Title: Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina
Author: Krohn, Helmi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina" ***


ISA ASP

Nuoren pohjalaisen runoilijaneidon elämäntarina


Kirj.

HELMI SETÄLÄ



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.



    "Oi, jospa minäkin edes
    niin paljon kuin pieni
    kipinä saisin valaista
    Suomen yötä ja sitten
    kuolla ja haihtua pois!"



Alkulause


Ryhtyessäni kuvamaan Isa Aspin elämäntarinaa, en ole yrittänytkään
arvostella hänen runotuotantoansa taiteelliselta kannalta, vaan olen
tahtonut vain koota yhteen kaikki hänen suomalaiset runonsa sekä niin
suuren osan ruotsalaisista kuin mahdollista ja sovittaa ne hänen
elämänsä rajojen sisäpuolelle. Mahdollisesti voi monen mielestä tämä
kuvaus tuntua liian seikkaperäiseltä ja yksityiskohtiin menevältä,
mutta kun kaikki tiedot perustuvat joko suullisiin kertomuksiin tai
Isa Aspin omiin kirjeisiin, niin en ole malttanut niitä suuremmassa
määrässä karsia.

Lämpimät kiitokseni pyydän lausua niille monille henkilöille, jotka
suurella autiudella ovat avustaneet työtäni ja antaneet käytettäväkseni
Isa Aspin kirjeitä ja jälkeenjääneitä papereita. Varsinkin olen
kiitollisuudenvelassa Isa Aspin nuoruudenystäville rouva _Sally
Heikelille_ ja neiti _Fanny Hohenthalille_, joiden ystävällisettä
avutta en olisi voinut tähän työhön ryhtyä.

Helvi Setälä.



ISA ASP


Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana
marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon
maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä
sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa
ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi
piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä
maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat
kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka
silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin,
on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää,
tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja
kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni
korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta
oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen
runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä
täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia,
jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa
pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin
kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja
puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana
kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin
ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla
myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin
on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy
eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen
nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi.
Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat,
kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen
luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja
tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua
hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka
valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana
Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän
rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista
kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen
mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa
Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran,
Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko
Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan
tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen
tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin
Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin
lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja
koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka
vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman
nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään,
tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen
tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden
kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien
kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut,
hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä
runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja
ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun
Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä
omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli
Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä
hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin
monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu
leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan
rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita
Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona
entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista
sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa
määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja
käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen,
sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset
varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen
ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot
toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella
ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa
viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat
liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen
entistään vakavammaksi -- isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se
kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta -- niin ei lapsilta
kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan
perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp -- Louise tai Lovisa, niinkuin
häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän
seminaariin -- kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä
Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856,
naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko,
s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa
pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa
maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s.
1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä
Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi
oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871,
kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan
pientenlastenkoulussa.]

Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan
oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli
tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa,
juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa.
Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet,
joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä
käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli
vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja
tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet
paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä
opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa
kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti
oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin
suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli,
sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, --
äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia
vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja
viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin
aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.

Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen
pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan
pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän
liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata
takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan,
vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle,
jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt
kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan
kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut
suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja
jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden
toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.

Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta
kotiseutuaan:

 "Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän.
 "Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin
 paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa!
 sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat
 järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä
 korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis
 ja viehättävä on luonto siellä,"

Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt
myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun
pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän
alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota
vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta
he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon
huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin
toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että
nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu,
oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan
kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään,
ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään,
saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti
kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja
muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo
liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa
pohjaan.

Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi
kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä
ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa
paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin
jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa
ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän
tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan,
että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan.
Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko
kerätä karkulaiset metsästä kokoon.

Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri
lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli
oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle
kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä
kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia
sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy
selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein
ensimäisiä tyttösen sepustuksia:

    Isäni on oivallinen
    runomatti, runoniekka,
    runolaulujen latoja.
    Oisin miekin mielelläni
    aina siinä ammatissa,
    jost' on Suomelle suloa,
    isänmaalleni iloa,
    kun ei virheet virsissäni
    rumentaisi runoani,
    kun ajatus aivoissani
    virtoaisi viisahammin.

Samoilta ajoilta, tytön kymmenenneltä ikävuodelta, lie myös seuraava
muistiinpantu säe:

    Jumala suojaa Suomea
    ja sen kansaa jaloa!

[Nämä molemmat runopätkät ovat siinä suhteessa merkillisiä, että
ne ovat ainoat jälellä olevat suomalaiset runoyritykset Isa Aspin
lapsuudenajoilta. J.H. Erkko mainitsee ne kuvauksessaan Isa Aspin
elämästä "Ilmiö" nimisessä aikakauslehdessä (syysk. 1881). ja
luultavasti hän silloin sai ne Isa Aspin isältä. Joitakuita poikkeuksia
lukuunottamatta, ovat kaikki Isa Aspin muut varhaisemmat runot
ruotsinkielisiä.]

Pikku tyttö ihaili rajattomasti isäänsä ja toi hänelle useasti
runoyrityksiään nähtäväksi pyytäen häntä korjaamaan niitä ja neuvomaan
itseänsä. Runoistaan hän muuten oli kovin arka, eikä olisi suonut
kenenkään muun niitä näkevän, pahoittelipa joka kerta, kun isä luki
niitä tuttaville tai kertoi heille tyttösen toimista.

Mutta paitsi isäänsä oli pikku Louisella vielä toisiakin ystäviä
Suomussalmella, jotka kiinnittivät huomionsa hänen lahjakkaisuuteensa
ja ottivat hänet erityiseen hoivaansa, nimittäin seurakunnan
kappalainen Karl Adolf Lilius ja hänen vaimonsa. Lilius oli tavattoman
suosittu ja rakastettu paikkakunnalla ystävällisen ja nöyrän
luonteensa vuoksi ja hänen vaikutuksensa pitäjäläisiin oli varsin
suuri. Hän, samoinkuin useimmat Pohjanmaan papit siihen aikaan oli
harras herännäisyyden ystävä ja hänen aikanaan lisääntyi heränneiden
joukko suuressa määrässä paikkakunnalla ja uskonnollinen elämä tuli
hyvin virkeäksi. Samalla Lilius harrasti myös kansan valistusta ja
sai seurakuntalaisensa suosimaan lukukinkereitä siihen määrään, että
osanotto niihin Suomussalmella hänen aikanaan oli suurempi kuin monilla
muilla paikkakunnilla.

Suomussalmen pappila oli erittäin vieraanvarainen talo, ja seuraelämä
siellä vilkasta ja hilpeää. Aspin perhe seurusteli ahkerasti
pappilassa, varsinkin Asp itse, joka pitäjässä nautti suurta
luottamusta, oli siellä hyvin suosittu sekä kelvollisen luonteensa
että leikkisän ja iloisen mielensä vuoksi. Eikä pastorin väen suosio
kohdistunut vain häneen, vaan myöskin hänen vilkkaaseen pikku
tyttöönsä. He kiintyivät lapseen ehkä kahta hellemmin siksi, että
he muutamia vuosia aikaisemmin olivat kadottaneet molemmat poikansa
ja elivät nyt lapsettomina pappilassansa. Usein pikku Louise viipyi
viikkokausia heidän luonaan ja sai nauttia siellä opetusta ja elää kuin
oma lapsi ainakin hellien´vanhempien turvassa.

Kesällä, 1861 saapui rouva Liliuksen serkku, neiti Lisette Ingman
pappilaan vieraisille pienen sisarentyttärensä, Etta Favorinin [asuu
nyk. Lohjalla.] kanssa, ja kun tyttönen jäi pappilaan koko kesäksi,
otettiin Louise hänen leikkitoveriksensa. Nämät kuukaudet, jotka Louise
sai viettää paria vuotta vanhemman Etta Favorinin seurassa, muodostui
onnellisimmaksi ajaksi hänen lapsuudessansa. Sillä Suomussalmella
ei ollut ainoatakaan hänen ikäistänsä säätyläistyttöä, ainoat hänen
leikkitoverinsa olivat lukkari Eerik Bisin kaksi tyttöä, joista hän
kylläkin piti, mutta toista oli sittenkin Etta, Kuusamon kirkkoherran
tytär, "ensimäinen hieno tyttö", johon hän tutustui, niinkuin hän itse
sanoi.

Pappilassa tytöt viettivät vapaata ja iloista elämää juoksennellen
metsässä ja uiden järvessä. Joskus tosin sattui, että rouva Lilius,
joka oli toimelias ja puuhaava nainen, sanoi soimaten tytöille, kun he
eivät mitään tehneet: "Kutoisitte edes sukkaa jonkun tunnin päivässä",
mutta siihen Louise vain arveli, että pitihän sitä toki saada kesällä
olla vapaa.

Louise, joka oli vain 8 vuoden vanha, hämmästytti usein vanhempaa
toveriansa omituisilla puheillaan ja kysymyksillään. Kerrankin heidän
uimaretkellä ollessaan kysyi hän äkkiä: "Tahtoisitko sinä kuolla?" Ja
usein hän kesken leikkiä ja parasta iloa kävi vakavaksi ja purskahti
itkuun, ja kun häneltä tiedusteltiin siihen syytä, ei hän itsekään
osannut sitä selittää. Iltasin, syyskesällä hän istui usein ikkunassa
ja katseli tähtiä. Ja kun Etta kysyi, mitä hän niistä näki, sanoi hän
koettavansa lukea niistä kohtaloansa.

Usein tyttöset kävivät myös Louisen kotona, Ämmän tehtaalla ja istuivat
kosken partaalla kuunnellen sen kohinaa, joka oli Louiselle kovin
rakasta. Ja heidän istuessaan siinä saattoi Louise kysyä, kuuliko
Ettakin kosken ikäänkuin laulavan ja kellojen soivan vedessä. Kosken
yli johtavalla sillalla he usein myös seisoivat katsellen pitkät ajat
sen vaahtoavia pyörteitä.

Välistä sattui, että Louise, joka oli hiukan pikkuviisas ja ennen
aikaansa kehittynyt, nuhteli toveriansa tämän lapsellisuudesta ja
tarkkaavaisuuden puutteesta. Niinpä kerrankin, kun Etta kirkosta
tullessa valitti, että setä Liliuksen saarna oli ollut niin pitkä ja
ikävä, että hänen tuli uni, oli Louise heti valmis sanomaan: "Se ei ole
papin, vaan sinun syysi, kirkossa tulee tarkoin kuunnella eikä tuolla
tavalla puhua saarnasta."

Mutta kaikesta huolimatta olivat tytöt hyvin kiintyneet toisiinsa,
vieläpä siihen määrään, että Louisen mustasukkainen luonne, mikä
myöhemmin monasti puhkesi hyvinkin selvästi esille, tuli jo jonkun
kerran ilmi, hän kun ei olisi suonut Etan välittävän kenestäkään muusta
kuin itsestään.

Kesän loputtua tyttösten tiet erosivat, ei kuitenkaan kokonaan, sillä
vielä vuosikausia myöhemmin vaihtoivat ystävykset kirjeitä keskenään.
Ja monista Louisen myöhemmistä kirjeistä käy ilmi, että tämä kesä,
jonka hän oli viettänyt Etan seurassa, alati pysyi hänellä rakkaassa
muistossa.

Siten varhaisimmat lapsuusvuodet Suomussalmella vierivät, kunnes vuosi
1864 toi tärkeän muutoksen pikku Louisen elämään: äiti vei hänet ja
hänen kahta vuotta nuoremman veljensä, Fredrikin Raaheen kouluun.
Louise pantiin neiti Heikelin yksityiseen ruotsalaiseen tyttökouluun
ja hän sai seurata koulun kummallakin osastolla, sekä ylemmällä että
alemmalla, sillä lukuaineissa hän oli suurempien tyttöjen tasalla, jota
vastoin käsitöissä yhtä harjaantumaton kuin alemman osaston oppilaat.

Tuo pieni 11-vuotias, kaukaa Pohjan periltä tullut tyttö herätti heti
koulussa sekä opettajan että oppilaiden huomiota. Hän oli erittäin
suloinen lapsi, kasvot eivät suorastaan olleet kauniit, mutta
tavattoman ilmeikkäät, silmät kirkkaat kuin tähdet ja tukka kiiltävän
musta. Vartaloltaan hän oli heikko ja hento ja mieleltään tunteellinen
ja herkkä. Hänen luonteensa pohjasävel oli vakava ja uskonnollisuuteen
taipuva ja usein hän kävi yksin uneksien. Mutta ajoittain hän saattoi
olla hyvinkin vilkas ja yltyä aivan poikamaisen vallattomaksi.

Vieraassa kaupungissa, kaukana kotoaan tyttönen kotiutui varsin pian,
sillä täälläkin, niinkuin kaikkialla muualla, hän voitti hyviä ystäviä.
Varsinkin kiintyi hän hellästi kirkkoherra Hohenthalin tyttäreen,
Fannyyn, [Fanny Hohenthal, kansakoulunopettajatar Helsingissä.]
joka kävi samaa koulua kuin hänkin, ja tälle ystävälleen hän pysyi
uskollisena kuolemaansa asti kirjoittaen hänelle säännöllisesti,
vaikkeivät tyttöset tavanneet enää koskaan toisiaan Louisen erottua
koulusta. Fanny, joka oli vuotta tai paria vanhempi, vaikutti varmaan
suuresti Louisen kehitykseen, ja hänen kotinsa Raahessa oli tyttöselle
aina avoinna.

Monet olivat ne leikit ja puuhat, jotka alituisesti veivät ystävykset
yhteen, mutta etupäässä meidän harrastuksensa kohdistui "Fågeln"
(Lintu) nimiseen sanomalehteen, jota he yhdessä toimittivat. Tästä
ensimäisestä lehdestä ei kuitenkaan olekaan numeroa enää jäljellä,
sen sijaan on olemassa toinen "Laulaja" niminen, mutta silti
ruotsinkielinen lehti, jonka ensimäisen numeron päivämäärä, 1/1 1865
viittaa juuri mainittuun aikaan. [J.H. Erkko mainitsee kirjoituksessaan
Isa Aspista "Alkaja" nimistä lehteä, mutta sellaista ei ole Isa Aspin
jälkeenjääneiden paperien joukossa.]

Raahessa Louisen runoiluhalu nyt varsinaisesti heräsi, ja koulun ja
toverien vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa ruotsinkielellä. Niissä
viidessä "Laulajan" numerossa, jotka tältä ajalta ovat säilyneet ja
joiden sisältö on yksinomaan runomittainen, löydämme useita tyttösen
varhaisimpia ruotsinkielisiä runoja niiden ensimäisessä lapsellisessa
ja vajanaisessa muodossa. Myöhemmin, luultavasti v. 1870 hän korjasi
niitä ja kopioitsi ne yhdessä myöhempien runojen kanssa pieniin
vieläkin säilössä oleviin vihkosiin. Kahdesta on enää vain hajanaisia
lehtiä olemassa, mutta kolmas, joka on täydellinen, on nimeltään: "Små
dikter. Till minne åt fröken Sally T(hauvón) af Louise Asp. 10/11
1870." (Pieniä runoja. Muistoksi Sally T(hauvónille) Louise Aspilta.)

Erittäin sievä on Laulajan ensimäinen runo "Laulajas hälsning"
(Laulajan tervehdys), [Tätä runoa, samoinkuin yleensä muitakin
ruotsinkielisiä runoja on kevyellä kädellä hiukan korjaeltu.] joka
myöhemmässä asussaan on saanut aivan uuden muodon, vaikka ajatus
kummassakin on sama. Otamme tähän ainoastaan osan runosta, joka
sisältää kokonaista 11 säkeistöä:

    Jag kommer från ett härligt land,
    där ingen sorger känner,
    där alla genom hjärtats band
    förblifva goda vänner.

    Jag sväfvar hit till jorden ner
    på hvita lätta vingar,
    från sångens helga land till er
    en hjärtlig hälsning bringar.

    Jag är en liten tanke blott
    från stora tankars himmel,
    att irra här, det är min lott,
    i jordens kalla hvimmel.

    Förvillad ifrån syskonring
    en liten irrton bara,
    jag jorden irra får omkring
    och alltid bortglömd vara.

[suom.: Ma tulen ihanasta maasta, jossa ei kukaan suruja tunne, jossa
kaikki sydänten siteitten yhdistäminä ovat hyviä ystäviä. -- Ma liidän
valkoisin kevein siivin alas maahan, tuoden teille laulun pyhitetystä
maasta sydämellisen tervehdyksen. -- Olen vain pieni ajatus suurten
ajatusten taivaalla, osani on harhailla täällä maailman kylmässä
hälinässä. -- Eksyneenä siskopiiristäni, ma pieni eksynyt sävel
harhailen maailmassa unohduksiin joutuen.]

"Laulajan" lehdillä tapaamme myöskin runon "Lyckans engel" (Onnen
enkeli) [Tässä muodossa on herra O. Ansas sen julkaissut "Lönnrotin
Albumissa".] ensimäisessä lapsellisessa muodossaan, joka sittemmin
korjattuna kuuluu näin:

    Ack, hur hastigt lyckans engel ilar,
    ej sitt rätta hem han eger här!
    Nej, först ofvan jordens sorg han hvilar,
    ty hans hemland ljusa himlen är.

    Stundom dock i låga tiggarkojor
    har den blida engeln bosatt sig.
    Lossar där på smärtans hårda bojor
    delar sina håfvor rundelig.

    Men uti de rikes stolta sinne
    och i furstars höga, granna slott,
    sällan där bor lyckans engel inne,
    ofta samvetsoro, smärta blott.

    Vill du stadigt efter lyckan sträfva,
    sök dess hem först ofvan jordens grus.
    Då omkring dig skall dess engel sväfva,
    rika strålar sprida himlens ljus.

[suom.: Oi, kuinka nopeasti onnen enkeli liitää, hänen oikea kotinsa
ei ole täällä. Ei, vasta maailman huolten tuolla puolen hän levähtää,
sillä valoisa taivas on hänen kotimaansa. -- Joskus sentään mataliin
kerjäläismajoihin asettuu lempeä enkeli asumaan. Hellittää siellä
tuskan kovia kahleita, jakaa runsaasti lahjojaan. -- Mutta rikkaitten
ylpeässä mielessä ja ruhtinaiden korkeissa, komeissa linnoissa onnen
enkeli harvoin asustaa, usein vain omantunnon rauhattomuus ja tuska. --
Jos onnea tahdot tavoitella, niin etsi sen kotoa vasta maailman tomun
yläpuolelta. Silloin enkelit liitelevät ympärilläsi ja kirkasta valoa
levittävät taivaan tulet.]

Tämän runon synkkä, puoleksi uskonnollinen sävy osoittaa varsin suurta
kypsyyttä niin nuoressa tytössä. Mutta ettei se ole vain satunnainen
mieliala, käy ilmi useista muistakin samanaikuisista pikkurunoista.
Niipä hän esim. runossa "Tili Hilma" (Hilmalle) laulaa:

    Men när ingen vänners skara
    mer ditt hjärta trösta kan,
    lägg ditt hopp på Herren bara.
    I all sorg så hjälper Han.

    Uti Honom njut din lycka,
    Han oss unnar mången fröjd.
    Då skall jordens stormar rycka
    alldrig dig från lyckans höjd.

[suom.: Kun ei mikään ystäväparvi sydäntäsi enää lohduta, luota silloin
Herraan. Kaikissa suruissa hän apuaan antaa. -- Hänessä nauti onneasi,
Hän meille iloa suo. Niinpä maailman myrskyt eivät koskaan voi riistää
sinua onnen kukkuloilta.]

Niinkuin jo sanottu, tuli pikku Louise Raaheen kouluun syksyllä 1864 ja
viipyi siellä seuraavaan kevääseen, jolloin hän palasi jälleen kotiinsa
Suomussalmelle. Siten hänen varsinainen koulunkäyntinsä supistui vain
kymmeneen kuukauteen. Tosin hän eräässä kirjeessään Fanny Hohenthalille
sanoo, että hänet "hyvin pian lähetetään Oulun tyttökouluun", mutta
tämä aie raukesi varmaankin varojen puutteesta. Sen sijaan tyttönen
sai jatkaa lukujaan kotona, niinkuin hän syyskuussa 1865 kirjoittaa
Fannylle:

 "Tänne on muuttanut uusi isännöitsijä Pietarsaaresta, Malm
 nimeltään... Hänen tyttärensä, Constance, opettaa meitä, Fredrikiä,
 Bettyä ja minua sekä nuorempaa veljeänsä ja se on kovin hauskaa."
 [Nämä kirjeet, samoinkuin melkein kaikki muutkin, ovat alkujaan
 ruotsinkielisiä.]

Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään Fannylle (11/2 66) hän kertoo
tarkemmin koulunkäynnistään ja neiti Malmista:

 "Meidän opettajamme on kovin hyvä ja lapsekas, sillä hän on vielä
 aivan nuori. Hän tahtoo, että olisimme oikein ahkeria ja että
 oppisimme paljon. Hän antaa meille lyhyitä läksyjä, mutta ne ovat
 hyvin osattavat. Ja koulutuntien loputtua, jos olemme olleet oikein
 kiltit, näyttää hän meille aina jotakin hauskaa, tai on meidän
 kanssamme sokkosilla ja piilosilla tai leikkii nukeilla... Joskus me
 pukeudumme hauskoihin pukuihin ja leikimme sitten."

Ämmän rautatehdas, jonka palveluksessa Asp oli, oli toiminut
paikkakunnalla jo useita vuosia, ja kun se v. 1863 joutui uudelle
omistajalle, joka otti haltuunsa myöskin naapuripitäjässä sijaitsevan,
Ämmää vielä paljoa suuremman Kurimon tehtaan, kasvoi liike kasvamistaan
ja tehdasta laajennettiin suuresti, jotta siellä ajoittain oli pari
sataakin työmiestä työssä. Ämmän ja Kurimon tehtaat sijaitsivat
tosin useampien peninkulmien päässä toisistaan, mutta ne muodostivat
sittenkin ikäänkuin yhteisen pienen yhteiskunnan, varsinkin kun niillä
ajoittain oli yhteiset hoitajat ja toimimiehet. Elämä tehtailla oli
hyvin vilkasta, ja isännöitsijät elivät niin suurellisesti, että siitä
osittain johtui tehtaiden vararikko ja lopullinen lakkauttaminenkin.
Vähäisen käsityksen elämästä tehtaalla ja itse seudusta saamme
seuraavasta kirjeestä Fannylle (25/3 66):

 "Täällä on suuri koski ja kesäiltasin on ihanaa seisoa sillalla ja
 katsella sen mahtavia kuohuja ja pyörteitä. Ei koskaan täällä ole
 hiljaista, yöt päivät koski kohisee. Sekä pyhät että arjet, sekä
 päivin että öisin on täällä liikettä. -- Työmiesten ja johtajien talot
 sijaitsevat Ämmäkosken partaalla. Ei koko Raahen kaupungissa ole niin
 kaunista ja suurta rakennusta kuin se missä me asumme."

Ja toisen kerran tyttönen kirjoittaa:

 "On yö, kaikki nukkuvat sikeässä unessa, ja minun pitää olla hiljaa,
 jotta en häiritsisi muita. Me asumme yläkerroksessa, kapteeni Malmin
 perhe alhaalla... On niin ihmeen hauskaa olla yksin, rauhassa päivän
 melulta ja melskeeltä."

Ja sitten hän lisää, kuvaten omaa olentoaan:

 "Olen yhtä typerä, kokematon ja lapsellinen kuin ennenkin, eikä
 minusta koskaan mahda tulla hienoa etelän naista. Olen kuitenkin
 iloinen, jos voin säilyttää sydämeni muuttumatta, jotta se ei
 vanhenisi minun mukanani, vaan pysyisi entisellään, vailla ulkonaista
 loistoa ja hienoutta, mutta sen sijaan puhtaana ja sisällisesti
 hienona."

Ehkei tyttösen aina ollut niinkään helppo säilyttää sydäntänsä
"muuttumatta", sillä naapurit ja ystävät hemmoittelivat häntä yhä
edelleen ja kehuivat kaikkea mitä hän teki. "Melkein kaikki täällä
Kiannalla ihailevat minua", kirjoittaa hän Fannylle (23/3 66). "Minun
täytyi lähettää uudet lauluni ja sanomalehteni Ståhlbergeille, [J.G.
Ståhlberg, vv. 1862-66 pastori Liliuksen apulaisena Suomussalmella.] ja
kaikki sanovat, että minun pitäisi päästä korkeampaan kouluun ja oppia
enemmän, jotta minusta voisi tulla toinen Fredrika Bremer. Minä olen
niin suuttunut tuohon nimeen," lisää tyttö kuitenkin vaatimattomasti,
"sillä hän oli jalo nainen, mutta minä pysyn aina sinä, mikä olen, eikä
minusta koskaan tule Fredrika Bremerin kaltaista."

Itsetietoisuutta ei tyttöseltä kuitenkaan, puuttunut, niin lapsellisen
viattomalla tavalla kuin se ilmenikin. Mainittuaan ensin kirjeessään
(11/2 66) Fannylle, miten kaikki kehuivat Bettyä, nuorempaa sisarta
taitavaksi käsitöissä, hän kertoo isän sanoneen, "ettei Lovisa
välitä sellaisista töistä, vaan ainoastaan runoista ja romaaneista".
Ja kun rouva Malmkin oli sen todentanut sanomalla: "Niin, Lovisan
ajatukset, ne kiitävät korkeammalle", lisää tyttö siihen omasta
puolestansa: "Niin, ne kiitävätkin korkeammalle, se on totta. Ja
siksi olen tullut siihen päätökseen, etten elä kauan, koska kuvailen
mielessäni aina tulevaisuuttani ihanana ja itseäni suurena ja ihailtuna
kirjailijattarena." Ja lopuksi hän huudahtaa:

 "Aina kun vain ehdin, sepitän runoja, se on niin kovin hauskaa."

Ja runoja hän sepittikin, siitä on kylliksi todisteita hänen
runovihoissansa. Vuodelta 1865 on olemassa kaikkiaan 14 runoa,
enimmäkseen tilapäärunoja, joissa kuitenkin useimmiten on sama vakava
sävy kuin varhemmin mainituissa.

Muista runoista, jotka tulkitsevat pienen 12- vuotiaan tyttösen herkkää
sielunelämää, on erittäin soma runo "Vallgossen" (Paimenpoika),
josta selvästi puhkeaa esiin hänen uskonnollinen mielensä ja herkkä
luonnonrakkautensa. Paimenpoika kulkee iloisena ja tyytyväisenä
metsässä paimentaen karjaansa:

    Och lätt om hjärtat, lugn och säll
    till skogen hurtigt vandrar,
    jag ilar öfver dal och fjäll
    och ingens lycka klandrar.
    -- -- --
    Jag muntert sjunger visor små
    och boskapshjorden vallar,
    jag blåser uti hornet -- då
    ett eko berget skallar.

[suom.: Keveällä mielellä, levollisena ja onnellisena ma reippaasti
metsään astun ja kiiruhdan laaksojen ja vuorten yli kenenkään onnea
kadehtimatta. -- Iloisesti laulan pieniä lauluja ja karjaani paimennan,
ma soitan torveani ja vuori kaikuna vastaa.]

Illalla paimen palaa taas kotiinsa ja kiitettyään iloisin mielin
Jumalaa hän laskeutuu olkivuoteelleen lepäämään ja näkee unta
viheriöivistä metsistä.

Tämä runo kuvaa tavallaan pienen tyttösen omaa elämää. Huolettomana
hän viettää päivänsä luonnon helmassa laulellen laulujaan, ja kun
ilta joutuu, kääntyy hänen mielensä Jumalan puoleen, kodin hurskas
henki puhkeaa hänessä esiin luonnollisena, hilpeänä hartautena,
mutta vaivuttuaan uneen palaavat ajatukset jälleen päivän iloihin ja
riemuihin.

Paitsi runoja, jotka melkein kaikki ovat sovelletut tuttuihin säveliin,
sepitti tyttönen myös "kertomuksia ja satuja milloin ikänä hänellä oli
aikaa", niinkuin hän kertoo Fannylle. Alussa vuotta 1866 hän alkoi
toimittaa nuorempien sisarustensa iloksi sanomalehteä, jonka nimenä
oli "Lahja. Julbockens berättelser. Gåfva". (Joulupukin kertomuksia.)
Toisen numeron takasivulle on merkitty, niinkuin painotuotteeseen
ainakin, painopaikka ja aika sekä julkaisijan nimi: "Ämmä bruk, d. 2
Mars 1866. Louise Asp." (Ämmän tehdas 2/3 66.) Lehteä ilmestyi ainakin
22 numeroa, jotka kaikki vielä ovat tallessa.

Kun kolmetoista numeroa oli ilmestynyt, oli pikku toimittaja varmaan
väsynyt toimitustyöhönsä, sillä siinä on "Loppusanat", joissa
toimittaja ilmoittaa "Joulupukin lopettavan nyt yksinkertaiset
kertomuksensa" ja toivoo että "joku toinen ensi vuonna ilahduttaisi
lukijoita uudella lehdellä ja hauskemmilla kertomuksilla". Mutta tästä
huolimatta ilmestyy n:o 14 sekä seuraavat numerot aivan entisessä
asussa. "Tervetuloa jälleen" on sen ensimäisen kirjoituksen nimenä,
jossa pieni toimittaja lausuu:

 "Siinä toivossa, että pienet lukijat ottavat vastaan lehtensä,
 julkaisee Joulupukki edelleen 'Lahjansa' aina vuoden loppuun. Kuvia
 ei siinä tule olemaan, sillä Joulupukin sormet ovat liian karheat ja
 kohmettuneet, voidakseen näyttää heille kaikkia niitä kuvia elämästä,
 jotka ovat piirretyt hänen sydämeensä."

Suurin osa lehden sisällystä on suorasanaista, ja useimmat runot
ovat samoja kuin "Laulajassa." Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta
on lehden koko sisällys lähtenyt pienen päätoimittajan kädestä, ja
kertomukset kuvaavat enimmäkseen "tositapauksia". Toiset näistä ovat
hiukan moralisoivia, mutta enimmäkseen reippaasti kirjoitettuja ja
ilmaisevat varsin rikasta mielikuvitusta, hyviä luonnonhuomioita ja
uskonnollista mieltä. "Den lilla skvallerbyttan" (Pieni kantelija)
antaa hyvän luonnekuvauksen molemmista sisaruksista, Louisesta ja
Betystä, mutta samalla siitä pilkistää vähäinen kateuden kärki esiin,
kun Bettyä aina kehuttiin ahkeraksi ja järjestystä harrastavaksi ja
häntä itseään moitittiin laiskaksi. Samaa aihetta tyttönen on käyttänyt
eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan (1872) "Satu", jossa hän muun
muassa sanoo:

 "Toivolan isännällä oli kaksi poikaa, Eero ja Paavo. Hyvin erilaisia
 olivat molemmat. Eero oli kummallinen poika, ei häntä kukaan
 ymmärtänyt. Moni luuli häntä vähän löyhäpäiseksi. Hänen suurin ja
 ainoa ilonsa oli olla ulkona luonnossa, jossa hän aina näki jotakin
 kummallista. Siellä puheli hän olentojen kanssa, joita muut eivät
 koskaan nähneet. Muiden kanssa ja muissa toimissa hän ei mielellänsä
 viihtynyt; senpä tähden vanhemmat usein huoaten sanoivat: 'Mikä mahtaa
 tuosta Eero raukasta tulla? Ei hänestä ole meille muuta kuin surua.
 Toista on, Jumalan kiitos, Paavon laita; hänestä tulee vankka työmies,
 joka kunnialla elättää itsensä.'"

Kertomuksessa "Skolkamraterna" (Koulutoverit) pieni
sanomalehdentoimittaja kuvailee ystävyydensuhdettaan Fannyyn, ja
sadussa "August och Verner" kertoo hän kahdesta pojasta, jotka olivat
hyviä voimistelijoita ja tavattoman rohkeita ja uskaliaita, mutta
samalla kovin pahankurisia. "Mutta mitä merkitsee rohkeus ja uljuus,
jos ihminen on ilkeä?" päättää pieni moralisti kertomuksensa.

Varsin humoristinen on kertomus "Julbockens ungdom" (Joulupukin
nuoruus), kuvaus pienestä pojasta, joka ei tahtonut oppia lukemaan,
vaan melusi ja ilveili, jotta hän lopulta rangaistukseksi sai niin
pitkät korvat ja pitkän nenän, että hänen täytyi joulupukkina kiertää
maailmaa koko ikänsä. Tämän kertomuksen "sens moral" sisältyy
seuraaviin sanoihin: "Rakkaat lapset, olkaa kiltit ja opetelkaa
lukemaan, jotta teidän ei kävisi yhtä huonosti kuin minun."

Paitsi sanomalehteään kirjoitti tyttönen tänä aikana pari runoa, jotka
osoittavat jo suurempaa kehitystä ja joista samalla käy ilmi, mitä
tulevaisuudentoiveita 13 -vuotias tyttö hautoi mielessään. Runossa
"En Fantasi" (Mielikuvitelma) hän toivoo kerran pääsevänsä ulos
maailmaan ja kehittyvänsä runoilijaksi. Mutta toisessa "Mitt svikna
hopp" (Pettynyt toiveeni) puhkeaa myös samalla ilmi epäilys omaan
kykyyn. Kokonaisuutena jälkimäinen runo on edellistä heikompi, sillä
se on tavattoman pitkä ja vailla keskitystä, mutta seuraavat säkeistöt
osoittavat toisaalta suurempaa syvyyttä:

    Manne det är synd att tänka
    eller önska sig hvad här
    fåfängt är att hoppas, vänta?
    Månne sådant synd ock är?
    -- -- --
    Skall jag säga hvad jag tänkte,
    i min arma barnslighet,
    som mitt hjärta njutning skänkte --
    Jo! se här min hemlighet:
    -- -- --
    Att bland fosterlandets store
    ock mitt ringa namn engång
    ifrån släkt till släkte fore --
    sedan tystnad var min sång.
    -- -- --
    nu jag hoppet sviket finner,
    tröstlös, hopplös står jag här.
    -- -- --
    Mina drömmar far med vinden,
    sjunga ren -- sin afskedssång.

[suom.: Onkohan syntiä ajatella tai toivoa itselleen sellaista, mitä
täällä on turha toivoa ja odottaa? Onkohan se syntiä? -- Sanoisinko
mitä lapsellisuudessani ajattelin, mikä tuotti sydämelleni onnea. --
Kas tässä salaisuuteni. -- Jospa isänmaan suurien miesten parissa
minunkin nimeni kerran kulkisi polvesta polveen sitten kun lauluni
jo oli vaiennut -- nyt toiveeni näen pettyneinä, ja lohduttomana,
toivottomana seison tässä. -- Unelmani liitävät tuulessa ja laulavat jo
-- jäähyväislauluaan.]

Yhden ainoan vuoden Louise opiskeli Constance Malmin johdolla,
sillä syksyllä 1866 muutti Asp Sotkamoon, jossa hänelle oli uskottu
kunnallislautakunnan esimiehen toimi, ja hän otti mukaansa vanhimman
tyttärensä, jonka oli määrä hoitaa isän taloutta kunnes muukin perhe
myöhemmin talvella saattoi muuttaa sinne. Syynä tähän muuttoon oli se,
ettei Asp halunnut enää työskennellä yhdessä kapteeni Malmin kanssa,
joka oli aivan tottumaton tehtaan hoitoon ja sen vuoksi aiheutti siellä
paljon sekaannusta ja ikävyyttä. Olo Sotkamolla ei tullut kuitenkaan
pitkäaikuiseksi, sillä kun tehtaiden isännöitsijä, patruuna Backman
pääsi asiasta perille, eroitti hän Malmin toimesta ja sai Aspin
palaamaan takaisin.

Sotkamoon oli Louise lähtenyt iloisella mielellä, sillä hän oli
toivonut pääsevänsä Kajaaniin kouluun. Tämä toive raukeni kuitenkin ja
hiukan haikealla mielellä hän kirjoittaa Sotkamosta Fannylle:

 "... Suurin iloni ja tulevaisuuden toiveeni, onneni, ja sydämeni
 hartain pyyntö on saada lukea, kirjoittaa, opiskella ja tehdä kaikkea
 sitä, mihin minulla on taipumusta ja halua. Mutta sellainen elämä ei
 sovi köyhille lapsille. Toista olisi, jos olisi rikas ja saisi oppia
 oikein paljon."

Sama alakuloinen sävy pistää myös esiin hänen jatkaessansa:

 "Ei meillä ole pianoa. Isä rakastaa suuresti soittoa ja laulua ja
 hänellä on erinomainen ääni, mutta hän sanoo, että rahoja tätä nykyä
 tarvitaan muuhun kuin pianon ostoon. Monta kertaa hän on sanonut,
 ettei minusta täällä kotona tule mitään, koska en ole halukas
 taloudentoimiin enkä käsitöihin, mutta hän ei voi lähettää minua
 mihinkään korkeampaan oppilaitokseen."

Tytön kouluttamisesta oli useinkin puhe perheen ja heidän ystäviensä
kesken, varsinkin isä olisi sitä halunnut, "jotta ei tyhjään mene
hyvä", niinkuin tyttö itse kertoo hänen sanoneen. Ja rouva Lilius
oli suositellut Jyväskylän seminaaria, vaikkei sinne menosta tytön
nuoruuden vuoksi vielä täydellä teolla voinut olla kysymystä. Mutta
Jyväskylä se sittenkin näiltä ajoilta asti väikkyi tyttösen mielessä
ihanana tulevaisuuden toivona, ja yhä uudestaan hän kirjeissään
Fannylle palaa tähän asiaan.

Niinpä hän lähes kolme vuotta myöhemmin (8/10 69) kirjoittaa:

 "En ole vielä kadottanut kaikkea toivoani Jyväskylän suhteen. Rouva
 Lilius on vastikään kahdessa eri kirjeessä sanonut isälle, että hänen
 välttämättä täytyy antaa minun lähteä Jyväskylään, tuohon kuuluisaan
 seminaariin. Ja jos elän ja 'Jumala sen tahtoo' ja täytän 18 vuotta,
 niin pääsen tuon tulevaisuudenunelmani perille; sillä se on ensimäinen
 maallinen päämäärä, jonne olen pyrkinyt. Suurempia matkoja en uskalla
 edes ajatellakaan. Mutta kestää vielä toista vuotta, ennenkuin olen 18
 vuoden vanha"

Miten palava halu hänellä oli päästä ulos maailmaan, jossa hänellä
olisi tilaisuutta kehittyä ja kuinka ahtaalta elämä kotona hänestä
tuntui, näkyy seuraavasta kirjeotteesta, joka on kirjoitettu vähää
ennen Sotkamosta lähtöä:

 "Olen kuin lintu, joka ikävöi pois häkistään kuullessaan toisten
 virittävän riemulaulujaan ulkona ja nähdessään auringon paistavan
 taivaan laella ja puiden vihannoivan metsässä. Turhaan sydän parka
 saa sykkiä, turhaan koetan vääntää häkin ovea auki. Oi, milloin ovi
 avautuu, jotta voisin riemuiten ja kevein siivin päästä lentämään
 Famoksen korkeuksia kohti? Oi, ei koskaan!"

Sama ajatus ilmenee runossa "Jag längtar bort" (Ikävöin pois), vaikka
se onkin kirjoitettu paljoa myöhemmin kuin yllä oleva kirje, vasta
vuonna 1870; varsin selvästi voi siinä myös huomata ulkoa tulleita,
kirjallisia vaikutteita. Pari säkeistöä mainitusta runosta saakoon
tässä sijansa:

    Jag längtar bort, jag längtar bort,
    från denna dystra nejd.
    I dessa låga klyftor jag
    ej vinner ära, frejd.
    Mot slägt och vänner står jag här
    i dagligt öppen fejd.
    Jag längtar bort, jag längtar bort,
    från denna dystra nejd.
    -- -- --
    Jag fågeln är -- jag fågeln är
    i burens stängsel än.
    Från okänd värld, som fånge förd,
    förutan hem och vän.
    Ty ingen känner och förstår
    den fångne fågelen.
    Jag fågeln är -- jag fågeln är
    i burens stängsel än.

    Till öppen värld, till öppen rymd
    jag längtar svinga mig.
    Min framtid, fast af molnen skymd
    skall klar utveckla sig.
    Och under himlens fria hvalf
    jag sjunger gladelig.
    Till öppen värld, till rymden fri
    jag längtar svinga mig.

[suom.: Mä ikävöin pois tältä synkältä seudulta. Sen matalissa
rotkoissa en saavuta kunniaa. Joka päivä taistelen sukuani ja ystäviäni
vastaan. Mä ikävöin pois, tältä synkältä seudulta. -- Mä lintu olen
häkissä. Kotoisin tuntemattomasta maailmasta, vankina, koditta ja
ystävittä. Ei kukaan tunne eikä ymmärrä vangittua lintusta. Mä lintu
olen häkissä. -- Avaraan maailmaan ma tahdon kohota. Tulevaisuuteni,
joskin pilvien peittämä, on kirkkaaksi muuttuva. Ja taivaan vapaan
holvin alla ma laulan riemuiten. Avaraan maailmaan ma tahdon kohota.]

Asp palasi tyttärineen Sotkamosta helmi- tai maaliskuussa 1867 takaisin
Ämmän tehtaalle ja ryhtyi siellä jälleen entiseen työhönsä oleskellen
aika ajoittain myös Kurimon tehtaalla, jonka kirjanpito samoin oli
hänelle uskottu. Kerran kevättalvella hän otti sinne Louisen mukanaan
ja jätti hänet kuudeksi viikoksi tehtaanhoitaja Strömbergin luokse.
Viikot kuluivat kuin lennossa tytöltä, sillä Kurimon tehtaalla oli
paljon enemmän nuorisoa ja iloista seuraa kuin Suomussalmella, joka,
niinkuin hän samana keväänä kirjoitti Fannylle (12/4) "on yhtä köyhä
nuorista herroista kuin kaikesta muustakin. He eivät viihdy täällä
Pohjolassa, ja ne harvat, joita täällä on, ovat kuin kuihtuneita,
hoidotta jääneitä taimia."

Kurimon tehdas sijaitsi erittäin luonnonihanalla paikalla, vuolas
Kurimon koski kohisi korkeitten rantaäyräitten lomassa ja sen molemmin
puolin kohosivat lukuisat tehdasrakennukset sekä komea isännöitsijäin
asuinrakennus. Pihamaata ympäröivät kehässä korkeat, juhlalliset kuuset
aivankuin vahtisotilaat, ja pitkä koivukuja johti rantaan, josta tie
kulki edelleen niemen nenässä olevaan puistoon, missä ikivanhat puut
tarjosivat viileää varjoansa.

Täällä, keitaalla keskellä erämaata, asui patruuna Backman ja hänen
lukuisa perheensä viettäen varsin suurellista elämää. Tyttäristä,
joita oli kaikkiaan viisi, olivat vanhimmat yhtäikäisiä tai vanhempia
kuin Louise, mutta tämä, joka oli vaatimaton ja suoraluontoinen sekä
kasvanut yksinkertaisessa kodissa, ei pitänyt heistä, he kun hänen
mielestään kohtelivat häntä ylenkatseellisesti "eivätkä osanneet
muuta kuin juoruta ja valehdella." Sen sijaan hän oli suuresti
mieltynyt perheen vanhimpaan poikaan, Joel Backmaniin, joka oli
aivan toisellainen kuin muut sisarukset, vaatimaton, jaloluontoinen
ja hienotunteinen. Tosin nuorukainen oli Louisea kahdeksaa vuotta
vanhempi, mutta tyttö oli tuntenut hänet aivan lapsesta saakka, ja
oleskellut usein yhdessä hänen kanssaan tämän ollessa konttoristina
Ämmän tehtaalla. Tänä keväänä ystävyys heidän välillään tuli entistään
lujemmaksi, ja eräässä kirjeessään (14/6) Louise uskoo suurena
salaisuutena rakkaalle Fannylleen: "Olen vihdoinkin rakastunut, vaikka
olen aina vakuuttanut, etten koskaan voisi rakastaa."

Tämä ensimäinen rakkaus, jos sitä siksi edes voi sanoa, ei tullut
kuitenkaan pitkäikäiseksi, sillä keväinen halla pani tämän kauniin
oraan ennenkuin se ehti tähkäpäälle.

Louisen ololla Kurimossa oli kuitenkin toinen vakavampikin tarkoitus
kuin vain huvitteleminen. Yksi Backmanin neideistä ja kapteeni Malmin
vanhin tytär pitivät koulua tehtaan työväen lapsille, ja sekä Asp
että patruuna Backman toivoivat, että Louise perustaisi samanlaisen
koulun myös Ämmän tehtaalle. Louise ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä
niin suureen työhön, varmaan häntä myös peloitti ruveta opettamaan
suomenkielellä, hän kun itse oli saanut koko kouluopetuksensa
ruotsiksi. Sen sijaan hän perusti pienen kotikoulun, jossa oppilaina
olivat hänen nuorempi veljensä Jacke, hänen kaksi pientä sisartaan
sekä muutamia ruotsinmaalaisten työmiesten lapsia, kaikkiaan noin
10 kappaletta. Opetus kävi yksinomaan ruotsiksi ja oppiaineina oli
sisäluku, kirjoitus, laskento sekä käsityöt. Neljä tuntia istuttiin
koulutyössä ja sen jälkeen nuori, 15:nnellä vuodella oleva opettajatar,
seuraten Constance Malmin esimerkkiä, leikki pienten oppilaittensa
kanssa tai vei heidät huviretkille, jolloin hän jatkoi opetustaan
ottaen esimerkkejä ympäröivästä luonnosta. Tuollaista retkeä hän
kuvailee myöhemmin eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan, jonka
nimenä on "Vesi". Erittäin somasti nuori tyttö siinä kertoo, miten
hän sai tilaisuuden puhua vedestä soudellessaan pienten sisarustensa
kanssa järvellä ja pikkusiskon kysyessä häneltä: "Mistä tämä vesi on
tähän järveen tullut?" ja heidän sitten jatkaessaan matkaa jalkasin
lehdikossa, jossa kirkkaat kastehelmet välkkyivät monivärisissä
kukkasissa ja pikkusiskon jälleen kysyessä: "Onko viime yönä satanut,
koska metsä on märkä ja lehdissä on vesipisaria?" Tuo kuvaus ilmaisee
yhtä suuressa määrin nuoren tytön runollista mieltä kuin hänen kykyään
ymmärtää lasta ja herättää hänen mielenkiintoaan.

Koulu olikin tänä syksynä Louisen ainoana ilona, sillä pastori
Liliuskin rouvineen oli muuttanut edellisenä keväänä Isoonkyröön eikä
kirkkoherra Snellmanin perhe, vaikka heillä olikin nuorisoa, voinut
palkita entisiä monivuotisia ystäviä. Fannylle Louise valittaa surujaan
ja antaa samalla varsin humoristisen kuvauksen heidän yhdessä olostaan:

 "Kaikki tytöt ovat minua vanhemmat ja kiemailevia ja tunteettomia. Kun
 käyn Snellmanilla, istumme me tavallisesti salissa yhdessä vanhempien
 ihmisten kanssa, pastorin rouvan, äidin tai ketä siellä nyt sattuu
 olemaan ja sitten me juttelemme: Onko neiti Snellman itse ommellut
 pukunsa? Onko neiti Snellman käynyt nimismiehessä? Minkälaisia
 leninkikankaita te olette saaneet? j.n.e. Tai me istumme aivan ääneti
 ja katselemme salaa toisen uudenaikaista pukua tuumien: sellaisen
 minäkin haluaisin!"

Joulu 1867 toi Louisen runoiluhalulle uutta virikettä, sillä
joululahjojen parissa, jotka enimmäkseen olivat tarpeellisia, oli myös
lastenlehti "Trollsländan", josta koitui tytölle iloa ja ajanvietettä
koko vuodeksi. "Se oli paras kaikista joululahjoista", sanoo hän
Fannylle.

Ja jo helmikuun 1 p:nä 1868 hän kirjoittaa jälleen Fannylle: "Minulla
on kolme kertomusta valmiina 'Trollsländaa' varten: Prinsessan
Mariada, Den förtrollade spegeln (Lumottu peili) ja Blommornas
drottning (Kukkasten kuningatar)." Näitä kertomuksia ei kuitenkaan
julkaistu lehdessä, mutta mahdollista on, että viimeksimainittu
ainakin aiheeltaan on sama kuin vieläkin tallessa oleva samanniminen
suomalainen kertomus, "Kukkasten kuningatar", jonka kieli ja tyyli
kuitenkin viittaa siihen, että se on kirjoitettu vasta Jyväskylässä.

Eräs ruotsinkielinen kertomus "Var lydig" (Ole tottelevainen) on
kuitenkin vielä tältä ajalta tallessa, joka niinikään oli aiottu
"Trollsländaa" varten. Sen loppuun on näet liitetty seuraava kirje:

 "Rakas Trollslända! Voitko ottaa tämän pienen kertomuksen monien
 kauniitten kertomustesi pariin, joita kerrot meille? Vaikkei se
 voikaan kultana kimallella siivilläsi, niin ota se sittenkin, rakas
 pieni Trollsländani. Se on tositapaus veljestäni. Ota jos voit, pyytää
 L:e. Yksi Trollsländan pienistä ystävistä."

Kertomus kuvaa erästä ikävää tapaturmaa Aspin perheessä, kun vanhin
veli, Fredrik luvatta otti ladatun pyssyn seinältä ja ampui sillä
jalkaansa niin pahasti, että hän oli vietävä Kajaaniin lääkärin luo ja
sai sairastaa siellä useita viikkoja.

Millä ilolla ja riemulla tyttönen odotti rakasta "Trollsländaansa",
käy esiin runosta "Till vår Slända", (Sländallemme), joka v. 1869
painettiin lehden palstoille ja josta nuori runoilija sai palkinnoksi
kaksi kirjaa. Samalla toimitus kehoitti häntä kuitenkin toisella
kertaa panemaan parempaa huolta muotoon ja lausumaan ilmi ajatuksensa
selvemmin. Tyttönen kiittää tästä neuvosta, ja että nuo sanat kytivät
hänen mielessään käy esiin eräästä myöhemmin (elok. 1871) kirjoitetusta
kirjeestä "Trollsländalle."

 "En koskaan voi unohtaa kaunista, kilttiä Trollsländaa, joka kolmen
 vuoden kuluessa on ollut melkein ainoana ilonani täällä Pohjolassa..."
 sanoo hän siinä. "Emmekö joskus voisi saada pientä esitystä runoudesta
 ja runoilutaidosta tai jotain muuta sen kaltaista, josta me pienet
 vasta-alkajat saisimme neuvoja ja ohjausta sillä alalla?"

Mutta palatkaamme jälleen tyttösen elämään talvella 1868. Tämä talvi
oli kova monessa suhteessa, sillä täydellinen kato oli kohdannut
näitä pohjoisia seutuja edellisenä kesänä, jolloin juhannukseen asti
suuremmat järvet olivat olleet jäässä ja maamies turhaan sai odottaa
kesää, joka ei koskaan tullut. Puute ja hätä oli ääretön, vaikka sekä
valtio että yksityiset parempiosaiset koettivat parhaansa mukaan sitä
lievittää. Tämän raskaan talven maininkeja tuntuu tyttösenkin kirjeissä
Fannylle. Huhtikuun 24 p:nä hän kirjoittaa:

 "Kevät tekee tuloaan. Oi, kuinka hauskaa. Ilma onkin jo ollut hyvin
 kaunista, auringonpaistetta, lämpöä ja kesäsadetta. Mutta tänään on
 jälleen ruma ja kolkko sää, lunta tuiskuttaa, ja maa, joka oli jo
 melkein paljas, on jälleen lumen peitossa. Täällä on hirveän köyhää.
 Miten surkeaa se onkaan! Ihmisiä kuolee nälkään kymmenittäin päivässä.
 Nälkää ja sairautta! Kerjäläisiä on aivan kauheasti. Vilja on hirveän
 kallista. Jospa Jumala armahtaisi näitä kärsiviä ihmisparkoja ja
 antaisi meille hedelmällisen vuoden!"

Myöhemmin kesällä hän palaa vielä samaan asiaan:

 "Nyt vihdoinkin on kesä tullut pohjolaan. Iloni on suurempi kuin
 koskaan ennen. Se, joka kaiken talvea on tuntenut maallista onnea ja
 saanut elää ylellisyydessä, ei käsitä, minkä ilon kevään tulo tuottaa
 niille raukoille, jotka kaiken talvea ovat saaneet kärsiä kurjuutta ja
 hätää ja joilla ei ole ollut edes leivänpalaa kodissaan, ainoastaan
 pakkasta, nälkää ja sairautta ja jotka ovat saaneet myödä lehmänsä ja
 ostaa viimeisellä rovollaan leipää ja ajaa lapsensa kerjuulle. Niin,
 kuinka surkea tämä talvi onkaan ollut, kuinka pitkä ja hirveä joka
 ainoa päivä"

Kaunis kesä, joka seurasi katovuotta ja kovaa talvea, innostutti
tyttöstä sepittämään runon "De fattiges vårsång" (Köyhien kevätlaulu).
Sen kahdessa ensimäisessä säkeessä hän lausuu kiitoksensa Jumalalle
kesän tulosta:

    O, Gud! Du som oss sände
    en sommar varm och skön!
    Oss frälste från elände
    och upptog menn'skors bön.

    Dig prisa nu vi måge
    och tacka dig med fröjd;
    ja, ljude från oss låge
    ditt lof till himlens höjd.

[suom.: Oi Jumala! Sinä joka lähetit meille lämpimän ja ihanan kesän!
Pelastit meidät kurjuudesta ja kuulit ihmisten rukoukset. -- Sinua
me nyt ylistämme ja kiitämme iloisin mielin, niin, kaikukoon meidän
alhaisten huulilta sinun ylistyksesi taivaaseen.]

Ja viimeinen säkeistö ilmaisee sen toiveen, joka varmaan sinä keväänä
kohosi jokaisen sydämestä Pohjolassa:

    Välsigna årets gröda,
    gif oss ej fåfängt hopp.
    Oss alla gif vår föda,
    ja, spisa själ och kropp!

[suom.: Siunaa vuoden sato, älä anna toiveiden pettää. Anna meille
kaikille ravintomme, niin, ravitse sekä sielumme että ruumiimme.]

Mutta tämä talvi toi tyttöselle itselleenkin suuren surun, josta hän
kertoo Fannylle (24/4). Huhtikuun 17 p:nä oli pitkällistä rintatautia
sairastettuaan Joel Backman kuollut 22-vuotiaana, nuorukainen, josta
tyttönen edellisenä keväänä oli puhunut Fannylle niin suurella
ihastuksella ja jonka seurassa hän oli viettänyt niin monta hupaista
hetkeä. Vaikka Louise olikin vasta 15 vuoden vanha eikä Joel Backmanin
ja hänen välillään koskaan ollut rakkaudesta ollut puhettakaan, niin
väikkyi sittenkin aina hänen mielessään tuon lapsuudenystävän kuva
kirkkaana ja kauniina, varhaisimman nuoruudenkevään ihanteena. Hänestä
hän puhui vielä viime viikkoinaan Jyväskylässäkin, muistellen hänen
hienoa ja jaloa olentoaan, ja monessa runossaan on hän ikuistanut tämän
varhain manalle menneen nuorukaisen muiston. Kuinka sydäntäsärkeviltä
tuntuvatkaan nuo yksinkertaiset sanat, joilla hän Fannylle aivan
tuoreeltaan valittaa suruaan, vaikkei niissä, yhtä vähän kuin ystävän
muistoksi kirjoitetuissa runoissa ilmenekään suoranaista rakkautta,
pikemmin vain hiljaista kaihoa ja kohtaloon-alistumista. Kirjeen
mottona, jonka hän Fannylle kirjoittaa, ovat seuraavat Wallinin sanat:

    Den ena går en stund förut,
    den andra efter! men till slut
    i himmelen de mötas.

[suom.: Toinen menee edellä, toinen seuraa jäljessä! mutta vihdoin
taivaassa he tapaavat toisensa.]

Mikä enne noissa sanoissa piili, sitä elämänhaluinen 15-vuotias tyttö
ei voinut aavistaa!

Ja sitten hän kirjoittaa:

 "Oi Fannyni, ystäväni! Sydämeni on pakahtua!... Hän (Joel Backman)
 kuoli viikko sitten. Miten surullista kuolla kaikkein ihanimpana
 nuoruudenaikana. Mutta onnekas, onnekas hän! Häntä ei pidä sääliä, ei!
 Mutta mikä suru ja kaipaus hänen omaisilleen! Täytyypä senkin, joka
 ei ole sukulainen tuntea surua ja liikutusta. Minulle hän oli tuttu
 lapsuudesta saakka, hänen vilkas luonteensa, miehekäs kauneutensa,
 hieno käytöksensä ja sekä ulkonainen että sisäinen viehätyksensä veti
 vastustamattomasti puoleensa nuoren tytön mielen. Hän oli viehättävä
 nuorukainen, ja nyt tuntuu niin oudolta ja ikävältä... Julma kuolema!
 Fanny, miten nyt kävikään, tuulentuvat ovat vain tuulentupia! Ah,
 jospa tietäisit, miten surullinen olen. Iloinen ja surullinen samalla
 kertaa... Pian hänet -- haudataan. Hänen suunsa on sulkeutunut, oi --
 sulkeutunut!" --

Runo vihkosissa on kolme runoa, jotka varmaan kohdistuvat Joel
Backmaniin. "Tili en slumrande vän" (Uinuvalle ystävälle) soveltuu
ainakin aivan siihen kuvaan, jonka nuorukaisesta olemme saaneet, sitä
paitsi sen viimeinen säkeistö tuo mieleen nuo Wallinin sanat, jotka
olivat edellä mainitun kirjeen mottona. Runo kuuluu näin:

    Jag tänker på dig ofta
    o, hulda goda vän!
    Där rosor evigt dofta
    skall jag dig se igen.

    Nyss ifrån knoppen vecklad
    din ungdomsblomma var;
    i lifsens bok dock tecknadt
    ditt namn och dina dar.

    Ren bröts din blomsterstängel,
    o, hur jag saknar dig!
    Sä säll du är, o engel,
    ack, bed du ock för mig!

    Ack, slumra saligt stilla,
    o, sof i Jesu namn!
    Din själ från världens villa
    ren är i säker hamn.

    Engång i himlens salar
    dig träffa får min själ,
    så hoppet till mig talar,
    till dess ett långt -- farväl!

[suom.: Ma muistan sua usein, oi, rakas, hyvä ystävä! Siellä missä
ruusut ikuisesti tuoksuvat, saan jälleen nähdä sinut. -- Vastikään
nuoruutesi kukka kehittyi ummustaan, mutta elämän kirjaan merkitty oli
sittenkin nimesi ja päiväsi. -- Jo kukkavartesi taittui, oi, miten sua
kaipaan! Sa onnekas olet, oi enkelini, rukoile myös puolestani! -- Oi,
nuku autuaasti, oi nuku Jeesuksen nimeen! Sielusi maailman melskeestä
on jo varmassa satamassa. -- Kerran taivaan saleissa sinut kohtaa
sieluni, niin toivo minulle puhuu, siksi aikaa jää -- hyvästi!]

Samoin runot "Barndomen" (Lapsuus) ja "Kyrkogården" (Hautausmaa) ovat
varmaan syntyneet tämän haikean kokemuksen johdosta. "Barndomen"
antaa kuvan tyttösen huolettomasta lapsuusajasta, jonka ilo äkisti
sammuu hänen kadottaessaan ystävänsä. Ja runossa "Kyrkogården" hän
kertoo kuun kiertävän hautausmaata, missä tuuheiden koivujen varjossa,
monien kumpujen keskellä on vasta umpeenluotu ja kukkasien peittämä
hauta. Maan kylmässä povessa lepää nyt ystävä, joka vasta vielä kulki
elävien parissa. Ei maailman melske, suru eikä kiista häiritse enää
häntä, sillä hän on päässyt kaikista vaivoista parempaan elämään.
Luonnonkuvaus tässä runossa on varsin viehkeä:

    Med vemodsfulla blickar ser
    den bleka månen neder,
    till jorden från sin klara sfer
    och stum naturen beder.
    -- -- --
    -- -- --
    Men månen vandrar städs sin gång
    och blickar ner till kullen
    och vågen sjunger städs sin sång
    för grafvarna i mullen.

[suom.: Alakuloisin katsein katsoo kalpea kuu alas maahan kirkkaasta
avaruudesta ja äänettömänä luonto rukoilee. -- Mutta kuu jatkaa alati
kulkuaan katsellen kumpua, ja aalto laulaa alati lauluaan haudoille
maan povessa.]

Tänä synkkänä keväänä on syntynyt myöskin runo "Mitt sista
hopp" (Viimeinen toivoni), jossa nuoren tytön yksinäisyydentunne ja
luottamus Jumalaan saa kauniin tulkintansa:

    Förskjuten jag är ibland vännernas tal,
    förskjuten, att ensam här lida mitt kval,
    förskjuten, att ensam här gråta och le,
    förskjuten, så ensam i glädje och ve.

    I världen så ensam, så ensam jag går,
    i världen för alla i vägen jag står;
    i världen så okänd jag irrar blott här,
    i världen mig ingen en glädje beskär.

    Jag hoppas på Herren, Han är ju mitt stöd.
    Jag hoppas på Herren i lif och i död.
    Jag hoppas att Herren sin glädje mig ger;
    jag hoppas, jag tror det och sörjer ej mer.

[suom.: Hyljätty ma olen ystävieni parissa, hyljättynä saan yksin
kärsiä tuskaani, hyljättynä saan yksin itkeä ja hymyillä, hyljättynä
olen yksin ilossa ja surussa. -- Yksin ma maailmassa kuljen, kaikkien
tiellä vaan seison; tuntemattomana maailmassa harhailen, kaikkea iloa
vailla. -- Ma toivon Herraan, Hän on minun tukeni. Ma toivon Herraan
elämässä ja kuolemassa. Ma toivon, että Herra antaa minulle ilonsa, ma
toivon, ma uskon siihen, enkä sure enää.]

Uskonnollinen mieli, joka tässä runossa puhkeaa esille, ilmenee myöskin
parissa seuraavana keväänä sepitetyssä virressä, joita Louisen pienet
oppilaat lauloivat Aleksanteri II:n syntymäpäivänä vietetyssä juhlassa.
Toinen on nimeltään "Bönepsalm" (Rukousvirsi), ja siinä nuori runoilija
rukoilee Jumalalta terveyttä ja onnea suuriruhtinaalle. Toisessa
runossa "Små barns bön för Kejsaren" (Pienten lasten rukous keisarin
puolesta) hän puhkeaa sanomaan:

    Låt honom -- Gud! -- befordra det,
    som är för Dig blott godt och rätt,
    gif honom vishet, kraft och mod,
    Du störste konung, Herre god!

[suom.: Jumala, anna hänen edistää sitä, mikä Sinulle on hyvää ja
oikeaa, anna hänelle viisautta, voimaa ja rohkeutta, sinä suurin
kuninkaista, rakas Herrani!]

Molemmat runot ovat sepitetyt virren sävyyn, ja pienet oppilaat
lauloivat niitä myös virren nuotilla. Varsinkin ensimainitun runon
viimeinen säkeistö on syntynyt kokonaan virren vaikutuksesta:

    Gif o Herre! att på jorden
    under hans regeringstid
    Jesu rike vidgadt vorde
    blefve genom ordets frid.

[suom.: Oi Herra, anna hänen hallitusaikanansa Jeesuksen vallan
laajentua maan päällä sanasi rauhan kautta.]

Kevät 1869 oli jälleen surun ja huolen aika Aspin perheelle, joskaan
ei iloakaan puuttunut. Kuolema korjasi näet perheen pienen lemmikin,
Vilhelmin, ja vaikka melkein samoihin aikoihin perhe lisääntyikin
uudella tulokkaalla, niin ei tyhjä paikka, jonka Vilhelm oli jättänyt,
niinkään pian täyttynyt. Kaksi runoa on tältä ajalta olemassa, jotka
varmaan kohdistuvat pieneen vainajaan: "På ett barns graf" (Lapsen
haudalla) ja "Vid lilla Vilhelms död" (Pikku Vilhelmin kuollessa).
Tämän viimeksimainitun runon loppusäkeistä voimme huomata, etteivät
nuoren runoilijan ajatukset ensi kertaa viivähtäneet kuoleman tuvilla:

    Ej människovisdom dödens skörd kan hindra,
    ej tårars flöden här vår smärta lindra;
    blott tron och hoppet, som af Herran går,
    kan själen trösta, läka hjärtats sår.

[suom.: Ei ihmisviisaus voi tuonen satoa estää, ei kyynelvirrat täällä
tuskaamme helpoittaa, vain usko ja toivo, jonka Herra antaa, voi
lohduttaa sielua, parantaa sydämen haavat.]

Samoinkuin elämän ulkonaiset tapahtumat vuoroin tänä aikana toivat
iloa, vuoroin surua, samoin näyttävät Louisen mielialatkin olleen
milloin iloisia milloin vakavia. Mikä nuoruuden ilo ja tyytyväisyys
ilmeneekään hänen kirjeestään 4:ltä p:ltä kesäkuuta, jossa hän sanoo
Fannylle:

 "Minulla on täysi syy olla iloinen ja kiitollinen, kun Jumala on
 antanut meille niin ihanan kesän jälleen... Täällä Pohjolassa sydän
 nauttii kaikkein enimmin kesän ilosta. Ei täällä ole suuren maailman
 huveja. Mutta kun tyynenä aamuna tai viileänä ja ihanana iltahetkenä
 lähtee ulos nauttimaan kauniista luonnosta, kun kuuntelee hartain
 mielin lintujen viserrystä, katselee synkkää, juhlallista metsää tai
 rehevää koivu-, leppä- ja haapalehtoa ja kosken kohinan säestäessä
 laulaa sellaisia lauluja, jotka soveltuvat hetken mielialaan, silloin
 ei mieli kaipaa meluavia huveja. Suuri kaunis metsä on meidän
 teatterikatsomomme. Hyttyset ja perhoset siellä näyttelevät osiaan.
 Linnut ovat meidän laulajiamme, jos haluamme lähteä konserttiin, ja
 koko luonto on mitä ihanin 'tableau vivant'. Ullakoltamme johtavat
 leveät portaat katolle, missä on luukku, ja kun siellä seisoo, niin
 tuntuu siltä, kuin olisi Mont Blancilla ja näkisi allaan Italian
 alpit, järvet, kaupungit ja kansat."

Tuollaisena hetkenä epäilemättä on syntynyt tunnesävyltään erittäin
reipas laulu "Sommaren" (Kesä), joka kuvaa miten kevät voittaa talven
vallan ja kesä saapuu heinäntekoineen ja elonkorjuineen:

    Kom och beskåda!
    Härlig naturen
    synes för ögat
    och tjusande ler.
    Himlen sig hvälfver,
    blånande, vida.
    Värmande solen
    blickar hit ner.

[suom.: Tule ja katso! Ihanana luonto silmään hohtaa ja hurmaten
hymyilee. Taivas kaareutuu sinisen avarana. Lämmittävä aurinko
silmäilee alas maahan.]

laulaa nuori runoilija. Mutta keskelle iloa pujahtaa sittenkin sekaan
surunvoittoinen sävy:

    Hinner nog sorgen
    komma till Eder
    fast I nu leken
    i jubel och sång.
    Smärta, bekymmer,
    gråna skall håren,
    blekna ock kindernas
    rosor engång.

    Barnen de leka
    glada i gräset
    fria af lifvets
    tusende kval.
    Leken, o leken,
    utan att ana
    ännu de sorger
    af tusende tal.

    Se huru våren
    vacker och härlig
    doftar af vällukt
    Eder emot!
    Vänten I käre!
    Hösten den följer
    snart efter våren
    med stormarnas hot.

[suom.: Kyllä suru vielä teidät ennättää, vaikka leikittekin nyt
riemuiten ja laulaen. Tuska, huoli harmentaa hiukset, kalventaa myös
kerran poskien ruusut. -- Lapset leikkivät iloisina heinikossa, vapaina
elämän tuhansista suruista. Leikkikää, oi leikkikää aavistamatta noita
tuhansia suruja. -- Katsokaa kuinka kevät kauniina ja ihanana tuoksuaa
teitä vastaan! Odottakaa armaat! Syksy seuraa pian kevättä myrskyjen
uhkaamana.]

Tuo vakava piirre, joka on niin ominainen kaikille tyttösen
varhaisemmillekin runoille, puhkeaa tänä kesänä ehkä sitä valtavampana
esille, siksi että hän kävi rippikoulua kirkkoherra Snellmanin luona
yhdessä tämän pojan ja tyttären kanssa. Miten tuo aika vaikutti häneen,
kertoo hän useita vuosia myöhemmin kirjeessään Sally Thauvónille (6/1
72):

 "Rippikouluni päätyttyä olin ensin sanomattoman onnellinen, minusta
 tuntui kuin olisin ollut hyvin lähellä Jumalaa. Mutta kauan ei tuota
 autuutta kestänyt, aloin epäillä, tokko ansaitsin sellaista armoa.
 Luotin liiaksi omiin voimiini ja omaan kykyyni enkä tahtonut turvata
 Häneen, jonka välityksellä me yksin voimme tulla autuaiksi, ja siten
 eksyin yhä kauemmaksi oikealta tieltä."

Tänä rippikoulu-aikana, jolloin tuollaiset ristiriitaiset tunteet
taistelevat tytön sielussa, on varmaan sellainen runo kuin "Vårt lif"
(Elämämme) syntynyt, jossa nuori tyttö kysyy itseltänsä:

    Hvad är vårt lif, hvad är vår lott,
    då vi på jorden irra?
    Det är en flyktig stormil blott,
    som tanken kan förirra!
    Vår lott är idel sorg och kif.
    Hvad är vår lott, hvad är vårt lif

    Så flyktig är på jordens rund
    vår fröjd -- så obeständig.
    Den kommer -- och i samma stund
    man är så arm, eländig.
    Man njuter den så sällan blott.
    Hvad är vårt lif? Hvad är vår lott?

[suom.: Mikä on elämämme, mikä kohtalomme, kun harhailemme maailmassa?
Vain kevyt tuulenpuuska, mi ajatukset saattaa harhaan. Kohtalomme
on vain surua ja kiistaa. Mikä on kohtalomme, mikä elämämme? --Niin
lyhyt maailmassa on ilomme -- niin epävarma. Se tulee -- ja samassa
meolemmekin jälleen köyhät ja kurjat. Harvoin vain siitä saamme
nauttia. Mikä on elämämme? Mikä kohtalomme?]


Nuoren tytön rauhatonta, alati läikkyvää mieltä kuvaa myös seuraava
pieni runo "Tillmitt hjärta" (Sydämelleni), jonka yksinkertaisista
säkeistä kuulemme jo "Aallon kehtolaulun" kaukaista huminaa:

    Tankar komma, tankar ila,
    känslor födas, känslor dö,
    stormby, när skall du dig hvila?
    Bölja, när blir lugn din sjö?
    Tanke, när skall du ock finna
    gränsen på din vida färd?
    Hjärta, skall ej ro du vinna,
    när blir stillhet dig beskärd?

[suom.: Ajatukset tulevat, ajatukset kiitävät, tunteet heräävät,
tunteet haihtuvat, myrsky, milloin rauhan löydät? Aalto, milloin
tyyntyy kuohusi? Ajatus, milloin sinäkin pääset avaran kulkusi perille
Sydän, etkö lepoa löydä, milloin rauhan saavutat?]

Tähän samaan kehityskauteen kuuluvat niinikään runot "Tidens dyrbarhet"
(Ajan kalleus), ja "Kvällen och hoppet" (Ilta ja toivo). Edellisessä
ilmaantuva isänmaanrakkaus ja halu saada työskennellä oman maan
puolesta on varsin harvinainen hänen ruotsinkielisille runoilleen.
Ensi kertaa niissä nyt myös ilmenee, tosin aivan tiedottomana ja vain
sattumasta riippuvana, varhaisen kuoleman aavistus. Toisen runon
sävy on paljoa valoisampi kuvastaen sitä iloa ja tyydytystä, minkä
runoileminen hänelle tuottaa.

Pieniä koti-interiöörejä kuvaavat monet tyttösen kehtolauluista.
Sattui kai useinkin, että äidin mennessä jollekin asialle tai kylään
vieraisille talon nuorin taimi uskottiin vanhimman sisaren hoitoon, ja
hänen tuudittaessaan pienokaista syntyi pieniä runoja, joista toiset
ilmaisevat kärsimättömyyttä, kun oli pakko istua kahlehdittuna kehdon
ääressä, toiset taaskin, niinkuin runo "Vaggvisa" suurta hellyyttä,
melkeinpä äidillistä rakkautta pientä veljeä kohtaan:

    Slumra lilla, snälla broder,
    slumra sakta, slumra tyst,
    sen så kärleksfullt din moder
    dig på runda kinden kysst.

    Nu dig syster vaggar stilla,
    sjunger dig sin lilla sång:
    sof så roligt kära, lilla!
    Sof, så blir du stark och lång!

    När dig morderskyssar inga,
    följa kärleksfullt till sömns,
    när de sånger, som nu klinga
    ha förklingat och förglöms,

    äfven då jag önskar detta,
    slumra ljufligt, liksom nu!
    Hjärtats slag förblifve lätta,
    oskuldsfull och salig du!

    Herrans englar milda, rena
    sjunge sina sånger då.
    Tills sin röst du får förena
    med de sällas du också!

[suom.: Nuku, pieni kiltti veli, nuku hiljaa, ääneti. Äidin hellästi
suudeltua pyöreätä poskeasi. -- Nyt sisko sinua tuudittaa, laulaa
sinulle pienen laulunsa: nuku rauhassa, armas pienokainen! Nuku, niin
kasvat vahvaksi ja pitkäksi! -- Kun äidin suudelmat eivät hellinä enää
saata sinua uneen, kun nämä laulut ovat vaienneet ja unohtuneet --
niin silloin toivon, että nukkuisit yhtä suloisesti kuin nytkin! Sydän
kevyesti tykyttäköön ja mielesi olkoon viaton ja onnekas! -- Herran
lempeät puhtaat enkelit laulakoon silloin sinulle lauluansa. Kunnes
saat itsekin yhtyä autuaitten lauluun!]

Täten elämä Suomussalmella tyttöseltä kului hiljaisessa työssä ja
haaveilussa, kunnes vuosi 1870 toi suuren muutoksen sekä hänen että
koko perheen elämään. Yhtiö, joka omisti Ämmän ja Kurimon tehtaat,
oli vuoden 1869 lopulla tehnyt vararikon ja työ pysähtyi niissä nyt
pariksi vuodeksi. Asp, jonka toimeentulo kokonaan riippui tehtaista,
oli pakoitettu hankkimaan itselleen työtä muualta ja ostettuaan Parola
nimisen talon Puolangalta, muutti hän kevättalvella 1870 perheineen
uuteen kotiinsa.

Vaikka muutto aluksi tuntuikin koko perheelle raskaalta, sillä
Suomussalmi, jossa he olivat asuneet toistakymmentä vuotta, oli heille
hyvin rakas, niin kotiutuivat he piankin uudella paikkakunnalla ja
kiintyivät siihen lujilla siteillä. Asp itse pääsi täälläkin useihin
kunnan luottamustöihin, toimien kunnankirjurina sekä jonkun aikaa
nimismiehen apulaisena, ja kun Kurimon tehdas, joka sijaitsi vain
kahden peninkulman päässä Puolangalta, v. 1872 tuli jälleen käyntiin,
sai hän siellä entisen toimensa, jolloin hän vuoroin asui tehtaalla,
vuoroin tilallaan Parolassa.

Parolan talo tuli ikäänkuin koko perheen varsinaiseksi kotipaikaksi.
Täällä vanhin tytär vietti hempeimmät nuoruutensa vuodet, täällä
nuoremmat sisarukset varttuivat aikaihmisiksi, täältä kukin läksi
maailmalle alottaakseen omaa elämää ja tänne he alituisesti palasivat
vanhusten ja lapsuusmuistojen pariin. Ja lastenlapsille tämä Parolan
talo vuosien kuluessa tuli rakkaimmaksi paikaksi maailmassa, jossa
vanhan isoisän kuoltua vanha mummo vielä eli kahdessa pienessä
kamarissa vanhojen perintökalujen ja -muistojen ympäröimänä. Eipä
siis ihme, jos lasten ja lastenlasten mielestä tuntui kuin osa heistä
itsestään olisi näivettynyt, kun 21 p. huhtikuuta 1912 tuli tuhosi
tämän vanhan kodin kaikkine muistoineen ja aarteineen. Mustuneet hirret
ja puoleksi sortuneet uuninpiiput kertovat täällä enää siitä ajasta,
joka kerran oli.

Mutta luonto Parolan talon ympärillä on vielä ennallansa. Puolangan
järven laineet huuhtelevat sen lehteviä rantoja, kirkko kohoaa
vastakkaisella puolella ja järven pohjukasta siintää Kiiskilän pappilan
rakennukset. Koillisella taivaalla kohoavat Leipi- ja Kuirivaara
suojellen pohjoistuulia vastaan. Luonto Puolangalla on kaunista
tunturimaisemaa. Kun idästäpäin nousee Leipivaaran rinnettä ylös ja
pääsee sen korkeimmalle laelle, leviää silmien eteen ihana, laaja
maisema. Sinertäviä vaaroja joka puolella ja alhaalla vaaran juurella,
ikäänkuin syvässä kattilassa parin kilometrin pituinen kapea järvi,
jonka rannalla vaalean kirkon torni kohoaa kuin haamu metsän tummaa
taustaa vastaan. Minkä valtavan vaikutuksen tämä näky mahtoikaan
tehdä nuoreen neitoseen, jonka mieli oli niin herkkä kaikelle
luonnonkauneudelle! Tosin hänen silmänsä Suomussalmella oli hyvinkin
tottunut kauniiseen luontoon, mutta sittenkin Puolanka voitti hänen
sydämensä kaikista ennakkoluuloista ja vastustelemisista huolimatta.

Sillä kaikkea muuta kuin iloisella mielellä tyttönen ajatteli
poismuuttoa Ämmän tehtaalta, niinkuin näemme runosta "Afskedssång"
(Hyvästijättölaulu), jonka hän kirjoitti vähää ennen poismuuttoa
Suomussalmelta, sekä seuraavasta kirje-otteesta (11/3 70):

 "En odota mitään erityisempää iloa tästä muutosta, sillä jos täällä
 olemme eläneetkin erossa kaikista huveista ja seuroista, niin siellä
 tulee elämä kaksin verroin hiljaisemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Ei
 mitään muuta kuin kaunis luonto, ei ketään muita säätyläisiä kuin
 pappilalaiset... 'Dit ut till världen står min håg -- den sväfvar,
 sträfvar bort' -- siten on minulla tapana laulaa. Saa nähdä, enköhän
 pian pääse pois näiltä synkiltä seuduilta."

Mutta että hän oli erehtynyt uuden kotinsa suhteen, eikä niinkään
vähäisessä määrässä, käy esille jo 6 p:nä kesäkuuta Parolasta
kirjoitetusta kirjeestä Fannylle:

 "Rauhallisena ja vaatimattomana seisoo kotimme tyynen järven rannalla,
 vihantien niittyjen keskellä; joka puolelta siintävät korkeat vaarat,
 jotka juhlallisina koristavat taivaanrantaa. Tänne näkyy useita
 taloja: kirkko -- pappila -- lukkarin asunto, y. m. Maantie kulkee
 aivan läheltä, jotta voimme usein saada ohikulkevia matkustajia
 vieraiksemme."

Syynä siihen, että tyttö heti alusta aikain viihtyi Puolangalla ja
että olo siellä muodostui rikkaaksi sekä kehitti suuressa määrin hänen
henkisiä lahjojansa, oli se, että paikkakunnalle muutti melkein yhteen
aikaan kuin Aspinkin perhe, hienosti sivistynyt, kirjallisuutta ja
valistusta harrastava kirkkoherra J.F. Thauvón.[nykyään kirkkoherrana
Iissä.] Hänen kodissaan, jossa kasvoi Louisea tosin kahta vuotta
nuorempi, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt, vilkasluontoinen ja
lahjakas tytär, Sally,[Sally Thauvón, naimisissa metsänhoitaja
Heikelin kanssa Oulussa.] sai Louise paljon rakkautta osakseen ja
häntä kohdeltiin melkein kuin perheeseen kuuluvaa jäsentä. Sallyyn hän
kiintyi heti lujilla ystävyydensiteillä, ja pappilassa, jonne järven
poikki oli vain kilometrin matka, hän kävi melkein joka päivä, jatkaen
yhdessä Sallyn kanssa lukujaan tai lukien kaunokirjallisuutta, jota
pappilassa oli runsain määrin. Monasti häntä pappilassa autettiin myös
ompelutyössä, joka edelleen oli hänen vaikein loukkauskivensä, ja
väsymättömällä rakkaudella ja kärsivällisyydellä rouva Thauvón, joka
samoinkuin hänen miehensäkin, oli hienosti sivistynyt, lämminsydäminen
ja jaloluontoinen, ohjasi ja neuvoi tyttöstä. Siten Louiselle avautui
oikea onnela Kiiskilässä, joka olikin aikansa kaikkein edistyneimpiä
ja henkisesti virkeimpiä pappiloita. Sillä täällä hän sai osakseen
runsaassa määrin ymmärtämystä ja hänen runolliset taipumuksensa
kannatusta ja kehoitusta.

Minkä arvon hän itsekin osasi antaa Thauvónin perheelle ja kuinka
kiitollinen hän oli heitä kohtaan, käy kauniilla tavalla esille
seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti Sallylle Jyväskylästä 3 p.
syyskuuta 1872, siis pari kuukautta ennen kuolemaansa:

 "Milloin ja miten olisin kehittänyt sieluani, jotta olisin voinut
 jättää sinut jälkeeni? Etkö muista kuinka kehittymätön olin
 tutustuessani ensin sinuun ja äitiisi? Sally! etkö sinä juuri
 opettanut minua tuntemaan ja ajattelemaan. Sinun ystävyytesi, sinun
 seurasi on tietämättäsi kehittänyt minua."

Ja kesäkuun alussa Louise kertoo Fannylle ihastuneena uusista
ystävistään (9/6):

 "Nyt olemme saaneet tänne kirkkoherra Thauvónin Kuolajärveltä. Se
 on erittäin hauska perhe, johon kuuluu herra, rouva ja neljä lasta,
 vanhin tyttäristä on 15-16 vuoden vaiheilla. Hänen nimensä on Sally
 Hän on hyvin suloinen ja hauska ja meistä on jo tullut oikein hyvät
 ystävät. Jo toisena päivänä heidän saavuttuansa Puolangalle tulivat he
 meille käymään ja sen jälkeen on kummin puolin vierailtu ahkerasti.
 Jo ensimäisenä iltana Sally ja minä tulimme tuttavallisiksi. --
 Täällä maalla ei välitetä hienommista tavoista, vaan eletään vapaasti
 ja ilman minkäänlaista pakkoa ja nautitaan täysin määrin siitä
 hauskuudesta, jota maaelämä voi tarjota. Ja koska täällä ei ole muuta
 kuin kaksi perhettä, jotka voivat seurustella keskenään, niin me heti
 liityimme tuttavallisesti toisiimme; sitä paitsi ovat Thauvónit kaikki
 niin herttaisia ja hauskoja, että ilolla ja riemulla seurustelee
 heidän kanssaan. Eilen viimeksi olin pappilassa. Täti toivoisi, että
 olisin alituisesti siellä, sillä hän pelkää, ettei hänen rakas pieni
 Sallynsa viihdy Puolangalla."

Louiselle oli todellakin iloinen yllätys se, että hän saattoi viihtyä
niin hyvin Sallyn seurassa, josta hän oli luullut nuoremman sisarensa,
Betyn, saavan itselleen toverin. Mutta jo ensimäisenä iltana, kun tytöt
istuivat käsitöinensä yhdessä ja juttelivat, selvisi kumpaisellekin,
että juuri heistä molemmista tulisi eroamattomat ystävät. Samalla
kertaa keksittiin tavallaan myös nimi Isa, jonka nuori tyttö sittemmin
omisti itselleen. Sally luki näet hänelle ääneen erään kertomuksen,
jossa puhuttiin Isa nimisestä tytöstä, ja vaikka tuo nimi seminaarissa
vasta varsinaisesti tuli käytäntöön, niin nimittivät uudet ystävät
häntä tästä lähin jo joskus tällä nimellä.

Syksyllä 1870 tuli neiti Edla Niska [sittemmin rouva Lundgren,
oli kansakoulunopettajattarena Verlan tehtaalla.] Oulusta Sallyn
kotiopettajaksi, ja hänestä sanoo Isa, joksi mekin tästä lähin tahdomme
häntä nimittää, Fannylle (18/11), että "hän on hyvin suloinen ja kelpo
tyttö". Ja sitten hän kertoo heidän elämästänsä seuraavasti: "Me kolme
tyttöä huvittelemme täällä parhaamme mukaan, Sally tanssii, Edla laulaa
ja minä kirjoitan runoja, ajattelehan kuinka oppineita naisia me
olemme. Kirjallisuutta on meillä myös vaikka kuinka paljon."

Nuo kolme tyttöä olivatkin alituisesti yhdessä. Tuntien loputtua he
istuivat käsitöineen ruustinnan kamarissa, jolloin aina luettiin jotain
kirjaa ääneen, tai he leikkivät yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu
paperinukeista, joita hän itse piirusti ja leikkeli, ja kerran hän
kirjoitti suunnitelman näytelmääkin varten, jota oli määrä esittää
paperinukeilla. Milloin tuo suunnitelma "Familjen Arnskjölds memoirer"
(Arnskjöldin perheen muistelmat) on kirjoitettu, on epävarmaa, mutta
luonteenkuvaukset siinä todistavat jo varsin suurta kypsyyttä ja
hyvää huomiokykyä. Mutta varsinkin juhla-, nimi- ja syntymäpäivät
antoivat paljon ilonaihetta. Paitsi välttämätöntä kahvikestitystä,
johon molemmat perheet täysilukuisina kerääntyivät, kirjoitti Isa
tilaisuutta varten aina runoja, joita jollakin tutulla nuotilla
laulettiin. Lukuisat ovat ne vielä tallessa olevat runot, joita hän
kirjoitti Jaakon päivänä isälleen, Emilian päivänä Sallyn äidille,
Fredrikin päivänä veljelleen tai Sallylle hänen syntymäpäivänänsä.
Sallyn kunniaksi Isa kerrankin sepitti runomittaisen vuoropuhelun,
jonka esittämiseen perheiden pienemmätkin lapset saivat ottaa osaa.
Siinä metsänhaltija tulee yhdessä puolisonsa ja lastensa kanssa
toivottamaan onnea päivän sankarille ja kukin lapsista tarjoaa hänelle
lahjoja: mikä rakkautta, mikä onnea, toivoa, ahkeruutta, tyytyväistä
mieltä ja mielenrauhaa. Toisen kerran nuoret esittivät uskollisuuden,
rauhan, ilon, rikkauden ja rakkauden symboleja kukin lausuen pienen
runopätkänsä. Joskus Isa sepitti nuorempia sisariaan varten runot
suomeksi, koska ruotsinkielen käyttö kävi heiltä kankeammin; näitä
sepustuksia ei kuitenkaan ole enää tallella.

Isan 18:tena syntymäpäivänä, jolloin ystävät vuorossaan herättivät
hänet laululla, sepitti hän runon "På min 18:de födelsedag" (18:tena
syntymäpäivänäni) tulkiten siinä tunteitaan tänä tärkeänä päivänä, joka
merkitsi suurta ratkaisua hänen elämässään, hän kun nyt oli saavuttanut
sen iän, jota seminaariin pyrkijöiltä vaadittiin. Tuo runo on ikäänkuin
hyvästijättö lapsuudelle, sillä tämän jälkeen hänen on astuttava
tuntemattomaan maailmaan. Kiitettyään lapsuutensa tähteä seuraavin
sanoin:

    Haf tack ännu, min barndoms blida stjärna
    för hvarje fröjd som gafs!
    O! kom ännu att mildt belysa, värna,
    när vägen bär till hafs,
    till vida stormars ras, från barndoms lugna strand,
    en seglare så ung och darrande på hand.

    Jag känner icke gömda skär och bankar,
    ej vet, hvart kosan bär.
    Hvar finns en fridfull hamn, där jag får kasta ankar,
    där lugna målet är?
    O kom, o kom! min blida barndoms stjärna,
    den vilse seglarn led, belys och värna.

[suom.: Kiitos sulle, lapsuuteni lempeä tähti, joka ilosta, jonka mulle
annoit! Oi, tule vielä ja valaise lempeästi ja suojaa, kun nuori ja
pelokas purjehtija lähtee lapsuuden rauhalliselta rannalta merelle,
keskelle myrskyn raivoa. En tunne kareja enkä särkkiä, en tiedä matkan
suuntaa. Missä on rauhaisa satama, jonne saan ankkurini heittää, jossa
saavutan rauhallisen matkani määrän? Oi tule, oi tule! Lapsuuteni
lempeä tähti, ohjaa eksynyttä purjehtijaa, valaise ja suojele häntä.]

Isan ja Sally Thauvönin välinen ystävyys, niin lämmin ja luja kuin
se olikin, ei sittenkään ollut vailla "auringonpimennyksiään" --
Isa nimitti näet Sallyä auringokseen, ja silloin tällöin sattuvia
erimielisyyksiä auringonpimennyksiksi ja siihen varmaan oli Isan
kiihkeä ja mustasukkainen luonne syynä. Niitä monia vaiheita, joiden
alaisena tämä ystävyys oli, voimme seurata päiväkirjasta, jota Isa piti
keväällä 1871. Pienen kellastuneen vihkosen nimenä on "Dagbok eller
aftontankar för mars månad 1871. Ensam för Louise Asp". (Päiväkirja eli
iltamietteitä maaliskuulla 1871 yksinomaan Louise Aspia varten) ja sen
mottona ovat seuraavat sanat:

    Göm sorgsna minnen. Glada minnen göm!
    Göm mången sviken lycklig ungdomsdröm!
    Göm hoppets gudagnista. Göm också
    en önskligt glad fullbordan däruppå!

[suom.: Ota talteen surulliset muistot. Ota talteen iloiset muistot!
Ota talteen nuoruuden pettyneet onnenunelmat! Ota talteen toivon
jumalallinen kipinä. Ota talteen myös toive sen onnellisesta
täyttymisestä.]

Päiväkirjaa jatkuu kuitenkin maaliskuuta pitemmällekin, aina toukokuun
loppuun asti.

Isa alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa, niinkuin hän sanoo, siksi että
hänen ja Sallyn välinen ystävyys "on saanut kolauksen". Ja syynä tähän
oli se, että tyttöset eräänä iltana jutellessansa olivat tunnustaneet
toisilleen suuren rakkautensa ja lapsellisuudessaan asettivat sen
jälkeen toisilleen liian suuria vaatimuksia. Isan kiihkeys tympäisi
Sallya, joka ei ollut yhtä haaveellinen kuin hän eikä jaksanut seurata
Isan hehkuvia tunteita, jotka väsyttivät ja ärsyttivät häntä. Isaa
vuorossaan loukkasi Sallyn väliäpitämättömyys ja kylmyys, joksi
hän selitti Sallyn hillitymmät tunteet. Sitä paitsi hän oli ylpeä
luonteeltansa, ja kun hänen sydämessään heräsi epäilys, ettei hän
toiselle ollutkaan kaikki kaikessa, tuli hän kopeaksi ja katkeraksi.
Hän koetti tukahduttaa ystävyydentunnettaan, tekeytyä kylmäksi ja
väliäpitämättömäksi hänkin, mutta se ei onnistunut. "Kuinka voisin
olla sydämetön ja tunteeton! Miten voisin tukahduttaa sydämeni! Kuinka
voisin teeskennellä, minä, joka aina olen halveksinut teeskentelyä
muissa ihmisissä!" sanoo hän. Syyt tyttösten välisiin eripuraisuuksiin
olivat kuitenkin hyvin vähäpätöisiä, ja oikeastaan ne vaikuttivat vain
pientä tyytymättömyyden karehtelua ystävyyden pinnalla, rikkomatta
koskaan hyvää suhdetta, sillä Sally oli yhtä kiintynyt Isaan kuin
Isakin häneen, vaikka hänen oli vaikeampi osoittaa tunteitansa.

Suhde Sallyyn tulikin entistään läheisemmäksi ja viimeinenkin epäsovun
varjo poistui tyttösten väliltä, kun Isa, Thauvónin perheen kerran
ollessa Kurimon tehtaalla vieraisilla, kirjoitti runon "Solen"
(Aurinko) Sallylle. Sen viimeinen säkeistö huokuu mitä sydämellisintä
ihailua:

    Förutan dig är natt uti mitt hjärta;
    du ensam hittills kunnat skingra den.
    En blick af dig bortjaga kan hvar smärta,
    i hjärtat gjuta friden -- sällheten.

[suom.: Sinutta on yö sydämessäni; sä yksin tähän asti olet voinut sen
karkoittaa. Sinun katseesi voi poistaa kaiken tuskan, sydämeen valaa
rauhan -- onnen.]

Pienessä suorasanaisessa kuvauksessa on Isa myös allegorisesti kuvannut
suhdettaan Sallyyn:

 "Aurinko tuottaa suurta siunausta pienelle, pimeälle ja vähäpätöiselle
 maalle", sanoo hän siinä. "Kuinka onneton maa olisi ilman sitä! Sen
 elämä ja valo riippuu kokonaan siitä. Aurinko valaisee, virkistää ja
 lämmittää maata ja kiitollisena kaikesta tästä hyvästä kiertää maa
 ikuisesti ja uskollisesti aurinkoa. Sisäinen vetovoima lähentää ne
 toisiinsa. Mutta joskus kuu peittää auringon maan katseilta. Topelius
 sanoo: Silloin kuun varjo lankeaa maan päälle ja peittää meiltä
 auringon ja sitä me kutsumme auringonpimennykseksi... Mutta hetken
 kuluttua vaihtuu maan ja kuun asento. Kaikki kirkastuu jälleen.

 "Minäkin tunnen pimeän ja vähäpätöisen maapallon, joka itsessään on
 kylmä ja pimeä, mutta Jumala on antanut sillekin auringon, joka sitä
 valaisee ja kirkastaa. Maa rakastaa aurinkoaan, mutta joskus tulee
 kateellinen kuu ja peittää häneltä auringon. Silloin maa suree, linnut
 lakkaavat laulamasta, kukat painuvat näivettyneinä maata vasten.
 Kaikkialla on pimeää, autiota ja kylmää. Mutta hetken kuluttua loppuu
 maan koettelemus. Aurinko paistaa jälleen; kuu väistyy tieltä. Maa
 virkistyy, linnut laulavat, kukat hymyilevät. Pimeys katoaa ja kaikki
 lausuvat auringon tervetulleeksi. Kuu katselee kadehtien kaukaa heidän
 onneaan. Mutta hän ei voi muuttaa kaikkivaltiaan lakeja."

Isan mieli tänä talvena oli herkkä kuin järven pinta, joka vuoroin
myrskynä lainehtii, vuoroin on tyyni ja kirkas. Istuessaan yksin
iltasin ja pannessaan ajatuksiaan paperille, hän saattoi alakuloisena
sanoa:

 "Olen sietämätön, ilkeä, inhottava, köyhä, ruma ja epähieno." Ja
 toisen kerran hän selittää laajemmalta synkkää mielialaansa (12/3):

 "En voi vastustaa sitä haikeaa ajatusta, että olen kovin onneton;
 tunnen olevani kaukana Jumalasta; ei kukaan voi täyttää sitä tyhjyyttä
 eikä poistaa sitä kaipausta, jota tunnen sielussani; maallisessakaan
 suhteessa en ole oikealla alalla, sillä ei suinkaan minua luotu näin
 omituiseksi elääkseni vain täällä; ei kukaan ymmärrä minua enkä
 kellekään voi sydäntäni avata eikä minulla ole ainoatakaan tosi
 ystävää, joka täyttäisi sekä ulkonaiset että sisäiset vaatimukseni."

Usein Isa suree myös sitä, ettei hänellä ole oikeaa työalaa ja että
aika häneltä hupenee vain hukkaan (13/3):

 "Jos voisin, niin opiskelisin, lukisin niitä runoja ja kertomuksia,
 joita olen saanut luvan lainata pappilasta ja sepittäisin runoja.
 Mutta sen sijaan, että tekisin jotain tosityötä, tuhrin vain
 turhanpäiten, kuljeskelen ympäri taloa, autan hiukan äitiä, haaveilen
 ja mietiskelen. Siten ne päivät kuluvat, jolloin olen kotona, eikä
 niistä ole muuta hyötyä kuin että saan toruja ja nuhteita äidiltä. Ja
 ollessani pappilassa en saa myöskään mitään kunnollista aikaan." Ja
 viikkoa myöhemmin hän kirjoittaa (20/3): "Olen toimeton siksi, ettei
 työalani ole täällä. Tahdon toimia ja kylvää toisella maaperällä ja
 niittää toisia hedelmiä, ajatuksen ja neron aarteita. Olen tyytymätön,
 kun en saa kehittyä siksi, joksi olen luotu." Mutta ajatellessaan
 toisella kertaa mahdollista seminaariin menoaan on hänen mielensä taas
 hilpeä ja hän puhkeaa seuraaviin sanoihin: "Iloitsen ajatellessani
 tulevaa rauhallista työtäni. Silloin minulla ei ole aikaa turhaan
 huolla ja sureksia. Tahdon uhrata aikani kaikkeen jaloon, hyvään ja
 hyödylliseen sekä isänmaani hyväksi"

Yhtä selvästi kuin Isan päiväkirjasta voimme seurata hänen vaihtelevia
mielikuvijaan myöskin niistä runotuotteista, joita hän tänä
talvena sepitti. Useassa runossa huomaamme entistäänkin suurempaa
alakuloisuutta ja epäilystä omaan kykyyn, joka varmaan johtui siitä,
että hän tänä aikana tutustui niin monen suuren runoilijan teoksiin ja
huomasi, miten heikkoja ja vajanaisia hänen omat yrityksensä olivat.
Mutta toisaalta hänen runoiluintonsa sai vielä entistään suurempaa
vauhtia ja samalla aivan uusi puoli hänen luonteestaan puhkesi esille.
Tänä aikana syntyi näet muutamia runoja, joissa ei ole vähintäkään
alakuloisuuden eikä hempeämielisyyden vivahdusta, vaan ovat ne
leikillisiä sävyltään ja aiheeltaan rakkausrunoja. Taiteellisesti ehein
näistä on

    HVEM ÄR AMOR?

    Hvem är väl den stygge Amor,
    som så ofta jag hör dömmas,
    och så bittra skymford tömmas
    öfver stackars liten Amor? --
    Mor min sade mig en dag:
    "Kära dotter väl dig akta,
    känslor, tankar noga vakta
    för den listeliga Amor."
    Därför ropar ständigt jag:
    "Amor, Amor med din svit,
    stygge Amor, kom ej hit!" --
    Föga bryr jag mig om Amor,
    aktar ej hans list och svek.
    Hoppar, sjunger, leker, dansar,
    strör mitt hår med blad och kransar
    under sommarvindars smek.
    Stundom där i gröna lunden
    kysser jag den vackra Adolf,
    som mig evigt lofvat älska.
    Sätter kransen, af mig bunden,
    på hans ljusa lockars guld.
    Bryr mig ej om stygge Amor,
    blott min Adolf är mig huld!

[suom.: Ken lie tuo paha Amor, jota niin usein kuulen moitittavan,
tuo pieni Amor parka, jolle niin katkeria häväistyssanoja heitetään?
Äiti sanoi eräänä päivänä: "Rakas tyttäreni, varo itseäsi, tunteitasi
ja ajatuksia viekkaalta Amorilta." Siksi huudan aina: "Amor, Amor
joukkoinesi, paha Amor älä tule tänne!" -- Vähät minä Amorista, en
välitä hänen viekkaudestaan enkä petoksistaan. Hypin, laulan, leikin,
tanssin, koristan hiuksiani lehdillä ja seppeleillä kesätuulen
hyväillessä. Joskus viheriässä lehdossa suutelen kaunista Adolfia,
joka on luvannut iäti rakastaa minua. Sitomani seppeleen lasken hänen
kullankeltaisille kiharoilleen. En välitä ilkeästä Amorista, kun vain
Adolf on minulle suopea!]

Samaan ryhmään kuuluu myös runo "Stygnet" (Pistos), joka muistuttaa
jossakin määrin kansanrunoudessa tavattavia vuoropuheluja:

    När jag fordom lekte yster
    ibland ängens sköna blomster
    och förgätmigej'er fäste
    vid min barm, jag kände stygnet
    uti hjärtat och till modern
    sprang förskräckt från gröna ängen,
    och förtäljde hvad som timat.
    "Det var väl en liten ödla",
    sade modern -- "eller kanske
    var det då en liten geting." --
    "Nej", jag sad', "ej någon ödla
    eller geting har mig stuckit,
    det var blott en liten engel
    med en bindel, som så glänste
    utaf röda, blåa färger,
    och med tvenne skäimska
    ögon log hon som en liten engel."
    Då min vise broder sade:
    "Syster, det var liten Astrild;
    akta dig för dennes pilar!"

[suom.: Kun muinoin vallattomana leikin niityn kauniitten kukkien
parissa ja lemmikkejä kiinnitin rintaani, tunsin pistoksen sydämessäni
ja kiiruhdin peloissani äidin luo vihreältä niityltä ja kerroin mitä
oli tapahtunut. "Varmaan pieni sisilisko", sanoi äiti -- "tai ehkä
pieni ampiainen." -- "Ei", ma sanoin, "ei sisilisko eikä ampiainen
minua pistänyt, vain pieni enkeli, joka veitikkamaisesti hymyillen
katseli minuun kuin pieni enkeli." Silloin sanoi viisas veljeni:
"Sisko, se oli pieni Astrild, varo hänen nuoliansa!"]

Erittäin näppärä on myöskin pieni runo "Eros".

    Dig jag känner, glada Eros,
    med de lätta rosenvingar,
    som jag fordom sökte fånga
    när jag var en sorglös flicka.
    Ack! jag blef dock själf din fånge!
    Grymme Eros! falsk som ormen
    är du alltid mot den arma.
    Hvarför sköt du i mitt hjärta
    pilen från din säkra båge?

[suom.: Sinut tunnen, iloinen Eros, keveine punertavine siipinesi, jota
muinoin tavoittelin ollessani suruton tyttö. Oi, mä jouduin itse sinun
vangiksesi! Julma Eros! viekas kuin käärme olet aina minua raukkaa
kohtaan. Miksi ammuit sydämeeni nuolen varmasta jousestasi?]

Leikillisen sävynsä vuoksi lie täysi syy olettaa, etteivät nämät
runot ole persoonallisten kokemusten synnyttämiä, vaan pikemmin vain
kirjallisten vaikutusten johdosta ikäänkuin leikillä sepitettyjä.
Eräästä "Vinterkvällen" (Talvi-ilta) nimisestä runosta, joka sävyltään
on paljoa kiihkeämpi ja rakkautta uhkuvampi kuin edelliset, sanookin
Isa itse, "ettei aihe ole kokemuksesta saatu". Persoonallisempi leima
on kuitenkin runolla "Den obekanta känslan" (Outo tunne), siinä kun
on piirteitä, jotka voisivat viitata Isan Oulunmatkaan keväällä 1871,
jolloin hän tutustui Oulun alkeiskoulunopettajaan, maisteri Thor
Stenbäckiin, ja joka, niinkuin Isa kertoo Fannylle, herätti varsin
suuressa määrin hänen mielenkiintoaan, vaikka tuttavuus supistuikin
yhteen ainoaan iltaan. Sävy tässäkin runossa on kauttaaltaan leikkisä,
varsinkin sen viimeinen säkeistö uhkuu elämänhalua ja reipasta
tunnelmaa, mikä on niin harvinaista Isan filosofis-uskonnollisiin
mietteihin vaipuvalle mielelle.

Päiväkirjasta voimmekin nähdä, että Isan ajatukset tämän talven
kuluessa yhä uudestaan kääntyivät uskonnollisiin kysymyksiin. Eräänä
iltana hän päättää päivän mietteensä seuraavalla runonpätkällä:

    Efter dagens mödor kommer kvällen,
    full af klara stjärnor tindrar himlapällen,
    hvarje stjärna vinkar mig så gladt,
    visar vägen bort till fridens boning,
    säga: "Friden, hoppet och försoning,
    allt finns där, du sorgens barn, godnatt!"

[suom.: Päivän huolien jälkeen tulee ilta, tähtikirkkaana loistaa
taivaanlaki, kaikki tähdet vilkuttavat minulle iloisesti, osoittavat
tietä rauhan maille, sanovat: "Rauha, toivo ja sovitus, kaikki löytyy
siellä, surun lapsi, hyvää yötä!"]

Pitkänäperjantaina (7/4), jolloin taistelu ja epäilys täyttää mielen,
hän kirjoittaa:

 "Jumalani, kuinka kauan minun täytyy olla erilläni sinun yhteydestäsi,
 johon me kuitenkin olemme määrätyt? Kauanko minä onnun molemmille
 puolille? Minä tahdon tulla osalliseksi sinun sovituskuolemastasi,
 mutta tahtoni ei ole sellainen, kuin sen pitäisi olla... Sydämeni ei
 ole vielä vapautunut maailmasta."

Sama tuska puhkeaa myös esille runosta "Långfredagen" (Pitkäperjantai):

    O! Jesu kom! intag hos mig
    Din plats -- från synden rena!
    O, Jesu, kär! min själ med dig
    du evigt må förena;
    låt aldrig synden, världen få
    mig rycka bort från Dig. Därpå
    säg Du, o Fader: Amen!

[suom.: Oi Jesus tule! käy luokseni puhdista synnistä! Oi Jesus rakas!
yhdistä sieluni Sinun kanssasi ikuisesti, älä anna koskaan synnin,
maailman riistää minua luotasi. Siihen sano, oi Isä: Amen!]

Tämä runo, josta yllämainittu säkeistö on, on muuten niitä harvoja
puhtaasti uskonnollisia runoja, joita tapaamme Isan tuotannossa. Sillä
vaikka Isa aivan lapsesta saakka olikin mieleltään uskonnollinen,
niin ilmeni se sittenkin vielä hänen viimeisinä aikoinaankin, jolloin
kuitenkin yltyvä tauti ja lähestyvä kuolema johti yhä useammin hänen
ajatuksensa Jumalaan, vain kaipauksena ja pyrkimyksenä johonkin
korkeampaan, eikä jo saavutettuna rauhana ja sopusointuna Jumalassa.
Hän tiesi ja tunsi, että hänen olisi pitänyt elää Jumalan yhteydessä,
mutta hän ei voinut _kokonaan_ antautua hänelle ja siksi hänen
sydämessään oli alituista taistelua ja levottomuutta.

Kevään lähetessä kääntyi nyt puhe sekä pappilassa että kotona yhä
useammin seminaariin. Huhtikuussa Isa matkustaa isänsä kanssa
Ouluun saadakseen lääkärintodistuksen, ja toukokuun lopulla ovat
hakemuspaperit kunnossa. Fannylle hän kirjoittaa asiasta seuraavasti
(26/4):

 "Olen nyt saanut kyllikseni Pohjolan yksitoikkoisesta elämästä ja olen
 aikonut koettaa onneani Jyväskylässä... Kaikki kehuvat seminaaria
 ja siksi sain minäkin halun lähteä sinne. Alussa oli minulla oikein
 palava halu -- mutta se on kuitenkin hiukan laimentunut. Paljon,
 hirveän paljon siellä täytyy lukea, mutta siihenhän minulla on aina
 ollut halua. Mutta seminaari kuuluu olevan aivan kuin jokin luostari
 ja oppilaita pidetään kovin ankarasti silmällä, vaikka voihan sekin
 olla hyvä. Eihän haita, vaikka hiukan tasaantuisi ja tulisi vakavaksi.
 Pääasia vain, että saa jotakin oppia -- ja sitten koevuosien
 jälkeen... mikä ilo jos saisin oman koulun jossakin etelä-Suomessa,
 hiukan valistuneemmalla seudulla. Vapauden ja oman pienen kodin!"

Kesäkuun lopulla sai Isa kehoituksen tulla seminaariin ja heti hän
alkoi valmistautua matkaa varten. Pappilassa avulias ruustinna auttoi
häntä vaatteiden ompelussa, ja kaikessa kiireessä Isa selaili vielä
niitä oppikirjoja, joita tutkintoa varten vaadittiin. Sillä samalla kun
hän iloitsi nähdessään hartaan toiveensa vihdoinkin toteutuvan, hän
kuitenkin pelkäsi, ettei hän voisi täyttää niitä oppivaatimuksia, joita
seminaariin pyrkijöille asetettiin. Sillä olivathan hänen lukunsa,
tuota ainoaa kouluvuotta Raahessa lukuunottamatta, olleet kerrassaan
sattuman varassa.

Matka Puolangalta Jyväskylään, niin pitkä kuin se vielä tänäkin päivänä
on, oli 40 vuotta sitten vielä monta vertaa pitempi ja vaivalloisempi.
Hevosella oli ajettava Kajaanin ja Iisalmen kautta Kuopioon ja sieltä
sitten edelleen Jyväskylään, mikä matka kaikkiaan teki noin 50
peninkulmaa. Iisalmesta tosin saattoi päästä laivalla Kuopioon, mutta
Isalla oli niin huono onni, että laiva hänen saapuessaan perille oli
ennättänyt juuri lähteä, eikä hänellä ollut aikaa odottaa seuraavaa
vuoroa. Huono onni seurasi häntä muutoinkin tällä matkalla. Kajaanista
hän ei saanut matkaseuraa, niinkuin hän oli toivonut, ja lähdettyään
sieltä yksin ajamaan, yllätti hänet rankkasade, jota kesti koko matkan,
aina Jyväskylään asti. Läpimärkänä hän istui rattailla useita päiviä ja
vilustui niin pahasti, että hän koko talven sairasti kovaa yskää, joka
vähitellen muuttui ankaraksi rintataudiksi ja ennen aikaansa katkaisi
hänen nuoren elämänsä.

Elokuun 16 p:nä, iltaa ennen pääsytutkintoa, Isa saapui Jyväskylään
ja läksi heti seminaarin johtajan [K.G. Leinberg, vv. 1868-1894 J:n
seminaarin johtajana.] ja johtajattaren puheille. "Neiti Lydecken
[Charlotte Lydecken, vv. 1867-1894 J:n seminaarin johtajattarena, asuu
nykyään Viipurissa.] otti minut niin ystävällisesti vastaan, että
sydämeni oikein lämpeni", kirjoittaa Isa Sallylle. "Hän taputti minua
olalle ja kehoitti olemaan rohkea ja levollinen (seuraavana päivänä oli
näet sisään pääsytutkinto)."

Mutta vaikka ensimäinen vastaanotto olikin näin ystävällinen, niin
tuntui sittenkin ensi ilta vieraassa kaupungissa kolkolta nuoren tytön
mielestä, ja koti-ikävä ja levottomuus painosti häntä.

 "Ensi iltana Jyväskylässä ajattelin teitä kaikkia, ja omaa
 elämääni", kirjoittaa hän Sallylle (10/9) "ja olin kovin levoton,
 etten tulisi hyväksytyksi. Istuessani illalla yksin otin raamatun
 esille matkalaukusta ja aloin lukea Joh. 14 lukua. Harvoin olen sen
 totuuksia niin syvästi tuntenut ja harvoin sen ihmeellinen oppi on
 niin liikuttanut minua. Luettuani olin aivan levollinen ja ajattelin,
 että Jumala kyllä pitää huolta minusta, vaikka olenkin niin kaukana
 maallisesta kodistani."

Turhaan Isa olikin levoton sisäänpääsytutkinnon vuoksi, sillä hän
suoriutui siitä suurella kunnialla, niinkuin käy selville heti
tutkinnon jälkeen kirjoitetusta kirjeestä Sallylle (18/8):

 "Kaikki seminaariin pyrkijät jaettiin useampiin eri ryhmiin. Ensin
 meitä tutkittiin laulussa... Sitten tohtori Bonsdorff [Ernst
 Bonsdorff, vv. 1863-75 matematiikan opettajana J:n seminaarissa,
 nykyään professori ja yliopettaja Suomalaisessa normaalilyseossa.]
 kuulusteli matematiikkaa ja se kävi kohtalaisesti. Sitten lehtori
 Järvinen [Nestor Järvinen, uskonnonopettaja J:n seminaarissa,
 sittemmin kirkkoherrana Juvalla.] uskontoa, ja siitä suoriuduin
 mainiosti:... Viimeksi neiti Soldan [Edla Soldan, suomenkielen ja
 piirustuksen opettajatar J:n seminaarissa. K. 1894.] kuulusteli
 suomea... Sekin kävi minulta hyvin... Iltapuolella oli opettajien
 kokous ja illalla kl. 9:ltä me keräännyimme jälleen seminaariin
 kiusallisen odotuksen jälkeen. Asetuttuamme paikoillemme astui
 johtaja esiin, piti kauniin puheen ja mainitsi kaikkien niiden
 nimet, jotka olivat hyväksytyt Hagman, Asp, j.n.e. Nimiä ei lueteltu
 aakkosjärjestyksessä, vaan tietojen mukaan. Katsos, se oli suuri
 kunnia minulle, että olin toinen. Sillä monet pyrkijöistä olivat
 juuri äsken lopettaneet koulunsa, mitkä olivat käyneet Tampereen
 tyttökoulua, mitkä Vaasassa tai Helsingissä ja tiedäthän itsekin, että
 kuusi vuotta sitten lopetin vajanaisen koulunkäyntini ja miten vähän
 sen jälkeen olen lukenut."

Seminaariin tuloaan kuvaa Isa erittäin hauskasti ensimäisessä
aineessaan, jonka hän seminaarissa kirjoitti. Koska se antaa selvän
kuvan siitä, miten seminaariajatus hänessä heräsi, mitä hän toivoi
siellä saavuttavansa ja miltä kannalta hän käsitti opetustoimen, otamme
sen tähän kokonaisuudessansa:

 "Lapsuudestani saakka on luontoni ollut taipuvainen lukemiseen
 ja kirjoittelemiseen, ja haluni päästä johonkuhun julkiseen
 oppilaitokseen on aina ollut suuri. -- Muutamia vuosia sitten kuulin
 puhuttavan Jyväskylän seminaarista ja luin myös sanomalehdistä siitä
 samasta; silloin syttyi mielessäni sammuttamaton halu päästä tänne.

 "Ajatuksissani kuvasin ainoastaan seminaarin semmoiseksi, että
 mieleni voisi tulla tyydytetyksi; kuvailin siellä olevan aarteen tai
 lähteen, josta sieluni saisi ammentaa sivistystä, tietoja ja taitoja
 sammuttamattomaan janoonsa; kuvailin seminaarin olevan sen paikan,
 jossa ihmisen mieli tulisi kerrassaan ylennetyksi tuosta jokapäiväisen
 elämän mudasta; ja sitten kun ajattelin vielä kauemmas, nimittäin
 sitä aikaa, jolloin saisin kansakoulunopettajana voimaini jälkeen
 hyödyttää rakasta isänmaatani ja istuttaa sivistystä ja valoa Suomen
 lasten sydämiin ja saattaa heitä pimeydestä ja tietämättömyydestä
 sivistyksen ja valkeuden tielle; niin silloin tunsin enemmän kuin
 koskaan muulloin, että minun piti päästä tänne.

 "Muutamia viikkoja toivon ja pelon välillä odotettuani sain
 kutsumuskirjeen. Sanomattomat olivat tunteeni sen vastaanottaessani.
 Silloin vasta selveni minulle koko tämä asia. Nyt vasta tulin oikein
 ajatelleeksi sen askeleen tärkeyttä, ja elämäni tarkoitus tuli nyt
 vasta minulle ilmi. Raskaat ja monet tunsin velvollisuuteni olevan,
 vaan jalon ja suloisen kutsumukseni.

 "Siihen asti en ollut ollenkaan huolinut valmistautua tänne; siksi
 rupesin kiireesti ulkonaisesti valmistamaan itseäni...

 "Jyväskylään tultuani olin, niinkuin monet ajat jälkeenkinpäin aivan
 kuin puolipyörryksissä, sillä en tahtonut voida uskoa, että näin
 yhtäkkiä olin täällä, monivuotisten unelmieni perillä..."

Isa oli siis nyt "toiveittensa perillä", niinkuin hän aloittaa
ensimäisen kirjeensä Sallylle Jyväskylästä. "Kaikki on käynyt täällä
paremmin kuin mitä uskalsin toivoakaan." Ja voisipa melkein sanoa, että
Isa otettiin täälläkin, niinkuin yleensä kaikkialla, minne hän joutui,
avosylin vastaan. Sillä alusta aikain hän voitti kaikkien suosion, sekä
opettajien että toverien.

Jyväskylän seminaari oli toiminut lähes 10 vuotta, kun Isa tuli sinne.
Sama ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka oli lämmittänyt sekä
opettajia että oppilaita alkuaikoina ja antanut intoa ja tarmoa heidän
työlleen, oli yhä vieläkin täällä vallalla, vaikka sen ensimäinen
johtaja ja luoja olikin jättänyt laitoksen ohjakset toisiin käsiin.
Kerääntyihän tänne kaikkialta Suomesta nuoria naisia ja miehiä,
jotka tahtoivat palvella isänmaata ja levittää valoa ja valistusta
kansan syviin riveihin. Naisoppilaista varsinkin oli suuri joukko
sivistyneistä kodeista lähteneitä neitosia, jotka eivät vain työansion
vuoksi tulleet seminaariin, vaan sen suuren aatteen innostamina, joka
itse laitoksenkin oli luonut. Ja tuo isänmaallinen innostus, joka
täällä oli vallalla, vaikutti kuin ilmestys Isan herkkään mieleen.
Se johti hänen sielunelämänsä aivan uusille poluille, se sytytti
voimakkaaksi, suureksi liekiksi sen pienen kipinän, joka sielun
pohjalla oli hiljalleen kytenyt. Se kypsytti hänen runoilijalahjansa,
antoi niille ikäänkuin uudet siivet.

Ja tuo isänmaallinen, kansallinen henki, joka puhkesi esiin
seminaarissa joka tilaisuudessa, oppitunneilla, väliaikoina,
juhlatilaisuuksissa, se antoi Isalle hänen varsinaisen äidinkielensä,
suomen ikäänkuin uutena lahjana. Vaikka Isan tähänastiset runot,
niinkuin tiedämme, olivat melkein kaikki ruotsinkielisiä, niin juuri
hänen ruotsinkielensä ja sen monet suomenvoittoiset käänteet ovat
parhaana todistuksena siitä, että suomi sittenkin oli lähempänä hänen
sydäntänsä, se kieli, jota hän parhaiten hallitsi. Ruotsinkielellä
hän tuskin koskaan olisi voinut kehittyä runoilijaksi. Suomi sen
sijaan oli hänellä niin veressä, että hän suuremmitta ponnistuksitta
saattoi nyt seminaarissa muuttaa kieltä tai oikeastaan vapautua
entisestä. Sillä hänen suomalaiset runonsa, jotka seminaarissa nyt
syntyivät ilman mitään varsinaista edelläkäypää kielenharjoitusta, --
olihan hän saanut kasvatuksensa kokonaan ruotsiksi ja olihan puhe-
sekä kirjeenvaihtokieli hänen ja hänen ystäviensä välillä yksinomaan
ollut ruotsi, puhumattakaan hänen runoistansa ja päiväkirjastansa
-- ovat sekä taiteellisessa että kielellisessä suhteessa edellisiä
paljoa etevämmät. Samalla tulee suomenkielen mukana uusi aines hänen
runoiluunsa: isänmaan rakkaus, jota hänen ruotsalaisista runoistansa
melkein turhaan saamme etsiä. Siten ne aiheeltaankin ovat paljoa
laajemmat kuin melkein yksinomaan kodin ja läheisten ystävien piiriin
rajoittuvat ruotsalaiset runot.

Tullessaan seminaariin Isa herätti heti opettajien ja toverien
huomiota. Jo hänen ulkonainen olentonsa, pitkä, solakka vartalo,
tumma tukka ja vilkkaat mustat silmät, erosi useimmista muista, eikä
kestänyt kauan ennenkuin hänen sisällisetkin ominaisuutensa puhkesivat
esille: hänen vaatimaton ja kaikkea turhuutta välttävä, mutta samalla
itsenäinen ja jossakin määrin itsetietoinen olentonsa, joka tunsi oman
kykynsä, mutta ei silti ollut ylpeä, ja hänen miettiväisyyteen ja
runollisuuteen taipuva luonteensa. Olematta varsinaisesti mikään "hyvä
oppilas" -- sillä vaikka hän oli hyväpäinen, ei hän läksyistä eikä
tunneista suuresti välittänyt -- tuli hänen lahjakkaisuutensa sittenkin
monella tavalla esille. Ja nuo henkiset lahjat sekä hänen vaatimaton,
puhdas ja välitön luonteensa vaikuttivat sen, että hän varsin pian oli
kaikkien suosikki ja että sekä opettajat että oppilaat kilvan häntä
hemmoittelivat.

Koko ensimäisen vuoden Isa oli lapsuudenystävänsä, Etta Favorinin
sisaren, Hannan [Hanna Favorin, opettajatar, kirjailija.]
huonetoverina, ja hän kiintyi heti tähän "suloiseen, vakavaan ja
syvästi uskonnolliseen tyttöön", niinkuin hän kirjoittaa Fanny
Hohenthalille hänestä. Hannan kanssa yhdessä he lukivat ja sepittivät
runoja, heidän huoneensa olikin aivan kuin jokin runopaja, sillä aina
kun jonkun toverin nimi- tai syntymäpäivä oli tulossa, tilattiin heiltä
runoja, joita sitten laulettiin joukolla päivänsankarille. Mutta koska
runot tavallisesti syntyivät vasta myöhään illalla, jolloin oppilaat
eivät saaneet enää liikkua toistensa huoneissa, ripustivat runoniekat
tekeleensä rihmasta riippumaan ikkunasta ulos, josta muut ne sitten
aamulla kävivät hakemassa.

Runopätkiä Isa kirjoitti joka paperipalalle, jonka hän käsiinsä sai,
sekä tunneilla että väliajoilla, ja jakeli niitä tovereilleen, milloin
pistäen niitä heidän päänaluksensa alle vuoteeseen tai kukkamaljakon
alle, johon hän oli poiminut kukkia. Sillä sellaiseen häneltä aina
aikaa riitti. Toista se oli, kun jotakin käytännöllistä työtä oli
tehtävä. Vaatteitaan esim. hän ei osannut lainkaan korjata, ja kun
pahaksi onneksi hame sattui repeytymään, veti hän reijän vain pitkin
pistoksin kokoon koukkuisella silmäneulallaan, jota hän säilytti
uutimessa. Sillä huolimaton ja epäkäytännöllinen hän oli tavattomassa
määrässä, eikä hän pannut vähintäkään huomiota mihinkään sellaiseen,
kun hän vain sai tehdä mielitöitään: lukea ja kirjoittaa. Silloin
läksytkin saivat jäädä oman onnensa nojaan. Niinpä kerrankin saatuaan
Malmströmin runot käsiinsä, hän hyökkäsi huoneeseensa huutaen Hannalle:
"Olen saanut Malmströmin runoelmat, mitäpä nyt läksyistä välittäisin!"

Elämästään seminaarissa kertoo Isa varsin laveasti kirjeissään sekä
Sallylle että Fannylle:

 "Kaikki sinuttelevat täällä toisiaan", kirjoittaa hän aivan
 alkuaikoina, "ja joka kerta kun joku entinen oppilas saapuu
 seminaariin, ei suutelemisesta, syleilystä eikä huutamisesta tahdo
 tulla loppua... Minuakin ovat aivan tuntemattomat suudelleet, mutta
 olemmehan me kaikki tovereita..." Ja sitten hän lisää: "Kaikki hirveät
 kuvaukset seminaarin kovasta kurista ovat pelkkää valhetta."

 "Alottajaisissa", kertoo Isa edelleen, "piti myös ylitarkastaja,
 pastori Cygnaeus erittäin kauniin puheen meille. Hän puhui siinä
 muun muassa turhamaisuudesta, koreiluhalusta ja ylellisyydestä. Ja
 totta se onkin", vakuuttaa hän juhlallisesti, "että useimmat täällä
 ovat puetut muodikkaasti ja hienosti... Hatuissa heillä on harsot ja
 kukat, itse hatut ovat leveälieriset ja matalat; sellaiset on kaikilla
 helsinkiläisillä, muilla on vielä pienet, reunoistaan ylöspäin
 käännetyt hatut; hameissa volangit ja koristeet, suuret nauharuusut
 ja tynikit, ripsut ja korut; ja kaulassa korkea kaulus, joka on tehty
 samasta kankaasta kuin itse pukukin; sellaiset on kaikilla. Ei neiti
 Lydecken pidä siitä, että tytöt matkivat kaikkia muoteja, mutta sen
 he tekevät sittenkin. Ja useimmilla on leveät hihat ja koristeita
 hihansuissa. Et usko kuinka lystikkäiltä he näyttävät."

Mutta nuo muodikkaat puvut, jotka erämailla kasvaneen Isan mielestä
tuntuivat kovin ylellisiltä, eivät estäneet häntä näkemästä enimmäkseen
vain kauniita ja ihailtavia puolia tovereissaan. Paitsi Hanna Favorinia
sai hän jo aivan ensi aikoina monta hyvää ystävää, joista varsinkin
kolme oli koko seminaariajan hänelle hyvin läheistä, nimittäin Gusti
Demander [Augusta Demander, kansakoulun-opettajatar Ristiinassa.],
"nuori sinisukka", niinkuin Isa häntä karakterisoi, Aina Sumelius
[opettajatar, sittemmin naimisissa majuri Backmanin kanssa.] ja Lydia
Hellstén [opettajatar Vihdissä.], "kiltti, vakava ja syväluonteinen
tyttö Pyhäjärveltä", käyttääksemme jälleen Isan omia sanoja. Näiden
kolmen ystävänsä kanssa Isa perusti liiton, jota he nimittivät
"Neliapilaaksi."

Erittäin hauskasti Isa kertoo yhteisistä huviretkistä kaupungin
ulkopuolella olevalle "Kiusaniemelle", jolloin koko seminaari ja
kaikki opettajat perheineen viettivät kauniin syksyisen päivän
luonnon helmassa ja jolloin "oltiin leskisillä, heitettiin volangia,
tanssittiin piiritansseja, laulettiin, poimittiin marjoja ja syötiin
päivällistä vihreässä metsässä". Samoin hän kertoo kutsuista opettajien
luona, jolloin myös leikittiin, laulettiin ja keskusteltiin yhdessä.
Isa oli hyvin huvitettu näistä tilaisuuksista, ja vähitellen hän
kirjeissään kertoo kaikista huomattavimmista henkilöistä sekä
oppilaiden että opettajien parissa. Eräässäkin kirjeessä mainitaan
(17/9): "Täällä on kaksi sisarusta, Thilda [T Lagus, rouva Tilta
Killinen, opettajatar Kuuro-mykkäinkoulussa Kuopiossa.] ja Lydia
Lagus,[laulajatar, nykyään naimisissa piispa J. Koskimiehen kanssa
Oulussa.] jotka laulavat erittäin hyvin", ja toisen kerran hän kertoo
(10/9):

 "Miesosastolla on eräs Erkko [J.H. Erkko, 1849-1906.] niminen nuori
 runoilija ... En ole vielä tavannut häntä, sillä hän on parasta aikaa
 Kuopiossa, mutta hän kuuluu olevan erittäin nerokas, sivistynyt,
 haaveellinen ja tunteellinen... Hänen runojaan on ilmestynyt painosta,
 ja niitä ihaillaan suuresti. Opettajat ja sekä hänen nais- että
 miestoverinsa ihailevat häntä kovin. Hänen laulujaan lauletaan täällä
 moniäänisesti, sillä tohtori Hagfors [E.A. Hagfors, säveltäjä,
 laulunopettaja J:n seminaarissa.] on sovittanut niihin suloisia
 säveliä. Hyvin kernaasti tahtoisin nähdä nuorta runoilijaa."

Yhtä paljon hyvää kuin tovereistaan on Isalla kerrottavana myös
opettajistaan. Sallylle, joka tuumi lähteä vasta perustettuun
Tammisaaren seminaariin, hän kirjoittaa (10/9): "Kunhan näkisit meidän
opettajamme, niin epäilisit varmaan, tokko sellaisia Tammisaaressa on
tarjona." Ja jo aikaisemmin (23/8) hän kuvasi eri aineiden opettajia
seuraavasti:

 "Maanantaisin on meillä laskentoa, tuo herttainen ja kelpo Bonsdorff.
 Laskento on aina ollut minun kiusani, mutta hänen tähtensä se
 tuntuu paljoa siedettävämmältä... Suomea opettaa neiti Soldan ja
 se on erittäin hauska aine " Ja kuukautta myöhemmin, puhuessaan
 jälleen suomentunneista, hän sanoo: "Olen kovin kiitollinen sedälle
 (kirkkoherra Thauvónille), joka luki suomea minun kanssani. Se
 käy minulta nyt niin helposti, etten tarvitse juuri yhtään lukea
 kielioppia, mikä kuitenkin useimmille täällä on kaikkein vaikeinta.
 Uskontoa opettaa kelpo Järvinen", kertoo Isa edelleen. Ja myöhemmin
 hän kehuu Sallylle uudelleen "erinomaisen hyvää uskonnonopettajaansa",
 mutta lisää samalla: "Hän ei osaa kuitenkaan puhua niin kummalliselle
 sydämelle kuin minun on."

Uskonnollisia kysymyksiä Isa usein hautoo mielessänsä jo näinä
seminaarin alkuaikoina.

 "Puolangalla luulin", sanoo hän Sallylle, "että vieraalla maalla ja
 ulkonaisten kieltäymysten ja huolten pakosta turvautuisin Herraan.
 Vaan ei! Olen niin kurja ja heikko, etten voi enkä uskalla mennä Hänen
 luokseen. Sehän on niin tavallista tässä maailmassa, että siirrämme
 parannuksenteon sopivampaan aikaan; mutta sopivampi aika ei ota
 koskaan tullaksensa... Olen niin rauhaton, niin levoton juuri tämän
 asian vuoksi." -- "Jospa Jumala auttaisi minua tulemaan hyväksi ja
 antaisi minulle uuden ja puhtaan sydämen", kirjoittaa hän toisella
 kertaa, "niin voisin myös paremmin täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja
 itseäni kohtaan."

Hanna Favorinin kanssa hän usein myös keskusteli uskon asioista. "Me
ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin", kertoo hän Sallylle. "Mutta Hanna
on onnellisempi, sillä hän on löytänyt rauhan Jumalassa. Minä sen
sijaan yhä haparoin, pyrin ja ikävöin rauhaan ja valoon." Monet yöt
Isa ja Hanna valvoivatkin yhdessä istuen ikkunan ääressä huoneessaan
ja keskustellen tulevasta elämästä ja kuolemasta, sillä kesken kaikkia
muita harrastuksia Isan ajatukset alituisesti palasivat uskontoon.
Uskonto ei ollut pääasiana hänen elämässään, mutta sittenkin niin
voimakas tekijä, että se alituisesti kohosi hänen eteensä pakoittaen
häntä taisteluun ja suomatta hänelle koskaan rauhaa.

Ensimäisen suomenkielisen runon seminaariaikanaan kirjoitti Isa
neiti Lydeckenin kehoituksesta juhlaa varten, jonka seminaari vietti
Tammisaaren ruotsalaisen naisseminaarin avajaisten johdosta 12 p.
lokakuuta 1871. Kieli on siinä jäykempää kuin myöhemmissä runoissa,
mutta tässäkin puhkeaa jo ilmi hänen lämmin isänmaallinen tunteensa
ja samalla siitä kuohahtaa ilmoille iloa sen johdosta, että Suomen
naiselle avautuu nyt uusi tilaisuus opiskeluun ja kehitykseen.
Sisältyyhän sen seuraavaan säkeistöön miltei naisemansipatsioonin koko
ohjelma, mikä on sitä merkillisempää, kun muistaa, että nuo sanat
lausui enemmän kuin 40 vuotta sitten 18- vuotias neitonen:

    Kiitos Hälle, joka sääsi
    naisellekin oikeuden
    kalliin isänmaansa eestä
    elää, kuolla myöskin hän!
    Miks' ei hän sais' yhtä hyvin
    isänmaata hyödyttää?
    Oisko hänen Luoja luonut
    että mieltään tyydyttää
    semmoisissa askareissa,
    joissa vuosisadat hän
    usein nähtiin kuolettavan
    suuret riennot sydämen?

Tämän juhlan seuraukset olivat kuitenkin varsin myrskyiset päättäen
siitä mitä Isa kertoo Sallylle:

 "Illalla olivat kaikki miespuolella koolla... Lehtori Järvinen piti
 puheen, joka tunkeutui luiden ja ydinten läpi ja se on aiheuttanut
 varsin suurta mielten kuohua... Se oli niin aito suomalainen ja
 suomenkiihkoinen ja esitetty niin arvokkaasti kuin jos itse Cicero
 olisi sen pitänyt. Melkein kaikki olivat kovin innostuneita, sillä
 hän tulkitsi useimpien sisimmät ajatukset, puhui meidän maastamme,
 kielestämme ja taisteluistamme, mutta muutamat, häpeä kyllä, eivät
 pitäneet siitä, sillä täällä on sellaisiakin, jotka vain puoleksi
 harrastavat suomea, puoleksi ruotsia."

Jyväskylän seminaarissa, joka tähän asti oli ollut ainoa korkeampi
opinahjo, jossa naisilla oli tilaisuutta hankkia itselleen tietoja
ja kehittää lahjojansa, oli näet paljon sivistyneistä kodeista
lähteneitä oppilaita, joiden kotikieli oli ruotsi, olipa joukossa
vielä sellaisiakin, jotka vain aivan vaillinaisesti osasivat käyttää
suomenkieltä. Näitä oppilaita loukkasi lehtori Järvisen kiihkeä puhe,
niinkuin Isan selostuksesta käy selville.

 "Järvisen puhe sisälsi lyhykäisyydessään seuraavaa", jatkaa Isa.
 "Ensin hän puhui siitä ilosta, jota varmaan me kaikki tunsimme
 tämän muistorikkaan päivän johdosta. Mutta sitten seurasi heti
 vastaväite. Hän sanoi nimittäin, että tämä uusi seminaari oli meille
 onnettomuudeksi. Hän ei voinut iloita siitä ajatellessansa, kuinka
 paljon suomalaisuus saa vielä taistella ja kärsiä ennenkuin se
 pääsee voitolle... Suomessa on liiaksikin niitä, jotka kiivailevat
 ja työskentelevät ruotsinkielen puolesta, ja heillä on niin paljon
 enemmän valtaa, että meidän asemamme tuntuu varsin epäilyttävältä.

 "Ajattelehan, kuinka paljon lukuisampi suomenkielinen kansa on kuin
 ruotsalainen ja kuitenkin molemmilla on nyt yhtä suuri seminaari ja
 ruotsalaiselle on myönnetty yhtä paljon varoja kuin suomalaisellekin.
 Suomalaisen seminaarin puolesta oli pakko kauan taistella ennenkuin
 se saatiin perustetuksi, ja nyt ruotsalainen saatiin 'puhalletuksi
 yhtenä aamuna'. Ja pian ruotsalainen pääsee voitolle. Sinne lähtevät
 nyt kaikki nerot ja oppineet tytöt, jotka muuten olisivat varmaan
 tulleet tänne, jos he vain olisivat osanneet suomea. Eihän Suomessa
 ole suomalaisia valmistavia kouluja, joista he pääsisivät tänne. Ja
 kukapa rakastaisi niin paljon suomenkieltä, että viitsisi vaivautua
 oppimaan sitä, kun se ei ole pakollista, vaan voi mennä ruotsalaiseen
 seminaariin... Monet arvelevat, että on aivan yhdentekevää millä
 kielellä työskentelee, kunhan vain tekee työtä yhteisen isänmaan
 hyväksi, mutta kaikkien niiden, jotka ovat sitä mieltä, olisi pitänyt
 kuulla Järvisen voimakkaan puheen. Hän sanoi mm.: 'Moni ajattelee,
 se on sama, mitä rahaa saa, kunhan saa lainata. Se on sama kuinka
 on vaatteet päällä, oli ne sitten omat tai lainatut.'[Nämä sanat
 on Isa suomeksi siteerannut.] Onko Suomi niin köyhä ja kurja,
 että sen täytyy lainata kieltä?" puhkeaa Isa sanomaan. "Me emme
 kadehdi ruotsalaisen seminaarin menestystä. Sivistystä tarvitsee
 myös ruotsalainen rahvas, mutta koko Suomen tähden olisin toivonut
 suurempaa oikeudenmukaisuutta. Onhan Suomi meidän äidinkielemme, miksi
 sitä syrjäytetään! Miksi se ei ole ensi sijalla? Onhan ruotsalainen
 kansa vain Suomi-äitimme lapsipuoli, miksi se saa periä yhtä paljon
 kuin oma lapsikin? ... Järvisen lopetettua puheensa sykki moni sydän
 entistä kiihkeämmin. Kaikki me olimme valmiit uhraamaan sydänveremme
 Suomen ja sen oikeuksien puolesta."

Suomalaisuuden aate, niinkuin tästä näkee, oli iskenyt kuin salama
Isan sydämeen. "Onhan suomi meidän äidinkielemme", sanoo hän Sallylle,
ja kuitenkin tuntuisi yhtä luonnolliselta ajatellessamme hänen
kehitystänsä, jos hän olisi sanonut aivan päinvastoin. Mutta suomi oli
kaikesta opista ja sivistyksestä huolimatta hänen sydämensä kieli, se
kieli, joka sitoi hänet hänen kansaansa ja syntymämaahansa.

Seurauksena siitä, että suurin osa seminaarin naisoppilaista oli
lähtenyt ruotsinkielisistä kodeista, oli se, että nais-osastolla
opetuksen ulkopuolella viljeltiin melkein yksinomaan ruotsia. Mutta
lehtori Järvisen sytyttävän puheen jälkeen päätettiin käyttää
yksinomaan suomea. "Kuinka emme parhaamme mukaan koettaisi kohottaa
äidinkieltämme sen oikeudenmukaiseen asemaan", sanoo Isa Sallylle.

Seuraavassa kirjeessään Isa palaa vieläkin tähän asiaan:

 "Monet suuret kysymykset ovat joka päivä täällä keskustelunalaisina.
 Tärkein on kiista 'fennomaanien ja svekomaanien' välillä. Minä olen
 suuri fennomaani, ja väittelen niin kauheasti, että eilen viimeksi
 sain kuulla neiti Forsbergilta,[Charlotta Forsberg, historian ja
 maantieteen opettajatar J:n seminaarissa, asuu nykyään Helsingissä.]
 että Isa on yksipuolinen ja että hän liioittelee. Mutta sellainen
 hänen pitääkin olla, hän ei tahdo ontua molemmin puolin. Joko yhtä tai
 toista.

 "Luokkamme priimus, Cina Hagman, [Lucina Hagman, Uuden suom.
 yhteiskoulun johtajatar Helsingissä.] on kuitenkin kaikkein innokkain
 fennomaani. Hän on suorastaan ihailtava. Häpeäksi meidän suomalaiselle
 seminaarillemme on tunnustettava, että monet täällä suosivat
 paljoa enemmän ruotsinkieltä kuin suomea, toiset taas ovat aivan
 väliäpitämättömiä ja vain hyvin harvat harrastavat koko sielullaan
 ja sydämellään suomalaisuuden asiaa. Tosin ei kukaan myönnä olevansa
 svekomaani, mutta sana ja työ, jotka muka naisella ovat yhtä, ovat
 sittenkin kaksi eri asiaa."

Toinen kiista, vaikka aivan toisellainen kuin yllämainittu, sai myös
oppilaiden mielet niin kiihoittumaan, että koko Isan luokka oli erota
seminaarista. Toverien parissa oli näet eräs varsin vähälahjainen,
mutta muuten "erittäin kiltti ja kelvollinen tyttö", niinkuin Isa
hänestä sanoo, joka ei kyennyt suorittamaan tutkintoa joulun edellä
ja sen vuoksi tuli eroitetuksi seminaarista. Toverien mielestä tässä
kohdin tapahtui vääryys, sillä niinkuin Isa kirjoittaa, hänessä ei
ollut muuta vikaa, kuin että hän oli "lapsellinen, huolimaton ja
ajattelematon". Alussa vuotta 1872 (6/1) Isa kertoo Sallylle vielä
tarkemmin tästä asiasta:

 "Meillä on ollut oikein suurenmoisia salahankkeita tai kapinallisia
 aikeita täällä... Hirveätä elämää on pidetty, monet tovereista saivat
 käskyn tulla johtajan puheille, ja ken tietää miten asia olisi
 päättynyt, jollemme olisi antautuneet. Kerran koko ensimäinen luokka
 päätti jo 'sanoa itsensä ylös' eli erota seminaarista. Minä olin
 pahin kapinanhenki, eikä teidän pidä kovin hämmästyä, jos jonakin
 kauniina päivänä ilmestyn kotiin ja kerron olevani relegeerattu.
 Onneksi me ajoissa rauhoituimme, mutta paljon kyyneliä tämä ottelu
 kysyi kummallakin puolella. Tiedätkös, neiti Lydecken itki meidän
 kynsissämme. -- Älä pelästy sentään! Ei siinä mitään käsikahakkaa
 ollut!"

Ja kun Sally vastauksessaan kehoittaa Isaa hillitsemään itseään,
vastaa hän siihen: "Meidän taistelumme oli jalo, oikeutettu ja tarkoin
harkittu, siitä voit olla varma."

Kesken kiistoja ja erimielisyyksiä vietti seminaari marraskuun 9 p:nä
juhlaa Porthanin syntymäpäivän kunniaksi, ja siihen johtaja Leinberg
pyysi Isaa jälleen sepittämään runon. Juhlaa vietettiin varsin
"suurella komeudella", kertoo Isa Fanny Hohenthalille (25/11) ja sanoo
sepittäneensä tilaisuutta varten "muutamia yksinkertaisia suomalaisia
säkeitä". Ja sitten hän jatkaa varsin vaatimattomasti: "Kyllä täällä
on monta muutakin, jotka kirjoittavat runoja, mutta ei kukaan niistä
ole kirjoittanut suomeksi, ja siksi minun poloisen täytyy kyhätä niitä
kokoon."

Sallylle Isa kertoo myöskin juhlasta, jossa "kaupungin kaikki
säätyläiset olivat läsnä ... Siellä laulettiin, soitettiin ja
lausuttiin -- ajattelehan! Isan sepittämä runo..." Mutta ikäänkuin
puolustuksekseen hän lisää: "Älä usko, että olen tullut itserakkaaksi,
vaikka minulle osoitetaankin näin paljon huomiota. En lainkaan.
Kaikeksi onneksi on täällä jotain, mikä lannistaa itserakkauteni. Monet
tovereistani näet aivan selvästä kateudesta 'sättivät runojani' ja
siten usein loukkaavat minua."

Tämä runo, vaikka sekin muotonsa puolesta on vielä kankea ja
vajanainen, on ajatukseltaan kaunis viitaten niihin velvollisuuksiin,
joita Porthanin elämäntyö ja esimerkki asettaa myöhemmille polville.
Tämä runo sekä eräs Isan mukailema suorasanainen kertomus nimeltä
"Muistokukka", julkaistiin seminaarilaisten ensimäisessä albumissa
"Suomen saloilta", joka ilmestyi saman vuoden jouluna. Isa oli
ainoa naisoppilaista, joka avusti julkaisua. Muista kirjoittajista
mainittakoon J.H. Erkko, Kustaa Killinen [Kuuromykkäinkoulun
johtaja Kuopiossa.], Olli Vuorinen [(Berg), runoilija, ollut
kansakoulunopettajana Haminassa.] ja G. Lönnbäck,[kansakoulujen
ylitarkastaja kouluylihallituksessa, k. 1912.] jotka kaikki siihen
aikaan olivat seminaarissa oppilaina.

Pienempiä ruotsalaisiakin runoja herahti tänä aikana Isan runottaren
runsaasta lähteestä, vaikka hän oli päättänytkin, ettei hän enää
ruotsiksi kirjoittaisi, ja niitä hän lähetti monivuotiselle ystävälleen
"Trollsländalle". Sen lehdiltä me löydämme hänen runomittaiset
kirjeensä Sallylle "Min lilla Ljungblomma" (Pieni kanervakukkani) ja
"Till Ljungblomman", niinkuin hän usein Sallya nimitti, käyttäen itse
nimimerkkiä "Pensée" (Orvokki) sekä runot "Selma och molnet" (Selma
ja pilvi) ja "Höstvisa" (Syyslaulu). Viimemainittu runo, jonka hän
kuitenkin oli sepittänyt jo paljoa varhemmin, v. 1869, saakoon tässä
sijansa.

    Nu är den glada sommarn slut,
    hvar liten ros har blommat ut,
    hvar fågelsång nu tystnat af --
    de foro öfver stormigt haf,
    från finska fosterjorden,
    från deras hem i norden.

    Mörk blef vår ljusa sommarnatt,
    och solens strålar falla matt
    och utan värme, utan ljus
    den blickar stelt från skyars hus,
    på snöbetäckta jorden,
    som kall och hvit är vorden.

[suom.: Nyt iloinen kesä on loppunut, kukat ovat kukkineet ja lintujen
laulu lakannut -- ne lensivät myrskyisen meren yli, läksivät Suomesta,
syntymämaastaan Pohjolasta. -- Valoisa kesäyö pimeni ja auringonsäteet
himmenivät, lämmöttä ja valotta aurinko silmäilee jäykkänä pilvien
kartanoista lumenpeittämää maata, joka on muuttunut kylmäksi ja
valkoiseksi.]

Tuntuipa siltä kuin oleskelu seminaarissa olisi aluksi karkoittanut
Isan alakuloisuuden ja antanut hänelle täyttä tyydytystä. Ainakin hän 1
p. marraskuuta kirjoittaa Sallylle:

 "Tiedätkös mistä minun alakuloisuuteni ja luulosairauteni johtui?
 Siitä, ettei minulla ollut oikeata työtä, vaan että istuin työttömänä
 ja kuvailin mielessäni kaikenlaisia onnettomuuksia, mutta nyt, kun
 minulla on työtä ja päämäärä, mihin pyrkiä, olen kokonaan vieraantunut
 'huokausten maailmasta'. En tunne enää entistä tyhjyyttä enkä sanoin
 selittämätöntä kaipausta. Suokoon Jumala, että voisin olla oikein
 tyytyväinen ja ahkera, ja siunatkoon Hän minun työtäni."

Tuollaiset hetket olivat sittenkin harvinaisia, sillä toisella kertaa
hän taas kirjoittaa:

 "Sanot minua onnelliseksi, kun saan oleskella niin oppineiden ja
 sivistyneiden ihmisten parissa. Kohtalaisesti onnellinen, Sally!
 Paljonhan täällä puhutaan sivistyksestä ja harrastetaan sitä,
 mutta ei siitä vielä mitään ole tunkeutunut minun sydämeeni, jossa
 proosallisuus on niin syvälle juurtunut. -- _Tahdista_ ja hyvistä
 tavoista täällä myös puhutaan ja useimmat ovat niihin perehtyneetkin;
 mutta minä olen aivan ennallani enkä ole edes oppinut 'tahdissa
 käymään', jota meille voimistelussa opetetaan. -- Mutta en minä syytä
 mitään muuta kuin omaa sivistykseen taipumatonta mieltäni. Sillä itse
 seminaarin opettajat ja useimmat toverit ovat kylläkin sivistyneitä,
 eikä kirjoistakaan puutetta ole; minä olen kuitenkin aivan ennallani
 -- tyytymätön aina. -- Rauhaa, rauhaa! huutaa minun janoava sieluni,
 mutta sitä rauhaa eivät hyvät tavat, ei Runebergin eikä Schillerin
 teokset voi antaa, sitä on vain siellä -- minne en tahdo mennä.

 "Jos luen jonkun suuren kirjailijan teoksen tai vietän iltani jossakin
 sivistävässä seurassa, en ole tyydytetty sittenkään. Ääni sielussani
 sanoo aina: sinulta puuttuu jotakin -- -- Minun laitani on aivan kuin
 Dionin savikuvan. Juuri kun luulen jotain omistavani, huomaankin, että
 siitä sittenkin puuttuu jotakin, ja juuri kun luulen, että minulla
 on kaikki, koskettaa Jumala sydämeni ylvästelevää savikuvaa ja minä
 lyyhistyn kokoon kuin tomu hänen edessään."

Ja vuoden vaihteessa Isa palaa jälleen samaan asiaan (6/1):

 "Rauhattomuus ja omantunnon levottomuus seuraa minua alituisesti.
 Maailma ja sen ilot tulevat minulle yhä rakkaammiksi -- ja nyt
 pelkään, että Jumala lakkaa kokonaan kolkuttamasta sydämeni suljetulle
 ovelle. En tiedä, mikä minusta lopulta tulee, mutta onnellinen en ole
 enkä koskaan siksi tule, jollei minussa tapahdu suurta sisällistä
 muutosta. Mutta milloin se tapahtuu? Tuleeko syntinen sydämeni koskaan
 levollisemmaksi -- Minulla on niin monia maallisia epäjumalia, jotka
 estävät minua antamasta sydäntäni Jumalalle..."

Lähestyvä joulu vaikutti myös osaltaan Isan alakuloisuuteen. Matka oli
niin pitkä Puolangalle, ettei hän voinut ajatellakaan kotiinlähtöä,
eikä varojen puutteesta menosta Lapuallekaan tullut mitään, jonne Fanny
Hohenthal oli hänet kutsunut joulua viettämään. "Jos isä lähettää
minulle rahoja Lapuan matkaa varten", kirjoittaa Isa Sallylle (11/11),
"niin luulen mielemmin ostavani niillä uuden leninkikankaan, sillä
musta pukuni näyttää jo aivan kauhealta, kun olen käyttänyt sitä niin
usein sunnuntaisin ja aina joka tilaisuudessa."

Hyvin säästäväisesti Isan täytyikin elää, sillä suuret ne varat eivät
olleet, jotka kotoa hänelle riittivät. "Kyllä tiedän, että isä ja äiti
mielellään antaisivat minulle mitä ikänä voisivat", sanoo Isa Sallylle,
"mutta isä parka on aivan epätoivoissaan raha-asioittensa vuoksi, tulot
ovat kovin vähäiset ja menot suuret."

Kodin kaipuu kävikin päivä päivältä yhä suuremmaksi, kun useat
tovereista läksivät jouluksi kotiin, ja alakuloisin mielin Isa kertoo
Sallylle, että Gusti Demander ja Lydia Hellsténkin luultavasti
matkustavat pois. "Se olisi kovin ikävää", lisää hän, "sillä heidän
luokseen minä aina pakenen, kun minun on ikävä tai kun olen oikein
iloinen."

Mutta joulu, jota Isa oli pelolla odottanut, oli sittenkin "oikein
hauska" ja hän "sai paljon enemmän lahjoja, kuin mitä hän oli
odottanut". Ja kertoessaan Sallylle, mitä lahjoja hän oli saanut,
mainitsee hän jälleen Lydia Laguksen nimen. "Nyt joululomalla on meistä
tullut oikein hyvät ystävät", sanoo hän. "Hän on niin hehkuva sielu.
Kaunis ja sielukas, vaikka ehkä hiukan lapsellinen; ja ääni hänellä
on, josta olen kuullut sanottavan, että jos hän saisi yhtä hyvän
koulutuksen kuin Ida Bàsilier, niin voisi olla vaikea tietää, kuka
olisi Suomen suurin laulajatar." Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään
hän sanoo, että Lydia Laguksella on "aito-etelämaalainen sielu, mutta
ulkomuodoltaan hän on oikea Pohjolan neito. Hän on vaalea kuin keväinen
päivä."

Ystävyydestään Lydia Lagukseen, joka talven kuluessa kasvoi mitä
kiihkeimmäksi ihastukseksi, ja jonka innostamana Isa sepitti useita
viehkeitä runoja, kirjoittaa hän paria päivää myöhemmin Sallylle
seuraavin sanoin, joissa ihastuksen rinnalla piilee kuitenkin aika
annos huumoriakin:

 "Me olemme molemmat niin merkillisiä, lapsellisia, eksentrisiä ja
 varsinkin Lydia äärettömän kiihkeä. Samoin meidän ystävyytemmekin. Se
 on sekä koomillinen että traagillinen. Vaikka me pidämme äärettömästi
 toisistamme, kiistelemme me varsin usein ja näytämme happamilta,
 jolloin Lydia syyttää minua kylmyydestä ja väittää, että leikittelen
 hänen tunteillaan, joita muka en ymmärrä. Minä, joka olen vuotta
 vanhempi ja paljoa kokeneempi, hymyilen vain hänelle; mutta samalla
 ajattelen, ettei Lydia voi koskaan ymmärtää minua, minä sen sijaan
 ymmärrän häntä erinomaisesti."

 Uskottuna tässä ystävyydenliitossa oli Lydia Laguksen vanhempi sisar,
 Thilda, joka sai toimekseen vartioida, kun tytöt iltasin viipyivät
 ulkona yli luvallisen ajan, ja hänelle Isa kevensi myös sydäntänsä,
 kun Lydia hänen mielestään laiminlöi häntä. Sillä, niinkuin
 Isa itsekin sanoo, heidän ystävyyttään samensivat usein pienet
 keskinäiset kiistat tai mustasukkaisuus toisten toverien puolelta,
 ne kun eivät olisi suoneet heidän eroittuvan muista ja antautuvan
 kokonaan toisilleen. Usein Isan mielenapeuteen vaikutti myös se,
 ettei Lydia antanut niin suurta tunnustusta hänen runoilleen, kuin
 mitä hän olisi toivonut. Monet Isan pikkurunoista Lydialle, jotka
 enimmäkseen ovat sepitetyt keskellä tuntia, ovat syntyneet juuri
 tuollaisen mielenmasennuksen johdosta. Useimmat niistä ovat suomeksi
 kirjoitettuja, mutta joukossa on ruotsalaisiakin. Tilapäisyydestään
 huolimatta ovat ne erittäin somia ja ilmaisevat kaikki Isan rajatonta
 ihastusta.

 Luokalla sepitetty on esim. seuraava pieni runonpätkä:

    Mitä sinä Lyydiseni
    naurat siellä itseksesi?
    Naurat ehkä mulle -- vaan
    senpä sanoa nyt saan,
    että jollei sulla lie
    parempaa mi suusi vie
    nauruhun; niin naura vain!
    Lystimpi on katsoo ain'
    nauravahan suuhusi,
    kuin jos suutuksissasi
    katseleisit päälleni.
    Naura siis vain, Lyydini!

 Toisella kertaa, kun Lydia on vajonnut tilapäisen epätoivon valtaan,
 lohduttaa Isa häntä kauniilla runolla, jonka nimenä on "Miksi suret,
 Lyydi kulta?"

    Miksi suret, Lyydi kulta,
    miksi olet rauhaton?
    Joko elon myrskyt sulta
    ryöstänyt sun rauhas' on?

    Nuori viel' on sydämesi
    runneltavaks surujen;
    peittää ei saa kyynelvesi
    loistetta sun silmien.

    Katsos aurinkoinen jalo
    sateen jälkeen loistelee,
    kyyneleet sen lämmin valo
    nurmen päistä kuivailee.

    Anna, Lyydi, ikäväsi
    lentää pois, ja katso vaan,
    kuinka hyvän Luojan käsi
    hyvyydellä täyttää maan!

    Katso, kuinka Luoja muuttaa
    luonnon uuteen elämään!
    Nauti luonnon ihanuutta,
    elä näänny ikävään!

    Sydämesi, Lyydi! anna
    päästä uuteen elämään!
    Anna toivon tunteet panna
    ilosta sen sykkimään!

 Miten ihastunut Isa oli Lydia Laguksen lauluun, käy myös esille
 monesta runosta. Niinpä runonpätkä "Sjung" (Laula) tuntuu aivan
 välittömästi syntyneen toisen laulaessa:

    Lydi, liten vän!
    Sjung, ack! sjung igen,
    sjung din lefnadsglada visa!
    För ditt eget bröst
    sjung om ro och tröst --
    sjung till sorgsna själars lisa!
    Skiner solen: sjung af glädje, mod och lust,
    brusar stormen, se mot hoppets gröna kust.
    Du min lilla vän!
    Sjung, ack! sjung igen
    då din lefnadsglada visa!

 [suom.: Lyydi, pieni ystäväni! Laula, oi! laula jälleen, laula
 elämäniloinen laulusi! Itsellesi laula rauhaa ja lohdutusta -- laula
 surullisten huojennukseksi! Jos aurinko paistaa: laula ilosta,
 rohkeudesta ja halusta, jos myrsky pauhaa: kohota silmäsi toivon
 vihertävää rantaa kohti. Pieni ystäväni! Laula, oi, laula jälleen
 elämäniloinen laulusi!]

 Sama ajatus, joskin paljoa laajemmaksi kehitettynä on runossa "Laula,
 Lyydi!", joka onkin kauneimpia Lydia Lagukselle sepitetyistä runoista:

    Laula, Lyydi! Sulle antoi Luoja
    äänen, todisteeksi lemmestään,
    vaan Hän käskee, kaiken onnen tuoja,
    sillä ylistellä nimeään.

    Laula Lyydi, kunniaksi Hälle,
    suloksi myös ihmislapsien!
    Laula onneksi sun elämälle
    rauhaksi sun oman sydämen!

    Laula Lyydi! koska sydämesi
    tuntee laulun voiman. Laula niin,
    että kuivaa silmistäsi vesi,
    puhjeten vaan ilokyyneliin!

    Laula Lyydi! koska surut painaa,
    laula, koska myrsky raivoaa!
    Laulu yksin lohdutuksen lainaa,
    myrskyn sielussasi rauhoittaa.

    Laula Lyydi, koska ilokäet
    kukkuu sulle nautinnoista vaan!
    Laulaen sä parahiten näet
    laskee laivas' toivon satamaan.

    Laula Lyydi, koska lemmen tulta
    sielus' kätkee! Laula silloinki,
    ystäväs' kun elonmyrskyt suita
    vie, -- oi! laula silloin Lyydini!

 Mutta niin suuresti kuin Isa ihailikin Lydian laulua, tuotti se
 hänelle myös monta levotonta hetkeä. Hän pelkäsi, että ystävä voisi
 tulla "itserakkaaksi ja ylimieliseksi", eikä muistaisi, että "kaikki
 on Jumalan lahjaa, jonka hän helposti voi riistää ihmiseltä."
 Tuollaisena hetkenä on varmaan seuraava pieni runo syntynyt:

    Lydia! Du vet hur varmt din Isas själ
    beder för din sällhet och ditt väl;
    ej behöfver hon ju särskildt nämna dig
    hvad hon önskar dig på lifvets stig,
    ty hon önskar dig allt godt som finnes
    på vår jord -. och bortom grafven vinnes.

    Må din lefnadshimmel stråla klart!
    Komma töcken: må de skingras snart!
    Och med nordens näktergalar må
    du i täflan glada toner slå!
    Må med rosor våren dig besmycka!
    Må du vinna kärlek, frid och lycka!

    Hjärtats frid den bästa skatten är;
    har man den, man föga mer begär.
    Må den rätta friden trifvas väl
    Lydi liten! i din varma själ!
    O! jag hoppas att dig Gud förlänar
    hvad Han tror att till ditt bästa tjänar.

 [suom.: Lyydi! Sä tiedät kuinka lämpimästi Isan sielu rukoilee onnea
 ja menestystä sulle, eihän hänen tarvitse erityisesti mainita, mitä
 hän sinulle toivoo elämäsi tiellä, sillä hän toivoo sinulle kaikkea
 hyvää, mitä maailmassa on -- sekä haudan toisella puolen. -- Kirkkaana
 loistakoon elämäsi taivas! Jos se pilveen menee, hajotkoon pilvet
 pian! Ja kilpaa Pohjolan satakielien kanssa laulaos iloisesti! Kevät
 koristakoon sinua ruusuillaan. Voittaos rakkautta, rauhaa ja onnea!
 -- Sydämen rauha on paras aarre; ken sen omistaa, ei pyydä muuta.
 Viihtyköön oikea rauha, pikku Lyydi! sinun lämpimässä sielussasi. Oi!
 Jumala antakoon sinulle mitä Hän parhaaksi sinulle näkee.]

 Myöhemmältä ajalta on ehkä runo "Förr och nu" (Ennen ja nyt), joka
 huokuu katkeruutta ja pettymystä, ja jossa Isa ikäänkuin jo sivulta
 katselee heidän ystävyyttänsä. Siinä hän sanoo:

    Förr satt jag med klappande hjärta
    och såg på din tjusande bild.
    Än kände jag fröjd och än smärta,
    än var jag så lugn och än vild,
    än svartsjuk, än stolt i det hoppet
    att jag vore något för dig; --
    men tiden har flytt -- under loppet
    den känslorna tagit med sig.

    Beständigt på dig jag blott tänkte,
    din tanke jag gissade på
    och frågade mig om du skänkte
    åt mig någon tanke också;
    så läste jag säll i ditt öga,
    att något jag var ock för dig;
    men nu har en vinter fått snöga
    på min kärleksvår -- och på mig.

    Förr såg jag i dig idealet,
    såg himmel och jord uti dig, --
    det låter kanhända för galet, --
    jag rådde dock icke för mig.
    Nu tycker jag, du är som andra,
    har dygder, men fel likaså;
    dig tänker jag visst inte klandra,
    men icke beundra ändå.

 [suom.: Ennen mä istuin sykkivin sydämin ja katselin sinun
 ihastuttavaa kuvaasi. Vuoroin tunsin iloa ja tuskaa, vuoroin olin
 levollinen ja hurja, vuoroin mustasukkainen ja ylpeä toivoessani
 voivani olla jotain sinulle; -- mutta aika on kulunut -- ja sen
 mukana tunteet vaihtuneet. -- Alituisesti vain sinua ajattelin, sinun
 ajatuksesi minä arvasin ja kysyin tokkopa minuakin ajattelit; silloin
 onnellisena näin katseestasi, että jotain sinullekin merkitsin, mutta
 nyt on jo talvi heittänyt lumensa rakkaudenkevääni ja minun itseni
 ylitse. -- Ennen näin sinussa ihanteen, näin sinussa taivaan ja maan,
 -- se kuuluu ehkä liian hullulta, mutta en mahda itselleni mitään. Nyt
 mielestäni olet kuin muutkin, sinulla on hyveitä, mutta myös vikoja;
 en aio moittia sinua, mutta en ihailekaan.]

 Toinen ruotsalainen runo "Ett litet minne till Lydia" (Pieni
 muisto Lydialle), on luultavasti sepitetty vasta syksyllä 1872, ja
 siinä Isa, tuntiessaan lähestyvän kuoleman, tahtoo antaa pienen
 muiston ystävälleen ja samalla ajatuksissaan käydä läpikoko heidän
 ystävyytensä ajan. Se kuuluu näin:

    Lydi! tag ett litet minne här
    af din Isa -- fast det ringa är,
    men du af detsamma kanske minns
    Isa -- sen hon icke mera finns.
    Kanske minns du af mitt mörka hår
    Isas glädjelösa ungdomsår,
    och mitt mörka, vilda, sorgsna hjärta,
    med dess kärleksglöd, dess strid, dess smärta?

    Kanske mins du, ljusa engel! då
    Isas vilda vänskap emot dig också,
    hennes många nycker, hennes tusen fel,
    hennes varma, men så vilda själ?
    Kanske redan då själen från sitt grus
    flytt till Fadershemmet renad, klar och ljus.
    Här är Lydi ljus och mörk är Isa -- men
    båda blifva ljusa vi i -- himmelen.

 [suom.: Lyydi! Ota pieni muisto Isaltasi -- vaikka se onkin
 vähäpätöinen, mutta ehkäpä siitä muistat Isaa -- sitten kun häntä
 ei enää ole. Ehkäpä tumma tukkani kertoo sinulle Isan ilottomasta
 nuoruudesta ja synkästä, hurjasta, surullisesta sydämestäni, sen
 rakkauden hehkusta, taistelusta, tuskasta? -- Ehkäpä muistat silloin,
 valoisa enkeli! Isan hurjaa ystävyyttä sinua kohtaan, hänen monia
 oikkujaan, hänen tuhansia vikojaan, hänen lämmintä, mutta niin hurjaa
 sieluaan? Ehkäpä sielu jo silloin on paennut tomustaan puhdistuneena,
 kirkkaana ja valoisana Isän kotiin. Täällä on Lyydi vaalea ja tumma
 Isa -- mutta molemmat me olemme valoisia -- taivaassa.]

 Uusi ystävyys, niin kiihkeä kuin se olikin, ei kuitenkaan vieroittanut
 Isaa hänen entisistä ystävistään, sillä uskollisuus oli hänen
 luonteensa kuvaavimpia piirteitä. Joka kerta kun hän Sallyn kautta,
 joka oli voimakkain yhdysside Isan ja hänen kotinsa välillä, sai
 tietoja omaisistaan, sekä kaikesta mitä Puolangalla tapahtui, tunsi
 hän mitä suurinta iloa. "Sinun kirjeesi ja kertomuksesi teidän
 elämästänne tuotti minulle niin sanomatonta iloa", kirjoittaa hän
 Sallylle (6/2), "että olin aivan unohtaa missä olin ja elin vain
 teidän mukananne. Mutta sellainen kuvittelu ei ole yhtä terveellinen
 kuin suloinen; sillä jos missään, niin täällä täytyy pitää ajatuksensa
 koossa ja keskittää ne yhteen pisteeseen, olkoon tuona pisteenä
 Bonsdorffin 'tuntemattomat luvut' -- Hagforsin 'tahdit, paussit,
 oktaavit ja kvartit' tai neiti Soldanin 'yhdistetyt lauseet' y.m."

 Mutta vaikka ajatukset usein eksyivätkin kotiin, ja omiin haaveiluihin
 niin käy sittenkin seuraavasta kirje-otteesta ilmi, miten hän koko
 sielullaan antautui seminaarityöhön (6/1):

 "Vasta täällä minä heräsin unelmistani. Vasta täällä minulle kaikki
 selveni. Vasta täällä tulin ajatelleeksi, miten tärkeä se askel oli,
 jonka olin ottanut -- ja elämäni päämäärä selvisi minulle. Vaikeat ja
 monet ovat tulevat velvollisuuteni ja tehtäväni, mutta kutsumukseni on
 samalla suloinen ja jalo. En koskaan enää saa antautua omiin unelmiini
 eikä sydämeni -- se huolestuttaa minua hiukan -- saa enää lämmetä vain
 omille huveilleni ja ystävilleni, sen täytyy nyt sykkiä isänmaalle,
 sen valon ja valistuksen hyväksi. Toimettomasta tytöstä on siten
 tullut miltei hiukan hyödyllinen ja toimekas nuori nainen ja omien
 itsekkäiden unelmieni sijalle ovat astuneet ainakin jossakin määrin
 yleistä parasta tarkoittavat riennot...

 "Saa nähdä, missä kaitselmus määrää minulle pienen toiminta-alan? Jos
 vain _jaksan niin pitkälle_..."

Ensi kertaa nyt Isan kirjeissä ilmenee pelko, etteivät voimat
ehkä kestäisi. Ei kertaakaan talven kuluessa hän tätä ennen ollut
valittanut terveydentilaansa, mutta varmaan yskä, jonka hän syksyllä
seminaarimatkallaan hankki itselleen, ei ollut hellittänyt koko aikana.
Helmikuun lopulla hän näet kirjoittaa Sallylle, että hänen "rintansa on
ollut niin kipeä", että hän "yhden viikon ajan sylki verta". Muutamia
päiviä hän oli ollut tunneilta poissa. Mutta kerrottuaan tämän hän
heti varoittaa Sallya: "Älä kerro kotona, että olen tullut hiukan
kivulloiseksi. Äiti tulisi kovin levottomaksi. Toivon, että kaikki taas
paranee, kunhan olen hiukan varovaisempi."

Ruumiillinen heikkous ja sairaus ei vaikuttanut kuitenkaan
vähimmässäkään määrässä hänen henkisiin voimiinsa. Kun helmikuun 9
p:nä seminaarissa oli määrä viettää Franzénin satavuotis-muistojuhlaa,
uskottiin Isalle jälleen juhlarunon sepittäminen, ja ihmetellä täytyy
hänen henkistä joustavuuttansa, kun hän väliaikoina, ikäänkuin
leikillä, saattoi saada sen käsistään. Kielellinen kankeus, joka
syksyisissä juhlarunoissa oli varsin tuntuva, on tästä jo suuressa
määrässä kadonnut, varsinkin viides ja kuudes säkeistö ovat kauniit ja
eheät sekä muotoon että ajatukseen nähden.

Juhla, jonka ohjelmaan paitsi tätä runoa kuului laulua, soittoa ja
esitelmä, oli erittäin onnistunut, ja salin oli neiti Soldan kauniisti
ja taiteellisesti koristanut. "Taustalla", niinkuin Isa kertoo, "loisti
harmaaseen kallioon uurrettuna Franzénin nimi tulikirjaimin, jotka
himmeässä valossa ja synkkien kuusien ympäröiminä tekivät satumaisen
vaikutuksen." Isan juhlaruno herätti suurta ihastusta, se käy selvästi
hänen omista sanoistaan esille:

 "Unelmani runojeni suhteen ovat monin kerroin täyttyneet... Opettajat
 imartelevat minua, koko kaupunki puhuu minusta; toverit hemmoittelevat
 ja koettavat kilvan voittaa ystävyyttäni. Cygnaeus lähetti minulle
 neiti Lydeckenin kautta 'Till Franzéns sekulärminne' nimisen julkaisun
 sekä Franzénin ja oman kuvansa. Niin, kyllä imartelua on minun
 ylitseni vuotanut. Mutta Isa on onnettomampi kuin koskaan ennen...
 Kaikki tuo vie minut vain yhä kauemmaksi Jumalasta ja nöyryydestä."

Tämän mielialan vallassa on varmaan runo "Isas önskan" (Isan toive)
syntynyt, joka hänen omien sanojensa mukaan "on sepitetty -- ei
kuitenkaan kirjoitettu, vaan ajateltu -- luokalla, suomen tunnilla,
ollessani hiukan kipeä". Sairaus on myös painanut leimansa sen
viimeisiin säkeistöihin:

    O! om jag kunde som fågeln sjunga,
    O! om jag kunde som hon vara glad,
    bort skulle jag sjunga sorgen den tunga,
    sjunga som fågeln på blommornas blad.

    O! om jag kunde som stjärnorna glimma,
    sprida en strimma af glädje och ljus,
    så skulle jag glimma i sorgernas timma
    och söfva de stormande känslornas brus.

    O! om jag kunde som englarne älska,
    älska så rent och så troget som de,
    så skulle jag älska min sörjande nästa,
    mot alla, som lida så tröstande se.

    Fastän jag icke kan sjunga och stråla,
    fast ej min kärlek som englarnas var,
    får jag väl tåla mitt öde -- och måla
    framtiden hoppfull och solljus och klar.

    Nej, aldrig, nej aldrig jag mera kan drömma
    mig säll sedan friden har lämnat min själ,
    jag vill icke drömma, men nu vill jag glömma,
    att lycklig jag varit, min dröm ock farväl.

    Ack, hvarför, ack hvarför skall Isa så klaga,
    ler icke lifvet mot henne också?
    Skall stormen förjaga min skönaste saga,
    som lycklig jag drömde? Hur sorgligt ändå!

    Ja, Isa skall glädjas, fast hjärtat vill brista,
    Isa skall le genom tårar ännu.
    Snart skall du brista, mitt hjärta: -- det sista
    slaget -- skall dö -- hvad den döden är ljuf!

    Kom ljufliga död med ro för mitt hjärta!
    Kom att mig föra till sällare land!
    Lugna mitt hjärta, lindra min smärta!
    knyt själen med nya, heliga band!

[suom.: Ah, jospa voisin kuin lintu laulaa, ah jospa voisin olla
iloinen kuin se, vapaaksi raskaasta surusta ma mieleni laulaisin,
laulaisin kuin lintu kukkasten parissa. -- Ah, jospa voisin kuin tähti
kimallella, levittää iloa ja valoa, niin kimaltelisin surun hetkinä
ja saattaisin lepoon myrskyävät tunteet. -- Ah, jospa voisin rakastaa
kuin enkelit, rakastaa yhtä puhtaasti ja uskollisesti kuin he, niin
rakastaisin surevaa lähimäistäni ja lohduttaisin kaikkia kärsiviä. --
Vaikken voi laulaa enkä loistaa, vaikken voi rakastaa kuin enkelit,
täytyy minun kestää kohtaloni -- ja kuvailla mielessäni tulevaisuutta
toivorikkaana ja kirkkaana. -- En koskaan voi enää uneksia onnesta
rauhan haihduttua sielustani, en tahdo uneksia, vaan unohtaa, että
olen ollut onnellinen, jää hyvästi unelmani. -- Oi miksi Isa näin
valittaa, eikö elämä hänellekin hymyile? Karkoittaako myrsky kauneimman
uneni? Kuinka surullista! -- Niin, Isa tahtoo iloita, vaikka sydän
on pakahtua, Isa hymyilee kyynelten takaa. Pian sä, sydämeni murrut!
Viimeinen tykytys lakkaa. -- Miten suloinen on kuolema! -- Tule,
suloinen kuolema, tuo rauha sydämeeni! Vie minut parempaan maahan.
Tyynnytä sydämeni, lievitä tuskani. Sido sieluni uusin, pyhin sitein!]

Mutta kesken tätä runsasta tuotantoa on hetkiä, jolloin kaikki tuntuu
hänestä tyhjältä ja turhalta: Niinpä hän (25/2) kirjoittaa Sallylle:

 "Olen tullut aivan väliäpitämättömäksi runoutta ja kaikkea sellaista
 kohtaan... Lainakirjastossamme on paljon uusinta kirjallisuutta
 saatavana, mutta jos otan sieltä jonkun kirjan, niin vien sen kolmen,
 neljän viikon kuluttua lukematta takaisin."

Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, miten Isa, kirjoittaessaan
seminaarissa aineita, löysi aina joitakin persoonallisia
kosketuskohtia, jotka soveltuivat esitettävänä olevaan aineeseen.
Niinpä kirjoittaessaan aineen "Vesi" hän kuvasi Suomussalmen aikuista
pientä kotikouluaan ja "Satu" nimisessä aineessa suhdettaan Betty
sisareen. Kun nyt helmikuussa oli kirjoitettava aine "Haavasta",
seurasi hän siinäkin entisten esimerkkiä kuvaten omaa luonnettaan ja
alituista kaipaustansa. Koska tämä aine on oikeastaan kaunokirjallinen
tuote, otamme siitä pienen otteen.

Isa kirjoittaa ensin kulkevansa lehdossa, jossa vallitsee suuri rauha.
Hän istahtaa mättäälle ja kuunnellessansa metsän hiljaista huminaa, hän
huomaa vieressään haavan, jonka lehdet värähtelevät yhtä rauhattomasti
kuin hänen oma sielunsa. "Miksi et sinäkin nuku niinkuin muut puut
ympärilläsi?" kysyy Isa haavalta. Ja haapa alkaa kertoa hänelle
tarinaansa:

 "Alkuni on pienestä siemenestä, jonka tuuli lennätti tähän, sillä
 niinkuin näet, eivät ympärilläni seisovat puut ole samanlaisia
 kuin minä. Aina olen ollut erilainen muita puita. Kuta isommaksi
 kasvoin, sitä suuremmaksi tuli eroitus välillämme. Minä olen hyvin
 herkkätuntoinen, synkkämielinen ja rauhaton; jonka tähden minua usein
 pilkataankin. Kun olin pienempänä, ainoastaan ruohojen ja kanervien
 kokoinen, olin levollisempi; heidän suojassaan kasvaessani eivät
 tuulet minua pudistelleet. Vähän suuremmaksi tultuani aloin jo tuntea,
 että maailma usein oli kylmä ja kolkko, ja vähimmätkin tuulenviuhkat
 saivat lehteni tärisemään, mutta silloin olivat lehteni vielä niin
 hienot, lauheat ja pienet, ettei niiden liikunto aikaansaanut
 sellaista kohinaa kuin nyt.

 "Mielessäni on aina ollut ihmeellinen halajaminen pois täältä, jonne
 olen tuomittu seisomaan; minä kaipaan vapautta. Kun näen lintujen
 ilmassa lentävän, niin kulkee kummallinen värähdys ruumiissani;
 silloin ajattelen: miksen minäkin saa katsella millainen maailma on
 tuolla vuorten takana?

 "Kun näen iltaruskon taivaan rannassa, syttyy mieleeni halu päästä
 sinne korkeampiin maailmoihin, jossa on valoa ja vapautta minullekin.
 Vaan turha on kaipaukseni. Juureni ovat lujasti maassa kiinni.

 "Kerran levähti pieni laululintu oksillani; hän kertoi minulle, että
 kerran on aamu valkeneva, jolloin koko luonto uudistuu uuteen,
 parempaan eloon, kaikki saavat vapauden ja levon; mutta hän sanoi sen
 aamun seuraavan vasta kuolon synkkää yötä. Sydämeni sykki silloin
 ilosta ja toivosta; luulin vapauden aamun minullekin koittavan,
 jolloin pääsisin vapaaksi maallisista siteistäni ja niinkuin lintunen
 saisin lentää tuonne iltatähden luo, jonne ikävöin. Mutta eräänä
 iltana sanoi lehtimato, että se aamu valkenee vain ihmisille. Minä
 en ole ansainnut parempaa. Ihmiset tekivät näet haavasta ristin ja
 naulitsivat Hänet siihen, joka tuli sovittajaksi heidän ja Jumalan
 välillä. Siitä ajasta olen tuomittu vapisemaan. Minulla on syytä
 vapista, rauhaa en koskaan saa."

Kevät vuonna 1872 teki varhain tuloaan, ja jo toukokuun keskivaiheilla
oli lehti puhjennut puuhun seminaarin puistossa. Varjoisassa
lehtimajassa nuoret oppilaat istuivat usein kirjojensa tai
käsitöittensä ääressä ja pistivät silloin tällöin lauluksi, jota
lintujen tuhatääninen kuoro puiden latvoissa säesti.

Isakin samoili päivät päästään ulkona "Malmström, Topelius tai Thomas
Moore" kainalossaan, eikä hän malttanut illallakaan palata määräajalla
huoneeseensa, vaan istui myöhään yöhön suurella kivellä seminaarin
puutarhassa haaveillen ja miettien. Hän ei välittänyt siitä, vaikka
yskä kosteassa iltailmassa yltyi niin pahaksi, että hänen täytyi
useampia päiviä olla vuoteen omana voimatta "lukea tai edes ajatella".
Ja vaikka hän vallan hyvin tiesi, että syynä sairauteen oli hänen oma
"varomattomuutensa" ja "kuutamokävelynsä", ei hän luopunut niistä
sittekään. Sillä hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän voinut
nukkua.

 "Jospa tietäisit, kuinka äärettömän onneton tänä keväänä olen ollut",
 puhkeaa hän Sallylle sanomaan (18|5). "Minun sielussani on riehunut
 kumma taistelu. Joskus olen melkein hulluuteeni asti ihaillut
 luontoa, runoutta, y.m. ikäänkuin olisin tiennyt sen olevan väärää
 -- ja että pian olisin pakoitettu siitä eroamaan; toisen kerran olen
 tuntenut suorastaan inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea kaunista ja
 suurta kohtaan, niinkuin maailma sitä nimittää, ja syyttänyt sitä
 rauhattomuudestani. Ja totta se onkin, jollen pitäisi luontoa,
 runoutta ja ystäviäni epäjumalinani, niin olisin paljoa onnellisempi
 ja levollisempi, sillä ne estävät minua rakastamasta Jumalaa ja glädje
 utan Gud ej finnes, utan Gud ej finnes frid."

 [Iloa Jumalatta ei ole, Jumalatta ei rauhaa ole.]

"Miksi Isa pitää maallisia epäjumalia?... Jospa rauhallinen olo
Puolangalla saattaisi sieluni tasapainoon! -- Kysymys, johon en löydä
vastausta, on seuraava: Miksi Jumala antaa ihmiselle tunteita ja
taipumuksia, kun Hän kuitenkin tietää, ettei ihminen voi muuta kuin
käyttää väärin Hänen lahjaansa ja sen kautta tulla sekä ajallisesti
että iankaikkisesti onnettomaksi."

Samaa kysymystä Isa koettaa selvitellä itselleen runossa

    KAHDEN VAIHEILLA.

    Ääni tuttu kuiskaa sielussani:
    "Laula, koska laulunlahjan sait!"
    Mutta tunnon ääni intoani
    estää, käskien mun olla vait!
    Mielelläni laulelisin kerran!
    Vaan, tuo kielto tunnossain on -- Herran.

    Toisinaan kun intoin vallan saapi,
    laulan, vaikka soimaa tuntoni;
    toisinaan, jos kuinka haluttaapi,
    vaiti oon -- vaikk' laulaa syömmeni.
    Kahden mielt' en voi mä noudatella:
    olla ääneti -- ja lauleskella.

    Loiko ilman tarkoitusta Luoja
    vienot sävelet mun sydämeen?
    Eipä niin. Vaan kaikkein lahjain tuoja
    vaatii arvon niistä itselleen.
    Sulle, Herra, lauluni jos soisi,
    silloin suotu, sallittu se oisi.

Tämän kevään taistelut sopusointuun sulautuneina, ovat löytäneet
taiteellisen muotonsa runossa "Aallon kehtolaulu", joka onkin Isan
kaikkein kauneimpia ja ehjimpiä tuotteita.

    Nuku, nuku aaltonen,
    nuku jo!
    Tuolla laulaa humisten
    kuusisto!
    Kehtolaulusi se on --
    nuku aalto rauhaton,
    nuku jo!

    Miksi tahdot katsella
    kuinka jo
    loukannut on luontoa
    turmio!
    Kuinka kukat surkastuu,
    kuinka tuuless' paljastuu
    lehdikko?

    Nuku aalto, vahtopää!
    Nuku jo!
    Kerran sinun herättää
    aurinko.
    Senpä sulle, rauhaton,
    hellä silloin suotu on
    suutelo.

    Herätessäis heloittaa
    kukat jo,
    suloisesti tuoksuaa
    tuomisto.
    Liverrykset lintuisten
    silloin soi kuin Väinösen
    kantelo!

    Sydän! nuku sinäkin,
    nuku jo!
    Uni sull' on suloisin
    nautinto.
    Toivo aikaa armaampaa,
    nuku, kunnes lopun saa
    taistelo.

Luultavasti tänä aikana on myöskin runo "Kesäyönä" syntynyt.

    Yöllä unelmaini taivas
    armas aina aukeaa,
    maailma -- sun monet vaivas
    silloin ei voi vaivuttaa.

    Silloin sielu askarissa
    onpi onnen löytävä,
    vaikk' on ruumis vaivuksissa,
    tekee sielu töitänsä.

    Vähän muistan murheitani,
    luontoa kun katselen
    ja kun kynä kädessäni
    Luojan töitä aattelen.

    Auki onpi akkunani,
    raitis ilma aaltoaa,
    niinpä myös mun sieluani
    henki uusi valloittaa.

    Nytpä toivot, unelmani
    saavat uuden muotonsa,
    huonot, pienet laulelmani
    kalliin, pyhän verhonsa.

    Sielu uudet siivet saapi,
    sydän tuoreet toivonsa:
    toivo sinne vuodattaapi
    kauniin kultakasteensa.

    Mitä kuiskaa toivon ääni
    sydämeeni sykkivään?
    Ett' en koko elämääni
    ole luotu itkemään.

Lukukausi läheni jo loppuaan, Isan ensimäinen seminaari vuosi, jossa
oli ollut niin runsaasti sekä iloa että sisällisiä taisteluja. Samalla
kun hän nyt iloitsi päästessään taas rakkaitten omaistensa luo, tuntui
ero Lydia Laguksesta kovin katkeralta, kaksin verroin katkeralta sen
johdosta, että ero näytti tulevan pitkäaikuiseksi. Toukokuussa oli
näet Ida Basilier ollut konserttimatkalla Jyväskylässä ja kuullut
Lydia Laguksen laulavan, ja nuoren tytön korkea, kirkas sopraano oli
siihen määrään ihastuttanut kuuluisaa laulajatarta, että hän mitä
lämpimimmin kehoitti häntä antautumaan taiteilijauralle. Isa iloitsi
ja oli ylpeä ystävänsä puolesta, mutta samalla hän ei voinut hillitä
alakuloisuuttaan ajatellessaan, että Lydia keskeyttäisi opintonsa
seminaarissa ja että heidän tiensä eroaisivat toisistaan. Ja tuo haikea
ajatus seurasi häntä yhä hänen kotiin palattuaankin. "Saankohan koskaan
enää kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille",
kirjoitti hän ystävälleen Puolangalta (30/6), "saankohan vielä kuulla
sinun laulavan lempilaulujani?"

Ja sitten hän jatkaa:

 "Jos Jumala antaa minun parantua, niin palaan kai jälleen seminaariin.
 Tahdon tulla sinne työtä tekemään ja raatamaan, tahdon nähdä kaikki
 ne rakkaat paikat, jossa sinun rinnallasi uneksin ihanimmat unelmani.
 Koittaakohan sinun vai minun onneni päivä? Sinun -- jos pääset
 ulkomaille -- vai minun -- jos palaan jälleen seminaariin. En tahdo
 olla itsekäs. Verta vuotavin sydämin, mutta silti hartaasti ja
 rehellisesti toivon ja rukoilen, että sinun onnenpäiväsi koittaisi."

Isa palasi kotiin seminaarista juhannuksen aikana yhdessä isänsä
kanssa, joka oli tullut häntä Kajaaniin vastaan. Hän palasi kotiin
hyvin heikkona, sillä pitkä matka oli rasittanut häntä siihen määrään,
että hän jälleen oli sylkenyt verta. Hän ei jaksanut lähteä edes
pappilaankaan, vaan lähetti Sallylle sanan, joka heti seurasikin
kutsua. Koko iltapuolen ystävykset juttelivat yhdessä, vaikkeivät
entiset lempikeskustelut enää ottaneetkaan sujuaksensa. Sillä kun Sally
tahtoi kuulla, mitä kirjallisuutta Isa kevään kuluessa oli lukenut,
vastasi hän lukeneensa vain enimmäkseen raamattua ja käänsi puheen
toisaalle.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Sally ja Isa, jotka olivat niin
monta yhteistä iloa ja surua kokeneet, tapasivat toisensa. Pari päivää
myöhemmin läksi näet Sally pitkälle matkalle, aina Murmannin rannikolle
isänsä kanssa, jolle sikäläisen suomalaisen väestön sielunhoito oli jo
useampana vuonna uskottu.

Vähitellen Isan heikontuneet voimat vahvistuivat rauhallisessa kodissa
ja omaisten hyvässä hoidossa. Hän joi joka aamu lämmintä maitoa, käveli
mäntymetsässä ja koetti olla mahdollisimman varovainen. Pappilassa hän
kävi usein, vaikka Sally olikin poissa, lukien ääneen rouva Thauvónille
tai tehden käsitöitä hänen kanssaan. Ja iltasin istuessaan yksin
pienessä ullakkokamarissaan hän jatkoi jälleen päiväkirjaansa. Tuon
pienen vihkosen, jonka nimenä on "Aftontankar tillegnade Ljungblomman
af hennes Pensée" (Ilta-ajatuksia, omistetut Kanervalle hänen
Orvokiltansa), oli määrä Sallylle säilyttää kaikki Isan ajatukset ja
pienet tapaukset sinä aikana, jolloin ystävä oli poissa kotoa. Sillä
vaikka Lydia Lagus olikin Isalle kaikkia muita ystäviä kalliimpi,
osoittavat tämän pienen vihkosen tiheään kirjoitetut sivut, kuinka
rakas myös Sally oli hänelle.

Heinäkuun 7 p:nä kertoo Isa päiväkirjassansa, että hän yhdessä Sallyn
äidin kanssa on lukenut "Salaminin kuninkaita".

 "Miten ihana ja suurenmoinen se on!" huudahtaa hän. "Olen kovin
 ihastunut siihen. Kreikkalaiset ovat aina olleet lempikansani -- nuo
 sivistyneet, isänmaalliset, runolliset muinaiskreikkalaiset nimittäin.
 Ihana, hurmaava satumaa! Minun mielestäni heidän muinainen suuruutensa
 on aina tuntunut pikemmin sadulta kuin todellisuudelta." Mutta sitten
 hän äkkiä innostuneena puhkeaa sanomaan: "Mutta miksi ihailisin vain
 Kreikkaa? -- Ei! Suomi on yhtä ihailtava. Suomi,[Seuraavat lauseet
 on Isa kirjoittanut suomeksi.] sinä olet minulle yhtä rakas, yhtä
 rakas, yhtä mieluisa, sinä olet yhtä täynnä ihanuutta, runoutta,
 voimaa ja muinaismuistoja! Kalevala on minusta yhtä ihmeellisiä ja
 jaloja muistoja täynnä kuin Iliaadi ja Odysseyakin -- Kalevalan
 urhot: Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen -- kyllä
 ne piisaavat Herkuleelle, Theseylle, Akilleylle ynnä muille. Maamme,
 kansamme -- kaikki ovat yhtä ihmeteltäviä; Pindaroa, Homeroa,
 Sofoklesta ynnä muita kyllä vastaa Runebergimme, Topeliuksemme,
 Stenbäck -- Lönnrot ja monet muut."

Isan suurimpana ilona tänä kesänä olivat postipäivät, jolloin hän sai
ystäviltään kirjeitä. Oikea onnenpäivä siinä suhteessa oli heinäkuun
14:s, sillä niinkuin hän päiväkirjassaan kirjoittaa, sai hän sinä
päivänä kirjeitä "kahdelta rakkaimmalta naisystävältään", Lydialta ja
Sallylta sekä kolmannen "parhaimmalta miesystävältään". Hän oikaisee
kuitenkin heti: "Ei! Hän ei ole minun ystäväni, hän on vaan hyvä
tuttava minulle, mutta meitä yhdistää sielun sympatiia, vaikkemme
ole toistemme kanssa montakaan sanaa vaihtaneet -- me olemme vain
ajatelleet -- ja katselleet toisiamme. Minä ihailen häntä suuresti."

Tämä hyvä tuttava, käyttääksemme Isan omia sanoja, oli sama nuori
runoilija, josta hän jo edellisenä syksynä oli kirjoittanut Sallylle ja
toivonut saavansa nähdä häntä, J.H. Erkko.

Erkko, joka vuotta aikaisemmin oli tullut seminaariin kuin Isa, asui
neiti Soldanin luona ja siellä Isa epäilemättä oli joskus tavannut
hänet. Neiti Soldan oli kiintynyt kumpaankin oppilaaseensa, joiden
lahjat kävivät niin samaan suuntaan, ja useasti lukukauden aikana
oli hän koettanut viedä heitä yhteen varsinkin huomattuaan, millä
ihastuksella Erkko seurasi nuorta runoilija-neitosta. Isaa kiusasi
kuitenkin neiti Soldanin hyväntahtoinen välittely, ja jos hänen
tunteensa Erkkoa kohtaan oli muuta kuin hänen runottarensa ihailua,
niin ei hän sitä ainakaan seminaaritovereilleen osoittanut. Mahdollista
on kuitenkin, että jollei kuolema olisi katkaissut niin varhain hänen
elämäänsä, tuo ystävyys helpostikin olisi voinut muuttua syvemmäksi ja
kiihkeämmäksi tunteeksi.

Vähää ennen Jyväskylästä lähtöä oli Isa käynyt hyvästijätöllä neiti
Soldanin luona ja salin pöydällä oli hän silloin nähnyt kokonaisen
pinkan Erkon vasta ilmestyneitä runoja. Huoneessa ei sattumalta ollut
ketään, ja silloin nuori tyttö, seuraten äkillistä mielijohdetta,
kirjoitti ylimmän runovihon kannelle Erkon nimen alle seuraavat kolme
sanaa: "Nuorukainen, maasi toivo!" Noilla sanoilla hän tahtoi, niinkuin
hän päiväkirjassaan sanoo (14/7), antaa "ystävällisen varoituksen
nuorelle runoilijalle, jonka elämä oli niin täynnä kiusauksia." Että
Erkko arvasi, kuka nuo sanat oli kirjoittanut, oli suuri yllätys
Isalle, mutta vieläkin suurempi oli hänen ilonsa nähdessään Erkon
kirjeestä, että hän oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Isa käänsi Sallya varten ruotsiksi Erkon kirjeen, joka uudelleen
suomennettuna kuuluu näin: [Alkuperäinen kirje joutui luultavasti
liekkien uhriksi Parolan talon tulipalossa. Kursiveeratut sanat on Isa
itse siteerannut suomeksi.]

 "Jalo ja kunnioitettava neiti Isa Asp.

 "Uskallan lähestyä Teitä kirjeellisesti, koska toivon, että Teidän jalo
 sydämenne ei tiedä mitään niistä peloittavista ennakkoluuloista, jotka
 ehkä kahlehtivat useiden -- samoihin oloihin sidottujen mieltä.

 Uskallan sen tehdä sitä suuremmalla syyllä, koska luulen, että
 jossakin määrin tunnen Teidän suuret, jalot ja korkeat pyrkimyksenne,
 joita olen seurannut sydämellisellä kunnioituksella ja -- jollette
 paheksu sanojani -- samalla myös osanotolla. Tämä kirje on kuitenkin
 lähinnä Teidän oman sydämenne aiheuttama.

 _Kolme jaloa sanaa yhtä jalosta rinnasta ovat kylläksi herättämään
 intoa ja rohkeutta._

 Arvaamalla pääsin selville siitä, että nuo kolme sanaa: _Nuorukainen,
 maasi toivo!_ olivat Teidän kädestänne lähteneet.

 Teidän sananne ihastuttivat minua suuresti ja nostattivat
 selittämättömän tunteen rintaani.

 Nuo sanat olivat Teidän kirjoittamianne.

 Nuo sanat olisivat ehkä aivan liian suuret minulle, jolleivät ne
 samalla kiihoittaisi ja innostuttaisi jokaista nuorukaista. Jos
 milloin niin nuoruudenaikana ihmiset ovat valmiit toivomaan ja
 uskomaan itsestään paljon. Mutta jollei niin olisi, niin eivät nuoret
 olisikaan nuoria, eikä myöskään saataisi mitään suurta ja kunnollista
 maailmassa aikaan.

 Pyydän anteeksi, että niin kernaasti siirryn yksityisistä asioista
 yleisiin. Tahdon vain vakuuttaa, että niin totta kuin Te sanoillanne
 annoitte minulle rakkaan ja kehoittavan muiston, niin totta tahdon
 minäkin ahkerasti käyttää Luojan antamia lahjojani rakkaan maani ja
 kansani kunniaksi, sillä palvellessamme omaa kansaamme palvelemme
 samalla koko ihmiskuntaa. ('Huomaatko hänen korkealle tähtäävää
 kunnianhimoansa', puhkeaa Isa kesken kaikkea Sallylle sanomaan.)
 Samalla minä myöskin uskon, että ilman luottamusta kahden välillä, ei
 voi saada mitään kunnollista ja arvokasta aikaan.

 Koska Te olette niitä harvoja naisoppilaita seminaarissa, joiden
 tuttavuuteen minun on onnistunut päästä, niin toivoisin hartaasti
 saavani Teidän valokuvanne, ja vieläkin iloisempi olisin,
 jollette olisi _loukkaantunut_ tästä kirjeestä, ettekä halveksisi
 kirjeenvaihdon jatkamista kanssani.

 Iloista, nautintorikasta ja virkistävää kesää toivoo vilpittömällä
 ystävyydellä ja kunnioituksella

                                          J.H. Erkko."

[Isan vastausta tähän kirjeeseen en ole onnistunut saamaan, mutta että
he vaihtoivat ainakin jonkun kirjeen keskenään kesän kuluessa, on
varma.]

Päiväkirjassaan kuvailee Isa Sallylle Erkkoa vielä seuraavin sanoin:

"On hyvin jalostavaa ja kehoittavaa sielulle seurustella tai vieläkin
paremmin olla kirjeenvaihdossa itseään etevämmän ihmisen kanssa.
Olisitpa nähnyt, miten kaunis, haaveellinen ja hieno hän oli! Niin,
kaikki, kaikki oli vain runoutta ja sopusointua tuossa nuorukaisessa.
Erkko on nuori (noin 22-vuotias), tulinen, huima nuorukainen. Neiti
Soldan, hänen äidillinen ystävänsä pelkää, että yhä kasvavat kiusaukset
voivat saada hänet horjahtamaan hyveen tieltä; sillä hän on vielä niin
kokematon ja herkkä kaikille vaikutteille. Hänen runonsa ovat myös
joskus täynnä niin kummallista, kevyttä vallattomuutta, kun hän antaa
runottarensa liian vapaasti leijailla tyttöjen ja heidän ruusuisten
huuliensa ympärillä. Mutta alakuloisuus ja raskasmielisyys on sittenkin
hänen luonteensa pohjasävel. Sitä todistavat useimmat laulut hänen
runoelmiensa ensimäisessä vihossa. Ja ken hänet on nähnyt, sanoo häntä
täydellä syyllä 'synkkämieliseksi'.

"Hän on nuori ja hän liitelee kuin perhonen kukasta kukkaan. Mutta sitä
hän tekee vain runoissaan. Aivan kauniisti hän pysyttelee loitolla
naisista. Mutta ne, jotka ovat keskustelleet hänen kanssaan, sanovat,
että hän ujoudestaan huolimatta on tavattoman hauska, puhelias ja hieno
seurassa. En minä ole paljon ollut hänen kanssaan. Joskus hän kuuluu
olevan vallattoman iloinen, on neiti Soldanilla tapana kertoa."

Isan terveys oli kaiken kesää varsin epävakavalla kannalla. Niinpä hän
kirjoittaa Lydia Lagukselle (19/7), ettei hän ole voinut lainkaan hyvin.

 "Olen hiukan sylkenyt verta ja rintani on ollut kovin kipeä. Yhden
 päivän makasin vuoteessa kovin sairaana; mutta se meni taaskin ohi."

Ja päiväkirjassaan hän elokuun alussa sanoo maanneensa kokonaisen
viikon sairaana vilustuttuaan huviretkellä Jaakonpäivänä. "Rinta
parkani ei siedä enää mitään."

Mutta sittenkin on seminaari hänellä alituisesti mielessä.

 "Ehkäpä on mieletöntä ajatellakaan enää seminaariin menoa,"
 kirjoittaa hän Lydialle, "mutta koska kaikki ennustavat minulle
 kuolemaa, niin voinhan yhtä hyvin kuolla siellä, missä opin elämään."
 Ja päiväkirjassaan hän sanoo: "Joskus olen aivan varmaan luullut
 kuolevani -- ja siksi en ole yhtään sietänyt kuulla puhuttavankaan
 Jyväskylästä. Viikon kuluttua minun pitäisi lähteä matkalle, mutta se
 tuntuu aivan mahdottomalta, kun rintani on niin kipeä."

Sairasvuoteella maatessa ja unettomia öitä valvoessa nousi Isan mieleen
monta tuskallista ajatusta, sillä samalla kun hän aavisti kuoleman
lähestyvän, mieli paloi yhä elämään. Tuollaisina synkkinä hetkinä,
jolloin kuoleman pelko ja samalla toivo päästä rauhaan taistelivat
hänen sielussaan, hän sepitti pari sävyltään synkkää ja epätoivoista
runoa, joille hän on antanut nimeksi "Natt-tankar". Toinen niistä
kuuluu näin:

    Brusa, brusa vilda bölja!
    Storma, storma vilda bröst!
    Töcken än min himmel dölja,
    än för mig ej finnes tröst!
    Mörka skuggor falla neder
    öfver dig, du trötta själ,
    döden mot dig famnen breder,
    snart hon kramar dig ihjäl.
    Alla lifvets sorger -- alla,
    stormar vilda, hemska, kalla,
    nu farväl!

    Sista striden kämpas redan --
    O! hur ljuft att hvila få!
    Döden nalkas. Nå, än sedan?
    Hvila får jag ej ändå!
    Aldrig, aldrig får jag hvila,
    aldrig blir det lugnt hos mig;
    hvart än själen skulle ila,
    skulle du infinna dig
    spöke! som mig städs förföljer
    och min stjärnas glans fördöljer
    nu för mig.

    Himmel! du mig nu förlossa!
    Gif mig uppå vägen ljus!
    Eller vill du mig förkrossa,
    så förtrampa mig i grus!
    Gör det snart och sluta striden!
    Nog jag smakat ren i tiden
    af dess rus.

    Ack! nu nalkas hvita andar
    och de gripa ren mig fast.
    Dödens sång med storm sig blandar;
    Allt sker tyst, men i en hast.
    Hörde ej du hur mitt hjärta
    nu utaf sin sista smärta
    stilla brast.

    Ack! så sällsamt! nu finns ingen
    Isa mer på jorden här,
    hon med lätta englavingen
    svingat sig till ljusets sfär. --
    Nej! hon irrar ibland töcken,
    uti rymdens vilda öken,
    utan frid.

[suom.: Kohise hurja aalto! Myrskyä hurja rinta! Pilvessä on vielä
taivaani, ei minulle vielä lohtua löydy! Mustat varjot laskeutuvat
ylitsesi, väsynyt sielu; kuolema avaa sinulle sylinsä ja musertaa sinut
pian. Kaikki elämän surut kaikki kurjat, kammottavat taistelut lausuvat
nyt jäähyväisensä. -- Viimeistä taistelua jo taistellaan. -- Oi, miten
suloista saada levätä! Kuolema lähestyy. No, mitäs siitä? Levätä en
kuitenkaan saa! En koskaan saa levätä, ei koskaan mieleni saa rauhaa,
sielu kulkekoon minne hyvänsä, aina sinä, kummitus, joka alituisesti
seuraat minua, ilmestyisit ja peittäisit minulta tähteni valon. --
Taivas, vapahda minut! Valaise tieni! Tai jos tahdot musertaa minut,
niin tallaa minut tomuun! Tee se pian ja lopeta taistelu! Kylläkseni
olen jo sen kohinasta saanut. -- Oi! nyt lähestyvät valkeat henget ja
tarttuvat jo minuun. Kuoleman laulu yhtyy myrskyn ääneen; kaikki käy
hiljaa, mutta nopeasti. Kuulitko miten sydämeni tuskasta nyt hiljaa
pakahtui. -- Oi, miten kummaa! Nyt ei Isaa enää ole maailmassa, kevein
enkelinsiivin hän liitää valon valtakuntaan. -- Ei! hän harhailee
pilvissä, avaruuden autiossa erämaassa rauhatonna.]

Vaikka epäilemättä olisi ollut paljon järkevämpää, jos Isa olisi jäänyt
kotiin, matkusti hän sittenkin elokuussa Jyväskylään. Matkalla hän
oli hyvin heikko ja kävi Kuopiossa lääkärin puheilla, joka kehoitti
häntä palaamaan kotiin; mutta sittenkin Isa jatkoi matkaansa, sillä
hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä jatkaa opintojaan. Perille tultuaan
oli hän jälleen useita päiviä sairaana ja "sylki paljon enemmän verta
kuin matkalla. Mutta se johtui vain mielenliikutuksesta", vakuuttaa hän
Sallylle kirjeessä (29/8).

Mielenliikutus johtui varmaan siitä, että Isa Jyväskylässä
kohtasi jälleen Lydia Laguksen, joka oli jäähyväisiä sanomassa
seminaaritovereilleen, sillä Kaarlo Bergbom oli kutsunut hänet
Helsinkiin, jotta hän samalla, harjoittaessaan lauluopintoja
neiti Mechelinin johdolla, esiintyisi Suomalaisessa teatterissa
laulukappaleissa. Lydia Lagus viipyi kuitenkin Jyväskylässä vain kolme
päivää, ja sinä aikana toverit hänen kunniaksensa panivat toimeen
juhlan, jossa Isa itse lausui tilaisuutta varten sepittämänsä runon
"Lydialle".

Lukukauden alussa heräsi seminaarin nais-oppilaiden keskuudessa
ajatus perustaa yhteinen lukuyhdistys eli konventti, jossa "eri
luokkien oppilailla olisi tilaisuutta lähemmin tutustua toisiinsa
ja jossa keskusteltaisiin päivän polttavista kysymyksistä sekä
oppilaiden tulevasta tehtävästä ja kaikesta, mikä koski kansakouluja
ja isänmaata", niinkuin Isa selittää kirjeessään Sallylle. Isa oli
hyvin innostunut tähän uuteen yritykseen ja lukuyhdistyksen ensimäiseen
kokoukseen hän "kaikessa kiireessä" sepitti runon "Kutsu taistohon",
joka muotonsa puolesta on kaikkein parhaita hänen tuotteitansa ja
josta selvemmin kuin mistään muusta runosta voimme nähdä, miten paljon
lupauksia ja kehitysmahdollisuuksia hänessä piili. Se kuuluu näin:

    Maailmassa raivoaapi
    sota alinomainen,
    kunnes valo vallan saapi
    yli öisen pimeyden.
    Pimeydellä vielä valta
    suuri Suomenmaassa on,
    kunnes pilvipeitteen alta
    koittaa päivä sumuton.

    Ylös, Suomen nuoret naiset!
    Lähtään mekin taistohon!
    Vaikk' on voimat vajavaiset,
    ehkä apuna ne on.
    Kyllä kutsumus on suuri --
    lähtään matkahan nyt vaan!
    Pimeyden jäykkä muuri
    kerran maahan kaadetaan.

    Valon lippunen jo liehuu,
    kutsuu sodan kunniaan.
    Veri urhon rinnass' kiehuu,
    neiden posket punottaa,
    sydän hehkuu, silmä loistaa,
    liehuessa lippusen --
    suokoon Luoja hänen poistaa
    Suomestamme pimeyden!

    Onnee sulle, sointusalle
    kielellemme ainian!
    Julista jo maailmalle
    ajan tulleen armahan.
    Ajan, jona arvon kantaa
    riennot ihmishenkien,
    ajan, joka voiton antaa
    valon sotaurhoillen!

    Siis sä, Suomi, pääsi nosta
    muiden maiden rinnalla!
    Itsellesi maine osta
    hikes, veres hinnalla!
    Vielä kerran päivän koitto
    valkeneepi Suomelle.
    Sodan päättyessä voitto
    tunnustetaan valolle.

    Armoo valon lähtehestä
    anokaamme ainian!
    Muutoin intomme ei kestä:
    pimeys vie valtikan.
    Kyllä vastuksemme voittaa
    lempi, väsymätön työ.
    Kyllä aamu kerran koittaa,
    vaikka synkkä viel' on yö!

Lukuyhdistyksestä kertoo Isa myös Lydia Lagukselle seuraavassa
kirjeessä, joka muuten on ainoa suomenkielinen kirje, joitakuita pieniä
kirjelippuja lukuunottamatta, jonka olen onnistunut saamaan (31/8):

"Me olemme ruvenneet pitämään lukuyhtiöitä joka maanantai-ilta. Yksi
on vasta ollut. Siellä luettiin sanomalehtiä ja 'diskuteerattiin' 'af
hjärtans grund'. Enimmästi kaksittain ja kolmittain käveltiin lattialla
ja 'resonerattiin'. Mutta Isa oli koko illan ihan yksinään. Lukuyhtiön
avaamiseksi lausuin minä erään runon ja toverit olivat muka niin
kohteliaita, että taputtivat käsiään ja huusivat hyvä, hyvä!"

Samassa kirjeessä kertoessaan eräästä huviretkestä puhkeaa myös hänen
kaipauksensa esille:

 "Tänä päivänä oli meillä huvimatka Kiusaniemelle. Kyllä Sinä tiedät
 minkälaista siellä on elämä. Oli nyt kuitenkin hupaisempaa kuin mennä
 kesänä, jolloin kaikki olivat ihan outoja. Sieltä tultua pyysi neiti
 Forsberg minua luoksensa... Me lauloimme siellä ja minä lausuin erään
 runokappaleen ja luin ääneen erään kertomuksen Kristina Nilsonin
 lapsuudenkodista. Se antoi minulle aihetta ruveta sinusta puhumaan ja
 se oli niin suloista ... Lydia, jos Suomenmaa kerran antaa sinusta
 saman todistuksen kuin Ruotsi siinä antaa tyttärestään, niin itkee Isa
 ilosta.

 "Jos minut unohtaisitkin -- seuraisi Sinua kuitenkin tulinen,
 sammumaton lempeni ja heikko esirukoukseni kuolemaan asti."

Huonetoverinaan oli Isalla nyt Gusti Demander, ja eräänä iltapuolena
syyskuun keskivaiheilla nuoret tytöt läksivät yhdessä luokkatoverinsa,
Maria Lönnrotin [Elias Lönnrotin tytär, kuoli keuhkotautiin 1873.]
luo, joka ei ollut sisäoppilaana seminaarissa, vaan asui yksityisessä
perheessä kaupungilla. Tytöt olivat keskustelleet hyvin vilkkaasti,
varsinkin Isa oli innostunut siihen määrään, että hänen poskilleen
nousi kirkas puna. Kotimatkalla, heidän noustessaan jyrkkää mäkeä
ylös, sai Isa äkkiä kovan verensyöksyn, ja tuon kohtauksen jälkeen ei
hän jaksanut enää olla mukana tunneilla. Neiti Lydecken otti hänet
nyt luokseen asumaan, jotta tytön ei tarvitsisi päivisin maata yksin
huoneessaan ja jotta hän saisi tarpeellista hoitoa.

Neiti Lydeckenin luota kirjoittaa Isa Sallylle (7/10) seuraavasti:

 "Et aavista kuinka sairas olen ollut ja yhä vielä olen. Istun neiti
 Lydeckenin keinutuolissa tyynyjen ja peitteitten välissä, sillä en
 saa istua pöydän ääressä... Tultuani tänne on minulla ollut seitsemän
 kertaa verensyöksy. Voithan arvata, kuinka heikoksi sellaisesta
 verenhukasta olen tullut -- ja kun veri on liikkeellä, niin saan
 kuumetta ja päänsärkyä kaiken muun lisäksi. Olen maannut lähes kaksi
 viikkoa. Neiti Lydecken on hyvin ystävällinen ja hellä ja pitää
 minusta äidillistä huolta. Hän ei salli kenenkään muun yöllä maata
 luonani. Kaikki muutkin opettajat ja toverit osoittavat kilpaa
 ystävällisyyttään minulle raukalle. Joka päivä saan kukkia, omenia,
 limonaadia, punssia tai hilloa. Varsinkin neiti Soldan ei tiedä miten
 ilahduttaa ja hyvitellä 'pikku Isaa'.

 "Saa nyt nähdä, miten minun käy. Kukapa tietää, vaikka Jumala meille
 käsittämättömässä säädöksessään olisi päättänyt katkaista Isan elämän,
 joka vasta on alullaan -- mutta kai Hän tietää, milloin oikea aika on
 tullut. -- Jospa Jumala opettaisi minua oikein tuottavasti sanomaan:
 tapahtukoon Sinun tahtosi. Mutta voihan se myös olla, että saan vielä
 kauan elää. Jumala yksin tietää."

Ja puhuttuaan Sallyn matkasta ynnä muista asioista lopettaa hän:

 "Nyt en uskalla enää kirjoittaa, sillä tämä ponnistus voi käydä
 minulle kalliiksi... Kirjoita pian, -- ehkä Jumala sallii minun kokea
 vielä sen maallisen ilon, että saan kirjeitä teiltä.

 "Rakas Sally, älä ole huolissasi terveyteni vuoksi, vaikka näin
 valmistamatta kirjoitan sinulle. Olen varma siitä, että Jumala johtaa
 kaikki parhaaksi."

Usein Isan ajatukset tänä sairauden aikana kulkivat kotiin omaisten
ja ystävien luo ja usein hän puhui heistä ja lapsuudenajastaan
tovereillensa. Mutta sama ilo ja rauha kuin pohjoista kotiseutuaan
ajatellessa ei täyttänyt hänen mieltänsä, kun ajatukset liitivät
etelämmäksi, Lydian luo. Tuskalla ja kärsimättömyydellä hän odotti
häneltä kirjeitä, ja ilo ja pettymys vaihtelivat hänen mielessään sen
mukaan toiko posti hänelle tietoja rakkaimmasta ystävästään vai ei.
Ikäväänsä hän usein valittaa Lydian sisarelle, Thildalle pienissä
kirjelipuissa, ja haikeutta piilee seuraavienkin sanojen takana, joilla
hän lopettaa erään kirjeensä Sallylle. "Tänään sain kirjeen Lydialta,
vain pari sanaa; hän moittii minua siitä, etten ole kirjoittanut." Ja
kirjoittaessaan Lydialle neiti Lydeckenin luota (11/10) ja kerrottuaan
sairaudestaan ei Isa voi hillitä suruaan ja ikäväänsä, vaikka se
puhkeaakin esiin vain hiljaisena resignatsioonina:

 "Ehkäpä nyt viimeistä kertaa kirjoitan sinulle... Minun täytyy
 vihdoinkin ruveta uskomaan, että kirjeeni vain rasittavat sinua...
 Älä syytä kuitenkaan itseäsi, jos joskus huomaisit kylmenneesi. Eivät
 mitkään lupaukset ja vakuutukset enää tule kysymykseen. Mutta kuule,
 Lydi, jos joskus illalla maata pantuasi, kun kaikki on hiljaista
 ympärilläsi, ajatuksesi liitäisivät entisiin aikoihin ja mieleesi
 ehkä muistuisi seminaari, kuutamo-ilta, joulu tai keväinen yö, niin
 ehkäpä silloin silmääsi kirpoaa kyynel -- haikea kyynel -- muistuttaen
 sinulle Isan alakuloista sielua...

 "Olen viime aikoina ollut aivan levollinen, vaikka olenkin sairas.
 Minulla ei ole mitään niin suurta toivetta, jota taivaallinen Isäni ei
 voisi täyttää. En vaadi mitään ihmisiltä; siksi olen tyytyväinen. On
 suloista rakastaa ja kieltäytyä."

Mutta Isan mieli muuttui heti iloiseksi, kun hän Thildan kautta sai
tervehdyksen Lydialta tai kun Lydialta tuli kirje, joka uhkui entistä
ystävyyttä. Niinpä hänen kirjeessään Lydialle (16/10) on myös aivan
toinen sävy kuin edellisessä. "Älä ole huolissasi minun tähteni, kyllä
toivon pian tulevani terveeksi", sanoo hän siinä. "Paranen nyt aivan
varmaan, kun tiedän, että sinä olet sama kuin ennenkin."

Paria päivää myöhemmin Isa kirjoittaa jälleen Lydialle, tällä kertaa
todellakin viimeisen kirjeensä:

 "Nyt on minun paljoa helpompi erota seminaarista, kun et sinäkään ole
 enää täällä. Silloin olin terve sekä ruumiiltani että sielultani. Nyt
 olen kadottanut kaiken voiman ja halun elää. Olen vielä hyvin huono.
 Toiset pukevat ylleni ja suorivat hiukseni ja vähinkin sielun ja
 ruumiin ponnistus rasittaa minua siihen määrään, että henki voi siitä
 riippua!

 "Jos olisin rikas ja eläisin ensi kesään, matkustaisin Italiaan. Ehkä
 Italian balsaminen ja puhdas ilma voisi parantaa keuhkoni. Vaan -- ei
 -- ei! -- Tapahtukoon Jumalan tahto!"

Lokakuun 12 p:nä Isa muutettiin opettajatar Charlotta Forsbergin luo,
sillä hänen pienessä kodissaan oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin
seminaarin seinien sisällä, ja hiljaisuutta Isan ankara tauti ennen
kaikkea vaati. Lukujen jatkamisesta ei voinut enää olla puhettakaan,
ja Isa odotti nyt vain tietoja vanhemmiltaan, halusivatko he saada
hänet kotiin vai voisivatko he lähettää hänelle matkarahoja, jotta hän
pääsisi Helsinkiin jonkun taitavan lääkärin hoidettavaksi.

Sairaudestaan huolimatta oli Isa enimmäkseen ylhäällä ja pukimissaan,
istuen tavallisesti ikkunan ääressä neiti Forsbergin keinutuolissa
punaruutuinen shaali hartioillaan. Kasvoiltaan hän oli käynyt laihaksi,
mutta poskilla paloi kirkas puna ja silmät olivat entistään suuremmat
ja syvemmät. Usein toverit ja opettajat kävivät häntä tervehtimässä,
ja monasti iltasin, kun hän oli hiukan virkeämpi, hän keskusteli neiti
Forsbergin kanssa suunnitellen joululomalla matkaa Helsinkiin, jolloin
hän saisi taas nähdä Lydian ja kuulla hänen laulavan.

Neiti Forsberg ja hänen sisarensa hoitivat Isaa hellästi kuin omaa
lasta, mutta sittenkin tauti edistyi nopeasti. Ja voimien yhä
heikontuessa Isan ajatukset irtaantuivat yhä enemmän elämästä ja
kääntyivät sitä ratkaisua kohti, joka nyt selvänä väikkyi hänen
edessään. Kovaa taistelua siinä kysyttiin ennenkuin nuori, palava sielu
jaksoi nöyrästi taipua kovaan kohtaloonsa. Ja tuollaisena taistelun
hetkenä hän kääntyi tuskassaan ainoan lohduttajansa, Jumalan puoleen
rukoillen:

    Hjälp mig min Gud i all min nöd,
    hjälp mig i plågor alla!
    Jag vill, min Gud, i lif och död
    mig i ditt hägn befalla.
    När jordens sorger trycka mig,
    jag finner endast tröst hos Dig,
    världen den ej finnes.

    Det är ett under, store Gud
    med detta syndahjärta!
    Jag frambär mina klagoljud
    för Dig i all min smärta.
    Men när mig intet fattas här,
    jag ej din nåd, o Gud, begär,
    då är min fröjd i världen.

    Blott då, när där ej finnes frid
    ej bot, ej hjälp för nöden,
    man flyr till Dig -- i ångst, i strid,
    när man blir rädd för döden.
    O, hvarför, hvarför älska vi
    den onda värld, då vi dock bli
    i nöd af den ohulpne?

    Låt Gud mig städs i lust och nöd
    min fröjd i Jesu finna,
    så skall jag öfver sorg och död
    en lycklig seger vinna.
    Om jag i glädjen älskar Dig,
    kan jag i sorgen hålla mig
    helt tryggt till Dig, o Fader!

[suom.: Auta minua, Jumalani, tuskassani, auta kaikissa kärsimyksissä!
Mä tahdon, Jumalani, elämässä ja kuolemassa antaa itseni sinun
huomaasi. Kun maailman surut painavat minua, saan lohdutusta vain
sinulta, maailmassa sitä ei ole. -- Mikä ihme, Jumalani, on tämä
synninsydän! Kaikki huoleni kannan sinulle tuskanhetkenä. Mutta kun
minua ei mikään vaivaa, niin en pyydä, Jumalani, sinun armoasi, silloin
iloni on maailmassa. -- Vaan silloin, kun maailmassa ei ole rauhaa, ei
parannusta, ei apua tuskassa, me pakenemme sinun luoksesi -- tuskassa
ja taistelussa, kun kuolema kauhistuttaa. Oi, miksi me rakastamme pahaa
maailmaa, kun se hädässä ei kuitenkaan voi meitä auttaa?

-- Anna Jumala sekä ilossa että surussa minun löytää iloni Jeesuksessa,
niin sekä surussa että kuolemassa saavutan onnellisen voiton. Jos
ilossa sinua rakastan, niin surussakin voin turvata huoleti sinuun, oi
Isä!]

Kaikkein viimeinen Isan runollinen tuote lie runo "I mörka stunder"
(Synkkinä hetkinä), jossa seuraavin sanoin puhkeaa esiin hänen
yksinäisyydentunteensa ja koti-ikävänsä sekä keskenjääneen elämäntyön
tuottama huoli. Mutta samalla myös kaikesta maallisesta jo irtaantunut
ja uutta, kirkkaampaa elämää kohti kohoava mieli:

    Här dör jag ensam, utan vän,
    när lifvets dag tar ända.
    till norden, till mitt hem igen
    kan jag ej återvända;
    jag vissnar i min ungdomsvår,
    och intet öga skall en tår
    den glömda Isa sända.

    O! hvarför Suomi! har ej jag
    mitt lif för dig fått gifva!
    Hur skulle här min lefnadsdag
    så kort, så gagnlös blifva?
    Jag har ej nått den drömmens höjd,
    hvars aning blott till himmelsk fröjd
    mitt hjärta kunde lifva.

    Men knota får -- och vill jag ej,
    då det är Herrens vilja.
    Att kalla bort mig nu -- ack nej!
    Jag vill mitt hjärta skilja
    från jordiskt allt -- och renad så
    mot ljuset -- från min vass uppstå,
    lik strandens vattenlilja.

    Kanske i himmelns blomstergård
    en plats mig Herren unnar,
    där jag uti den Högstes vård
    uppblomstrar och förkunnar
    med englarna för er, på jord
    Guds allmakts och Guds vishetsord
    med klara stjärnors munnar.

[suom.: Täällä minä kuolen yksin, ystävittä, kun elämän päivät
loppuvat, Pohjolaan, kotiini en voi enää palata; minä kuihdun
nuoruudenkeväänäni, eikä ainoakaan silmä vuodata kyyneltä unohdetun
Isan tähden. -- Oi! miksikä Suomi, en saanut uhrata elämääni sinulle?
Miksikä piti elämäni tulla niin lyhyeksi ja hyödyttömäksi? En
saavuttanut sitä unelmieni huippua, jonka aavistuskin saattoi täyttää
sydämeni taivaallisella ilolla. -- Mutta napista en saa -- enkä
tahdokaan, koska se on Herran tahto. Hän kutsuu minut nyt pois -- oi
ei! Sydämeni mä tahdon irroittaa kaikesta maallisesta -- ja sitten
puhdistuneena nousta valoa kohti kuin vesililja kaislikosta. -- Ehkäpä
taivaan kukkatarhassa Herra suo minulle paikan, jossa korkeimman
huomassa voi kukoistaa ja enkelien kera julistaa teille, maan päällä,
Jumalan]

Vielä viikkoa ennen kuolemaansa Isa kirjoitti Sallylle kirjeen (5/9),
josta näkyy, ettei taistelu vielä lähimainkaan ole loppunut.

 "Vielä en ole niiden joukossa, jotka ovat taistelleet taistelunsa
 loppuun tässä elämässä", kirjoittaa hän. "Vielä henki korisee
 rinnassani ja ilmaisee joka hetki olemassaoloaan... Minun on niin
 raskasta hengittää, mutta minun tulee kai helpompi olla, kun se
 lakkaa. Hikoilen myös yöllä, mutta pääsen siitäkin rasituksesta, kun
 sydän on kylmennyt. Kyllä Jumala rakkaudessaan tekee lopun kaikesta
 pahasta.

 Kuinka suloista kuulla, että te rakastatte minua ja otatte osaa
 kohtalooni. Hyviä, ystävällisiä ja uhrautuvaisia ovat ihmiset
 täälläkin -- vaikka minä olen paha, oikullinen ja kiittämätön. Sally!
 muistathan sinä Isaa -- hän on aivan entisellään -- surullista kyllä!

 Parasta olisi minulle itselleni päästä kaikesta. Silloin muutkin
 pääsisivät minusta. Katkeruutta alusta loppuun, se on sittekin minun
 luonteeni pääpiirre. Oi, Sally, vuodata kyynel kylmän ja pahan
 sydämeni tähden pian lumi karistelee jäätyneitä kyyneliä sen yli ja
 sitten Huh! Mieleni on niin kaamea! Luulen, että minua paleltaa...

 Tuntuu niin ikävältä, kun on pakko jättää kaikki seminaarituumat...

 Minulla on monta matkan määrää: Italia -- Visby -- Helsinki --
 Puolanka -- ja hauta. Voitko arvata minne matkustan? Eikö totta? Sinä
 rukoilet Isan puolesta, että Jumala antaa hänen matkansa päättyä hänen
 luokseen?

 Sinä katsot niin surullisesti minuun. (Kuvasi on pöydällä edessäni.)
 Älä katso tuolla tavoin! Olen laulanut sinulle kauneimmat lauluni,
 vaikka koskeekin rintaani. Päätäni särkee tänään -- mutta se ei
 merkitse mitään.

 Sano terveisiä omaisilleni ja kerro, että olen terve, melkein aivan
 terve.

 Saa nähdä, saanko nähdä vielä Puolankaa ja teitä kaikkia. Voisinhan
 minä saada levätä pikku Alicen [Sally Thauvónin sisar, joka kuoli
 aivan pienenä.] vieressä yhtä hyvin kuin täälläkin. En tahtoisi
 valittaa. Koetan sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi, Herra -- mutta,
 mutta, tiedäthän, miten petollinen ihmissydän on."

Vielä seuraavana aamuna Isa kirjoitti muutamia rivejä Sallylle
puhuen siinä suunnitellusta matkasta Helsinkiin. Ja ikäänkuin katuen
edellisen-iltaista kirjettään hän lisää: "Eilen illalla kirjoitin
sinulle pitkän kirjeen, mutta sitä en voi lähettää -- muuten voisit
luulla, että Isa raukka on tullut hulluksi."

Isan matkan määrä, hänen viimeistä kertaa kynään tarttuessaan, oli jo
määrätty. Hänen ei tarvinnut lähteä kauaksi parannusta hakemaan, sillä
kaiken tuskan ja vaivan vaimentaja, kuolema, toi hänelle parannuksen
nopeammin kuin mitä kukaan oli saattanut aavistaa.

Kirkkaana ja kauniina valkeni marraskuun 12 p:n aamu. Yökylmät olivat
jäädyttäneet järven laineet ja kirkkaana peilinä kimalteli Jyväsjärven
selkä. Ensi kertaa tänä syksynä saivat seminaarin oppilaat luistinlupaa
ja iloisin ja reippain mielin nuori parvi kiiruhti rantaan. Mutta
tiellä heitä kohtasi odottamaton sanoma: vain hetki sitten, kello
kymmeneltä aamulla oli Isa, kaikkien lempimä ja rakastama toveri,
vetänyt viimeisen henkäyksensä. Noustessaan aamulla tapansa mukaan
ja pukeutuessaan ylleen oli entistään kovempi verensyöksy yllättänyt
hänet. Kerran vain kädet ennättivät rukoukseen taipua, kun uusi
verensyöksy muutamassa silmänräpäyksessä teki lopun, ja eloton ruumis
vaipui neiti Forsbergin syliin.

Kun toverit, keskeytettyään luistinretkensä saapuivat neiti Forsbergin
asunnolle, lepäsi Isa kylmänä ja liikkumattomana vuoteella. Kaunis hän
oli katsoa kuolemassansa, kuin marmorikuva, josta kaikki taistelun
jäljet olivat kadonneet ja johon ikuinen rauha ja autuus oli leimansa
painanut.

Mitä toverit tällä hetkellä tunsivat, sen Gusti Demander tulkitsee
kirjeessään Sallylle (13/5 73):

 "Minäkin uskalsin nimittää Isaa ystäväkseni, sillä rakastin häntä
 enemmän kuin ketään muuta nuorta tyttöä ennen häntä; minä rakastin
 häntä siksi, että näin hänessä ilmielävinä kaikki ne ominaisuudet,
 jotka muodostivat naisihanteeni. Isa oli pieni kanervakukka, sillä
 samaa suloutta kuin se levittää ympärilleen kuivalla kankaalla,
 saattoi myös Isa levittää ympäristössänsä. Kaikki, jotka tunsivat
 hänet rakastivat ja ihailivat hänen vaatimatonta olentoansa ja
 lahjakasta sieluansa, joka kuului enemmän taivaaseen kuin maan
 päälle...

 Ihana oli Isan lyhyt elämä, mutta vieläkin ihanampi hänen kuolemansa.
 En koskaan voi unohtaa häntä sellaisena kuin näin hänet muutamia
 minuutteja hänen kuolemansa jälkeen. Siinä oli jotain niin ylevää,
 hurmaavaa, sillä kuolema ei ollut painanut häneen jäykkää, kylmää
 leimaansa, ei, päinvastoin hän makasi siinä aivan levollisena,
 rauhallisena, marmorinvalkeana kuin vasta syntynyt ihannekuva...

 Tyhjän sijan on Isa jättänyt jälkeensä, joka ei hevillä voi tulla
 täytetyksi..."

Vasta kolme viikkoa kuoleman jälkeen Isan ruumis haudattiin, sillä
odotettiin lähempiä tietoja ja määräyksiä Puolangalta. Pitkän matkan
ja huonon kelin vuoksi ei ruumista kuitenkaan voitu kuljettaa kotiin,
niinkuin Isa oli toivonut, eikä kukaan omaisista edes päässyt
hautajaisiinkaan. Vain opettajien ja toverien saattamana kätkettiin
Isan maalliset jäännökset maan poveen Jyväskylän hautausmaalla,
ensimäisen syyslumen kietoessa luonnon valkoiseen verhaansa.
Toverien laulettua hänelle jäähyväislaulun tulkitsi lehtori Järvinen
lämpimin sanoin kaikkien läsnäolevien kaipauksen ja surun tunteet.
Ja pienenä muistona jälkeenjääneille ystäville jaettiin painettu
vihkonen, "Muisteliaisia" nimeltänsä, joka sisälsi viisi Isan parasta
suomenkielistä runoa. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, 7 p:nä kesäkuuta
1874, kun Isan hautaa varjostavat tuuheat koivut olivat puhjenneet
lehteen ja Lohijoki hautausmaan jyrkän rinteen alapuolella oli katkonut
jäiset kahleensa, kokoontuivat seminaarin opettajat ja oppilaat
jälleen Isan haudalle. Pieni valkea marmoriristi, toverien ja ystävien
pystyttämä, kohosi nyt kummulla, jonka alla lepäävä vainaja oli vielä
kaikkien kalliissa muistossa. Kaipaavien ystävien parissa oli myös J.H.
Erkko, joka runossaan "Isa Aspin haudalla" kuvasi tämän nuoren neitosen
puhdasta ja jaloa luonnetta sekä hänen palavaa isänmaanrakkauttansa
seuraavin sanoin:

    Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo,
    yön synkeydeltä rauhan valloittaa,
    siell' yleni se ihmishenki jalo,
    jon ruumista tuo hauta tallentaa.

    Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
    sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
    ja isänmaalle kunnia ja voitto
    säteili vienosti sen valosta.

    Ja siellä hälle sielun hartautta
    herätti salon syvä huokaus;
    siell' antoi rauhan, riemun runsautta
    kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

    Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
    ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
    kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
    silloinpa vasta löytäis lepoa.

    Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
    valoa isänmaalle kantamaan,
    se rinnastansa levonlaulut ryösti,
    kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

    Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
    maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
    tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
    taivaisten tulten asuinpaikka on.

    Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
    kukinto-ajallansa neitonen;
    tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
    kotoisen lammen tyyntä nauttien.

    Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
    jäi ystävät ja siskot suremaan.
    Vaan hautakumpu kuiskaa, elämänne
    valoksi loistakohon synnyinmaan!

Kaksi voimakasta tekijää voimme huomata Isa Aspin elämässä: rakkauden
isänmaahan ja rakkauden Jumalaan. Tosin molemmat nuo tunteet olivat
hänessä vain alullansa, palavana toivona ja hartaana haluna. Samoin
kuin hän toivoi kerran voivansa toteuttaa elämäntehtävänsä, samoin hän
toivoi myös kerran löytävänsä Jumalassa rauhan levottomalle sielulleen.
Koko hänen olentonsa oli kaipausta ja pyrkimystä eteenpäin, mutta
vaikka hän ei eläissään ennättänyt mihinkään varsinaiseen päämäärään,
ei jättänyt mitään valmista jälkeensä, niin herättää sittenkin koko
hänen elämänsä ja olentonsa mitä lämpimintä myötätuntoa. Hänen
syvästi lyyrilliset, enimmäkseen surunvoittoiset, syvää uskonnollista
tunnetta ja herkkää luonnonrakkautta henkivät runonsa liikuttavat
meitä yhtä syvästi kuin hänen elämänsä lyhyt ja yksinkertainen,
mutta syvästi traagillinen tarina. Hän oli yksi noita monia, joiden
toivorikas elämä loppui ennenaikaiseen kuolemaan -- keväthallat Suomen
henkisellä viljavainiolla, niinkuin tiedämme, ovat tehneet monta
tuhoa -- ja vaikka emme voikaan muuta kuin aavistaa kuinka pitkälle
hän suotuisemman kohtalon käsissä olisi voinut kehittyä, niin näemme
hänessä sittenkin tienraivaajan, joka oli mukana avaamassa ensimäisiä
aukkoja koskemattomaan korpeen. Sellaisena Isa Aspin muisto on kauan
säilyvä ja pysyvä rakkaana tulevienkin polvien parissa.



LIITE

ISA ASPIN RUNOJA



EN FANTASI.

Mitt hjärta längtat, längtar än, men hvart -- det vet ej jag. Det
klappar, längtande igen, ja mest i denna dag.

Dit ut till världen står min håg, den sväfvar, sträfvar bort; fast som
en oceanens våg, är lif och lycka kort.

Dock, själen genom sorgens natt, mot morgonsolen ser; där lyckans
stjärna, fast så matt, mot själens öga ler.

Den hviskar om min framtidsfröjd, om frid och stilla hopp: att än jag
står på Famas höjd och uppå Pindens topp.

Fast fåfängt är mitt ljufva hopp, om fröjd och lyckligt slut. Min
lyckas blomma ur sin knopp skall aldrig vecklas ut. --

Men nöjdt kan ej mitt hjärta bli, det längta vill ändå, fast själens
ljufva fantasi sitt mål kan aldrig nå.

1866.



BARNDOMEN.

I fordomstid, när barn jag var och lefde fram de glada dar, jag ofta
tänkte blott så här: hur ljuf, hur skön dock världen är!

Så säll jag tyckte vara mig, då jag på lifvets törnestig blott rosor
fann, hvart än jag gick, jag glädjens rosor plocka fick.

I lekar lustigt tiden gick; så ljus var då hvar framtidsblick. Jag
kunde icke ana då, att barndomsfröjden kan förgå.

Men ack! den tiden var så kort! Ren lifvets rosor bleknat bort; och
törnens mängd i tusental mig bringat redan tunga kval.

Med bitter saknad mins jag än dig, ljufva, kära barndomsvän! Dig, sälla
glada barndomstid, dig helga, ädla hjärtats frid!

Jag återfår ej mer min ro, ej mer min frid, min barnatro. Min
barndomsvän ej finnes mer, mig minnet endast saknad ger.

Jag minnes ej min barndomslek, ej fläktar mildt min vårvindssmek. Jag
endast nu en saknad har af all min fordna glädje kvar.

1868.



VÅRENS ANKOMST.

Yra dansa barnen alla ute -- där blott glädjen rår. Ifrån alla munnar
skalla ropet: "ack, nu är det vår!"

Ingen mera trifves inne, alla till det fria gå. Främst i muntert
barnasinne synes ystra glädjen rå.

Ack! det är så skönt. Nu falla första vattendroppar ner. Åt dess första
hälsning alla dansa, jubla mer och mer.

Solen värmer ren och tittar ifrån dunkla molnens rand. Första
sommarfågeln hittar vägen till vårt fosterland.

Första gröna gräset hälsar solens varma morgonkyss; ifrån drifvans
tvång hon frälsar blomman -- ty där låg hon nyss.

Öfver allt sig barnen fröjda, hälsa jublande sin vän. Alla synas glada,
nöjda, att en vår de fått igen.

Tungt det är vid läxan, sedan våren kom med lekar hit. Hon från
fönstret tittar redan, lockar oss så gärna dit.

Men ju för vi läxan kunna -- sade mamma -- få vi gå. Ty hon vill så
gärna unna äfven glädje åt de små.

Därför läsa vi beskedligt tills vi läxan kunna bra. Gladt vi springa
sen -- ty redligt vi vår fröjd förtjänat ha.

1868.



TIDENS DYRBARHET.

Ack, hur den tiden hastigt flyr! Ack, hur de år försvinna! Nu lifvets
morgon ännu gryr, men höstens stormar hinna mig midt i lifvets
solskensdag och snart står också arma jag bland andra ålderstigna.
Snart bäddas grafven ock för mig, och ändad är min korta stig bland
grafvens sammanvigda.

Ack, hur den tiden ändas snart, och lifvets dar försvinna! Jag lifvet
ser med hastig fart, liksom en bäck förrinna; ibland en sakta, stilla
älf, ibland som vilda forsen själf ses lifvet framåt ila. Men båda
sluta vid ett haf, det är vårt sista rum, vår graf, där vi engång få
hvila.

Hvarthän så hastigt, vandringsman, hvarthän, förutan hvila? Hvar månn'
din resa ändas kan, hvart månn' du tänker ila? Ett mål dig säkert
förestår, hvart än du utan hvila går, så skall dig målet hinna. Om
lifvets tid var ganska rädd, snart står du invid grafvens brädd. Hvad
har du där att finna?

Jo, Herren skall oss träffa där och kräfva pundet åter; vi som Hans
fogdar voro här och rikes undersåter, förkofra skall Hans ego del med
flit, med trohet, att ej fel hos oss Han måtte finna. Ty late tjänaren
som har ej användt pundet som han bar, ett straff till lön skall vinna.

Se, veckorna och åren fly, och dagar, timmar ila. Hvar dag som kommer
är en ny, de ej hos oss få hvila; de rastlös vandra blott sin gång och
växa till en tidrymd lång, som bakom oss vi finna. Blott nyttan af hvad
verkadt är, vi lämna kvar på jorden här, sen mänskolif förrinna.

Så låtom oss, när dagen är, hvar i sin stad så verka, för eftervärlden
-- att man, när vi somnat in -- må märka, att också verk utaf vår hand
har gagnat älskadt fosterland och de oss efterlefva. Och om vi glömmas
i vår graf, göms verket ej i glömskans haf, dem seklen ej upphäfva. --

1869.



KVÄLLEN OCH HOPPET.

Hjärtat klappar stilla, stilla, lugn och frid i själen bor; när jag
skild från världens villa här åt pennan anförtror: hvarje fröjd och
strid, här i kvällens frid.

Hvarje smärta här jag glömmer, när jag skild från lifvets kval, här om
stilla sällhet drömmer och om tusen fröjders tal, om den flydda tid,
här i kvällens frid.

Hoppet lifvas i mitt hjärta, och var dyster tanke far med dess oro, med
dess smärta bort -- men ensam blifver kvar hoppets stjärna blid, här i
kvällens frid.

Det är hoppets röst som klingar fast så tyst i hjärtat nu; lugn och
frid i själen bringar, hviskar sakta: "lycklig du." Jagar sorg och
strid, bort i kvällens frid.

Och om mörka tviflet jagar stundom hoppets lugna ro: efter dessa lugna
dagar kommer kvällen till mitt bo, kommer hoppets tid, sen i kvällens
frid.

1869.



TILL VÅR SLÄNDA.

God dag lilla Slända! Ett trefligt nytt år, af hjärtat -- kanhända jag
önska dig får.

Du kommer nu åter att roa de små. Så ofta du låter oss lära också.

Det säkert kan lända till nytta åt hvar, som du, lilla Slända på
vingarna har.

I luften du svingar och samlar dig då visdom, och bringar åt vännerna
små.

På jorden -- de skänker dig himmelen gaf -- blott flitigt jag tänker,
får jag ock däraf.

Kom ofta till alla som tycka om dig, till Norden den kalla, kom också
till mig!

Och vintern förkorta, bebåda en vår, som är så långt borta. Men tiden
förgår.

Så kommer dock våren till Norden igen. Men visa du spåren, bebåda du
den.

Blif länge en liten kamrat till de små och aldrig utsliten, du fröjda
oss må.

Med sagor så sköna, med visor och sång, så vill vi belöna med jubel h
var gång

din möda och sjunga ett välkommen dig. En vän för de unga, kom ofta
till mig!

Julkaistu "Trollsländassa" 1869



AFSKEDSSÅNG.

Farväl, du kära fosterbygd, farväl, du barndomshem! Du, lugna bäck, i
dalens skygd, din afskedsvisa stäm! Sjung denna gång din vemodssång vid
kort en afskedsstund, ty ack så snart i brådsam fart jag lämnar denna
lund.

Farväl, du sköna fosterdal! Farväl, min faders bo! Du sköna lund i
skogens sal, du stilla, öde mo! O, susen än' -- er unga vän skall snart
från Eder fly. I fjärran land, från hemmets strand skall hennes framtid
gry.

Farväl, du dyra fosterjord, farväl, mitt bardomslif! Din sista suck,
sitt afskedsord nu ur ditt hjärta gif! Du älsklingsdal, och blommors
tal, o, doften än en gång. Du fågelsvärm, mitt hjärta värm än med din
afskedssång!

Hvart berg, hvar sten i denna dal, jag hviskar Er farväl! För alla
Er af smärtans kval tärs bittert nu min själ. Min sista blick min
afskedsnick jag skänker alla Er Månn' nånsin jag i lifvets dag Er,
dyre, återser!

Men om jag dröjer långt från Er och synes mer ej till, och ingen vän Ni
komma ser, som så Ni älska vill -- så hör, o al! I skogens sal, du susa
än mitt namn! Du lugna bäck, ur böljan väck min bild uti din famn!

Så kommer _han_ engång till Er, min käre barndomsvän, och hör mitt
namn, min bild han och minnes så mig än. Han tänker då: "För mig också
Er vän engång var kär." Och tyst mitt namn han suckar fram -- och
drömmer om mig här.

1870.



TILL MIN FANNY OM VÅREN.

Våren har kommit och fåglarnas skara kvittrande fyller vår löfrika
skog. Fria de gungande böljorna fara framåt -- sen solen bort
fjättrarne tog.

Blomman har öppnat strålande ögat, leende blickar till himmelen blå.
Vintern var kulen, det stormat och snögat. Ack! huru våren är härlig
därpå.

Ack! huru ljufligt från vintrarnas dvala väckas till lifvet af
vårvindars kyss: höra hur muntert båd' lärka och svala kvittra i luften
-- den klanglösa nyss.

Andas den doftande luften af alla tusende blommor i lysande glans,
höra hur muntert nu tonerna skalla fram ifrån barnens lekar och dans.
-- -- -- -- -- -- Fanny! Se våren du äger i lifvet! dofta som rosen i
skönhetens prakt. Dig är ett hjärta så känslofullt gifvet, sjung och
beundra du Skaparens makt.

Lek du som böljan i oskuldens tider, kvittra som fågeln i skogarnas
sal. Vet du, min Fanny! att tiden den lider, hösten oss hinner med
sorger och kval.

Innan den kommer -- o! må vi besinna hur den är dyrbar dock, barndomens
tid. Lugna vi möta då hösten och vinna slutligt som lön endast sällhet
och frid.

Julkaistu "Trollsländassa" 1870.



DEN OBEKANTA KÄNSLAN.

Hvad är det väl för en känsla, som mitt hjärta så kan fängsla, som har
röfvat bort min ro? Samma känsla nätter, dagar sömnen från mitt öga
jagar, jagar bort min barnatro.

Ej jag visste, att den känsla, som man kallar _kärlek_ -- fängsla så
mitt hjärta nånsin kan. Men nu vill jag äfven fråga: föremålet för min
låga -- är det värkeligen -- han?

Är det han, den sköne, lärde, som med sommarn far sin färde, kommer
åter hvarje vår? Unge mannen -- som ett hjärta stal utaf en liten
snärta -- en student på tjugo år?

Jo han är det. Hur mitt hjärta klappade af fröjd och smärta, när jag
blygt för honom neg! Höll det då ej på att brista? Och jag själf min
fattning mista? Men jag bara stilla teg.

Hur han såg på mig! Jag kände, att mitt hjärta slog och brände, när han
sade mig farväl. -- O! jag kan det ej förklara -- Sköne yngling! --
hvilken snara är ditt öga för min själ! --

Hvarför är det ock mitt öde: att fast arma hjärtat glöde utaf idel
kärleksbrand, måste kall min blick dock vara, och jag får ej mig
förklara, lösa hjärtats tunga band?

Arma flickor! så vi alla synas hårda, stumma, kalla, så oss tvingar
ödets hot. Säga vi väl hvad vi tänka? Hvad för nöje kan oss skänka:
tiga -- säga tvärtemot?

Ser ni! Det är konvenancen, som oss håller på distancen, det är dygd
och kvinlighet! Hvad det likväl plär oss kosta, att sålunda hyckla
måsta -- hvar förälskad flicka vet.

Ja, vi måste oss behärska, aldrig säga om vi älska, synas kalla liksom
is! Dock, vi äga ock ett hjärta, känna både fröjd och smärta, fast vi
lefva på vårt vis.

Men när ensam här jag tänker, här min kärlek åt mig skänker mången
ljuf, orolig stund. När jag tänker på hans öga, på hans sätt, det ädla,
höga; skrattet på hans purpurmund.

På hans blickar fast så kalla, när jag tänker på dem alla, tryckande på
hjärtat sen, känner jag med ljuflig smärta, att mitt varma, unga hjärta
klappar nu för gossar ren.

Likväl är det dumt kanhända -- kanske kan för mig det lända blott till
ånger och till skam. Visste mamma, må hon bäfva, att mitt unga hjärta
häfva vågar -- kärlekssuckar fram.

Tyst mitt hjärta! Skäms du icke? Vet, att alla gossar blicke lika ömt
på hvar och en. Aldrig skall jag älskad blifva, fast jag är så snabb
att gifva kärleken åt honom ren.

Visste han, den stolte, sköna, skulle han din kärlek löna med ett löje,
fullt af hån. Klappa icke hjärta, varma! Tystnen, lidelser, som larma!
Känslorna! -- till hvila gån!

"Jag kan icke!" så du svarar; men jag ännu dig förklarar: han en annan
älskar nu. Kan du ej förstå, -- att tvenne han ej älskar, mig och
_henne_? Därför klappa icke du!

Skulle du, mitt unga sinne, med din ungdomsglöd därinne täras och för
dystras? -- Nej! Unga hjärta! gläds åt lifvet; ej för sorg det blef dig
gifvet och för kärleksgriller ej.

1871.



TAMMISAAREN NAISSEMINAARIN AVAJAISTEN JOHDOSTA.

12 p:nä lokakuuta 1871.

Kallis päivä ompi tämä armahalle Suomelle, kun nyt taasen heräjääpi
uudet toiveet hänelle sivistyksen, valkeuden ovet toiset aukaistaan,
senpä tähden riemuäänet kaikuu yli Suomenmaan.

Tänne oomme kokoontuneet valmistumaan toimehen: kylvääksemme valon
siemen Suomen lasten syömmehen. Suloinen on tehtävämme, jos se oikein
tehtänee. Luoja taivaan kylvöllemme kasvun runsaan antanee.

Avara on isänmaamme, laajat peltoalat siinä kylvöö oottaa pellot,
joita vuosisadat perattiin. Rientäkäämme, neidot nuoret, kylvämään sen
sarkoja! Lemmellämme holhomahan noita taimiparkoja.

Kiitos Hälle, joka sääsi naisellekin oikeuden: kalliin isänmaansa
eestä elää, kuolla, myöskin hän! Miks' ei hän sais' yhtä hyvin
isänmaata hyödyttää? Oisko hänen Luoja luonut, että mieltään tyydyttää
semmoisissa askareissa, joissa vuosisadat hän usein nähtiin kuolettavan
suuret riennot sydämen?

Nyt on ajat muuttununna hälläkin on arvonsa. Hyödyksi nyt isänmaalle
käyttää hänkin voimansa. Lemmellänsä kasvattaapi hän ne pienet taimet
nyt. Kerran kasvun kauniin saapi kun on työnsä päättänyt.

Suomenlahden suulla myöskin tänään kokoontunehen tiedämme vihittäväksi
samaan pyhään toimehen, neitosia isänmaamme, siskoja myös meillekin;
sillä kumppania saamme toimehemme heistäkin.

Siskoinamme tervehdimme samaan vaikutuksehen heitäki, ja syömestämme
heille suomme siunauksen. Eri kieli ompi meillä, vaan on samat
pyrinnöt, sama maa ja sama kansa, samat työt ja elännöt. Ne on siteet,
jotka meitä toisihimme yhdistää. -- Levitköhön tiedon valo, isänmaamme
eläköön!



PORTHANIN MUISTOJUHLANA.

9 p:nä marraskuuta 1871.

Me juhlan tässä vietämme muistoksi Porthanille. Jos ken on arvon
ansainnut, niin kuuluu kait se sille, jok' eestä maamme armahan niin
paljon toimitti. Ken enemmin on tehnynnä kuin teki Porthani?

Hän on se, jonka mielehen juolahti ensi kerran, ett' ollut muinaisuutta
on Suomellai jonkun verran, ett' löytyi monta aarretta, joist' ei viel'
tiettykään; ja senpä tähden rupesi hän niitä etsimään.

Vaikk' alla synkän peittehen lepäsi aartehemme, hän sieltäkin ne
ilmitoi ja saatti etehemme. Ne aarteet, joista hälle on ikuinen kunnia,
on muinaissadut, runomme ja meidän historja.

Hän suomalaisen luontoa kun tutki, löysi siellä avuja, joita huomattu
ei oltukahan vielä: se tyly ulkomuoto vaan ol' peite sielujen, joihinka
Luoja laskenut ol' suuren rikkauden.

Hän muinaisuuden Suomenmaan kun valkeuteen veti, myös tulevista
tarpeista hän rakkaan huolen piti, opettajana monelle. Hän alku onpi
niin tietoihin, jotka kauttansa myös meihin kylvettiin.

Ja seuraellen polkujaan me eestä isänmaamme myös voimamme ja hikemme
ilolla uhratkaamme! Ja siunaellen muistoaan nähkäämme siitä myös, ett'
toimi, lempi, uutteruus voittaapi joka työss'.

Porthan on pellot perkanut ja raivannunna tiemme; me taasen peltoon
valmiisen nyt kevätkylvön teemme. Ja tulevaiset suvut meit' on siitä
siunaavat, ja vaivoistamme hedelmät on heille tulevat.



TILL LJUNGBLOMMAN.

Ack! hvad jag är glad igen, och så tacksam i det samma: hej! jag kan
för dig, min vän, ej med ord min gläjde stamma; men jag tror, att själf
du vet samma lilla hemlighet: att i hjärtat glädje känna, men ej finna
ord ändå, att det rätt uttolka få.

Egen älsklingsblomma! tag mot mitt tack! fast den är ringa; men ett
bättre offer jag kan ju icke nu dig bringa. Ack! hur nordiskt, friskt
och rent, med förnöjsamhet förent låter ej ditt bref! Jag längtar
liksom svalan dit igen! Ack, jag kommer snart med den.

Roligt är ju äfven här, då man får sig mycket lära; men i minnet
ständigt är norden -- och mitt hem, det kära. -- Liksom svalans är mitt
lif -- O! Du store Fader! gif att som hon, jag kunde verka: glädja,
gagna helst ett grand så min nästa och mitt land; --

långt mitt bref nu blifvit har, sluta måste jag det redan, fast så
mycket vore kvar att dig säga -- men och sedan när vi träffas, du
och jag, skola vi ju natt och dag allt berätta för hvarandra? Hälsa
hjärtligt hvar och en af de kära -- från Penséen.

Julkaistu "Trollsländassa" 1872.



SELMA OCH MOLNET.

Selma satt en aftonstund i en liten blomrik lund vid det höga fjället,
-- men till jorden icke var fästad hennes blick så klar, den var höjd
i stället upp mot himlaranden, hvar aftonrodnan underbar purpurmanteln
bredde.

Sakta rördes Selmas mund där i fridfull aftonstund och man hörde orden:
"hvarför, hvarför skaptes jag, att min korta lefnadsdag dväljas lågt på
jorden? Hvilken ljuf och härlig lott är det dock, som molnet fått! Hon
kan högt sig svinga.

"Hvarför får ej också jag lätt och fri med ljuft behag mig i luften
höja? Där jag blefve ljus och skär liksom hvita molnet där, finge
purpurslöja; och till jordens kval och grus finge från en sfär så ljus
jag befriad blicka." --

I det samma Selma såg, hur i tyst och långsamt tåg ner ett moln sig
sänker. Ner det sjönk vid Selmas fot, blomman som det tog emot, det med
dagg bestänker. Selma hör en stämma då mild och vek ur molnet gå och
den hviskar sakta:

"Klaga, mennskobarn, ej du, ty din lott långt mera ljuf är, än mina
öden: ty af stoftet född i dag ren i morgon väntar jag af detsamma
döden. -- Mellan jord och himmel blott ständigt sväfva är min lott och
i gråt upplösas. --

"Men du finnes evigt kvar, ty ditt lif ej ände har, och du skall få höja
dig långt högre upp än jag, och din sällhets sommardag skall för evigt
dröja. -- Vandra nöjd din lefnad här, och din längtan, ditt begär ställ
till rätta hemmet!"

Julkaistu "Trollsländassa" 1872.



FRANZÉNIN MUISTOJUHLANA.

9/2 1872.

Kokoontuneet emme suotta liene tänne? Emme niin. Tänään täyttyy sata
vuotta päivästä, jon' havaittiin tähti Pohjan taivahalla, yli Suomen
loistellen, säteitänsä yli muiden maiden myöskin heitellen.

Franzén oli tähden nimi: kuk' ei häntä tuntisi? Kuka suomalainen häntä
lemmellä ei mainisi? Suomessa on synnyinmaansa: täällä tähti ilmestyi;
täällä häneen runotarki ensi kerran mielistyi.

Emme häntä siitä tahdo kovin paljo soimata, että jätti kotomaansa,
muualla sai kotonsa: Pohjantähti taivahalla monta maata valaisee; kuka
sitä omanansa, yli muita, mainitsee?

Lappalainen tuntureilta sitä riemuin katselee; samoin Kreikan
taivahalla sama tähti loistelee. Niinpä Franzén. Monet kansat hänen
näit ja ihastuit; sillä hän on aikanansa, loistellunna yli muit'.

Yksi maa on liian ahdas runoniekan hengelle; maailmat on hänen; --
taivas kuuluu myöskin hänelle. Suuret aatteet, suuret riennot ovat
kaiken maailman. Suuret miehet, suuret työnsä samoin joka ainoan.

Aika rientää. Ihmislapset nielee hauta pohjaton; työnsä seuraa heitä;
-- mutta kuolematon henki on. Hengen työt ja suuret riennot yli muiden
seisovat. Muistonsa on vuosisatain jälkeen tuoreet, rakkahat.

Tuoreena ja rakkahana pysyy muisto Franzénin; nimensä hän piirustanna
töihinsä on ainakin. Suomi kyllä häntä muistat; sinun on hän poikasi.
Ikuisesti mielehesi kätket nimen Franzéni.



LYDIAN PÄIVÄNÄ.

23/5 1872.

Armas aamu valkenee, taivas synkkä selkenee, Varpu pieni laulellen
sanoo aamun tullehen; tuuli herää hiljalleen, panee aallon
läikkyilleen; kukat, lehdet nuppujaan rupeavat aukomaan.

Herää, Lyydi, unestais, ettei sua kukaan sais hitaammaksi luontoa
syyttömästi soimata! Avaa silmäs sininen, kukka pieni, hymyillen, joudu
äänes yhtehen liittään kanssa lintusten.

Lyydi! sulle toivottaa sydämestä rakkaasta kaikki tässä olevat, että
päiväs tulevat olisivat onnea, rakkautta, rauhaa täynnä -- ja sun
mieles ain' iloinen ja raitis vain!



LYDIALLE.

Yks' pieni lintu lennähti nyt äsken kuusehemme, hän siinä laulaa
ennätti, jo rientää tyköämme. Ken sijansa nyt täyttänee? Ken illoin,
aamuin laulanee nyt iloksemme täällä?

Oi! kauan suree kuusemme ja muistaa laulujansa! Oi! kauan kaipaa
sielumme tääll' laulurastastansa! Sun sijas' kauan tyhjä on, vaan
ikuisehen muistohon sun aina kätkenemme.

Sä riennät pois -- oi! vieköhön myrskyjen maailmasta sun tiesi lahteen
tyynehen onnea autuasta nauttimaan -- ja sydämen ja tunnon siellä
rauhaisen sun löytäväsi suomme.

Ylhäälle rientos olkohon, ei viihtyin alahalla, tääll' riemu on niin
kelvoton, vaan tuolla korkealla on koto kaunis sävelten ja puhtahitten
sydänten on koto myöskin siellä.

Jää hyvästi nyt Lydia! Oo onnellinen aina! Ja muisto meistä kaikista
sun mielehesi paina! Lempemme, osanottomme ja rehellisin toivomme
seuraapi sua aina!

1872.

<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<





Home