Title: Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta
Author: Eady, K. M.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

SEIKKAILUUN ***



SEIKKAILUSTA SEIKKAILUUN

Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta


Kirj.

K. M. EADY


Englannin kielestä ["Adventurers All"] suomentanut

Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

     I. Matkamme tarkoitus.
    II. Malaijilainen Kasim.
   III. Manilaan.
    IV. Matkustajamme.
     V.  Petos.
    VI. Kuinka kapinallisia tehdään.
   VII. Kiperä paikka.
  VIII. Tumabongin mahtimiehet.
    IX. Annabel Leen tuhoutuminen.
     X. Kuinka kapinallisten lukumäärä enenee.
    XI. Jälleen takaa-ajettuina.
   XII. Pahoja uutisia Tumabongista.
  XIII. Kenraali Hemingway.
   XIV. Eittämätön voitto.
    XV. Epäilyttävä rauha.
   XVI. Taistelu maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä.
  XVII. Eräs kahakka ja odottamattomia uutisia.
 XVIII. Vanha tuttu.
   XIX. Luizin pelastaminen.
    XX. Cavitén taistelu.
   XXI. Aseveljet.
  XXII. Pilviä kokoutuu.
 XXIII. Järjestäytyminen.
  XXIV. Myrsky puhkeaa.
   XXV. Seikkailujen loppu.



I.

MATKAMME TARKOITUS.


    "Legioonamme suuri ja laskematon
    on vielä outo ja liputon,
    mutta sen tuhannet osastot voivat
    aukaista muille tien, kun kuulat soivat."

                           _Rudyard Kipling_.

"En halua ollenkaan valehdella", sanoi perämiehemme Amos Livingston
puhuen hyvin hitaasti ja harkitusti ja pyöräytellen mälliään toisesta
poskesta toiseen, "mutta en luullakseni ole milloinkaan purjehtinut
kurjemmassa pyykkisaavissa kuin tämä Annabel Lee on, ja minä olen
sentään ollut mukana monessa myllyssä."

Laivaa ei saa kumminkaan milloinkaan moittia sen kapteenin kuullen,
vaikka sen viat olisivatkin miten suuret tahansa. Tämä on totuus, jonka
kokemukseni ovat osoittaneet paikkansa pitäväksi.

"Luullakseni näette siellä vielä huonompiakin", vastasi Annabel Leen
kapteeni, "joita he kumminkin ylpeästi nimittävät 'sotalaivoiksi'.
Peijakas, muutamat ihmiset eivät näytä ymmärtävän omaa parastaan!
Muutamia viikkoja sitten, kun kerroitte minulle eronneenne entisestä
laivastanne ja nähneenne viikkokausia nälkää maissa, ette voinut
aavistaakaan pääsevänne Englannissa rakennetun kuunarin perämieheksi;
laivan, jota —"

"Jonka rakentamiseen ei ole mennyt vuottakaan", sanoi perämies
halveksivasti.

"Komentaa amerikkalainen kapteeni", jatkoi kapteeni tyynesti, "ja jonka
omistaa yhtymä —"

"Puoliverisiä ja kapinoitsijoita."

"Sen miehistöön kuuluu —"

"Niin", pisti perämies vahingoniloisesti väliin, "keitä sen miehistöön
oikein kuuluukaan? Sanokaahan se!"

"No niin." Kapteeni keskeytti puhaltaen sinistä taivasta kohti paru
kolme savupilveä ja katseli niiden hajaantumista tarkkaavaisesti,
ennenkuin hän lisäsi huomattavasti epäröiden: "Vaikka sen miehistö
kieltämättä onkin hieman kirjava niin —"

"Tästä Evan Williamsista esimerkiksi, joka ei ennen elämässään
milloinkaan ole ollut merellä muuten kuin hienona matkustajana, olette
tehnyt toisen perä- ja päällysmiehen. Tuollainen tuhattaituri ei kykene
käskemään ketään."

"Tule koettamaan!" sanoin vihaisesti, mutta hän ei välittänyt
keskeytyksestäni.

"Tuki suusi, poikaseni! Puheeni on totta kuin evankeliumi etkä sinä
kykene kumoamaan väitettäni."

En voinutkaan ja sen vuoksi vaikenin hämilläni, vaikka minua
suututtikin vielä kovasti. Hän jatkoi entiseen tyyneen ja ärsyttävään
tapaansa:

"Entä sitten tuo malaijilainen merirosvo Kasim, laivan nykyinen
kirvesmies ja poosu, jolla on vyössään oikea asekokoelma? Hän sopii
mainiosti juuri tällaiseen rauhalliseen kauppalaivaan, jollaiseksi tätä
minulle sanottiin. Ja kiinalainen Chin, kokkimme, joka luullakseni on
oppinut taitonsa vankiloissa ja kultakentillä, on, jos nyt ihmisen
näöstä voidaan jotakin päättää, niin väärentämätön roisto kuin ikinä
on sattunut näkyviini. Ja loput sitten: Johann Mahmud, tuo jaavalainen
karkuunpäässyt taskuvaras, jota Batavian poliisit varmaankin
innokkaasti etsivät, ja Froggie ja Pitkänmatkan Jussi, jotka ovat niin
ujoja ja pidättyväisiä, etteivät he muista omia nimiäänkään, jos heillä
nyt sellaisia on ollut olemassakaan syntymisensä jälkeen. Nuo kolme
vielä mainitsematta olevaa kanakalaista poikaa ovat kyllä rauhallisia,
mutta uskokaa sanojani, että he ovat synnynnäisiä tyhmeliinejä. Niin,
miehistö on todellakin oikein valittua väkeä, juuri sellaista kuin
tällainen vanha ravistunut nelikko tarvitseekin, joka on mädännyt
niin kauan Singaporen satamassa, ettei siinä enää ole lahomatonta
paikkaakaan. Muut kuin tällaiset meidänlaiset puolihullut tolvanat
eivät astuisi siihen jalallaankaan, sillä siinä ei ole ehyttä lankkua
eikä raakaa ja, lukuunottamatta teitä ja minua, ei yhtään kunnollista
merimiestäkään."

"Onhan meillä Kasim", sanoi kapteeni tyynesti.

"Ah, pyydän anteeksi. Hän on kyllä merimies, mutta missä luulette
hänen oppineen ammattinsa? Lyön vetoa, että se on tapahtunut hänen
katkoessaan kurkkuja jossakin merirosvolaivassa. Jos hänellä vain olisi
puhtaat paperit, ei hän olisi täällä."

"Hänen paperinsa eivät olleet niinkään huonot", vastasi kapteeni
hymyillen hieman arvoituksellisesti. "Miksi hän pestautui laivaamme, en
tiedä enkä halua ottaa siitä selkoakaan. Ja mitä meihin itseemme tulee,
Amos, niin sanon sen sinulle, ettei ainoastaan säälimme noita köyhiä,
sorrettuja ja liiaksi verotettuja filipiiniläis-raukkoja kohtaan
taivuttanut sinua ja minua tähän hommaan. Tulimme tänne, koska ajat
olivat huonot, ja päätimme panna henkemme alttiiksi kuljettaaksemme
aseita kapinallisille. Älkäämme välittäkö Kasimin vaikutteista, kun hän
vain on hyvä merimies. Ja —" kapteeni keskeytti kuullessaan perämiehen
murahtavan jotakin käsittämätöntä.

"Ah, voin myöntää sen, mutta siinä onkin sitten kaikki", sanoi perämies
vastahakoisesti. "Ja mitä noihin muihin tulee, niin —" Hän sylkäisi
mereen tavalla, joka hyvin osoitti hänen mielipiteensä heistä.

"Luulen voivani kasvattaa heistä hyviä merimiehiä ennen heidän
eroamistaan minusta", sanoi kapteeni vakavasti.

"Niin, elleivät he katkaise kurkkuanne sitä ennen!"

"Sellaista en pelkää", vastasi kapteeni nauraen. "Olemmehan olleet
tällaisessa leikissä mukana ennenkin, vanha veikko, enkä ole sinun
vielä milloinkaan ennen huomannut pelkäävän miehistöä, josta sinun,
koira vieköön, ei tarvitse nytkään välittää. Kun pestasin nuo miehet,
tiesin millaisia he ovat ja valitsin heidät juuri senvuoksi tähän
tarkoitukseen. Kun tehtävämme supistuvat purjehtimiseen paikasta
paikkaan ja pieneen tavaran vaihtoon näiden ja kiinalaisten kanssa,
jolloin voimme näyttää niin viattomilta kuin ikinä vain ilkeämme, ei
kenelläkään ole siinä puupenninkään edestä tekemistä, millaista väkeä
meillä on laivassa. Asiat ovat hyvin nyt, mutta luulen liikkeemme
muuttuvan toisenlaiseksi saatuamme määräyksemme ja lähdettyämme
purjehtimaan saaria kohti. Olet ollut siellä pari kolme kertaa, kun
olot siellä olivat rauhalliset tahi ainakin melkein säännölliset,
ja sinä tiedät, millaisia he ovat. Kun sinä nuriset kaikenlaisille
määräyksille aina silloin tällöin, kunnioitat sinä kumminkin oman
pienen saarimaasi metsästyslakeja, jotka määräävät säästämään
riistaa, määräävät suuria metsiä hirvilaitumiksi ja muuta sellaista."
Perämies vaihtoi nyt levottomasti jalkaa ja punastui vihasta. Koska
kapteeni tästä tiesi hänen nyt rupeavan purkamaan sisuaan, jatkoi
hän nopeasti hymyillen, antamatta perämiehelle ollenkaan tilaisuutta
aloittamaankaan: "Niin, luullakseni ei maailmassa nyt tällä haavaa
olekaan Filippiinien saariryhmää suurempaa eläinpuistoa, jota eivät
muukalaiset saa lähestyäkään ja jonka kaikki portit on heiltä suljettu.
Espanjalaiset anastavat kaiken tietämättä oikein, mihin he saalistaan
käyttäisivät. He eivät ole milloinkaan tehneet siellä mitään hyvää
eivätkä he anna muidenkaan koettaa. Sinä et voi nousta siellä maihin
luvatta eikä kukaan alkuasukaskaan voi matkustaa saarelta saarelle
tahi maakunnasta maakuntaan cédulatta, eräänlaisetta lupakirjatta. Kun
olosuhteet ovat tällaiset säännöllisinä aikoina, niin millaiset luulet
niiden nyt olevan, kun koko Luzonin saari ja ehkäpä muutkin saaret ovat
nousseet kapinaan? Ja juuri tuohon vakoilijain ja epäluulojen maahan
olemme suostuneet purjehtimaan laivallamme ja viemään tavaramme maihin
joutumatta kiinni. Pojat, aion antautua tuohon onnenkauppaan, kuten
luullakseni tekin molemmat ja miehistökin, kunhan se vain saa selville,
mistä on kysymys. Mutta meidän ei pidä kumminkaan kuuluttaa asioitamme
liiaksi ja vaikka me olemmekin saaneet muutamia hurskaita, lakia
pelkääviä merimiehiä laivaamme, jollaisten kanssa olen purjehtinut
melkein alituisesti ja yleensä molemminpuoliseksi mielipahaksemme,
hiipivät he heti ensimmäiseksi työkseen maihin, kun saavumme
ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan, juorutakseen pienistä mukavista
asioista, joita he luulevat tietävänsä ja pitävät merkityksellisinä,
vaatien sitten palkkansa kiemurtelematta. Ei, herra, tuollaista en aio
sallia, jos vain voin sen estää."

"Mutta kuinka —?"

"Kuinkako?" sanoi kapteeni ivallisesti. "Kuulehan nyt, niin selitän.
Jos otaksumme, että meillä on laivassa muutamia roistoja, niin
luuletko sinä heidän omasta aloitteestaan menevän minkään maakunnan
viranomaisten puheille?"

"Eivät tietystikään, sillä niin tyhmiä eivät he suinkaan ole.
Luullakseni kaivataan heitä jokaista kaikissa paikoissa, joissa he
joskus ovat olleet."

"Varmasti! Laivan kapteenikin tarvitsee joskus tuollaisia hurjia
roistoja suunnitelmiensa toteuttajiksi ja nämä meidänkin miehemme
saavat nyt näyttää, mihin he kelpaavat. Tiedän, ettei miehistöni
kavalla suunnitelmiani, vaikka heidän palkkansa onkin pieni, ja, kuten
jo äsken sanoin, teen heistä merimiehiä ennen eroamistamme. Muuta
en heiltä vaadikaan, paitsi hieman terveellistä pelkoa kapteeniaan
kohtaan. Ja mitä laivaamme tulee, en kehukaan sitä täydelliseksi enkä
kiellä, että mieluummin olisin ottanut höyrylaivan tähän tarkoitukseen,
mutta kerjäläisellä ei ole varaa valita, ja luullakseni ovat rahat
melkein yhtä vähissä tämän omistajalla kuin sen miehistölläkin.
Kuunarimme on aika näppärä laiva, eikä meidän nyt tarvitse pelätä
amerikkalaisia risteilijöitä, kuten saarronmurtajien nuoruuteni
aikoina, jolloin ei auttanut turvautuakaan hätätilassa purjeisiin.
Mutta näiden herrain käsistä me kyllä livahdamme ja ainahan on mukava
tietää, ettemme ole menettäneet rahaa. Annabel Lee on täydellisesti sen
arvoinen, mitä yhtymä siitä maksoikin."

"Vai niin!" sanoi perämies vihaisesti. "Niin, hieno laivahan se
epäilemättä on ja hienothan sillä on tarkoituksetkin. Ihmettelen vain,
millaisia hulluja me oikeastaan olemme, kun aiomme antautua niin
päättömään seikkailuun."

"Seikkailuunko?" toisti kapteeni hitaasti. "Niin, luullakseni on tuo
oikea nimitys sille, vanha saapas, ja olen iloinen, että sen keksit.
Siitä kehittyykin erinomainen seikkailu ja me, päällystö ja miehistö,
olemme kaikki seikkailijoita. Sinä ja minä olemme tunteneet toisemme jo
monta vuotta, Amos, ja kokeneet yhtä ja toista elämässämme. Mitä teit
ennen tutustumistamme, et ole kertonut enkä minäkään ole milloinkaan
kysynyt."

Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään
teiltä, George W. Hemingway."

"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen
päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni
meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät
olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan
maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle,
ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei
ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen
jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin
seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja
luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä
hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme
puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme
tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen
jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla
mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina
hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos,
ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen
miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin
kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."

"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä
ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.

"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten
minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen
tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja
toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin
mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori
Williamskin, ellen suuresti erehdy."

"Koetan ainakin parastani", vastasin innokkaasti.

"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun
ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja
ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi
ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä
kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus
koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos
vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja
tuottakoon se meille onnea."

Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni
sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen
keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän
tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä
suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut
pakko viettää maissa.

Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella
äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias
saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta.
Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta
perämieheltämme.

"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti.
"Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama
kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän
suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen
muotoinen pyrstö."

"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä
enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta.
Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu
useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa
paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen,
mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia
kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia
ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi
näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin
vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan.
Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia,
jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja
ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin.
Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän
kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin
lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään
vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla
pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä,
koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."

Tämä kuulosti ilahduttavalta ja minä kuuntelinkin kunnioittavasti
vaitiollen. Sanoakseni kumminkin totuuden olivat tunteeni niin
erilaiset ja hämmentyneet, etten luultavasti olisi voinut pukea
niitä sanoiksikaan, vaikka olisin koettanutkin. Muutamia päiviä
aikaisemmin olin iloinnut saadessani vaihtaa korkean tuolini
eräässä Singaporen tukahduttavan kuumassa liikekonttorissa tulevaan
paikkaani Annabel Leessä, vaikka kapteeni tarjotessaan sitä minulle
ei tarkoin selittänytkään laivan laatua ja matkan tarkoitusta. Nyt
tiesin oikeiksi perämiehen huomautukset, joita ei kapteeni olisi
suvainnut kuunnellakaan keneltäkään muulta. Laivamme oli jonkun kerran
maailmassa mainiona pidetyn pienen kuunarin madonsyömä jäännös, jossa
ei ollut enää muuta jäljellä tuosta sen aikuisesta loistosta kuin
solakka runko ja pari vaskitykkiä. Sen miehistö oli kirjaimellisesti
ala-arvoinen, koottu kun se oli satamain huonoimmista aineksista,
joiden ainoa halu oli päästä maasta karkuun, sanalla sanoen, se
oli sellaista joukkoa, jota ei joku toinen kapteeni olisi ottanut
laivaansa maksustakaan, kuten perämiehemme huomauttikin. Kuten kaikki
nuo muutkin, Livingstonkin mukaan luettuna, olivat hekin tulleet
laivaan aavistaen hieman vaaroja, jotka heitä odottivat ja joihin
he antautuivat epäilemättä mieluummin kuin entisiin. Niin, olimme
kaikki seikkailijoita, jotka olimme iloisia saadessamme purjehtia
vapaasti satamasta ja entisestä elämästämme. Millaista kapteenin ja
perämiehen edellinen elämä lienee ollutkaan, en tiedä, mutta heidän
yhteiset kokemuksensa kuulostivat hyvinkin kovilta. Tiesin niiden
sisältävän useamman kuin yhden haaksirikon ja kapinan, ja olin kuullut
puhuttavan ajoista, jotka olivat olleet kovempia kuin ne, jolloin
laivanomistajat olivat epäröineet ottaa palvelukseensa kovaonnista
kapteenia tahi pestata perämiestä, jonka luonne oli niin ärtyisä.
Sellaista olivat aina seuranneet puute ja kieltäytymiset maissa,
neekerien työ nälkäpalkoilla ja joskus aivan työttömätkin ajat. Arvasin
heidän läpäisseen ne, toinen katkeran ivallisesti ja toinen alituisesti
muristen, mikä vain peitti hyvän joukon rehellistä luonnetta ja
lannistumatonta rohkeutta.

Oma elämäni, vaikka olinkin vasta kuudentoistavuotias, ei ollut
niinkään helppo. Vuosi sitten tulin Malaccaan isäni luo, joka oli
kauppiaana siellä. Hänen pääsyynsä kutsuessaan minut luokseen lienee
ollut hänen kykenemättömyytensä suorittamaan minun kouluttamisesta
aiheutuneita kustannuksia Englantiin ja ehkä sekin, että hän toivoi
liittämällä nuorta voimaa liikkeeseensä saavansa sen jälleen elpymään
rappeutuneesta tilastaan. Mutta kuinka sen asian laita nyt lienee
ollutkaan, eivät hänen suunnitelmansa kumminkaan toteutuneet. Hänen
kauppansa oli lamautumassa, kuten hän itsekin, vaikka emme kumpikaan
sitä silloin varmasti tienneet. Seuraava huono kausi tappoi hänet
jättäen minut taistelemaan elämäni puolesta vararikkotilassa olevin
liikkein, mitättömin tuntemuksin kauppa-asioista ja muutamin ystävin,
jotka eivät olleet paremmissa varallisuussuhteissa kuin minäkään,
sillä vanhan paikan merkitys kauppamaailmassa väheni vähenemistään,
ja aivan rahoitta. Vähässä ajassa ennätin kiertää maat ja mannut
koettamassa onneani, ennenkuin suopea kohtalo saatti minut omituisen
sääliväisyyden edustajan, kapteeni George Washington Hemingwayn,
Amerikan Yhdysvalloista kotoisin olevan seikkailijan yhteyteen.
Muutamien viikkojen, tuttavuuden jälkeen uskoin hänelle niin paljon
elämästäni kuin luulin tarpeelliseksi, ja kun hän sai kuulla minun vain
kuluttavan aikaani elääkseni, vaikka minun nuoret jäseneni ja innokas
mieleni ikävöivätkin jotakin jännittävämpää ja seikkkailurikkaampaa,
tarjosi hän minulle paikan pienessä laivassaan, jonka päällikkyyden hän
oli juuri ottanut haltuunsa.

Sellainen oli laivan päällystö, mutta entä miehistö? Malaijilainen,
jonka kapteeni oli vapauttanut ruorista, tervehti meitä ohimennessään,
ja nähtyäni hänen ilkeät ja viekkaat kasvonsa tiesin millaisia muutkin
miehemme olivat. Esimerkiksi Froggie, eräs jostakin ranskalaisesta
siirtokunnasta kotoisin oleva mustalainen, joka puhui omituista
ranskan, englannin ja malaijin kielten sekoitusta, oli hyvin vaitelias
entisyydestään. Hän oli kumminkin siksi kokenut kalastaja, että
toivoimme hänestä hyvää merimiestä, eikä hänen luonteensa, niin
paljon kuin me sitä tunsimme, ollut sen huonompi kuin muidenkaan,
semminkin kun otetaan huomioon eräs toinen malaijilainen, joka
makasi keulassa purjeen suojassa ja jolle toinen sanoi jotakin
ohimennessään. Häntä oli Singaporessa sanottu paljon pahemmaksi
mieheksi kuin tuota toista. Kasimista taasen, tuosta solakasta ja
jäntevästä malaijilaisesta ystävällisine käytöksineen ja hymyineen, oli
liikkeellä hyvin perusteltuja huhuja, jotka viittasivat merirosvoiluun
ja hurjiin väkivaltaisuuksiin, mutta syntyperäisen viekkautensa ja
muutamien vaikutusvaltaisten suojelijain avulla oli hän onnistunut
välttämään rangaistuksen alkuasukasvaltioissa, eikä häntä vastaan
englantilaisissa siirtomaissa ollut vielä ilmennyt mitään niin
raskauttavaa, että hänet sen perusteella olisi voitu vangita. Muista
miehistä näyttivät Pitkänmatkan Jussi ja Chin suurimmilta roistoilta,
vaikka emme tienneetkään mitään oleellista heistä. Johann Mahmud oli
liukas, öljytty ja hyvin kohtelias javalainen ja loput olivat kesyjä
kanakapoikia, jotka olivat erinomaista merimiesainesta, mutta joilla ei
vaaran hetkellä tehnyt mitään.

Sellaisella laivalla sellaisine miehistöineen purjehdimme nyt
itäänpäin juuri niihin aikoihin, jolloin monsuunituulet muuttivat nämä
aurinkoiset itäiset meret oikeiksi vaaran paikoiksi, pois kaikesta
sellaisesta, jota tavallisesti sanotaan sivistykseksi, laiksi ja
järjestykseksi, maihin, joissa enemmän kuin milloinkaan ennen voima
oli ainoa oikeuden mittapuu. Ja kun epäilyksiemme ja turvattomuutemme
lisäksi tiesimme vielä risteilymme kokonaan kansainvälistä lakia
rikkovaksi ja kun olimme varmat, ettei tahtilippu, jonka suojassa
purjehdimme, eivätkä vallat, joiden alamaisia me muutamat olimme,
voineet eivätkä tahtoneetkaan suojella meitä ollenkaan vaaran
sattuessa, oli yrityksemme todellakin oikea seikkailu.

Sillä lastiruumaamme oli viekkaasti kätketty manchesteriläisten
palttinapakkain, metallitavarain ja kaikenlaisen rihkaman alle halpoja
pyssyjä, ampumatarpeita ja ja muuta sotatavaraa kapinoitsijoille, jotka
tahtoivat lopettaa espanjalaisten vallan Filippiineillä.



II.

MALAIJILAINEN KASIM.


    "Hän oli lempein mies, mikä milloinkaan
    on upottanut laivoja ja katkonut kauloja."

                                   _Byron_.

Muutamia öitä myöhemmin, ollessani vahdissa kannella, juttelin
malaijilaisen Kasimin kanssa, joka oli ruorissa. Olin alkanut
hieman aavistaa, mitkä syyt olivat tuoneet hänet Annabel Leehen; ja
mitä jo tiesin ja vielä enemmänkin arvailin, muuttivat hänet hyvin
mielenkiintoiseksi olennoksi silmissäni. Huolimatta siitä, mitä
perämies oli kertonut hänestä, tahi ehkäpä juuri sen vuoksi, minua
huvitti suuresti keskusteleminen hänen kanssaan, sillä kaikissa
tapauksissa ei joka päivä suoda tilaisuutta jutella useimmista asioista
taivaan alla ja muutamista sen yläpuolellakin epäillyn merirosvon ja
vielä epäillymmän salamurhaajan kanssa.

Malaijilaisilla merillä harjoitettu merirosvous ei ole aivan samaa kuin
tuo, joka on tehnyt kapteenien Kiddin ja Morganin nimet kuuluisiksi.
Sille eivät suoneet romantiikan hohdetta mitkään kätketyt aarteet
eivätkä puheet erinomaisesta onnesta, vaan se oli julmaa, tavallista
ja hyvin kauhistuttavaa taistelua, jossa oteltiin rakkaan hengen
ja kansallisen olemassaolon puolesta säälimättömän raivokkaasti.
Olin kuullut siitä jotakin jo ennenkin ja nyt sain kuulla enemmän
ymmärtääkseni sitä paremmin.

Perämies arvosteli malaijilaisia, ja heidän keinojaan valkoisen miehen
kannalta, mutta minä olin syntynyt heidän joukossaan ja viettänyt
lapsuuteni saman sinisen taivaan alla heidän toverinaan. Olin sitten
palannut heidän luokseen, ennenkuin poikavuosieni vaikutteet olivat
kokonaan haihtuneet, ja viettänyt sitten vuoden heidän keskuudessaan
sellaisten olosuhteitten vallitessa, että olin oppinut katselemaan
vaikutteiden ja aloitteiden pintaa syvemmälle, oppien siten tuntemaan
heidät paremmin. Ruskeitten miesten tavat eivät ole samat kuin
valkoisten, ja teot, jotka mielestämme ovat julmat, ovat heidän
mielestään ainoat jonkun rikoksen kunnialliset rangaistukset. Verikosto
on heidän mielestään oikeutettu ja kaikki keinot ovat luvalliset sen
saavuttamiseksi.

Kun hänen epäilystensä ja pidättyväisyytensä kuori kerran vain oli
puhjennut, selitti Kasim minulle tämän ja paljon muuta lisäksi
nähtyään, että halusin oppia ja omaksua hänen opetuksensa ivatta,
jota tuo arkatunteinen malaiji enimmän pelkäsi. Hän opetti minulle
purjehdustaitoa ja merenkulkua paremmin kuin moni muu olisikaan voinut,
miekkailua pitkällä miekalla ja keihäänkäyttöä, ilmaisten minulle,
sitten kuin hän oppi minut paremmin tuntemaan, alkuasukasten tapoja
ja liikkeitä, jotka sittemmin olivat minulle suureksi hyödyksi.
Omituisimmat ja kaameimmat olivat kumminkin hänen minulle lempeässä
tähtienvalossa kertomansa jutut, tähystäjän seistessä paikoillaan
suoraan edessämme keulassa ja vahdin torkahdellessa kannella, vanhan
laivamme kyntäessä tietään tuonne kaukaiseen itään, josta useimmat
hänen kertomuksistaan olivat kotoisin.

Ja omituisia olivatkin nuo puheet idän viekkaudesta ja hämärästä
lännen tuntemuksesta, vanhan maailman taikauskosta ja epäilyksistä,
kun ne kaikki oli kummallisesti sekoitettu toisiinsa jutuiksi,
joissa puhuttiin ahneudesta ja uteliaisuudesta, rohkeudesta ja
pelosta, kostosta ja julmuuksista, taisteluista, murhista ja nopeasti
sattuneista käsittämättömistä kuolemantapauksista, taikuuksista,
asioista, joita ei voitu selittää eikä nähdä, mutta jotka värisyttivät
selkää pimeydessä ja vapisuttivat hieman mieltä vielä päivänkin
valossa. Omituisimpia näistä jutuista oli kertomus hänen omasta
maanpakolaisuudestaan maissa, jotka sijaitsevat kaukana hänen
syntymäseutunsa ihanista saarista. Osan siitä sain kuulla juuri tänä
erikoisena yönä.

"Miehet ovat keskustelleet keskenään, tuan", sanoi hän katsellen
kirkkain silmin minuun, koettaen nähtävästi lyhdyn himmeässä valossa
nähdä kasvojeni ilmeet, "ja sanoneet olevansa uteliaat saamaan
selville, mihin tämä laiva suuntaa kulkunsa poistuttuaan tältä
rannikolta, tietysti vain senvuoksi, että nyt on sota. Muutamat ovat
arvailleet Kiinaa, muutamat Acheenia ja eräs sanoi meidän varmasti
olevan matkalla Manillaan." Koetin olla niin totinen, ettei mikään
kasvojeni ilmeiden muutos ilmaisisi mitään. "Jos määräpaikkamme on
Manilla", jatkoi hän tyynesti, "on se mielestäni hyvä. Me Sulun
malaijit vihaamme noita lempeitten valkoisten miesten pohjoisesta
tuomia orjia, mutta muutamat meistä ovat kumminkin asettuneet sinne
asumaankin. Minullakin on ystäviä kaupungissa, ja mikä on vielä
parempi, minulla on siellä vihamiehiäkin. Toivon erittäinkin tapaavani
erään, ja jos hän on siellä, ovat asiat oikein hyvin."

"Kuka hän on ja miksi niin erikoisesti tahdot juuri häntä tavata?"
kysyin, koska sekä hänen sanansa että käytöksensä kiihdyttivät
uteliaisuuttani.

"Luulen sinua ystäväkseni, tuan. Mikä kummallinen ajatus, että
valkoinen mies on Sulusta kotoisin olevan malaijin ystävä! Harmittaako
se sinua, tuan?"

"Ei!" vastasin suoraan. "Minulla on ollut hyviä ystäviä malaijien
joukossa ennenkin."

"No, se on hyvä", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ja totta puhuen
ei se harmita minuakaan. Sanon sinulle kumminkin, tuan, että jos
olisit espanjalainen englantilaisen asemesta, katkaisisin kurkkusi
ennen tikarillani kuin sanoisin sinua tuaniksi eli ystäväkseni. Oletko
kuullut puhuttavan meistä Sulun malaijeista?"

"En paljonkaan", oli minun pakko vastata. "Tiedän saarenne olevan
Filippiinien saariryhmän eteläisimmät. Espanjalaiset sanovat niitä
kaikkia omikseen, mutta te haluatte olla itsenäinen, oman sulttaaninne
hallitsema kansa. Olette senvuoksi taistelleet —"

"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä
alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia
sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he
suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja
saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä
monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla
vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä
ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja
kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin
minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö,
tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut
päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen
hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua —
ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin,
jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain
tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut
minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä,
taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä,
että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät,
tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun
pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin
muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin
laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja
monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran,
mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä
tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs
sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään
Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä
me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet.
Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja
tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti
käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim
Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän
meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut
muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi,
ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat
hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me
olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän
veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän
pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä
kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta
me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen
tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö
tulekin?"

Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni
kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en
milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.

Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti:
"Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää
tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia,
jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten
sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa
kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että
ne voivat sekä vihata että tappaa."

Hänen sanansa muistuivat mieleeni kerran kauan tämän jälkeen.

Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin
aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei
hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät
näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri
verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"

Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen
nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja
käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen
hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista,
joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta.
Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen
useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.

Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen
siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten
kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti,
silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa.
Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi
tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla
kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään
olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta.
Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta
tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis
lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.

Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin
hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi
oppia ohjaamaan?"

Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja
minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi
hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän
velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit
paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän
viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni
enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut
siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja
neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla
on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin
hyvä."

Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen
mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme
seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja
kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme.
Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin
voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja
varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan
oli sillä hetkellä ohi.

"Ja hänkö siis on paras miehemme, tuo hurjimus!" huudahti perämies
seuraavana päivänä kuultuaan mitä oli tapahtunut. Sillä ottaen
huomioon, että tuollaisia kohtauksia voi ehkä sattua Kasimille
tulevaisuudessakin, olin kertonut kaikki kapteenille, ja pienessä
omituisessa tasavallassamme, jossa vain muutamia valkoisia oli
kaikenvärisiä miehiä vastaan, oli asioista keskusteltava vapaasti
meidän kolmen kesken. "Siunatkoon, mehän tanssimme aivan toimivan
tulivuoren laella."

"Luullakseni ei tässä tanssiminen paljonkaan auta, ainakaan mitä sinuun
tulee", sanoi kapteeni katsellen meidän happamiin naamoihimme.

"Tanssia tahi kiroilla, se on samantekevää eikä se meitä liikuta. Mutta
miten luulette tämän kaiken loppuvan?"

"Meidän on annettava kaiken vain mennä menojaan. Nykyään on päähuolemme
nykyisyys, joka ei näytä niinkään synkältä kuin sinä sen luulet olevan.
Pieni laivamme osoitti viime yönä, miten se voi suoriutua kovastakin
tuulesta. Se on tarpeeksi merikelpoinen näille leveysasteille
huolimatta hirmumyrskyistä, joita eivät Atlantilla kulkevat
postilaivatkaan voisi kestää. Ja Kasim, jos hän tulee raivoon, kuten
voi tapahtua, niin tietysti —"

"Luullakseni ei meidän tarvitse pelätä sellaista enää", sanoin nopeasti
väliin.

"Hyvä, toivokaamme parasta", sanoi hän hitaasti, hymyillen perämiehen
epäilevälle ilmeelle. "Ja kaikesta huolimatta on hän paras merimies,
mitä milloinkaan olen hänen heimostaan tavannut, eikä se ole mikään
vähäarvoinen asia."

Tähän mielipiteeseen yhdyin minäkin sydämestäni, vaikkakin itsekseni,
sillä tietoni meriasioista olivat vielä hyvin mitättömät, asia, jota
perämies ei sallinut minun niinkään pian unhottaa.



III.

MANILLAAN.


    "Satain polvien ajan on meitä tuuditettu
    rakkauden ja vihan harhakuviin kummiin,
    mutt' jokaisest', jok' valvoo nukkuessa veljen,
    on totuus pahempi, kun verrataan sit' näkemyksiin tummiin."

                                             _Shelley_.

Sellaiset, jotka osaavat niitä hakea, löytävät varmasti "idästä" pieniä
satamia, joissa tapahtuu paljon kummallisia asioita.

Ne voidaan helpommin löytää sieltä, missä Euroopan holhous tahi
Kiinan tahi Siamin yliherruus painavat keveimmin kuninkaitten ja
rajahien, mahtavien tahi vähäpätöisten, enimmäkseen vähäpätöisten,
valtaa, hallitsijain, jotka ovat itsenäisiä kaikissa muissa suhteissa
paitsi nimellisesti, kunhan he vain vuosittain lähettävät lähetystöjä
ja veroja, joita sanotaan tavallisesti "lahjoiksi", Singaporeen,
Pariisiin, Pekingiin tahi Bangkokiin. Tuollaisiin satamiin tulee
kaikenlaisia laivoja monenlaisin omituisin tarkoituksin, ollen täynnä
tahi hakien kaikenlaista omituista lastia, ja varustettuina paperein,
jotka mitä häpeämättömimmin valheellisuuksin vievät voiton kaikesta,
mitä milloinkaan on esitetty poliisituomioistuimien ratkaistavaksi
kotona.

Tuollaisesta pienestä satamasta olimme mekin saaneet lastimme, jota oli
sukkelasti nimitetty "maanviljelysvälineiksi", "rautapumpuiksi" ynnä
muuksi ja joka oli huolellisesti sullottu pitkiin, vastenmielisesti
ruumisarkkuja muistuttaviin lautalaatikkoihin. Ne oli tuotu, se ei
kuulu asiaan miten, eräästä erityisestä puolueettomasta valtakunnasta,
jonka välit Espanjan kanssa olivat nähtävästi mitä parhaimmat, mutta
saatuamme ne laivaamme olimme myös saaneet ohjeita Annabel Leen
isännistöltä — salamerkki sähkösanoman eräässä paikassa, johon
eräs kaapeli loppui — että purjehtisimme erääseen toiseen pieneen
paikkaan odottamaan "matkustavaisia" ja lopullisia ohjeita. Sittemmin
poikkesi pari sotalaivaakin sinne täydellisesti ystävällisin aikein
tutkiakseen jotakin merikarttaa tahi ottaakseen selville, olivatko
heidän ilmahavaintonsa oikeat, tahi jossakin muussa merkityksellisessä
ja tärkeässä asiassa. Sitten kuin kapteeni oli ovelasti tyydyttänyt
kaikenlaisten erisuuruisissa veneissä luoksemme tulleitten kohteliasten
meriupseerien uteliaisuuden ja kuten hän itse sanoi "heiluttanut
tähtilippua heidän silmiensä edessä niin kauan kunnes heitä oli
alkanut pyörryttää", oli hänen pakko myöntää, että oli aika lähteä jo
liikkeelle.

Mutta tuo liikkeellelähtö ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voitu
luulla, sillä kolme kertaa emme saaneet muita ohjeita kuin "tehdä
joku kauppa ja matkustaa" — johonkin muualle. Vihdoin saimme hyvin
huonoja uutisia. Odotettuja merkityksellisiä matkustajiamme, joiden
läsnäollessa eivät tuon maakunnan, johon olimme matkalla, kapinallisten
liikkeet tulisi onnistumaan, oli kielletty lähtemästä eräästä
kaupungista, joka oli vielä liian kuuma, jotta he olisivat voineet
olla siellä turvassa. Meidän oli pantava kaikki vaaralle alttiiksi
ja mentävä sinne heitä noutamaan — lähdettävä Manillaan, joka oli
Filippiinien ja espanjalaisen vallan pääkaupunki idässä.

"Suoraa hulluuttahan sellainen on! Sehän on aivan sama kuin pistäisimme
päämme leijonan kitaan ja pyytäisimme sitä puremaan sen poikki", sanoi
perämies vihaisesti.

"Kyllähän se on hieman onnenkauppaa", vastasi kapteeni miettiväisesti,
"mutta juuri senvuoksi voi se juuri onnistuakin. He eivät voi
milloinkaan uneksiakaan, että julkeamme purjehtia heidän satamaansa
silloin, kun ruumamme on täynnä aseita kapinallisille, ja sitäpaitsi ei
sotaa ole vielä julistettukaan, eivätkä he milloinkaan tule näkemään
tähtilipulla huomattavammasti pöyhkeiltävän kuin tässä kuunarissa.
Luullakseni eivät he uskalla tarkastaa laivaamme, ja kaikissa
tapauksissa on meidän toteltava määräyksiä."

Arvailin, kuka miehistämme oli ennustanut meidän olevan matkalla
Manillaan. Oliko se vain onnellinen sattuma, vai oliko se jonkun
tietävän varma ennustus? Jos asian laita oli niin, niin kuinka se
oli tullut hänen tietoonsa, ennenkuin kapteenikaan oli kuullut
siitä mitään? Koetin saada urkituksi sen Kasimilta, mutta hän sanoi
unhottaneensa koko tuona yönä tapahtuneen keskustelumme, ja tietysti
olin minäkin niin varovainen, etten ilmaissut mitään kysymyksilläni.
Hämmästyin ensin hetkeksi, mutta päätin ottaa asiasta selvän jolloinkin
myöhemmin.

Tällä välin purjehdimme Keltaisen meren poikki lounaisesta puhaltavan
monsuunin hännän kuljettamina ja saavuimme asianomaisesti Manillan
satamaan. Sitten me ankkuroimme ulommaksi, vaikka laivamme tarvitsi
todellisuudessa niin vähän vettä, että hyvin olisimme voineet purjehtia
jokeenkin. Satamaviranomaiset tulivat laivaan ja heitä seurasi tuo
tavanmukainen alkuasukasten veneitten joukko myytäväksi tuomineen
hedelmineen, kasviksineen ja monenlaisine muine kauppatavaroineen.
Meidän tavaton tulomme ei herättänyt kumminkaan mitään huomiota.
Viranomaiset eivät olleet erikoisemmasti uteliaita eivätkä
varustajammekaan olleet lähettäneet meille mitään erikoisia ohjeita,
joten kapteeni jälleen tiesi, että hänen oli pysyttävä paikoillaan,
odotettava eikä kysyttävä mitään.

Omasta puolestani suostuin mielelläni odottamiseen. Katselin tuota
kaunista, outoa ja aina vaihtelevaa taulua arvostelevin silmin, taulua,
joka oli täynnä tuon idän päihdyttävää tuoksua, jolle me kaikki
murisemme, mutta jonne me kaikki ikävöimme takaisin kuollaksemme. Näin
tuon kaiken hyvin ruusunhohteisten silmälasien värittämänä.

Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen
innostukseni.

"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta
satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua
jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen
kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia",
sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan
ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan,
mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos
sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat
maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme
ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa
pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan
huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot,
joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit,
joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset
pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille,
on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä
on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan.
Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi,
etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa
täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos
olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan,
rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä
pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja
laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin
herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen,
naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."

Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta.
"Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä.
Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin
mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme
liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli
paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa,
omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin
raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista
rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja
läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen;
monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä,
soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne
kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa
ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä
oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät
vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden
kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden
keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.

"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat
ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän
kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto
oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella
tämän minulle aivan oudon maan elämää.

Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja
jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin
kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen
ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti
kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen
myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja
välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen
hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei
kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies,
kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista
toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty
merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.

Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää
asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät
tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden
nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän
kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä
kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä
kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti
itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta
levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.

Tämä hiljainen valppaus ei ollut kumminkaan ainoa kiihoittimeni.
Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli,
saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten
milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan
maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat
tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat
määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua
ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset
yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit
ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen
nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja
varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi
hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni
mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta
kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana
törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa
iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla
käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin
päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä
sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan
heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta
ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman
katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.

Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani
tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen
vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin.
Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan
ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia
päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli
kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla
oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia
hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas
henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan.
Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi
anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa.
Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä
muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten,
ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani,
luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen
kaupasta.

Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt
hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni
enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien
minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt
kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin
hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille,
pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.

Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten
toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni
katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi
vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin
epäluuloisesti. —

En tiedä, miksi tunnuin hänestä vastenmieliseltä jo ensi katsaukselta,
mutta luultavasti olin hänen mielestään vielä liian nuori käsillä
olevaan tehtävään. Minulla puolestani, ainakin mitä näöstä voi
päättää, oli hyvät syyt vastenmielisyyteeni häntä kohtaan, sillä
hän oli epäilemättä roistomaisimman näköinen itämaalainen, mitä
milloinkaan olin nähnyt, vaikka perämiehen sanojen mukaan meillä oli jo
suurenmoinen kokoelma sellaisia laivassa.

Ensiksikin oli hän menettänyt toisen silmänsä luultavasti miekan
iskusta, ja huonosti parantunut haava, jotka oli sen muistona, antoi
niin veitikkamaisen ilmeen hänen kasvoilleen kuin olisi hän alituisesti
iskenyt silmää pahaaennustavasti. Hänen niskapiiskansa oli varmaankin
sitten myöhemmin leikattu poikki, sillä hänen kalottinsa alta pisti
vain esiin muutamia takkuisia hiustupsuja eikä siihen kiinnitetty pitkä
palmikko ollut nähtävästi hänen omansa. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi
sitäpaitsi hyvin huonoa luonnetta, sillä tutustuminen lain peloittaviin
kouriin kuvastui siitä selvästi, ja sitäpaitsi oli hänen hartioissaan
ja selässään kyttyröitä, jotka viittasivat toisenlaisiin rangaistuksiin.

Hänen pukunsa oli aivan tavallinen kulin puku, ja puheessaan käytti hän
tuon saman ihmisluokan huonoa englannin kieltä, mutta hänen äänensä
ja käytöksensä olivat hyvän kasvatuksen saaneen sivistyneen miehen —
miellyttävät, viehkeät ja hyvin kohteliaat.

"Oletteko", hän kumarsi, "tuon pienen kuunarin, Annabel Leen, perämies?"

"Olen", vastasin lyhyesti.

"Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä pienen ilmoituksen kapteenillenne?"

"Kyllä", vastasin jälleen. Tiesin kumminkin silmieni ilmaisseen
mielenkiintoa ja hämmästystä, koska hänen muotonsa synkistyi
paheksuvasti.

"Olette vielä niin nuori, ettette voi pitää suutanne kiinni."

"Tiedän milloin puhun ja milloin olen vaiti", sanoin vihaisesti.
"Ilmaiskaa minulle asianne, niin ilmoitan sen suoraan kapteenille.
Ettekö ymmärrä?" kysyin, sillä en tiennyt, johtuiko hänen jatkuva
epäröimisensä sanojen ymmärryksen puutteesta vai epäluottamuksesta
minua kohtaan. "Vien ilmoituksenne suoraan kapteenille, ilmaisematta
sitä kenellekään muulle", toistin vielä kerran.

"Ymmärrän", sanoi hän omituisesti hymyillen ja kohauttaen olkapäitään.
"Kapteeni on varmaankin lähettänyt teidät tänne kuulemaan ilmoitustani?"

"Ei minua ole kukaan lähettänyt", aloitin, mutta nähdessäni tuon
omituisen hymyn jälleen puhetoverini huulilla keskeytin äkkiä.
Oliko minut lähetetty? Senkövuoksi siis, että satuin osaamaan
useita malaijilais-murteita ja voin niin ollen ymmärtää hieman
Manillan filippiiniläisten kieltä, tagalogiakin, vai senkötähden,
että nuoruuteni ja vähäpätöisyyteni tekivät minusta luotettavan
välittäjän, minun oli sallittu kierrellä kaupungissa niin vapaasti,
olipa perämies monesti vapauttanut minut töistänikin, jotka olivat
osa velvollisuuksistani, ja lähettänyt minut maihin muristen
hyväluontoisesti pojista ja huvituksien paljoudesta, joitta he eivät
voi elää?

"Kapteeni näyttää olevan viisaampi kuin olen osannut aavistaakaan",
sanoin itsekseni puoleksi vihoissani, puoleksi hyvilläni, lisäten
sitten ääneen: "No sanokaa nyt asianne!"

"Sanokaa hänelle, että hän valmistautuu lähtemään millä hetkellä
hyvänsä Tumabongiin. Hänen tietämänsä miehet tulevat huomenillalla
laivaan matkustaakseen sinne. Ymmärrättekö?"

"Tuleeko miehiä huomenna laivaamme matkustaakseen kanssamme
Tumabongiin?"

Hän nyökäytti päätään. "Sanokaa hänelle myöskin, että Cavitéssa oleva
pieni tykkivene pitää silmällä Annabel Leetä, joten sen on tämä
sivuutettuaan jatkettava matkaansa Kiinaan päin jonkun matkaa ja
palattava sitten Tumabongiin. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, Annabel Leen on petettävä Cavitéssa oleva tykkivene ja
palattava sitten Tumabongiin. Onko vielä muuta?"

"En tiedä enempää. Eräs mies, eräs hyvin mahtava mies", sanoi
hän halveksivasti hymyillen, "tulee laivaanne ja kertoo enemmän,
kun kapteeninne vain sanoo tagalogin kielellä: 'Ne viisikolmatta
haluavat matkustaa Tumabongiin.' Älkää vain unhottako tätä ja
erittäinkin on teidän muistettava tuo sana 'viisikolmatta'. Ei, ei
ollenkaan!" huudahti hän huomatessaan, että aioin kirjoittaa nuo sanat
muistiin taskukirjaani. "Älkää kirjoittako, sillä se voi olla hyvin
vaarallista." Hän vilkasi pelokkaana yli olkansa taakseen kuiskaten
sitten: "Ehkä meitä vahditaan, ja jos joudutte kiinni, takavarikoidaan
kirjanne ja kaikki tulee ilmi. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", vastasin ja katsoin vuorostani taakseni,, sillä hänen
ilmeinen vaaranpelkonsa oli tarttunut minuunkin. Tulla äkkiä
yllätetyksi ja ryöstetyksi ei ollut mitään tavatonta tähän aikaan, ja
minulla oli yksinäinen pitkä matka edessäni hämäriä kapeita katuja
pitkin satamaan, ja ilta alkoi jo pimetä. Pistin siis kirjan jälleen
taskuuni ja käännyin sanoakseni jäähyväiset toverilleni.

Mutta hän oli hävinnyt yhtä äänettömästi kuin hän oli ilmestynytkin,
jättämättä mitään jälkeä, luullakseni johonkin oviaukkoon, joita oli
kummallakin puolellani. Tällainen ilmeinen pelko hänen puoleltaan
vahvisti jollakin tavoin omaakin säikähdystäni ja senvuoksi aloin
kiiruhtaa niin nopeasti kuin suinkin laivaa kohti. Matkani kulki erään
kaupunginosan kautta, joka ei milloinkaan ennenkään liene ollut hyvässä
maineessa, saati sitten nyt, jolloin ilma oli täynnä häivyttäviä
huhuja ja jolloin kerrottiin, että kapinalliset pääsivät silloin
tällöin tuntemattomina kaupunkiin ryöstämään ja murhaamaan vihaamiansa
valkoisia miehiä, heidän itsensä joutumatta juuri milloinkaan kiinni.
Niin ollen oli epävarmuus niillä tienoin suuresti lisäytynyt.

Rientäessäni eteenpäin olin silloin tällöin kuulevinani, takaani
varovaisia hiipiviä askelia, jotka lisäsivät vauhtia silloin kun
minäkin ja loittonivat silloin kun seisahduin kuuntelemaan, jota,
tunnustan sen suoraan, en tehnyt usein. Sitten ilmautui vielä toinenkin
toivottomuuden syy. Suoraan edessäni olevalta kadulta, jonka kautta
minun nyt oli kuljettava, kuului meteliä, huutoja, kirouksia ja
lyöntejä. Siellä ryöstettiin varmaankin parhaillaan jotakin, joten
sinne meno oli ilmeisesti vaarallista, mutta takaa päin uhkaava vaara
oli ehkä vieläkin suurempi. Seisahduin hetkeksi miettimään tilannetta,
mutta kiiruhdin sitten eteenpäin tietäen kaikissa tapauksissa jokaisen
askeleen vievän minua lähemmäksi laivaani.

Kierrettyäni nurkan voin hämärästi erottaa muutamia yhdessä kasassa
kieriskeleviä olentoja, mutta tultuani lähemmäksi huomasin siinä olevan
noin puoli tusinaa turbaanipäisiä malaijeja, joista eräs oli pitkänään
maassa toisen seisoessa kahareisin hänen päällään nähtävästi puolustaen
häntä ja muitten koettaessa hurjasti pistellä heitä tikareillaan.
He pitivät pahempaa elämää kuin milloinkaan olin kuullut malaijien
tapellessaan saavan aikaan — tarkoitan kaupungissa, jossa viranomaiset
ovat kieltäneet katutaistelut. Mielestäni aiheuttivat tuon melun
kumminkin vain nuo neljä ahdistajaa eivätkä nuo pari puolustajaa, jotka
vaitiollen näyttivät vain tappelevan henkensä puolesta.

Koettaessani sivuuttaa heidät huusi kumminkin maassa makaava nopeasti:
"Tuan, tule auttamaan!" jolloin huutajan äänestä tunsin hänet
laivatoverikseni Kasimiksi. Vai hän siinä olikin, ja epäilemättä oli
hän juuri kostotoimenpiteissään saanutkin aikaan tuon kahakan, vaikka
näyttikin siltä kuin tässä erityisessä tapauksessa osat olisivat
kokonaan vaihtuneet.

Tehtäväni ei kumminkaan ollut nyt tuomita, kumpi oli oikeassa, kumpi
väärässä. Kasim kuului miehistöömme, ollen muutamissa suhteissa
ystävänikin, ja oli nyt joutunut hyvin hankalaan asemaan. Senvuoksi
tartuinkin juuri äskettäin ostamaani veitseen ja syöksyin joukkoon
päästäen varmasti yhtä hurjan ja äänekkään sotahuudon kuin nuo
toisetkin.

Kuultuaan sen hajautuvat viholliset hieman, kuten olin toivonutkin.
Hyökkäsin lähimmän miehen kimppuun ja paiskasin toisen menemään kaikin
voimin. Muudan heistä, en tiedä kuka, sillä en silloin vielä tiennyt
olevani haavoitettu, löi takaisin viiltäen poskeni pahasti, mutta
taisteluinto oli heissä sammunut, ja arvattavasti luulivat he minulla
olevan tovereitakin. Kaikissa tapauksissa he pakenivat huudellen
mennessään ja koettaen siten, kuten sitten jälkeenpäin huomasin,
lähettää patrullin niskaamme, sillä en ennättänyt muuta kuin nostaa
Kasimin maasta ja silmätä hänen haavojaan, kun huomasin sotamiesosaston
ympäröineen meidät, ja eräs lihava luutnantti selitti espanjan kielellä
meidät vangituiksi, koska olimme tapelleet kadulla.

No niin, sitä emme voineet kieltääkään, eivätkä he voineet tahi
sitten eivät tahtoneet ymmärtää selityksiäni, että olin sekautunut
asiaan puolustaakseni erästä miestämme. Ajatellessani sanomaa, joka
minun oli toimitettava kapteenille heti, yritin pakoon, mutta lyönti
miekanlappeesta palautti minut jälleen järkiini ja minun oli seurattava
heitä hiljaa ja katkerin mielin vankilaan.

Koska en ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa, tuntui tämä
ensimmäinen tutustumiseni siihen hyvin vastenmieliseltä, semminkin kun
sanoma poltti aivojani ja olin juuri huomannut haavani. Tilanne tuntui
minusta perin sietämättömältä, sillä en tyhjän vuoksi ole tulinen
walesilainen. Tietysti oli minun suunnattava vihani jotakin kohtaan, ja
haukuttuani tarpeeksi oven toisella puolella olevaa tyhmää ja puhettani
ehkä aivan ymmärtämätöntä vahtia käännyin Kasimin puoleen, joka sitoi
omiaan ja ystävänsä haavoja ja kiroili kovaa onneaan, joka oli auttanut
vihollisen pakoon hänen kostoltaan.

Lausuin hänelle mielipiteeni hänen kostostaan vihaisesti ja
säästelemättä sanoja. "Ja tämän mielettömyytesi johdosta on meidät nyt
teljetty tällaiseen likaiseen ja mitättömään koppiin, joka on liian
kurja englantilaisille sioillekin, sen sijaan että meidän pitäisi olla
töissämme Annabel Leessä, jonne meitä juuri kiihkeästi odotetaan!"
lisäsin raivoissani. "Kauniiseen loukkuun olet sinä nyt saattanut sekä
itsesi että minut."

Hän kuunteli moitteitani hämmästyttävän nöyrästi. "Olen pahoillani,
tuan. Tämä paikka ei todellakaan sovi valkoiselle miehelle, mutta en
voi sitä todellakaan nyt auttaa. Tällä kertaa en hakenut vihollistani,
vaan hän ystävineen väijyi minua, tahi jotakin toista, en tiedä
varmasti. Tiedän ainoastaan, että kun Abdulrahman, tämä ystäväni, ja
minä, kiersimme kulman, huusi joku heistä, ei Muhamed Asim Tubay,
viholliseni, vaikka hänkin oli siellä: 'Täällä on eräs Annabel Leestä',
jolloin he hyökkäsivät muitta mutkitta kimppuumme. Taistelimme henkemme
puolesta emmekä kostaaksemme. Olin jo kaatunut muutaman iskusta ja
minut olisi tapettu, ellet olisi tullut avukseni."

Tämä hämmästytti minua. "Mikä syy heillä oli hyökätä jonkun Annabel
Leen miehen kimppuun?"

"Kukapa sen tietää, tuan? En minä ainakaan."

Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin
ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi
ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa
aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden,
itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri
ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä
hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista
ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.

Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen
koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti,
varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun
oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä
asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää
tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt
missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat
taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa
taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle
lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella
kunnioituksella.

Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen
konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli
annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi
hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme
ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei
meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa
rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli
kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu
löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti
anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista
vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan.
Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.

Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä
kirjanne voidaan varastaa."

Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta",
ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla
saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli
tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka
varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin.
Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen
johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen
varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla
toteuttaa tuumansa.



IV.

MATKUSTAJAMME.


    "Keskinäinen viha on ollut monen pysyvän ystävyysliiton alku."

                                               _Shelley_.

Vankilan ulkopuolella oli meidän kuunneltava noiden ehkä ei suotta
harmistuneitten konsulaatin virkamiesten isällisiä varoituksia.
He painostivat meille, että juuri nykyään oli välttämättömämpi
kuin milloinkaan ennen espanjalaisten järjestyksenpito kaduilla,
ja viittasivat siihen, että erittäinkin Amerikan lipun turvissa
purjehtijain oli kaikin mokomin vältettävä rauhattomuuksia, lisäten
vielä, ettei käytöksemme sopinut kenellekään arvossapidetystä maasta
kotoisin olevalle merimiehelle. Sisällä, siitä tarvinnee tuskin
huomauttaakaan, olivat he tehneet kaikkensa saadakseen espanjalaiset
viranomaiset uskomaan, että Kasim ja hänen rauhallinen ystävänsä
olivat joutuneet aivan odottamattomalle hyökkäykselle alttiiksi,
mutta täällä ulkona noiden molempien hurjain veitikoiden katsellessa
välinpitämättömästi nuhtelijoita, jotka olivat nähneet heidän suuren
asekokoelmansa, ei siitä asiasta mainittu juuri sanaakaan.

Minulle sanottiin, että kun otettiin huomioon kaikki asianhaarat,
voin pitää itseäni hyvin onnellisena, että olin päässyt vapaaksi
niin helposti.. Voin todellakin huomata, että sekä kapteeni että
nuo molemmat herrasmiehet olivat hyvin hämmästyneet viranomaisten
lempeydestä. Ja mitä noihin molempiin malaijeihin tulee, oli heidän
vapauttamisensa vielä hämmästyttävämpi, sillä vaikka Kasim olikin
ylpeästi maininnut, että hän oli syntynyt jossakin Sumatralla, ja vielä
lisännyt, että tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Filippiineillä,
olisi hänen murteensa oikeastaan pitänyt ilmaista hänet, vaikka hän
valehtelikin niin taitavasti ja sujuvasti kuin ainoastaan hyvin
kasvatettu malaiji kykenee. Abduirahmanilla taasen, tuolla hänen
ystävällään, sattui olemaan taskussaan oleskelulupa, jossa hänen
sanottiin olevan kotoisin Palawanista ja oleskelevan nykyään vain
satunnaisesti Manillassa kauppa-asioissa. Palawanin muhamettilaiset
malaijit ovat hurjimpia saariston lannistumattomista alkuasukkaista.
Sulu-saarilta, jossa ikuinen sota vallitsee alkuasukkaiden ja heidän
espanjalaisten vartijainsa välillä, kotoisin olevain omituisten
siirtolaisten kauppaa pohjoisten saarien asukkaiden kanssa on aina
ennenkin seurattu epäluuloisin katsein, saati sitten nyt, jolloin
jokainen mies voi olla vakoilija, joka vain tarkastaa, eikö Luzonin
kapina ja uhkaava sota Amerikan kanssa vihdoin suo hyvää tilaisuutta
eteläisillekin saarille nousta kapinaan. Kaikki tämä olisi ollut
tarpeeksi pätevä syy jokaiselle espanjalaiselle tuomioistuimelle
lähettää nämä molemmat malaijit johonkin pieneen joko oikeaan tahi
luuloteltuun kapinallisjoukkoon, jonka mestaus soiton kaikuessa
Lunetalla, kaupungin enimmän käytetyllä kävelypaikalla, lisäisi sinne
kokoontuneen ylhäisen ja arvokkaan yleisön huvia.

Niin, olimme päässeet vapaiksi menettämättä sen enempää kuin muutamia
vaikeasti hankittavia aseita, joista Kasimin tiesin sydämessään
kaipaavan tuota pientä käärmemäistä tikaria, jota hän sanoi
"kostonpuukoksi", vähän rahaa ja muistikirjani.

Olin tietysti innokas kertomaan kaiken kapteenille ja hän yhtä innokas
kuulemaan. Hän kielsi kumminkin minua merkillä sanomasta mitään juuri
silloin, ja kiitettyämme sopivin sanoin konsulaatin virkamiehiä
pääsimme melkein vaitiollen laivaamme, jonne Kasim ystävineen meitä
myöskin seurasi. Mutta niin pian kuin olimme päässeet kajuuttaan ja
sulkeneet oven, kerroin kaikki, mitä oli tapahtunut, mitä tiesin
ja paljon sellaista, jonka vain arvasin, kapteenin kuunnellessa
ajattelevin ilmein ja perämiehen muristessa silloin tällöin jotakin.
Muistikirjani menettäminen järkytti heitä molempia hieman pannen
perämiehen huomauttamaan, että olin nuori tyhmeliini.

"Tuki suusi!" sanoi kapteeni tyynesti. "Kuinka poika olisi voinut sen
arvata? Luullakseni on minun pääasiassa syytettävä tästä itseäni,
koska en kertonut hänelle, mihin tarkoitukseen häntä käytimme, ja
varoittanut häntä suoraan, että häntä varmasti vakoiltiin. Kuulehan,
poikaseni, en menetellyt niin senvuoksi, etten olisi luottanut sinuun,
vaan siksi, että olet vielä poikanen ja kokematon toimimaan. Jos olisit
tiennyt, että sinun oli odotettava erästä sanomaa, olisit tuskin
voinut olla tiedustelematta sitä, ja se varmaankin olisi kiinnittänyt
huomion sinuun. Olin melkein aivan varma, että nuoruutesi ja
tietämättömyytesi pettäisivät kaikki vakoilijat, joita mahdollisesti
olisi läheisyydessä, mutta jos otaksumisesi on oikea, että nuo miehet
seurasivat sinua ja että tuo Kasimia vastaan tehty hyökkäys olikin
aiottu sinulle, vaikka se ei onnistunutkaan hänen ja hänen vihollisensa
riidan vuoksi, on suunnitelmani mennyt myttyyn. En kumminkaan käsitä,
miten tuo ainoa sana voisi ilmaista heille mitään."

"Mitä tuo sanoma tarkoittaa, kapteeni?"

"En tiedä. Viimeiset B:ssä saamani ohjeet olivat jo tarpeeksi
salaperäiset: 'Purjehtikaa Manillaan odottamaan niitä viittäkolmatta!'
sanottiin siinä vain. Saamme sen kumminkin tietää tänä iltana,
luullakseni. Noiden 'viidenkolmatta' täytyy kumminkin olla oikeita
kultapaloja, jos ne ovat niin arvokkaat kapinallisille, että he niiden
vuoksi ovat panneet laivassamme olevan lastin vaaralle alttiiksi
tuomalla sen tänne. Toivokaamme kuitenkin että saamme sen turvallisesti
pois täältä. Ilmoitukseni sisältää kummikin purjehdusmääräyksen. Tuli
papereita tai ei — luullakseni emme saa sellaisia — lähdemme illalla,
Amos."

"Entä matkustajat?"

Kapteeni irvisti. "Ne tulevat laivaamme telakan luota. Luulen
kohtaavamme ne lahdella illalla pimeän tultua."

Perämiehen murahdus ilmaisi hämärästi hänen mielipiteensä odotetusta
lisäyksestä kuunarin miehistöön. Kuten lordi Burleigh'n nyökkäys oli
sekin hyvin sisällysrikas. Sitten antoi kapteeni hänelle lopulliset
määräyksensä laittaa kaikki valmiiksi lähtöä varten ja käski hänen
karttaa kaikkea turhaa hälinää ja hämminkiä laivassa,, Raa'at hinattiin
paikoilleen ja purjeet kiinnitettiin, mutta ainoastaan "harjoituksen
vuoksi"; kaikki laiturilla olevat meille varatut tavarat, joita ei
ollutkaan paljon, tuotiin laivaan sillä aikaa kuin kapteeni oli maissa
koettaakseen, kuten hän sanoi, "puhaltaa hieman sumua viranomaisten ja
muiden asiallisten silmiin". Jos maatuuli vain puhaltaisi tasaisesti
tänä iltana, toivoimme pääsevämme kunnollisesti lähtemään, sillä tässä
"mananan" (huomiseksi lykkäämisen) maassa eivät viranomaiset pitäneet
kiirettä eivätkä siis luultavasti ehtisi ryhtyä mihinkään meidänkään
vuoksemme. Jos joku olisi sattunut kysymään, milloin matkustamme,
olimme päättäneet vastata: "Ensi viikolla."

"Tänään ei saa päästää ketään maihin", sanoi kapteeni lähtiessään.

"Eipä tietenkään", vastasi perämies sellaisin ilmein, ettei se tiennyt
hyvää kenellekään miehellemme, joka vain uskaltaisi pyytää sitä..

Tultuamme kannelle huomasimme heti Kasimin ystävineen tyynesti
odottamassa saadakseen puhutella kapteenia.

"Mitä asiaa sinulla on?" kysyi kapteeni lyhyesti.

"Tämä mies, hyvin hyvä mies, tuan, haluaa jäädä laivaan", alkoi Kasim
murteellisella englannin kielellään, mutta nähtyään minut rupesi hän
puhumaan omaa murrettaan, jota ei kukaan muu laivassa oleva valkoinen
mies kuin minä voinut ymmärtää. "Ole niin ystävällinen, tuan, ja sano
kapteenille, että Abdulrahman on hyvä merimies, melkein yhtä hyvä kuin
minäkin", sanoi hän anteeksi annettavalla turhamaisuudella. "Hän tulee
palvelemaan kapteenia uskollisesti ja hyvin, jos hän vain saa jäädä
laivaan, Hän ei halua mitään palkkaa, ainoastaan valkoisten miesten
suojaa, sillä viimeöisen tapahtuman jälkeen ei Manilla ole mikään
terveellinen oleskelupaikka hänelle."

Käännettyäni Kasimin pyynnön purskahti perämies kaikuvaan nauruun.
"Toinen täydellinen merirosvo luullakseni! Minkähänlainen seuraava
onkaan?"

Mutta kapteeni katsoi miettiväisesti tuohon harvasanaiseen
mieheen, joka tuijotti häneen takaisin todellisin malaijilaisin
välinpitämättömyyksin, ikäänkuin hänen ystävänsä kiihkeä pyyntö ei
olisi häneen ollenkaan koskenutkaan.

"No olkoon", sanoi kapteeni vihdoin. "Hän saa jäädä laivaan ja minä
maksan hänelle saman palkan kuin Pitkänmatkan Jussille ja noille
muille."

"Mitä?" huudahti Livingston hyvin levottomasti alkaen tehdä
huomautuksiaan matalin äänin.

"Etkö osaa antaa arvoa vapaaehtoisille, Amos? Mutta minäpä osaan.
Meillä on sellainen työ edessämme, joka vaatii uskollisuutta kaikilta
miehiltämme, ja tästä parista voimme olla kaikissa tapauksissa aivan
varmat."

Ainoastaan Abdulrahmanin suun hermostuneet liikkeet ilmaisivat;
että hän oli hieman liikutettu, sillä hänen kiitoksensa oli tyyni
ja sovinnainen. Kasim katsahti minuun kumminkin niin, että tiesin
kapteenin olleen oikeassa. Hän voi nyt olla aivan varma näistä
miehistä, mutta olisi ollut heidän luonteensa ja tapojensa vastaista,
jos he olisivat lausuneet sen monin sanoin. Tervehdittyään nöyrästi
poistuivat he keulaan päin.

Aamun kuluessa lähestyi Kasim minua sanoen joitakin sanoja kiitokseksi
ja lisäten luottavaisesti: "Tulen varoittamaan sinua, tuan. Pitäkää
Chinin hommia silmällä."

Hän hiipi pois, ennenkuin ennätin kysyä mitään, mutta ymmärsin
tuollaisen vihjauksen arvon ja varoitin perämiestä sellaisin
seurauksin, että kokki sai olla ahkerasti toimessa koko päivän.

Iltapäivällä tuli luoksemme hyvin unisen näköinen tullivirkamies, jonka
kysymyksiin perämies vastasi lyhyesti ja happamesti. Aioimme purjehtia
ensi viikolla eikä meillä ollut laivassa muita kuin oma väkemme.
Kun kapteeni tuli laivaan luullen maissa ollessaan tyynnyttäneensä
viranomaisten uteliaisuuden, annoimme laivamme kuin sattumalta
ajautua muutaman kaapelinmitan etemmäksi niin, että se joutui erään
englantilaisen höyrylaivan ja muutaman saksalaisen prikin väliin, mutta
kumminkin niin kauaksi niistä molemmista, etteivät laivassamme tehdyt
varovaiset työt voineet herättää naapuriemme huomiota, eikä niitä voitu
huomata rannaltakaan, koska nuo molemmat laivat estivät sen.

"Sitäpaitsi", huomautti kapteeni, "eivät he uskalla ampua meitä tänä
iltana senvuoksi, etteivät he halua suututtaa paria ystävällistä
valtaa, ja me olemme jo kaukana, ennenkuin he voivat koettaakaan.
Toivon ainoastaan, ettei tuo tykkivene osaa odottaa meitä Cavitén
edustalla."

Yö oli kirkas, vaikkakin pimeä, ja maatuuli puhalsi niin tasaisesti,
että se oli hyvin suotuisa aikeillemme. Ensimmäinen vahtivuoro oli
minun ja olin valinnut miehikseni Kasimin, Abdulrahmanin ja erään
kanaka-pojan, joka ei osannut puhua espanjan kieltä eikä mitään
malaijilaismurrettakaan. Juuri ennen keskiyötä kuulin käärittyjen
airojen hiljaista loiskinaa ja tuijottaessani kiinteästi laidan yli
pimeyteen huomasin suuren nähtävästi miehiä aivan täynnä olevan veneen
ilmestyvän saksalaisen prikin perän takaa sen unisen vahdin sitä
huomaamatta. Kun vene tuli lähemmäksi, huusin sille hiljaa, jolloin
minulle vastattiin myöskin hiljaa tagalogin kielellä: "Annabel Lee,
olemme tulossa laivaan."

"Odottakaa hieman", sanoin tyynesti ja lähetin Kasimin herättämään
kapteenia, joka lupasi yhden miehen tulla laivaan. Sitten hän kysyi
hitaasti espanjan kielellä:

"Mitä tekemistä teillä täällä on?"

Kysymys oli nähtävästi jo ennakolta määritelty, koska vastaus tuli
nopeasti ja päättävästi: "Ne viisikolmatta haluavat matkustaa
Tumabongiin."

"Hyvä on!" sanoi kapteeni lyhyesti. "Kuinka monta miestä teitä on?"

"Poikani, veljeni ja kymmenen muuta, yhteensä kolmetoista, sillä tuosta
viidestäkolmatta ei ole enempää jäljellä. Oli hyvä, että lopultakin
pääsimme tulemaan."

"Niin, hyvähän se oli", sanoi kapteeni hitaasti. "Käskekää niiden tulla
laivaan."

Kasim ja Abdulrahman seisoivat tyynesti vieressäni, kanakapojan
maatessa keulassa käppyrässä kuin koira ja kuorsatessa rauhallisesti
koko ajan. Kannella ei niin ollen olisi pitänyt olla muita kuin
luettelemani ja sitten vasemmalla puolellani oleva kapteeni ja
tuo vastatullut, joka nojaten laivan partaaseen keskusteli hiljaa
toveriensa kanssa. Mutta Kasim pyörähti äkkiä ympäri, ikäänkuin hän
olisi huomannut jotakin liikettä takanamme. Minä puolestani en ollut
kuullut mitään, mutta katsoin kumminkin taakseni tuijottaen pimeään,
sillä tulemme oli sammutettu jo tunteja aikaisemmin. En kuitenkaan
voinut nähdä mitään ja kaikki oli hiljaista. Kasim hiipi pois hiljaa
kuin kissa, ja minä, koska luulin hänen erehtyneen, palasin paikoilleni
kapteenin viereen tarkastelemaan veneestä juuri laivaan kiipeävien
miesten tummia vartaloita. Seisoessani siinä kuulin kuiskauksen, joka
ilmaisi Kasimin palanneen entiselle paikalleen.

"Siellä oli joku kuuntelemassa, tuan, mutta en saanut häntä kiinni.
Perämies on tulossa kannelle, mutta muuten tuntuu alhaalla olevan
kaikki hiljaista. Tulin takaisin sellaisin luuloin, että minua
tarvitaan, elleivät nämä miehet voi todistaa olevansa niitä, joita he
uskottelevat olevansa."

Sama ajatus oli juolahtanut minunkin mieleeni ja käteni oli
puristautunut taskussani olevan revolverin perän ympärille. Olin
myöskin iloinen huomatessani, että nuo molemmat malaijit, jotka olivat
jotenkin kummallisin tavoin uudistaneet asestuksensa, olivat tarttuneet
tikareihinsa. Kun perämieskin tuli kannelle, oli hänenkin toinen
kätensä epäilyttävästi takin taskussa. Kapteeni sitävastoin seisoi
tyynesti ja aseitta kannattaen kannelle tuomaansa lyhtyä niin että
se valaisi ainoastaan laivan partaan kannen puolta, ja tarkastellen
jokaisen laidan yli laivaan kapuavan miehen kasvoja vähintäkään
hämmästymättä muutamien uusien matkustajiemme jotensakin roistomaisesta
näöstä.

Perämiehen kasvoja kannatti kumminkin tarkastella silloin kun hän
katseli tulijoita. Ensimmäiseksi tullut oli solakka keski-ikäinen
puolikastilainen, tyyni ja herrasmiehen näköinen, ja mies, jonka hän
esitti veljekseen, tohtori Matteo Valdeziksi, ei eronnut suuresti
hänestä käytökseltään eikä näöltään. Hänen poikansa Luiz, joka oli
seuraava, oli noin minun ikäiseni kirkassilmäinen nuorukainen. Nämä
kolme olivat epäilemättä Filippiineillä asuvain sivistyneitten
säätyläisten tyypillisiä edustajia. Mutta kymmenen seuraavaa —
äärettömän likaisia, ryppyisiä, nääntyneitä ja masentuneita raukkoja,
jotka näyttivät meistäkin jo hyvin epäilyttäviltä sidottuine ja
silvottuine jäsenineen, hurjine toivottomine ulkomuotoineen ja hyvine
aseineen — ei ollut mikään toivottava lisä minkään rauhallisen
kauppalaivan miehistölle. Jokaisen kasvoista, olipa hän sitten
alkuasukas tahi puolikastilainen, voitiin huomata, että niiden omistaja
oli joko kapinallinen tahi hylkiö. Nuo miehet olivat kokeneet puutetta
ja vastoinkäymisiä, nälkää ja janoa, voittoja ja tappioita, useammasti
näitä viimeksimainittuja kuin kukaan oikeastaan voi kuvitellakaan,
vaikka muutamat oli saanutkin valtaansa tuollainen kerskaileva
rauhattomuus, joka, kuten sittemmin olen tullut huomaamaan, on
ainoastaan sellaisille ominaista, jotka ovat saaneet maistaa voiton
suloisuutta silloin tällöin. Toisia taasen, heidän vaihtelevista ja
salaisista kasvojensa ilmeistä päättäen, oli jo ahdistettu henkeen ja
vereen asti, eivätkä he tunteneet olevansa missään turvassa. Kuinka
he olivat löytäneet turvallisen kätköpaikan Manillasta tähän aikaan,
en oikein voinut ymmärtää, mutta heidän huomattavaa haluaan saada nyt
poistua sieltä ei voitu epäilläkään.

"Halloo, Moses, millaisia päättömiä tyhmeliinejä me sentään olemme!"
huudahti perämies. "Jos me joudumme myrskyn kynsiin näiden miesten
ollessa laivassamme, on perikatomme melkein varma." Sydämeni sisimmässä
olin minäkin valmis myöntämään, ettei hän ollut niinkään väärässä.

Kun viimeinen oli päässyt laivaan ja kanootti kadonnut jälleen
äänettömästi pimeyteen, kutsui perämies hiljaa kaikki miehet kannelle
nostamaan purjeita. Raa'at oli jo kiinnitetty paikoilleen ja jokainen
väkipyörä, kiila ja reikä oli hyvin rasvattu illalla, samalla kun
kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon, ettei purjeiden levittäminen
synnyttäisi tuota sen työn tavallisesti aiheuttamaa hälinää. Mutta
vaikka kaikki määräykset annettiinkin kuiskaavin äänin ja kaikki
oli hiljaista meidän kiiruhtaessamme paljasjaloin töihimme, tuntui
kumminkin hermostuneista korvistamme kuin jokainen köysien läjähdys,
purjeiden lepattaminen ja köysistössä viuhuva tuuli ilmaisisivat meidät.

Kaikki oli kumminkin hiljaista ympärillämme. Kummaltakin puoleltamme,
erottautuen hämärästi kuin mustat varjot yön tummaa taustaa vasten,
näkyivät nuo molemmat turvalaivamme keinuen pehmeästi aalloilla, ja
kauempana näkymättömällä, julmien tykkien takana olevalla rannalla
oli hiljaista kaupungin asukkaiden nukkuessa rauhallisesti. Tuuli
pullisti purjeemme ja me liu'uimme piilopaikastamme huomaamatta ja
häiritsemättä kuin joku suuri harmaa aave. Niin pitkälle oli siis
siis kaikki hyvin, mutta meillä oli vielä vältettävänä kaksi vaaraa:
tykkivenhe, jonka kiinalainen oli luullut odottavan meitä Cavitéssa,
hallintopiirin satamassa ja asevarastossa noin seitsemän peninkulmaa
alempana lahden rannalla, sekä Corregidor-saarella aivan lahden suussa
olevat patterit, jotka hallitsivat tuon kapean salmen molempia rantoja.
Oliko niitä varoitettu laivamme epäilyttävästä laadusta ja aiotusta
poistumisestamme, vai torkkuivatko niiden sotilaat, kuten ennenkin,
tietämättä ollenkaan, millainen vaara uhkasi lippua, jota he palvelivat?

"No sen saamme nähdä ennen aamua kaikissa tapauksissa", sanoin
itsekseni, hymyillen toivovasti tälle lohduttavalle ajatukselle.



V.

PETOS.


    — "Tahdon teille huomauttaa
    suorin, selvin sanoin:
    Pimeyttä karttakaa
    ja turhaa kaikin tavoin!
    Kiinalaispakanat ovat omituisia."

                      _Bret Harte_.

Lukuunottamatta kanakapoikia, jotka nukahtivat mukavasti ja
välittämättä mistään heti kun he saivat olla työttöminä hetkisenkään,
eivät muut Annabel Leessä olevat saaneet sinä yönä nukkua ollenkaan.
Silloin kun emme tehneet työtä nojauduimme laivanpartaaseen tahi
kiipesimme rikiin tuijottaaksemme pimeyteen, ja otaksumisia lausuttiin
erikoisesta asemastamme ja suoranaisista mahdollisuuksistamme.

Luonnollisesti olivat matkustajammekin yhtä levottomat kuin mekin.
Molemmat vanhemmat Valdezit olivat kapteenin kanssa, näyttäytyen
hyviksi luotseiksi heidän molempain niin hyvin tuntemallaan merellä.
Nuori Luiz oli yhtynyt minuun ollen ystävällinen ja utelias,
mutta hyvin hiljainen ja seuraten kaikkia toimiani poikamaisin
mielenkiinnoin. Muut filippiiniläiset olivat kokoutuneet keulaan, jonne
kiinalainen kokkimmekin oli mennyt heitä palvelemaan parhaansa mukaan.
Milloin toi hän jollekin jotakin virvoittavaa, milloin hautoi hän
jotakin ärtynyttä haavaa puhellen koko ajan ystävällisesti omituista
mongerrustaan, jossa oli sanoja kymmenistä kielistä.

Abdulrahman ei ollut milloinkaan kaukana kiinalaisesta, lähestyen
kumminkin silloin tällöin ruorissa olevaa Kasimia. Kerran sattuessani
aivan heidän lähelleen kuulin palasen heidän keskustelustaan.

"Jos vain uskaltaisin käyttää tikariani, ei meillä olisi nyt eikä
vastakaan mitään pelättävää häneltä", kuului Abdulrahman sanovan
kiihkeästi.

"Sellainen ei käy nyt laatuun", vastasi Kasim synkästi. "Valkoisten
miesten tapa ei ole sellainen, ja me olemme nyt heidän palvelijoitaan."

"Halloo, mitä tämä on?" ajattelin itsekseni. "Ketähän tuo villi malaiji
haluaisi nyt pistää tikarillaan? Onko perämies sittenkin oikeassa,
että olemme ottaneet laivaamme pari verenhimoista roistoa, jotka ovat
valmiit pahoihin töihin?" Minut kutsuttiin kumminkin kokkaan, ennenkuin
ennätin saada näihin kysymyksiin tyydyttävät vastaukset.

Tuuli pysyi aina vain samanlaisena, se kuljetti laivaa noin kuuden
solmun nopeudella, ja Manilla oli jäänyt jo kauas taaksemme. Olimme
niin ollen sivuuttaneet patterin, joka oli näkymättömänä mutta
uhkaavana Cavitén vieressä, jossa olimme luulleet tuon pelätyn
tykkiveneen odottavan meitä. Suurin vaara oli kumminkin vielä jäljellä.
Aivan Manillan lahden kaulamaisessa suussa oli pieni Corregidor-niminen
saari pattereineen, ja me lähestyimme juuri sen ja mantereen välistä
kapeata salmea. Olimme kyllä kuulleet, että saaren tykit olivat
vanhanaikaiset ja pienireikäiset, mutta se ei vaikuttanut suuriakaan
asiaan. Meillä ei ollut mitään syytä pelätä, että espanjalaiset
tykkimiehet koettaisivat tähtäämistaitoaan meihin, mutta jos he kerran
avaavat tulen meitä vastaan, tehottomankin, heräävät mantereen puolella
olevat vihollisemme ja sähköttävät Cavitésta tykkiveneen tahi pari
ajamaan meitä takaa. Tämä oli meistä kohtalokkainta, sillä vaikka me
hyvällä tuulella voimmekin uhmata noita pieniä aluksia, jotka oli
luultu tarpeeksi päteviksi näille vesille, niin voittavat ne meidät
kumminkin yhteisvoimin, jos tuuli sattuu tyyntymään.

Olimme kuulleet kerrottavan, että etelänpuoleisen salmen mantereen
puoleiselle rannalle oli rakennettu toinen patteri, joten kapteeni
päätti purjehtia pohjoisesta salmesta, pysytellen niin lähellä
manteretta ja niin kaukana saaresta kuin suinkin. Nyt oli alituinen
luotaaminen aivan välttämätön, ja perämies rupesi hommiin ottaen
Abdulrahmanin avukseen. Saari tyynnytti hieman tuulta ja minä
olin juuri mastossa kiinnittämässä koortinkeja, kun kuulin nopean
loiskahduksen aivan kuin joku mies tahi joku muu raskas esine olisi
pudonnut laivasta mereen.

"Putosiko raaka vai mikä se oli?" huusivat sekä kapteeni että
perämies hiljaa. Jälkimmäisen matala ääni ilmaisi kumminkin sellaista
suuttumusta, ettei se ennustanut hyvää moisen laiminlyönnin
aiheuttajalle.

"Ei, läiskähdys kuului sieltä alhaalta", vastasin, ja lopetettuamme
nopeasti työmme laskeuduin miesten kanssa kannelle.

Siellä vallitsi täydellinen hillitty sekasorto ja hämmennys kaikkien
kokoutuessa perään ja tuijottaessa pimeyteen, josta ei voitu erottaa
muuta kuin laivan vanaveden valkoiset vaahtokuplat. Tehtiin kysymyksiä,
joihin ei saatu vastausta, ja ensimmäiset sanat, joihin kiinnitin
tarkempaa huomiota, lausui ruorissa oleva Kasim.

"Abdulrahman, veljeni, sano minulle totuus! Tapoitko hänet ja heititkö
ruumiin mereen?"

"En, veljeni. Tiedäthän heidän kieltäneen sellaista tekemästä ja minun
on toteltava määräyksiä."

"No niin. Mutta missä hän nyt on?"

"Ah!" Abdulrahman tunkeutui joukkoon katsellen jokaisen kasvoja
tarkasti. Sitten hän huudahti: "Ehkä alhaalla. Valkoiset miehet ovat
luultavasti lähettäneet hänet sinne", lisäsi hän kiiruhtaen kannen alle.

"Onko joku mies pudonnut mereen?" kysyi kapteeni kärsimättömästi
alkaen lukea miehiään ja käskien herra Valdezin tekemään samoin. Mutta
ennenkuin puoletkaan miehistä oli huudettu esiin, tuli Abdulrahman
hengästyneenä ja vapisten takaisin ollen melkein hulluna jännityksestä
ja raivosta ja syyttäen itseään.

"Voi! Nyt se on tapahtunut! Hän on paennut! Syökööt hait hänen
ruumiinsa ja viekööt meripeikot hänen sielunsa. Unhotin hänet
hetkeksi, tyhmä ja hullu kun olen, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen
paetakseen."

"Hän? Ketä tarkoitat?" huusin, sillä päällikköni käskivät minun tulkita
miehen sanat. Molemmat malaijit olivat nimittäin niin kiihdyksissä,
etteivät he voineet puhua muuta kuin omaa kieltään.

"Chin, tuo petturi", vastasi Kasim. Sitten hän sanoi vihaisesti
ystävälleen: "Otaksuin, että pidit häntä silmällä, Abdulrahman, mutta
petit luottamukseni."

"Niin, se on totta", sanoi Abdulrahman jälleen, ja riisuen jakkunsa
yritti hypätä mereen. Kapteeni sai kumminkin häntä käsivarresta kiinni.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän ankarasti.

"Haluan seurata häntä. Tahdon tappaa hänet tuolla mustassa vedessä!"
raivosi malaiji.

"Se on liian myöhäistä, et saa häntä enää kiinni, sillä hän on jo
päässyt turvaan", sanoi kapteeni vetäen hänet pois laivan partaalta.
Kasim, jolla aina näytti olevan suuri vaikutusvalta kansalaiseensa,
toisti hänen sanansa.

"Miksi et antanut minun tappaa häntä silloin kun halusin?" huusi
Abdulrahman katkerasti.

"Senvuoksi, ettei se saanut tapahtua. Kapteeni ei olisi sallinut
sellaista. Valkoiset miehet olisivat sanoneet sitä murhaksi, ja
niin sai tuo petturi elää kavaltaakseen meidät kaikki. Luulin sinun
kumminkin pitävän häntä silmällä, veljeni."

"Ei se minunkaan syyni kokonaan ollut", vastasi Abdulrahman nöyrästi.
"Tämä valkoinen herra tässä lähetti hänet kannen alle huolimatta
varoituksestani."

"No, mitä hän sanoo?" kysyi vanha Livingston tiukasti, ymmärrettyään,
että hänestä puhuttiin. Sitten kuin olin selittänyt hänelle, mitä oli
kerrottu, sanoi hän peittelemättä: "Peijakas, kuinka ihminen sentään
voi olla tyhmä! Unohdin varoituksesi ja lähetin tuon roiston hakemaan
silmälasejani alhaalta. Toivon, että voisin ampua palan lyijyä hänen
nahkaansa!" lisäsi hän sormitellen revolveriaan uhkaavasti.

"Ja kohdistaa patterin tulen meihin", vihjaisi kapteeni kuivasti.
"Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta luulen haikalojen
hienontavan hänet, ennenkuin hän ehtii maihin. Otaksutko hänen
tietävän, minne olemme matkalla?"

"En, jollei hän saanut kuulla sitä joltakin noista kirotuista
filippiiniläisistä tuolla. Hän on häärännyt, hitto hänet vieköön,
heidän ympärillään koko yön, paitsi silloin kun pidin häntä luonani",
ja tuo vanha tulinen mies alkoi kiroilla ja sadatella kokkia,
matkustajia, laivaa ja kaikkia siihen kuuluvia.

"Sinun ei tarvitse enää ollenkaan kiroilla", sanoi kapteeni tyynesti.
"Tykkivenheet lähtevät vasta aamulla ajamaan meitä takaa, sillä
espanjalaiset eivät viitsi tänä yönä ryhtyä mihinkään, semminkin kun
Lubangin ja mantereen välillä on paljon kareja, joille he saattaisivat
ajaa. Meidän on senvuoksi hyödyttävä tästä yöstä niin paljon kuin
suinkin. Olemme sivuuttaneet Corregidorin nyt, joten voimme nostaa
ylimmät purjeemme." Olimme nimittäin tähän asti purjehtineet ainoastaan
alimmilla purjeilla, jottei laivaamme voitaisi huomata tummaa maata
vasten. "Kun nostamme kaiken vaatteen, jonka laivamme kestää, niin on
vauhtimme avoimelle merelle päästyämme melkoinen."

Tuuli puhalsi vinhasti maista, ja huojuen purjeittensa painosta pisti
pieni hyvä laivamme keulansa aaltoihin kiitäen hurjasti tuulessa ja
hypellen kuin elävä eläin pelastuttuaan vaarasta. Olimme jättäneet
nukkuvat tykit ja vahdit kauas taaksemme, ja rannikon tummien
ääriviivojen näkyessä toiselta puoleltamme pääsimme lopultakin lahdesta
eteläisen mantereen edustalla aaltoilevalle avonaiselle merelle,
kiitäen eteenpäin ainakin vapauden, ellei elämämme puolesta.



VI.

KUINKA KAPINALLISIA TEHDÄÄN.


    "Kapinoida tyranneja vastaan on Jumalan tahto."

    (_Erääseen vanhaan Jamaikasta löydettyyn tykkiin
    kaiverrettu tunnuslause_.)

Pitäen kiinni entisestä kuvauksestani Luzonista, jolloin vertasin sitä
omituisella pyrstöllä varustettuun kalaan, on minun nyt todettava,
että määräpaikkamme oli juuri lähellä tuota kohtaa, jossa pyrstö yhtyy
muuhun ruumiiseen kapealla vuorisella kannaksella.

Ennen kapinan alkua eivät ketkään muut, paitsi sen muutamat
tusinat alkuasukkaat, jotka kaikki olivat puolikastilaisia, ja sen
piiripäällikkö olleet kuulleet puhuttavankaan Tumabongista. Se
oli likainen kalastajakylä, jota eräs Laguimano-särkän ulkoneva
nokka suojeli myrskyiseltä mereltä. Sen pohjoisella puolella oleva
kukkulajono oli melkein yhtä tarpeellinen varjelemaan sitä niiden
takana olevan maakunnan puolueriidoilta. Särkän maanpuolella oleva
vesi oli täynnä kaloja ja kylän takana olevat pellot hankkivat sen
asukkaille toista tukevaa ravintoa, riisiä. Bamburuo'oista ja palmuista
rakennettiin taloja, huonekaluja, veneitä ja muita välttämättömiä
kapineita. Kylän läpi virtasi vielä leveä joki, ikäänkuin vartavasten
tuodakseen sen asukkaille riittävästi juomavettä. Niin, heillä oli
kaikkea, mitä he tarvitsivatkin, ja voiko ihminen silloin pyytää
enempää.

Eräänä kylän asukkaille onnettomana hetkenä sattui muudan
kapinanjohtaja tulemaan sinne, ja huomattuaan paikan aseman
strateegisesti merkitykselliseksi päätti hän tehdä siitä ympäröivään
maakuntaan kohdistuvien liikkeiden tukikohdan. Vuoristo suojattuine
solineen sopi hyvin pitämään espanjalaiset yhtä helposti loitolla
kuin espanjalaiset olivat tähän asti pitäneet alkuasukkaita
sisäänsuljettuina. Särkän sisäpuolella oli erinomainen satama olipa
sitten ilma millainen hyvänsä pienille alkuasukasten laivoille, ja
ulkopuolella suotuisilla ilmoilla voi suurikin laiva purkaa sellaisen
lastin, johon ei sisältynyt suuria tykkejä, etu, jolle kapinalliset
osasivat antaa arvoa, suuriin veneihin, joilla se sitten tuotiin
maihin. Sellaiset asukkaat, joita ei oltu pakotettu liittymään
kapinallisiin tahi joita ei ennen oltu kutsuttu sotapalvelukseen
kuninkaallisiin joukkoihin, rakensivat varastohuoneita, purkivat
rahtilaivoja niiden saavuttua satamaan, leikkasivat viljaa, kuivasivat
kalaa vallankumoukselliselle armeijalle ja vahtivat alituisesti
läheisyydessä risteilevien hallituksen laivain liikkeitä.

Kapinallisten joukkojen keskinäisestä yhteydestä, niiden asiamiesten
toimista maalla ja salaisten välittäjäin hommista Manillassa
ja Iloilossa pidettiin huolta vakoilijoiden avulla, eikä voitu
epäilläkään, että juuri sellaisilta oli tuo silmäpuoli kiinalainenkin
kuullut, ettei Tumabongia juuri silloin pidetty silmällä, joten me
voimme turvallisesti purkaa lastimme ja viedä matkustajamme sinne.
Olimme huomanneet itsekin, miten huolimattomasti Manillan lahden
rannoilla olevat patterit ja vahtilaivat suorittivat tehtäväänsä,
ja ellei kiinalainen kokkimme olisi kavaltanut meitä, olisi ollut
melkein varmaa, että tehtävämme olisi onnellisesti suoritettu maakunnan
viranomaisten siitä mitään tietämättä. Varmaa on kumminkin, että
tuhansia pyssyjä, suuria määriä ampumatarpeita ja muita tarpeellisia
tavaroita ja paljon maastakarkoitettuja vietiin maihin saaren eri
osiin viranomaisten siitä mitään tietämättä ja huolimatta monista
sotalaivoista ja muista saaristossa olevista sotilaallisista
laitoksista.

Tiesimme kumminkin, etteivät meidän suunnitelmamme olleet niin helposti
toteutettavissa, vaan että ne koetettaisiin tehdä tyhjiksi kaikin
mahdollisin keinoin, sillä ei ainoastaan lastimme maihinsaanti olisi
ainoa suuri kolaus espanjalaisten vallalle saarilla, vaan vaarallisempi
olisi kostonhimoisten matkustajiemme hajautuminen maissa olevien
tyytymättömien eri joukkoihin. Sellaiset, jotka eivät olleet vielä
tarttuneet aseihin sortajiaan vastaan, olivat jo valmiit kapinaan,
johon heitä kehoittivat hyvittämättömät julmuudet ja täyttämättömät
lupaukset. He tarvitsivat vain kipinän räjähtääkseen melkein yht'aikaa.
Tulin pian huomaamaan, etteivät ketkään muut olisi sopineet paremmin
eivätkä olisi olleet innokkaammat sytyttämään tuota kipinää kuin
laivassamme olevat kolmetoista filippiiniläistä.

Hieman ennen auringonnousua voimme jo hämärästi erottaa ympärillämme
olevat esineet, ja alituinen luotaaminen ei niin ollen ollut enää
tarpeen. Ilmassa oli kumminkin vielä niin paljon sumua, ettemme voineet
huomata, ajettiinko vai eikö meitä vielä takaa. Seisoin kannella
toimetonna muutamia minuutteja nuoren Valdezin pysytellessä vierelläni.
Katsoimme molemmat pohjoiseen koettaen nähdä sumun läpi ja ajatuksiemme
luonnollisesti kohdistuessa mustaan savupatsaaseen, joka milloin
tahansa voi tulla näkyviin.

"Otaksun niiden ryhtyneen jo takaa-ajoon", sanoi nuori Valdez niinkuin
hän olisi odottanut kieltävää vastausta.

"Varmasti!" vastasin, voimatta saada ääneeni sellaista myötätuntoa
kuin hän ehkä oli odottanut. En nimittäin vielä tuntenut minkäänlaista
henkilökohtaista kiintymystä tähän kapinaan enkä kapinallisiin, ja
vaikka tietysti toivoin, että pääsisimme turvallisesti pakoon, olisin
tuntenut pettymystä, ellei meitä olisi ajettukaan takaa. Kujanjuoksu on
kuulemma jännittävää urheilua ja tämä näytti hyvin lupaavalta.

Luiz huokasi katsoen jälleen entiseen suuntaan.

"Pelkäätkö sinä niitä?" kysyin hieman halveksivasti.

"Ketä? Noitako epanjalaisia?" Hänen silmänsä säkenöivät ja otsa
vetäytyi ryppyihin. "En sodassa enkä silloinkaan, kun heillä on suuria
tykkejä ja kun heitä on kaksi yhtä vastaan, kuten viime lokakuussa,
jolloin he saivat selkäänsä. Voi", lisäsi hän nauraen, "miten me heitä
juoksutimmekaan!"

"Sinäkö?" Katsoin häneen epäluuloisesti. "Et suinkaan sinä ollut tuossa
taistelussa mukana?"

"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä
enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa,
ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa
komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en
pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella
mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan
likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa
vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos
joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan
meidät heille, hän sen tekee?"

"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti
yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut
ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin
silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa
taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään
seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni
ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen
kuitenkin, että olisin osannut.

"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä
te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.

"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan
varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota
siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia
enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti
lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen.
Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti
melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi
kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia
ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen
mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti,
"luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita
kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"

"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan
silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.

"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja
vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko
ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme,
ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen
tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin
tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he
kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen
ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa
asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin
mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja
koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen
valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen,
voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni.
Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri
kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"

"Lennämme ilmaan!" murahti tuo vanhus.

"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme",
vihjaisin kainosti.

Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi
sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä
oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä
ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen
kuuluvasti mennessään.

Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin
filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää
kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole
tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut
sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä
tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme
kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"

"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa
maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte
meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä
voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä
orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa
synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi
väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin,
tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran,
semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä
voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin
tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta
sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut
kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa
vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne
maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi
tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä
mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä
sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään
yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin
omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet
loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"

"Ei suinkaan herrasmiehiä sellaiseen pakoteta?" huudahdin.

"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja
eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä
maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla
kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi
muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy
laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."

"Eivätkö sellaiset saa joskus kuulaa kalloonsa?"

"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin
he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat
ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä
olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja
voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun
myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen
pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja
puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein
rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut
meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —"
hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa.
Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun
kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"

"Olen kuullut useistakin vangitsemisista Manillassa, jos niitä
tarkoitat."

"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme
'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon
sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali
Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat
keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten
te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä
menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja
kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin
heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin
linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän
luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin,
johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut
viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa
veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan
yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon
setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin
kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet
kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta
kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta
mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö
sitä?"

"En todellakaan", vastasin lämpimästi.

"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi
Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun
yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin
yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset
Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen
kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme
edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja
hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä.
Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä
vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin
järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon
armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"

"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka
näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."

Hän ojensi minulle kiikarinsa ja minä kiipesin nopeasti mastoon
katsellen levottomasti osoitettuun suuntaan. Sumu oli nyt jo haihtunut,
aurinko noussut ja ilma oli ihmeellisesti kirkas. Pohjoisella
taivaanrannalla ei näkynyt pilkkuakaan ja tiesin voivani erottaa
höyrylaivan savun noin kahdentoista tahi kolmentoista peninkulman
päähän, Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin, olimme heistä hyvän matkaa
edellä. Jäin maston nokkaan joksikin ajaksi, kunnes joku miehemme
vapautti minut, jolloin laskeuduin kannelle syödäkseni aamiaisen. Sen
oli valmistanut eräs hurjimman näköinen mies noista filippiiniläisistä,
mutta joka tohtori Valdezin sanojen mukaan oli erinomainen kokki.



VII.

KIPERÄ PAIKKA.


    "Nopeus oli nyt ainoa tarinamme."

    _Bret Harte_.

Syötyäni aamiaisen kiipesin jälleen mastoon jääden sinne joksikin
ajaksi. Tuijotin etäisyyteen levottomin mielin, kunnes joku luotettava
vahti vapautti minut.

Aamulla oli maatuuli kokonaan tyyntynyt, mutta pian kumminkin
alkoi säännöllinen monsuuni puhaltaa. Vuodenaika oli kumminkin
niin myöhäinen, ettei se enää ollut oikein tasainen. Sitäpaitsi
tiellämme olevat lukemattomat saaret ja Mindoro-nimisen suuren saaren
pohjoisrannikolla olevat vuoret vaimensivat sen voimaa muuttaen
sen myrskyiseksi ja puuskaiseksi, merivirtojen vielä siinä sivussa
häiritessä kulkuamme, mutta itse asiassa edistyi matkamme kumminkin
melko nopeasti. Koko matkallamme oli vauhtimme ollut keskimäärin noin
viisi solmunväliä tunnissa, ja me tiesimme, etteivät tykkiveneet, koska
ne olivat vanhat ja korjauksien tarpeessa, vaikeasti lämmitettävät
ja riittämättömästi miehitetyt, voineet kulkea tuota matkaa puolta
nopeammassa ajassa, tahi sinne päinkään. Kun olimme ottaneet huomioon
kaikki asiat — pitkän etumatkamme, heidän tavallisen hitautensa
matkalle lähtiessä ja heidän epäilyksensä välittömistä aikeistamme
— arveli kapteeni, ettei nopeinkaan niistä ilmesty näkyviimme ennen
keskipäivää. Sitäpaitsi ei se tällaisen hyvän tuulen meitä auttaessa
saisi meitä kiinni, ennenkuin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua
siitä, jolloin se saa meidät näkyviinsä. Senvuoksi jatkoimmekin samaan
suuntaan niin täysin purjein kuin kuunarimme suinkin vain voi sietää.

Aamupäivällä hätyytettiin meidät kumminkin turhaan monta kertaa.
Joskus luuli nimittäin jännittynyt tähystäjämme jotakin saarta,
hiekkamatalikkoa tahi vesilintuparvea joksikin sotalaivaksi. Kello
oli kuitenkin jo kaksi, ennenkuin mastonhuipussa oleva mies ilmoitti
takanamme olevalla taivaanrannalla näkevänsä pilkun, joka todellakin
näytti leviävän pitkäksi savujuovaksi.

Nyt kiipesi kapteeni itse mastoon käskien minun tulla mukaan.
Tarkasteltuaan huolellisesti tuota mitätöntä mustaa juovaa huokaisi hän.

"Luullakseni on se muudan niistä", sanoi hän hitaasti. "Jää sinä
tänne, Williams, ja pidä sitä tarkasti silmällä puolisen tuntia. Tule
sitten ilmoittamaan minulle, miksi sitä arvelet. Älä huuda, sillä on
turha hälyyttää miehistöä vielä. Menen nyt alas keskustelemaan asiasta
Valdezien kanssa."

Tein kuten hän käski, tarkastellen hänen kiikarillaan tuota takaamme
näkyvää pientä pilveä. Asteettain ja kieltämättä lyheni välimatka ja
lopulta luulin voivani nähdä laivan itsensä. Tosiasiaa, että se ajoi
meitä takaa, ei voitu kieltää, sillä se seurasi meitä hieman suuntamme
sivulle ja luonnollisesti saavutti meitä aina silloin kun meidän oli
käännyttävä. Määrätyn ajan kuluttua laskeuduin kannelle ilmaisten
kapteenille huomioni, jota hän kuunteli hyvin tyynesti.

Hän piti perää herra Valdezin seisoessa hänen vieressään, perämiehen
miehinemme, niihin luettuina tohtori Valdez ja nuori Luiz, joille ei
merimiesammattikaan ollut aivan outo, hääriessä purjeiden kimpussa. Ne
valettiin vedellä, että ne pysyisivät tiheinä, ja muutenkin käsiteltiin
niitä niin taitavasti ja tottuneesti kuin suinkin oli mahdollista. Ja
palattuani kapteenin määräyksestä tähystyspaikkaani huomasin, että
aloimme olla tasaväkiset nopeudessa. Jos tuuli vain olisi jatkunut
tasaisena, olisimme kyllä pysyneet tarpeeksi edellä pimeään asti,
jolloin sen suojassa ehkä olisimme päässeet pakoon, mutta kun tuuli
vähitellen heikkeni meidän joutuessa pois suunnastamme ja päästessä
jälleen eteenpäin jonkun matkaa vain vihurien hetkisen pullistaessa
purjeitamme ja sitten jälleen tyyntyessä, tiesin ponnistelumme
turhiksi. Laivojen välinen matka oli jo supistunut kuudeksi
peninkulmaksi, ja ellei joku sattuma muuttaisi tykkiveneen suuntaa,
pääsisi se ampumamatkalle noin tunnin kuluttua, ja auringonlaskuun oli
vielä neljä tuntia.

Palatessani kannelle, ilmoittaakseni viimeiset ikävät huomioni, näin
kapteenin, perämiehen ja noiden molempien Valdezien keskustelevan melko
kiihkeästi keskenään. He olivat levittäneet jonkun kartan eteensä
katsellen milloin sitä, milloin takaa-ajajaamme ja luoden silloin
tällöin silmäyksen alihangan puolella olevaan maahankin, jolloin he
näyttivät hyvin toivorikkailta. Kapteenin kasvot näyttivät todellakin
niin julman tyytyväisiltä, ettei se ollenkaan sopinut yhteen tukalan
asemamme kanssa.

"Luullakseni saavat he kumminkin pitkän nenän", sanoi hän kuultuaan
ilmoitukseni. "Tämä suo niille vielä tunnin välillämme olevan matkan
lyhentämiseen ja vie meidät niin lähelle heitä, että he ovat valmiit
melkoisiin uhrauksiin, ennenkuin he suostuvat luopumaan meistä.
Hyväksyn suunnitelmanne hyvin mielelläni, herra Valdez. Luuletteko
voivanne varmasti luotsata meidät tuosta kanavasta läpi?"

"Tunnen jokaisen tuuman siitä", vastasi herra Valdez varmasti. "Asuin
tässä lähellä muutamia vuosia ja olen kalastellut kaikilta näiltä
kareilta, en ainoastaan uivia kaloja, vaan —"

"Helmiäkinkö?"

Herra Valdez hymyili. "Ainoastaan muutamia — ei tarpeeksi tekemään
miestä rikkaaksi, mutta kumminkin miellyttävä lisä silloisiin
pieniin tuloihini. Nyt olen kumminkin jo irti siitä. Maaherra alkoi
tiedustella, ja minun olisi pitänyt maksaa enemmän lupakirjoista,
oikeudesta ja hänen minulle tekemästä palveluksesta kuin noista
helmistä sainkaan. Niin, siten loppuvat melkein kaikki yritykset tässä
maassa", lisäsi hän huokaisten. "Mutta palatkaamme jälleen tuohon
kanavaan. Joen suu on vielä noin viiden peninkulman päässä kauempana
rannikolla, ja näin pienet laivat kuin tämä kuunarikin voivat purjehtia
jokea jonkun matkaa ylöspäin. Sen suussa on kumminkin ilkeä matalikko,
jonka yli ei voida päästä muuten kuin nousuveden aikana, ja ellen
tietäisi vuoksen alkavan heti sen jälkeen kuin kuljemme sen yli, en
rupeaisi ollenkaan luotsaamaan Annabel Leetä jokeen. Tykkiveneen
päällikkö ei ihmettele luullakseni ollenkaan, että olemme valmiit mihin
tahansa välttääksemme vangiksijoutumisen, ja kun hän huomaa meidän
suuntaavan kulkumme jokea kohti, luulee hän varmasti meidän koettavan
päästä särkän yli. Hänen karttansa ilmaisevat hänelle, ettei hän voi
seurata meidän esimerkkiämme eikä seurata meitä joelle, joten hän
koettaa kaiken voitavansa sulkeakseen tiemme tahi tuhotakseen meidät
kokonaan ennen lopulliseen turvapaikkaan pääsemistämme."

"Mutta hänhän voi lähettää veneensä jälkeemme", huomautti kapteeni.

"Kyllä", vastasi Valdez miettiväisestä. "Mutta hän tietää teillä olevan
pari pientä tykkiä laivassanne", Valdez viittasi niihin, "ja luulee
teitä hyvin toivottomiksi. Sitäpaitsi ei hän tiedä, kuinka lähellä
lähimmät vallankumouksellisten joukot ovat. Kun ajattelen asiaa, niin
luullakseni on hänestä parempi hyökätä kimppuumme avoimella merellä,
vaikka se olisikin onnenkauppaa."

"Varmasti! Niin minäkin tekisin hänen sijassaan."

"Pitkin tätä rannikkoa suojellen joen suuta — näette sen selvästi
tästä kartasta — on kuin ketjussa pieniä saaria, joiden ja mantereen
välinen meri on täynnä kareja, paitsi yhdessä kanavassa."

"Niin, näen sen olevan merkityn tähän", vastasi kapteeni, seuraten
sormellaan siihen merkittyä kanavaa, jonka syvyys vaihteli
puolestatoista sylestä kahteen syleen.

Herra Valdez hymyili jälleen. "Mittaukset tätä karttaa varten tehtiin
maakunnan viranomaisten toimesta monta vuotta sitten melko tarkasti,
mutta sen jälkeen melkein heti ja ehkä muutamien pienien paikallisten
maanjäristysten vaikutuksesta, muuttui meren pohja näillä paikoin
omituisesti. Toisin paikoin maa kohosi ja toisin paikoin taas laskeutui
sellaisin seurauksin, että tämä kanavakin kokonaan muuttui." Sanottuaan
sen otti hän taskustaan muistikirjan, käänteli sen lehtiä, kunnes hän
löysi hakemansa muistiinpanon ja sanoi sitten tyynesti: "Luvallanne
teen tähän karttaan pieniä korjauksia", alkaen nopeasti muutella
kanavan varrella olevia kuvioita toisenmuotoisiksi.

Kapteeni katseli hänen työtään tarkasti ja perämies hyvin
hämmästyneenä. Selän takana nimitteli tämä viimeksimainittu Valdezien
veljeksiä neekereiksi huolimatta siitä, ettei heidän ihonvärinsä ollut
paljonkaan tummempi kuin monen muunkaan hänen saarilla tapaamansa
espanjalaisen. Ei sekään, että nuorempi oli saavuttanut tohtorin
arvon Pariisin ja Madridin yliopistoissa, ollut voinut kumota hänen
ennakkoluulojaan. "Hän tulee vielä hulluksi jonakin päivänä, kuten kävi
eräälle länsi-afrikalaiselle neekerille, joka oli lukenut tohtoriksi
Edinburghin yliopistossa", selitti hän vain. Mutta nähdessään nyt
tuon toisen veljen, joka ei voinut vedota mihinkään yliopistossa
saavuttamaansa sivistykseen eikä milloinkaan ollut purjehtinut
perämiehenäkään saaristoaluksessa, haluavan ja osaavankin korjata
karttoja, tietävän vuoksen, luoteen ja merivirtojen ominaisuudet,
joutui hän kokonaan ymmälle. "No, vie sinun!" mumisi hän vain
tuijottaen suurin silmin ja avoimin suin.

"Nyt", sanoi filippiiniläinen täydennettyään työnsä, "olen varma, ettei
tykkiveneen kapteeni tiedä mitään tästä kanavan muutoksesta, vaan ajaa
meitä takaa sinne täydellä vauhdilla. Ellei hän silloin joudu karille
niin pitkäksi aikaa kuin toinen tykkivene irroittaa heidät siitä,
hämmästyn suuresti."

"Mainiota!" sanoi kapteeni, ja minä unhottaen hänen läsnäolonsa ja
alotetun laivan upseerin arvoni hurrasin äänekkäästi.

Hän vain hymyili lempeästi, sillä miestemme katseet olivat kiintyneet
meihin, ja hän oli epäilemättä hyvin mielissään, että he saivat
nähdä ja kuulla uudistuneen toivomme. Sitten hän käski minun palata
tähystyspaikalleni ja heti ilmoittaa takaa-ajajamme muuttuneista
liikkeistä ja jonkun muun höyrylaivan mahdollisesta ilmestymisestä
näkyviin. Ollessani tässä toimessa muutti hän laivan suuntaa hieman
maihin päin.

Tykkiveneestä huomattiin kumminkin heti tämä liikkeemme. Sen piipusta
tupruava paksu savu ja huomattava vauhdin lisäys ilmaisivat, että
sen kapteeni oli tehnyt toivomamme johtopäätöksen siitä. Hän näytti
varmasti luulevan, ettei tuhoamisemme enää ollut kuin muutaman tunnin
asia, jos nyt laskuihin ollenkaan voi luottaa, ja nähtävästi peläten,
että vaaralliset matkustajamme pääsevät pakenemaan rannalla oleviin
viidakkoihin, jos nimittäin laivamme joutuu haaksirikkoon virran suussa
olevalle matalikolle, koetti hän saada meidät tykkiensä kantomatkan
sisäpuolelle, jos suinkin sellainen voi olla mahdollista, ennen meidän
turvaan pääsemistämme.

Sen takana oleva taivaanranta oli puhdas. Jos nyt toinenkin tykkivene
ajoi meitä takaa, täytyi sen olla kaukana jäljessä, ja niin ollen
kuluisi monta tuntia, ennenkuin se voi ruveta ahdistamaan meitä
toverinsa sijasta tahi ryhtyä hinaamaan tätä, jos se nimittäin
täyttäisi toivomme ajamalla karille. Nyt voin jo maston huipusta
erottaa tuon pienistä saarista muodostuneen ketjun tuulen puolella
olevine mataloine ruskeine vesineen ja petollisine vihreine
juovineen. Manner oli metsäinen, mutta näytti aivan asumattomalta,
ulottuen kaukana siniseltä kajastavan vuoriston juurelle asti, joen
kiemurrellessa sen läpi kuin valkoinen nauha. Tykkiveneen tähystäjä
huomasi sen myöskin, jolloin piipusta rupesi tupruamaan yhä enemmän
savua. Veneen keulaan äkkiä ilmestyvä valkoinen savupilvi ilmaisi
kuulan tuloa ja se putosikin veteen kauas taaksemme kehoittaen meitä
pysähtymään.'

Tempasin lakkini päästä ja kumarsin hurraten. Luiz Valdez vastasi
kannelta toisella hurraahuudolla, joka kuulosti aivan kukon kimeältä
kiekumiselta, jollaista luulen hänen otaksuneen minun tahtoneen
jäljitelläkin. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt englantilaisen hurraahuudon
tarkoitusta ollenkaan. Näin kolmen kanakapoikamme rientävän keulaan
käsivarret kohotettuina ylös, ikäänkuin suojellakseen itseään kuulilta,
joiden he epäilemättä luulivat lentelevän laivan yli. Muut laivassa
olevat eivät näyttäneet ollenkaan välittävän koko ampumisesta. Ohjaten
entiseen suuntaan lähenimme vähitellen maata.

Tykkivene lähestyi kumminkin lähestymistään ampuen silloin tällöin
nähtävästi vain peloittaakseen meitä, sillä olimme vielä ampumamatkan
ulkopuolella. Se saavutti kumminkin meitä joka hetki. Minuutit
tuntuivat aivan tuntien pituisilta, ennenkuin todellakin pääsimme
kanavaan, ja silloin, vaikka tiesinkin tavattoman hyvän näköni vuoksi
olevani enemmän hyödyksi täällä ylhäällä, halusin laskeutua kannelle
ottamaan tehokkaammin osaa muiden hommiin.

Sillä tietysti ei kulkumme tuon kanavan kauttakaan ollut aivan
vaaraton. Vaikka Annabel Lee ei näin lastissakaan ollessaan tarvinnut
kuutta jalkaa enempää vettä ja kanavan matalimmassa kohdassa oli
sanottu olevan kahdeksan jalkaa, oli ehkä sen jälkeen kuin herra
Valdez oli purjehtinut siitä niin usein, joko toinen vaipuminen
tahi kohoaminen voinut tapahtua, ja niin ollen voimme odottaa, että
laivamme keula milloin tahansa raapaisee pohjaa. Eikä se ollut ainoa
vaara. Tuuli oli niin puuskainen ja kieppuva, että pieninkin erehdys
ohjaamisessa ja purjeiden hoitamisessa voi aiheuttaa pienen, hyvän
laivamme tuhon.

Vihdoin saavuimme virran suuhun ja tykkivene oli tullut kanavaan
jäljessämme. Näimme sen miehistön kokoutuvan keulaan, kuulimme
sen koneiden jyskytyksen ja miesten huudot, sen ampumien kuulien
putoillessa vaarallisesti lähellemme. Muutamia satoja metrejä vielä
eteenpäin ja se ajaisi matalikolle, joka nyt oli sen karttaan merkityn
kanavan sijalla. Voidakseen paremmin kestää mahdollisesti siihen osuvat
luodit oli kuunarin keula käännetty suoraan rantaa kohti. Nyt ryhtyi
tykkivene hyökkäykseen tullen meitä kohti hirmuista vauhtia ja ampuen
samalla kuulan isonpurjeemme läpi osumatta kumminkaan köysistöön.
Silloin kääntyi kuunari jälleen tuuleen, ja tuulen alkaessa pullistaa
sen lepattavia purjeita huusivat miehemme äkkiä riemusta, sillä
tykkivene oli heiluttuaan hetkisen pysähtynyt, hypähdellyt hetkisen
paikoillaan ja linkoutunut sitten taasen muutamia jalkoja pysähtyäkseen
lopulta kokonaan.

"Hurraa, hurraa!" huusin. "Nyt se on kiinni!"

Kuulimme sen koneiden työskentelevän hurjasti propellien myllertäessä
mutaa pohjasta, mutta siinä se vain pysyi avutonna ja liikkumatonna,
kunnes joku ystävällinen höyrylaiva nousuveden aikana hinaisi sen
syvälle vedelle jälleen. Ja Annabel Lee tervehdittyään lipullaan
ivallisesti purjehti turvallisesti tiehensä.

Tykkivene ampui muutamia laukauksia jälkeemme repien purjeitamme ja
köysistöämme hieman, saamatta kumminkaan mitään suurempaa vahinkoa
aikaan. Siihen se jäi paikoilleen ikävöimään kostoa ja lähettelemään
merkkejä yhä vieläkin näkymättömissä olevalle toverilleen.



VIII.

TUMABONGIN MAHTIMIEHET.


    "Heille suotu valta oli lyhytaikainen."

Saavuimme Tumabongiin enemmittä seikkailuitta ennen päivänkoittoa
seuraavana aamuna, ja ankkuroimme melkein parin sylen vedelle
sopivan matkan päähän särkästä. Siinä oli kyllä aukko muutamien
upoksissa olevien kallioiden vieressä, mutta särkän sisäpuolella
oleva tyyni lannas ei sopinut niinkään pienten laivain kuin Annabel
Leen ankkuripaikaksi, ja meidän oli siis tyydyttävä ulkopuolella
olevaan, hieman vaaralliseen satamaan. Pieninkin olettaminen myrskyn
alkamisesta tahi tuulen kääntyminen voivat milloin tahansa pakottaa
meidät nostamaan ankkurin ja purjehtimaan merelle. Tähystäjän piti siis
tarkastaa ilmaa ja pitää silmällä mahdollisesti näkyviin ilmestyviä
tykkiveneitä.

Tumabongin taloja ei voitu nähdä rannalta. Särkän sisäpuolellakin
voivat satunnaisen myrskyn seuraukset tuntua, ja sen vuoksi
olikin kylä rakennettu noin puolen peninkulman päähän kukkuloilta
virtaavan joen rannalle. Se teki sen aseman vieläkin edullisemmaksi
vallankumouksellisten joukkojen ja tavarain varastopaikaksi, sillä ei
mikään ahdisteleva tykkivene uskaltanut tulla särkän Sisäpuolelle, ja
virran suu ja kylän välissä oleva raivaamaton viidakko oli mainio suoja
tarkka-ampujille, joiden tehtäväksi oli annettu ampua kaikki veneihin
maihinnousua varten sijoittuneet sotamiehet.

Annabel Leestä ammuttu laukaus toi kaikki kylän asukkaat heidän
asuntojensa oville haukottelemaan ja tarkastelemaan, säikäytettyään
ehkä heitä hieman. Mutta jos niin olikin laita, emme kumminkaan nähneet
heistä jälkeäkään. Pian kuitenkin saapui eräs vartiovene virtaa
alaspäin ja sen miehistö huudahti ilosta nähdessään kuunarin, jonka
mastoon vedetyn tähtilipun vieressä liehui Filippiinien tasavallan
äsken suunniteltu omaperäinen lippu aurinkoineen, kolmine tähtineen ja
valkoisine kolmioineen punaisella ja sinisellä pohjalla, merkki, joka
mielestäni oli melko pöyhkeilevä. Huuto oli kuulunut varmaankin kylään
asti, sillä pian alkoi viidakosta ilmestyä miehiä, naisia ja lapsia,
jotka nauroivat ja lausuivat meidät huutaen tervetulleiksi heiluttaen
käsivarsiaan, aseitaan ja vaatteitaan, näitä viimeksimainittuja
erittäinkin lapset, jotka näyttivät ajattelevan, etteivät he voi
likaisia rääsyjään muuhun käyttääkään.

Miesten joukossa ei voitu huomata kurista eikä järjestyksestä
jälkeäkään. Metsästä ilmestyi kumminkin pian kolme eurooppalaisiin
vaatteihin pukeutunutta miestä, jotka kävelivät verkalleen ja
jonkunmoisella oman arvon tunnolla joukon läpi, astuivat veneeseen,
joka jo odotti heitä joen suussa, ja tulivat laivaan.

"Luullakseni ovat nuo paikallispäälliköitä", sanoi herra Valdez
asettautuen kapteenin viereen ottaakseen heidät vastaan, hänen
veljensä ja nuoren Luizin sijoittuessa hänen taakseen jonkunlaisiksi
adjutanteiksi. Heidän taakseen olivat taasen järjestäytyneet nuo
epäilyttävät "Kymmenen", jotka olivat nyt aivan erinäköiset kuin nuo
pari vuorokautta sitten laivaamme hiipineet väsyneet ja kurjat olennot.
Kapteeni oli nimittäin saanut käskyn luovuttaa lastin herra Valdezille,
jonka käskystä oli avattu eräs khakiunivormuja sisältävä laatikko
ja puvut lahjoitettu matkustavaisille. Sitäpaitsi oli heille vielä
annettu pyssyt ja patruunavyöt, joten he nyt, peseydyttyään, syötyään
kyllikseen ja vapautuneina hieman luonnollisesta pelostaan, muodostivat
melko käyttökelpoisen ryhmän vallankumouksellisia sotilaita.

Kun nuo kolme hämäräperäistä henkilöä tulivat laivaan, kumarsimme
kaikki kohteliaasti. He olivat pukeutuneet eurooppalaisiin univormuihin
kiinnittäen pitkät miekat ja silmiinpistävät sapelitaskut kupeilleen.
Tervehdykseemme vastasivat hekin kumartaen nostaen kätensä otsalleen
alkuasukasten tavalliseen tapaan. Muudan muita pitempi, pöyhkeilevä ja
suuri mies astui etummaiseksi ruveten puheenjohtajaksi välittämättä
toveriensa vastustavasta muminasta.

"Hyvää huomenta, herrat! Onko minulla kunnia puhutella herra Marcos
Valdezia?" kysyi hän puhtaalla espanjan kielellä, katsellen hieman
epäilevästi edessään olevaa pientä hiljaista miestä, joka niin vähän
muistutti noita tyypillisiä kapinan johtajia.

"Kyllä, olen Marcos Valdez", kuului tyyni vastaus tagalogin kielellä.
Kaikkien arvonimien poisjättäminen ja alkuasukasten kielen käyttäminen
sisälsivät pienen moitteen, jota ei tuo toinen tyhmyyksissään
kuitenkaan huomannut.

"Ettekö puhu espanjan kieltä?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Kyllä", vastasi Valdez kylmästi, "mutta se on vihollistemme kieli.
Puhun mieluummin omaamme, paitsi silloin kun puhun sellaisten kanssa,
jotka eivät sitä ymmärrä." Nyt oli nuhtelu jo aivan silmiinpistävä.

Lihava mies punastui. "Tietysti minäkin puhun omaa kieltämme", sanoi
hän nopeasti, lisäten kumminkin espanjan kielellä: "Mutta joskus on
kumminkin johtajien edullisempi keskustella kielellä, jota eivät heidän
seuralaisensa ymmärrä", ja hän katsoi tarkoittavasti Valdezien taakse
kokoutuneeseen pieneen miesjoukkoon ja silmäsi melkein pahansuovasti
molempiin suuttuneihin tovereihinsa. Epäilemättä eivät he osanneet
muuta kieltä kuin omaansa, ja voi hyvin käsittää, että tämä pöyhkeilevä
olio oli antanut sen heidän hyvin ymmärtääkin.

Valdez hymyili. "Tämän sodan alkuun asti olin vain vaatimaton
maanviljelijä, jolla ei ollut juuri mitään yhteyttä maamme
vallanpitäjien kanssa. Toverini puhuvat puhtaampaa espanjan kieltä kuin
minä. Muutamat heistä ovat entisiä kauppiaita Manillasta ja muista
sellaisista kaupungeista, joissa sitä alituisesti puhutaan, ja veljeni,
tohtori Matteo Valdez", hän viittasi tuohon herrasmieheen kädellään,
"on opiskellut Madridin yliopistossa."

Vieraamme kumarsi syvään, mumisten jonkunlaisen anteeksipyynnön
oppineelle tohtorille ja noille muille, nyt kumminkin omalla kielellään.

"Entä te, herra", kysyi Valdez nyt vuorostaan, "suonette kai minulle
kunnian kuulla nimenne?"

"Olen Colonel Sebastian Jeromino Lopez, entinen Leonin maaherra, mutta
nyt eversti isänmaallisissa joukoissa, ja tällä haavaa", hän katsahti
epäilevästi molempiin tovereihinsa, "tänne kokoontuneitten joukkojen
päällikkö."

"Mitä sanotkaan? Olemmehan mekin everstejä", pistivät nuo toiset
vihaisesti väliin.

"Mutta minä ainoastaan olin maaherra!" tiuskaisi tuo lihava ylpeästi,
jolloin toiset vaikenivat.

Voin hyvin käsittää, millaista iloista elämää Leonin maakunnan
asukkaat olivat viettäneet hänen hallituskautenaan. Nämä alimaaherran
virat uskottiin mieluummin maakuntain espanjalaisten maaherrain
alaisten virkamiesten hoidettaviksi, mutta joskus pyrkivät niihin
innokkaasti juuri tällaiset Lopezin kaltaiset henkilöt, jotka halusivat
lyhytaikaista valta-asemaa. He elivät usein tuhlaavan ylellisesti,
sillä ellei joku köyhtynyt talonpoika voinut maksaa verojaan, oli
maaherran täytettävä vajaus, saaden kumminkin väliajoilla käyttää
kaikkia keinoja — vankeutta, pieksämistä, kovennettua työtä ja vieläpä
silpomistakin — kiristääkseen tuon puuttuvan summan syntipukilta.

"Minulla on kirjeitä teille, Colonel Lopez, sekä eversteille Hapenille
ja Cuevasille", (noiden molempien nöyryytettyjen kasvot kirkastuivat ja
he ojensivat kätensä), "päälliköltämme, kenraali Aguinaldolta", aloitti
Valdez.

"Kenen valtuuttamana on Aguinaldo ottanut tuon viran haltuunsa?"
keskeytti Lopez nopeasti. "Se kuuluisi oikeastaan minulle, sillä hän
oli vain maaherra, kuten minäkin, ja nyt —"

"Nyt on kansa valinnut hänet meidän johtajaksemme", jatkoi Valdez yhtä
tyynesti kuin ennenkin. "Sitten kuin maamme on vapautettu, tulee hän
presidentiksemme."

"Tahi, paremmin sanoen, diktaattoriksemme!" pisti toinen vihaisesti
väliin.

"Sama kai se on", myönsi Valdez rauhallisesti. "Tällainen sekaverinen
kansa, joka ei ole tottunut hillitsemään itseään, tarvitsee ankaran
hallitsijan, jota voitte nimittää miksi haluatte — presidentiksi,
diktaattoriksi tahi —"

"Kuninkaaksi", sanoi lihava ivallisesti.

"Hän ei halua tuota arvonimeä, emmekä me sitä hänelle tarjoakaan",
vastasi Valdez. Sitten hänen äänensä koveni ja siihen ilmautui
jotakin käskevää, joka selitti minulle, miten hän oli saavuttanut
nykyisen asemansa. "Nykyään on hän, kuten jo sanoin, joukkojemme
ylipäällikkö, ja on lähettänyt minut tänne, kuten nämä kirjeet teille
näyttävät, kenraalin valtakirjalla varustettuna, järjestämään teidän
komennettavina olevia joukkoja tarmokkaampaan toimintaan yhdessä hänen
joukkojensa kanssa. Nämä toverini", hän viittasi noihin kymmeneen, "on
valtuutettu kokoamaan ja opettamaan rekryyttejä, ja toimimaan kokonaan
minun määräysteni mukaan, ja tämä herra", hän kumarsi kapteenille,
"tuopi maihin aseita, ampumavaroja ja muita tarvitsemiamme tavaroita.
Tahdotteko nyt olla niin ystävällinen ja mennä maihin lähettääksenne
sieltä tänne jokaisen käyttökelpoisen veneen noiden tavarain
kuljettamista varten? Pari tykkivenettä ajaa nimittäin meitä takaa,
ja tavarat olisi hyvä saada maihin, ennenkuin niiden ampumat kuulat
alkavat putoilla keskuuteemme."

Tämä viimeinen vihjaus oli ratkaiseva. Otettuaan kirjeensä ja
sanottuaan pikaiset jäähyväiset laskeutuivat nuo kolme everstiä
veneeseensä mennäkseen maihin.

"Saatte vielä tekemistä noista kolmesta, herra Valdez", sanoi kapteeni
vakavasti.

"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Valdez tyynellä tavallaan.
"Mutta minun on opetettava heille, ettei täällä voi olla muuta kuin
yksi päällikkö."

"Jonka on hankittava luotettava suojelujoukko turvakseen", vihjaisi
kapteeni.

"Sellainen minulla jo onkin, veljeni ja poikani", sanoi Valdez
hymyillen luottavaisesti. "Näillä toisilla ystävilläni on muutakin
tekemistä."

Keskustelu oli nyt lopetettava, sillä kaikki, matkustajammekin,
rupesivat purkamaan tavaroita veneisiin, joita oli kokoutunut tusinan
verran laivan viereen.



IX.

ANNABEL LEEN TUHOUTUMINEN.


    "Oo Jumala, miten kauhealta hukkuminen minusta tuntuukaan,
    koska veden kohinakin kuulostaa niin hirveältä korvissani!"

                                           _Shakespeare_.

"Lastinpurkaminen lämpimissä maissa on kovaa hommaa", mumisin muutamia
tunteja myöhemmin kuivatessani otsaani.

"No, miksi sitten tänne tulit?" murahti perämies myöskin lämpimissään,
vaikka hän ei siitä mainninnutkaan muuten kuin murisemalla jonkun
lisävastuksen sattuessa.

"Samasta syystä luullakseni kuin tekin", vastasin. "Ollaksemme mukana
tässä kepposessa ja ansaitaksemme rahaa."

"No on tämäkin kaunis kepponen!" puhisi hän. "Ja mitä tulee rahan
ansaitsemiseen, niin näyttääkö tämä sinusta sellaiselta? Saamme
työskennellä kuin neekerit näiden hirtettäväksi tuomittujen
kapinallisten vuoksi, jotka joko murhaavat meidät tahi tappavat
toisensa piakkoin. Saat nähdä minun olevan oikeassa. Ainoaksi
palkaksemme saamme luullakseni muutamien vuosien vankeuden. Joutuin
siellä, te laiskat murjaanit!" huudahti hän vihaisesti työskenteleville
miehille.

Mutta todellisuudessa ei sinä päivänä laivassamme ollenkaan
laiskoteltu. Kaikki miehet työskentelivät kuumeisesti ymmärtäen
täydellisesti meitä uhkaavan vaaran, sillä tuuli oli ensin kiihtynyt
ja sitten vähitellen epäilyttävästi tyyntynyt. Jos sitä vain kestäisi
pitemmälti, saavuttaisi tykkivene meidät varmasti, ja vaikka me
silloin jo luultavasti olisimme purkaneetkin lastimme minkään muun
kuin painolastin ja tyhjien ruumien jäämättä puolustettavaksemme
kujanjuoksussa, oikeuttaisi kumminkin päättäväinen sotalaivan
karttamisemme edellisenä päivänä ja nykyinen oleskelumme Tumabongissa
meidän vangitsemisemme, minkä jälkeen ei mikään merituomioistuin
maailmassa, olipa se sitten vaikka etuoikeutettu espanjalainenkin,
voisi tuomita meitä ensi hädässä, kuten perämies viisaasti huomautti.
Ja sitten, ellei ruvennut tuulemaan, merkitsi tämä tyyni ehkä myrskyn
lähestymistä, ja me olimme suojattomalla rannalla, jossa karit
ulottuivat noin parikymmentä peninkulmaa kummallekin taholle. Ei ollut
siis ollenkaan ihmeellistä, että kaikki työskentelivät kuumeisin
kiirein.

Vuorottain poistuivat omat veneemme ja alkuasukasten kanootit laivan
sivulta, kaikki vaarallisesti ylikuormitettuina noilla ruumisarkkuja
muistuttavilla pyssylaatikoilla, ruutitynnyreillä, luotiarkuilla
ja vaatepaaluilla, lörpöttelevien alkuasukasten tunkeutuessa joka
paikkaan, jossa vain oli muutamia tuumiakaan tilaa. Toinen toisensa
jälkeen pujahtivat veneet särkässä olevasta aukosta lannakseen, jonka
poikki ne sitten kyllä onnellisesti pääsivät. Sitten purettiin tavarat
rannalle, josta miehet, naiset, ja vieläpä lapsetkin kantoivat ne
kauempana olevaan kyläänsä. Nämä pienet ruskeat alastomat veitikat
valtasivat kaikki kevyemmät tavarat kantaen ne pois ihastushuutojen
kera, mutta ellei sellaisia sattunut olemaan, näyttivät he viettävän
kaiken aikansa vedessä polskutellen veneiden seassa laivan ympärillä,
ja lisäten huudoillaan yleistä hämminkiä.

Herra Colonel Lopez oli virkansa puolesta melkein koko ajan rannalla.
Hän oli luopunut miekastaan, jolla oli ollut kumma taipumus tunkeutua
hänen jalkainsa väliin ja kammeta hänet kumoon. Sen sijaan oli hän
nyt varustautunut paksulla kepillä ja kävellä lylleröidessään sinne
tänne lyödä huitaisi hän epäröimättä jokaista, jonka hän luuli
laiskottelevan tahi muuten hätiköivän. Nuo molemmat toiset everstit
pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä "hänestä jäljitellen kumminkin
vaatimattomasti hänen tapaansa saada miehet nopeasti tottelemaan.
Saatoimme huomata, että heidän miehensä suhtautuivat upseereihinsa
jonkinlaisin pelon tuntein.

"Tuollainen kuri ei mielestäni kelpaa, sillä se voi aiheuttaa kapinan",
sanoi kapteeni tyynesti, kun herra Valdez oli kiinnittänyt hänen
huomionsa asiaan.

"Niin, ja kapina on usein syynä tappioon", vastasi filippiiniläinen
vakavasti. "Huomaan nyt, miksi minut? lähetettiin tänne. Kuten muutkin
viisaat miehet, tietää kenraalimmekin enemmän kuin hän puhuu."

Siten työskentelimme koko pitkän kuuman päivän vain sellaisin
väliajoin, jotka olivat välttämättömät aterioidaksemme. Kaikki
pyssyt saatiin maihin ja vietiin sieltä kylän yleiseen kokoustaloon.
Haalasimme jo viimeisiä ruutitynnyreitä ja raskaita kuulalaatikkoja
kannelle, kun kapteeni sanoi minulle: "Williams, mene vapauttamaan
Kasim mastosta! Ole hyvin tarkkaavainen, poikaseni, sillä en tiedä,
kumpiko tulee ensin, tuuliko vai tykkiveneet, vai tulevatko ne
yht'aikaa."

Puolen tunnin kuluttua huusin hänelle: "Näen mustan pilkun lounaassa ja
tuulen aiheuttamaa värettä noin kolmen peninkulman päässä!"

"Pidä niitä molempia silmällä!" vastasi hän. Näin kumminkin, että
laivan veneet erotettiin muiden joukosta ja hinausköydet kiinnitettiin
niihin. Sitten määrättiin kanootit siirtymään peräpuolelle, ankkuri
nostettiin ja veneemme alkoivat kiskoa kuunaria kauemmaksi särkästä.
Kun kapteeni arveli meidän päässeen tarpeeksi kauaksi, ankkuroitiin
laiva jälleen ja purkaminen aloitettiin taasen kuumeisin kiirein. Suuri
pelastusveneemme ja ruuhemme eivät ottaneet kumminkaan enää siihen
osaa. Ne oli sidottu laivan perään nostettavaksi kannelle heti kun
tuuli kiihtyisi niin paljon, että voisimme koettaa pelastua niillä.

Jonkun ajan kuluttua huusin jälleen kapteenille: "Näen taivaanrannalla
pari savujuovaa, joista toinen on hieman toisesta edellä! Tuulen
väreitä samalla suunnalla kuin äskenkin, mutta leveämmällä alalla!"

Nyt hinattiin veneet laivaan, muutamia purjeita nostettiin,
vallankumouksellisten lippu laskettiin alas ja perämies seisoi valmiina
ankkuritouvin vieressä kirves kädessään — toinen nuristen suotu lahja,
jonka Filippiinit saivat osalleen. Laivassa oli enää vain muutamia
paaluja tavaraa, jotka heitettiin nopeasti mereen. Useat alkuasukkaat
olivat kumminkin innoissaan palanneet liian aikaisin takaisin
noutamaan enemmän lastia tottelematta määräystä tuoda soraa ja kiviä
kanooteissaan meille painolastiksi. Laivamme oli nyt hyvin vähän veden
pinnan alapuolella, ja se oli vaarallisesti keveä, jos se nyt joutuisi
myrskyn kynsiin.

Mutta nyt ei ollut enää aikaa korjata epäkohtaa. Lounaassa olevat
pilvet synkkenivät synkkenemistään ja jokainen vihurinpuuska tuli vain
lähemmäksi ja lähemmäksi. Kapteeni käski tiukasti kaikkien vieraiden
poistua laivasta, jolloin alkuasukkaat kiiruhtivat veneihinsä. Nuo
kymmenen läksivät muiden mukana ja viimeiseksi Valdezit.

Nuori Luiz katsoi ylös huutaen jäähyväiset minulle.

"Hyvästi vain!" vastasin. "Tapaan kai sinut jolloinkin jälleen!"
lisäsin aavistamatta ollenkaan, miten pian se tapahtuisikaan.

"Olkoon matkanne onnellinen!" kuulin kenraalin huutavan seisoessaan
muutamia minuutteja veneessään hattu kädessään tuon pienen laivaston
jäädessä taaksemme.

Nyt tarttui tuuli purjeihimme, Annabel Lee kallistui, mutta
suoristautui jälleen ja matkamme Tumabongista oli alkanut. Kulkumme
oli alussa melko hidasta, sillä tuuli oli puuskainen ja kieppuva,
mutta se tasautui kumminkin joka puhalluksella. Päästyämme kauemmaksi
maasta enenivät vihurit, eikä meidän tarvinnut tarkastella pilviäkään
ymmärtääksemme, että myrsky oli tulossa. Se oli meille kumminkin vain
hyödyksi niin kauan kuin tuuli pysyi sillä kulmalla, sillä tykkiveneet
lähestyivät nopeasti ja ainoastaan kiitämällä tuulen mukana voimme
toivoa pääsevämme pakoon.

Purjehdimme samaan suuntaan noin tunnin ajan tuulen pysyessä hyvin
tasaisena. Kuunarin vauhti oli melkoinen, noin yhdeksän solmunväliä
luullakseni, mikä oli ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin
tykkiveneitten. Mutta kapteeni tiesi, ettei sitä voinut kestää
hyvinkään pitkälti, ja näin hänen katsahtavan silloin tällöin hyvin
levottomasti etelään.

Tuuli heikkenikin vähitellen tyyntyen vihdoin kokonaan, meidän jäädessä
lepattavin purjein merelle, joka aaltoili jo tarpeeksi, heilutellakseen
meitä melko ilkeästi. Taivaalle keräytyi mustia pilviä, erittäinkin
etelän puolelle, josta pian alkoi tuntua heikkoja tuulen henkäyksiä
ilmapuntarin laskeutuessa nopeasti.

Kokosimme nokka- ja keulapurjeet, ja reivasimme ison purjeen, sillä
tiesimme nyt tuulen rupeavan puhaltamaan äärettömin voimin. Meidän ei
tarvinnut sitä kauan odottaakaan. Vinkuen syöksyi ensimmäinen vihuri
kimppuumme ja pieni laivamme kallistui niin, että raakojen nokat
melkein koskettivat veteen.

Vanha Livingston ja Kasim seisoivat mastojen vieressä kirveineen
odottaen kapteenin määräystä, sillä oli epätietoista, jaksaisiko
kuunari enää nousta kohdalleen, koska se painolastittomana ei
voinut kestää mastojen painoa. Se suoristautui kumminkin hitaasti
ja tuulenpuuskan mentyä ohi olisi se noussut kokonaan, ellei
painolastimme olisi siirtynyt. Nyt se jäi kallelleen, mitä emme voineet
ihmetelläkään, kun muistimme, miten nopeasti ja hätiköiden sora oli
laivaamme otettu. Kallistuminen ei olisi kuitenkaan merkinnyt mitään
eikä se tavallisissa oloissa olisi meitä huolestuttanutkaan, ellei
laivamme olisi ollut niin keveästi lastattu, että kaikki, mikä häiritsi
laivan tasapainoa, oli merkityksellistä meille annetun tehtävän
ratkaisemisessa.

Tämän vuoksi ei Annabel Lee voinutkaan kestää uudistuvien
tuulenpuuskien sysäyksiä. Vihurit syöksyivät kimppuumme, ensin aina
noin neljännestunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin ja vihdoin
melkein alituisesti. Ehkä, jos me olisimme saaneet taistella vain
raivoavia luonnonvoimia vastaan, se olisi päässyt tuhoutumatta siitä,
sillä vaikka nopeutemme ei nyt ollutkaan suuri, onnistuimme kumminkin
pitämään sen saman matkan päässä rannasta, eli noin parin peninkulman
päässä särkkää vasten syöksyvistä nälkäisistä tyrskyistä. Mutta
huolimatta myrskyn raivosta olivat nuo molemmat tykkiveneet yhtyneet
rohkeasti leikkiin. Sukellellen ja keikkuen ja kadoten silloin tällöin
näkyvistä niiden yli syöksyviin kuohuihin, ilmestyivät ne jälleen
jonkun aallon harjalle ja lähestyivät tasaisesti vakain aikomuksin
anastaa laivamme. Heti kun ensimmäinen oli päässyt ampumamatkalle
laukaisi se tykkinsä luodin pudotessa aivan viereemme ja käski
merkinannoin meitä pysähtymään.

"Luuletteko saavanne meidät käsiinne tyrskyistä, jos ohjaamme sinne,
te kirotut espanjalaiset?" murisi vanha Livingston. "Ette suinkaan aio
antautua?" kysyi hän sitten kapteenilta.

"Kyllähän ne saavat nähdä jotakin toista ensin!" vastasi kapteeni
tuimasti. "Hinatkaa suurin tähtilippumme mastoon, että he saavat nähdä,
kenen kanssa he ovat ryhtyneet tekemisiin."

"He eivät välitä siitä enempää kuin mekään heistä", sanoi perämies
ivallisesti mennessään täyttämään määräystä.

Hänen ennustuksensa, ainakin tykkiveneitä koskeva asia, toteutui
pian. Ne lähenivät molemmat päättäväisesti, ja vaikka niiden ilman
vuoksi olikin suotava meille laaja liikkumistila, pysyttelivät
ne kumminkin ampumamatkalla ja kuulia alkoi tipahdella tiheästi.
Heidän tähtäämistaitonsa oli kumminkin yhtä huono kuin ennenkin
ja me suhtauduimme luoteihin, jotka joko lensivät ylitsemme tahi
putosivat läiskähtäen mereen milloin millekin puolellemme hyvin
välinpitämättömästi. Mutta juur kun taistelimme muudatta äkäistä
vihurinpuuskaa vastaan, tuli eräs luoti vinkuen ja paremmin
sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen perusteella, uskallan sanoa,
rikkoi peräsimemme, peräsinvartemme, ja suuren osan ympäröivästä
laudoituksesta.

Laiva kääntyi heti poikittain tuuleen, kallistui ja alkoi
ajelehtia tuulen mukana. Kasim ja muut malaijit alkoivat valmistaa
malaijilaismallista peräsintä meidän muiden koettaessa ohjata laivaa
purjeiden avulla, mutta tuuli oli liian voimakas meille. Vinkuen
köysistössämme kuin riemuiten vihollisemme voitosta kuljetti se meitä
vain lähemmäksi noita peloittavia tyrskyjä.

Vastustajillamme ei näyttänyt olevan hiventäkään ritarillisuutta.
Seuraava laukaus pudotti isonmaston nokan muutamaan kannen nurkkaukseen
piiloutuneitten kanakapoikien päähän ja hartioille. Toinen kuoli
heti ja toinen vahingoittui niin pahasti, että hänkin kuoli suuria
tuskia kärsien muutamia minuutteja myöhemmin. Jostakin syystä olimme
me muut kaikki samaa mieltä tapahtuman ikävästä vaikutuksesta, että
nämä ystävälliset, pelkurimaiset olennot, jotka olivat vaarattomimmat
ja avuttomimmat meistä kaikista, saivat ensimmäiseksi kärsiä
lainrikkomuksestamme. Mutta sen sijaan, että tapaus olisi tehnyt meistä
katuvia ja nöyriä, kuten sen ehkä olisi pitänyt vaikuttaa, synnytti
se vain rintaamme kiihkeän toivon saada kostaa. Laivassamme ei ollut
yhtään miestä, eloonjääneet kanakapojatkin mukaan luettuina, joka olisi
vapaaehtoisesti suostunut sillä hetkellä laskemaan lippumme alas,
vaikka kaikki tiesimme, millaiseen kuolemanvaaraan olimme joutuneet.
Ja mitä siihen tulee, niin luullakseni ei antautuminen olisi meitä
ollenkaan hyödyttänytkään. Tykkiveneet eivät nimittäin uskaltaneet
tulla niin lähelle, että ne olisivat voineet ruveta hinaamaan kuunaria
tahi pelastamaan meitä, vaikka ne olisivat sellaista halunneetkin. Ja
todella, niiden ainoa halu näytti nyt olevankin saada pieni laivamme
tuhotuksi. Epäilemättä olivat ne jo huomanneet kevyestä kellumisestamme
vedessä ja vaikeista liikkeistämme, että olimme jo purkaneet lastimme,
ja halusivat enää vain tuhota meidät päästäkseen palaamaan Tumabongiin.

Ne koettivat ampua laivamme runkoon ja onnistuivatkin pari kertaa
osaamaan veden rajan alapuolelle. Vettä alkoi virrata sisään ja
se pani jo ennestäänkin kovan kohtalon alaiseksi joutuneen pienen
kallellaan olevan laivamme yhä enemmän kallelleen, parantaen kumminkin
jossakin suhteessa tilaamme, sillä se lisäsi laivamme painoa, ja me
ajelehdimme nyt hitaammin tyrskyjä kohti. Malaijilainen peräsin oli
saatu lopultakin kuntoon, vaikka se ei toiminutkaan kehuttavasti.
Mutta huolimatta halkaisijasta ja etupurjeesta, jotka olivat vielä
ylhäällä, ja ponnistuksistamme, emme voineet kääntää laivaamme tuuleen.
Me taistelimme ja ajauduimme meikein kyljittäin tyrskyjä kohti; mutta
vauhtimme vähentyminen ja melamme osittainen teho peränpidossa olivat
herättäneet kapteenissa heikon toivon säilyttää henkemme ja vapautemme,
ellei juuri laivaamme.

Vähän matkan päässä edessämme olevassa särkässä oli aukko, jota ei
oltu merkitty karttaan, mutta joka selvästi oli aivan vapaa kivistä.
Sen kummallakin puolella särkyivät aallot vaahdoksi kallioihin, mutta
siinä kohden ne vyöryivät murtumatta, kuten meistä ainakin näytti,
lannakseen. Jos me vain onnistuisimme pääsemään portista turvallisesti,
saapuisimme jälleen tyynempään veteen särkän sisäpuolelle. Syvyys
oli ehkä niin vähäinen, että kuunari lannakseen päästyään tarttuisi
kiinni, mutta se ei kumminkaan pirstoutuisi niin nopeasti palasiksi
siellä kuin särkän ulkopuolella olevilla kallioilla. Silloin olisi myös
meillä jonkunlainen mahdollisuus pelastua hengissä vähine tavaroinemme,
sillä tykkiveneet eivät voineet seurata meitä sinne eivätkä lähettää
veneitänsäkään myrskyn kestäessä.

Yritys oli onnenkauppaa, mutta se oli nyt ainoa mahdollinen, ja kaikki
miehet tekivät voitavansa, että se voitaisiin panna toimeen. Hitaasti
mutta varmasti ajelehdimme aukkoa kohti onnistuen vaivoin pysyttelemään
tyrskyjen ulkopuolella ennen sen suun kohdalle pääsemistämme.
Mutta silloin, juuri kun iloitsimme luullessamme saavuttaneemme
tarkoituksemme, näimmekin jotakin, jonka sumu ja särkkää vasten
särkyneitten aaltojen tyrskyt olivat tähän asti piilottaneet meiltä.

Sillä ainoastaan kanavan suupuoli näyttikin vain olevan vapaa
kallioista. Ei kolmannesosankaan matkan päässä siitä rantaan oli
toinen pienempi ja kallioisempi, melkein vedenalainen kari, josta
silloin tällöin kuohuvan veden sitä huuhdellessa paljastui joku terävä
kiven nokka. Sen kummallakin puolella taipui särkkä sisäänpäin,
kuten puolikuu, jättäen ainoastaan kapean kanavan kallioiden väliin.
Kauniillakin ilmalla, vaikka pieni kuunarimme olisi ollutkin hyvässä
kunnossa ja totellut peräsimen pienintäkin vääntöä, olisi sitä tuskin
mitenkään voitu ohjata kanavasta läpi, saati sitten nyt, ja kaikki
luultavasti huomasivatkin sen mahdottomuuden.

Mutta haaksirikkoutuminen tuolle sisemmälle särkälle ei ollut hetikään
niin peloittava asia kuin pirstoutuminen ulompia kallioita vastaan.
Olivatko ne kummatkaan edullisemmat vangiksi joutumista ja vankeutta
oli asia, josta emme nyt kyenneet päättämään, sillä väännähdys tuolla
kömpelöllä perämelallamme oli kääntänyt kuunarin keulan maata kohti
vieden meidät tyrskyihin, jotka kohisivat ympärillämme nakellen meitä
aallon harjalta toiselle. Suunnan muuttaminen oli niin ollen aivan
mahdotonta. Malaijilainen perämies ei voinut tehdä muuta kuin ohjata
laivaa tuulen suuntaan ja antaa sen ajelehtia.

Kuunari oli nyt kallistunut niin paljon, että jokaisen miehen oli
tarrauduttava johonkin kiinni pysyäkseen mukana. Kapteenin ääni hukkui
tuulen ja aaltojen synnyttämään kohinaan, aaltojen, jotka ajoivat
takaa toisiaan kuin raivostuneet hevoset, lähtiessään ulommaisen
särkän kummastakin päästä, sisemmästä särkästä, takaisin paiskautuvia
kuohuja vastaan ja taistellen puolivälissä niiden kanssa vallasta. Hän
viittasi kumminkin kädellään varmasti suunnan, jota oli seurattava,
ja nuo molemmat malaijit ponnistivat kaikki voimansa pysyttääkseen
laivan siinä, sillä he tiesivät varmasti, että jos laiva törmäisi tässä
karille, se kaatuisi ja tuhoutuisi heti.

Ensimmäinen osa läpäistiin onnellisesti, ja vastaukseksi kapteenin
käskyyn väännettiin nyt mela tiukasti sivulle suoriutuaksemme kanavan
loppuosastakin. Mutta mela ei kestänytkään. Kuului ropsahduksia, kun
köydet katkesivat ja tuo jykevä mela irtautui ollen vähällä pyyhkäistä
peränpitäjät mereen. Kerran vielä joutui laiva sivuttain tuuleen, ja me
ajelehdimme avuttomina ja voimattomina särkkää kohti.

Takanamme kohoava ääretön aalto tarttui Annabel Leehen, kuten lapsi
varpaaseensa, kuljetti sitä uskomattoman nopeasti ja kauhealla voimalla
eteenpäin, paiskaten sen lopulta kallioita vasten niin voimakkaasti,
että sen mastot katkesivat kuin tulitikut ja vahvat lankkukyljet
murtuivat kuin munan kuoret. Sitten seurasi toinen hirviö huolimatta
ensimmäisen palaavista pyörteistä, kietoi laivan ja meidät sen mukana
syleilyynsä nostaen pienen laivamme kokonaan karin yli ja paiskaten sen
lopulta kyljelleen särkän toisella puolella olevaan tyyneen veteen.

"Hypätkää nyt mereen, jokainen!" huusi kapteeni malaijin-kielellä, eikä
meitä tarvinnut kahdesti käskeä.

Jokainen hypätä loikkasi veteen, toiset onnettomuudeksi liian likelle,
juuri kun kuunari kääntyi kyljelleen viimeiselle leposijalleen.

Ajattelin, että loppuni oli tullut samalla kuin Annabel Teenkin.
Voimatta selviytyä sotkeutuneista köysistä ja revityistä purjeista
imeydyin palaavan laineen mukana laivan alle. Törmäiltyäni muutamia
sekunteja, jotka tuntuivat aivan iankaikkisuudelta, joitakin
näkymättömiä esineitä vastaan ollen vähällä ruhjoutua, tulla sokeaksi
ja tukehtua, suuni, korvieni ja nenäni täyttyessä vedellä niin, että
olin vähällä pyörtyä, oli minulla kumminkin vielä sen verran ymmärrystä
jäljellä käsittääkseni, että ellen voi vapautua ennen kuunarin
lopullista kaatumista, murskaudun sen alle auttamattomasti palasiksi.

Huomioni ei ollut mikään ilahduttava, mutta se antoi minulle kumminkin
voimia ponnistuksiin henkeni pelastamiseksi. Tartuin erääseen
yläpuoleltani esiinpistävän parrun päähän ja ponnistaen raivokkaasti
onnistuin kohottautumaan hieman saaden pääni veden pinnalle, mutta
ruumiini ja jalkani olivat vielä kietoutuneet märkiin köysiin ja
purjepalasiin, jotka vetivät minua alaspäin äärettömin voimin.

Jatkaessani kamppailua hurjasti, mutta melkein toivottomasti, tunsin
jonkun suuren ja mustan esineen putoavan taakseni ja erään käden,
joka ilmestyi jostakin sen yläpuolelta, tarttuvan käsivarteeni ja
vetävän minua sitä kohti, veitsen välähdellessä minun ja ympärilleni
kietoutuneiden köysien välissä.

"Nyt, tuan!" kuulin huudettavan niin kovasti ja iloisesti, että se
vaimensi kaikki muut korviini kuuluvat äänet, herättäen sammuneen
toivoni jälleen eloon.

Potkin raivokkaasti ja pääsin kun pääsinkin vapaaksi. Sitten veti käsi
minua taaksepäin juuri kun rytisevät ja ritisevät katkenneet lankut
putosivat paikkaan, jossa vasta olin ollut.

Se oli ohi muutamissa sekunneissa, ja minut oli nähtävästi nykäisty
varman kuoleman kynsistä. Ensin en voinut oikein ymmärtääkään mitä
oli tapahtunut, mutta huomasin sitten melkein vaistomaisesti pitäväni
kiinni kumossa olevan pelastusveneemme kölistä kapteenin maatessa
poikittain sen päällä ja kannattaessa minua kainaloista. Kun hän
huomasi minun jo voivan pysytellä kiinni omin voiminenikin, voi hän
peräytyä mukavampaan ja varmempaan asemaan, jolloin näin Kasimin
istuvan hajasäärin kölillä aivan hänen takanaan ja asettavan juuri
tikariaan vyöstään riippuvaan tuppeen. Hän siis oli katkonut nuo
köydet, jotka vetivät minua syvyyteen kapteenin vetäessä minut esille
laivan alta. Molemmat olivat antautuneet sitä tehdessään melkoiseen
vaaraan, sillä siinäkin oli jo melkein tarpeeksi työtä, että jaksoi
pysytellä märässä ja liukkaassa kölissä kiinni veneen keikkuessa ja
sukellellessa korkeassa aallokossa.

Kauempana olivat Abdulrahman, perämies ja siamilainen Froggie, kaikki
pysytellen kiinni veneessä. Muista miehistä ei näkynyt jälkeäkään.
Luullakseni olivat he kuunarin kaatuessa joutuneet sen alle ja
murskautuneet kuoliaiksi, tahi hukkuneet surkeasti sotkeuduttuaan
purjeiden mutkiin kuin rotat loukkuun.

Sukeltaen, hyppien ja heiluen, ollen milloin milläkin kyljellä ja
pudistellen meidät paikoiltamme melkein joka liikkeellään, ajautui vene
hitaasti eteenpäin tarttuen lopulta pohjaan kiinni. Silloin se kääntyi
kyljelleen heittäen heidät kaikki veteen, mutta madaltuva vesi oli
valmisranut meidät siihen ja me onnistuimme kääntämään sen jälleen
kohdalleen. Sitten työntäen sitä edellämme horjuimme tyrskyjen läpi
ja vedimme sen korkealle maalle. Ja suojassa välittömältä vaaralta
ja tuntien sellaiseen tilaan joutuneitten ihmisten tavoin omituista
avutonta laiskuutta, istuuduimme tuolle asumattomalle rannalle
katselemaan edessämme olevaa vieläkin autiommalta näyttävää merta.



X.

KUINKA KAPINALLISTEN LUKUMÄÄRÄ ENENEE.


    "Mutta rumpu vastasi: 'Tulkaa!'"

                    _Bret Harte_.

Pitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan, sillä mitäpä puhumista siinä
olisi ollut. Tuolla oli Annabel Leen hylky pohja ylöspäin, ollen
enemmän kuolleen valaan kuin laivan näköinen. Joskus ei sitä näkynyt
juuri ollenkaan, mutta joskus paljastui sen kuparoitu pohja kokonaan
aaltojen kohistessa sen yli ja ympärillä, ja rikkoen sitä yhä enemmän.
Se oli mennyttä kalua, ja nuo tyhmät espanjalaiset, jotka olivat
tuhonneet sen, ampuivat siihen yhteislaukauksia särkän meren puolelta.
Niin, siinä se oli, sille ei voitu enää mitään, ja ajatellessani sen
kohtaloa purskahdin nauruun kurkkuni samalla omituisesti kuristuessa.

Luulen kumminkin heidän todellisuudessa koettaneen ampua meitä,
eikä se hämmästyttänyt minua ollenkaan silloin, että heidän vihansa
menettämänsä saaliin johdosta kiihoitti heidän kostonhimoaan niin, että
he rupesivat ampumaan haaksirikkoutuneita, aseettomia ja avuttomia
vihollisiaan. En tiedä, näkikö heidän tähystäjänsä meitä sumun ja
tyrskyjen läpi, mutta heidän oli täytynyt arvata, mitä kuunarille
oli tapahtunut, ja niin ollen olisivat he voineet säästää meidät
noilta yhteislaukauksilta. Luodit eivät kumminkaan aiheuttaneet
meille mitään vahinkoa, sillä niin pitkältä matkalta, jossa heidän
oli pakko pysytellä, ei heidän tykeillään voitu ampua tarkasti
neljännespeninkulmankaan päähän meistä, ja me katselimmekin noita
hyödyttömästi ammuttuja veteen putoavia luoteja välinpitämättömästi.

Perämies muodosti kumminkin yhden poikkeuksen, sillä hänellä oli
ehkä enemmän syytä valituksiin kuin meillä muilla. Pienet säästönsä
oli hänellä ollut mukana laivassa, ja nyt hän oli menettänyt ne,
sekä paikkansa. Hän oli jo vanhemmalla puolella ikää ja hänen
mahdollisuutensa näyttivät todellakin synkiltä, semminkin kun hän
tällä haavaa kärsi kovia ruumiillisia tuskia. Kun mastot katkesivat,
löi muudan putoava raa'an nokka häntä kovasti päähän, ja veri oli
hyytynyt ja maksoittunut hänen kasvoilleen, jotka olivat aivan sen
peitossa. Hänen ylpeytensä oli myöskin saanut kovan kolahduksen,
sillä kuulin, että hänen oli kiittäminen hengestään Froggieta, jota
hän ehkä oli halveksinut ja moittinut enemmän kuin muita miehiämme.
Mies oli kumminkin kiskonut hänet esille hylystä aivan samoin kuin
kapteeni jälkeenpäin minut. Mies-raukan häviöt, hänen tuskansa ja vielä
lausumattomat kiitokset painoivat luullakseni raskaasti hänen mieltään,
mutta puhuessaan haukkui hän vain espanjalaisia, heidän keinojaan ja
toimiaan niin tarmokkaasti ja sujuvasti, että se hämmästytti meitä
kaikkia. Sitten hän keskeytti äkkiä, kääntyi Froggien puoleen ja alkoi
puhua sopertaen kuin juopunut tuota omituista malaijin, hindustanin ja
puolen tusinan muun kielen sekoitusta, jota hän tavallisesti käytti
keskustellessaan miesten kanssa.

"Kuulehan sinä Hui-Hai", aloitti hän, "sinä pelastit henkeni äsken,
enkä minä ole kiittämätön. Jos minä vielä joskus maailmassa pääsen
perämieheksi johonkin laivaan, jonka miehistöön sinäkin kuulut, niin
saat sen huomata aivan varmasti. Ota tämä", ja hän kopersi housujensa
taskusta vanhan hopeaisen taskukellon ojentaen sen siamilaiselle,
"muistoksi minulta, sillä se on ainoa noiden espanjalaisten minulle
jättämä esine, jolla on jotakin arvoa."

"Etkö halua antaa hänelle muutamia dollareita tuon kellosi asemasta,
Amos?" kysyi kapteeni nopeasti, "sillä sinustahan se on hyvin arvokas."

"Minustako?" Vanhus suoristautui huomattavin ponnistuksin ja sanoi
selvemmästi: "Niin kyllä, mutta henkeni on kumminkin arvokkaampi. Hän
tietäisi noiden dollarien tulevan sinulta, mutta minä haluan antaa
hänelle jotakin sellaista, joka on kokonaan omaani, ymmärrätkö?"
Lopettaessaan paksuni hänen äänensä äkkiä ruveten värisemään ja hän
katsoi kapteeniin omituisen vetoavasti. Sitten hänen päänsä retkahti
nopeasti rinnalle ja hän kaatui tiedottomana ja hervottomana viereemme.

Hyppäsimme kaikki pystyyn huolestuneina ja moittien itseämme, että
olimme antaneet haavoittuneen miehen olla niin kauan hoidotta ja
alttiina myrskyn raivolle. Sillä sade valui päällemme tasaisesti ja
rankasti, tuuli ulvoi ja vinkui ympärillämme, ja huolimatta ilman sillä
hetkellä epäilemättä korkeasta lämpömäärästä, värisytti meitä kuitenkin
kaikkia märissä vaatteissamme.

Muutamien metrien päässä meistä kohosi maa jotensakin jyrkästi rannasta
muodostaen kentän, jossa muutamia kokospalmuja ja bamburuokoja heilui
tuulessa. Rannalla ei voitu huomata jälkeäkään ihmisasunnoista eikä
mikään viidakkoon johtava polkukaan ilmaissut sellaisen olemassaoloa
sisämaassakaan, ja vaikka puiden juurella olisi joskus ollutkin maja,
oli se kuitenkin nyt kadonnut jäljettömiin pensaitten ja pitkän
aroruohon valloitettua sen sijan. Muun suojan puutteessa tuntuivat
kumminkin puut paremmalta turvalta kuin avoin taivas, ja me kannoimme
perämiehen niiden juurelle ja rakensimme bamburuo'oista, lehvistä
ja ruohosta niin hyvän katoksen hänen suojakseen kuin vain voimme.
Menin sitten hakemaan raikasta vettä ja löydettyäni erään virran
läheisyydestä, valoimme muutamia tippoja hänen suuhunsa kapteenin
hautoessa hänen haavaansa ja sitoessa sitä huivilla ja paidasta
revityillä siekaleilla.

Hän vaipui melkein heti levottomaan uneen meidän muiden istuutuessa
hänen läheisyyteensä toimettomina ja hyvin epämukavasti, torkkuaksemme
silloin kun voimme ja puhuaksemme muulloin matalin äänin tämän
onnettoman ja vaiherikkaan päivän tapahtumista. Olimme vetäneet
veneen niin korkealle, etteivät aallot voineet ulottua siihen, ja
silloin tällöin hyökkäsimme sateeseen, joka oli tuskin kosteampi kuin
vettä tippuva ja höyryävä suojuksemmekaan, korjaamaan paaluja, jotka
uhkasivat kaatua kovassa tuulessa, tahi sateen painosta taipuvaa majan
kattoa. Silloin tällöin kiipesi joku malaijeista puuhun tuoden meille
nuoria kokospähkinöitä ja ilmoittaen samalla, ettei tykkiveneistä
enää kuulunut eikä näkynyt jälkeäkään, mutta lukuunottamatta näitä
hommia emme voineet tehdä mitään. Myrskyn raivotessa emme voineet
lähteä merellekään veneellämme, ja sellaisessa ilmassa ja lisäytyvässä
pimeydessä oli yritys tunkeutua takanamme olevan viidakonkin läpi yhtä
vaarallinen.

Kasim oli juuri laskeutunut puusta tuoden meille, joista kaikki muut
paitsi perämies olivat valveilla, hedelmiä ja ilmaisten samalla
huomionsa. Syötyämme tämän harvinaisen päivällisen aloimme keskustella
tykkiveneitten otaksutuista liikkeistä.

"He uskaltavat tuskin ankkuroida tuon särkän läheisyyteen tällaisena
yönä", sanoi kapteeni, "eivätkä he uskalla lähteä Tumabongiinkaan
tällaisessa tuulessa. Senvuoksi kulkevat he luullakseni kauemmaksi
seuraten rannikkoa löytääkseen turvallisemman ankkuripaikan. Elleivät he
voi panna aikeitansa täytäntöön, pysyttelevät he koko yön jonkun hyvin
tuntemansa lahden läheisyydessä. Luullakseni tulevat he tänne huomenna,
ainakin toinen, sellaisin toivein, että he saisivat meidät kiinni,
sillä he haluavat viedä Manillaan jotakin nähtäväksi, etteivät he aivan
turhaan ole kuluttaneet hiiliä, ruutia, luoteja eivätkä tarmoaan."

"Luuletteko niin!?" sanoin levottomasti muistaen viimeisen vierailuni
vankilassa ja tahtomatta enää uudistaa tuttavuuttani espanjalaisen
vankilan kanssa.

"Kun he tulevat, huomaavat he lintujen lentäneen tiehensä", vastasi
kapteeni tyynesti arvaten epäilemättä ajatukseni. "Tuuli on kieppuva ja
puuskainen jälleen, ja myrsky on raivonnut raivottavansa tunnin tahi
parin kuluttua. Sillä aikaa särkyy pieni laivamme aivan palasiksi ja
meille hyödyllisiä tavaroita ajautuu maihin. Luullakseni ei veneemme
ole hyvinkään pahoin ruhjoutunut. Paikattuamme sen rikaamme siihen
maston purjeineen, ja otettuamme muutamia airoja ja ruokatavaroita,
ellei — muuta ilmesty, niin onhan meillä ainakin noita pähkinöitä
— mukaamme, lähdemme Tumabongiin, pysytellen särkän sisäpuolella
ollaksemme suojassa hyrskyiltä ja voidaksemme, nousta maihin päivisin
piiloutuaksemme sinne, jos nyt nimittäin tykkiveneet sattuvat
ilmestymään näkyviin."

"Aikomuksenne on siis palata takaisin Tumabongiin?"

"Kyllä. Ystävämme ovat siellä, ainoat koko saarilla, siitä
saat olla varma, sillä ei mikään konsuli uskalla tehokkaasti
suojella ilmitullutta ja paljastettua sodanaikaisen kieltotavaran
tullikavaltajaa. Sitäpaitsi, ellen nyt hyvin suuresti erehdy, voimme
olla hyödyksikin tuolla Tumabongissa, jos vain haluamme. Mutta
muistakaa, pojat, että heti, kun olemme päässeet sinne, maksan
teille palkkanne, ja jokainen saa mennä sitten minne itse haluaa.
Olen nimittäin varma, että kenraali Valdez voi järjestää turvallisen
kulun johonkin paikkaan, josta helposti voidaan päästä Suluun, tuohon
vapaaseen satamaan, missä ei teiltä kysellä syitä, miksi olette
poistuneet viimeisestä satamasta."

Katsahdin häneen nopeasti. "Entä te sitten, kapteeni?"

"Jään Tumabongiin, jos vain Valdez voi antaa minulle jotakin työtä."

"Silloin jään sinne minäkin, jos vain saan."

"Ymmärrätkö, millaiseen uhkapeliin silloin antaudut, Williams? Sinun on
yhdyttävä kapinallisiin, joko sitten haluat tahi et."

"Luullakseni teimme sen jo ottaessamme nuo kolmetoista laivaamme
Manillasta."

"Olet oikeassa, Williams", vastasi hän vakavasti, "ja olen pahoillani
saatettuani sinut tällaiseen tilanteeseen."

"Mutta minäpä en!" sanoin varmasti.

"Kuinka? Oletko myötämielinen noita kapinallisia kohtaan? Olet
englantilainen, jonka mielipiteet kapinallisista ovat luullakseni samat
kuin useimpien muidenkin kansalaistesi."

"Niin kyllä, mutta —" Keskeytin muistaessani keskusteluni nuoren
Valdezin kanssa edellisenä päivänä. "Olen ollut espanjalaisessa
vankilassa, johon minut luullakseni viekkaasti pyydystettiin,
espanjalaiset tykkiveneet ovat ajaneet minua takaa ja ampuneet minua
silloin kun olin haaksirikkoutunut ja aseeton, ja minut saadaan
hirttää, elleivät he ole tehneet minusta nyt yhtä kostonhimoista
kapinallista kuin muistakin filippiiniläisistä."

"Kuulen sinun nyt ensimmäisen kerran puhuvan järkeä, poikaseni!" kuulin
vanhan Livingstonin murahtavan takanani. Hän oli ollut valveilla jonkun
aikaa kuunnellen keskusteluamme vaitiollen ja huvitettuna. "Olen
kanssanne, Hemingway, sillä minustakin on tullut hurja kapinallinen."

"Peijakas, millaisia tyhmeliinejä me sentään olemme!" lisäsi hän
nauraen hyväntuulisesti.

"Minäkin olen kapinallinen", sanoi Kasim vakavasti, lisäten omalla
kielellään: "Ja sellainen olen aina ollutkin."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Abdulrahman.

Kasimin selitettyä vannoi Abdulrahman melkein tarpeettomasti aina
olleensa ja tulevansakin olemaan noiden vihattujen espanjalaisten
vihollinen.

Sitten tuli Froggien vuoro. Hän sanoi hänenlaisekseen mieheksi
tavattoman tulisesti: "Minä olen myöskin vallankumouksellinen.
Englantilaiset ovat ystävällisiä köyhälle ruskealle miehelle, mutta
espanjalaiset käyttäytyvät kuin siat! Profeetan parran ja kaikkien
pyhimysten nimessä", (Froggie oli kerran maailmassa ollut oppilaana
eräällä lähetysasemalla, vaikka hän olikin hyvin vaitelias siellä
saamistaan kokemuksista. Senvuoksi olivat kumminkin hänen malaijin ja
ranskan kielellä lausumansa valat hyvin sattuvia.) "haluan taistella
heitä vastaan niin kauan kuin minulla on vielä tippakin verta
suonissani."

"Luullakseni ovat mieheni hurjimpia vapaaehtoisia, mitä näillä saarilla
on olemassa", sanoi kapteeni kuivasti. "No olkoon sitten niin,
pojat. Olemme nyt vannoneet yhtyvämme kapinallisiin taistellaksemme
espanjalaisia vastaan. Ja nyt nukkumaan. Ensimmäinen vahtivuoro on
minun, toinen Kasimin, kolmas Abdulrahmanin ja neljäs Williamsin, sillä
jos jotkut alkuasukkaat sattuvat hiipimään kimppuumme, eivät he saa
tavata meitä nukkumasta. Voi sattua nimittäin, että he luulevat meitä
espanjalaisiksi, ja katkaisevat kurkkumme, ennenkuin rupeavat meiltä
kyselemään."

Se voi olla hyvinkin mahdollista, sillä vieressämme olevan pensaikon
suojassa olisi kokonainen armeijakin voinut piileskellä, saati sitten
muutamat miehet. Kumminkaan eivät nämä otaksumat eivätkä huolemme,
menneet, nykyiset eivätkä tulevat, voineet pitää meitä hereillä sinä
yönä, sillä väsyneinä päivän työstä ja levottomuudesta nukuimme
raskaasti, kunnes kunkin oli aika nousta vahtimaan.



XI

JÄLLEEN TAKAA-AJETTUINA.


    "Mitä hyötyä meille siitä on,
    jos taistelun voitammekin?
    'Mukaan kun tuut, saat nähdä sen',
    oli vastaus rumpujenkin."

                   _Bret Harte_.

Noustessani aikaisin aamulla noin tuntia ennen auringonnousua,
huomasin myrskyn lakanneen, kuten kapteeni oli ennustanutkin.
Aamu oli ihmeellisesti ihana kirkkaasti loistavine tähtineen, ja
ainoastaan tyrskyjen kaukainen kohina muistutti enää edellisen päivän
onnettomuuksista. Abdulrahman, jonka vapautin, ilmoitti kaiken
olevan hyvin. Mereltä ei ollut näkynyt mitään tulia eikä merkkejä,
jotka olisivat ilmaisseet tykkiveneitten olevan vielä läheisyydessä,
eikä viidakostakaan ollut kuulunut muuta kuin lintujen ja petojen
liikehtimistä. Nyt kuuluikin niiden meluaminen selvästi — varpuset,
kyyhkyset ja lukemattomat muut linnut tirskuivat ja huutelivat, apinat
rähisivät, ja silloin tällöin olin kuulevinani sian röhkinää ja hirvien
hirnuntaa — kaikki viidakoissa tavallisesti ennen päivänkoittoa
esiytyviä ääniä. Siellä ei ollut ihmisiä liikkeellä, sillä jos asian
laita olisi ollut niin, olisivat nuo huudot vaienneet, ja kaikki olisi
ollut niin hiljaista ja rauhallista kuin keskipäivän kuumimmalla
hetkellä.

"Nuo ovat kaikista parhaimpia vahteja", sanoi Abdulrahman ja tiesin
hänen olevan oikeassa.

Kun alkoi hieman hämärtää, tuli kapteeni luokseni ja sanomatta
sanaakaan menimme yhdessä rannalle ja koetimme tuijottaen hämärään
saada Annabel Leen näkyviimme särkkien sisäpuolella vyöryvien
maininkien välistä. Lopulta viittasin äänettömänä ja kapteeni nyökäytti
päätään.

Voimme erottaa sen nyt, tahi toisin sanoen, kaikki, mitä siitä oli
jäljellä, jota ei suinkaan ollut paljon. Sen ympärillä kellui melkoinen
joukko kaikenlaista tavaraa, suurimman osan tultua heitetyksi särkälle,
upottua veteen tahi ajauduttua rannalle. Laiva itse oli kumminkin vielä
samassa paikassa, johon sen tuo viimeinen jättiläiskine oli viskannut
ja jossa se tulisi olemaankin, kunnes tuuli ja aallot heittäisivät sen
menemään pala palalta viimeiseen asti. Se oli jo tehnyt tehtävänsä.

Kun se ensimmäisen kerran tarttui kiinni, murtui sen vasen kylki,
seuraava särki sen kokonaan, ja kun se lopullisesti kääntyi kyljelleen,
rikkoutui sen kansikin palasiksi. Saatuaan nämä suuret ammottavat reiät
avukseen olivat aallot esteettä vyöryneet sisään huuhdellen keulasta
ja keskilaivasta melkein kaiken mukaansa. Siinä se nyt oli, mutta
ainoastaan murskautunut kuori, ja tyhjä sekin. Sen peräpuoli ei ollut
niinkään pahasti rikkoutunut, sillä jykevä kölinjatko oli suojellut
sitä melko hyvin. Oli hyvin mahdollista, että taitava sukeltaja
kauniilla ilmalla ja uhraten tarpeeksi aikaa voi pelastaa arvokkaammat
tavarat kajutasta ja peräruumaan jääneet kauppa- ja ruokatavarat.

"Asian näin ollen", sanoi kapteeni tyynesti, "ei meillä ole aikaa
muuhun kuin koneitten, laivan paperien ja ehkä joidenkin vaatteiden ja
muiden välttämättömien tavarain pelastamiseen kajuutasta, jos nyt Kasim
ja Abdulrahman uskaltavat ryhtyä siihen. Herätä kaikki miehet nyt,
Williams, sillä aikaa kun minä menen tutkimaan venettä."

Vene oli saanut melkoisia kolahduksia, mutta se oli niin vahva ja hyvin
rakennettu, että se pienin korjauksin saataisiin päteväksi tyynessä
vedessä tehtävää matkaa varten. Toivoimme sitäpaitsi löytävämme
hylystä sen korjaukseen tarvittavat aineet. Aallot olivat tietysti
huuhdelleet kaiken sen sisällön mereen, mutta muutamista rannalle
ajautuneista katkenneista raa'oista saataisiin kyllä tarvittava
masto ja airot, ja ellei purjekangasta ollut saatavissa, kelpaisi
kyllä joku huopakin purjeeksi. Veneen pahimmat reiät tukittiin heti
tilapäisesti saatavissa olevin ainein, pääasiallisesti kookospähkinäin
kuiduilla ja bamburuo'on kuorella, ja pari tukevaa bambuvesaa
katkaistiin sauvoimiksi. Sitten malaijit, jotka olivat mielellään
suostuneet sukeltamiseen, sauvoivat kapteenin laivaan, Froggien ja
minun ruvetessa kokoilemaan rannalle ajautuneitten palasten joukosta
hyödyllisimpiä tavaroita talteen. Perämiehelle, joka oli mitä
vastahakoisin sairas, joutuivat kaikki helpommat tehtävät, kuten
tähystäminen ja tulen sytyttäminen, huolimatta hänen tyytymättömästä
murinastaan, että hänen oikeutensa oli häneltä riistetty. Tuli oli
senvuoksi tarpeellinen, että otaksuimme sukeltajain löytävän hylystä
ruokavaroja aamiaiseksemme ja tervaa veneeseemme. Se oli kuitenkin
sammutettava heti, kun tykkiveneitten savu ilmestyisi taivaanrannalle.
Etsijät onnistuivat yli odotuksiemmekin. Malaijit pääsivät tunkeutumaan
kajuuttaan pelastaen sieltä kapteenin työkalu- ja paperilaatikon,
joka oli onneksi vedenpitävä. Sitten heidän onnistui aukaista eräs
kaappi ja tuoda sieltä muutamia liha- tee- ja maitotölkkejä, joita
ei vesi ollut vielä ehtinyt turmella. He toivat sieltä myös muutamia
kulhoja ja yhden hopeaisen haarukan, aivan hyödyttömän välineen,
jolle me iloisesti nauroimme aterian aikana. Heidän löytöjensä huippu
oli kumminkin kapteenin monta kertaa laukeavan winchesterin, pienen
ruutisarven ja muutamien luotien pelastaminen. He olivat nähneet
sen omistajan ampuvan, ja ollen täysiverisiä malaijeja oli heistä
hänen tähtäystaitonsa hänen merimiestaitoansa arvokkaampi, sillä he
luulivat kapteenin voivan saada aikaan yhdellä laukauksella enemmän
kuin tavallinen mies tusinalla. Jälkeenpäin venematkallamme sattuvien
vapaahetkien kestäessä olivat nämä sotaiset veitikat hyvin onnellisia
saadessaan hangata, puhdistaa ja raapia jokaisen ruostepilkun ja
vahingon merkin pois tuosta ihmeellisestä aseesta.

Tällä haavaa sisältyi heidän hylystä pelastamiinsa tavaroihin paitsi
tuota pyssyä paljon sellaistakin, jota kapteeni oli halunnut sieltä
saadakin. Niiden joukossa olivat työkalulaatikko ja pieni pakka
hamppukangasta, josta perämies rupesi valmistamaan purjetta veneeseen.
Sitten saimme vielä vähän köyttä ja joitakin vaatteita, jotka, vaikka
ne olivatkin märät ja melkein turmeltuneet, olivat kumminkin hyvin
tervetulleet.

Olomme rannalla olisi muodostunut tukalaksi, ellemme olisi löytäneet
noita tarvitsemiamme raa'an kappaleita mastoa ja airojamme varten, ja
avattua ja särkynyttä vesitynnyriä, jonka me kumminkin onnistuimme
korjaamaan ja täyttämään virrasta. Myöhemmin pelastimme eräälle
hukkuneelle miehellemme kuuluvan arkun, jonka sisältö jaettiin heti
epäröimättä meidän eloon jääneiden kesken kapteenin ottaessa haltuunsa
siitä löydetyt muutamat dollarit, joita ei niiden omistaja luultavasti
milloinkaan enää tulisi vaatimaan takaisin.

Sitten söimme aamiaisen toivorikkain mielin ja iloiten kaikesta
huolimatta. Noita pelkäämiämme savuja ei ollut vielä ilmestynyt
taivaanrannalle. Jos meillä oli vain hiemankin onnea, luulimme
pääsevämme Tumabongiin ennen pimeätä, mutta jos meidän oli pakko
kätkeytyä päiväksi, oli meidän sitten yöllä otettava menetetty aika
takaisin päästäksemme perille seuraavana aamuna. Toivoimme kenraalin
toivottavan meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja suovan meille
kaikkea mahdollista apua. Me puolestamme luulimme pääsevämme sinne
siksi ajoissa, että voimme auttaa heitä tykkiveneitten hyökkäyksen
torjumisessa.

"Ottaen huomioon Tumabongin aseman, eivät espanjalaiset voi sille
mitään suuremmitta joukoitta, ja luullakseni tyytyvätkin he vain
viidakon pommittamiseen. Tiedän sen, mutta luulen kumminkin heidän
pistäytyvän tännekin matkallaan koettaakseen saada meidät vangituksi.
Jos me vain pääsemme matkaan hyvissä ajoin, on meidän asetettava tänne
pieni ansa heille — joku väärä viidakkoon johtava polku, sitten kuin
kaikki lähtömme jäljet on huolellisesti peitetty. Nähdessään pienen
laiva-raukkamme surulliset jäännökset ruuhen palasten kelluessa sen
vierellä, eivät he voi aavistaakaan, että suuri veneemme on säilynyt,
ja luullakseni tuhlaavat he tunnin tahi pari etsiessään meitä tuosta
metsästä."

"Niin minustakin!" huusin suu täynnä ruokaa.

Perämies, ollen sairas jälleen ja "jonkunlainen naismatkustaja", kuten
häntä nimitin hänen äärettömäksi mieliharmikseen, oli saanut haarukan
käytettäväkseen. Me muut nautimme ruokamme malaijien tavoin sormin ja
veitsin, mutta nälkä ja kiire muodostivat sellaisen kastikkeen, että
se maistui äärettömän hyvältä. Sitten aloimme virkistynein voimin ja
mielin korjata ja kuormittaa venettä.

Kaikki saatiin valmiiksi ennen keskipäivää, jolloin heti lähdettiin
matkalle. Se ei ollutkaan ollenkaan liian varhain, sillä
sammuttaessamme tulta ja laittaessamme väärän viidakkoon johtavan
polun niin uskottavan näköiseksi kuin uinkin, ilmoitti pisimmän palmun
latvaan kiivennyt tähystäjämme näkevänsä ohuen savupilven koillisella
taivaanrannalla. Ennen poistumistamme tästä pienestä lahdesta oli tuo
ohut savujuova pidennyt viivaksi, ja katsoessamme kiikarilla näimme sen
takaa ilmestyvän toisenkin savujuovan näkyviin. Molemmat tykkiveneet
olivat siis jälleen alkaneet ajaa meitä takaa.

Maatuuli oli tietysti tyyntynyt jo aikoja sitten, mutta sen jälkeen
oli alkanut tuulla idästä, ja kun kuiva monsuuni yhtyisi siihen
pian, oli se juuri sellainen tuuli, jota halusimmekin päiväksi tahi
pariksi. Mutta kuten on tavallista tuulen kääntyessä, oli se nytkin
kieppuva ja puuskainen, ja matalassa vedessä, jossa oli paljon kareja,
näkymättömiä kallioita ja kartoittamattomia matalikkoja, oli pientä
venettämme ohjattava hyvin taitavasti. Kapteeni ja Kasim saivat yhdessä
vastata sen rikistä meidän muiden muodostaessa tarvittavan ja lopulta
toivottavankin apujoukon, mutta tulokset eivät tyydyttäneet heitä
kumminkaan. Vene pysyi kyllä hyvin tasapainossa, sen masto raakoineen
kesti hyvin purjeen painon ja se purjehti niin päin tuuleen kuin kukaan
ikinä voi toivoakaan, mutta kuuden miehen paino, tahi viiden miehen
ja yhden suuren pojan, jos nyt niin halutaan sanoa, oli sille aivan
tarpeeksi painaen sen niin syvälle veteen, että huonosti tukitut reiät
vuosivat melkoisesti. Yksi mies ammensi kuitenkin vettä alituisesti,
ja toiset soutivat aina silloin kun tuuli tyyntyä eikä purjeesta ollut
mitään hyötyä. Silloin tällöin nousi aina joku perätuhdolle seisomaan
tarkastellakseen vihollisen liikkeitä.

Nuo pari savujuovaa seurasivat uskollisesti toisiaan. Joko tuo nopeampi
alus sovitti vauhtinsa toverinsa vauhdin mukaan tahi oli se kärsinyt
jonkun vaurion törmätessään karille pari päivää sitten, menettäen siinä
paremmuutensa. Olkoonpa nyt syy ollut mikä tahansa, olivat olosuhteet
meille näin ollen suotuisammat, vaikka laivat tälläkin vauhdillaan
tavoittivat meitä tasaisesti. Maan asema kätki niiden rungot vielä
näkyvistämme, ja me toivoimme sen piilottavan vielä meidätkin
melkoiseksi ajaksi niiden mastoihin kiivenneiltä tähystäjiltä. Näimme
kumminkin selvästi savujuovan suunnasta ja sen läheisyydestä maahan,
että ne hakivat meitä, ja ellei jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi
niiden suunnan, pääsisivät ne tunnin tahi parin kuluttua niin lähelle,
että ne huomaisivat meidät.

Tämän kaiken kestäessä katselimme sopivaa lahtea tahi jokea, johon
voisimme piiloutua. Luultavaa oli, että meidän oli ohjattava veneemme
maihin, vedettävä se rannalle ja kätkettyämme sen paettava viidakon
hämäriin lehtoihin. Mutta jo nytkin näkivät luultavasti mastoihin
kiivenneet tähystäjät tämän korkean ja jyrkän rannan peninkulmien
pituudelta ja niin ollen luultavasti meidätkin ajakseen meitä
tarmokkaammin takaa. Suuntamme oli kuitenkin meille ainoa mahdollinen.

Mutta kuten jokainen mies oli toivonut ja ehkä rukoillutkin
sydämessään, seurasivat veneet suuntaa, jonka kapteeni oli
ennustanutkin. Kun ne saapuivat, kuten me otaksuimme, särkässä olevalle
aukolle, josta me olimme edellisenä iltana pelastuneet, alkoi savu
nopeasti haihtua kadoten lopulta kokonaan.

"Hurraa, hurraa!" huusin, mutta kumminkin hyvin hiljaa. Perämies, ollen
yhtä jännittynyt ja epäjohdonmukainen kuin minäkin, haukkui niitä
nerokkaasti, koska ne näyttäytyivät olevansa sellaisia tyhmeliinejä
kuin olimme otaksuneetkin. Hän teki sen kumminkin matalin äänin, vaikka
ei ollutkaan pelkoa, että sanat kuuluisivat meitä erottavien monien
peninkulmain päähän ja ilmaisisivat aikeemme vihollisillemme. "He ovat
huomanneet hylyn ja pysähtyneet! Jos he nyt vain lähettävät miehensä
maihin ja samoilevat viidakossa tunnin tahi pari, vedämme heitä vieläkin
nenästä."

Kapteeni hymyili innostukselleni. "Luullakseni he tekevätkin sen ja
niin ollen pelastumme tällä kertaa." Sitten näytti hän äkkiä hyvin
pelästyneeltä. Hän kohotti kätensä merkiksi, että olisimme vaiti, vei
sen sitten korvansa taakse ja kuunteli tarkkaavaisesti: "Oletteko
varma, Williams, että nuo molemmat tykkiveneet ovat tuolla?"

"Olen! Näin nuo molemmat savujuovat hyvin selvästi niiden ollessa koko
ajan noin neljännespeninkulman päässä toisistaan."

"Sitten on tykkiveneitä täytynyt ollakin kolme, ellei — Sinun
kiinalaisesi Manillasta sanoi kaiken olevan rauhallista täällä, ja
Valdezkin ilmoitti, ettei Tumabongin läheisyydessä ole espanjalaisia
joukkoja. Kumminkin kuulen nyt ampumista siltä suunnalta."

Rupesimme nyt kaikki kuuntelemaan ja erotimmekin sen ajoittain. Ensin
oli se kaukaista ja epäselvää jyrinää, mutta kuta lähemmäksi tulimme,
sitä selvemmäksi se muuttui. Ne eivät olleet mitään säännöllisiä
yhteislaukauksia eivätkä määrä-ajoin ammuttuja yksittäisiäkään,
jollaisia harjautunut sotaväki ampuisi ja jotka olisivat osoittaneet,
millaista kuria uusi päällikkö tahtoi noudatettavan joukoissaan, vaan
silloin tällöin kaukaa ammuttuja muskettien pamahduksia, joihin toiset
vastasivat yksitellen nopeasti ja säännöttömästi toinen toisensa
jälkeen. Katselimme toisiamme hämmästyneinä ja säikähtyneinä. Mitähän
siellä tapahtuikaan?

Ensimmäinen huolemme sulautui tähän uuteen, sillä me unhotimme
melkein kokonaan jäljempänä olevat tykkiveneet ja sen tosiasian, että
matruusit ja merisotilaat saatuaan varmuuden, ettemme olleetkaan
viidakossa, luopuivat juuri nyt hakemisestaan palatakseen laivoihinsa.
Emme ajatelleet sitäkään mahdollisuutta, että tämä toinen pettymys
luultavasti vain lisää vihollistemme katkeruutta meitä kohtaan tehden
heidät vain päättäväisemmiksi saamaan meidät haltuunsa rangaistakseen
meitä. Ainoa päämäärämme oli nyt vain päästä Tumabongiin ottaaksemme
osaa siellä parhaillaan tapahtuviin joko onnellisiin tahi onnettomiin
tapahtumiin.



XII

PAHOJA UUTISIA TUMABONGISTA.


    "Pelasta minut... kateellisten ilkitöiltä,
    kun he ovat pahansuopia."

    _Koraani_.

Noin tunnin kuluttua saimme tuon tutun niemen näkyviimme.
Auringonlaskuun ei ollut enää kuin pari kolme tuntia eivätkä
tykkiveneet olleet näkyvissä. Olimme päässeet niiltä pakoon, mutta
levottomuudessamme saada tietää mitä Tumabongissa tapahtui ei se voinut
ilahduttaa meitä ollenkaan.

Särkän ulkopuolella ei ollut mitään kolmatta tykkivenettä emmekä
huomanneet merkkiäkään vihollisten joukkojen sinne saapumisessa.
Ampuminen jatkui kumminkin melkein yhtämittaa ja sen lomassa kuulimme
nyt taistelevien miesten huutojakin. Nyt huudettiin siellä kuin
riemusta, nyt taasen kuulosti ääni kuin toivottomuuden aiheuttamalta
muskettien paukahdusten lomasta, ja vihreiden puiden yllä leijaili
pieniä valkoisia savupilviä sinistä taivasta kohti puhuen omaa kieltään.

Kierrettyämme niemen saavuimme joen suulle. Siellä ei ollut mitään
vartiovenettä, joka olisi tervehtinyt tahi pidättänyt meitä, eikä
mitään "tervetuloa", ei ystävällistä eikä vihamielistä, lausuttu meille
joen metsäisiltä jyrkiltä rannoilta. Lähestyessämme paikkaa edellisenä
päivänä oli kenraali huomauttanut meille sen sotajohteellisesta
arvosta, koska sieltä voitiin hallita yhtäaikaa sekä lannasta että
jokea. Hän oli selittänyt ensimmäiseksi työkseen rakennuttavansa pienet
patterit kummallekin rannalle, jos nyt nimittäin kylässä sattui olemaan
kenttätykkejä, pieniäkin, tahi niiden puutteessa asettavansa sinne
tarkka-ampujaosaston ampumaan vihollista, joka ehkä koettaa tunkeutua
jokeen veneillä.

Mutta jos siellä nyt olikin miehiä, eivät ne kumminkaan näyttäneet
merkkiäkään itsestään. Aivan ahdistamatta saimme etääntyä virralla,
joka oli yhtä rauhallinen ja autio kuin ranta ja lannaskin. Rannoilla
ei ollut niin sieluakaan eikä äänen värettäkään kuulunut poluilta,
joilla, sitten kuin olimme kiertäneet viimeisen niemekkeen, joka oli
kätkenyt kylän näkyvistämme, ilmestyi muutamia sen asukkaita eteemme.

Kuten niin monet muutkin tagabogilaisten kylät, oli Tumabonginkin
useimmat majat rakennettu joen pohjaan isketyille paaluille. Kylän pari
suurempaa rakennusta, kirkko, jonka sen puolikastilainen pappi nyt
oli hylännyt, ja kunnantalo, oli kumminkin rakennettu lujalle maalle.
Viimeksimainitussa, johon tiesimme eilen Annabel Leestä purettujen
tavarain tulleen sijoitetuiksi, liehui vallankumouksellisten lippu ja
sen ympärillä näytti juuri parhaillaan käynnissä oleva taistelukin
tapahtuvan.

Kunnantalo oli lajinsa luonteenomainen rakennus, johon kylän
viranomaiset kokoutuivat neuvottelemaan, jossa maaherra tahi hänen
apulaisensa istuivat oikeutta tahi kokosivat veroja ja johon vieraat
olivat aina tervetulleet yhdeksi yöksi. Se oli suuri pitkulainen
rakennus raskaine olkikattoineen, joka samalla peitti koko rakennuksen
etusivun pituisen kuistinkin. Ikkunat olivat joko lasittomat tahi
varustettu ohuilla osterinkuoriruuduilla, yleinen tapa maissa, joissa
lasi on kallista ja vaikeasti hankittavaa. Ovi aukeni kuistille, josta
portaitten olisi oikeastaan pitänyt johtaa tielle, mutta ne oli nyt
nostettu syrjään ja kuisti oli vahvasti linnoitettu. Oli niin ollen
selvää, että kunnantalon nykyisiä asukkaita piiritettiin.

Kuistilta, ikkunoista ja jokaisesta tarkoitukseen sopivasta
bambuseinissä olevasta raosta ja halkeamasta näkyi musketinpiippuja,
ja keskeytymättä pamahtelevien laukausten olisi oikeastaan pitänyt
aiheuttaa niin lyhyeltä matkalta suurta mieshukkaa piirittäjien
riveissä. Mutta vaikka ampuminen olikin hirveätä, oli tähtääminen
sellaista kuin se oli — oikein alkuasukasmaista. Olen sittemmin
joutunut näkemään sitä lähempää, kun kaikki on ollut miesten
kylmäverisyyden ja tähtäystarkkuuden varassa, ja olen ymmärtänyt, miksi
kapinaa jatkui niin kauan tässä maassa huomattavimmitta seurauksitta,
kunnes amerikkalaisen laivaston saapuminen muutti äkkiä kaiken.

Toinen puolue näytti lukuisemmalta, hyvin päättäväiseltä, mutta
ei silti erikoisen välinpitämättömältä rakennuksesta tuiskuavaa
tulta kohtaan. Jos vain joku pieni joukko olisi rohkeasti hyökännyt
suoraan tuon paaluille rakennetun rakennuksen alle, olisi se voinut
lattian raoista ampua suoraan puolustajia, joiden olisi ollut pakko
karkoittaa hyökkääjät tikareillaan, koska he eivät olisi voineet
käyttää muskettejaan. Mutta ottaen huomioon, miten helposti syttyvä
tuo rakennus oli, muutamien sinne kerättyjen tavarain räjähtävän
luonteen, sekä piirittäjän että piiritettyjen ajattelemattomuuden ja
nuo lukemattomat kerrat, jolloin nuo huonot pyssyt eivät lauenneet,
ihmettelin vain, ettei koko kylä ollut jo räjähtänyt ilmaan.

Mutta ei mitään harkittua yritystä tehty kumminkaan piiritettyjen
karkoittamiseksi suojastaan tulella, mikä olisi ollut ainoa keino
näissä olosuhteissa. Tämä seikka ja päättäväiset ponnistukset
valloittaa rakennus tuhoamatta sitä, näyttivät meille varmasti, että
piirittäjät tunsivat rakennuksessa säilytettävien tavarain arvon
toivoen pääsevänsä noiden sotavälineiden omistajiksi eikä hävittäjiksi.
Ymmärsimme syyn tähän kaikkeen, huomattuamme, että hyökkäystä johti
ei sen mitättömämpi henkilö kuin Leonin varamaaherra ja tämän paikan
itseoikeutettu päällikkö ennen Valdezin tuloa — Colonel Sebastian
Jeromino Lopez. Sanon johtaja mieluummin kuin päällikkö, sillä hän
luovutti tuon vaarallisen paikan kenelle vain, joka halusi ottaa sen
vastaan, anastaen itselleen arvokkaamman ja turvallisemman aseman
muutamasta läheisyydessä kasvavasta metsiköstä, josta hän kiihoitti
miehiään etenemään uhkauksin, houkutuksin, lyönnein ja lupauksin
tulevista ryöstöistä.

"Halloo!" huusimme kukin kielellämme, mutta yksimielisen uteliaasti
veneemme liukuessa parin aution talon väliseen aukkoon ja nähdessämme
selvästi, mitä kunnantalon edustalla oli tekeillä. "Mitähän tämä
tarkoittaa?"

"Luullakseni on täällä syntynyt kapina", sanoi kapteeni tyynesti.

"Kapinako?"

"Niin. Valdez miehineen on piiritettynä tuolla talossa ja Lopez ja
kaikki muut, jotka hän on voinut houkutella ja pakottaa yhtymään
suunnitelmiinsa, tappelevat saadakseen käsiinsä ampumatarpeet, jotka
merkitsevät valtaa. Katsokaahan nyt!" lisäsi hän, kun jälleen hurja
hyökkäys oli saatu torjutuksi melko vaikeasti ja Lopezin miehet
peräytyivät nyrpeinä ja rohkeutensa menettäneinä neuvotellakseen
johtajansa kanssa. "Luulen heidän nyt ampuneen ruutinsa loppuun. Nyt,
pojat, vetäkää vene maalle, pysykää yhdessä ja seuratkaa minua."

Teimme, kuten hän käski, ja noustuamme maalle sijouttauduimme aivan
johtajamme taakse. Hänellä oli ladattu winchesterinsä kädessään
huomattavasti uhkaavassa asennossa. Livingston ja minä pidimme
revolverejamme niin vaikuttavasti ja tehokkaasti kuin suinkin vain
kykenimme, ja takanamme olevat kolme malaijia heiluttivat erilaisia
puukkojaan hyvin ihastuneesti. Jos siinä syntyisi tappelu, toivoivat he
vain saavansa ottaa siihen tehokkaasti osaa. Pienen, mutta yhtenäisen
ja hyvin asestetun ryhmämme ilmestyminen hämmästytti selvästi sekä
piiritettyjä että parittajia, etääntyessämme hitaasti ja harkitusti
kunnantaloa kohti. Sieltä huudettiin meidät heti tervetulleiksi
minkään pettymyksen aiheuttaman murinan sekoittumatta tervehdykseen,
sillä meidät tunnettiin heti samoiksi valkoisiksi miehiksi, jotka
olivat tuoneet Valdezin sinne ja senvuoksi olivat hänen ystäviään.
Sitäpaitsi luulivat he, että kuunarimme molempine vaskitykkeineen,
jotka olivat täyttäneet alkuasukasten sydämet kauhulla, oli
lahden suulla ankkurissa. Viimeisen onnistumattoman hyökkäyksensä
johdosta rohkeutensa menettäneet ja ampumavarojen puutteessa olevat
kapinoitsijat rupesivat epäröimään, ja he pakenivat tällä haavaa
lihavan, mutta ei juuri erikoisen arvokkaalta näyttävän päällikkönsä
henkilökohtaisesti heitä johtaessa.

Piiritetyt ampuivat muutamia nähtävästi aivan hyödyttömiä laukauksia
pakenevan vihollisensa jälkeen, tullen sitten miehissä kuistille
toivottamaan meidät tervetulleiksi. Muutamat rupesivat kyhäämään
karkeatekoisia portaita käytettäväksemme, mutta ennenkuin ne oli
ennätetty asettaa paikoilleen, ilmestyi Luiz Valdez ovelle, hyppäsi
keveästi kuistin kaidepuun yli maahan ja juoksi luoksemme. "Hänen
kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat mustuneet savusta, ja
patruunavyö oli vieläkin paikoillaan hänen vyötäisillään. Näimme
selvästi, että hän oli miehuullisesti ottanut osaa puolustukseen, mutta
hänen lähestyessään huomasin hämmästyksekseni kyynelten valuvan hänen
poskilleen rinnan kohoillessa nyyhkytysten voimasta.

"Tervetuloa, ystäväni!" huusi hän tervehtien meitä hänen rodulleen
ominaisin kohteliaisuuksin ja tarttuen sitten kapteenin käteen. "Voi,
herra kapteeni, isäni, minun isäraukkani!" sanoi hän katkonaisesti.

"Isännekö? Mikä häntä vaivaa?"

"Hän on kuolemaisillaan noiden roistomaisten kapinallisten murhaamana!
Hän ei elä tuntiakaan enää, sanoo setäni, mutta kun hän kuuli
ilohuudot, joilla miehemme tervehtivät teitä, heräsi hänessä kiihkeä
halu saada puhutella teitä. Tahdotteko tulla hänen luokseen?"

"Tietysti!" vastasi kapteeni hänen vakavien kasvojensa ja äänensä
ilmaistessa hänen mielenliikutuksensa, ja sanomatta sen enempää
kiiruhti hän portaille tahi oikeammin sanoen pykälöidylle paalulle,
joka nyt johti maasta kunnantalon kuistille.

Puristettuani Luizin kättä myötämielisesti läksin minäkin kiipeämään
paalua pitkin, joka oli hyvin vaikea tehtävä eurooppalaisin jalkinein.
Loput joukostamme tulivat sitten jälkeenpäin. Saavuttuani tuohon
suureen rakennukseen, jossa oli vain muutamia ikkunoita pitkälle
esiinpistävän paksun olkikaton alla, ei ollut mikään helppo asia
erottaa mitään sen sisässä vallitsevassa hämärässä, jota vielä
huoneessa leijailevat savupilvetkin lisäsivät. Kun lopulta rupesin
näkemään, huomasin useita miehiä makaavan muutamalla huoneen
tuonnimaisessa päässä olevan ikkunan viereen kyhätyllä lavalla. Toiset
olivat käpristyneet kokoon kuin tuskassa, toiset vaikeroivat ja
kieriskelivät levottomasti, parin kolmen maatessa jo niin hiljaa, ettei
unesta voitu erehtyä. Voitto heidän omista puoluelaisistaan ja ehkä
jossakin suhteessa heidän sukulaisistaan oli kalliisti ostettu.

Vähän matkan päässä noista toisista oli pieni ryhmä miehiä. Herra
Valdez makasi maassa pitkin pituuttaan kääritty nuttu päänsä alla,
kuolonkalpeana ja hengittäen lyhyesti, säännöttömästi ja vaikeasti.
Hänen valkoinen takkinsa oli auki, ja sekä se että hänen paitansa
olivat aivan veriset. Hänen veljensä oli polvistunut hänen viereensä
ja hänen päänpohjissaan seisoi eräs noista kolmestatoista ladatuin
pyssyin. Tarvitsin vain vilkaista tämän viimeksimainitun kasvoihin
huomatakseni, että hän oli päättänyt henkensäkin uhalla puolustaa
kuolevaa johtajaansa kaikilta mahdollisesti vielä sattuvilta
onnettomuuksilta. Tällaisin päätöksin ja vaipuneena suruunsa ei hän
ollut vielä huomannutkaan, että taistelu oli jo lakannut. Kapteenin
lähestyessä häntä kohotti hän päänsä vihaisesti ja sormi lähestyi jo
uhkaavasti liipasinta, mutta sitten hän tunsi tulijan ja tervehti
pyssyllään mumisten joitakin kuulumattomia sanoja.

Kenraali koetti heikosti kohottautua käsivartensa varaan, mutta hänen
veljensä painoi hänet lempeästi takaisin käskien hänen kuiskaten
makaamaan hiljaa. Sitten hän antoi kenraalille jotakin virkistävää
eräästä ohuesta pullosta, ennenkuin hän viittasi kapteenia tulemaan
hänen paikalleen kuolevan miehen vierelle. Käskettyään vahdin vetäytyä
etemmäksi olisi hän itsekin poistunut, ellei hänen veljensä olisi
pyytänyt häntä jäämään.

"Minulla ei ole mitään salattavaa sinulta, Matteo", sanoi hän
hiljaa katsoen hellästi häneen, "eikä rakkaalta Luiziltanikaan,
eikä muiltakaan rakkailta ystäviltäni", lisäsi hän tervehtien meitä
ystävällisesti hymyillen. Sitten hän ojensi kätensä kapteenille.
"En voi sanoin ilmaista teille, miten tervetullut olette, herra
kapteeni", sanoi hän innokkaasti. "Huomaatte kai, miten asiat ovat
täällä kehittyneet? Varoituksenne oli oikeutettu. Tuo petturi onnistui
pujahtamaan vartijain ohi ja haavoittamaan minua tänä aamuna. Hän
luuli ehkä, että kun minä olen poissa, pääsevänsä tämän paikan
itseoikeutetuksi päälliköksi, mutta hän ei ottanut huomioon miesten
lojaalisuutta eikä noiden toisten häntä kohtaan tunteman vihan
katkeruutta." Hän katsahti erääseen kauempana olevaan ikkunaan päin,
jonka vieressä nyt näin nuo pari muuta tumabongilaista everstiä,
Hapenin ja Cuevasin, keskustelevan vakavasti ja samalla katselevan
sinne päin, jonne kapinalliset olivat paenneet.

Kapteenin katse sen kääntyessä noista toisista jälleen kenraaliin oli
hyvin epäilevä, mutta tämä viimeksimainittu hymyili luottavaisesti.
"He ovat rehellisiä ja lojaalisia, luullakseni", sanoi hän espanjan
kielellä. "He ovat kyllä tyhmiä ja uskomattoman turhamaisia, mutta he
olisivat suojelleet minua ja tulevat suojelemaan seuraajianikin. Heidän
miehensä ovat samaa mieltä. Nyt, herra kapteeni, pyydän teiltä erästä
suosionosoitusta."

"Jotakin siis, jonka voin suorittaa, arvaan", vastasi kapteeni
vaatimattomasti ja suoraan.

"Teidän on vain vietävä sana kenraali Aguinaldolle. Jos voitte saada
laivanne läpi, kertokaa hänelle nämä tapaukset ja pyytäkää häntä
lähettämään tänne joku mies minun sijaani — joku voimakas mies
päälliköksi. Veljeni pitää huolta asioista siksi kunnes hän saapuu."

"En ole mikään sotilas", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti.

"Tiedän sen." Kuoleva mies näytti huolestuneelta. "Mutta sinä olet
uskollinen asiallemme ja teet senvuoksi parhaasi, ja —"

"Odottakaa hieman!" keskeytti kapteeni muuttuen yhä vakavamman
näköiseksi. "Ajateltuani asiaa, luulen, etten voi suorittaa pyytämäänne
tehtävää."

"Mitä? Ah niin", Valdezin kalpeat kasvot punastuivat, "olin unhottanut.
Tehän olette muukalainen ja tietysti on tehtävä hyvin vaarallinen,
joten —"

"Erehdytte kokonaan", keskeytti kapteeni punastuen hiusmartoa myöten.
"Tässä ei nyt ole kysymyksessä tahto, vaan kyky. Jos olisin arvostellut
vaaraa sentinkään edestä, ette nyt olisi täällä, herra kenraali, mutta
tosiasia on, että pieni laivani on joutunut haaksirikkoon, eikä minulla
ole mitään keinoja ilmoituksen perille viemiseen."

Vastaukseksi heidän innokkaihin ja pahoitteleviin kysymyksiinsä
kertoi hän koko jutun lisäten siihen puoleksi leikillisesti puoleksi
surullisesti edellisenä yönä tekemämme päätöksen yhdistää kohtalomme
kapinallisiin. "Ja luullakseni olemme valmiit vaikka minkälaiseen
onnenkauppaan", lisäsi hän, "ja minä olen valmis viemään sananne
kenraalille yhtä mielelläni kuin kukaan muu ameriikkalainen tahansa,
kunhan se vain voi tapahtua maitse."

"Muukalaisen on melkein mahdoton siitä suoriutua", vastasi kenraali
päättäväisesti ojentaen samalla vielä kerran kätensä kapteenille.
"Pyydän teiltä anteeksi äskeisiä epäluulojani, ystäväni. Poikani ja
Felipe, eräs noista viidestäkolmatta ja tietääkseni uskollisempi
asiallemme kuin moni muu, vievät sanan perille varmemmin kuin muut.
He tuntevat seudun ja Luiz voi sitäpaitsi pukeutua naiseksi. Mutta
minulla on eräs toinenkin asia pyydettävänä teiltä, herra kapteeni."
Hänen äänensä alkoi muuttua hyvin hiljaiseksi, mutta hän ponnisti
voimansa äärimmilleen puhuakseen selvästi. "Kerroitte minulle kerran
taistelleenne kansalaistenne puolesta espanjalaisia vastaan, ja nyt
sanotte haluavanne taistella filippiiniläisten puolesta. Pyydän teitä
nyt rupeamaan minun sijaisekseni tänne niin kauaksi, että kenraali
ennättää lähettää tänne toisen päällikön tahi vahvistaa nimityksenne.
Silloin olisit sinäkin, Matteo, tyytyväisempi, koska sinun ei
tarvitsisi ryhtyä siihen itse."

"Varmasti!" vastasi tohtori Valdez iloisesti. "Kapteeni Hemingway
ymmärtää sotataitoa paremmin kuin minä. Lupaan kumminkin auttaa häntä
niin uskollisesti kuin olisin auttanut sinuakin, Marcos."

"Tiedän sen", sanoi hänen veljensä tyynesti. "Ja nyt, kapteeni, saanko
kuulla vastauksenne?"

Kapteeni tuijotti häneen hämmästyneenä. "Mutta minähän olen —
muukalainen."

"Ette sen jälkeen kuin yhdistitte kohtalonne meihin", sanoi kenraali
selvästi.

"Noiden miesten mielestä olen ainakin sellainen", vastasi kapteeni
katsahtaen tumabongilaisiin eversteihin.

"Luullakseni erehdytte. Kutsu heidät tänne, Matteo!"

Nuo molemmat alkuasukkaat lähestyivät heti vaitiollen, mutta täynnä
kunnioittavaa myötätuntoa ja henkilökohtaista varovaisuutta. He olivat
huomanneet pätevän johtajan tuottaman hyödyn menettääkseen hänet heti,
ja he olivat, kuten myöhemmin saimme kuulla, todellakin peloissaan
omasta kohtalostaan heidän johtajansa kuoleman jälkeen. Haluten säästää
veljensä voimia niin paljon kuin suinkin selitti tohtori Valdez heille
nopeasti kuolevan veljensä toivomukset, kapteenin päätöksen auttaa
kapinallisia ja edun, jonka sellaisen seuraajan Saaminen kenraali
Valdezin sijalle tuottaisi. He kuuntelivat huomattavasti huojentuen
ja sitten kuin tohtori oli lopettanut selittämisensä, kääntyivät he
innokkaasti ameriikkalaisen puoleen.

"Päätös on mielestämme hyvin harkittu. Lupaamme palvella teitä
uskollisesti", vannoivat he kapteenille, joka tuijotti heihin melkein
hullunkurisen pettymyksen ilmeellä.

"Mutta enhän minä osaa heidän kieltänsäkään", vastusteli hän vielä.

"Nuori toverinne osaa kumminkin", sanoi tohtori Valdez katsahtaen
minuun. "Ja minäkin lupaan olla tulkkinanne niin kauan kuin sellaista
tarvitsette. Uskokaa minua kapteeni", lisäsi hän kiihkeästi, "Veljeni
on oikeassa. Tähän päällikkyyteen tarvitaan joku voimakas mies,
kykenevä ja varovainen", hän katsoi surullisesti veljeensä, "ja ennen
kaikkea sellainen, joka on johtanut miehiä. Kaikista nyt täällä
olevista olette te ainoa sopiva siihen hommaan. Ettekö halua ottaa sitä
vastaan?"

Kapteeni katsoi heitä ja meitä kasvoihin ja sitten kuolevan johtajan
kiihkeästi rukoileviin silmiin. Kaikissa, paitsi yhden, oli sama ilme,
kaikki, paitsi yksi, pyysivät häntä ottamaan tuon vastuunalaisuuden
hartioilleen. Ainoastaan perämies näytti epäilevältä ja mumisi:
"Ajatelkaa, George Hemingway, millaiseen vaaraan antaudutte. Jos
espanjalaiset saavat teidät vangiksi, tappavat he teidät säälimättä."

Luullakseni se ratkaisi asian. "Otaksun, etten rukoilekaan armoa",
sanoi hän hymyillen ja kohottaen päätään. "Suostun pyyntöönne, hyvät
herrat. Jos joskus erehdyn, on teidän suotava minulle anteeksi, mutta
parastani tahdon koettaa."



XIII.

KENRAALI HEMINGWAY.


    "Kapteeni on hyvin rauhallinen;
    hän ei ole kiireissään, eikä hänen äänensä
       ole kova eikä matala,
    ja hänen silmänsä suovat meille enemmän
       valoa kuin taistelulyhtymme."

                          _Walt Whitrnan_.

"Hyvästi!"

Tämä hyvästeleminen erosi suuresti eilisistä iloisista jäähyväisistä,
joilla Marcos Valdez oli toivottanut meille hyvää onnea. Nyt näytti
siltä, että tuo hyvä onni oli jättänyt sekä hänet että meidätkin
pulaan. Poistuimme hänen luotaan surullisin mielin, jättäen hänet
hänen poikansa, veljensä ja tuon uskollisen henkivartijan huomaan.
Hänen mielensä oli nyt rauhoittunut hänen velvollisuuksiinsa nähden
eikä meistä kukaan voinut tehdä enempää hänen puolestaan. Hän oli jo
suorittanut työnsä, mutta meidän tumabongilaiset velvollisuutemme
olivat vasta alussa.

Uuden kenraalimme tapoihin ei kuulunut tuhlata kallista aikaa. Kylää
ja siellä olevaa asevarastoa ja piirikunnassa muodostettavan armeijan
ydintä uhattiin parilta suunnalta, joten oli heti ryhdyttävä toimiin
niiden puolustamiseksi. Kapinalliset, vaikka he nyt olivatkin lyödyt
ja alakuloiset, voivat nimittäin vielä palata, ja tykkiveneet saapuvat
myöskin varmasti jonkun ajan kuluttua, ja pääsy jokeen on vielä aivan
vapaa.

Tähän asiaan oli meidän ensimmäiseksi kiinnitettävä huomiomme. Uusi
päällikkö käski minun kysyä noilta molemmilta tumabongilaisilta
eversteiltä heidän komennuksessaan olevien miesten lukumäärää ja
laatua. Sillä aikaa tarkasteli hän huolellisesti heidän kasvojaan
saadakseen selville, kykenivätkö miehet mihinkään. Molemmilla oli noin
parisataa niin sanottua "opetettua sotilasta", mutta niistä ei ollut
kylässä tällä haavaa kuin noin puolet muiden mentyä kotiinsa joko
luvalla tahi luvatta.

Kylän naiset ja lapset olivat paenneet viidakkoon muutamia tunteja
sitten, silloin kun tuo raukkamainen Valdezin päälle hyökkääminen
oli johtanut äkilliseen taisteluun puolueiden välillä, jotka joko
kannattivat hänen päällikkyyttään tahi Lopezin kapinallisuutta. Mutta
useimmat tumabongilaiset, muistaen varamaaherran viimeiset julmuudet
ja vääryydet, olivat päättäneet taistella kenraalin heille lähettämän
johtajan puolesta. Useimmat tunsivat nimittäin kenraalin nimeltä,
kunnioittaen häntä heidän maansa tulevana vapauttajana. Nämä miehet
eivät osanneet käyttää pyssyjä ja olivat pelokkaita ja päättämättömiä
luonteeltaan, mutta he olivat taitavia ja kokeneita kalastajia. "He
tuntevat jokaisen tuuman joestaan", sanoi Cuevas meille, "ja niin ollen
voivat olla teille nyt suureksi hyödyksi."

"Luullakseni tämä Cuevas ei ole niinkään tyhmä", sanoi uusi päällikkö
arvostelevasti. "Käske hänen viedä neljä- tahi viisikymmentä miestään,
niiden joukossa parhaimmat ampujansa, tuonne joen suuhun. Sen
itäiselle jyrkälle rannalle on hänen kaivettava juoksuhauta puiden
suojaan ja asetettava parhaat miehensä siihen sellaisin määräyksin,
että heidän on ammuttava niiden kaikkien espanjalaisten veneitten
miehistöt, jotka koettavat tunkeutua jokeen tahi nousta rannalle.
Jokaisen miehen on otettava mukaansa lapio, kuokka ja parikymmentä
patruunaa. Sano hänelle, että hän panee muut miehensä laittamaan tätä
kylää puolustuskuntoon. Hapenin miesten on koottava kaikki puhvelit
ja tuotava ne tänne. Onnettomuudeksi ei Annabel Lee tuonut tänne
tykkejä, mutta muistaakseni Valdez sanoi täällä jo olevankin muutamia
entuudestaan. Vaikka ne eivät olisikaan sen suurempia kuin kiinalaiset
nikat, voidaan niillä kumminkin ampua veneitä upoksiin. Jos löydän
ne, tuon ne sinne jyrkänteelle ja laitan ne asemiin, mutta ellei
niitä löydy, tuon sinne vain enemmän ampumatarpeita ja ruokaa. Oletko
tulkinnut hänelle nyt tämän kaiken?"

"Kyllä ja luullakseni on hän käsittänytkin määräyksenne."

"Amos, ota Kasim tulkiksesi ja muutamia näistä miehistä mukaasi, ja
koeta etsiä nuo tykit ja niihin tarvittavat ampumavarat käsiisi. Minä
rupean jakamaan patruunia miehille noista tuolla olevista laatikoista."

"Kyllä, kenraali."

"Entä minä sitten?" huudahdin kärsimättömästi peläten hänen unhottaneen
minut ja haluten työskennellä.

"Hyvä on, poikaseni, minulla on sinulle paljon työtä varattuna. Vie
nämä tumabongilaiset joen suuhun heidän omilla kanooteillaan ja käske
jokaisen miehen ottaa mukaansa kirves tahi joku sellainen ase. Menkää
aivan joen suuhun saakka, sillä siellä on pari kanavaa, jotka on
tukittava. Käske miesten hakata puita ja vesoja siltä jyrkänteeltä,
johon Cuevasin miehet asettuvat, ja tukkia niillä molempien kanavain
suut. Toivoakseni ne estävät espanjalaisia tunkeutumasta jokeen.
Tultuani sinne annan sinulle muuta tehtävää."

"Kyllä, kenraali."

Poistuin käskien tumabongilaisten seurata itseäni. He olivat jotensakin
haluttomia ja epäluuloisia ensin eivätkä halunneet poistua kylästään,
mutta selitettyäni heille, mitä heidän oli tehtävä ja miksi, seurasivat
he minua melko mielellään. Useimmilla oli mukanaan jonkunlainen suuri
taipuisa kassara, jollaista he aina käyttivät hakatessaan puita, ja
muille annettiin kirveet. Sitten vetivät he majojen alla olevien
paalujen välistä kuusi kanoottia, joihin me nousimme, ja aloimme meloa
myötävirtaan kaikin voimin.

Tiesin, ettei meillä ollut varaa tuhlata aikaa. Jos vain espanjalaiset
veneet pääsisivät jotenkin tunkeutumaan jokeen, ei kunnantaloa ja
siinä olevia varastoja voitaisi mitenkään puolustaa. Niiden tarkoitus
olisi tuhota se ja ensimmäinen yhteislaukaus heidän pikatykeistään
riittäisi jo ehkä sen päämäärän saavuttamiseksi. Selitin miehilleni
sen eikä minulla jälkeenpäin ollut syytä moittia heitä laiskuudesta.
He eivät olleet vielä ottaneet sen tehokkaammasti osaa kapinaan
kuin maksamalla heidän johtajiensa heille määräämän veron. He eivät
olleet syypäät siihen, että heidän kyläänsä oli hyökätty ja heidän
kunnantalonsa vallattu, ja luullakseni olisivat he vastustaneet
kumpaakin, jos he vain olisivat uskaltaneet, mutta toiselta puolen
olivat he tyytymättömät hallintoon, suuriin veroihin ja maaherran
heitä kohtaan harjoittamaan sortoon, ja olivat tarpeeksi viisaat
huomatakseen, että tuon pienen kapinallisarmeijan läsnäolo olisi
saattanut heidät anteeksiantamattoman huonoon valoon espanjalaisten
silmissä. Jos vain joku rangaistusretkikunta olisi noussut maihin
täällä, olisi se merkinnyt heidän kotiensa, veneittensä ja pienien
viljelyksiensä hävittämistä, ellei jotakin vielä pahempaakin. Silloin
olisi voinut sattua sellaistakin, että kylän johtavat miehet olisi
asetettu riviin jonakin kylmänä aamuna ja ammuttu kuin todelliset
kapinalliset.

Katkottuamme solakoita nuoria puita ja koottuamme suuria risukimppuja
ja paljon rottinkia patosimme niillä kummankin lantaasta jokeen
johtavan kanavan. Kummallakin puolella olevat hiekka- ja
korallimatalikot olivat lujia valleja, ja ainoastaan yksi kanootti
kerrallaan, ja senkin olisi pitänyt olla aivan tyhjä, olisi voinut
tunkeutua niistä nousuveden aikana. Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut
odottaa palaavaksi ennen seuraavan aamun auringonnousua.

Sillä aikaa olivat Cuevasin miehet työskennelleet rannalla yhtä
ahkerasti. Jyrkänteet, joille heidän oli määrä asettua, kohosivat
noin neljänkymmenen jalan korkeuteen joen kummaltakin puolelta.
Kolmannella puolella oli tiheä läpipääsemätön viidakko ja neljännellä
kylän merenpuolella oleva metsäinen mäki, jonka läpi vei ainoastaan
pari kapeata polkua, joita ei voitu sanoa teiksikään. Se oli
erinomainen asema, jossa tusina miehiä voi pitää puoliaan kymmentä
kertaa lukuisampaa vihollista vastaan ja jossa muutamat taitavat
ampujat voivat oleskella puiden ja pensaiden suojassa, joilla vallin
merenpuoleinen osa oli heti peitetty sen valmistuttua, turvallisesti
tappaen alempana olevia vihollisia yhtä helposti ja mukavasti kuin jos
he olisivat ampuneet lakassa olevia kyyhkysiä.

Muistaen kumminkin heidän äärettömän huonon tähtäämistaitonsa
kunnantalon puolustamisessa epäilin, voisiko koko tuo joukko ampua
tusinaakaan kunnollista laukausta. Levottomuutta herättävämpi oli
kumminkin epäilyni, jota en kuitenkaan lausunut julki, voisivatko he
pysyä tyyninä ja rohkeina suurten tykkien aloittaessa ampumisensa
laivastosta ja luotien alkaessa viheltää heidän yläpuolellaan.

Toivoin saavani tähän kysymykseen pian joko myönteisen tahi kielteisen
vastauksen, sillä tykkiveneet olivat jo aikoja sitten olleet näkyvissä
ja jyrkänteellä oleva tähystäjä voi jo seurata niiden liikkeitä. Niiden
suora kulkusuunta ei jättänyt mitään epäilyksiä niiden aikeista, sillä
kierrettyään särkän niin läheltä kuin suinkin ohjasivat ne kulkunsa
suoraan meitä kohti haluten epäilemättä hyvin kiihkeästi kostaa meille
täydellisesti viimeisten päivien pettymykset. Olimme, sovittuamme siitä
jo ennakolta, lähettäneet sananviejän ilmoittamaan uudelle päällikölle
niiden lähestymisestä, ja minä odotin juuri kenraalin tuloa paikalle,
kun eversti Cuevas ilmestyi joen törmälle ja pyysi minua innokkaasti
tulemaan sinne neuvottelemaan hänen kanssaan.

Käskettyäni miesten jatkaa työtä, joka nyt olikin jo melkein
loppuunsuoritettu, meloin nopeasti rantaan sellaiseen paikkaan,
josta helposti voin kiivetä törmälle, ja menin tapaamaan
alkuasukaspäällikköä. Upseereineen, joina toimi pari nuorta
ymmärtäväistä alkuasukasta, tuijotti hän kiinteästi merelle, ja
kaikki kolme näyttivät minulle, mikä heitä luonnollisesti oli niin
suuresti hämmästyttänyt. Tykkiveneethän sen olivat tehneet. Ne olivat
pysähtyneet erään noin kolmen peninkulman päässä särkässä olevan
aukon edustalle ja niiden vesille laskemat pari venettä olivat jo
tunkeutuneet aukosta ja lähestyivät rantaa.

Olimme sellaisessa paikassa, ettemme voineet nähdä rannalle, mutta
huomasimme laivan tykkien olevan suunnatut sinne veneiden maihinpääsyn
suojelemiseksi. Aikoivatko miehet nousta maihin siellä ja tunkeutua
viidakon läpi hyökätäkseen Tumabongiin? Ei varmastikaan, sillä ei
kukaan päällikkö, joka vähänkin tunsi seudun luontoa, voinut ehdottaa
niin harkitsematonta liikettä.

Ei, sellainen ei heidän aikomuksensa ollutkaan. Lyhyen matkan päässä
siitä, josta arvelimme rannan alkavan, lakkasivat miehet soutamasta,
ja eräs toisen veneen perässä istuva mies nousi ja näytti rupeavan
keskustelemaan jonkun rannalla olijan kanssa.

"Lopez, tuo roistomainen petturi!" huusin.

Cuevas ja nuo molemmat nuoret upseerit katsoivat minuun ensin
epäillen, mutta alkoivat sitten hyvin vastahakoisesti ja harmistuneina
uskoa minua. Minun ei tarvinne toistaa heidän huomautuksiaan, ja
sanonkin vain, etten olisi voinut kuvitellakaan alkuasukasten kielen
sisältävän niin runsasta ja monipuolista varastoa kirouksia, joilla he
sadattelivat petturia, sillä pian ei meidän enää tarvinnut epäilläkään
hänen aikeitaan. Veneet lipuivat kauemmaksi rantaan päin kadoten
kokonaan näkyvistämme, mutta ilmestyivät jonkun ajan kuluttua jälleen
otettuaan mukaansa muutamia uusia tulokkaita, joiden joukosta ystäväni
helposti tunsivat entisen toverinsa. Veneet palasivat heti laivoihin ja
hinattiin kannelle niin nopeasti kuin suinkin.

Olimme olleet niin syventyneet tämän kaiken katselemiseen, ettemme
olleet huomanneet mitään liikettä takanamme, ja Cuevasin miesten
kaikuva huuto oli meidän ensimmäiseksi saamamme merkki kenraalin
tulosta. Hänen takaansa näkyi Kasimin ruskea naama loistaen onnesta.
Meidän olisi oikeastaan pitänyt jo kuulla heitä seuraavan kulkueen
synnyttämä hälinä melko kaukaa ja vielä päälle päätteeksi myötätuuleen,
sillä oli omituista, että kaikenkokoiset ja -laiset puhvelit eivät
näyttäneet ollenkaan pitävän valkoisen miehen hajusta. Sieltä ne
tulivat, kahdeksan aina yhdessä valjakossa, vaikeasti ja puhkuen huonoa
tietä pitkin ja paiskellen kuormiaan puita, kantoja ja juuria vasten
niin etteivät mitkään köydet näyttäneet voivan kestää jännitystä. Mutta
jokaisen kuormitusta oli ollutkin valvomassa merimies, joka nyt marssi
kulkueen edellä ollen hyvin mielissään onnistuttuaan hankkimaan kolme
pientä vaskitykkiä patterinsa tehokkuuden lisäämiseksi. Oli varmaa,
ettei suurinkaan niistä ollut isompi kuin neljän naulan ja muut, joilla
oli lavetitkin, eivät olleet puolenkaan suuruiset. Ne olivat sitäpaitsi
toivottomasti vanhanaikaiset ja kömpelöt.

"Mutta ne ovat tykkejä kumminkin kaikesta huolimatta!" sanoi kapteeni
— hänen vanha arvonimensä tahtoi väkisinkin nousta huulilleni vielä
kauan aikaa tämänkin jälkeen — "ja elleivät ne halkea ensimmäisessä
koetuksessa, panemme ne paukkumaan jossakin tilaisuudessa. Halloo, mitä
sinun miehesi oikein tuijottavatkaan?"

Kerroimme hänelle, jolloin hän lisäsi pienen sarjan amerikkalaisia
nimityksiä entisiin eversti Sebastian Jeronimo Lopeziin kohdistuviin
arvosteluihin. Sitten hän sanoi tyynesti:

"Syrjäyttämällä kavalluksen, joka näitä miehiä epäilemättä kauheasti
hävettää, ei meille luullakseni paremmin olisi voinut käydäkään.
Kun Lopez pakeni kylästä, olivat kaikki asiat mullin mallin, Valdez
kuolemaisillaan ja joki suojauslaitteitta. Hän kertoo espanjalaisille
sen ja he tulevat luultavasti viipymättä tarkastelemaan asemaa, jolloin
annamme niille perinpohjaisen opetuksen. Sano Cuevasille tämä ja käske
hänen kertoa se miehilleen."

Seurasi enemmän kiroilua, sadattelua ja huutoja, kun miehet, joista
muutamat olivat huomanneet laivoihin palaamisen ymmärtämättä sitä
kumminkaan, kuulivat heidän viimeisen johtajansa kavalluksen suuruuden.
Mutta ymmärrettyään uuden päällikkönsä selitykset he rohkaisivat
mielensä heidän rodulleen ominaisen häilyväisesti. He olivat lapsia
joka paikassa ja ajatteleminenkin oli tehtävä heidän puolestaan, mutta
he olivat nopeat toimimaan. He rupesivat työskentelemään kaikin voimin
saadakseen tykit asemiin, ja minä palasin miesteni luo lopettaakseni
tehtäväni.

Käskin nyt viedä kanootit pois näkyvistä ensimmäisen virran mutkan
toiselle puolelle, ja sitten kuin pattereista suunnattu odottamaton
tuli olisi pannut veneitten miehistöt jonkunlaiseen epäjärjestykseen,
aioin ilmestyä joukostani valitsemieni vapaaehtoisten kanssa
ahdistaakseni heitä uudelta suunnalta. Päällikkömme oli hyvin levoton,
että me syöksyessämme esiin hetken jännityksen huumaamina joutuisimme
hänen tykkiensä ammuttaviksi, mutta minä taasen pelkäsin, että mieheni
kieltäytyisivät kokonaan lähtemästä mihinkään.

Mutta vaikka he yleensä ovatkin hyvin pelkureita, olisin voinut säästää
itseltäni tämän huolen. Heidän oli nyt puolustettava perheitään ja
kotejaan, ja se herätti heissä kaiken rohkeuden, johon he suinkin
kykenivät. Kun halusin vapaaehtoisia mukaani, syöksyivät kaikki
kanootit eteenpäin, ja ainoa vaikeuteni oli nyt pidättää heitä niin
kauan kuin saisimme käskyn yhtyä taisteluun. Luullakseni oli heidän
vaikeampi kuin minun, jolla ei ollut kotia puolustettavana eikä
rakastettua, jonka puolesta olisin taistellut, istua siinä toimettomina
näkemättä ollenkaan lähestyvää vihollista ja pakotettuina olemaan
hiljaa. Minäkin purin kynsiäni katsellessani joka suunnalle kiihkeästi
päästäkseni mukaan.

Sitten lopulta kuulin kumminkin ääniä ja airojen loisketta jostakin
kaukaa tyynen illan hiljaisuudessa. He olivat vielä matalikon
ulkopuolella, mutta kumminkin tulossa. Miesteni kourat puristautuivat
melojen ympärille ja heidän hartiansa nytkähtelivät, mutta minä
pidätin heidät viittauksella, ja me odotimme — tuntikausia, kuten
jännittyneistä mielistämme tuntui. Äkkiä pamahtivat sitten tykit
törmällä ja niiden kumeaan paukkinaan sekautui pian muskettien
rätinääkin. Luulin erottavani joukosta winchesterin kimakamman äänen
ja iloitsin tietäessäni sen omistajan olevan siellä tukemassa ja
rohkaisemassa miehiään.

Veneistä kuului hämmästyneitä ja toivottomia huutoja ja vastaan
ammuttuja laukauksia, jotka olivat niin huonosti tähdättyjä,
etteivät ne vahingoittaneet ketään, ja kului jonkun aikaa, ennenkuin
hämmästyneet merisotilaat saivat konekiväärinsä kuntoon ampuakseen
kaikille suunnille. Törmältä ammuttiin kumminkin niin yhtämittaa ja
harmillisesti, että veneet hyökkäsivät kanavaan päästäkseen suojaan.

Mutta siellä kohtasivat niitä uudet vaikeudet. Johtavat veneet
törmäsivät näkymättömiin ja odottamattomiin vastuksiin, toiset
tunkeutuivat niiden päälle takaa tehden vain sekamelskan suuremmaksi.
Nyt oli meidän vuoromme. Meloimme virran keskelle ja aloimme ampua, ja
vaikka en voinut toivoakaan, että harjautumattomat mieheni huonoine
ja vanhoine musketteineen saisivat suurtakaan vahinkoa aikaan, lisäsi
kumminkin yhteislaukauksemme yleistä hälinää ja, mikä oli vielä
hyödyllisempää, sai vihollisen sellaiseen luuloon, että heidät oli
saarrettu, lisäten siten heidän masentuneisuuttaan.

Veneistä vastattiin kyllä tuleemme ja kun heidän konekiväärinsä kuulat
alkoivat vinkua yläpuolellamme, istuutuivat muutamat mieheni nopeasti
veneittensä pohjalle. Mutta huomattuaan, ettei kukaan haavoittunut,
nousivat he jälleen häveten hieman käyttäytymistään ja ampuivat toisen
yhteislaukauksen joen suulla taistelevien joukkoon. Meistä näyttivät
he erottamasti sotkeutuneen toisiinsa, veneet olivat tarttuneet
kiinni paaluihin, seipäihin ja rottinkisilmukoihin, kaikki miehet
huusivat määräyksiä ja neuvoja toisilleen ampuessaan umpimähkään ja
työnnellessään toisia veneitä tieltään pois, keksit, airot ja pyssyt
heiluivat hurjasti yhtämittaa, ja koko joukko näytti yhtä huonosti
harjoitetulta kuin Lopezinkin miehet kunnantaloa vastaan hyökätessään.

Laivojen suuret tykit vaikenivat ehkä senvuoksi, että niiden
suuntaajat pelkäsivät ampuvansa omia miehiään, tahi siksi, ettei
tilannetta ymmärretty siellä. Veneitten konekiväärit, jotka olisivat
heti suistaneet meidät veteen, jos englantilaiset sotilaat olisivat
niitä suunnanneet, olivat joko rikki tahi huonosti hoidetut, sillä ne
näyttivät useammasti pettävän kuin laukeavan. Nyt täydensi sitäpaitsi
eräs vaskitykkimme hyvin tähdätty luoti vihollisen tappion. Se sattui
nimittäin muutaman veneen vesirajaan, ja tuo pieni alus alkoi heti
täyttyä vedellä ja upota. Miehistö, peläten ympärillä uiskentelevia
haikaloja ja vihollista, jonka yleinen tapa oli ampua vangit armotta ja
joka nyt ympäröi heidät melkein joka suunnalta, tuli aivan raivoisaksi
pelosta. He huusivat ja kiljuivat koettaessaan kiivetä toisiin
veneihin, ollen vähällä kaataa ne kumoon. Näin selvästi, miten eräs
matruusi kohotti aironsa ja lyödä läimäytti erästä veneen laidasta
kiinnipitävää miesraukkaa päähän. Mies kumartui väistääkseen lyöntiä ja
koetti sitten päästä erääseen toiseen veneeseen, jossa häntä kumminkin
kohdeltiin yhtä raa'asti. Polskuttaen ja huutaen hurjasti, koettaen
nähtävästi siten peloittaa haikalat etemmäksi, läksi hän uimaan
kauempana olevaa rantaa kohti. Vasta sitten kun hän oli saavuttanut sen
ja kiivennyt törmälle, huusivat sekä omat mieheni että törmällä olevat
hämmästyksestä, ja häntä kohti ammuttu luotituisku ilmaisi minulle,
kuka hän oli ja miksi espanjalaiset merimiehet olivat kohdelleet häntä
niin töykeästi. Pakolainen ei ollut kukaan muu kuin Lopez, petturi,
jonka hänen uudet liittolaisensa luulivat ehkä pettäneen heidätkin,
sillä hänhän juuri oli saattanut heidät tähän tilanteeseen.

Vihollisemme olivat jo nähtävästi käsittäneet, ettei heidän
hyökkäyksensä onnistu, ja nyt saattoi uppoava vene heidät aivan kauhun
valtaan. Arvokas peräytyminen muuttui äkkiä hurjaksi paoksi. Ampuen
tuskin laukaustakaan meitä kohti kiiruhtivat nuo kolme jäljellä olevaa
venettä särkässä olevaa aukkoa kohti niin nopeasti kuin suinkin
päästäkseen tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle.

Lopez pääsi pakoon. Luullakseni sattui häneen pari laukausta, mutta hän
onnistui kumminkin vetäytymään viidakkoon. Kun mieheni yrittivät lähteä
häntä takaa-ajamaan, palautti kenraalimme ankara käsky heidät takaisin
maan suojaan.

Sillä nyt olivat laivan tykit alkaneet paukkua, ja me olisimme
tarjonneet niille erinomaisen pilkan virran yli kulkiessamme. Mutta
ollessamme näin suojassa eivät ne saaneet juuri mitään vahinkoa aikaan.
Matka ei kyllä ollut liian pitkä niiden suurille tykeille, jollaisia
oli luullakseni kolme kummassakin laivassa, mutta varmaan oli valaistus
huono eikä suuntaaminenkaan parempi kuin parissa edellisessäkään
tilaisuudessa. Muutamia suuria luoteja vihelsi patterin yli sen takana
olevaan metsään. Muutamia putosi läiskähtäen sen edustalle veteen
ja jokeen jonkun matkan päähän meistä ja ainoa niiden aiheuttama
sanottavampi vahinko oli muutaman katkenneen oksan putoaminen erään
miehen päähän. Miehemme olivat uudistaneet tulikasteensa meille
odottamattoman suotuisten olosuhteitten vallitessa, ja heidän
ensimmäinen taistelunsa uuden päällikkönsä alaisina oli ollut
kieltämättömästi onnellinen, sillä se oli nyt jo melkein ohi. Lyhyt
troopillinen auringonlasku alkoi, ilta pimeni nopeasti ja tykkituli
harveni lakaten vihdoin kokonaan.

"Niin pitkälle on nyt siis kaikki hyvin", sanoi kenraali yhdyttyäni
häneen kuunnellessaan alipäällikköjensä sydämellisiä onnentoivotuksia,
"mutta luullakseni eivät espanjalaiset päästä meitä näin vähällä.
Olemme tarjonneet heille ruokaa kolme kertaa ja heillä on nyt pitkä
lasku meille maksettavana."



XIV.

EITTÄMÄTÖN VOITTO.


    "Näin pitkälle siis on onnemme ollut myönteinen,
    kohtalon kuljettaessa meitä voitosta voittoon."

                                   _Shakespeare_.

Oli selvää, etteivät espanjalaiset päästäisi meitä näin vähällä, mutta
tällä haavaa oli meille kumminkin suotu vähän aikaa levähtääksemme,
syödäksemme ja neuvotellaksemme asioista. Uusi päällikkö antoi ankarat
määräykset, ettei saanut sytyttää tulia, eipä edes tupakoida, jotteivät
valon välähdykset kohdistaisi meihin suurten tykkien tulta. Sitäpaitsi
asetettiin valppaat tähystäjät sekä törmälle että joen suulla
risteilevään vartioveneeseen. Kasim oli nyt tuolla viimeksimainitussa
paikassa ja minä pääjoukon kanssa törmällä maaten pitkin pituuttani
nurmella lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Minulla oli siis aikaa
kysellä päälliköltä, mitä kylässä oli tapahtunut poistumiseni jälkeen
sieltä.

"Kuinka herra Valdez voi?"

"Hän on kuollut, miesraukka. Noin tunnin kuluttua sinun lähdöstäsi
heitti hän henkensä."

"Voi Luiz-raukkaa!" huudahdin. "Miten hän jaksoi sen kestää?"

"Suurenmoisesti! Siinä pojassa on oikeata terästä", sanoi uusi
kenraalimme hieman värisevin äänin. "Hän tuli luokseni muutamia
minutteja jälkeenpäin selittäen olevansa valmis viemään sanan
kenraalille. En voinut lähettää häntä pois, koska hänen isänsä oli
vielä hautaamatta eikä yö sitäpaitsi sovi sellaisen matkan lähtöajaksi.
Toivoin sitten vielä voivani lähettää ilmoituksen voitostamme hänen
mukanaan. Hän halusi silloin tulla mukaani tänne, mutta sanoin hänelle,
että sekä hänen että hänen uskollisen toverinsa oli levähdettävä koko
tämä yö ennen lähtöään, sillä sana on vietävä perille viipymättä.
Tämä tilanne on hyvin omituinen. Muukalainen, jolla ei ole mitään
yhteyttä johtajien kanssa, on kumminkin tällaisen merkityksellisen
paikan päällikkönä, ja minun on joko heti päästävä vapaaksi tahi
saatava vahvistus virkaani. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "olisin hyvin
mielissäni, jos voisin ilmoittaa kenraalille torjuneeni espanjalaisten
hyökkäykset, vaikka se olisikin sitten ensimmäinen tahi viimeinen työni
kenraalina."

"Mutta niin tyhmästi eivät he voi menetellä, että he erottavat teidät",
sanoin vihaisesti.

"Luullakseni voi se kumminkin olla mahdollista. He eivät tiedä mitään
minusta."

"Sellainen olisi kumminkin sikamaista! Ja jos he lähettävät tänne
jonkun alkuasukkaan, jonkun kukoistavan neekerin, kuten Livingston
niitä nimittää, niin suostutteko palvelemaan häntä?"

"Varmisti", vastasi hän vaatimattomasti, "jos se vain kenraalin
mielestä on parasta."

Tuohon en voinut sanoa enää mitään.

"Nuori Luiz lähetti sinulle terveisiä, Williams", jatkoi hän sitten.
"Hän sanoi tietävänsä sinun ottavan osaa hänen suruunsa ja olevansa
iloinen, että taistelet hänen isänsä vihollisia vastaan. Hän ei osannut
silloin aavistaakaan, vaikka luulen sananviejieni ilmoittaneen sen
kylässä nyt, että hänen isänsä murhaaja oli noiden joukossa, joita
vastaan olet taistellut."

"Eikö? Toivon, ettei tuo roisto olisi päässyt pakoon", sanoin
kostonhimoisesti. "Onko hänen miehistään kuulunut mitään?"

"Kyllä. Useat ovat tulleet takaisin rukoillen armoa ja takaisinpääsyä
vallankumouksellisiin joukkoihin. Annoin kieltävän vastauksen parille
hänen upseerilleen, jotka hyvin kyllä olivat käsittäneet tänään
suorittamiensa tekojen laadun. He ovat nyt vankina kunnantalossa
odottaen tuomiotaan. Miehistön käyttäytymistä on kuitenkin arvosteltava
toiselta näkökannalta. He ovat kotoisin Lopezin halintoalueelta ja
ovat yhtyneet häneen senvuoksi etteivät he uskaltaneet menetellä
muuten. Mutta Valdez-raukan veljen suostumuksella annoin heille
kaikki anteeksi ja ottaisin heidät takaisin riveihin, jos he vain nyt
antautuvat vangeiksi, luovuttavat aseensa ja sitoutuvat käyttäytymään
hyvin tulevaisuudessa. Luullakseni suostuvat useimmat heistä ehtoihin.
Kylän naiset ja lapset palailevat vähitellen koteihinsa, ja kaikki on
siellä nyt rauhallista Livingstonin ja tohtori Valdezin pitäessä huolta
kaikesta. Jos asiat kehittyvät hyvin täällä, palaan huomen aamulla
kello yhdeksän kylään ollakseni läsnä Valdez-raukan hautajaisissa. Tämä
juttu on kumminkin lopetettava ensin kunnollisesti."

"Ruvetkaa nyt nukkumaan, kenraali", sanoin hänelle. "Kasim vahtii
kyllä valppaasti tuolla alhaalla ja minä pidän huolta, että täälläkin
menetellään samoin."

"Tiedän sen, poikaseni", sanoi hän ystävällisesti, "mutta minulla
on paljon ajateltavaa, ennenkuin voin nukkua. Mene sinä nyt pariksi
tunniksi lepäämään, ja jos sitten kaikki on hiljaista, herätän sinut
saadakseni itsekin hieman nukahtaa."

Olin hyvin iloinen saadessani kääriytyä huopaan ja ummistaa pakottavat
silmäni. Yö oli sanomattoman ihana, sateeton ja sumuton, ja vahdissa
olevat miehet makailivat läheisyydessä kasvavien puiden juurilla.
Heidän päivänsä oli ollut väsyttävä ja levoton, ja koska he eivät
tienneet, milloin heidän jälleen oli tartuttava aseihin, oli lepo
tervetullut kaikille. Kenraali herätti minut pari tuntia ennen
auringonnousua heittäytyen pitkäkseen sijalleni ja nukkuen melkein
heti kun hänen päänsä oli vaipunut maahan. Mutta hän oli jo jalkeilla
päivän koittaessa, sillä koska yö oli kulunut häiriöittä, tiesi hän
espanjalaisten koettavan nyt viimeisen kerran saada paikan haltuunsa.
He olivat olleet ankkurissa koko yön noin parin peninkulman päässä,
mutta nostivat nyt ankkurin lähetettyään paljon merkkejä toisilleen ja
soudettuaan laivasta toiseen veneillä, tullen peninkulmaa lähemmäksi
särkkää ja ankkuroiden sitten jälleen. He olivat nähtävästi päättäneet
aloittaa tämän päivän työt erehdyksettä. Ollen pienien tykkiemme
ampumamatkan ulkopuolella oli heidän tarkoituksensa hävittää pieni
patterimme, ennenkuin he lähettäisivät veneensä tuhoamaan kanoottejamme
ja polttamaan kylää.

Katsoin kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä kuin ennenkin. Mitä hän
sitten lienee ajatellutkaan ei hän kumminkaan näyttänyt levottomuuden
merkkiäkään. "He tietävät, mitä heidän pitäisi tehdä", sanoi hän
harkitusti, "mutta silti ei ole sanottu, tietävätkö he, miten se
on tehtävä. Heitä sanotaan maailman huonoimmiksi tykkimiehiksi.
Toivoakseni on tuo joukko heidän kykenemättömintä väkeään."

Ja he olivat, meidän suureksi onneksemme. Jos tykkejä olisi taitavasti
käsitelty ja hyvin suunnattu, olisi noista molemmista tykkiveneistä
suunnattu tuli tuhonnut heti pienet varustuksemme jättämättä meistä
ketään henkiin kertomaan tapauksesta. Luulimme kummassakin laivassa
olevan yhden kuusituumaisen B.L.- tykin, jotka olisivat voineet ampua
sadan naulan painoisia kuulia kylään niin lyhyeltä ampumamatkalta.
Sitäpaitsi oli molemmissa laivoissa vielä pari pienempääkin tykkiä,
joilla englantilaiset tahi amerikkalaiset sotilaat olisivat muutamissa
minuuteissa hävittäneet patterimme ja kanavien suihin rakentamamme
padot. Kapteeni oli nähnyt suurten tykkien toimivan ennenkin ja
tiesi siis, millaista se on. Jos ampuminen luuloistamme huolimatta
osoittautuisi tehokkaaksi, olisi tuhomme aivan varma.

Miehillämme ei näyttänyt olevan aavistustakaan vaarasta, mikä
ehkä olikin parasta. Ja todella, eivät ketkään olisi voineet olla
riemuitsevampia ja luottavaisempia kuin he. He olivat saaneet sata
miestä avukseen kylästä, jossa ei ollut enää puutetta jauhoista, ja
raskaan unen ja aamiaisen virkistäminä sanoivat he olevansa valmiit
mihin tahansa. Eilinen voitto oli lisännyt suuresti heidän innostustaan
ja rohkeuttaan, ja uudet tulokkaat, joiden joukossa oli yhdeksän
tuosta päättäväisestä "kymmeniköstä", huolellisesti jaettuina noihin
harjautumattomiin joukkoihin tukemaan ja rohkaisemaan heitä, olivat
yhtä päättäväiset näyttämään mihin he tänään kykenisivät. Sitäpaitsi
ei uuden kenraalimme tyyneys voinut olla vaikuttamatta meihin kaikkiin
rohkaisevasti.

Vihollisemme näyttivät heti alussa, miten saamattomia he olivat.
Sen sijaan että he olisivat koettaneet säikähdyttää ja masentaa
harjaantumattomat joukkomme oikealla luotisateella, ampuivat he harvaan
pitkin väliajoin ja tähdäten äärettömän huonosti. Luodit lentelivät
joko ylitsemme viidakkoon katkoen puita tahi putosivat kauaksi
päämäärästään lantaaseen tahi jokeen pärskäytellen vettä korkealle.
Heidän oli kiittäminen ohjelman ensimmäisen osan suorittamisen
epäonnistumisesta kokonaan huonoa tähtäystaitoaan, sillä ei yksikään
luoti sattunut patteriin, eikä niiden kanavien suihin paaluista ja
risukimpuista rakennetuille padoillekaan aiheuttama vahinko ollut
suuri. Toisen osan päättyminen tappiolla oli myöskin melkein varma, kun
otettiin huomioon johtajamme henkilökohtainen vaikutusvalta ja eilisen
voiton suomat edut.

Kanooteillamme ei ollut mitään vaaraa. Kuten eilenkin vietiin
ne nytkin pois näkyvistä ylemmäksi joelle kokonaan ampumamatkan
ulkopuolelle. Mutta niin kauan kuin miehemme olivat patterin suojassa
ja joen kummallakin rannalla kasvavissa viidakoissa, oli kohtuutonta
toivoakaan, että vihollisen heihin kohdistama rumputuli jättäisi heidät
säikähdyttämättä, ja osaksi lannistamatta heidän rohkeuttaan. Kun
suuret projektiilit vihelsivät heidän yläpuolellaan, murskasivat ja
katkoivat suuria puita, irroittivat palasia kallioista hieman heidän
alapuoleltaan, ja parissa tapauksessa, kun tähtääminen onnistui,
osuivat heidän ystäviensä ja toveriensa joukkoon muuttaen toivosta
ja jännityksestä vapisevat miehet yhdeksi veriseksi lihakasaksi, oli
aivan luonnollista, että he vapisivat ja epäröivät. Muutamat läksivät
pakoonkin, mutta heidän johtajansa ankarat käskyt ja muutamien mukana
olevien joko malaijien tahi noiden kymmenen halveksiva nauru palautti
heistä useimmat paikoilleen, harmain kasvoin ja vapisevin polvin, se
on kyllä totta, mutta luottamuksella, joka vain eneni joka minuutilta,
jonka he vielä saivat elää.

Tuo puolituntinen oli kumminkin hirveä ja minäkin muiden mukana
iloitsin nähdessäni valkoisten veneiden vihdoinkin eroavan laivoista.
Luodit vihelsivät yläpuolellamme vielä muutamia minuutteja,
mutta miehemme suhtautuivat nyt vaaraan rohkeammin ja korjasivat
varustuksiimme syntyneet aukot tyynemmin huomattuaan veneitten alkavan
lähestyä meitä kohti. Kun ne olivat päässeet ampumamatkalle, alkoivat
niiden konekiväärit heti paukkua.

Vihdoin he tulivat meidänkin ulottuviimme ja silloin me korvasimme
heille tuon peloittavan puolituntisen, jolloin meidän oli ollut pakko
olla toimettomina. Ammuimme heidän ollessaan lantaassa yhteislaukauksen
yhteislaukauksen perästä heitä kohti, ja täyteen ahdetut veneet olivat
hyviä pilkkoja.

Heitä hämmästytti selvästi tervehdyksemme lämpimyys, mutta epäröityään
hetkisen läksivät he jälleen eteenpäin jakauduttuaan kahteen osastoon,
joista toinen suuntasi kulkunsa rannalle vähän itäänpäin patterista ja
toinen jokea kohti. Rantatörmällä kasvavaan viidakkoon kätkeytyneet
miehemme lähettivät kumminkin oikean luotituiskun ensimmäistä vastaan
ja toista kohti suunnattiin kaikkien patterien tykkien ja muskettien
tuli. Tulos oli heti selvä heidän päästyään ampumamatkan sisäpuolelle,
vaikka he molemmissa paikoissa ponnistelivatkin toivottomasti
murtaakseen vastustuksemme.

Joen suuta suojeli kumminkin vielä vahva pato, ja miehet, jotka
rohkeasti kyllä koettivat särkeä sitä, joutuivat parhaimpien
patterin suojassa olevien ampujiemme uhreiksi. Jonkun ajan kuluttua
saivat vapaaehtoiset uhrata henkensä tuohon työhön, ja kun meidän
kanoottilaivastomme ilmestyi joen mutkasta, käski veneitä komentava
upseeri kaikkien kiireesti peräytyä. Hän huomasi suunnitelman
mahdottomuuden yhtä pian kuin hänen rannalla olevat toverinsakin.

Piilouduttuaan varmasti viidakkoon voivat miehemme ampua suojatonta
vihollistaan koko ajan sen koettaessa nousta maihin. Kuusi miesraukkaa
kaatui heti ja useat haavoittuivat niin pahasti, etteivät he tahtoneet
päästä enää veneihinsäkään takaisin. Jäljellä olevia ei ollut enää
tarpeeksi suunnitelman toteuttamiseksi. Heidät työnnettiin takaisin
kerta kerran jälkeen ja kun miestemme riemuhuuto pani heidät katsomaan
ympärilleen ja he näkivät, miten heidän toverinsa pakenivat joelta
luotien kirjaimellisesti sataessa heidän ympärilleen, huomasivat he
myöskin, että voitto oli mahdoton. He pakenivat veneihinsä ja soutivat
toisten jälkeen lantaalle niin nopeasti kuin suinkin.

Kun ne lähestyivät laivoja ja pääsivät pois ampumalinjasta, alkoivat
suuret tykit paukkua kerran vielä niin hurjasti, että, jos ampumista
olisivat ohjanneet hyvät tähtääjät, mitättömät varustuksemme ja
pienet joukkomme olisivat heti tuhoutuneet. Nyt ne eivät kumminkaan
saaneet sen suurempaa vahinkoa aikaan kuin että tekivät neljä miestä
taisteluun kelvottomiksi ja särkivät muutamia tonneja kiviä ja maata
rannalta ja patterin edustalta. Tätä kesti noin tunnin tahi hieman
enemmänkin, mutta sitten saatuaan varmuuden, luullakseni, että paljon
suurempi voima kuin minkä he voivat lähettää maihin — niissä ei
ollut kummassakaan sataakaan miestä — oli tarpeen niin vahvan paikan
valtaamiseksi, nostivat ne ankkurinsa ja läksivät vastahakoisesti
Manillaan päin.

Kuulimme sitten myöhemmin heidän ilmoittaneen tuhonneensa Annabel
Leen lasteineen ja kokonaan hävittäneensä Tumabongissa olevat
vallankumouksellisten varustukset. Se oli kumminkin vain tavallinen
espanjalaisten tapa salata tappioitaan. Kaikki sodan kestäessä sattuvat
taistelut merkittiin voitoiksi, vaikka kapinalliset pitivät puoliaan
kaikilla linjoillaan koko sen ajan ja heidän lukumääränsä lisäytyi
moninkertaiseksi.



XV.

EPÄILYTTÄVÄ RAUHA.


    "Rauha, rauha, vaikka ei rauhaa olekaan."

    Jer. 6: 14.

Jätimme patteriin niin lujan suojelusjoukon kuin luulimme
tarpeelliseksi ja vartioveneen pitämään silmällä virtaa. Sitten
läksivät loput pienestä joukostamme takaisin kylään.

Tämä paluumatka muodostui jonkunlaiseksi riemukulkueeksi. Muutamat
alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet edeltäpäin Tumabongiin ilmoittamaan
voitostamme ja hakemaan soittovälineitä, joita kylässä tuntui olevan
suuret määrät. Soittajat olivat erinomaisen hyvin harjoitelleet, ja
nyt he marssivat meitä vastaan naisten ja lasten seuratessa heitä,
asettuivat joukkomme etupäähän ja soittivat sotaisia kappaleita.

Se seikka, että jälkijoukossamme oli noin tusinan verran karkeasti
kyhättyjä paareja, joilla kuolleita ja haavoittuneita kannettiin, ei
näyttänyt ollenkaan häiritsevän yleistä iloisuutta, ja ainoastaan
kenraalimme jyrkkä käsky vaimensi soiton ja huudot lähestyessämme
kunnantaloa, jonka lipputangossa vallankumouksellisten lippu liehui
puolitangossa.

Pysähdyttyämme rakennuksen edustalle tulivat Matteo ja Luiz Valdez
surullisin ulkomuodoin, mutta tyynesti ja maltillisesti meitä vastaan
vanhan Livingstonin ja muiden miehiensä kanssa. Filippiiniläiset
tervehtivät uutta kenraaliaan tavalliseen tapaansa taivuttamalla toisen
polvensa ja koskettamalla otsaansa, vanhan Livingstonin koettaessa
kömpelösti tervehtiä sotilaallisesti ja irvistellessä salakähmää koko
ajan.

Kapteeni Hemingway tervehti heitä jokaista kädestä. "Kiitoksia,
ystäväni", vastasi hän lämpimästi heidän onnentoivotuksiinsa. "Niin,
olemme ajaneet espanjalaiset pakosalle, mutta minun ansiotani ei siinä
paljonkaan ole. Teidän isänne, Luiz, osoitti minulle, missä meidän
voimamme oli ja minä olen vain seurannut hänen ohjeitaan. Luullakseni
menetti asianne — meidän asiamme, tarkoitan, sillä olemme nyt
auttamattomasti sekautuneet siihen — yhden kykenevimmistä miehistään
eilen."

Kun Luiz kuuli isänsä muistoa näin kunnioitettavan, täyttyivät
hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän sanoi rohkeasti: "Isäni tiesi
luovuttavansa työnsä taitaviin käsiin, kapteeni — ei kun kenraali,
piti minun sanoa", lisäsi hän nopeasti.

"Pidän tuosta toisesta nimityksestä enemmän", sanoi kapteeni Hemingway
tyynesti. "Luullakseni se kuulostaa luonnollisemmaltakin, ja tuota
toista nimitystä ennätämme ruveta käyttämään sittenkin kuin kenraali
Aguinaldo nimittää minut tämän paikan komentajaksi. Nyt, Williams,
on sinun vapautettava miehet tunniksi, että he saavat levätä, syödä
ja kerskailla, jota luullakseni saamme nyt kuulla tarpeeksemme. Onko
haavoitetut tuotu tänne? Pyydän, että te, tohtori Valdez, pitäisitte
heistä huolta."

"Varmasti, herra kapteeni."

"Tunnin kuluttua on joukkojen kokoonnuttava kenraalin hautajaisiin.
Hänen mukanaan Manillasta tulleet miehet saavat ampua kunnialaukaukset.
Nyt haluan hieman ruokaa ja sitten rupean kuulustelemaan vankeja."

Kuulustelu oli lyhyt, tiukka ja asiallinen. Miehet saivat puhua
puolestaan, mutta heillä ei ollut juuri mitään sanomista. Nuo molemmat
upseerit kielsivät jyrkästi osallisuutensa viimeisen päällikön
murhaan, mutta tunnustivat tietäneensä ja hyväksyneensä Lopezin
suunnitelman nousta kapinaan uusia tulokkaita vastaan. Senvuoksi
olivat he kieltämättä pettureita ja vielä päälle päätteeksi vihollisen
uhatessa kylää, ja varoitukseksi toisille joukoille ei heitä voitu
tuomita muuhun kuin kuolemaan. Mutta ottaen huomioon, ettei Hemingway
kenties ollut oikeutettu julistamaan tuomiota niin vakavassa asiassa,
päätettiin odottaa niin kauan kuin Luiz palaisi kenraalin puheilta.

Miehet taasen, nuo johtajatta olevat lampaat, jotka olisivat vaarassa
joutua espanjalaisten käsiin, jos heidät lähetettäisiin kotiinsa,
koska heidät pakotettaisiin joko taistelemaan entisiä tovereitaan
vastaan tahi kuolemaan häpeällisen kuoleman, saivat anteeksi. Heistä
muodostettiin ehdollinen komppania, mutta heille ei suotu oikeutta
kantaa aseita eikä käyttää niitä vihollista vastaan, ennenkuin he
hyvällä käyttäytymisellään näyttävät, että heihin voidaan luottaa.

Sitten lähestyi kenraalin hautaamishetki ja torventoitotus kutsui
kaikki miehet kokoon. Olimme nyt kaikki pukeutuneet noihin Annabel Leen
kapinallisille tuomiin khakiunivormuihin. Ainoastaan vyö ja siihen
kiinnitetty miekka erotti upseerit sellaisista pienen armeijamme
miesryhmistä, joilla oli samanlaiset puvut. Jollakin tavoin tuntui
tämä minusta sopivan omituisesti tilanteeseen, kun me kokouduimme
tuon miehen haudan ympärille, jota me kaikki surimme, emme ainoastaan
kuin sotamiehet, vaan kuin osakkaat tuohon samaan asiaan, jota
toteuttaessaan hän oli antanut henkensä.

Pappia ei oltu voitu hankkia. Ainoastaan tuon kuolleen miehen veli
osasi toistaa muutamia rukouksia katolisesta jumalanpalveluksesta,
jota he molemmat olivat aina uskollisesti seuranneet. Sitten
laskettiin kenraali hautaan ja aivan hänen viereensä sijoitettiin
nuo miesraukat, jotka espanjalaisten tuli oli tappanut. Nyt astuivat
nuo "kymmenen" lähemmäksi, ampuivat yhteislaukauksen ja kaikki oli
ohi. Mutta poistuessaan haudalta tervehti jokainen mies joukostamme
hiljaa ja merkitsevästi uutta johtajaansa nostamalla käden lakkiin. He
tunnustivat siten hänellä olevan oikeuden johtaa heitä.

Sitten palasi kapteeni kunnantaloon kirjoittaakseen kenraalille ja
Luiz ja Felipe menivät erään alkuasukkaan luo, joka oli luvannut antaa
heille valepuvut. Kun olin lopettanut työni jonkunlaisena kaikkien
adjutanttina, prikaatinmajurina ja tuvanvanhimpana, määrännyt kullekin
miehelle asunnon, jakanut ruoan ja määrännyt milloin patterilla ja
kylässä olevat vahdit oli vaihdettava, seurasin Luizia nähdäkseni,
voisinko olla hänelle joksikin avuksi.

Leveän hymyn kirkastaessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan pyysi
alkuasukas minua tulemaan majaan. Seurasin hänen kehoitustaan ja
kiipesin sinne melko vaikeasti huonosti pykälöityä paalua pitkin, joka
toimitti portaitten virkaa. Päästyäni sinne huomasin olevani eräässä
pimeässä, tomuisessa ja hieman savuisessa huoneessa, johon kaikki
perheen jäsenet olivat kokoutuneet. Muudan vanha akka keitti jotakin
tulella ja isäntä ja pari nuorukaista, jotka olivat luultavasti hänen
poikiaan, auttoivat Felipeä pukeutumaan heidän niukkoihin vaatteihinsa
muutamien lasten seisoessa siinä vieressä ja tuijottaessa heihin
hämmästyneinä. Huoneen keskellä lopetteli juuri kolme tahi neljä
naista nauraen ja jutellen keskenään erään nuoren tytön pukemista.
Vasta sitten kuin hän tervehti minua hullunkurisesti ujostellen tunsin
Luizin, joka oli valinnut tuollaisen valepuvun.

Hänellä oli yllään heleävärinen hame, joka mielestäni oli hieman liian
pitkä kävelypuvuksi, valkoinen pumpulipusero, jossa oli pitkät ja
leveät hihat, hartioille oli kiedottu huivi ja toinen kirkkaanviheriä
huivi toimi päähineenä. Hänen jalkansa oli pistetty tohveleihin, jotka
olivat aivan liian pienet hänelle. Hän sanoi kumminkin kantavansa
niitä kädessään muulloin, paitsi silloin kun he kulkivat jonkun
kaupungin läpi. Sitten oli hänellä vielä kainalossaan suuri pumpulinen
sateenvarjo. Muutamia halpoja koristuksia oli kiedottu hänen kaulaansa
ja hän kätki puseronsa poimuihin passin, joka oli kirjoitettu hänen
ystävällisen emäntänsä nimelle ja jota ilman hänen olisi ollut hyvin
vaikea kulkea meidän ja Agulnaldon joukkojen välisen maakunnan halki.
Felipen passi julisti hänet tämän sievän pienen naisen mieheksi.

Luiz pisti muutamia hopeakolikoita hieman vastahakoisen emännän
kouraan, hyvästeli ja kiitteli kaikkia naisia hyvin kohteliaasti
ja lämpimästi, ja sitten miesten seuratessa mukanamme poistuimme
talosta. Hänen oli hyvin vaikea laskeutua paalua myöten maahan uudessa
puvussaan, mutta kun nauraen käskin hänen nostaa hameensa ylös, sanoi
hän minulle niin vakavasti, että heti käsitin hänen valepukunsa oikean
tarkoituksen:

"Ei ystäväni. Minun on opittava kiipeämään ja laskeutumaan, kuten
hekin, sillä muuten voin ilmaista itseni heti", ja hän alkoi
kärsivällisesti kiivetä ja laskeutua, kunnes hän luuli oppineensa
taidon.

Sitten menimme yhdessä kunnantaloon, jossa kapteeni Hemingway antoi
hänelle kenraalille osoitetun kirjeen. Hän luki sen kumminkin ensin
ääneen kummallekin lähetille neuvoen heitä samalla, miten heidän oli
hävitettävä se siinä tapauksessa, että he joutuisivat vangeiksi. Sitten
hän käski heidän tarpeen tullen erota toisistaan, jotta ainakin toinen
voisi päästä kenraalin luo turvallisesti.

"Onko teillä revolveria, Luiz?" kysyi hän sitten.

"Ei. Minulla on vain luodikko, mutta en voi kuljettaa sitä mukanani."

"Tietysti ette. Ottakaa tämä", sanoi kapteeni ottaen oman revolverinsa
patruunoineen ja auttaen kätkemään ne pojan pukuun. Sitten hän puristi
Luizin kättä lämpimästi ja hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:
"Jumala suokoon, että suoriutuisitte tästä onnellisesti, poikaseni.
Olet varsin kelvollinen tuon urhoollisen miehen pojaksi."

Saattelin Luizia vähän matkaa, mutta hän oli hyvin vaitelias.
Kun erosimme, puristi hän kumminkin kättäni hyvin tulisesti
sanoen: "Hyvästi, Evan!" sillä hän oli oppinut nimittämään minua
ristimänimeltäni. "Tiedän sinut ystäväkseni ja minäkin pidän sinusta.
Mutta minä rakastan teidän kapteenianne."

"Niin minäkin", vastasin hänen mielenliikutuksensa särjettyä
pidättyväisyyteni. "Hän onkin paras tuntemani mies."

Elämämme Tumabongissa muodostui hyvin rauhalliseksi odotellessamme
Luizin palaamista. Vaikka kapteeni Hemingway olisi ollutkin
kapinallisten johtajien valtuuttama salainen asiamies, ei hänen
nykyisiin velvollisuuksiinsa kumminkaan olisi sisältynyt hyökkäys
vihollista vastaan. Valdez oli lähetetty tänne järjestämään näitä
pieniä joukkoja, värväämään rekryytejä naapuristosta ja kokoamaan
varastoja siltä haralta että joku toinenkin laiva onnistuisi
suuntautumaan tykkiveneiden saartolinjan läpi. Todellisuudessa ei
kumminkaan yksikään laiva tullut luoksemme enkä tiedä, tekikö yksikään
sellaista koetustakaan. Yhteytemme toisten vallankumouksellisten
joukkojen kanssa katkesi vähäksi aikaa, koska kukkulain tuolle puolen
oli kokoutunut espanjalaisia joukkoja, joissa sanottiin olevan yhteensä
noin parituhatta miestä. Senvuoksi oli Luizin ja Felipenkin ollut pakko
pukeutua valepukuun, ja jos he vain onnistuisivat tunkeutumaan läpi ja
palaamaan takaisin luoksemme, olisivat he ensimmäiset, joilta saisimme
jälleen kuulla uutisia muusta maailmasta.

Sillä aikaa oli kumminkin uudella johtajalla tarpeeksi työtä
edeltäjänsä määräysten kahden ensimmäisen osan täytäntöönpanossa.
Miehiä opetettiin ja harjoitettiin joka päivä käyttämään aseitaan
ja muskettejaan ja värvääjät, joina toimi puolet noista kymmenestä,
kokosivat ahkerasti rekryyttejä ja veroja naapuristosta. Paitsi näitä
töitä rakensimme kellarin räjähtäville ampumatarpeillemme, joiden sinne
sijoittaminen ilahdutti meitä kaikkia, ja jokainen vanha rauta- ja
lyijypalanen, joka vain löydettiin ympäristöstä, sulatettiin luodeiksi.
Kokoomamme rautaromun laatu oli hyvin omituinen, eikä sitä keräytynyt
paljon, joka oli sitäkin kiusallisempaa, kun saimme tietää, että
läheisyydessä olevassa vuoristossa oli rautamalmia, joka kumminkin oli
yhtä saavuttamattomissa, kiitos huonojen teiden ja ymmärtämättömien
alkuasukasten, kuin jos se olisi sijainnut jossakin Euroopan kolkassa.
Mutta vaikka emme voineetkaan käyttää miehiämme kaivostöihin, saivat he
sitä useammin ottaa osaa maanviljelyshommiin. Maakunnassa vallitseva
levottomuus oli karkoittanut useimmat alkuasukkaat heidän kodeistaan,
ja heidän riisinsä, maissinsa ja muut kylvönsä olivat nyt kypsyneet
odottaen vain korjaajia. Olimme kovasti niiden tarpeessa joko nykyistä
tahi tulevaa tarvetta varten, joten me kokosimme ne kaikki varastoon.
Jokaisen elintarvelastin saavuttua merkitsi kapteeni Hemingway sen
arvon muistiin senvuoksi että korvaus voitaisiin suorittaa sellaisille
omistajille, jotka mahdollisesti tulisivat sitä vaatimaan.

Olimme kaikki ahkerassa työssä ja päivät kuluivat jotensakin
hupaisesti. Joulukuu oli jo käsissä ja ilmat olivat muuttuneet
kylmemmiksi ja kuivemmiksi. Ainoa levottomuutemme syy oli, että Luizin
ja Felipen olisi pitänyt palata nyt, jos heidän retkensä vain oli
onnistunut.

Mutta päivät liittyivät viikoiksi eikä heitä vain kuulunut tuleviksi.
Olimme alkaneet pelätä jo pahinta, ja tohtori Valdez aikoi jo lähteä
itse koettamaan saadakseen kenraalin määräykset ja kuullakseen
veljensäpojan kohtalosta, kun eräänä päivänä molemmat lähetit saapuivat
aivan terveinä, Luizkin miehen pukuun puettuna. Satuin juuri olemaan
vahdinvaihdossa kylän ulkopuolella, kun he tulivat näkyviin. Juoksin
heti heitä vastaan huutaen heidän nimensä iloissani.

Luizin kasvoihin ei kumminkaan ilmestynyt mitään vastaavaa iloisuutta.
Hän puristi kättäni sanomatta mitään, ja silloin tiesin heti, että
jotakin oli tapahtunut.

"Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Kenraali — onko hän joutunut
vangiksi, ammuttu vai miten on asian laita?"

"Ei, hän voi kyllä aivan hyvin", vastasi Luiz pinnistetyllä ja kylmällä
äänellä.

"Entä sinä, Luiz? Jouduitko vangiksi? Ovatko he kiduttaneet sinua?"

"Ei!" ja hän nauroi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään hilpeyttä.
"Katsohan tätä! Olen tullut heidän linjojensa läpi avoimesti tämän
turvakirjan avulla. Tämä kallis paperi", hän liehutti erästä sinistä
paperikaistaletta silmieni edessä, "on komentavan kenraalin itsensä
allekirjoittama. Siinä määrätään, että kaikkien espanjalaisten
upseerien ja sotamiesten, jotka satun kohtaamaan, on autettava minua
pääsemään Tumabongiin. Sinun ei tarvitse pelätä tykkiveneiden eikä
risteilijöiden saapuvan tänne nyt, ystäväni, ja jos tänne tulee
espanjalaisia joukkoja, tulevat he kuin veljet", ja hän nauroi jälleen
vielä katkerammasti.

"Mutta en ymmärrä. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyin.

"En minäkään ymmärrä, mutta se merkitsee rauhaa, niin häpeällistä ja
epäilyttävää, että haluaisin mieluummin nähdä tämän maakunnan uivan
veressä. Voi, mitä sanoinkaan! Hänhän oli isäni ystävä ja isäni luotti
häneen. Kenties tuomitsen häntä väärin."

"Tuomitset, ketä?" kysyin ollen aivan ymmällä.

"Kenraali Aguinaldoa. Hän on solminut rauhan komentavan kenraalin, tuon
vasta nimitetyn Primo de Riveran kanssa, ja kansa sanoo, että Aguinaldo
ja muut johtajat on lahjottu. Mutta ehkä se onkin valetta. Rauha on
kumminkin varma, kenraali lähtee Kiinaan ja meidän kaikkien muiden on
alistuttava. Minulla on mukanani määräykset kapteeni Hemingwaylle.
Evan, luuletko hänen tottelevan?" kysyi hän nopeasti.

"En osaa sanoa", vastasin hitaasti. Tämä uusi onnenrattaan pyörähdys
oli niin hämmästyttänyt ja mykistyttänyt minut ajatellessani, mitä se
merkitsi ja miten se tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, etten voinut
sanoa sen enempää. Saatoin vain vaitiollen kävellä Luizin sivulla
kunnantaloon.

Ehkä myöskin toivoin sisimmässä sydämessäni, että Luiz oli erehtynyt
kuultuaan perusteettomia huhuja, ja luulin kapteenin kirjeen oikaisevan
väärinkäsityksen. Mutta tämä toivoni haihtui pian. Kyläläisten
äänekkäät tervetulotoitotukset lähettien ilmestyessä näkyviin toivat
kapteeni Hemingwayn kunnantalon ovelle. Hänkin tervehti tulijoita
iloisesti ja keventynein mielin, vaikka heidän kasvojensa ilmeet ja
käyttäytyminen valmistivatkin häntä kuuntelemaan huonoja uutisia. Hän
otti hänelle osoitetun käärön, aukaisi sen ja luki kirjeen pari kolme
kertaa selvästi hämmästyneenä. Sitten hän käski minun kutsua tohtori
Valdezin ja Livingstonin paikalle.

Molemmat olivatkin jo tulossa kiireesti paikalle kuultuaan lähettien
turvallisesta paluusta, ja kun he olivat suoriutuneet ensimmäisistä
tervehdyksistään, kutsui kapteeni meidät erääseen kunnantalon osaan,
johon hän oli sijoittanut konttorinsa, ja kertoi meille uutisensa.
Huhut olivat tosia. Uusi komentava kenraali oli tullut Espanjasta
ostamaan rauhaa, ja hän oli ostanutkin sen -kuinka kalliista hinnasta,
en ole milloinkaan saanut varmasti selville. Mutta kun hän oli
luvannut myönnytyksiä ja vannonut hyvittävänsä kaikki vääryydet,
joita filippiiniläiset saivat kärsiä, loppui kapina siihen. Jouluna
oli kaikkien kapinallisjohtajien mentävä kenraalin luo vahvistaakseen
tuon sopimuksen, jonka jälkeen kapinallisten oli alistuttava. Yleinen
armahdus luvattiin kaikille, ja kaiken katkeruuden ja riitojen luultiin
häviävän yleisen rauhan ja veljeyden tieltä.

"Mutta kuinka kauaksi?" huudahti tohtori Valdez katkerasti. "Olemme
kuulleet puhuttavan myönnytyksistä ja vääryyksien hyvittämisestä
ennenkin, mutta olemme saaneet niitä turhaan odottaa. Niin on tapahtuva
nytkin."

"Ehkä", vastasi kapteeni ajattelevasti. Hän silmäili kirjettä jälleen
ja nyt oli hänen vuoronsa nauraa. "Vaikka kapina onkin loppunut, on
minut kumminkin nimitetty tämän paikan komentajaksi. Nämä molemmat
seikat eivät sovi mielestäni ollenkaan yhteen. Luullakseni on tämä joko
tuollaista 'Hamletin kiinniottamisesta luopumista' tahi —"

Hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten hiljaa: "Tahi on tämä vain
jatkon alku."

"Ah!" Tohtori Valdez katsahti häneen tiukasti. "Mitä aiotte tehdä?"

"Hajoitan joukkoni ja ryhdyn rakentamaan laivaa", vastasi hän hitaasti.
"Jos tämä hälinä on kokonaan loppunut, on minun saatava itseni ja
mieheni tuonne etelään, Borneoon, niin pian kuin suinkin, sillä tuo
yleinen armahdus ei koske luullakseni muukalaisia aseiden kuljettajia,
jotka ovat olleet vielä kaupanpäälliseksi aseissakin hallituksen
joukkoja vastaan. Mutta siinä tapauksessa, ettei se ole ohi, koetan
tehdä parhaani pysyttääkseni mieheni täällä laivanrakentajina, jos he
vain haluavat jäädä."

"Olen iloinen, että olette ajatelleet sitä", sanoi tohtori Valdez
harkitusti. "Luullakseni on meillä vielä hieman toivoa, mutta, pelkään,
hyvin vähän."

"Entä te, tohtori, aiotteko alistua muiden mukana?"

"Minäkö?" Tohtorin silmät salamoivat. "Haluan mieluummin tulla
ammutuksi. Mitä sinä sanot, Luiz?"

Poika pisti kätensä setänsä kainaloon. "Niinkuin sinäkin, setä."

"Olet kunnon poika! Entä sinä, Felipe?"

"Olen vannonut valan", vastasi Felipe synkästi, "enkä voi rikkoa sitä,
sillä se vannottiin ikuisiksi ajoiksi."

"Sellaista ajattelinkin. Siinä kuulette vastauksemme, kapteeni."

"Se oli suunnilleen niinkuin arvasinkin." Kapteenin kasvot näyttivät
kumminkin synkiltä. "Tiedättehän vaarat, tohtori?"

"Kyllä ja niiden vuoksi juuri rikonkin valani. Katsokaa, jos tämä
kirottu sopimus jää voimaan ja te saatte laivanne rakennetuksi,
kapteeni, niin viettekö meidät mukananne johonkin vapaaseen maahan?"

"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi kapteeni heti epäröimättä.
"Tulkoon vaikka mitä, niin pysykäämme yhdessä. Amos, sanopas sinäkin
mielipiteesi."

"Tiedätte kai sen", murahti vanha Livingston. "Kuinka kauan tulee tämä
kukoistava välirauha kestämään?"

"Korkeintaan kolme kuukautta."

"Siinä ajassa voimme kyllä rakentaa merikelpoisen laivan tällaisessakin
paikassa. No niin, sen parempi, että meillä on aikaa seurata asiain
kehitystä. Mutta tästä rauhasta en maksa palanutta puupenniäkään",
lisäsi hän ratkaisevasti.



XVI.

TAISTELU MAALISKUUN VIIDENTENÄKOLMATTA PÄIVÄNÄ.


    "Häpeälliset teot tahtovat tulla ihmisten
    tietoon, vaikka ne olisikin kätketty miten
    syvälle tahansa maan alle."

                            _Shakespeare_.

"Missä kapteeni on? Minut pitäisi hirttää, kun en milloinkaan muista
sanoa häntä kenraaliksi!" huusi vanha Livingston syöksyessään
kunnantaloon, jossa juuri järjestelin tavaroita.

"Luullakseni tulee hän sanomaan, ettei hän ole kumpikaan juuri tällä
haavaa", vastasin.

"Ah, nyt se on ohi, kaikki tyyni, toivoakseni! Mitä minä teille
sanoinkaan? Sanoin, ettei tämä kirottu rauha ole palaneen puupenninkään
arvoinen, ja olinkin oikeassa. Se on rikottu jo, ja luullakseni voi hän
nyt ruveta kenraaliksi milloin vain haluaa."

"Mitä? Onko rauha rikottu? Milloin ja kuinka? Tulkaa mukaani telakalle,
Livingston. Hän on siellä valvomassa kannen paikoilleen asettamista
ja hän haluaa luonnollisesti kuulla uutiset heti. Mitä tämä kaikki
kumminkin tarkoittaa?"

Vanhan Livingstonin punaiset kiihtyneet kasvot muuttuivat jälleen
nopeasti vakaviksi. "Sotaa vihdoinkin tähänkin maakuntaan, taistelua,
jossa ei anneta armoa puolelta eikä toiseltakaan, mitä minä ainakin
luulen huomaavani! Ah, tuoltapa tuo kapteeni tuleekin! Tulkaahan
hieman tänne syrjään, kenraali. Minulla on teille uutisia, hyviäkö vai
huonoja, riippuu kunkin mielipiteistä, mutta luullakseni on kumminkin
parasta, ettemme puhu niistä nyt muille tällä haavaa. Kapina on alkanut
jälleen. Leonissa tappelevat ne jo kuin paholaiset ja ovat lähettäneet
pyytämään teiltä apua."

"Leonissako? Lopezhan oli- muistaakseni ollut siellä maaherrana?"

"Ja on nyt jälleen! En minä valehtele. Hän matkusti Manillaan jollakin
tavoin tuon tykkivenetaistelun jälkeen, sai sieltä käsiinsä jonkun
lahjottavan vaikutusvaltaisen henkilön ja osasi esittää asiansa niin
hyvin, että häntä oikein ylistettiin Valdez-raukan murhaamisesta.
Ihmettelen, miten hän voi kääntää asiat niin. Hänet nimitettiin jälleen
Leonin maaherraksi ja hänelle annettiin suojelusvartiokin hänen
valtansa turvaamiseksi. Siellä on hän ottanut käytäntöön kaikki entiset
keinonsa ja viimeksi on hän ruoskituttanut muutamien kylien virkailijat
bejucoruoskilla syystä että asukkaat eivät ole maksaneet verojaan."

"Millaisia nuo ruoskat ovat?" kysyin.

Kapteenin kasvot kovenivat. "Bejuco-ruoskassa on paksu bambuvarsi ja
siima on letitetty piikkisimmästä rottingista. Se repii ihon kokonaan
siekaleiksi ja tavallisesti tappaa uhrit."

"Niin,, ne ovat tappaneet useimmat heistä, jos vain tuon lähetin
puheessa on perää, mutta heidän ystävänsä ovat nousseet kapinaan
Lopezia vastaan. He piirittivät hänet Leonin kunnantaloon, mutta hän
onnistui lähettämään sanan lähimmille espanjalaisille joukoille, ja nyt
ne tappelevat koko piirikunnassa. Kapinalliset ovat lähettäneet tämän
miesraukan, jota myöskin on ruoskittu, luoksemme näyttämään haavojaan
ja pyytämään apua."

"Missä hän on?"

"Valdezin talossa. Tohtori hoitaa häntä."

"Menen hänen luokseen heti. Sillä aikaa on sinun, Amos, koottava kaikki
täällä olevat miehemme ja ilmoitettava noille kymmenelle, että he
valmistautuvat kokoamaan loppuja. Sinä, Williams, saat pitää huolta
pyssyistä ja ampumatarpeista."

Hän poistui nopeasti Valdezin taloa kohti minun palatessani
kunnantaloon ja Livingstonin mennessä telakalle, jossa uutta
laivaamme rakennettiin, kokoamaan miehiä. Niiden joukossa olivat omat
kolme malaijiamme, nuo kymmenen ja viimeisen Tumabongissa olleen
vallankumouksellisen joukon taatuimmat miehet, jotka nyt saisivat
muodostaa uuden armeijan ytimen, jos nyt sellainen koottaisiin.
Muista miehistämme olivat muutamat menneet kotiinsa, mutta useimmat
peläten paikallisten maaherrain kostoa olivat katsoneet edullisemmaksi
jäädä läheisyyteemme ja elättivät itseään nyt kalastamisella ja
metsästämisellä tahi auttamalla hitaita kyläläisiä sellaisten
maanviljelystöiden suorittamisessa, jotka olivat aivan välttämättömät,
saaden ruoan ja asunnon palkakseen.

Tuosta niin sanotun rauhan julistamisesta oli nyt kulunut noin
kaksi kuukautta. Tiedettiin Aguinaldon ja muutamien muiden
kapinallispäälliköiden poistuneen maasta, ja todella, saadakseen
heidät suostumaan siihen, oli heille myönnetty kaikenlaisia etuja,
kun taasen muutamat muut henkilöt, jotka eivät olleet ottaneet
kapinaan suoranaista osaakaan, pakotettiin maksamaan suuria rahamääriä
saadakseen mennä maanpakoon tahi pelastuakseen vankilasta. Mutta
lukuunottamatta tätä ei sopimuksen muita ehtoja oltu ollenkaan
täytetty. Rauhoittaja — näyttää siltä kuin espanjalaisilla
veronkantajilla olisi suurin oikeus tuohon arvonimeen — toimiva
komentava kenraali, Primo de Rivera, oli palannut isänmaahansa
nauttiakseen kapinallisen maakunnan rauhoittajalle oikeudenmukaisesti
tulevasta kunniasta ja arvonannosta, ja hänen seuraajansa Augustin
pappeineen oli nopeasti alkanut käyttää kaikkia vanhoja keinoja
yllyttääkseen kansan jälleen uuteen kapinaan.

Kuinka pitkälle he olivat onnistuneet yrityksissään, näkisimme
pian Leonin tapahtumista. Samanlaisia kertomuksia olimme kuulleet
muualtakin silloin tällöin, mutta olivatko ne oikeita vai vääriä emme
kyenneet saamaan selville. Tumabongissa kumminkin olimme saaneet
elää ahdistamatta ja häiritsemättä. Tiesimme kyllä viranomaisten
olevan selvillä siitä, että kylässä ja sen ympäristössä oli suuria
kapinallisjoukkoja, jotka eivät olleet alistuneet eivätkä luovuttaneet
aseitaan, mutta joko he uskoivat ilmoitukseen, että Annabel Leen lasti
oli tuhoutunut laivan mukana, tahi eivät he välittäneet lähettää
tarpeellisen suurta joukkoa masentamaan kapinallisia. Totta on, että
kuulimme silloin tällöin huhuja vanhojen tuttaviemme, tykkiveneitten,
takaisin tulosta risteilijän tahi parin kanssa puhaltamaan meidät
mereen, kuten he sanoivat, mutta niitä ei ollut vielä kuulunut. Ja niin
olimme saaneet rauhallisesti jatkaa työtämme, joka kokosi kyläläisiä
ympärillemme kaikkina heidän runsaina lomahetkinään tuijottamaan,
ihmettelemään ja arvostelemaan. Sillä kapteenin pääjohdolla, Kasimin
ollessa kirvesmiesten päällikkönä, Abdulrahman kaikkien tuhattaiturien
etumiehenä ja vanhan Livingstonin kielen kehoittaessa kaikkia
väsymättömään työhön, rakensivat tuliset sotilaamme hyvin sievää pientä
laivaa, tukevaa ja tarpeeksi kantavaa, jolla aioimme purjehtia etelään
päin sellaisten toveriemme kanssa, joiden saarilta poistuminen näytti
välttämättömältä, jos nyt todellakin oli niin, että kapina oli loppunut.

Nyt Leonista kuulemamme uutiset panivat meidät epäilemään, etteivät
asiat olleetkaan niin, ja puhuteltuaan tuota Valdezin talossa
olevaa miesraukkaa päätti kapteeni lähteä sinne heti. Asestettuamme
kaikki saatavissa olevat miehet, joiden joukkoon yhtyi muutamia
vapaaehtoisia Tumabongistakin, läksimme muudatta viidakon halki
viepää huonoa polkua samoilemaan päämääräämme kohti, joka sijaitsi
noin kahdentoista peninkulman päässä. Siellä oli kumminkin jo kaikki
loppunut. Kapinalliset olivat koonneet suuria joukkoja ja karkoittaneet
Lopezin ja espanjalaiset joukot paikasta. Luultiin Lopezin matkustaneen
Manillaan saamaan lisäohjeita ja otaksuttiin hänen pian palaavan
kostaakseen, minkä vuoksi kapinan johtajat, joissa toimi kokonaan
sotilaallisista asioista tietämättömiä talonpoikia, pyysivät kapteeni
Hemingwayta rupeamaan heidän päällikökseen.

"Jos vain on olemassa hiemankin edellytyksiä tehokkaaseen vastarintaan,
suostun mielelläni pyyntönne", vastasi hän heille suoraan, "mutta emme
yksinämme voi vastustaa maakunnan kaikkia joukkoja. Kerroitte minulle,
että Cavitéssa ja Batangassa on vielä asestettuja vallankumouksellisia
joukkoja. Se on hyvä. Lähetän lähettejä heidän luokseen ottamaan selvää
heidän lukumäärästään ja tarkoituksistaan, ja jos he ovat halukkaat ja
tarpeeksi vahvat taistelemaan, yhdymme heihin."

Vaikka nuo miesraukat pelkäsivätkin alistumisen aiheuttamia seurauksia,
ymmärsivät he kumminkin hänen todistelujensa järkevyyden.

Kolme- tahi neljäsataa talonpoikaa, joilla ei ollut varajoukkoja,
eivät voisi kauan vastustaa viranomaisia, joilla oli huhujen mukaan
yli kymmenentuhatta harjautunutta sotilasta käytettävänään. Mutta
jos taasen toiselta puolen pari kolme muutakin paikkakuntaa oli
noussut kapinaan ja noiden espanjalaisten joukkojen oli hajaannuttava
pienempiin, eri paikkoihin lähetettäviin retkikuntiin, oli enemmän
toivoa sellaisen hyökkäyksen onnistumisesta, johon nämä Leonin ja omat
joukkomme halusivat ryhtyä. Ensimmäiseksi työksemme oli meidän saatava
selville liittolaistemme asema ja voimat, ja kapteeni tiedusteli nyt
vapaaehtoisia, joiden oli koetettava päästä noiden toisten johtajien
puheille.

Mutta vaikka kaikki tiesivätkin tehtävän hyvin vaaralliseksi
ja vaikeaksi, on hauska mainita, että suuri joukko Leonista
kotoisin olevia miehiä ja koko oma joukkomme, Amos Livingstonista
rauhallisimpaan ja laiskimpaan tumabongilaiseen kalastajaan asti,
astuivat esille tarjoten palveluksiaan.

Kapteeni katsoi meihin iloisesti hämmästyneenä. "En voi lähettää teitä
kaikkia, ja mitä upseereihin tulee, niin ei ainakaan sinun vähäinen
kielitaitosi, Amos, riitä tähän tarkoitukseen, eikä Williamsinkaan."

"Mutta minähän osaan hieman tagalogin kieltä", sanoin pyytävästi.

"Et kumminkaan tarpeeksi, poikaseni. Tohtori, te olette liian
tarpeellinen mies pantavaksi vaaralle alttiiksi, ja Luiz on jo osaltaan
täyttänyt velvollisuutensa."

"Mutta minähän pääsin takaisin ehein nahoin, pätevin syy, miksi minut
on jälleen lähetettävä. Saanko, kenraali?" lisäsi hän rukoilevasti.

"No olkoon! Te ja Felipe olette mainioita vakoilijoita ja saatte
senvuoksi lähteä Cavitéhen. Nyt haluan saada vielä pari miestä, jotka
tuntevat Batangan seudut hyvin, lähtemään sinne."

Muudan Leonin mies ja yksi noista kymmenestä, molemmat alkujaan
Batangasta kotoisin olevia alkuasukkaita, valittiin lopulta ja kaikki
neljä aloittivat heti välttämättömät matkavalmistuksensa. Pääasia oli
tietysti, että he herättäisivät niin vähän huomiota kuin suinkin. Luiz
pukeutui kerran vielä naiseksi ja Felipe, ollen muka hänen miehensä,
sai näytellä jonkunlaista kulkukauppiasta, joka kaupitteli pieniä
esineitä kulkiessaan kylästä kylään.

Tarpeelliset matkapassit voitiin heille myöskin hankkia. Toiset kaksi,
lopetettuaan muka kuvitellun työnsä eräällä tupakkaviljelyksellä,
palasivat nyt Batangassa oleviin koteihinsa, ja ehkä ensimmäisen kerran
moniin vuosiin toinen heistä matkusti nyt omalla nimellään. Heidän
passinsa olivat ainoat heidän mukanaan kuljettamansa paperit, sillä,
lukuunottamatta vaaraa pitää hallussaan epäilystä herättäviä papereita
tällaisina aikoina, oli hyvin epävarmaa, saisivatko, kapteenin
ilmoitusten vastaanottajat selvää koko tiedonannosta, jos se olisi
kirjoitettu paperille.

Katsoimme heidän lähtöään hieman kateellisesti ja ryhdyimme sitten
odottamaan heidän paluutaan niin kärsivällisesti kuin meille oli
mahdollista. Emme kuluttaneet kumminkaan aikaamme toimettomuudessa.
Meidän oli oltava alituisessa yhteydessä Tumabongin kanssa ja
laitettava molemmat paikat puolustuskuntoon mahdollisesti joko maan
tahi meren puolelta tapahtuvien vihollisten hyökkäysten varalta ja
harjoitettava alituisesti suurenevaa pientä armeijaamme tulevaan
tehtäväänsä. Mutta kumminkin tuntui aika hyvin pitkältä, ennenkuin
ensimmäinen lähetti palasi.

Hän oli noiden kymmenen joukkoon kuuluva batangalainen. Hän oli
joutunut vangiksi tovereineen, ja luullen sen lisäävän heidän
pakenemismahdollisuuksiaan, olivat he selittäneet olevansa aivan
outoja toisilleen sanoen tutustuneensa toisiinsa matkalla. Tämä oli
epäilemättä ollut onneksi toiselle miehelle, sillä hän oli kertonut
juttunsa niin uskottavasti ja iloisen rohkeasti kuin ainoastaan
pitkäaikaisesti vankiloihin ja tutkintoihin tottunut voi tehdä, että
hänet oli vapautettu. Hänen toverinsa oli pidätetty epäiltävänä, "joka
tarkoittaa", sanoi ystävämme tunteettomasti, "että hänet ammuttiin
seuraavana aamuna. En jäänyt kumminkaan sitä katsomaan."

Johtajamme ei voinut moittia miestä. Hänelle uskotun ilmoituksen
turvallisesti perillevieminen oli hänen toverinsa henkeä arvokkaampi,
vaikka hänen välinpitämättömyytensä loukkasikin hieman tunteitamme. Hän
oli vienyt sanan oikeaan paikkaan ja toi nyt vastauksen, joka tyydytti
jotensakin meitä. Noiden johtajien joukot oli asestetut ja valmiit,
odottaen ainoastaan merkkiä noustakseen kapinaan. "Ja tuo merkki",
lisäsi mies merkitsevästi, "saapuu Hongkongista."

"Aguinaldoltako?" kysyi kapteeni nopeasti. "Onko hän siellä?"

"Kyllä, kenraali."

"Sitten hän ei olekaan petturi", sanoi tohtori Valez hyvin
huojentuneesti. "Hän on vain ottanut rahat espanjalaisilta hankkiakseen
enemmän sotatarpeita kapinallisille."

Olisi ollut aivan hyödytöntä ruveta todistelemaan tuollaisen teon
kunniattomuutta, sillä olisi ollut ehkä kohtuutonta vaatia kunnian
käsitteiden voimassa pitämistä tällaiselta orjuutetulta ja sorretulta
kansalta. Kumminkin hämmästyimme hieman kuullessamme tohtori Matteo
Valdezin, joka oli mielestämme niin kunnon mies, iloitsevan niin
avoimesti heidän puolueensa johtajan ja oman veljensä ystävän tekemästä
kepposesta.

Päivät kuluivat hitaasti, mutta muut lähettimme eivät palanneet. Heidän
turvallinen paluunsa pitkän viipymisen jälkeen ensimmäisellä kerralla
piti yllä toivoamme jonkun aikaa sen jälkeen kuin heidän otaksuttu
paluunsa olisi pitänyt tapahtua, mutta sitten aloimme saada varmuuden,
että heille oli sattunut joku onnettomuus. He olivat poistuneet
luotamme maaliskuun puolivälissä, ja vaikka suurin osa seudusta, jonka
kautta heidän oli kuljettava, kasvoikin tiheätä viidakkoa, olisi
heidän kumminkin tavallisten olosuhteitten vallitessa ja näin kuivana
vuodenaikana pitänyt saapua Cavitéhen neljässä tahi viidessä päivässä.
Mutta kuukausi loppui ja huhtikuun ensimmäinen viikko kului, ennenkuin
Felipe saapui väsyneenä, masentuneena ja yksinään.

Hänen kertomansa juttu oli peloittava. Luiz ja hän, ihmeellisten
valepukujensa ja taitavuutensa turvissa, olivat kulkeneet levottoman
maakunnan ja myöskin espanjalaisten joukkojen miehittämien paikkojen
kautta onnettomuuksitta. He olivat tavanneet tyytymättömien johtajat
Cavitén maakunnassa ja vaaratta ilmoittaneet heille viestin. Kaikki
siellä asuvat ihmiset olivat olleet äärettömästi tyytymättömät
espanjalaisiin ja valmiit lähtemään sotaan, joka näytti ilahduttavan
heitä. He huomasivat niin ollen mielihyvällä, että tämä nykyinen
liikehtiminen ulottui laajalle, ja saivat myös kuulla Hongkongissa ja
muissa paikoissa olevien salaisten johtajien toivovan, että kapina
puhjettuaan muuttuisi aivan yleiseksi. Luiz tiesi kapteenin toivovan
juuri tätä samaa ja jäi sen vuoksi mielellään vielä muutamiksi päiviksi
uusien ystäviensä luokse saadakseen tarkemmin määriteltyjä tietoja
Leoniin vietäviksi.

Niin pitkälle siis oli kaikki mennyt hyvin, mutta sitten tapahtui
onnettomuus. Muutamat johtajat, heidän joukossaan Luiz, olivat
matkustaneet Manillaan neuvottelemaan muiden kapinallisten kanssa.
Felipe oli seurannut nuorta herraansa sinne, mutta ei ollut ollut läsnä
keskustelutilaisuudessa. Pidettiin kokouksia sekä yleisempiä että
yksityisempiä jotka, vaikka ne kaikki olivatkin enemmän tahi vähemmän
valtiollisia, eivät suinkaan kaikki olleet kapinallisia luonteeltaan.
Useimmat olivat tyytymättömät saarten hallintoon ja olisivat mielellään
uhranneet paljonkin saadakseen olosuhteet muuttumaan, mutta he
pelkäsivät sisällistä sotaa ja eräässä kokouksessa ehdottivat toisia
rauhallisempia keinoja vääryyksien lopettamiseksi. Felipe luuli
erään maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä pidetyn kokouksen olleen
sellaisen.

Kuinka se sitten lieneekään tapahtunut, oli juuri tämä erityinen kokous
joutunut viranomaisten tietoon erään papin välityksellä, joka toimi
vakoilijana. Talon, jossa kokousta pidettiin, ympäröivät nopeasti
sotamiehet, jotka murtautuivat sisään tappaen jokaisen hiemankaan
vastustelevan ja vangiten muut. Tietysti oli heillä oikeus menetellä
niin, ja jos Luiz Valdez olisi tapettu hänen taistellessaan joukkoja
vastaan, olisimme ainoastaan voineet syyttää hänen surmastaan huonoa
onnea sodassa. Mutta Felipe oli nähnyt nuo ammutut henkilöt ja hän voi
varmasti sanoa, ettei hänen nuori herransa ollut niiden joukossa.

Sitten jatkui kertomus kumminkin niin, että se sai meidät kaikki
raivostumaan ja kiihoitti kaikki saarten tyytymättömät toimimaan heti,
kun he kuulivat sen. Nuo onnettomat ja puolustuskyvyttömät henkilöt,
jotka olivat antautuneet joukoille, vietiin vankilaan ja ammuttiin
seuraavana aamuna heitä sen paremmin tutkimatta.

Kun Felipe oli kuullut uutisen, oli hän aivan raivostunut surusta ja
koettanut kaikin mahdollisin keinoin saada tarkemmin selville Luizin
kohtalon, mutta ei ollut kuullut sen enempää. Hänen kysymyksensä
olivat kohdistaneet epäluulot häneen itseensä ja hänet oli vangittu
ja asetettu monien kuulustelujen alaiseksi, mutta hän oli onnistunut
pettämään vangitsijansa ja oli palannut nyt tuomaan noita pahoja
viestejä johtajilleen, jotka olivat hänet lähettäneet. Nämä olivat
käskeneet hänen heti mennä kapteeni Hemingwayn luokse sanomaan tälle,
että hän heti lähtisi joukkoineen liikkeelle ja yhtyisi heihin, sillä
he aikoivat kohdistaa iskun vihollisiin niin pian kuin olosuhteet sen
vain sallisivat.



XVII.

ERÄS KAHAKKA JA ODOTTAMATTOMIA UUTISIA.


    "Sivistynyt kristillinen vuosisata näkee meidän vielä tappelevan,
    kiljuvan ja raivoavan, vielä me kiusaamme, lyömme, juoruamme,
    viillämme ja pistämme hengiltä, vielä me jatkamme liikettämme ja
    hylkäämme puoleksi valmistetun nahan näyttääksemme raakalaisille,
    miten on työskenneltävä."

                                          _Rudyard Kipling_.

Surustamme ja raivostamme on turha puhuakaan. Luiz Valdez oli
ollut pienen joukkomme yleinen suosikki, sillä hänen rohkeutensa,
kestävyytensä ja iloisuutensa olivat tehneet hänet kaikille rakkaaksi.
Jos hän olisi kaatunut taistelussa, olisi hänen kuolemansa ollut
kaikkien mielestä vain ikävä onnettomuus, mutta asiain näin ollen
synnytti hänen kohtalonsa kiihkeän halun kostaa kaikkien meidän
sydämissämme.

Henkilökohtaisesti en halua juuri muistella noita päiviä, sillä hän
oli ollut toverini ja ystäväni, ja olin aivan hurjana raivosta noita
kohtaan, jotka olivat, kuten luulin, tappaneet hänet tutkinnotta
ja säälimättä hänen nuoruuttaan. Tuttavuutemme oli alkanut vaarojen
ja levottomuuksien keskellä, se oli uudistunut ja lujittunut hänen
sydämensä ollessa surullinen hänen murhatun isänsä vuoksi, ja
myötätuntoni ja toveruuteni olivat olleet hänelle rakkaat. Kun hän oli
palannut Tumabongiin Aguinaldon luo tekemältään retkeltä pahoillaan
ja toivottomana sen asian melkein selvästä epäonnistumisesta, jolla
hän oli vannonut uhraavansa henkensä, olin koettanut rohkaista hänen
mieltään kaikin tavoin ja kiinnittää hänen huomiotansa muihin asioihin.
Yhdessä olimme kalastelleet, metsästelleet ja tutkineet viidakkoa
silloin kun meillä oli ollut aikaa sellaiseen. Olimme nylkeneet
ja täyttäneet muutamia ampumiamme lintuja ja koristelleet synkän
kunnanhuoneen taitomme jotensakin hullunkurisilla saavutuksilla. Olimme
juosseet, uineet, soutaneet ja ammuskelleet yhdessä, kehittäen kumpikin
taitoamme näissä eri urheiluissa kiinteästi, mutta kumminkin hyvin
toverillisesti. Olimme jutelleet iltaisin ja pitkien vahtivuorojemme
kestäessä menneistä ajoista ja rakennelleet ruusuisia suunnitelmia
tulevaisuuden varalta, kunnes tunsimme toistemme elämän ja luonteet
hyvin, ja lopulta olin oppinut kunnioittamaan suuresti tagalogilaista
ystävääni. Ja nyt, kuten luulin, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin
kostaa hänen puolestaan, jos suinkin vain voin.

Koko joukkomme halusi yhtä kiihkeästi rientää eteenpäin päästäkseen
ratkaisevaan otteluun vihollisen kanssa viipymättä. Useimmat entiset
miehemme olivat yhtyneet meihin tähän aikaan, ja pienen armeijamme
lukumäärää olivat siis uudet tulokkaat lisänneet melkein joka
päivä. Melkein kaikilla oli joku juttu kerrottavana vääryyksistä ja
sorrosta, jotka olivat kiihoittaneet heidät kapinaan. Sekä yksityinen
kauna että yleiset vääryydet olisivat tehneet vihollisuuden tunteet
voimakkaammiksi, jos sellainen vain olisi ollut mahdollista. Joukoissa
ei voitu huomata pidättymisen halua eikä epäröimistä, vaan jokainen
mies oli valmis mieluummin kärsimään minkälaisia vaivoja tahansa kuin
alistumaan entisiin surkeihin oloihin.

Mutta näin suuri joukko ei voinut lähteä liikkeelle erikoisitta
valmistuksitta. Aseita, ampumatarpeita ja ruokavaroja oli jaettava joka
miehelle, ja uusien tulokkaiden oli ensin opeteltava hieman aseitten
käyttöäkin. Mutta lopulta olimme kumminkin valmiit ja läksimme iloisin
mielin paikasta, jota muutamat meistä eivät saaneet enää milloinkaan
nähdä.

Koska emme kumminkaan siitä mitään tienneet, ei se meitä
huolettanutkaan. Samosimme eteenpäin saadaksemme vihdoinkin taistella,
joka oli tarpeeksi kiinnittämään ajatuksemme silloin kun meillä oli
aikaa sellaiseen, sillä todellisuudessa ei meillä matkamme ensimmäisinä
päivinä ollut aikaa ajatella juuri ollenkaan. Tiemme kulki viidakkojen
ja soiden poikki, joissa ainoastaan kapea, joskus pitkiksi ajoiksi
nopeasti kasvavan vesakon alle häviävä jalkapolku piti meidät oikeassa
suunnassa. Sitten saavuimme avonaisemmille seuduille, mutta matkamme
ei edistynyt sittenkään juuri nopeammasti. Tiet olivat täynnä
polvensyvyisiä kuoppia tahi nilkkaan asti ulottuvaa tomua, jokien yli
johtavat sillat oli rikottu tahi ei siltoja ollut ollenkaan eikä sekään
ollut harvinaista, että joku joki oli viimeisen sadeajan kestäessä
huuhtonut pois melkoisen kappaleen sen rannalla olevasta tiestä. Nämä
olivat mainittavimmat seikat, ennenkuin pääsimme tuon suuren järven
Laguna de Bayn rannalle.

Olimme nyt myöskin saapumaisillamme maahan, jossa viimeisen
kapinavuoden kuluessa oli tapeltu melko ahkerasti. Oli aivan yleistä,
ettei kylissä ollut ainoatakaan täysin työhön kykenevää miestä, ja
naisten, lasten ja raajarikkojen oli tehtävä kaikki välttämättömimmät
työt pelloilla. Miehet oli kaikki viety sotamiehiksi joko pakottamalla
tahi muuten milloin minkin taistelevan puolen joukkoihin, ja "he eivät
ole vielä palanneet kotiin", ilmoittivat naiset meille toivovasti.
"Palaavatko he milloinkaan?" kysyin arvaillen itseltäni.

Saimme katsella kumminkin surullisempiakin näkyjä, poltettuja
viljavarastoja, hävitettyjä maatiloja, maahan luhistuneita taloja
ja niiden raunioissa hiljaisia ja säälittäviä luu- ja kallokasoja,
vaihdellen suuruudessaan kookkaista miehistä, joiden särjetyt aseet
olivat heidän vieressään, pieniin lapsiin, joiden ohuet lihattomat
kädet puristivat katkennutta varvasta. Sellaiset näyt kertoivat
rangaistusretkikunnista, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä hirveän
julmasti.

Tähän aikaan oli vielä vaikeata sanoa, kumpi puoli oli voitolla.
Espanjalaiset pitivät hallussaan kaikkia suuria kaupunkeja (suuri-sanaa
on tässä käytetty vertailevassa merkityksessä, sillä Panayssa
olevat Manilla ja Idolo ovat ainoat merkityksellisemmät paikat)
ja Cavitén telakkaa ja asevarastoa, ja heillä oli kymmenentuhatta
miestä vakituisia joukkoja Luzonissa. Mutta toiselta puolen olivat
nämä joukot, vaikka ne olivatkin urhoolliset, huonosti ruokittuja ja
opetettuja. Upseerit olivat tietämättömät ja toimeensa sopimattomat.
He eivät olleet milloinkaan vaivautuneet ottamaan selvää maasta, jossa
he taistelivat, ja kaikki oli vain eduksi sissisodalle ja siihen
ryhtyneille. Nämä tunsivat jokaisen tuuman maasta, ja kun heidät
oli karkoitettu jostakin asemasta, sijoittuivat he johonkin toiseen
tahi hajosivat ja kätkeytyivät viidakkoihin, kunnes hallituksen
joukot olivat lähteneet paluumatkalle, jolloin he taasen kokoutuivat
salaisesti ja kenenkään kuulematta ja seurasivat vihollistaan aivan
kuin he olisivat ajaneet takaa jotakin otusta, ampuen ja surmaten heitä
kunnes viholliset lopulta pääsivät johonkin suojaan.

Noudattaen aina tätä tapaa ja ryhtyen taisteluun ainoastaan milloin
heidät oli ahdistettu johonkin nurkkaukseen tahi kaikki luonnon
suomat edut olivat heidän puolellaan menettivät kapinalliset vain
muutamia miehiä, ja vaikka espanjalaiset upseerit ilmoittivat jokaisen
taistelun ratkaisevaksi voitoksi, tiedettiin varmasti, että jokainen
voitto pakotti hallituksen joukkoja vetäytymään yhä enemmän kaupunkien
suojaan. Laivoitta ja tykistöttä eivät kapinalliset voineet kyllä
milloinkaan toivoa voivansa valloittaa Manillaa tahi Cavitéta, mutta
niin kauan kuin espanjalaisten oli pakko uhrata parhaat voimansa Cuban
sodan jatkamiseen, voivat filippiiniläiset jatkaa kapinaa ja aiheuttaa
viholliselle tappiota miehiin ja rahallisiin kustannuksiin nähden,
häiritsemällä kauppaa ja kieltäytymällä maksamasta veroja, kaikki
vakavia asioita maalle, joka ei milloinkaan ole ollut taloudellisesti
vahva.

Sellainen oli asema meidän tullessamme pohjoiseen yhtyäksemme Manillan
läheisyyteen kokoutuneihin vallankumouksellisiin joukkoihin edistämään
voimiemme mukaan asiaa, joka oli niin kallis meille jokaiselle.

Olimme kyllin onnellisia saadessamme auttaa ystäviämme juuri silloin
kun meitä parhaiten tarvittiin. Erästä ampumatarpeita kuljettavaa
pientä kapinallisjoukkoa ahdisti voimakkaampi espanjalainen
joukko-osasto, ja meikäläisten oli hyvin vaikea puolustautua. Ampuminen
toi meidät paikalle. Etujoukkomme, jossa minäkin satuin olemaan, tuli
paikalle kiertotietä ja huomasi taistelun olevan käynnissä muutamassa
tien mutkassa, jonka kummallakin puolella kasvoi tiheää vesakkoa.
Kapinalliset olivat kokoutuneet yhteen joukkoon karkeasti kyhättyjen
vaunujensa luo, joissa heidän arvokas suojeltavansa oli, ja juuri
kun saavuimme paikalle, oli espanjalaisten johtaja lähettänyt puolet
joukostaan kiertämään metsän kautta ja hyökkäämään kapinallisten
selkään. Yllätys oli luultavasti heistä hyvin vastenmielinen, kun he
tapasivatkin meidät.

Cuevas toimi päällikkönä, mutta hänen vaikutusvaltansa miehiin oli
aina ollut hyvin vähäinen. Syöksyimme paikalle nyt, odottamatta käskyä
ja järjestymättä, ja hyökkäsimme vihollisen kimppuun. Tapeltiin noin
kymmenen minuuttia hyvin tuimasti ja muutamia miehiä kaatui kummaltakin
puolelta. Kaatuneiden lukumäärä olisi ollut suurempikin, mutta minun on
suoraan tunnustettava, että sotilaamme olivat huonoimpia ampujia, mitä
milloinkaan olen tavannut, lukuunottamatta vastustajiamme. Molemmat
puolet paukuttelivat komeasti, osaten kumminkin useammasti puihin kuin
vihollisiin ja sitten tarttuivat miehet pyssyihin kuin nuijiin syöksyen
toistensa kimppuun kuin villit, jollaisia he todellisuudessa olivatkin.
Kummallakaan puolella ei ollut juuri sanottavaa kuria. Huusin käskyjä,
kunnes huomasin, ettei niitä kukaan kuunnellut, ja hyökkäsin sitten
joukkoon yhtä hurjasti kuin muutkin lyöden miekallani oikeaan ja
vasempaan ja ampuen revolverillani silloin kun satuin muistamaan.

Suurenmoistahan se kyllä oli, mutta se ei ollut sotaa. Tappelu oli
paras sana kuvailemaan sitä, mutta sellaista olivat miehemme juuri
odottaneetkin taisteluintonsa herättämiseksi. Murrettuamme nämä
hyökkääjien rivit niin että he hajosivat ja pakenivat autoimme
tovereitamme lyömään muutkin perin pohjin. Nekin hajosivat ja
pakenivat, ja me läksimme ajamaan niitä takaa huutaen kuin paholaiset
ja ampuen aina tämän tästä. Muistan laukaisseeni kolme kertaa pientä
lihavaa upseeria kohti, mutta ammuin sivu joka kerta. Kuta vähemmän
puhumme tästä taistelusta kerskaillaksemme ampumataidollamme, sitä
parempi, sillä se ei sovi muuksi kuin verrattomaksi näytteeksi
kummankinpuolisesta kurin puutteesta.

Silloin kuulin kapteeni Hemingwayn huutavan meitä takaisin
jyrisevimmällä merimiesäänellään, ja minä kokosin kaikki näkyvissä ja
kuuluvissa olevat mieheni ja palasin vaunujen luo hengästyneenä ja
riemuissani. Siellä tapasin pääjoukkomme ja otin vastaan ansaitsemani
nuhteet, etten ollut pitänyt joukkoani koossa, luulemieni kiitosten
asemesta, että olin hajottanut viholliset. Seuraava puolituntinen
kului muiden miehieni kokoamisessa, ja sitten kuin tämä työ oli saatu
tehdyksi, ymmärsin täydellisesti, miksi olin ansainnut niin ankarat
moitteet, joita puolueettomasti tuli Cuevasinkin osaksi. Jos nimittäin
joku vihollisten joukko-osasto olisi keräytynyt uudelleen ja palannut
taistelunpaikalle, olisi meidän kuriton villijoukkomme ajaessaan
huutaen takaa pakolaisia hajautunut aivan tietymättömiin.

Mutta kaikesta huolimatta päästi päällikkömme meidät asiasta
helpommalla kuin olisimme ansainneet. Palatessamme huomasin hänen
keskustelevan kuormaston päällikön kanssa ja näin samalla, että hänen
poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Sitten kuin hän oli lopettanut
melko lempeät moitteensa, muuttui hänen käytöksensä. "Minulla on
tärkeitä uutisia meille kaikille!" huusi hän. "Luullakseni voi
isänmaamme toivoa nyt parasta, eversti Cuevas, sillä Yhdysvallat ovat
julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Jumala siunatkoon tähtilippuamme ja
sallikoon sen liehua kauan!"

Hän oli ainoa läsnäoleva amerikkalainen, mutta me hurrasimme kaikki
hänelle ja hänen erinomaiselle isänmaalleen niin että vaarat raikuivat.
Jos se vain voittaa sodan, tiesimme sen merkitsevän vapautta Cuballe
ja siedettäviä oloja filippiiniläisille, mutta luullakseni ei näillä
saarilla tällä haavaa ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi todellakin
käsittänyt näiden uutisten suuren merkityksen heille.

Kaikissa tapauksissa emme ainakaan me. Englantilaiset,
filippiiniläiset, malaijit vieläpä ranskalais-siiamilainen
merimiehemmekin huusivat: "Eläkööt amerikkalaiset! Kuolema
espanjalaisille! Filippiineille vapaus!" niin yksimielisesti ja
sydämestään, ettei se ollenkaan näyttänyt ennustavan päivää, jolloin
filippiiniläiset tulisivat taistelemaan amerikkalaisia vastaan melkein
tässä samassa paikassa.



XVIII.

VANHA TUTTU.


    "Pimeässä on myyrällä silmät."

    _Vanha espanjalainen sananlasku_.

Iloitseminen loppui ja jännitys laukesi pienimpään määrään, joka
oli mahdollinen juuri voiton, vaikkakin pienen, ja hyvien uutisten
saaneille miehille. Jonkun ajan kuluttua kutsui päällikkö minut
puheilleen.

"Arvaan, että sinulla ja miehilläsi on vielä paljon tarmoa
jäljellä, poikaseni, ja senvuoksi aion antaa teille tilaisuuden sen
käyttämiseen", sanoi hän ystävällisesti. "Olen luvannut muutamia miehiä
tämän saattojoukon lisäksi, sillä voihan sattua, että heidän kimppuunsa
vieläkin hyökätään, ja uskon ne sinun johdettaviksesi, jos vain lupaat
minulle, ettei tuollainen sinne tänne juoksenteleminen enää uudistu."

"Kyllä, kenraali, kiitoksia vain!" änkytin punastuen kovasti.

"Hyvä on. Kuormasto on matkalla erääseen Cavitén tuolla puolen
sijaitsevaan kylään, jossa suuri joukko vallankumouksellisia odottaa
vain näitä ampumatarpeita lähteäkseen eteenpäin ja yhtyäkseen samaan
joukkoon kuin mekin. Sinun on asettauduttava siellä olevan komentavan
upseerin käskyjen alaiseksi ja tultava hänen miestensä mukana
yhtyäksenne minuun. Saat mukaasi neljäkolmatta miestä. Onko ketään,
jonka erikoisesti haluat joukkoosi?"

Kaksi terävää ruskeata silmää ja pari hehkuvaa tummaa katsoivat
minuun pyytävästi. Niiden omistajat eivät olleet olleet mukana tässä
viimeisessä pienessä kahakassa ja pelkäsivät nyt jäävänsä pois
toisestakin. "Saanko Felipen ja Kasimin mukaani, herra kenraali?"
kysyin.

"Felipen varmasti, mutta Kasimin —", vastasi hän viivytellen. "No,
olkoon menneeksi! Hän on verraton odottamattomien tapausten sattuessa,
mutta muistakin varoa, ettei hänen kuuma malaijilainen verensä johda
häntä väkivaltaisuuksiin."

Lupasin jälleen innokkaasti ja valitsemani miehet tulivat luokseni
ripeästi. En silloin aavistanut, miten kiitollinen myöhemmin tulisin
olemaan heidän tulostaan mukaamme. Sitten kuin muut miehet oli valittu,
johtajat lausuneet tavanmukaiset kohteliaisuudet toisilleen ja kumpikin
joukkue veljellisesti hurrannut hyvästiksi, läksimme matkalle tomuista
tietä pitkin vaunujen pyörien kitinän ja puhvelien ammumisen säestäessä
kulkuamme.

Matkamme muodostui kumminkin hyvin yksitoikkoiseksi ja ikäväksi.
Emme nähneet jälkeäkään vihollisista, joista ei nähtävästi ollut
tarpeellista ahdistaa meitä uudestaan. Ehkä he olivat matkalla
Manillaan ilmoittamaan toisesta voitostaan? Ahersimme koko päivän
muristen melkein yhtä paljon kuin vahvat pienet puhvelimme, vaikka
en tahdokaan vihjata, että nämä viimeksi mainitut olivat pahoillaan
taistelun puutteesta, kuten me. Juuri ennen pimeätä kohtasimme
ystäviemme etuvartijat ja olimme yhtä iloiset tavatessamme heidät kuin
hekin tavatessaan meidät.

Luovutettuamme kuormastomme asianomaisille viranomaisille näytettiin
miehillemme, missä he saavat asua ja mistä he saavat noutaa
ruoka-annoksensa. Kuormaston päällikkö, eräs voimakas nuori alkuasukas,
ja minut vietiin erääseen hylättyyn pappilaan, jossa kenraalin
tilapäinen päämaja oli. Meille sanottiin, että hän halusi puhutella
meitä heti.

Seurasimme opastamme noita tavanmukaisia portaita taloon ja
sitten erään kuistin poikki muutamaan seurusteluhuoneeseen, jossa
hämmästykseksemme kenraali esikuntineen juuri söi päivällistä.
Kuulematta hyväluontoisesti ollenkaan anteeksipyyntöjämme pyysi
kenraali, joka oli hauskan näköinen ja iloinen nuori tagalogilainen,
meitäkin aterialle, ja vaikka me olimmekin tomuiset ja matkan
rähjäämät, ei kieltäytyminen voinut tulla kysymykseenkään. Toverini
sai istuutua kenraalin viereen, jossa hänen oli hyvin helppo kertoa
matkansa vaiheet, mutta minun käskettiin sijoittautua pöydän alapäähän,
johon ainoan huoneessa palavan öljylampun valo ei oikein voinut
tunkeutua. Katselin hieman uteliaasti läheisyydessäni olevien uusien
toverieni kasvoja, ja olin juuri todennut, että vastapäätä minua
istuva henkilö oli keski-ikäinen ja arvokkaan näköinen kiinalainen,
kun hämmästyin kuullessani hänen, kumarrettuaan minulle ensin, sanovan
englannin kielellä: "Onko nimenne Williams, vai erehdynkö?" Koska
lausuminen oli melkein täydellisintä, mitä joku kiinalainen voi saada
aikaan vaikeasti sanottavaan walesiIaiseen nimeeni nähden, vastasin
iloisesti: "Kyllä, nimeni on Williams", ihmetellen mielessäni, miten
hän oli saanut sen tietää.

Hän nauraa hihitti omituisesti, ja luulin kuulleeni tuon kakattamisen
jossain ennenkin.

"Annabel Leestäkö, vai miten?"

"Niin", vastasin jälleen yhä enemmän hämmästyneesti.

"En siis erehtynyt. Olette kuulemma menettäneet laivanne, tapelleet
Tumabongissa ja olette nyt filippiiniläinen isänmaanystävä. Niin se
käy", ja hän nauroi jälleen.

Huolimatta siitä, että hänen oli mahdoton ääntää kovaa ärrä ja että
hänen ässänsä olivat omituisesti venytetyt, puhui hän englannin
kieltä melko hyvin. Hän oli siististi puettu, paksu kultasormus
kiilsi hänen hyvin hoidetussa kädessään ja hän käytteli veistään ja
haarukkaansa taitavammin kuin monet hänen läheisyydessään, istuvat
tagalogilaiset upseerit. Kumminkin tuo omituinen nauru, ääni ja hänen
silmiensä kummallinen katse toivat mieleeni ainoastaan erään raukan,
joka oli silmäpuoli ja hyvin kumaraan painunut kärsimiensä kidutusten
seurauksista. Katsoin häneen jälleen. Vaikka hän olikin tyyni,
mukautuvainen ja varma ja käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan tässä
hyvin varustetussa pöydässä, huomasin kumminkin nopeasti, että hänen
hartiansa olivat vinot ja että niskassa oli omituinen kyttyrä, mikä
pani minut huudahtamaan: "Tehän juuri annoitte —"

"Viestin vietäväksi kapteenillenne Manillassa. Ymmärrättekö?" ja hän
rupesi jälleen puhumaan kulien tapaan.

"Mutta silmänne?" kysyin hämmästyneesti, sillä hänen molemmat silmänsä
olivat aivan terveet.

"Savea, väriä ja hieman kiinnelaastaria", vastasi hän nauraen, lisäten
sitten vakavasti: "Tuo viesti tuli kapteenillenne kalliiksi, eikö
tullutkin?"

"Kuinka tiedätte tämän kaiken? Kuinka olette nyt täällä? Miten —?"
Huulillani pyöri tuhansia muitakin kysymyksiä, mutta hän ehkäisi ne
tuolla ilottomalla pienellä naurullaan.

"Ah, tiedän useimmat asiat ja olen aina siellä, mikä on paras
mahdollinen paikka ajamalleni asialle. Teillä on tarkat silmät, herra
Williams. Huomasitte tämän ja tiedätte sen tarkoituksen", lisäsi hän
koskettaen kyttyräänsä vihjaavasti.

Hän oli siis huomannut katseeni. Punaistuin hirveästi. "Pyydän teiltä
anteeksi", änkytin. "Olen — olen —"

Hän katsoi minuun hyvin ystävällisesti. "Huomaan, että olette
oleskellut Kiinassa ja osaatte käyttää silmiänne ja korvianne. No
niin, olen kuollut siellä, mutta sain kärsiä hirveästi, ennenkuin
minun sallittiin kuolla. Täällä esiinnyn milloin minäkin", ja hän
nauroi jälleen. "Mutta nyt teihin. Tiedän asioita ja voin kertoa teille
jotakin mielenkiintoisa. Olen iloinen saadessani puhutella teitä, herra
Williams. Minulla on teille uutisia. Olette menettänyt erään ystävänne,
ettekö olekin?"

"Ystävänkö? Luiz Valdezinko?" kysyin surullisesti. "Kyllä." En voinut
sanoa enempää.

"Hän ei ole vielä aivan hukassa", sanoi hän hitaasti.

"Ei hukassa! Eikö hän sitten olekaan kuollut?" Hyppäsin seisoalleni.
"Mitä tarkoitatte??>

"Istuutukaahan jälleen. Kerron teille. Hän elää vielä tänään, mutta
huomenna hän kuolee. Hän on vankina Cavitéssa ja hänet ammutaan, ellei
—"

"Ellei!" huudahdin. "Voi, onko vielä olemassa hiemankaan toivoa?
Sanokaa minulle, olkaa niin hyvä. Voinko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"

"Jollette pelkää, niin on", vastasi hän harkitusti.

"Pelkääkö? Menen vaikka tuleen Luizin puolesta!" sanoin tulisesti.
"Kertokaa vain minulle miten asiat ovat".

"Tietysti. Mutta olkaa rauhallinen, sillä nämä miehet eivät tiedä
eivätkä välitäkään hänestä mitään, ja kenraali voi sanoa, ettette saa
siten panna omaanne ettekä muidenkaan henkeä alttiiksi, sillä yritys on
vaarallinen ettekä voi mennä sinne yksinänne."

"Täällä on miehiä, jotka panevat henkensä alttiiksi puolestamme",
sanoin totisesti. "Esimerkiksi Felipe, eräs noista viidestäkolmatta,
jotka luultavasti tunnette?" Hän nyökäytti päätään. "Hän on pannut
henkensä alttiiksi jo ennenkin Luizin puolesta ja tekee sen vielä
nytkin. Sitten on joukossani eräs malaiji, joka suhtautuu samoin
minuun. Riittävätkö he?"

Hän ei vastannut minulle heti, ja hänen rypistyneet kulmansa ja
ajattelevat kasvonsa ilmaisivat, että hän juuri ajatteli asiaa. Vihdoin
sanoi hän hitaasti: "Ehkä siitä voidaan suoriutua. Vaarallistahan se
kyllä on", ja hän kohautti hartioitaan, "mutta nythän on vaarallista
kaikkialla. Niin, nuo pari miestä, joihin voitte luottaa, riittävät
kyllä. Kerron teille aterian jälkeen, missä hän on ja miten voitte
vapauttaa hänet. Nyt olemme puhuneet kylliksi tässä tilaisuudessa
asiasta. Oletteko taistellut tänäänkin?" kysyi hän minulta tyynesti
tagalogin kielellä.

Ymmärsin vihjauksen, sillä minäkin olin huomannut, miten uteliaasti
seuralaisemme kuuntelivat pitkää vieraskielistä keskusteluamme, ja
olimmehan sitäpaitsi heidän vieraitansa. Hilliten kärsimättömyyteni
ja uteliaisuuteni niin hyvin kuin voin, kerroin oudostuttavan
iloisesti päivän kuluessa sattuneista seikkailuista, tulevista
mahdollisuuksistamme ja otaksutusta amerikkalaisten sekautumisesta
leikkiin hyväksemme. Jokaisella oli joku johtopäätös esitettävänä —
ilmaistiin monta suunnitelmaa, mitä kunkin asiaan sekautuneen pitäisi
tehdä — ja me kuuntelimme kohteliaasti. Oudoksuttavimmalta tuntui
minusta kumminkin heidän perinpohjainen tietämättömyytensä kaikkien
muiden valtojen paitsi heidän omansa asioista ja muistin kapteenin
eräässä tilaisuudessa lausumat sanat:

"Ymmärtävimpiä heistä voidaan luullakseni verrata noiden idässä olevien
kylien pakanuutta vastaan taisteleviin meluavimpiin diakooneihin. He
tietävät hieman, mitä he haluavat, mutta he eivät tiedä eivätkä välitä
hituistakaan siitä, mitä muut ihmiset tahtovat."

Syötyämme päivällisen emme kumminkaan voineet poistua aivan heti. Minun
oli kuunneltava tuon pienen ja hyvin kohteliaan kenraalin kiitoksia
ja ylistyksiä. Hän suhtautui paljon suopeammin päivän kuluessa
sattuneihin tapahtumiin kuin kenraali Hemingway, ehkä senvuoksi,
etteivät ne olleet hänellä niin selvillä. En voinut kuminkaan vastustaa
kiitoksista osallisen toverini peittelemättömiä vakuutuksia, ja minun
oli vain kumarreltava, hymyiltävä ja omaksuttava kehumiset sellaisella
vaatimattomuudella, että se tuotti minulle kunniaa, kuten minulle
sanottiin.

Lopultakin voimme poistua ja kiinalainen opasti minut erääseen pieneen
majaan, jossa hän asui ja jossa olevat tavarapaalut ja laatikot
ilmaisivat minulle, että hän varusti vallankumouksellisia joukkoja
joillakin tavaroilla. Kuinka ne oli salakuljetettu Manillasta ja
millaisessa valepuvussa hän kulki ulos ja sisään, en saanut milloinkaan
selville. Meillä oli kuitenkin nyt muuta puhuttavaa. Hän käski eräässä
majan toisessa huoneessa odottavan kiinalaisen palvelijan poistua,
pyysi minua istuutumaan seuraten itse esimerkkiä ja alkoi puhua
matalalla äänellä.

"Sanoin kerran, että olette vielä liian nuori tullaksenne sekoitetuksi
tällaisiin asioihin, herra Williams. Ehkä olin oikeassa, sillä
erehdyitte tuona yönä."

"Tiedän sen", tunnustin suoraan. "Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa
muistikirjaani."

"Niin, se oli ajattelemattomasti tehty, ja mitä sitten seurasi, oli
vieläkin pahempaa. Takerruitte heidän ansaansa yhtymällä tuohon
tappeluun."

"Mutta minun oli pakko. En voinut sallia, että Kasim olisi tapettu. Hän
on juuri tuo malaiji, josta kerroin teille."

"Oliko hänen elämänsä arvokkaampi noille, joiden puolesta toimitte,
kuin kuljettamanne viesti?" kysyi hän tyynesti.

Nolostuin hieman, sillä vaikka hänen kysymyksensä olikin hämmästyttävä,
tiesin hänen johtopäätöksensä oikeaksi. Arvailin, miten olisin toiminut
tuona päivänä, jos olisin saanut kapteenilta suoran käskyn hankkia
tiedot ja tuoda ne viivyttelemättä laivaan. Kumminkin olen aina ollut
iloinen, ettei asiaa minulle silloin esitetty tässä valossa.

Kiinalainen tarkasteli huolestuneita kasvojani julman tyytyväisesti ja
nauroi jälleen. "Hyvä on, herra Williams! Tämä asia ei ole kumminkaan
samanlainen. Nyt on teidän vain toimittava eikä ajateltava, ja
sellainen tehtävä sopii paremmin teille. Tahdon kuitenkin huomauttaa,
ennenkuin aloitan, etten vastaa mihinkään kysymykseen. Olette
nähnyt minun ennenkin palvelevan vallankumouksellisia ja nyt näette
minut täällä heidän vieraanaan, mutta kumminkin ilmaisen teille
espanjalaisten linjojen sisäpuolella tapahtuvia asioita, ettekä saa
kysellä minulta mitään. Ymmärrättekö?"

"En halua kysellä teiltä sen enempää kuin itse haluatte minulle
ilmaista", sanoin hitaasti, katsoen häneen kuitenkin samalla tiukasti.
Aloin ymmärtää hänen asemansa nyt. Hän oli ystävällisissä suhteissa
molempiin puolueihin, mutta oliko silti sanottu, että hän oli
uskollinen kummallekaan. Aikoiko hän olla rehellinen minua kohtaan nyt?

Hän katsoi minuun takaisin räpäyttämättä silmääkään. "Luiz Valdez on
ollut talossani tuosta onnettomasta kokouspäivästä aina eiliseen asti",
sanoi hän tyynesti. "Hän on ollut piilossa silkkipaalujen joukossa.
Taloani on alituisesti vahdittu ja pari kertaa on se tarkastettu. Jos
olisin halunnut kavaltaa hänet, olisi minun vain tarvinnut sanoa sana
tahi jättää joku sana sanomatta."

Kerran vielä tunsin punastuvani kovasti. Tämä mies näytti voivan lukea
sisimmät ajatukseni, mutta epäluuloni eivät näyttäneet häntä ollenkaan
loukkaavan. Hän jatkoi vain tyynesti: "Ihmettelette varmaan miten
hän pääsi pakoon ja miksi hän tuli luokseni. Nuo, joita hänen isänsä
poika olisi halunnut paeta, jos hän vain olisi voinut, pyysivät häntä
viemään tiedon heidän petoksestaan muille johtajille, mutta hän pakeni
valepukunsa turvissa. Tiedättehän, että hän oli pukeutunut naiseksi?"

"Kyllä", vastasin.

"Häntä ajettiin takaa ja hän riensi eteenpäin. Koska hän ei uskaltanut
mennä palvelijansa luokse, tuli hän talooni ja minä olen suojellut
häntä nämä viikot, vaikka se olisi voinut maksaa henkeni", lisäsi hän
vaatimattomasti.

Hyppäsin tahtomattani seisoalleni. "Pyydän anteeksi, sillä enhän voinut
tietää —" aloitin, mutta hän pakotti minut hymyillen jälleen tuoliini.

"Hän halusi palata luoksenne Leoniin monta kertaa, mutta taloa
vartioitiin liian tarkasti. Vihdoin, kun kaikki näytti turvalliselta,
läksi hän matkalle erään palvelijani toimiessa hänen oppaanaan. Tuosta
miehestä piti tulla kokki Annabel Leehen, mutta silloin kun te lähditte
matkalle, heitettiin hänet erehdyksestä mereen, jolloin hän tuli
luokseni."

"Kokkiko? Kertoiko hän meidän heittäneen hänet mereen? Onko hänen
nimensä Chin?" kysyin hämmästyneesti.

"On, Chin juuri. Mutta mitä —?" huudahti hän raivokkaasti ja
peloissaan.

"Hän oli kavaltaja", vastasin ja kerroin sitten hänelle Chinin lähdön
kuunarista ja tykkiveneistä, jotka heti sen jälkeen olivat lähteneet
ajamaan meitä takaa.

"Silloin hän on vakoilija." Toverini puri hammasta ja hänen kasvonsa
näyttivät hyvin murhanhimoisilta. "Olen kummastellutkin asiain
omituista menoa viime aikoina ja sitä, että niin paljon on tiedetty
taloni tapahtumista. Olipa hyvä, ettei hän tiennyt, mihin olin
piilottanut vieraani. Ja nyt on hän kai kavaltanut Luizin Cavitén
sotamiehille."

"Varmasti", sanoin katkerasti. "Mutta se ei ollut teidän syynne. Hän
petti meidät kaikki, paitsi Kasimin."

"Hän ei tule pettämään ketään enää", sanoi kiinalainen tiukasti.
"Annoin hänelle selkään, koska hän oli antanut vangita ystäväni jääden
itse elämään, mutta nyt tapan hänet. Oma turvallisuuteni vaatii sen",
lisäsi hän vastaukseksi hämmästyneeseen katseeseeni.

"Mutta sehän on murha!" änkytin.

"Hänhän on vain kuli. Välipä tällä", ja hän nauroi. "Kukaan ei tule
siitä tietämään eikä välittämään. Nyt on jo niin myöhäinen, että
keskustelumme on lopetettava. Ystävänne on Cavitéssa. Sinne kulkemiseen
menee teiltä pari tuntia tahi hieman enemmän. Tunnetteko kaupungin?"

"En, mutta Felipe tuntee sen kyllä. Hän on tuo toinen mies, josta
puhuin, Valdezin palvelija."

"Sitten hän kyllä tietää erään vanhan kivitalon, jonka ensimmäiset
tänne tulleet espanjalaiset ovat rakentaneet. Se on niin vahva, että
se on luhistumatta kestänyt kaikki hirmumyrskyt ja maanjäristykset.
Se oli minun — Tao Tlengin — varastohuone ennen sotaa, sanokaa
se hänelle. Nyt ovat sotamiehet vallanneet sen maksamatta minulle
mitään. Sota-aikana ovat asiat aina hullusti", lisäsi hän katkerasti.
"Luiz Valdez on siellä muutamassa talon takaosassa sijaitsevassa
ruokakonttorissa, jonka ovi aukenee parvekkeelle, missä on vahti ja
muita sotilaita läheisyydessä. Mutta konttorissa on pieni ikkuna, jossa
ei ole lasi- eikä simpukankuoriruutuja, vaan ainoastaan pari rautaa
ristissä näin" — hän näytti käsillään. "Oletteko merimies?"

"Merimieskö?" muistin nopeasti Livinsgtonin mielipiteet taidostani.

"Jos voitte kiivetä toisen miehen olkapäille ja irroittaa tangot
melutta, voi Luiz päästä ulos. Mutta sitten en voi sanoa, miten
pääsette karkuun. Ehkä miehenne tietävät. Olen kertonut teille nyt
sellaista, joka maksaisi henkeni, jos vain espanjalaiset tietäisivät.
Ehkä", ja hän hymyili jälleen, "amerikkalaiset tulevatkin pian
anastamaan vallan espanjalaisilta, mutta siihen asti on voimassa:
'Valmiit, tähdätkää, laukaiskaa!'" lisäsi hän espanjan kielellä tehden
kuvaavan liikkeen.

"Toivoakseni luotatte minuun nyt, vaikka olinkin niin tyhmä
ensimmäisellä kerralla?" sanoin vakavasti ja hän hymyili.

"Kyllä. Jos olette päättänyt lähteä, on teidän lähdettävä heti.
Aiotteko pyytää kenraalilta lupaa?"

"En!" sanoin ylpeästi nousten seisomaan, "sillä hän voi kieltää
ja minä haluan mennä. Tuhannet kiitokset vain teille kaikista
tiedonannoistanne."

"Ja myöskin vaikenemisestani", vihjaisi hän hymyillen omituisesti.

"Mutta eräs asia vielä", sanoin pysähtyen nopeasti.

"Mikä sitten?"

"Ei mikään. Lupasinhan, etten kysy teiltä mitään", vastasin.

Hän nauroi tullen luokseni ja laskien kätensä olkapäälleni.
"Tunnussanako, vai mikä? Sotamiehethän voivat ottaa teidät kiinni."

Katsoin häneen rukoilevasti ja hän kumartui puoleeni kuiskaten korvaani.



XIX.

LUIZIN PELASTAMINEN.


    "Uhraan kumminkin kaikki voimani rakkauteen,
    sotaan tahi rehelliseen tappeluun."

    _Bret Harte_.

Kasim ja Felipe suostuivat hyvin mielellään tulemaan mukaani
aiotulle retkelle. Heidän mielestään olivat vaarat ja vaikeudet
hyvin mitättömät, ja vaikka ne olisivat olleet parikymmentä kertaa
suuremmatkin, luulen, että Felipe olisi iloisesti käynyt niitä kaikkia
vastaan, sillä hän oli niin riemuissaan kuultuaan suuren herransa vielä
elävän.

Valmistuksemme oli pian tehty. Tarkoituksemme oli päästä seudun läpi
niin nopeasti ja helposti kuin suinkin, sillä olimmehan kulkeneet
sinä päivänä monta peninkulmaa. Senvuoksi päättivät nuo molemmat
miehet yksimielisesti, etteivät he ota mukaansa pyssyjään eivätkä
ampumavarojaan, päätös, jota en vastustanut muistettuani, miten
äärettömän huonoja ampujia he olivat. Mutta minä otin mukaani
revolverini, paljon patruunia, miekan, vahvan ruuvitaltan ja viilan,
toverini tyytyessä tavanmukaisiin teräsaseihinsa.

Etuvartiot ei oltu sijoitettu niinkuin parasta olisi ollut, ja päätin,
että jos pääsen turvallisesti palaamaan, puhun kenraalille asiasta. Se
sopi meille kumminkin nyt mainiosti tässä tilaisuudessa, koska pääsimme
leiristä pidättämättä ja kenenkään huomaamatta. Siunasimme noita
nukkuvia vahteja sydämissämme.

Nyt alkoi pitkä ja väsyttävä kävely pimeässä. Felipe tiesi suunnan,
mihin meidän oli mentävä, pysytellen sillä erehtymättä ihmeellisen
alkuasukasvaistonsa avulla, huolimatta siitä, että ainakin puolet
ajasta kuu ja tähdet olivat puiden tiheän lehvistön peitossa.

Matkallamme saimme toki kulkea muuallakin kuin viidakoissa, vaikka
suurin osa tiestä olikin kapeaa polkua, jonka kummallakin puolella
ainoastaan muutamien tuumien päässä meistä oli läpipääsemätön
pensaikko. Sitten saavuimme aukeammille seuduille, jossa oli ketoja
ja istutuksia, ja sivuutimme muutamia nukkuvia tahi hylättyjä kyliä
niin hiljaa, etteivät koiratkaan kuulleet kulkuamme. Vihdoin pääsimme
oikealle tielle, joka oli täynnä kuoppia, veden murtamia kohtia ja
suunnattomasti tomua, mutta tielle kumminkin, jonka suuresti korjauksen
tarpeessa olevat bambusillat johtivat virtain yli ja ilmaisivat meille
jonkun kylän olevan läheisyydessä. Olimme kävelleet jo melkein kolme
tuntia, jalkamme olivat hellät ja väsyneet, ja pelkäsin myöhästyneemme.

"Onko Cavité vielä kaukanakin?" kysyin Felipeltä.

"Olemme jo melkein perillä", kuului hänen rohkaiseva vastauksensa.

Katsoessani kelloani huomasin sen olevan melkein kaksitoista.
Päivänkoittoon oli vielä viisi tuntia, joten me ehkä onnistumme
suorittamaan tehtävämme.

Tunkeuduimme nyt eteenpäin kasvavin toivein ja saavuimme lopultakin
tuohon pieneen nukkuvaan kylään. Siellä oli maakunnan laivatelakka
ja asevarasto, paljon sotilaita oli sijoittunut sinne ja siitä emme
tienneet mitään, että espanjalaisten näiden vesien koko laivasto oli
ankkurissa sen linnoituksen tykkien suojassa. Mutta kaikki oli niin
hiljaista ja rauhallista, että vaikeudetta pääsimme tunkeutumaan kylään.

Felipe opasti meitä epäröimättä kadulta kadulle. Kuu loisti nyt niin
kirkkaasti, että jokaisen vahdin, jos sellaisia nyt olisi ollut,
olisi pakostakin pitänyt huomata meidät, sillä talojen varjossa
pysytteleminen ei ollut aina mahdollista. Vihdoin oli edessämme tuo
pieni kivitalo, jossa Luiz Valdez oli vankina.

Sielläkin oli kaikki hiljaista, mutta katsoessamme karkeasti kyhätylle
kuistille, joka näkyi selvästi kuun kirkkaassa kylmässä valossa, näimme
erään liikkumattoman olennon seisovan muutaman oven edustalla. Vartija
oli siellä ja jos hän vain sattuu kuulemaan tahi huomaamaan meidät, voi
hän heti kutsua avukseen komppanian talossa nukkuvia sotilaita.

"Onko hän valveilla?" kuiskasin Kasimille.

"Ei valveilla eikä nukuksissa. Hän ei näe mitään, vaan ainoastaan
kuulee. Olet kai nähnyt laivassa ollessasi miehiä sellaisessa tilassa,
tuan?" sanoi malaiji katseltuaan kauan ja tarkkaavaisesti tuota
liikkumatonta olentoa. Tunsin tuon tilan hyvin, sillä, ollen yhtä
herkkä kuin koiran uni, heikoinkin ääni voi tunkeutua tuon miehen
korviin, joka ei vielä nähnyt mitään. Meidän oli senvuoksi lähestyttävä
hyvin varovaisesti. Felipe ja minä riisuimme kenkämme, Kasimilla ei
sellaisia ollutkaan, ja sitten hiivimme eteenpäin, kunnes saavuimme
aivan sen ikkunan alapuolelle, jonka tiesin johtavan Luizin huoneeseen.
Kasim asettui seisomaan seinää vasten, Felipe kumartui tarjoten minulle
selkänsä ensimmäiseksi porrasaskeleeksi ja melkein äänettömästi
kiipesin malaijin olkapäille.

Pääni oli nyt ikkunan kohdalla ja koetin katsoa huoneeseen, mutta
täällä varjon puolella oli kaikki sysimustaa enkä senvuoksi voinut
nähdä mitään. Kuuntelin hengittämättä ja erotin selvästi huoneessa
olevan ihmisen tapaisen huokumisen.

"Luiz!" kuiskasin, odotin sitten hetken aikaa ja sanoin jälleen: "Luiz!"

"No?" mumisi hän, ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin kuultuani hänen
äänensä. "Mikä on hätänä?"

"Hush!" kuiskasin. "Täällä olen minä, Evan."

"Evanko?" Hän hyppäsi seisoalleen ja tuli nopeasti ikkunan luo pistäen
kätensä siitä ulos epäilevästi ja uskomatta korviaan saadakseen
selville olinko siellä. "Kas, siellähän sinä todellakin olet! Luulin
uneksivani."

"Hush!" kuiskasin jälleen kertoen hänelle sitten, miksi olimme tulleet
sinne ja mitä aioimme tehdä.

Hänen ikkunassaan olevat rautatangot olivat paksut ja kömpelöt. Niitä
ei oltu kiinnitetty ruuveilla, kuten olin toivonut, vaan muurattu
paikoilleen lujalla muurilaastilla ehkä noin sata vuotta sitten. Se oli
nyt poistettava hakkaamalla, eikä se voinut tapahtua melutta.

Selitin asiain tilan tovereilleni ilmaisten samalla pelkoni, että vahti
voi kuulla hakkaamisen ja laastin palasten putoilemien.

"Ei ole pelkoa", kuiskasi Felipe takaisin. "Odottakaa vain minuutin
verran. Tiedätte kai tunnussanan. Mikä se on?"

Sanoin sen hänelle ja hän hiipi tiehensä hiljaa. Vasta sitten kuin
en enää voinut kutsua häntä takaisin, ymmärsin hänen tarkoituksensa.
En voinut pidättää häntä silloin enää enkä tiedä, olisinko niin
menetellytkään tietäessäni ystäväni hengen olevan kysymyksessä.
Tuskin minuutin kuluttua palasi Felipe jälleen yhtä hiljaa kuin oli
poistunutkin, mutta nyt hän kuivaili tikariaan mekkoonsa.

"Arvasin voivani tehdä sen", sanoi hän kylmästi, "eikä siinä mitään
vaikeuksia ilmennytkään. Noustessani portaita kuistille sanoin
tunnussanan, eikä hän epäillyt minua ollenkaan. Sitten — no niin, hän
ei ennättänyt äännähtääkään ja muut nukkuivat."

Tunsin kylmän hien kohoavan kasvoilleni ja käteni vapisivat hieman
riisuessani nuttuni, kietoessani sen tankojen ympärille ja alkaessani
hakata laastia irti. Oliko tällainen sotimista vai murhaamista, kysyin
kauhuissani itseltäni. Mutta sitten unhotin vahdin, epäilykseni ja
kauhuni huomatessani ilokseni, että laasti murtui hiljaa ja helposti
lyönneistäni. Irroitin ensin toisen tangon päät ja vasta sitten toisen,
ja kiskottuani ne sitten melkoisin vaikeuksin irti kuopistaan voi Luiz
ryömiä ikkunasta syliini.

Miehet auttoivat hänet maahan ja minä seurasin. Sitten istuutui
Kasim tyynesti ruohikkoon ja kuivasi hikiset kasvonsa. Silloin
vasta huomasin, millaista kestävyyttä tuo miesraukka oli osoittanut
seisoessaan siinä kärsivällisesti ja kannattaessaan minua hartioillaan
koko tämän pitkän toimituksen ajan.

Niin pian kuin hän jaksoi liikkua, läksimme paluumatkallemme.
Felipe opasti Luizia, minä kuljin hänen takanaan ja Kasim muodosti
jälkijoukon. Hiivimme hiljaa tuon vanhan varastohuoneen varjosta ja
katselimme tarkkaavaisesti sen julkipuolta. Kaikki oli rauhallista ja
ainoastaan tuo liikkumaton olento oven edustalla oli vajonnut yhteen
kasaan lattialle. Nähtyämme sen ei meillä ollut halua viipyä siellä
kauemmin.

Silloin, onneksi meille, liukui ohuita pilviä kuun päälle pimittäen sen
valon, sillä tultuamme kadulle kuulimme vahtipatrullin säännölliset
askeleet. Se lähestyi meitä luultavasti vapauttaakseen Luizin vankilan
edustalla olevan vahdin.

Katsoimme hieman levottomasti toisiimme, mutta sitten kohotti Felipe
kättään. "Hän ei huomaa meitä. Tulkaa tätä tietä. Tiedän toisen tien
linnoituksen sivu ja sitten meren rantaa pitkin. Tulkaa vain mukaani!"
Emme kaivanneet toista käskyä, vaan seurasimme nopeasti ja äänettömästi
häntä. Sivuutettuamme hiljaisen linnoituksen saavuimme kaupungin
ulkopuolelle ja kiiruhdimme rantaa pitkin eteenpäin pelon suodessa nyt
voimia väsyneille jaloillemme. Olimme jo kulkeneet melkoisen matkan ja
aloimme hengittää vapaammin, kun äkkiä kuulimme lännestä päin uusia
ääniä: kaukaista tykkien jyrinää.

Seisahduimme heti. Kun joku asia on kiinnittänyt tunneiksi huomiosi
puoleensa, on ikävä huomata, että? maailmassa on muitakin ihmisiä ja
pyrinnöitä, ja ensimmäinen ajatuksemme oli, että nämä uudet äänet
yhtyivät jollakin tavoin meidän hommiimme. "Ne ovat edellämme!"
läähätti Luiz. "Miten ne sinne ovat päässeet? Missä asti ne ovat? Mikä
niillä on mielessä?" kysyimme toisiltamme kuin mielipuolet, jotka
eivät osaa vastata omiin kysymyksiinsä. Silloin nauroi Felipe, tuo
kokenut sotavanhuksemme. "Tuo ampuminen ei tarkoita meitä ollenkaan",
sanoi hän varmasti. "Se kuuluu tuon suuren lahden suulta. He eivät
ole lähettäneet tuulen mukana eivätkä noita lankoja pitkin, jotka
puhuvat maiden ja merien yli viestiä, että olette karannut vankilasta,
rakas isäntäni, tahi että minä olen tappanut vahtisotilaan. Nuo tykit
paukkuvat Corregidor-saarella, jossa suuri majakkakin sijaitsee."

Tiesin tuon saaren hyvin, sillä olimmehan livahtaneet sen ohi tuona
kohtalokkaana yönä, jolloin Annabel Lee poistui Manillasta ja jolloin
näytti siltä, että majakan valon varmasti täytyi ilmaista meidät noiden
suurien tykkien vahdeille. Mutta ne olivatkin sallineet meidän jatkaa
matkaamme pidättämättä meitä. "Miksi ne ampuvat tähän aikaan yöstä?"
kysyin uteliaasti.

"En tiedä, tuan", vastasi hän välinpitämättömästi. "Ne näkevät ehkä
tahi luulevat näkevänsä jonkun laivan, jota ne luulevat vihollisekseen."

"Mutta jos asia todella olisikin niin", sanoi Luiz kiihkeästi. Olin
kertonut hänelle sodan julistamisesta ja se oli kiihoittanut häntä
kovasti. "Ovatkohan amerikkalaiset saapuneet jo?"

"Eivät ole!" vastasin varmasti kuin jos olisin ollut saman arvoinen
Yhdysvaltain laivaston amiraalin kanssa. "Niillä ei ole kuin muutamia
laivoja näillä Aasian vesillä, paljon vähemmän kuin Englannilla. Niiden
on kutsuttava tänne enemmän sota- ja kuljetuslaivoja ja joukkoja,
ennenkuin ne voivat hyökätä Manillaa vastaan, ja siihen menee viikkoja,
ennenkuin ne saapuvat tänne."

Olin jo mielessäni näkevinäni, miten tuollaiselle retkelle lähtenyt
hyvin varustettu laivasto kynti majesteetillisesti valtamerta. Siinä
oli tusinan verran suuria taistelulaivoja, torpeedoveneitä, paljon
kuljetus- ja varastolaivoja ja sitten ehkä vielä joku sairaalalaiva
kokoelman täydentämiseksi. Vähemmin voimin, ajattelin ja samoin luulin
espanjalaisten viranomaistenkin ajattelevan, ei mitenkään voida
ahdistaa melkein luoksepääsemätöntä linnoitettua kaupunkia, jota vielä
sen lisäksi hyvin varustettu laivasto puolustaa.

"Sitten kai luulet niiden ampuvan jotakin Annabel Leen laista
kujanjuoksijaa tahi muuta sellaista?" kysyi Luiz huomattavasti
pettyneenä.

"Niin. Luullakseni on ampuminen jo lakannutkin. Kuunnelkaahan."

Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme erottaneet enää mitään.
Ainoastaan yksi patteri oli lausunut julki varoituksensa, mutta muut
rannalla sijaitsevat, sekä takanamme Cavitéssa että Manillassa päin
olevat, nukkuivat rauhallisesti kaiken tämän kestäessä.

Sitten pidimme pienen sotaneuvottelun keskenämme. Jos meitä oli ajettu
takaa, oli siitä nyt jo nähtävästi luovuttu. Koska kauempana kumminkin
oli vielä muutamia valppaita vahteja emmekä tienneet, millaiseen
vaaraan siellä joutuisimme, päätimme pysähtyä tähän suojaiseen
paikkaan, muutamaan syvänteeseen, jota metsä ympäröi kolmelta puolelta
ja neljänneltä oli vapaa näköala tuolle suurelle lahdelle. Voimme hyvin
kätkeytyä pensaikkoon ja oleskella siinä aamuun asti.

Me kolme olimme todellakin hyvin väsyneet ja paneuduimme mielellämme
nukkumaan. Luiz, joka oli saanut levätä viime aikoina enemmänkin kuin
tarpeekseen, tarjoutui vapaaehtoisesti vahdiksi, ja minä annoin hänelle
revolverini, ennenkuin suljin silmäni. Sitten olin kai vaipunut hyvin
raskaaseen uneen, sillä en kuullut mitään ennenkuin päivänkoittaessa,
jolloin hänen omituisesti värähtelevä äänensä sekoittui uniini: "Evan,
Evan, kuuletko sinä! Mitä tuo on? Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?"

Katsottuani hänen sormensa osoittamaan suuntaan hyppäsin äkkiä
seisoalleni huudahtaen: "Amerikan laivastohan siellä on! Hurraa! Voi,
kun ei kapteeni ole täällä sitä katsomassa!" Mutta sitten aloimme
epäillä ja pelätä. "Onko niitä vain kylliksi? Aikovatko ne hyökätä
espanjalaista laivastoa ja pattereita vastaan yhdellä, kahdella,
kolmella, neljällä risteilijällä, kolmella torpeedoveneellä ja noilla
muilla varastolaivoilla? Uskaltavatkohan ne? Näyttää hieman siltä,
mutta —. Vanhan kapteenimme sydän särkyy varmasti, jos ne joutuvat
tappiolle."

Mutta tuon pienen laivaston liikkeissä ei voitu huomata mitään pelkoa
eikä epäröimistä. Hitaasti mutta varmasti höyrysi se Manillaa kohti
jokainen tykki ja kansi valmiina taisteluun. Vaikka tuo voima näyttikin
mitättömältä, oli se kumminkin nyt tullut lopettamaan kokonaan
espanjalaisen vallan näiltä saarilta ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti
ja lopullisesti kilpailusta ja verikostosta huolimatta. Sillä
melkein neljäsataa vuotta oli se pitänyt niitä hallussaan huolimatta
alkuasukasten kapinoista ja portugalilaisten, saksalaisten ja
englantilaisten yrityksistä saada ne haltuunsa joko voimakeinoin tahi
viekkaan valtiotaidon avulla. Nyt oli se menettävä ne muutamien päivien
kuluttua.



XX.

CAVITÉN TAISTELU.


    "Kun jokainen tykki
    teräskidastaan
    levittää kuoloa jokaiseen laivaan,
    on kuin hirmumyrsky taivaan
    auringon pimittäis'.

    Jälleen, jälleen, jälleen!
    Eikä hävitys vain lakkaa.
    Laukaus silloin tällöin kumisten kajahtaa
    ja lakkaa, mutt' kaikk' on tuskaa
    ja purjeriekaleetkin laskiessa ruskaa,
    kun tulipalon liekit mustaa
    pimeyttä kirkastaa."

                            _Campbell_.

Ollen niin jännityksissä, ettemme oikein uskaltaneet hengittääkään,
makasimme me neljä puiden siimeksessä katsellen meritaistelua,
jollaista emme ennen milloinkaan olleet nähneet. Minun tietoni
sota-asioista olivat aivan mitättömät. Luiz oli sissi, joka oli ollut
mukana kahakoissa, yllätyksissä ja paoissa parin vuoden aikana,
mutta ei milloinkaan oikeassa taistelussa. Miehemmekin olivat
tottuneet ainoastaan sivistymättömän sotimisen raakoihin tapoihin ja
odottamattomiin yllätyksiin, ja senvuoksi me kaikki nyt katsoimmekin
ihmetellen ja kunnioittaen noiden suurten laivain komeita liikkeitä.

Sillä siinä ei syöksähdeltykään päättömästi sinne tahi tänne. Laivaston
päällikkö, amiraali Dewey, ohjasi laivojaan niin tyynesti ja harkitusti
kuin hän olisi ollut jossakin laivaston tarkastuksessa. Liikkeissä
ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, hänen parhaillaan kulkevan
vihollisen sataman poikki, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla täynnä
torpeedoja ja vedenalaisia miinoja, tahi jo olevan melkein vihollisten
suurten tykkien ampumamatkan sisäpuolella.

Laivat risteilivät hitaasti Manillan edustalla etsien espanjalaista
laivastoa, jonka he luulivat olevan kaupungin edustalla suojelemassa
sitä. Kun aurinko nousi ja aamusumu haihtui, huomasivat he vihollisen
olevan varmassa turvassa ja uhkaavana ankkurissa Cavitén linnoituksen
tykkien suojassa.

Epäröimättä ja kiirehtimättä höyrysi amerikkalainen laivasto itäänpäin
vieden varastolaivat patterien tykkien kantomatkan ulkopuolelle ja
jättäen pienen tykkiveneen niiden suojaksi. Kului hetkinen, ennenkuin
ymmärsin, mitä tuo kolmen laivan erottaminen tarkoitti, ja huomautin
vasta sitten siitä muille. "Miten tuon tykkiveneen päällikkö mahtaa nyt
kiroillakaan!" sanoin myötämielisesti.

Molemmat kokeneet sotaurhot joukossamme ilmaisivat mielipiteensä monin
kielin. "Voi, tuan, ottakaamme vene, soutakaamme tuonne suuren laivaan
ja tarjoutukaamme avuksi. Mekin haluaisimme ampua vielä kerran tykillä
noita kirottuja espanjalaisia", pyysi Kasim.

Ajattelin, miten vastenmieliseltä jostakin tavallisesta laivan
komentajasta olisikaan mahtanut tuntua, jos mitätön resuinen
prikaatimme olisi ilmestynyt hänen eteensä ja tarjoutunut
vapaaehtoisesti laukomaan hänen tykkejään.

"Eivät ne meistä huoli, Kasim", vastasin. "Katsokaa, tuolta ne jälleen
tulevat Cavitéta kohti!"

Kun ne sivuuttivat Manillan kerran vielä, paukahtivat Lunetan
linnoituksesta olevat tykit ja muutamia luoteja putosi veteen jonkun
matkan päähän amerikkalaisista laivoista. Mutta ne höyrysivät vain
hyvin välinpitämättömästi eteenpäin lippulaivan, Olympian, johdolla.

"Katsokaa, katsokaa!" huusimme kaikki yhteen ääneen, kun valkoinen
vesipatsas kohosi ilmaan Olympian keulan edestä. Toinenkin seurasi,
mutta sekin oli vielä kaukana laivasta. Tiesimme niiden olevan
lahdessa olevia vedenalaisia miinoja, jotka eivät olleet täyttäneet
tarkoitustaan.

Amerikkalaiset laivat eivät näyttäneet nytkään huomanneen tätä
vihollismielistä mielenosoitusta. Ne lähestyivät vain tasaisesti
Cavitéta, jossa olevat laivat ja patterit lähettivät nyt heille
vihaisen tervehdyksen. Kun amerikkalaiset olivat päässeet noin
peninkulman päähän rannasta, vastasivat he lopultakin tuleen. Sekä
maalta että mereltä kuuluva pauke muuttui nyt yhtämittaiseksi jyrinäksi
ja savu levisi kaikkialle.

"En voi enää nähdä mitään. Kiipeän johonkin puuhun", huusin ja toverini
kiiruhtivat seuraamaan esimerkkiä.

Hakiessamme sopivaa paikkaa näimme muutaman suuren puun kasvavan
jonkun matkan päässä muista erään kummun laella. Sieltä voimme seurata
mainiosti tapahtumia.

Amerikkalaisten tuli näytti rupeavan tehoamaan heti. Laivasto kulki
hitaasti eteenpäin noin kuuden solmun nopeudella tunnissa, mutta
espanjalaiset eivät osuneet niihin ollenkaan, kun sitä vastoin jokainen
laivojen ampuma yhteislaukaus näytti onnettomasti ruhjovan ankkuroituja
laivoja. Pyörähdettyään ympäri, mutta pysyen yhä samassa suunnassa,
tuli laivasto takaisin ja ampui yhteislaukauksen alihangan puoleisilla
tykeillään yhtä suurella menestyksellä. Useat espanjalaiset laivat
näyttivät pahoin vahingoittuneilta, mutta siitä huolimatta ampuivat ne
vain komeasti, vaikkakin mitättömin seurauksin. Jos niiden tykkimiehet
vain olisivat olleet yhtä taitavia kuin rohkeita, olisi tämän päivän
onni ehkä muuttunut paljonkin erilaisemmaksi.

Jälleen teki amerikkalainen laivasto koko käännöksen palaten takaisin
muutamia satoja metrejä lähempää kuin äsken ja ampuen jälleen
murskaavan yhteislaukauksen, joka aiheutti hirmuisen sekamelskan
espanjalaisten laivojen joukossa. Lippulaiva, Reia Cristina, oli
kärsinyt suuria vahinkoja, mutta se katkaisi ankkurikettinkinsä
ja Iäksi ylpeästi Olympiaa vastaan. Yritys oli onneton, sillä sen
lähestyessä amerikkalaisia laivoja sattuivat niiden luodit sen
keulaan ja perään. Huomattuaan, että oli mahdoton kestää sellaista
luoti- ja pommisadetta, kääntyi se jälleen päästäkseen patterin
tykkien suojaan, mutta Olympiasta ammuttu suuri projektiili sattuikin
silloin sen perään. Se huojui räjähdyksen vaikutuksesta, ja vaikka
emme kuulleetkaan ennenkuin myöhemmin sen saamien vahinkojen
suuruutta, näimme kumminkin, että ne olivat melkoiset. Tuo suuri
ammus oli lakaissut sen kannen aivan puhtaaksi ja räjähdyttänyt sen
takimmaisen pannun, ja enemmän kuin puolet sen miehistöstä kaatui tässä
onnettomassa yrityksessä parantaa päivän onnea.

Sillä aikaa oli pari torpeedovenettäkin koettanut yhtyä taisteluun.
Toinen koetti päästä noiden amerikkalaisten varastolaivojen kimppuun,
mutta sitä vastaan hyökkäsi heti muudan raskaasti asestettu tykkivene
ja kirjaimellisesti murskasi sen muutamissa minuuteissa. Kun toinen
torpeedovene lähestyi amerikkalaisten laivastoa, joutui sekin tuhon
omaksi. Sen ammusvarastoon sattui nähtävästi joku pommi ja se räjähti
melkein heti, katkesi kahtia ja upposi melkein kaikkine miehineen.

Eräs vanha puuristeilijä oli jo syttynyt tuleen ja paloi iloisesti.
Seuraava amerikkalaisten ampuma yhteislaukaus sytytti Reia Cristinankin
palamaan. Se ajettiin rantaan ja tulta koetettiin kaikin voimin
sammuttaa, mutta turhaan.

Nyt, emme tietysti voineet sanoa miksi, amerikkalaiset laivat
lopettivat ampumisensa ja höyrysivät lippulaivansa johdolla tiehensä
koko taistelupaikalta lahden toiselle puolelle. Kuulimme espanjalaisten
huutavan riemusta, sillä he luulivat ajaneensa laivat pakoon, ja
meidänkin kasvomme kalpenivat katsoessamme noiden kuuden laivan hidasta
poistumista. Mitä tämä tarkoitti? Oliko tuo yhtämittainen tuli, jonka
alaisina he olivat pari tuntia olleet, niin vahingoittanut heitä,
etteivät he enää voineet sitä vastustaa?

"Minusta näyttävät ne aivan vahingoittumattomilta", mumisin.
"Luullakseni ei niihin ole osunut ainoatakaan luotia. Voi, toivon, että
ymmärtäisin niiden merkinannot!"

"Ne eivät voi olla poismenossa, sillä eiväthän ne suuntaa matkaansa
lahden suuta kohti", sanoi Luiz koettaen lohduttaa itseään ja meitä
tuolla huomiolla. "Ehkä niille kumminkin on tapahtunut joku vahinko, ja
nyt ne menevät korjaamaan sen ennen taistelun uudistumista."

"Ehkä heillä on nälkä", vihjaisi Felipe. "He haluavat syödä rauhassa ja
tapella sitten virkistynein voimin."

Olikohan asia niin? Huomasimme äkkiä olevamme hyvin nälissämme ja ehkä
heidän laitansa oli samoin. Katsoimme, miten ne ankkuroivat lahden
toiselle puolelle, ja niiden harkitut ja tyynet liikkeet vähensivät
levottomuuttamme. Kuuntelimme hyväksyvästi Felipen ehdotusta, että hän
lähtee hakemaan meille tuoreita kokospähkinöitä ruoaksi. Kun hän hetken
kuluttua palasi tuoden niitä mukanaan, söimme ne ahmien.

Mutta aika kului hitaasti melkein yhteentoista asti, ennenkuin
amerikkalaiset jälleen nostivat ankkurinsa ja höyrysivät vielä kerran
Cavitéta kohti. Silloin, välittämättä omasta turvallisuudestamme,
sillä olimme kokonaan unhottaneet aamulliset jännittävät seikkailumme,
huusimme:

"Ne eivät ole lähteneet pakoon! Eläköön, ne hyökkäävät virkistynein
voimin ollen valmiit kaikkeen! Kunnia sinulle, vanha tähtilippu! Tuo
oli ensimmäinen laukaus ja se sattui erääseen amerikkalaiseen laivaan."

Ja todellakin sattui johtavaan laivaan, jona nyt toimi Baltimore,
useita laukauksia, jotka eivät kumminkaan aiheuttaneet suurtakaan
vahinkoa, ennenkuin amerikkalaiset uudistivat ampumisensa. Mutta
kun se vihdoin alkoi melko läheltä, oli sen vaikutus hirveä. Pari
espanjalaista laivaa tuhoutui nopeasti: toinen ajautui maihin ja toinen
syttyi palamaan. Huusin riemuissani: "Voi, kunpa vain kapteeni olisi
saanut nähdä tämän!"

Hänen mainitsemisensa pani minut nopeasti ajattelemaan kauan
unohduksissa olleita velvollisuuksiani. Sen sijaan että istuin täällä
huutaen ilosta tahi muristen pettymyksestä tämän ensimmäisen näkemäni
meritaistelun tapahtumille, olisi minun pitänyt samota seudun halki?
niin nopeasti kuin jalkani vain olisivat voineet minua kuljettaa
viedäkseni nämä merkitykselliset uutiset vallankumouksellisten
joukkojen johtajalle, jonka käytettäväksi minun oli ollut määrä
ruveta, jotta hän voisi, valintansa mukaan, kiiruhtaa yhtyäkseen
kapteenin joukkoihin ja sitten yhdessä toimia tuon toivotun päämäärän
saavuttamiseksi: lyödä espanjalaiset yhtä perinpohjin maallakin kuin
nyt merellä. Huomautin siitä tovereilleni, joista Luiz joka tapauksessa
oli hyvin pahoillaan velvollisuuksiemme unhottamisesta, mutta nuo
toiset eivät väheksyneet taistelujen lomassa sattuvia huvituksia niin
paljon kuin olisin toivonut. Laskeuduimme lehväisestä paikastamme
maahan, tarkastimme aseemme ja katsahdettuamme vielä viimeisen kerran
noihin etäällä oleviin taistelijoihin aloitimme matkamme sisämaahan.



XXI.

ASEVELJET.


    "Hänen nimensä on kohtalo. Hänen tehtävänsä
    ja tarkoituksensa on olla onnellisten miesten
    kestävän ja yhtämittaisen autuuden esteenä,
    ikäänkuin tapa olisi sellainen, ettei kukaan
    kuolevainen pääse jumalien pöytään muuten
    kuin leikillä."

                            _Francis Bacon_.

Cavitéssa olevien joukkojen täytyi tällä haavaa miehittää pattereita
tahi muuten auttaa kaupungin puolustamisessa. Joka tapauksessa
ei heistä kukaan näyttänyt ajattelevankaan paenneen vankinsa
kiinniottamista. Kuljimme seudun halki, Felipen toimiessa oppaanamme,
vaikeudetta, tapaamatta ketään ja sivuuttaen ainoastaan kodeistaan
paenneita cavitélaisia tahi antaen heidän kulkea ohitsemme.

Hevosten ja muulien selässä, puhvelien vetämissä vaunuissa ja jalkaisin
pakenivat he tuhon omaksi joutuneesta kaupungista. Joukossa oli
vain muutamia miehiä, mutta paljon naisia ja pieniä lapsia, jotka
kuljettivat mukanaan kalleuksiaan ja sellaisia talousvälineitä, jotka
eivät estäneet kulkua. He eivät ahdistaneet meitä. Heidän kaikki
ajatuksensa keskittyivät vain siihen, että he löytäisivät varman
suojan tykkien ampumamatkan ulkopuolelta, ja pahoitteluun, että heidän
oli täytynyt jättää niin paljon omaisuutta noiden amerikkalaisten
paholaisten hävitettäväksi ja anastettavaksi. Meille kerrottiin, että
jos vain kaupunki valloitetaan, tappavat nuo merien takaa tulevat
julmat miehet vangit ja haavoittuneet naiset ja lapset säälimättömästi
ja julmasti ja anastavat kaiken, minkä he vain saavat varasteleviin
käsiinsä. Meillä ei ollut aikaa kumota näitä perinpohjaisia syytöksiä
amerikkalaisten luonnetta vastaan eikä se sitäpaitsi olisi ollut
viisastakaan, sillä jos olisimme näyttäneet olevamme myötämielisiä
vihollista kohtaan, olisimme samalla ilmaisseet olevamme kapinallisia.

Mikään varojemme mukainen lahjus ei voinut taivuttaa ketään vuokraamaan
meille hevosta tahi muulia, joten meidän oli pakko kiiruhtaa eteenpäin
jalkaisin niin nopeasti kuin suinkin. Pian erosimmekin sitten
pakolaisjoukosta poiketen eräälle viidakon halki johtavalle polulle,
joka vei kapinallisten leiriin.

Huomasimme, että etuvartijat olivat hyvin kiihtyneet haluten hyvin
mielellään poistua asemistaan ja lähteä pakoon. Kuultuaan tykkien
kaukaisen jyskeen olivat he luulleet espanjalaisten joukkojen
lähteneen etenemään tykkitulen suojassa, eivätkä vakoilijat, jotka oli
lähetetty ottamaan selvää asiasta, olleet vielä palanneet. Tulomme
ja ilmoittamamme hyvät uutiset otettiin senvuoksi vastaan riemuin ja
helpotuksen tuntein. Kulkiessamme vahdilta vahdille, jotka kaikki
odottivat uutisia, yhtyivät he meihin huutaen äänekkäästi ja kuljettaen
näitä tervetulleita tietoja toisilleen. Kun saavuimme leiriin, olimme
me kolme määräyksettä poistunutta paremmin jonkun riemukulun johtajia
kuin rikollisia, jotka tulivat pyytämään anteeksi laiminlyötyjä
velvollisuuksiaan.

Uutisemme ja tuon hyvin tunnetun isänmaanystävän pojan pelastaminen
hankkivat meille heti pienen hyväluontoisen kenraalin anteeksiannon.
Hän oli tottunut niin höllään kuriin, että se olisi raivostuttanut
kapteeni Hemingwayta, eikä hän näyttänyt huomaavan retkessämme mitään
moitittavaa, koska se kerran oli onnistunut.

Mutta vaikka hänen miehensä eivät olleet tottuneetkaan kuriin, oli
heidän innostuksensa ainakin oikea. Kaikki ryntäsivät valmistamaan
pikaista poistumista tästä hauskasta paikasta, jokainen mies tarkasti
aseensa, ampumavarat jaettiin ja sissijoukkojen tavanmukaisella
nopeudella olimme lähtövalmiit noin tunnin kuluttua tulostamme.

Matkamme kestäessä yhtyi meihin vakoilija vakoilijan jälkeen vahvistaen
uutisiemme totuuden. Viimeiset tulijat olivat saaneet jollakin tavoin
selville, että Aguinaldo oli joko laivaston mukana tahi aikeissa yhtyä
siihen. Hänen sanottiin sitten tulevan maihin amerikkalaisen päällikön
kanssa järjestämään vallankumouksellisia joukkoja. Viime vuoden
suunnitelmien raukeneminen oli jo unhotettu. Muistettiin ainoastaan,
että hän johtaen mitä kirjavimpia joukkoja oli keskeytymättä kapinoinut
espanjalaisia vastaan melkein kaksi vuotta. Hänen palaamisensa merkitsi
vanhan innostuksen uudistamista ja runsasta vapaaehtoisten tuloa
sekä kasvatti jokaisen miehen toivon moninkertaiseksi: Kun nyt uudet
liittolaiset olivat tuhonneet espanjalaisten laivaston ja tykistön ja
kun nuori päällikkö, joka oli niin usein ennenkin johtanut kapinalliset
voittoon, oli valmis johtamaan heitä jälleen, näytti unelma "vapaista
Filippiineistä" olevan lähellä lopullista toteutumistaan.

Kuljimme eteenpäin iloisesti ajattelemattakaan väsymystä. Pitkät
tomuiset tiet, okaiset viidakkopolut, kahlattavat joet, kuumuus, jano
ja väsymys eivät tuntuneet miltään. Edessämme olivat kansallisen
vapauden häikäisevä mahdollisuus, henkilökohtainen onni ja yhteinen
varallisuus, kaikki seikkoja, jotka jollakin tavoin aiheutuisivat
tuolta vapaasta tasavallasta tulleiden ystävällisten valkoisten miesten
sekautumisesta asiaan. Kukaan ei enää ajatellutkaan mahdollista
onnistumattomuutta. Nuo valkoiset vapauttajat olivat kuin jumalat,
jotka olivat laskeutuneet odottamatta ja niin taipuvaisina auttamaan,
ettei sitä oltu osattu toivoakaan, jostakin tuntemattomasta avaruuden
valtakunnasta juuri oikeaan aikaan. Koska olin englantilainen,
jotka heidän mielestään olivat jonkunlaisia noiden ylistettyjen
amerikkalaisten kokoserkkuja, jouduin suurten huomionosoitusten
ja ylistysten esineeksi. Se ei ollut kumminkaan mitään verrattuna
siihen, joka seurasi, kun saavuimme omien tumabongilaisten joukkojemme
näkyviin. Kapteeni Hemingway seisoi miestensä sivulla ja hänen
rehelliset vanhat kasvonsa loistivat onnesta, mikä ilmaisi, että
kysymys: oliko hän kuullut hyviä uutisia, oli tarpeeton.

Eikä siinä todella ollutkaan aikaa kysellä mitään keltään. Tullessamme
näkyviin ilmaisin viittauksin, että tuo puhtaaseen khakiunivormuun
pukeutunut mies oli amerikkalainen, ja heti puhkesivat sekä upseerit
että miehet oikein myrskyisiin ylistyshuutoihin. Uudestaan ja aina
vain uudestaan kajahti tuo myrskyisä "Eläköön!", jolla tarkoitettiin
sekä amerikkalaisia yleensä että kapteenia itseään ja filippiiniläistä
armeijaa — huuto, joka näytti kohoavan jokaisen miehen sydämestä,
vaimentaen tykkien kaukaisen jyrinänkin.

Hän seisoi siinä paljain päin odottaen, kunnes huudot hiljenivät.
Sitten hän kiitteli heitä muutamin sanoin ja huomattavalla
mielenliikutuksella, jonka jälkeen me taasen hurrasimme.

Sitten hänen katseensa sattui Luiziin, joka seisoi varpaisillaan
vieressäni heiluttaen vanhaa rikkinäistä hattuaan miekkansa nenässä ja
kiekuen kuin nuori kukko, ja hänen kasvoilleen ilmestyi kieltämätön
hämmästyksen ja ilon ilme.

"Luiz! Olette siis vielä hengissä?" huusi hän.

Poika juoksi esille ottaakseen vastaan hänen onnentoivotuksensa
ja tohtori Valdezin ja vanhojen toveriensa iloiset tervehdykset.
Sitten hän kertoi pelastuksestaan sellaisella tavalla, että me kolme
vihollista jouduimme vielä kerran suurten ylistysten esineiksi. Mutta
kapteenin silmissä oli kumminkin sellainen ilme, joka pani minut
ymmärtämään, että hän tiesi asiasta enemmän kuin hän halusi sanoakaan.
Tällä ilon hetkellä ei hän kumminkaan halunnut ruveta meitä moittimaan.

Toivon, että voisin lopettaa kertomukseni tähän, jolloin kaikki
olimme kokoutuneet tuon rakastettavan vanhuksen ympärille
puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan häntä. Hänen ylpeytensä
kansalaistensa menestyksestä oli ilmeinen ja hänen onnentoivotuksensa
uusille tovereilleen vilpittömät ja epäröimättä sanotut. Nämä
viimeksi mainitutkin olivat hyvin sydämelliset ja ystävälliset,
eikä missään voitu huomata tulevien onnettomuuksien, kateuden tai
erimielisyyden merkkiäkään. Vanha Livingstonkin unhotti murinansa,
ollen yhtä toivorikas kuin muutkin. Englantilaiset, amerikkalaiset,
filippiiniläiset, malaijit ja siamilaiset — viisi eri kansallisuutta
— oli edustettu tässä joukossa, ja kaikkia näytti sitovan yhteen
veljeyden ja suopeuden side.



XXII.

PILVIÄ KOKOUTUU.


    "Hyve muuttuu paheeksi, jos sitä käytetään väärin."

    _Shakespeare_.

Ensimmäisinä parina viikkona Cavitén taistelun jälkeen edistyivät
asiamme hyvin. Aguinaldo oli noussut maihin amerikkalaisten tykkien
turvissa, ja tuo pieni vallankumouksellinen joukko, joka asestettuna
odotti sekä häntä että uuden armeijan luomista, oli ottanut hänet
lämpimästi vastaan. Hän oli sitten asianomaisesti julkaissut
julistuksensa, jossa hän kehoitti jokaista tervettä miestä Luzonista
kokoutumaan kansallisen lipun alle auttamaan hyviä ystäviämme
amerikkalaisia karkoittamaan nuo vihatut espanjalaiset saarilta.

Tässä olivat hänelle avuksi amerikkalaisen amiraalin sydämellinen
myötätunto ja yhteistoiminta. Tämä viimeksimainittu ei voinut tehdä
enää enempää kuin pitää Manillan lahtea ja miehittämäänsä Cavitéta
hallussaan kunnes prikaati miehiä vihdoinkin saapuisi Yhdysvalloista
valloittamaan pääkaupunkia, ja lopettamaan aloitetut toimenpiteet
espanjalaisten masentamiseksi. Mutta sillä aikaa oli toivottavaa, että
kapinalliset suorittaisivat osansa tehtävästä, ja johtajan liittolaiset
antoivat mielellään aseita ja ampumavaroja armeijalle, jota hän
hitaasti kokosi.

Noihin aikoihin emme saaneet laiskotella, joko me sitten kokosimme
miehiä, harjoitimme tahi olimme syventyneet tuohon jännittävämpään
hommaan: karkoittamaan espanjalaisia etuvartiojoukkoja tuolla tahi
piirittämään jotakin eristettyä joukko-osastoa täällä, ahdistaen
kaupungista lähetettyjä vakoilijaosastoja tahi joutuen itse niiden
takaa-ajettaviksi. Tuona aikana levitimme alituisesti armeijaamme
ja laajensimme sen liikkeitä, usein uudistuvat ja tavallisesti
onnellisesti päättyvät kahakat lisäsivät miestemme luottamusta,
ja rivejämme taajensivat silloin tällöin puolellemme tulleet
alkuasukaskomppaniat, jotka olivat alkaneet kapinoida espanjalaisia
upseerejaan vastaan.

Mutta tällä kaikella oli huonotkin puolensa. Nuo kapinalliset
joukko-osastot tappoivat tavallisesti upseerinsa ennen tuloaan
luoksemme, ja armeijassamme hallitseva yleishenki oli sellainen,
ettei tuollainen alku herättänyt mitään kauhua tahi vastenmielisyyttä
heissä. Vangit ja haavoittuneet viholliset murhattiin melkein aina
tahi, jos he saivat jäädä elämään, kohdeltiin heitä hirveän julmasti.
Kertomukset kärsityistä sorroista ja vääryyksistä muistuivat mieleen
ja puhuttiin aivan peittelemättä vainoista, joita pantaisiin toimeen
heti kun Manilla oli valloitettu. Alkuasukaspäälliköt tulivat päivä
päivältä itsetyytyväisemmiksi, vaativammiksi ja varmemmiksi kyvystään
johtaa — kuten kapteeni sanoi — "koko hommaa, erittäinkin hallintoa
ja valtiontulojen perimistä."

Toukokuun lopulla olivat joukkomme siinä kunnossa, että päätettiin
ryhtyä yhteiseen ja ratkaisevaan taisteluun. Meidän oli määrä ahdistaa
Manillan etuvartiojoukkoja kaikilta tahoilta yhtäaikaa, mutta siitä
syntyikin toivoton taistelu.

Espanjalaisia oli melko paljon ja he olivat sitäpaitsi juoksuhautojensa
ja linnoitustensa suurten tykkien turvissa. Toiselta puolen oli meitä
kyllä enemmän, ja jos meikäläiset olivat huonoja ampumaan, olivat
hekin. Mutta ei mikään ampumataito olisi kumminkaan merkinnyt suuria
tässä taistelussa, sillä heti kun vihollisuudet alkoivat, puhkesi
raju myrsky raivoten monta tuntia. Sade vahingoitti suuresti pyssyjä
ja ammuksia molemmin puolin, valuessaan niskaamme kohtisuorasti ja
kastellessaan kaiken.

Mutta se ei lannistanut miestemme rohkeutta ollenkaan. Kumminkin puolin
taisteltiin erinomaisen urhoollisesti ja päättäväisesti. Miekkoja,
tikareita, metallikärkisiä puukeihäitä, vieläpä varstojakin käytettiin
aseina, taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen paikka oli ankarasti
uhattu ja miehiä kaatui paljon kummaltakin puolelta. Meidän osastomme
kunnostautui suurenmoisesti, mutta me menetimme paljon miehiä. Viisi
lisäksi noista viidestäkolmatta kaatui. Felipe haavoittui vaikeasti ja
kapteeni sai pari haavaa käsivarteensa, mutta menetys, joka todellakin
tuntui korvaamattomalta, oli eversti Cuevasin kaatuminen. Hän sai
luodin päänsä läpi heti taistelun alussa.

Vaikka hän olikin tyhmä, tietämätön ja hidas puhumaan ja toimimaan,
oli kuitenkin tuon miesraukan harras kiintyminen kapteeniimme tehnyt
hänestä hyödyllisen avustajan, ja hänen uskollisuutensa vaikutus oli
saanut aikaan ihmeitä miehistön joukossa. "Luullakseni olisin paremmin
suojellut viisaampaa miestä", sanoi kapteeni hänen kaatuessaan, ja oli
tuleva aika, jolloin surimme hänen kuolemaansa syvemmästi.

Taistelua kesti kaksi päivää ja yötä melkein keskeytymättä. Joukkomme
olivat kerrassaan uuvuksissa sen loputtua, mutta me olimme voitolla
kaikkialla. Kaikki etuvartiojoukot oli ajettu pakosalle. Ympäröimme
Manillan maan ja amerikkalaiset laivat meren puolelta.

Silloin pyysi Aguinaldo luonnollisesti, että hyökättäisiin yhteisin
voimin kaupunkia vastaan. Oli melkein varmaa, että voitto olisi ollut
helposti saavutettavissa, sillä laivojen tykit olisivat vaientaneet
patterit ja me olisimme helposti torjuneet kaikki espanjalaisen
kenraalin meitä vastaan lähettämien joukkojen hyökkäykset. Mutta
amiraali kieltäytyi ja kapinalliset, kenraalista vasta tulleeseen
rekryyttiin, raivostuivat vihasta ja pettymyksestä.

Kapteeni Hemingwayn joukot ottivat osaltaan tehokkaasti osaa murinaan,
mutta olin hyvin hämmästynyt huomatessani, ettei johtajallamme ollut
mitään sanomista hänen kansalaisensa päätöstä vastaan.

"Mutta kapteeni", kysyin häneltä, "luuletteko, ettemme voi valloittaa
kaupunkia?"

"Helposti, poikaseni", vastasi hän.

"No, mutta miksi sitten ette halua ryhtyä siihen?"

Olimme kahden majassa, jossa hän, Livingston ja minä asuimme, ja hän
puhui kiertelemättä ja asiallisesti.

"Siksi, Williams, että minusta tuntuu kaupungin valloittaminen ennen
sotilaittemme tuloa hyvin vastenmieliseltä."

"Ah!" huudahdin suoraan ollen hyvin pahoillani hänen vastauksestaan,
joka ei mielestäni ollut ollenkaan suopea kaikkien meidän yhteiselle
asiallemme. "Tietysti ymmärrän, mutta kaikesta huolimatta, kapteeni,
ovat miehenne filippiiniläisiä ja kaupunki on tavallaan heidän."

Hän naurahti melko surullisesti. "En ajatellut kunniaa, poikaseni.
Luullakseni tahrautuisi se melkoisesti, jos miehemme pääsisivät
raivoamaan Manillaan kahdeksitoista tunniksi. Etkö sinä ole nähnyt,
millaisia he ovat, Williams? Eiväthän he ole miehiä, kuten Valdez,
Aguinaldo ja ehkä jotkut muut, jotka ovat nähneet hieman maailmaa
ja oppineet jotakin, vaan muuttumattomia tagalogilaisia villejä.
Espanjalaiset ovat opettaneet heidät käyttämään vaatteita ja me
käsittelemään pyssyjä ja ampumaan peijakkaan huonosti niillä, mutta
siihen on heidän sivistämisensä sitten pysähtynytkin. He ovat
pohjaltaan vielä villejä, joilla on monien sukupolvien kärsimykset
kostettavina. Teikäläiset huomasivat Jamaikassa noin pari miespolvea
sitten, mitä sellainen merkitsee, ranskalaiset oppivat saman läksyn
hirmuvallan aikana ja sanon sinulle, että pääsimme huokeammalla kuin
ansaitsimme, kun emme saaneet kokea jotakin samanlaista tuolla etelässä
sodan jälkeen. Mitä luulet näiden miesten tekevän, jos he saisivat
isketyiksi hampaansa Manillaan? Luuletko, että Aguinaldo tahi tusina
samanlaisia kuin hän voisi heitä pidättää? Ei, hyvä herra, vaan he
tappaisivat jokaisen espanjalaisen miehen, naisen ja lapsen siellä,
ryöstäisivät ja polttaisivat, kunnes amiraali Dewey kääntäisi ehkä
tykkinsä liittolaisiaan kohti."

"Niin", sanoi vanha Livingston hitaasti, "muistan kerran, kun olin
vielä aivan lapsi, että pojat karkasivat eräästä läheisyydessämme
sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta ja maalasivat koko kaupungin
punaiseksi, ennenkuin heidät saatiin jälleen kiinni. Jumalani, olivat
nekin aikoja! Ja jos he olisivat olleet miehiä poikien asemesta ja
vielä päälle päätteeksi asestettuja, niin ihmettelenpä, millaiseksi
loppu olisikaan muodostunut."

Ajateltuani asiaa huomasin heidän olevan oikeassa, mutta luonnollisesti
eivät sivistyneimmätkään kapinalliset voineet ymmärtää eivätkä
kunnioittaa amiraalin päätöstä. He luulivat voivansa pitää miehensä
yhtä helposti kurissa kuin amerikkalaisetkin päälliköt joukkonsa,
ottamatta ollenkaan huomioon, että muut miehet, jotka oli ylennetty
upseereiksi, vaikka he olivatkin melkein yhtä tietämättömiä kuin
miehistönkin enemmistö, olivat ehkä hyvinkin innokkaat ryöstöihin ja
julmuuksiin.

Heidän tyytymättömyytensä oli melkoinen ja kasvoi päivittäin, ja
päivittäin jännittyivät yhä enemmän johtajien ja liittolaisten,
joille he olivat kiitollisuuden velassa kaikesta, välit. Kummatkin
epäilivät suuresti toisiaan mutta, puhuaksemme rehellisesti, aiheutui
se filippiiniläisten puolelta oman asemansa väärinkäsittämisestä. Ollen
aivan tietämättömät jokaisen muun kanssa historiasta ja oloista olivat
he luulleet amerikkalaisten sekautumisen asioihin heidän hyväkseen
johtuneen vain paljaasta ystävyydestä. He halusivat vapautua, saada
suojaa ja julistautua eri vallaksi, mutta eivät halunneet tehdä mitään
vastapalvelusta. Kun he saivat tietää, että Amerikan apu merkitsi
samalla Amerikan yliherruuttakin, unohtuivat kokonaan kiitollisuus,
mielenkiinto ja kaikki muukin, ja uusi myrsky puhkesi.



XXIII.

JÄRJESTÄYTYMINEN.


    "Jalkaa, joka vetelehtii ja pyydettäessä liikkuu, ja katsetta,
    joka vain näyttää puoleksi tasapuoliselta käskemään, ei voida
    oikein kunnioittaa."

                                            _Tennyson_.

"Mitä ihmettä sinä nyt olet tekevinäsi?" murahti vanha Livingston
katsahtaen halveksivasti sinnepäin, jossa istuin lattialla ristissä
jaloin kuin räätäli, koettaen ommella ruostuneella neulalla ja
langalla, joka alituisesti katkeili "Tuolla tavoin ei ommella, sinä
nuori tolvana! Pidä kangas jännitettynä, neula suorassa ja leukasi
erillään koko hommasta. Peijakas, kun sinä olet saamaton?"

"Koetan kumminkin parastani", vastasin hieman kiivaasti katsellen
arvostelevasti paikkaa, joka olisi ollut asetettava ja ommeltava
paikoilleen kämmeneni pituudelta. "Housuni repeytyivät aivan
palasiksi ajaessamme takaa noita espanjalaisia eilen. Nämä piikit
tekivät suurempaa vahinkoa kun vihollisen tuli", lisäsin, vetäisten
repeytyneestä vaatekappaleesta melkein tuuman pituisen hienon okaan.

"Tiedän tuolla Celebeksessä erään neekeriheimon, joka nimittelee
esineitä mitä kummallisimmin nimityksin. Tuota piikkistä rottinkia
sanovat he 'Petolliseksi ystäväksi', koska se pistää yhtä kipeästi
kuin terävin tikarin kärkikin. Hullunkurisen nimen ovat he sille
keksineetkin, eivätkö olekin?"

"Mielestäni sisältyy siihen kumminkin melko paljon viisautta", kuulin
kapteenin sanovan ovelta. Hän oli tullut huoneeseen tohtori Valdezin
kanssa juuri ajoissa kuullakseen viimeisen huomautuksen ja katsoi nyt
työtäni hymyillen suopeasti. "Koska tuosta paikasta näyttää tulevan
selvin pilkka huonoimmallekin ampujalle espanjalaisessa armeijassa, on
parasta, että lähdet matkalle ennen työsi lopettamista, Williams."

"Mitä te nyt puhuttekaan, kapteeni! Tämä paikkahan on aivan
ensiluokkainen", sanoin nauraen. "Mutta minne minun on lähdettävä ja
milloin?"

"Kenraali on määrännyt minut lähtemään tänään iltapäivällä", vastasi
kapteeni. "Minun on ryhdyttävä hoitamaan Albano-raukan virkaa. Hän
on kaatunut muutamassa kahakassa, ja kenraalin mielestä on paikka
siksi merkityksellinen, ettei sitä voida luovuttaa Albanon lähimmälle
miehelle."

"Eikä ihmekään", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti. "Tuolla
miehellä oli kumminkin kylliksi päätä tahtoa sitä, vaikka hän ei
siihen sovikaan. Hän on sivistymätön moukka, juuri sellainen kuin
Lopezkin, jonka ystävä hän on ollut. Olen tuntenut tämän toisen miehen
vuosikausia. Sanomme häntä 'Lyyhä-Topiksi', koska hän nilkuttaa
toisella jalallaan. Ette tule pitämään hänestä, herra kapteeni."

"Minun on kumminkin koetettava käyttää häntä parhaani mukaan", sanoi
kapteeni sivumennen. "Tietysti ei tämäkään paikka voi tulla toimeen
miehittä, mutta koska ei ole luultavaa, että täällä tapahtuu mitään
kummempaa, ja kun asiat ovat kehittyneet melko vilkkaiksi siellä, niin
pyysin saada teidät, Livingstonin ja sinut, mukaani. Tiedän teidän
ikävöivän töitä. Hapen tulee mukaamme myös ryhtyäkseen erään toisen
ammutun miesraukan virkaan."

"En pidä Hapenista", sanoi Livingston äkkiä. "En ole sietänyt häntä
milloinkaan ja sitten Cuevasin kuoleman vielä vähemmän kuin ennen. Hän
luulee olevansa tarpeeksi viisas hallitsemaan näitä saaria, yksin."

"Leirissä puhutaan liian paljon", sanoi tohtori Valdez pahoillaan, "ja
Hapen on viime aikoina seurustellut suurimpien lörpöttelijäin kanssa,
jotka kiihkeimmästi syyttävät kansalaisianne, herra kapteeni."

"Ah, kyllä hän sen pian lopettaa", sanoi kapteeni välinpitämättömästi.
"Puhun hänelle ja selitän, kuinka asiat todellisuudessa ovat, ja isken
hänen tyhmään päähänsä enemmän tietoja kunkin mahdollisuuksista. Kyllä
hän korjautuu."

"Kunpa toivonne toteutuisi, herra kapteeni", sanoi tohtori epäilevästi.
"Kuinka monta miestä otatte mukaanne?"

"En yhtään! Siellä on tarpeeksi joukkoja pitääkseen aseman hallussaan
enkä halua heikontaa tämänkään paikan puolustusjoukkoa. Otan ainoastaan
omat kolme malaijiani palvelijoiksi."

Tohtori näytti vakavalta. "Entä minä, herra kapteeni? Onko minun
lähdettävä mukaan?"

"Ei, tohtori. Te olette liian hyvä lainattavaksi, luullakseni", sanoi
kapteeni ystävällisesti. "He tarvitsevat teitä täällä. Mutta minun
on turha mainitakaan, miten iloinen olisin, jos vain saisin teidät
mukaani."

"Kiitoksia, kapteeni!" Tuon pienen miehen silmissä oli todellista
myötätuntoa, kun hän puristi ystävänsä kättä. "Haluaisin mielelläni
tulla kanssanne, mutta ellei se käy päinsä, niin ettekö halua ottaa
Luizia ja noita jäljellä olevia — voi, miten heidän joukkonsa on jo
supistunutkin pieneksi — noista viidestäkolmatta mukaanne?"

"En! Kenraali on jo määrännyt nuorelle Luizille erikoisen
tehtävän, johon hän on oikeutettu isänsä poikana, ja haluaa pitää
hänet esikunnassaan. Mutta luullakseni en tarvitsekaan mitään
suojelusvartiota, herra tohtori", sanoi hän iloisesti. "En lähde
tästä millekään seikkailuretkelle vihollisen leiriin, vaan erään
omamme päälliköksi. Nyt, pojat, on teidän jouduttava. Anna minulle
kenraalinvaltakirjani, Williams, ja tule mukaani auttamaan minua sen
selittämisessä seuraajalleni. Taitoni tagalogin kielessä on hieman
vaillinainen vielä ja — pyydän teiltä anteeksi, herra tohtori —
muutamat kansalaisenne ovat yhtä paksupäisiä kuin ennenkin."

"Muistakaa heidän kouluutustaan, herra kapteeni", sanoi tohtori
surullisesti ja kapteeni nyökäytti päätään.

"Viis siitä! Olkoon nyt opetus ollut millaista tahansa, on se kumminkin
kyennyt luomaan muutamia oikein kunnon miehiä, Valdez", sanoi kapteeni
lämpimästi. "Toivokaamme, että löydämme sellaisia useampia tuolla
uudessa paikassa."

Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin aloin olla tuosta asiasta aivan
toista mieltä. Tullessamme tuohon uuteen paikkaan ei syrjäytetty
komentava upseeri koettanut ollenkaan peittääkään mielipahaansa, että
muukalainen oli tunkenut hänet tieltään, ja jokainen joukkoon kuuluva
mies, hänestä itsestään viimeksi otettuun rekryyttiin asti, tervehti
uutta johtajaa niin kylmästi ja töykeästi kuin suinkin vain voi.

Kapteeni ei näyttänyt kumminkaan välittävän siitä juuri ollenkaan.
Hän ei halunnut tavoitella alaistensa suosiota, vaan kouluttaa
heistä kunnollisia sotamiehiä, huomaten kumminkin pian, että siihen
tarvittiin sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Viimeinen päällikkö oli
ollut komeileva sotilas, mutta huono pitämään miehiään kurissa, ja
hänen alipäällikkönsä olivat vieläkin veltompia, vaikkakaan eivät yhtä
komeilevia. Vartiopaikka oli merkityksellinen, koska siitä voitiin
pitää silmällä erästä Manillaan johtavaa päätietä. Asuntoina oli erään
palmuistutuksen vieressä sijaitsevia ohutseinäisiä majoja, jotka oli
rakennettu erään Pasigin sivujoen rannalle.

Uuden päällikön ensimmäinen määräys oli välttämätön, mutta hyvin
suututtava. Kaikki miehistömme majojen läheisyydessä olevat
kookospalmut ja muut puut oli hakattava poikki, sillä vihollinen
voi niiden turvissa huomaamatta lähestyä paikkaa, ja sitäpaitsi
estivät ne meitä näkemästä kokonaan kaupungista johtavan tien.
Tuntui hyvin kummalliselta, että viimeinen päällikkö oli antanut
niiden olla pystyssä, sillä ne olivat alituisena vaarana paikan
puolustuskelpoisuudelle.

Suureksi ihmeeksemme kuuntelivat sekä upseerit että sotamiehet
määräystä hyvin vastenmielisesti. Sitä toteltiin kyllä, mutta hyvin
vihaisesti ja vastahakoisesti, emmekä voineet olla kuulematta sen
aiheuttamaa murinaa. Puut olivat aina olleet siinä; miksi ne siis nyt
oli hakattava pois? Vihollinen ei ollut käyttänyt niitä milloinkaan
ennenkään hyödykseen; miksi siis luultiin, että se nyt muuttaisi
mieltään? Miksi hyvät hedelmäpuut tuhottiin?

"Teillä on niitä kyllä tarpeeksi jälleen sadan vuoden kuluttua, te
kirotut murisevat tolvanat!" jyrisi vanha Livingston omituisella
kielisekasotkullaan, jota he eivät luullakseni ymmärtäneet juuri
ollenkaan. "Ja lukuunottamatta pähkinöitä on teillä enemmän rehua
kuin syödäkään jaksatte. Voidaksenne puhua vastoinkäymisistä, on
teidän ensin oltava mukana jossakin haaksirikossa tahi kuukausimääriä
päiväntasaajan tyvenessä. Toivon, että saisin teidät mukaani merelle,
poikaseni."

Kokospalmut olivat vain alkuna. Seurasi alituisia kahnauksia, murinaa
ja viittauksia muukalaisuuteemme ja tapoihimme. Se oli vihan todellinen
syy. Olimme muukalaisia, amerikkalaisia, eikä mikään tekomme voinut
muuttaa sitä asiaa.'

Ehkä, jos nuo molemmat Valdezit tahi tuo ritarillinen jäännös
noista viidestäkolmatta olisivat olleet kanssamme puhumassa uusille
tovereillemme kaikesta, mitä heidän uusi päällikkönsä oli tehnyt
kapinallisten hyväksi, olisivat asiat muuttuneet toisenlaisiksi.
Jos vain joku heikäläinen olisi kertonut heille Annabel Leen
yöllisestä paosta, jolloin se uhmasi rannikon patterien tykkejä
viedäkseen ahdistetut kapinalliset pois Manillasta, pitkän takaa-ajon
aiheuttamasta vaarasta, kuunarin menettämisestä, Tumabongin
puolustamisesta, väsymättömästä käskyjen seuraamisesta tuossa pari
päivää kestävässä taistelussa Manillan etuvartiojoukkoja vastaan,
lukemattomista kahakoista, vuorokausia kestäneestä yhtämittaisesta
kovasta työstä, jolloin harjoiteltiin, järjestettiin, marssittiin,
suunniteltiin taisteluja ja korjailtiin muiden erehdyksiä ja
tyhmyyksiä, olisi heidän uusi päällikkönsä varmasti saavuttanut heidän
myötätuntonsa puolelleen. George Hemingway oli viimeinen ihminen
maailmassa kehumaan omia tekojaan, ja vanha Livingston halveksi siksi
paljon noita "kapinallisia neekereitä", kuten hän heitä nimitti, ettei
hän ajatellutkaan mitään sovittavaa, ja minuun, ajattelemattomaan
poikaan, vaikuttivat perämiehen osoittama halveksiminen ja kapteenin
välinpitämättömyys niin, etten milloinkaan uneksinutkaan sellaisten
keinojen käyttämisestä.

Jos vain Hapen olisi ollut uskollinen tahi jos olisimme aavistaneet
hänen petoksensa suuruuden, olisi selkkaus mahdollisesti voitu
välttää. Ollen uskollinen tohtori Valdezille antamalleen lupaukselle
oli kapteeni puhunut Hapenille miehistön keskuudessa olevasta
tyytymättömyydestä amerikkalaisten yksinvaltiutta vastaan teroittaen
hänen mieleensä sen välttämättömyyttä ja kieltämätöntä hyötyä.

"Vaikka Yhdysvaltain hallitus suostuisikin luopumaan voittonsa
hedelmistä, mikä luullakseni ei voi tulla kysymykseenkään", sanoi hän
vakavasti, "eivät filippiiniläiset kuitenkaan voisi tulla toimeen
avutta. Ne joutuisivat vain kerran vielä jonkun mahtavan saaria
himoitsevan valtakunnan orjiksi, joko Espanjan jälleen tahi Saksan
tahi jonkun muun noista monista valloista, jotka ovat tarpeeksi
voimakkaat lannistamaan vastustuksenne tuntemattakaan sitä. Teillä ei
ole tarpeeksi voimia yhtyäksennekään yhdeksi valtakunnaksi. Maanne
on jakautunut satoihin saariin, melkein yhtä moniin ihmisrotuihin
ja varmasti yhtä moniin eri pyrkimyksiin. Etelässä asuvat malaijit
eivät alistu Luzonin tagalogien hallittaviksi eivätkä tagalogilaiset
malaijien. Suoraan sanoen, kaikki näillä saarilla olevat heimot
tahtovat elää erillään muista. Te ette halua sellaista armeijaa,
johon kuuluu puolet saarten miehistä, ja laivastoa, johon kuuluvat
loput, suojelemaan riippumattomuuttanne, jos nyt onnistuisitte sen
saamaan. Olen sanonut tämän teidän johtajillenne neuvottelussa ja
toistan sen teille nyt tässä, koska kuulen enemmän kuin haluankaan
teidän kansalaistenne puheista. Itsenäisyys kuulostaa kyllä kauniilta,
mutta ainoastaan siten voitte säilyttää maan kansalle, että suostutte
sellaisen vallan yliherruuteen, joka voi karkoittaa muut loitolle."

"Mutta teidän maannehan on vapaa maa. Miksi ei meidän voi tulla
sellaiseksi?" vastusteli filippiiniläinen aivan kuin hän olisi
toistanut jotakin ulkoa opittua läksyä.

"Vapaahan siitä tuleekin, aivan yhtä vapaa kuin kaikki muutkin
Yhdysvaltain osat — vapaa sortavista maaherroista, tarkastamattomista
tuomioista ja pappien tyranniudesta. Williams, onko hän ymmärtänyt
puoliakaan selityksestäni?"

"Luultavasti, kapteeni."

"Ellei, niin iske se hänen kalloonsa ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Ehkä hän sitten vaivautuu selittämään sen muille."

Tein kuten minun oli käsketty, ja Hapen kuunteli puheitani kohteliaasti
yhtä tyhmin ja ikävystynein ilmein kuin kapteeninkin selityksiä.
Hän tuntui meistä vielä tyhmemmältä kuin ennen eikä mieleemme
juolahtanutkaan, että tuon tyhmyyden alle kätkeytyi arvaamattomia
petossuunnitelmia. Saimme tietää sitten myöhemmin, että ennen kenraalin
leiristä poistumistamme oli hänen turhamainen ja tyhmä järkensä
alkanut uneksia mahdollisesta ylennyksestä, jonka tiellä hän luuli
kapteenin olevan. Leirissä olevat tyytymättömät, joiden mieli paloi
ryöstöjen, ja kostonhimosta, olivat lietsoneet hänen toivonsa liekkejä,
ja nyt "Lyyhä-Topi", joka oli yhtä kunnianhimoinen, nähden saman
kilpailijan tiellään ja aikoen nähtävästi käyttää tuota lyhytjärkistä
toveriaan pelkkänä välineenä omien tarkoitustensa saavuttamiseksi,
oli lisännyt johtopäätöksensä toisten neuvojien todisteluihin. Jos
Hemingway vain saadaan pois tieltä, valitaan joku syrjäytetty upseeri
hänen sijaansa. Tuon muukalaisen vaikutusvalta oli ollut Hapenin
ylenemisen este näinä kuukausina ja nyt se oli estänyt Lyyhä-Topinkin
ansioiden palkitsemisen. Kumpikaan ei voinut toivoa mitään tilaisuutta
kykyjensä näyttämiseen, sopivan korvauksen saamiseen eikä tyhjän
kukkaronsa täyttämiseen ennen Hemingwayn poistumista tieltä. Tähän
yhtyi nyt vielä kapinallisten keskuuteen yleisesti levinnyt pelko, että
filippiiniläiset olivat vain vaihtaneet toisen muukalaissorron toiseen,
ja otaksuma, että kansallinen vapaus voitiin saavuttaa vain kaikkien
muukalaisten karkoittamisella saarilta.

Emme tietysti ensin huomanneet paljonkaan tästä meitä kohtaan
osoitetusta vastenmielisyydestä. Miehet, niiden joukossa Hapen ja
Lyyhä-Topikin, käyttäytyivät kyllä kylmästi ja vihamielisesti, mutta
lukuunottamatta töykeyttä ja haluttomuutta, tottelivat he kumminkin
vastustelematta. Ainoastaan noita kolmea malaijia kohdeltiin
peittelemättömän raa'asti, kartettiin ja syrjäytettiin jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa, mutta kun tiesimme, kuten hekin, tuon vanhan
filippiiniläisten ja malaijien välillä vallitsevan vihamielisyyden ja
sen, että nämä viimeksi mainitut auttoivat parhaillaan espanjalaisia
etelässä olevilla saarilla puhjenneen kapinan kukistamisessa, emme
ollenkaan ihmetelleetkään, että nämä miehet kohtelivat heitä niin
töykeästi. He eivät vielä tienneet, miten monta tehokasta lyöntiä
merirosvomme olivat sivaltaneet heidän asiansa puolesta, ja vaikka
koetimmekin asianomaisesti valaista heille asian oikeaa laitaa, ei
saavutuksemme ollut kuitenkaan aivan tyydyttävä, ja malaijit saivat
pysytellä edelleenkin syrjässä.

Se oli sitäkin onnettomampaa koska he eivät siten saaneet kuulla mitään
miesten aikeista. Jos Kasimin terävät silmät ja tarkat korvat vain
olisivat saaneet koota, lisätä ja vähentää, päättää ja otaksua toisten
huolettomista puheista, millaisia suunnitelmia ja vehkeitä nuo ovelat
aivot ajattelivatkaan, olisi vaara ehkä vieläkin voitu välttää. Mutta
asiain näin ollen kohtasi se meitä varoituksetta.



XXIV.

MYRSKY PUHKEAA.


    "Ah, ei luoti eikä pistinkään voi milloinkaan
    tappaa sinun todellista minääsi, ystäväni,
    sillä sielusi, jonka olen nähnyt, on suurimpien
    ja parhaimpien vertainen."

                               _Walt Whitman_.

Istuimme, kapteeni, Livingston ja minä, odottaen päivällistämme sen
majan kuistilla olevan pöydän ääressä, jota sanoimme "klubiksemme".
Hapen ja Lyyhä-Topi eivät olleet vielä saapuneet, vaikka Kasim olikin
päryyttänyt puurumpuaan, jolla kutsu tavallisesti ilmaistiin. Olimme
sitäpaitsi hyvin nälissämme ja kärsimättömät.

Olimme viettäneet hyvin jännittävän yön. Pilvisen taivaan ja
myrskyisen tuulen suojassa uskalsi eräs espanjalainen joukko-osasto
lähestyä asemaamme yllättääkseen meidät. Mutta vahtimme valvoivat
— Livingston oli juuri tarkastanut ne, ja hukka peri sen vahdin,
jonka hän löysi nukkumasta — ja hälyyttivät meidät heti. Syöksyimme
pihalle, järjestyimme taistelurintamaan ja ajoimme vihollisen suinpäin
takaisin kapteenin johdolla. Kaikki tapahtui muutamissa minuuteissa
meidän kärsimättä suuriakaan vahingoita. Onnittelimme toisiamme
sydämellisesti niin helposti saavutetun täydellisen voiton johdosta,
sillä espanjalaiset eivät palanneet enää takaisin. Olimme kumminkin
aseissa päivänkoittoon asti miesten murinasta huolimatta. Livingston
huomautti kumminkin, että he olisivat murisseet yhtä paljon muussakin
tapauksessa, "sillä jos olisitte vapauttaneet heidät taistelun jälkeen,
olisivat he sanoneet teidän tehneen sen juuri siksi, että vihollinen
voisi katkaista heidän kurkkunsa pimeässä."

Keskustelimme juuri näistä miestemme osoittaman lannistumattoman
vihollisuuden oudoista ilmiöistä odotellessamme päivällistä, kun
kapteeni katsahti meihin puoleksi leikillisen suuttuneena. "Luullakseni
pakottavat nuo veitikat tahallaan päällikkönsä odottamaan ateriaa
kymmenen minuuttia. Nyt emme varro heitä enää kauempaa."

Katsahdin Kasimiin ilmoittaakseni hänelle ja näin hänen silmäilevän
rukoilevasti minuun. Hän viittasi keveästi ja anteeksipyytävästi
sormellaan, ja minä hyppäsin seisoalleni nauraen. "Komissariaatissa on
luullakseni jotakin hullusti, päättäen Kasimin vakavista kasvoista.
Otanko siitä selvän, kapteeni?"

"Ota ja heti, sillä olen hyvin nälissäni", vastasi kapteeni, jolloin
juoksin portaita alas rummun vieressä seisovan Kasimin luokse.

"No, mikä nyt on hätänä?" kysyin huolettomasti. "Onko Froggie polttanut
paistin?"

"Ei, tuan, asia on hieman vakavampi. Nuo molemmat
filippiiniläisroistot, jotka luulevat olevansa kapteeni-tuanin
vertaiset, ovat tuolla miesten joukossa puhumassa heille pahoja
asioita."

"Pahoja asioitako? Mitä tarkoitat, Kasiin?"

"En voinut kuulla kaikkea, tuan, mutta kuulin kumminkin tarpeeksi. Kun
menin ilmoittamaan heille, että ruoka on valmis, ja sanoin kapteeni
tuanin odottavan, sanoivat he: 'Odottakoon vain!' Mutta silloin,
koska minua suututti heidän osoittamansa kunnioituksen puute, sanoin
Topille ajatukseni suoraan. Se kävi kumminkin hitaasti, sillä kuten
tiedät, tuan, on meidän malaijien hyvin vaikea puhua heidän kieltään.
Silloin käänsi Topi kumminkin ivallisesti minulle selkänsä huutaen
miehilleen: 'Tuo muukalainen on lähettänyt malaijilaisorjansa pyytämään
minua syömään kanssaan, ikäänkuin minäkin olisin orja, jonka on pakko
totella häntä. Kuinka kauan aiomme kärsiä noiden meren toiselta
puolelta tulleitten miesten tyranniutta?' Sanoin heille, etten ole
orja, vaan vapaa mies, mutta he ivasivat minua vain, tuan. Luvatkaa
minun nyt mennä tappamaan nuo molemmat miehet, Topin ja Hapenin, jotta
mieleni jälleen rauhoittuisi. Silloin ei kapteeni-tuanin, sinun eikä
Livingston-tuanin tarvitse pelätä enää mitään."

"Ei, Kasim", sanoin nopeasti, "et saa tappaa heitä. Mutta tule kanssani
ja kerro kapteenille samat asiat kuin minullekin, sillä tämä on
kapinallisuutta, joka on tukahdutettava."'

Puristellen toisella kädellään lupaavasti tikarinsa kahvaa seurasi
malaiji minua kuistille sanoen sanottavansa. Kapteeni kuunteli
vaitiollen, nousi sitten pöydästä, vyötti miekan kupeelleen, latasi
revolverinsa ja sanoi tyynesti: "Tämä on ajoissa ehkäistävä, sillä
muuten voi se aiheuttaa ikävyyksiä."

Livingston ja minä seurasimme hänen esimerkkiään Kasimin päästäessä
pienen omituisen huudahduksen. Heti näimme Abdulrahmanin ja Froggien
ilmestyvän majan alikerroksesta heiluttaen uhkaavasti paljastettuja
tikareitaan, mutta kapteeni tyynnytti heidät viittauksella.

"Menen rankaisemaan enkä tappelemaan", sanoi hän hiljaa ja vakavasti.
"Pistäkää tikarinne piiloon. Toivoakseni ette niitä tarvitse."

Seurasimme häntä portaita alas ja aukeaman poikki, jossa palmupuut
olivat kasvaneet. Sen toiseen laitaan olivat miehet pystyttäneet
karkeatekoiset majansa, koska ei ollut olemassa telttoja. He olivat
nyt kokoutuneet niiden edustalle suureen ympyrään, jonka keskeltä joku
puhui heille. Kun tulimme lähemmäksi, kuulimme Lyyhä-Topin kertovan
kansan kärsimistä vääryyksistä terävästi, katkerasti ja kaunopuheisesti.

"Ainoastaan nämä amerikkalaiset estävät meitä nyt", kuului hän juuri
sanovan, "sillä muuten olisimme nyt jo valloittaneet Manillan. Saamme
sen kumminkin haltuumme luultavasti hyvinkin pian. Luullakseni
julistautuu Aguinaldo jonkun päivän kuluttua vapaan filippiiniläisen
tasavallan presidentiksi, ja sitten saamme nähdä, voiko meitä kukaan
vastustaa. Samoin kuin me ajoimme espanjalaiset pakoon viime yönä,
ajamme amerikkalaisetkin. Pakotamme heidät menemään laivoihinsa ja
jos he vastustavat meitä, kohtelemme heitä samoin kuin kohtelemme
espanjalaisiakin, joiden on kaikkien kuoltava."

"Aivan niin! Aivan niin! Kuolema espanjalaisille! Häpeä
amerikkalaisille!" huusivat ympyrään kokoutuneet kiihkeät
isänmaanystävät.

"Olkaa vaiti!" huusi kapteeni oikein karkein merimiesäänin. "Puhutte
ajattelemattomasti. Amerikkalaisitta ja heidän laivoittaan ette ikinä
olisi voineet lopettaa espanjalaisten valtaa näiltä saarilta ja te
olette voimattomat taistelemaan amerikkalaisia vastaan. He ovat teidän
ystäviänne ja liittolaisianne, ja jokainen, joka kertoo teille muuta,
valehtelee. Tulkaa lähemmäksi, majuri Tomas, että saan katsella teitä
ja heittää valheen kasvoihinne."

"En aio totella käskyjänne!" huusi Tomas takaisin. "Teillä ei ole
minkäänlaista valtaa käskeä meitä vapaita filippiiniläisiä. Vaadin
teitä lähtemään takaisin omaan maahanne."

Kapteeni suoristautui täyteen pituuteensa ja nauroi halveksivasti.
"Olen kenraali Aguinaldon valtuuttama päällikkö täällä, ja ainoastaan
hänelle ja vain silloin kun hän ilmoittaa rikkovansa liittonsa
kansalaisteni kanssa, luovutan valtuuteni. Majuri Tomas, käsken
teitä vielä kerran tulemaan esille tahi saatte kärsiä harkitun
tottelemattomuutenne seuraukset."

Tomas huudahti vihaisesti, hyppäsi eräälle laatikolle tahi jollekin
muulle korokkeelle, jota emme voineet nähdä välissä olevien miesten
takaa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, mikä hänellä oli mielessä,
kohotti hän kätensä ja revolverin piippu kimalteli auringonpaisteessa.

Mutta vanha Livingston oli ymmärtänyt hänen aikeensa. Nopeasti kuin
ajatus hyppäsi hän kapteenin eteen saaden omaan rintaansa hänen
ystävälleen aiotun luodin. Huudahtaen omituisesti ja läähättävästi
kaatui hän Hemingwayn leveätä rintaa vasten ja kapteenin vasen käsi
kietoutui hänen ympärilleen kannattaen häntä. Mutta hänen oikea
käsivartensa oli kohonnut ilmaan ja hän tähtäsi tarkasti tuota
petollista salamurhaajaa, ja toinen laukaus kajahti kuumassa tyynessä
ilmassa.

Tomas hypähti noin puolet pituuttaan ilmaan, revolveri putosi hänen
kädestään ja hänen molemmat käsivartensa tavoittelivat heikosti tukea.
Sitten pakeni elämä hänestä, liikkeet lakkasivat ja hän vajosi yhteen
kasaan maahan. Luoti oli lävistänyt hänen otsansa ja pysähtynyt
aivoihin.

Kun johtajien välinen sanasota oli alkanut, olivat miehet vaienneet
heti, ja nytkin he vielä seisoivat hiljaa ja liikkumatta kuin
sanattomina hämmästyksestä. Mutta joku tunkeutui heidän riviensä
välitse, ja minä tunsin Hapenin, tuon viekkaan petturin ja petollisen
ystävän. Hänen kasvonsa olivat siniset ja pöhöttyneet vihasta.
Sekaisin pelkoa, vihaa ja toivottomuutta säteili niistä toimettomia
miesrivejä vastaan. Ellei hän voinut kiihoittaa niitä heti toimimaan,
tiesi hän voimansa olevan mennyttä samoin kuin hänen kuolleen
kanssarikollisensakin.

"Toverit", änkytti hän, "he ovat tappaneet teidän oikean johtajanne.
Tappakaa heidät! Kuolema amerikkalaisille!"

Kuului pidätettyä murinaa vastaukseksi, murinaa, joka voi äkkiä
paisua hillittömän kiihkon karjunnaksi. Vetäisin revolverini katsoen
kapteeniin, mutta hän oli jo kohottanut omansa toistamiseen..

"Eversti Hapen", huusi hän ankarasti, "onko aikomuksenne kieltää
minulta oikeus käskeä teitä?"

"Kyllä, kapteeni", vastasi hän hieman epäröiden. Sitten hän näytti
nopeasti huomaavan sen seikan itsekin ja katsoi vielä kerran miehiinsä.
"Toverit, tappakaa nuo amerikkalaiset!" änkytti hän.

"Tämä on aivan samaa kuin ampuisi määkivää lammasta", mumisi kapteeni
pahoittelevasti, mutta hänen kätensä oli vakava kuin kallio. Kuului
toinen laukaus ja Hapen pyörähti puoleksi ympäri ja kaatui.

"Näin on minua opetettu kukistamaan kapinoita!" huusi kapteeni katsoen
vihaisesti yhteen sulloutunutta miesjoukkoa edessään. "Onko siellä
vielä muita halukkaita sijaani. Jos on, niin tulkoon hän vain esille."

Hiljaisuus tuntui melkein sietämättömältä eikä yksikään mies
liikahtanutkaan. Kapina oli tukahdutettu. Tottuneina aina virkavaltaan,
joka oli pitänyt espanjalaisten filippiiniläiset alamaiset kurissa
kolme vuosisataa, alistuivat nämäkin miehet nyt siihen. Koska heillä
ei ollut enää ketään johtajaa, eivät he uskaltaneet ryhtyä toimimaan
ominpäin.

"Hajautukaa!" huusi heidän päällikkönsä aivan yhtä tyynesti kuin hän
olisi hajoittanut paraadin. "Menköön jokainen mies paikoilleen!" lisäsi
hän, jolloin miehet hajautuivat ryhmittäin tahi yksitellen puhumatta
juuri sanaakaan.

"Emmekö saa hyökätä niiden kimppuun, tuan?" rukoilivat malaijimme,
sillä tämä rauhallinen loppu tapahtumalle, josta oli ollut vähällä
syntyä toivoton taistelu, ei tyydyttänyt heidän sotaista mieltään.

"Ette", sanoi päällikkö yhtä tyynesti, "sillä minun asiani vain
on rangaista. Menkää hakemaan vettä Livingstonille. Amos, rakas
veikkoseni, oletko pahastikin haavoittunut?"

"Olen mennyttä miestä", vastasi vanhus läähättäen. "Laske minut
maahan." Kun sitten kapteeni laski hänet hellävaroen ruohikkoon katsoen
surullisesti noihin harmaihin kuihtuneihin kasvoihin, katsoi perämies
häneen takaisin melkein hymyillen. "Hyvin tehty, George Hemingway!
Siten on heitä juuri kohdeltava. Jumalalle kiitos, etteivät he
tappaneet sinua, vanha veikko."

"Mieluummin minut kuin sinut, Amos!" huudahti kapteeni katkonaisesti.
"Olet uhrannut henkesi puolestani."

"Mitä sen on väliä", sanoi perämies välinpitämättömästi. "Olen
pelastanut parhaan miehen, ja se riittää." Sitten rupesi häntä
yskittämään eikä hän voinut sanoa enempää.

"Williams, satuloi hevoseni ja ratsasta noutamaan tohtori Valdez
tänne", aloitti kapteeni, mutta Livingston esti hänet viittauksella.

"Joutavia, sillä nyt se on jo liian myöhäistä", mumisi hän.
"Seikkailuni ovat loppuneet, Hemingway. 'Seikkailijoita molemmat,
seikkailijoita kaikki!' Sanoit kerran niin, muistat kai sen?" Sanat
kuuluivat heikosti pitkin väliajoin. "Asia on ollut sen arvoinenkin,
erittäinkin tämä viimeinen tapaus!"

Hän vaikeni. Sitten hän haukkoi vielä kerran ilmaa ja verta pursusi
hänen suustaan. Muutamia minuutteja myöhemmin oli kaikki ohi.



XXV.

SEIKKAILUJEN LOPPU.


Kapteeni ei halunnut poistua paikaltaan, vaan lähetti minut noin tuntia
myöhemmin ilmoittamaan tapahtumat kenraali Aguinaldolle.

Tämän suuttumus oli väärentämätön ja peittelemättä ilmaistu. Mitkä
hänen mielipiteensä sitten lienevät olleetkin isänmaansa tulevasta
hallinnosta, ei hän kumminkaan suosinut kavaltajia eikä harkittuja
murhia, eikä hän väheksynyt niitä palveluksia, joita kenraali Hemingway
ja tuo uskollinen vanhus, joka oli uhrannut henkensä ystävänsä ja
päällikkönsä puolesta, olivat tehneet vallankumouksellisten asialle.

Hän tuli henkilökohtaisesti esikuntineen vanhan Livingstonin
hautajaisiin, rangaistakseen samalla hänen murhaajansa kannattajia.
Vanhemmat upseerit erotettiin ja kaksi kolmasosaa miehistöstä
siirrettiin muihin joukkoihin pienissä ryhmissä ja omat uskolliset
miehemme Leonista ja Tumabongista tuotiin heidän sijaansa. Hyvitys
oli niin täydellinen kuin suinkin vain voimme toivoa, emmekä muuta
halunneetkaan.

Mutta kapteeni Hemingwayn päällikkyys ei ollut pitkäaikainen. Heinäkuun
viidentenätoista päivänä julistautui kenraali Aguinaldo Filippiinien
tasavallan presidentiksi, ja hänen amerikkalainen kenraalinsa päätti
heti erota toimestaan.

"Maani hallitus ei voi pitää tätä minään riippumattomana tasavaltana,
ja ellei Aguinaldo luovu vallasta, syntyy taistelu", sanoi hän tohtori
Valdezille. "En voi palvella häntä nyt,' kun hän uhmaa kansaani."

Valdez huokaisi. "Ymmärrän kantanne", sanoi hän suoraan, "eikä minun
luullakseni tarvitse sanoa teille, miten se pahoittaa mieltäni. Tuon
päätöksen, joka oli mielestäni liian ennenaikainen ja harkitsematon,
vastustajia ei ollut neuvostossa juuri muita kuin minä. Kaikki muut
kannattivat häntä, ja se on nyt tehty. Nyt menetämme teidät, ystäväni,
mikä on korvaamaton vahinko."

Kapteeni hymyili. "Luullakseni on minunlaisia joukossanne vielä
paljonkin, mutta olen pahoillani, että seikkailu on loppunut. Olen
menettänyt rahani, laivani ja vielä enemmän, olen menettänyt vanhan
hyvän ystäväni. Hän sanoi asian maksaneen vaivan. En osaa sanoa siihen
mitään. Mutta tulopuolelle tappioitamme vastaan voin asettaa muutamien
hyvien ystävien hankkimisen — uskolliset malaijini, nuo viisi eloon
jäänyttä noista pelottomista kymmenestä ja ennen muita te itse ja
Luiz. Tasapuoliset ja uskolliset sanoissa ja töissä, hyvinä ja kovina
päivinä, siten voin muistella filippiiniläisiä ystäviämme."

Niin, erosimme heistä surumielin. Näemmekö heitä enää milloinkaan
ja tulemmeko vielä joskus näille kauniille saarille, joita niiden
asukkaiden ja heidän voittajiensa veri on punannut, ei kukaan voi sanoa?
Nyt ne tuntuivat meistä unelta, josta olemme heränneet, uskomatta sitä
lainkaan todeksi. Olemme ajautuneet nyt erillemme heistä, mutta jonakin
päivänä voimme ajautua takaisin.

Mutta ellei? No, siinä tapauksessa lähettää prikaati, johon me
kuulumme, tuo seikkailijoista muodostettu joukko, johon anglosaksit
alituisesti lähettävät rekryyttejä, varmasti muutamia aivan yhtä hyviä
kuin mekin olimme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.