Title: Ylämaan kansa
Author: Roberts, Charles G. D., Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ylämaan kansa" ***


YLÄMAAN KANSA

Kirj.

Charles G. D. Roberts


Suomentanut

I. K. Inha



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.



SISÄLLYS:

Esipuhe.
Aavikkojen harhailijat.
Mac Phairrsonin onnellinen perhe.
Ison Aution järvellä.
Sarvas siellä, kontio täällä.
Lumen valta-aikana.
Puna-McWhan kesytys.
Melindy ja ilvekset.
Rouva Gammitin porsas.
Mustan veden pata.
Talven rautainen reuna.
Syvyyden satimessa.
Rouva Gammit ja piikkisiat.
Melindy ja kevätkarhu.
Kujanjuoksu kulovalkeassa.
Oveen kolkuttava hirvi.



Esipuhe.


Uusi Brunswick, jossa Robertsin, samoin kuin monet Setoninkin,
kertomukset liikkuvat, on parhaiten luonnontilassa säilyneitä osia
Pohjois-Amerikasta, lukuunottamatta kylmää pohjolaa.

Tämä on sitä omituisempaa, kun tuo maa on kaikkein varhaimmin
tunnettuja osia siitä. Näille rannoille saapui Grönlannista Punaisen
Eerikin heimo jo ensimäisen vuosituhannen lopulla, nimittäen sen
Viinimaaksi paljon paremmalla syyllä kuin uuden hyisen kotinsa
Grönlanniksi. Cabot, Cartier vakoilivat näitä rantoja vähän myöhemmin
kuin Columbus Keski-Amerikkaa, ranskalaiset perustivat sinne,
Akadiaansa, ensimäisen siirtokuntansa, josta tämän maan väestö yhä
vieläkin on suureksi osaksi ranskalaista.

Siitä huolimatta ei asutus tahtonut päästä Uudessa Brunswickissä
varttumaan. Suurena syynä siihen olivat ainaiset sodat, joiden
jalkoihin se joutui. Toiseksi ei sen kautta kulkenut maanosan sisuksiin
valtaväylää, joka olisi voinut Pyhän Laurentin mahtavan jokireitin
kanssa kilpailla, eikä se luonnonrikkauksien puolesta taas voinut
kilpailla Uuden Englannin leutojen, rikkaitten maitten kanssa.

Ja sotain lakattua taas se ei voinut tarjota kyllin voimallisia
viehätyksiä poikkeuttaakseen puoleensa siirtolaistulvaa, joka pyrki yhä
kauemmaksi ja kauemmaksi länteen valtaamaan sen odottavia rikkauksia,
riistaa, hyvää maata ja tarumaisia kulta-aarteita. Päinvastoin jätti
moni Akadiankin poika maansa lähteäkseen sinne uutta rikkaampaa kotia
perustamaan.

Niinpä ovat Uuden Brunswickin sisäosat suureksi osaksi pysyneet
asumattomina, suuret salot säilyttäneet monenlaisen riistansa,
joet, kosket oivat kalansa. Tukinhakkaajat vain ovat sen sisäosiin
tunkeutuneet ja urheilijat, ja viime aikoina uudisasukkaatkin, jotka
ylämaan metsiin ovat raivanneet itselleen uudisasutuksia. Riista on
suojelevan lainsäädännön turvissa jopa lisääntynytkin, niin että
tätä suurta niemimaata nykyään voimme pitää suurena luonnonpuistona,
vaikkapa metsästystä ei olekaan kokonaan kielletty.

Uuden Brunswickin sisäosat lukemattomine jokineen ovat urheilijain ja
kesäretkeilijäin luvattu maa, eikä kumma, että luontoa ja sen elämää
kuvaavat kynäniekatkin ovat sinne askelensa kääntäneet. Missäpä muualla
olisi Amerikan lauhkeissa itäosissa enää maata, joka olisi samaan
määrään säilynyt luonnontilassa.

Samalla on sikäläinen harva asutus saanut vakaantuneisuuden leiman,
joka Amerikan kiireellisessä riennossa on yhtä harvinainen ja yhtä
suuressa määrin taiteilijaakin houkutteleva.

_Suomentaja_.



AAVIKKOJEN HARHAILIJAT.


Paksulta savua kurkussaan ja liekkien humu korvissaan Pekka Noel
heräsi, vapisi kuin painajaisen kouristuksissa. Ja siinä samassa
hän tunsi kasvojansa polttavan. Koko mökki oli tulessa. Vuoteestaan
ponnistaen, peitot perässään vetäen hän juoksi ovelle, repäisi sen auki
ja karkasi ulos hankeen.

Mutta aito salolaisena ja kaikin puolin yhtä valppaana kuin metsän
omat asukkaat, hän älysi asian melkein ennen kuin vielä ruumiskaan
valveutui, ja vaistot olivat vielä älyäkin sukkelammat. Autius
ja erämaan hirmuinen kylmyys olivat nykäisseet häntä kylkeen
tälläkin kammon hetkellä. Karatessaan ulos paon epätoivossa hän
oli paitsi peitteitään hairaissut päänalustansa äärestä pyssynsä
ja patruunavyönsä, vieläpä jalkopäästä mokkasiininsakin ja paksun
päällystakkinsa. Ylämaan tavan mukaan hän oli nukkunut melkein täysissä
pukimissa.

Hän seisoi nyt ulkona lumessa ja katseli kärventynein, kirvelevin
silmäluomin pöksänsä tuhoutumista. Sekunnin tai pari hän tuijotti
kapistuksiin, joita sylissään puristi, ja ihmetteli, kuinka hän oli
tullut ajoissa muistaneeksi. Hoksaten sitten ja hätääntyen, että hän
tarvitsi muutakin kuin vaatteet ja rihlan, hän nakkasi ne lumelle ja
hyökkäsi takaisin mökkiin, jos ehkä ennättäisi pelastaa siankinkun,
taikka jonkun paksuista erämiehen limpuistaan. Mutta ennenkuin
hän pääsi ovelle, puski siitä ulos hulmuava liekki syösten hänet
puolisokeana takaisin. Kuopaisten lunta molempiin kouriinsa hän painoi
siihen kasvonsa tuskia lieventääkseen. Sitten hän vähän pudisteli
itseään, kantoi tyynesti pelastamansa aarteet riittävän kauas palosta
ja istahti peitteille mokkasiineja jalkaansa vetämään.

Kun hänellä jalassa oli vain paksut sukat, niin olivat ne vähällä
paleltua, vaikka muu ruumis paahtui palon kuumuudessa. Aamuvalkeamaan
oli vielä pari tuntia. Ei pienintäkään ilman henkäystä tuntunut,
vaan liekit karkailivat suoraan ilmaan, töhryisen punaisina ja
kirkkaan keltaisina toisiinsa punoutuen, siellä täällä sinipunertavan
valkoisiakin kieliä sekaan tuikahdellen. Ulompana palon kuumuutta
vankka metsä terävästi naksahteli kovassa pakkasessa. Oli tosiaan niin
kylmä, että miehen siinä seistessä ja katsellessa vähäisen, yksinäisen
tupansa tuhoutumista ja vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään
kuumoittavia kasvojaan varjostaessa, hänen selkänsä oli jäätyä.

Ihminen, joka elelee aikansa metsän yksinäisyydessä, käy helposti
filosofiksi. Pekka Noel oli filosofi. Sen sijaan että hän olisi
ruvennut ajattelemaan tätä suurta onnettomuutta, hän muistelikin hyvää
onneaan, kun oli pelastunut pöksästä hengissä. Pukiessaan päällystakin
ylleen hän mielihyvällä totesi, että sen avarissa taskuissa oli
tulitikkuja, tupakkaa, piippu, jykevä linkkuveitsi ja rukkaset. Ruokaa
hänellä ei ollut. Lähimpään kylään oli sata mailia, viisikymmentä
tai kuusikymmentä lähimpään tukkilaisleiriin. Lunta oli paria
kyynärää vahvalta ja se oli pehmeätä. Ja hänen kunnon lumikenkänsä,
joiden päällä nämä matkat ja vaikeudet olisivat olleet aivan
joutavanpäiväiset, ne ylläpitivät nyt paloa. Mutta siitä huolimatta
hänen mielestään olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Entä
jos hän olisikin pelastunut vain paljain jaloin? Tästä ajatuksesta
hän muisti, kuinka pahoin hänen jalkojaan todella parhaillaan paleli.
Niin aina, hyvähän tämä oli ollut mökki ja hyvin häntä suojellut.
Tästä lähtien siitä kyllä ei enää ollut asuttavaksi, mutta hyötyä hän
tahtoi siitä viimeiseen saakka. Hän latoi peitteensä huolellisesti
vahvan kannon suojaan ja kävi niiden päälle istumaan. Sitten hän pani
piippuunsa, sytytti sen, nojautui taapäin mukavaan asentoon ja ojensi
jalkansa paloon päin. Joutuihan tästä liikkeelle lähtemään, antoipa
tuon nyt palaa pohjiaan myöten. Olkoon koti koti, niin kauan kuin siitä
on vähänkään jäljellä.

Kovana kuin teräs ja kuulakkaana kuin lasi alkoi varhaisin salaperäinen
aamuharmaa ikipuitten keskeltä selvitellä omituisia näköaloja ja
samalla palokin riutui. Mökistä ei ollut jäljellä kuin tuhkaläjä,
siellä täällä hirren pätkiä, joissa liekit vielä lepattelivat, ja
vähäisen savupiipun rauniot hehkuvan punaisina pystyssä töröttämässä.
Paikalla kuin rauniot olivat sen verran jäähtyneet, että niitä
saattoi lähestyä, etsi Pekka tuoreen seipään ja alkoi sillä vakaasti
penkoa. Hänellä oli monenlaisia epämääräisiä toiveita. Kirvestään ja
peltikattilaansa hän varsinkin olisi tarvinnut ja jotakin syömisen
puolta. Kirvestä ei kuitenkaan löytynyt mistään, ei ainakaan
semmoisella etsinnällä, mikä tässä oli mahdollinen. Kaikki peltiastiat
ilmeisestikin olivat hajonneet tai sulaneet. Mutta sai hän sentään
seipäällään selvitellyksi nyrkin kokoisen, mustan, hiiltyneen
kimpaleen, joka tuoksahti syötävälle. Kaavittuaan päältä palaneen
huolellisesti hän huomasi, että se oli kinkun jäännös. Pekka kävi
aamiaiseensa käsiksi melkein yhtä vähillä tempuilla kuin nälkäinen
susi, sillä kurkihirren menetys oli tuntuvasti lyhentänyt sitä
välimatkaa, jonka hän oli eläinkunnasta edellä. Syötyään palaneen
kinkun palan ja janonsa sammutettuaan vedellä, jota hän puoleksi
sulaneesta lumesta puristi tuohiseen, hän kääri peitteensä käteväksi
mytyksi, kohautti olkapäitään ja lähti pyrkimään Conroyn leirille, joka
oli viidenkymmenen mailin päässä lounaan ilmalla.

Nyt vasta Pekka Noel alkoi ajatella niitä vaaroja, jotka hänen oli
voitettava. Lumikengittään hän huomasi olevansa aivan saatuna. Polulla
oli lunta kolmesta neljään jalkaan ja se oli pehmyttä. Ei ollut
ollut suojia eikä kovia tuuliakaan, jotka olisivat sen kovettaneet.
Kaaleltuaan pari-, kolmesataa syltä hänen täytyi pysähtyä lepäämään,
maahan kyyristyen. Tuimasta pakkasesta huolimatta hänen pian tuli niin
lämmin, että hiki tippui. Pari tuntia näin aherrettuaan hän tunsi
polttavaa janoa. Hänellä ei ollut mitään, missä olisi lumen sulattanut;
tarpeetonta mainitakaan, ettei hän ruvennut lunta syömään, sen hän
tiesi varoa. Mutta hän keksi keinon, josta jo kannatti kehaistakin
itseään. Sytytettyään polun viereen, valtavan hemlokki-kuusen suojaan
tulen hän riisui punaisen puuvillaisen kaulahuivinsa, pani sen lunta
täyteen ja piti sitä valkean päällä. Lumen ruvetessa sulamaan hän
puristi siitä runsaan vesivirran. Mutta ah! se vesivirta ei väriltään
ollut kovin houkutteleva. Hän totesi, ja se häntä vähän hävetti, ettei
hän ollut tullut pesseeksi kaulahuiviaan — niin, eipä häntä haluttanut
sanoa, kuinka moneen aikaan. Huolimatta karttavasta janostaan hän
sen vuoksi jatkoi lumen sulattamista, kunnes vesi juoksi jotakuinkin
puhtaana. Sitten hän joi kärsivällisesti ja sen päälle poltti kolme
piipullista käryävää mustaa tupakkaa sen vankan aterian sijasta, jota
hänen vatsansa vaati.

Koko purevan hiljaisen päivän hän vakaasti kaaloi eteenpäin, silloin
tällöin aina vähän vyötään kiristäen ja kaiken aikaa nälkäisin silmin
vaanien, eikö näkyisi minkäänlaista riistaa. Hän toivoi jänöä, lintua
taikka lihavaa piikkisikaa; mutta vaihteen vuoksi hän olisi pistänyt
mahalaukkuunsa vaikkapa minkinkin suonikkaat lihat ja pitänyt sitä
onnenpotkauksena. Auringonlaskun aikaan hän tuli laajan paljaan maan
reunalle, jolle riutuva länsi ihannoiden valoi haaleata kultaansa
ja autiota purppuraansa. Itää kohti juoksi matala kannas, jonka
takavuosina kulo oli polttanut ja jolla nyt harvassa törötti aavemaisia
keloja, kuivin paljain latvoin säälin tuntematonta taivasta rukoillen.
Tämä oli Ison aavikon pää. Kovin Pekka Noelin mieltä kaiveli, jopa
kuin pelon puuska käännälti, kun hän huomasi koko pitkän päivän
ponnisteltuaan kulkeneensa vain viisitoista mailia. Ja häntä vaivasi
kalvava nälkä. Niin, mutta hän oli liian väsynyt jaksaakseen sinä
päivänä pidemmälle; ja kun ei ollut, mitä syödä, niin parasta kai oli
ruveta maata. Ensin hän kuitenkin päästeli irti mokkasiiniensa nauhat
ja viritti niistä jäniksen jäljille muutaman askelen päähän kuusikkoon
kömpelön paulan. Metsän reunalla seisoi synkkä rintama kuusia ja aivan
niiden alle hän tuulensuojan puolelle kuopi lumeen syvän haudan.
Haudan toiseen päähän hän rakensi pienoisen tulen murtamastaan lahosta
puusta ja tuoreista koivun vesoista, joita hän linkkuveitsellään
vaivalloisesti katkoi lyhyiksi kalikoiksi. Haudan viereen hän käden
ulottuviin pinosi kasaan lahoa ja tuoretta puuta sekaisin. Haudan
pohjalle, kyynärän päähän tulesta, latoi kuutta tuumaa vahvalta kuusen
oksia, jotta niistä tuli kuiva, joustava vuode.

Kun nämä valmistukset saivat tehdyiksi, oli jo tuimatähtinen talviyökin
verhonnut erämaan. Ei koko aavassa piirissä kuulunut muuta kuin
silloin tällöin isojen puiden onttoja, hätkähdyttäviä napsahduksia
pakkasen jännityksen lauetessa tai haudasta Pekan kotoisen pienen tulen
kuiskailua ja pihinää. Pistäen päänsä alle hyvähkön oksakimpun Pekka
sytytti piippunsa, kietoutui peitteihinsä ja asettui levolle, jalat
tulta kohti.

Ja siinä Pekka Noel sitten, hautansa pohjalla maaten, piippu ja
tuli lohdutuksenaan, piilossa ulkopuolisen maailman suunnattomalta,
äänettömältä tylyydeltä, siinä hän nyt katseli viluja tähtiä ja
kuusikon latvoja, tulosen häälytellessä kammottavia punaisia leimujaan
sen mustalla uhkaavalla rintamalla. Hän tunsi hyvin — eikä kukaan
paremmin häntä —erämaan tuiman ja järkähtämättömän ankaruuden. Hän
tiesi sen äänettömän vastustajan pelättävyyden, jota vastaan kohtalo
nyt oli pakottanut hänet aivan valmistuksitta kaiken taitonsa
käyttämään. Vaara oli hänet nyt yllättänyt, siitä ei epäilystä. Tähän
saakka hänen aina oli onnistanut tavalla tai toisella työskennellä
luonnon kanssa yksistä puolin ja oli siten tottunut pitämään luonnon
voimia ystävinään. Mutta nyt ne olivat jyrkkään kääntyneet häntä
vastaan, vieläpä aivan varottamatta. Hän suuttui huomatessaan, että
tässä olikin tosi edessä. Mutta kiukun keralla heräsi myös miehuuden
lannistamaton henki. Nousten äkkiä istumaan hän ikäänkuin uhmaten ja
taisteluun vaatien hautansa reunan takaa loi syvistä silmistään katseen
yön synkkiin tiloihin. Tuli mikä tuli, hän itsekseen lupasi, hän aikoi
pitää puolensa. Tämän katseellaan julistettuaan Pekka Noel vaipui
takaisin sijalleen ja nukkui.

Talviretkeilijäin ja yleensäkin ylämaan kansan kesken vallitsevan
tavan mukaan hän aina tuntikauden tai sillä vaiheilla nukuttuaan
heräsi tultaan rakentamaan; mutta aamupuoleen hän vaipui uupumuksen
raskaaseen uneen. Hänen siitä herätessään oli tulisija kiviharmaana,
päällinen taivas valkeahkona, sinipunervia juomuja kirjavanaan ja hänen
ylitseen kallistuvien kuusien vihannalla rintamalla päilyi ruskojen
vienoja henkäyksiä. Kasvoja ympäröiväin peitteitten reunat olivat
kankeat ja hengityksestä vahvassa jäässä. Reväisten ne tylysti pois
hän nousi istumaan ja kiroili itseään, kun oli antanut valkean sammua,
ja sitten, silmiään vähän haudan reunan takaa nostaen, loi katseen
hohtavalle aavikolle. Siinä samassa hän taas vaistomaisesti kyyristyi
takaisin piiloonsa. Kiihkeä tuli paloi hänen silmissään ja nyt hän
siunasi onneaan, kun oli antanut tulen sammua. Harjun selkää pitkin
kulki kelojen seassa suuri lauma karibu-peuroja. Mustina ja suurina ne
näkyivät auringonnousua vasten ja söivät mennessään.

Kyyristyen syvälle hautaansa Pekka kiireesti kokosi peitteensä,
kiinnitti mytyn selkäänsä ja ryömi sitten lumen poikki kuusikon
suojaan. Näkyvistä päästyään hän paikalla nousi ylös, korjasi
hyödyttömästä paulastaan mokkasiininsa nauhat ja palasi takaisin
jäljille niin pian kuin kaalaamaan pääsi. Se yksi vilkaus haudan reunan
takaa oli hänen tottuneille silmilleen ilmaissut kaikki, mitä hänen
tarvitsi tilanteesta tietää.

Karibut, nuo rauhattomimmat, oikullisimmat ja pisimmältä
kiertelevät erämaan kaikista asukkaista, olivat menossa etelää
kohti tavanmukaisilla, näköjään päämäärättömillä vaelluksillaan. Ne
matkasivat selännettä pitkin, alituiset tuulet kun olivat sieltä pois
puhaltaneet lumen tai kovettaneet sen. Pyssyn kantomatkaa ne olivat
paljon kauempana. Mutta hän päätti saavuttaa ne jälkiä seuraten,
vaikka lumi olikin niin pehmeätä. Hellittämättömän itsepintaisesti ja
viekkaasti hän aikoi sen tehdä, vaikkapa täytyisi nelin kontin ryömiä.

Se, mitä oli tuulta, kevyttä purevaa ilman viimaa, joka silloin tällöin
henkieli luoteen puolesta, puhalsi suoraan miehestä peurakarjaa kohti,
mutta karja oli liian kaukana haistaakseen vihamiestään ja siitä
säikähtääkseen. Pekan ensi huoli oli kiertää peurakarjan taa, kunnes
ei tästä vaarasta olisi mitään pelkoa. Kotvaksi hän ajokiihkossaan
aivan unohti nälkänsäkin; mutta pian se taas, hänen hitaasti rämpiessä
eteenpäin synkässä metsässä, kävi niin tuimaksi, ettei sitä enää
voinut laiminlyödä. Hän pysähtyi kiskaistakseen kuorta balsamikuusen
vesoista, joita sattui tiellä olemaan, kaapi siitä ohuen makean mäihän,
jota on kaarnan ja kypsän puuaineen välillä, ja söi sen. Hän kokosi
niinikään kirpeitä koivun nuppuja, pureskeli niitä monet kouralliset
ja sylki suustaan takaisin kovat kuoret. Ja tällä tavalla hän ainakin
sai ruokahalunsa tyynnytellyksi vihaisesta vaatimuksesta jonkinlaiseksi
epäluuloiseksi odotukseksi.

Vihdoin metsä harveni hänen pari tuntia vaivalloisesti eteenpäin
rämmittyään, maa alkoi kohota ja hän tuli harjun rinteelle, tosin
kauaksi peurain taa, mutta joka tapauksessa tuulen alle. Hanki oli
peuralauman jäljillä rikki sotkettua ja lunta oli vain puolentoista
jalkaa. Mieleisensä kumpareen tavattuaan hän jaloillaan kuopi paljaan
maan näkyviin ja löysi, kuten oli odottanutkin — vähän _gaultherian_
[_Gaultheria procumbens_ amerikkalainen kanervakasvi, jolla on hyvät
punaiset marjat. Suom. muist.] punaisia marjoja; ne olivat jäässä,
mutta mehukkaita ja hyvänmakuisia. Puolella kourallisella hän taas
hetkeksi petti nälkänsä ja ponnisteli nyt harjun selkää eteenpäin
reippaasti, vaikka varoen, käyttäen suojanaan jokaista keloa, mitä
eteen sattui. Kun vihdoin lauman takimmaiset jätättelijät alkoivat
näkyä, vaikka tosin vielä paljon ampumamatkaa kauempana, kyyristyi
hän maahan kuin kissa ja kömpi selänteen poikki toiselle rinteelle,
pysyäkseen paremmin salassa.

Harjun itärinteellä oli paljon aluspensaikkoa. Pekka hiipi nopeaan
pensaikosta pensaikkoon ja päätteli sitä kyytiä kulkien ehkä tunnissa
pääsevänsä verkalleen matkaavan lauman kohdalle. Tunnin kuluttua
hän sitten taas ryömi selänteelle matalan katajapensaikon suojassa.
Tuottavasti hän tähysti pensaitten lomitse, rihla valmiina. Hänen
muotonsa mustui katkerasta pettymyksestä. Oikulliset eläimet olivat
menneet menojaan. Ne olivat taas saaneet jonkun käsittämättömiä
päähänpistojaan — Pekka oli varma siitä, ettei ainakaan hän ollut
niitä säikäyttänyt, — ja olivat nyt kaukana valkoisella aavikolla,
vaivalloisesti kaalellen etelää kohti.

Pekka puri päättävästi hammasta. Vilu ja nälkä, kumpikin liitostaan
yhä voimakkaampana, kävivät nyt kiukkuisesti hänen kimppuunsa. Hänen
ensimäinen ajatuksensa oli heittää kaikki suojat ja hyökätä perään
suorinta tietä, leveältä tallattuja jälkiä seuraten. Mutta samalla
hän jo älysi, että niin menetellen hän enemmän menettäisi kuin
voittaisi. Vaikka vahva pehmyt lumi haittasikin niiden kulkua, niin
tiesi hän kuitenkin niiden voivan kulkea siinä paljon nopeammin kuin
nyt, jos niitä peloittaisi, ja paljon nopeammin kuin hän saattoi
seurata. Kärsivällisyys ilmeisestikin oli hänen valttinsa. Hiipien
varovaisesti kelolta kelolle, milloin ryömien, milloin madellen kuin
käärme, hän kulki hyvin sukkelaan alamäkeä aivan aavikon reunalle
saakka. Siihen loppuivat kaikki suojat, mutta lauman häntäpää oli vielä
pyssyn kantomatkaa kauempana. Rohkeasti hän nyt astui esiin pienestä
näreiköstä ja lähti takaa ajamaan. Hänen näkyviin tullessaan joka
sarvipää kohosi hetkeksi ilmaan ihmetellen ja säikähtäen; sitten lauma
oikaisi pakoon vyöryvässä valkoisessa pilvessä, tehden taivalta paljon
nopeammin kuin Pekka, vaikka hyvin tunsikin niiden kyvyn, oli pitänyt
näin vahvassa lumessa mahdollisenakaan. Synkkänä, vaikka rohkeuttaan
menettämättä, hän lähti niiden jälkiä rämpimään.

Noelin mieleen piintyi kahta itsepäisemmin se ajatus, että hänen täytyi
saavuttaa lauma. Kaikki muut ajatukset, tunteet ja kyvyt tympeytyivät
nälkään ja yrityksiin olla sitä ajattelematta. Tunnin toisensa jälkeen
hän rämpi eteenpäin seuraten valkoisia sotkuisia jälkiä äänettömän
valkean aavikon poikki. Ei ollut mitään, mihin olisi katseensa
kohottanut, hän sen vuoksi antoi niiden konemaisesti etsiä sotketusta
lumesta helpoimpia kohtia, siten voimiaan säästääkseen. Näin hän ei
tullut hoksanneeksikaan, ettei aurinko enää säteillyt aavikon päällä.
Häneltä oli jäänyt huomaamatta, kuinka ilmankansi oli kylmänsinisestä
muuttunut kaameankalpeaksi. Jäänyt huomaamatta, kuinka tuuli, nyt
vasten kasvoja puhaltaen, oli kiihtynyt kovaksi. Mutta äkkiä hän
havahtui tuiskahduksesta, joka läimäytti hienoa lunta hänen kasvoihinsa
kuin piiskalla sivaltaen. Kohottaessaan katsettaan jäljistä hän
huomasi, että koko lakeus oli kadonnut näkyvistä lumipilvien kiitävään
tulvaan. Tuuli vinkui kummaa ilkkuvaa uhkaustaan hänen kasvoihinsa.
Lumimyrsky oli hänet yllättänyt.

Myrskyn täydellä raivollaan hyökätessä Pekan kimppuun ja kietoessa
hänet helmaansa, niin että henkeä salpasi, häntä hetkisen pöyristytti.
Tämä oli uusi vastustaja, jota vastaan hän ei ollutkaan mieltään
karkaissut. Mutta vain hetkisen sitä kesti. Sitten hänen uupunut
mielensä jälleen toipui ja hän tuijotti myrskyä vihaisesti silmästä
silmään. Vilun, myrskyn, nälän, kaikki hän aikoi saattaa häpeään
ja voittaa. Kumartaen päätään ja vetäen päällystakkinsa paarretta
suunsa eteen, jotta hengitys olisi helpompaa, hän hyökkäsi uudelleen
eteenpäin, ikäänkuin uudet voimavarat saatuaan.

Jos metsä olisi ollut lähellä, tai jos hän ajoissa olisi havainnut
ilman muutoksen, olisi hän paikalla lähtenyt metsän suojaan. Mutta
hän tiesi, että hänen viimeksi ympärilleen katsoessaan lauman jäljet
olivat pitäneet suoraan yhä leviävän aavikon keskustaa kohti. Nyt hän
varmaan oli parin mailin päässä lähimmästä suojasta; ja hän tiesi
varsin hyvin, ettei hän löytäisi sinne myrskyn myllerryksessä, se kun
tylsisti hänenkin kaltaisensa miehen metsätiedon ja hämmensi näön ja
vielä kaikki muutkin aistit. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä peurain
jäljillä. Karibut joko rupeisivat makuulle tai kaartaisivat metsiin.
Tämänkaltaisessa myrskyssä ei mikään muu eläin kuin ihminen itse voinut
metsästää eikä jälkiä seurata. Ei kukaan muu kuin ihminen voinut
lannistumatta taistella moista ilmaa vastaan. Karibut unohtaisivat
sekä taitonsa että muiston siitä, että heitä ajettiin takaa. Hän joko
yllättäisi ne, tai johtaisivat ne hänet johonkin suojaan. Itsepintaisen
ylpeänä etevämmyytensä tiedossa erämaan muitten eläjäin rinnalla hän
vihaisesti uhmasi myrskyä ja nälän ja väsymyksen uuvuttamana mutisi
itsekseen ja kirosi luonnonvoimia, jotka niin armotta häntä ahdistivat.

Tuntikausia hän kovapintaisesti rämpi eteenpäin, pysyen jäljillä
enemmän tunnon kuin näön avulla, niin paksulta tuiskusi purevaa
lunta. Kinokset kasaantuivat hänen tielleen yhä tiiviimmiksi ja
tiiviimmiksi ja kauheat pitkälliset ponnistukset alkoivat uuvuttaa
hänen viimeisetkin voimansa ja hänen kulkunsa oli etanan kulkua.
Itsepintaisesti hän koetti ylläpitää tarmoaan ja elinvoimiaan, mutta
vähä vähältä hänen kaikki kykynsä vetäytyivät itseensä ja kohdistuivat
yhteen ainoaan asiaan — eteenpäin vaikka millä hinnalla. Häntä alkoi
viekoitella se ajatus, että olisiko heittää. Hän alkoi ajatella
lämpöä ja lepoa, jotka olivat saatavissa ja vapautumista tuulen
vimmatusta myllerryksestä, sillä yksinkertaisella keinolla, että
kaivautuisi syvälle paksun lumen sisään. Hän varsin hyvin tiesi tämän
yksinkertaisen keinon, joka oli metsälintujen turva pakkasen ja myrskyn
yltyessä ylen määrin julmiksi. Mutta viisaampi vaisto ei sallinut
hänen näin pettää itseänsä. Jos vatsa olisi ollut täysi ja taskussa
olisi ollut evästä, niinihän ehkä olisi voinut turvautua metsälintujen
sukkelaan temppuun. Mutta hän tiesi, että jos hän näin nälkiintyneenä,
nääntyneenä, lopen riutunein elinvoimin, sallisi lumen viettelyksen
voittaa itsensä, niin ei häntä nähtäisi, ennenkuin kevätaurinko
hänet jälleen paljastaisi kammon esineenä palaaville vireoille ja
nokilinnuille [amerikkalaisia lintuja. Suom. muist.] aavikon paljaalla
vihertyvällä pinnalla. Ei, parasta olla kaivautumatta tuulen suojaan.
Hän nauroi ääneensä ajatellessaan, kuinka mieletöntä se olisi ollut; ja
yhä edelleen hän puski ja ryntäsi myrskyä vastaan, lannistumatta.

Äkkiä hän kuitenkin lyhyeen seisahtui ja hänen mielensä masentui
julmasti. Hän tunnusteli varovaisesti puoleen ja toiseen, ensin
jaloillaan vahvassa lumessa haparoiden, sitten käsillään. Viimein
hän jyrkkään käänsi selkänsä tuulta vastaan, kyyristyi alas, pää
käsivarsien välissä, päästäkseen kuulemasta sen pirullista vihellystä
ja vinkunaa, ja koetti ajatella, kuinka ja milloin se oli tapahtunut.
Hän oli eksynyt lauman jäljiltä!

Kaikki hänen kykynsä havahtuivat terävään valppauteen tästä
peloittavasta havainnosta, hän älysi, kuinka se oli tapahtunut, mutta
ei, missä. Tuisku oli täyttänyt jäljet, kunnes ne olivat kerrassaan
hävinneet lakeuden pinnalta; mutta hän oli vain kulkenut suoraan
eteenpäin, tuulen pusku johtonaan. Karibut taas olivat poikenneet
syrjään ja lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan. Minnepäin? Hänen
täytyi itselleen myöntää, ettei hänellä ollut minkäänlaista osviittaa,
josta olisi voinut tämän päättää, niin oikullisia ovat nämä aavikkojen
sarvipäät kuljeksijat. Hyvä, hän kovapintaisesti ajatteli, antaa niiden
mennä! Hän jatkaa ilman niitä. Ponnistellen pystyyn hän taas kääntyi
tuuleen ja pinnisti tuimasti ajatuksiaan muistaakseen, missä suunnassa
tuuli oli ollut, kun hän oli sen viimeksi merkille pannut, ja kuinka se
synkkä metsä kulki, joka kahden puolen reunusti tätä aavikkoa.

Viimein hän teki päätöksensä, millä suunnalla metsä mahtoi olla
lähinnä. Hän näki sen sielunsa silmillä, suuren mustan kuusikkoniemen,
joka pisti kauas aavikolle. Hän kääntyi, tarkkaan tähdelle pannen,
koska tuuli täytenään suomi hänen vasenta poskeaan. Varmana siitä,
että hän nyt kulki ainoata mahdollista pakopaikkaa kohti, hän jälleen
ponnisteli eteenpäin. Ja mennessään hän mielessään kuvitteli, kuinka
parhaillaan koko karibulauma mahtoi pyrkiä samaan suojaan. Ja vielä
kerran hän, nälän ja heikkouden voittaen, rohkaisi mieltään ja vannoi,
että jos eläimet jaksoivat suojaan ponnistella, niin kyllä hänkin.
Sitten hän metsätiedoillaan pakottaisi metsän antamaan itselleen edes
jotakin syötävää, sen verran, että se riittäisi ylläpitämään suonissa
hengenkipinää.

Ehkä puolisen tuntia tämä uhmaava, lannistumaton tarmo sai Pekka Noelin
yhä eteenpäin ponnistamaan. Mutta kun pohjolan lyhyt päivä alkoi
sammua ja myrskyn sakean, valkoisen synkeyden takaa tuntua pimeän
varjo, alkoivat hänen sitkeät, suonikkaat lihaksensa ja karkaistut
hermonsa taas raueta. Hän huomasi kompastelevansa ja etsivänsä
puolustusta sille, että ylös noustessaan vitkasteli. Huolimatta
kaikista tahdonponnistuksistaan hän näki näkyjä — sankkoja suojaavia
metsiä aivan ääressä milloin toisella, milloin toisella puolella,
taikka kodikkaan, puoleksi nietoksiin hautaantuneen tukkilaisleirin ja
ikkunoista kuultavan lämpöisen valon. Suuttuen hän ravisti itseään,
järkiinsä tullakseen, ja nämä pettävät harhanäyt katosivat. Mutta
ne hämmensivät mieltä niin kauan kuin kestivät, ja äkkiä hän, aivan
mieltäkäännättävän selkeästä harhanäystä havahtuessaan, huomasi
pudottaneensa rihlansa! Se oli auttamattomasti menetetty. Isku
valveutti hänet muutamaksi minuutiksi. Ja menköön, olihan hänellä
veitsi. Se perältäkin oli niistä kahdesta tärkeämpi. Hän kahlasi
eteenpäin, ilmi valveilla taas rupeaman, ja kamppaili kohtaloaan
vastaan.

Pimeys sakeni nopeaan; ja viimein myrskyn vimmattuun raivoon sekaantuen
alkoi luoda kummia hirmukuvia. Näiden harhakuvien karsiminen ja
mielestään manaaminen piti Pekka Noelia vireillä. Mutta äkkiä eräs
näistä kummituksista ei ottanutkaan kadotakseen. Hän oli juuri
heittäytymäisillään sen päälle puolihoureisessa kiukussa, kun se
korskahtaen hyppäsi ylös ja ponnisteli pois hänen luotaan. Siinä
samassa Pekan joka aisti hätkähti hereille, toivon riemastuksen
tuikkaisemana. Loikkien, kaalellen, madellen hän seurasi, paljastettu
veitsi kädessään. Yhä uudelleen ja uudelleen kompasteleva eläin, iso,
kylkiään myöten lumeen uppoova karibusarvas, vältti hänet. Kun hän
hurjassa tepastuksessaan vihdoin sai sen kiinni, sai sarvas käännytyksi
puoleksi ympäri ja sohaisi häntä sarven kärjellä tuimasti vasempaan
olkapäähän. Välittämättä loukkaantumisestaan Noel takertui sarveen
vasemmalla kädellään ja armotta painoi sitä taapäin. Ja siinä samassa
hänen puukkonsa tottuneen käden ohjaamana viilsi poikki eläimen kurkun.

Pekka Noel oli, samoin kuin idän eränkävijöistä useimmatkin, hyvin
tarkka ruoastaan ja keitti lihan aina hyvin kypsäksi. Raaka liha
inhoitti häntä. Mutta nyt hän oli luontokappaleen asemassa ja taisteli
henkensä edestä luonnonvoimia vastaan. Ja lisäksi hän tiesi, että hän
nyt oli tavoittanut parhaan kaikista mahdollisista virkistysaineista.
Hän käytti uuden kerran veistään, tällä kertaa pistäen sen sarvaan
sydämeen. Kun saalis huokaisten heitti henkensä, kyyristyi Pekka
alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi
uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron
kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi
itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän
painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.

Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että
hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi
tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui
peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat
liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen
hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä.
Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla
mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä
ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista
eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää
selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä
kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa,
riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.

Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta
hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja
pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä
tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä
korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas
melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan,
joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti
sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän
ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi
silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi
kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi
tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti
rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.

Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi
tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä
vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään
sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän
kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon
kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen.
Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää
kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen
ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän
olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn
sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut
hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut,
muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen
Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi
sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille
tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin
kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin
tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja
varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli,
että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn
asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen
lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän
kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä
luottamuksella uneen.

Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky
myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän
heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen
ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä
hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka
puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja
korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti
murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään.
Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin
olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti,
peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.

Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan.
Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä
salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan
kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin
lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin
päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän
alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen
sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana
idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi
tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja
nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta
tulleet hänen asuinmailleen.



MAC PHAIRRSONIN ONNELLINEN PERHE.


I.

Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac
Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti
kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun
kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi
— taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla
oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä
piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti
oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat
siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac
Phairrsonin kotiin ja linnaan.

Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika
ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että
sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka
oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta,
jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen
oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis,
karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä
kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka
kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta —
kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä
nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä,
tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta
roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi
tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita
enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren
asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja
tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla
viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava
porsas.

Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille,
kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello
rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten
täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan
värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui
padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien
sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului
lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta
nenä-ääntä _honk-ka, honk-ka-honkk_ ja nurkan takaa tuli uteliaana
näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen
virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana
kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli,
kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli
maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi
ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun
periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön
varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja
pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen.
Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa
naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»
Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson,
kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi
suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.

Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan
porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein
oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti
tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa
ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta!
Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta.
Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta
vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni
pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla
menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen
aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan
päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että
ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla:
»Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»

Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin
pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac
Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä
tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä
kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli
vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin
pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja
sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla
kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan
työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna
jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran
koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki
ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon
paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta,
mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa
eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä
tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.

Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista
huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja
rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen
ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä
läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää
ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä
elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat
häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui
häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat
hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa
vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat
Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli
Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi,
ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin
pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka
oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää,
että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein
tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi
vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta,
älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli
päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua.
Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että
siitä olisi vastusta.

Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan
ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna
kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen
saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin
riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin
eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja
sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen
käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan
tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään
oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä
ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin»,
ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä
aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla
siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James
Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen
raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka
merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös
olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin
visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac
Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli
senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja
alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti
ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.

Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac
Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat
kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille,
jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa
huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli
kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut
hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän
ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä
yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian
kovaan nipistäisi.

Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten
sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään
huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja
laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän
kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi
Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan
häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa
nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac
Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea
ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista
elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa
keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.

Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli
heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa
kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut
vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus.
Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä,
pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja
uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi,
sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi
oli kylläkin suuri suosio.

Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena
tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin
salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä,
mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon
nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen
lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean
selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se
pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi,
niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac
Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä
ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin,
eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!

Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota.
Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen
asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi,
jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan
tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli,
samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda
kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen
pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin
elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja
kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.

Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan
ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle
askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan
puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset
kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun
jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James
Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä
oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä
tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven
ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko
tynnörillään tuvan nurkassa.

Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan
pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän
raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi
työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa
musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen
pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi
silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä
varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan
ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.

Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen.
Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä,
peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen
pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui
ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä
suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli
punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin
ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua
paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut
tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta.
Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se
kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen
säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman
huolissaan.

»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.

»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät
oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja
sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon
pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta
mahdottoman utelias se on, se on vissi.»

Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira
kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen
sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän,
läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku
pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen.
Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni
suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti
sitä suurena kunniana.

»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän
ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa
ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa.
Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä
huolta.»



II.

Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen
jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan
alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon
ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään
renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin
lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori
epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli
tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä
oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli
ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui
jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta,
jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja
kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta
mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen
pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.

Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän
syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan,
alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut
aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun
sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä
vaienneitten raamien keskellä kokous.

»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.

Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi
erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo
muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä
tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään
muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä
koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen.
Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni
kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain
läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä
suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän
sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä
tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen
piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä.
Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin
hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli
vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen
vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.

»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko
järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»

»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa
ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä
minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä
poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin
Mac Phairrson paranee!»

Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä
pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —

»Sitä juuri minä toivoin teidän ehdottavan, herra Mac Allister.
Tiedättehän te, etteivät ne tule siellä yksin toimeen. Ne eivät kauan
olisi onnellista perhettä. Ne alkaisivat tapella ja toinen puoli
heittäisi tuota pikaa henkensä.»

Seurasi hetken aprikoitseva äänettömyys. Sahassa ei ollut lupa polttaa
tupakkaa, mutta suussaan sitä piti joka mies. Jimmy Wright pani
merkille kahdeksan jalan päässä olevan äsken sahatun lankun kirkkaan
pinnan ja erehtymättä sylkäisi aivan keskelle ja kohauttaen sitten
housujaan huomautti —

»Antaa pomon ja Pojan päättää. He sen parhaiten ymmärtävät.»

»Se on oikein, Jimmy! Me siis sovimme asiasta!» sanoi Musta Angus.
»Mitä minuun tulee, niin minun mieleni tekee papukaijaa ja porsasta. Se
se vasta on lintu, tuo Ananias-ja-Safira. Ja porsas — Ebeneseriksihän
sitä sanoo Mac Phairrson — se on niin viisas, että sitä pitää nauraa
vallan katketakseen. Ja niin siisti — siisti kuin viini prouva. Ne
kaksi minä haluaisin saada mökkiini. Ja otan minä vielä kolmannenkin,
jos se on tarpeellista.»

»Sitten teidän olisi parasta ottaa pesukarhukin, herra Mac Allister»,
sanoi Poika. »Se ja Ebeneser pitävät kovin toisistaan ja niiden tulisi
ikävä, jos ne erotettaisiin.»

»All right. Pesukarhu minulle!» vastasi päällysmies. »Minkä eläimen
Poika itse ottaa?»

»Minä odotan, että näen, mitä nämä muut pojat tahtovat», vastasi Poika.
»Minä pidän niistä kaikista, ja kaikki ne sangen hyvin tuntevat minut.
Minä otan, mitä jää.»

»No sitten», sanoi Jimmy Wright, »otan minä Susannan. Se kirottu
hirvenvasikka on ainoa koko joukosta, jonka kanssa minä tulisin
toimeen. Se näyttää niin vähämieliseltä ja pitävän minusta!» Ja taas
hän pani merkkinsä lankun puhtaaseen pintaan.

»No, minä ja minun muorini, me otamme mielihyvällä ne molemmat
valkoiset kissat!» tokaisi siihen harmaaparta ukko Billy Smith. »Akka
sanoo, ettei sen kauniimpia kissoja ole koko maakunnassa. Ehkä ne eivät
ikävysty meillä niinkuin jossakin muualla, kun meidän mökkimme on niin
lähellä Mac Phairrsonin siltaa ja ne itse koko ajan näkevät, ettei
saarella enää ole ketään!»

»Pätkästä ei kukaan ole puhunut mitään!» muistutti Poika. Koira oli
yleiseen suosittu ja puolenkymmentä tarjoutui paikalla sen ottamaan.

»Mikko saa koiran!» päätti päällysmies, katkaistakseen kaikki väittelyt.

»No sitten minä otan sen ison ukkohanhen», sanoi Kalju Pallen, yksi
niistä, joiden täytyi Pätkästä luopua. »Eipä olekaan paljon niin
viisaita koiria kuin se on.»

»Niin, on ainakin sinulla siitä paljon opittavaa, Kalju!» myönteli
päällysmies. Nauru kiersi miehestä mieheen Kaljun kustannuksella.
Sitten ei muutamaan sekuntiin kuulunut muita tarjoomuksia.

»Ei kukaan näy huolivan Rasvalöllö parasta eikä Luupussista!» nauroi
Poika. »Ne eivät kumpikaan ole seuramiehiä. Mutta Luupussilla on
hyvätkin puolensa. Se näkee pimeässä; ja se on kovin tarkka hoitamaan
omat asiansa. Rasvalöllöllä on koko joukko älyä, mutta se on semmoinen
jörö, ettei näytä sitä kenellekään muulle kuin Mac Phairrsonille
itselleen Taitaa olla parasta, kun minä otan ne kummankin, minä kun
tunnen niiden heikkoudet.»

»Eikös siellä ole ketunpoikakin?» kysyi päällysmies.

»On kyllä, Porkkana; mutta jääköön se saareen», vastasi Poika. »Jos
joku teistä käy joka päivä heittämässä sille ruokapalan, niin ei se
muuta kaipaa. Pahaa se ei voi tehdä, eikä se poiskaan pääse. Se on niin
arvostaan pitävä, ettei kenelläkään olisi siitä iloa!»

Kun oli näin pitkälle päästy, niin kokous hajaantui, jatkaakseen
istuntoa Mac Phairrsonin saarella, jonne otettiin mukaan köyden pätkiä,
riimu ja pari kaurapussia. Perheen jäsenet, epämääräisen levottomuuden
valtaamina isäntänsä pitkän poissaolon johdosta, tulivat melkein
kaikki alas sillalle uteliaina katsomaan, keitä tuli — tosiaan kaikki,
lukuun ottamatta kettua, joka hiipi mökin taa; Rasvalöllöä, joka
peräytyi laatikkoonsa; ja Luupussia, joka jäi nurkkaansa halveksivan
välinpitämättömänä. Muut silmäilivät joukkoa levottomina, mutta
rauhoittuivat pian nähdessään Pojan heidän kerallaan. Ne todella
kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen niin lähelle kuin suinkin,
lukuun ottamatta Pätkää, joka kierteli tuttaviaan tervehtimässä, ja
James Edwardia, joka peräytyi siikemmäksi siivet koholla ja ylpeästi
kähisten, niinkuin muka ei sallien minkäänlaisia vapauksia.

Jimmy Wright teki ensi yrityksen. Hän oli keksinyt sen tempun, että oli
tuonut vähän suolaa taskussaan. Siinä sivussa huomauttaen, ettei hän
aikonut panna sitä sen hännän päälle, hän tarjosi kourallisen vapaalle
Susannalle. Kömpelö eläin puhalsi enimmän osan tuuleen isohenkisellä
korskahduksella, mutta muutti sitten mieltään ja nuoli ahneesti
suuhunsa ne muutamat rakeet, mitä oli jäänyt. Päätellen sitten, että
Jimmy oli miellyttävä mies, josta saattoi jotakin toivoa, se salli
hänen sujuttaa kaulapannan kaulaansa ja vastustelematta taluttaa
itsensä sillan yli.

Musta Angus sitten teki esityksiään Ebeneserille, jonka selässä
pesukarhun poikanen istui. Ebeneser kallisti niille korvansa sekä
arvontunnolla että epäilykselläkin, mutta ei suostunut liikahtamaan
tuumaakaan Pojan vierestä, ja Musta Angus ymmällään kyhni päätään.

»Taitaa olla suotta lähteä sitä taluttamaan!» hän mutisi.

»Niin, kyllä teidän täytyy kantaa se sylissänne, herra Mac Allister»,
nauroi Poika. »Hyvä asia, ettei se ole vielä sen suurempi. Mutta kas
tässä, ottakaa Ananias-ja-Safira ensin. Jos _se_ rupeaa ystäväksenne,
niin vaikuttaa se paljon Ebeneseriin.» Ja sievästi hän siirti
papukaijan omalta olaltaan, jonne se paikalla oli paennut hänen
tullessaan, päällysmiehen korkealle olkapäälle.

Lintu oli hetkisen ymmällä. Se painoi alas höyhenensä, kunnes näytti
aivan silolta ja säädylliseltä ja ojensi itseään kauas ulospäin,
ikäänkuin hypätäkseen takaisin entiselle istuinpaikalleen, Mutta kun
toinen siipi oli leikattu niin se ei uskaltanut. Sillä oli ollut
riittävästi kokemusta niistä kamalista lepatuksista ja kuperkeikoista,
joiksi lento kävi, kun oli vain toinen siipi kunnossa. Kääntyen
pois Pojasta se katsoa killisteli Mac Allisterin nenää pahalla
vilkumattomalla silmällä. Ehkä se aikoi purra sitä. Mutta samalla
Mac Allister kohotti valtavan kätensä silittääkseen pelottomasti sen
päätä, aivan yhtä pelottomasti kuin ei sillä vähääkään olisi ollut
noukkaa, jolla vaikka purra puhki saappaat. Tämä rohkeus teki siihen
suuren vaikutuksen, se kurlutti kurkussaan ja otti suuren peukalon
sirosti leukainsa väliin niin hellävaroen, ettei ruusun lehdelle
olisi vikaa tullut. Jaha, se paikalla päätteli, tämä mies oli hänen
mielensä mukainen, ja hänen kätensäkin haisi aivan kuin olisi se ollut
Mac Phairrsonin oma käsi. Pudottaen peukalon pienellä tyydytyksen
rääkäyksellä se vikkelään kulki sivuittain ylös ja alas Mac Allisterin
olalla ja oli aivan kuin kotonaan.

»Kas vain, mutta se taisikin mielistyä teihin, herra Mac Allister!»
huudahti Poika. »En ole milloinkaan ennen nähnyt sen tekevän noin.»

Päällysmies naurahti ylpeänä.

»Ananias-ja-Safira kai kuuluu hienohelmoihin, vai mitä?» kysyi Kalju
Pallen, katsoen viekkaasti toisiin.

»Kyllä se on naisväkeä!» vastasi Poika. »Niin sanoi Mac Phairrson!»

»Siinä se!» sanoi Kalju. »Niin kaikki naisväki hullaantuu tähän meidän
päällysmieheemme. Katsokaas nyt!»

»No nyt Ebeneser!» keskeytti päällysmies, puheenaihetta vaihtaakseen.
»On parasta, kun Poika antaa sen minulle, ehkä se pitää sitä
suosituksena.»

Juhlallisena Poika kumartui lattiaan, työnsi pesukarhun penikan
syrjään ja otti porsaan syliinsä. Ebeneser hämmästyi, sitä kun ei
oltu milloinkaan ennen pidelty sylikoirana, mutta ei se kuitenkaan
vastustellutkaan, ojensi vain säärensä aivan kankeiksi, niin että
sitä oli koko vaikea pidellä. Päällysmiehen suureen syliin pantuna
se kohotti kärsänsä suoraan ilmaan ja päästi kimakoita kiljauksia;
mutta huomatessaan sitten Ananias-ja-Safiran, joka rauhallisena
istui anastajansa korvan alla, sekin jonkin verran rauhoittui, eikä
enää inttänyt sitä eikä tätä. Se ei kuitenkaan voinut hyväksyä näin
selittämätöntä ja kerrassaan halventavaa asentoa, jonka vuoksi se
piti kärsäänsä jäykkänä pystyssä niin korkealla kuin suinkin ja sulki
tiukkaan pienet silmänsä, ikäänkuin odottaen jotakin uutta kohtalon
kolausta.

Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, arveli Musta Angus. Ebeneserin
suvaitsevaisuus ja Ananias-ja-Safiran suostuvaisuus hänen mielestään
ilmeisesti kohensivat hänen arvovaltaansa.

»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin
hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika
vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka
oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena
haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli
niinkuin pitikin.

»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä
äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti
koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle
olalle.

»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu,
herra Mac Allister», nauroi Poika.

»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!»
vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen,
etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti
nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti,
Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna
sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira,
kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli
voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta!
Missä ukko!»

Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen
katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan
kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä
sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa.
Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien.
Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään
osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon
kättä kurottaen ja _tipu tiputtaen_ vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen
James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa
päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi
terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön
outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se
oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James
Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi
sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi
Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju
säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla
kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla,
satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!»
hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.

Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana
peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti.
Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän
mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä
sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä
Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.

»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.

»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»

»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!»
sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa
tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.

Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan
välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan
vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo
liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty
ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin
kainaloon.

»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti
Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan,
kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt
sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään
pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen
vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan
kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti
suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin
noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa
hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —

»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt
paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»

»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä
moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me
sovimme.»

James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta
molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko
Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen
uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli
kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä
ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy
Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen
hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä
olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin
ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin
pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä
ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli
niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.

»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut
puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten
kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.

»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja
pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»

Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään,
pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa
karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja
sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin
tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja
katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin
hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää
aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson
koskaan antanut kaivaa.



III.

Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun
hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto
ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä.
Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton
yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi
aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä,
kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi
siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen
hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä?
Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli
pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä
epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen
silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he
surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat
menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän
syksyisen hämärän vuoksi.

Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen
lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen
alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan
kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa
kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä
portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen
patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat
ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne
suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin;
sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain
jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä
tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac
Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän
oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.

»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai
puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle
parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»

»En _minä_ ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua.
»Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska
hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista
— se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta.
Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri
minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on,
pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»

Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut
varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet
odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon
vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä
isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se
tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin
kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti,
korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä
kotiatulon.

»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson
heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle
vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle.
Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.

»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen
pettymystään.

»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun
luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia,
joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja
salli hänen silitellä itseään.

Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja
nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.

»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja
Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä _tahtoisin_ tietää, miten minä
saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko
joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua
tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»

»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia
olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa
voisi olla!»

Juuri nyt kuului kuitenkin porttikellon kalina ja huutoja —

»Ohhoh, herrajesta! Jumppi Jimmy! Ohhoh, Poika! Missä ukko?»

Mac Phairrsonin riutuneet ja harmaantuneet kasvot loistivat. Sukkelaan
hän nilkutti ovelle, nähdäkseen Pojan jo olevan sillalla porttia
avaamassa. Hänen ihmeekseen astui sieltä saarelle itse päällysmies,
Musta Angus, olallaan kirkkaan kimalteleva Ananias-ja-Safira
kaikenlaisia rumia sanoja kirkuen — ja kukapa muu hänen kannoillaan
kuin Ebeneser ja rengashäntäinen pesukarhun penikka. Vanha tukkimies
hämmästyi niin, että pudotti toisen kainalosauvoistaan. Sen sijaan,
että olisi mennyt sillalle tulevia vastaan, hän senvuoksi putosi
istumaan ovipielessä olevalle penkille ja odotti. Ja pian saapuikin
tuo omituinen kulkue. Mac Phairrson tunsi Mustan Anguksen mahtavasti
puristavan kättään, Ebeneserin, joka oli kovin kasvanut, tonkivan
polviaan ja tyytyväisenä rohkaisten, ja Ananias-ja-Safiran vanhaan
tapaan kiihkeästi kapuavan ylös paitansa rintaa.

»Kas niin, niin, oleppas nyt, vanha kumppani», hän mutisi porsaalle,
toisella kädellään sen korvia hypistellen, toisen linnulle antaen,
tämän ihastuneesti nokassa pideltäväksi ja tunnusteltavaksi, pesukarhun
tätä katsellessa kirkassilmäisellä, syrjäisellä mielenkiinnolla.

»Angus», sanoi nyt vanha tukkimies, yrittäen sanoa jotakin kiitokseksi,
»sinä älyät ihmeellisesti, kuinka järjettömiä luontokappaleita on
pideltävä — ei siltä, että Ananias-ja-Safiraa kukaan voi oikeudella
sanoa järjettömäksi, eipä tietenkään — ja minä vannon, etten _minä_
olisi koskaan saanut niitä kautta kesän näyttämään noin siisteiltä ja
sileiltä. Minä luulen —»

Mutta mitä hän luuli, se jäi kun jäikin sanomatta. Alas hänen
sillalleen laskeutui juuri toinen ja vielä suurempi kulkue kuin Mustan
Anguksen. Ensimäisenä, parhaillaan jo portista tulemassa, hän näki
Jimmy Wrightin, joka talutti honteloa hirven mullikkaa, ja hän tunsi
tämän Susannaksi. Aivan hänen takanaan tuli ukko Billy Smith, sylissään
molemmat valkoiset kissat, Melindy ja Jim; ja sitten Kalju Pallen,
kainalossaan pitkä peitemytty. Heidän perässään tulivat sahan muut
miehet, kasvot tervetuloa loistaen. Mac Phairrsonin koko ruumis vapisi,
suuret kyynelet herahtivat hänen silmiinsä ja kurotettuaan kättään
pudonneen kainalosauvansa maasta ottaakseen hän nousi ylös. Kun vieraat
tulivat ja häntä sydämellisesti tervehtivät, ei hän löytänyt sanoja,
mitä vastaisi. Kalju laski myttynsä varovasti maahan ja kaikella
kunnioituksella kehi sen auki. Ulos astui ylväs James Edward ja kohotti
päätä ja siipiä huolestuneena _honkk-a-honkaten_. Heti Mac Phairrsonin
nähtyään se tuli ja seisahtui aivan hänen viereensä, mutta se olikin
enintä, mitä ylpeä ukkohanhi alentui innostusta osoittamaan. Kissat
sillävälin kehräten hankasivat itseään vanhan isäntänsä säärtä vasten
ja Susanna haisteli häntä äänekkäällä, hyväksyvällä korskahduksella.
Mac Phairrsonin kurkku alkoi liikkua, sitten koko naama. Kuinka
toisenlainen tämä kotiintulo oli kuin hän oli odottanut! Tässä oli,
voi ihmeitten ihme, koko rakastettu perhe hänen ympärillään! Kylläpäs
pojat olivat olleet hyviä! Hänen täytyi yrittää heitä kaikkia kiittää.
Oikaisten itseään toisen kainalosauvan nojaan hän koetti heille tulkita
sanomatonta kiitollisuuttaan ja iloaan. Turhaan hän jonkun sekunnin
ponnisteli, nielläkseen alas sen, mitä kurkkuun pyrki. Sitten hän
jättiläismäisellä ponnistuksella sai sanotuksi: »No hel-vetti, pojat!»
putosi istumaan ja kätki vettyvät silmänsä Pätkän tuuheaan turkkiin.



ISON AUTION JÄRVELLÄ.


Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään
mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa,
jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse —
kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan
kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut
vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän
sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan
niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy
Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli
luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään,
että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien
jalkainsa tallata.

Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa,
kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin
hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli
siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut,
se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea
kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se
veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann
oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa
juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka;
mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja
likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui
veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.

Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta
kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa
ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä
vimmatusti.

»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»

Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen
ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen
sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat,
ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta
kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma
siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta
mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten
sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen
temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja
päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs
ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja
nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine
kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä
äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista
ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi
luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä
päässä.

Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän
mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten
taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka
kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan
hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy
Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se
halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian
uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä
pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata
multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se
pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi
parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan
menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi
pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.

Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä,
huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin,
hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla
emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti
rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti
sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä
porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.

Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn.
Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen
solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut
erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja
kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan,
jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella
ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy
Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen
ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka
löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy
Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut
uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.

Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt
viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina
silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen
parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti
livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja
vaipui uneen.

Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala
oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon
maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat.
Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä,
keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan
hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti
silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset
puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen,
siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen
lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja
ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt,
ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet
paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes
huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt
puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa
ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon»
aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli
heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.

Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen
laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan
kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat
hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa
hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt
näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti
katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin
sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan
kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti
kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut
rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi
metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos
ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.

Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä
säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia
kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja
läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen
mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi.
Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen
aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis
virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu
leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa
ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain
ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä.
Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän
iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi
ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut
kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan
hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä,
että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan
kesken katkennutta untaan.

Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin
alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä
etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät
totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät
olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka
koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi
häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten
alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean
pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti
se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo!
mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja
meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli
lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui
syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri,
kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen
ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi
toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus
valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä
niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli
ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin
paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi
punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi
valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi
hänen helmainsa alle piiloon.

Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun
läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten
yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli
kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien
maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena
laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten
kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa
rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa
merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi
levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski
ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä.
Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet
aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia
rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka
puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina
ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista
näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia
vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha
ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei
mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja
ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä
täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas
korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina
suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa
Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta
pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui,
että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä
järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään,
ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.

Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea,
Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa.
Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää
mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja
posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai
valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen
kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää
jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi.
Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt
tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena,
vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.

Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä
raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa.
Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi
nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti,
oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut
kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan
kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa
kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven
hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään
»Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.

       *       *       *       *       *

Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan,
isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa,
niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne
eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan.
Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka
rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat
olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään
ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella
kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti
ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven
kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista
leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen
laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen
pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä
sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.

Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään,
meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa
ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista
aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja
uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei
kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata,
hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä
olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata
joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki
vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta
päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta
kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja
arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi,
ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen
mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti
oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai
kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt
vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia
ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin
hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution
aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa
toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella,
jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle
huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.

Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä
ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen
aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja
ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti
harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän
heidän edellään, mutta kauempana järvellä.

»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut
tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista
tai vioista.

»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On
päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»

»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota
kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän
asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli
sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.

»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli.
»Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni
ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»

»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti
toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka
vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt
eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.

Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän
ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen
sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä
vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten
niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen,
puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan
ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin
tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa
juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin
se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän
heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden
vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa
selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli
vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä
pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia
kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän
vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen
suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin
— joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun
kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.

»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa
on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa
aaltoa vastaan.

»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja
katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»

»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä
sanon, kun sinne päästään.»

Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä
perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin
kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti
oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle
pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.

»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän
huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.

Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän
huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin
haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja
istu hiljaa. _Minä_ se tämän kanootin suunnan määrään.»

Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.

»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen
kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi
tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi
maailmanlopun narriksi!»

»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan.
»Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen
vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä
olen aina pitänyt murmeleista.»

»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!»
pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti,
ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus
unohtaa uhkauksensa.

»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani
sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin
minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme.
Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa.
Minä vien sen kotia Mandy Annille.»

Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti
ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja
kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen
tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.

»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän
voihkasi.

»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja
otti lapsen syliinsä.



SARVAS SIELLÄ, KONTIO TÄÄLLÄ.


Päivänpaisteisena, säille alttiina, harmaat ulkohuoneet ja matala
harmaa navetta valoisaa siivotonta karjapihaa puolittain ympäröiden,
seisoi mukava pieni talo paljaan mäen laella, jossa metsän kaikki
sulotuulet saattoivat yöt ja päivät sen ympärillä löyhytellä.

Mäen rinteillä nousi sitä kohti joka puolella kaura-, tatar- ja
perunasarkoja; mutta puutarhaa oli vain väljänlainen kaali- ja
vihannesmaa paria sataa syltä alempana metsänreunan puolessa, jossa
pieni ala lihavaa mustaa savimultaa oli erikoisesti kehoittanut
puutarhakokeiluihin.

Samoin kuin useimmat ylämaan viljelijät, oli Sam Coxenkin tottunut
ylimalkaan halveksimaan puutarhanhoidon kaltaisia pieniä hommia.
Alhaalla kylässä pidetty maanviljelysnäyttely oli kuitenkin muuttanut
hänen mielensä, ja kaalimaa oli nyt hänen paras huollettavansa. Hän
jo hautoi ylpeitä ajatuksia, mitä palkintoja mahtaisikaan saada ensi
näyttelyssä — johon ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa.

Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä
käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään
ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä
eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden
kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan,
ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen.
Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen
hyvänluontoisten kasvojensa poikki.

Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen
sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja
veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli
hajalleen mureita kaalinkupuja.

Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka
vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi
parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea,
jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut,
puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä,
ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta.
Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat
pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan
voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien
nauranut.

Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen
siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti
kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa
olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun
ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.

Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko
voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen
kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla
puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten
käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän
sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten
tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen
kaalinkuvun.

Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän
päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada
hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.

Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan
suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu
jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla
rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä
sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän
edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi
kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.

Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei
sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten
hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen
näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.

Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen
vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan
ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan.
Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli
hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.

Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine
saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen
jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella
vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät
ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen
askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi
vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen
tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen,
rupesi nelin kontin ryömimään.

Sattuipa niin, etteivät Sam Coxenin silmät olleet ainoat, joita
punasarvaan hommat olivat puoleensa houkutelleet. Suuri musta karhu
oli metsän suojaisia liepeitä vaeltaessaan äkännyt vainiolla olevan
sarvaan ja uteliaana heimonsa laatuun istahtanut viidakkoon katselemaan
kaalimaan tuhoa.

Vakaata aikomusta lähteä suurta Sarvasta pyydystämään sillä ei ollut
vähääkään, hyvin se tiesi, että sitä olisi ollut vaikea tavoittaa ja
että se tavoitettunakin olisi tuottanut huolta. Mutta se oli tuolla
utelevalla, tappelunhaluisella, riitaisella päällä, joka syyspuoleen
tapaa vallata vanhan koiraskarhun.

Kun karhu sattui huomaamaan ryömivän piilottelevan Sam Coxenin parin
askelen päässä piilopaikastaan, oli sen ensi ajatus kadota, hävitä
metsän hiljaisiin syvyyksiin kuin suuri peloittava haamu. Seuraava
taas, vuodenajan mukainen, hyökätä miehen kimppuun ja nytistää hänet.

Mutta sitten se huomasi, ettei hän itse ollutkaan miehen hiipivän
vainon esine. Se näki, että metsämiehen huomio olikin kiintynyt
kaalimaahan ja sarvaaseen. Se istahtikin suurille mustille
takakintuilleen katsellakseen tapausten kulkua. Vähänpä Sam Coxen
aavisti, mitkä punaiset viekkaat silmät häntä tähystivät hänen siitä
sivu ryömiessään.

Tultuaan sille paikalle, jossa suoja oli lähinnä kaalimaata, Coxen
huomasi vielä olevansa liian kaukana. Virittäen hanan hän astui
parikymmentä askelta avomaan poikki, seisahtui ja tähtäsi pitkään ja
tarkkaan.

Huomatessaan hänet, heti kuin hän tuli esiin pensaikon suojasta, sarvas
kohotti päänsä ja vain uteliaana katseli häntä jonkun aikaa. Oliko tuo
vaaraton ohikulkija, vai aikoiko se tulla saaliinjaolle hänen vastikään
keksimäänsä kaalimaahan? Tarkemmin katsoen se huomasikin tulijan
samaksi elämöiväksi olennoksi, joka oli häntä veräjän päältä uhitellut.
Kun tämä selvisi sarvaalle, tuli sen silmiin punainen välke. Se kääntyi
päin, polki jalkaa ja ravisteli uhmaavasti sarviaan.

Coxen, eläimen samalla jyvälle saaden, veti liipaisimesta. Nalli
ei palanut. Kiukkuisena hän laski pyssyn alas, otti nallin pois ja
tutki sitä. Se näytti aivan hyvältä ja vänkkireiässä oli ruutia
niinkuin pitikin. Hän pyöräytti nallin toisin päin ja tähtäsi jälleen
huolellisesti.

Nämä temput eivät sarvaan mielestä voineet muuta tietää kuin selvää
haastetta ryhtyä tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Se oli juuri
sillä päällä, että moinen haaste oli sille mieliksi. Kahdella hypyllä
se selvisi kaalimaasta ja tuli siroin askelin kaksintaisteluun. Tämä
odottamaton käänne ällistytti kokematonta metsämiestä siihen määrään,
että hän aivan unohti virittää pyssyn hanan. Kahdesti hän vimmatusti
veti liipaisimesta, mutta ilman tulosta. Sitten hän, nolouden tunteen
valtaamana, viskasi pyssyn vihollista vastaan ja livisti pakoon.

Melkein yhdellä hyppäyksellä hän lensi aidan poikki ja hyökkäsi lähintä
puuta kohti, johon näytti helpolta kiivetä. Sattui niin pahasti, että
tämä puu oli aivan sen viidakon laidassa, josta karhu niin suurella
mielenkiinnolla katseli tapausten kulkua.

Metsän eläin älyää, koska ihminen pakoon juoksee, ja harvoin se
laiminlyö tilaisuutta osoittaakseen, että se tämän käsittää. Sam
Coxenin hypätessä kiinni alimpaan oksaan ja kiikuttaessaan itsensä
puuhun, karhu tallusti esiin viidakosta ja nousi uhkaavana puunrunkoa
vastaan.

Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen
paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.

Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi
sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys.
Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei
ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti
tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä
valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle
ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.

Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein
kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle
oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt
latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.

Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen
painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen
latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan,
tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.

Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta,
ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti
möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan,
perä edellä.

Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei
hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä
ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu
laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen
vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei
vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien
kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli,
toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston
miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman
vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.

Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä
päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä
olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja
käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan
päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään
alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.

Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa
kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla
mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja
suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen
koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään,
puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein
vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin
kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla
luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.

Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä
kuusestaan pudota.

Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli
sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin
hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä
vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella,
joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen
hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen
samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.

Sam Coxen livahti alas puusta, ennenkuin ne olivat näkymättömiin
päässeet, ja meni kiiruimman kaupalla aidan yli. Aukealla vainiolla
hän tunsi olevansa vähän paremmassa turvassa, otaksuen hädän tullen
voittavansa karhun juoksussa. Mutta sen verran hän sentään ennätti
seisahtua, että hairasi pyssynsä maasta.

Luotuaan sitten tuhottuihin kaalinkupuihin murheellisen silmäyksen hän
nopeaan nousi mäkeä, kurkistellen tuon tuostakin taakseen paremmaksi
varmuudeksi, ettei kumpikaan vihollinen takaisin palannut, uusi yritys
mielessään.



LUMEN VALTA-AIKANA.


I.

Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin
ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä
hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi
valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja
heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut
kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi
raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt
kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi
erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.

Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton
kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa
kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori
peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan
jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia.
Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin
pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien
kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan
hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja
nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi
terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan
kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat
silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka
oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.

Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään
pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen
hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen
hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos
vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä
ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.

»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on
hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»

Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.

»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen
kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä,
oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»

Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.

»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa
puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän
näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»

»Voi, _isä_!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän
taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau
löytää vaikka _minne_? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä
suurista mustista metsistä — niistä _hän_ ei välitä mitään, ei yhtään
mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme
kylässä! Eikö totta, isä?»

Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi
väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen
silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti
katsoen.

»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli.
»Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau
poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne
jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman.
Ethän sinä tahdo, että _ne kaikki_ jäisivät ilman vain sen vuoksi, että
hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin
on isä ja äiti!»

Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat
suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli
ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta
Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas
sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti
hän ravisti keltaista päätään.

»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän
huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla
kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä,
että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota
minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo
olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan,
sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.

Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän
puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset
mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset
tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa
humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti,
vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle
se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa.
Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän
ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa
täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun
salaperäiseen lumoukseen.

Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka
suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin
länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän
vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen
kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän
kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion
itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti
suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen
suoraan auringonnousuun.

Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin
portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli
idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio
nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja,
ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei
kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se
polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja
purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli
niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin
kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän
valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen
salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän
latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin
värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin,
navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa
valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä
vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän
aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä
pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa
sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja
kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista
kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja
joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä
kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena
jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt
voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi
vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen
yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys
antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän
ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen
sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon
soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan
toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän
tien. Mitä voi hän nyt tehdä?

Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun
ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta
odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän
kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti
pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin,
ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen
pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä
silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan
tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta
pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat
lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän
ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja
melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle
ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan
nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut
tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen
sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo
päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä
ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä,
mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen
aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja
lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen
mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi
tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja
lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.

Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen
toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein
kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa
ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse
kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle
palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli
hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut
menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta
lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden
päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä
Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan
oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä
parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin
vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli
ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret
lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta
maailmasta.

Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän
tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi
aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä
pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan
helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset
hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat
kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella
vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta
Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.

Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen
hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat
vaimon kysyvän katseen.

»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti
sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä
päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää
lunta.»

Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä
sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.

»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut
lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi
pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen
sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata
olisi sitä katsella, Taavi!»

»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä,
eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet.
Ellet sinä _pelkää_ olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»

»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi
kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle
paistinpellille.

»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen
kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua
kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja
helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»

»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen,
pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta
Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»

»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä
minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.


II.

Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään,
jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla
tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut
kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen
kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat
valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen
härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä,
tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja
mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan,
viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin
lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli
parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia,
lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja
kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan
päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin
pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta
Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja
ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle
nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan
hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta
tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä
täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan
horjuttamasta.

Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan
tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa
tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko
kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja
heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain
muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi
kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella
vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille
uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat,
ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana
aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey
sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia,
ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.

Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin
tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai
äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä
peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään
liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus
vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä
menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen
leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään
illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla,
täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman
minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin
silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi
ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään —
taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään
illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi
aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.

Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei
kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle
nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka
viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen.
Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja
kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta.
Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.

Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun
valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen
tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä
sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine,
smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut
vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea-
ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti
häntä puoleensa.

Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi
pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei
äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi
olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan
hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi
kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi
isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus
valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen
varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt
tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään,
mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.

Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura
kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen.
Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria
varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin
ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli
hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä,
mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta
hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana
nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin
peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän
toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista
metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka
hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa
juoksevan — aivan tien mutkassa!

Mutkaan oli melkein neljännesmailin matka, mutta vihdoin lapsi siihen
saapui. Huudahtaen luottavasta helpotuksesta hän juoksi edelleen. Pitkä
tien aukea — joka nyt oli puoleksi varjossa suuntaa muutettuaan —
jatkui tyhjänä edelleen. Pettymyksensä haikeudesta hän puhkesi itkemään
ja istahti lumelle epätietoisena, mitä tehdä.

Hänen ensi ajatuksensa — kun hän oli minuutin verran itkenyt ja
pyyhkinyt silmiään pienillä tumpuillaan, jotka purevassa pakkasessa
paikalla kohmettuivat — oli kääntyä takaisin ja juosta kotiin niin
sukkelaan kuin suinkin. Mutta kääntyessään ja taakseen katsoessaan
hän näkikin paluumatkan aivan toisenlaisena. Maailma näytti kolkolta
ja tylyltä, kun hän ei enää kulkenut kuuta kohti. Joka puolella oli
tuntemattomia hirmuja tuolla tylyllä sinervän valkoisella tiellä,
metsän pelättävä synkkyys kahden puolen. Epätoivoisesti nyyhkyttäen
hän jälleen kääntyi kuuta kohti. Edessäpäin tieaukea kaikesta
hänen pelostaan huolimatta vielä oli koko kirkas ja häikäisevä. Ja
edessäpäin varmaan oli isäkin, kuten hän taas muisti, riensi tyttöään
vastaan, vaikk'ei hän ollutkaan aivan niin lähellä kuin Lidey oli
otaksunut. Rohkaisten jälleen itseään ja lohduttaen yksinäistä mieltään
ajattelemalla, mitä kaikkea Santta Klau mahtoikaan hänelle tuoda, hän
taas nousi ylös ja jatkoi matkaansa, sukkelaan astua taputtaen.

Hän ei ollut kulkenut kuin muutaman askelen, kun jostakin kaukaa
takaapäin kuului kummaa korkeata ääntä, joka kerrassaan salpasi hänen
henkeään ja kiiruhti hänen kulkuaan juoksuksi.

Taas kuului sama pitkäveteinen, korkea, väreilevä ääni; lapsen sydän
melkein seisahtui. Olisi vain isä näkynyt! Tyttönen ei ollut koskaan
kuullut senkaltaista ääntä; se ei ollut vihaista, eikä kovin kovaakaan,
mutta sen sulavassa laskussa oli siitä huolimatta joku selittämätön
kauhu. Se hänestä muistutti, jonkun verran vain, muutamien kylän
koirien ulvomista, jonka hän oli kuullut. Koiria hän ei pelännyt. Mutta
hän tiesi, ettei metsässä ollut koiria.

Juurikuin hän alkoi hengästyä ja hiljentää juoksuaan, kuului
samaa kamalaa ulinaa taas puitten keskeltä, ja nyt se oli paljon
kovempaa ja lähempänä. Se antoi uutta voimaa hänen väsyneille pikku
jaloilleen ja hän pakeni vielä entistäkin nopeammin, punaiset huulet
auki ja silmät selällään. Jälleen tie vähän kääntyi ja juoksi taas
suorempaan kuuta kohti, jatkuen sitten yhä edelleen ja edelleen,
kunnes kapeni näkymättömäksi. Mutta Taavia ei vain näkynyt hohtavalla
aukealla missään. Lideyllä ei värisevässä mielessään nyt ollut kuin
yksi ajatus, juosta ja juosta vain ja päästä isän luo, ennenkuin
ne kamalat äänet hänet saavuttaisivat. Hän tiesi, että ne nopeaan
lähestyivät. Ne tuntuivat olevan kamalan lähellä. Päästyään satakunnan
syltä viimeisestä tien mutkasta hän huomasi muutaman askelen päässä
edessäpäin aivan vähäisen raivion, jonka toisella reunalla pienen mökin
pääty kohosi joitakuita jalkoja lumesta. Hän tunsi paikan. Hän oli
kesällä leikkinyt tässä, isän niittäessä raiviolta nurmea. Yksinäiset
erämiehet ja tukkimiehet olivat aikanaan asuneet mökissä. Kun se oli
ihmiskätten työtä, niin lapsi tunsi hetkellistä lohdutusta, ikäänkuin
hän olisi saanut seuraa tässä kamalassa erämaassa. Hän seisahtui,
epävarmana siitä, jatkaisiko tietä pitkin, vai menisikö tyhjän tuvan
turviin.

Mutta kun hänen omien pienten jalanjälkiensä karske vaikeni, niin
hän paikalla kuuli takaa päin muitten jalkain tassutusta. Taakseen
katsoessaan hän näki, kuinka mutkan takaa samalla tuli parvi harmaita
eläimiä. Ne olivat vähän koiran näköisiä. Mutta Lidey tiesi, etteivät
ne olleet koiria. Hän oli nähnyt niitten kuvia — kamalia kuvia. Hän oli
lukenut niistä juttuja, jotka olivat saaneet veren hyytymään. Nyt hän
tunsi, kuin olisivat kerrassaan hänen luunsa sulaneet. Ne olivat susia!
Hetkeksi hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. »Isä!» — hän sitten huusi
epätoivoisesti ja hyökkäsi mökkiin.

Sudet olivat tuskin kymmenenkään askelen päässä, kun hän sen saavutti.
Ovi oli puoliavoinna ja siitä oli tuiskunut sisään niin paljon lunta,
että katon alla oli vain jalan verta tyhjää tilaa. Tähän matalaan
tilaan lapsi ryömi, pää edellä kuin kaniini, ryömi oven taa ja vaipui
huohottaen lumelle, ollen niin kauhun masentama, ettei saanut edes
huudetuksi. Askelen päähän ovesta sudet äkkiä seisahtuivat. Lumen
hautaama maja ja pimeä reikä, joka siihen vei — ne olivat niistä
käsittämättömiä asioita, vaikka ne kyllä tiesivät ne ihmisen töiksi.
Mutta vaarallista oli kaikki, mikä ihmisestä oli. Ne epäilivät ansaksi
mokomaa mustaa aukkoa. Johtaja tuli sen luokse ja melkein pisti sisään
haistelevan kuononsa. Mutta sitten se äkkipikaa peräytyi taapäin,
ikäänkuin olisi sitä joku kuonolle läimäyttänyt, ja sen sieraimet
menivät kiukkuisesta vihasta kurttuun. Ihmisen haju oli mökissä kovin
väkevä. Kovin se oli ansan kaltainen.

Vatsallaan, maaten oven takana Lidey tuijotti kapeasta raosta silmillä,
jotka näyttivät päästä pullistuvan. Ulkona kimaltelevassa kuutamossa
hän näki susien vihaisina kulkevan edes ja takaisin ja kuuli niiden
askelet, kun ne varovaisina kiersivät mökin ympäri toista aukkoa
etsien. Ensin ne pysyttelivät siitä viiden tai kuuden jalan päässä,
niin kovin ne epäilivät ihmishajua, joka oli johtajan nokkaan pistänyt
sen majan sisustaa tutkaillessa. Useita minuutteja kierrettyään mökin
ympäri ne kaikki istahtivat oven eteen takajaloilleen ja näyttivät
tuumivan asiaa. Lapsi tunsi niiden peloittavien silmien katsovan aivan
hänen lävitseen, niiden etsiessä häntä raosta ja tutkiessa hänen
hataraa pakopaikkaansa.

Äkkiä hän, lauman kääntäessä häntä kohti kiiluvat silmänsä, näki
johtajan sukkelaan tulevan eteenpäin ja tunkevan verenhimoista kuonoaan
ovenrakoon. Mielettömänä pelosta tyttö löi sitä pienellä tumpullisella
kädellään. Susi näytti vielä epäröivän miehen hajun vuoksi, joka
ensimäiseksi oli sen nokkaan pistänyt, ja kavahti varovasti taapäin.
Sitten koko lauma lähestyi jalan tai kaksi avointa ovea. Vaikka ne
olivatkin kovin nälissään, eivät ne vielä olleet vakuutettuja siitä,
etteikö mökki ollutkin ansa. Ne eivät vielä olleet aivan valmiit sisään
ryömimään ja saalista anastamaan. Mutta vähitellen ne yrittivät yhä
lähemmäksi. Muutaman hetkisen kuluttua verenhimoinen, vaikka samalla
varovakin johtaja varmaan ryömisi sisään. Se oli jo ennättänyt tottua
tuohon uhkaavaan hajuun. Nyt se ryömi sisään, etupuoli ruumista
tutkisteli. Sen punaiset leuat ja pitkät valkoiset hampaat ilmestyivät
oven reunan taa. Tämä näkö se palautti Lideylle äänen lahjan. Ryömien
taapäin etäisintä seinää vastaan hän päästi huudon toisensa jälkeen,
ja ne tuntuivat kuin viiltävän kamalaa hiljaisuutta. Kauhistuksensa
mielettömyydessä hän tuskin huomasikaan, että suden pää oli äkkiä
kadonnut.


III.

Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin
niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä
toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan
vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli
suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien
vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin
sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen
kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen
oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja
niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen
Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin
jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä
Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu
siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli
ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä,
lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt
hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei
se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.

Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa,
aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla
kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin
enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula,
joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi,
koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi
pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine,
ennenkuin se alkoi selkään sopia.

Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen
juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin
talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin
että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä
malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran
että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella
maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen
verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen
kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten
taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli
mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja
sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että
hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin
ennättäisi.

Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman
muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään.
Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi
käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen,
liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia
temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä
kirpeän soinnahtelun.

Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys,
joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa
luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei
osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut
olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta;
ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen
lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.

Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli
lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut
susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan
tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin
hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta.
Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän
päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään,
vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain
mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että
nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.

Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat
suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli
saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa
yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma
taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne
uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen
täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta
unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt,
ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase.
Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään
haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen
hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille
rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä.
Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas
rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta
hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän
puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma
oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa
viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut.
Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten,
että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta
kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.

»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi
itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen
raivion edessään.

Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti
hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa
kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen
tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä
kuitenkin muutaman askelen päässä.

»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan,
kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.

»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa
niistä pienokaiselle kelpo turkki!»

Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi
yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään,
että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli
niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta,
etteivät ne häntä huomaisi.

Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli
taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään;
tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei
päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.

Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti
ajatus, joka sai hänet pysähtymään. _Miksi_ sudet niin pelkäsivät mennä
mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään
riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä
tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen!
Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen
häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen
tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka
oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että
se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta —
vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka
mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi
nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään.
Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan
huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei
ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi,
että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys
suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin
osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa
hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan
harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden
omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli
ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän
vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi
jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja
heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin.
Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.

Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä,
työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei
huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa.
Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet
pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi
yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne
vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa
haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin
leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se
putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja
peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne
kauhun mielettömyyden huudot.

Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!

Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin
löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se
ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se
oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan.
Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma
verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot
tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.

Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey
oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa.
Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti
huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan
kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen
kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa
takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla
kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka
karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei
Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren
päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan.
Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun
mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois
häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista
petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen
ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään,
ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta
ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja
nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri
hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan
ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän.
Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi
sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena
kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.

Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä
raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti
ja huudahti —

»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»

»Isä! Oi isä _rakas!_ Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti
hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.

»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän
puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä
ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»


IV.

Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti,
väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun
verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn
lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen
päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia
ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli
vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi.
Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki
oli rauhallista, niin Taavi sanoi —

»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin?
Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin
sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»

»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»

He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului
säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui
ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli
näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin
ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä
sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui
ovensuuhun tuolille.

Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui
sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin
syliin.

»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden
mukaisesti, samalla peitellenkin.

»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä
itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen;
ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»

Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.

»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi
Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»

»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän
vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä
olet tahrannut housusi noin vereen?»

»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän
sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista
ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme
vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»



PUNA-MCWHAN KESYTYS.


I.

Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten
leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä
parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman
edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat
silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun
lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että
heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine
hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä
hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen
hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja
luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään.
Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies,
nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat
»Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen,
melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi»
(valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä
tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi
lievennetty Walleyksi.

He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle
Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja
kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli
pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien
koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui
hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon
sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot
selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää
rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen
niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion
kalpeutta vastaan.

Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas
kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan
hylätyltä.

»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin,
kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia
kulkusiaan ravistellen.

Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä,
epätoivoista itkua.

»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen
toiveet äkkiä raukesivat.

Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin
hirvi pitkin honteloin askelin.

Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän
kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään
loukattuna.

Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän
tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta
sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan
kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen
pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä,
melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa
venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään
sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut
sitä lämmittää ja eloon herättää.

Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen
kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.

»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.

»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.

»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.

Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja
herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.

»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo
jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta!
Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään
luonaan tuolla tavalla!»

Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.

»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi
McWha, alati moittivana.

Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen
tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja
toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet
valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen
ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut.
Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet,
kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.

Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten
välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan
ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun
puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten
pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista
kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään
pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän
nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet
kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.

»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!»
nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa,
hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.

»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai
kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea
kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan
hevoset.»

»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän.
Isäparka on kipeä!»

»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa
vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro
nyt, mikä sinun nimesi on?»

»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin
liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä
puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»

»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän
on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»

Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja
kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät
silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan,
sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan
silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.

»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson
juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja
sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.

Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai
pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö
silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen
viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei
McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin
viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli
Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli
uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen
maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että
se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat
hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.

Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat
liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi
vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.

»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan
puolesta mitä voimme.»

»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.

»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.

»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan,
eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun,
kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa
sen maahan siunata.»

He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman
peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan
alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut
eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja
pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä
ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan
valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt
entisen isännän kolkosta läsnäolosta.

»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.

Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan
rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä
tärkeästä asiasta.

»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan
omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.

McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.

»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä
hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin
kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää
hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen,
että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään
vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»

McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.

»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee
kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon
nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään
holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota
vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»

»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna
leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että
hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut
puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä
huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi,
äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.

McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen
sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti
peitteensä sen viereen permannolle.

»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei
minun puolestani!»


II.

Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle,
antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen
murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi
Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä
kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet
omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson
oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki
Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen
lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.

»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi
määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön
jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta
suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja
irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.

Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun
päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa
ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa
hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin
muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan
suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä
hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa
lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan
täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja
silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten
sydämeen, kotokutoisen paidan alle.

Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä
lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä,
toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta
jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka
tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty,
loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta
nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia
suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa
vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian
isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota
leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka
tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten
etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän
vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla,
että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen
makuulle suorimisesta.

Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan
töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö
oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään,
ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja
vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta
Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä
lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän
pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:

»Kun se vain _tekisi_ jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa
hänelle säädyllisyyttä!»

Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla
oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.

Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden
vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo
hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen
pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti,
— kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä
paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli
niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen
tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan
ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita
linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän
tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä,
että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on
valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi
suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen
palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva,
vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille
—päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi
lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan
mielisuosiota hän kaipasi.

Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku
tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista
ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.

Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset,
aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta
laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen
hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että
saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä
suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä.
Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät
näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui,
vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin
tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista,
ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.

Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja
hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja
huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa.
Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan,
kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien
sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä
hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena
minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti
jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan
sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti
korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan
nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa
luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin.
Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin
sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja
mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan,
sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin
kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan
loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa
lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen
pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä
katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan
ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»

Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni
kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi
tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen
hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä
joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan
murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä,
ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen
pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli
pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä.
Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä
nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla
oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».

Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti
tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen
hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan
toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta
kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen
tavanmukaisen tylyn kysymyksen:

»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»

Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.

»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti,
»vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te _ehkä_ tahdoitte ottaa
minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»

Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen.
Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden
vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku
kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen
hänet tuimasti syrjään.

»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten
harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi
uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»

»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja
katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.

Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin.
Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys
sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen
rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.

Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi
tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista
semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten
elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin
McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut
mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla
nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha
lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä
ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta
sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi
savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»

Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja
vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi.
Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset
silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.

»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja
sulkien suurta kouraansa.

»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta
päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän
oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja
Johnson oli riidan alkanut.

»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen.
»Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse,
älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»

McWha vetosi häneen kiukkuisesti.

»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun
puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä _olet_ päällikkö, niin minä
kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson
menköön helvettiin; mutta jos _sinä_ sanot, että me emme saa laulaa
muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin
minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»

»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että
sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei
ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään
hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa.
Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat
eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta
voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen
keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa
leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta
muistaa, kuin vain tämä — _ei mitään ruokotonta!_ Siinä kaikki, pojat.
Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»

Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta
jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan
sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän
ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin
painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän
oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti
kasvoihin hänen puhuessaan.

»Mitä te sanoitte, Taavi?» hän kimitti, kädet selän takana ristissä.

»Se puhui semmoista, joka ei vähääkään koskenut sinua, Ruusa-Lilja!»
sanoi Johnson, siepaten lapsen syliinsä ja kantaen hänet vuoteeseen
kesken naurun meteliä, joka pelasti Taavi Loganin vastauksen pulasta.

Joksikin aikaa Ruusa-Lilja nyt jätti McWhan rauhaan, jopa niin
huomattavasti, että näytti siltä, kuin Walley Johnson tai Jimmy
Brackett olisivat häntä siihen kehoittaneet. Tosin tyttö edelleenkin
loi häneen rukoilevia soimauksen silmäyksiä, mutta aina matkan päästä.
Semmoiset vetoamiset kilpistyivät McWhan karkeasta käsityksestä kuin
vesi biisamirotan nahasta. Hänellä ei ollut mitään »tyttöä vastaan»,
kuten hän tahtoi saada ymmärretyksi, jos tämä vain pysyi hänestä
erillään. Mutta todellisena naisena ei Ruusa-Lilja suinkaan tuntenut
itseään voitetuksi, päinvastoin. Hän vain odotti aikaansa. Bird Pigeon,
joka oli kylän keikareita, ymmärsi tämän ja sanoi sen herättäen sillä
Walley Johnsonin oikeutetun vihan.

»Puna-McWhassa ei ole mitään, josta Ruusa-Lilja välittäisi hölyn
pölyäkään, paitsi se, ettei häntä saa!» sanoi Bird. »Nainen hän jo on,
vaikk'ei olekaan kuin viiden vuoden vanha!»

Johnson kiinnitti häneen ymmälle saattavan silmänsä ja vastasi
musertavasti:

»Sinä luulet paljonkin tietäväsi naisista, Bird Pigeon. Mutta
Ruusa-Liljasta ei tulekaan koskaan semmoista naista, kuin se sinun
sorttisi on!»

Kului lähes viikko, ennenkuin Ruusa-Lilja sai uuden tilaisuuden käydä
McWhan tylyjen puolustuslaitosten kimppuun. Tällä kertaa hän teki oman
viattoman sydämensä käsityksen mukaan aivan vastustamattoman yrityksen
nurjamielisen tukkimiehen suosion voittaakseen. Sattui niin, että
hän samalla ilmaisi salaisuudenkin, jota päällikkö ja Walley olivat
syyntietoisella huolella pitäneet takanaan aina siitä pitäen kuin hän
leiriin tuli.

Sattui niin, että päällikön ja Johnsonin täytyi kummankin olla leiristä
poissa eräs yö seuraavaan aamuun saakka, heidän kun oli raivattava
Haarapurolle uusi tukinlähtöpaikka. Kun siis tuli se aika, että
Ruusa-Lilja oli suorittava nukkumaan, niin kuului tämä kunniatehtävä
luonnollisesti Jimmy Brackettille. Ruusa-Lilja meni hänen kerallaan
kylläkin mielellään, ei kuitenkaan kuin vasta hetken epäröityään,
jolla hetkellä hänen silmänsä vaistomaisesti kääntyivät McWhan leveään
punakkaan naamaan, joka hohti savupilven takaa.

Jimmy Brackett hyvitteli itseään sillä luulolla, että hän
lapsenhoitajana oli sangen onnistunut — kunnes tuli se hetki, että
Ruusa-Lilja oli vuoteeseensa peitettävä. Silloin tyttö nousikin
seisomaan ja katsoi häneen juhlallisen kysyvästi.

»No, missä vika, mesimarjaseni?» kysyi Brackett levottomana.

»Te ette ole luettanut minulla rukousta!» vastasi Ruusa-Lilja, moitteen
soinnahdus äänessään.

»Häh? Mitä se on?» änkkäsi Brackett, hätääntyen niin, että aivan unohti
tavallisen malttinsa.

»Ettekös te tiedä, että pikku tyttöjen tulee lukea rukouksensa,
ennenkuin menevät maata?» tyttönen kysyi.

»En!» vastasi Brackett, niinkuin asia olikin, ihmetellen itsekseen,
miten hänen oli tästä odottamattomasta pulasta selviydyttävä.

»Walley Johnson aina luettaa minulla!» jatkoi lapsi, silmät sangen
suurina, punnitessaan Brackettin puutteellisuuksia ankarassa pikku
vaa'assaan.

Brackett hairahtui naurahtamaan ajatellessaan, että hän nyt saisi tehdä
pilkkaa päälliköstä ja Walleysta. Tämä naurahdus ratkaisi asian.

»Te luultavasti ette tiedäkään, Jimmy, kuinka ne on luetettava!»
tyttö sanoi taipumattomana. Ja kooten sinisen kotokutoisen yöhameensa
helmat, niin että hänen pienet punaiset villasukkansa ja valkoiset,
hirvaannahkaiset mokkasiininsa näkyivät, hän sipsutteli isoon meluiseen
pirttiin.

Niin heleän viehkeä hän oli, kullanpellavaiset hiukset päälaelle
solmuun sidottuina, etteivät sekaantuisi, että pirtti paikalla vaikeni
ja joka silmä kääntyi häneen. Vähääkään ujostelematta tätä tarkastelua
hän tyynesti kulki huoneen toiseen päähän ja sitten sen poikki McWhan
penkille. Tämä kun ei voinut olla häntä huomaamatta ja lisäksi suuttui
siitä, kun tunsi olevansa hämillään, koetti tuijottaa tyttöön sitä
julmemmin. Mutta Ruusa-Lilja luottamuksella ojensi hänelle kätensä.

»Minä annan teidän luettaa rukoukseni», hän sanoi kirkkaalla
lapsenäänellään, joka kantoi joka tavun huoneen etäisimpäänkin soppeen.

Häijy liekki leimahti McWhan silmissä ja hän hyppäsi seisomaan,
työntäen tytön tylysti tieltään.

»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta
yllyttänyt, kirottu mies!»

Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään.
Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin,
paiskaten oven kiinni perässään.

Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan
unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi
liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä.
Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan
töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana
molemmin käsin kasvonsa peittäen.

Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat
he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen.
Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa
hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut
näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset
nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja
purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi
tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen
minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas
Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin
syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.


III.

Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla
niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi.
Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan
lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla
uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen
oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja
Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä
huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati
uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi
McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta
McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.

Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa.
McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan
sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä
vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä
ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi
sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi
luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä
suvussa niin sitkeässä.

Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin
sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin
valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka!
Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa
taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.

McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan
päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen
hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen
hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti
lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin
epäjohdonmukaisesti.

Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä
selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen
huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena
kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin
olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen
kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä
nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut
oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä
haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä
päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan.
Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän
saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran,
kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti
sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.

»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka
niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina
ollut lujassa.»

McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen
pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän.
Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden
uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.

McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa,
hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja
päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta
sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja
kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.

Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla
esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä
McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän
vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli.
Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili
jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta.
Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki
McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei
kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan
niin salamyhkäisesti valmisteli.

Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen
jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi
hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa
kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä,
mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen
katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin.
Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen
sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti
vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä
silminä.

Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta
hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että
se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja
piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää
sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien
muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän
ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä,
leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta»
sylissään.

Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli
kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan
sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen
voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen,
joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen
luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei
joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.

Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja
tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman,
hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen.
Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja
jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina
myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen
kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin
vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille
jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin,
oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan
ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin
soita.

Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista
ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen
pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään
pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes
tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken
keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa
minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina
suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa
jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut
liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä,
jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat
tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi
räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta
rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi
niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson
ja viedä leirin mennessään.

Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten
valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron
poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä
tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa,
»avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella
kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa
koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten
sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen
vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.

Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa
toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että
siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut
mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin,
kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi
vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli,
lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä
vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin
ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi
taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.

Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä,
tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa
pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa
mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista
oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja
harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat
keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän
velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava
rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime
tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät
alleen hautasi.

Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki
hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen
varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla
laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa,
mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet
hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama
näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.

Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui.
Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä
rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta
innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt,
pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei
yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä
kiinni ja parkui.

Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat
jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut
ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä
mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn
tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin
tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän
hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan
päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin
takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.

Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja
tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten
kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja
tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn,
josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet
kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan
punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.

Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä
vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet
taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi.
Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti
vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin
harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana.
He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi.
Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti
syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin
että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä
voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett
ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten
ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat
kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta
maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui
törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti
käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.

Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta
oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä
liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi
hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan
pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten
kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi
silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen
kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan
ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan,
häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.

»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella
ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat
hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.

Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan
ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.



MELINDY JA ILVEKSET.


Helmikuun paksu, verkalleen karttuva lumi oli laidunpalstalla
haudannut alleen joka kannon ja näkymättömiin verhonnut pienen,
yksinäisen raivion noin näin kulkevat aidat. Kylätie oli tukkoutunut
kerrassaan olemattomaksi. Hirsimökkikin mataline kattoineen ja ainoine
savupiippuineen oli puoleksi lumeen vajonnut, sitä jo kertyi sen kolmen
vähäisen akkunan alempien ruutujen eteen.

Hirsinavetasta ja vajasta, jossa puita ja ajoneuvoja säilytettiin,
ei kohonnut kimaltelevan ja matala-aaltoisen valkoisen pinnan päälle
paljon muuta kuin lumitaakkaisten kattojen mustia räystäitä.

Pihan keskellä pieni kaivon katos, joka malliltaan oli kuin isoisän
kellokaappi, kantoi kiireellään paksua valkoista hankihattua, ja sen
ympärillä oli juomuinen, epäsäännöllinen jääiljanne, joka vähitellen
oli kohonnut melkein juottokaukalon reunaan saakka. Mökin ovesta
navetan oveen ja enimmäkseen muualtakin pihamaasta ja varsinkin päivää
kohti antavan vajan edustalta lumi oli tallattu kovaksi ja peittynyt
lastuihin ja olkiin.

Täällä tungeskeli ilkkuvassa auringonpaisteessa neljä valkoista
lammasta, ja näiden vieressä puolikymmentä kanaa ja punainen
shanghai-kukko kuopieli ruuhkia. Navetan matala ovi oli huolellisesti
suljettu, lehmää ja hevosta kun oli suojeltava purevalta pakkaselta —
josta taas lampaat paksuine villaturkkeineen eivät näyttäneet paljoa
välittävän.

Mökissä oli vanhanaikuinen korkea rautaliesi helloineen lämmitetty
niin kuumaksi, että tummaa punahehkua jo alkoi toisin paikoin
kuumottaa, ja oli lämmin kuin kesällä. Pöydän ääressä seisoi hoikka
tyttö, kalpeakasvoinen, vaaleahiuksinen, ja tarmokkaasti vaivasi
tatarjauhoista piirastaikinaa. Hänen hoikat nuoret käsivartensa olivat
jauhossa, ja niin oli otsakin, hän kun tuon tuostakin pyyhkäisi hiuksia
silmiltään käsivarttaan hät’hätää ylöspäin heilauttaen.

Lieden toisella puolella, niin lähellä sitä, että ryppyiset
kasvot kuumuudesta punoittivat, istui jykevä vanha vaimo vankassa
keinutuolissaan ja kutoi sukkaa. Kiivaasti, malttamattomasti hän kutoi,
ikäänkuin vihoitellen sitä, että hänen voimallisten vanhojen sormiensa
täytyi tyytyä niin joutavaan työhön.

Vieressään olevan akkunan yhden ruudun kirkkaasta kohdasta — kohdasta,
jossa sisäpuolen lämpö oli voittanut ulkopuolen pakkasen, — hän
terävään, levottomasti katseli pihan poikki sitä paikkaa, mihin tie,
tuo ainoa yhdysside heidän ja kyläkunnan välillä, oli näkymättömiin
peittynyt.

»Tänään on kulunut viikko, Melindy», hän sanoi syyttävän suuttumuksen
äänellä, »siitä kuin tästä on hevosta kulkenut; ja vielä kuluu
toinenkin, ennenkuin saavat tien auki!»

»Niin kyllä, mummo», vastasi tyttö, vaivaten taikinaansa
levottomuudella, joka riiteli äänensävyn rattoisuutta vastaan. »Mutta
mitä sillä on väliä? Kyllä me täällä yhden kuukauden toimeen tulemme!»
Puhuessaan hänkin kuitenkin loi umpeentuiskunneelle tielle ikävöiviä
katseita. Hän kaipasi tiukujen ääntä ja ikävöitsi pientä retkeä kylille.

Metsän reunasta mökin toiselta puolelta, navetan ja vajan katon
peitossa sisälläolevain tarkoilta silmiltä, hiipi sillävälin kaksi isoa
harmaata, kissamaista petoa, vatsa lunta hipoen.

Leveät, pehmeäkäsnäiset käpälät kannattivat niitä tuulen tuivertamalla
hangella kuin lumikengät. Niiden tupsulliset korvat olivat hörössä,
kaikkia outoja ääniä varoen. Ei neljänkään tuuman mittainen kumma
typöhäntä, joka on kuin poikki purtu, tempoili kiihkosta. Isot,
pyöreät, kalpean vihertävän keltaiset silmät vilkuivat joka askelella
varovaisesti puoleen ja toiseen, terät pystyiksi mustiksi rihmaraoiksi
kavenneina häikäisevässä päivänpaisteessa.

Ilveksille oli kovin vastenmielistä kulkea leveän laitumen poikki
keskipäivällä, mutta nälkä oli pannut ne niin ahtaalle, että ne
mistään välittämättä olivat heittäneet varovaisen sukunsa tavat ja
arkailut. Nälkä oli saanut nämä kaksi yhdessä metsästämään siinä
toivossa, että ne yhdessä voisivat kaataa semmoisia otuksia, joiden
voittamiseen yksi oli liian heikko. Nälkä se oli voittanut niiden
metsäläisvihamielisyyden ihmisen läheisyyttä vastaan ja saanut ne yön
pimeydessä hiiviskelemään navetan ympärillä ja himokkaasti vetämään
nenäänsä lammasten lämmintä hajua, jota huokui kömpelötekoisen oven
raoista.

Lumiverhoisten oksien alta väijyen ne olivat huomanneet, että lampaat
vain päiväsaikaan pääsivät ulos kömpelön oven takaa turvallisesta
tyyssijastaan. Ja unohtaen kaiken muun nälän tuimain tuskain vuoksi
molemmat pedot kulkivat laitumen aaltoilevan rinteen poikki suoraan
navettaa kohti.

Muutaman minuutin kuluttua pihasta kuului kanain hurjaa rääkymistä ja
kaakatusta, jota seurasi jalkain töminä ja hätääntynyt määkiminen.
Eukko kohottihen tuolissa pystympään, mutta vaipui paikalla takaisin,
kasvot tuskan väänteissä, hän kun oli leinin rikkoma. Impi pudotti
lattialle kauhan ja hyökkäsi pihanpuoleiseen akkunaan. Hänen kalpeat
kasvonsa kävivät kauhusta vielä kalpeammiksi, sitten lensivät
vihasta ja säälistä punaisiksi; ja tuima tuli leimahti hänen suuriin
sinisilmiinsä.

»Ilveksiä!» hän huudahti, siepaten kauhan lattialta ja ovea kohti
syöksyen. »Ja ne ovat ottaneet yhden meidän lampaistamme! Voih, voih,
ne repivät sitä!»

»Melindy!» huusi eukko terävällä käskyäänellä — semmoisella
pakottavalla äänellä, että tyttö paikalla tahtomattaankin pysähtyi.
»Heitä tuo kelvoton kauha ja ota pyssy!»

Tyttö heitti kauhan, kuin olisi se hänen sormiaan polttanut, ja
katsoi epäröiden suurta hirsiseinällä riippuvaa haulikkoa. »Minä en
osaa ampua!» hän huudahti, päätään ravistaen. »Minä pelästyisin siitä
kuoliaaksi!»

Mutta samassa kuin nämä sanat hänen suustaan pääsivät, syntyi pihassa
uusi jalkain töminä ja hätämeteli. Impi sieppasi käteensä pienen
pitkävartisen kirveen, joka ovipielessä nojasi seinää vasten, paiskasi
oven selki selälleen ja surkuttelevin »voih! voih!» huudoin lensi
rakkaitten lampaittensa avuksi.

»Onko tässä maailmassa nähty?» mutisi vanha eukko, mielenliikutuksen
ja suuren mielihyvän kuvastuessa hänen kasvoistaan. »Pelästyy pyssyä
kuoliaaksi — ja lähtee yksin ilveksiä vastaan tappelemaan!»

Ja tuskallisin ponnistuksin hän alkoi nykiä itseään ja isoa tuoliaan
lattian poikki etsien paikkaa, josta hän sekä voisi siepata pyssyn että
nähdä pihalle ovesta, joka oli jäänyt selko selälleen.

Kun Melindy hyökkäsi pihaan, sydän säälistä palaen turvattomia lampaita
kohtaan, näki hän yhden kiherävillaisen uhrin jo kaadettuna, ääneti
sätkien veren tahraamalla lumella, ja suuren ilveksen sen päällä
kyyryssä, kääntäen impeä kohden kalpeat silmänsä, jotka paloivat raivon
tulta siitä, että sen ateriaa häirittiin.

Muut lampaat olivat uponneet pääsemättömiin kaivon taa syvään lumeen
— yhtä lukuun ottamatta. Tämä yksi, joka ilmeisestikin oli tullut
laumasta erotetuksi ja päässyt pakenemaan juottokaukalon toiselle
puolelle, ennenkuin julma vainolainen sen kiinni sai, ei ollut mökin
ovesta kuin kymmenkunnan askeleen päässä. Se oli juuri sortumaisillaan
kuonolleen, epätoivoisesti määkäisten, toisen ja suuremman ilveksen
sen selässä kyyröttäessä ja ahnaasti paksun suojaavan villan läpi
tapaillessa sen kurkkua. Tavallisissa oloissa immyt oli arka, kuten
hänen pienistä kalpeista kasvoistaan ja lempeistä sinisilmistään
näkyikin. Tässä hädässä kuitenkin jonkinlainen säälin raivo vei kaiken
pelon hänen sydämestään.

Ikäänkuin ilmasta iskevä suuri lintu, hameen helmat perässä liehuen,
hän hyökkäsi ison kissaeläimen kimppuun ja kirveellään iski salaman
nopean iskun sen päätä tavoitellakseen. Kirves hänen heikossa
kourassaan kääntyi, niin että lappea terän sijasta sattui petoon.

Jonkun verran huumautuneena peto hellitti irti lampaasta ja
pelästyksestä sähähtäen putosi lumelle, ja verta vuotaen, vaikk'ei
kuolettavasti haavoitettuna, pääsi määkivä uhri juoksemaan muuta laumaa
kohti, joka tyhmän saamattomana kahlasi kolmea jalkaa syvässä pehmeässä
lumessa.

Samassa saaliinsa menettänyt ilves jo toipui ja kääntyi impeä vastaan
niin uhkaavasti äristen, ettei tämä uskaltanut jatkaa hyökkäystä, vaan
kirves valmiina seisahtui hyökkäystä torjumaan.

Muutaman sekunnin he näin katselivat toisiaan, tyttö ja peto.
Sitten pedon kalpeat silmät horjahtivat sinisten ihmissilmäin
vakaan hallitsevan katseen edessä; ja sylkien ja äristen ja kaiken
päälle käheästi rääkäisten iso kissaeläin hyppäsi syrjään ja hiipi
kaivonkatoksen taa. Seuraavassa tuokiossa se taas oli lammasten seassa,
jotka yhä tunkeilivat yhteen, kykenemättä taistelemaan.

Jälleen impi hyppäsi apuun; ja sen ensimäisen pelon hätkähdyksen
vuoksi, joka oli häneltä riistänyt ensimäisen voiton edut, hänen
kostava kiukkunsa nyt oli ankarampi ja varmempi entistään. Tällä
kertaa hän vihollisen kimppuun hyökätessään vaistomaisesti päästi
raivon kiljauksen, läpitunkevan ja luonnottoman. Kuullessaan tämän
odottamattoman äänen ilves menetti rohkeutensa, vaikka olikin raivosta
ja nälästä niin hurjana.

Nähdessään immen melkein ylitseen kallistuvan se mahtavalla
loikkauksella ponnahti taapäin, töin tuskin välttäen kirveen kostavan
iskun, ja syöksyi takaisin vajan edustalle, jossa naaras nyt ahnaasti
raasti ja söi helppoa saalistaan.

Vaikka ensimäinen uhri jo oli kaikista kärsimyksistään päässyt, eikä
enää sankaruuteen kiihoittanut enempää kuin sama verta lampaan paistia,
oli immen veri liian kuumana voitokkaasta suuttumuksesta, jotta hän
olisi vähääkään kiinnittänyt huomiota niin vähäpätöiseen seikkaan. Hän
oli voittaja. Hän oli lannistanut vihollisen katseen ja ajanut sen
pakoon. Toisen uhreista hän oli pelastanut. Toisen puolesta hän aikoi
kostaa.

Pelkonsa voittaneen lujalla rohkeudella, hysteerisellä uhkauksen
huudolla hän nyt hyökkäsi molempien ilvesten päälle karkoittaakseen ne
saaliin kimpusta.

Se tilanne, joka häntä nyt kohtasi, oli kuitenkin edelliseen verraten
kokonaan muuttunut. Molemmat ilvekset olivat nyt yhdessä ja tietoisina
liiton voimasta, jonka ne olivat tappelua varten tehneet. Ne olivat
nälästä vimmoissaan — muutoin ne eivät tietenkään olisikaan uskaltaneet
tulla ihmisen vaarallisille kartanoille.

Sitäpaitsi ne puolustivat oman käsityksensä mukaan laillista saalistaan
— ne olivat asemassa, jonka puolesta metsän kaikki saalistavaaniva
kansa taistelee melkein vaikka mimmoista vastustajaa vastaan.
Nähdessään oudon vastustajansa lähestyvän, ne nostivat pystyyn kaikki
selkäkarvansa ja häntätyngät pörhistyivät kuin lampunlasi-harjat,
korvat olivat niuhassa pitkin kalloa ja yhteen ääneen ne ärhentelivät
uhmaansa. Sitten ne, ikäänkuin yhteisestä aikeesta, kääntyivät pois
saaliistaan ja varkain hiipivät impeä vastaan.

Ne eivät pitäneet hänen sinisilmäinsä vakaasta valosta, mutta joku
vaisto niille sanoi, että tämä ihminen oli nuori ja hermoiltaan
heikko. Tämä niiden odottamaton temppu sai immen siihen paikkaan
pysähtymään äkkiä epäröiden, taistella vaiko paeta. Samassa ilveksetkin
pysähtyivät, kyyristyivät maahan ja kiihkeästi väijyivät, kynnet
kovaksi tallattuun lumeen syvään upotettuina, voidakseen sitä
voimallisemmin silmänräpäyksessä hypätä mille taholle tahansa.

Rampa vanha eukko ei sillävälin ollut hänkään tahollaan ollut
toimetonna. Rohkealuontoisena ja vaivastaan huolimatta yhä jäntevänä
hän oli saanut raskaan tuolin ja oman vankan ruumiinsa painon
siirretyksi koko tuvan permannon poikki. Ollen aivan oven edessä
hän oli nähnyt melkein kaikki, mitä tapahtui; ja hänen urhoollinen
vanha berserkkisydämensä paisui ylpeydestä, kun hän näki tämän heikon
lapsen rohkeuden. Siihen saakka hän oli kohdellut häntä jonkinlaisella
hellällä pilkalla.

Nackawickin ja Vähän Joen Griffisit olivat aina olleet kookkaita
miehiä, jänteviä ja rotevia, ja naiset pitkiä ja vereviä; ja tämä hento
sinisilmäinen tyttö oli hänestä aina tavallaan saattanut suvun häpeään.
Mutta pian hän nyt älysi, että luonteen ryhti se on pääasia.

Tällä henkeäsalpaavan jännityksen hetkellä, kun hän näki Melindyn ja
molempien suurien petojen näin katsovan toisiaan silmästä silmään
tahtojen elämän- ja kuolemankamppailussa, hänen sydäntään viilsi hurja
pelko. Hän sai sen vavahduksissa noustuksi melkein suoraksi ja täten
käsiinsä ison haulikon, jota hänen poikansa, vaikka itse oli tätä nykyä
tukkitöissä, aina piti ladattuna. Virittäessään hanan ja laskeutuessaan
takaisin tuoliinsa hän huusi läpitunkevalla äänellä:

»Älä liikahda askeltakaan, Melindy! Minä ammun!»

Impi ei liikahuttanut jäsentäkään, vaikka hän kauhusta kalpeni kovaa
pamausta, jonka kohta piti hänen korviinsa koskea. Mutta molemmat
ilvekset käänsivät päätään ja kiinnittivät silmäinsä kalpean
tuijotuksen olentoon, joka istui tuvan ovessa.

Siinä samassa tuiskahti punaista tulta, pöllähti savua ja kuului kauhea
pamaus, jonka olisi luullut särkevän tuvasta joka ruudun. Isompi
ilveksistä kellahti paikalla selälleen eikä liikauttanut sen koommin
jäsentäkään, sen olivat siihen paikkaan lopettaneet susihaulit, joilla
Jake oli pyssyn ladannut. Toinen, jota hauli vain oli sipaissut,
hypähti rääkäisten ilmaan, sitten kääntyi ja juoksi lumen poikki
henkensä edestä, laukaten kuin pelästynyt kissa.

Ylpeästi hymähtäen vanha eukko asetti savuavan pyssyn seinää vasten
ja suori myssynsä. Melindy seisoi jäykkänä ehkä puolen minuuttia,
tuijottaen kuolleeseen ilvekseen. Pudottaen sitten kirveen maahan hän
pakeni tupaan, heittäysi polvilleen, kasvot isoäitinsä helmaan kätkien,
ja puhkesi hillittömään itkuun.

Vanha eukko katsahti häneen hieman hämmästyneenä ja hellästi, silitteli
hänen vaaleita kähäriä hiuksiaan sanoen: »No kaikkia! Mitä turhista!
Vaikka sinä oletkin tuommoinen pieni pellavatukka, niin on sinussa
oikea luonto, oikea luonto sinussa on, Melindy Griffis. Ylpeä minä olen
sinusta, ja ylpeä on isäsikin, kun minä kerron hänelle tämän.»

Sitten hän, tytön yhä itkiessä ja hänen hentojen olkapäittensä
nyyhkytyksestä hytkyessä, kallisti hänen puoleensa tuimat vanhat
kasvonsa ja kävi hellän huolestuneeksi.

»No kaikkia!» hän taas mutisi. »Ei ole sinulle terveellistä noin itkeä,
kultaseni. Eikö sinun olisi parempi tehdä piiraat valmiiksi, ennenkuin
taikina menee pilalle?»

Näin painavilla syillä vaadittuna tyttö nousi ylös, vaikka hän tiesi
yhtä hyvin kuin hänen isoäitinsäkin, ettei ollut mitään välitöntä
vaaraa taikinan pilautumisesta, lyhyeen naurahtaen pyyhkäisi käden
selkäpuolella silmänsä, sulki oven, otti pöytälaatikosta toisen kauhan
ja ryhtyi reippaasti jatkamaan keskenjäänyttä työtään, piiraita
leipomaan. Ja lampaat tukkivat taas yhteen, verkalleen selviydyttyään
kaivon takaa paksusta lumesta, seisoivat pää kumarassa keskellä pihaa
ja pelokkaina katselivat hervotonta ruumista, joka makasi vajan edessä.



ROUVA GAMMITIN PORSAS.


»Minä olen tullut lainaamaan teidän pyssyänne!» sanoi rouva Gammit,
ilmestyen äkkiä kaikessa itsetietoisuudessaan vajan avoimeen oveen,
jonka pielessä Joe Barron istui valjaitaan korjaamassa. Eukolla oli
yllään lyhyt kotikutoinen pumpulihame ja tumpura liivi; vetelä punainen
pumpulihilkka, joka oli työnnetty kauas taapäin hikoilevalta otsalta,
laski valloilleen itsepäisiä tukkoja hänen jäykistä raudanharmaista
hiuksistaan.

»Mitäs _te_ teette pyssyllä, rouva Gammit?» kysyi takaliston mies,
nostaen häneen hämmästymättä silmänsä. Hän ei tosin ollut nähnyt rouva
Gammitia kolmeen kuukauteen; mutta kaiken aikaa hän oli tiennyt,
että eukko, hänen lähin naapurinsa, eleli mökissään vuorenselänteen
toisella puolella, ei sen etäämpänä kuin seitsemän tai kahdeksan mailia
linnuntietä.

»No kun ne karhut!» eukko selitti. »Ne alkavat olla hieman liian
hävyttömiä siellä minun puolellani. Niiden kanssa ei tule enää toimeen.
Öisin ne käyvät puutarhassa penkomassa. Ja ovat syöneet minun valkoisen
tupsupään kanani, ja kaikki munat, joista ensi maanantaina olisi tullut
poikaset. Ja ankan ne ovat vieneet. Ja viime yönä kävivät porsasta
ottamassa.»

»Mutta sitäkö ne eivät saaneet, vai?» kysyi Joe Barron myötätuntoisesti.

»Eivät, herra Barron!» vastasi rouva Gammit varmasti. »Eivätkä saa
vastakaan! Mutta kovin ne sen pelästyttivät, nuuskien kaikki paikat
lätin ulkopuolella, kun koettivat sisään päästä. — Minä olen kuullut,
että ne ovat kovin sianlihan ahnaita. — Porsas kun alkoi kiljua, niin
että minä siihen heräsin; ja minä akkunasta huusin niille. Minä näin,
kun yksi iso musta junkkari juoksi tiehensä navetan taa. Minulla kun ei
ollut muuta asetta kuin varsiluuta, niin se pääsi menemään. Mutta ensi
yönä kai minä sen saan, jos te lainaatte minulle pyssyänne.»

»Kyllä vain», myönteli mies, laskien kädestään häntävyön, jota hän
parhaillaan korjasi. »Olettekos te koskaan pyssyllä ampunut?» hän äkkiä
kysyi, lähtiessään pihan poikki asetta tuvasta ottamaan.

»Enkä voi sanoa, että olen» vastasi rouva Gammit, harmin värähdys
äänessään. »Mutta siitä päättäen, minkälaiset miehet sillä osaavat
ampua, ei se taida olla vallan mutkikasta oppia.»

Joe Barron nauroi ja lähti asetta hakemaan. Hän täydelleen luotti
vieraansa kykyyn tulla toimeen omin päin ja oli jotenkin varma
siitä, että karhut vielä saisivat katua, kun olivat yrittäneet eukon
turvattomuudesta hyötyä. Kun hän palasi pyssyineen — se oli vanha
suustaladattava haulikko, hyvin isoreikäinen — otti eukko sen vastaan
kevyen huolettomasti ja kantoi sitä kuin varsiluutaa. Mutta kun
omistaja hänelle tarjosi ruutisarvea ja pientä susihaulipussia, epäröi
eukko.

»Mitäs _niillä_ tehdään?» hän kysyi.

Joe Barron kävi totiseksi.

»Rouva Gammit», hän sanoi, »minä tiedän, että te pystytte melkein
kaikkeen, mihin mieskin — ja ehkäpä paremminkin. Mutta te ette ole
_kasvanut_ metsissä, ettekä te kai luule osaavanne pyssyä käyttää sillä
hyvällä vain, että saatte sen käteenne. Semmoisille ihmisille, jotka
ovat kasvaneet kaupungissa, niinkuin te, on _kerrottava_, kuinka sitä
on käsiteltävä. Tämä pyssy nähkääs ei ole _ladattu_. Ja tässä ovat
ruuti ja susihaulit, joilla se ladataan. Ja tässä nallit» hän lisäsi,
ottaen housuntaskustaan pienen ruskean peltirasian, jossa oli nalleja.

Rouva Gammit häpesi tietämättömyyttään, mutta oli samalla hyvillään
siitä, kun häntä moitittiin kaupunkilaisuudesta. Tämä syytös
kaupunkilaisesta taitamattomuudesta oli kovin imartelevaa hänen
kotikauppalalleen Burdille ja sen seitsemälle lautatalolle ja yhdelle
kulmapuodille.

»Ehkä on parasta, kun näytätte, kuinka se ladataan, herra Barron»,
eukko myönsi varsin säyseästi. Ja hänen terävät harmaat silmänsä
katsoivat joka seikan, kun mies pani kovat tukot ruudin päälle,
susihaulien päälle taas vain kevyen, ja näytti hänelle, mihin hänen oli
nalli pantava, kun hän oli valmis vaatimaan pyssyä tekemään tehtävänsä.

»Ja sitten», hän lopuksi sanoi, nostaessaan pyssyn olalleen ja
sihdatessaan piippua pitkin, »kaippa te lopun tiedättekin. Toinen
silmä vain pannaan kiinni ja katsotaan jyvä karhun päälle, ja antaa
sen sitten saada — esimerkiksi vähän lavan taa! Niin kyllä _se_
karhu lakkaa porsaan lihaa kärttämästä ja puutarhakasveja samaten.
Ja muistakaa, rouva Gammit, tähän aikaan vuodesta se on kovin lihava
mustikoista ja oikein parasta laatua paistia itsekin, ellei se ole
_liian_ vanha ja sitkeä.»

Rouva Gammit astui kotiapäin pyssyineen halki helteisten, hiljaisten
metsäin — pyssyä hän yhä kantoi kuin varsiluutaa — eikä häntä vähääkään
epäilyttänyt, etteikö hän nyt ollut mahdollinen vastustamaan ja
voittamaan pelättävintä koko metsän heimosta. Hän luotti itseensä —
eikä vain hänen kotikauppalansa Burd, vaan yleensä koko takalistokin
oli siinä luulossa, että hänellä oli siihen syytä. Ainaisessa
työntouhussaan hän ei ollut koskaan joutunut hankkimaan miehen
kaltaista ylellisyysesinettä; mutta kunnianimityksen »rouva» hän
siitä huolimatta oli saanut jo varhain tunnustukseksi runsaasta ja
luottavasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tulla omin neuvoin
toimeen, olipa asia mikä tahansa. Sanoa häntä neidiksi, sehän olisi
ollut suora loukkaus sopivaisuutta vastaan. Kun hän kuudenkymmenen
ikäisenä peri ainoalta veljeltään, paatuneelta vanhaltapojalta,
pienen maatilan, joka oli erämaan sydämessä, nelisenkymmentä mailia
lähimmästä kyläkunnasta, ei kukaan epäillyt, etteikö hän kykenisi
takalistonasukkaan ja uudisraivaajan osaa täyttämään. Arveltiin sinne
ja tänne, että elleivät takalisto ja rouva Gammit jostakin tärkeästä
kohdasta sopisi, niin sen pahempi takalistolle.

Ja tosiaan olikin kaikki käynyt kuin voideltu puolenkolmatta vuotta.
Yksinäisyys ei ollut milloinkaan huolestuttanut rouva Gammitia, joka
aina parhaiten tyytyi omaan seuraansa — varsinkin kun se seura hänen
mielestään oli ainoa, johon hän saattoi luottaa. Sitten hänellä oli
nuori härkäparinsa hyvin ikeeseen opetettu; kirjava lehmä, jonka
toinen sarvi oli ylös, toinen alas kääntynyt; harmaan keltainen
kissa, jonka kanssa hän eli molemminpuolisen suvaitsevaisuuden
ehdoilla; kalkkunakukko ja kaksi naaraskalkkunaa, joista hänellä
oli suuret toiveet; valikoima kanoja, mustan ruskeita, valkoisia,
punaisia ja pilkullisia; lihava ankka, joka ei siilien saakka ollut
tuottanut hänelle muuta kuin pettymyksiä; ja valkoinen porsas, joka
oli hänen ylpeytensä. Oliko ihme, ettei hän koskaan tuntenut itseään
yksinäiseksi, kun oli niin paljon hyviä tuttuja, joiden kanssa puhua.
Sitäpaitsi olivat erämaan voimat ensi hetkestä pitäen eläneet hänen
kanssaan sovinnossa, nähtävästi hyvin älyten, että hän oli vaimo, joka
aikoi kulkea omia teitään. Saloseudun oikulliset ja käsittämättömät
alkukesän hallat olivat jättäneet koskematta hänen kalliin
puutarhatilkkunsa; kaalimato ja muut tuhotoukat olivat hommanneet
jossakin muualla; varhaisimmat kananpoikueet olivat säilyneet taudilta;
ja mitä villikissan, portimon, ketun ja skunkin tavanmukaisiin
tihutöihin tulee, niin oli hän kaikista näistä suoriutunut niin
voitollisesti, että hän jo alkoi luulla sulaa hyvää onneaan kaikkein
hienoimmaksi metsätiedoksi. Ei tosiaan ollut tapahtunut mitään, joka
olisi riidellyt hänen erehtymättömyyttään vastaan, ei kerrassaan
mitään, ennenkuin hän sai kokea, että karhut alkoivat hänen asioihinsa
sekaantua.

Juttuun ei tietenkään ollut sekaantunut muuta kuin yksi karhu;
mutta tämä sattui olemaan ylen valpas, harras ja ovela, eikä ole
vähääkään ihmettelemistä, että se rouva Gammitin kiukustuneessa
mielikuvituksessa oli jakaantunut moneksi. Kertoessaan Joe Barronille
»karhujen käyneen niin hävyttömiksi, ettei niiden kanssa enää tullut
toimeen», hän ei voinut aavistaakaan, että niitä olikin vain yksi
yksinäinen, näivettynyt, vähän koin syömä eläin, jolle kokemus ja
ikä olivat monet koukut opettaneet. Tällä karhulla sattui olemaan
kasvatuksen edut, joita harvalle toiselle salon tallustajalle on
suotu. Se oli viettänyt monta vuosikautta vankeudessa kaukana etelässä
Quah-Davic-laakson kyläkunnissa. Sen jälkeen se oli viettänyt ikäviä
aikoja kirppujen vaivaamassa, matkustavassa eläinnäyttelyssä, josta
rautatieyhteentörmäys oli sen pelastanut sangen kohtuullisella
kaupalla, toisen silmän hinnalla. Vankeudessa se oli alkanut syvästi
kunnioittaa miehiä olentoina, jotka pyrkivät lyömään sitä nenälle
ja loukkaamaan kovin kipeään, jos ei tehnyt, niinkuin he käskivät,
ja joilla oli katseessa ja äänessä kohtalon käsittämätön, mutta
vastustamaton valta. Naisia se sitävastoin oli tottunut tilaisuuden
tullen ylenkatsomaan. Ne kirkuivat, kun se mörisi, ja juoksivat
pakoon, kun se ojensi heitä kohti kämmenensä. Kuu se siis huomasi
taas uuden kerran päässeensä metsän laajaan omaehtoiseen vapauteen
ja veresti vanhoja unohdettuja taitoja, miten sitä piti omin neuvoin
toimeen tulla, oli se kaukaa kiertänyt kaikki metsämiesten majat ja
tukkilaisten ja uudisasukkaitten mökit. Mutta kun se taas, toiselta
puolen, oli sattunut rouva Gammitin raiviolle ja pitkällisen ja
varovaisen tarkastuksen jälkeen todennut, ettei siellä isännöitsevä
olento ollut sen kummempi kuin yksi sitä hameväkeä, joiden oli tapana
väristä sen möristessä, nuoli se leukojaan mieluisissa odotuksissa.
Tässä vihdoinkin oli hänen mielensä mukainen tilaisuus – orjuuden
lihapadat vapaudessa.

Vanha karhu muisti siitä huolimatta varoakin. Se ei huolinut liian
äkkiä eikä ehdottomasti luottaa kaiken hameväen vaarattomuuteen, ja
— kuten se huomasi taajasta mustavatukka-pensaasta aidan takaa eukon
perunoitaan mullatessa — rouva Gammitissa oli jotakin, joka ei oikein
käynyt yhteen hänen hameittensa kanssa. Se oli pitänyt eukkoa kappaleen
aikaa silmällä, ennenkuin tuli täysin vakuutetuksi siitä, että hän
todella oli nainen. Sitten se oli tehnyt muutamia yöllisiä koeretkiä
eukon puutarhaan, poimien nuoria omenakurpitsoja, jotka olivat rouva
Gammitin erikoinen ylpeys, ja huomaten ne niin herkullisiksi, että se
varmasti luuli jotakin nyt tapahtuvan. Mutta ei tapahtunutkaan mitään,
rouva Gammit kun nukkui niin sikeästi; hänen suuttumustaan seuraavana
aamuna mesikämmenen taas ei ollut sallittu nähdä.

Tämän jälkeen mesikämmen kävi rohkeammaksi — vaikka tosin aina yön
suojassa. Se oli nyt maistellut puutarhassa joka lajia — jälkien
paljous sai rouva Gammitin vakuutetuksi siitä, että oli paljon
karhujakin. Puutarhasta se lopulta oli uskaltanut lähteä pihaan ja
navettaan. Tynnyrin puolikkaasta vajan nurkasta se oli sattuman
kaupalla löytänyt valkotupsun kanaparan, joka uskollisesti hautoi
muniaan. Säikähtämättä lintu-pahan urheata torumista ja sitä pientä
ikävää, että höyhenet hampaihin tarttuivat, mesikämmen oli syönyt sen
suurella mielihyvällä. Eikä kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut rouva
Gammitia, joka kaikesta suuttumuksestaan huolimatta ei voinut luopua
sikeistä unistaan. Jos se olisi viitsinyt nähdä sen vaivan, että olisi
palannut takaisin aamupuhteella, niin se olisi voinut todeta, ettei
hyvä rouva suinkaan ollut asiasta mielissään, ja että pikapuoleen
epäilemättä tapahtuisi jotakin, jos hän edelleenkin aikoi ottaa
itselleen moisia vapauksia eukon puutarhassa. Ja sitten se oli löytänyt
ankan — mutta _sen_ menetyksen rouva Gammit oli kestänyt tyynellä
mielellä, arvellen, että tuo vain oli ollut hyvä keino päästä erilleen
huonosta tavarasta.

Vasta kuutamoöitten palattua karhu oli keksinyt valkoisen porsaan
ja siten vihdoinkin joutunut katsomaan silmästä silmään perin
pohjin sydäntynyttä rouva Gammitia. Heimonsa tapaan se tosiaan piti
porsaanpaistista; mutta mieli kokonaan kiintyneenä puutarhan ja vajan
helpompiin seikkailuihin se ei ollutkaan alussa huomannut navetan
nurkkaan, parven alle rakennetun sikolätin runsaita mahdollisuuksia.
Ansoja epäillen se ei alussa uskaltanut mennä sisään kapeasta tallin
ovesta, leveiden pääovien ollessa suljettuina. Se oli pitänyt
parempana nuuskia navetan ulkonurkkia sen oksaisen koivun alla, jossa
ison kalkkunakukon oli tapana nukkua. Valpas ja varovainen vanha
lintu tirkisteli sitä epäluuloisesti ja terävään toruen _kuit kuit_
varoitti kaikkia, joita asia saattoi koskea; sillävälin kuin porsas
ymmällään ja peloissaan oli noussut jalkeilleen pimeässä lätissään ja
vaieten tuijottanut nuuskijaa lautain raoista. Malttinsa menettäen
karhu lopulta oli saanut lautain reunan kynsiinsä ja koettanut repiä
niitä irti. Mutta se ei saanut muuta lähtemään kuin muutamia isoja
pirstaleita; tämä yritys ja sen aikaansaama kamala melu oli kuitenkin
ollut liikaa valkoisen porsaan hermoille. Lätin pimeydestä oli alkanut
kuulua korviavihlovaa kiljunaa ja karhu oli hämmästyneenä peräytynyt
loitommalle.

Ennenkuin se ennätti tointua ja uudistaa hyökkäyksensä, oli tuvan
akkuna rämähtänyt auki. Valkoisen porsaan avunhuudot olivat voittaneet
rouva Gammitin sikeät unet ja hän ymmärsi nyt, miten asiat olivat.
»Menekkös siitä! senkin hylky!» hän oli vimmatusti kiljunut, kurkottaen
päätään ja olkapäitään niin pitkälle ulos akkunasta, että oli vähällä
tasapainonsa menettää koettaessaan puida kumpaakin nyrkkiään samalla
haavaa.

Karhu kun ei ymmärtänyt hänen haukkumisiaan, oli istahtanut ja
leppoisesti kääntänyt ainoan silmänsä pörhöisiä harmaita hiustupsuja
kohti, jotka jonkinlaisena sädekehänä ympäröivät rouva Gammitin
neitseellistä yömyssyä. Sitten rouva Gammit, käsittäen toimen ajan nyt
tulleen, oli juossut portaita alas kyökkiin, tarttunut ensimäiseen
aseeseen, joka käteen sattui — se sattui olemaan varsiluuta —,
paiskannut kyökin oven auki ja hyökännyt pihan poikki suuttumuksesta
kiljuen.

Kieltämättä hän oli koko kumma nähdä siinä kirkkaassa kuuvalossa,
tarmokkaasti liikutellessaan vankkoja paljaita sääriään ohuen
yöhameensa alla ja rajusti kieputtaessaan luutaa päänsä ympäri.
Hetkisen mesikämmen katseli häntä ihmetellen. Sitten sen hermot
pettivät. Epäilemättä tuo _oli_ nainen; — mutta ei aivan tavallista
sorttia. Olikohan parempi olla varuillaan? Vastahakoisesti mörähtäen se
oli kääntynyt ympäri ja paennut, arvonsa unohtaen. Ja se oli arvellut
viisaimmaksi pysähtyä vasta sittenkuin ei enää kuullut rouva Gammitin
mieltä järkyttäviä soimauksia, jotka räikeästi julistivat hänen
voittoaan metsän juhlalliseen, hopeoituun hiljaisuuteen.

Tämä porsasta uhkaava välitön vaara se tietysti oli nostattanut rouva
Gammitin toimeen ja saanut hänet tallustamaan moisen pitkän matkan
vuorten poikki Joe Barronin pyssyä lainaamaan. Huolimatta helposta
voitostaan tässä erikoisessa tapauksessa hän oli täysin selvillä tämän
karhun kämmenvoimista ja myönteli itsekseen, että jos sattuisi uusia
ikävyyksiä, niin ei varsiluuta ehkä ollut aseitten parhaita. Mutta
kun hänellä nyt oli pyssy ja hän tarkkaan muisti Joe Barronin ohjeet
sen käyttämisestä, niin hän luuli ajavansa käpälämäkeen vaikka kuinka
monta karhua, elleivät ne nimittäin kaikki tulleet samalla kertaa. Kun
hänen mieleensä juolahti ajatus, että niitä ehkä tulisi samalla koko
joukko, kävi hän sekunnin ajaksi levottomaksi, jopa tuumi tuoda porsaan
yöksi tupaan ja käydä sotaa makuuhuoneensa akkunasta. Sitten hän muisti
kuulleensa, etteivät karhut milloinkaan metsästä joukolla, ja hänen
vähät pelkonsa hälvenivät. Hän päinvastoin alkoi oikein innolla odottaa
yötä ja ottelua.

Rouva Gammitin mielilauseita oli, ettei »odottavan pata vähällä kiehu»;
ja seuraavan yön kokemukset sen kyllä selvään todistivat. Kyökin ovi
raollaan hän istui vähän matkan päässä akkunasta. Itse piilossa ollen
hän näki selvään poikki kuutamoisen pihan. Sangen hitaasti kuun pyörä
nousi kalpealle kesätaivaalle, muutellen varjojen haahmoja sitä myöten
kuin nousi. Mutta karhua ei kuulunutkaan. Rouva Gammit alkoi ajatella,
jopa pelätäkin, että hän eilisellä tuittupäisyydellään oli säikyttänyt
sen pois. Lopulta hänen haaveensa alkoivat käydä sangen sekaviksi.
Hän nousi aivan oikoiseksi istumaan ja räpäytti tuimasti silmiään
ollakseen varma siitä, että hän todella oli ilmi valveilla. Juurikuin
hän oli tullut tästä täydelleen vakuutetuksi, pää vaipui hitaasti
akkunalaudalle ja hän uinahti sikeään, poski pyssyn kylmää ruskeata
piippua vasten.

Niin aina, karhu oli sinä yönä kauan epäröinyt. Lopulta se kumminkin
tuli. Kuu oli jo alkanut mäkeä laskea ja oli pihassa kääntänyt mustat
varjonsa aivan toiseen suuntaan, kun se tuli. Se oli näihin mennen
jälleen rohkaissut mielensä ja tullut vakuutetuksi siitä, että rouva
Gammit _oli_ vain nainen. Haisteltuaan vielä kerran rakoja suuremmaksi
varmuudeksi siitä, että porsas oli siellä, se meni ympäri tallin ovelle
ja hiipi varovasti sisään.

Kömpelön mustan haahmon ilmestyessä valoisaan oviaukkoon porsas huomasi
sen. Sen sydän täyttyi aivan oikeutetusta kauhusta, joka paikalla tuli
korviasärkevällä tavalla julkilausutuksikin. Tuo poru kuului niin
hirveän kovalta neljän seinän välissä, että karhu tahtomattaankin
peräytyi — ei tosin paon aikomuksessa, vaan tarkemmin tuumiakseen
asiaa. Mutta sattuikin, että se, yhden ainoan silmän varassa kun oli,
peräytyikin seinää vasten nojaavan rautaharavan vartta vastaan. Tuo
ei tietenkään sopinut haravan rauhaan. Se kaatui karhun päälle ja
puri sitä kuin vietävä selkälihoihin. Aivan suunniltaan säikähtyen
mesikämmen kiiruimmiten peräytyi ulos kuutamoon tuumiakseen vähän
enemmänkin näitä odottamattomia ilmiöitä. Ja sen siinä hommassa ollessa
sävähti ovi auki pihan toisella puolella ja rouva Gammit pyssyineen
hyökkäsi ulos.

Karhu oli aikonut mennä muutamaksi minuutiksi navetan taa, voidakseen
paremmassa rauhassa punnita tilannetta. Mutta nähdessään rouva Gammitin
liehuvan hameen se alkoi harmistua. Se käsitti, että sen aikomuksia
sopimattomasti häirittiin. Navetan nurkalla se koivun haaran alla
seisahtui, nousi kintuilleen istumaan ja mörähti. Vanha kalkkunakukko
kurkotti pitkälle hoikkaa kaulaansa ja mulkoili siihen, äreillä _kuit!
kuit!_ varoituksilla suuttumustaan ilmaisten.

Karhun asettuessa tähän päättävään ja uhkaavaan asentoon rouva
Gammitkin vaistomaisesti pysähtyi. Ei niin, kuten hän olisi selittänyt,
jos siinä olisi ollut ketään, kelle selittää, että hän olisi kynnen
vertaakaan pelännyt, vaan hän muka tahtoi nyt koettaa Joe Barronin
pyssyä. Nostaen pyssyn olalleen hän sulki toisen silmänsä, toisella
katsoi tarkkaan piipun päässä olevaa jyvää ja veti liipaisimesta.
Ei tapahtunut niin mitään. Laskien pyssyn poskeltaan hän loi siihen
ankaran katseen ja huomasi nyt, että hän oli unohtanut virittää hanan.
Hätääntymisen varjo hetkeksi pimitti hänen kasvonsa, kun hän huomasi
tämän, ja hän loi terävän katseen karhuun nähdäkseen, oliko tämä
huomannut hänen erehdyksensä. Ilmeisestikään se ei ollut. Se istui
siinä yhä, killistäen häneen ilkeästi ainoalla pienellä silmällään.

»Älä luulekaan pois pääseväsi, vaikka minulle sattui pieni vahinko!»
mutisi rouva Gammit, sulkien hampaat että naksahti ja virittäen hanan,
pyssyä jälleen olalleen kohottaessaan.

Sattui kuitenkin niin, ettei Joe Barron ollut muistanutkaan kertoa
hänelle, kumpi silmä se oli suljettava, ja rouva Gammit siis, niinkuin
oli kylläkin luonnollista, sulki sen silmän, joka oli lähempänä pyssyä
— ja nallia, joka nyt oli räjähtävä. Takatähtäimen hän niinikään jätti
luvusta aivan pois. Hänen mielestään riitti se, että pyssyn suu näytti
olevan karhun kohdalla. Ja näin hän mielestään sai otuksen kylläkin
tarkkaan jyvälle, vaikka tähtäsikin hiukan liian korkealle. Sitten hän
veti liipaisimesta.

Tällä kertaa kaikki kävi niinkuin pitikin. Seurasi hirmuinen
räjähdyksen pamaus ja eukko horjahti taapäin pyssyn ankarasta
potkaisusta. Malttaen paikalla mielensä ja ylpeänä aikaansaamastaan
suuresta äänestä hän kurkisti savun läpi, luullen näkevänsä karhun
kuonolleen keikahtavan, henkensä heittäen. Sen sijaan hän kuitenkin
huomasi karhun pään kohdalla koivussa vimmattua siipien pieksämistä.
Ja sitten vanha kalkkunakukko putosi raskaasti maahan, yhden
ainoan moittivan lutkutuksen päästäen, joka koski kipeästi rouva
Gammitin korviin. Se olisi pudonnut aivan mesikämmenen päälle, ellei
viimeksimainittu, mielen tasapainon kerrassaan menetettyään niin
paljosta häiriöstä, olisi jo kapaissut käpälämäkeen, jotta pensaikko
lakoili.

Rouva Gammitin kasvoilla seurasi riemastusta hämmästys. Sitten hän
punastui korvia myöten vihasta, paiskasi tihutyön tehneen pyssyn maahan
ja tallasi sitä jaloillaan. Hän oli hyvin tehnyt osansa, sen hän tiesi,
mutta tuo kehno pyssyhän se oli pettänyt. Niin, niin, hän olikin aina
pitänyt niitä kelvottomina kapineina. Tämän jälkeen hän aikoi luottaa
vain itseensä.

Kalkkunakukko, se raukka, makasi siinä nyt aivan liikkumatta.
Rouva Gammit kulki pihan poikki ja kumartui kovin pahalla mielellä
maassa makaavan linnun yli. Hän oli niin pitänyt tuosta meluavasta
itserakkaasta vanhasta linnusta, joka oli ollut oikein kuin seurana
pihassa lutkutellessaan ja astua patsastellessaan, siivillä maata
lakaisten, naaraitten muniaan hautoessa. »Kävipä tuo nyt kovin
hullusti», hän mutisi linnulle kuin hautajaispuhetta pitäen, »kun
sinun piti joutua tuon pyssy-hylyn tielle!» Muistaen sitten äkkiä,
että linnusta lähti paljon helpommin höyhen sen ollessa vielä lämmin,
hän kantoi hervottoman kalkkunan koivista pihan poikki, otti kyökistä
kopan, istui kynnykselle kuutamoon ja alkoi murheellisena kyniä. Kuinka
se oli komea ja raskas. Katsellessaan sen kookasta ruumista rouva
Gammit miettiväisenä mutisi: »Kylläpä taidan kyllästyä kalkkunaan,
ennenkuin saan tämän kaiken syödyksi!»

Seuraavana päivänä rouva Gammit huolellisesti puhdisti pyssyn
tomuliinalla, poistaen kaikki eilisen pahoinpitelyn merkit, ja asetti
sen sitten astiakaapin taa seisomaan. Hän oli päättänyt tämän jälkeen
käydä omia teitään ja sotia karhuja vastaan omilla aseillaan. Nyt hän
ryhtyi mitä suurimmalla huolella pohtimaan, mitä teitä ja aseita hän
käyttäisi.

Todellisena naisena ja kunnon emäntänä hän pakostakin tuli ensimäiseksi
ajatelleeksi kiehuvan veden rajattomia mahdollisuuksia ja kaikki
muutkin keinot hiilihangosta väkevään pippuriin huomioon otettuaan,
siihen tyytyi. Ei tietenkään ollut mahdollista pitää sitä aivan
kiehuvana siihen hetkeen saakka, jolloin sitä tarvittiin; mutta
julmasti hymähtäen hän arveli, että riittävän kuumana hän sen sittenkin
säilyttäisi. Hän oli huomannut, että porsasta tavoittava karhu oli
keksinyt, kuinka lättiin pääsi. Eukko oli varma siitä, että karhu
palaisi porsasta tavoittamaan tultuaan kokeneeksi, etteivät kovat
pamaukset tuottaneet ruumiillisia vammoja, ja että se tämän jälkeen
olisi vielä entistäkin rohkeampi.

Ja hän päättelikin tällä kertaa oikein, kun ei yleensä tuntenut
karhuja. Useimmat karhut olisivat menettäneet rohkeutensa. Mutta tämä
karhu erikoisesti oli tullut siihen kokemukseen, että kun miehet
ryhtyivät hätyyttämään, niin luonnisti se heille liiankin hyvin.
Mesikämmen oli selvään älynnyt, että rouva Gammit oli aikonut häntä
hätyyttää. Eukon aikeista ei voinut olla epäilystä. Mutta ne eivät
olleetkaan onnistuneet. Hän ei siis ollut mies, kuten karhu jo oli
vähältä luullut, vaan toden teolla todellinen nainen. Se palasi
takaisin seuraavana yönä ja oli lujasti päättänyt, etteivät mitkään
kiljumiset, luudat, liehuvat hameet eivätkä räjähdykset saisi häntä
säikyttää asiaansa ja porsaanpaistiaan heittämään. Se tuli varhain;
eipä kuitenkaan sattunut tulemaan varhemmin kuin rouva Gammitin
varustukset valmistuivat, sillä tämä oli tavalla tai toisella arvannut
sen aikeet ja käyttänyt aikansa hyvin.

Valkoisen porsaan lätti oli navetan nurkassa ja ullakon toisen pään
alla. Aivan sen paikan päältä, josta karhun täytyi kiivetä ylös, jos
mieli lättiin päästä, rouva Gammit oli ullakon permannosta ottanut pois
useita löysiä lankkuja, joista se oli kyhätty. Tämän aukon ääreen hän
jo iltayöstä oli varustautunut turvalliseen väijytykseen, vieressään
kolme sankoa tulikuumaa vettä. Sangot oli kiedottu monenkertaisiin
peittoihin, saaleihin ja heiniin, jott'eivät päässeet jäähtymään. Ja
kaiken lisäksi hänellä oli käsillä heinähankokin, voidakseen sillä
sysätä vihollisen alas jos se panisi pahakseen hänen hyökkäyksensä ja
kiipeisi ullakolle juttua tekemään.

Rouva Gammitia ei ehtinyt nukuttamaan, ei hän edes ehtinyt odotustaan
pitkäksymään, niin varhain karhu tuli. Valkoinen porsas oli vielä
valveilla sekin, levottomana ja kummissaan siitä tavattomasta hommasta,
jota lätin ullakolla oli pidetty. Se asteli levottomana edestakaisin ja
näki sitten raoista, kuinka navetan oven pimitti kamala musta haahmo.
Se ei menettänyt sekuntiakaan, vaan paikalla koroitti joka äänensä ja
päästi taas korvia vihlovan hätähuudon, joka kahdesti ennenkin oli
osoittautunut niin tehokkaaksi.

Karhu pysähtyi vain hetkeksi, tutkaistakseen tilannetta sillä ainoalla
silmällään. Rouva Gammit ei uskaltanut paljon hengittääkään. Sitten
se, melkein ennenkuin eukko oikein käsitti, mitä oli tekeillä, jo oli
aivan hänen allaan ja kiipesi lättiin. Valkoisen porsaan kirkuna kävi
kahta kovemmaksi herättäen eukon toimeen. Hän sieppasi höyryävän sangon
kääreistään ja heitti sen alla liikkuvan hämärän olennon päälle.

Syttyi paikalla outo, sekava, peloittava meteli, josta valkoisen
porsaan kiljuna kuului ohuena ja säälittävänä. Joutumatta katsomaan,
mitä jo oli aikaan saanut, rouva Gammit sieppasi toisen sangon ja
kumartui eteenpäin toiseen iskuun. Höyrypilven läpi hän näki karhun
hätäisesti tapailevan lätin seinää ja vimmatusti kynsivän pois
päästäkseen. Selvää oli, että se oli saanut turkkiinsa, mutta eukko
päätti antaa sille vielä perusteellisemman löylyn, kun nyt kerran oli
siihen ryhtynyt. Nojautuen kauas eteenpäin hän heitti kamalan aseensa
suoraan karhun mahtaviin takamuksiin, juurikuin nämä luiskahtivat
seinän yli. Mutta samalla hän itsekin menetti tasapainon. Harmin
kiljauksella hän putosi suoraan sikolättiin.

Rouva Gammitin onni oli kuitenkin semmoinen, ettei se hylännyt häntä
tälläkään synkällä hetkellä. Hän putosi suoraan porsaan selkään. Tämä
masensi tärskähdystä, eikä porsaskaan, kumma kyllä, ruhjoutunut. Aivan
mielettömänä kaikista päälleen kasautuneista hirmuista viimeksimainittu
hurjistuneena hyppäsi eukon hameitten alta ja syöksyi lätin poikki
seinästä seinään niin vimmatusti, että sekä porsas että lätti olivat
siitä tuhoutua.

Hieman hengästyneenä, mutta ylpeällä tietoisuudella siitä, että oli
saanut suurenmoisen voiton, rouva Gammit kompuroi jaloilleen ja
ravisteli itsensä entisilleen. Karhu oli kadonnut. Eukko katseli
hämmästyen porsaan herkeämätöntä karkailua.

»Voi raukkaa!» hän sitten säälitellen mutisi, »varmaan siihen sattui
sitä kiehuvaa vettä! Mutta kyllä kai se siitä pian tointuu. On kai se
joka tapauksessa hiukan parempi, kuin joutua karhun revittäväksi ja
syötäväksi, on aina!»

Rouva Gammit oli nyt vakuutettu siitä, ettei tämä karhu häntä enää
häiritsisi, ja hän vahvasti toivoi, että sen kuumavesi-kokemukset
olisivat opiksi niille muillekin karhuille, joitten hän luuli mökkinsä
ympärillä luimistelevan. Ja toteutuivatkin hänen rohkeimmatkin
toiveensa. Palaneet paikat kirvellen ja kaikki ennakkokäsityksensä
naisesta mullistettuina karhu viipymättä lähti toisille etäämmille
metsästysmaille. Suuri osa sen karvasta lähti laikoittain ja monet ajat
se senjälkeen halveksi itseään.

Kun ei enempään kuin viikkoon tapahtunut sen koommin rosvoretkiä
navettaan eikä kanakoppiinkaan, eikä puutarhassakaan enää näkynyt
karhunjälkiä, niin rouva Gammit älysi, että hänen voittonsa oli pysyvä,
ja hän ilostui siitä niin, että mielihalulla tyytyi viikkoiseen
kalkkunaruokaansakin. Eräänä hivelevänä aamuna, sulotuoksuisen tuulen
humistessa metsässä, hän sitten lähti viemään takaisin Joe Barronin
pyssyä.

»No kuinka se luonnisti, rouva Gammit?» kysyi naapuri uteliaana.

»Kyllä karhut saivat kyytinsä, herra Barron!» eukko vastasi. »Mutta
pyssy sitä ei tehnyt, vaan kiehuva vesi. Sen minä olen tullut
huomaamaan, että kiehuvaan veteen voi aina luottaa!»

»Minä toivon, että te sentään tulitte pyssynkin kanssa juttuun, vai?»
kysyi naapuri.

Rouva Gammitin äänessä oli empivä soinnahdus.

»No niin, herra Barron, minä kiitän teitä kovin pyssyn lainasta. Hyvää
te sillä _tarkoititte_. Mutta minä tahtoisin vähän varoittaa teitä.
Älkää luottako tuohon pyssyyn liikoja, taikka vielä saatte sitä katua.
_Se ei käy siihen, mihin sillä tähtää_.»



MUSTAN VEDEN PATA.


Myöhään Henderson sai oppia, mitä pelko on. Mutta kun se aika tuli,
niin sai hän kylläkin perusteellisen opetuksen. Ja Mustan veden pata
sen hänelle opetti.

Hitaasti, vastahakoisesti, avuttomasti kuusipölkyt peräkkäin kiersivät
piiriä suuren kalliopadan ympäri. Suurta pataa kiertävä vesi oli
sileätä, syvää ja mustaa, mutta vaahtojuovissa. Kalliopaarteen kyljessä
oli halkeama joen vuolaaseen päävirtaan, joka vavisten ja kihisten
syöksyi jyrisevän putouksen kammottavaan kattilaan. Tästä jyrisevästä
kattilasta runneltujen vetten hurjasta sotkusta ja ärjynästä kohosi
valkoinen vihmavaippa, joka aina välistä liehui korkeammalle ja padan
partaalla kasteli vihannat koivut. Kalliopaarteen halkeamasta, joka
nielaisi osan ohi kiitävästä vedestä ja imi sen Mustan veden padan
hitaihin pyörteihin, ei ollut kuin pari syltä putouksen kynnykseen.

Henderson istui ränstyneen valkokoivun juurella, joka nuokkui padan
partaalla. Kädessään sytyttämätön piippu hän melkein kuin lumottu
seuraili silmillään pölkkyjen kulkua. Ulkopuolella hän näki niiden
kiitävän ohi kömpelössä kiireessä, puskien kosken valkoisien kuohujen
läpi hirmuiseen putoukseen. Kun pölkky sattui kulkemaan läheltä rantaa
pitkin, näytti sen kohtalo sekunnin tai pari epätietoiselta. Joko
se saattoi syöksyä suoraan eteenpäin kynnyksen päällitse häälyvään
vihmavaippaan ja sitten kadota kattilan hirmuihin. Taikka saattoi
kostevirta viime hetkessä varkain tarttua siihen kiinni ja vetää sen
padan synkkään kiertävään pyörteeseen. Siellä se ei kuitenkaan muuta
hyötynyt, kuin sai vain lyhyen kamalan armonajan, muutamia tuskastuneen
odotuksen hengenvetoja. Ympäri kierrettyään ja jälleen saavuttuaan
aukolle, josta oli sisäänkin tullut, se saattoi jatkaa ja samaan tapaan
tehdä vielä toisenkin tapauksettoman kierroksen, taikka saattoi se,
mikä kulloinkin pyörteen oikku oli, tulla uudelleen auttamattomasti
suistetuksi vihaisen virran valtaan. Toisinaan pysähtyi kaksi pölkkyä
ikäänkuin salaiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta, tunkeakseen
sitten toinen toisensa ulos ja yhdessä putoukseen suistuakseen.
Ja toisinaan taas kaikki pölkyt suorittivat kierroksen toisensa
jälkeen hyvässä turvassa. Mutta aina oli partaan halkeaman kohdalla
epätietoisuuden hetki, pöyristyttävän, kammottavan uhan hetki.

Tämä yhä palaava hetki se näytti saavan Hendersonin mielikuvituksessa
niin turmiota tuottavan vallan, ettei hän muistanut piippuaankaan
sytyttää. Ennenkin hän oli katsellut Mustan veden pataa, mutta siinä
ei ollut koskaan ennen ollut tukkeja. Hän oli sitäpaitsi tänä aamuna
ylenmäärin rasittunut ja uupunut. Hän oli melkein kolme päivää
jännittänyt ruumistaan, aivojaan ja hermojaan äärimmilleen ajaessaan
kiivaasti, vaikka samalla varoenkin takaa rikoksentekijää, jonka hän
kreivikunnan sheriffinä oli velvollinen ottamaan kiinni ja tuomaan
.tuomittavaksi.

Tämä rosvo, ranskalainen puoliveri, tunnettiin kauttaaltaan koko
takalisto-kreivikunnassa »Puna-Pichotin» nimellä. Hän oli erään toisen
keralla viimeinen — ja kaikkien tieten vaarallisin — rosvojoukosta,
jota Henderson oli ryhtynyt hävittämään. Henderson oli ollut sheriffinä
kaksi vuotta ja tullut virkaan valituksi siitä, että häntä nimenomaan
tähän tehtävään pidettiin sopivimpana miehenä. Pelko oli hänelle
tuntematon, ja lisäksi hän kautta koko ylämaan oli vailla vertaistaan
hienon metsätietonsa, valppaan kestävyytensä ja oveluutensa puolesta.

Pari vuotta hän nyt oli ollut tässä hommassa. Yksi rosvoista oli
hirtetty. Kaksi oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Henderson
oli täyttänyt kaikkien muitten paitsi itsensä toiveet. Niin kauan
kuin Pichot ja hänen typerä apurinsa, Lutu-Mitchell, vielä olivat
hirttämättä, piti Henderson työtään keskeneräisenä, jopa häpeällisesti
epäonnistuneena. Mitchelliä hän halveksi. Mutta Pichotia, joukon
neroa, hän kunnioitti persoonallisella vihalla, joka melkein haiskahti
kilpailijakateudelta. Sillä vaikka Pichot oli petomaisen julma ja
petollinen ja hänellä oli naisenkin murha mustassa ansioluettelossaan —
ja tämä Hendersonin mielestä asetti hänet aivan eri luokkaan kuin ne,
jotka olivat murhanneet vain miehiä — niin oli hän kuitenkin samalla
kuin johtajaksi luotu ja rohkeudestaan tunnettu. Joku satunnainen tippa
Skotlannin ylämaitten verta, joka monen muun sekoituksessa juoksi hänen
suonissaan, oli pannut hänen mustien, tylyjen silmiensä ja julmain
tummain kasvojensa yläpuolelle tulipunaisen hiusmättään. Se lisäksi
oli lyönyt hänen konnantöihinsä mielikuvituksellisen leiman, joka teki
ne sitä julmemmiksi. Ja samalla kuin Henderson häntä ihmisenä vihasi,
kunnioitti hän häntä kykynsä arvoisena vastustajana.

Putoukselle tultuaan Hendersonin oli täytynyt tunnustaa, että Pichot
jälleen oli hänet jäljiltään eksyttänyt. Siinä vakaumuksessa, että
hänen saaliinsa tällä kertaa oli kaukana saamattomissa Kaksoisvuoren
takaisissa sotkuisissa rotkoissa, hän lähetti kotia molemmat uupuneet
jokimiehet, jotka olivat olleet mukana apulaisina, käskien heitä
menemään jokivartta alas Greensvilleen ja siellä häntä odottamaan. Hän
aikoi jatkaa ajoa yksin pari päivää, toivoen yllättävänsä vastustajansa
näiden aavistamatta. Hänellä oli liittolainen, josta ei kukaan tiennyt,
mutta joka oli sitä arvokkaampi, pitkäsäärinen kesytön tyttöletukka,
joka eli isänsä kera kahden pienessä mökissä mailin verran putouksen
alapuolella, ja lapsen tavoin jumaloi Hendersonia sankarinaan. Tämä
ujo pikku metsäläinen, jota kautta kyläkunnan sanottiin »Baisleyn
Sissiksi», tunsi vaistomaisesti erämaan ja sen polut, jopa niin hyvin,
että tuskin Hendersonkaan kaikkine kehittyneine metsätietoineen veti
hänelle vertoja; ja uupumaton sheriffi arvasi hyvin suureksi tämän
tytön avun. Nyt hän oli aikeissa tuota pikaa lähteä mökille ja kysyä
tytöltä muutamia asioita. Mutta ensin hän tahtoi vähän ajatella.
Voidakseen paremmin ajatella, paremmin koota uupuneet ja hajaantuneet
kykynsä hän oli huolellisesti asettanut repeteririhlansa seisomaan
kahden näreen väliin, täyttänyt piippunsa, sytyttänyt sen nautinnolla
ja istahtanut vanhan koivun alle, josta hän saattoi katsella suoraan
alas Mustan veden padassa piiriään kulkevia pölkkyjä.

Hänen katsellessaan tätä kammottavaa pyörrettä petti ajatuskyky ja
piippu sammui ja pyörteen vangitsemien pölkkyjen kohtalon herättämä
mielenkiinto vähitellen yöpainajaisen muodossa valtasi hänen
rasittuneen mielikuvituksensa. Hän pani tähdelle, kuinka toinen
toisensa jälkeen joutui oikulliseen pyörteeseen ja senkautta lyhyeksi
hetkeksi vältti kohtalonsa. Toisen toisensa perästä hän näki jälleen
selittämättömän oikun pakosta kulkevan ulos ja syöksyvän putouksen
riehuvaan hornaan. Hän tuli kuvitelleeksi vangittua pölkkyä eläväksi
olennoksi, että sillä oli tuntoa, ja kuvitteli, mitä se mahtoi tuntea
joka kerta, kuin se niin pöyristyttävän läheltä kulki paarteen
halkeaman ohi, saaden jälleen lyhyen rupeaman armonaikaa.

Viimein hän, joko siitä syystä, että oli uupuneempi kuin itse
tiesikään, tai että oli nukahtanut avosilmin ja haaveellisine
kuvitelmineen luiskahtanut todelliseen uneen, äkkiä tunsi olevansa yksi
samaisista pölkyistä. Ja pölkky, joka juuri kiersi uhkaavaa halkeamaa
kohti. Pääsisikö se vielä kerran ohi? Ei; se oli liian reunalla.
Se tunsi, kuinka sitä alkoi imeä ulospäin, hiljaa ja salakavalasti
alussa, sitten vastustamatta kuin vuoren vyöry. Jännitetyin hermoin
ja pamppailevin sydämin Henderson koetti pidättää sitä sulalla
tahdonvoimalla ja silmäin ponnistuksella. Mutta se oli suotta. Hitaasti
pölkyn pää kääntyi ulospäin piiriä kiertävistä tovereista, tutisi
hetken halkeamassa ja syöksyi sitten tasaisesti könkääseen. Voihkaisten
Henderson samalla tointui tajuihinsa, kavahti pystyyn ja vaistomaisesti
tapasi vyöltään ison revollinsa perää. Samassa silmänräpäyksessä putosi
hänen olkapäilleen köyden silmukka, joka likisti hänen käsivartensa
kylkiin kiinni, ja hänet temmattiin taapäin niin rajusti, että hän
melkein ilmassa lensi esiinpistävän koivun juuren yli. Pudotessaan hän
satutti päänsä kantoon eikä sen koommin tiennyt maailmasta mitään.

Kun Henderson jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa sangen
ihmeellisessä asemassa. Hän makasi tukin päällä, kasvot alaspäin,
suu karkeaan kaarnaan painettuna. Hänen kätensä ja säärensä olivat
vedessä, pölkyn kahden puolen. Muita pölkkyjä kulki hitaasti hänen
sivuitseen. Hetkisen hän luuli yhä olevansa yöpainajaisensa lumoissa ja
pinnisti ajatuksiaan herätäkseen. Mutta nämä pinnistykset osoittivat
hänelle, että hän olikin sidottu pölkkyyn kiinni. Nyt hänen tajunsa
äkkiä selkeni tuskan kouristuksella, joka oli lähempänä epätoivoa kuin
kaikki, mitä hän oli siihen saakka tuntenut. Sitten hänen hermonsa
vakautuivat takaisin tavalliseen mielenmalttiin.

Hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut. Vihamiehet olivat seuranneet
hänen jälkiään ja tavanneet hänet tuolla varomattomuuden hetkellä.
Hän oli nyt juuri siellä, missä hän kamalassa unessaan oli kuvitellut
olevansa. Hän oli sidottu pölkkyyn, joka kiersi rataansa Mustan veden
ison kivipadan pyörteessä.

Sekunniksi tai pariksi veri hyytyi hänen suonissaan, kun hän oli
huomaavinaan pölkkynsä horjahtavan ulospäin koskea kohti, syöksyäkseen
sitten hornan myllerrykseen. Sitten hän huomasi, että muut pölkyt
saavuttivat hänet ja kulkivat hänen sivuitseen. Hänen pölkkynsä ei
tosiaan liikkunutkaan ensinkään. Ilmeisestikin sitä joku piti kiinni.
Hän koetti katsella ympärilleen, mutta huomasi olevansa niin tiukkaan
sidottu, että saattoi kohottaa kasvojaan pölkystä vain muutaman tuuman.
Niinkin hän kuitenkin saattoi nähdä pyörteen koko pinnan ja turman
halkeaman ja sen kautta raivoisen virran aina valkoiseen vihmavaippaan
saakka, joka häälyi kattilan päällä. Mutta vaikka hän olisi kuinka
väännellyt ja kurottanut kaulaansa, ei hän voinut nähdä kuin pari
jalkaa padan sileätä kalliopaarretta.

Pingoittaessaan siteitään hän kuuli takaansa raakaa naurua; ja pölkky
lähti äkkiä nytkähtäen liikkeelle, josta hän saattoi päättää, että
sitä oli keksillä pidetty kiinni. Tuossa tuokiossa keksin terävä nokka
sitten iski terävästi kiinni pölkyn etupäähän, jalan päähän Hendersonin
päästä, puraisten varmasti kiinni. Pölkky jälleen pysähtyi. Hitaasti
se pyörähti ulospäin, keksin painamana, niin että Hendersonin oikea
olkapää joutui veteen ja hänen kasvonsa kääntyivät ylöspäin, kunnes hän
näki padan koko äyrään.

Ja hän näki nyt Puna-Pichotin, joka seisoi kallioportaalla, kolmisen
jalkaa vedestä, keksin varsi kädessään ja hänelle lipeästi hymyillen.
Korkeammalla partaalla kyykki Lutu-Mitchell ilkeästi virnistäen
ja puukko kädessä, ikäänkuin himoiten tehdä paikalla kaikki tilit
selviksi. Mitchellin luonnonlaadussa ei ollut vähääkään mielikuvitusta;
ja hän oli kärsimätön — mikäli uskalsi — Pichotin haaveellisten
viivyttelyjen vuoksi.

Kun Hendersonin silmä kohtasi vihamiehen ilkeän, hymyilevän katseen,
oli se vakaa ja kylmä kuin teräs. Hendersonille, joka aina ja joka
tilanteessa oli tuntenut itsensä valtiaaksi, ei nyt jäänyt muuta kuin
oman tahtonsa, oman henkensä valtius. Hänen käsityksensä mukaan ei
saattanut olla niin kamalaa kuolemaa, ettei olisi kymmentä vertaa
pahempaa antaa mielensä lannistua vastustajansa edessä. Vaikka hän oli
niin avuton, niin häpeällisen ja hurjan kamalassa asemassa, ja vaikka
hirmukuolema oli aivan vieressä ja silmäin edessä, niin eivät hänen
hermonsa hetkeksikään pettäneet. Kylmän halveksiva ja uhmaava oli se
katse, joka kohtasi Puna-Pichotin hymyn.

»Minä olen aina ihmetellyt», sanoi puoliveri, nyt lipeällä äänellä,
joka tunkeutui kautta putouksenkin mahtavain vavahdusten, »että eiköhän
mies pölkyn päällä sentään meloskelisi aika kauan tämän pyörteen
ympäri, ennenkuin hän pakostakin imeytyisi putoukseen!»

Tämä oli kieltämättä sangen mieltäkiinnittävä tuuma, mutta Henderson ei
vastannut siihen mitään.

»Minä olen kauan hautonut tätä tuumaa, vaikk'en ole vielä koskaan
tavannut miestä, enkä sen puolesta naistakaan, joka olisi suostunut
kunnolla koettamaan. Mutta minä olen varma siitä, että te olettekin
se mies, joka teette minulle tämän palveluksen. Minä olen jättänyt
teidän käsivartenne jonkun verran vapaiksi, ainakin kyynärpäästä
alkaen, ja sääret samoin jonkun verran, niin että teidän on helpompi
niillä soudella. Kun padan reunat ovat joka puolelta niin sileiksi
kuluneet tulvavesirajasta alkaen, niin ei niissä ole mitään, josta
voisi pitää kiinni, niin etteivät nekään voi huomiotanne vieroittaa.
Minä toivon, että te teette tämän koetuksen oikein perusteellisesti.
Mutta jos te sattuisitte väsymään ja haluaisitte luopua yrityksestä,
niin älkää suinkaan ottako lukuun minun tunteitani. Onhan siellä putous
odottamassa. Enkä minä kanna kaunaa, vaikk'ette voisikaan täyttää
kaikkia toiveita, mitä minulla on teistä.»

Päätettyään harkitun puheensa Pichot vetäisi keksinsä irti. Pölkky
alkoi paikalla hivuutua eteenpäin, yhtyen muitten pölkkyjen
vastahakoiseen jonoon. Hetken Hendersonin teki mieli sulkea silmänsä
ja purra hammasta ja päästää itsensä kiiruimman kautta kadotukseen,
josta ei ollut mitään pelastusta. Mutta sitten hän, harmissaan moisesta
heikkouden puuskasta, muutti mieltään. Viimeiseen hengenvetoon hän
aikoi taistella henkensä edestä ja luottaa onneen, jos se ehkä auttaisi
häntä. Sittenkuin hän ei kauempaa jaksaisi, olisi edesvastuu kohtalon,
eikä hänen. Voidakseen paremmin taistella kamalassa koetuksessa, joka
häntä nyt odotti, hän kokonaan karkoitti mielestään Puna-Pichotin ja
Mitchellin, jotka ylhäällä partaalla istuen tupakoivat ja nauroivat
uhrinsa tuskille. Paikalla kuin pölkky alkoi lähestyä halkeamaa, hän
kokonaan unohti heidän kuvansa. Hänen kaikissa sielunkyvyissään ei nyt
ollut sijaa muuta kuin yhdelle ajatukselle, yhdelle huolelle.

Pölkky, johon hänet oli sidottu, oli äärimmäisenä jonon ulkoreunalla,
ja Henderson arvasi, että se todennäköisesti paikalla työntyisi
ulos, kun oli aukon kohdalle tullut. Epätoivon ponnistuksella hän
sai kiinni lähimmästä pölkystä, sen eteenpäin työnnetyksi, ja viime
tingassa, juurikuin oli halkeaman kohdalle päässyt, oman pölkkynsä
työnnetyksi sen tilalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se tutisten
syöksyi könkääseen; ja tuntien äkkiä kylmän hien tihkuvan pitkin
koko ruumistaan, Henderson hitaasti kiersi kamalan halkeaman ohi.
Partaaltakatsojat onnittelivat häntä ivallisilla huudahduksilla.
Mutta hän tuskin kuuli niitä eikä välittänyt niistä mitään. Hän teki
epätoivon ponnistuksia, souti toisella kädellä eteenpäin, toisella
taapäin, ohjatakseen hitaan, syvässäkulkevan pölkkynsä ulkopiiristä
sisempään. Hän oli jo huomannut, että ulkopiirillä oleminen tuottaisi
paikalla tuhon, koska ulontava virtaus oli syvemmältä kovempi kuin
pinnalta ja hänen syvälläkulkeva pölkkynsä ennen tunsi sen tehon kuin
nuo toiset. Hänen käsivartensa olivat niin sidotut, että hän vain
kyynärpäätä myöten saattoi niitä vapaasti liikuttaa. Hän sai kuitenkin,
hengästyksiin saakka ponnistellen, pujotelluksi itsensä toisen pölkyn
taa — siksi ajoissa juuri, että näki tämänkin pölkyn imeytyvän pois
hornan kuiluun ja itse taas joutuneensa kiertävän jonon ulkoreunalle.

Tällä kertaa Henderson ei tiennyt, nauroivatko partaaltakatsojat vai
eivätkö hänen pelastuessaan halkeaman ohi. Hän tuumi epätoivoisesti,
eikö keksisi jotakin vähemmän uuvuttavaa menetelmää. Vakaasti ja
tahdissa, mutta kaiken voimansa takaa, hän huopasi sekä käsin että
jaloin, kunnes hänen pölkkynsä melkein pysähtyi. Sitten hänelle
onnistui ohi mennessä tavoittaa vielä muuan pölkky ja päästä sen taa.
Tämän tapahtuessa hän taas oli kulkenut puolen kierrosta padan ympäri.
Mutta jälleen hän epätoivoisella huopauksella sai pysäytetyksi itsensä
ja tuota pikaa erinomaisen taitavilla tempuilla pujotelluksi vielä
uuden pölkyn taa, niin että kun hän jälleen tuli halkeaman kohdalle,
oli hänen ja kuoleman välillä kaksi pölkkyä. Ulompi näistä kuitenkin
imeytyi tuota pikaa könkään kitaan, ikäänkuin olisi Hendersonin
syvälläkulkevan pölkyn paino sen ulos työntänyt. Vaikka hän tunsi
melkein nääntyvänsä uupumuksesta, huopasi hän kuitenkin yhä ja ohjaili
ja pujotteli sisemmäksi, kunnes oli saanut kolme pölkkyriviä itsensä
ja ulkoreunan väliin. Sitten hän puolisokeana ja veren kiehuessa
korvissaan niin ääneensä, että tuskin kuuli putouksen pauhua, raukesi
pölkylleen hervottomaksi ja rukoili, että voimat nopeaan virtaisivat
takaisin hänen suoniinsa ja hermoihinsa.

Vasta kuin hän oli kulkenut vielä kahdesti padan ympäri ja vielä
kahdesti nähnyt pölkyn työntyvän ulos aivan kyynärvartensa äärestä
kuilun valkeihin hirmuihin syöstäkseen, Henderson jälleen ryhtyi
työhön. Lyhyt, tahdon hallitsema lepo oli hetkeksi häntä virkistänyt.
Hän oli nyt kylmäverinen, suunnitteli terävästi, säästeli taiten
voimiaan. Viimeiseen sekuntiin hän aikoi taistella henkensä edestä,
niin kauan kuin se oli mahdollista, toivoen yhä odottamatonta onnen
sattumaa.

Kun enää oli vain yksi pölkky hänen ja kuoleman välillä, hän taas
kulki halkeaman ohi ja näki sen ainoan pölkyn lähtevän ulos. Ollen
aivan lähellä padan seinää hän koetti pidättää kulkuaan tarraamalla
siihen kiinni vasemmalla kädellään ja jalallaan siitä jarruttamalla.
Mutta kallion pinta oli kulunut niin sileäksi pyörteen ainaisesta
hinkkauksesta, ettei näistä yrityksistä ollut paljoakaan apua.
Ennenkuin hän huomasikaan hän jälleen oli kierroksen päättämäisillään
ja vain mitä epätoivoisimmilla ponnistuksilla hän vielä kerran pelasti
itsensä. Tällä kertaa ei siinä lähettyvillä ollut toista pölkkyä,
jonka hän olisi voinut tavoittaa ja sysätä eteen omalle paikalleen.
Hän ei muuta voinut kuin käsin ja jaloin soutaa ulospäin vetävää
virtaa vastaan. Lähes minuutin tukki viipyi aivan aukon edessä
kahden vaiheilla, virtauksen imiessä sen päätä ulospäin kääntymään
ja Hendersonin soutaessa vastaan ei vain käsin ja jaloin, vaan
myös jokaisella tahdon ja mielenlujuuden hitusella, mitä oli hänen
ruumiissaan. Viimein hän tuuma tuumalta alkoi voittaa. Hänen pölkkynsä
kulki surman portin ohi; ja hämärästi hän taas kuuli pauhun puhki saman
ilkkuvan äänen.

Sivu päästyään Henderson jälleen rupesi huopaamaan — tyynemmin tällä
kertaa — kunnes tuli muita pölkkyjä hänen kätensä ulottuviin ja
hän saattoi pujotella vähäksi aikaa niiden taa turviin. Hän tuli
pian pakostakin vakuutetuksi siitä, että jos hän ponnisteli vähän
vähemmän kuin kaikella voimallaan, niin hän saattoi pitää puolensa
ja aina pitää yhden pölkyn itsensä ja aukon välillä. Mutta samalla
hän käsitti, että se, mikä nyt vaati hänen koko voimansa, tuota pikaa
kävisi kerrassaan ylivoimaiseksi. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut kuin
yrittää ja yrittää. Ja niin hän jatkoi kiertokulkuaan kamalan tyynen,
varman pyörteen keralla, ympäri ja ympäri, yhä ja yhä, ja joka kerta
sulkien silmänsä, kun hänen viereisensä pölkky sukelsi könkääseen.
Vähitellen hän sitten tunsi turtuvansa alati palaavan hirmun ja
niiden välisen pidemmän odotuksen vaikutuksesta. Hänen täytyi uudella
tuimalla voimanponnistuksella kannustaa itseään saattaakseen uudelleen
vapaasti käyttää kykyjään. Vihaisesti hän otti kiinni pölkystä toisensa
jälkeen vähääkään herkeämättä, kunnes hän, onnen jälleen kerran häntä
suosittua, huomasi päässeensä jonojen sisä- eikä ulkoreunalle. Sitten
hänen nopeasti sumentuvaan mieleensä iski uusi ajatus, ja hän kirosi
itseään, kun ei ollut sitä ennen huomannut. Aivan pyörteen keskellä
tietenkin täytyi olla jonkinmoinen tyyni kohta. Ankaran taistelun
jälkeen hän sen saavutti ja sai kartetuksi, ettei kulkenut sen poikki.
Hiljaa ja varovaisesti meloskellen hän pysytteli pölkkyään poikittain
pyörteen navassa, johon oli ajautunut koko joukko lastuja ja ruuhkaa.
Pölkky pyöri siinä keskustansa ympäri hitaasti, ylen hitaasti; ja
muutaman sekunnin suloista lepoa saadakseen Henderson salli itsensä
vaipua puolihorroksiin. Hänet havautti siitä äkillinen laukaus ja ison
luodin räiskähdys pölkkyyn kolmisen tuuman päähän hänen päästään.
Koprun järisevän pauhunkin läpi hän oli tuntevinaan oman ison colttinsa
äänen; ja se ajatus, että se koettu ase nyt käännettiin häntä vastaan,
täytti hänet lapsellisella raivolla. Päätään kohottamatta hän makasi
ja kirosi, purren voimattomana hampaitaan. Muutaman sekunnin kuluttua
tuli toinen laukaus, ja tällä kertaa luoti sattui pölkkyyn aivan
hänen oikean olkansa eteen. Silloin hän älysi ja havahtui. Pichot
osasi, mihin tahtoi. Tämä oli hänen ilmoituksensa, että Hendersonin
oli taas ruvettava jonottamaan. Pyörteen navassa hän tuotti liian
vähän huvia pyöveleilleen. Ajatus, että hän saisi luodin päähänsä,
ei ollut häntä suurestikaan huolettanut — hänestä oli tuntunut, että
se kaiken kaikkiaan olisi miltei lohdullista. Mutta se ajatus, että
hän saisi luodin käsivarteensa, joka vain ottaisi häneltä työkyvyn ja
jättäisi hänet avuttomana ulospäin menevän virtauksen armoille, se sai
kauhun väristyksen käymään kautta ruumiin. Hän lähti taas soutamaan
kaikin voimin, mitä hänellä vielä oli jäljellä, ja kuljetti pölkkynsä
uudelleen kammon jonotukseen. Ne kehuvat huomautukset, joilla Pichot
säesti tätä tekoa, kulkivat hänen korvainsa ohi kuulematta.

Näihin saakka oli pataan paistanut päivä täydellä terällään, eikä
tuulen hengähdyskään ollut liikuttanut sen äyräillä seisovia puita.
Mutta nyt vaipui äkillinen pimeys kaikkialle ja halkeamasta alkoi tulla
tuimia oikullisia tuulenpuuskia, jotka auttoivat pölkkyjä pyörteessä
pysymään. Henderson oli silloin jo niin vähällä pyörtyä uupumuksesta,
että hänen järkensä menetti selkeytensä. Ainoastaan se kauhu, jota
kuolonportti, raivoava putous, häälyvä vihmavaippa hänessä synnyttivät,
pysyi edelleenkin selkeänä. Mutta kaikesta muusta hän alkoi sekaantua,
niin että hän tuskin älysi sitäkään, kuinka aukosta tulevat kovat,
vihmaa mukanaan tuovat vihurit häntä auttoivat. Hän souteli ja ohjaili
ja pujotteli nyt sisemmässä jonossa pysyäkseen melkein koneellisesti.
Kun äkkiä häikäisevä sinertävä leimaus kirkasti hänen ympärillään
vallitsevan pimeyden ja ukkonen jyrähti kajahtelevan padan päällä
räjäyksellä, joka voitti putouksenkin jyrinän, niin hän tuskin huomasi
sitä. Kun taivas näytti aukeavan ja rankkasade kaatui maahan tuulen
kanssa, joka melkein puhalsi sen vaakasuoraan, niin ei se tehnyt
hänelle eroa. Hän jatkoi tylsällä mielellä souteluaan, välittämättä
pölkyistä, jotka puskivat häntä olkapäihin.

Mutta Puna-Pichot ja Mitchell eivät suinkaan olleet välinpitämättömiä
tästä ankarasta myrskystä, joka taivutti padan äyräällä puut melkein
maata myöden. Muutaman kymmenen sylen päässä putouksen liepeestä heillä
oli sievoinen pakopaikka, josta he samalla saattoivat väijyä. Se oli
mökki, joka oli rakennettu kuilun seinämän komeroon ja johon pääsi vain
kapeata, helposti puolustettavaa polkua. Rajuilman puhjetessa Pichot
hyppäsi pystyyn.

»Mennään takaisin läpeemme», hän huusi seurakumppanilleen, kopauttaen
perät piipustaan. »Me näemme sieltä yhtä hyvin kuin täältäkin, kuinka
aarteemme koskea laskee, sittenkuin hänen aikansa tulee.»

Pichot kulki edellä soutavien, viuhuvien puitten keskitse, ja Mitchell
tuli perässä, vastaan muristen, mutta totellen. Mutta Henderson,
melkein tiedottomana pölkyllään luonnonvoimien riehunassa, ei tiennyt
mitään heidän lähdöstään.

Tuskin oli kulunut paria minuuttia heidän lähdöstään, kun viuhtovien
koivujen välistä kurkisti märät pienet tummat kasvot, joille
mustat hiussuortuvat olivat kiinni liivautuneet, vilkaisten sitten
hätääntyneesti pataan. Tyttö näki Hendersonin pölkyllään aivan
melkein rannassa kiinni ja kaukana kammottavasta aukosta, ja hänen
metsäläissilmiinsä tuli kauhun sijasta sanomattoman lohdutuksen ilme.
Kasvot nyt katosivat; mutta tuossa tuokiossa ilmestyi paljassäärinen
lapsi, kantaen keksiä, jonka Pichot oli nakannut pensaihin.
Välittämättä roiskuvasta sateesta ja tuimista vihureista, jotka
pieksivät kotokutoista hametta polvia vasten, tyttö ketterästi kapusi
kalliorinteen alle pykälälle, jolla Pichot oli seisonut. Huolellisesti
ruumistaan tukien hän kurotti keksillään, jota hän näytti osaavan hyvin
käyttää, niin lapsi kuin olikin.

Henderson alkoi juuri toipua horrostilastaan ja kiinnittää huomiotaan
myrskyn vimmaan, kun hän tunsi, että terävä esine iski pölkkyyn
jalkopäähän. Hän älysi, että se oli keksin isku ja halveksivalla
inholla ihmetteli, mitä Pichot nyt mahtoi hänestä tahtoa. Hän tunsi,
kuinka pölkkyä kiskottiin taapäin ja sitten pidätettiin padan sileässä
seinässä kiinni. Samassa hänen siteitäänkin ruvettiin leikkaamaan,
mutta suurella vaivalla, ikäänkuin pienellä veitsellä ja heikoin käsin.
Sitten hän näki kädet, jotka olivat pienet, ruskeat ja karkeat, ja
ihmetykseen ja hellyyteen sulaen käsitti, että vanhan Baisleyn »Sissi»
jonkun ihmeen kautta oli tullut häntä pelastamaan. Muutaman sekunnin
kuluttua köydet katkesivat ja Henderson pääsi kohottamaan itseään,
nähdäkseen lapsen kumartuvan hänen puoleensa, silmät tuskallisesta
ihailusta loistaen.

»Sissi!» vapautettu huudahti. »Sinäkö!»

»Voi, herra Henderson, tulkaa pian!» tyttö huohotti. »Ne voivat palata
takaisin millä hetkellä vain.» Ja tarttuen hänen olkapäihinsä kiinni
tyttö koetti kaikki voimansa ponnistaen kiskaista hänet rannalle. Mutta
Hendersonia ei tarvinnut kehoittaa. Palanneen toivon keralla tulvi
elämäkin takaisin hänen hermoihinsa ja jäseniinsä; ja melkein yhtä
lyhyessä ajassa, kuin tarvitsemme sen sanoaksemme, molemmat rinnakkain
juoksivat padan reunalle ja syöksyivät huojuvain puitten peittoon.

Tuskin he olivat päässeet piiloon, kun Henderson muisti rihlansa ja
hiipi takaisin sitä noutamaan. Vihamiehet eivät olleet sitä huomanneet.
Se oli kaatunut sammaleen, mutta hyvin öljytty tarkkatekoinen pesä oli
suojellut patruunia kastumiselta. Tämä ase kädessään Henderson jälleen
tunsi olevansa tilanteen herra. Väsymys ja pelko jäivät ja yksi ajatus
valtasi hänet kokonaan. Hän aikoi tehdä tilinsä Puna-Pichotin kanssa
nyt kohta, samassa paikassa, jossa hänelle oli opetettu pelkäämisen
kamala läksy. Hän ei enää voinut tuntea itseään oikeaksi mieheksi,
ellei hän ennen auringonlaskua selvittänyt tätä asiaa.

Sade ja tuuli alkoivat asettua; salamat olivat enää vain kaameata
hehkua joen takaisilla kukkuloilla; eikä ukkosen jyrinä enää kuulunut
koprun pauhulta. Sukkelaan Henderson teki suunnitelmansa. Sitten hän
kääntyi Sissin puoleen, joka vaieten ja liikahtamatta seisoi aivan
hänen rinnallaan, aroin katsein kuin takaa-ajettu hirvas väjyen polkua,
jota pitkin Puna-Pichotin piti palata. Sydämessään hän pelkäsi joka
hetkeä, minkä Henderson viipyi tässä vaaran piirissä. Mutta niin rohkea
hän ei ollut, että olisi mitään ehdottanut.

Henderson äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja laski käsivartensa hänen
pienien olkapäittensä ympäri.

»Sinä pelastit henkeni, tyttöseni!» hän lausui hiljaa. »Mistä ihmeestä
sinä saatoit tietää, että minä olin tuossa kadotuksessa?»

»Minä _tiesin_, että te se olitte, kun minä näin Puna-Pichotin ja
Lutu-Mitchellin jälkiä seuraavan», vastasi lapsi, polkua pitkin yhä
katsellen, ikäänkuin olisi hänen asiansa ollut pitää huolta siitä,
ettei Hendersonin kimppuun päästy äkkiarvaamatta. »Minä _tiesin_, että
te se olitte, herra Henderson, ja minä seurasin heitä; ja voi, minä
näin kaikki, minä näin kaikki, ja minä olin kuolla, kun minulla ei
ollut pyssyä. Mutta minä olisin jonakin päivänä tappanut kummankin, se
on vissi, jolleivät — jolleivät ne olisi menneet pois! Mutta ne tulevat
hyvin pian takaisin.»

Henderson kumartui ja suuteli tytön märkää mustaa päätä, sanoen:
»Jumala siunatkoon sinua, lapsukainen! Sinä ja minä olemme nyt tämän
jälkeen ainaiset ystävät!»

Lapsen kasvot lensivät punaisiksi hänen suudellessaan ja sekunnin
ajaksi unohtaen väijyä polkua tyttö kohotti hehkuvat silmänsä hänen
silmiään kohti. Mutta Henderson jo katseli toiseen suuntaan.

»Tule mukaan», hän kuiskasi. »Tämä ei nyt _vielä_ ole sinulle ja
minulle terveellinen paikka.»

Tehden varovaisen kierroksen taajan alusmetsän läpi, nopeaan ja
hiljaa kuin kaksi villikissaa, tämä omituinen pari piiloutui taajaan
pensaikkoon sen polun viereen, jota Pichotin ja Mitchellin piti palata
padan reunalle. Varmaan väijytykseen päästyään Henderson laski kätensä
varmasti lapsen käsivarrelle, lepuuttaen sitä siinä pari kolme sekuntia
vaitiolon merkiksi.

Minuutti toisensa jälkeen kului jännitetyssä hiljaisuudessa. Vihdoin
lapsi, jonka korvat olivat vielä tarkemmat kuin Hendersonin, vetäisi ja
pidätti henkeään ja katsoi toveriaan kasvoihin. Henderson ymmärsi; ja
hänen joka lihaksensa jäykistyi. Hetkisen kuluttua hänkin kuuli nopeaan
lähestyvien askelien töminää. Sitten Pichot kulki sivu rennoin askelin
ja Mitchell tottelevaisena kämpi hänen perässään.

Henderson kohotti rihlansa puolitiehen ja hänen kasvonsa kävivät
harmaiksi ja kylmiksi kuin teräs. Mutta hänen luonnolleen ei sopinut
ampua takaapäin edes Puna-Pichotia. Molempien roistojen käytös
osoitti selvään, etteivät he vähääkään epäilleet, miten asiat olivat
kääntyneet. Henderson tietysti vielä oli padassa pölkkynsä selässä, se
oli heistä yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, ellei
hän nimittäin jo ollut hornankattilaan suistunut. Kun he olivat tulleet
sen partaalle, astui Henderson polulle heidän taakseen, pyssy valmiina
poskella kuin ansa-ampujan.

Kun Pichot aivan partaalle tultuaan katseli alas pataan ja huomasi,
ettei hänen uhrinsa enää ollutkaan siellä, kääntyi hän Mitchellin
puoleen samalla sekä voitonriemusta että pettymyksestä hymyillen.

Mutta samassa hymy jähmettyikin hänen kasvoilleen. Oli kuin olisi hän
tuntenut Hendersonin kylmän, harmaan katseen niskassaan. Epäilemättä
välähti joku varoitus tuolle salaperäiselle kuudennelle aistille, joka
joskus näyttää olevan erämaan kansalla, sekä ihmisillä että eläimillä.
Hän kääntyi ympäri kuin leimaus ja revolveri näytti itsestään hyppäävän
käteen hänen vyöstään samalla liikkeellä. Mutta samassa sekunnin
murto-osassa, jona hänen silmänsä kohtasivat Hendersonin, kohtasivat
ne myös Hendersonin rihlan tulen tuiskahduksen — ja sitten pimeyden.
Maahan lyyhistyessään Pichotin ruumis suistui partaalta Mustan veden
pataan ja putosi poikittain kahden rataansa kiertävän pölkyn päälle.
Mitchell oli kohottanut molemmat kätensä ilmaan samalla kun Pichot
kaatui, hän kun paikalla älysi, että se oli ainoa keino välttää
johtajan kohtalo.

Vilkaus Hendersonin kasvoihin kuitenkin riitti hänelle vakuuttamaan,
ettei hänen tilejään selvitettäisi siinä samassa, ja yrmeästi hän
jäykisti paksun leukansa. Sitten hänen silmänsä vaelsivat pataan,
seuraten johtajaansa, jota hän tavallaan oli rakastanut, jos hän
yleensä oli ketään tai mitään rakastanut. Lumottuna hänen katseensa
seurasivat molempia pölkkyjä, niiden ympäri kulkiessa, Pichotin
hervoton ruumis selässään poikittain reuskottaen, kasvot taivasta
kohti. Ne saapuivat aukolle, kääntyivät ja syöksyivät edelleen
raivoisaan putoukseen, ja kauhistuksen mörähdys pääsi »Ludun» huulilta.
Siitä Henderson tiesi, mitä oli tapahtunut, ja syvästi hän halveksi
itseänsä, kun mieleen muistuvan pelon kouristus pöyristytti hänen
sydäntään. Mutta ei hänen äänessään sen enempää kuin kasvoissaankaan
huomannut siitä mitään.

»Lähdetäänpäs nyt, Mitchell!» hän sanoi reippaasti. »Minun on kiire.
Astupa edelle ja pidä varasi, että molemmat kätesi pysyvät selvinä
ilmassa, muutoin säästät maalta hirttonuoran hinnan. No, mars matkaan.»

Hän astui syrjään, Sissi vieressään, antaakseen rosvolle tilaa. Kun
Mitchell kulki ohi, molemmat kädet suorina ilmassa, leimahti raivoisa
tuli hänen kolkkoihin silmiinsä, ja hän oli vähällä syöksyä kuin susi
vangitsijansa kurkkuun kiinni. Mutta Hendersonin katse oli kylmä ja
vakaa ja rihla ojennettu. Päähänpisto sammui pedon juroihin suoniin.
Mutta Sissin huomatessaan hän äkkiä älysi, että tämä se oli saanut
kaiken tämän aikaan. Hänen mustat kasvonsa ärähtivät lapselle kuin
henkeänsä puolustavan suden, syytäen tolkuttoman kirouksen, joka oli
kamalampi kuin mitkään sanat. Väristen lapsi pujahti Hendersonin selän
taa ja kätki kasvonsa.

»Älä säikähdä häntä, tyttöseni, älä vähäistäkään», sanoi Henderson
rauhallisesti. »Hän ei tee tässä maailmassa enää kenellekään pahaa.
Ja minä hankin isällesi paikan jossakin Greensvillen seuduilla, otan
apulaisekseni — sillä minä en saisi yöllä unta, jos tietäisin sinun yhä
juoksentelevan tuon helvetin kuopan likettyvillä!»



TALVEN RAUTAINEN REUNA.


Lehtien syysihanuus oli mennyt; lumen ihanuus ei ollut vielä tullut; ja
purevan pakkasen lyömänä maailma oli harmaa kuin teräs. Metsälampareet
olivat jäässä, mustina, kiiltävinä ja lasimaisina. Kynnetyillä
pelloilla olivat viilut, laidunmailla rikkisotketut mättäät, ylämaan
kiertelevällä tiellä raitti kova kuin rauta, helkkyen kavioissa.
Äänettömät paljaat metsät, joita pohjoisen kalsea viima häälytteli,
olivat kuin elämän hylkäämät.

Äkkiä kuului keveätä tupsahtelua ja hauraitten lehtien rapinaa; ja
joutilas jänö loikki sivu, ilmeisestikin ilman erikoista asiaa. Heti
näiden äänien kuuluessa oli vanhan vaahteran juuren alta reiästään
ilmestynyt pieni ruosteenkarvainen pää, ulospullistuvine, isoine
kirkkaine silmineen. Nämä kirkkaat silmät olivat paikalla huomanneet
jänön ja kurkistelivat nyt huolestuneina joka suunnalle nähdäkseen,
oliko vihollista tulossa. Ei näkynyt vaaraa minkäänlaista.

Jänö pysähtyi parin kolmen jalan päähän reiästä, vaahteran alle, nousi
istumaan kuin kerjätäkseen, heilutteli suuria korviaan puoleen ja
toiseen ja mulkoili ympärilleen uteliaasti hupsuine muljosilmineen.
Noustessaan istumaan se tunsi valkoisen villahäntätypykkänsä alla
jotakin kovaa, joka ei ollut kivi, ja laskeutui paikalla takaisin
neljälle jalalleen asiaa perätäkseen. Kuonollaan lehtiä kaahien ja
etukäpälillään kuopien se keksi kasan pyökin terhoja ja alkoi niitä
haistella. Mutta aivan samassa pyörähti vaahteran alta reiästään
punaorava kimakasti sättiä räkättäen ja uhkasi aivan lentää ison
hyvänluontoisen tunkeilijan silmille. Säikähtyneenä ja hämillään tästä
kovin äänekkäästä väliintulosta jänö loikki pois kellastuneitten
lehtien poikki ja katosi metsän hylättyihin, harmaihin holveihin.

Äänettömyys oli nyt perusteellisesti häiritty. Kirkuen ja sättien kuin
hermokohtauksessa, pitkää häntäänsä katkonaisesti nytkäytellen ja
kutsuen elottoman erämaan todistamaan, kuinka typerä tunkeilija oli
paljastanut hänen aarteensa, kiukustunut orava karkasi runkoa ylös ja
alas ainakin kaksi minuuttia. Lauhdutettuaan kiukkuaan hieman tällä
rajulla tunteenpurkauksella se sitten ryhtyi kokoamaan hajoitettuja
terhoja ja viemään niitä toiseen, varmempaan talteen.

Mukavuudesta se ei paljoa piitannut tässä hommassa, ajanhukasta
se ei näyttänyt välittävän vähääkään. Osan terhoista se vei
viidenkymmenen askelen päähän suuren jalavan juurelle, tupaten ne
yksitellen huolellisesti ja lujaan kaarnan rakoihin. Toiset se kantoi
vastakkaiseen suuntaan, sen aukean reunaan, josta tie kulki sivu.
Nämä se kätki kiven alle, jotta ohikulkijat kyllä saattoivat niiden
päälle astua, mutta eivät osanneet aavistaakaan, mikä aarre heidän
jalkainsa alla oli. Sen näitä puuhaillessa astua laahusti siitä sivu
vanha maamies, nenä punaisena kirpeästä, tuimasta pakkasesta, raskaat
saappaat kolisten jäätyneellä tiellä. Aidan seipäälle nousten orava
tervehti häntä viheltävällä ja räkättävällä haukkumatulvalla; ja
ymmärtämättä oravien kieltä ukko melkein kadehtien mutisi itsekseen:
»Kumma, kun nuo oravat ovat niin hyvällä päällä, vaikk' on tämmöinen
ilma.» Väsymätön pikku eläin seurasi häntä aidan selkää juosten
ehkä puolensataa syltä, saatellen häntä pois omilta mailtaan ja
kehoittaen häntä olemaan vasta tulematta, ja palasi sitten työhönsä
kovin koppavana. Kun kaikki terhot taas olivat kunnolla kätkössä,
paria kolmea lukuun ottamatta, kantoi se nämä kannon päähän lähelle
vaahteran koloa ja rupesi murkinoimaan. Kannolta oli hyvä näköala joka
puolelle; ja siinä istuessaan, terho pienissä käsimäisissä sukkelissa
etukäpälissään, se säteilevin silmin vahti joka polkua, jota vihollinen
ehkä saattoi lähestyä.

Syönnin lopetettuaan ja korvansa kynsittyään, sekä kahdesti ympäri
hypähdettyyn kannon päällä, ikäänkuin täynnään oikkuilevia vietereitä,
se ilmaisi mielihyvänsä pitkällä värisevällä _tshirr-r-rillä_ ja aikoi
palata reikäänsä vaahteran tyvelle. Mutta aivan ovella se muutti
mieltään. Sipsutteli sinne tänne ilman huomattavaa syytä, hyppeli maata
pitkin suurelle jalavalle, juoksi suoraan ylös sen pitkää runkoa ja
katosi risukimppuun, joka oli latvaoksien seassa.

Tämä risukimppu oli hylätty variksen pesä, jonka orava, yhteen
asumukseen tyytymättä, oli sovittanut omiin yksityisiin tarpeisiinsa.
Se oli paljon parantanut variksien rakennusta, varustanut pesälle
oksista ja sammalesta tiiviin katon ja sisustanut sen kodikkaaksi
hienolla kuivalla heinällä ja ketrinkaarnan pehmeillä säikeillä.
Tässä turvallisessa ja hiljalleen häälyvässä tyyssijassa, korkealla
väijyvistä ketuista, se hommainsa päälle koukistui nukkumaan.

Se nukkui makeasti, mutta ei kauan; sillä punaoravalla on aina jotakin
hommaa mielessään. Vajaan puolen tunnin kuluttua se jälleen pujahti
ulos kovin kiihtyneenä, hyppi oksalta oksalle, kunnes oli monen sylen
päässä omasta puustaan ja puhkesi sitten kiukkuiseen rupatukseen.
Se oli mahtanut nähdä unta, että joku oli käynyt hänen varastojaan
rosvoamassa, sillä nyt se intoillen juoksi piilopaikasta toiseen ja
tutki kaikki epäluuloisena; kun niitä oli puoleen sataan, niin eivät ne
olleet niinkään käden käänteessä tarkastellut; mutta vasta kuin se oli
jokaisella käynyt, näytti se tyytyvän. Sitten se suuttui ylenmäärin ja
sätti ja parpatti, ikäänkuin olisi joku koettanut pitää sitä narrinaan.
Että se todella olikin ollut narri, se tuskin milloinkaan juolahti sen
luottavaan ja itsekylläiseen pikku päähän.

Antaessaan näin valtaa meluisille tunteenpurkauksilleen se istui
ruokakantonsa päässä. Äkkiä se näki näyn, joka sai sen vaikenemaan kuin
seinä ja sekunnin ajaksi jähmettymään kiveksi. Muutaman askeleen päässä
vain oli portimo, joka hiipi sitä kohti kuin turmantuova valojuova.
Mutta vain sekunnin ajan orava viivytteli. Sitten sen kyvyt palasivat
ja kautta ilman ponnahtaen se iski kiinni vaahteran runkoon ja syöksyi
oksain sekaan.

Yhtä sukkelaan portimo tuli perässä, nälkäisenä, verenhimoisena,
hellittämättä seuraten jälkiä. Mielettömän pelon vallassa
kuolemanvaaran äkillisyydestä orava juoksi puuhun liian korkealle ja
oli vähällä joutua umpimutkaan. Kun oksat olivat niin heikot, ei ollut
mahdollista hypätä toiseen puuhun. Huomatessaan tämän erehdyksen se
päästi kauhun rääkäyksen ja hyppäsi sitten hurjasti aivan vihollisensa
pään yli ja onnekseen tapasi paljon alemman oksan ulkopään. Paikalla
mielensä malttaen se ponnahti toiseen puuhun ja siitä yhä toiseen
ja toiseen. Sitten se, kauhistuksesta pikemminkin kuin uupumuksesta
hengästyneenä, vavisten kyyristyi oksan taa ja odotti.

Portimo seurasi hitaammin, mutta hellittämättä kuin kuolema. Se ei
ollut yhtä sukkela oksalta oksalle hyppäämään kuin vainoamansa saalis,
mutta se oli itsepintainen. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut, ennenkuin
se jo oli hajua myöden nousemassa siihen puuhun, johon orava oli
piiloutunut; ja taas orava syöksyi epätoivoiseen pakoonsa. Kahdesti
tämä sama vielä uudistui ja orava yhä enemmän kauhusta lamautui, sen
hermot ja lihakset yhä enemmän herpaantuivat. Sitten järki kerrassaan
pakeni sen aivokopasta. Se pakeni suoraa päätä jalavaansa ja kiirehti
pesäänsä, joka oli sen huojuvassa latvassa. Portimo juoksi notkeasti
ylös puun rosoista runkoa, hyvin tietäen, että takaa-ajo nyt oli
päättynyt. Tästä umpimutkasta oravan oli mahdoton paeta.

Mutta oikullisesti kohtalo sekaantuu luonnonlasten elämään. Sitä
näyttävät huvittavan odottamattomat ratkaisut. Oravan väristessä
pimeässä pesässään ja portimon mistään välittämättä juostessa ylös
oksatonta tyveä, tuntien jo lämpöisen veren esimakua kurkussaan,
huomasi riistaaetsivä haukka odottamansa hetken tulleen. Haukkakin oli
seurannut tätä tuimaa ajometsästystä, mutta välissä olevat oksat olivat
aina tehneet tyhjiksi sen aikeet. Nyt se sukelsi alas ja iski. Kuin
teräs sen kynnet kouristivat. Vastustamattomalla voimalla puun rungosta
irti temmattuna kynsissä vääntelevä portimo jo oli matkalla haukan
pitoihin. Kun orava vihdoin huomasi, että uhkaava kuolema tavalla tai
toisella oli tullut vältetyksi, lähti se pesästään ja koetti heikosti
rupattaa voittonsa kunniaksi.



SYVYYDEN SATIMESSA.


Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin
kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui
myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui
hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen
luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen
sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden
edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa
harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän
lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa,
alkoi hän astua varovammin.

Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea
pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana.
Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin
ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain,
kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti,
siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen
kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa,
pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni
saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.

Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua
kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin
sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää
pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä
suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin
hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään
malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta
jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.

Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan
ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan
myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen
epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli
ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä
kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman
vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla
tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain
hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän
nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan
hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi
hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi
keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.

Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä
levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri
veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa
taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään
ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.

Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan
pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti
vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta.
Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka
kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin
myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä
salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia
oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa
vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan
juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä
äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä
paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.

Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren
poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä
kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen
sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla
hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi
hänen päänsä taas veden alle.

Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi
mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka
salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan,
ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen
asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa
kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.

Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti
vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa,
johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman
repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai
juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään
sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen,
ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen
verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa,
mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat.
Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti,
vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun
hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli
jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus
osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia,
että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin
lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti
pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti
yrittämään.

Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas
pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen
pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia
valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se
ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan
vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut.
Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen
jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin
limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.

Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi
arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän
kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja
hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia
nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain
kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui
alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa
mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät,
mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt.
Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.

Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan
yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa
ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti
päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen
yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi
hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin
jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn
poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen
aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että
lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.

Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain
hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle
kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä
ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen
metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi
häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan
vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen
rattoisa _tsikkä-dii-dii_, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä
liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli
niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin
hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se
ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen
nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai
lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka
suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran
kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento,
haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti,
lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen
yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa
iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas.
Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin
sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen
tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen
nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa
silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.

Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin
kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli
kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä
poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi.
Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä
sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä.
Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri
kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa
alusmetsästä kantautui pieni risahdus.

Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä
kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa
pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai
aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se
täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan,
mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.

Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten
päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran
mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen
valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin
kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän
sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.

Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi
kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle
hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen
poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla
taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se
silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen
toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus.
Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen —
metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä
toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi.
Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan
liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu
säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.

Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt
hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne
saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut
tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui
ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja
pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle
lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että
kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi
oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.

Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen
uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä,
miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset
ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan
tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin.
Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.

Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli
sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla
ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin
pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen
kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.

Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä.
Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun
reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella
tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä
ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen
pidättämisestä repeämäisillään.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes
hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi.
Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta
selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten
ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi,
kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat
hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin
oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa
katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta
piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt
syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä —
vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle
huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.

Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään,
ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi,
että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä
tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan,
läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä
lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu
oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja
kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon
vuolteen kantamana.

Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt.
Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan,
hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso
peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen
olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa
käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan
ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä
rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun
matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin
sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi,
jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti
vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan
naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.

Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi
vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan,
antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.



ROUVA GAMMIT JA PIIKKISIAT.


»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan
kysymään neuvoa.»

Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin
puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään —
vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.

»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos
olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta
käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy
juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»

Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi
päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia
kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen
päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta
läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat
epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon
isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti
saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta
akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että
eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.

Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut,
että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui
niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka
kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli
hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat
tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän
enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla,
ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä
aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.

Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen,
hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen
pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut
asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän
ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä
hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman
salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli
tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä
tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä
sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.

Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka
kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan,
merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa
paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään
ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri
mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua
vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos.
Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat,
tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen,
juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut
nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä
hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.

Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin
tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.

»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte
tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka
epäröiden.

Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä
semmoisesta kysymyksestä.

»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai _pitäisi_
tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt.
Jos minä _mitään_ tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»

»Niin aina, kyllä teidän _pitäisi_ tietää niistä enemmän kuin minun!»
myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui
lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti
ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia
asioita.

»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään _vakavaa_ ikävyyttä!»
yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa
vapautumaan mieltään painavasta taakasta.

Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva
Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä
kysymään teiltä neuvoa, ellei asia _olisi_ vakava, herra Barron?» Ja
eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät
kumminkaan käsitä mitään.

Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa
pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen
laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän
ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän
sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen
kanssa:

»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa
kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on
käynyt hullusti?»

Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.

»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein
kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä
munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville,
mikä niitä vie.»

Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi
toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin
kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi
voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi
välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.

»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto
hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille.
Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat
ne munat, joita te ette saa?»

Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.

»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.

»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja
kaikesta sydämestään.

»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.

»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään,
»että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen
väärttiäkään.»

»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko,
melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään
minunkin päässäni. Niin aina, minä _ajattelinkin_, että jos ne kanat
_olisivat_ äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään
niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin
minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja _vahtia_, kun ne munivat,
niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä _en_
jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että
kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi,
kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»

»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että
syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä
avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää
paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin
häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.

»_Minun_ kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi.
»Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä.
Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia
konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat
pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti
päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan.
»Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä
matkoihini.»

»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme
asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin
tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja
sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän
täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se
on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni.
Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin
sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut
varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun
ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden
asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka
on viekas kuin portimo.»

»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka
ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta.
»Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en
merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas
_skunkkeihin_ tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä
seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.

»_Tiettä_-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan
mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te _ette_ näytä skunkeista
tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät
haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»

Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.

»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.

»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse
halua.»

»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan.
Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai
ei.»

Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että
tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen
ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.

»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin
olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.

Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös
muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein
mielistelevä ilme, hän kuiskasi —

»Minä olen vähän ajatellut, että se _voisi_ olla — huomatkaa se, etten
minä väitä, että se _on_, vaan että se _voisi_ olla —» ja hän piti nyt
vaikuttavan paussin.

»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.

»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.

Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli
sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.

»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen
ankariksi.

»Se _saattoi_ olla piikkisika, joka otti ne teidän munanne, taikka
vaikka _mettiäinen!_» vastasi Barron. »Mutta se ei ole luultavaa.»

Rouva Gammit sähähti pistopuheesta.

»Ehkäpä te», hän tiuskaisi, »sitten voitte sanoa senkin, miksi se on
niin mahdotonta, että se olisi piikkisika. Minä näin navetan takana
ison piikkisian vielä eilispäivänä. Mutta sitä ei voi sanoa teidän
portimoistanne, eikä ketuistanne, eikä skunkeistanne, joista te olette
niin varma, herra Barron.»

»Ei piikkisian välttämättä tarvitse olla munia varastamassa silti,
vaikka se onkin navetan takana», sanoi ylämaan mies. »Ja oli miten
oli, niin ei piikkisika syö munia. Sillä ei ole sensorttisia hampaita,
joita semmoiseen ravintoon tarvitaan. Sille pitää olla semmoista,
jota se voi jyrsiä, jotakin kovaa ja tukevaa — ja kaikkein mieluimmin
hyvä sitkeä kuusen oksa, vaikka sen liha saakin siitä vähän makua.
Ei, rouva Gammit, ei se ole piikkisika, joka teidän munanne vie, sen
saatte uskoa. Ja kuta enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi minä
olen, että se on portimo. Kun portimo oppii munia juomaan, niin se käy
kovin viekkaaksi. Saattepa käyttää hyvin järkeänne, sen minä sanon, jos
aiotte saada sen ansaan.»

Barronin tätä todistellessa hänen itsepintainen ja loukkaantunut
vieraansa oli tullut täydelleen vakuutetuksi omien johtopäätöstensä
oikeudesta. Pistopuhe se ratkaisi asian. Eukko tiesi nyt, että hän oli
ollut kaiken aikaa oikeassa piikkisikoja epäillessään. Ja tämä varmuus
lauhdutti äkkiä hänen kiukkunsa. Varmuus on aina niin lohdullista. Hän
ei siis sanonut metsämiehelle vasten kasvoja, että tämä oli tietämätön
houkka, vaan oli uskovinaan — muistaen tarvitsevansa hänen neuvojaan
siitä, miten nuo kehnot piikkisiat oli ansaan saatava.

»Niin no, herra Barron», hän sanoi, ikäänkuin olisi mielisuosiolla
myöntänyt väärässä olevansa, »jos otaksumme teidän olevan oikeassa — ja
_pitäisihän_ teidän tietää — niin kuinka te ottaisitte portimot kiinni?»

Mielissään tästä äkillisestä sävyisästä mielen maittamisesta ylämaan
mies taas alkoi ajatella asiaa mielenkiinnolla.

»No _siitä_ pian taidamme päästä selville!» hän sanoi luottavasti ja
herttaisesti. »Annan teille kolmet pienet minkin raudat. Varmaan on
teidän vajanne tai navettanne alla reikiä, vai missä kananne pesivät?»

»Onpa tietenkin!» vastasi rouva Gammit. »Eiväthän toki kehtaakaan mennä
sisään etuovesta, aivan nokkani edessä, varastamaan, vai mitä?»

»Eipä tietenkään!» myönsi ylämaan mies. »Niin aina, pankaa nyt nämä
raudat kolmeen reikään, aivan niskahirsien alle ja siten, ettei niitä
huomaa. Mutta syöttiä niihin ei pidä panna, sillä muutoin herra Portimo
paikalla alkaa epäillä. Ripotelkaa vähän olkia ja heinänsiemeniä ja
muuta ruuhkaa päälle, niin että paikka näyttää aivan tavalliselta.
Tehkääpäs tämä vain oikein, rouva Gammit; niin äkkiäpä on varas kiinni.
Minäpä tuon raudat ja näytän teille, kuinka ne viritetään.»

Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan,
mutisi hän itsekseen:

»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä,
että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan _portimolla_ ole
semmoisia ollut.»

Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri
kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat
kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet
siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki
tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli
särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä
oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet
ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne
menettänyt.

»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha
kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se
säilyi piikeiltä!»

Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla
navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei
yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista
merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle
pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli
vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat
hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana
vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen
kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä
se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä
vereksiä versoja.

»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli
piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi
Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten
hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla
istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven
hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.

Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi,
että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan
hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen
esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut
omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut
piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota
hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan
matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin
varpaille.

Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi
taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden
käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan
hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika
katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen
ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn
alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.

»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä
minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän
ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu,
oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja
katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut.
Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi
siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.

Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla
haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti
kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa
viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä
oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja,
toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja
laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai
toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän
viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla,
niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti
niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän
sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla
raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.

Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti,
hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta
kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä,
jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä
pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan
istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne
hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla
hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän
hiipi akkunalle ja katsoi ulos.

Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha
oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi
isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden
toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen
paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua,
elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.

Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin
nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän
oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan.
Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät,
vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa
tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.

»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien
sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet
edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet,
ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät
entistään kahta vertaa suuremmilta.

Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan
portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja
Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen
leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja
katseli ympärilleen, missä luuta oli.

Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei
tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä
astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin.
Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja
hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen
pelastaa pönttönsä.

Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa
oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on
tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden
molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta
syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti
ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät
vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.

Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus
laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin
rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies,
rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti
hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita
oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan
uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan
päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä
täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja
nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan
navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko
tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun
kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten
muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.

Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi
ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs
päänsä jälleen piti puolensa.

»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin
sitä yrittää! Mutta _johonkin_ sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä
jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti
käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan
piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»

Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan
sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti
tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla
muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä
yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille
joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.

Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat
vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi
nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin
ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui
pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja
sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen.
Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun
se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se
äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit
hymyili tuikean hymyn.

»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi;
ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään.
Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli
osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi
paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se,
johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan
tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt
rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti,
pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta
voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi
ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä
katosi navetan taa.

Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.

»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän
kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin
ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää
sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan
poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat
kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma
heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan
kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.

Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista
myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin
lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta
rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi
ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä
piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.

Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen
surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi
raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään
uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja
nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se
poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten
kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut
ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.

»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit
mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi
kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina
munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle,
jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti
löi siltä pään poikki.

Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta
reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä.
Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä
lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän
järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin.
Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan
juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva
Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan.
Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.

Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea
eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin
tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi
takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko
hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta
jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se
livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten
kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka,
edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli
vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat
takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.

Säikähtyneenä ja raivostuneena rouva Gammit potkaisi sitä, sen maassa
nyökkäillessä ja kiemurrellessa kuin käärme. Hän ei tietysti osannut;
mutta se osasi häneen. Erehtymättömän tarkkaan se sai hampaisiinsa
hänen vankkain lehmännahka-kenkäinsä varpaan ja puri sitkeään nahkaan
kiinni. Tämä oli rouva Gammitille täydellinen yllätys ja hän koetti
hypätä taapäin. Mutta sen sijaan hän lensikin selälleen, kovasti
parkaisten. Hänen jykevät kantapäänsä keikahtivat ilmaan ja hameet
heilahtivat kasvoille, niin että hän oli aivan ymmällä. Mutta portimo
vain piti kiukkuisesti kiinni kengänvarpaasta; jonkin tässä siis
_täytyi pettää_. Ja se nauha petti, jolla ansa oli kiinni sidottu. Se
katkesi rajusta tempauksesta. Raudat ja portimo lensivät yhdessä rouva
Gammitin maassa makaavan pään yli. Ne lensivät isolla mäjäyksellä
sikolätin seinää vasten, niin että porsas säikähdyksestä kiljaisi.

Ymmällään ja häveten rouva Gammit kompuroi pystyyn, pudisteli
hameensa suoriksi ja katsoi ympärilleen, oliko erämaa yleensä nähnyt
hänen tapaturmaansa. Ilmeisestikään ei mikään ollut sitä huomannut.
Helpotuksen tuntein hän sitten katsoi alas häijyä pikku vastustajaansa.
Portimo makasi tunnotonna, näköjään kuolleena. Mutta hän ei aikonut
luottaa ulkonäköön. Ottaen raudat ja saaliin yhdessä heinähangon
päähän hän kantoi ne ulos ja pudotti ne mökin nurkalla seisovaan
sadevesi-tynnyriin. Puoleksi toipuen kylmässä vedessä kellertävä ruumis
vähän aikaa väänteli tynnyrin pohjalla. Katsellessaan sitä rouva Gammit
tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Oliko tuo Joe Barron sittenkin
oikeassa? Portimotko ne perältikin olivat ottaneet hänen munansa? Mutta
hän hylkäsi paikalla sen ajatuksen. Ei Joe Barronkaan sentään ollut
kaikkitietävä! Eivätkö piikkisiat tehneet hänelle koko ajan kiusaa
kuulumattoman julkeasti? Vai portimot!

»En minä _sinua_ pyytänyt», hän itsepintaisesti mutisi, kääntyen
sanoineen vesitynnyrin pohjalla makaavaan, liikkumattomaksi
jäykistyneeseen eläimeen. »Vaan niitä kirottuja piikkisikoja, jotka
varastavat munani. Mutta kelvottomia olette tekin, ja onpa mieleni
hyvä, ettet enää pääse pahantekoon.»

Mielenliikutuksesta vielä väristen rouva Gammit kiireesti teki
aamuaskareensa eikä suonut itselleen muuta aamiaista kuin
puolenkymmentä tuimaa kuppia teetä imellyksineen. Vakuutettuna sitten
siitä, että tynnyrin pohjalle jäänyt portimo niihin aikoihin jo
oli varmasti ja pysyväisesti kuollut, hän onki sen pois ja viritti
pyydyksen uudelleen navetan permannon alle. Toisen ansan hän kauan
etsittyään löysi likavesipöntön pohjasta. Keventyneellä mielellä,
kun se oli ehjä, hän puhdisti sen huolellisesti ja pani sen talteen
palauttaakseen sen ajan tullen omistajalleen. Sitä hän ei enää huolinut
virittää –– mieluummin hän olisi lyönyt sen mäsäksi, kunnioittaakseen
Punatupsu-raukan muistoa.

»Minulle ei kelpaa semmoinen piikkisika-ansa, joka unohtaa tehtävänsä
ja rupeaa kanoja pyydystämään», hän nurkui.

Hiljainen kesä-aamupäivä tämän jälkeen kului muitta seikkailuitta.
Rouva Gammit puuhaili puutarhassaan tupansa takana, sieraimissaan
kukkivan tatarvainion kuuma makea tuoksu, nakkasi maahan kuokkansa joka
puolitunti ja juoksi navettaan suurin odotuksin ansojaan kokemaan.
Mutta ei mikään häirinnyt niiden rauhaa. Eikä mikään häirinnyt hänen
kanojaankaan, jotka nyt tekivät tehtävänsä niin reippaasti, että rouva
Gammit puolenpäivän aikaan saattoi kantaa varastoonsa seitsemän verestä
munaa. Kun tuli yö eivätkä portimot sen enempää kuin piikkisiatkaan
enää itseään näyttäneet, joutui rouva Gammit ymmälle. Hän oli yksi
niitä rajuluontoisia naisia, jotka luulevat kaiken tapahtuvan
yht'äkkiä. Kun hän oli lypsettävät lypsänyt ja nauttinut yksinkertaisen
vankan illallisensa, kävi hän kyökin kynnykselle istumaan ja punnitsi
tilannetta perusteellisesti.

Keskustelu Joe Barronin kanssa oli kypsyttänyt hänessä sen ajatuksen,
että hänen oli paras pyydystää piikkisika omilla ansoillaan ja siten,
semmoinen oli hänen omituinen ajatuksenjuoksunsa, saada itsestään
luuleva ylämaan mies vakuutetuksi siitä, että piikkisiat todella
_söivät_ munia! Mitä portimojuttuun tuli, niin siitä eukko ei aikonut
sanoa mitään, jottei hän saisi siitä syytä väittää olleensa oikeassa.
Mitä niihin seitsemään munaan tuli, jotka hän nyt oli saanut suureksi
ilokseen pitää, niin päätteli hän portimon pyydykseen menemisen ja
kaiken sen yhteydessä tapahtuneen metelin varoittaneen piikkisikoja,
niin että ne nyt tiesivät pitää varansa. Jaa, mutta hän aikoi antaa
niille muuta ajattelemisen aihetta. Hän oli nyt kovin malttamaton, eikä
halunnut odottaa seuraavaan päivään, miten asiat kehittyisivät, että
jospa ne eivät kehittyisikään! Äkkipäätöksen tehden hän nousi ylös,
otti kyökistä oven takaa sillipöntön tähteet kätköstään ja pani ne
rakennuksen seinälle pystyyn, aivan makuuhuoneensa akkunan alle.

Ensin hän ei itsekään oikein älynnyt, mikä hänen tarkoituksensa oli.
Mutta muisto menneen yön voitosta kutitteli vielä hänen suoniaan ja
hän vain tiesi haluavansa houkutella piikkisiat takaisin voidakseen
niille yleensä _jotakin_ tehdä. Ja kun hän oli nainen, niin se jokin
hänen mielessään ensimmäiseksi liittyi kiehuvaan veteen. Se vasta
olisi, jos odottaisi, kunnes piikkisiat olisivat täydessä touhussa
sillipöntön kimpussa ja sitten kaataisi niiden päälle tulikuumaa vettä!
Olihan perältikin tärkeämpää voittaa viholliset kuin mokomalle miehelle
todistaa, että ne ne todella olivat hänen vihollisensa. Mitä hänen
tarvitsi välittää siitä, mitä Joe Barron ajatteli? Mutta sitten häneen
taas iski uusi epäilys. Entäpä jos tuo mies pahus olikin oikeassa? Ei
silti, että eukko hetkeksikään olisi sitä myöntänyt. Mutta otaksuen!
Kaataisiko hän nyt piikkisikani päälle kuumaa vettä ja kalttaisi niiden
selästä kaikki piikit, elleivät ne todella olleetkaan munavarkaita?
Rouva Gammit oli pohjaltaan oikeamielinen ja helläsydäminen ihminen, ja
hän lopun lopuksi päätti, että tuuma ehkä oli liian julma.

»Jos te olette se, joka varastaa minun munani», hän miettiväisenä
mutisi, »niin kannattaisi teidän kyllä saada kattilallinen kuumaa vettä
selkäänne! Mutta _jos_ te ette muuta hae kuin vanhaa sillipönttöäni,
niin sitten kiehuva vesi on liian ankara kuritus!»

Lopun lopuksi hän päätti aseena käyttää suurta pippuritölkkiään ja
panna sen täyteen jauhettua pippuria.

Rouva Gammit istui kärsivällisesti ja liikkumatta avoimen akkunansa
ääressä koko hämärän ajan, pihan ollessa kauttaaltaan vielä pimeänä.
Kuu nousi, näyttäen vaivoin selviytyvän sekavista etäisistä
metsänlatvoista. Erämaan heikkoon, sykähtelevään hengitykseen, jonka
herkkä korva aina erottaa syvimmänkin hiljaisuuden vallitessa, tuli
yön voittaen salaperäisyyden kuiskaus, uhkauksen hiipivä vihje,
joka päivänvalolta puuttuu. Rouva Gammit tunsi tämän kaiken siinä
väijyessään ja hänen innostuneet kasvonsa kävivät hiljaisiksi,
kalpeiksi ja juhlallisiksi kuin kuvapatsaan. Kuutamo hiipi alas pitkin
navetan ja vajan ja asuinrakennuksen kattoja ja sitten seiniä pitkin,
kunnes vain maa oli varjossa. Ja kautta tämän alemman pimeän kerroksen
rouva Gammit vihdoin näki kaksi jäntterää typykkää olentoa, jotka
kiirettä pitämättä lähestyivät navetan takaa.

Hän pidätti henkeään. Niin aina, siinä epäilemättä tulivat piikkisiat.
Entisistä vastoinkäymisistään välittämättä ne tulivat suoraan pihan
poikki asuinrakennukselle ja paikalla rupesivat sillipönttöä syödä
herkuttelemaan. Kiihkeän jyrsimisen ääni kuului kummalta herkässä
ilmassa.

Sangen hiljaa, melkein huomaamattomalla liikkeellä rouva Gammit ojensi
oikean kätensä pippuritölkkeineen ikkunalaudan reunalle. Piikkisiat
eivät edes silmiään nostaneet, niin innostuneet ne olivat sillin
makuun. Rouva Gammit aikoi juuri kumota pippuritölkin, kun hän näki
kolmannen hämärän olennon lähestyvän ja pidätti kätensä. Se oli
suurempi kuin piikkisiat. Eukko pysyi aivan hiljaa, hengittäenkin suun
kautta. Kuutamo ennätti nyt maahan, varjot katosivat ja hän näki ison
villikissan, joka hiipien lähestyi katsomaan, mitä piikkisiat söivät.

Huomatessaan piikkisikain niin luottavaisina ja melua pitäen ja siitä
huolimatta häiritsemättä olevan ruokansa kimpussa, arveli villikissa,
joka tavallisesti on kovin varovainen, ettei tässä voinut olla vaaraa
minkäänlaista. Jos rouva Gammit olisi liikahtanut kuinkakin vähän, niin
se olisi hänet huomannut; mutta liikkumattomuudessaan hänen päänsä ja
kätensä kävivät vaarattomista elottomista esineistä. Villikissa, hiipi
hiljaa lähemmäksi ja sen lähestyessä piikkisiat nostivat piikkinsä
uhkaavasti pystyyn, kunnes niiden ruumiista ei näkynyt muuta kuin
tylpät kuonot, jotka yhä uutterasti askaroivat sillipöntön laidassa.
Noin kuuden jalan päähän iso kissa pysähtyi ja kyyristyi, suurilla
kalpeilla silmillään tuijottaen ja ahnaasti haistellen. Rouva Gammit
hämmästyi, kun piikkisiat eivät paikalla ampuneet sitä vastaan
piikki-yhteislaukausta, niin että tunkeilija olisi saanut ruumiinsa
niitä täyteen.

Villikissa tunsi piikkisiat liian hyvin ajatellakseenkaan hyökkäystä.
Mitä ne siinä söivät, se asia sitä huvitti. Ne kun näyttivät olevan
siihen niin kovin ihastuneet. Se hiipi vielä muutaman tuuman
lähemmäksi, ja sillipönttö haiskahti sen nokkaan. Totta tosiaan, kalaa.
Todellisena kissaeläimenä se kovin piti kalasta, suolaisestakin. Se
hiipi taas varovasti eteenpäin, toivoen piikkisikain hyvällä poistuvan.
Mutta nämä sen sijaan vain herkesivät jyrsimästä, panivat kuononsa
etukäpäliensä väliin, kyyristyivät maahan ja käänsivät vaarallista
lähestyjää vastaan aukottomat neulankärki-varustuksensa.

Iso kissa ymmällään tästä pysähtyi, vinkkuroiden vihaisesti pientä
lyhyttä, tuskin kolmen tuuman mittaista häntäänsä. Se ei nähnyt, että
pönttö olikin tyhjä; se vain haistoi ja veti sen lemua henkeensä
kuuluvasti nuuskien. Se raivostui, kun ei voinut asialle mitään; sillä
se tiesi, kuinka vaarallista oli mennä lähemmäksi, niin että piikkisiat
olisivat voineet aseellisella hännällään antaa hengenvaarallisen
sivalluksen.

Mitä se ahneudessaan viimein olisi tehnyt, se ei koskaan tule
tunnetuksi. Sillä tällä hetkellä rouva Gammitin uteliaisuus sai väistyä
malttamattomuuden edestä. Varovaisella ranteen liikahduksella hän
käänsi pippuritölkin ylösalaisin ja hiljaa ravisteli sitä. Villikissan
silmät olivat kiintyneet ihmeelliseen, saavuttamattomaan sillipönttöön,
eikä se mitään muuta nähnyt. Mutta rouva Gammit näki kirkkaassa
kuutamossa, kuinka hieno pippuripilvi verkalleen laskeutui alas
liikkumattomassa ilmassa.

Äkkiä villikissa pyyhkäisi nokkaansa, peräytyi jonkun askeleen ja
jäykistyi, ikäänkuin kaikin voimin koettaen hallita jotakin syvää
sisällistä liikutusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä siltä pääsi kova
kouristusmainen aivastus, ja se alkoi vimmatusti sylkeä. Se näytti
kiukustuneen aivan suunniltaan ja hämmästyneenkin. Rouva Gammit oli
aivan läkähtyä nauruaan pidätellessään, kun se molemmilla käpälillään
alkoi hurjasti kynsiä silmiään ja kuonoaan. Mutta hän piti puolensa ja
ravisteli yhä tölkistään nenään pistävää pippuripilveä. Ja villikissa
räjähteli aivastuksiin, niin että oli melkein päällään seistä, puhkesi
sitten hämmästyksen naukunaan ja kääntyi käpälämäkeen. Pihan poikki
loikkiessaan se ei ilmeisestikään kovin tarkkaan nähnyt, minne meni,
sillä se juoksi suoraa päätä työntökärryihin, jotka paikalla käänsivät
sen nurin niskoin ja antoivat sille kelpo kolauksen. Hetkisen se
hurjasti kynsi niitä, luullen niitä eläväksi viholliseksi. Sitten
se hiukan toipui ja lähti laukkaamaan laitumen poikki, aivastaen ja
sylkien mennessään.

Piikkisiat taas, nenä maassa ja silmäluomet alhaalla, olivat siihen
saakka välttäneet katalan pippurikoetuksen. Mutta vihdoin pilvi
yllätti nekin. Rouva Gammit näki omituisen väristyksen käyvän kautta
piikkivarustuksen.

Piikkisika-heimon kaikkein ankarimpia lakeja on, etteivät ne saa
oikaista itseään koukistuksestaan, kun vaara uhkaa. Mutta niiden
oli mahdotonta aivastaa niin piukassa asennossa. Sankarillisesti ne
koettivat pidättää itseään, mutta lopulti ne eivät enää voineet hillitä
itseään. Toinen piikkipalloista oikeni äkkiä kuin löysätty vieteri ja
aivasti ja aivasti ja aivasti. Sitten toinen vuorostaan koki saman
luonnon pakon, rouva Gammitin nojautuessa puoleksi ulos akkunasta aivan
ulvoen ja läkähtyen naurusta. Mutta piikkisiat olivat itsepintaiset,
eivätkä vain suostuneet poistumaan juoksujalkaa. Sangen hitaasti ne
kääntyivät ja peräytyivät pihan poikki, aina muutaman askeleen päästä
pysähtyen aivastamaan. Kyynelet pitkin poskia valuen rouva Gammit
katseli niiden peräytymistä, kunnes äkkiä ripponen leijailevaa pippuria
sattui hänenkin nokkaansa ja häntä itseään puistatti valtava aivastus.
Tämä paikalla tukahutti hänen naurunsa. Hänen kasvonsa kävivät
totisiksi, ja harmistuneen näköisenä huoneeseen vetäytyen hän mäjäytti
akkunan kiinni.

»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun
tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»

Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen,
katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä
kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.

Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa,
villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan
sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti
voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin
ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.

»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet
raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet
niistä eivät kelpaa mihinkään.»

»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.

»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.

»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi
Barron, tutkien niitä tarkoin.

»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki,
mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.

»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit»,
myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan
ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»

»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.

Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.

»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»

»Ja _minä_ tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva
Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut
portimo, joka munat vei!»

»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.

»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva
Gammit voitonriemuisesti.

»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä
äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti
kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.

»En, en minä _oikeastaan_ voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne
kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä
pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin
minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne
metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän
kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te
olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan
niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle _portimoista_ —
semmoisista pienistä nahkimuksista. _Ne_ eivät kykene mihinkään, eivät
sen enempää kuin maaorava.»



MELINDY JA KEVÄTKARHU.


Vienona, tuoreena ja suloisena oli kevät tullut takaliston yksinäiselle
pienelle raiviolle. Kostealla laidunaukiolla oli jo vihannan henkäystä,
vaahterilla rusottavaa harsoa, siniharmaiden norkkojen väriä tummilla
lepillä. Puron rämeisiltä rantaniityiltä, mökiltä lähtevän tien ja
olkiruuhkaisen karjapihan takaa kuului illansuussa tuota pohjolan
kevään soitantoa, joka on sen tunnuspiirteitä — sammakkojen väreilevää,
pehmyttä, sanomattoman tunnelmallista viheltelyä.

Auringon yläreuna parhaillaan vaipui kuusenlatvain etäisen,
mustan reunan taa. Mökin ovi oli selkoisten selällään, jotta
herttainen ilmanhenki ja illan sulosoinnut pääsivät mökkiin. Heti
oven sisäpuolella istui vanha rouva Griffis, raskaasti ruumistaan
häälytellen, ja villasukka, jota hän parhaillaan kutoi, makasi
unohdettuna hänen helmassaan. Hän oli lujapiirteinen, jäntevä nainen,
tarmoa täynnä vielä, vaikka luuvalo olikin hänet yllättänyt ja
seisauttanut elämän uutteran toimeliaisuuden. Hänen terävät ja valppaat
silmänsä seurasivat hartaasti hoikan, vaaleahiuksisen tytön joka
liikettä, kun tämä siniseen pumpuliliiviin ja kotokutoiseen hameeseensa
puettuna puuhaili pihan toisella puolella ja ajoi pientä lammaslaumaa
yöksi navettaan petoeläimiltä turvaan.

Tyttö paiskasi nyt kiinni navetan oven, löi määrlyyn tammivaarnan,
suori hermostuneesti vaaleita löyhiä hiuksiaan sormillaan ja riensi
pihan poikki takaisin mökin ovelle, hymy hienoilla nuorilla kasvoillaan.

»_Kas niin,_ mummo!» hän huudahti semmoisen äänellä, joka juuri on
saanut suorittaneeksi koko joukon huolekkaita pieniä velvollisuuksia,
»nyt minä en luule ilveksien enkä muittenkaan ainakaan tänä yönä
lampaita saavan. Nyt minun täytyy lähteä vanhaa Kirjoa hakemaan,
ennenkuin tulee liian pimeä. Mikä lienee saanut sen tänä iltana niin
kauas kuljeskelemaan. Tavallisesti se aina pysyy navetan lähettyvillä
kuin takkiainen!»

Eukko hymyili, hyvin tietäen, että jäännös metsäeläimen vaistoa oli
saanut lehmän etsimään jotakin kodin läheistä, mutta samalla syrjäistä
kätköä, kuhun piilottaa äskensyntyneen vasikkansa.

»Eiköhän vanha Kirjo ole niin viisas, että tulee kotia, kun sen aika
on, lapsukainen!» hän vastasi. »Se on ollut kaiken talvea niin ahtaalla
tilalla, kun on ollut niin vahvalti lunta, ja nyt se tahtoo kuljeskella
vähän kauemmaksikin, kun pääsee. Hyvä Jumala, kun _minäkin_ voisin
vielä vähän kuljeskella näillä vanhoilla huonoilla säärilläni, eikä
tarvitsisi aina vain istua ja istua ja kutoa ja kutoa aamusta iltaan
kaiket päivät!»

»Mummoparka!» sanoi tyttö hiljaa ja hellästi, kyyneltyvin silmin. »Kun
voisimme lähteä ulos näihin hyvänhajuisiin kevätmetsiin poimimaan
yhdessä ensimäisiä toukokukkia [amerikkalainen kevätkukka, _Epigaea
repens_. S.m.]. Etkö voisi nyt koettaa, mummo? Minä luulen, että sinä
tuota pikaa taas pääset aivan hyvin liikkumaan, yhtä hyvin kuin kukaan
meistä. Koetappas!»

Näin vaadittuna vanha eukko tarttui käsin vankasti nojatuolinsa
kaiteihin kiinni, puri hammasta ja nousi aivan seisomaan. Mutta
ponnistus pusersi valituksen hänen huuliltaan ja hän vaipui raskaasti
takaisin paikoilleen, kasvot tuskista vääntyen. Malttaen mielensä
lujalla päätöksellä hän kuitenkin hymyili, vaikka surunvoittoisesti.

»Ehkäpä kyllä jonakin päivänä, jos Jumala suo!» hän sanoi, päätään
pudistaen. »Mutta tänään ei ole se päivä, Melindy! Sinä vielä tapat
minut, lapseni, kun niin aina tahdot saada minut liikkeelle!»

»Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras
yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin
luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun
täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti,
joka kulki laitumen poikki palomaille.

Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.

»Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta
vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu
niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään
näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä,
joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan
sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja
laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä
kuuntelen!»

»Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy
huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä
haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja
nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se
menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat
tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi
unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa,
tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on
kuin koti.»

»Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä,
»jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi
vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä
näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»

Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain
hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen
kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.

»Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle
kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua
ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin
mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.

Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue,
jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen
takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen
leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan
kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia
pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa,
matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta,
jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.

Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja
jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata.
Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä
ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä
paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli
jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon
jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä
keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä
pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta
samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista
tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului
rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin
mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään
turvaan ennen pimeän tuloa.

Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli
satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka
pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa.
Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan
pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.

Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen
eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka
vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi
poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei
näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine
täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.

Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan
luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys
kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja
seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota
pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi
sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa,
huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten
liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän
katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.

Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi
aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut
lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta
vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen
saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää
rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.

Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä
sitten?

Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa
eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän
poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti
jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut
kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina
vihollisinaan.

Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä
taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan
päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta
ruho.

Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä
kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon,
että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä
vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan
pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän
katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen
syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.

Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla
silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla
Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois
täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi
pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.

Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri
niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän
rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä
ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui.
Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä.
Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta
toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään
vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi
eteenpäin vasikkaa kohti.

Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin
syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään,
uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä
huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.

Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna
valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi
samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä
se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että
kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä
purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.

Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti
vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin
kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli
ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan
yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten
pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja
unohtaisi hänet.

Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä
kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän
sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka
neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu
luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta
tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja
karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa
apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.

Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä
torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi
lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle
karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin
niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa
olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä
puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun
lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se
päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se
taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen,
raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi
puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä
kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.

Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella
puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi,
että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen
rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi
kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän
aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.

»Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä,
että saan ampua!»

Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn
parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut
tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä.
Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti
häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka
seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja
puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut
sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian
kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon
mukaisiksi.

Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis
aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se
joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli
susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni,
aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka
täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon
jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.

Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili
emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta
enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi
hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä
tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut
kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen
kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta
emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen
kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut
mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja
maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat
vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan
huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä
hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.

Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy
taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa
hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin
pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun
helkkynään.

»No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon
kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä
olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa
leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen
karhun tautiisi.»

»Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se
sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli
pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää,
lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»



KUJANJUOKSU KULOVALKEASSA.


Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes
kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.

Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain
vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen
tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka
ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi
hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin
Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät
ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet
syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt
merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi
raapaissut.

Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita
kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin
käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli
helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän
erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut —
vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja
lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.

Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen
komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen
hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta,
perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta
ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle
vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian
viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.

Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä
pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille,
oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin
määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata
häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta
koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti
kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen
tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä
ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion
levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista
permantoa.

Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari,
miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret
yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan
muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä
se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla
niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan
ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet
kaksijakoisiin sorkkiinsa.

Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen
äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä
synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei
mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi
rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon
syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut,
joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti
tottelemaan ja työtä tekemään.

Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa
sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa
sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja
märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita
huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja
seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.

Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin
pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä
valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi.
Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se
hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena.
Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja
se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.

Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan
huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa,
kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi
tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan
hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen
vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä
näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua
vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.

Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja
istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi
karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon.
Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat
metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä,
pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja
pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin
ymmärsi.

Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty
ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu
ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään
ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut
sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen
niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se
haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta
— sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan.
Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa
jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.

Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön,
jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä
ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka
oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä
varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka
korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi —
olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle.
Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli
tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului
etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi
kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla
riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin
paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne
neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota
romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän
rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja
pusertui niiden alle aivan litteäksi.

Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta,
puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine
siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan,
ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja
killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen
mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se
tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.

Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan
luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään
ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi
laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita,
ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan
koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa,
mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin
olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä,
vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi
kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä
mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan
sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät
myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.

Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka
aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten
lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin
ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä,
joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet
kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa
säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka
lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja
moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin,
juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään,
sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla
Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa
olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä
vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.

Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös-
että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi
sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja
kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin
toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes
hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota
mustikkamaat paartoivat.

Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan,
liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen
harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui
taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi
kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli
heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat
sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät
katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat
kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten
vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena
kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken
mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit
vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran
kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.

Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä
perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti
muotoaan muuttavaa taivasta.

»Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin!
Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»

Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen
vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi
raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa
vettä lähellä.

Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava
ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään
jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi
hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat
korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi
metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä
punaisia liekkejä.

Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin
rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille
olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille
palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli
koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste
päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja
hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla
polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen
hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.

Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä,
tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia
kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt
hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö
apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten,
raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän
päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas,
laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus
paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten
käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi
joelle.

Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille,
intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se
tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä
sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään
savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja
siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.

Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen
viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä
kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten
kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa
kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi
milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen
sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin
suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä
täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen
honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota
pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina
sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin
kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen
putosivat veteen.

Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin
lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja
putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti
useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa
lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja
sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan
riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä,
kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita
tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat
tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä
oksilla. Rantaan ajautuneen lieon päässä istui punainen kettu, joka ei
malttiaan eikä tarmoaan menettänyt, olipa mimmoinen paikka tahansa,
katsellen puunlatvoja. Syvämietteisessä viisaassa mielessään se
etsiskeli jotakin keinoa, jolla tämänkin kamalan vastustajan pettää.
Putaan pinnalla vilisi uivaa minkkiä, biisamia ja vesirottaa, jotka
maailmaa uhkaava tuho oli liikkeelle säikähyttänyt ja jotka nyt
luottivat siihen, että niiden suosiman kylmän elementin voima olisi
riittävä suoja. Musta uroshirvi kahden lehmän keralla ja kymmenkunta
punaista hirvasta seisoi mahaa myöden vedessä, silloin tällöin
piehtaroiden siinä itseään jäähdyttääkseen. Mutta karhuja ei tässä
omituisessa kokouksessa ollut ainoatakaan, suurta mustaa karhua itseään
lukuunottamatta, se kun oli kateellisena karkoittanut läänistään kaikki
kilpailijat.

Tilannetta hetkisen tarkasteltuaan karhu kahlasi veteen. Se upotti
päänsä veden sisään lieventääkseen polttavien silmien ja sieraimien
tuskia. Pudas oli matala siltä kohdalta, josta se siihen poikkesi, ja
pohja oli pehmeätä, sitkeätä, vastenmielistä sen jalalle. Sen siinä
seistessä ja levottomana nostellessa jalkojaan singahti sankkenevasta
savuvaipasta suuri punahehkuinen kekäle ja sattui läheisellä oksalla
kyyröttävään villikissaan. Rääkäisten kissa ponnahti ilmaan, mutta
huomatessaan putoavansa veteen, jota se inhosi, se kierteli itseään
vähän sivulle päin ja sai kiinni karhun leveästä selästä. Sen kynnet
upposivat syvään ja tuskasta mörähtäen karhu koetti ravistaa sitä irti.
Pelosta mielettömänä ja ilmeisestikin pitäen karhua vain elollisena
liekona kissa piti kiinni ja kynsi kahta kovapintaisemmin. Milloin
muulloin tahansa karhu olisi kiskaissut kissan paikaltaan ja reväissyt
sen kappaleiksi. Mutta nyt ei sen mieleen juolahtanutkaan vihastua.
Tässä ei ollut mitään yksilökohtaista. Karhu vain käsitti, että hänen
selässään oli jotakin, joka koski kipeään, ja tahtoi päästä siitä
erilleen. Kumoon heittäytyen se piehtaroi vedessä ja upotti kissan
liejun sisään. Sen ylös noustessa oli paha taakka tiessään. Mutta
nyt karhu oli tyytymätön paikkaan. Vesi ei ollut niin syvää kuin
sille olisi pitänyt. Ja sitäpaitsi se mielestään oli umpimutkassa. Se
kaipasi enemmän tilaa, enemmän ilmaa, laajempaa näköalaa, vaikkapa ei
ollutkaan muuta kuin hirmuja, mitä katsella. Työntäen syrjään pari
punaista sarvasta, jotka tuskin vilkaisivat siihen suurilla, lempeillä,
kauhua-uhovilla silmillään, se kahlasi putaan suulle. Siinä se tunsi
pyörteen, joka pyrki koskeen kiskomaan, ja meni lapojaan myöten veteen.
Aivan vieressä seisoi kömpelö naarashirvi raukeasti lepattaen suuria
korviaan ja tuijottaen, ei liekkeihin, vaan samentuneisiin aaltoihin
ja vaahtoriekaleisiin, joita kiiti siitä ohi. Sitten sen nenän editse
kaikessa rauhassa uiskenteli iso ruskea saukko. Kohottaen päänsä ja
lapansa korkealle vedestä kuin tähyilevä hylje uija silmäili koskia
ja laski sitten oikopäätä niihin, paetakseen rohkeasti virran mukana.
Ilmeisestikin se oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei pikku pudas kauan
kelpaisi pakopaikaksi. Karhu katseli sen lähtöä kaihomielin ja punnitsi
asiaa, mutta ei uskaltanut lähteä tyrskyviin aaltoihin, jyriseviin
kopruihin.

Putousten jyrinää ei kuitenkaan enää kuulunut liekkien laajalta
ahnaalta pauhulta. Hyppiessään ja hyökätessään ne melkein näyttivät
karjuvan ja oli kuin itse savupilvetkin olisivat saaneet äänen ja
alkaneet jyristä. Kuumuus kävi tukehduttavaksi, sietämättömäksi; ja
kipeniä ja kekäleitä putoili putaaseen niin tiheään, että toiset
eläimistä karvansa äkkiä kärventyessä mielettömän kauhun valtaamina
karkasivat suoraa päätä palavaan pätsiin, toisten taas kupsahtaessa
suinpäin veteen ja paikalla hukkuessa. Ne eläimet, joille vesi
oli tuttava, upottivat itsensä siihen niin syvään kuin saattoivat
ja vavistuksella odottivat lähestyvää tuhoa, mutta viisas kettu,
varovaisesti uiskenneltuaan putaan rantoja ja niitä tutkittuaan,
löysi vihdoinkin rantaäyrään alta kolon, jonka suuta vettyneet juuret
peittivät. Tämä oivallinen pikku tyyssija oli jo tunkien täynnään
biisamirottia ja minkkejä, mutta kettu kursailematta tunkeutui sisään,
työntäen toisia ulos, tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Ja kun
heimon hämärät aikatiedot kertovat, että se myöhemmin vielä pyydysti
monet jänikset ja metsälinnat miehen hylätyn raivion lahoavilla
kannokoilla, niin oli pakopaikka ilmeisestikin turvallinen.

Tulikuoleman lähestyessä karhu kuitenkin alkoi vavista. Viisasta kettua
lukuunottamatta se oli tässä kurjassa joukossa ainoa eläin, jolla
oli sen verran älyä, että se pystyi käsittämään heidän kohtalonsa
koko hirmuisuuden. Törmässä ei ollut niin suurta koloa, että sen
valtava ruho olisi siihen mahtunut. Surkeasti vinkuen se katseli
alaspäin pitkin kuohuvaa solaa, jota pitkin saukko oli paennut. Mutta
ei uskaltanut lähteä perään. Se näytti yhtä varmalta tuholta. Ja se
olikin jo vain kiehuvaa pimenevää kauhujen kujaa kahden savu- ja
liekkiseinämän välissä.

Ja pudaskin oli nyt hirmujen paikka. Sen pinta oli täynnään pieniä
eläimiä, mitä oli eloon jäänyt, siinä oli villikissa tai pari,
lukemattomia oravia, portimoita, näätiä, murmeleita, hiiriä,
pesukarhuja ja moniaita jäniksiäkin, jotka suurimman epätoivon
hetkellä olivat oppineet uimaan. Loput olivat joutuneet surman omaksi.
Hirvaistakin oli useita tuhoutunut siinä mielettömässä kamppailussa,
joka parhaillaan umpimähkään myllerteli lampareen keskellä. Paitsi
karhua pysyivät vain synkät, jäykät hirvet erillään tästä vaarallisesta
sotkusta. Ne olivat kyyristyneet syvälle veteen ja vain turpaansa
kohottelivat vähän väliä vetäistäkseen henkeensä palavaa, tukehduttavaa
ilmaa.

Sattuessaan kääntämään epätoivoiset silmänsä vastavirtaan karhu äkkiä
näki kumman otuksen, joka läpi tyrskyjen ja savun syöksyi alaspäin
häntä kohti. Ja samalla se jo tunsikin tulijan. Se oli mies, joka oli
kyyristynyt matalaksi puukanoottinsa perään ja hurjasti melallaan vettä
piesten ohjasi sitä louhien ja pystyynkarkaavien hyökyaaltojen välitse.
Peitteensä hän oli osaksi kietonut päänsä ympäri; ja takana liehuen
yksi kulma savusi ja kyti. Kanootin hän pyöräytti lahdelmaan ja hädin
tuskin pelastui kaatumasta ajaessaan viistoon hirven vedenalaiselle
selälle. Käsivarren matkan päähän karhusta hän pysähtyi, ja karhu
näki, että hänen muotonsa oli kummasti muuttunut. Suuret suonikkaat
kädet ja laihat kasvot olivat mustuneet ja näivettyneet ja silmät
tuijottivat kaameina kuopista, joitten sekä silmäkarvat että ripset
olivat kärventyneet. Siitä huolimatta hänen tulonsa tuotti karhulle
turvallisuuden tunteen. Tässä se oli hallitsijahenki, se ajatteli, jota
eivät edes tulen hirviöt kyenneet voittamaan. Se vinkui ja tuli lähemmä
kanoottia ja sen sydämessä alkoi orastaa hämärä toivo. Mies huomasi sen
ja tälläkin epätoivon hetkellä, kasvojensa irviin vääntyessä, tunsi sen
vastustajaksi, joka oli niin kauan välttänyt hänen ansansa.

»Tällä kertaa olemme molemmat kiikissä, vanha kaveri, eikö niin!» hän
mutisi hampaisiinsa, tempasi peitteen päänsä ympäriltä ja upotti sen
kanootin viereen veteen. Kietaisten sen sitten jälleen olkainsa ja
päänsä ympäri vettä valuvana ja pistäen kulman hampaisiinsa voidakseen
hengittää sen läpi paksussa savussa hän jälleen sysäsi virtaan venhonsa
ja matalalla vyöryvän savupeitteen alla kiiti koskelle. Hetkisen karhu
epäröi, vinkuen kuin koiranpenikka, sitten hyppäsi hänen peräänsä.

Karhu tietenkin oli paljoa parempi uimari kuin se itse tiesikään.
Muutaman silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen virran kamalassa
kiertävässä puserruksessa ja kiskonnassa se huomasi yleensä voivansa
pitää päänsä veden päällä ja sitten johonkin määrään kykenevänsä
suuntaansakin katsomaan.

Ensiksi se valitsi sen huonosti, kun ei ymmärtänyt veden merkkejä.
Pulikoituaan ensin puoliläkähdyksissään peräkkäisissä hurjissa
aallokoissa se huomasi edessään oikean käden puolessa tyrskyjen välillä
näköjään aivan sileän väylän. Päättäväisenä se ponnisteli sitä kohti,
veden mukana alaspäin kiitäessään. Ja se pääsikin sinne. Sen kämmenet
kolusivat pitkin pohjaa. Vimmatusti kynsien se koetti pysäyttää
itsensä, mutta mukelsikin kuperkeikan ja ponnahti pystysuoran kynnyksen
reunalta alla olevaan kirnuavaan kattilaan.

Kattila oli karhun onneksi kyllin syvä lauhduttaakseen koprun
suoranaista survontaa, ja se joutui jonkinlaiseen pyörteeseen, kunnes
tointui pökerryksistään ja taas sai henkeä vedetyksi. Sitten se pääsi
soutamaan vähän syrjään ja pyyhkäisi taas alaspäin raivoavaa koskea
laskien. Mutta nyt se oli sen verran viisastunut, että vältti moisia
petollisia tyveniä ja valitsi ennen jyrkät pauhaavat solat suurine
hyrskyineen, joissa oli vettä vahvalti ja selvä väylä.

Mies voimallisella melallaan työnnellen oli päässyt kauas edelle,
näkymättömiin, mutta karhu seurasi luottavaisena samaa tietä, jota
hän oli edellä kulkenut. Joen molemmat rannat olivat nyt hehkuvana
pätsinä, myllertelevinä mustina savunpurkauksina, joita valtavat
punaiset, keltaiset liekkiläikät repelivät. Mahtavat rungot loimottivat
moniaan minuutin muuta mullerrusta korkeammalla, sitten katkesivat ja
kaatuivat, tämän romahduksen vähääkään erottumatta kaiken rytinästä.
Kohottaessaan vedestä vettävaluvaa päätään ja vaivalla henkeä
haukkoessaan karhu toisin ajoin tunsi, kuinka hänen huulensa ja
sieraimensakin jo alkoivat kuumuudesta riutua. Mutta se ei ollut enää
toivoton, niin täydellisesti se luotti miehen johtajakykyyn.

Etelähaaran valtavesi lopulti pusertui kammottavaan kaukaloon ja
syöksyi siitä alas jyrinällä, joka kuului liekkienkin riehunnassa.
Karhu ponnisteli kovasti päästäkseen kivisille matalikoille, joita oli
rannoilla, mutta liian myöhään. Armotta vuoksi tempasi sen mukaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä se jo oli kuurnassa. Vastustamattomat
ristivirtaukset anastivat sen, pyörittelivät nurin niskoin, vetivät
veden alle. Kumeita ääniä jytisi sen korvissa ja keuhkot olivat
haljeta. Sitten se taas äkkiä ponnahti pinnalle, läkähtymäisillään, ja
tunsi, kuinka jalkain alitse luisti sileitä kallioita. Ja sitten sen
kynnet tapasivat puuta, tarrasivat kiinni kuin takkiainen ja pysyivät
kiinni. Sekunnin tai parin kuluttua se saattoi kiskaista itsensä aivan
koskesta pois ja koko voimallaan pitää kiinni muutamista pölkyistä,
jotka olivat tunkeutuneet ja suutiutuneet sivuhalkeaman leukoihin.
Aivan kuononsa edessä karhu hämmästyksekseen näki miehen kiinni pitävän
kallion halkeamasta, ruumis vedessä ja pää, silmiä lukuunottamatta,
vettävaluvaan peitteeseen kietaistunsa. Kanoottia ei näkynyt missään.

Mies loi punoittavista silmistään tuttavallisen katseen
rähjäytyneeseen, läähättävään petoon ja siirtyi pölkkyjä pitkin vähän
etäämmälle, sillekin tilaa antaakseen.

»Hauska tavata, toveri!» hän huusi. »Ole vain kuin kotonasi. Me
taidammekin olla ainoat, mitä näillä mailla on henkiin jäänyt!»

Lieneekö karhu kuullut heikkoa kaikua miehen sanoista, vai häiritsikö
sitä se, että miehen silmät kohtasivat sen katseen, kun se niin
arastellen vetäytyi kauemmaksi. Mutta tuntiessaan virran uudelleen
käyvän takapuoleensa kiinni, se taas palasi lähemmäksi ja kyyristyi
kosteveteen käden ulottuviin miehestä.

Toistaiseksi molemmat pakolaiset nyt olivat turvassa. Vettä oli siksi
vahvalti, että se peitti heidät, ja siitä nousevat kallion syrjät
suojelivat heidän kasvojaan tuhoisilta liekin löyhäyksiltä, jotka
toisinaan nuolaisivat kosken pintaa. He eivät voineet muuta tehdä kuin
odottaa.

Kaiken sen päivää ja koko yönkin (vaikk'eivät he tienneet, koska
päivä vaihtui yöksi) mies ja peto siinä makailivat rinnan henkeänsä
säilytellen, valkean raivotessa kahden puolen ja ylhäällä ilmassa.
Mutta sitten palo alkoi laimeta, jättäen molemmille rannoille hehkuvia
kantoja ja pökköjä savuamaan ja kytemään sekä vasta- että myötävirran
puolessa. Siellä täällä vain palaa soikotti enää yksinäinen kuusi.
Ilma oli nyt siksi viilennyt, että saattoi vaivatta hengittää; ja
toivottoman harmaa aamuhämärä valaisi palon hävityksiä.

Mies nousi vedestä, oikoi turtuneita jäseniään, väänteli vettä
vaatteistaan; ja niin pian tarpeemme vaihtuvat, että hän nyt käänsi
ruumiinsa lähintä tulta kohti lämmitelläkseen. Karhu vahti häntä
hätäisenä, mutta ei uskaltanut tulla likemmäksi. Se seurasi silmillään
miehen liikkeitä kuin koira. Hetkeksi se menetti kaiken aloitekykynsä.

Mies tällä haavaa älysi selkeästi vain yhden asian: ei moneen päivään
ollut mahdollista lähteä noille tulisille rannoille, ellei tulisi
rankkasadetta, joka sammuttaisi kytevät sammalikot. Mutta vähän
alempana hän huomasi tukalan pakopaikkansa ja rannan välillä hieta-
ja sorasärkän, jolle oli tarttunut muutamia pölkkyjä ja jolla kasvoi
harvassa lyhyttä raitaa ja tuomea. Se oli niin könkäistä lentävän
vihman tiessä, että pensaat olivat tulelta säilyneet, vaikka kuumuus
olikin lehdet lakastuttanut ja kähertänyt. Pölkyistä ahnaat liekit
olivat vain pihkaisia halkeamia kärventäneet. Miehen silmällä nähden
tämä särkkä pölkkyineen tarjosi pelastuskeinoja, jos sille vain oli
mahdollinen päästä. Mutta välillä kuohui syvä ja isoaaltoinen virta,
jonka hän luuli lennättävän itsensä ohi kuin oljenkorren, vaikka hän
olikin hyvä uimaan. Kun tuo karhu yrittäisi ensin, hän ajatteli!
Mutta heti senjälkeen hän älysi, ettei se merkitsisi mitään missään
tapauksessa, karhu kun hyvin suoriutuisi semmoisessakin koskessa, johon
hän olisi hukkunut kuin kissanpenikka. Hän loi kuitenkin kehoittavan
katseen karhuun ja huusi kovalla äänellä, joka voitti koskenkin kohinan:

»Lähdepäs koettamaan, veikkonen! Emme voi jäädä tähän koko päiväksi!»

Karhu luuli, että häntä syytettiin tiesi mistä kunnottomuudesta, ja
hermostuneesti vetäytyi pakopaikan alempaan päähän.

Hyvin käsittäen, ettei tässä ollut mitään muuta neuvoa kuin yrittää,
mies siekailematta ryhtyi toimeen. Hän tiesi, etteivät odotuksesta
vahvistuisi ruumiin, sen enempää kuin sielunkaan voimat. Huolellisesti
pysyen molempien uomain välisen kallioriutan selällä hän kulki ylöspäin
jakautunutta ja heikontunutta virtausta vastaan, käyttääkseen hyväkseen
kaikki mahdolliset edut tähän vaaralliseen ylitykseen ryhtyessään. Kun
hän ei enää kyennyt vastustamaan virran voimaa, hyppäsi hän siihen
niin kauas kuin saattoi ja veteli vimmatusti, toivottomuudessaankin
toivoen pääsevänsä niin kauas, että tavoittaisi särkän nenän, ennenkuin
virta ohi veisi. Mutta siinä samassa hän jo huomasi yrityksensä
toivottomuudenkin. Sen virran voimassa hän ei ollut muuta kuin kieppuva
lehti.

Karhu oli sillävälin pitänyt kiihkeästi silmällä hänen liikkeitään,
hänen vastavirtaan kahlatessaan. Sillä ei ollut käsitystäkään, mitä
tämä temppu merkitsi, mutta sen se varsin hyvin tiesi, ettei mies
voinut sitä kautta poistua yhteisestä pakopaikasta. Mutta nähdessään
miehen suinpäin heittäytyvän koskeen, rantaa kohden ponnistaen, tunsi
se itsensä hylätyksi. Vingahtavalla kirjauksella sekin hyppäsi koskeen.
Se ei uskaltanut päästää miestä näkyvistä, peläten palon muutoin taas
saavuttavan.

Se taisteli uljaasti kosken kourissa, pitäen kuonoaan korkealla; ja
vaikka vesi kamalaa kyytiä kiidätti sitä alaspäin, edistyi sen matka
kuitenkin poikittainkin. Se oli juuri saanut arvanneeksi vastustavain
voimain suuruuden ja asettanut suuntansa siten, että tavoittaisi
hietasärkän, kun mies sen hämmästykseksi ajautuikin alas sen päälle
ja kävi kaksin kourin sen pitkiin lapakarvoihin kiinni. Säikähtyneenä
tästä odottamattomasta hyökkäyksestä karhu pieksi vettä vielä
entistäkin tuimemmin. Ja mies kiersi sen peräpuolitse alemman kyljen
puolelle ja piti hellittämättä kiinni.

Pelästynyt karhu saavutti sorarannan vielä ylempänä kuin olisi
tarvinnutkaan ja laukkasi sinne kuin säikähtynyt kissa. Mutta ne
kamalat kourat eivät enää olleetkaan sen kyljessä kiinni. Kun se
kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, seisoi mies ja hengästyneenä
nauroi somerikon reunalla, ja huusi:

»Kiitos, kumppani! Jalosti sinä vetelit!»

Suuresti hämmästyneenä naurusta, jonka merkitys kävi aivan yli sen
ymmärryksen, karhu pujahti hietasärkän toiselle puolelle ja kaihomielin
katseli kyteviä rantoja.

Hengästyksestään päästyään mies alkoi vierittää kahta pölkkyä
rinnakkain tyveneen veteen, jota oli hietasärkän kainalossa. Tuomen
rihmamaisilla juurilla ja kärventyneiden pajujen pienillä vesoilla hän
sitoi molemmat pölkyt lujasti yhteen ja sitten vielä toisiakin yhtä
lujasti, kunnes hänellä oli lautta, jonka hän arveli kestävän vaikka
minkä kosken, mitä vielä oli edessäpäin. Hän tiesi, ettei järvelle ja
aukeille paljaille maille enää ollut puolta mailiakaan; ja Etelähaaran
kaikki pahimmat könkäät ja putoukset olivat jo takanapäin, senkin hän
tiesi. Hänellä ei ollut melaa eikä sauvointa, millä matkaansa ohjata,
mutta hyvällä luottamuksella hän siitä huolimatta työnsi ulos rannasta.
Tätä tehdessään hän kättään heiluttaen hyvästeli pakotoverinsa.

»Parasta, kun nyt pysyt siinä, toveri!» hän huusi, »siksi, kunnes
metsät vähän jäähtyvät. Ei sinulla ole siinä hätää mitään.»

Karhu, joka nyt oli päässyt liekkien uhkaavasta tuhosta, mutta vielä
oli hermostunut siitä, kun valtiaan käsi niin oli hänen kylkiään
kouristellut, näytti huomaavan tämän neuvon hyväksi. Ensin se kuitenkin
seurasi lauttaa syvänteen rajalle saakka, kahden vaiheilla vinkuen.
Sitten se istahti takakintuilleen ja katseli, kuinka lautta keikkui ja
kynti aaltoja, mies päällä kyyröttäen, katseli, kunnes se joen polven
taa katosi.



OVEEN KOLKUTTAVA HIRVI.


I.

Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten
lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo
— pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden
suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein
akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat
katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta
siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen
paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä
ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja
auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli
kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi
ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän
suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata
kohti riippuen.

Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon
alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja
keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät
akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu
päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi
kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta
leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita
riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista
vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä
avaran astiakaapin hyllyillä.

Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli
kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa
päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset
hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista
punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa
varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika
ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun
häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan
syrjällä hiljalleen porisemassa.

Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä
villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua
harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli
työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia
oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta,
joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen
veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista
nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin,
kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään,
saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista
voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän
oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan
luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle —
tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan
siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen
oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi
hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän
oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni
lumikokkareita.

»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon
hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet
auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»

Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun
parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.

»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se
pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi
muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai
olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja
kapineita poimimassa?»

Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se
ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän
antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen
oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen
toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas
niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan
nälänkuoliaana.»

»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin
taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä
teen sinulle seuraa.»

Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle
puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi
ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti
höyryävän padan kantta.

Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että
Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri
aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen
kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se
oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului
jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.

Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti.
Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli
jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille
antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat
siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten
nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt
joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen
hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.

»Mandy, koetaskin avata ovi!» kuiskasi äiti, astuen sukkelaan lieden
ympäri hänen rinnalleen ja tarttuen häntä käsivarteen.

Mutta nuoren immen leikkivän lapsellisen itsepäisyyden alla piilikin
uljas tyyni rohkeus.

»Joutavia, äiti!» hän vastasi matalalla äänellä. »Se luultavasti on
joku, joka on vilusta puolikuolleena ja joka ei enää kykene kunnolla
kolkuttamaan. Meidän täytyy avata ovi. Me olisimme katalia, ellemme
sitä tekisi.» Mutta kesken puhettaan hän juoksi makuuhuoneeseen ja
palasi taas paikalla, rihla kädessään. Ovelle mennessään hän tyynesti
avasi patruunapesän katsoakseen, oliko patruuna paikallaan, ja livautti
sen sitten kiinni kovalla naksahduksella, joka tarpeen mukaan saattoi
olla vieraalle varoitus.

Välittämättä äitinsä kiihkeistä kielloista Amanda vasemmalla kädellään
tavoitti salpaa, pysyen kuitenkin ovesta niin loitolla kuin suinkin ja
pitäen rihlaansa varalla, niin että se silmänräpäyksessä saattoi lentää
poskelle. Mutta ennenkuin hänen sormensa saivat salpaan koskeneeksi,
kohosi se itsestään kammottavalla tavalla hitaasti haastaan ja jykevä
ovi lensi auki. Amandan ensi mielijohde oli syöksyä sitä vastaan ja
koettaa salvata se kiinni salaperäiseltä tulijalta. Mutta ennenkuin hän
sai sen tehneeksi, sattui hän näkemään vieraan ja hämmästyen pysähtyi.
Hänen edessään seisoi koko oven pimittäen valtava hirvi, jonka sarvet
ulottuivat vielä ohi ovipielienkin, ja epäröiden pisti sisään suuren
mustan turpansa.

»Ammu! Ammu!» huusi rouva Carson. »Se koettaa tulla sisään! Ammu,
kuuletko!»

Mutta Amanda laski rihlansa alas ja puhkesi hermostuneeseen nauruun.
Jännitys oli ollut lyhyt, mutta ankara, ja huojennus oli sanomaton.
Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka kamalan pelästynyt hän oli. Mutta
hän ymmärsi vaistomaisesti eläimiä, sekä villejä että kesyjä; ja hän
piti niistä kaikista. Ojentaen kätensä hän taputteli sen suurta anovaa
turpaa.

»Pitäisikö minun ampua se, äiti? Eihän toki! Elä puhu semmoisia! Kas,
kuinka se värisee. Sitä on ajettu takaa ja se on tullut meiltä turvaa
pyytämään. Mikä on voinut säikyttää näin suuren eläimen?»

Rouva Carson oli nyt tointunut, mutta oli suutuksissaan, kun oli niin
pahoin pelästynyt.

»Ellei sinulla ole sen vertaa järkeä, että ammut sen, Mandy, niin aja
se ainakin pois ja sulje ovi sukkelaan. Koettakoonkin tulla sisään
sotkemaan, kuuletko! Mikä hävytön elukka. Suljetkos sen oven paikalla!
Päästät kaiken lämmön mäelle.»

Amanda nauroi rattoisasti.

»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan
ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi,
jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista
löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut
oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla
säikäyttänyt.»

Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä;
mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä.
Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi
muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta.
Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla
tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.

Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena
suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään
uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.

»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy!
Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet.
Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö
jauhoja!»

Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä
pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson,
jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin
kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen
turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut,
niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät
pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että
se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti
nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi
päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta
puoleksi huoneeseen.

Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin
siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä
loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä
tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma
likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä
turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.

Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia.
Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen
käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan
sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä
eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan
toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti
takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa:
»Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»

Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut
pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi
aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää
pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän
oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa
puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä
tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»

Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä
hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin
sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti
mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti,
ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt
huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan
hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa
rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta
samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi,
että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.

»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja
pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin
olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin
hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen
olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»

»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen,
eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät.
Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään
tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää.
Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä
tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»

»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä
kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se
sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja
vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä
olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»

Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.

»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä
minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan
ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko
päivää.»

Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me
saamme sen sinne», hän vastasi.

»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit
sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on
sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää
semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi
päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.

»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän
lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta
yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi
helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo
tuolta!»

Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja
pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut
ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon
ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin
kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen.
Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa
saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen
varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi,
taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki
perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.

He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten
kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle,
mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan
pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat
metsään.

»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat,
niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän
päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin
ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten
ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää
voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään
haluttanut jatkaa yritystään.

Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa
jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan.
Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli
uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat
punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin
kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan.
Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin
seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä
tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä
pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta
pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.

»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti,
sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat
sormensa, ennenkuin istui syömään.

»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva
Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen
yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit
niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä,
joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on
minun ajatukseni asiasta.»

»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä
mielin, välttäen väittelyä.


II.

Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi
ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin
kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja
nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä
kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa
rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja.
Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli
tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät
myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi
kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä,
vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka
he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki,
potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän
huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa
ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset.
Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.

Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka
hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti
iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa,
huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi,
ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä.
Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka
sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se
nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti
sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen
esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti,
että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen
äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin
vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.

Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan
sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen,
oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon
hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen
valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin
vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista.
Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia
rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein
parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.

Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja
hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin
Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja
rusinat unohtuivat.

Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti
mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi
lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa
sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia;
ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet,
korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja
väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu
tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin
varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi
hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja
sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka
poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi
leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän
ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse
ollut tukkilainen.

»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson
sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»

»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!»
vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään —
jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette
rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.

»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi
päätään.

»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa
Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille
— ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti
sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja
hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja
heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon
hoitoa kuin lapsikin.»

»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan
pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä
vilpittömän hyväksyvänä.

»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä.
»Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»

»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä
olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka
sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse
sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin
voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla
joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta
minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa
hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»

Rouva Carson väänteli käsiään.

»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa
hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme!
Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra
Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren
vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä,
niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»

Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin
matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin
tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi,
ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti
keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut
pesukarhunnahkaiset turkit.

»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka
pelästynyt sävy äänessään.

»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee»,
impi rauhallisesti sanoi.

»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti
päättävästi.

Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen
tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison
kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen
suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.

»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi
hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva
Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä
turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman
värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin
sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni
valmiiksi.»

Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla
mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi
itkeä huolesta.

»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi.
»Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti.
Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi!
mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen?
Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen,
joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle.
Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi
koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»

Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä
luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja
luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi
omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata
se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»

Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö
luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos
tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»

Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka
elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt
tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.

»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi.
»Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole
näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten
itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»

Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja
rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin
kuumaa, väkevää teetä.

Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että
sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat
häneen hämmästyneinä. »Ettepä _te_ näytä niistä paljoa välittävän!» hän
jatkoi.

Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti
nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen
varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.

»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään
vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja
onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää.
Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät
pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat
minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä
menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö
sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän
sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin
minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä
luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»

Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran
taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi
niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta
susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec
Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle
koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta
samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa
päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka
sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet
Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle
korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti
matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.

»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä
punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä
tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat,
oli samaa mieltä kuin äitinsä.


III.

Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut
valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana
ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli
erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä
näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin
Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän
ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja
käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa
herkempi kuin älykkäinkään härkä.

Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili,
lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin,
käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin
kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa
surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan,
kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret
laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran
sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat
hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta
olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja
mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan
painumatta.

Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta
saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.

Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa
valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi
itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut
lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla
ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen
tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti
lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin
saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin
paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan.
Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen
kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.

Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla.
Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys
korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että
ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä
miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle.
Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen
kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa
nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki
harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä
ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin,
ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti
moisen ajatuksen mielestään. _Hänen_ kimppuunsa eivät mokomat
hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän
anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä
apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi
eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.

Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän
ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään
hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä
kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa —
hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi.
Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja
hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi
potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi
pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla
pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran
kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon
vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.

Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko
huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla
niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi
kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin
hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri
päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja
Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.

Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja
pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen
— että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin
silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin
lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.

Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen
puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross,
jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata
kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen
kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla
suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä
pyydettäisi ajamaan.

»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.

»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo
eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin
tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä
ajaisi kukaan muu kuin minä.»

»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori
mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin
itse kävi istumaan.

Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman
merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä
leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi
olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä
harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan
kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen
pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella.
Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta,
että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt
vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen
ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen
luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec
Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi
vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun
Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa,
ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan
lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli
sangen hauskaa.

Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja
matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät,
ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa.
Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän
kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi
kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi
ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli
tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten
moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän
vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.

Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä
äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä
tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja
kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.

»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä
hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»

»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita
lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka
ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta
ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun
jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»

»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa
saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»

»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.

»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda
vastaan kärsimättömästi.

»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy
Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»

»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»

Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä
ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla
toinen, hieman matalampi.

Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.

»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross.
Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa
alle, kunnes tapasi colttinsa perän.

Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa
menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä
kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä
herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa,
pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.

»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän
arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»

Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen
mieleensä.

»Ehkä ne _ovat_ ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se
on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»

»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en
minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden
hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa
sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»

»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen.
»Mutta kestääkö sitä juhtanne?»

Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan
pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti
haluavan käydä vihollistensa kimppuun.

Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään
puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös,
se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni
onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko?
voisitteko te?»

»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen
tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»

Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se
sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän
hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos
olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.

Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja
ilmeisen kiihkeästi.

»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne
ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»

Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki
kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.

Amandan sydän seisahtui. »Hyvä Jumala!» hän huohotti. »Se on isä!»


IV.

Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia,
mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia.
Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan
mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän
alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin
tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen
puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen
lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan
keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan.
Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.

Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun
ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen
vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä
hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.

Sudet olivat syöksyneet eteenpäin, mutta eivät olleet vielä juuri
siihen määrin rohkeuttaan kannustaneet, että olisivat hänen kimppuunsa
käyneet. Kolme niistä seisoi ja tuijotti häneen hampaat irvissä,
vihrein silmin. Salamannopea kirveen sivallus vakuutti niille, että
mies vielä oli liian vaarallinen, ja ne vähän peräytyivät. Ne tiesivät,
että niillä oli aikaa odottaa. Mutta niitä ei haluttanut odottaa. Pari
kolme istahti lumelle pettyneen näköisinä ja alkoi kärsimättömyydessään
ulvoa — ehkäpä kutsuakseen muitakin sukulaisiaan avuksi, lopettaakseen
saaliin paikalla.

John Carsonin mieleen välähti ruma pelko, että hän ehkä oli säärensä
taittanut — ettei hän, kipujen uuvuttamana ja salakavalan pakkasen
jäätämänä, lopulti jaksaisi torjua päältään pelkurimaista susiparvea.
Pamppailevin sydämin hän tunnusteli sitä paikkaa, jota särki. Pian hän
oli selvillä siitä, ettei luuta ollut murtunut. Mutta selvää oli, että
hän oli venähdyttänyt jonkun suurista säärijänteistään. Kauanko, hän
ihmetteli, hän mahtaisikaan viipyä matkalla kotia kompuroidessaan ja
syli syleltä, tunti tunnilta, perässään vetäen voimatonta jalkaansa,
taistellen susia vastaan, jotka kävisivät vain rohkeammiksi hänen
kurjan tilansa huomatessaan? Hän puri hammasta ja päätti ryhtyä
taisteluun, riisui jaloistaan lumikengät, jotka nyt olivat hyödyttömät,
ja nousi toiselle jalalleen, ehjää lumikenkäänsä kainalosauvana
käyttäen. Suoriutuisiko hän yrityksestä? Ainakin hän aikoi ponnistaa
viimeiseen saakka.

Hänen siinä seistessään ja oikoessaan jäseniään sankarimaisen vihan
vallassa, kantoi hänen korviinsa äkkiä kulkusien helinää. Hän päästi
julman huudon. Naisen ääni ja miehen vastasivat. Hänen ihmeekseen
oli naisen ääni Amandan. Mutta hänen hämmästyksensä muuttui aivan
mielenhämmennykseksi, kun minuutin perästä tien mutkan takaa ilmestyi
valtava hirvi, joka voitokkaasti kaaloi kinoksien läpi ja perässään
veti kuormattua laitarekeä. Sudet levottomina peräytyivät takaisin
tämän kumman ilmestyessä, Laitareestä pamahti laukaus ja pian
toinenkin, ja yksi susista kaatui ja potki maassa ääntä päästämättä.
Muut kääntyivät ympäri ja pakenivat metsän peittoon sitä kyytiä, että
maha lunta viisti. Siinä samassa kummat ajoneuvot pysähtyivät aivan
hänen eteensä, hirvi korskuen ja päätään pudistaen, ikäänkuin vaatien
koko voiton kunnian itselleen.

»Isä! isä!» huusi Amanda äänellä, joka jo värähteli hermostuneen
itkuunpuhkeamisen rajoilla, hypäten samalla reestä ja kaaloen hänen
luokseen, »mitä — mitä on tapahtunut?»

John Carsonin rehevä rintanauru tyynnytti häntä.

»Ei muuta kuin pieni kuperkeikka ja venähdytin sääreni», hän sanoi.
»Mutta satuitpa sinä oikealla ajalla paikalle, Siis, sinä ja tuo
sirkuksesi. Niillä kehnoilla oli oma mielensä siitä, kuinka minut
piti parantaa, ja kun emme voineet siitä sopia, niin tässä oli syntyä
tappelu.»

»Voi, isä!» kuiskasi Amanda. Ja ajatellessaan sitten, mitä olisi
tapahtunut, jos hän olisi jatkanut matkaa suoraan kotia, Mustan joen
tielle ensinkään poikkeamatta, hän tuli niin liikutetuksi, että istui
lumelle ja alkoi itkeä.

»Älä nyt! Älä pelkää, sydänkäpyni!» pyyteli isä häntä huolestuneena.
»Se on kaikki ollutta ja mennyttä. Ne menivät hiiteen kaikki. Ja kaikki
on taas hyvin.»

»En minä luule neiti Carsonin pelkäävän», sanoi Alec Ross
kuivakiskoisesti. »Hän on urhoollisin nainen, mitä on maan päällä.
Mutta hän on vähän liiaksi rasittunut. Tulkaa, neiti Carson, jos
tahdotte kääntää elukkanne ympäri, niin autamme isänne rekeen ja viemme
hänet kotia niin sukkelaan kuin suinkin.»

Kotomatka ei tuntunut pitkältä Alec Rossista sen enempää kuin
Amandastakaan; eikä iso John Carsonkaan kaikista tuskistaan huolimatta
näyttänyt ikävystyvän. Vaikkapa hänen kasvonsa tuon tuostakin
kalpenivatkin laitareen kinoksissa kallistellessa ja tuskain sitä
myöten vihloessa, niin ei sitä paljoakaan huomannut, ja hänen
miehuullinen äänensä pysyi rattoisana kuin ennenkin. Paljon hän kyseli,
paljon hänelle piti kertoa, ennenkuin hän käsitti, minkä onnellisen
ihmeen johdosta Amanda niin täperimmällä hetkellä oli hänen avukseen
saapunut. Kun heidän kulkusiensa helinä ja puheensa saivat rouva
Carsonin ovelle lähtemään ja hän hämärässä valossa näki Amandan ja
nuoren Rossin melkein nostavan hänen miehensä reestä, syöksähti hän
parkaisten ulos lumeen. Mutta säikähdys pian vaihtui kiitollisuuteen ja
iloon, kun hän kuuli, miten hänen miehensä oli pelastunut.

Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen
Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa
jyrkästi.

»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.

»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen
kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä
kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä
aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»

»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.

»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?»
kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa
kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin
paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille
vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti?
Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»

»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on
Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin
paljoa ajastaan.»

»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna
matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme
pidämme teidät, se on varma.»

Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän
sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä
hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.

»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi
hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä
Settlementiin kuin jäädä tänne.»

»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota
salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ylämaan kansa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.