri_ sai sen, katso! Ne
tappelevat! Hyvä lintu! Toivon sen rankaisevan tuota lurjusta, joka
tahtoi rosvota somia kutojiani, kas niin, hyvä lintu! Anna sille! Kas,
Jan! Mikä tappelu!"

"Ah niin!" sanoi Jan, ymmärtäen nyt tilanteen. "Ah niin! Tuolla _on_
käärme varmasti ja löylyttäjä myöskin. Elä pelkää, Trüey! Luota
sihteeriini. Se antaa lurjuksen maistaa kynsiänsä. Siinä on aikamoinen
selkäsauna! Vielä toinen tuollainen isku ja suomuiseen roistoon ei jää
paljoa henkeä. Kas jälleen –– läiskis!"

Tällaisin ja samantapaisin huomautuksin seisoivat lapset katsellen
tulista ottelua, joka riehui linnun ja matelijan kesken.

Tämä lintu oli varsin omituinen -- niin omituinen, ettei koko
maailmassa ole toista sen veroista. Muodoltansa se muistutti kurkea
hyvin pitkine säärineen ja ollen sen korkuinen ja suuruinen. Sen pää ja
nokka olivat kuitenkin enemmän kotkan tai korppikotkan näköisiä. Sillä
oli hyvin kehittyneet siivet, pitkine suippokärkineen, ja varsin pitkä
pyrstö, jossa kaksi keskimmäistä sulkaa olivat muita pitemmät. Sen
yleisväri oli sinertävänharmaa, kaula ja rinta valkoiset, ja siipisulat
punertavaan vivahtavat. Mutta kenties kaikkein huomattavinta linnussa
oli sen höyhentöyhtö. Sen muodosti joukko pitkiä, mustahkoja sulkia,
jotka kasvoivat sen takaraivolla ja ulottuivat alas niskaa pitkin
miltei hartioille saakka. Nämä antoivat linnulle varsin omituisen
ulkonäön; ja kuviteltu yhdennäköisyys entisaikain sihteerin kanssa,
jolla oli pitkä sulkakynä korvan takana -- ennenkuin teräskynät tulivat
käytäntöön -- on syynä, miksi lintu on saanut tuon vallan sopimattoman
"sihteerilinnun" nimen.

Oikeammin sitä sanotaan "käärmeensyöjäksi", ja luonnontutkijat ovat
antaneet sille nimen _Gypogeranus_ eli kurkikotka. Toisinaan sitä myös
sanotaan "lähettilääksi" sen vakavan, juhlallisen käynnin vuoksi, kun
se astelee yli tasangon.

Kaikista sen nimistä on "käärmeensyöjä" parhaiten soveltuva linnun
luonteeseen. On totta, että muutkin linnut surmaavat ja syövät
käärmeitä -- kuten Etelä-Amerikan "guaco"-lintu ja useat haukat
ja poutahaukat -- mutta sihteeri on ainoa siivekäs eläin, joka
saalistaa yksinomaan tähän luokkaan kuuluvia matelijoita ja ylläpitää
alituista sotaa niitä vastaan. Ei ole vallan oikein sanoa, että se
syö käärmeitä yksinomaan. Se syö myöskin sisiliskoja, kilpikonnia ja
heinäsirkkojakin; mutta käärmeet ovat varmasti sen mieliravintoa, ja
niitä saadakseen se uskaltaa henkensä verisiin kamppailuihin varsin
suurikokoistenkin käärmeitten kanssa.

Käärmeensyöjä on afrikalainen lintu eikä vain Etelä-Afrikalle
ominainen, koska sitä on Gambiassakin. Se on myös Filippinien-saarten
asukas. On epätietoisuutta siitä, onko Filippinien saarten laji
sama kuin afrikalainen. Höyhenpeitteessä on eroavaisuutta, vaikka
varsin vähäistä. Höyhentöyhdön järjestys eroaa noilla kahdella, ja
pyrstösulat ovat eri lailla asettuneet. Afrikalaisella lajilla on
kaksi keskimmäistä pisimmät, kun taas Filippinien käärmeensyöjällä
kaksi syrjimmäistä pistää esiin -- antaen linnun pyrstölle "haara"-
eli pääskyspyrstön muodon. Muutamia eroavaisuuksia on myös havaittu
etelä-afrikalaisen ja Gambian linnun välillä.

Käärmeensyöjä on kuitenkin varsin ainoalaatuinen lintu; ja
luonnontutkijat, voimatta luokittaa sitä joko haukkojen, kotkien,
korppikotkien, kanalintujen tahi kurkien joukkoon, ovat kohottaneet sen
muodostamaan eri heimon suvun ja lajin yksikseen.

Etelä-Afrikassa se asustaa mielellään suurilla tasangoilla ja
kuivalla "karoolla", astuskellen sinne tänne saalista etsimässä. Se
ei elä parvissa, vaan yksin tai parittain, tehden pesänsä puihin --
tavallisesti tiheisiin, oksisiin lajeihin -- mikä tekee perin vaikeaksi
pesää lähestyä. Koko rakennus on noin kolme jalkaa läpimitaten ja
muistuttaa puihin rakentavien kotkien pesiä. Se on tavallisesti
verhottu höyhenillä ja untuvilla, ja kaksi tai kolme munaa haudotaan
yhdellä kertaa.

Käärmeensyöjä on oivallinen juoksija ja viettää enemmän aikansa maassa
kuin lentäen. Se on arka, varovainen lintu, mutta siitä huolimatta
sen helposti voi kesyttää; eikä ole lainkaan harvinaista nähdä niitä
Kap-maan farmarien talojen luona, joissa niitä pidetään kesyinä,
koska ne ovat hyödyllisiä hävittäessään käärmeitä, sisiliskoja ja
muita tuhoeläimiä. Niitä on kauan sitten viety Ranskan Länsi-Intian
saarille ja totutettu sikäläiseen ilmanalaan -- jotta ne kävisivät
sotaa vaarallista "keltaista käärmettä" (_Trigonocephalus lanceolatus_)
vastaan, joka on noiden seutujen viljelysmaiden vaivana.

Se lintu, joka niin otolliseen aikaan oli ilmestynyt Janin ja Trüeyn
väliin ja epäilemättä pelastanut toisen tai toisen tahi kumpaisenkin
_spuugh-slangin_ kuolettavasta puremasta, oli käärmeensyöjä -- se
oli kesytetty ja tehnyt asuntonsa suuren nwanapuun oksien sekaan.
Metsästäjät olivat löytäneet sen lakeudelta jonkun eläimen -- kenties
oikein suuren käärmeen -- haavoittamana ja tuoneet sen harvinaisuutena
kotiin. Ajan tullen se parani kokonaan haavoistansa, mutta se ystävyys,
jota se oli saanut osakseen sairaana ollessaan, ei ollut turhaan
heitettyä. Kun se jälleen saattoi käyttää siipiänsä, kieltäytyi se
lähtemästä pois suojelijoittensa luota, vaan jäi tottumuksesta leiriin
-- vaikka se tekikin usein retkiä ympäröiville tasangoille etsien
mieliruokaansa. Se palasi kuitenkin aina illalla ja nukkui suuren
nwanapuun oksien seassa. Se oli tietysti Janin suosikki ja Jan oli
sille perin hyvä; nyt se maksoi takaisin kaiken hänen hyvyytensä
pelastaessaan hänet kuolettavan kobran hampaista.

Toinnuttuaan säikähdyksestänsä lapset seisoivat katsellen harvinaista
taistelua käärmeen ja käärmeensyöjän välillä.

Siepatessaan ensin matelijan lintu oli ottanut sen niskasta nokkaansa.
Se ei kenties olisi tehnyt sitä niin nopeasti, jollei käärmeen huomio
olisi ollut käännettynä lapsiin, siten estäen sitä olemasta varuillaan.

Onnistuttuansa sieppaamaan matelijan lintu nousi melkein kohtisuoraan
monen sylen korkeuteen ja sitten, avaten nokkansa, antoi käärmeen
pudota maahan. Sen tarkoitus oli huumata tämä putoamisella; ja
voidakseen tehdä sen vielä vaikuttavammin se olisi kantanut kobran
korkeammalle, jollei tämä olisi estänyt sitä koettamalla kietoutua
siipien ympärille.

Annettuansa saaliinsa pudota ei käärmeensyöjä jäänyt ilmaan.
Päinvastoin se syöksyi putoavan matelijan perässä, ja samassa kun
tämä kosketti maata ja ennenkuin se ehti asettua puolustusasentoon,
kävi lintu sen kimppuun levitetyin jaloin antaen sille ankaran iskun
niskan paikkeille. Käärme ei ollut vielä kuin vähäisen vahingoittunut
ja heittäytyen kiemuraan se oli valmis puolustautumaan. Sen kita
oli avattu laajimmilleen, sen kieli ojennettu esiin, sen hampaat
olivat pystyssä ja sen silmät säihkyivät raivoa ja myrkkyä. Kauhealta
vastustajalta se näytti, ja hetken aikaa näytti sihteerikin niin
ajattelevan seistessään maassa vastatusten sen kanssa.

Pian lintu kuitenkin alkoi lähestyä sitä uudistaakseen hyökkäyksensä,
joskin tuo läheneminen tapahtui varovaisella tavalla. Toisen vankan
siipensä sulat levitettyinä laajaksi kilveksi se lähestyi matelijaa
sivuittain ja, tultuansa kyllin lähelle, pyörähti äkkiä, kääntyen
säärillänsä kuin akselin ympäri, ja läimähytti voimakkaasti toisella
siivellänsä. Isku annettiin hyvin tuloksin. Se osui käärmeen päähän
ja näytti huumanneen sen. Sen kaula painui ja kiemurat heltisivät.
Ennenkuin se saattoi toipua, oli se vielä kerran käärmeensyöjän nokassa
ja sitä laahattiin ilman halki.

Tällä kertaa lintu nousi paljon korkeammalle kuin edellisellä --
koska sitä ei käärmeen kiemurtelu estänyt -- ja kuten ennen se antoi
matelijan pudota ja syöksyi sitten äkisti perässä.

Kun käärme tuli maahan toisen kerran, makasi se pitkin pituuttaan
hetkisen, kuin huumaantuneena tahi kuolleena. Se ei kuitenkaan ollut
kuollut ja olisi vielä kerran käynyt kiemuralle, mutta ennenkuin se
ehti niin tehdä, iski lintu yhä uudelleen sen niskaan levitettyine
känsäisine jalkoineen ja vihdoin odottaen tilaisuutta, jolloin käärmeen
pää oli maassa, antoi sille terävällä nokallaan niin voimakkaan iskun,
että se halkaisi matelijan kallon kahtia! Henki oli nyt mennyt ja
hirveä ruumis, täyteen pituuteensa ojentautuneena, makasi velttona ja
liikkumattomana ruohikossa.

Jan ja Trüey taputtivat käsiänsä ja kirkuivat ilosta.

Käärmeensyöjä ei välittänyt heidän mielenosoituksestansa, vaan
lähestyen kuollutta kobraa kumartui sen yli ja alkoi tyynesti syödä
päivällistänsä.



46. luku.

TOTTY JA PAVIAANIT.


Van Bloom ja hänen perheensä olivat nyt olleet kuukausimääriä
ilman leipää. He eivät kuitenkaan olleet ilman vastiketta, koska
erilaiset juuret ja pähkinät antoivat heille ravinnon vaihtelua.
Viimemainituista heillä oli maa- eli sianpähkinä (_Arachis hypogea_),
jota kasvaa kaikkialla Etelä-Afrikassa ja joka on alkuasukkaiden
pääasiallisena ravintona. Kasviksina he käyttivät useiden _Ixias_
ja _Mesembryanthemum_-lajien mukuloita, muun muassa "hottentotin
viikunaa" (_Mesembryanthemum edule_). Heillä oli "kafferileipää"
-- erään _Zamia_-lajin rungon ydintä; ja "kafferikastanjia",
_Brabeium stellatumin_ hedelmiä; ja viimeksi paras, "elefantinjalan"
(_Testudinaria elephantipes_) suunnattomia juuria. Heillä oli myös
villiä sipulia ja kynsilaukkaa; ja kauniin vedessäkelluvan kasvin
(_Aponogeton distachys_) valkeissa kukkalatvoissa he tapasivat parsan
vastiketta.

Kaikkia näitä, juuria ja hedelmiä oli saatavissa lähistöllä,
eikä kukaan paremmin voinut niitä löytää ja "kangota" ylös niitä
löydettyänsä kuin bushmanni Swartboy. Luonnollista se olikin, sillä
varhaisempina päivinään oli Swartboyn usein ollut pakko elämää vain
juurilla viikkokausia, jopa kuukausiakin.

Mutta vaikkakin he voivat hankkia alituisen varaston näitä
luonnontuotteita, pitivät he niitä vain huonona leivän korvauksena;
ja kaikki he halusivat vielä kerran syödä sitä, mitä tavallisesti
sanotaan "elämän ylläpitäjäksi" -- joskaan Etelä-Afrikassa, missä niin
monet ihmiset elävät yksinomaan eläinten lihasta, leivälle tuskin voi
oikeutetusti antaa tuota nimitystä.

Leipää he nähtävästi saisivatkin pian. Muuttaessaan pois vanhalta
kraalilta he olivat tuoneet muassaan pienen säkillisen maissia. Ne
olivat viimeiset rippeet heidän edellisen vuoden varastostaan; ja
kaikkiansa siinä ei ollut bushelia [noin 36 litraa. Suom.] enempää.
Siinä oli kuitenkin kyllin siemeneksi ja se tuottaisi monta bushelia,
jos jyvät soveliaasti istutettaisiin ja taimia huolellisesti
hoidettaisiin.

Näin olikin tehty vähän aikaa sen jälkeen, kun he olivat saapuneet
nykyiseen kotiinsa. Oli valittu hedelmällinen maakaistale, joka oli
vain muutaman sadan kyynärän päässä nwanapuusta. Maa oli käännetty
lapiolla auran puutteessa ja siemenet kylvetty sopivain välimatkain
päähän.

Monta tuntia oli uhrattu perkaamiseen ja kuokkimiseen ja joka taimen
ympärille koottu pieni kumpu pehmeätä multaa ravitsemaan juuria ja
suojaamaan niitä auringon helteeltä. Taimia kasteltiinkin silloin
tällöin.

Osaksi tämän hoidon vuoksi ja osaksi koskemattoman maan
hedelmällisyyden tähden oli oivallinen kasvu tuloksena; korret olivat
runsaasti kaksitoista jalkaa korkeita ja tähät lähes jalan pituisia.
Ne olivat melkein kypsiä; ja kenttäkornetti aikoi viikon tai kymmenen
päivän kuluttua korjata sadon.

Sekä hän että hänen väkensä odottivat hauskoja pitoja, joissa saisivat
maissileipää ja "hominya" "soseen ja maidon" kera sekä useita muita
ruokalajeja, joita Tottyn taidolla voitaisiin valmistaa maissista.

Näihin aikoihin sattui tapaus, joka oli vähällä riistää ei ainoastaan
heidän koko maissi-istutustansa, vaan myöskin heidän rakkaan
taloudenhoitajansa Tottyn. Tapaus oli seuraavanlainen:

Totty oli suuren nwanapuun parvekkeella, johon näkyi maissitilkku ja
myös sen takana oleva lakeus aina kallion juurelle asti. Hän hommaili
kotiaskareissa, kun hänen huomiotansa vetivät puoleensa eräät omituiset
äänet, jotka tulivat siltä taholta. Hän erotti oksia toisistaan ja
katsoi niiden lomitse. Erikoinen näky oli hänen silmäinsä edessä --
harvinainen näytelmä.

Joukko oudonnäköisiä eläimiä, luvultaan kaksisataa tai enemmänkin,
oli tulossa kallioitten taholta. Ne olivat kummallisen muotoisia
elukoita -- rakenteeltansa ja kooltansa muistuttaen suuria, rumia
koiria -- väriltään vihertävänruskeita. Niiden kasvot ja korvat vain
olivat mustat, ja ne olivat paljaat, kun taas niiden ruumis oli
karhean, kankean karvan peittämä. Niillä oli pitkät hännät, joita
muutamat niistä pitivät korkealla ilmassa ja heiluttelivat mitä
eriskummaisimmalla tavalla.

Totty ei millään muotoa ollut levoton. Hän tiesi, mitä lajia eläimiä ne
olivat. Hän tiesi, että ne olivat _paviaaneja_. Ne olivat sitä lajia,
joka tunnetaan nimellä "siankuono"-paviaani eli "chacma" (_Cynocephalus
porcarius_), ja jota tavataan miltei Etelä-Afrikan joka osassa, missä
vain on korkeita kallioita luolineen ja halkeamineen -- paviaanien
mieluisia asuinpaikkoja.

Kaikista apinoista ovat paviaanit, koiranmuotoisiin apinoihin
(_Cynocephali_) kuuluva suku, inhoittavimpia tavoiltansa ja
ulkomuodoltaan. Ken ei tuntisi inhoa katsellessaan rumaa mandrillia
-- drilliä -- hamadryasta -- tai myöskin chacmaa? Ja kaikki ne ovat
paviaaneja.

Paviaanit ovat Afrikalle ominaisia, ja niitä on kuusi tunnettua lajia:
Pohjois-Afrikan tavallinen paviaani, etelä- ja länsirannan "papion",
Abessinian "hamadryas" eli "tartarin", Guinean "mandrilli" ja "drilli"
ja Kap-maan "chacma".

Näiden eläinten tavat ovat yhtä inhoittavia kuin niiden ulkomuoto.
Niitä voidaan kesyttää ja tehdä niistä "lempielukoita"; mutta
vaarallisia suosikeita ne ovat, sillä ne voivat vähimmästäkin
ärsytyksestä purra kättä, joka niitä ruokkii.

Niiden ruumiin ja leukojen suuri vankkuus ja niiden pitkät
koiranhampaat antavat niille vaarallisen voiman, jota ne usein
käyttävät. Ei yksikään koira vedä paviaanille vertoja, ja hyeena ja
leopardi usein jäävät alakynteen taistellessaan sen kanssa.

Paviaanit eivät kuitenkaan ole lihansyöjiä, ne vain repivät
vihollisensa kappaleiksi syömättä sitä. Niiden ravintona ovat hedelmät
ja sipulinkaltaiset juuret, joita ne hyvin ymmärtävät kaivaa maasta
_kätensä_ terävillä kynsillä.

Joskaan ne eivät käy ihmisen kimppuun saadessaan olla häiritsemättä,
tulee niistä vaarallisia hyökkääjiä, kun niitä metsästetään ja ne
pakotetaan pitämään puoliansa.

Etelä-Afrikan siirtolaisten kesken kerrotaan paljon omituisia
juttuja chacma-paviaaneista, kuinka ne esim. ryöstävät matkailijalta
hänen ruokansa ja sitten, mennen jonkun matkan päähän, pilkkaavat
häntä sitä ahmiessaan. Alkuasukkaat sanovat myös, että ne joskus
kävellessään käyttävät keppiä, "kangoten" sillä juuria ja käyttäen
sitä itsepuolustukseen. Myöskin kuinka nuoren paviaanin onnistuessa
löytämään hyvän juuren vanhempi ja vankempi sen huomattuaan riistää
sen itselleen; mutta jos nuorempi on sen jo nielaissut, silloin
tuo riitelijä ottaa nuoremman kiinni, kääntää sen pää alaspäin ja
ravistelee sitä, kunnes sen on pakko antaa ylen mitä on nielaissut!
Paljon tuollaisia juttuja on buurien maassa liikkeellä, eivätkä ne ole
kaikki perättömiä, sillä näillä elukoilla on aivan varmasti suuressa
määrin _ajatus_kykyä.

Totty näki "orreltansa" kylliksi ollakseen tästä varma, jos hän olisi
ollut taipuvainen filosofoimaan. Mutta hän ei ollut. Hän oli vain
hiukan utelias eläinten metkuja näkemään ja huusi Trüeyn ja pikku Janin
ylös puuhun, jotta he hänen kanssansa yhdessä katselisivat näytelmää.
Kaikki muut olivat poissa metsästämässä.

Jan oli mielissään ja juoksi heti ylös tikapuita. Samoin teki Trüeykin,
ja kaikki kolme seisoivat katsellen noiden nelikätisten olentojen
omituisia liikkeitä.

He havaitsivat, että joukko todellakin marssi järjestyksessä; ei
_rivissä_, vaan jonkinlaisessa ymmärrettävässä ryhmityksessä.
Sivustoilla oli tiedustelijoita ja johtajat etummaisina. Nämä
olivat muita vanhempia ja kookkaampia paviaaneja. Kuului huutoja ja
merkkejä, ja korostuksen ja sävyn vaihtelu olisi saanut kenet tahansa
vakuutetuksi, että siellä oli oikea keskustelu käynnissä. Naarakset
ja poikaset marssivat keskellä paremman turvallisuuden vuoksi. Emot
kantoivat lapsiansa selässänsä tai olkapäillään. Tuolla pysähtyi eräs
emo imettämään pienokaistansa -- puhdistaen sen karvaa samalla -- ja
sitten laukkasi eteenpäin ottaakseen takaisin ajanhukan. Toisen taas
nähtiin kurittavan lastansa, joka oli jollakin tavoin antanut syytä
harmiin. Taikka pari nuorta naarasta riiteli, mustasukkaisuudesta tai
jostakin muusta syystä, ja sitten seurasi kauhea suunpieksentä, jonka
joku päälliköistä vaiensi kovalla uhkaavalla karjaisulla!

Siten ne etenivät tasangon poikki, lörpötellen ja huutaen ja karjuen,
kuten vain apinat voivat.

Mitä niillä oli tekeillä?

Siihen kysymykseen saatiin varsin pian vastaus. Trüey ja Jan ja Totty
näkivät kauhukseen, etteivät paviaanit olleet turhalla asialla. Ne
olivat maissia hakemassa!

Muutaman minuutin kuluttua oli suurin osa joukkoa mennyt viljapellolle
ja hävinnyt näkyvistä pitkien varsien ja laveiden lehtien sekaan.
Muutamia vain saattoi nähdä -- suuria, vanhoja roikaleita, jotka
asettuivat ulkopuolelle vartijoiksi ja ylläpitivät alituista
keskenäistä merkkien vaihtoa. Pääjoukko oli jo ryöstämässä kasvien
kallisarvoista hedelmää.

Mutta omituinen näky tarjoutui viljapellon toisella puolen, jossa
oli rivi paviaaneja, asettuneina yhtä pitkien välimatkojen päähän
toisistaan ja ulottuen aina kallioiden juurelle asti. Nämä olivat
jätetyt muun parven kulkiessa lakeuden poikki pellolle. Mitä
tarkoitusta varten?

Se selvisi pian. Tuskin kahta minuuttia sen jälkeen, kun joukko oli
kadonnut maissin suojaan, nähtiin pitkien latvojen lentelevän tuota
riviä kohden kuin ihmiskäden sinkauttamina. Rivin lähimmässä päässä
olijat ottivat ne heti kiinni, heittivät ne seuraavalle ja nämä
seuraavalle ja niin edelleen, kunnes varsin lyhyen ajan kuluttua siitä,
kun tähkä oli siepattu varresta, se oli toimitettu kaukana kallioitten
keskellä olevaan paviaanien varastoon!

Jos tätä työtä olisi jatkunut paljoa kauemmin, olisi kenttäkornetilla
ollut vain huono sato viljaa korjatessaan. Paviaanit pitivät viljaa
kyllin kypsänä ja olisivat pian sen korjanneet, mutta sillä hetkellä
keskeytettiin niiden hommat.

Totty tiesi vähän siitä vaarasta, johon hän antautui, kun hän juoksi
ajamaan pois chacma-joukkoa vain pitkällä luudanvarrella. Hän ajatteli
vain sitä tappiota, jonka hänen hyvä isäntänsä saisi kärsiä; ja alas
tikapuita hän kiiruhti ja juoksi suoraan viljapellolle.

Sen reunalla hän kohtasi monta vartijaa, jotka irvistelivät, soittivat
suutansa, kiljuivat, karjuivat ja näyttivät pitkiä koiranhampaitansa;
mutta ne saivat vain luudanvarresta iskun rumille kuonoillensa.
Niiden huudot kutsuivat toisia paikalle; ja hetken kuluttua seisoi
hottentottiparka vihaisen chacmaparven keskellä, ja näitä esti
hyökkäämästä hänen kimppuunsa vain se taitava tapa, jolla hän
jatkuvasti käytteli luudanvartta.

Tämä huono ase ei kuitenkaan olisi paljoa kauemmin hyödyttänyt, ja
Tottyn kohtalo -- joutua kappaleiksi revityksi -- olisi pian täyttynyt,
jollei neljä hevosmiestä tai oikeammin "kvaggamiestä" olisi samassa
karahuttanut hänen avuksensa.

Ne olivat ajosta palaavat metsämiehet; heidän pyssyjensä yhteislaukaus
hajoitti heti inhoittavat chacmat ja ajoi ne ulvoen takaisin luoliinsa.

Senjälkeen kenttäkornetti vartioi huolellisesti maissiansa, kunnes se
oli kypsää korjattavaksi; silloin se tuotiin kotiin ja talletettiin
turvaan sekä lintujen, matelijain, nelijalkaisten että _nelikätisten_
ulottuvilta.



47. luku.

VILLIKOIRAT JA KAAMA-ANTILOOPPI.


Kvaggojen kesyttämisen jälkeen oli metsästystä harjoitettu
jommoisellakin menestyksellä. Viikkoa ei kulunut, jolloin ei olisi
saatu torahammasparia lisää -- toisinaan kaksi tahi kolme paria --
kokoelmaan, joka nyt alkoi ottaa pienen norsunluisen pyramiidin muodon
seisten lähellä nwanan runkoa.

Van Bloom ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen tähän edistymiseen. Hän
luuli, että he voisivat menestyä paljoa paremmin, jos heillä vain olisi
muutamia koiria.

Vaikka heillä oli kvaggoista suurta hyötyä ja he niiden avulla
usein saattoivat saavuttaa norsun, kadottivat he kuitenkin usein
suuren riistansa, ja se tapahtuikin helpommin kuin useimmat ihmiset
luulevatkaan.

Mutta jos olisi koiria metsästykseen osaa ottamassa, voisivat tulokset
olla vallan erilaisia. Totta on, etteivät nämä elukat voi raastaa
norsua maahan eikä vahingoittaa sitä rahtuakaan; mutta ne voivat
seurata sitä, minne tahansa se kulkeekin, ja haukkumisellaan saada sen
seisahtamaan.

Toinen arvokas palvelus, jonka koirat tekevät, on norsun huomion
kääntäminen pois metsämiehistä. Suunnaton nelijalkainen on
raivostuneena, kuten jo olemme nähneet, erittäin vaarallinen. Sellaisen
tilaisuuden sattuessa se hyökkää meluavien koirien kimppuun, luullen
niitä todellisiksi hätyyttäjiksensä. Tämä antaa luonnollisesti
metsästäjälle hyvän tilaisuuden ampua ja välttää elefantin tuhoisaa
hyökkäystä.

Metsästäjämme olivatkin olleet vähällä joutua pahaan vaaraan useilla
norsunjahdeilla, joita he äskettäin olivat suorittaneet. Heidän
kvaggansa eivät olleet niin mukautuvaisia eikä niin nopealiikkeisiä
kuin hevoset olisivat olleet, ja tämä teki vaaran vielä suuremmaksi.
Joku heistä voisi jonakin päivänä joutua uhriksi. Sitä van Bloom
pelkäsi, ja olisi mielellään antanut yhden torahampaan kappaleelta
muutamista koirista -- vaikka ne olisivat mitä arvottomimpia
rakkeja. Vain vähäinen merkitys onkin todella niiden laadulla.
Mikä koira tahansa, joka voi seurata norsun jälkiä ja kiusata sitä
haukkumisellansa, kelpaisi.

Van Bloom ajatteli myös kesyttää joitakin hyeenoja ja totuttaa _ne_
metsästykseen. Tämä tuuma ei millään lailla ollut eriskummainen.
Hyeenaa käytetään usein sellaiseen tarkoitukseen ja se suoriutuu
paremmin kuin eri lajiset koirat.

Eräänä päivänä van Bloom mietiskeli tätä asiata. Hän istui pienellä
lavalla, joka oli rakennettu hyvin korkealle -- lähelle puun latvaa
-- ja josta avautui näköala yli koko ympäröivän tienoon. Se oli
kenttäkornetin mielipaikka -- hänen tupakkahuoneensa todella -- jonne
hän joka ilta meni tupruttaakseen rauhassa suurta merenvahapiippuansa.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt lakeudelle, joka ulottui pensaston
reunasta niin kauas kuin silmä kantoi.

Vedellessään rauhallisesti haikuja hän kiinnitti huomionsa muutamiin
elukkoihin, jotka seisoivat jonkun matkan päässä tasangolla. Niiden
ruumiitten loistava väri oli sattunut hänen silmäänsä.

Niiden selkä ja kyljet olivat heleätä sienna-väriä, alhaalla oli
valkoista, säärien ulkosivuilla oli musta juova, ja naamassa muutamia
mustia piirtoja niin säännöllisesti merkittyjä kuin maalarin siveltimen
vetäisemiä. Niillä oli hyvin epäsäännöllisen muotoiset sarvet,
karkeakuhmuiset -- kumpikin kaartunut jonkinlaisen sirpin muotoon,
ja ne kohosivat pystyyn mitä suorimman ja pisimmän pään laelta mitä
millään elukalla on. Nämä eläimet olivat kaukana siromuotoisista.
Niiden takaosa laskeutui alemmas, kuten kirahvilla, vaikkakin paljon
vähemmässä määrin; niillä oli hyvin korkeat hartiat ja pitkät kapea
pää. Muuten niiden muodot olivat luiset ja kulmikkaat. Jokainen oli
viiden jalan korkuinen etukaviosta hartioihin ja runsaasti yhdeksän
jalkaa pitkä.

Ne olivat tietysti antilooppeja -- sitä lajia, jonka kapsiirtolaiset
tuntevat "hartebeestin" nimellä (_Acronotus caama_). Niitä oli laumassa
kaikkiansa noin viisikymmentä.

Kun van Bloom ne ensin huomasi, söivät ne rauhallisesti ruohoa
lakeudella. Seuraavassa hetkessä nähtiin niiden kuitenkin
juoksentelevan sinne tänne, kuin ne olisivat äkkiä säikähtäneet jotakin
lähestyvää vihollista.

Vihollinenpa siellä olikin, sillä vielä hetkisen kuluttua oli
lauma lähtenyt pakoon, ja nyt van Bloom näki, että niitä seurasi
_koiralauma!_ Sanon "koiralauma", sillä tuosta etäisyydestä elukat
muistuttivat juuri koiria enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ei,
enemmän kuin muistuttivat, sillä se _oli_ todella koiralauma -- lauma
_villikoiria_.

Luonnollisesti van Bloom tunsi, mitä ne olivat. Hän tiesi, että siinä
oli "wilde-hondeja", joille viisaat luonnontutkijat varsin typerästi
antavat nimen "_Hyena venatica_" eli "metsästävä hyeena" ja toiset
yhtä typerästi nimen "metsästävä koira". Sanon näitä nimiä "typeriksi"
ensiksikin, koska kysymyksessä oleva eläin ei muistuta enemmän hyeenaa
kuin siiliä; ja toiseksi, koska "metsästävä koira" on varsin naurettava
nimitys, sillä mikä koira tahansa voi ansaita samanlaisen arvonimen.

Tahtoisin nyt kysyä, miksi nämä luonnontutkijat eivät ole voineet
pysyttää vain buurien nimitystä? Jos parempi nimi kuin "wilde-hond"
(villikoira) voidaan antaa näille eläimille, tahtoisin sen kuulla.
Sehän on vallan oivallinen nimi ja ilmaisee tarkalleen sen eläimen
luonteen, josta sitä käytetään -- tuon luonteen, joka niiden
jokapäiväistä elämää tarkastellessa on johdattanut mieleen tämän nimen.

On suorastaan herjausta sanoa tätä kaunista elukkaa hyeenaksi. Sillä ei
ole sen rumaa muotoa, karkeata karvaa, synkkää väriä eikä saastaisia
tapoja. Sano sitä "sudeksi" tai "villikoiraksi", jos haluat, mutta
se on samalla mitä somin susi tahi villikoira koko luomakunnassa. Me
nimitämme sitä kuitenkin, kuten buurit ovat tehneet, "villikoiraksi".
Se on sen oikea nimitys, luokittakoot luonnontutkijat sen kuten
haluavat.

Sen koko, sen sileä, puhdas turkki, yhtä hyvin kuin sen värikin,
lähentävät sen likemmäs koiraa kuin mitään muuta eläintä. Viimemainitun
puolesta -- jossa pohjalla on keltaisenruskea tahrittuna ja
pilkutettuna suurin mustin ja harmain läiskin -- se muistuttaa
silmäänpistävästi tavallista koiraa, ja sen korvien suuri koko näyttää
tekevän sen vielä yhdennäköisemmäksi tämän eläimen kanssa. Sen korvat
eivät kumminkaan, kuten kaikilla villeillä _Canis_-lajeilla, ole
riippuvat, vaan pystyt.

Sen tavat kuitenkin täydentävät yhtäläisyyden. Luonnontilassa ei
villikoira koskaan ole saaliinpyynnissä yksin; vaan uljaasti ajaa se
riistansa uuvuksiin, seuraten sitä suuressa, järjestetyssä laumassa,
aivan kuten koirat tekevät. Metsästyksessään se osoittaa niin paljon
taitoa, kuin jos sillä olisi pahahenki ratsain kintereillään,
ohjaamassa piiskoin ja torvin.

Kenttäkornetilla oli onni nähdä tämän taidon näyte.

Koirat olivat äkkiarvaamatta tulleet ahdistamaan
kaama-antilooppilaumaa; ja miltei ensi hyökkäyksessä joutui yksi
antiloopeista muista erilleen ja juoksi vastakkaiseen suuntaan. Sitä
juuri viekkaat koirat halusivatkin; koko lauma kääntyi tuon yhden
ainoan perään ja juoksi häntä suorana, sensijaan että olisivat koko
joukkoa seuranneet.

Mutta "hartebeest" eli kaama, vaikka onkin rumanmuotoinen antilooppi,
on heimonsa nopeimpia, eikä villikoira voita sitä ilman ankaraa
ajoa. Itse asiassa se ei voisi saavuttaa ollenkaan, jos nopeus
tulisi vain kysymykseen näiden eläinten välillä. Mutta niin ei ole.
"Hartebeestillä" on luonteessaan heikkous, jota vastaan villikoira
panee viekkauden.

Edellinen ei pidä kauan suoraa suuntaa, kun sitä ajetaan, vaikka se
juokseekin hyvin suoraan. Silloin tällöin se poikkeaa toiselle tai
toiselle sivulle, kenties maanlaadun tai jonkun muun seikan johtamana.
Siinä tavassa on sen heikkous. Villikoira tietää sen hyvin ja käyttää
sitä edukseen tempulla, joka varmasti näyttää voimakkaalta ajatuskyvyn
ilmaukselta sen puolelta.

Kenttäkornettimme sai todisteen siitä ajoa katsellessaan. Korkealla
sijaitsevalta paikaltansa hän näki koko kentän ja saattoi huomata sekä
ahdistajan että ahdistetun jokaisen liikkeen.

Erotessaan muista kaama juoksi suoraviivaisesti ja koirat seurasivat
suoraan perässä. Ne eivät olleet kuitenkaan menneet kauaksi, ennenkuin
van Bloom huomasi yhden koirista voittavan muut ja juoksevan paljon
nopeammin kuin mikään niistä. Se olisi voinut olla muita ketterämpi,
mutta metsästäjä ei luullut asian niin olevan. Se näytti pikemminkin
juoksevan lujemmin kuin ne, ikäänkuin se olisi lähetetty _hätyyttämään_
"hartebeestiä" toisten säästäessä hengitystään.

Niin osoittautui asia olevankin; sillä koira oli epätoivoisesti
ponnistaen onnistunut lähestymään antilooppia ja saanut tämän hiukan
kääntymään alkuperäisestä suunnastansa; tämän huomattuansa lauma muutti
suuntaa samalla ja ponnisteli vinoviivaisesti eteenpäin, ikäänkuin
riistaa vastaan. Tällä tavoin ne välttivät sen mutkan, jonka sekä
antilooppi että niiden kumppani oli tehnyt.

Kaama juoksi nyt uutta suuntaa, ja kuten ennenkin nähtiin pian yhden
koirista johtavan laumaa ja ponnistelevan parhainta vauhtiansa. Se,
joka oli ensin johtanut, perääntyi niin pian kuin antilooppi poikkesi
alkuperäisestä suunnastansa, liittyi muuhun laumaan ja liikkui
vitkalleen takimmaisten joukossa. Sen velvollisuusvuoro oli suoritettu.

Jälleen antilooppi muutti suuntaa. Jälleen juoksi lauma vinosti ja
teki toisen oikaisun sitä kohden -- jälleen uusi koira otti johdon,
ja eteenpäin kiiti ajo kuten ennenkin -- villikoirien päästäessä
haukahduksia juostessaan.

Useita kertoja tekivät viekkaat koirat tämän tempun -- kunnes toivottu
tulos saavutettiin ja antilooppi oli täydelleen uuvutettu.

Ikäänkuin ne olisivat tunteneet, että se oli niiden vallassa ja ettei
enempää sotataitoa tarvittu, syöksyi koko lauma sitten yhtaikaa
eteenpäin ja piiritti nopeasti riistan.

Antilooppi teki viimeisen epätoivoisen pakenemisyrityksen, mutta
huomaten, ettei nopeus enää hyödyttäisi, kääntyi eläin äkkiä ja
asettui puolustusasentoon -- vaahto huulilta valuen ja punaiset silmät
säkenöiden kuin tulikekäleet.

Seuraavassa hetkessä olivat koirat sen ympärillä.

"Mikä mainio lauma!" huudahti van Bloom. "Olisipa minulla sellainen!"

"Ahaa!" jatkoi hän kuin olisi uusi ajatus iskenyt hänen mieleensä, "ja
miksi ei, juuri tuollainen? -- miksi ei?"

Kenttäkornetin mielessä kulkeneet ajatukset olivat seuraavanlaisia:

Että villikoiria voisi kesyttää ja totuttaa metsästykseen -- kaikkein
helpoimmin norsunajoon. Hän tiesi, että sen voisi tehdä, sillä
buuri-metsästäjät olivat usein niin tehneet. Tosin täytyi koirat ottaa
nuorina, mutta mistä oli poikasia saatavissa? Ei ole niinkään helppo
saada vangiksi villikoiran pentuja. Ennenkuin ne osaavat hyvin juosta,
ei niiden emä salli niiden kulkea kauas luolista, joissa ne ovat
syntyneet; ja ne ovat tavallisesti vuorissa olevia rotkoja, joihin
ihmisen on aivan mahdoton päästä. Kuinka hän voisi saada niitä joukon?
Hän oli jo tehnyt sellaisen päätöksen. Missä saattoi niiden synnyinsija
olla?

Tässä kohden keskeytyivät hänen mietteensä, sillä villikoirat
menettelivät varsin omituisella tavalla, joka antoi hänelle uuden
käsityksen niiden älykkäisyydestä ja vallan innostutti häntä.

Kun antilooppi seisahtui tekemään vastarintaa ja koirat sen
saavuttivat, odotti van Bloom aivan luonnollisesti näkevänsä näiden
hyökkäävän riistansa kimppuun ja heti kaatavan sen maahan. Hän tiesi,
että se oli niiden yleinen tapa. Kuinka hän hämmästyikään nähdessään
koko lauman seisahtavan toiselle puolelle, kuten aikoen jättää
antiloopin yksikseen. Jopa muutamat niistä laskeutuivat lepäämäänkin,
kun taas toiset seisoivat avoimin kidoin ja riippuvin kielin, mutta
osoittamatta merkkiäkään, että ne aikoisivat enempää ahdistaa
huohottavaa saalistansa.

Kenttäkornetti saattoi tarkastaa hyvin tilannetta, sillä antilooppi oli
hänen puolellansa -- nimittäin kallioiden taholla -- kun taas koirat
olivat kauempana lakeudella. Toinen seikka, joka häntä hämmästytti,
oli se, että koirat saavutettuansa eläimen ja juostuansa sen ympärillä
olivat todella vetäytyneet nykyiseen asemaansa.

Mitä se voi merkitä? Pelkäsivätkö ne sen rumia sarvia? Lepäsivätkö ne,
ennenkuin tekisivät verisen rynnäkkönsä?

Metsämiehen katse oli herkeämättä kiinnitettynä mielenkiintoiseen
ryhmään.

Hetken kuluttua antilooppi, saatuansa hiukan hengähtää ja nähdessään
lauman olevan niin etäällä, lähti uudelleen liikkeelle.

Tällä kertaa se juoksi sivullepäin, aikoen nähtävästi joutua sillä
taholla olevalle kukkulalle, jonka rinteitä se epäilemättä arveli
voivansa käyttää hyödyksensä. Mutta tuskin oli eläin pyyhkäissyt
liikkeelle, kun koirat hyökkäsivät sen jälkeen ja viidensadan kyynärän
juoksun jälkeen saivat sen taas pysähtymään. Jälleen asettui lauma
vähän matkan päähän, ja kaama-antilooppi seisoi yksin lakeudella!

Vielä kerran se koetti päästä pakoon ja pyyhälsi menemään niin
nopeasti, kuin koivet vielä jaksoivat, koirat kuten ennenkin parvessa
perässä.

Tällä kertaa antilooppi juoksi uuteen suuntaan pyrkien vuorta kohden;
ja kun ajo nyt kävi varsin läheltä nwanapuuta, näki jokainen sen
mainiosti.

Kaama näytti juoksevan entistä nopeammin, tahi joka tapauksessa eivät
koirat nyt näyttäneet sitä saavuttavan. Kenttäkornetti, kuten kaikki
nuorempikin väki, toivoi, että eläinparka pääsisi pakoon väsymättömiltä
takaa-ajajiltaan.

He katselivat ajoa, kunnes juuri saattoivat nähdä antiloopin heleän
ruumiin kaukana, näyttäen keltaiselta pisteeltä vuorenseinää vasten,
mutta koiria ei enää näkynyt. Sitten keltainen piste äkkiä katosi,
kuten kynttilä olisi sammunut, eivätkä he voineet enää sitä nähdä.

Epäilemättä oli antilooppi sysätty alas!

Omituinen epäilys tuli van Bloomin mieleen ja käskien satuloida kvaggat
hän ratsasti Hansin ja Hendrikin kanssa sitä paikkaa kohden, missä
antilooppi oli viimeksi nähty.

He lähestyivät paikkaa varovasti; ja eräiden pensaiden suojassa heidän
onnistui päästä kahdensadan kyynärän päähän siitä kohdasta tulematta
huomatuiksi. Erikoinen näytelmä palkitsi heidän vaivansa.

Noin kuuden sylen päässä kallion takana oli antiloopin ruumis, jonka
koirat olivat sinne syösseet. Sen olivat jo puoleksi syöneet, ei
koirat, jotka sitä olivat ajaneet, vaan niiden kaikenikäiset penikat,
joita luvultansa runsaasti kuutisenkymmentä seisoi haaskan ympärillä,
kiskoen irti sen lihaa ja äristen toisillensa. Muutamia täysikasvuisia
koiria, jotka olivat ottaneet ajoon osaa, nähtiin makaamassa maassa
vielä huohottaen ankaran juoksun perästä; mutta useimmat niistä
olivat kadonneet, epäilemättä niihin lukemattomiin pieniin luoliin ja
rotkoihin, joita kallion pohjalla aukesi.

Ei voinut epäillä omituista tosiasiaa, -- että villikoirat olivat
järjestystä noudattaen ajaneet antiloopin pesäpaikallensa poikastensa
ravinnoksi, ja että ne olivat pidättäytyneet sitä tappamasta lakeudella
säästääkseen itseltänsä vaivan laahata sitä matkan päästä.

Näillä eläimillä ei todella olekaan -- toisin kuin _Felidae_-suvulla --
voimaa kuljettaa suurta taakkaa pitemmän matkan päähän; siitä johtui
niiden ihmeellinen vaisto, joka sai ne ohjaamaan antiloopin juuri sille
paikalle, missä sen lihaa tarvittiin.

Että ne tätä omituista tapaa noudattivat alinomaa, sitä todistivat
suurten erilaisten antiloopien lukemattomat luut ja sarvet, joita oli
hajallaan paikalla.

Van Bloom piti silmällä nuoria pentuja, ja kaikki kolme hyökkäsivät
niitä kohden. Mutta se oli turhaa. Yhtä viekkaina kuin niiden isät ja
emot, jättivät pikku veitikat heti ateriansa nähdessään tunkeilijat ja
ryntäsivät pois luoliinsa!

Ne eivät kuitenkaan olleet kyllin ovelia välttääkseen ansoja, joita
niille asetettiin joka päivä viikon kuluessa; ja ennenkuin tuo aika
oli kulunut, oli niitä toistakymmentä kaikessa turvassa kesytettyinä
pienessä kopissa, joka oli niille erikoisesti rakennettu suuren
nwanapuun varjoon.

       *       *       *       *       *

Ei ollut kulunut kuutta kuukautta tästä, kun niitä oli useita
metsästysmatkalla, opetettuina norsunajoon, jonka työn ne
suorittivatkin niin rohkeasti ja taitavasti kuin puhtainta rotua olevat
koirat.



48. luku.

LOPPUSANAT.


Useita vuosia vietti van Bloom norsunmetsästäjänä. Useita vuosia oli
suuri nwanapuu hänen kotinansa, ja hänen lapsensa ja palkollisensa
hänen ainoita seuralaisiansa. Kenties eivät nämä vuodet kuitenkaan
olleet vähimmän onnellisia hänen elämässänsä, koska hän ja hänen
perheensä olivat kaiken aikaa nauttineet arvokkainta maallista hyvää --
terveyttä.

Hän _ei_ ollut antanut lastensa varttua opetuksetta. Hän ei ollut
sallinut heidän vaipua pelkkien "pensastopoikain" arvoisiksi. Hän oli
opettanut heille paljon luonnon kirjasta -- monta taitoa, jotka voidaan
hankkia yhtä hyvin "karoolla" kuin koulussakin. Hän oli opettanut heitä
rakastamaan Jumalaa ja rakastamaan toisiansa. Hän oli kylvänyt heidän
mieliinsä hyvien periaatteiden -- rehellisyyden ja siveellisyyden --
siemeniä, joita ilman kaikki kasvatus on arvotonta. Hän oli painanut
heidän mieleensä tottumuksen ahkeruuteen ja itseluottamuksen, hän
oli perehdyttänyt heitä sivistyneen elämän moniin avuihin -- jotta
he palatessaan seuraelämään olisivat sen vaatimusten tasalla. Kaiken
kaikkiansa eivät nämä maanpakolaiselämän vuodet, jotka hän vietti
erämaakodissaan, olleet kuluneet häneltä tyhjään. Hän saattoi silmätä
taaksepäin tyytyväisyyden ja mielihyvän tuntein.

Ihminen on kuitenkin luotu seuraarakastavaksi. Ihmissydän,
luonnollisesti kehittynyt, etsii yhteyttä ihmissydämen kanssa, ja
ihmismieli, etenkin kasvatuksen hienostamana ja sivistämänä, rakastaa
seurusteluyhteyttä ja, jos siltä se on riistetty, ikävöi sitä aina.

Niin oli kenttäkornetinkin laita. Hän halusi vielä kerran palata
sivistyneen yhteiskunnan helmaan. Häntä halutti vielä kerran
käydä paikoissa, joissa hän oli niin kauan elänyt rauhallista
onnea nauttien; hän halusi vielä kerran asettua asumaan entisten
ystäviensä ja tuttaviensa joukkoon Graaf Reinetin ihanassa seudussa.
Eipä olisi todellakaan ollut mitään hyötyä jäädä kauemmaksi aikaa
tänne erämaakotiin. Tosin hän oli hyvin kiintynyt vapaaseen
metsämiehen-elämäänsä, mutta se ei luultavasti enää olisi tuottavaa.
Elefantit olivat kokonaan hyljänneet leirin lähiseudun, eikä
ainoatakaan voinut löytää parinkymmenen mailin alalla. Ne olivat
oppineet hyvin tuntemaan pitkän putken pamauksen ja tunsivat tuon
aseen vaarallisen luonteen; ne olivat oppineet, että kaikista niiden
vihollisista tuli ihmistä erityisesti pelätä ja karttaa, tulleet
ihmisen läsnäolosta niin aroiksi, että metsästäjiltä usein kului
kokonaisia viikkoja, jolloin eivät nähneet vilaukseltakaan yhtään
norsua.

Tämä ei kuitenkaan enää huolestuttanut van Bloomia. Muut tuumat
täyttivät hänen mielensä, eikä hän olisi paljon välittänyt, vaikkei
hän koskaan enää pääsisi minkään tällaisen suunnattoman nelijalkaisen
jäljille. Palata Graaf Reinetiin ja asettua sinne asumaan -- se oli
hänen toiveittensa viimeinen päämäärä.

Aika oli vihdoinkin koittanut, jolloin hän voisi toteuttaa tämän
aikeen, ja sen yltäkylläisen ja täydellisen toteuttamisen tiellä ei
enää näyttänyt olevan mitään.

Hänen maanpakotuomionsa oli jo kauan sitten peruutettu. Hallitus oli
antanut yleisen armahduksen, ja hänet oli vapautettu muiden muassa.

Tosin ei hänen omaisuuttansa oltu hänelle palautettu; mutta se merkitsi
nyt vähän. Hän oli luonut uuden omaisuuden, kuten suuren nwanapuun
varjossa oleva suunnaton norsunluupyramiidi todisti.

Jäljellä ei ollut muuta kuin kuljettaa tämä loistava pino markkinoille,
ja aimo varallisuus olisi tuloksena.

Ja van Bloomin kekseliäisyys löysi keinoja, joilla se saatiin
markkinoille.

Näihin aikoihin kaivettiin toinen suuri _salahauta_ lähelle
kalliosolaa, ja siihen joutui monta kvaggaa satimeen; ja sitten seurasi
jännittäviä näytelmiä, kun näitä villiä elukoita kesytettiin valjaita
kantamaan ja opetettiin vetämään vankkureita.

Suurella vaivalla ne saatiin kuitenkin opetetuiksi -- vanhat
pyörät, yhä erinomaisessa kunnossa, tekivät pakkorattaiden virkaa.
Sitten laskettiin vankkureiden runko alas puusta ja se sai vielä
kerran uudistaa tuttavuutensa vanhojen toveriensa, pyörien, kanssa;
kuomuteltta levitti suojelevan varjonsa kaiken yli; ja valkeat ja
keltaiset puolikuut ahdettiin sisään; ja kvaggat valjastettiin, ja
Swartboy, nousten "voor-kistille", paukautteli vielä kerran pitkää
bambupiiskaansa; ja pyörät, hyvin voideltuina norsunrasvalla, pyörivät
jälleen iloisesti!

Miten hämmästyneitä olivatkaan Graaf Reinetin kelpo asukkaat,
kun eräänä aamuna kuomuverhoiset vankkurit, kahdentoista kvaggan
vetäminä ja neljän samanlaisten eläinten selkään nousseen ratsastajan
seuraamina, pysähtyivät heidän pikku kaupunkinsa torille. Miten
hämmästyneitä he olivat nähdessään, että nämä vankkurit olivat
täpötäynnä norsunluuta, lukuunottamatta pientä nurkkaa, jossa istui
kaunis tyttö kirsikkaposkineen ja vaaleine pellavatukkineen; ja miten
he ilostuivat saadessaan tietää, että sekä norsunluun että kauniin
tytön omistaja ei ollut kukaan muu kuin heidän vanha ystävänsä ja
suuresti kunnioittamansa oman kaupungin asukas, kenttäkornetti van
Bloom!

Lämpimät tervetuliaiset sai norsunmetsästäjä Graaf Reinetin torilla ja,
mikä myös oli tärkeätä, vilkkaan menekin norsunluulleen.

Siihen aikaan juuri sattui norsunluu olemaan korkeassa hinnassa. Eräitä
esineitä -- en muista mitä -- joiden pääosan piti olla valmistettu
puhtaasta norsunluusta, oli tullut muotiin ja yleiseen käytäntöön
Euroopan maissa, ja siitä oli seurauksena tämän arvokkaan kauppatavaran
lisääntynyt kysyntä. Se oli onnellinen sattuma takaisin tulleelle
metsämiehelle, joka saattoi heti myydä varastonsa, ei ainoastaan
puhtaasta rahasta, vaan niin erinomaiseen hintaan, että tuotti hänelle
lähes kaksi sen vertaa kuin hän oli arvioinut saavansa!

Hän ei ollut tuonut sitä kaikkea mukanansa, koska sitä oli enemmän kuin
mihinkään vankkureihin olisi mahtunut. Toinen kuormallinen oli jäänyt,
kätkettynä lähelle nwanapuuta, ja sen vuoksi oli tehtävä sinne matka.

Se tehtiin ajallansa ja loputkin saapuivat onnellisesti Graaf
Reinetiin, ja luovutettiin norsunluukauppiaille, jotka olivat sen jo
ostaneet.

Tuloksena oli mainio omaisuus puhtaassa rahassa. Kenttäkornetti oli
taas rikas!

Nyt emme voi seurata hänen tarinaansa kauemmaksi kuin sanoa, että hän
suuren metsästyksensä tuloilla saattoi ostaa takaisin vanhan tilansa
ja varustaa sen erinomaisesti mitä parasta rotua olevilla hevosilla,
sarvikarjalla ja lampailla; että hän nopeasti kohosi varallisuudessa
ja maallisessa arvossa; että hallitus antoi hänelle luottamuksensa
ja palautettuaan hänet ensin vanhaan kenttäkornetin toimeen pian
senjälkeen ylensi hänet "landdrostiksi" eli alueen ylimmäksi
hallitusmieheksi.

Hans palasi opintoihinsa. Rajun Hendrikin taas sallittiin antautua
sille alalle, johon hän oli sopivin ja joka juuri sopi hänelle, kun hän
sai kornetinpaikan "Kap-maan ratsastavissa tarkk'ampujissa".

Pikku Jan lähetettiin kouluun opiskelemaan kielioppia ja maantietoa.
Kaunis Trüey taas jäi kotiin sulostuttamaan kunnioitetun isänsä
kartanoa ja pitämään huolta hänen taloudestansa.

Totty vallitsi yhä keittiötä. Ja luonnollisesti oli Swartboy tärkeä
mies talossa, ja monta vuotta vielä hän paukahutteli suurta piiskaansa
ja heilutteli jambokiansa rikkaan landdrostin pitkäsarvisten härkäin
parissa.

Mutta tämä riittäköön -- riittäköön yhden vuoden seikkailuiksi.
Toivokaamme, nuori lukija, että ennenkuin sinä ja minä olemme vielä
kerran kiertäneet auringon ympäri, pistäydymme uudelleen buurien maahan
ja jälleen kohtaamme arvoisan van Bloomin, hänen bushmanninsa ja
"pensastopoikansa".




*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kapinapäällikön pojat: Seikkailuja Etelä-Afrikan rajaseuduilla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.