Title: Hienoston huvinäytelmä
Author: Castle, Agnes and Egerton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hienoston huvinäytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

HUVINÄYTELMÄ ***



HIENOSTON HUVINÄYTELMÄ

Kirj.

Agnes ja Egerton Castle


Englanninkielestä ["The Bath Comedy"] suomentanut

Valfrid Hedman



Arvi A. Karisto,
Hämeenlinna
1917.



Englantilainen kirjailijapariskunta Agnes ja Egerton Castle on nyt
kaksikymmentä vuotta julkaissut kaunokirjallisia tuotteita yksinomaan
yhteisellä nimellä. Pääosa siinä työskentelyssä on kuitenkin mr.
Castlella, joka on syntynyt v. 1858 ja sai hyvin monipuolisen
kasvatuksen, aluksi Pariisin ja Glasgowin yliopistoissa, sittemmin
Oxfordissa ja Cambridgessä luonnontieteiden tutkijana lisensiaatiksi
asti, Lontoon lakiopiston kuuntelijana, sotakoulussa ja luutnanttina
länsi-intialaisessa rykmentissä, kunnes tuli rannikkolaivaston
sukellusveneiden insinöörikapteeniksi ja suuren sanomalehti-yhtymän
johtajaksi. Hän on vaikutusvaltaisen brittiläisen Laivastoliiton
varapresidentti, ja tuli muutamille suomalaisillekin tunneluksi
v:n 1908 olympialaisista kisoista, brittiläisten miekka- ja
sapelijoukkueiden johtajana. Alotettuaan kirjailijauransa miekkailua
koskevilla tutkimuksilla, joista ensimäinen ilmestyi v. 1884, hän
siirtyi v. 1891 romaanin ja näytelmän aloille ja sai avukseen v:sta
1898 vaimonsa. Ensimäisenä huomattavana kaunokirjallisena menestyksenä
oli yhteistyön toinen tuote, nyt suomennettu "Hienoston huvinäytelmä"
(The Bath Comedy), joka on myös kiertänyt todellisena näytelmänäkin,
tekijäin sovittamana näyttämöä varten David Belascon kanssa.

Erityiseen aikaan ja piiriin kohdistuvalla sepittelyllään ovat
Agnes ja Egerton Castle saavuttaneet laajan lukijakunnan muissakin
sivistysmaissa, kuvaillessaan 18. vuosisadan jälkipuoliskon
säätyläiselämää Ranskassa ja etenkin Englannissa. Onnistuneen
sattuvasti he esittävät silloista ajanhenkeä ja kepeätä hienostelua
tuohon ilmapiiriin sovittautuneen romanttisuuden valossa, joka
viehättää nykyaikaista lukijaa silti luontevan todellisuuden tunnulla,
vain paljoa erilaisemman kuin oikeastaan voisi aavistella pelkästä
vuosisadan aikaerosta johtuvaksi. Noista teoksista, jotka tosiaan
kykenevät selkeästi nostattamaan esille yleisen inhimillisyyden
piirteitä menneisyyden seurusteluhyörinästä, on pari myöhempää
muodostunut jonkunlaiseksi jatkoksi "Hienoston huvinäytelmälle",
käsitellen osittain samoja elävästi esiteltyjä ja todella
muistelmateoksista tavattuja yksilöitä; mielenkiintoisimpia näistä
on veikeä oikuttelijatar, nuori leskirouva Kilty Bellairs, varsin
perikuvallinen aikansa edustaja.

"Hienoston huvinäytelmän" näyttämö, vanha eteläenglantilainen Bathin
kylpyläkaupunki, esiintyy kertomuksessa loistoajaltaan, kuningas Yrjö
III:n päiviltä; nykyään se on vain vauras, hienosti rakennettu, hieman
vanhanaikaisen arvokkaalta näyttävä liikekeskus, jonka sisäisessä
elämässä ei enää ilmene jälkiä entisen brittiläisen ylhäisön ja
valistuspiirin keikailevasta uljastelusta ja pikku sukkeluuksia
pusertelevasta henkevyydestä. Ranskan vallankumouksen jälkeen antoi
gallialainen esimerkki toisia suuntia julkiselle seurusteluelämälle
koko sivistyneessä maailmassa, yleensä arkisemmalla perustalla.

V. H.-A.



I kohtaus.


-- Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!

Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja
loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen
katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen
makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella
sohvalla ja nyyhkytti.

-- Kyyneleet, -- sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään
katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja
ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään,
hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, --
kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi
tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa
tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, -- ja Kitty-rouva nyppäsi
puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen
vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi
lähemmäksi murheellista ystäväänsä, -- minä en ole vuodattanut kyyneltä
senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on... en tahdo
sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun
kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että
kieltäisin pienen kastehelmen tenhon... yhden ainokaisen, jonka juuri
voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan
tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä
on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus... kun nyyhkytykset
tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi
ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan... hyi, hyi, se
on aivan järjetöntä! No, -- lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä
lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä
kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, -- mikä
nyt sitten on?

Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja
kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys
tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä,
hymykuoppaisia poskia.

-- Ah! -- hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin
huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. -- Ah,
tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!

Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi
taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.

-- Hyväinen aika, -- huudahti kaunis leski, -- et voisi näyttää
surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme
kuukautta naimisissa!

-- Voi minua! -- vaikeroitsi lady Standish.

-- Vai niin, -- virkkoi Kitty-rouva, -- onko hän taas ollut häijy? Tule
itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi
huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!"
kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö...
oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia...
vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti...
siedettävältä eilen illalla?

Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä
kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.

-- On turhaa sulkea silmiäni, -- sanoi hän. -- Herkeä minua
pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta
suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty,
-- hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen
jälleen itkun ulinaan, -- eikö se ole surullista? Olen koettanut,
sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella,
säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta
riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut,
"riistät minulta elämän". Ja hän, hän... oi, miten voin sen sinulle
kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän.
Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille... niin,
vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni
uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia... se tapahtui
puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!...
näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja
siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee,
kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi
sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen
aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!"
huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon
sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi
rypistäen otsaansa ja sanoi... oi, oi, oi!

-- Haa, -- virkkoi Kitty-rouva, -- mitä hän sanoi? -- "Taivas
varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"

-- Hän sanoi, -- nyyhkytti Julia, -- "eikö mies saa edes lähteä
kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän
sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä
riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi...

Taaskin suru tukehdutti Julian.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi... voi, voi... hän sanoi: "Julia, älä käpälöi minua."

Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa
mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela,
nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa
ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.

-- Katsohan itseäsi, -- sanoi hän, -- ja katso minua.

Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen
joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa,
siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan
täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia
myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars
hymyili hempeästi omalle kuvallensa.

-- Rakkaani, -- virkkoi hän, -- minulla on näiden viimeisten kolmen
vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän _tunnustautunutta_
ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen,
-- sanoi hän keveästi huoahtaen, -- oli ollut kaksissa naimisissa ennen
minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime
hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon
tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä
koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.

-- No, lapseni, -- jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa
mahtipontisuudella, -- olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja
olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät
minua ystävänäsi.

-- Se on totta, -- myönsi lady Standish.

-- Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme
tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia
pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: _Älä
ole koskaan yksitoikkoinen!_ Toinen sääntö: _Älä koskaan anna miehen
olla itsestäsi liian varma!_ Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti
sitä. Kolmas: _Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata
miten... hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää!_ So, so, sinä
olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä
tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.

Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä
kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.

-- Sanohan, -- tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, -- montako
kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja
vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan
rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet
korttipeliin tai juoppouden helmaan... tai johonkin muuhun helmaan,
mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken,
mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi
siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen
nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan,
äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, -- huudahti
Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen
kasvomaalinsa läpi, -- ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia
hupsuja... esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi
valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi
erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies _minulta_
saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan
rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn,
kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en
tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.)
Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia,
kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä
aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä
jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?

Lady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan
ystäväänsä.

-- Mutta, madam, -- sanoi hän, -- nämä ovat omituisia neuvoja.
Tahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon
anteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan
rakastajatar?

-- Kas niin, -- virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, -- siinä
se koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja
siksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt
ja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä
moittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen
pilkahdusta?

Seurasi äänettömyys. Lady Standish nousi vihoissaan, punastui, vaaleni,
silmäisi itseään uudestaan kuvastimesta, kavahti näkemäänsä ja hiipi
takaisin sohvalle nöyränä ja vakuutettuna. Sitten hän loi tuskallisesti
vetoavan katseen rouva Bellairsin kirkkaihin, tunteettomiin kasvoihin.

-- Sano minulle, -- pyysi hän kuivin huulin, -- mitä minun on tehtävä?

-- Tehtävä! -- huudahti leski rivakasti nauraen. -- Laita puuteria
tukkaasi ja vähän väriä noihin poskiisi! Ja kun sir Jasper palaa (hän
jätti sinut itkemään ja kotiin tullessaan hän on murrillaan; se on
itsepuolustusta), anna hänen tavata itsesi iloisena, _hajamielisenä_;
virka pari pisteliästä sanaa, jos osaat; ilmoita hänelle, että et
tänä iltana tarvitse hänen seuraansa. Ah, kunpa voisit tehdä hänet
mustasukkaiseksi! Se on vanha, hyvin vanha juoni, mutta rakkauskin,
näetsen, on hyvin vanhaa leikkiä, kaikkein vanhinta. Tee hänet
mustasukkaiseksi, rakkaani, tee hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä
pelin voitat!

-- Mustasukkaiseksi! -- huudahti kolmikuukautinen aviovaimo, ja
viattoman maalaistytön veri syöksyi hänen ohimoillensa. -- Oi, madam,
miten se voisi tapahtua?

-- Etsi itsellesi ihailija, niin, pari kolmekin, se on varmempaa!
Juttele heidän kanssaan salavihkaa Kaivohuoneella, anna niiden
leyhytellä itseäsi viuhkalla tanssiaisissa ja laadi kohtauksia
Oranssilehdossa. Tai ellei sinulla ole siihen ryhtiä (ja ryhtiä
sinulta, sydänkäpyseni, surkeasti puuttuu), niin keksi kuviteltu
ihailija vain herraasi ja puolisoasi varten. Panenpa vetoa, että hän
tarttuu syöttiin.

-- Pelkään, että sir Jasper voisi tulla _kovin_ mustasukkaiseksi, --
sanoi toinen levottomasti. -- Muistan niiltä ajoilta, jolloin emme
vielä olleet naimisissa, miten vihainen, oh, miten vihainen sir Jasper
oli, kun joskus ratsastin serkkuni Harryn kanssa metsästysseurueen
kokoontumispaikalle! Hän vannoi ampuvansa itsensä, eikä paljoa
puuttunut, ettei hän ampunut Harryakin.

-- Mutta hän ei silti ollut vähemmän hartaasti kiintynyt sinuun, sen
takaan, -- virkkoi kokenut rouva Bellairs.

-- Eipä suinkaan, -- myönsi lady Standish, ja hänen huulensa värähti
hymystä, kyynelten nopeasti valahtaessa silmäripsille. -- Eipä
suinkaan! -- toisti hän. -- Tosiaankin rakasti hän minua silloin hyvin
kiihkeästi.

-- Ja hän rakastaa sinua yhtä kiihkeästi vieläkin, kunhan sinulla vain
on hiukan rohkeutta. Mene huoneeseesi, -- sanoi leski hyväntuulisesti,
-- reipastaudu, ole rivakka ja näyttele osasi. Missä sinun apunaisesi
on?

Puhuessaan työnsi hän lady Standishia edellään, soitti itse kelloa,
ja kun kutsuttu saapui, antoi hän muutamia sisällysrikkaita ohjeita
tälle arvoisalle palvelushengelle, joka lähestyi happamin hymyin ja
paheksuvin päännyökkäyksin. Sitten hän asteli takaisin vierashuoneeseen
ja pysähtyi hetkiseksi vetäessään käteensä pitkät hansikkaansa.
Otettuaan kirjeen laskustansa hän alkoi sitä lukea miettiväinen ilme
otsallaan.

-- Ei, ei, sir Jasper, -- virkkoi hän puoliääneen, -- olet komea ja
sievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta
minä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.

Hän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin
ikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen
jälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.

Hymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen
puutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.



II kohtaus.


Sir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä
ovensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti
hyppysellisen nuuskaa.

"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään
kummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä;
naitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen
myrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä
koskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää", sanoi sir Jasper, "ja
masentavaa".

Hän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki
aamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki
kukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen
puuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän
tietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.

-- Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, -- virkkoi hän siepaten
kohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan
luona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti
loistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun,
lumivalkeana hohtavan tukan alta.

-- Julia! -- huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen.
"Ja epäilinkö minä omaa makuani?" ajatteli hän itsekseen. "Kah, hän
on Bathin sievin nainen!" -- Odotatko vieraita, Julia? -- Hän hymyili
puhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen
riippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet
(olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen
omilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.

-- En, -- vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi
sanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja
haihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli
tilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata
ja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.

Sir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui
vaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.

-- Kullanmuruni, -- sanoi hän, -- pukusi on tavattoman aistikas.

-- Sir Jasper, -- vastasi lady Standish, -- niistä sanoista olen ylpeä.
-- Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui
toisen ikkunan luo.

Sir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa
Julia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle
tosiaan tuntematon!

-- Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, -- sanoi hän hiukan
leikkisästi.

Mylady kohautti olkapäitään.

-- Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, -- jatkoi
sir Jasper.

-- Minäkö vihainen? -- vastasi hän. -- En, miksi minä olisin vihainen?
-- ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. -- Ne palvelijat
alkavat käydä hirveän säännöttömiksi, -- sanoi hän; -- emmekö saa
tänään päivällistä?

Sir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan
kärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili
timanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.

-- Totisesti, -- huudahti hän, -- epäilen, tapaisiko Bathista toista
jalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!

Sir Jasper oli tuntija. Hänen ajatuksensa itsestään, hänen uskonsa
omaan arvostelukykyynsä, joka viime päivinä oli surkeasti heikontunut,
alkoi jälleen kohota, ja se oli hänelle mieluista. Hän myhäili. Mylady
Standish, joka vain naisille mahdollisella tavalla näkyi syventyneen
tyhjän Puolikuun katselemiseen, samalla kun hän huolellisesti tarkkasi
jokaista ilmevivahdusta puolisonsa kasvoilla, tunsi äkillisenä hehkuna
ennen aavistamatonta luottamusta omiin voimiinsa. Leikillä, jonka hän
oli aloittanut pamppailevin sydämin ja kurkku kuivana, alkoi olla
hänelle jotakin omaa viehätystä. Niin helppoako se olikin? Niinkö
helposti voi miestä ohjata? Hän halveksui ajatusta, mutta kuitenkin
tuotti se iloa. Merkitsikö naisen rakastava sydän niin vähän, ja siro
puku, uusi kenkä, keimaileva esiintyminen niin paljon? Ah, se oli
katkeraa! Mutta tämän uuden menettelyn suoranainen seuraus: tuo katse
puolison silmissä, tuo vienontunut ilme suupielessä, se oli liian
suloista hyljättäväksi. Kitty oli oikeassa!

Sir Jasper tarttui hänen käteensä.

-- On vielä runsas puolitunti päivällisaikaan, rakkaani, -- sanoi hän.
-- No, älähän vedä kättäsi pois. Sinä olet suuttunut minuun? Jätin
sinut itkemään, ja se oli epäystävällistä.

-- Itkemään? -- sanoi Julia, ja sydän nousi hänen kurkkuunsa, niin että
hän tuskin voi puhua, ja Kittyn ohjeet tanssivat hänen silmissään kuin
tulikirjaimilla piirrettyinä. "Tee hänet mustasukkaiseksi... ah, jos
teet hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!"

-- Jos itkinkin, virkkoi hän, -- täytyikö minun välttämättömästi itkeä
sinun tähtesi?

-- Mitä nyt? -- ihmetteli sir Jasper, päästäen pienen käden, joka niin
hiljaa, mutta päättäväisesti ponnisteli vapaaksi.

-- Hyväinen aika, -- sanoi lady Standish, -- olette te miehet sentään
lystikkäitä! -- Hän kohautti olkapäitään ja nauroi teennäisesti. Kuten
kaikki umpustaan puhkeamassa olevat näyttelijättäret liioitteli hän
osaansa. Mutta sir Jasper oli niin liikutettu ja hämillään, että hän
ei joutanut arvostelemaan. Sitäpaitsi hänen sotisovastaan ei puuttunut
heikkoja liitekohtia, ja vallattomalla sanalla Julia oli löytänyt
sellaisen ensi askeleella.

-- Mitä nyt? -- sanoi mies. -- Madam, mitä se merkinnee?

Hyräillen laulunsäveltä Julia kiinnitti jälleen huomionsa maisemaan.

-- Julia, -- pyysi hänen puolisonsa syvällä äänellä. -- Julia, --
toisti hän uhkaavalla intohimon myrähdyksellä.

-- Sir? -- virkahti tämä, pannen pienen päänsä kallelleen.

-- Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä
tämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta
taivaan, minä tahdon tietää totuuden! -- Hänen kasvonsa kuohahtivat,
suonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.

Lady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä,
katsellen sitä perin tarkkaan.

-- Olisi parempi, -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, -- että
et kyselisi minulta, sir Jasper. -- Sitten hän leimahti vihaiseksi,
herkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt.
-- Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, -- virkkoi hän. -- Kolmena
viime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet
päivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita,
sir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt
näen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. -- Tässä hän hymyili.
(Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) -- Sinun
laiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.

-- Vapaaksi! -- huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. -- Vapaaksi!
Suuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?

-- Sir Jasper, -- sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin
vakavasti, -- et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää
sinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.

-- Tosiaan, -- huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei
tiennyt minne päin sen kohdistaisi.

-- Et, -- toisti mylady; -- ja samaa hyvää makua odotan sinulta.
Se pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt
lohduketta poissaolosi korvaukseksi.

Sir Jasper päästi kauhean kirouksen ja melkein hyppäsi vaimonsa niskaan.

-- Lohduketta! -- Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti
äänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.

-- Minä sanoin "jos", -- virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin
etsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä
pelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse.
-- Jättäkäämme se tuohon sanaseen "jos".

Hän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa
nenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.

Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen
askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka
hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset,
hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten
tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat
ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi
puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin
jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän
tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet
valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa
vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla
liikkeellä.

-- Kuolema ja kadotus, -- kiljahti sir Jasper, -- ihan silmieni edessä!

Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle
sohvalle. -- Ei, -- huusi hän, -- ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista
sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke
olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin
koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona
antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta
kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen
hellyytesi... teeskentelijä! -- Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että
se särähti auki haoistaan.

-- Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! -- Sir
Jasper kuohui jo vimmasta.

Solakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.

-- Herran tähden! -- huudahti lady Standish. -- Mitä olen tehnyt? Sir
Jasper, puolisoni! -- Hän tarttui hänestä kiinni. -- Sir Jasper, mitä
sinä epäilet? Oi, taivas! -- Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin
lausua johdonmukaista sanaa. -- Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni
sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua,
usko minua!

-- Kiellä vaan! -- pauhasi mies. -- Kiellä, mitä olen omin silmin
nähnyt! Päästäkää minut, madam. -- Hän työnsi vaimonsa syrjään ja
hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka
ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.

-- Kaunis ilma tänään, sir Jasper, -- virkkoi hän kohteliaasti, ja
vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki
lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt
epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen
kalmankalpeina ihomaalin lävitse.

Loordi Verney oli ujo nuori mies.

-- Ah... ah, hyvää huomenta, -- sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja
kääntyi nopeaan.

Sir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.

"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän
ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen
hyökkäävällä huudahduksella:

-- Odottakaa... odottakaa, loordi Verney... loordi Verney... minulla on
teille vähän puhuttavaa.

Nuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:

-- Olen palveluksessanne. -- Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut
vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä
singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.

Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen
kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen
notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät
tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille.
Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne
irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti
välkkyivät.

-- Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, -- sanoi hän; -- tahdotteko
kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä
helposti löydämme.

-- Mainiota, -- vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta,
mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa
kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. -- No,
hiisi vieköön, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä tämä kaikki merkitsee?

Sir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.

"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä
nuorukainen!" -- Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?

Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli
tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa
miekkansa miestä vastaan...

Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen
keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa
jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin
hahmoa. Sitten hän sähisi:

-- Minä tiedän!

-- Sir Jasper!

-- Sanon teille, että tiedän, -- toisti sir Jasper, -- riittäköön se.

-- Hyvä Jumala, -- läähätti loordi Verney, -- tässä on mitä ikävin
erehdys. Tarkoitatteko, sir... onko minun ymmärrettävä, sir Jasper...?
Se on järjetöntä. -- Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat
hänen rehellisellä otsallaan. -- Ette suinkaan tarkoita, että lady
Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?

Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se
umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen
sivulleen.

-- Mylord, -- sanoi hän, -- lady Standish on naisten helmi, sen
haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt
puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty... Sen tahtoisin
teidän tietävän! -- Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan
hirveät nähdä. -- Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee... -- Hän
pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi
osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan
saattoi kohdata minä päivänä tahansa... mutta raivohullu!...

-- Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on
säädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin
loukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.

-- Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, -- virkkoi loordi Verney lepytellen
ja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili
ympärilleen tyhjällä kadulla. -- Jääkää siis hyvästi.

Hän kumarsi ja kääntyi.

-- Lurjus! -- ärähti sir Jasper, ojentaen kätensä tarttuakseen häneen.

-- Pidän sen mielessäni, -- huudahti loordi Verney. -- Hyvästi, hyvästi!

Hän pakeni nopein askelin.

-- Lurjus, lurjus! -- kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä
takaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui,
luiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä
kiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.

Loordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä
kohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä
olisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut
mielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät
sanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten
sanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että
itsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa
vuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.

Mutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin
herttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella
nenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt
lentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten
muisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen
murtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta!
Älähän... sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti
etsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin
ystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin
seuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen
nimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen
rykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.



III kohtaus.


Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän
sanaa sanomatta vaimonsa.

-- Sir Jasper, -- virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. -- Oi, sir
Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys.
Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan
teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.

-- Älkää vannoko, madam, -- sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä
edessä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia
kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin
hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian
onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt
aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen
hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden
välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn
palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi
itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä
ajatus.

-- Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, -- tuumi
hän, -- on se nyt korjattava. -- Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen
kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa
kiireimmiten sitä viemään perille.

       *       *       *       *       *

"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua
tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet
mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee,
että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies,
olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään
tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni,
rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen
puolikuollut pelosta ja tuskasta."

       *       *       *       *       *

Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman
pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen
metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän
päivitteli näiden hitautta.

-- Etanoita te olette... etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen
teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin
tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra,
pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!

Kovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän
käytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan
palvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan
naisen huoneeseen.

-- Vai niin, -- sanoi hän, -- ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi
loordi Verney, jos saan kysyä?

-- Oi, rouva Bellairs, -- huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, --
tämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki
senvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista
neuvoasi.

-- Minun neuvoani! -- ihmetteli Kitty-rouva. -- Minun neuvoani...
kaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt
huuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he
tee tehtäväänsä? Valoa, valoa... kuka osaa pimeässä puhua? -- Hän
juoksi kutsuen ovelta ovelle.

-- Voi, voi, -- huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä
pieluksiin.

-- No, no, -- kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä
vahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia
pitelevän kamarineidon läsnäolosta. -- Nouse heti istumaan, Julia,
ja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa
lievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.

Mutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi
jäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti
vastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:

-- Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan
pitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole
koskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka,
vielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai
lyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi
Verney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!

Lady Standish nousi vavisten raivosta.

-- Hiljaa, -- sanoi hän, -- sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta.
Menettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi.
Yritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.

-- Ah, -- virkkoi Kitty-rouva, -- petos on perin vakava synti.
Ihmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin.
Oi, Julia! -- tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä
himmenivät. -- Sinulla oli koko Bath, -- sanoi hän, -- ja sinun piti
iskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni... ainoaan
mieheen, jonka minä olisin voinut... Oi, kuinka uskalsit? Ei, se
on eksytys! -- huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen
ystävänsä ranteeseen. -- Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella,
sinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä
sinusta silloin tuntuu?

-- Oi, -- huudahti lady Standish, -- julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir
Jasper saa surmansa!

-- Sir Jasper? Viulunkieliä! -- purskahti Kitty-rouva ylvään
halveksivasti. -- Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä
ajattelen. Oi, oi! -- voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.

Lady Standish seisoi hämmästyneenä.

-- Mitä! -- huusi hän. -- Rakastatko _sinä_ loordi Verneytä?

-- Hän on täällä ainoa, -- nyyhkytti Kitty, -- joka ei rasita minua
hartaalla huomaavaisuudellaan... ainoa, joka ei tottele kutsuani
kuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä
rakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta
arkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt,
-- sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, -- olin
sydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet
sur... sur... surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet
näkemään, minkäväriset silmäni ovat.

-- Voi, voi! -- huokasi Julia Standish voimatta vieläkään itkeä.

-- Voi! -- nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset
nenät ja turvonneet silmäluomet.

Äänettömyyttä häiritsi vain lesken nyyhkytykset ja aviovaimon
huokaukset.

Sitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: --
Olkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.

-- En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, -- voihki
lady Standish.

-- Ah, -- sanoi Kitty, -- "ainoata valhetta" ei ole koskaan ollut
olemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset
ovat Abrahamin siementä lukuisammat.

Molemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman
ajatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.

-- Mitä on nyt tehtävä -- kysyi lady Standish.

-- Mitä on tehtävä? -- säesti rouva Bellairs.

-- Menkäämme etsimään sir Jasper, -- ehdotti vaimo, -- ja kertokaamme
hänelle koko totuus.

Kosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen
silmäyksen ystäväänsä.

-- Niin, -- sanoi hän ivallisesti, -- se olisi tosiaankin hyödyllistä.
Ka, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi
sir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä
nimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, --
torjui hän, -- on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia
kätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.

-- Minä en enää valehtele, -- vakuutti lady Standish.

-- Olen kuullut, -- sanoi Kitty-rouva haaveillen, -- että loordi Verney
on oppinut miekkailua ulkomailla.

-- Voi kauheata! -- voihkaisi toinen.

Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi
kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin
vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.

-- Jo sain tuuman! -- sanoi hän. -- Se on niin helppoa kuin olla voi.
Tahdotko jättää asian minun haltuuni?

Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut
syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta
päässänsä.

-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan
pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.

-- Tehdä? -- virkkoi rouva Bellairs. -- Ennen kaikkea estää
kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?

-- Oi, kyllä, -- huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi
ihomaalin alla.

"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen
vaivainen pikku hupsu!"

Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian
nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui
hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja
asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.

-- Jätä se kaikki minun huostaani, -- kuiskasi hän pieneen korvaan,
joka oli ylinnä pieluksella; -- minä pelastan sinut.

Lady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja
vapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva
Bellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.

"No", hymähti hän, "katsokaamme". Äkillinen innostus säihkyi hänen
silmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun
käsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita
niiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin
lähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka
saattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen
tahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin
se meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä:
tämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman
t-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle
(isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs
katsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja
pani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun,
osoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä
voimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli
kiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.

 "Julmin, kaunein, armahin!"

kuuluivat intohimoiset sanat,

 "halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me
 tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi
 hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi
 esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea
 saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen
 luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä,
 haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti
 tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla
 totta?... Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota
 suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan
 uneksia jälleen?

 Sinun omasi ja iäti omasi.

 J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten
 näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!"

Kitty-rouva luki ja hymyili. "Juuri osuvasti!" Sitten hän pysähtyi.
"Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?" sanoi hän. "Onko hänellä?
Viisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir
Jasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin
vahvistusta epäluulolleen."

Hän taittoi kirjeen kokoon. "Täytyy näyttää siltä kuin se olisi
pudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen
esille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä
huomaamatta!"

Teko oli tehty.

Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri
huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa
oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän
riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella
kuin oli saapuessaan osoittanut.

"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti
laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain
suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain
hölkätessä eteenpäin.



IV kohtaus.


Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin
siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.

Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä
ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat
korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta
nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin
ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen
tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta
kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti
ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat
värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana,
sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut
heille rouvan tunteitten tilan.

Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa
palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta
luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun
paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi
hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita
herrasmiehiä.

Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone
tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti
kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden,
suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti
ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän
valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat
kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper
vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka
kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi,
että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään,
lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan
paikkaan kuin hän hovimestarin.

-- Oih, herrajesta! -- näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla
kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää?
Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas,
voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään
noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin.
Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko
ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta,
epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet
nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.

Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti
naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan
mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena
sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta
rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä
liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon
puristuksesta.

-- Ei, -- sanoi hän, -- ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän
ruumiini ylitse! -- Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat
ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.

-- Pyh! -- mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään,
valaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä
lady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten
meni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle,
missä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen
kiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin.
Tuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän
ja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili
sitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä,
ja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja
näki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat
kirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten
häntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan.
Hetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi,
valtasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti
paperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.

-- Punainen! -- huudahti hän, -- punainen!

Hän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti
taas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä
kaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat
viekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä,
_tämä_ porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! "Suupielessäsi oli
tilkkutäplä, jota olin suutelevinani." Sir Jasperia puistatti sisäinen
ulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena.
Hymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt
tunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison
ylväällä ilolla... tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!

"Hiiteen ne, hiiteen ne!" huudahti sir Jasper puristaen kätensä
nyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja
kaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli
jälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä,
tyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara
oli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen
olisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen
paperin eteensä ja tuijotti siihen.

Tässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian
senjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka
nuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen
muodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia,
hienosti käyräsormisia käsiään.

Hän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän
ei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta
oli mielissään tilaisuudesta... jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti
hänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi
sirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper
oli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.

-- Vai ette te käytäkään? -- virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse
hyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden
hienonhienon liikkeen ranteellaan. -- Ja oikeassa olettekin, arvoisa
herra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, -- jatkoi hän viehkeästi
hymyillen, -- vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen
puolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta.
Kaikki muu paitsi macabaw... hyi, hyi!

Sir Jasper ravisti itseään ja keskeytti murahtaen:

-- Mistä johtuu minulle tämä kunnia, sir?

-- Tulen, -- vastasi kapteeni Spicer, -- loordi Verneyn puolesta, kuten
jo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se...
heh... hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen,
sir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia.
Käsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper,
loukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa
kanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain
kauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir,
miehen, jolla on kykyä... sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden
intiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir,
hienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!

Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi
miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä
hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin
huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen
se jauheen alta oli.

-- Sir, -- keskeytti hän tässä kohdassa, -- suokaa anteeksi, tahtoisin
mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.

Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena
baronetin vakavaan naamaan.

"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies
on hullu!" -- Hahhah, -- sanoi hän ääneensä, -- hyvin näppärästi,
sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh?
Peijakas, minä pidän arvoituksista! -- Hän vilkaisi ovelle päin. Sir
Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.

-- Kysyn teiltä, sir, -- tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, --
onko teillä oma tukkanne? -- "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän
itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"

-- Minäkö? -- huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään
hapuillen ripaa. -- Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei
joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!

Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin
katsein.

"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti,
"että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui
epäröivästi sivulle.

Hikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.

"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!" ajatteli hän.

-- Tukkanne on mainiosti puuteroitu, -- virkkoi sir Jasper.

-- Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte... _poudre à la maréchale_,
sir, -- myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa
vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen
takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti,
ja hän oli poissa.

-- Hoi, hoi! -- huusi sir Jasper, -- seis, mies, seis! Asiamme on vasta
juuri alkanut.

Mutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.

-- Katsokaa isäntänne perään, -- sanoi hän palvelijalle, -- hän on
sairas, hyvin sairas!

Sir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.

-- Pysäyttäkää hänet, hullut! -- huusi hän palvelijoille, ja sitten
samassa hengenvedossa komensi:

-- Takaisin! -- ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon
sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa
niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta
käsialaa, ei... eikä suudellut hymykuoppaa! _Suudellut hymykuoppaa_!
Kuolema ja kirous!"



V kohtaus.


Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden
sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja
hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän
odotteli.

-- Ah, Jasper, poikaseni, -- tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle,
-- vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!

-- Ja täydellä syyllä, -- sanoi eversti Villiers, helistellen
kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. -- Tuhat tulimaista,
mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?

Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä
toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin
huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin
vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.

-- Tom, eversti Villiers, -- alkoi sir Jasper, -- pyytäessäni teiltä
tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin,
minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta.
Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on
todistuksia!

-- Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! -- huudahti rattoisa
Tom Stafford. -- Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi
armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä
taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni;
ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa
aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin
kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran
verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!

-- Miekkoja? -- mörähti eversti Villiers. -- Ei, ei, pistooleja siihen
tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto
kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää
entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat
toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!

-- Lohtua! -- huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku.
-- Niin, lohdutusta! kadotus!

-- Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, --
sanoi eversti, -- työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko
taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?

-- Voin toki osata heinärukoon! -- takasi sir Jasper. Mutta hän puhui
epävarmasti.

-- Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, -- huudahti
kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen
hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. -- Miekka on paljoa hienompi
ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti
haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?"
-- "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni,
tai mielitekoni väliin?" -- asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä
sinulle opetan, sir... sir!" Niin... niin, pisto kylkiluiden väliin!
Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen
valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä
sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat
sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole
kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.

-- Hiljaa, Tom, -- murahti eversti; -- tämä ei ole mikään leikin asia.
Ystäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää.
Eikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt
häneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole
murhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?

Sir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita
myöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen
ilmaisuksi.

-- Toimeen siis! -- huudahti eversti Villiers. -- Ehdotammeko
pistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän
Hammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat
ratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä
lämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen
päivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän,
jota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan.
Sellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja
Ned niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa
toivoa. "Villiers", -- sanoi hän antaessani hänelle aseensa, "ellen
minä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava",
puhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton
kauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön
kuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä
kurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi
Tipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat
saamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia
minun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä
verrattoman kohtauksen.

-- Maltahan, -- huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe
nojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien
punaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt.
-- Maltahan, -- huudahti Stafford, -- mielestäni kiirehdimme liiaksi.
Enkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä
lurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on
odotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.

-- Minä panen vastaan, -- kivahti eversti, -- loordi Verney loukkasi
ensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.

-- Puh, puh, -- äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin
saadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, -- se oli
vain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi
on suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen
saa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!

-- Sir! -- huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin
luonto ja portviini olivat hänet tehneet. -- Sir, väitättekö tietävänne
paremmin kuin minä?

-- Hyvät herrat, -- sanoi sir Jasper nousten äkkiä, -- niinkuin teille
äsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne
keksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon.
Minulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen
syyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään
kynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri),
että häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä
henkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni
lankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney
lähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni
Spicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti)
lähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä
ole pahoillanikaan... minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa.
Hyvät herrat, -- sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan,
-- hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän
hiuskiharan omistajan.

Puhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän
lemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. -- Se on
punatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa
täytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse
minulta pakoon!

Eversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä
muistuttavalla karjahduksella.

-- Saakeli! -- huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten
ystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. -- Te, hyvä Jumala? Te?
Puh, puh, mahdotonta ja kuitenkin... Herra eversti Villiers! -- jatkoi
sir Jasper hirveällä äänensävyllä, -- kirjoititteko te tämän kirjeen?
Puhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun
väkisten kiskoa sanat kurkustanne?

Käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta
raivosta tukehtumaisillaan.

-- Stafford, Stafford, -- hän sopersi, -- sinä olet todistajani. Nämä
ovat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.

-- Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! -- kiljui sir Jasper,
ravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.

-- Minäkö, -- huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti
syrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä!
En, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper,
kuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?

-- Ei, -- virkkoi sir Jasper, -- tietysti ei! Ah, minä olen houkka,
Villiers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei,
tietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä
ikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!

-- Kah, mies, -- sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan
puhua, -- Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin
nyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja
anna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.

Täten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan.
Vaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan
kuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.

-- Minua on loukattu, minua on loukattu, -- änkytti hän; -- asia ei
voi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen
punatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.

No, -- virkkoi sir Jasper, -- koska välimme siten on, tahdon myöskin
varmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä
puolesta taistella! -- Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi
tekotukan eversti Villiersin päästä.

Hänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton
vilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka
everstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus
olleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.

Kiitos, -- sanoi sir Jasper, -- tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne
luokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. -- Kumartaen antoi hän
everstin tekotukan takaisin.

Eversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti
hapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia
tietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi
tekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä
huolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan
ja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia,
että niitä ei käy kertaaminen.

Sir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui
takaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.

-- Olen aivan ymmällä! -- sanoi hän. -- Kuka se saattaa olla? Tom,
sinun ryökäleen tukkasi on ruskea. -- Sinä et ole se mies, Tom. -- Oi,
Tom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!

Stafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään,
kun hän huohotti:

-- Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä
on paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen
hänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat
pistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut
kymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen
kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän
sen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty
hummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä
on metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä
omatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän
katso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö
sinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun?
Haa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri
veitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!

-- O'Hara, -- huudahti sir Jasper kuin olisi saanut iskun.

Kuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija
ilmoitti herra Denis O'Haran.

-- Siinä paha, missä mainitaan, -- sanoi Stafford. Sir Jasper nousi
nojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on
joutunut hänen käsiinsä.



VI kohtaus.


Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan
varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti
ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät
silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin
talvinen päivänlasku usvan lävitse.

-- Sir Jasper, -- sanoi hän, -- palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni,
sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!

Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille.
Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset
röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon.
Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän
punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen
sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.

Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt
hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli
hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.

-- Tom, -- kuiskasi hän, -- sinä seisot puolestani, sillä kautta
kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!

-- Jumalan tähden, ole hiljaa, -- kuiskasi toinen, alkaen pelätä,
että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. --
Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. -- Peijakas! En minä
tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen
keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.

-- Mutta sinähän itse, -- vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella,
-- sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa
ja tuota päätä.

-- Oh, joutavia! -- huudahti Stafford. -- Anna hänen puhua, sanon minä.

-- Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, -- virkkoi
O'Hara hyväntuulisesti, -- sallinette minunkin vaajata sanasen?

Ystävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen
jänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi
itsensä.

-- Olen tullut, -- sanoi Denis O'Hara, -- ystäväni, kapteeni Spicerin
puolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin;
kautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira
kintereillä! "Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer", sanoin minä. Ja
hän vastasi: "Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper
Standishia." Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.

-- Ja mikä, sir, -- keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä,
-- mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne
tän'iltana?

-- Heh, -- huudahti irlantilainen, -- mitä te sanotte?

-- Oh, jatka, O'Hara, -- kehoitti Stafford levottomasti, lisäten
puoliääneen Standishille: -- Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai
minä pesen käteni koko asiasta.

-- Oh, onko hänen laitansa niin, -- kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa
Staffordille, iskien leikkisästi silmää. -- Niin, aioin sanoa, hyvät
herrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen,
käy vasten luontoani. -- "No, mitä hän sinulle teki?" sanoin minä
(tarkoittaen teitä, sir Jasper). -- "Oh", virkkoi kunnon kapteeni,
"menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies
herjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani", sanoi hän, "että
hän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen", niin hän puhui. "Herjasi sinua",
ihmettelin minä, "ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta
tuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä", sanoin minä. "Varmaan", sanoo
hän, "on mies hullu", sanoo hän. "No, mitäpä siitä?" virkan minä;
"emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah", sanon
minä, "tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan.
Jätä asia _minun_ toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä
hommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan
kentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista."

Sir Jasper hypähti jaloilleen.

-- Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! -- karjaisi hän. -- Tämä
on enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra
O'Hara, _meillä_ on muitakin laskuja järjestettävinä.

-- Meilläkö? -- huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. -- Nyt
kuulen niistä ensi kertaa... mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan
nähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta
laskua kuin vain haluatte, sir Jasper... mikäli ne ovat miekallani eikä
kukkarollani maksettavat.

-- Vetäkää siis aseenne esille, mies! -- ärjäisi sir Jasper, tanssien
raivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi
huotran loukkoon.

-- Taivas varjelkoon! -- huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla
molempain herrasmiesten väliin.

-- Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, -- varoitti O'Hara,
päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla
liikkeellä välkkyvän säilän. -- Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin
miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti
tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma
lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä
Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne.
Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.

-- Nyt sir, nyt sir! -- virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa
entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti
jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.

"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford
filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu
on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara
käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara.
En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!"
Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan
ratkaisevalla hetkellä väliin.

O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin
ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti
taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi
tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä
vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin... ne puhuivat murhaa!
Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun
antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä.
Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas
hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän
sormille.

-- Pysähtykää, pysähtykää, -- huudahti Stafford, rientäen väliin
tuolineen, -- sir Jasper on haavoittunut!

-- Ei, mene hiiteen! -- huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät
iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja
lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran,
O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja
kierähti kumoon.

-- Seis! -- parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi
tuijottaen punottavaan säiläänsä.

-- Olet surmannut hänet! -- huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti
ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä
haavoitetun käsivarsilleen.

-- Ei sinnepäinkään, -- virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä
kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa
jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta
valuvaa paitaansa. -- Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu,
mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan!
Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua
hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. -- Hän puhalsi voimakkaasti
todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien
ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa.
Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin
häijynnäköinen kuin vaarallinen.

-- Yrittäkäämme uudestaan, -- touhusi O'Hara.

-- Ei, ei, -- kielsi Stafford.

-- Ei, ei, -- sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen
vastustajansa eteen. -- Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt
minulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki
taistellut kuin ritari!

-- Ah, -- kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella
tarkasti haavaa, -- hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.

-- Ei hän hullu ole, -- sanoi Stafford nousten, -- tai jos on, niin on
hän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä
herra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän
kiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että
ei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!

-- Hetkinen, Stafford, -- virkkoi Jasper, -- hetkinen, sir.
Selvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani
teidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?

-- Minunko sitten? -- huudahti O'Hara mitä vilpittömimmin kummastuneena.

-- Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, -- kuiskasi Stafford
irlantilaisen korvaan. -- Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää,
että rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa
jokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!

-- Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, -- virkkoi
O'Hara sir Jasperille, -- ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen
ruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia
tuntea hänet!

-- Herra O'Hara, -- sanoi sir Jasper, -- tahdotteko puristaa kättäni?

-- Mitä suurimmalla mielihyvällä! -- huudahti hilpeä irlantilainen.
-- Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte
viisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole
uskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se
teille heti alussa.

Vastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti
molemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin
senjälkeen ylimmässä ystävyydessä.

-- Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, --
vakuutti O'Hara.

Puoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi
paluumatkalle omaan asuntoonsa.

Kadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta
vakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he
kulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen
Sirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja
osoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin
kuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan
johtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun
vuoksi.

-- Sir Jasper on oikein hauska toveri, -- sanoi loordi Kilcroneyn
perillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja
heiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. -- Ja niin olet
sinäkin, -- lisäsi hän Staffordille. -- Pidän teistä molemmista.
-- Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta
pidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa
äkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. -- Tuhat tulimaista, --
havahtui hän, -- enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!

Töintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli
seonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet
pidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla
yhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin
toimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:

-- Ei kelpaa ensinkään... perin ikävä juttu... kunnia-asia... ei sovi
jättää toistaiseksi! -- Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen
päänsä kosketti pielusta.

Sillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä
nojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa,
pää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan
sammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi
hänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen
kasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko
viettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen
ahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä
tahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi
inhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen.
Sitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa
ja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina
käärittynä jyskyttäville ohimoilleen.



VII kohtaus.


Rouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja
se oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa
eivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta
yötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä
rakastanut.

Häntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin
hän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut
sysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa
ja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta
toimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka
osaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja
kermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä
sanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.

-- No, Lydia, no? -- huudahti hänen rouvansa kiihkeästi.

-- Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady
Standish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole
luottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät
silmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin
kirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen
olisi erinäistä syytä, niin minä _aina_ ajattelen.

-- Lydia, -- virkkoi rouva Bellairs, -- älä hupsuttele. Jatka; mistä
lady Standish sitten on saatu ilmi?

-- Oh, madam, -- vastasi Lydia, -- sitä ei ole vaikea arvata. --
Siitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi,
voi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, -- tyttö tuli
lähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta,
että hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, -- olen kuullut, madam,
että sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä.
Voi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!

-- Pyh! -- sanoi Kitty-rouva.

-- No, ainakin he aikovat taistella, -- huudahti tyttö, -- ja sir
Jasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä
kasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo
ampuvansa hänet tänä aamuna.

Rouva Bellairs huoahti helpoituksesta.

-- Ampukoot he toisensa, -- haukoitteli hän, vaipuen takaisin
pieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. -- Mielessäni ei
maailma tarvitse kumpaakaan heistä.

-- Mutta se ei ole kaikki, madam, sillä tuskin oli sir Jasper-parka
rytyyttänyt everstiä, kun hän äkkäsi herra Denis O'Haran oviverhojen
takana.

-- Denis O'Haran! -- huudahti rouva Bellairs, kohoten kummastuneena
istualleen. -- Sinä hourailet!

-- En suinkaan, rouva, sillä kuulin sen herra O'Haran omalta
palvelijalta. Ja eivätkö hän ja sir Jasper taistelleet siellä heti
paikalla ja eivätkö yövartijat kantaneet herra O'Haraa haavoitettuna
kotiin?

-- Taivas armahtakoon! -- huudahti rouva.

-- Eikä siinä kaikki, madam, -- jatkoi neitonen.

-- Sinä peloitat minut, lapsi.

-- Asiaan on sotkeutunut myöskin kapteeni Spicer, jota ette voi sietää,
ja loordi Verney.

-- Loordi Verney! -- parahti Kitty-rouva.

-- Niin, madam; hän ja sir Jasper taistelevat tänä aamuna. Sir
Jasper aikoo taistella niiden kaikkien kanssa, mutta ensimäiseksi
loordi Verneyn kanssa, sillä sir Jasper yllätti hänet suutelemassa
lady Standishia eilen puolenpäivän aikaan; ne toiset tulivat vasta
myöhemmin. Siis mylord on ensimäisellä vuorolla, nähkääs, madam.

-- Mitä sanot, tyttö, -- parkaisi rouva Bellairs ja kaatoi suklaansa,
-- taistelee tänä aamuna? Se ei ole totta! Hänen sirot kasvonsa
muuttuivat liidunvalkoisiksi pitsiröyhelön alla.

-- Kyllä, madam, -- väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. -- Kyllä,
madam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen
niin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä,
kohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja
sitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra
O'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn,
ja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti
surmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin
kanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!

-- Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, -- huudahti rouva Bellairs,
-- ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. -- Ja
missä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna
minulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan
lörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista
hölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet
kuullut ajan? -- Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli
ja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet
häntä tottelivat.

-- En tiedä missä, madam, -- sanoi neitonen tekokainosti, -- mutta
eversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten
otaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.

-- Oh, pidä suusi kiinni, -- huudahti hänen emäntänsä; --
kaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!

Ei ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen,
ei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille
kutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä
se tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka
nyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen
leikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan
oman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä
tunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja
kauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti
eteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei
tahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.

Puolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn
ja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla
kiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta
sivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät
tuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.

-- Rouva Bellairs! -- kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava
huudahdus.

-- Julia Standish! -- parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat
käsillään kiinni toisistaan.

-- Oi, taivaat, -- virkkoi rouva Bellairs, -- onko kuulemani totta?
Aikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn
kanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy
nainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!

-- Ah, rouva Bellairs, -- huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa,
-- sydämeni on särkynyt!

-- Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? -- kyseli
Kitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.

-- Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, -- nyyhkytti Julia, -- mutta olen
saanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin
niityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta
aamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!

-- Mihin olet menossa? kysyi Kitty ja ravisti häntä vielä kerran.

-- Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta,
-- virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin
kuin rankkasade liljankukille.

-- Herra sinua varjelkoon, -- huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka
olivat liian syvälliset vihaksi; -- sinäpä vasta olet aika houkkio!

-- Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! -- Mene
nyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, -- sanoi Kitty. -- Minä... sitä et
sinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon
estää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!

-- Sinä! -- virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen
vain puolittain.

-- Mene kotiin, mene kotiin, -- sanoi Kitty-rouva, -- ja vakuutan
sinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois,
nimeni ei ole Kitty Bellairs!

Lady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja
alkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui
ikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.

Rouva Bellairs katsoi kelloaan.

"Mainitsiko hän tunnin?" mutisi hän itsekseen. "Siis kymmenen minuuttia
kuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle.
Näin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen
kaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku
maalaisserkku päivälliskutsuihin."

Aurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti
itseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi
kummassakin poskessa.

"Mutta", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja
hymyn laajetessa, "kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei
puhalla kellekään hyvää."

       *       *       *       *       *

Mylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina,
kun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar,
kulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi
istuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin
kerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin
äskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien
näiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.

Päästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä
sisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa.
Julia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen
jyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.

"Minä en mene sinne hänen luokseen", ajatteli hän, "mutta kun hän tulee
ulos, niin puhun".

-- Nämä miekat, -- virkkoi sir Jasper kammiossa, -- otan mukaani
vaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan
puolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat
pistoolit?

"Pistoolit!" toisti lady Standish ja hänen sydämensä löi pakahtuakseen.

Seurasi äänettömyys.

-- Tässä, sir Jasper, -- sanoi sitten palvelija.

-- Paina nyt mieleesi, mitä sanon, -- virkkoi Jasper pontevasti. --
Loordi Markham saapuu kello yhdeltätoista. Toimita kiesit valmiiksi
häntä odottamaan; sano mylordille, että tapaan hänet viittä minuuttia
vailla puoli kaksitoista Hammerin kedolla. Jos unohdat, niin paha sinut
perii! Nämä pistoolit on sinun itse tuotava sinne. Odotahan, sano
mylord Markhamille, että jos jään pois kohtauspaikalta, minulla ei enää
ole ollut riittävästi henkeä jälellä sinne päästäkseni, ja hänen on
siis suoraa päätä selvitettävä asia eversti Villiersin kanssa. Oletko
ymmärtänyt, lurjus?... Ei, sinä kirottu kappale! Minä kyhään kirjeen
mylord Markhamille annettavaksesi.

"Jumalani, Jumalani!" huudahti poloinen lady Standish ja tunsi
polviensa vapisevan. "Mitä nyt? Vielä toinen ottelu! Eversti!... Miten
Herran nimessä joutuu hän kahakkaan eversti Villiersin kanssa? Sehän
on joukkoteurastusta! Silkkaa mielettömyyttä! Tämä täytyy estää!" Hän
puristi päätänsä käsillään. "Sir Jasper on menettänyt järkensä", sanoi
hän. "Mitä on minun tehtävä? Mitä on minun tehtävä? Ne surmaavat hänet,
ja minä tulen sen aiheuttaneeksi. No, tuota noin, jos Kitty ehkäisee
ensimäisen kaksintaistelun, enkö minä voi ehkäistä toista? Oi, olen
kelvoton vaimo, ellen voi pelastaa puolisoani. Taivas johtakoon minua!"
rukoili hän, ja hänen rukouksensa välähdytti tuuman hänen mieleensä.

Olihan piispa, Bathin ja Wellsin piispa! Se kunnianarvoisa pappismies
oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä ja huomiota; hän osaisi
välittää sellaisessa vaikeassa asiassa. Hän oli vaikutusvaltainen mies.
Eivätkö he yhdessä voisi aikaansaada rauhaa Hammerin kedolla, ja eikö
sir Jasperia voitaisi pelastaa vastoin hänen omaa tahtoansa, vaikkapa
sitten jättämällä hänet lain kouriin?

Lady Standish riensi huoneeseensa ja kutsui sitten nenäänsä
tuhauttelevaa Megrimiä.

-- Paperia ja mustetta, -- käski hän, -- ja laittautukaa viemään
kirjettä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.

-- Mylady, -- sanoi Megrim sievistellen, -- palvelen teidän armoanne
kaikissa oikeissa asioissa; mutta toivon tietäväni velvollisuuteni
luojaani kohtaan; enkä minä koskaan suostu enkä myönny ummistamaan
silmiäni epäsäännöllisyyksille. -- Hän oli edellisenä iltana ollut
valmis tuomitsemaan isäntänsä, mutta puheet palvelusväen huoneessa
olivat hänen sanojensa mukaan "avanneet hänen silmänsä". Ja kukapa
nainen ei ole valmis langettamaan tuomiota kanssasisarestaan --
varsinkaan palvelijatar emännästään?

Lady Standish tuijotti ällistyneenä.

-- Mitä tämä merkitsee -- sanoi hän. -- Teidän on tehtävä, niinkuin
minä käsken, rouva Megrim. Että rohkenettekin! -- huudahti lady
Standish, jonka tajunnassa asian todellinen laita äkkiä välähti. --
Mitä, hyvä ihminen, kirjeenihän on piispalle!

-- Oh, -- virkahti Megrim-rouva yhä pidättyvästi, mutta alistuen
hyväksymään, -- se on toinen asia! Olisinko, -- tuhahti hän, --
ankarampi kuin kristityn sopii? Kieltäisinkö apuni murtuneelta
syntiseltä, käryävältä lampulta, jonka omatunto on herännyt? Olkoon
hänen kunnianarvoisuutensa piispa vahvana varustuksena teidän
armollenne katumuksen rosoisella tiellä. Amen!



VIII kohtaus.


Kymmenessä minuutissa kaunis nainen voi tehdä paljon kauneutensa
lisäämiseksi. Vilkaistessaan viime kertaa kuvastimeensa, sillävälin
kun Lydia riensi vuokraamaan kantotuolia, rouva Bellairs soi lasista
heijastuvalle kuvalleen hyväksyvän hymyn, jota niin ihastuttava ilmiö
ei voinutkaan olla aiheuttamatta. Sitten hän kääriytyi salaperäiseen,
kaikki verhoavaan viittaan, sieppasi pienen samettinaamion pöydältä ja
riensi matkalleen. Hän lähti kuin taisteluun hyökkäävä urhea sotilas
pamppailevin, mutta toivehikkain sydämin.

Loordi Verney ja kapteeni Spicer olivat juuri päättäneet aamiaisensa
edellisen asunnossa Pierrepoint-kadun varrella lähellä Pohjoisparaatia.
Typerästi lörpötellen omista kokemuksistaan kaksintaistelijana,
puhuen halveksivasti sir Jasperin mielipuolisuudesta, mutta kuitenkin
vakuuttaen päättäneensä tappaa tuon viheliäisen riiviön kapteeni Spicer
oli tehnyt täyttä kunniaa nuoren isäntänsä vieraanvaraisuudelle. Mutta
loordi Verneyn, jonka posket milloin hehkuivat tummina, milloin saivat
sairaloisen kalpeuden, oli vaikea nielaista ainoatakaan suupalaa.
Hän siirtyi levottomasti seinäkellon katselemisesta ja taskukellonsa
asettamisesta pistoolejaan pitelemään tai kiireisesti lisäämään vielä
yhden jälkikirjoituksen virheellisesti tavattuun, mustetahraiseen
jäähyväiskirjeeseen äidilleen, leskirouvalle. Sen kirjeen sepittämiseen
hän oli käyttänyt puolet yöstä. -- Siltä varalta, tiedättehän... --
huomautti hän sen johdosta ystävälleen värähtävin äänin.

Kapteeni Spicer oli juhlallisesti luvannut mitä tunnollisimmin täyttää
suosijansa viimeiset toivomukset.

-- Rakas loordi, -- oli hän sanonut, tarttuen häntä kädestä, -- minuun
voi luottaa. Jukoliste, sir Jasper on kuulemma hitonmoinen ampuja, ja
tietysti, hihi!... tunnemmehan kaikki sananparren mielipuolen voimasta.
Mutta tuskin on hän kaatanut sinut, Harry, niin vannon kautta kunniani,
että hän riippuu miekkani terässä. Minä kostan puolestasi, Harry,
älä sitä epäilekään. Siitä tulee oikein hieno juttu, josta ihmiset
kilvassa puhuvat. Jumaliste, hän ei ole ensimäinen, jonka seivästän
yhtä helposti kuin kokkisi pistäisi kalkkunan paistinvartaaseen. Enkö
ole oppinut miekkailua suurelta Angelo Malevoltilta itseltään? Hihi...
"naisen käsi", oli hänen tapansa sanoa, "mutta paholaisen pää!"

Tässä kapteeni Spicer ravisti luiset sormensa röyhelökalvosinten
kätköstä ja katseli niitä suurella tyytyväisyydellä.

-- Oh, sinä hirtehinen, Spicer, koetahan pitää suusi kiinni! --
huudahti loordi Verney ärtyneesti.

Kapteeni nojasi taaksepäin tuolillaan ja alkoi kaivaa hammastaan
hopeisella hammastikulla.

-- Äsh, niitä aloittelijoita! -- äännähti hän ikäänkuin itsekseen. --
Pidä hermosi lujina, mylord, tai, lempo soikoon, voin yhtä hyvin tilata
ruumisvaunut jo ennen lähtöämme. Hihi! Onpa hyvä, että sinulla on
ystävä itseäsi tukemassa!

Kuului varovainen naputus, ja loordi Verneyn ilmeetön uusi palvelija
(jonka kapteeni erityisesti oli hänen puolestaan pestannut ja joka,
niin ainakin joku häijy irvihammas väitti, tasasi tämän herran kanssa
palkkansa ja sivutulonsa) seisoi ovikäytävässä.

-- Alhaalla on nainen, mylord, -- sanoi hän konemaisesti. -- Hän pyytää
kaikin mokomin tavata mylordia, eikä halua poistua, vaikka ilmoitin
hänelle, että mylord luultavasti oli kiinnitetty myöhään aamupäivään.

Loordi Verney vain tuijotti kummastuneena; mutta kapteeni Spicer
hypähti tuoliltaan, ja hänen vaaleat silmänsä mulkoilivat
uteliaisuudesta.

-- Nainen, jumaliste! Verney, sinä vintiö, mitä tämä merkitsee?
Nainenko, Ned? Malttakaas, onko hän pitkä, vaaleaverinen ja solakka?

-- Ei, sir, hän on lyhyenläntä, mutta hänellä on yllään niin avara
viitta, etten oikein osaa sanoa.

-- Onko hän kaunis, mies?

-- En tiedä, sir; hänellä on naamio.

-- Naamio? Hei, Verney, Verney, tämä on perin mielenkiintoista! Eikä
hän tahdo lähteä pois, heh?

-- Ei, sir, hän sanoi, että hänen täytyy tavata mylord, vaikkapa vain
viideksi minuutiksi.

-- Lihava, lyhyenläntä, naamioitu, -- huudahteli kapteeni Spicer
innoissaan ja hämmästyneenä. -- Hyvä Jumala, meillä on vielä kymmenen
minuuttia, kai kutsumme hänet tänne, Verney? Noutakaa hänet ylös, Ned.

Palvelija poistui, välittämättä loordi Verneyn sopertamasta kiellosta.

-- Todellakin, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- olisin halunnut
käyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin
halunnut -- pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, --
lukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni
jäävän äitini tähden.

Loiseläjä kohotti kätensä ja silmänsä teeskentelemättömässä kauhussa.

-- Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko
Bathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan
muu kuullut kuin minä.

-- Hiljaa! -- varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän
vieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan
kääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja
vilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion
syrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa,
oliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta
kätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.

Loordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän
poika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin
heinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin
hurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski
kätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.

-- Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, -- sanoi hän.
Ääni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta
päättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä
toteltaisiin.

Turhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat
silmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä
naamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä
sen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että
hän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen
jälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa
kokonaan tärveltyi.

Kitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten
taskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan
oman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä,
mitä hän koskaan muisti kuulleensa.

-- Loordi Verney, -- sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja
päähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen
moitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä,
paljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. -- Loordi Verney,
-- sanoi hän pannen kätensä ristiin, -- kovin, kovin onneton nainen on
tullut teiltä sääliä rukoilemaan.

-- Madam, -- virkkoi loordi Verney, -- mitä voin tehdä hyväksenne? --
Hänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä;
hän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä
povi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti
kelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. -- Madam, aika
rientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle,
madam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä,
joka kenties on elämäni viimeinen.

Nainen äännähti pehmeästi kuin kyyhkynen ja yhtä valittavasti.

-- Oi, -- sanoi hän, -- on siis totta, mitä olen kuullut? -- ja hän
väänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.

-- Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli
lähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset
ja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin
tuoksun.

-- Oi, -- sanoi tämä, -- se on totta! -- Hän horjui, tarttui viittansa
hakasiin ja viskasi sen auki.

-- Teitä huimaa, -- hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; --
sallikaa minun kutsua...

Mutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin
lämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle
miehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut.
Toinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison
pojan ranteen ympäri.

Tämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän
vieraansa edessä polvillaan.

-- Te aiotte taistella, -- sanoi nainen, -- taistella sir Jasperin
kanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen
syynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. -- Hän nojautui
eteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen
henkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit
mustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja
leuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä
kukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois... ja
kuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!

-- Kuka olette? -- kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. --
Sallikaa minun nähdä kasvonne.

Hän torjui hänen varomattoman kätensä pienellä parahduksella.

-- Ei, ei, ei, ette saa koskaan nähdä, koskaan tietää; se olisi
kauheata.

Sitten nuori mies aivan tietämättään laski molemmat kätensä hänen
käsilleen, tarttui niihin, piti niitä ja tunsi, että tuo heikko
puristus oli hänelle rautaisen luja.

-- Miksi taistelette? -- virkkoi tuntematon. -- Sanokaa minulle.

Loordi punehtui.

-- Syyttä suotta, pelkästä väärinkäsityksestä. Sir Jasper on
luullakseni hullu.

-- Sir Jasper on mustasukkainen, -- hengähti nainen, ja välkkyvät
silmät tulivat yhä lähemmäksi. -- Onko totta, että rakastatte lady
Standishia?

-- Minäkö? -- huudahti nuori mies kiivaasti, rapsauttaen voimakkaan
valan, sillä niin innokas oli hän kieltämään. -- Minäkö? En! Jumala on
todistajani! En!

-- Älkää sitten taistelko, -- pyysi nainen.

Hän tahtoi katsahtaa kelloon; hän tahtoi hypähtää ylös ja hyökätä
ovelle; hän tiesi, että Spicer hiljaa naputteli ja että oli aika mennä,
minne sovinnainen kunnia häntä kutsui. Mutta pehmoinen puristus ja
salaperäiset silmät pidättivät häntä. Hän oli vain poika, ei ollut
koskaan ennen rakastanut, ja... tuo nainen oli naamioitu!

-- Sallikaa minun neuvoa itseänne, -- jatkoi tuntematon. -- Uskokaa
minua, menestyksenne on minulle rakkaampi kuin voitte kuvitellakaan...
rakkaampi kuin minun pitäisi teille ilmaista. Uskokaa minua, jos
luovutte tästä kaksintaistelusta, niin jälkeenpäin olette iloitseva.
Vielä tänä päivänä sir Jasper kiittää teitä hartaammin kuin mies
milloinkaan on kiittänyt toista. Ja te tekisitte minut niin
onnelliseksi! Oi, uskokaa minua, kunnianne on turvassa minun käsissäni.

-- Mutta sallikaa minun toki nähdä kasvonne, -- tivasi loordi
kuullessaan Spicerin kolkuttavan kovempaa. "Tahdon nähdä hänet ja
suudella häntä", ajatteli hän itsekseen; "olisihan siinä jotakin
eväiksi retkelleni kuolemaan".

-- Miten uskallatte sitä pyytää? -- sanoi hän. -- Täytyykö minun
suostua teidän pyyntöönne, vaikka te hylkäätte omani?

-- Entä jos suostun pyyntöönne, -- sanoi nuori mies, ja hänen sydämensä
sykki hyvin nopeasti, -- niin mitä annatte minulle?

-- Oh, annatte, -- matki nainen, -- annatte! Kuka antimista välittää?
Miehen tulee ottaa. -- Näin sanoessaan hänen punaiset huulensa
kaartuivat niin hurmaavasti maailman hohtavimman hammasrivin yli,
että Harry Verney, jonka pää oli nopeasti alkanut pyöriä, menetti sen
yhdessä sydämensä kanssa.

-- Se on haaste, -- sanoi nuorukainen vetäessään kätensä pois ja
nostaessaan sen naamiota kohti.

-- Ah, kavaltaja! -- huudahti nainen, säpsähtäen viehättävään
vastarintaan. Miehen sormet vapisivat pehmeillä, hyvältä tuoksuvilla
kutreilla. -- Ette saa, -- sanoi hän, taivuttaen päätään välttääkseen
kosketusta, ja täten hänen kasvonsa tulivat entistä lähemmäksi
polvillaan olevan nuorukaisen kasvoja.

-- Oo! -- huudahti tämä ja suuteli häntä leukaan naamion alapuolelle.



IX kohtaus.


-- Mylord, -- melusi kapteeni Spicer ovella, -- vaunut odottavat
ja meillä on vain puoli tuntia ehtiäksemme Bathwickin niityille.
Jumaliste, loordi Verney, tahtoisitteko olla viimeisenä kohtauspaikalla?

Loordi Verney hypähti jaloilleen. Sanat, levottomat naputukset tunkivat
hänen huumaantuneihin aivoihinsa synnyttäen äkillisen vakaumuksen.

-- Kautta taivaan! -- huudahti hän, vilkaisi kelloon ja harppasi ovea
kohti.

-- Ja lähdettekö te, -- kysyi muukalainen, -- näkemättä kasvojani?

Harry Verney riensi takaisin hänen luokseen ja sitten takaisin ovelle
neuvottomana kuin koiranpentu, jota kutsutaan kahdelle taholle. Vihdoin
hän palasi naisen luo, uusi ja miehekäs arvokkuus sävyssään.

-- Minun täytyy mennä, -- sanoi hän. -- Jos tahtoisitte osoittautua
yhtä ystävälliseksi kuin päättelen olevanne, madam, niin poistakaa
naamio, jotta voin nähdä teidät ennen lähtöäni.

Ulkopuolella kapteeni Spicer tanssi voimattomasta levottomuudesta
ikäänkuin vilkkaan musiikin tahdissa ja täytti ilman kummallisilla
kimeillä kirouksilla.

Rouva Bellairs sysäsi mustakulman nuorukaisen hyvin tyynesti syrjään
pelkällä pienoisella kätensä kosketuksella, meni sitten ovelle ja
päästi vihreänharmaan ja hikoilevan kapteeni Spicerin sisään.

-- Minä tulen, Spicer, -- huudahti loordi Verney epätoivoisesti ja
töytäsi ottamaan hattuaan ja päällysnuttuaan, mutisten kulkiessaan
naisen ohi: "Voi, julmaa!"

Kitty Bellairs pureskeli pikkusormeaan ja katsahti kelloon.

-- Teiltä ei mene enempää, tiedättehän, -- sanoi hän, -- kuin viisi
minuuttia ajaessanne Bathwickin lautalle. Jos siis lähdette kolmen
minuutin kuluttua, on teillä vielä kuusikolmatta jälellä. Mylord
Verney, tahdotteko suoda minulle nämä kolme minuuttia?

Loordi Verney heitti jälleen pois hattunsa ja viittansa, ja hänen
kasvonsa saivat tumman hohdon.

-- Oi, -- huudahti hän kuin koulupoika, -- Jumalan tähden, Spicer,
odota siellä ulkona.

-- Ei, -- virkkoi Kitty-rouva, hymyillen itsekseen naamionsa alla, --
ei, minä tarvitsen kapteeni Spiceriä.

Loordi Verneyn naama venähti.

-- Tulkaa tänne, -- sanoi vieras, ottaen nolostunutta nuorukaista
kädestä ja vieden hänet pöydän luo, jolla olivat hänen hetkistä
aikaisemmin käyttämänsä kirjoituskojeet. -- Tuossa, -- virkkoi hän,
-- on paperiarkki. Istukaa, mylord, ja kirjoittakaa, kirjoittakaa, --
kehoitti hän taputtaen häntä olalle; -- kirjoittakaa, sir... tähän
tapaan:

 "Loordi Verney pyytää ilmoittaa sir Jasper Standishille, että hänen
 ymmärtääkseen riidanaihe heidän välillään johtuu pelkästä ikävästä
 väärinkäsityksestä, koskien loordi Verneyn tunteita lady Standishia
 kohtaan."

-- Kirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Hän kumartui hänen ylitseen ja saneli.

Puolittain lumottuna ja kuitenkin hajanaisesti vastustellen alkoi nuori
mies täyttää sivua kömpelöillä harakanvarpaillaan.

-- Nopeaan, -- kiirehti hän. -- Lapsi-kulta, miten te tavaatte
"riidanaiheen"! Viisi siitä, eteenpäin vain:

 "Loordi Verney pyytää vakuuttaa sir Jasperille, että puhumattakaan
 mistään luvattomista tunteista, joita hän olisi rohjennut kehittää
 lady Standishia kohtaan, hän koko elämässään ei ole virkkanut hänelle
 muuta kuin kolme sanaa tai yhtä monta kertaa katsahtanut häneen ja
 että hän on antanut sydämensä toiselle naiselle, ainoalle naiselle,
 jota hän koskaan on rakastanut tai on rakastava."

Kynä oli pudota loordi Verneyn sormista. Hän säpsähti ja kääntyi
tuolillaan vilkaistakseen kummastuneena salaperäisen vieraansa
kasvoihin, ja taaskin naamio samalla kertaa sekä kiehtoi häntä että
petti hänen toiveensa.

-- Ette suinkaan tahdo vastustaa naista? -- kuiskasi toinen korvaan.
-- Joutuin, meillä on vain yksi minuutti jälellä. Kah, antakaa kynä
minulle, niin minä lopetan. -- Hän sieppasi hanhensulan loordin
kädestä, hänen kiharansa koskettivat hänen poskeaan, kun hän nojautui
hänen ylitsensä paperia kohti. Nopeasti kiiti pieni käsi:

 "Ellei sir Jasper tämän selityksen luettuaan katso voivansa peruuttaa
 loordi Verneylle tekemiään loukkaavia huomautuksia, niin loordi Verney
 on silmänräpäystä viivyttelemättä valmis kohtaamaan hänet, kuten
 sovittu on. Kaikkien näiden ilmoitusten todenperäisyyden takaa se
 nainen, jota loordi Verney rakastaa."

Hän otti arkin ja taittoi sen kokoon.

-- Nyt, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- astukaa vaunuihinne ja
rientäkää sir Jasperin asunnolle, ja jos tuotte vastauksen ennenkuin
kello lyö, niin sallin teidän poistaa naamioni, ja se pelastaa
teidät kuolemasta uteliaisuuteen ja antaa teille myöskin jotakin
lörpöttelyn aihetta seuraavaksi kuukaudeksi. Oh, kyllä tapaatte sir
Jasperin kotona, -- rauhoitti hän; -- hän on näissä asioissa jo vanha
ja kokenut, joka ei teidän ensikertaisen kaksintaistelijanne tavoin
pidä kunniakysymyksenä tuoda suurta urheuttaan taistelupaikalle
kahtakymmentä minuuttia ennen määräaikaa.

Laihassa ruumiissaan kapteeni Spicerillä oli lakeijan sielu. Hän olisi
antanut paljon, jos olisi voinut vastustaa, mutta hän ei tohtinut.

-- Mikäli tämä ei merkitse peruutusta, -- sanoi hän. -- Ystävän kunniaa
en voisi vaihtaa edes kaunottaren hymyyn.

Kitty kohotti kirjettä ärsyttävästi ja vilkaisi kelloon.

-- Ellette te tahdo sitä viedä, -- virkkoi hän, -- lähetän sen
kantajalla, ja silloin ette koskaan saa tietää sen sisältöä.
Sitäpaitsi, -- lisäsi hän viekkaasti hymyillen, -- jos sir Jasper
pyytää anteeksi loordi Verneyltä, minkä hän tämän kirjeen saatuaan
varmasti tekee, te saatte astua mylordin tilalle, tiedättehän, ettekä
joudu syrjäytetyksi kunniakkaasta kohtauksesta.

-- Tietysti, haa, tietysti! -- huudahti kerskuri kelmeästi hymyillen.

Kitty-rouva sulki nauraen oven poistuvan miehen jälkeen.

-- No, -- virkahti hän.

-- Oi, mitä olette tehnyt, mitä olette minulla teettänyt? -- huudahti
Harry Verney äkillisessä tuskassa.

-- Hiljaa! -- tyynnytti Kitty-rouva. -- Enkö teille sanonut, että
kunnianne on turvassa minun huostassani? Ettekö usko minua? -- sanoi
hän sulavalla äänellä. -- Ah, Verney! -- Hän asetti kätensä ohimolleen,
ja kosketuksesta putosi naamio.

Nuori mies katsahti hänen kasvoihinsa, punehtui ja värisi ja laukesi
jälleen polvilleen hänen jalkojensa juureen.

-- Oi, sanokaa minulle nimenne! -- pyysi hän hartaasti.

-- Kah, loordi Verney, -- sanoi vieras, -- olettepa te epäritarillinen.
-- Hän hymyili ja näytti hurmaavan kauniilta; hän näytti vakavalta ja
moittivalta, ja nuorukainen joutui suunniltaan ihastuksesta.

-- Oh, te tunnette minut, tunnette minut hyvin, -- jatkoi nainen, --
enkö minä ole rouva Bellairs, Kitty Bellairs... enkö ole Kitty?

-- Ei, ei, -- huudahti hän, -- en ole teitä tuntenut vielä tähän
hetkeen asti, madam, rouva Bellairs, _Kitty!_ Näen teidät ensi kertaa!
Oi, jumalani, ole minulle armollinen, sillä minä rakastan häntä!

-- Ja kuitenkin, -- kuiskasi toinen viekkaasti, sanotaan, että rakkaus
on sokea.

Tämän jälkeen hän suuteli häntä, kuten oli suudellut naamion alta; ja
jos jokin voi olla suloisempaa kuin tuo ensimäinen suudelma, oli sitä
tämä toinen.

Ah, miten helppo on rakkauden taito oppia ja miten vaikea unhoittaa!

Harry Verneyn täten unohtaessa koko maailman, ensimäisen
kaksintaistelunsa, ja kunnian lakikirjan, sir Jasper istui laatimassa
vastausta hänen tiedonantoonsa:

 "Sir Jasper Standish on vastaanottanut loordi Verneyn selityksen
 samassa hengessä kuin se tarjottiin. Hän on aivan valmis tunnustamaan
 toimineensa kokonaan erehdyksestä ja pyytää loordi Verneytä
 vastaanottamaan hänen vilpittömimmän anteeksipyyntönsä ja ihailunsa
 ilmaisun loordi Verneyn kohteliaasta ja ritarillisesta käytöksestä
 sekä hänen onnittelunsa hänelle itselleen ja tuntemattomalle naiselle
 heidän kadehdittavasta asemastaan."

Kapteeni Spicer ei tarjoutunut korvaamaan isäntäänsä kiistakentällä.
Päinvastoin hän osoitti sir Jasperille, joka otti hänet vastaan perin
synkällä kohteliaisuudella, mitä nöyrintä selkää ja tarjosi verratonta
nuuskaansa hätiköivällä ja mielistelevällä eleellä.

Palatessaan Pierrepoint-kadulle hän tapasi salaperäisen muukalaisen
jo kantotuolissa ja loordi Verneyn nojaamassa sisälle sen ikkunasta
hartaassa kuiskailevassa keskustelussa. Kapteeni Spicer tarttui
leikillisesti häntä takinliepeestä, vetäen hänet pois ja pistäen
sensijaan oman hupsun naamansa ikkunaan. Nainen oli naamioituja
viittaansa puettu, kuten hänen lähtiessäänkin.

-- Madam, olen toimittanut asianne, -- sanoi hän. -- Se oli vaikeasti
selvitettävä juttu, johon tarvittiin... hm, tarvittiin sellaista
tahdikkuutta, jota minulla mielestäni on. Sir Jasper oli tavattoman
kiivastunut, yhtä hyvin olisi voinut yrittää puhua järkeä härälle.
"Mutta hyväinen aika, sir", sanoin, "tulisinko minä, minä, kapteeni
Spicer, tuomaan kirjettä, ellei se olisi sopusoinnussa mitä jyrkimpien
kunniankäsitteiden kanssa?" Se sai hänet lannistumaan, madam...

Tässä Kitty-rouva sieppasi suuria häikäilemättä hänen liikehtivässä
kädessään lepattavan kirjeen, kääntyi häneen selin, luki sen ja
kuroitti sen loordi Verneylle, joka viipymättä oli kiertänyt toisen
ikkunan luo.

-- No, -- virkkoi hän, -- käskekää viedä minut Kaivohuoneelle. -- Hän
nojasi päänsä ulos ja loordi Verney toi omansa sen lähelle, ja sitten
seurasi uusi kaksinpuhelu.

-- Madam, madam, vaadin teitä täyttämään lupauksenne! -- kuului
toiselta puolelta kapteeni Spicerin hätäinen, ohut ääni. -- Verney,
ystäväiseni, minun täytyy pyytää sinua vetäytymään syrjään, minulla on
sopimus tämän naisen kanssa...

-- Sopimus? -- kysyi naamioitu, kääntäen päätänsä.

-- Oi, madam, minun pitäisi nähdä ne lumoavat kasvot!

Hän yritti avata kantotuolin ovea.

-- Mitä? -- huudahti silloin nainen. -- Ryöstäisinkö teiltä kaiken
epätietoisuuden tenhon, kaiken arvailemisen ilon ja sen kiihoittavan
mausteen, että voitte otaksua minut jokaiseksi Bathin naiseksi. Oh,
-- sanoi hän, -- velvollisuuteni lähimmäistäni kohtaan on minulle
toivoakseni paremmin opetettu! -- Taaskin pisti hän päänsä ulos loordi
Verneytä puhutellakseen; kuului uusi kuiskaus ja hopeanheleätä naurua.
-- Eteenpäin, miehet! -- huusi hän.

Loordi Verney kiepahti toiselle puolen, veti vuorostaan nolostuneen
kapteenin ikkunasta ja pidättäen häntä väkisin esti hänet juoksemasta
poistuvien kantajain ja niiden kauniin taakan jälestä.



X kohtaus.


Loordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja
tavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa,
mutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.

Hän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford
oli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin
katuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle,
alaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin
varrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään
yleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea
itsensä hiukan kiusaantuneeksi.

-- On aikainen kevät, -- sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti
yrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset
toisaalle. -- On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat
ovat jo lasketut laitumelle.

-- Höh! -- äännähti sir Jasper.

-- Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; -- etkö näe, että
hän ajattelee vain verta ja ukkosta?

Sitten lisäsi hän häijysti: -- Koko eläimistössä on vain yksi otus,
johon sir Jasperilla tällä hetkellä on mielenkiintoa, mutta sitä ei
nähtävästi ole helppo tavata näillä tienoilla, vaikka tiedämme sen
täällä elustavan. Se on saksanhirvi! -- Hän hötkötti nauraa kovin
ihastuneena keksintöönsä.

-- Toivokaamme, ettemme saa sadetta, -- virkkoi loordi Markham; -- nuo
ovat uhkaavia pilviä.

-- Kyllä ne sentään puoli tuntia pysyvät tippumatta, ja se meille
riittääkin, -- murahti sir Jasper, läimäyttäen hevosia ruoskan päällä,
niin että ne ponnistivat täyttä kyytiä lapetta alas.

-- Mutta palatessamme kastumme, -- puolustautui hyvää tarkoittava
kreivi, -- sanoin sitä kaiken aikaa. Olisi ollut parempi lähteä
vaunuissa.

-- Vakuutan, -- huudahti sir Jasper äkillisessä huonon tuulen
puuskassa, -- vakuutan, että sydämessäni toivon Villiersin luodin
osuvan niin hyvin, että kotimatkalla en tunne sadetta enempää kuin
päiväpaistettakaan. Kotimatkalla, -- toisti hän, kamalasti hymyillen;
-- lempo soikoon, kyllä minulla onkin kaunis koti!

-- Ja kaunis, hilpeä poika sinä olet rattoisaan kohtaukseen vietäväksi,
-- huomautti Stafford takaa, -- ja soma houkkio-pari sinä ja eversti
olette, hiisi teidät molemmat periköön! Ja kun olet ammuttu, on kai
varsin tyydyttävää ajatella, että vaimosi lohduttautuu punaisen kiharan
omistajan kanssa, häh? Tahtoisinpa tietää, mistä sinä vanhan Villiersin
kanssa oikeastaan taistelet!

-- Sinä tiedät sen, -- mörähti sir Jasper; sitten hän kiivastui. --
Sinä ärsytät minua, mies; tahdonko _minä_ taistella Villiersin kanssa?
Eikö tämä ole pelkkää hulluttelua, silkkaa ajanhukkaa, sillävälin kun
oikea syyllinen (se lurjus!) on päässyt käsistäni? -- Hän kiristi
ohjaksia, sivalsi ruoskalla, ja ajopelit keinuivat hevosten hyppiessä
ja rynnätessä.

-- Tosiaankin, -- sanoi loordi Markham, -- toivon, että olisin tullut
vaunuissa.

-- Säisympään, -- huudahti Staffordkin, -- aja säisympään, Jasper! Emme
halua, että kaikki saamme luumme murskatuiksi tässä jupakassa.

Keskustelu pysähtyi. He vierivät tasaisempaa tietä tuulen humistessa
heidän korvissaan ja hiirakkojen tasaisella ravillansa potkiessa
tahtia. Sitten Stafford huomautti epämääräisesti:

-- Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin
kedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä
tarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.

-- Mitä nyt, -- huudahti sir Jasper hurjana, -- oletko kuullut jotakin
Villiersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten
Spicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja,
jumaliste... minähän häntä loukkasin!

-- Kuitenkin, -- sanoi Stafford järkkymättä, -- satun tietämään
eversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan
hänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä
aamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi
tulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä
kuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka
sai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir
George. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks;
kuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna
Kaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa
kalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin
käyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi,
tiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta
kenenkään astua sellaisella jalalla.

Staffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa.
Hänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla
seisovaan pieneen ihmisryhmään.

-- Ellei, -- jatkoi hän, -- eversti tule kainalosauvoilla. Ei,
peijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen
oivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä
hankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole
saapunut... katetussa pyörätuolissa!

-- Todellakin, -- sanoi loordi Markham, -- tämä on hyvin säännötöntä.
En ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen
asianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi
ottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.

-- Kirottua lörpötystä! -- huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä
kohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset
palvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen
edellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella
jalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.

"Hahaha!" -- Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät
tuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän
urhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi
pyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän
toista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän
laukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa
leikki!

Eversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri
muistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat
vihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä
purppuroinut.

-- Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin
sopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja
selitä;... majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen
tullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon... sen
jumal'avita vakuutan! -- Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan,
survaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.

-- Hiisi vieköön, -- sanoi Stafford, -- yhtä hyvin taistelisin vanhan
karhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään...
anteeksi, tarkoitan tuolistaan?

-- Sellainen on hänen aikomuksensa, -- vastasi herra Foulks,
hermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin
norsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo
mainitsi. -- Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.

-- Hiukan epäsäännölliseltä? -- huudahti loordi Markham. -- Se on
kokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään
tekemisissä.

Sir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja
työnnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen
koko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin
pisteli maahan.

-- Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? -- karjui eversti
Villiers. -- Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet... kahdeksan
askelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini.
Eihän siinä mitään vaikeutta... hiisi minut periköön, hiisi vieköön
teidät kaikki, sanon! _Mitä_ vaikeutta siinä on?

-- Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, -- huomautti
majuri Topham. -- Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen
sijaansa.

-- Ei, ei, ei! -- kirkui vanha mies, kääntyen. -- Oih, -- voihkaisi hän
sitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että
hän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen
kasvonsa saivat kaamean muodon.

-- Muistan, -- märehti vanha Foulks, -- miten kelpo Darlingtonin
herttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun,
vaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken
markiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti...

-- Oh, säästä meidät markiisista! -- keskeytti Stafford karkeasti.
-- Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia
on järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te
kaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti
järjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi
antaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian
epäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian
huonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme
huonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper
on halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä
suusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen
päästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei
ensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän
vietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain
imartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli
teille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä
Bathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.

-- Oih, ottakaa minut täältä ulos, -- huusi eversti, äkkiä
antaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin
sankarillisesti ponnistellut. -- Saakeli, kerran taistelen vielä teidän
kaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö,
palvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!

Miehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja
kirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.

-- Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä!
-- huudahti Stafford. -- Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on
tarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän
purkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on
päässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin
käteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät;
kyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti
markkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään
kaksintaistelusta.

-- Älä ole siitä niin varma, -- sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän
kiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.

-- Oh, -- huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, -- tuon
miehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en
tahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo
vieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos
minun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni
päivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.

Sir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa
auttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti "ajoipa
säälimättömästi!"



XI kohtaus.


Lady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä
siveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea.
Vastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa
Bathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia
sir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin
pituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.

-- Hyväinen aika, -- huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas,
arvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot
silmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan
inhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin
pyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen
heikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti
tämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että
niin oli.

Lady Standish, -- virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään
uteliaille palvelijoille. -- Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat
ystävät, -- sanoi hän.

Lady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista
sydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.

-- Tulette liian myöhään, mylord, -- huokasi hän. -- Sir Jasper on jo
lähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.

-- Rakas lady Standish, -- sanoi tohtori Thurlow, -- rakas lapseni
-- hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten
nuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten
kämmentensä välissä. -- Rakas lady Standish, -- toisti hän hyrräävällä,
tyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista
sielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön
piiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka
osasi? -- Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne.
Olisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos
olisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä...
hyvin luonnollista! -- Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. --
Hiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan
minulle nyt... ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin
kunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?

Lady Standish voihkahti myöntävästi.

-- Joku mitätön riita, -- jatkoi hengenmies. -- Kuumaverisiä nuoria
miehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa
liian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa
armolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei
varpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi
luettu. Oliko, ah... riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka,
joita seuraelämässä sattuu?

-- Sen syynä olin minä, -- virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella
äänellä.

-- Te, rakas mylady! -- Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista,
hiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän
oli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen
voiman ja lohdun tunteen.

-- Minä, -- toisti hän vapisevin huulin.

-- Ah, niinkö? Ja kenen kanssa sir Jasper taistelee?

-- Eversti Villiersin kanssa, -- sanoi hän ja loi peräti surkean
katseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.

-- Eversti Villiersin, -- toisti piispa äärimäisen kummastuksen
sävyllä. -- Ei suinkaan... tuota noin, ei suinkaan... hm, _vanhan_
eversti Villiersin kanssa?

-- Voi, hyvä Jumala, -- huudahti lady Standish, -- minä olen kurjin ja
viattomin naisista!

-- Hyvä, rakas rouva, -- kiirehti piispa, -- viimemainittua seikkaa
en hetkeäkään epäillyt. -- Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti
kätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja
nopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei
milloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä
nainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset
olivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin
nuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten
päivinä.

-- Kuitenkin, -- nyyhkytti lady Standish, -- on minussakin vikaa,
sillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos
puolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.

-- No, kertokaa kaikki minulle, -- kehoitti piispa, siirrähti
tuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen
käteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen.
-- Olemme kaikki hupsuja, -- sanoi tohtori Thurlow, -- kaikki olemme,
ah, synnille alttiita. -- Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle
luottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi
kohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.

-- Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, -- toisti rouva. -- Ajattelin,
mylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.

-- Mahdotonta! -- huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan
hämilleen.

-- Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten... teeskentelin...
todellakin ainoastaan teeskentelin, mylord... pitäväni jostakusta
muusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut
jokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.

-- Kuitenkaan, -- virkkoi piispa, -- ei hänellä ole kilpailijaa.
Ymmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat
perättömiä? Eversti Villiers?

-- Eversti Villiers, -- huudahti hän, -- se vanha typerä, punanenäinen
raukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa
koko sydämeni! -- Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä
silmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. -- Eversti
Villiers! -- toisti hän. -- Oi, kuinka saatatte minusta sellaista
ajatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen
totisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän
oli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.

Piispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen
sielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia
käsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo
rakkaudenkäsky todellakin oli.

-- Rakas lapseni, jos saan teitä niin nimittää, koska perin hyvin
tunnen arvoisan äitinne; te ette saa noin surra. Antakaa minun tuntea,
että katselette minua ystävänä. Sallikaa minun kuivata nuo kyyneleet.
Kah, tehän vapisette! Eikö meidän pitäisi enemmän luottaa laupiaan
taivaan kaitselmukseen? Olen aivan varma, että sir Jasper palaa
luoksenne loukkautumatta taikka vain mitättömän naarmun saaneena. Ja
jos sallitte minun teitä neuvoa, rakas lady Standish, älkää yrittäkö
vastaisuudessa sillä tavoin ärsyttää hänen luulevaisuuttaan; älkää
tehkö avoimesti mitään sellaista, joka herättäisi hänessä vihan ja
koston häijyjä intohimoja!

-- Oi, todellakaan, todellakaan, -- huudahti nainen asettaen toisenkin
kätösensä arasti piispan lohduttavaan kouraan, -- todellakaan en sitä
enää koskaan tee!

-- Ja muistakaa, että teillä minussa on tosiystävä, rakas lady
Standish. Sallikaa minun nimittää itseäni ystäväksenne.

Tässä kuului kiitävien pyörien ratinaa ja rajua kavioiden kapsetta.
Ovikelloa soitettiin ja kolkutinta käytettiin niin vimmatusti, että sen
kaiku ja vastakaiku tärisytti koko taloa.

-- Oi Jumalani! -- parkaisi lady Standish hypähtäen seisoalleen, --
ne ovat palanneet! Taivaan tähden, mitä on tapahtunut? Jos hän on
saanut vamman, en voi sitä kestää. En voi... en voi! -- Hän puristi
hurjasti päätänsä ja horjui kuin kaatumaisillaan. Mitä saattoi
kristitty, herrasmies ja sielunpaimen tehdä muuta kuin siepata hänet
käsivarsilleen sitä estääkseen? Puolihulluna säikähdyksestä hän kääntyi
ja puristautui kiinni piispaan, niinkuin hän olisi tarttunut jokaiseen
lähimpään tukeen.

-- Rohkeutta, -- kehräsi tämä pieneen korvaan; -- minä olen kanssanne,
rakas lapsi, rohkeutta!

Näin he seisoivat, Julia puristaen piispaa ja piispa puristaen häntä,
taputellen häntä olalle ja kuiskaillen hänen korvaansa, kun sir Jasper
ryntäsi sisälle.

Vasta hänen äänensä eroitti heidät, eikä se kuitenkaan ollut voimakas
eikä rajukaan, vaan ainoastaan musertavan ivallinen.

-- Vai niin! -- hän virkkoi.

Mitä se Stafford oli sanonut? "Onhan meillä Bathin ja Wellsin piispa.
Hän on punainen, kiireestä kantapäähän punainen kuin hummeri! Niillä on
metkunsa, niillä hengellisillä." Oh, varmastikin Stafford tiesi: koko
Bathin kaupunki tiesi! Sir Jasper kirosi kauheasti sydämessään, mutta
ääneensä hän virkkoi ainoastaan: "Vai niin!"

Lady Standish oli jo lentämässä lattian yli hänen luokseen, iloisesti
huudahtaen, mutta puolison asento ja katse pysähdytti hänet
puolitiehen. Piispa virkahti: -- hm, -- ja sitten taas: -- hm. --
Senjälkeen hän sanoi:

-- Olen iloissani, perin iloissani, sir Jasper, kun näen teidän
palaavan haavoittumattomana. Lady Standish on ollut tähtenne suuressa
hädässä.

-- Ja te, -- vastasi sir Jasper kuivasti, -- olette häntä lohdutellut.

-- Parhaan taitoni mukaan, -- vakuutti piispa, ja, tietämättä miksi,
hän tunsi (jos hänelle tosiaan oli mahdollista sellaista tuntea!)
itsensä rahtusen nolostuneeksi.

Sir Jasper sulki oven ja kumarsi.

-- Minun olisi kai pyydettävä anteeksi tätä tungettelevaisuuttani, --
sanoi hän.

-- Oi, Jasper! -- huudahti mylady.

Hänen puolisonsa kääntyi silmänräpäykseksi häneen. Tämän katseesta
musertuneena hän vaipui tuolille.

-- Oi, sir Jasper, -- sanoi hän väännellen käsiään. -- Piispa on ollut
hyvin ystävällinen. Olen ollut sinun tähtesi niin onneton.

-- Näen kyllä, -- vastasi sir Jasper, -- että hänen
kunnianarvoisuutensa on ollut hyvin ystävällinen. Hän on, niinkuin jo
sanoin, tuottanut sinulle lohdutusta.

Tässä kaikki hänen jäykkyytensä väistyi. Hän astui piispaa kohti ja
toi kaameat kasvot aivan hänen kukoistavan, levottomasti hymyilevän
naamansa eteen.

-- Mylord, -- uhkasi sir Jasper, -- papinkauhtananne ei teitä suojele.

-- Sir! -- huudahti hengenmies.

-- Papinkauhtananne ei teitä suojele! -- toisti sir Jasper sillä
tarmokkaan kylmäverisyyden äänellä, joka tuntuu värähtelevän
kiljahduksen harjalla. -- Voi teitä, _paimen_!

Sir, -- kysyi piispa, -- tahdotteko vihjaista...?

-- Minä en vihjaa mitään, -- huudahti toinen pilkallisesti hymyillen.
-- Jaha, madam, -- virkkoi hän jälleen vaimolleen, -- tämä on siis
valintasi? Ainahan sinä olitkin hurskas nainen. Sinä haluat teoillesi
kirkon hyväksymistä, eikö niin? -- Ivan ilme hänen suupielessään oli
sanoin kuvaamaton.

-- Todellakin, -- sanoi piispa, -- olen kovin kiusaantunut. -- Hän
katsahti moittivasti lady Standishiin. -- Kuten tiedätte, tulin tänne
puhtaasta ihmisrakkaudesta, mitään aavistamattomana ystävänä. En
odottanut tätä.

-- Haha, -- nauroi sir Jasper ilkeästi. -- Niin, sir, en epäilekään,
että tämä oli teille odottamatonta. Puhtaasta, haha... mitään
aavistamatta... tämäpä on hupaista! Vaiti, madam, nuo voihkimiset, nuo
krokotiilin kyyneleet eivät minua lumoa. Ka, arvoisa herra piispa,
teidän hurskailunne eivät minua petä. Enkö ole lukenut kirjettänne?
Oh, teillä on päässänne kyllä komea tukka, mutta minä tiedän... _siitä
puuttuu yksi kihara!_ Haa, Julia, sinun olisi pidettävä parempaa huolta
lemmenpanteistasi.

-- Minun täytyy tunnustaa, -- lausui tohtori Thurlow
majesteetillisesti, -- että käytöksenne ja sananne ovat minun
järki-paralleni aivan käsittämättömiä. -- Madam, säälin teitä
kaikesta sydämestäni!... Sir Jasper, -- lisäsi hän tuimasti, asettaen
käsivartensa ristiin rinnalleen, -- palvelijanne, sir. Toivotan teille
hyvää aamupäivää. -- Hän harppasi ovelle, komeat jalat vavahdellen
suuttumuksesta purppuranväristen silkkisukkien silmujen alla.

-- Ei! -- ehätti sir Jasper, tarttuen häntä häikäilemättä
takinliepeestä. -- Ei, ette te minusta niin pääse!

-- Mitä! -- huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen
komean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. -- Tahtoisitteko koskea
Herran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!

Hän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään,
joka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden
korostamiseksi.

-- Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? -- huudahti sir Jasper ja karkasi
voidellun kurkkuun.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi
olevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin
navakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä;
häntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet
paiskattiin seljälleen lattiaan.

-- Oi, apua, apua, apua! -- parkui lady Standish.

-- En tosiaan tiedä, -- virkkoi piispa, -- onko minua eläissäni näin
solvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko
kirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!

Hän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa
soimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.

-- Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan,
pyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, --
pauhasi tohtori Thurlow.

Sir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen;
pantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi
kyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia,
etsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti
ja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.

Lady Standish hyökkäsi heidän väliinsä.

-- Jumalan tähden, mylord, -- huusi hän, -- jättäkää meidät... jättäkää
meidät!

Tässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät
huoneeseen.

Piispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä
voiton pelkästä ihmisestä.

Suokoon taivas teille anteeksi, -- virkkoi hän, -- Suokoon taivas
teille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an
rajuuden. Ja te, madam, -- lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja
kauan kärsineelle rouvalle, -- oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja
varovaisuutta!

-- Saatte minusta kuulla vielä, -- murisi sir Jasper murhaavasti. --
Toombs, -- ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!

Kirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä
ja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä
Thomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan,
ja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi
torjunut myrkkypikarin. "_Vade retro satanas!_" [Mene pois, saatana!]
näkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa
äänettömästi jälkeensä.



XII kohtaus.


-- Olette kovin kaunis! -- huudahti loordi Verney.

Hän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli
uhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen,
pieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa
oli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun
kirahduksia.

-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen
tunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä
laimentunut.

Kitty Bellairs loi kaihoisan syrjäkatseen rakastajansa kasvoihin. Tämän
silmät, jotka olivat käännetyt ylös häneen, ahmivat hänen kauneuttaan
juuri samalla ilmeellä, joka rouvasta aikaisemmin päivällä oli
näyttänyt niin hurmaavalta. "Syvät intohimon lähteet", oli hän silloin
ajatellut. Nyt hiipi viileä pettymyksen häive hänen mieleensä.

"Hänellä on vasikan silmät", sanoi hän äkkiä itsekseen.

       *       *       *       *       *

-- Olette kovin kau... -- alkoi nuorukainen taas kuiskaamaan, kun hänen
rakastettunsa käsi levottomasti vavahtaen hänen kourassaan sävähdytti
hänet vaikenemaan.

"Hyväinen aika, todellakin vasikka!" ajatteli hän. "Mää... mää-ää...
Mitä minä oikeastaan hänessä näin? Se kaihoni oli vain hetkellistä
paimenrunoutta...!"

-- Enkö saa pitää kättänne? -- sanoi mies siirrähtäen silkkisille
polvilleen ja puristautuen häntä vasten.

Kuitenkin oli hän siro poika, ja tämän viattomuuden ja nuoruuden
tuoreudessa, joka heräsi miehuuden intohimon ensi välähdykselle, oli
kieltämättä tenhoa.

-- Suloinen tehtävä... -- virkahti Kitty puoliääneen ja kyyhkysen
leijumista muistuttavalla liikkeellä soi hänelle taaskin hennon kätensä.

Sen levätessä hänen ruskeassa kämmenessään rouva katseli sitä
taiteellisella tyydytyksellä, liikutellen pienoisia sormiaan ylös
ja alas ja ihaillen kynsien muotoa ja väriä sekä rystöjen hienoja
kuoppasia. Mutta loordi Verneyn iso pojankäsi kahmaisi ne kaikki liian
nopeasti, eivätkä hänen ruskeat silmänsä hetkeksikään kirvonneet
armaiden kasvojen hartaasta katselemisesta.

-- Olette kov... --

Kitty-rouva hypähti jaloilleen.

-- Todellakin, -- huudahti hän, -- on aika mennä nauttimaan vesiäni;
aivan unohdin ne!

Hän kutsui palvelusneitoaan:

-- Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota
minulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? -- "Ainakin", ajatteli hän
itsekseen, "saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni".

Hän sitoi hattunsa nauhat leukansa alle.

-- Mitä pidätte tästä kuosista? -- sanoi hän. Ja mustien sulkien alta
pilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi
hän kääntyi kuvastimesta. -- Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi
sulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?

Poloinen nuorukainen koetti turhaan tarkata ja arvostella.

-- Se on tosiaan hyvin siro hattu, -- vastasi hän, -- ja... ja siinä
näkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. -- Oh,
mitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä...

-- Mitä sinä töllistelet, tyttö?. -- tiuskaisi rouva Bellairs
Abigaililleen. -- Mene siitä!

-- No, hyvä Verney, -- sanoi hän sitten. -- Taivas varjelkoon, kuinka
te katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?

Puhuessaan hän viattomasti siirrälsi herttaisen näytteen katoavaa
kukoistusta nuorta miestä kohti. Ja suudelma, jonka hän oli lukenut
tämän silmistä, painautui verrattoman luontevasti hänen huulilleen.

"Kah, kuka tietää?" ajatteli hän, pieni tyytyväinen hymy suupielessä,
suoristaessaan muodikasta hattuaan. "Siinä pojassa voi olla ryhtiä
sittenkin!"

Kitty tarttui hänen käsivarteensa. Oman rohkeutensa huikaisemana
nuorukainen salli viedä itsensä huoneesta. Käsi kädessä he
tyrkkiytyivät kapeita portaita alas.

-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuorukainen ja suuteli häntä
uudestaan, kun he pääsivät hämärään, tummalla laudoituksella
varustettuun eteiseen.

-- Hyi! -- virkkoi rouva Bellairs hieman ärtyisästi, työntäen hänet
takaisin, kun hänen pieni, musta palveluspoikansa riensi avaamaan ovea.

Ei suudelma enempää kuin puhekaan osoittanut kohoavaa asteikkoa, ja
miltäpä tuntuu rakastajan suudelma, ellei se ilmaise uutta kiihkoa,
miltä lemmenvala ilman uutta väritystä, uusia mielikuvia?

Mutta puut Kuningattaren torilla olivat keveässä, vaaleassa
kullanvihervässä lehtipuvussa. Päiväpaiste hohti kullalta, tuulonen oli
raikas ja hymyilevä; vanha harmaa kaupunki oli kuin nuoresta lemmestä
punotuilla köynnöksillä somistettu.

"Hän on vain kokematon", mietti nainen kiitävien ajatustensa lomaan,
"ja hän on varmasti Bathin sievin nuorukainen".

Rakkaus ja kevät tanssivat Kitty-rouvan keveässä sydämessä ja
keveissä kantapäissä hänen sipsuttaessaan eteenpäin. Ja rakkaus ja
kevät kerääntyi ja pulppusi ja etsi ulospääsyä Verneyn sielussa yhtä
välttämättömästi ja vastustamattomasti ja melkein yhtä tiedottomasti
kuin mahla nuorissa vesoissa, jotka tuulen hyväileminä huojuen
lemmekkäästi availivat umppujaan päivän suutelulle.

Kaivohuone tuntui viileältä ja hämärältä harmaan kivikadun jälkeen,
johon keväinen aurinko räkitti nuoruutensa hurjalla voimalla. Vesi
hyräili hiljaista uneliasta lauluaan, kun se heikosti höyryten pulppusi
esille.

-- Kuunnelkaahan, -- virkkoi Kitty-rouva. -- Sen ääni on niin viatonta,
se kimaltelee niin kirkkaana!

Hymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. -- Uh, -- virkkoi hän,
-- hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, -- lisäsi hän,
taaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa
kasvoihin, -- että se on elämän vertauskuva.

-- Mutta, -- vastasi tämä, -- nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen
terveellisiä.

-- Terveellisiä! -- huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas
nostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman
hurmaavan nyrpistykseen. -- Terveellisiä, mylord! Taivas meitä
varjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden
täydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän
tietävän, että en juo niitä terveydekseni. -- Hän laski kädestään
lasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. -- Näytänkö minä
naiselta, joka kaipaa "terveysvesiä"?

-- Ette suinkaan, -- sopersi nuorukainen saamattomasti.

-- On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, -- jatkoi Kitty mielevästi. --
Yksinäisen turvattoman lesken, sir, _täytyy_ noudattaa yleistä tapaa.
Ja sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.

Hän keikautti päätään ja loi veitikkamaiset silmänsä toveriinsa.

-- Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, -- miten usein on ollut
iloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen
huulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt
liikuttamaan jäseniänsäkään!

Loordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin
muistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut
Bathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän
kääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.

-- Kah, kyllä täällä on tyhjää! -- virkahti hän. -- Teidän syynne,
että tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo
Flyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir... haha, ja vanha kenraali
Tilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat
muumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta
maailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai
tajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon,
vieläpä juokseekin! -- kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin
onnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä,
hyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla
hölkötyksellä.

-- Ja se tuo mieleeni, -- sanoi Kitty-rouva, -- että sir George
vaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin
välillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja
onneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan
yhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.

-- Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? -- kysyi loordi Verney
tukehtuneella kuiskauksella.

-- Hyi, sir, huudahti leski. -- Se oli kakaduni... puhuin kakadustani.
-- Hän huokasi syvään. -- Rakastin sitä raukkaa, -- sanoi hän.

Nuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua
kaksijalkaista hän tarkoitti.

-- Selina, -- huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää
omasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro
sensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), --
Selina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse
ammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen
sanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut
hinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi!
Miksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney... loordi Verneykö? Mitä,
hänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla.
Kuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin
lesken verkkoon!

Kakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että
koko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten
suojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta
täyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi
Verney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen
käsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi,
olematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin
lady Maria.

Viimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen
tähystimen röyhelöittensä poimuista.

-- Hän on todellakin sisarenpoikani, -- lausui hän käskevällä
bassollaan, -- sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!... Harry!
Tänne, sanon!... Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?

Sorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta.
Lady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen
kuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli
hänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili
ilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta
juoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori
kartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin,
typerin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.

-- Vakuutan sen teille, -- äänteli kapteeni irvistäen. -- Enkö ollut
siellä?

-- Miehen makuuhuoneessako? -- huudahti lady Flyte kimakasti nauraen.

Lady Marian kakadunharja nousi täten syntyneen odottelun kestäessä yhä
hurjempana. Kitty Bellairs luuli kuulevansa vanhan naisen leukojen
ratinan. Varmaa oli, että tämä vihoissaan kirkui äänekkäämmin kuin edes
kaivattu Toto-vainaja. Sitten Kitty-rouva, josta totta puhuen näytelmä
alkoi jo mennä huvia pitemmälle, tunsi nuoren käsivarren, johon hän
nojasi, jäykkenevän ja nuoren vartalon vieressään liikkuvan uudella
miehuudella.

-- Anteeksi, rouva Bellairs, -- sanoi loordi Verney (hän puhui
äänekkäästi ja rouvan kummastukseksi täysin sulavasti ja arvokkaasti),
-- sallitteko minun esitellä teidät tädilleni, lady Maria
Prideauxille?... Maria-täti, -- virkkoi hän kauniisti kalskahtavalla
äänellä, joka aiheutti yleisen hiljaisuuden, -- salli minun esitellä
rouva Bellairs. Tämä nainen on armollisesti suvainnut hyväksyä minut
tulevaksi puolisokseen. Olen miesten onnellisin, ja liitto tuottaa
minulle mitä suurinta kunniaa.

Viimeisen lauseensa hän huusi vielä pontevammin kuin edelliset ja
vilkaisten Kityn äkkiä punaiseksi leimahtaneeseen poskeen toisti
sen sitten melkein kuiskaamalla ja voimakkaan liikutuksen värähdys
äänessään.

Hämmästynyt Kitty-rouva suoristausi paisuvin sydämin kumarruksestaan.

"Sitä rakasta nuorukaista", sanoi hän itsekseen. "Sitä rakasta,
viatonta ritarillista nuorukaista!"

Hänen kirkkaat mustat silmänsä melkein sumenivat. Hänen liikutuksensa
oli jotakin ennen tuntematonta: se oli melkein äidillistä.

Äkillisen, vilpittömän liikutuksen pakoituksesta älykkäimmänkin naisen
nokkeluus herpautuu. Rouva Bellairs ei tässä uudessa tilanteessa
löytänyt mitään sanoja.

Lady Marian kuurous oli lisääntynyt peloittavaan määrään.

-- Perin hauskaa, -- mutisi hän, pisti kylmäkiskoisesti kätensä esille
ja veti sen pois ennenkuin rouva Bellairs oli ehtinyt sitä koskettaa.

-- Tuleva vaimoni, -- huusi päärin alku keuhkojensa täydeltä iäkkään
sukulaisensa korvaan.

Oli omituista havaita, kuinka vanhaksi lady Maria äkkiä näytti tulleen.
Aivan kumaraisena nyökkäili hän hajamielisesti sisarenpojalleen.

-- Kiitos kysymisestäsi, lapsi, -- mutta nämä vedet koettelevat minua
ankarasti.

Loordi Verney yritti toista kirkaisua yhtä turhaan.

-- Niin sanoo sir George, -- huomautti mylady.

"Ihan rakkaan Toto-parkani silmät", ajatteli rouva Bellairs.

Loordi Verney katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Neiti Solinasta hän
oli tavattoman sievä ja kohtelias, ja naisen poloinen vanhanpiian-sydän
lämpeni rakastajalle hänessä. Hän lähestyi lady Mariaa, nostaen hiljaa
tämän kuulotorvea.

Varsin mielissään, kun voi kääntää huomionsa toisaalle, lady Maria
nosti sen tavattoman ystävällisesti korvaansa.

-- Mitä se on, rakas lapsi? Näkyykö jotakin merkkiä herttuattaresta?

-- Sisarenpoikanne, -- sanoi neiti Selina kainolla sävyllä, --
sisarenpoikanne mylord Verney haluaa ilmoittaa teille, että hän on
aikeissa solmita avioliiton rouvan kanssa, jonka hän vastikään teille
esitteli.

Selina-neiti punehtui puhetorven suullisen takana tätä ilmoitusta
tehdessään. -- Ai! -- parahti hän sitten kivusta vaikertaen, sillä lady
Maria oli näpäyttänyt häntä koneellaan rystöille.

-- Avioliittoon mukamas! -- sanoi loordi Verneyn täti. -- Selina, olet
sinäkin aika hupsu!... Madam, -- huomautti kakadu-vainajan aave, hyvin
arvokkaasti taivuttaen harjaansa säteilevää Kittyä kohti, -- toivotan
teille hyvää aamupäivää!



XIII kohtaus.


Sanoissa "tuleva vaimoni" oli täytynyt olla omituinen taika,
sillä tuskin oli loordi Verney ne lausunut, kun hän tuli useata
tuumaa pitemmäksi, huomattavasti hartevammaksi ja näytti melkoista
vanhemmalta. Hän oli tosiaankin poikavuosista astunut miehuuden ikään.
Hän katsoi suojelevasti käsivarressaan riippuvaan pieneen naiseen.
Vastuunalaisuuden vakavuus laskeutui hänen kulmilleen.

Ah, Verney! virkkoi herra Stafford iskien silmää, hyökätessään
kuumana saliin kadun päiväpaisteesta. Kävelyllään oli hän peittynyt
valkoisella pölyllä ja vieläkin hytkähteli hän naurusta. -- Ah,
Verney, perhosleikissä kultaisella aamuhetkellä, sillävälin kun toiset
ponnistelevat otsansa hiessä! Totisesti, poika, olet keksinyt puutarhan
parhaan ruusun... Rouva Kitty Bellairs, suutelen kättänne.

Tässä Kitty-rouva tunsi tulevan herransa nuorta selkäänsä ojentaessaan
käsivarrellaan painavan hänen sormiaan kylkiluitansa vasten.

-- Herra Stafford, -- alkoi loordi Verney juhlallisesti, tämä rouva...

Mutta tietäen, mitä tuleva oli, Kitty keskeytti säälimättömästi.

-- Ja saanko kysyä, herra Stafford, -- virkkoi hän keikauttaen hänelle
päätänsä sillä linnun eleellä, joka oli hänelle yhtä luontaista kuin
jollekin sievistelevälle kyyhkyselle (Kitty-rouva kuului nimittäin
niihin, jotka alkavat heitellä silmäniskuja jo imettäjättärensä
käsivarrella ennenkuin vielä osaavat puhuakaan ja lopuksi keimailevat
lääkärilleen muodikkaassa pitsireunaisessa yömyssyssä), -- saanko
kysyä, mistä tulettekaan näin myöhään ja noin kuumissanne?

-- Mistäkö? -- huudahti herra Stafford, ja lystikkäiden muistojensa
valtaamana hän hilpeällä naurullaan herätti Kaivohuoneen juhlalliset
kai'ut.

Ah, vielä sitä kysyttekin! Tulen rattoisimmasta kohtauksesta, missä
koskaan olen saanut olla mukana. Oi, kun ajattelen, miltä hänen
kasvonsa näyttivät hänen istuessaan pyörätuolissaan leininsä ja
kiukkunsa tempoiltavana! Ja tultasyöksevä Jasper taisteluvalmiina, ja
vanhan Foulksin hampaat suusta tipahtamaisillaan tässä säädyttömässä
leikissä!... Spicer, mies, hei, hei, tuepa minua!... Oi, madam, --
herra Stafford pyyhki innostuksen kyyneleitä silmistään ja nojasi
siekailematta Spiceriä vasten ikäänkuin viimemainitun hintelä ruumis
olisi ollut erityisesti hänen tuekseen aiottu pylväs, -- oi madam,
voisin naurattaa teitä, ellen olisi liian hengästynyt puhuakseni.

-- Todellakin, -- kiirehti Kitty-rouva puuttumaan pakinaan huomatessaan
loordi Verneyn hänelle luonteenomaisella lempeällä itsepäisyydellä
taaskin valmistautuvan ilmoittamaan kihlaustaan.

-- Herra Stafford, olkaa hyvä ja puhukaa sitten, sillä minusta
näyttääkin kuluneen tavattoman pitkä aika siitä, kun viimeksi nauroin.

-- Hemmetti, -- teette _minut_ perin uteliaaksi! huomautti herra
Staffordin tuki.

-- Hyväinen aika! -- huokasi herra Stafford uudessa naurunpuuskassa. --
Haha! Muuten, Verney, eikö sinunkin pitänyt käydä sen mustasukkaisen
aviomiehen kanssa otteluun tänä aamuna?... Ah, samasta merkistä,
ja sinun myös, Spicer? Voi hitto! Olen iloinen, kun ette sitä
tehneet, sillä jos jompikumpi teistä olisi lennättänyt lyijyä hänen
ruumiiseensa, olisin menettänyt kevätkauden parhaan pilan. Totta
tosiaan. Hihi, haha, hoho!

-- Herra Stafford, -- virkkoi loordi Verney vakavana kuin huuhkaja,
sillävälin kun Kitty-rouva, johon hilpeän Staffordin riemu oli
tarttunut, nauraa kikatti hänen käsivarressaan, -- minulla on syvemmät
syyt kuin aavistattekaan iloita siitä että mieletön väärinkäsitys sir
Jasperin ja itseni välillä selviytyi. Tämä rouvashenkilö ja minä...

-- Hyväinen aika, se pila, se pila! -- huudahti rouva Bellairs
äänekkäällä levottomuudella ja polkien pientä jalkaansa.

-- Oh, kaunis rouva Bellairs, -- läähätti herra Stafford, -- kunpa
olisitte ollut siellä jakamassa sen ilon kanssani!

-- Tämä rouva... -- yritti loordi Verney.

-- Tosiaan toivoisin, että olisin siellä ollut! -- huudahti Kitty. Ja
totta hän puhuikin.

-- Rouva Bellairs, -- sanoi itsepintainen rakastaja, on suostunut
tekemään minut miesten onnellisimmaksi.

-- Häh? -- tarkkasi herra Stafford pysähtyen uuden naurunhohotuksen
partaalle.

Kitty-rouva loi silmäluomensa alas. Hän tunsi näyttävänsä kainolta ja
melkein ujolta, ja siitä oli hän itselleen vihainen.

Herra Stafford kuului niihin seitsemäänneljättä rakastajaan, joista
rouva oli niin luottavaisesti puhunut, ja sellaisena hän ei ollenkaan
käsittänyt loordi Verneyn ilmoituksen juhlallista merkitystä.

-- Ah, madam, -- huudahti hän moittivasti, -- eikö riitä, että alati
pidätte minua Hadeksessa? Täytyykö teidän välttämättömästi lisätä
kärsimyksiäni näyttämällä minulle, että toinen on paratiisissa? Mutta,
pikku Verneyni, -- jatkoi hän kääntyen hyväntuulisesti kilpailijansa
puoleen, -- on kohtuullista, että varoitan sinua ennenkuin annat ottaa
mittasi sädekehääsi varten. Tämän naisen suosion paratiisissa (ah, enkö
sitä tietäisi?) saa iloita perin epävarman ajan.

-- Tämä nainen, sir, -- virkkoi loordi Verney huulet jäykkinä, on
luvannut tulla vaimokseni.

Oli onnellista, että herra Staffordilla oli tuki, sillä tämän iskun
vaikutuksesta hän horjui. Vaikka hän oli maailman mies, hänen kasvonsa
ilmaisivat mitä vilpittömintä kummastusta.

Oi, miten kainolta näyttikään Kitty-rouva!

Hiukan kateellisena Spicer alkoi tuhlata onnittelujaan, jotka hänen
suojelijansa otti vain kylmästi vastaan.

-- Ah, Kitty, -- kuiskasi herra Stafford rouva Bellairsin
näkinkengänmuotoiseen korvaan, -- pidättekö niin hennosta,
heleänvihreästä nuoruudesta? Kah, armas rouva, pojan leuka on yhtä
sileä kuin omannekin. Mitä pilantekoa tämä on?

Kitty raapaisi pikku jalallaan ja painoi päänsä alas. Kitty-rouvako
ujona! Ja tuo viaton poikaparka suojelevine sävyineen -- se oli mitä
lystikkäintä nähdä.

-- Saat olla varma, Verney, -- huudahti herra Stafford, -- että toivon
sinulle iloa, haha, kaikesta sydämestäni! Ja te, madam, hihi!...
anteeksi, hyvät ystävät, mutta muisto sir Jasperin kaksintaistelusta on
minulle vielä liikaa. Haha, tue minua, Spicer!

-- Rouva nai hänet, nai hänet, -- huudahteli Spicer sapekkaan
kostonhimoisesti, vilkaistessaan olkansa yli heidän luotaan poistuvaan
pariin.

-- Nai hänet! Ei koskaan! -- huudahti Stafford. -- Kitty ei ole mikään
hupsu. Ka, mies, se pieni paholainen ei huolisi _minustakaan!_ Hän
rakastaa liiaksi vapauttaan ja huvituksiaan. Etkö huomannut? Hän ei
tohtinut katsahtaa ylös, peläten näyttävänsä silmäkulmassaan ilkkuvan
veitikan. Hei, hurraa, ritarillinen kapteenini! -- innostui keikari
ja lyödä sipaisi jäähyväisiksi halveksivasti ja hyväntuulisesti
häntä tukeneita ohuita hartioita. -- Sinun ei vielä tarvitse ruveta
elättäjäksesi toista kokematonta keltanokkaa etsimään.

       *       *       *       *       *

Vilkaistessaan vasikkaansa Kitty-rouva keksi yhä suuremmaksi
mielipahakseen ja kenties kummastuksekseenkin uuden ilmeen tämän
silmissä. Kiihkeä hartaus oli väistynyt aivan liikanaisen arvokkuuden
tieltä.

"Se otus on oikea eläinnäyttely!" ajatteli hän suuttuneena itsekseen.
"Hämärässä hän varmaankin eniten muistuttaa tarhapöllöä!"

He kävelivät yhdessä Kaivohuoneelta Luostarikadulle ja sitten
verkalleen Oranssilehdon viileään siimekseen, jossa he syrjäisen
sopukan löydettyään istahtivat kivipenkille.

-- Kun mies, -- alotti Harry Verney, -- lyhyen aamukauden kuluessa
on joutunut katselemaan olemassaolon suuria kysymyksiä, kuolemaa ja
rakkautta, silmästä silmään, niin seuraelämän valheelliset riemut ja
surut näyttävät hänestä kovin ontoilta ja arvottomilta!

-- Oh, -- sanoi Kitty, -- te säikähdytätte minut! Milloin te
kuolemaakin katselitte, mylord?

-- Niin, -- vastasi toinen viattoman vakavasti, -- ellette te,
rakkahimpani, olisi tänä aamuna tullut sir Jasperin ja minun välilleni,
kuka tietää, mitä olisi voinut tapahtua?

-- Oo, vai sitä! -- sanoi toinen huultaan venähdyttäen.

-- Niin, -- virkkoi loordi, -- missä olisin nyt, Kitty? Se ajatus
ahdistaa minua suuressa onnessani. Jos olisin surmannut sir Jasperin,
olisinko koskaan voinut katsella itseäni muuta kuin murhamiehenä?

-- Uh, hyi, hyi, -- puhkesi hänen rakastajattarensa kärsimättömänä, --
ken sellaista pienissä kunniakysymyksissä ajattelee!

Sydämessään sanoi hän itselleen, että nuoren miehen _savoir-vivre_
osoittautui hirveän puutteelliseksi. Ja kaikessa vilpittömyydessään hän
ryhtyi tätä sulavan ja seurapiireissä tarpeellisen esiintymistaidon
puutettaan vielä enemmän paljastamaan.

-- Jos taasen olisin kaatunut, ja se olisikin ollut luultavinta, tämä
kun oli ensimäinen senlaatuinen kohtaukseni, vavistuttaa minua ajatus,
missä tilassa sieluni olisi saapunut luojansa eteen. -- Hänen äänensä
värähteli hetkisen.

-- Mylord Verney, -- huudahti Kitty, kääntäen häneen mitä
tuskastuneimmat kasvot, -- ette aavistakaan miten järkytätte minua!

Nuorukainen ei tosiaankaan aavistanut.

Hän otaksui hänen huolestumisensa lempeimmäksi naiselliseksi
myötätunnoksi ja rohkaistui uusiin luottamuksiin.

-- Punastuen tunnustan teille, -- sanoi hän, -- että tänne Bathin
iloisiin seurapiireihin tultuani elämäni ei ole ollut aivan sellaista,
että omatuntoni voisi sen hyväksyä. Rakkaan äitini minuun suurella
uutteruudella istuttamat hurskaat tavat ja vakavat elämänohjeet olen
liiankin keveästi syrjäyttänyt.

-- Hyväinen aika! -- huudahti Kitty-rouva vielä tuskaantuneempana.

-- Kun olemme naimisissa, rakkahin, -- jatkoi loordi Verney,
puhuessaan kietoen hiljaa kätensä armaansa hennoille vyötäisille,
mutta siveellisiin mietelmiinsä vaipuneena unohtaen antaa syleilylleen
tulisuutta, -- niin emme etsi loistavaa maailmaa. Löydämme kaiken
onnemme toistemme parista, eikö niin? Oi, kuinka tervetulleeksi rakas
äitini lausuukaan teidät Verneyn sukulinnaan! Hänen unelmansa on aina
ollut, että menisin aikaisin naimisiin ja asettuisin maatilalle.

Pienet kylmät väreet karmivat Kittyn selkäpiitä. -- Onko aikomuksenne
avioliittoon mentyänne asua äitinne luona? -- änkytti hän, nojautuen
heikosti hervotonta käsivartta vasten.

Intomielin huudahti nuorukainen, että äideistä parhaimmasta hän ei
koskaan voisi pitkää aikaa elää erossa.

-- Oi, te olette pitävä hänestä kovin paljon! -- sanoi hän, katsahtaen
hellästi mielikuvituksensa Kittyyn.

-- Hennoimmasta lapsuudestanne asti hän siis uutterasti kylvi teihin
vakavia periaatteita ja hurskaita tapoja, eikö niin? -- kuiskasi
todellinen Kitty melkein voivottaen.

-- Niin hän todellakin teki, -- vahvisti nuorukainen innostuneena.

Kitty-rouva sulki silmänsä ja antoi päänsä kallistua olalleen.

-- Pelkään saavani hermokohtauksen, -- virkkoi hän.

-- Sen aiheuttanee kevään kuumuus, -- sanoi nuorukainen ja näkyi
aikovan nousta.

-- Ehkä niin, -- vastasi Kitty, käyden yhtäkkiä niin hervottomaksi,
että miehen täytyi tiukentaa puristustaan. Hän vilkaisi häneen nyt
hiukan säikähtyneenä. Kitty raoitti kirkkaat silmänsä ja soi hänelle
pienen raukean hymyn välähdyksen.

"Ainakin", ajatteli leski, "eroamme suloisella hetkellä, jos meidän
täytyy erota (ja erota meidän täytyy, vasikkani ja minun). Mitä?
Lehdossa, missä jokainen tuoksu, jokainen kätketty lintu, lehvä ja
päivänsäde johtaa mieleen lemmenajatuksia, ja missä minä istun hänen
vieressään, hän alkaa lörpötellä äidistänsä! Ellei hän edes märehdi
kauneuttani vielä kerran, niin nimeni ei ole Kitty!"

Hän huokasi ja sulki silmänsä. Hennot kasvot olivat vain vaaksan päässä
nuorukaisen huulista.

-- Pelkään tosiaankin voivanne pahoin, -- sanoi tämä hellän
huolestuneesti. -- Äidilläni on oivallisia sydäinenvahvistustippoja
sellaista heikkoutta vastaan.

Rouva Bellairs kohosi istualleen niin tarmokkaasti, että sitä ei olisi
pyörtyvältä naiselta odottanut.

-- Äitinne... -- alotti hän leimaus silmissä, mutta hillitsi itsensä
äkkiä. -- Hyvästi, Verney, -- virkkoi hän ojentaen hänelle kätensä.

-- Hyvästi! -- toisti nuori mies aivan hämmästyneenä.

-- Ah, -- huokasi Kitty, -- luostarin kello kajahduttelee jo tyhmää
vanhaa säveltään. Kuinka kauan olenkaan ollut teidän kanssanne
kahdenkesken, sir? Hyi, hyi, eikö minun pitäisi ajatella mainettani?

-- Tulevana vaimonani tietysti... -- sopersi mies.

-- No, sitä suuremmalla syyllä, -- keskeytti Kitty; -- eikö minun pidä
osoittautua tarpeellisen varovaiseksi? Ajatelkaahan arvoisaa äitiänne!
Kas niin, sir, jättäkää minut nyt.

Hetkisen hän pilkkasi; toisen vuoron hän herttaisesti hymyili.

"Minä panen hänet ammumaan!" ajatteli hän, vahvistaen päätöksensä
jalkaa polkemalla.

-- Ovellenne asti? -- pyysi nuorukainen.

-- Ei askeltakaan, -- kielsi hän. -- Kas niin, sir, hyvästi.

Harry tarttui hänen käteensä ja kumartui maltillisesti häntä
suutelemaan.

-- Menen kirjoittamaan tämän uutisen äidilleni, -- sanoi hän.

-- Oh, menkää! -- virkkoi Kitty, kääntyä heilautti kantapäällään ja oli
hameenhelmojen vimmatusti huiskiessa ja kahistessa kadonnut käytävän
mutkan taa ennenkuin rakastaja hitaalla pojanjärjellänsä edes ehti
pyytää häntä määräämään seuraavan kohtauksen hetkeä.

Kitty-rouvan silmissä oli vallan kyyneliä, kun hän kepillään pieksi
hiekkaa. Hän hieroi raivokkaalla kädellä kirsikkahuuliansa siltä
kohtaa, mihin nuorukainen oli painanut suutelonsa.

"Se oli tosiaankin aviollista!" huudahti hän itsekseen, muistellen
tapahtumaa vihaisella kaksinaisella sävyllä. "Mokoma vasikka! Onko
nainen koskaan viettänyt naurettavampaa hetkeä... ja, taivaan nimessä,
mitä on tehtävä?"



XIV kohtaus.


Denis O'Hara asui juuri Gay-kadulla. Kaikki tietävät, että Gay-katu
kulkee jyrkkänä Kuningattaren torin viheriästä sisäpuistikosta
Kuninkaallisen sirkuksen pylväiden juhlallisuuteen. Ollen
muodinmukaisimman maailman kävelypaikkoja Gay-katu jäi ylimalkaan
autioksi niillä tunneilla, jolloin hienosto Bathin kirjoittamattomien
lakien mukaan kerääntyi muualle.

Kellon lähetessä kahdeksaa iltasella sen päivän huomenis, jolloin herra
Denis O'Hara oli suorittanut kaksintaistelunsa sir Jasperin kanssa,
ensinmainittu istui allapäin avoimen ikkunansa ääressä hyvin upeassa
yönutussa. Lievä kuume puistatteli häntä. Katu oli hänestä tosiaankin
niin kirotun tyhjä, että kantotuoli, joka kahden puhkuvan kantajan
kuljettamana saapui rinnettä ylöspäin, herätti hänessä melkoista
mielenkiintoa.

"Olenpa varma", ajatteli hän, "että siinä on vain joku vanha kana,
jota ne tärisyttelevät kotiin orrelleen, senjälkeen kun hän on
menettänyt kuusi pennyä [Englannin penny on noin 11 Suomen penniä]
ja sävyisyytensä pikettipelissä. Mutta miksen voisi aikani ratoksi
hiukkasen haaveilla ja kuvitella jonkun ihanan nuoren immen tulevan
minua tervehtimään onnettomuudessani? Oikeita pettureita ne miehet
ovatkin, kun ei ainoakaan heistä tahdo pitää minulle seuraa tänä
iltana! Kukaan ei niin väleen haista, että kukkaro on tyhjä, kuin omat
rakkaat toverit. Jumaliste", -- sanoi herra O'Hara pistäen päänsä
ikkunasta, "eikö se siunattu kantotuoli pysähdykin minun ovelleni!"

Huoneeseen kaikuva kellon soitto vahvisti tämän huomion.

"Se on nainen! Suuret jumalat, se on nainen!" -- Tim, Tim, sinä pahus!
-- karjui herra O'Hara, -- tule heti tänne, taikka puhkaisen kallosi!

Tietoisena huolimattomasta sairaanpuvustaan hän nousi tuoliltansa;
mutta kun uteliaisuus oli voimakkaampi kuin häveliäisyys, hän ei
kyennyt poistumaan edullisesta asemastaan ikkunan luota.

"Voi sitä hurmaavaa pikku jalkaa!" -- huudahti hän haltioittuneena,
kun kaareva vaaleanpunaisen silkkisukan peittämä nilkka ja mitä sievin
pieni kirjotohveli löyhähtelevässä pitsipilvessä pujahtivat tuolin
pimennosta hänen ihastuneiden silmiensä eteen.

Hän kääntyi hetkiseksi kirkaistakseen jälleen palvelijan huoneeseen:

-- Tim, sinä lemmon penikka, missä sinä oikeastaan olet? -- "Minä en
suinkaan kelpaa naishenkilön nähtäväksi, sitä vähemmän, kun hänellä on
tuollainen jalka!"

Kun hän vielä kerran työnsi päänsä ikkunasta, olivat ainoastaan
kantajat kadulla.

"Tietysti hän menee ensikerrokseen ranskalaisen markiisin luo", sanoi
O'Hara ja istahti, tuntien itsensä litteäksi kuin pannukakku.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutus ovelta kuohahdutti vilkkaan
veren punaiseen päähän. "Lemmon penikka", yleisemmin tunnettu Tim
Mahoneyn nimellä, mielistelevä, epäsiisti vetelys, jolla oli viekas,
teeskentelevä ja mairitteleva katse, seisoi kynnyksellä mulkoillen
isäntäänsä; sitten hän useampaan kertaan napsahdutti peukalollaan
olkansa yli ja virnisti tavattoman huvitettuna.

-- Mitä se on? -- kysyi O'Hara hurjasti.

Tim iski silmää ja poksahdutti vielä kerran peukaloansa.

-- Puhu, sinä ruma paholainen, taikka jumal'avita tärvelen kaiken
kauneutesi!

-- Sisarenne! -- huudahti Tim kumisevalla mahanaurulla.

-- Sisareniko, mies?

-- Niin, teidän armonne, -- vastasi veitikka, joka O'Haran
kasvattiveljenä hyvin tiesi, että hänen isäntänsä ei voinut kerskata
sellaisesta hellästä sukulaisuussuhteesta. -- Hän on varmaan kuullut
teidän armonne haavoittumisesta ja on tullut teitä katsomaan. "Olen
herra O'Haran sisar", hän sanoi...

-- Ja enkö olekin? -- huudahti suloinen ääni hänen takaansa. --
Tai ellen sitä, niin olen ainakin hyvin, hyvin rakas serkkuja joka
tapauksessa minun täytyy tavata herra O'Hara heti ja yksinään.

-- Kernaasti, -- huudahti O'Hara, innokkaana asettuen täydellisesti
tilanteeseen ja hypähtäen eteenpäin. -- Päästä nainen sisälle, sinä
lurjus!... Oi, rakas! -- ihastui irlantilainen, avaten auliisti
käsivartensa syleilyyn, -- olen kovin iloinen nähdessäni sinut!... Tim,
sinä vintiö, sulje ovi jälkeesi!

Vieras oli hyvin verhottu ja sitäpaitsi naamioitu. Mutta herra O'Haran
kiihkeä tervehdys ei ilmaissut hetkenkään epäröimistä.

-- Sir, sir, -- kuului heikko ääni röyhelön poimujen alta, -- mitä
käyttäytymistä tämä on?

-- Oi, armahin sisko, todellakin sydämeni on sinua hirveästi
kaivannut! Vieläkin suudelma, rakas, rakas serkku!

-- Herra O'Hara! -- huudahti rouva Bellairs ilmeisen suuttumuksen
sävyllä, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja seisoi huohottavin povin ja
tulta silmissä.

-- Tuhat tulimaista! -- kirkaisi kekseliäs irlantilainen. -- Eikö se
ole herttainen Kittyni!

-- Rouva Bellairs, jos suvaitsette, herra O'Hara, -- oikaisi nainen
hyvin arvokkaasti. -- Minua ilahduttaa nähdä, sir, että se toinen
intohimo, josta olen niin paljon kuullut, ei ole heikentänyt
hellyydentunteitanne sukulaisianne kohtaan.

Hän istuutui, leyhytteli itseään naamiollansa ja vilkaisten ylpeästi
ympäri huonetta kiinnitti lopuksi katseensa kynttilänjalan vasempaan
haarukkaan.

Sekunniksi herra O'Haran liukas kieli näkyi jäykistyneen; mutta vain
sekunniksi. Sirolla liikkeellä hän keräsi kirjosilkkisen yönuttunsa
liepeet kiinteämmin tummanruskeiden satiinihousujensa ympärille, koska
hän mielipahakseen tiesi, että näillä ei ollut ensimäisen uutuutensa
kiiltoa; sitäpaitsi oli niihin jäänyt merkki liiaksi täytetystä
pikarista läikähtäneestä nesteestä, jota hän mielellään nimitti
rubiiniviiniksi. Sitten hän laskeutuen toiselle polvelleen alkoi
lavertaa hellää tarinaa lesken poiskäännettyyn korvaan.

-- Ja somana tomppelina täytyy teidän minua pitää, armahin Kitty...
pyydän anteeksi, rakkaani, madam minun on sanottava; vaikka toden
totta, nähdä teidän tuolla tavoin viskelevän pääkköstänne ja
tanssittavan siroja pikku kiharianne riittää antamaan kelle tahansa
halun teettää se teillä uudestaan. Oh, onhan teillä jumalainen pikku
korva, mutta, hitto vieköön, Kitty, jos tahdotte kääntää minulle
niskanne... kas noin, vaikka minut siitä ammuttaisiin, en voinut
pidättyä, kun tuo pieni avoin kohta niin vietteli huuliani.

-- Säästäkää suudelmanne sisarellenne, sir, tai serkullenne!

-- Mitä ihmettä... Ja ettekö luule minun teitä tunteneen?

-- Hyvin uskottavaa!

-- Kohdatkoon kuolema minut tässä silmänräpäyksessä, ellen tuntenut
teitä jo ennenkuin olitte astunut ulos siitä vanhasta kantotuolista!

-- Anteeksi, sir, -- virkkoi Kitty vihaisesti hihittäen, -- miten edes
teidän kekseliäs älynne voi sen todistaa?

-- Tietysti, enkö nähnyt tuon pienen vaaleanpunaisen jalan astuvan ulos
ja enkö tuntenut sitä ennenkuin se oli maata koskettanutkaan?

-- Herra teitä armahtakoon! -- huudahti Kitty-rouva vakavasti. Mutta
poskessa vilahti hymykuoppa.

O'Hara oli nyt tarttunut kiinni hänen kädestään, jota hän hyväili
tunnustelevan rakastajan kosketuksella, naiskädenkin puristusta
pehmeämmällä; ja siinä hyväilyssä värähteli mykkää houkuttelevaa
kysymystä.

-- Toivon Herran _antavan_ minulle anteeksi, että ryhdyn epäjumalaa
palvelemaan. Luullakseni varoitetaan siitä kyllä kymmenessä käskyssä,
mutta eipä suinkaan vanha Mooses olisi ollut niin ankara niille
israelilaisille, jos he olisivat älynneet palveltavakseen korottaa
kauniin naisen vanhan kultaisen vasikan asemesta.

Tämän sanan kuullessaan Kitty-rouva huomattavasti hätkähti.

-- Voi, voi, -- huudahti hän, -- älkää enää koskaan puhuko siitä
kauheasta eläimestä! Oi, Denis, -- lisäsi hän, katsoen häntä ensi
kertaa suoraan silmiin ja tehden sen niin liikuttavasti ja hartaasti
kuin voi, -- olen suuressa, suuressa hädässä enkä tiedä, mitä tehdä!

Tässä otti hän esille hienon nenäliinan, koskettaen sillä
silmäluomiaan, joiden hän itse melkein luuli aivan kostuneen.

-- Jalokiveni! -- innostui herra O'Hara valmiina antamaan hänelle
sellaista lohdutusta, mikä ensiksi juolahti hänen mieleensä.

-- Olkaa hiljaa, -- varoitti Kitty-rouva ärtyisästi. -- Tarkatkaa nyt,
sir! Minun on kysyttävä teiltä neuvoa. Kas niin, istukaa, istukaa. Oh,
olen tosissani, ja tämä on ihan vakavaa.

Herra O'Hara totteli, vaikka hiukan vastahakoisesti. Hän veti tuolinsa
niin lähelle leskeä kuin tämä salli ja suipisti huulensa vakaviksi.

-- Tunnette loordi Verneyn, -- alkoi viehättävä leski.

-- Tunnen kyllä, -- keskeytti puhelias irlantilainen, -- ja säädyllinen
hiljainen poika hän onkin, vaikka hän pitää niin hitonmoista porua
muutamista korttipelissä menettämistään kultapunnista että luulisi
niiden kasvavan hänen nahassaan!

-- Hst, -- hillitsi rouva. -- _En voi sietää häntä!_

O'Hara puolittain hypähti nojatuolistaan.

-- Sanokaa vain sana, -- kuohahti hän, -- niin työnnän miekan hänen
kylkiluittensa alle yhtä sileästi kuin...

-- Oh, olkaa hiljaa, -- huudahti Kitty hyvin katkeroituneena. --
Kuinka voitte noin haastaa, kun kaikki tietävät, että hän on tulossa
puolisokseni!

-- Puolisoksenne! -- O'Hara karahti tulipunaiseksi suuttumuksesta
kähärän, punaisen tukkansa martoon asti. Sitten hän pysähtyi
tukehtumaisillaan.

-- Mutta minä _en tahdo_ naida häntä, ymmärrättehän, hupsu, -- sanoi
Kitty viehkeästi hymyillen.

Hänen rakastajansa kalpeni ja nojasi taaksepäin avarassa tuolissaan.
Lääkäri oli sinä aamuna iskenyt hänen suontansa hänen edellisenä iltana
saamansa vamman vuoksi, ja hän tunsi itsensä hituisen hervottomaksi ja
huimaantuneeksi. Kitty-rouvan silmät saivat yhä lempeämmän ilmeen, kun
hän huomasi nämä imartelevat liikutuksen merkit.

-- Se tolvana, -- virkkoi hän kostonhaluisesti, -- käsitti väärin
muutamien kohteliaiden sanojen sisällön ja meni heti määkimään kaikille
Bathin asukkaille, että muka olimme kihlautuneet.

-- Kyllä minä pian hänen suunsa tukin, -- jupisi O'Hara, joka
liikutuksessaan tuli käyttäneeksi vähemmän hienoja sanoja kuin hän
yleensä tavoitteli. -- Oi, Kitty, -- virkkoi hän pyyhkien kalpeita
ohimoitaan, -- kylläpä te minut hirveästi säikähdytitte!

Tässä rouva Bellairs äkkiä ja käsittämättömästi kiihtyi.

-- Ette ymmärrä minua, -- sanoi hän polkien jalkaansa. -- Oi, miten
voisin asian selittää? Kuinka ihmiset ovatkin typeriä! Minun täytyi
tänä aamuna käväistä hänen asunnossaan pelkkä ystävyyden osoitus, sir,
jonka tein lady Standishin puolesta. Kuka olisi voinut aavistaa, että
se vasikka otaksuisi käyntini tarkoittavan häntä. Minä vain tulin
välittämään hänen ja sen Jasper-hullun riidassa! Yksinäisen naisen,
-- huudahti Kitty-rouva, -- on hyvin vaikeata välttää panettelua, ja
nyt mylord Verney määittyään asiaa koko Bathille on tällä hetkellä
kirjoittamassa siitä sietämättömälle vanhalle äidilleen. Ja sitten
se hänen kakadu-tätinsä jo kokoilee vanhimpia granaattejaan ja
valehelmiään häälahjaksi. Voi, voi sentään, mitä minun _on_ tehtävä?

Hän kääntyi tuolinsa selkänojan yli kätkeäkseen kasvonsa nenäliinaansa.
Samassa silmänräpäyksessä O'Hara oli jälleen hänen jalkojensa juuressa.

-- Sieluni sielu, sydämeni valtimo! -- huudahteli hän. -- Älkää
ollenkaan itkekö, rakkakin Kitty, kyllä minä raivaan sen miekkosen
tieltänne ennemmin kuin aavistattekaan.

-- Tosiaan, sir, -- virkkoi rouva pyörähtäen häntä kohti tuskaansa
verraten ihmeteltävän kirkkain katsein. -- Ja silläkö tavalla
tahtoisitte pelastaa maineeni? Ei, siitä ei näy tulevan mitään
-- sanoi hän äkkiä tyyntyen, tuijottaen taas kynttilänjalkaan
aikaisen marttyyrin ilme silmissä, -- tässä ei muu auta kuin kärsiä
hyväluontoisuuteni rangaistus ja muuttaa asumaan Verneyn sukukartanoon
siveellisen loordi Verneyn ja hänen äitinsä, tuon naisellisen
oivallisuuden ja kotihurskauden esikuvan pariin.

-- Haa, kautta pyhän Pietarin, -- kivahti O'Hara, hypähtäen jaloilleen,
-- vaikka minun täytyisi siepata teidät hänen nenänsä edestä itse
vihkialttarilta ja kantaa teidät omin käsin pois, pelastan teidät
siitä, armahimpani!

-- Sanotteko niin? -- kysäisi rouva innokkaasti. -- Sitten en
tosiaankaan, sir, -- jatkoi hän mitä hempeimmän ujona, hymykuoppanen
poskessa, -- kiellä, että tullessani tän'iltana luoksenne ajattelinkin
voivanne auttaa minua. Eilen aamulla, sir, -- sanoi hän, -- sain
kirjeen. Siihen oli merkiksi liitetty hiuskihara...

-- Ah, Kitty! -- huudahti riemastunut ja jumaloiva irlantilainen, vielä
kerran avaten käsivartensa syleilyyn.

-- Malttakaa, sir, -- sanoi leski välttäen häntä. -- Ryhtykäämme
toimeen.



XV kohtaus.


-- Mutta teidän tulee käsittää, -- varoitti rouva, -- että viette minut
pois vastoin tahtoani.

-- Tietysti, -- vakuutti irlantilainen. -- Eikö poloisen Denis O'Haran
ole karattava kanssanne vain pelastaakseen maineenne?

-- Jos minä siis parkaisen, sir, ja kerran pari teitä raapaisen, ette
pane sitä pahaksenne?

-- Pane pahakseni, minäkö? -- sanoi hän, pysähtyen suutelemaan jokaista
sormenpäätä kädestä, jota hän tavalla tai toisella yritti lakkaamatta
puristaa. -- Rakkaani, eikö minulle totisesti tuota suurinta iloa
tuntea helmenhohtavat kyntenne poskellani?

-- Ettekä säästä mitään kuluja hevosten ja ajopelien hankkimiseksi? --
sanoi Kitty.

-- Heh? -- huudahti herra O'Hara, ja hänen katseensa sumeni hiukan
epämääräiseksi. -- Rakkahimpani, hankin parhaat, mitä rahalla voi
saada... mitä rahalla voi saada, -- sanoi herra O'Hara, ja hänen
silmänsä pyörivät päässälaskun ponnistuksesta. "Onhan minulla isoisäni
kello; pelkään, että koneisto ei vastaa, mitä kultakotelo lupaa,
mutta saanee siitä nelisen puntaa. Ja sitten on minulla jalokivillä
koristettu nuuskarasiani, jonka ritari antoi isälleni... ei, lemmossa,
sen olenkin jo liottanut! On myös hopeakahvainen miekkani... voisin
vaihtaa sen tavalliseen mustaan ja saada ehkä viisi puntaa väliä. Ja
minulla on kolme lajitelmaa brabantilaisia pitsejä..."

Hänen mietiskellessään Kitty hymyili hänelle lempeän ivallisesti; --
sitten työnsi hän kätensä taskuun ja veti sieltä hyvin täytetyn lippaan.

-- Ja luulitteko, -- sanoi hän, asettaen lippaan pöydälle, -- että
minulla olisi ollut rohkeutta pyytää _rikasta_ rakastajaa karkaamaan
kanssani?

-- Niin, -- mutisi mies, jatkaen ääneen hiljaista yhteenlaskuaan, -- on
minulla vielä kultainen punssimaljanikin! Vannoin, että niin kauan kuin
minulla olisi pisarakin siinä sekoittaa en kapineesta luopuisi; mutta
enhän totisesti aavistanut, mitä minulle oli varattuna,... siitä saa
kaksikymmentä puntaa tai enemmänkin. Ottakaa takaisin rahanne, Kitty;
teidän ryöstämisestänne en suostu vastaanottamaan muuta palkkaa kuin
minkä suloisilla huulillanne maksatte.

-- Kuunnelkaa toki, sir, -- huudahti rouva kohottaen sormensa, -- te
olette köyhä mies.

-- Sitä olen, -- myönsi toinen.

-- Ja minä, -- jatkoi hän, -- olen varakas nainen.

-- Oh, -- huudahti O'Hara, -- Kitty, armaani, se on viimeinen asia
maailmassa, mitä tällä hetkellä ajattelisin. Laskiessani sydämeni
jalkainne juureen, rakkaani, tein sen teidän oman suloisen olentonne
tähden ilman pienintäkään voitonhimoista ajatusta. Mitä minä rahoista!
-- sanoi hän napsahduttaen sormiaan. -- Ei _niistä_ puhettakaan, Kitty,
rakkahin! Minä halveksin rahoja. Kah, -- jatkoi hän hurmaavalla,
tarttuvalla hymyllään, -- minulla ei vielä koskaan ole ollut
kultakolikkoa taskussani sen polttamatta reikää siihen.

Rouva Bellairs kuunteli häntä omituisella puolittain halveksivalla,
puolittain hellällä ilmeellä. Sitten hän nyökkäsi.

-- Uskon empimättä sanojasi, -- virkkoi hän. -- No, no, Denis, älä
hupsuttele. -- Koska rahat ovat tuossa ja tiedämme, mitä varten, niin
mitä merkitsee meidän välillämme, kumpi ne siihen on asettanut?

-- Ah, -- huudahti irlantilainen ikäänkuin häpeissään ja siirtyen
kevyestä äänilajistaan peräti todellisen liikutuksen sävyyn, -- sinä
olet enkeli! En ole sinun arvoisesi, mutta koetan parhaani, Kitty,
koetan parhaani.

Rouva näytti hiukan hämmentyneeltä.

-- En tosiaankaan salli, että jälleen putoat polvillesi, -- virkkoi hän
terävästi, -- aika rientää, ja asia on kai järjestetty.

-- Jätä se minun huostaani, -- vakuutti mies; -- suoriutuisin siitä
vaikka silmät sidottuina.

-- Toimita kyytivaunut Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan; se on
luullakseni Bathin pimein soppi.

-- Niin teen, ja järjestän hevosten vaihdon Devizesissä, sillä
ensimäinen väli on meidän ajettava täyttä vauhtia.

-- Ja sitten? -- kysyi Kitty, katsahtaen häneen epäilevästi.

-- Sitten... Lontooseen. Minulla onkin Covent Gardenissa eräs tuttava,
joka vihkii meidät silmän räpäyksessä.

Kitty pureskeli pientä sormeaan. Riemastus, jonka tämä viime toive
välähdytti miehen kasvoille, ei kuvastunut hänen omillaan.

-- Mutta unohdat, -- sanoi hän, -- että minut on vietävä pois vastoin
tahtoani, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos matkamme päässä naisin sinut
enemmittä mutkitta?

-- Oh, totisesti, -- vastasi O'Hara ilman levottomuuden varjoakaan, --
enkö olisi kurja raukka, ellen tiellä osaisi sinua suostutella? Ja mitä
sitten maailma sanoisi, ellet menisi naimisiin kanssani matkustettuasi
kaiken yötä tällaisen kesyttömän irlantilaisen paholaisen seurassa? Ka,
-- lisäsi hän iskien silmää, -- mitä muuta voisi nais-parka kunniansa
pelastamiseksi tehdä?

-- Totta kyllä, -- myönsi uhri miettien ja napautti hampaitaan.

Hän sitoi naamion jälleen kasvoilleen ja käänsi ylös hilkkansa, syvässä
mietiskelyssään välittämättä toisen ylivuotavista tunteenpurkauksista.
Ovella hän pysähtyi katsahtaen taakseen toveriinsa, silmät välkkyen
omituisen viettelevinä mustan sametin kurkistusrei'istä ja punaiset
huulet uhkuen salaperäistä lupausta mustan pitsipoimun alta.

-- Enkä ollenkaan kysynyt haavaasi, -- virkkoi hän liikuttavalla
äänellä. -- Onko se tuskallinen? Luuletko kykeneväsi kestämään
huomis-illan rasitukset?

-- Ah, minulla on vain yksi tuska, Kitty, -- huudahti Denis, -- ja se
on intohimoinen rakkauteni sinuun. Ja kun mies on lemmensairaana, on
hänellä kahdenkymmenen miehen voima.

-- Ei askeltakaan edemmäksi kuin tälle ovelle, -- torjui Kitty. --
Ajattele kantajia ja Bathin juoruja. Hyvää yötä!



XVI kohtaus.


-- Ja nyt, lapsi, mitä kaupungilla puhutaan? -- kysyi rouva Bellairs.

Yöt olivat kylmiä ja pölkky rätisi uunissa. Kitty oli mitä hauskimmassa
kotipuvussa ja ojensi punaiseen tohveliin verhotun jalan keveästi
liekkiä kohti.

-- Ka, madam, -- virkkoi Lydia hermostuneilla sormilla irroittaessaan
toisen puuteroidun hiuskierukan ja kutrin toisensa perään, -- kaiken
aamua puhuttiin sir Jasperin ja eversti Villiersin kohtauksesta
Hammerin kedolla. Ja koko iltapäivän... -- Tyttö pysähtyi harja kädessä.

-- Koko iltapäivän? Kerro, lapsi. Tiedät, -- sanoi hänen emäntänsä
hurskaasti, -- että minun täytyi viettää koko iltani rakkaan ystävän
sairasvuoteen ääressä.

-- Niin, madam, -- sanoi neitonen, -- ei puhuta mistään muusta kuin
teidän omasta avioliitostanne nuoren loordi Verneyn kanssa.

-- Herran tähden, tyttö, -- parahti rouva, -- älä toki iske päähäni
niin kovaa niillä harjaksilla! Mikä sinuun on tullut? Ja mitä ihmiset
asiasta ajattelevat?

-- Ka, madam, -- virkkoi hänen Abigailinsa, käsitellen harjaansa
pehmeämmin ja sallien kiihtymyksensä ilmetä vain äänen terävässä
värähdyksessä, -- mylord Verneyn palvelija sanoo säälivänsä sitä, jonka
täytyy mennä asumaan vanhan aatelisrouvan luo Verneyn linnaan.

-- Haa! -- äännähti Kitty ja hymyili onnittelevasti itselleen
käsikuvastimeen.

-- Ja herra Burrell, madam (hän on lady Marian hovimestari ja viisas
vanha herrasmies onkin) sanoo, että häitä ei tule, madam, sillä yhtä
vähän hänen oma rouvansa kuin Verneyn kartanon rouva sitä sallisivat,
madam.

-- Oh, vai niin, -- huudahti rouva Bellairs jäykistyen, -- siinäkö
kaikki, mitä he siitä tietävät! Lydia, sinä petollinen, nenäkäs tyttö,
miten rohkenet minulle sellaista juttua kertoa?

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, madam, -- vastasi Lydia, tuhauttaen
nenäänsä. -- Kyllä minä sen sanoinkin herra Burrellille, että jos te
todenteolla tahtoisitte ottaa puolisoksenne sellaisen pojanhoukkion
kuin loordi Verneyn (anteeksi, madam, varmaan hänestä tulee hyvin siro
nuori aatelismies, jahka hänen partansa alkaa kasvaa), niin ei suinkaan
mokoma kuuro vanha kissa kuin hänen emäntänsä kykenisi sitä estämään.
Ja minä sanoin loordi Verneyn palvelijalle, sille hävyttömälle
lurjukselle, madam, että te pian opettaisitte leskirouvalle, mitä hänen
rauhaansa tulee, kun kerran pääsisitte Verneyn linnan haltiattareksi.

-- Niin, niin, -- virkkoi rouva leppyneenä, -- ja mitä muut tuttavasi
Bathissa puhuvat?

-- Kartanonherra Juniperin ylikuski sanoo, että hänen isäntänsä
joisi itsensä kuoliaaksi yhtä varmasti kuin kananmuna kolhauksesta
särkyy niin pian kuin hän näkisi teidän kuuluvan toiselle, madam.
Hän on nauttinut hirvittävät määrät madeiraa siitä asti, kun hän
kuuli uutisen. Ja markiisin juoksupalvelija sanoo, että "lady Flyte
järjestää nyt kaikki oman päänsä mukaan", sanoo hän, "sillä armollinen
rouva ei kelpaa edes pitämään kynttilää leskelle"; suokaa anteeksi
kielenkäyttö, hän ei parempaa osaa, hänen voimansa on enimmäkseen hänen
säärissään, madam. Ja herra Staffordin kilparatsastaja sanoo, madam,
että hänen mielestään te olette nainen, jota ei enää koskaan valjasteta
pariaisoihin.

-- Sanoiko hän todellakin niin! -- huudahti rouva Bellairs miettivästi.
-- Ja mitä sinä, tyttöseni, itse sanot?

-- Ka, -- virkkoi neitonen, ja harja vapisi hänen emäntänsä kiharilla,
-- minä sanon, madam, että jos sellaisen uhrauksen teette, te, joka
olette niin nuori, niin viehättävä ja niin ihailtu, toivon nöyrästi,
että valitsisitte jonkun eloisamman miehen kuin mylord Verneyn.

-- No, kenet? -- kysyi rouva Bellairs hyväluontoisen härnäävästi. --
Ketä sinä sitten suosittelisit? Mitä sanoisit markiisista, Lydia?

-- Oh, madam! Hänen armonsa on todellinen aatelismies, kuten kaikki
nyrkkeilykilpailijat myöntävät, ja parempi kukkotaistelun tuomari,
sanoo kilpalintujen harjoittaja herra Bantam, ei koskaan ole ilmaa
hengittänyt, olkoon hän sitten juovuspäissä tai selvänä; ja selvänä
ollessaan, madam, hänestä epäilemättä tulisi niin hyvä puoliso, että
sellaista harvoin tapaa.

-- Niin, niin, tyttö, riittää jo hänestä. Mitäs herra Staffordista
sanoisit?

-- Oo, herra Statford, madam, on komea herrasmies; hän ei tarvitse
rahtuakaan täytettä sukissaan, ja hänen silmänsä voisi katseellaan
houkutella sydämen ponnahtamaan rinnasta! Ja jos te vain vähänkin
häntä ajattelisitte, niin saisittepa nähdä hänen antavan passit sille
korealle ranskalaiselle muotikauppiaalle. Hän on hyvin uskollinen
herrasmies, -- sanoi Lydia-neiti hiukkasen ilkeästi.

-- Puh, -- huudahti rouva, työntäen tuolinsa etäämmälle takkavalkeasta,
-- kylläpä sinä jaarittelet joutavia! Ja sanohan, mitä sinun viisautesi
herra O'Harasta tuumii?

-- Herranen aika, madam, huudahti vilpitön tyttö, -- hän on se
herrasmies, joka tavattiin lady Standishin uutimien takaa.

-- Ellet olisi täydellinen hölmö, -- kivahti leski, -- et toistaisi
sitä _järjetöntä_ juttua, vielä vähemmän odottaisit minun sitä uskovan.
Herra O'Hara ei ole koskaan edes puhutellut lady Standishia.

Tarkkavaistoisen tytön huomio kiintyi hänen emäntänsä tavattoman
lämpimään äänensävyyn. Hän vilkaisi nopeasti rouvan kuvastimesta
heijastuviin kasvoihin eikä vastannut mitään.

-- No, -- rohkaisi rouva Bellairs, -- mitä muuta sinulla on häntä
vastaan? Eikö hän ole komea, lapsi?

-- Komea kylläkin, madam, niiden silmissä, jotka rakastavat punaista
tukkaa.

-- Ja iloinen sekä hyvä seuranpitäjä?

-- Oh, madam, siinä ei häntä kukaan voita, kuten puolet Bathin
veijareista tietävät.

-- Haa... tarkoitat kai, että hän on hyväluontoinen?

-- Hän ei luullakseni eläissään ole vastannut kieltävästi kellekään
miehelle tai naiselle.

-- Ja sitten? -- huudahti hänen emäntänsä ärtyisästi.

-- Ja jalomielinen, -- kaakatti Lydia ihastuksissaan pilvestä, jonka
hän näki laskeutuvan kuvastimen heijastamalle otsalle, -- avokätinen,
madam. Herra Mahoney, hänen omituinen palvelijansa, on kertonut
minulle monet monituiset kerrat, niin on, madam, että ainoa keino,
millä hän saa itse käytetyksi palkkansa, josta hän silti tosin harvoin
näkee kolikon syrjääkään, on tuhlata rahat heti, sillä isäntä on niin
antelias, että lahjoittaisi vaikka takin palvelijansa seljästä.

-- Tiedän varsin hyvin, -- sanoi Kitty ylevästi, -- että herra O'Haran
tilukset Irlannissa ovat hiukan rasitettuja kiinnityksillä.

-- En tiedä, miksi ne sitä nimittävät, madam, -- virkkoi Lydia
kimeästi. -- Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa vanha loordi ei
ole nähnyt äyriäkään vuokrarahoista. Viime vuonna he elivät tauluilla.
Ja nyt kuuluvat myyskentelevän hopeakalujaan. Mutta, madam, mitäpä
siitä, kuten Mahoney sanoo, herra O'Haran kaltainen iloinen nuori
mies välittää? Hän on tosiaan sitä lajia miehiä, niinkuin Mahoney
minulle juuri eilen sanoi, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina
turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina.

-- Menehän nukkumaan, Lydia, -- huudahti rouva Bellairs nousten äkkiä;
-- olet tehnyt minut puolikuuroksi lörpötyksilläsi.

Yksikseen jääneenä pikku rouva istahti takkavalkean eteen alakuloisessa
mielentilassa.

"Sitä lajia, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat
panttilainakonttoriin lauantaina... Pelkään, että se on totta. Mutta
hän näkyy rakastavan minua, Denis-parka! Totisesti", jatkoi hän
mietiskelyään, "hän on heistä kaikista ainoa, jota voin _sietää_. Niin,
minä voisin sietää Denistä erinomaisen hyvin... ainakin jonkun aikaa.
Ja nyt", sanoi hän, "mitä on tehtävä! Oh, en millään muotoa tahtoisi
riistää häneltä iloa karata kanssani! Se on ainoa säädyllinen keino
rikkoa suhteeni loordi Verneyhin. Ja minusta todellakin näytti, että
tuo herra Stafford otti asian varsin kylmästi. Olen viimeiseltä elänyt
liian hiljaa, ja inhoittava Bab Flyte luulee voivansa järjestää kaikki
oman päänsä mukaan... Mutta minut pelastetaan Devizesissä", tuumi hän,
"minun täytyy tulla pelastetuksi Devizesissä. Ihailija-parkani; hän saa
olla onnellinen tunnin, pari Devizesiin asti!"

Hänen otsansa kirkastui; hymykuopat esiintyivät.

"Saamme nähdä", hymyili hän leveämmin, "emmekö voi ärsyttää herra
vasikkaa yölliseen raviin. Siitä on oleva tavattoman paljon hyötyä
hänen kasvatukselleen... Mutta", mietti hän edelleen, "eihän siihen
poika-poloiseen voine luottaa. Kuka tietää, hyväksyisikö hänen äitinsä,
että hän lähtee yöilmaa hengittämään... Minulla täytyy" (Kitty-rouvan
siro otsa vaoittui taaskin syvästä mietiskelystä), "minulla täytyy",
mutisi hän, "olla jouseeni toinenkin nuoli varalla, muutoin suloinen
O'Hara minut sittenkin nai. Rakas mies, kuinka onnellisia olisimmekaan
maanantaista... lauantaihin asti! Kuka? Kuka se on oleva?... Hänen
jalosukuisuutensa markiisi saattaisi ottaa osansa vakavasti ja tärvellä
sievän viettelijäni kauneuden. Herra Juniper? Hän olisi varmaan
humalassa. Entä herra Stafford? Oh, minun puolestani jääköön hän
kernaasti ranskalaisen muotikauppiaansa liepeisiin!"

Äkkiä rouvan hämmentynyt muoto kirkastui. "Sir Jasper?" virkahti hän.
"Sir Jasper... juuri sopiva mies! Se kelpo Julia... velvollisuuteni
häntä kohtaan vaatii minua selvittämään asiat. Ja sir Jasper... oh,
yöllisen matkan tärinä on hänelle aivan oikein, sillä hänen suunnaton
mustasukkaisuutensa on minut kaikkeen tähän pulaan saattanut.
On todellakin somaa", ajatteli rouva Bellairs itsetyytyväisen
hyväntahtoisuuden puuskassa, "jos voin kerran kaikkiaan osoittaa
sir Jasperille, mihin järjettömyyteen tuo häijy intohimo voi miehen
johdattaa".



XVII kohtaus.


-- Jos suvaitsette, mylady, -- sanoi Megrim-rouva, -- haluaisin jättää
teidän armonne palveluksen.

-- Mitä? -- huudahti lady Standish, havahtuen äkkiä raskaasta,
tuskallisesta unesta ja nojaten olkapäähänsä katsahtaakseen
kummastuksesta räpyttävillä silmillään vaimon suuttumuksesta
punoittaviin kasvoihin. Lady Standish näytti hyvin sievältä ja
nuorelta, rouva-rukka, hänen puolittain puuteroidut hiuskiharansa
valahtelivat epäjärjestyksessä yömyssyn pitsien alta, ja hänen pehmeät
sinisilmänsä kuvastivat hämmästynyttä surua kuin peljästyneen lapsen.

Megrim katseli häntä kylmästi; ja hänen vanhanpiian-sydämensä kovettui
hänen rinnassaan.

-- Ei, armollinen rouva, -- sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä,
-- minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa,
äitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin
synnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.

-- Hyväinen aika, -- ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti
voihkaisten takaisin pieluksilleen, -- pitäkää toki suunne kiinni,
ihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan.
Voi, kuinka päätäni kivistää!

-- Hyvä on, mylady, -- huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. --
Koska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut
sulattaa sydäntänne... tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa
piispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja
Tremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä
syntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin,
ellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää
oikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä
minun huuliltani?

-- Megrim, pitäkää suunne kiinni, -- sanoi hänen emäntänsä harvinaisen
vihaisesti, -- asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!

Raivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää
rapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady
Standishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen
häntä häijysti pimeän halki.

-- En olisi sitä uskonut, mylady, -- sihisi hän kaameasti kuiskaten,
-- vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin
kaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta
tunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua
välikätenä riettaissa hommissanne! Oi, -- siunaili hän jäykän
pöyristyksen puistattamana, -- tunnen itseni kuin piellä tahratuksi
siitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!

-- Jumalan tähden, -- voihki rouva pieluksiltaan, -- mistä te nyt
puhutte?

-- Mylady, -- vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, -- kun se heilakka
kasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli
kysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina
olleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä
minun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin
enkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole
palastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.

-- Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä
kertomuksestanne tuon taivaallista. -- Kyyhkynenkin nokkii.

-- Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää
paremmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut
ensinkään pitsejä... vaan kirje. "Antakaa se rouvallenne salavihkaa",
sanoi hän, "älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä".

-- No, tuokaa se minulle, -- käski lady Standish, -- ja pitäkää suunne
kiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.

-- Hohhoo, mylady, -- huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti
naurahtaen, -- toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni
paremmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni.
Ja nyt, -- lopetti hän kimeällä kikatuksella, -- menen järjestämään
matkalaukkuni.

Hän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen
ja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään
merkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan
poistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä
lähtölohdutusta.

Tahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia
ikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin
ei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta
paljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta
arvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman
huolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.

       *       *       *       *       *

"Tavoitan heidät itse teosta", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut
mitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja
lepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella
kaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin
kuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin
ankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se
olisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan
samalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki,
mikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan
kärpänen.

 "En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta,
 rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja
 vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi
 niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian
 yön varjojen halki... pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme.
 Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka
 nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen
 väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma
 uskollinen

 Punakiharansa.

 J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin
 oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta
 hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä,
 ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen
 illallinen... siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka
 riemullista!"

Kuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir
Jasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä
teeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin
puhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä
sieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli
ja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.

"Haha", nauroi sir Jasper, "mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle
syytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam,
että kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin
se pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!"

Hän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja
vielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: "Kärsivällisyyttä!"

       *       *       *       *       *

-- No, Lydia? -- tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut
suklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.

-- Niin, madam, -- vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, --
saatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja...

-- Ja voitko luottaa siihen, -- virkkoi rouva hymyillen tälle
huvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?

-- Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle,
rumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi
hänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan.
Olisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!

-- Lydia, -- sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, --
epäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta
ka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta
jää pukimoni naulaan.

-- Älkää peljätkö, madam, -- virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen,
vetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja
käännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen
näkymättömiä vikoja, -- turkisviittaa voin jo katsella omanani.

-- Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? -- tiedusteli rouva
Bellairs hetkisen mietittyään.

-- Olen varma siitä, -- vastasi Lydia voitonriemulla, luoden sukan
kädestään. -- Pidin parhaana mennä sisälle tallirakennuksien puolelta,
madam, ja kuulin, että sir Jasper ei ollut lähtenyt talosta senjälkeen
kun sattui se pieni... se pieni kohtaus piispan kanssa, tiedättehän,
madam. Mutta kaiken iltaa ja kaiken aamua hypitytti hän Williamia ja
Josefia (ne ovat renkien nimet, madam) viemässä sanaa piispan asuntoon.

-- Oh, -- huudahti Kitty, potkaisten erinomaisen huvitettuna pienet
varpaansa silkkisen kirjopeitteen alle, -- ja mitähän se piispa
vastannee?

-- Lähettää kirjeen avaamatta takaisin joka kerta, madam, piirtäen
aina jotakin kotelon selkäpuolelle. Se kirjoitus, William sanoo, juuri
saakin sir Jasperin raivoon.

-- Oh, oh, oh! -- äänteli Kitty-rouva heikosti, kierien pieluksillaan.
Lapsi, sinä ihan nikahdutat minut!... No, toimeen siis! Tiedäthän
tehtäväsi tänä iltana?

-- Tuskin olette lähtenyt Seurahuoneelle iltasella, madam, kun minä
vien kirjeen lady Standishille, ja tällä kerralla annan sen itse hänen
omaan käteensä ja, jos on tarvis, suostutan hänet seuraamaan neuvoanne,
madam.

-- Oikein, tyttö; sinä saat sen turkooseilla koristetun
kultamedaljongin...

-- Kiitoksia, madam. Ja sitten minun on riennettävä täyttä vauhtia
Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan, missä pidän varalla, kun
herrasmies teidät ryöstää mukaansa. Ja senjälkeen...

-- Muista odottaa, kunnes vaunut ovat kunnolleen lähteneet.

-- No, totta kai! Kun olette ehtineet turvallisesti Lontoon maantielle,
menen hälyttämään ihmiset Seurahuoneella.

-- Älä unohda ensin kysyä loordi Verneytä.

-- Oh, enpä tietenkään, madam. "Emäntäni on ryöstetty pois, on
ryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!" olen sanova. Oh, madam,
kyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.

-- Muista myöskin, -- varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä
hilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa
Lontooseen Devizesin kautta.

-- Ka, madam, -- toimitti Lydia, -- ajattelin sanoa, että hän ensiksi
paiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse
ajopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: "ellette ole ennen
kahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten
hirtän teidät sillä aisaan!"

-- Aha, haha, Lydia, -- nauroi hänen emäntänsä.

-- Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen
medaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, -- lisäsi hän varoittaen, --
älä vain liioittele osaasi.



XVIII kohtaus.


Koko pitkään päivään lady Standish ei ollut nähnyt herransa ja
puolisonsa kasvoja.

Kun heidän viimeksi tavatessaan tämän käytös piispaa kohtaan oli
herättänyt hänen hellässä rinnassaan tunteen, joka oli niin lähellä
suuttumusta kuin hänen luonteelleen oli mahdollista, hän ei tahtonut
(niin oli hän päättänyt) ensimäisenä etsiä häntä. Hän oli senvuoksi
viettänyt päivän omassa huoneessaan kirjoittelemalla äidilleen ja
harjoittelemalla harpun säestyksellä viimeistä lauluaan -- rohkeus ja
itsenäisyyden ilmaisu, jonka hän odotti heti ärsyttävän sir Jasperin
hänen puheilleen.

Mutta kun päivä hämärtyi ja Megrimin palveluksia korvaamaan kutsuttu
pyöreäsilmäinen aputyttö (ensinmainittu sulloili vielä tavaroitaan
ja näkyi tarvitsevan muutamia viikkoja siihen hommaan) toi kynttilät
sisälle ja kun sama pyöreäsilmä neitonen nyt alkoi kertoa emännälleen,
että sir Jasper oli kuomuvaunuissaan lähtenyt matkalle, lady Standishin
rohkeuden heikko liekki alkoi surkeasti lepattaa.

-- Yksinkö? -- kysyi hän kauhusta kalpeana.

-- Ei, armollinen rouva, herra Bowles oli ajamassa ja herra Thomas
takaistuimella.

-- Pyh, tyttö! Ottiko sir Jasper mitään matkakapineita?

-- Otti kyllä, mylady; hänellä oli keltainen laukkunsa, sanoi herra
Toombs, ja pieni puinen laatikko.

-- Taivas varjelkoon! -- huudahti lady Standish yhä hätääntyneempänä.
-- Ja minne he matkustivat?

-- Kuulin, armollinen rouva, herra Toombsin sanovan, että he kääntyivät
Lontooseen menevälle tielle.

Mielellään olisi pyöreäsilmäinen tyttö viipynyt ja kertonut enemmän,
mutta heikolla kädenliikkeellä lady Standish viittasi hänet poistumaan.

Tuntia myöhemmin Lydia reippaana tärkeydessään ja säteillen tietoisesta
voimasta tapasi paljon koetellun nais-paran surkeaan haluttomuuteen
vaipuneena.

-- Rouva Bellairs tervehtää myladya ja pyytää teitä heti lukemaan tämän
kirjeen.

Lady Standish otti kirjeen mustasormikkaisesta kädestä.

-- Armollinen rouva, se on hyvin tärkeätä, -- virkkoi Lydia, -- ja
minun käskettiin odotella siltä varalta, että voisin olla teille
joksikin hyödyksi.

Tytön vilkkaassa äänensävyssä oli ikäänkuin sähköä, joka elvytti lady
Standishin herpaantuneen tarmon. Hän mursi sinetin.

 "Suloinen lapseni", kirjoitti Kitty-rouva. "Jos tahdot tietää, mihin
 puolisosi on joutunut, hanki heti kiesit ja lähde Mustan Karhun
 majataloon Devizesissä.

 Todellinen ystäväsi

                                                     K.B.

 J.K. Älä lähde yksinäsi. Ota joku vanha akka (jos mahdollista lady
 Maria Prideaux) mukaasi. Tapaat hänet Seurahuoneella. Hän on yhtä
 utelias kuin ensimäinen äitimme... voit helposti hänet suostuttaa.
 _Tämä on hyvä neuvo!_"

-- Olen liian sairas, -- huudahti lady Standish voihkahdettuaan. --
Sano emännällesi, -- virkkoi hän katsahtaen epämääräisesti Lydiaan
päin, -- että minun on todellakin aivan mahdotonta noudattaa hänen
ehdotustaan.

-- Hyvä on, mylady, -- säesti Lydia hilpeästi. -- Enkä ainakaan minä
teidän asemassanne vaivautuisi. Herrasmiesten _täytyy_ saada huvitella,
niin minä aina sanon. Jos naiset vain hiukan enemmän ummistaisivat
silmänsä, säilyisi rauha paremmin molemmin puolin. Tosiaan, mylady,
vaikka emäntäni suuttuisi, jos kuulisi minun niin sanovan, menisin
vuoteeseen, sillä te näytätte kauhean väsyneeltä, ja sir Jasper kyllä
palaa kernaasti kotiin ennemmin tai myöhemmin.

-- Kurja tyttö, -- huudahti Julia leimahtavin silmin, -- mitä sinä
tarkoitat?

-- Ka, -- sanoi Lydia perin viattomana, -- kylläpä minun kieleni
luiskahteleekin joutaviin lörpötyksiin! Mutta, mylady, mitäpä
minunlaiseni piikatyttö herraskaisten asioista tietää? Kuulee vain
sanasen juoruttelua sieltä täältä.

-- Laupias luoja, _mitä_ juoruja tarkoitat?

-- Mylady, ottakaahan hiukan hajusuolaa, pyydän! Oi, emäntäni varmaan
tappaisi minut, jos tietäisi, mitä olen sanonut! "Julia-parka",
huudahti hän uutisen kuullessaan. "Julia-parka, poloinen luottavainen
Juliani! Voi sitä lurjusta, sitä hirviötä!"

-- Hyvä Jumala, ja ketä hän sillä tarkoitti?

-- Herrajes, madam, miten sen voin sanoa? "_Se ei saa tapahtua!_"
huudahtaa emäntäni ja istahtaa kirjoittamaan teille kuin henkensä
edestä.

Nousten istuimeltaan lady Standish hyökkäsi valoon ja alkoi pullottavin
silmin ja hiukset pystyssä uudelleen lukea hellän Kittynsä kirjettä.

-- Ka, mylady, -- huudahti vilpitön Lydia, -- johan te ihan vapisette!
Minä en koskaan sir Jasperin tähden joutuisi noin suunniltani. Niin,
jos armollinen rouva sallii minun sen sanoa, koko Bath tietää, miten
mustasukkainen hän rouvasta on; eikä ole epäilemistäkään että se
osoittaa aviopuolison hellyyttä.

-- Totta, -- huudahti Julia, -- se on totta, tyttö!

-- Ja mitä niihin tulee, mylady, jotka väittävät muutamien miesten
olevan niin viekkaita, että huikentelevaisuuttansa peittääkseen
näyttelevät mustasukkaista, en maar minä alennu sellaista halpamielistä
epäluuloa uskomaan.

-- Päällysviittani! -- huusi lady Standish. -- Megrim, Susan! -- Hän
riensi eteiseen. -- Päällysviittani! Menkää heti tilaamaan kyytikärryt!

-- Suokaa anteeksi rohkeuteni, mylady, -- virkkoi Lydia, sievästi
poistuen vakuutettuna, että oli asiansa hyvin toimittanut, --
mutta älkää unohtako ottaa lady Mariaa mukaanne, jos mahdollista.
Herrasmiehet ovat niin ovelia tekemään kepposia meille nais-raukoille.
Niin olen ainakin kuullut, -- lisäsi neitonen kainosti. -- Ja matka on
niin pitkä ja ikävystyttävä, mylady!



XIX kohtaus.


Rouva Bellairs lähti aikaisin.

Puettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen
arvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana
osoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.

-- Hirveän yksitoikkoinen, -- lausui lady Flyte kauniin lesken
käytöksestä.

Pyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää
tanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka
antoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti
sellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo
siitä masentui.

Kun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori
pääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.

-- Tosiaankin, -- sanoi hän, minä -- pyydän sitä, vieläpä käskenkin.
Ihmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun
ole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, -- lisäsi Kitty
hurskaasti, -- että rakas äitisi sitä haluaisi.

Loordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin
täydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän
suloisesta järkevyydestä.

Hyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta,
hyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.

-- Hyvää yötä, -- vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön
kumarruksensa.

Kitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan
kantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä
tenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun
hiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.

Samalla sekä pettyneenä että keventyneenä hän nojautui taaksepäin
istuimellaan.

"Mitä, eikö kipinääkään jälellä", ajatteli hän, "siitä hehkuvasta
liekistä, joka aamulla oli niin helppo sytyttää! Oikein tyypillinen
brittiläinen aviomies. Päästyään sinusta varmuuteen otus pöyhistelee
luottaen isäntävaltaansa kuin kukko kanalaumassaan. Herra Jumala",
sanoi hän tuntien puistatusta, "vähällä olin jo joutua kiikkiin! Me
naiset olemme taipuvaiset uskomaan, että hyvin nuoret miehet ovat kuin
hyvin nuoret herneet, mitä vihannampia, sitä möyheämpiä ja parempia.
Sitävastoin", huoahti rouva, "ne muistuttavatkin nuorta viiniä, jonka
kypsymättömyydestä turhaan etsimme voimaa; se nousee kyllä päähän, vaan
ei virvoita ruumista ja maistuu äitelältä".

Hän huoahti taas ja sulki silmänsä, odotellen herkullisen tyynesti
uhkaavaa onnettomuutta.

Herra O'Hara toimitti tehtävänsä todellakin niin rivakasti, että
rouva Bellairsin täytyi uskoa hänellä olevan aikaisempaakin kokemusta
sellaisessa.

Sovitussa pimeässä kulmauksessa kaksi verhottua henkilöä, jotka
kumpikin valitsivat kummastuneen kantajan, tarttuen mieheensä
tavattoman veljellisellä puristuksella, näytti hämärässä valossa niin
täydellisiltä roistoilta, että parkaiseminen kävi Kitty-rouvalta aivan
luonnollisesti -- jopa oli hänelle vaikeata hillitä hätähuutonsa
tarpeellisen varovaisuuden rajoihin.

Ja hänen sydämensä sykähteli pelon tunnelmasta, joka oli kyllin
vakuuttava luomaan hänen mielessään suloisen harhakuvan, kun hän
havaitsi itseään käsivoimin nostettavan pesästään ja nopeasti
kannettavan tiukassa ja voimakkaassa syleilyssä pimeän läpi.

-- Oi, oi, oi! -- äännähti rouva sointu väriltään vaihtelevan sarjan
pikku parahduksia.

"Laupias taivas", ajatteli hän itsekseen, tuntien voimakkaan
jysähdyksen sydämessään ja kummastellen ryöstäjänsä äänettömyyttä,
"entä jos se sittenkin olisi joku muu?"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vilkkaalla irlantilaisella
murteella lausuttu kuiskaus hänen korvaansa poisti kaiken epäilyksen.

Olette unohtanut naarmut, rakkaani, sanoi O'Hara laskiessaan
hellävaroen aarteensa vaunujen pieluksille.

Tässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään
omituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita,
riensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi
ajopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi
voinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.

       *       *       *       *       *

Hiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen
kantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan
varjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen
kultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän
kämmenellään.

Sitten levisi hymyily samanaikaisesti molempien rehellisille kasvoille.

-- Kummallinen juttu, -- sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan
järjestäen kaulahuivinsa. -- Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!

-- Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, -- vastasi toinen,
pistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. --
Mutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos...
Huh, mitä hittoa se oli?

Vihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä
vierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti
avaruuteen.

-- Se... se oli kaiketi vain sairas kissa, -- änkytti ensimäinen
kantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.

-- Oo... oo... oo... oo, -- voihki ääni, -- voi minun emäntääni! --
Kuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: -- Taivas varjelkoon, mitä te
kunnottomat olettekaan tehneet! -- huusi rouva Bellairsin uskollinen
palvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä
varjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin
tähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. --
Kurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi
minun onnetonta emäntääni! -- kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen
ilman.

       *       *       *       *       *

Tuskin oli Kitty-rouvan kantotuoli lähtenyt Seurahuoneen edustalta, kun
lady Standishin kyytikärryt vierivät ratisten esille kulman takaa.

Loordi Verney, joka juuri oli menossa takaisin sisälle, pysähtyi
uteliaisuudesta ja ihmeissään katselemaan, kuka vieras saapui noin
epätavallisissa ajopeleissä. Tuntiessaan lady Standishin hän jonkun
verran hämmästyi ja nolostui, mutta ei mielestään voinut olla astumatta
palvelija- ja kantajajoukon lävitse ja tarjoamatta kättään.

-- Oi, loordi Verney, -- sanoi Julia hartaasti kuiskaten, -- olkaa
hyvä ja viekää minut tätinne luo, sillä olen kovin hänen apunsa ja
neuvojensa tarpeessa. Viekää minut heti hänen luokseen, -- pyyteli
rouva-rukka yhä kiihtyneempänä.

He kulkivat hienosti puetun väkijoukon välitse, Julian tuntematta
ketään tuttavia, kuulematta huomautuksia tai naurunvirskunaa
ympärillään; Verney taasen koki nuoriin ytimiinsä asti vaikutuksen,
jonka rouvan matkapuku ja hajamielinen ilme tekivät.

"Jospa olisin taas Verneyn linnassa", -- ajatteli hän ja havaitsi, että
tämä toivomus oli jo kauan itänyt hänen rinnassaan.

Nyt lady Maria ei kaivannut puhetorvea. Leskirouva sai kuulonsa
takaisin niin nopeasti kuin olisi ihme tapahtunut.

-- Oi, lady Maria! -- huudahti Julia ojentaen hänelle molemmat kätensä,
voimatta hillitä kyyneliään. -- Oi, lady Maria, sir Jasper on jättänyt
minut, minä olen huutavassa hukassa! Olen kuullut hänen lähteneen
Devizesiin. Minun täytyy häntä seurata. Te olette äitini vanhin ystävä;
tahdotteko tulla mukaani tukemaan ja suojaamaan minua?

Pienestä piiristä kuului mielenkiinnon sorinaa. Lady Maria nyökkäili
ympärilleen ihastuneena tilanteesta; mieluisessa uteliaisuudessaan
kohotellen harjaansa muistutti hän Kitty-rouvan kakadua enemmän kuin
koskaan.

-- Pikku-rukka, nuori pikku-rukka, -- sanoi hän taputtaen lady
Standishin kättä; -- äitisi vanhin ystävä, aivan niin... aivan oikein
ja sopivaa, että tulit minun luokseni. Ja sir Jasper on siis jättänyt
sinut; sir Jasper on siis mennyt. Ja kenen kanssa, rakas ystävä?

Lady Maria hartaasti uskoi lausuneensa nämä viime sanat vienolla
sivukuiskauksella; mutta hänen haudankolea bassonsa ei koskaan
ollut kaikunut selvemmin. Lady Standishin heikko ehkäisevä
paheksumishuudahdus upposi kuitenkin täydellisesti uuteen, kimeiden
naisäänien viiltelemään meluun, joka nyt nopeasti lähestyen nousi
Seurahuoneen eteisestä.

-- Mylord Verney! Emäntäni! Missä on mylord Verney? -- vaikeroitsi
hätääntynyt Lydia, joka kaikesta sydämestään nautti esittämästään
osasta.

Sata ääntä kertasi huudon; hämmästyttävä uutinen kulki ryhmästä
ryhmään: "Kaunis leski on viety pois! Rouva Bellairs on ryöstetty!" Ja
sitten kuului vuorolauluna vastakkainen melu: "Lady Standish etsii sir
Jasperia!"

Sillävälin Lydia käsiään väännellen ja traagillisen murheen
liikuttavimmalla äänellä, jossa hän parhaan muistinsa mukaan matki
rouva Susanna Cibberiä, kertoi surullista tarinaansa mykälle ja
erilaisista mielenliikutuksista tukehtuvalle loordi Verneylle.

-- Hän paiskasi onnettoman emäntäni pyörtyvänä ja parkuvana vaunuihin
ja "Ajakaa lemmon vauhtia!" huutaa roikale ukkosäänellä kuskille.
"Pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä
vaunujen aisaan", sanoo hän, "ellette ole ennen puoliyötä Devizesissä!"

-- Devizesissä! -- parahti lady Standish. Takertuen Lydian lauseeseen,
jonka jokainen sana vahvisti hänen sydämessään herännyttä kauheata
aavistusta, hän ei nyt enää voinut epäillä onnettomuutensa todellista
laajuutta.

-- Oi, loordi Verney, pelastakaa emäntäni! -- piipitti Lydia, ja hänen
yhä toistuva läpitunkeva äänensä kuului ylinnä yleisessä kuorossa.

Mutta nyt kumahti jälleen lady Marian basso.

-- Enkö sitä sanonut? -- huusi hän voitonriemuisena. -- Harry, tekisit
viisaimmin, kun menisit nukkumaan! Kyllä sinä hänestä nyt olet päässyt.
Julia, rakkaani, älä pyörry; tavoitamme heidät vielä Devizesissä.
Kunpa joku käskisi tuota lutkaa lopettamaan kirkumisensa! Tule, Julia!
Sinulla on tietääkseni kiesit. Onneksi on asuntoni lähellä; käymme
noutamassa Burrellin ja annamme hänen ratsastaa takana väkipyssyineen.
Lapsi, jos menet tainnuksiin, pesen käteni koko asiasta. Me nipistämme
heidät, sanon sinulle, kunhan vain reipastaudut.

-- En minä mene tainnuksiin, -- virkkoi lady Standish purren hampaansa
tiukkaan.

       *       *       *       *       *

Loordi Verney havahtui äkkiä tietoisuuteen siitä, että häntä oli
hirveästi loukattu ja että hän oli vimmatun vihainen. Sopertaen
epäselviä sanoja vaati hän kostoa jumalilta ja ihmisiltä. Kyytikärryt,
hei, ja pistooleja hetimiten! -- Miekkani! -- huudahti hän hapuillen
säilää, joka kuitenkin Bathin kuolemattoman juhlamenojen toimitsijan
säännösten mukaan tässä hienossa seurassa oli poissa luonnollisesta
paikastaan hänen jalolta kupeeltaan.

-- Tule kanssani, -- huudahti kapteeni Spicer, taputtaen kiihtymyksen
puuskassa suojelijaansa olalle. -- Minä seison tietysti puolestasi,
poika! Tarvitset todistajan. Jumaliste, -- kerskasi herttainen
kapteeni, -- ennen kukon laulua varrastamme sir Jasperin maksan.



XX kohtaus.


Vaunulamppujen sivusäteet leikkivät lesken pehmeillä, veitikkamaisilla
kasvoilla, heittivät houkuttelevia varjoja hänen silmiensä alle ja
loivat liikkuvia hymykuoppia noiden huulien ympärille, jotka näkyivät
alati kehoittavan suuteloihin.

Hänen mukavasti istuessaan vaunujen nurkassa, mustaan silkkihilkkaan
verhottu pää nojaten pieluksiin, ilmeni tässä epävarmassa, lepattavassa
valonvälähtelyssä jotakin lapsekasta kaikessa hänen ulkonäössään.
Jotakin lapsekasta oli myöskin hänen täydellistä luottamusta ja
riemastusta todistavassa asennossaan.

Toinen käsivarsi ojennettuna rouvan pään yli ja kämmen leväten
laudoituksella, toinen käsi vielä ovenrivassa Denis O'Hara katseli
Kittyä, joka oli näin täydellisesti jättäytynyt hänen valtaansa, ja
tunsi melkein tuskaa lähentelevän hellyyden puristavan sydäntänsä.
Tähän asti hänen liukas kielensä ei vielä koskaan ollut uupunut naisen
seurassa huulien rientämättä täyttämään vaitioloa sopivalla hyväilyllä.
Mutta ei niin tänään.

"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" sanoi hän itsekseen ikäänkuin hän oman
intohimoisen rakkautensa voiman peloittamana ei olisi löytänyt mitään
samalla kertaa sekä kylliksi kiihkeitä että kunnioittavia sanoja,
millä tunteensa ilmaisisi. Ja "Mikä häntä vaivaa?" kyseli tällä haavaa
Kittykin. "Ja miksi hän pitää kättään pääni yläpuolella?" ihmetteli hän.

-- Olet kovin kaunis! -- jokelsi irlantilainen vihdoin.

Rouva Bellairs kohottausi vihaisesti kuin olisi häntä pistetty.

-- Taivas! -- huudahti hän työntäen pienet etusormensa korviinsa. --
Herra O'Hara, jos vielä kuulen ne sanat, niin hyppään pois vaunuista.

Hänen silmänsä leimahtivat; hän näytti sellaiselta, että olisi heti
kyennyt täyttämään uhkauksensa.

-- Sydänkäpyseni, -- virkkoi Denis, ja hänen täytyi tarttua kiinni
armaastaan pysyttääkseen hänet paikoillaan. -- No, mitä muuta voin
sinulle sanoa katsellessani enkelinkasvojasi?

Nähtävästi rouvan korvat eivät olleet niin täydellisesti tukitut,
etteivät sellaiset sanat olisi tunkeneet niiden kuuluviin.

-- On hirveätä, -- sanoi hän suuttumuksesta hehkuen, -- että näin
kaiken tämän vaivan päästäkseni tuon ikuisen kuoron määkimistä
kuulemasta, kun sitä kuitenkin suristaan minulle -- (loukkautumisensa
tunnossa hän tuli epäjohdonmukaiseksi) -- täten aivan alussa!

-- Kullanmuruseni, -- tyynnytteli O'Hara nöyrästi, tarttuen vihaiseen,
liikehtivään käteen, -- sydämeni on todellakin niin täynnä, että olen
tähän paikkaan tukehtua.

Kitty huomasi, että mies puhuessaan vapisi hänen vieressään.

Mutta vapiseva rakastaja ei sopinut Kitty-rouvan elämänsuunnitelmiin.
Hän oli karkaamistansa ajatellessaan ehkä laskenut saavansa itse hiukan
vavista. Varmasti oli hän tämäniltaisesta matkasta odottanut tulevan
jotakin, mikä kuuluisi hänen kokemustensa muistorikkaimpiin. O'Hara
ujona! O'Haran kieli kammitsassa! O'Haran sormet jäykkinä ja tuskin
rohjeten koskettaa hänen omiansa! O'Hara, tuo iloinen lörpöttelijä,
suljetuin huulin!

Tällaisesta O'Harasta hän ei ollut uneksinut, eikä hän totta puhuen
hänen tuttavuudestaan näin ollen paljoa välittänyt.

-- Mikä sinua vaivaa? -- huudahti hän ääneensä uudessa ärtyisyyden
puuskassa.

-- Ka, -- virkkoi tämä, -- sitä tuskin tiedän itsekään, armahin Kitty.
Oi Kitty, kelpaa kyllä nauraa rakkaudelle ja hauska on lemmellä
leikkiä; mutta kun rakkaus saapuu täydellä todella, se ikäänkuin
tarttuu miestä kurkusta, ja silloin siitä on leikki kaukana.

-- Niin näkyy, -- myönsi Kitty kuivahkosti.

O'Hara puristi kouransa kokoon ja veti vaivaloisesti henkeään.

       *       *       *       *       *

Ponnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin
palatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut
suuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty,
mutta joka silti oli verrattain hidasta.

Nyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät
pyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava
yötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti
vallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.

Nopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden
hurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko
yrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen
veren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin
helmeilevä viini.

Mitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja
sen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi?
Mitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija
esiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana,
yhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? "Niin ei
saa eikä voi olla," virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti
menettelytapojansa.

-- Ka, -- virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla
sävyllä, -- ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.

-- Ah niin, Kitty, -- vastasi Denis koruttomasti, -- kyllä minä
pelkäänkin.

-- Hyi, hyi! -- nauroi rouva. -- Ja miten olen sinut niin
säikähdyttänyt? Älä ajattele minua, -- sanoi hän nojaten kasvonsa häntä
kohti mitä viekkaimmin hymyillen, -- muukalaisena, vaan sisarena,
rakkaana, rakkaana serkkuna.

Miehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala
sopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa
paisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun
säestykseksi.

-- Minä ajattelen sinua, -- lausui hän, ja hänen äänessään värähti
syvää liikutusta, -- tulevana aviovaimonani.

Näin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli
hellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta
tulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.

Sanalla "vaimo" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken
korvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä
enempää kuin tulevaisuudestakaan.

Noiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin
mainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen
raivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.

-- No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! -- huudahti hän. --
Oh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta,
kiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki
pamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan
Silleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä
puroja... Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä
puolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua
varmasti saaduksi aviovaimoksi... Laupias taivas, mikä muutos! Tulen
sijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta
vihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan
heikoimmalla oluella tai kaljalla... niin, jopa korpuilla ja vedellä!
-- huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. --
Ja jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin
onpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei,
kiitos, sir, -- sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella
jalalla. -- Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se
saa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian
myöhäistä! -- kuohui hän. -- En vielä, sir, ole rouva O'Hara.

Ja suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: "Tämä tekee eron Devizesissä
helpommaksi". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo
tomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.

Kun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen
täydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen
ponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti
eräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen.
Paiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan
ranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.

-- Miten uskallat, -- huusi mies, -- miten uskallat epäillä
rakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen,
mikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen,
leikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää
sanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon
elämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele
sydämeni puhetta, -- huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä
rajummin rintaansa vasten, -- eikö se sano _Kitty, Kitty, Kitty_...?
Se onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!... Ja
sinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa
sen sanoiksi pukeakseni! Oi, -- jatkoi herra O'Hara, käyden yhä
äänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, -- mitäpä minä voisin sanoa,
kun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen;
eikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä
häijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua,
että sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän
mikään kurkku?... Jos olisit sanonut lemmenomena... Oohh, tosiaan,
minä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin
tuli!... Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä
kurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni,
-- huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, --
haluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!

Puhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen
miekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva
Bellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen
hänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun
kirahduksia:

-- O'Hara, hullu mies! Jumalan tähden, Denis!

-- Ah! huudahti tämä. -- En ollut sinulle kylliksi kuuma. Sinähän
pelkäät kylmää puolisoa. Ah, Kitty, olet herättänyt nukkuvan koiran,
etkä saa nyt valittaa, ellet voikaan sammuttaa tulta!

Näin sanoen hän kääntyi ja sieppasi hänet syleilyyn, joka tuskin salli
hänelle hengenvetoa kirkaistakseen, jos hän olisi sitä tahtonut ja jos
hänen huulilleen satavat suudelmatkaan olisivat suoneet hänelle aikaa
vastaväitteisiin.

Hänen keveä sielunsa, hänen pintapuolinen luonteensa tempautuivat kuin
jalustaltaan intohimoisen myrskytuulen valtaan, jonka olemassaoloa hän
kaikesta kokemuksestaan huolimatta ei ennen ollut edes aavistanut.
Totta puhuen, niinkuin hän oli arvostellut ihailijansa aivan liian
kylmäksi, huomasi hän hänet nyt aivan liian kiihkeäksi. Hän oli nirso
nainen, elämällä ja rakkaudella herkuttelija, jonka suosion saavutti
ainoastaan hieno, luontevan herkkä kohtuullisuus. Tämä oli hänelle
ilmestys ja samalla varoitus.

-- Herra O'Hara, -- läähätti hän, vihdoin vapaaksi päästyään,
pyristellen kuin kyyhkynen pörrötetyin höyhenin, suuttumuksen ja
pelon vallassa, -- sellaista käytöstä! Että herrasmies saattaakaan
noin unohtaa itsensä! -- Hän tarttui kädellään ikkunan raksiin. -- Ei
sanaakaan, sir, tai annan heti käskyn kääntyä takaisin.

-- Oi, -- huudahti onneton rakastaja, raastaen tukkaansa epätoivoisilla
sormilla ja täyttäen ympäröivän ilman puuterihiuteilla, jotka
välkkyivät hopeisina kuutamossa. -- Sinä ärsytit minut siihen. Ah, älä
pelkää minua, armaani; minuun koskee se kaikkein kipeimmin! Nyt olen
tyyni, Kitty.

Hänen tuskallinen hengityksensä sihisi sanojen välistä, ja hänen
satiinitakkinsa kahisi värähtelevien lihasten liikkeistä.

-- Olen tyyni kuin karitsa, -- toisti hän; -- rintalapsikin voisi
pistää päänsä kitaani... paholainen on minusta kaikonnut, Kitty.

-- Se ilahduttaa minua, sir, -- virkkoi rouva leppymättömänä. Hän
istui kuohuksissa, sulat pörrössä, katseli ulos ikkunasta ja pureskeli
huuliaan.

"On kuutamokin", ajatteli hän, ja kiukun kyyneleet olivat pulpahtaa
hänen silmistään hukattua tilaisuutta ja niin oivallisesti näyttämölle
asetetun draaman täydellistä epäonnistumista muistellessaan. -- Olin
sentään viisas, oi, todellakin viisas, kun järjestin vapautumiseni
Devizesissä!

"Peloitin hänet", mietti O'Hara; ja uljaassa sydämessään hän päivitteli
synnynnäistä rajuuttaan ja teki mitä hienotuntoisimpia ritarillisia
suunnitelmia vastaisuudessa oikealla tavalla helliäkseen rakasta
olentoa, joka oli itsensä hänen haltuunsa uskonut.



XXI kohtaus.


Vaaleassa kuutamossa sir Jasper Standish asteli edes takaisin
vierinkivisellä pihamaalla niin yksitoikkoisen levottomana kuin
olisi hänet siksi iltaa palkattu toimimaan elävänä kylttinä Karhun
majatalossa Devizesissä.

Joka kerralla, kun baronetti kulki majatalon vierashuoneen matalan
avonaisen ikkunan ohi, hän pysähtyi vaihtamaan muutaman synkän
sanan ystävänsä, herra Staffordin kanssa, joka istui siellä sisällä
kahden pitkäkartisen talikynttilän kellervän hämärässä valossa,
tuprutellen savuja pitkästä savupiipusta ja koettaen sillävälin
kuluttaa ikävystyttäviä minuutteja lukemalla jotakin nidettä isännän
kirjakokoelmasta -- ainoa laatuaan ja hyvin tunnettu Bathin tiellä
matkaileville.

-- Tom Stafford, -- kysyi sir Jasper kahdennenkymmenennen kerran, --
miten aika kuluu?

-- Kirotun hitaasti, ystäväiseni, -- vastasi Stafford ja vilkaisi
haukotellen täsmällisimpään kellotaskunsa kolmesta ajanmittarista. --
Ollakseni tarkka, sanoin sinulle kaksi ja kolmannes minuuttia sitten,
että oli vielä neljännestunti puoliyöhön.

Sir Jasper ryhtyi taas karhunvaellukseensa, ja jälleen haukotellen
Stafford kääntää sivahutti lehden. Hän ei kuitenkaan vielä ollut
lukenut sitä loppuun, kun sir Jasperin hahmo jo palasi hänen ja
kuunvalon väliin.

-- Entä, -- virkkoi loukattu aviopuoliso, -- entä jos ne olisivat
ajaneet toista tietä?

-- Sitten, -- huudahti Stafford, pamauttaen kirjan kiinni kämmentensä
välissä, paiskaten sen pöydälle ja ojentaen itseänsä epätoivoisena,
-- ei minulla ole muuta neuvoa kuin itse ryhtyä kanssasi kamppailuun
tänä sietämättömän ikävänä kaksintaistelu-iltana, jonka olet
minut pakoittanut viettämään, vaikka minun olisi ollut saavuttava
useampaankin lemmenkohtaukseen ja vaikka olin luvannut sievälle
Bellairsin rouvalle ensimäisen minuetin.

-- Valitsemme pistoolit, -- sanoi sir Jasper, jatkaen jonkinlaisessa
synkässä himokkaisuudessa omien ajatustensa juoksua, -- pistoolit,
Tom. Sillä toinen meistä, hän tai minä, vetää tänä yönä viimeisen
henkäyksensä.

-- Kernaasti pistoolit, -- virkkoi Stafford sulloen piippunsa
pesää pikkusormellaan. -- Mutta olehan niin ystävällinen ja tee
päätöksesi... edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime
kerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän... -- Hän mukaili
pitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin
liivejä kohti. -- Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, -- vihjaisi hän
arvostelevasti.

-- Totta, -- jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. -- Mutta
pistooleilla viiden askeleen päästä...

-- No... niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa,
-- vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. --
Ja voimmehan panostaa uudestaan.

-- Jos kaadun, -- sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti
valtaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa
surullista mahdollisuutta, -- ole ystävällinen vaimolleni. Hän on
rikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.

-- Hänestä tulee hiton siro leski, -- sanoi Stafford haaveilevasti
pienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan
arvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja
viehätykset.

-- Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, -- sanoa
ähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen
sisään. -- Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut... Olisitpa
nähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka,
pelkkää viattomuutta, metsäruusu... Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!

-- Se on metsäruusun tapaista, -- virkkoi Stafford filosofisesti. --
Siirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen
seuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.

Tässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen
keikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli
muutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.

Aiotun taistelun vilkasluontoinen todistaja pyyhki silmiään.

-- Kuulehan, mies, -- huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä
ystäväänsä, -- korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni.
Mitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta
ystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan
miehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu
leikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään...
hm... olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy,
sillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi
onnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä
voi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti
hilpeästi hyräillä? Mitä, -- jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen
ja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, --
lempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan
kohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt
kalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle
takaisin... hitto vie!

-- Kuule... kuule! -- huudahti sir Jasper heristäen teroitettua
korvaansa. -- Kuuletko?

-- Pyh, -- hymähti herra Stafford, -- tuuli vain tuolla puussa humisee.

-- Ei, -- epäsi sir Jasper; -- hiljaa, mies, kuuntele!

Erehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa -- epämääräinen
äänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville
korvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien
jyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.

-- Totta tosiaan, -- huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, --
luulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!

Kuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä.
"Pistooleilla vai miekoilla?" kysyi hän taas itseltään ja tarttui
miekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.

Ulos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence
soitti tallin kelloa.

Betty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar
havahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja
käski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.

Kurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan
kosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti
eloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.

Sillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen
nopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan.
Kookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon
ovipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä
kostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä
oikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa
satiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta
kengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi
ikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti
leski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.

"Oh", mietti Kitty, "nyt vihdoinkin saamme oikein hauskaa!"

Ja koska hänessä oli liian paljon taiteilijaa ajatellakseen vain omaa
mukavuuttaan, kun oli vaikutuksen tekeminen kysymyksessä, hän päätti
siirtää ratkaisun kypsyneeseen hetkeen, maksoi mitä maksoi. Senpä
vuoksi hän, juuri kun O'Hara huudahti kummastuksen ja inhon äänellä:
-- Tuli ja leimaus, rakkaani, eikö tuolla olekin se mylvivä härkä sir
Jasper! -- heti peitti kasvonsa röyhelöllään ja pyörtyi irlantilaisen
povea vasten.

Sir Jasper hyökkäsi vaunujen ovelle. -- Mylvivä härkä! -- ammui hän. --
Kyllä teille opetan, sir, kuka olen! Opetan sille naiselle... opetan...
opetan...

Herra Stafford riensi kepeästi apuun.

-- Taivaan tähden, -- hillitsi hän, -- muista toki, että olemme
herrasmiehiä; anna miekkojen tai pistoolien, Jasper, taikka miekkojen
_ja_ pistoolien, jos niin tahdot, ratkaista asia, vaan älä ryhdy
käyttämään nyrkkejäsi ja kauluksesta ravistelemaan. Tyynny, Jasper!
Ja sinä, sir, -- sanoi hän O'Haralle niin ankarasti kuin hän
hytkähdyttelevältä naurultaan voi, -- koska olet tehnyt parhaasi
liittääksesi herrasmiehen päähän jotakin, [Muutamien kansojen
keskuudessa sanotaan, että petetyllä aviomiehellä on sarvet.] mikä saa
hänen hattunsa vinoon koko lopuksi ikää, pidätkö jalomielisenä mainita
hänen tilaansa niin täsmällisellä nimellä?

-- Hst, -- varoitti O'Hara liian hätääntyneenä välittääkseen
herjauksista tai ivasta, -- tehkää minulle tietä, hyvät herrat, Jumalan
tähden. Ettekö näe, että rouva on pyörtynyt?

Äärettömän huolellisesti ja hellävaroen hän astui ajopeleistä
taakkoineen, työkkien tieltään toiselta puolen uteliaan ja
palvelevaisen isännän, toiselta ponnistelevan aviomiehen.

-- Voi, mitä olenkaan tehnyt! -- huudahti suunniltaan säikähtynyt
rakastaja, kun hänen käsivarsillaan kantamansa painon hervottomuus
alkoi täyttää häntä pelolla lemmittynsä puolesta. -- No, eihän ole
minkäänlaista hätää! Katso, enkö minä ole tässä? Oohh, armahaiseni,
jos...

Mutta nyt sir Jasper pääsi ystävänsä hoivasta. -- Minä en tätä kärsi,
-- huudahti hän. -- Tämä on enemmän kuin liha ja veri voi sietää.
Antakaa hänet minulle, sir. Miten uskallatte häntä pitää? -- Hän
hyökkäsi O'Haran kimppuun takaapäin, tarttuen häneen ja kuristellen
häntä kurkusta.

-- Kyllä minä teille kohta näytän, mielipuoli paholainen! -- kiljahti
O'Hara raivossa, joka ei ollenkaan antanut hänen ahdistajansa vimmalle
perään. Näin hän huusi, mutta sitten hän nikahtuneena vaikeni.

Tässä rymäkässä saapuivat he vierashuoneen ovelle.

-- Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! -- esteli Stafford,
turhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. -- Ja
sinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni,
muista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia... miten
sanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys...

-- Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, --
vakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran
olkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.

-- Aikaisempia vaatimuksia... pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi
teistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen,
-- vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa
innostuttamana. -- Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette
pähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä?
Hän vapisee peljästyksestä... Lepää tässä, enkelini, -- virkkoi
hän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen.
Lepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä
tuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin
kukkoa ylitsesi kiekuisi! -- Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi
nahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin
askelin sir Jasperia kohti.

-- Tulkaa ulos, -- sanoi hän, -- tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet
yksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka,
eikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin
kyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?

Vavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku
äännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen
rinnastaan pusertaneen.

-- Hoo, hoo, -- huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan
kauemmin pitämään kiinni ystävästään.

-- Rakkaani, -- alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä
nojatuolia kohti, mutta:

-- Judas! -- sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa
irlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.

-- Heh, -- huudahti Stafford, -- etkö voi jollakin tavoin peittää sitä
päätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia
kuin punainen riepu... Sonnia, haha!

-- Ha, ha, ha! -- räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru
nojatuolista.

Nuo kolme miestä jäykistyivät äänettömiksi.

Sitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin
sivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi
uudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes
pelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä
tämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.

Kitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti
Staffordin nauruun.

-- Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! -- läähätti herra Stafford,
heristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.

Baronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat
ojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein
härkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen,
täyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.

-- Voi, voi! -- äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas
purskahti nauruun. -- Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper,
olet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara
sanoisi.

-- Herra meitä armahtakoon! -- virkahti rouva. -- Tämä on todellakin
mitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette,
mihin mustasukkaisuus saattaa miehen!

-- Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, -- sanoi O'Hara. -- Sen vain
tiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.

Vilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa
kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen
kosketuksestaan.

-- Olkaa hyvä, sir, -- sanoi hän, -- ja muistakaa, missä suhteessa
olemme toisiimme! Nauruni johtuu vain helpoituksen tunteesta, kun
tiedän olevani turvassa.

-- Turvassa? -- matki ihailija äkillisellä, kamalalla aavistuksella.

-- Niin, -- sanoi rouva ja puhui omaa sydäntänsä kaivelevan katumuksen
vuoksi happamammin, huomatessaan muutoksen toisen kasvoilla. --
Tahtoisitte näyttää unhoittaneenne, sir, että olette väkivallalla
vienyt minut pois... kavalasti ryöstänyt minut mukaanne, palkattujen
roistojenne kanssa. -- Hänen äänensä kävi yhä kimeämmäksi, kun
eräänlainen melu, jonka hänen odottavat korvansa jo olivat huomanneet
lähestyvän, nyt alkoi kuulua aivan selvänä pihasta, ja nopeat askeleet
kajahtivat käytävässä. -- Voi, herra O'Hara, olette käyttäytynyt
hirveästi minua kohtaan! -- valitti rouva. -- Oi sir Jasper, oi herra
Stafford, minkälaisesta kohtalosta onkaan teidän aivan odottamaton
väliintulonne minut tänä yönä juuri ajoissa pelastanut!

Tässä hän katsahti ylös ja parahti mitä suurimmasta kummastuksesta.
Sillä siinä ovensuussa seisoi mylord Verney, ja hänen olkansa yli
tirkistivät kapteeni Spicerin uteliaisuudesta rypistyneet kasvot.



XXII kohtaus.


O'Hara suoristausi. Hän oli yht'äkkiä käynyt tavattoman hiljaiseksi.

Vähitellen toipuen naurunpuuskistaan Stafford oli alkanut kiinnittää
näyttämöön jotakin järkevää huomiota. Epäilyksen sumu kohosi hänen
silmiinsä, kun hän vilkaisi uhriksi joutuneesta, mutta hyvin eloisasta
rouvasta tämän "väkivaltaiseen ryöstäjään" ja sitten kynnyksellä
seisovan vastatulleen synkkiin kasvoihin. Hänestä näytti Kitty-rouvan
parahdukseen ja hämmästyneeseen hätkähdykseen sisältyvän tavatonta
harkintaa.

"Mitä vehkeitä sievällä Bellairsillani nyt on? Hm, irlantilainen
Denis ei neuvokkaassa sukkeluudessakaan sentään, poika-poloinen,
ole hänen vertaisensa, ja kyllä rouva sen tietääkin", ajatteli hän.
Ääneensä virkkoi hän perin tyynesti: -- Hyi, hyi, tämä on hirvittävää
kuulla! -- ja istahti huvinäytelmän hyväntuulisena kuorona pöydän
kulmalle, seuraavan kohtauksen kehittymistä odottelemaan. Sir Jasper
pyyhki hikihelmiä otsaltaan ja tuijotti yhä, ikäänkuin hän pelkällä
veristyneen silmänsä katseella voisi muuttaa nämä tuskastuttavat nuket
kostonsa todellisiksi esineiksi, ja oli aivan kykenemätön mihinkään
muuhun ajatuksenjuoksuun kuin omien houreittensa epäselvään pyörinään.

Siis ainoastaan loordi Verney edes jossakin määrin käsitti Kitty-rouvan
aseman.

-- _Tekö_ olette se konna, -- sanoi hän, astuen O'Haran eteen, -- joka
uskalsitte käydä käsiksi turvattomaan naiseen ihan Bathin kadulla?

-- Hirveätä! -- huomautti kapteeni Spicer hänen takaansa. Sitten
tyrkäten suojelijaansa kyynäspäähän: -- Hyvin puhuttu, kunnon Verney.
Kimppuun vain, tästä tulee verinen leikki.

Herra O'Hara tuijotti loordi Verneyhin, vilkaisi halveksivasti kapteeni
Spiceriin ja loi sitten pitkän, tutkivan katseen houkuttelevaan leskeen.

Tämä vainusi itselleen vaaraa ilmassa; ja naisten tapaan hän tarttui
häikäilemättä varushuoneensa terävimpään aseeseen.

-- Ehkä, -- sanoi hän vihaisesti, halveksivasti nauraen, -- herra
O'Hara nyt kieltää, että hän palvelijoineen hyökkäsi kantajaini
kimppuun pimeässä, paiskasi minut kauhusta kirkuvana vaunuihinsa, ja
että hän tunnusti aikovansa pakoittaa minut avioliittoon huomenna
Lontoossa.

Kaikkien silmät tuijottivat irlantilaiseen ja herkkä hiljaisuus vuotti
hänen vastaustaan. Hän oli käynyt niin kalpeaksi, että hänen punainen
tukkansa siihen verrattuna ikäänkuin leimusi. Hän kumarsi syvään.

-- Ei, Kitty, -- sanoi hän hyvin lempeästi, -- minä en kiellä mitään.
-- Ja antaen katseensa ylväästi leijailla läsnäoleviin hän lisäsi: --
Tämä rouva on puhunut totta; minä puolestani olen valmis vastaamaan
menettelyni seurauksista.

Vihdoin hänen silmänsä jälleen kohdistuivat loordi Verneyhin. Tämä
kalpeni ja karahti sitten tulipunaiseksi; Spicer kuiskaili ja tyrkki
taas.

-- Tietysti, -- pauhasi nuorukainen ja toivoi, että hänellä olisi
aikalaistensa omituinen ruuansulatuskyky, jotta hänen vatsansa ei
tuntisi niin kapinallista kuvotusta mahdollista teräsannosta vastaan,
-- tietysti, sir, teidän täytyy käsittää, että...

-- Otelkaamme miekoilla, keskeytti kukistumaton Spicer; -- ja
jumaliste, sir, siitä, minkä jalo ystäväni jättää ruumiistanne jälelle,
teen minä tänä yönä muhennosta! Niin, sir, -- vakuutti kapteeni
alkaen tapansa mukaan kiihtymyksessään katsoa kieroon, ja löi luiseen
rintaansa, -- minä itse taistelen kanssanne, sir.

-- Taistella _teidän_ kanssanne! -- Denis loi puhuessaan musertavan
katseen liehittelijän sirkanruhoon, -- teidän kanssanne, sir, joka
tän'aamuna kyhäsitte sen likaisen kirjelapun kehoittaen minua
pyytämään anteeksi... teille anteeksi, -- huudahti Denis mehevimmällä
irlantilaismurteellaan, -- tuolta mieheltä, sir Jasperilta, tuolta
seonneelta hourupäältä tuossa, kun hän oli herjannut teitä kurjan
jauhopäänne vuoksi. Taistellako teidän kanssanne, sir? Kah, mieluummin
kuin mittelisin miekkoja mokoman kanssa, -- sanoi O'Hara, etsien
mahdollisimman voimakasta vakuutusta, -- olisin taistelematta koko
lopun ikääni! Mutta sanonpa teille, mitä teille teen: kun ensi kerran
tuotte turpanne käsivarteni ulottuville, venytän nenäänne, kunnes se on
kielenne mittainen ja yhtä hoikka kuin rohkeutenne, jumal'avita!

-- Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! -- mutisi kapteeni Spicer,
nopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä
monin verroin suurentuneena. -- Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen
kanssaan haastaa!

-- No, mylord? -- virkkoi O'Hara, muuttuen jälleen huolettoman
arvokkaaksi.

Mutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä
muuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen
Verneyn ja irlantilais-paran väliin -- viimemainitun silmät kiiluivat
hänen nykyisessä tyyneydessäänkin -- hän puhutteli heitä yhteisesti ja
kumpaakin vuoronsa jälkeen.

-- Hävetkää, hävetkää, herrat, -- sanoi hän, -- minä en sitä salli!
Eikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään
liiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta
vihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka
riutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne
korkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet,
joita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin
istuttanut! -- Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. -- Oi,
miltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin
kotiin hänen luoksensa... ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse
tuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin -- tässä hän vaistomaisesti
heitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, -- että teillä
huomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne?
Niin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne
Kainin pamppailevaa sydäntä! -- Hän pysähtyi hengähtääkseen.

Mielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret
riipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin
nähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. "Verraton Bellairs", jupisi hän
itsekseen terävänäköisenä arvostelijana. "Vai niin, jalo ystäväni", hän
ajatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, "nyt tiedän, mikä
sinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit".

-- Ja te, herra O'Hara, -- jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja
lumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, --
haluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen?
Älkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan
riitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se _hyvitykseksi_,
sir, -- sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä
haastoivat kylläkin suloisesti: -- Tehkää se _minun_ tähteni, -- ja
antoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.

-- Madam, -- virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan
kauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, -- mylord
Verneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän
-- ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä
pienestä ivan letkauksesta, -- ymmärrän, madam, että olette antanut
hänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.

-- Epäilemättä, -- sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä
tavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan
siksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan
hänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta
myöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa
naurunalaiseksi, -- epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva
Bellairsin tulevana miehenä... olen pakoitettu vasten tahtoani...
ei, tarkoitan... -- Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi
silmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti
selin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. -- Tosiaan, -- jatkoi
nuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, -- minulla
ei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn
kunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.

-- Herra meitä armahtakoon! -- huusi Kitty-rouva kimeästi ja
närkästyneesti parahtaen. -- Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin
verenhimoiseksi? Kautta taivaan, -- jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten
kattoparruihin, -- kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos
tulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni... minun tähteni! Ken
minä olen, -- sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, -- että kaksi
sellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun
tähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, --
jatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, -- tunnen, että kaitselmus on
liiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney,
ajatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka
suoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni
teidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni
olisitte tahrannut sielunne veririkoksella!

Häntä puistatti, mutta hän näytti ihanalta.

-- Lapsi, -- sanoi hän liikuttavasti, kun loordi Verney heikosti
vastusti, -- täytyy näin olla. Olen tuntenut sen useammin kuin kerran;
te olette liian nuori. -- Hänen äänessään värähti vakaumus, joka ei
jättänyt mitään toivoa mielenmuutoksesta, ja loordi Verney, joka jo oli
huomannut rouva Bellairsin liian vaaralliseksi tenhottareksi mukavasti
tavoitella, vastaanotti tuomionsa kristityn alistuvaisuudella, täten
osoittaen äitinsä kasvatuksen kantaneen hedelmiä.

-- Kaiken, kaiken täytyy nyt olla välillämme lopussa, -- lausui Kitty
hartaan liikuttavasti, -- paitsi sydämellisen ystävyyden! Kätenne,
mylord.

Hän kuroitti päättäväiset pienet sormensa tavoittamaan nuorukaisen
kömpelöä kouraa.

-- Herra O'Hara, -- virkkoi hän kääntyen. -- _Minä annan teille
anteeksi._ Teidänkin kätenne, sir.

Joskin kättely Verneyn kanssa kävi häneltä aivan virallisesti, niin
kämmen, jolla hän nyt tarttui O'Haran kylmään oikeaan käteen, oli
nopeassa ja salaisessa puristuksessaan kylläkin kaunopuheinen. Mutta
kenties ensi kertaa elämässään O'Hara hidasteli vastatessaan naisen
merkkiin.

-- Tarjotkaa kätenne toisillenne, -- käski rouva Bellairs
päättäväisesti ja yhdisti riitapuolten kämmenet.

Tässä Stafford riensi hilpeästi kauniin rauhanrakentajan avuksi.

-- Oikein, oikein, -- toimitti hän. -- Puristakaa kättä asian päälle,
niinkuin hyvien toverien sopii. Hyi, kuka saattaisi jatkaa riitaa
noiden säteilevien silmien katsellessa? Älä käy alakuloiseksi,
Verney-poikaseni! Mitä sinulle vasta eilen sanoin sädekehästäsi
Kaivohuoneella?... Denis, ystäväiseni, olen sinusta aina pitänyt,
mutta olen pitävä sinusta entistä enemmän, jos nyt sekoitat meille
punssimaljan oikeaan tosi-irlantilaiseen tapaan, jotta voimme hukuttaa
siihen kaiken vihamielisyyden ja juoda ystävyytemme lujittamiseksi...
ja ennen kaikkea jumalaisen Kitty Bellairsin terveydeksi!

-- Hurraa! -- huudahti O'Hara, päättäen kulauksilla huuhdella sydämensä
kivistystä lämpimän hilpeyden aalloissa. -- Kaikin mokomin, -- innostui
hän, väänsi Verneyn kättä kuumeisen sydämellisesti ja loi vielä
viimeisen kaihoisen katseen Kittyyn ja ihanaan, pettävään unelmaansa.

Sitten hän pyörähtäen kantapäillään pyysi palvelukseen valmiilta
isännältä äänekkäästi sitruunia. -- Ja saamari, muutama pullo,
ystäväni... kulhollinen sokeria ja tilkkanen vettä... mitä pienempi
kattila, sitä pikemmin kiehuu!

-- Herätkää, mies, -- huudahti hän sitten, sivaltaen sir Jasperia
niskaan niin että hiusjauhe tuoksahti baronetin tukkalaitteesta. --
Olemmehan nyt kaikki onnellisia!

-- Missä on vaimoni, sir? -- kysyi murjottava aviopuoliso hypähtäen
hurjana seisaalleen. -- Olette pitäneet minua pilkkananne, mutta kaikki
tämä ei selvitä minulle, missä vaimoni on! Stafford, mies, nyt käsitän:
tämä on tehty silmäin harhauttamiseksi. -- Hän löi otsaansa. -- Haa,
niin, nyt ymmärrän, seurasimme vääriä jälkiä... lurjus on välttänyt
meidät, repo on kieli poskessa vilistänyt toista tietä saaliineen
ja irvistelee ajatellessaan, kuinka minä istun Devizesissä heitä
vuottamassa! Hei, Tom, valjastuta hevoset! Emme saa minuuttiakaan
menettää!

-- En maar minä hevosia enkä ajopelejä tarvitse, sir, -- huudahti
hänen ystävänsä. Ja nyökäten Kittylle: Tiedän, milloin olen hyvässä
seurassa, -- jatkoi hän, -- ellet sinä tiedäkään. Istu, mies, punssi on
kiehumassa. Kostosi kyllä pysyy kuumana, haha, mutta punssi jähtyy pian!

-- Taivaan kirkkaus, -- huudahti O'Hara tuijottaen sir Jasperiin kuin
outoon otukseen, -- olen nähnyt monta hullua, mutta en ketään niin
hullua, että olisi karannut punssimaljan äärestä!

Röyhelökalvosimensa sirosti käärittyinä ylös näppäriltä käsiltään
O'Hara alkoi kuoria sitruunia.

-- Haluatteko, -- kysäisi nyt kapteeni Spicer mielistelevällä
sirkutuksella, -- haluatteko tosiaan ihan noin paljon kuorta maljaan...
häh?

Puhuja vaikeni äkkiä ja näkyi ihan musertuvan puhuttelemansa
äkillisestä katseesta, sillä tämä oli tehnyt liikkeen ikäänkuin
laskeakseen veitsen ja sitruunat käsistään ja käyttääkseen sormiaan
muuhun tarkoitukseen; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kapteeni
kuiskaili Staffordin korvaan:

-- Sinä olet maailmanmies, sen tiedän, ystäväiseni, -- sanoi hän. --
Arvattavasti naurat liian herkkää hienotuntoisuuttani, mutta juuri
äsken O'Hara-parka hourailuissaan tavallaan uhkasi tarttua minua
nenästä, luulenma. Mitä sinä neuvoisit minua tässä asiassa tekemään?
Olemaan siitä välittämättä, niinkö?

-- Tietysti, -- huudahti veitikka mitä ylimielisimmän halveksimisen
sävyllä. -- Unohda asia niin _täydellisesti kuin voit_. Unohda se
kaikin mokomin, mutta jos pidät arvossa tuon naamasi koristuksen
sopusuhtaisuutta, kapteeni Spicer, neuvoisin sinua huolehtimaan, että
se on hyvästi suojattuna.

       *       *       *       *       *

Taidolla, johon vain hän kykeni, kapteeni Spicer tämän jälkeen hävisi
seurasta kenenkään häntä kaipaamatta.



XXIII kohtaus.


-- Täällä on hurjat juomingit! -- huudahti lady Maria.

-- Oi, Jasper! -- nyyhkytti lady Standish.

-- Olisi hauska tietää, -- toitotti lady Maria taas, -- kenen noista
kolmesta herrasta arvellaan karanneen Bellairsin lesken kanssa?

-- Oi Kitty! -- nyyhkytti lady Standish.

-- Jumalani! -- sanoi sir Jasper laskien höyryävän lasinsa kädestään ja
tuskin uskoen silmiänsä.

Kitty rouva, joka istui O'Haran ja Staffordin välissä pöydän päässä,
loordi Verneyn ja sir Jasperin ollessa asettuneina toisiaan vastapäätä,
jatkoi tyynesti tuoksuvan juomansa maistelemista ja loi vain ilkamoivan
katseensa tulijoihin, nauttien tavattomasti tilanteesta. Hän laski
pidättävästi kätensä naapuriensa kalvosimille, kun nämä kummastuneina
aikoivat kohteliaasti hypähtää jaloilleen. -- Pysykää hiljaa, --
hillitsi hän, -- pysykää hiljaa ja antakaa sir Jasperin ensin
häiritsemättä pikkuisen selvitellä välejänsä vaimonsa kanssa. Ei ole
koskaan sekaannuttava aviopuolisoiden keskinäisiin asioihin, -- lisäsi
hän sievistellen, -- se on aina ollut johtavia periaatteitani!

-- Ka, sir Jasper Standish, -- huudahti lady Maria, -- ovatpa nämä
somia hommia kolme kuukautta naimisissa olleelle aviomiehelle!
(Hiljaa, rakas Julia-rukkani!) Irstailija! -- puhisi vanha lady,
lävistäen baronetin terävällä kairasilmällään. -- Paheellinen heittiö!
Maantierosvo!

-- Minä vaadin, -- piipitti lady Standishin valittava sopraano
(hellässä itsepäisessä sydämessään hän oli tehnyt varman päätöksen olla
enää koskaan päästämättä sir Jasperia silmistään), -- minä vaadin, että
minut heti viedään takaisin äitini luo, ja tahdon viipymättä avioeron.

-- Lähtee karkaamaan Bathin kaduilta löytämiensä naisten kanssa!...
Mokomakin rouva, -- tuhisi lady Maria, -- on muka kihloissa
sisarenpoikani kanssa! Poloinen petetty nuorukainen...

-- Ja Kitty kun oli paras ystäväni! Oi, Jasper, _kuinka sinä saatoit
sen tehdä?_

Sir Jasper puuttui vaimonsa kimakkaan puheeseen piston saaneen
tuskallisella karjahduksella.

-- Hiisi minut vieköön, -- huudahti hän, -- ellei koko maailma ole
tulemassa hulluksi! _Minäkö_ karannut Bellairsin lesken kanssa,
lady Maria? _Minäkö_ petollinen, mylady? Haa! -- Hän ihan hyppeli
raivosta ja haavoitettujen tunteittensa ailehtimisesta sekä yleisestä
mielenjärkytyksestään, vetäessään tuomitsevat asiakirjat povestansa
ja heiluttaessaan niitä, toista kirjettä toisessa toista toisessa
kädessään, aivan syyttäjiensä nenän edessä.

-- Mitä tietää punainen kihara, madam? Mitä sanotte miehestä, joka
suuteli hymykuoppaa, madam? Mitä rakastajastanne, madam?

Hämmennyksissään singahdutti hän kaksi viimeistä kysymystänsä lady
Marialle vasten silmiä, jolloin tämä kuohahtaen loukatun hyveen
tunnosta huudahti syvimmällä äänensävyllään:

-- Viheliäinen panettelija, minä kiellän sen!

Tässä rouva Bellairs katsoi ajan tulleeksi ryhtyäkseen arkaluontoiseen
välittäjäntoimeensa.

-- Suloinen Standish, -- huudahti hän, -- sinä näytät pahoinvoivalta.
Pelkään tosiaan pyörtyväsi, ellet istu. Olkaa hyvä, herra Stafford, ja
viekää lady Standish nojatuoliin ja tarjotkaa hänelle hiukan vahviketta
tuosta maljasta.

-- Oi Kitty! -- virkahti lady Standish, tähystellen tarkkaavasti lesken
kasvoja, nähdäkseen ilmoittivatko ne ystävän vai vihollisen.

-- Rakkaani, -- kuiskasi Kitty, -- asia käy odottamattoman hyvin.
Istuhan toki, ja minä takaan, että kymmenen minuutin päästä sir Jasper
on polvillaan edessäsi.

Sitten riensi hän sir Jasperin luo ja puhui mitä lapsellisimman ja
harkituimman vilpittömästi:

-- Kuulkaahan, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä te oikeastaan
lörpöttelitte kirjeistä ja punaisista kiharoista? Omituinen sattuma --
hän katsahti seurueeseen kosteilla, viattomilla silmillä, -- kadotin
kirjeen juuri pari päivää sitten teillä käydessäni... kirjeen, -- hän
loi silmäluomensa alas teeskennellyn imelä hymy huulilla, -- joka,
hm... oli jokseenkin yksityistä laatua. Luulen, että sen täytyi pudota
rakkaan Julian vierashuoneeseen sohvan lähelle, sillä muistelen siellä
ottaneen esille nenäliinani...

-- Hyvä Jumala! -- huudahti sir Jasper käheästi, tuijotti häneen
epäilevin kasvoin ja rypisti kirjeet kädessään.

-- Olisitteko... olisitteko ehkä te sen löytänyt, sir Jasper?
Taivas minua armahtakoon! Ja sitten tänä aamuna... mikä on kaikkein
merkillisintä... sain toisen kirjeen, toisen jokseenkin yksityisen
kirjeen, ja lähetettyäni muutamia kirjelappuja ystävilleni en
kuolemakseni voinut sitä kirjettä enää löytää! Ja minä tosiaan
tarvitsin sitä, sillä olin siihen tuskin vilkaissut.

-- Oh, rouva Bellairs! -- läähätti sir Jasper, -- kertokaa minulle,
mitä ne kirjeet sisälsivät?

-- Voi, -- kavahti rouva, -- sellaisenko kysymyksen teette naiselle!

-- Jumalan tähden, madam! -- rukoili baronetti näyttäen todella
surkealta.

-- Astukaahan sitten syrjemmälle, -- ehdotti toinen, -- niin Julian
vuoksi tahdon uskoa asian teille, koska tiedän teidät hienotuntoiseksi
herrasmieheksi.

Rouva vei hänet kuun valaiseman ikkunan luo kaikkien tarkatessa heitä
uteliailla silmillä, paitsi Verneytä, joka salavihkaa hörpittyään
punssinsa hiipi pöydän äärestä, sydämessään peljäten tätiään. Ja nyt
Kitty-rouva painoi päänsä alas, näyttäen tavattoman häveliäältä ja
ujolta. Hän tarttui sirosti kukitetun hameensa syrjään ja hypisteli
sitä sormissaan.

-- Kerrottiinko siinä, -- kysyi hän, -- jotakin, hm... pienestä
hiuskiharasta, siinä ensimäisessä kirjeessä... jostakin kaiketi
punaisenruskeasta kiharasta?

-- Tuhat tulimaista! -- huudahti baronetti, työnsi kohtalokkaat kirjeet
hänen käteensä, ja kääntyen koroillaan polki jalkaansa ja mutisi
raivoisasti: -- Lempo vieköön houkkion, joka ne kirjoitti, ja sen
höyhenpään, joka ne pudotti!

-- Ja entä se houkkio, joka ne poimi ja luki? -- kuiskasi Kitty-rouvan
ääni hänen korvaansa terävänä kuin pieni hiottu tikari.

Hän katseli miestä kiireestä kantapäähän hienolla halveksivalla ivalla.

-- Miksi te miehet kirjoittelettekin? -- virkkoi hän
tarkoituksellisesti. -- Kirjeet ovat vaarallisia esineitä!

Sir Jasper seisoi sanaa sanomatta kuin tuomittu pahantekijä.

-- Kas sitä naamaa! -- huudahti leski nyt ääneensä. -- Ihanhan te
minut peloitatte. Ja eikö teidän pitäisi olla ilosta suunniltanne, sir
Jasper? Tuossa on Julia-parka todistettuna puhtaammaksi kuin äsken
satanut lumi ja pahemmin loukattuna kuin Griselidis, ettekä te vielä
ryömi hänen jalkojensa juuressa!

-- Missä hän on? -- kysyi sir Jasper ristiriitaisten
mielenliikutustensa puolittain tukehduttamana.

-- Ka, tuolla nojatuolissa uunin luona.

Kitty-rouva silitti huolellisesti ja hellävaroen takaisin saamansa
aarteet, käänsi ne sievästi kokoon ja pisti vyötäisillään riippuvaan
pieneen kirjolaukkuun.

       *       *       *       *       *

-- Vakuutan, lady Standish, -- sanoi herra Stafford, -- että lasi
punssia ei tekisi teille pahaa.

-- Punssia? -- toisti lady Maria ja kääntyi sitten hurjana
sisarenpoikaansa: -- Mitä, mylord, mitä sanoisi äitisi? Sinähän aivan
tuoksut noista katalista höyryistä!

-- Paras lady Maria, -- pisti kohtelias Stafford väliin, -- vain
vahviketta, mieluinen aroomi, joka kohottaa sydämen toimintaa
uupumuksen ja liikutusten jälkeen, oivallinen keino, madam, yöilman
vaikutusta ehkäisemään... mitä lämmittävin vastamyrkky! Olen varma,
että pikkuinen kulaus virkistäisi teitä tavattomasti.

-- Minäkö, -- kivahti hän, -- minäkö joisin hurjistelijain ja
mässääjäin kanssa! Petollisen aviopuolison ja vilpillisen ystävän
seurassa! -- Hän kielsi sitä kiivaammin sen vuoksi, että hän vanhoissa
luissaan niin voimakkaasti tunsi Staffordin antaman kuvauksen tenhon.

-- Noh, noh, hyvät naiset, jos siinä kaikki, -- sanoi tämä, -- antakaa
sitten taivaan nimessä lasin heti kiertää! Aivan totta, arvoisa rouva,
-- lisäsi hän kääntyen lady Standishiin, -- kaukana siitä, että kunnon
Jasperillamme olisi mitään osaa rouva Bellairsin saapuvilla olemiseen
tänä yönä, hän ja minä, saan teille vakuuttaa, läksimme yksinämme jo
aikaisin iltasella pelkästään siinä tarkoituksessa, että voisimme
tarjota palvelustamme teidän armollenne; teidän levoton puolisonne
kun oli johdettu uskomaan teidän luultavasti matkustavan tännepäin...
hiukan, hm... sopimattomassa suojassa, niinkuin hän luuli.

Sitten hän kumartui kuiskailemaan lady Standishin siroon korvaan,
jonka tämä kylläkin mielellään sellaisille lohduttaville vakuutuksille
lainasi. -- Mitä ystäväänne, suloiseen, vaikka vaihtelevaiseen
Bellairsiimme tulee, -- sanoi hän, -- hän saapui tänne kokonaan toisen
henkilön seurassa kuin sir Jasperin. Poloisen O'Haran kanssa tuolla...
joka latkii kaiken punssin! Rouva on itse kertova teille miten se
tapahtui... Mutta, taivaan tulisoihdut, rakas lady Maria, eikö teille
vielä ole annettu lasillista... herra O'Haran sydämenvahviketta!

-- Sallikaa minun, -- kiirehti Kitty, joka järjestettyään sir Jasperin
asian joutui nyt käyttämään tarmoaan muualla. -- Paras lady Maria,
teitte kovin ystävällisesti, yhtyessänne pieneen sovintojuhlaamme! --
Ottaen reunoilleen täytetyn lasin O'Haran kädestä hän tarjosi sitä
vastustamaton hymy huulilla lady Marialle.

-- Madam, -- vastasi rouva, rypisti otsaansa, veti laajat hameensa
kokoon ja tuli läpitunkemattoman kuuroksi.

-- Ah, madam, -- huusi leski keuhkojensa täydeltä, -- teidän
kaltaistanne sukulaista olisin pitänyt kovin suuressa arvossa! Lähinnä
iloani nimittää loordi Verneyn äitiä omaksi äidikseni olisi minua
ilahduttanut nimittää hänen tätiänsä _omaksi_ tädikseni! Mutta se
unelma on nyt ohi. Loordi Verneystä ja minusta ei koskaan voi tulla
toisillemme enempää kuin mitä nyt olemme.

-- Häh? -- tutkaisi leskirouva, saaden kuulonsa takaisin. -- Mitä se
on, mitä se on, Harry?

-- Se on valitettavasti totta, -- selitti loordi Verney hyvin kainosti.
-- Rouva Bellairs on antanut minulle sanani takaisin.

-- Suokaa minulle anteeksi, rakas lady Maria, -- liritti leski.

-- Taivas armahtakoon! -- huudahti vanha rouva. Sitten hän ikäänkuin
tietämättään hapuili pikaria Kittyn kädestä.

-- Istukaa, istukaa te kaikki! -- kehoitti rouva Bellairs. Stafford
yhtyi häneen hilpeällä huudahduksella. Pyydettiin uusi malja. O'Haran
silmät alkoivat pyöriä, hänen kielensä sai liukkautensa takaisin. Ja
lady Maria ihmetteli, miten kauan hänen juomalasinsa kesti tyhjentää,
mutta omituista kyllä ei koskaan laiminlyönyt katsahtaa toisaalle,
kun rouva Bellairs perin hellällä huolenpidolla kuljetti hopeakauhaa
sinnepäin.

-- Toivon, -- sanoi vanha rouva, jonka kasvot nyt olivat hymyilyn
seppelöimät, -- toivon, että herra O'Haran sydänlääke ei sentään ole
voimakkaampaa kuin madeiraviini... joka lääkärini, herttaisen sir
Georgen, sanojen mukaan on ainoa, mitä minä saisin juoda.

-- Madeirako? -- huudahti herra O'Hara. -- Madeira on varsin oivallista
viiniä... maukasta, kiihoittavaa juomaa. Mutta pelkään, että se saattaa
liiaksi kuumentaa verta. Ja punaviini, -- jatkoi hän aihettaan, --
punaviini on erittäin sopivaa herrasmiehille; se vain tahtoo niin
hitonmoisesti kylmätä vatsaa... kun sitä on tyhjentänyt neljä tai
viisi pullollista... Kuulenko sinun sieltä mainitsevan portviiniä,
Tom poikaseni? En kiellä, että portviinillä kyllä on etunsa. Se
on voimakasta ja mehuisaa... mutta se on raskasta. Se nukuttaa
juojaansa, ja se on hirveän huono merkki sitä vastaan; on näetten
melkein yhtä pahoin, että mies pullon mennessä nukkuu kuin jos hän
nukkuisi naisen tullessa. Sitten on samppanja: siitä tulee hilpeäksi,
se on oikeata herrasmiehen juomaa, kun hän on yksinään... kauniin
ystävättären parissa, mutta se ei sovellu suuremmissa seuroissa. Niin,
rakkaat ystävät, -- puhui O'Hara hämmentäen uutta keittoaan oppineen
mestarin taituruudella, -- jos haluatte juomaa, jossa yhtyy madeiran
hehku punaviinin jalouteen, portviinin voima ja mehevyys samppanjan
elähyttävyyteen, niin ei mitään maailmassa voi verrata somaan
räiskyvään maljaan maustettua konjakkipunssia!



XXIV kohtaus.


Kitty-rouva oli ryyppinyt puolisen lasia näennäisesti suurella
nautinnolla ja hillittömästi, ja lady Standish vastustellen
imeskellyt muutamia lusikallisia. Pysähtyen neljännen annoksensa
keskellä lady Maria oli vakuuttanut, että hän tosiaankaan ei
kyennyt tyhjentämään pikariaan, ja oli samassa alkanut osoittaa
epäjohdonmukaisuuden ja uneliaisuuden merkkejä. Herra O'Hara oli
yltynyt rallattamaan laulunpätkiä, ja loordi Verney alkanut uudestaan
viskellä vasikansilmäyksiä menettämälleen Kitty-rouvalle. Häärien
vaimonsa tuolin ympärillä sir Jasper oli osoittanut epäilemättömiä
katumuksen merkkejä sekä sovinnon kaipuuta. Itse Staffordkin oli käynyt
suorapuheisemmaksi Kitty-rouvan ihailemisessa ja rahtuista rohkeammaksi
kokkapuheissansa kuin oikeastaan oli sopusoinnussa hänessä tavallisesti
ilmenevän hyvän kasvatuksen kanssa. Mutta vihdoin pieni leski katsoi
ajan tulleen hajoittaa seura.

Siinä nousi aika melu, tavaton käskyjen ja vastakäskyjen jakelu.

-- Älä minusta välitä, -- kuiskasi aina hyväntuulinen ja tahdikas
Stafford sir Jasperin korvaan, -- vie vaimosi kotiin, mies, kyllä minä
nukun täälläkin, jos siksi tulee.

-- Minä en liikahda askeltakaan, -- vakuutti O'Hara nähtävästi aivan
selvänä ja puhuen mitä miellyttävimmällä vakaumuksella, -- en liikahda
askeltakaan tästä talosta niin kauan kuin on yksikin sitruuna jälellä.

-- Se kirottu lurjus, -- huudahti loordi Verney, jokeltaen raivosta
tallista palatessaan, -- se Spicer-lurjus on ajanut pois kääseilläni!

-- Sitten jää meitä iloinen kolmikko ryypiskelemään aamunkoittoon asti,
-- sanoi Stafford ja hurrasi riemusta.

-- Tulkaa, _rakas_ lady Maria, -- virkkoi Kitty. -- Minä pidän teistä
huolta. Tarjoan teille paikan vaunuissani; ajamme yhdessä kotiin.

-- Kernaasti ystäväni, kernaasti, -- mumisi leskirouva. -- Kuka on tuo
tavattoman miellyttävä mies? -- tiedusteli hän Staffordista hirveän
kuuluvasti kuiskaten. -- Ystäväni, -- virkkoi hän taas Kittylle, --
minä pidän teistä ihmeen paljon. En oikein muista nimeänne, hyvä
ystävä; mutta me ajamme yhdessä kotiin.

-- Rakas, _rakas_ lady Maria! -- huudahti Kitty-rouva hunajanmakeasti.
-- Mylord Verney, tarjotkaa käsivartenne arvoisalle sukulaisellenne...
muistakaa taluttaa häntä huolellisesti, -- varoitti hän, ja kaikki
pikkupaholaiset ilkkuivat hänen silmissään, -- sillä pelkään, että
herra Staffordin sydämenvahvike on alkanut hiukan hoiperruttaa...
_yöilman jälkeen!_ Ja käskekää arvoisan rouvan palvelijan olla valmis
saattamaan meidät kotiin minun vaunuissani.

Sitten käyttäen hyväkseen sir Jasperin poissaoloa (tämän herrasmiehen
olisi voinut kuulla parhaillaan kiroilevan unisia palvelijoitaan
pihassa), Kitty-rouva riensi lady Standishin luo, joka seisoi
kaihomielin yksinään uuninloukossa.

-- Rakas ystävä, -- kuiskasi hän, -- valtit ovat nyt sinun käsissäsi.

-- Ah, ei! -- vastasi toinen. -- Oi, Kitty, sinä olet ollut paha
neuvonantaja!

-- Sekö on sinun kiitollisuuttasi? -- torui Kitty ja nipisti ystäväänsä
häijyillä pienillä sormillaan. -- Kuulehan, miehesi ei ole vielä
eläissään välittänyt sinusta niin paljon kuin tänään! Kas, koskaan ei
sinusta ole pidetty näin paljoa melua siitä asti kuin synnyit. Tämäkö
on kiitoksesi?

-- Oi, kunpa voisin jo lentää hänen povelleen kertoa kaiken! Hupsun
yritykseni tehdä hänet mustasukkaiseksi, ja synnillisen teeskentelyni,
että hänellä muka oli kilpailija sydämessäni!

-- Mitä? -- huudahti leski, ja hänen kuiskauksensa sai huutoa
muistuttavan pontevuuden. -- Lentäisit hänen povelleen? Sitten en
enää tahdo olla kanssasi tekemisissä! Pakoitat hänet polvilleen, sitä
kai tarkoitat, rouvaseni? Kertoako hänelle kaikki? Kerro hänelle
kaikki, totisesti, anna hänen tietää, että olet ilman aikojasi
pitänyt häntä pilanasi. Anna hänen luulla, että et koskaan ole muuta
ajatellutkaan kuin huokaillut rakkaudesta häneen, että kukaan muu mies
ei milloinkaan ole sinua huomannut, että hänellä ei koskaan ole ollut
kilpailijaa, eikä koskaan ole olevakaan, että sinä olet vain hänen oma
mielenkiinnoton Juliansa, josta kukaan ei välitä! Ka, lady Standish,
se olisi aseittesi alaslaskemista juuri kun taistelu on sinun. Silkkaa
mielettömyyttä! Järjetöntä, järjetöntä!-- kiivastui Kitty-rouva. --
Onko mahdollista, että sinä ja minä olemme samaa sukupuolta?

Hämmentyneenä, mutta puolittain vakuutettuna lady Standish kuunteli ja
ihmetteli.

-- Anna minun johtaa itseäsi, -- kuiskasi Kitty jälleen. -- Minä
tarkoitan todellakin parastasi, rakas ystävä. Säilytä salaisuutesi,
jos rakastat puolisoasi. Säilytä se huolellisemmin kuin säilyttäisit
nuoruuttasi ja kauneuttasi; sillä vakuutan sinulle, että se on
arvokkain omaisuutesi. Kas tässä, -- virkkoi hän, ottaen kirjeen
kuuluisasta laukustaan ja viskaten sen Julian käsiin, -- tässä on
jotakin, mikä taivuttaa hänet polvilleen! Oh, sinulla on mainio peli
kotimatkalla pelattavana, kunhan vain ymmärrät osasi oikein!

-- Mitä tämä nyt on? -- huudahti lady Standish.

-- Sh! -- varoitti Kitty ja siirrälsi ystävänsä käden kirjeen päälle.
-- Lupaa, lupaa! Tuolla tulee herrasi!

Hänen puhuessaan oli sir Jasper lähestynyt heitä; hän kumarsi hämillään
ja hajamielisesti ja tarttui vaimonsa käteen.

-- Sananen korvaanne, -- ehätti Kitty-rouva pysähdyttäen hänet, kun
he olivat lähtemässä ulos. -- Sananen korvaanne, sir. Jos miehellä
on aarre kotona, jonka hän tahtoo säilyttää itselleen, on hänen
sitä suojeltava! Vartioimatta jätetty jalokivi, paras sir Jasper,
viekoittelee varkaita! Hyvää yötä!

       *       *       *       *       *

Karhun ravintolan suureen saliin oli jäänyt enää vain kolme henkilöä:
uljaat herrasmiehet O'Hara ja Stafford sekä rouva Bellairs.

Kitty-rouva oli menestyksellä näytellyt osansa; ja kuitenkin hän viipyi.

-- Hyvää yötä, -- alotti hän ja singahdutti katseen Staffordiin. --
Mahtaakohan, -- virkkoi hän viattomasti, -- vaununi jo olla valmiit ja
lieneekö lady Maria hyvin hoivattuna?

-- Menen katsomaan, -- sanoi Stafford koruttomasti ja poistui.

O'Hara seisoi pöydän ääressä verkalleen pistellen kauhaa punssiin ja
hajamielisesti juoksuttaen nesteen takaisin maljaan. Kitty siirsihe
sivuittain hänen luokseen.

-- Denis! -- virkahti hän.

Puhuteltu käänsi hurjan kirkkaat silmänsä häneen, mutta ei vastannut
mitään.

-- Minä lähden nyt takaisin, -- sanoi rouva ojentaen kätensä.

O'Hara laski kauhan huolellisesti alas, nosti hänen pienten sormiensa
päät huulilleen ja suuteli niitä. Mutta hänen kätensä ja huulensa
olivat kylmät.

-- Kunnia olkoon Jumalalle, -- huudahti hän, -- oikein suurenmoisen
leikin sinä olet kanssani leikkinyt... oikein Bathin huvinäytelmän,
Kitty!

Sitten hän päästi hänen kätensä ja tarttui silmät alasluotuina jälleen
punssikauhaan.

-- Etkö tarjoa minulle käsivarttasi ja saata minua vaunuihini? --
virkkoi rouva hetkisen vaitiolon perästä.

-- Ah, Kitty, ka, sinähän olet murskannut sydämeni; ja punssi on
ryöstänyt minulta jalkani!

Hänen hurjan kirkkaat silmänsä olivat syvästi murheelliset, kun hän loi
ne leskeen, ja hän oli kalpea kuin kuolema.

Kitty vetäytyi nopeasti taaksepäin, rypisti kulmiaan, epäröitsi,
rypisti taas kulmiaan ja sen jälkeen hänen kasvonsa kirkastuivat vielä
kerran.

-- Sitten, sir, -- virkkoi hän, -- kun olet jälleen saanut jalat
allesi, sallihan niiden kuljettaa sydämesi minun kotiini, niin saamme
nähdä, mitä sen korjaamiseksi voitaisiin tehdä.

Hän kumarsi hänelle ja lähti.

Kääriessään hänet vaunuissa matkapeitteihin Stafford kuiskasi:

-- Jos minä koskaan saan tilaisuuden karata kanssanne, Kitty, varon
millään muotoa teille ilmoittamasta, minkä tien aion valita!



XXV kohtaus.


Vaunujen vieriessä kotiin päin Bathin maantiellä lady Standish istui
molemmat kädet salaperäisen kirjeen päällä ja tuijottaen ulos ikkunasta
silmillä, jotka eivät mitään nähneet. Päivän kajo oli alkanut värittää
pilvetöntä taivasta; ilma oli viileätä ja raitista; sumu seppelöi
valkoisilla juovilla niittyjä ja vainioita. Julia tunsi ruumiinsa
jokaisessa säikeessä, että sir Jasper katseli häntä kiihkeästi
kylmässä, harmaassa valossa. Hänen sydämessään ja aivoissaan pyöri;
tuska, voimakkaat mielenliikutukset, viimeisten kahden vuorokauden
kuluessa toisiaan seuranneet kohtaukset kulkivat jälleen hänen sielunsa
silmien edessä kuin taikalyhdyssä nähtyinä.

Osaksi rouva Bellairsin neuvosta ja osaksi jonkinlaisesta naisellisesta
suuttumuksesta, joka hänenkin hellässä sydämessään vaikutti, hän ei
edes vilkaissut puolisoonsa, vaan istui mykkänä seutua katsellen.
Sitten huomasi hän, että sir Jasperin käsivarsi oli takaapäin hiipinyt
hänen vyötäisilleen. Hän vavahti hiukan, mutta ei kääntynyt puolisoonsa
päin.

-- Julia, -- virkkoi tämä tukehtuneella epävarmalla äänellä, --
Julia, minä... minä... olen tehnyt sinulle vääryyttä. -- Mutta koska
mustasukkaisuus on yhtä vaikea sammuttaa kuin kytevä tuli, sen häijy
lieska roihahti taas hänen sielussaan.

-- Sinun täytyy kuitenkin myöntää, -- puhui hän, -- että minulla oli
aihetta. Omat sanasi, voisinpa sanoa oma tunnustuksesi...

Lady Standish käänsi päätänsä, kohotti raskaita luomiaan ja loi häneen
hetkiseksi maailman kauneimmat silmät.

-- Ei, -- kielsi hän, -- minä en tehnyt mitään tunnustusta. --
Hänen kielensä kärjellä värähteli muita vakuutteluja, mutta Kittyn
varoitukset veivät voiton.

-- Sano minulle, -- pyysi mies kumartuen hänen puoleensa, -- sano
minulle, _oliko_ se sittenkin loordi Verney?

Lady Standish kohotti silmänsä jälleen häneen, ja jos sellainen olisi
ollut mahdollista naisessa, jonka koko olemus oli pelkkää hellyyttä,
hän olisi vannonut, että tuossa katseessa kuvastui halveksumista.

-- Sir Jasper, -- virkkoi vaimo, -- loordi Verney hän ei suinkaan
ollut! -- Ja sitten hän lisäsi: -- Eikö tästä ole jo kylliksi puhuttu?

Näin sanoen liikahdutti hän käsiään ja katsahti vaistomaisesti niissä
pitämäänsä kirjeeseen. Sitten istui hän kuin kivettyneenä. Kirje oli
sir Jasperin käsialaa ja osoitettu rouva Bellairsille!

-- Mitä sinulla siinä on? -- huudahti mies.

-- Ka, enpä tiedä, sillä tämä kirje ei kuulu minulle, -- vastasi
toinen. -- Mutta sinä tiedät. -- Ja vapisemattomalla kädellä, mutta
kuitenkin kylmä pelko sydämessä näytti hän sitä miehelleen. -- Sinä sen
olet kirjoittanut, -- virkkoi hän. Sir Jasper tuijotti, hänen muotonsa
muuttui, ja hän joutui kovin hämilleen.

-- Julia, -- huudahti hän, -- kautta kunniani, Julia! Minä vannon, että
se ei ollut mitään, että se oli vähemmän kuin ei mitään, pelkkä joutava
kohteliaisuus... pieni pila! -- Puhuessaan lankesi hän vaunuissa
toiselle polvelleen vaimonsa jalkojen juureen.

-- Sitten saanen sen lukea? -- kysäisi tämä.

-- Ah, Julia! -- huudahti toinen kietoen hänet käsivarsiinsa. Rouva
tunsi hänen puristuksensa pontevan kiihkon, hän tunsi hänen sydämensä
lyövän myrskyisesti. Äkkiä lämmeten tiesi hän joka tapauksessa
omistavansa puolisonsa rakkauden.

Sitten pälkähti hänen päähänsä tuuma, josta olisi annettava tunnustusta
älykkäämmällekin naiselle. Mutta rakkaus luo omat neronsa. Hän
irroittautui miehensä syleilystä ja laski kirjeen hänen käteensä.

-- Ota se, -- sanoi hän.

-- Julia, -- huudahti Jasper, vavahtaen kiireestä kantapäähän, ja
kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, -- minä en koskaan ole häntä
vakavasti ajatellut. Vakuutan, että vihaan sitä naista.

-- Revi siis kirje, -- kehoitti lady Standish yliluonnollisella
jalomielisyydellä, joka melkein huimasi häntä itseään.

Sir Jasper nousi ja repi kirjeen sipaleiksi (nopeasti, jotta toinen ei
ehtisi katua sanojaan) ja viskasi ne ulos ikkunasta. Julia katseli,
miten palaset leijailivat värähdellen ilmassa ja hävisivät. Sisimmässä
sydämessään sanoi hän itsekseen:

"Rouva Bellairs ja minä pysymme perin hyvinä ystävinä matkan päässä!"

Hänen puolisonsa oli taas polvillaan hänen jalkojensa edessä.

-- Enkeli, -- huudahti hän rukoilevasti sulkien hänet vielä kerran
syliinsä; ja kuitenkin hän mustasukkaisessa sielussaan nurisi kuin
äreä koira, joka ei tahdo vaieta. -- Julia, -- kuiskasi hän vaimonsa
korvaan, -- vain yksi sana, yksi ainoa sana, armaani! Julia, onko
ketään, ketään välillämme?

-- Oh, sitäkö? -- virkkoi rouva ja hymyili viekkaasti. -- Siitä, sir,
saat sinä itse ottaa selvän. -- Julian pää vaipui hänen puhuessaan
miehen olkaa vasten.

-- Sinä kiusaat minua! -- jupisi tämä. Mutta Julia tiesi, että sir
Jasper ei vielä eläissään ollut häntä niin intohimoisesti suudellut.

       *       *       *       *       *

Rouva Bellairsin vaunut seurasivat maantiellä muutaman sadan askeleen
päässä sir Jasperin ajopeleistä. Istuen lady Marian vieressä (joka
kuorsasi koko tien poljennollisen säännöllisesti) Kitty katseli
harmahtavien ketojen yli matalaa taivaanrantaa, missä aamukoin
liekehtivä rusko verkalleen vaihtui kirkkaaksi päivänvaloksi. Hän oli
syviin mietteisiin vaipuneena.

Kiihtyneissä, ahkerasti askaroivissa aivoissaan, hän pohti monia
tärkeitä kysymyksiä ja punnitsi lemmen-uhkapelinsä voittoja ja
tappioita yhtä vakavasti kuin peluri kotimatkallansa rasittavan yön
jälkeen.

"Ainakin", ajatteli hän hiukan huoahtaen, mutta silti hyvillään,
"tein oikein hyvän palveluksen lady Standishille. Mutta se nainen on
hupsu, vaikka sellaisena hyvin herttainen, eikä hupsuja voi ainiaaksi
ojentaa. Tein viisaasti", jatkoi hän, "tuomitessani vasikan... siitä
ei epäilystäkään". Hän vilkaisi lady Marian kuihtuneihin kasvoihin,
jotka tuossa horroksessa näyttivät sulottomilta ja epäjaloilta...
"Eläinnäyttely olisi tuota pikaa vienyt minulta hengen... Mutta O'Hara
poloinen! Miten saatoinkaan nimittää häntä kurkuksi? Sillä miehellä
oli riittävästi rakkautta. Niin, mutta en minä sentään! Ihailijana
hän menee erinomaisen hyvin mukiin; mutta puolisona? Ei minulle, ei
minulle! Siunatkoon", huudahti hän ärtyisästi itsekseen, "eikö naisella
ole muuta valintaa kuin sydäntalvi, vihreä kevät tai mätäkuu? Jos vielä
konsanaan annan ryöstää itseni, tehköön sen maailmanmies... sellainen,
jolla on makua nauttia minusta, vaan joka ei tahdo niellä minua yhdellä
ahmaisulla."

Hän pysähtyi ajatuksissaan nauraakseen, kun herra Staffordin lähtöpuhe
muistui hänelle mieleen. "Siinä olisi keveäsydäminen poika!" mutisi
hän. "Reipas herrasmies, yhtä sukkela kuin itse O'Harakin ja varsin
tukevasäärinen. Kenties", ajatteli Kitty rouva, haukotteli ja alkoi
torkkua. Hänen siro päänsä nyökähti; hän uneksi pienen unelman,
näki hopeisen keikarin kuutamossa ja heräsi hymy huulilla. Bathin
tuomiokirkon torninhuiput piirtyivät hopeanharmaina kultaisen usvan
läpi; kaukana alhaalla, kun vaunut pääsivät suuren mäen harjalle,
kiemurteli joki hopearihmana hänen silmäinsä edessä.

"Kenties... Saamme nähdä", sanoi leski.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hienoston huvinäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.