Title: Haukkavuoren aarre: Kertomus
Author: Parmanen, Eino I.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haukkavuoren aarre: Kertomus" ***


HAUKKAVUOREN AARRE

Kertomus


Kirj.

Eino I. Parmanen



Helsingissä,
Yrjö Weilin, kustantaja,
1907.



                       MOTTO.

      Kaikki mikä tuntuu uskomattomalta, ei ole valetta,
      Kaikki mikä tuntuu uskottavalta, ei ole totta.



Ensimäinen osa.



I.


Louhijärvi, kotiseutuni, on Etelä-Pohjanmaan pitäjiä. Se on
laajatasankoista, siellä ja täällä pienien metsä-alojen katkaisemaa
niitty- ja peltomaata. Vuolas Louhijoki, laskien etäällä Pohjanlahteen,
virtaa monimutkaisena sen keskitse ja jakaa sen suuriin kyläkuntiin.
Etenkin Kirkonkylä on mahtavan näköinen. Siellä onkin talo talon
vieressä, ja minne vain luo katseensa, on silmänkantamiin ulottuvia,
runsasta satoa lupaavia viljelysmaita. Juhlallisena kohoaa täällä
pitäjän kirkkokin. Se tosin on jo vanha ja vain vaatimattomasti
puusta rakennettu, mutta sittenkään se, vähäisellä mäkitörmällä
seisten, ei ole vaikutustaan tekemättä. Kauvas, näet, näkyy sen
päreinen, suippeasti korkeuteen nouseva katto, ja toisinansa, auringon
itäiseltä taivaanrannalta yletessä, sen punaiseksi maalatut seinät
valkoisine ikkunapuitteineen hohtavat loistavan kirkkaina, ja sen
ikkunat, moninaisesti välkähdellen, hohtavat kullalle. Usein kuitenkin
katse suuntaantuu kirkosta kaukaiseen itään. Siellä, pitäjämme
etäisimmillä rajamailla, kohoaa taivaanrannalla korkea ja jylhä
Haukkavuori, ja auringon ensimäiset säteet leikkivät niin kummasti
sen harmaakallioisella, miltei puuttomalla päälaella. Koko taivas on
ikäänkuin tulessa, ja aurinko nousee punertavana, majesteetillisena,
ja yhä laajemmaksi kasvaa valokehä, yhä edemmäksi väistyvät vuorta
peittävät tummat, öiset varjot, ja vähitellen koko vuori kylpee mitä
kirkkaimmassa väriloistossa. Suurenmoinen todellakin on näytelmä,
mutta onpa Haukkavuori muutenkin huomiota herättävä. Seitsemän kirkkoa
sanotaan sen korkealta huipulta nähtävän ja laajalti maata ja metsää,
jokia ja järviä, ja kerran, monta, monta sataa vuotta sitten — niin
kertoo tarina — on Haukkavuori ollut meren ympäröimänä. Kaukaa oli
sinne silloin purjehtinut pystynokkainen laiva. Siinä oli outoa kieltä
puhuvia, hurjannäköisiä miehiä. Nämät laskivat maalle ja kantoivat
rannalle suuren, painavan arkun. Tämän vartijoiksi he jättivät kaksi
miestä, mutta muut heistä lähtivät saarena olevaa Haukkavuorta
samoamaan. Ketään he kuitenkaan eivät tällä matkallaan tavanneet,
sillä Haukkavuorella ei ollut asujamia. Silloin he palasivat jälleen
arkun luo, nostivat sen hartioilleen ja kantoivat ylös metsäistä
vuoriharjannetta. Olisivatpa he tienneet, että pieni lappalaistyttö
koko ajan tarkasteli uteliaana, joskin samalla pelokkaana, heidän
toimiaan rannalla. Veneellään hän oli soutanut saarelle likeiseltä
mantereelta ja pysytteli nyt arkana mereen pistäytyvän kalliokielekkeen
suojassa. Sinne häntä ei voitu huomata. Kun miehet lähtivät arkkuineen
rannalta, silloin hän astui veneestään ja aikoi seurata heitä. Notkeana
kuin kärppä hän pujotteli taajan lepikön läpitse ja juoksi sukkelana
kuin orava rinnettä ylös, mutta samalla risukko rasahti pahasti hänen
jalkojensa alla, ja miehet pysähtyivät kuuntelemaan. Silloin hänkin
seisahtuu ja sydän kurkussa kumartuu piiloon ison kiven taa, mutta
jo miehet lähtevät eteenpäin. Eräs heistä kuitenkin epäluuloisesti
vilkaisee taaksensa, ja katse saa tuiman, uhkaavan sävyn. Tällöin
lappalaistyttö ei enää uskalla outoja vieraita seurata, vaan vetäytyy
takaisin veneensä luo. Täällä hän odottaa iltaan saakka. Silloin vasta
miehet palaavat laivansa luo, mutta ilman arkkua. Minne olivat he
jättäneet sen? Luultavasti piiloittaneet jonnekin, niin lappalaistyttö
arveli, ja varmasti oli siinä paljon aarteita, sillä kovasti oli
arkussa kilahtanut, kun miehet nostivat sen maasta, ja raskaalta se
oli näyttänyt. — Vielä hetkisen viivyttyään rannalla ja keskenään
oudolla kielellään puheltuaan miehet nousivat laivaansa, työnsivät
sen syvemmälle vedelle ja olivat pian kadonneet illan hämärään, eikä
milloinkaan enää heitä Haukkavuoren seuduilla näkynyt. Mikä oli tullut
heidän kohtalokseen? Siitä olisi ehkä meri voinut antaa tietoja. Pari
päivää heidän lähtönsä jälkeen, näet, kauhea hirmumyrsky oli raivonnut
merellä, ja eräälle läheiselle rantamalle oli ajautunut haaksihylky.
Tämän lappalaistyttö oli tuntenut vieraitten alukseksi, mutta missä he
itse olivat, siitä ei haaksihylyssä ollut merkkiäkään. — Tarinan mukaan
olisi siis Haukkavuorella aarteita olemassa.

Koska taru oli saanut alkunsa ja oliko sillä vähintäkään tositapahtumaa
pohjana, siitä ei varmuudella kukaan mitään tietänyt. Polvesta polveen
se oli kulkenut perintönä ja — oli kuinka oli — jo monta kertaa oli
sen houkuttelemina ollut Haukkavuorella aarteen etsijöitä. Satuna
sitä useimmat kuitenkin pitivät, mutta semmoisenakin oli sillä
viehätysvoimansa, ja talvisin takkavalkean ääressä tahi kesäisin,
vienon iltahämyn kattaissa maata, vanhemmat usein kertoivat lapsilleen
salaperäisestä, Haukkavuorelle kätketystä arkusta ja siinä olevista
suurista aarteista.

Niin oli minullekin tehty, ja usein sen johdosta — isäni oli talokkaana
Louhijärven kirkonkylässä, ja sijaitsi kotini ihan kirkon likellä —
menin tupamme ikkunaan ja katselin sieltä, ajatuksiini vaipuneena,
kaukana idässä siintävää koreata Haukkavuorta. Kummallinen oli vuori
todellakin, kun se semmoisen tarinan oli saattanut loihtia kansan
suuhun. Lapsen mielikuvituksessani se esiintyi mahtavana, pilviä
tavoittelevana jättiläisenä. Humisten sen ikivanhat hongat puhuivat
hämärästä satujen ajasta, olemattomista aarteista ja veden vellovan
valtaan kadonneista merirosvoista. Merirosvoiksi, näet, isäni oli
selittänyt minulle tarinassa mainitut outokieliset.

Noin kolme penikulmaa oli kirkolta Haukkavuorelle, mutta niin
korkeana se kohosi yli muun maiseman, että sittenkin saatoin sen
rajapiirteet aivan selvästi eroittaa. Aivan aiheettomasti en siis sitä
jättiläiseksi ajatellut ja mielelläni olisin käynyt vuorella. Sen
huipulta näkisin kirkot ja paljon kaunista luontoa, josta minulla nyt
ei ollut aavistustakaan, mutta — vaikka jo olin neljännellätoista —
syystä tai toisesta ei isä ollut minua vielä Haukkavuorelle laskenut.
Pääsisinköhän sinne edes tänäkään kesänä? Kysyin isältä. "Jos nyt
keräilet ahkerasti kasveja", hän sanoi — olin lyseon kolmannella
luokalla ja minun oli kesän kuluessa koottava viisikymmentä kasvia
— "niin lähdemme sinne kaikin heinätyön loputtua. Siihen menee
luultavasti vielä noin pari viikkoa".

— Mitä, isäkin tulee mukaan, huudahdin iloisena.

— Tulen.

— Ja silloin isä näyttää kirkot?

— Näytän.

— Sekä paikan, minne laivan kerrotaan laskeneen?

— Teen senkin.

Olin tyytyväinen. Vihdoinkin tulisin siis Haukkavuorelle pääsemään.

— Etkö aarettakin toivoisi näkeväsi? kysyi nyt isä vuorostaan.

— Aarretta? Eihän sitä ole olemassa.

— Eikö ole?

Laskiko isä leikkiä, vai puhuiko hän vakavasti? Kapsahdin häneen,
mutta hänen kasvoistaan en saanut sitä selville. Silloin vavahdin ja
mielessäni heräsi ensi kerran epäilys. Olisiko ehkä tarina sittenkin
oikeassa?

Samalla isä toisti kysymyksensä.

— En tiedä, vastasin epäröiden ja ajatuksiini vaipuneena lähdin ulos.

       *       *       *       *       *

Alun kolmatta viikkoa meni heinäntekoon, ja koko sen ajan olin
ahkerasti keräillyt kasveja — jo oli minulla niitä hiukan yli
neljäkymmentä — mutta niinpä olikin isän lupaus ollut minua
uutteruuteen houkuttelemassa. Miltei heti heinäajan päätyttyä isä
eräänä varhaisena aamuna valjastikin vanhan Hiirakon kirkkorattaitten
eteen, jota — toisin kuin muita hevosiamme — ei tällä kertaa oltu
laisinkaan käytetty heinätyössä. Sitten äiti tuli pihalle molempien
siskojeni, Ennun ja Annan kanssa ja ottaen jälkimäisen syliinsä istahti
isän viereen etu-istuimelle. Ennu, joka jo oli täyttänyt seitsemän
vuotta — Anna oli vasta viidennellä — istui kanssani taka-istuimella.
Kahvivehkeet olivat vasussa ja sen sekä pienessä paperipussissa olevat
vehnäset isä oli asettanut heiniin istuimen alle.

       *       *       *       *       *

Aamu, jolloin lähdimme Haukkavuorelle, oli kauniin herttainen. Aurinko
nousi paraillaan itäiseltä taivaankulmalta, ja kastehelmiä oli vielä
maassa. Etäältä kuulsi Syvässelän pinta loistavan kirkkaana, mutta
vielä etäämpää näkyi matkamme päämäärä.

Hiirakko, jonka jalkoja kahdeksantoista vuotta kangistutti, juoksi vain
verkalleen, mutta kului matka sittenkin.

Ensin oli laajoja peltomaita edessämme ja siellä täällä, kahden puolen
tietä, oli taloja punaisiksi maalattuine seinineen ja valkoisine
ikkunapuitteineen.

Vähitellen tien sivusta muuttui metsäiseksi — olimme jo ulkopuolella
kylän — ja kirkasvetisen lammen rannalla näkyi sorsa puikeltavan.

Metsästä kuului peipposen liverrystä, ja yli mahtavan hongikon leijaili
tuimakulkuinen kotka. Oliko se huomannut peipposen? Siltä ei näyttänyt.
Kohden sinitaivasta kohoten se suuntasi lentonsa pohjoiseen päin ja
pian se oli kadonnut etäisen metsäkulman taa.

Jo oli Haukkavuorikin lähenemässä, ja aurinko valaisi täydellä
terällään heinäkuun aikuisessa pukimessa olevaa luontoa. Vielä puolen
tunnin matka, niin saisimme vanhan Hiirakon riisua valjaista.



II.


Ihan Haukkavuoren kupeella oli pienen peltomaan ympäröimänä vähäinen
torppa. Joskus olivat sen seinät olleet punaisiksi maalatut ja
ikkunapuitteet valkoisiksi, mutta nyt oli maalista tuskin mitään enää
jälellä. Seinät olivat harmaat ja paikoin sammaltuneet, ikkunapuitteet
lahot, ja ennen ehjät ruudut olivat tuohilla paikatut. Sammaleinen
oli torpan päreinen kattokin ja uunipiippu osaksi rikki. Mustana se
törrötti kohden siniseltä hohtavaa taivasta. Ränsistynyttä ja huonoa
oli kaikki torpan ulkopuolellakin. Puinen säleaita oli puoleksi
kumossa, ja vanha, torpan vieressä oleva tallirakennus oli miltei
katotta, mutta niinpä — sen sain myöhemmin kuulla — ei siellä moneen
vuoteen ollutkaan ollut asujainta. Ainoa, mikä vielä oli joltisessakin
kunnossa, oli pienoinen saunarakennus metsän rajalla. Kuusikkoa ja
korkeaa hongikkoa näkyi tämän taustalta, ja vilkaskulkuinen puro
virtasi alas vuorista rinnettä. Torpassa asui vanha, Turkin sodan
aikuinen sotilas vaimonsa ja yhden tyttärensä kera.

Toisinaan oli Pekka — se oli sotilaan nimi — aivan pienenä ollessani
käynyt kotonani. Tällöin hän oli hypitellyt minua polvillansa ja
kertonut kummallisia kertomuksiaan Turkin sodasta, johon hän itsekin,
mikäli varmalta taholta tiedettiin, oli hyvin urhoollisesti ottanut
osaa. Mitalin hän olikin saanut urhoollisuudestansa, ja huvityönäni oli
ollut — Pekan meillä pistäytyessä — pidellä sormillani hänen rinnallaan
olevaa mitalia.

Moneen vuoteen ei nyt kuitenkaan Pekkaa ollut meillä näkynyt. Lähenevä
vanhuus oli estänyt häntä pitkälle liikkumasta. Vielä oli hän kuitenkin
mielessäni ja suuresti ilostuin, kun isä — meidän Haukkavuorta
lähetessä — ohjasi vanhan Hiirakon kulun kohden ijäkkään sotilaan
vaatimatonta asumusta. Jo aikaisemmin oli äitini kaukaa rattailta
osoittanut kädellään torppaa ja maininnut entisen, hyvän tuttavani
siellä asuvan.

Erittäin ystävällisesti meitä otettiin torpassa vastaan. Pekka itse
riensi ulos ja tarjoutui riisumaan hevosen valjaista. Pian Hiirakko
olikin vapaa rattaitten edestä ja vietiin talliin. Isä otti rattailta
heiniä sen syötäväksi, haki sangolla vettä saunan takaa näkyvästä
purosta, ja sitten lähdettiin yhdessä Pekan seurassa sisään. Pienestä
eteisestä tulimme tupaan. Siellä äiti Ennun ja Annan kanssa jo istui
penkillä, ja vilkkaasti hääräsi takan ääressä torpan vähän alulla
kolmattakymmentä oleva tytär.

— Liisa, sanoi Pekka hänelle — paneppa nyt kahvi tulelle!

— Olen juuri hommassa, isä, vastasi Liisa.

Samalla avautui tuvan perältä ovi, ja huoneesta astui sisään torpan jo
ijäkkääksi käyvä emäntä.

Liisa ja hän olivat hyvin toistensa näköiset. Molemmilla oli pitkä,
solakka vartalo ja siniset, suuret silmät. Liisan tukka oli pellavainen
ja vahvassa palmikossa. Äidin hiukset olivat tummemmat, mutta selvästi
saattoi huomata, että nekin ennen olivat olleet väriltään pellavahkot.
Kuusikymmentä ikävuotta oli tuonut niihin mukanansa muutamia harmaita
suortuvia.

Pekka oli vaimoansa hyvän joukon neljättä vuotta vanhempi. Leini
jaloissa oli hänet ennen aikaa vanhentanut. Tukka oli miltei kokonansa
harmaa ja samoin rinnalle valtoimenaan valuva täysipartakin.
Terästä oli kuitenkin vielä harmaissa silmissä ja koukistumatta
kolmikyynäräinen vartalo. Nuoruudessansa hän oli kaartissa ollut
alaupseerina ja semmoisena hän oli jo mainittuun Turkin sotaankin
ottanut osaa. Nyt hän vanhoilla päivillään nautti pientä eläkettä ja
muisteli entisiä sota-aikoja.

Suruakin oli Pekalla ollut. Noin kymmenen vuotta sitten hänen ainoa
poikansa, nimeltä Pentti, oli lähtenyt Amerikkaan, ja sen jälkeen ei
hänestä ollut mitään tietoja tullut, joten vanhemmat luulivat varmasti
häntä kuolleeksi. Olisihan hän muuten edes jotakin heille olostaan
kirjoittanut.

Olletikin ensi alussa oli ajatus Pentin kuolemasta tuntunut heistä
sangen katkeralta, sillä niin hyvä, niin reipas hän oli ollut.

Vain hetkiseksi, korkeintaan pariksi vuodeksi hän oli sanonut
lähtevänsä ja sitten palaavansa isäänsä ja äitiänsä kotitoimissa
auttamaan.

Kovin olisikin nyt apu ollut tarpeen, sillä ei Pekasta enää ollut
raskaaseen ulkotyöhön, eikä Liisastakaan vaimoisena, vaikka hän kyllä
parastaan yritti, ollut kaikkeen. Sen tähden torpassa kaikki tahtoikin
joutua hunningolle ja huonoon kuntoon.

Näin Pekka puhui liikutettuna poikaansa muistellen, ja kyyneliänsä
vaivoin pidätellen istui emäntäkin.

Katsahdin nyt Liisaan. Uutterana hän puuhasi takka valkean ääressä,
pani kahviin sikuria ja kohensi tulta.

Samalla Pekka — salavihkaa pyhittyään kyynelkarpalon silmänurkastaan —
otti Ennun ja Annan polvilleen, keinutteli heitä hetken aikaa ja alkoi
sitten kertoa heille satuja. Silloin minäkin siirryin häntä likemmäksi.

Sadut olivat Haukkavuoresta, ja usein olin ne ennenkin kuullut,
mutta siitä oli jo pari vuotta, joten mielellänikin kuuntelin niitä
uudestansa.

"Eräs mies", kertoi Pekka, "kulki kerran eksyksissään Haukkavuorella.
Jo oli hän harhaillut pitkän aikaa, mutta vieläkään hän ei tietänyt
mitään ilmansuunnista. Silloin hän päätti kiivetä vuorta ylöspäin.
Siten hän ehkä tulisi vuoren huipulle ja näkisi sieltä ihmisasuntoja.
Hän lähtikin kulkemaan, mutta jo muutaman askeleen otettuansa
hän tunsi itsensä sanomattoman väsyneeksi ja istahti levähtämään
suurta kiveä vastaan. Pian hänen silmäluomensa ummistuivatkin ja pää
painui rinnalle, mutta unenhorroksissaan hän oli kuulevinaan ilkeätä
harakan naurua. Silloin hän havahtui ja huomasi nukkuneensa suureen
hopea-ankkuriin nojaten. Kiireesti hän hypähti ylös ja ihmeekseen hän
ei enää laisinkaan ollut väsyksissä, mutta ankkuria hän ei kuitenkaan
jaksanut paikaltakaan hievahtaa. Niin iso ja raskas se oli. Mikä siis
oli neuvoksi? Mies, hänen nimensä oli Matti, lähti uudelleen kiipeämään
vuorta, mutta matkalla — osatakseen takaisin hopea-ankkurille — hän
puukollaan veisteli puihin rasteja. Helposti hän löysikin nyt vuoren
huipulle ja sieltä ihmisten luo. Hän tuli suureen ja komeaan taloon ja
kertoi ankkurista, mutta kaikki nauroivat hänelle, eikä kukaan lähtenyt
hänen mukanaan. Silloin hän meni vähäiseen mökkiin, missä asui kolme
köyhää veljestä. He uskoivat häntä ja lupasivat tulla hänen mukanansa,
ja pian kaikki neljä miestä olivatkin hopea-ankkurilla, mutta nytkään
he eivät jaksaneet sitä liikuttaa. Silloin he näkivät pienen peipposen,
joka lennellen ilmassa lauloi: 'Kumartakaa ensin seitsemän kertaa,
kumartakaa ensin seitsemän kertaa!' Miehet tekivät niin, ja nyt ankkuri
nousi helposti, mutta sen sijaan heidän jalkansa olivat ikäänkuin
kasvaneet maahan. Peipponen viserteli taasen: 'Kääntäkää päänne
kolme kertaa vasemmalle, kääntäkää päänne kolme kertaa vasemmalle!'
Miehet noudattivat neuvoa, ja silloin heidän jalkansa irtaantuivat,
mutta samalla alkoi maasta heidän ympärillään kohota virvatulen
kaltaisia liekkejä. 'Polkekaa maahan kolme kertaa!' lauloi peipponen.
He tottelivat, ja virvatulet katosivat. Silloin peipponen laskeutui
maahan heidän eteensä ja muuttui äkkiä ihmeen ihanaksi, loistavasti
puetuksi kruunupäiseksi immeksi. Oikeassa kädessään hänellä oli
kultaomenainen valtikka. Ojentaen sen juhlallisesti miehiin päin hän
käski heidän ankkurineen kiirehtimään Haukkavuorelta, mutta matkalla
he eivät saisi sanaakaan vaihtaa keskenänsä ennenkuin ehtisivät vuoren
juurelle. Miehet lupasivat sen ja lähtivät liikkeelle. Silloin kaunis
impi muuttui jälleen pieneksi peipposeksi. Iloisesti viserrellen se
seurasi heitä. Mikään ei ollutkaan enää heidän kulkuansa estämässä, ja
jo olivat miehet miltei vuoren juurella, kun äkkiä pitkäkoipinen jänis
hypähti pensaikosta heidän jalkoihinsa. Silloin miehet kumartuivat
tarttuaksensa jänikseen ja unohtaen varoituksen huusivat toisilleen
innoissaan: „Ottakaa kiinni!” Samalla kuului hirmuinen jymähdys
ikäänkuin ukkosen jyrinä, ja hopea-ankkuri katosi tulena heidän
käsistään. Jäniskin oli kadonnut. Se oli muuttunut rumaksi harakaksi,
joka ilkeästi nauraen lensi vuorelle. Pientä, hyvää peipposta ei
sitävastoin enää laisinkaan näkynyt. Etäältä kuului tosin sen
surumielistä laulua, mutta pian sekin vaikeni. Turhaan miehet myös
etsivät hopea-ankkuria. Eivätpä he löytäneet enää edes rasteja, joita
Matti oli tehnyt puihin. Nekin olivat hävinneet, ja miehet saivat
tyhjin toimin palata vuorelta. Sitten sen koommin ei olekkaan kukaan
nähnyt Haukkavuorella hopea-ankkuria, ja liekkö sitä koskaan ollutkaan."

Näin Pekka taruili meille ja vielä hän kertoi toisenkin sadun. Se oli
tytöstä ja pojasta, jotka luvatta olivat lähteneet Haukkavuorelle
marjaan. Hekin siellä eksyivät ja joutuivat ruman ja häijyn noita-akan
pariin, mikä vei heidät asuntoonsa, suureen, kallion sisässä olevaan
palatsiin. Siellä oli paljon rikkautta, kultaa ja hopeata, mutta
sittenkin kauhea olla, sillä huoneissa oli aina pimeä, sisiliskoja
oli lattioilla, matoja seinissä ja kammottavat huuhkajat ja yölepakot
lensivät nurkasta nurkkaan. Vihdoin lapset kuitenkin pääsivät
noita-akan luota pakoon pienen kerjäläispojan avulla, jonka hyvä
metsänhaltija oli äidin rukouksesta lähettänyt heitä hakemaan.
Seikkailu päättyi sillä, että lapset kotiin tultuaan pyysivät äidiltään
anteeksi tottelemattomuuttaan ja lupasivat vast'edes aina olla hänelle
kuuliaisia.

Tämmöisiä olivat Pekan sadut, nekin omiansa lisäämään sitä salaperäistä
taruverhoa, mihinkä Haukkavuori oli kietoutunut. Mitenkä ne olivat
syntyneet? Epäilemättä ne eivät olleet Pekan keksintöä, sillä siksi
yleisesti niitä kerrottiin. Kuulinpa kerran pitäjämme kirkkoherran
lausuvan isälleni arvelunaan — siitä oli nyt noin pian kolme vuotta —
että aarretarina olisi vanhin ja muut siitä vilkkaan mielikuvituksen
kehittämiä. Oliko hän oikeassa? Ehkä, ehkä. Sen saatoin kuitenkin
huomata, että aarretarina kertomuksineen lappalaistytöstä ja
merirosvoista oli ainoa, jolla todellakin voi olla eletyt tapahtumat
pohjana. Muut olivat siksi ilmeisesti kaikkea tosiperäisyyttä vailla
olevia satuja etten minäkään niitä lapsen ymmärrykselläni muuna pitänyt.

Lopetettuansa satunsa noita-akan palatsista Pekka laski Ennun ja Annan
polviltaan lattialle ja nousi ylös. Kahvi, näet, oli valmiina, ja
Liisa pyysi meidän sitä huoneeseen juomaan. Siirryimme siis tuvasta
sinne. Siellä isä ja äiti ottivat ensimäisinä kuppinsa, sitten Pekka
perheineen. Me, lapset, saimme äidin määräyksestä hetkisen odottaa,
mutta pian tuli meidänkin vuoromme.

Kahvia juodessamme vanhemmat haastelivat ensin keskenään kaikenlaisista
yleisistä asioista, mutta vähitellen — en tiedä miten — johtui näistä
keskustelu myös Haukkavuoren aarteeseen.



III.


Kuka ensiksi otti puheeksi Haukkavuoren aarteen, sitä en enää muista.

Siitä mainittaessa Pekan suu meni pilkalliseen hymyyn, mutta pian hänen
kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja vasen kyynärpää pöydällä, käsi poskeen
nojaten hän istui ajatuksiinsa vaipuneena.

Toisinansa välkähti Pekan silmissä niin kummasti, ja syvä huokaus nousi
hänen rinnastansa.

Äkkiä hän tuskastuneena nousi lavitsalta ylös ja astui sanatonna tupaan.

Kiivain, joskin raskain askelin hän mitteli tämän lattiata, mutta
odottamatta hän seisahtui, löi kädellä otsaansa ja mumisi jotakin
itsekseen.

Oudostuneina katselimme avoimesta ovesta Pekkaa. Mikä häntä vaivasi?
Käsittämättömältä tuntui hänen käytöksensä.

Kauvan emme tarvinneet odottaa selitystä. Pekka astui tyyntyneenä
jälleen huoneeseen. Lyhyesti naurahtaen hän istahti entiselle
paikalleen ja alkoi puhella vapaasti ikäänkuin mitään ei olisi
tapahtunut.

"Merkillistä", hän sanoi, "kuinka kummasti minuun vaikuttaa, kun
vaan kuulen Haukkavuoren aarteesta puhuttavan. En usko koko aarteen
olemassaoloon, mutta toisinansa herää kuitenkin epäilys rinnassani, ja
silloin todellakaan en tiedä mitä ajattelisin. Äskenkin johtui mieleeni
kuinka nuorena, kahdeksantoista ikäisenä nuorukaisena välistä samoilin
Haukkavuoren rinteitä päiväkausia. Hain aarretta niinkuin moni muu oli
tehnyt ja on jälkeenpäin tehnyt, mutta luonnollisesti minkäänlaisitta
tuloksitta. Olin tosin kerran löytävinäni jonkinlaisia merkkejä, mutta
ne pettivät, ja perin uupuneena palasin iltasella kotiini. Yhtä turhia,
yhtä uuvuttavia olivat kaikki matkani. Sentähden en saattanut äsken,
aarteesta mainittaessa, olla pilkallisesti hymyilemättä. Mutta jo
seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelin, että ehkä sittenkin näkemäni
merkit olivat oikeat, vaikka en niitä ymmärtänyt, enkä vieläkään
ymmärrä. Tämä ajatus oli niin voimakas, että se kokonansa sai minut
valtoihinsa."

Nyt Pekka, silmänräpäyksen vaiettuansa, siirtyi puheessaan jo muihin
asioihin, sanoi toivovansa hyvää elovuotta sillä kesä oli tähän
saakka ollut niin lupaava, mutta uteliaisuuteni oli herännyt, joten
miltei heti keskeytin hänet ja pyysin hänen kertomaan meille aarteen
etsinnästään.

Yhtyipä isäkin pyyntööni.

Silloin Pekka näkyi vaipuvan syviin ajatuksiin. Selvästi saattoi
huomata, että ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sydämessään.
Kertoisiko hän meille? Odotimme jännityksellä hänen vastaustaan.
Vihdoin hänen huulensa vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn, ja hänen
silmänsä saivat kirkkaamman loisteen. "Eipä minulla ole mitään
vastaan", hän sanoi hiljaisesti hymähtäen, "mutta siirtykäämme ensin
tupaan! Siellä on tilavampi."

Siirryimme tupaan ja asetuimme penkille istumaan.

Ennu ja Anna vetääntyivät äidin turviin. Heistä odotettavassa
aarrehistoriassa oli jotakin kauhistuttavaa.

Isä oli virittänyt paperossin ja minä istuin hänen vieressänsä.

Emäntä nojasi pöytää vastaan ja odotti hänkin uteliaisuudella. Koskaan
ei Pekka edes hänelle ollut aarteen etsintäretkistään puhunut.

Pekka itse käveli vakavana lattialla ja sytytteli lyhyttä
nysäpiippuansa.

Liisa sillävälin hommaili vielä huoneessa. Hän korjaili kahvivehkeitä
pois, mutta nyt hänkin jo astui tupaan ja istahti uuninpankolle.
Kädessänsä hänellä oli sukkakudin, ollaksensa aikaa turhaan
kuluttamatta.

Samalla Pekkakin oli saanut piippunsa vireeseen ja puhaltaen vahvan
savupilven hän aloitti kertomuksensa.

Kaukaa Kemin puolelta hänen isänsä oli tullut ja asettunut asujaksi
torppaan, missä nyt olimme. Muutosta tänne ei Pekka paljonkaan
muistanut, sillä hän oli silloin ollut vielä aivan pieni, tuskin
nelivuotias, mutta sen hän sitävastoin selvästi muisti, että
Haukkavuori jo ensi näkemältä oli häntä suuresti viehättänyt. Sen
metsäiset, jylhät rinteet olivat, näet, hänestä niin oudon juhlalliset,
ja miltei itsetiedottomasti hän toisinansa oli huomaamattansa
lähennyt saunan takana olevaa puroa, leikkinyt ensin hetkisen sen
partaalla, mutta alkanut sitten hiljakseen, askel askeleelta, kiivetä
kallioista rinnettä ylöspäin. Aina oli tällöin äidin ääni kutsunut
häntä varoittaen takaisin, ja hitaasti, vastenmielisesti hän oli
jälleen laskeutunut alas. Kerran hän kuitenkin eräänä sunnuntaina,
oli äitinsä havaitsematta päässyt tuvasta. Äiti nukkui silloin
puolipäivä-untansa, ja isäkään ei ollut kotona. Joutuisasti hän juoksi
saunan luo, sieltä purolle ja purolta rinnettä ylös. Hän juoksi
herkeämättä. Pienet kädet löivät verille kalliota kavutessa ja vaatteet
joutuivat epäjärjestykseen, mutta siitä hän ei välittänyt. Ylös, ylös
hän tahtoi. Viimein hän kuitenkin oli hengästyneenä pysähtynyt ja
katsonut taaksensa. Joka taholla hänen edessänsä oli jylhää, kallioista
metsää, mutta yli synkän metsän näkyi korkealta harjanteelta hänen
kotinsa. Etäällä se jo oli, kaukana hänen jalkojensa alapuolella.
Peloittavan jyrkkänä kohosi puu- ja sammalpeittoinen vuorenrinne hänen
yläpuolellansakin. Silloin oli luvaton matka ruvennut arveluttamaan
Pekkaa, ja katumuksen kyyneleet silmissä, sydän kiivaasti pamppaillen
hän oli alkanut kavuta tulemaansa tietä takaisin. — Alhaalla, saunan
tykönä, oli äiti häntä jo vastassa. Hän oli herännyt unestansa ja heti
huomannut sanomattomaksi kauhuksensa, että poikaa ei ollut tuvassa.
Hän juoksi ulos, mutta pihamaallakaan ei näkynyt ketään. Silloin hän
epätoivoissaan riensi saunalle ja sieltä purolle. Ehkä Pekka oli
lähtenyt sinne? Siellä lapsi, itkussa silmin, vaatteet rikkiöiminä
ja kädet verissä, tulikin kalliota kiiveten. Selitykset eivät olleet
pitkät. Pekalla ei ollut mitään puhua puolustukseksensa, ja äiti —
sanaakaan sen enempää tuhlaamatta — nosti hänet syliinsä, vei sisälle
ja otti koivurieskan ovipielustasta.

Notkealla koivunvitsalla saamansa selkäsauna oli Pekalta joksikin
ajaksi poistanut kaiken halun tutkia Haukkavuoren "salaisuuksia",
mutta sitten se vähitellen heräsi uudestansa ja vuosien lisääntyessä,
nuorukaisijän tullen, kasvoi yhä voimakkaammaksi. Nyt ei kuitenkaan
enää Haukkavuoren suuriluontoisuus ollut yksin vaikuttamassa, vaan
ihmeellinen, mainitusta vuoresta liikkuva tarina aarrehistorioineen oli
houkuttelemassa tuntemattomia kultia etsimään.

Lapsena Pekka ei ollut tarinaa ymmärtänyt, eikä myös ollut pannut
siihen minkäänmoista merkitystä. Satuna sitä olikin hänelle kerrottu,
joten hän — sen enempää asiaa punnitsematta — oli sitä myös semmoisena
pitänyt, mutta nyt — nuorukaiselle — esiintyi tarina kokonansa
toisessa valossa. Itsenäinen arvosteluhalu oli jo määräämässä, eikä
Pekka enää voinut olla mielessään kuvittelematta, että vuorella
todellakin oli salaperäisiä aarteita kätkettynä. Oudot miehet
olivat tuoneet ne tänne aikana, jolloin seudut vielä olivat olleet
lappalaisten asustamina. Nämät olivat vähitellen tungetut kauvemmaksi
pohjoiseen, mutta perinnöksi oli samalla, paitsi rikkaita kalavesiä ja
erärunsaita metsämaita, jäänyt sijaan asettuneille suomalaisille myös
aarrehistoria, joka polvesta polveen — ehkä vähän muotoaan muuttaen —
oli sitten ollut kulkeilla.

Tämä ajatus tarinan synnystä miellytti suuresti Pekkaa, sillä
tarkimmallakaan yksityiskohtain punnitsemisella hän ei voinut keksiä
toista yhtä perusteltua ja yhtä todenmukaiselta tuntuvaa selitystä.
Tämä ei kuitenkaan vielä mitään varmuutta tuonut. Olihan sekin
mahdollisuus, että tarina oli vain vilkkaan mielikuvituksen luoma.
Silloin selitys oli myös ainoastansa näennäisesti oikea ja semmoisena
soveltuva siihen käsitykseen, minkä hän lapsuudessaan oli vanhempiensa
kertomuksen johdosta saanut. Tämä käsitys tunkeutui nyt uudestansa
hänen mieleensä ja karkoitti sieltä kaikki jo rakkaiksi käyneet
haavekuvat tarinan todellisuudesta, mutta ne palasivat vähitellen
ja tällä kertaa niin vastustamattomalla voimalla, että hän miltei
tahtomattaankin uskoi aarteen olemassaoloon.

Tähän vakaumukseen joutumista edisti etenkin Karjalasta kulkupuheena
tullut tieto. Siellä oli maasta löydetty aarre, joka kertomuksien
mukaan oli sinne kätketty Isonvihan aikana. Satuina oli näitäkin
kertomuksia pidetty, mutta nyt oli sattuma tuonut aarteen ilmoille.
Vasta raivattua uutispeltoa kynnettäessä oli, näet, auran terä
paljastanut yli vuosisataisen kätkön. Tästä kuullessaan ei Pekka ollut
saattanut olla Haukkavuorenkin tarinaa ajattelematta. Ehkä sekin oli
yhtä tosiperäinen?

Kauvan Pekka ei epäröinyt, mutta mitäpä hän sitä tulisena
kahdeksantoista vuotiaana olisikaan tehnyt? Silloin veri hehkuu kuumana
suonissa, ja mieli palaa seikkailuihin. Enempää itseänsä raskailla
ja ikävillä miettimisillä vaivaamatta hän heittikin lapion ja kuokan
olkapäälleen ja lähti Haukkavuorelle.

Aamusta varhain hän viipyi täällä myöhäiseen iltaan saakka, mutta
väsymys oli ainoana palkintona uutterista ponnistuksista.

Se kuitenkaan ei estänyt häntä yhä uusille matkoille taivaltamasta, ja
viikot vierivät, mutta työ oli yhtä tuloksetonta, ja siksi mieli alkoi
jo käydä lamaan, siksi horjua äsken vielä niin luja vakaumus aarteen
olemassaolosta.

Kerran kuitenkin onni oli häntä suosinut, ja suurella jännityksellä
hän oli ryhtynyt havaintojen tekoon. Tämä oli tapahtunut Susiluolan
rinteellä.



IV.


Susiluolasta ruvetessansa puhumaan Pekka huomattavassa määrässä
vilkastui. Piipun polttaminen unohtui ja eteemme, pöydän ääreen
seisahtuen hän käsillään toisinaan liikkeitä tehden kertoi tulisen
nopeasti. Oli ikäänkuin menneet tapahtumat olisivat uusiintuneet
hänelle ilmi-elävinä. Niin muistelmiensa valtamana hän oli.

Susiluola, nimesi Pekka, sijaitsee Haukkavuoren läntisellä rinteellä.
Tupamme rappusilta — jos ulos menisimme — saattaisin teille näyttää
vuorella olevan rosoisen ja louhikkoisen paikan, jossa kasvullisuus
ainoastansa vaivoin versoo. Vain siellä täällä on joku yksinäinen
puu, kuusi tahi mänty, ja paljaina, sammaluurteisina kohoavat
kallioseinämät. Yksi näistä on muita jylhempi ja muita korkeampi.
Kohtisuorana se nousee kohden sinitaivasta, niin äkkijyrkkänä, että on
mahdotonta sen sileällä pinnalla missään saada jalansijaa. Seinämä on
kierrettävä, jos ylös tahdotaan päästä.

Sen juurella on kolme neljä isoa, jättimäistä kiveä, ei aivan
likitysten, vaan pienen välimatkan päässä toisistaan. Vuorenseinämän
kanssa ne muodostavat vähäisen, miltei kehänmuotoisen aukeaman, ja
kaksi suurta, satavuotista honkaa varjostaa niitä.

Aukeama on pinnaltaan tasaista kalliomaata, mutta kokonansa jäkälien
kattamaa. Tarkasti sitä silmäillessä saattaa nähdä, että se tuskin
huomattavasti viettää vasemmalle käsin.

Äärimmäisinnä vasemmalla on suurin aukeamaa muodostavista kivistä. Sen
ulkomuodossa ei ole mitään, joka herättäisi erikoisempaa huomiota.
Tuskinpa edes sen aimoa kokoa tulee kummastuneeksi. Semmoisia
"kalliolohkareita" on lukemattomia maassamme, toisinansa muuten ihan
tasaisillakin peltomailla.

Jotakin on kuitenkin tässä kivessä, joka on omiansa tekemään sen
merkilliseksi. Sen alta, rinteen puolelta, alkaa, näet, kuuluisa
Susiluola.

Luolan suu on hyvin matala. Ainoastansa ryömimällä pääsee siitä
sisälle, ja on se ulkopuolelta katajien suojaama, niin että outo ei
sitä helposti löydä, vaikka hän olisi kuullut luolasta puhuttavankin.

Kun katajat taivuttaa syrjään, silloin vasta näkyy kiven alta kapea,
mustapohjainen, noin metrin levyinen railo. Se ei juuri houkuttele
sisälle kömpimään, mutta kun tämän on, joskin vastenmielisesti tehnyt,
tällöin on myös vaiva monin kerroin palkittuna. Silmien eteen aukenee
kallioisen seinän joka taholta ympäröimä luola, jota jatkuu niin
pitkälle kuin maanalaisessa hämärässä saattaa eroittaa.

Kukaan ei ole tiettävästi vielä luolan toista päätä nähnyt. Niin
syvälle jylhän ja korkean Haukkavuoren sisälle se tilottuu.

Moni reimana poikana pidetty mies on uhmaillen lähtenyt luolaa
kulkemaan, mutta kesken on rohkeinkin palannut takaisin. Kaksi
tämmöistä tapausta johtuu etenkin mieleeni.

Kerran meitä oli nuoria useampia, sekä poikia että tyttöjä,
Haukkavuorella. Olikin Juhannus-aatto ja väkeä oli Kirkonkylästä saakka
kokoontunut vuorelle, sen huipulla kokkoa polttaaksensa.

Ajan kuluksi kävimme Susiluolallakin.

Tyttöjoukossa oli mukana köyhän talokkaan tytär Alanevan kylästä.

Tämä oli kaunis tyttö, mutta hänen kauneudessaan oli jotakin erikoista,
pitäjän muitten tyttöjen ulkomuodosta poikkeavaa. Olisipa, kun Leenan
näki, luullut mustalaistytön olevan edessänsä. Niin tummanruskeat
olivat hänen silmänsä, niin pikimusta oli hänen pitkä, vallattomasti
kiharoilla oleva tukkansa. Ehkä olikin hänen suonissaan mustalaisverta.
Ainakin huhu, jos se totta sitten puhui, tiesi siitä kertoa.
Leenan isä, näet, olisi vieraalla paikkakunnalla mennyt naimisiin
erään mustalaistytön kanssa, mutta tämä oli täällä, heti lapsen
synnytettyänsä, kuollut. Silloin mies otti lapsen — se oli tyttö — ja
muutti jälleen kotiseutuvilleen.

Oli huhun kuinka oli, ei estänyt se muita pitäjäläisiä ja näistä
etenkin nuorisoa Leenan kanssa seurustelemasta. Tuskinpa aina häntä
"mustalaiseksi" edes muistimmekaan. Suurimman osan ikäänsä hän oli
elänytkin keskuudessamme. Sentähden olimme häneen tottuneet, ja
luulenpa monen pojan tavallista syvempäänkin katsoneen hänen tummiin
silmiinsä. Minäkin hiljaisuudessa pidin Leenasta — tässä Pekka vilkaisi
vaimoonsa — ja ihailemista hänessä olikin. Hän oli käytökseltään
tulinen, liikkeiltään reipas ja — mikä mustalaisessa on harvinaista —
luonteeltaan sydämellisen suora ja vilpittömästi rehellinen. Eivätpä
tytötkään olleet hänestä pitämättä, ja hyvä toveri Leena olikin.
Pieninkin ystävää kohdannut vastoinkäyminen saattoi kyyneleet hänen
silmiinsä. Toisinansa hän kuitenkin oli oikullinen. Silloin hänen
isot, iloisat silmänsä tuikehtivat veitikkamaisesti ja vallattomana
hän sai milloin minkin päähänpiston, kiusasi, näet, tovereitaan tahi
— mikä oli tavallisinta — laski pilaa ihailijoistaan, heti jälleen
sydämettömyyttään taas katuaksensa.

Vallattomana hän nytkin oli Susiluolalla ja lupasi sille pojista
sukkaparin kutoa, joka luolan päässä kävisi.

Meitä oli paljon poikia hänen ympärillään, mutta kukaan meistä ei
astunut esille. Vaatimus oli mielestämme liika mahdoton täyttää, mutta
kuitenkaan emme saattaneet olla epäröiden katsomatta toisiamme, sillä
tytöt virnistelivät selkämme takana, ja se harmitti.

"Eikö kukaan uskalla?" sanoi Leenakin pilkallisesti naurahtaen.

Joukostamme astui silloin päättäväisenä esille synkkäkatseinen Lapuan
poika.

Hän oli vasta tullut paikkakunnalle ja useammille meistä outo.

"Tyttö", sanoi lapualainen purevalla äänenpainolla, "en sukkaparia
ansaitakseni lähde, vaan jos sydämesi minulle lupaat, niin luolaan
menen ja sen päässä käyn."

Leena punastui. Niin pitkälle hän ei ollut leikinlaskussaan tahtonut
mennä.

— Lupaa, lupaa! huusivat tytöt — kesken lapualainen takaisin palaa.

— Olkoon sovittu, lausui Leena pilkallisesti.

Lapualainen puri huuliaan, mutta ei sanaakaan puhunut. Uhkamielisenä
hän taivutti katajat syrjään ja ryömi aukosta sisään.

Tuossa tuokiossa hän oli kadonnut näkyvistämme, mutta vielä
tarkastelimme levottomuudella luolan aukkoa.

Levottomuus kasvoi, kun häntä vielä parinkaan tunnin kuluttua ei
takaisin kuulunut.

Aivan kalpeat olivat Leenan kasvot. Hän katui jo ajattelemattomuuttaan.
Ihan ventovieraalle hän oli sydämensä luvannut. Mitäpä jos lapualainen
oli pilan totena ottanut? Mitä hän tälle silloin sanoisi? Leenan tätä
ajatellessa kuuma kyynelkarpalo juoksi pitkin hänen poskipäitään, ja
leikinlasku ei enää huvittanut.

Allapäin olivat toisetkin tytöt. Heitä suretti se, että he
kehoituksellaan, jota heidän toverinsa oli noudattanut, olivat
saattaneet tämän ikävään pulaan.

Emmepä mekään, pitäjän pojat, olleet laisinkaan mielissämme.
Ulkoseurakuntalainen oli tullut ja alttiilla rohkeudellaan ehkä
alentanut arvoamme tyttöjemme silmissä. Kukapa sitäpaitsi meni
takaamaan, ettei hän luolan päässä kävisi ja sitten esiintyisi
vaatimuksineen? Tiesi sen Leenankin silloin. Tytöt ovat aina hupakoita.
Ottavat vaikka minkä mokoman, joka tielle osuu. Uhmaileva oli monen
pojan katse, ja voimattomassa vimmassaan he puristivat nyrkkiään
housuntaskussa.

Ummelleen kolme tuntia oli vierähtänyt. Tällöin vasta — auringon
ensimäisiä säteitään heittäessä itäiseltä taivaanrannalta — näkyi
viimeinkin katajien lomitse käsi ja pian toinenkin. Luolasta tuli
esille lapualainen, mutta minkälaisena ulkomuodoltaan?

Hänen vaatteensa olivat likomärjät ja repaleiset, hänen kasvonsa
ja kätensä veriset. Lakittamin päin ja vahva, ruskea tukka vedestä
takkuisena hän seisoi edessämme. Hänen harmaat silmänsä olivat
entistäkin synkkäkatseisemmat, ja parrattomat huulet olivat lujasti
yhteenpuserrettuina.

Näin hän seisoi silmänräpäyksen ajan, mutta sitten hän perin uupuneena
vaipui maahan.

Lähenimme uteliaina häntä.

Tällöin hänen huulensa avautuivat. "Tuokaa juotavaa!" hän kuiskasi
tuskin kuuluvin sanoin.

Eräällä pojista oli pullo viinaa mukana. Hän tarjosi lapualaiselle
pullon.

"Ei väkeviä", puhui tämä raskaasti.

Äkkipäätä tehdyllä tuohisella haimme hänelle joutuisasti vettä.

Syvin siemauksin hän joi kaiken veden ja laski sitten tuohisen
viereensä.

— En ole yrityksessäni onnistunut, hän mumisi hampaittensa välistä.

— Et ole onnistunut? sanoimme yhteen suuhun ja sydämessämme tunsimme
hienoa vahingoniloa.

— En.

Odotimme jännityksellä selitystä.

— En neuvoisi ketään, hän nimesi — yritystäni uudistamaan.

— Todellakin, lausui Leena, joka hänkin oli tyttöjen seurassa likennyt
— sen näköinen oletkin.

Leena ei ollut saattanut äskeistä tuskaansa unohtaa ja tahtoi sentähden
kostoksi vähäsen pistellä.

Lapuan poika loi moittivasti katseensa häneen.

Leena huomasi sen ja punastuen hän vetäytyi toisten taakse.

Samalla lapualainen nousi vaivaloisesti pystyyn. Hänen lyhyt, jäntevä
vartalonsa vapisi vieläkin kokemistaan ponnistuksista, mutta hänen
silmänsä leimahtivat nyt tulta ja terästä oli äänessä. "En ole
pelkuri", hän lausui, "mutta sittenkään en halua toistamiseen tehdä
matkaani. Kaukana kallioitten syvyydessä on vuolas virta, ja kylmä
kostea on viima, joka täältä tunkee vastaan. Virran ylitse olen
yrittänyt kahlata, mutta vesi tempoi jalkojani. Se oli viedä henkeni,
vaatteeni repeytyivät ja lakkini kadotin. Verissä ovat käteni, verissä
kasvoni, mutta kohtaloani en valita. Sitä ainoastansa valitan, että
naisen narriksi rupesin."

Ylpeästi niska kenossa Lapuan poika lähti astumaan mäkistä rinnettä
alas, mutta tyttöjoukkoa sivuuttaessansa hän moittivin silmäyksin
etsi Leenaa ja tämän nähdessänsä hänen synkkä katseensa muuttui niin
kaihomielisen surulliseksi. Emme silloin mekään saattaneet enää tuntea
vahingoniloa ja katkeruudetta, jopa miltei kunnioituksella, ajattelimme
poistuvaa vierasta. Eipä joka mies vaan tekisi hänen rohkeata
yritystään.

Pian hän oli kadonnut taajan hongikon suojaan.

Tällöin mekin lähdimme luolalta, kukin kotiinsa mennäksensä, mutta
seuraavana päivänä, aamun koittaessa, valjastin isäni kolmivuotisen
oriin kirkkorattaitten eteen.

Ajoin hevosella Kirkonkylään. Lapualainen oli työssä siellä —
niin oli minulle sanottu — ja tahdoin nyt tiedustella häneltä
yksityiskohtaisesti hänen seikkailuaan luolassa.

Miestä en enää tavannut.

Jo Juhanuspäivän illalla hän seikkailuaan lähemmin kenellekään
kertomatta oli lähtenyt kohden kotipitäjäänsä taivaltamaan.

Kuulin sitten jälestäpäin, että Leena oli sinne kirjoittanut hänelle,
mutta mitä kirjeessä oli, sitä en tiedä. Ehkä hän siinä pyysi
lapualaisen unohtamaan lausumansa pilkkasanat. Se semmoinen olisi ollut
niin Leenan tapaista.



V.


Pekka keskeytti hetkeksi kertomuksensa. Piippu oli hänen puhuessansa
sammunut ja sentähden oli se uudestansa viritettävä.

Pekka käveli takalle, otti hiiloksesta tulta ja sytytti piippunsa.

Sitten hän jälleen astui pöydän luo ja jatkoi kertomustaan.

Toinen yritys — hän sanoi — joka erityisesti johtuu mieleeni, tapahtui
noin viikko jälkeen äsken kertomani luolaseikkailun.

Kulovalkean tavoin oli maine Lapuan pojan uhkarohkeasta teosta levinnyt
kautta pitäjän.

Jokainen kummeksui sitä, että luolassa saattoi olla voimakas virta.
Mitenkä olisi tämä luonnonilmiö selitettävissä?

Luolaa oli tähän saakka pidetty jotakuinkin vähämerkityksellisenä.

Kaikenlaisia tarinoita sen suuresta pituudesta oli tosin jo ammoisista
ajoista liikkunut kansan suussa, mutta tiedettiin, että "pitkiä,
maanalaisia käytäviä" oli monessa muussakin pitäjässä, joten
Susiluolaankaan ei enempää arvoa pantu.

Nuorison silmissä se kuitenkin aina oli ollut kunniassa. Nuorison
piiristä olivat ne miehetkin olleet, jotka toisinaan olivat sen
kallioiseen syvyyteen tunkeutuneet.

Juhannusaattona nuoriso tapasi joka vuosi säännöllisesti kokoontua
Haukkavuoren ylimmälle harjanteelle kokkoa polttamaan. Tällöin oli
myös säännöllisesti käyty Susiluolan luona. Sen ääressä oli istuttu ja
tarinoitu, sen ääressä leikkiä lyöty, jopa joskus lymysilläkin juostu.
Usein oli silloin luola ollut lymysijana, ja olenpa itsekin kerran,
piilosilla ollessa, kulkenut sitä noin puolisen tuntia. Milloinkaan
ei ollut kuitenkaan ollut luolan tutkimisesta mitään kysymystä.
Ainoastaan Haukkavuoren sadunomaisen aarteen etsijät olivat välistä sen
alkuosaa tarkastaneet, mutta kaikki olivat he miltei heti luopuneet
tarkastuksestaan. Niin kapea on, näet, luola jo likimiten kymmenen
sylen päässä, että mahdottomalta näyttää ihmisenkin siellä edetä,
puhumattakaan siitä, että suurta "aarre-arkkua" ei mitenkään voisi
saada sisälle.

Olosuhteet olivat nyt monessa suhteessa muuttuneet. Lapualaisen kautta
oli Susiluola äkkiä tullut kuuluisaksi. Joskaan ei sieltä aarteita
toivottu löydettävän, oli se kuitenkin salaperäisine virtoineen siksi
ihmisellistä uteliaisuutta kutkuttava, että mielikuvituksessa — kun
varmuudella ei mitään tiedetty — ajateltiin se sisäosaltaan mahtavaksi
holviksi, jonka toisesta seinästä, poikki leveän, syvänteisen
kivialustan, juoksisi käsittämättömistä lähteistä vahva, pyörteinen,
kylmää kosteutta mukanaan tuova vesisuoni. Läpitunkevana viimana
"huurumainen" kosteus levisi holvin kaikkiin soppiin ja sieltä pitkin
"luolakäytävää."

Eipä mielikuvitus edes tähänkään pysähtynyt. Muutamien ajatuksessa
voimakas virta muuttui mahtavaksi koskeksi ja laaja holvi suuren
suureksi saliksi, jonka kattoa omituiset, luonnon muodostamat patsaat
tukivat, ja jonka seinät olivat monipiirtoisten kourujen uurtamat.

Kun mielikuvituksessa oli näin pitkälle menty, ei ole kummeksumista,
jos vähitellen heräsi ajatus luolan lähemmästä tutkimisesta, ja
— niinkuin on tavallista tämmöisissä oloissa — seikkailuhaluinen
nuoriso oli etenkin valmis ryhtymään tutkimuskokeisiin. Se mies olisi,
joka ensimäisenä kävisi "virralla" saakka, ja kauvaa ei nuoriso
tarvinnutkaan päätöksen tekoon. Jo noin viikko jälkeen lapualaisen
yrityksen oli meitä Susiluolalla toistakymmentä poikaa.

Pidimme tarpeettomana kaikin lähteä luolaan ja heitimme sentähden
arpaa. Se, jolle arpa lankeisi, olisi oikeutettu valitsemaan
tovereikseen miehen tai pari.

Onnellinen oli Kirkonkylästä, talokkaan poika, ja tovereikseen hän otti
erään pojan Alanevan kylästä ja tämän veljen. Lyhdyillä varustettuina
ja kivivasara vyötäisillä he katosivat luolaan.

Likimäisin neljä tuntia saimme tällä kertaa odottaa. Silloin vasta
miehet tulivat takaisin. Heidän matkansa oli ollut uuvuttava, mutta
virran he olivat myös nähneet — joskin etäältä.

Perin varovaisesti he olivat kulkeneet, vain askel askeleelta. Siksi
olivat he niin kauvan viipyneet luolassa.

Ainoastansa tämän lähimmän alku-osan, noin kymmenen sylen matkan, he
olivat saattaneet käydä pystyasennossa. Mutta sitten olikin luola jo
muuttunut kovin kapeaksi ja matalaksi. Paikka paikoin olivatkin he
sentähden edenneet puoleksi ryömimällä.

Heidän vähän toista tuntia kuljettuansa oli luola alkanut loivasti
aleta ja kaukaa he olivat kuulleet veden pauhua.

Jo aikaisemmin oli veden pauhu käsittämättömänä humuna tunkeutunut
heidän korviinsa, mutta nyt he vasta saattoivat selvästi eroittaa sen.

Vielä noin puolisen tuntia he olivat edenneet, mutta silloin oli
myös rohkeus heidät pettänyt. Miltei kohtisuorana oli, näet, luola
laskeutunut alas, ja lyhdyn avulla he etäällä, tietämättömässä
syvyydessä, olivat nähneet mustapohjaisen, kiivaasti vyöryvän veden. Se
varmaankin oli lapualaisen mainitsema virta.

Kukaan ei halunnut virtaa likempää tarkastaa. Niin vaaralliselta oli
heistä matka sinne tuntunut, ja sanaa sanomatta he — kuin yhteisestä
sopimuksesta — olivat kääntyneet takaisin. Jatkuiko luolaa virran
toisella puolella, sitä he eivät olleet saattaneet nähdä.

Takaisin palatessansa he — mikäli kiireessään olivat ehtineet — olivat
tarkastaneet luolan seinämiä, mutta mitään erikoisempaa he eivät olleet
huomanneet. Ainoa mikä oli pistänyt silmiin, oli se, että toisin
paikoin oli kalliossa ollut syviä, nähtävästi veden uurtamia kouruja.

       *       *       *       *       *

Sillä välin kun miehet olivat maanalaisella tutkimusmatkallaan, oli
Pekka tovereineen istahtanut katajikon edustalle, joka tiheydellään
kattoi Susiluolaan vievän aukon suuta. Alusta, jolle he olivat
asettuneet, oli kallioinen ja osaksi sammalpeittoinen. Ajatuksiinsa
vaipuneena Pekka nyhti irti sammaleita. Kallio paljastui vähitellen
ja äkkiä tuli sammaleitten alta näkyviin omituinen, hevosenkengän
muotoinen kuvio. Se oli taitavasti hakattu kallioon ja oli sen
yläkannassa kaksi likitysten olevaa nuolenpäätä. Molempien kärjet
olivat suunnatut kohti Susiluolan aukkoa.

Kun kuvion huomasin — niin kertoi nyt Pekka meille tekemästään
havainnosta — vavahdin jännityksestä ja suurella mielenkiinnolla
kumarruin sitä lähemmin silmäilläkseni.

Hevosenkenkä oli täynnä poikittain säännöllisesti vedettyjä viiruja ja
kummassakin nuolenpäässä oli pienen pieni nuoli kuvattuna. Molemmat
nuolet viittasivat yhdensuuntaisesti, vähän viistoon vasemmalle,
alaspäin vuorta.

En voinut pidättää hiljaista ilonhuudahdusta. Kuvio oli varmaan
jonkinlainen osviitta, jonka merkkejä tutkien, jos niitä vaan
ymmärtäisin, saattaisin aarteen löytää.

Toverini kuulivat huudahdukseni ja loivat kummastuneina katseensa
minuun.

Osoitin heille kuviota.

Uteliaina he siirtyivät likemmäksi.

Hevosenkenkä piirroksineen näkyi herättävän heidänkin huomiotaan. Sanaa
puhumatta he sitä tarkastelivat.

Miltei jo kaduin, että olin sen heille näyttänyt. Entäs jos hekin
rupeaisivat sen johdolla aarretta etsimään?

Pelkoni ei ollut turha.

"Olenpa vakuutettu siitä", lausui, näet, eräs heistä, äkkiä katkaisten
äänettömyyden, "että tällä kuviolla on joku yhteys tarinassa mainitun
aarteen kanssa."

"Niin minäkin", nimesi eräs toinen joukosta, ja samaa olivat muutkin
ajatelleet itseksensä.

"Nuolenpäät, niin arvelen", jatkoi jälleen ensimäinen puhujista,
"osoittavat suuntaa, jota meidän on kuljettava, jos tahdomme päästä
aarteen omistajiksi. Erehtymättömän selvästi ne viittaavat Susiluolaan,
joten siis aarre on sieltä etsittävä."

Kysyvästi — sanoilleen vahvistusta hakien — puhuja katseli tovereihinsa.

Nämät nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä.

Kenellekään heistä ei näyttänyt edes juolahtaneen mieleen, että
pienilläkin nuolilla olisi joku merkitys tahi ehkä he eivät olleet
niitä huomanneetkaan.

Se ei olisi ollutkaan ihmeteltävää, sillä niin hienot ne olivat
ääriviivoiltaan, että syvälle kumartuen olin saattanut ainoastansa
vaivoin ne eroittaa. Ihan selväpiirtoinen ei ollut muukaan kuvio.

Pitkät aikajaksot olivat nähtävästi vaikuttaneet siihen kuluttavasti.
Näin ajattelin ja mielikuvituksessani siirryin hämärään muinaisuuteen.
Kaikki aarretarinassa mainitut tapaukset kangastuivat ilmi-elävinä
sieluni peilissä, ja olinpa näkevinäni enemmänkin. Outokieliset miehet
hakkasivat kallioon hevosenkengän muotoisen kuvion monine partoineen
ja arvoituksellisine nuolenpäineen ja nuolineen, jotta he — toisten
haahdella saarelle laskiessansa — voisivat helpommin löytää aarteensa
kätkentäsijan. Vuosisatojen kuluessa oli kallion pinta sammaloittunut,
ja hevosenkenkä oli kadonnut näkymättömiin. — Sattuma oli nyt minun
kauttani loihtinut sen ilmoille.

Kauvan istuin täten mietteissäni. Vasta toisten poikain kova-ääniset
huudot havahduttivat minut ajatuksistani. Nämät, näet, riemukkaalla
remulla tervehtivät juuri luolasta palaavia tovereitamme. Ylös
hypähtäen yhdyin heidän iloonsa.

Jokainen meistä odotti jännityksellä, että he kertomuksellaan
vahvistaisivat sen mielikuvan, joka yleisesti oli lapualaisen retken
jälkeen luotu Susiluolasta — siitä ilomme johtui — mutta suuresti
petyimme. Luola heidän sanojensa mukaan oli kapea ja vaikeakulkuinen,
ja missään he siellä eivät olleet huomanneet jälkeäkään mahtavasta
holvista.

Kertomus vaikutti lamauttavasti kuin kylmä sade. Kaikki toiveet eivät
olleet kuitenkaan vielä menetetyt. Eräs pojista osoitti kallioon
hakattua kuviota ja mainitsi aikaisemmin lausutun arvelun, että aarre
löytyisi luolasta.

Miehet naurahtivat pilkallisesti.

— Hullu se on, nimesi eräs heistä, joka sieltä aarretta etsii.

— Kuinka niin? kysyin.

— Kuinka niin? toisti tämä purevasti. Kulkemassamme käytävässä sitä
varmaan ei missään ole, ja kukapa olisi ollut niin järjetön, että hän
sen olisi virtaan upottanut? Sitäpaitsi luuletko, että kukaan olisi
ahdasta luolaa myöden, jota paikka paikoin ainoastansa ryömimällä
voi edetä, ruvennut perässänsä laahaamaan isoa ja siis myös painavaa
"aarrearkkua?" Enpä puolestani usko, että hän semmoista olisi
onnistunut edes luolaan saamaan sisälle.

Olin hänen puheeseensa mitään lausumatta. Hän oli mielestäni oikeassa.
Vastaan väittämättä olivat toisetkin, ja pian kaikki toverini —
hevosenkenkään enää vilkaisemattakaan — lähtivät vuorista rinnettä
astumaan alaspäin. Susiluolassa vast'ikään käyneet kulkivat etujoukossa.

En seurannut tovereitani, vaan jäin yksikseni istumaan Susiluolan
edustalle. Silmäilin nyt täällä toistamiseen hevosenkengän muotoista
kuviota. Aivan tarkoituksettomana en sitä saattanut vieläkään pitää
ja sentähden päätin ensi työkseni tutkia huolellisesti vuorta pienten
nuolten osoittamassa suunnassa.

Päivän huomisen sarastaessa lähtisin varhain liikkeelle ja ottaisin
mahdollisen luolatutkimuksen varalle lyhdynkin mukaan.

Liika myöhäistä olisikin ollut enää ryhtyä toimeen, sillä aurinko oli
jo katoamaisillansa läntisen taivaankulman taa, ja koko kesäinen luonto
oli vienon hämärän peitossa.

Enempää vitkastelematta nousin ylös — toverini olivat tällöin
luultavasti jo aikoja sitten saapuneet vuoren juurelle — ja aloin
hitaasti samota kotiani kohden.

Seuraavana päivänä olin iltaan saakka tutkimusmatkallani
Haukkavuorella. Ulotin tarkastukseni Susiluolan alkuosaankin, mutta
mitään en löytänyt. Perinpohjin olin vain itseni uuvuttanut. Ehkä en
kuitenkaan ollut kuviossa olevia merkkejä oikein ymmärtänyt?



VI.


Tässä Pekka lopetti jännittävän ja huvittavan kertomuksensa.

Sen kuluessa hänkin oli istahtanut penkille.

Hänen piippunsa oli jälleen sammunut, mutta hän ei ollut sitä huomannut.

Pitkät ajat hän oli pitänyt sammunutta piippunysää kädessänsä ja
ainakin pari kertaa vetänyt siitä olemattomia sauhuja.

Niin ajatuksiinsa syventynyt hän oli ollut.

Anna oli nukahtanut äidin syliin.

Ennu taasen oli suurella tarkkaavaisuudella seurannut kertomusta.

Sen olin minäkin tehnyt.

Hartaita olivat muutkin olleet, isä, äiti ja torpan emäntä. Olipa
Liisakin unohtanut sukankutomisen.

Uuninpankolta nousten hän nyt kiireisesti ryhtyi ruuanlaittoon.
Sukankutimen hän sivumennen asetti ikkunalaudalle.

"Päivällinen lienee tänään kertomuksen kautta vähän viivähtänyt", sanoi
emäntä. "Tavallisesti syömme noin kahdentoista aikaan."

Isä otti taskustaan ison, amerikkalaisen hopeakellonsa. Se oli kaksi.

Kiitimme isäntäväkeä ja aloimme tehdä lähtöä, mutta Pekka esteli.

"Ette mitenkään saa mennä", hän nimesi, "ruoka on pian valmis."

Jäimme siis vielä aterioimaan, ja tuossa tuokiossa olikin tuvan pöytä
jo päivälliskunnossa. Valkea liinanen oli levitetty sille, ja tälle
oli asetettu silakkavati, leipälautanen ja suuri haarikka kaljaa.
Pöydällä oli sitäpaitsi aamullisia perunoita, jotka Liisa hopulla oli
lämmittänyt, kolme neljä lautasta ja yhteisesti käytettäväksemme pari
veistä ja haarukkaa.

Pekka luki ruokarukouksen, ja sitten ryhdyimme puolisille. Äiti syötti
sylissään Annaa, Ennu ja minä saimme hoitaa itsemme.

Joutuisasti vähän haukattuamme olimme vihdoinkin valmiit lähtemään
Haukkavuorelle.

Pekka olisi itse mielellänsä tullut oppaaksemme, mutta ei arvellut
jaksavansa.

Liisa lupautui tällöin opastajaksemme.

Kiireesti hän sitoi liinaisen huivin päähänsä ja astui seurassamme ulos.

Aika olikin Haukkavuorelle rientää, jos tahdoimme illaksi ehtiä
takaisin torppaan, sillä isän kello näytti olevan jo puoli kolme.

Mennessämme äiti haki rattailta vasun istuimen alta, ja Liisa otti
kannulla purosta vettä.

       *       *       *       *       *

Haukkavuorelle lähdimme pitkin pientä polkua saunan taitse. Kiertäen
kaartaen se kulki läpi laajan hongikon ja taajan kuusimetsän ylöspäin
vuorista rinnettä.

Kovin vaikea oli vaelluksemme, sillä paikka paikoin metsäinen
rinne nousi miltei pääsemättömän jyrkkänä. Liisa ja isä sentähden
vuoronperään kantoivat Annaa käsivarrellaan. Äiti talutti vasemmalla
kädellään Ennua, oikeassa hänellä oli vesikannu. Minulla oli vasu
hoteissani.

Tunnin kuluttua olimme vihdoin huipulla. Täällä vuori oli jo paljon
louhikkoisempaa, paljaina törröttivät kalliot, ja ainoastansa siellä
täällä oli joku yksinäinen puu.

Yli kaiken kohosi suuri, rosoinen kallionlohkare. Haukkavuoren Hatuksi
sitä nimitetään, ja kivestä tehdyt rappuset vievät sen pinnaltaan
tasaiselle laelle.

Kiipesimme rappusia myöden Hatulle.

Siitä noin kymmenkunta syltä vasemmalle — lännen puolella —
oli aukealla paikalla leveä kalliopaasi. Tummasta, palaneesta
ulkomuodostaan päättäen se oli nuorison Juhannusaikaan käyttämä
kokkokivi.

Jos suuremmoiseksi olinkin näköalaa Haukkavuorelta ajatellut, en
mielikuvituksessani ollut laisinkaan pettynyt.

Kertomuksissa mainittuja monia järviä en tosin sieltä nähnyt, enkä myös
seitsemää kirkkoa, mutta mahtava oli sittenkin näköala, joka aukeni
silmieni eteen.

Minne vaan loin katseeni, oli edessäni viljavia Pohjanmaan vainioita,
jokia ja laaksoja, suuria metsiä ja kauniita kyläkuntia.

Etäällä, monien penikulmien päässä, häämöitti lännessä laajaulappainen
Pohjanlahti, ja kaukaa sen rantamalta, metsien takaa, näkyi K:n
kaupungin juhlallinen kirkko.

Lännessä siinsi Syvässelän pinta loistavan hohteisena, ja noin
peninkulma siitä kohosi kotipitäjäni Louhijärven vaatimaton puukirkko.

Huomasinpa Kirkonkylässä kotinikin, mutta mitättömän pieneltä se
näytti nyt mielestäni. En ollenkaan saattanut eroittaa sen edustalle
istutettuja marjapensaita.

Oikealla Kirkonkylästä, vuolaan Louhijoen eroittamana, oli vähäisellä
metsäkummulla Alanevan kylä. Uteliaisuudella katselin tummasilmäisen
Leenan syntymäsijaa.

Suoraan allamme oli Pekan torppa, mutta mistä olisi Susiluola haettava?

Liisa oli seisahtunut viereeni. Kysyin häneltä.

Hän aikoi vastata, mutta samalla Anna alkoi itkeä. Koti-ikävä oli
vallannut. Lohdutellen Liisa kääntyi häneen.

Suuntasin silloin katseeni toisaalle.

Seudut, jotka nyt näin, olivat minulle aivan ventovieraat, mutta isäni
mainitsi niitten nimet.

Kolme kirkkoa eroitin silmänkantaman päässä. Kaikki olivat ne eri
pitäjille kuuluvia. Lounaisessa oli Kaunissaaren, idässä Leppäviidan ja
koillisessa Keidaskankaan pitäjät.



V.


Näistä Kaunissaari ja Keidaskangas olivat hyvin kaukana, laajojen
metsämaitten takana, mutta Leppäviita rajoittui lännessä Haukkavuoreen.

Ihan lähellä vuorta oli täällä pienehkö talo. Erityisesti panin
huomioni siihen, sillä se oli harvinaisen kauniitten riippukoivujen
ympäröimä.

       *       *       *       *       *

Toista tuntia olimme olleet Haukkavuoren Hatulla mahtavaa näköalaa
ihailemassa. Nautintoni oli ollut rajaton, mutta nyt oli jo muualle
mentävä. Isä alkoi, näet, kiirehtiä Susiluolalle.

Astuimme rappusia alas ja lähdimme joutuisasti luolalle.

Liisa oli oppaanamme, ja isä kantoi Annaa.

Pientä, kierteistä polkua oli meidän nytkin kuljettava.

Se vei Hatusta viistoon oikealle.

Alun kolmattakymmentä minuuttia kesti vaelluksemme.

Tällöin olimme vihdoinkin Susiluolalla.

Peloittavan juhlallisena seisoi täällä korkea kallioseinä, ja suuret,
aukeaman muodostavat kivet muistuttivat mielestäni satujen jättiläisiä.
Satavuotiset, kiviä varjostavat hongat puhuivat humisten outoa
kieltänsä ja likeisestä louhikkometsästä kuului kaarneen vaakutusta.

Painostava, jylhän ympäristön aiheuttama tunne valtasi minut, ja
epäröivin askelin lähenin isointa kivistä.

Isä taivutti sen alista syrjää reunustavat katajat sivullepäin.

Kapea, mustassa synkkyydessään kammottava railo aukeni silloin silmieni
eteen.

Se oli pitkän Susiluolan suu.

Elävästi johtui tällöin mieleeni Pekan kertomus.

Hain hevosenkenkää.

Löysin sen helposti.

Vuosien kuluessa oli se osaksi uudestansa sammaloitunut.

Kaavin pois sammaleet ja tarkastin huolellisesti kuviota.

Siinä olivat todellakin Pekan mainitsemat säännölliset, poikittaiset
viirut, kaksi nuolenpäätä ja näitten sisässä pieni nuoli.

Luin viirut. Niitä oli kuusikymmentä.

Ennu katseli hommaani.

— Isä, hän huudahti, Onni tutkii hevosenkenkää.

— Löydätkö aarteen? kysyi isä naurahtaen.

Nousin punastuen ylös.

"Onni", sanoi äitini, "etsippä metsästä vähäisen risuja, jotta saan
kahvipannun tulelle."

Tein työtä käskettyä.

Risuja ei ollut aivan likellä.

Astuin noin kivenheittämän päähän alas vuoren rinnettä. Täällä vasta,
jossa metsä alkoi tuuheana; oli muutamia hakoja.

Otin haot. Niitten äärellä näkyi olevan hyvä mustikkamaa.

Pistin kiireesti pari kolmen mustikkaa suuhuni ja riensin sitten
takaisin.

Luolan edustalla äiti oli sillä välin ottanut kahvipannun vasusta,
sikuria, pienen pullon kermaa, sokeria ja puisen, pyöreän
kahvipapusäiliön.

Annoin äidille risut.

Laitoimme äkkipäätä kalliolle tulensijan.

Äiti nosti pannun tulelle, kaatoi siihen kannusta vettä, ja isä viritti
valkean.

Iloisesti leimahti liekki, ja muutaman minuutin kuluttua porhalti vesi
jo kahvipannussa.

Pian olikin kahvi valmis, mutta minua ei haluttanut sen juominen.

Pyysin äidiltä päästä marjametsään.

"Lähde vaan", sanoi hän, "mutta älä viivy kauvan."

Kiitin luvasta ja juoksin riemuisasti pois.



VII.


Metsässä oli enemmänkin mustikoita kuin mitä äsken kiireessä olin
saattanut huomata. Minne vaan loin katseeni oli maassa runsaasti noita
sinimustapintaisia marjoja.

Huudahdin ilosta ja mättäältä mättäälle riensin mustikoita suuhuni
poimien.

Erittäin maukkaita ne olivat mielestäni, ja pian olin niitä
noukkiessani unohtanut kokonansa ajan kulun.

Enpä huomannut pitää vaaria kulkemastani tiestäkään.

Sen vain vieläkin muistan, että milloin kiipesin ylös mäkistä vuoren
selkää, milloin laskeuduin alas jyrkästi viettävää rinnettä.

Suuri oli tällöin hämmästykseni, kun äkkiä havaitsin seisovani vuoren
juurella ja edessäni oli Hatulta näkemäni, riippukoivujen ympäröimä
talo.

Mitenkä olin näin kauvas joutunut?

En saattanut sitä ymmärtää.

Ajatuksissani olin kiertänyt vuoren itäiselle rinteelle saakka, mutta
sikseen jäi nyt marjojen poimiminen ja joutuisasti aloin kavuta
Haukkavuorta takaisin ylöspäin. Isä ja äiti olivatkin varmaan minua
jo odottaneet, ja sentähden tulisi minun kiirehtiä. Kunpa he olisivat
vielä Susiluolalla?

Olin oikein tuskissani ja puoleksi kyynelsilmin kiisin eteenpäin.
Vuorta kiersin oikealle käsin, mutta oudoilta näyttivät paikat.

Vihdoin kuitenkin luulin olevani likellä päämäärää. Korkea vuorenseinä,
näet, häämöitti puitten lomitse. Ponnistin entistä enemmän voimiani,
mutta pahoin olin erehtynyt. Susiluolalla en vieläkään ollut.

Purskahdin nyt itkuun ja päätin ensin pyrkiä Hatulle. Sieltä ehkä
helpommin löytäisin luolalle. Pian olinkin Hatulla ja rohkaistuneena
pidätin kyyneleitäni.

Alhaalla näin Pekan tutun asumuksen. Sielläpäin oli siis länsi.

Etsin oikealta polkua, jota myöden olimme menneet Susiluolalle.
Useampia teitä pistikin silmiini, mutta mitä niistä olisi minun
kuljettava?

Sitä en tietänyt.

Arviolta valitsin kuitenkin yhden poluista ja juoksujalassa etenin
sitä. Siten mahdollisesti kymmenessä minuutissa ehtisin luolalle, mutta
odottamatta polku loppui. Käännyin silloin takaisin ja aloin uupuneena
astella toista tietä. Tämä veikin pitemmälle, mutta sanomattomaksi
kauhukseni huomasin äkkiä eksyneeni siltä.

Olin joutunut synkkärotkoiseen, tiettömään louhikkoon, ja siellä täällä
oli kalliossa syviä, ammottavia kuiluja.

En enää saattanut hillitä itseäni. Kyyneleet tulvehtivat uudestaan
silmistäni ja itkun tukahduttamalla äänellä huusin isää ja äitiä, mutta
kukaan ei vastannut huutooni.

Toivottomana katsoin silloin viisaimmaksi lähteä suoraan Pekan
torpalle. Pian varmaankin isä ja äiti yhdessä Liisan, Ennun ja Annan
kanssa saapuisivat sinne, kun he minua eivät missään löytäisi vuorella.

Tuumani toteuttamiseksi laskeuduin varovaisesti jyrkkänä viettävää
louhikkoa alas vähän tasaisemmalle metsämaalle. Suuntasin täällä
askeleeni vasemmalle, mutta vuoren rinne oli sielläkin rosoista ja
kalliosekaista. Pitkät matkat sain sentähden kaartaen kulkea.

Jo pilkoitti kuitenkin puitten lomitse esille vähäisen peltomaata,
ja olinpa vahvarunkoisten honkain välistä näkevinäni hiukan päreistä
kattoakin. "Pekan torppa peltotilkkuineen näkyy", juolahti heti
mieleeni.

Tuossa tuokiossa muuttui itkuni hiljaiseksi nyyhkytykseksi, ja suuresti
tyyntyneenä koetin kiireisesti astua lopun matkasta.

Tosin olin kovasti uuvuksissa, mutta sitä en ehtinyt nyt ajatella.
Olisinhan paikalla jälleen Pekan kodikkaalta tuntuvassa torpassa.

Pian olinkin vuoren juurella, mutta täällä ei ollutkaan edessäni tuttua
saunarakennusta, eikä tuttua Pekan asumusta. Olin toistamiseen kulkenut
riippukoivuisen talon luo, mutta mitenkä tämä oli voinut tapahtua, sitä
en saattanut ymmärtää.

Aivan masentuneena heittäysin pitkälleni maahan ja kasvot kärsilläni
peittäen purskahdin katkeraan itkuun. Koko hento ruumiini vapisi
ankarasta mielenliikutuksesta, ja tuon tuosta tunkeutui huuliltani
puoleksi pidätetty valitushuuto.

Havahduin siitä, että joku kevyesti kosketti oikeata olkapäätäni.

Kohotin katseeni ylös.

Edessäni seisoi pieni, noin kahdentoistavuotias tyttö. "Mitä itket?"
tämä kysyi lempeällä, hiljaisella äänellä.

Hänen tukkansa oli ihan pellavainen ja pitkissä suortuvissa, hänet
isot, kirkkaat silmänsä olivat taivaan siniset.

Pyyhin kyyneleet silmistäni ja katsoin uteliaana tyttöä.

— Mitä itket? hän kysyi toistamiseen.

— Olen eksynyt, sanoin.

— Eksynyt?

Tyttö vuorostansa silmäili uteliaana minua.

Kerroin hänelle lähemmin tapahtumasta. Olin äidin, isän, Ennun ja
Annan sekä Pekan Liisan kanssa lähtenyt Haukkavuorelle. Olimme käyneet
Hatulla, menneet Susiluolalle, ja täältä olin minä eksynyt. Pitkän
matkaa olin harhaillut, enkä nyt enää tietänyt, mitä tekisin. Äiti polo
varmaankin jo levottomana itki.

Kun olin lopettanut kertomukseni, tarttui tyttö kyynelsilmin käteeni
ja pyysi minun seuraamaan mukanansa isoäitinsä luo. Riippukoivujen
ympäröimä talo oli hänen kotinsa, ja siellä asui iso-äitikin.

— Olen iso-äidin kanssa yksin kotona, hän sanoi, mutta pian tulevat
toisetkin, ja silloin pääset takaisin isän ja äidin ja Ennun sekä Annan
luo. Täältä on pitkä eno Pekan torpalle. Et sinne jaksa käydä.

— Onko Pekka enosi? nimesin hämmästyneenä.

— Hän on äidin veli, jatkoi tyttö puheluaan, mutta mikä on nimesi? Et
ole vielä sitä sanonut. Minua kutsutaan äidin mukaan Lyyliksi.

— Olen Onni, vastasin.

— Onni, se on kaunis nimi, mutta arvaappa, meillä on hevonen, jonka
nimi myös on Onni. Se on niin suuri ja pulska, ja äiti ja isä ajavat
sillä aina yhdessä kirkolle.

Tähän keskeytyi hetkeksi puhelumme. Olimme sen kuluessa tulleet matalan
kiviaidan luo. Astuimme pienestä, viheriäiseksi maalatusta veräjästä
aidan sisäpuolelle. Täällä riippukoivut kaunistivat nurmikenttäistä
pihaa, ja kapea polku kulki kiertäen vasemmalta talon toiselle
puolelle. Polkua käsi kädessä edeten saavuimme lasi-ikkunaisen kuistin
luo. Leveä, lehtokujainen tie vei täältä edempänä olevalle veräjälle,
ja oikealta pilkoitta puitten lomitse rakennuksia, ehkä aitat, talli
ja navetta. Kuin unessa huomasin kaiken tämän, sillä ajatuksissani
olin kaukana muualla, nimittäin Pekan torpassa. Kunpa omaiseni
Liisan keralla olisivat sinne menneet, eivätkä turhaan etsisi minua
Haukkavuorelta. Jo olikin aika pitkälle kulunut, sillä kesä-yön vienoon
hämärään oli koko maisema peittymässä.

       *       *       *       *       *

Astuimme, Lyyli ja minä, mahtavasta kaksoisovesta sisälle
lasi-ikkunaiseen kuistiin. Täältä tulimme pieneen, puolipimeään
eteiseen, jonka sekä oikealla että vasemmalla seinämällä oli korkea
ovi. Näistä oikeanpuolinen, tupaan vievä, oli auki, ja kynnyksellä
seisoi vastassamme vanha nainen.

En milloinkaan ennen ollut niin vanhaa ja ryppynaamaista eukkoa nähnyt.
Hänen vartalonsa oli ihan kumarassa, hänen tukkansa aivan valkea, ja
pienet, teräväkatseiset silmät olivat syvällä päässä. Hänen otsansa
oli matala, leuka ulospäin pistävä ja nenä suuri, kaareva. Aaveelta
vaimo näytti synkässä hämärässä, ja peloissani olin tempautua irti
Lyylin kädestä ja juosta kiireisesti ulos. Outo vavistus oli vallannut
ruumiini, ja mieluimmin olisin tahtonut jälleen lähteä Haukkavuorelle
kuin hetkeäkään enää olla talossa.

Ystävällinen ääni kajahti tällöin korviini. Mistä ääni tuli? Katsahdin
hämmästyneenä ympärilleni. Vanha vaimo puhutteli meitä ovensuusta.

"Iso-äiti", huudahti samalla Lyylikin iloisesti.

Tuoko nainen oli Lyylin iso-äiti? Ei saattanut hän silloin olla mikään
aave, eikä mikään velho, mutta ehkä Lyylikin oli vain kauniiseen asuun
pukeutunut noita-akka? Ei ollut. Aaveella olisi käsi kylmä, mutta
Lyylillä oli lämmin, eikä noita-akalla olisi hänen kirkkaita, hyviä
silmiään.

Olin tyyntynyt ja vastustamatta annoin pienen suojelijani viedä minut
iso-äitinsä luo.

Perin olikin tämä ystävällinen. Päätäni kädellään taputtaen hän
kuljetti meidät tupaan, ja täällä Lyyli yksityiskohtia myöden toisti
kertomukseni eksymisestä. Itse oli hän ollut pihalla leikkimässä ja
tänne kuullut itkuni. Silloin hän oli lähtenyt itkua kohden ja löytänyt
minut. "Onni raukka", hän sanoi, "tahtoisi eno Pekan torpalle, mutta
sinne on niin kovin pitkä matka."

"Kyllä Onni pääsee", lausui vanha iso-äiti lohdutellen, "Onni on vaan
levollinen!" Nyt ovat he tosin yksin kotona, mutta hetken perästä
tulevat toisetkin kylästä, ja silloin lähetetään renkipoika hevosella
viemään. "Mutta mistä olet?"

— Louhijärveltä, Kirkonkylästä.

— Ja isäsi nimi?

— On Hakalan Taavi.

— Hakalan Taavi, hymisi vanhus, silloin tunnen isäsi hyvin. Hän on
kuuluisan Partio-Jaakon pojanpoika.



VIII.


"Kuuluisa on Partio-Jaakko", jatkoi Lyylin iso-äiti hiljaisesti
puheluansa, "ja harvat olivat todellakin seuduillamme ne miehet, jotka
hänelle olisivat vertoja vetäneet. Hän, missä liikkuikin, oli kaikkien
venäläisten sotajoukkojen kauhuna, ja syytä olikin niillä häntä
peljätä, mutta ehkä olet ennenkin kuullut hänestä puhuttavan?"

Minäkö en olisi kuullut Partio-Jaakosta eli niinkuin häntä myös
kutsuttiin, Sissi-Jaakosta. Hänhän oli koko sukumme ylpeys, ja monet
talvipuhteiset illat oli isä minulle hänen urotöistään kertonut. "Olen,
olen", vastasin sentähden vilkkaasti, ja huomioni kiintyi.

— Olet, huudahti Lyyli ja taputti iloisesti käsiään. — Iso-äiti, oi,
kerro minullekin hänestä!

— Lapsi, ei ole hauskaa iltahämyssä tarinoida sodan verisistä
muistelmista. Ne tekevät mielen niin synkäksi, ja levottomasti
nukkuisit yösi.

— Onko sota sitten hirveätä, iso-äiti?

— On. En milloinkaan toivoisi Suomen enää joutuvan sodan jalkoihin.
Semmoisen raivotessa veri vuotaa virtoina, ja useat syyttömätkin
saavat kärsiä, vieläpä turvattomat vaimot ja lapsetkin, jotka ajoissa
eivät ehdi paeta lähestyvän vihollisen tieltä. Eipä aina säästetä edes
sairaita ja raajarikkojakaan.

— Onko iso-äitikin saanut kärsiä?

— Olen. Pienenä, sinun ikäisenä tyttönä olen kerran kokonaista kaksi
vuorokautta piileskellyt Haukkavuorella vihollisia. Olin kätkeytynyt
suuren hongan alle. Nälkä ja jano vaivasivat minua täällä, mutta
en sittenkään uskaltanut lähteä muuanne, sillä venäläisiä kierteli
pitkin vuorta. He etsivät Partio-Jaakkoa ja isääni, mutta itsekään
en ollut vaaratta. Tiesin isäni ja tämän toverin lymypaikan, mutta
en olisi sitä näyttänyt. Ennemmin olisin vaikka henkeni menettänyt.
Niin lujasti olin päättänyt olla mitään ilmoittamatta. Sydämeni vapisi
kuitenkin tuskallisesti pelosta, ja sanomattomalla kauhulla ajattelin
silmänräpäystä, jolloin viholliset minut löytäisivät. Nälkä ja janokin
tulivat yhä suuremmiksi, ja käsin aloin kaivaa maata, jotta edes märkää
multaa olisi kuivuudesta polttavaan suuhuni. Kova kallio tuli vastaani,
ja synkässä toivottomuudessani itkin, mutta kyyneleet heikonsivat
entisestäänkin jo huonontuneita voimiani, ja vaivuin raskaaseen,
kuoleman kaltaiseen uneen. Kun siitä heräsin, oli ulkona kirkas päivä.
Valoisaa oli puun allakin, jonne olin piiloutunut, ja sileänä, harmaana
oli paljastamani kallion pinta. Ainoastansa yhdessä kohtaa oli vähäisen
kouruja. Siinä oli kalliossa pieni, omituinen, hevosenkengän muotoinen
kuvio.

Mitä puhui vanhus? Olinko kuullut oikein? Hän oli Haukkavuorella nähnyt
hevosenkengän muotoisen kuvion, mutta ison hongan alla, eikä siis
samassa paikassa kuin Pekka. Mieleni oli jännityksessä, ja unohtanut
olin hetkeksi Pekan torpan, unohtanut kaipaukseni vanhempieni ja Ennun
sekä Anna-siskon luo. Missä oli Lyylin iso-äidin löytämä hevosenkenkä?
Ehkä sekin oli jossain Susiluolan likellä? En malttanut olla sitä
eukolta kysymättä.

Kuuliko hän kysymykseni? Mitään hän ei ainakaan siihen vastannut.
Hitaasti hän käveli edestakaisin pitkin lattiata ja näytti olevan
syvästi mietteissänsä.

Uudistin kysymykseni. Silloin eukko — ikäänkuin mietteistään havahtuen
— katsahti minuun, mutta heti hän vaipui jälleen ajatuksiinsa.

En enää uskaltanut häiritä häntä. Istahdin seinämällä olevalle
penkille, mutta Lyyli seisahtui uunin ääreen ja katseli oudostuneesti
iso-äitiänsä.

Mikä vanhuksen todellakin oli? Toisinansa häntä ihan silminnähtävästi
värisytti ja nyt hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä alkoi
mumista itseksensä.

Kauvemmin ei Lyyli voinut hillitä itseänsä. Kyynelsilmin hän juoksi
iso-äitinsä luo, tarttui tätä käsivarteen ja kysyi tuskallisella,
itkunsekaisella äänellä: "Iso-äiti, mikä sinun on?"

Taas kohotti vanhus katseensa. Hänen silmänsä saivat lempeämmän sävyn
ja hellästi irroitti hän Lyylin käden käsivarrestaan. "Mikä minua
vaivaa? En itsekään tiedä."

— Puhuit itseksesi.

— Puhuinko? En sitä huomannut. Oudot muistelmat ovat vallanneet mieleni
ja äsken tuntui siltä kuin jälleen eläisin uudestaan sodan kauhut. Ehkä
siksi en nyt olekkaan kaltaiseni.

Isäni oli talonpoika niinkuin kummankin teidän isä, ja talonpoikia
olivat hänen esivanhempansa olleet, mutta kuitenkin oli hänellä enemmän
tietoja ja enemmän varallisuutta kuin monella säätyynsä kuuluvalla
siihen aikaan. Hän olikin nuoruudessaan paljon maailmaa nähnyt ja olipa
hän tuossa neljänkymmenen korvilla ottanut sotaankin osaa, ollut mukana
Kustaa III:n retkellä Venäjää vastaan. Sitten hän oli palannut kotiinsa
ja täällä hän uutterasti oli alkanut asua isältään perimäänsä taloa.
Entistään suuremmaksi se olikin kasvanut ja vuosien kuluessa siitä tuli
pitäjän mahtavin ja pitäjän uhkein talo, eikä missään, ei edes isossa
pappilassa, sanottu niin paljon hopeita ja kultia löytyneen kuin meillä
Peltolassa.

Syttyi tällöin Suomen sota v. 1808. Se toi paljon levottomuutta
mieliin, ja ennen pitkää tiesi huhu mainita, että venäläiset olivat
meidänkin pitäjää lähenemässä. Kiireisesti ihmiset pakenivat
asumuksistaan metsien etäisimpiin soppiin ja veivät mennessään mitä
kullakin oli arvokasta, kaiken karjan, viljaa ja rehua ynnä muuta
kalliimpaa omaisuutta. Likimainkaan kaikkea ei kuitenkaan voitu
kuljettaa mukana, ja olletikin jäi runsaasti karjaruokaa ja vähin
viljaa, mutta jotta viholliset eivät niistä hyötyisi, piiloitettiin
ne kuoppiin ja peitettiin lumella. Paljon muutakin tavaraa kätkettiin
tällä tavoin.

Meilläkin Peltolassa seurattiin toisten esimerkkiä ja kauvas
Haukkavuoren takalistoon vetäydyimme vainolaista pakoon. Kullat ja
hopeat oli isä lähtiessämme kaivanut maahan. Matkalla yhtyi meihin
kymmenkunta muutakin perhettä.

Ei ole kylmänä talviaikana hupaista piileskellä etäisillä
metsäkulmilla. Hätäpikaa kyhätyt metsäpirtit ovat ainoina asumuksina,
ja niissä on yhdessä eläinten kanssa koetettava paraimman mukaan
tulla toimeen. Ruoka ehkä omiin suihin riittäisi, etenkin kun elukka
elukan perästä teurastetaan, mutta pakolaisia saapuu ehtimiseen ja
näistä monella ei ole mitään hengenpitimekseen. Vähiä ravintoaineita
on sentähden jaettava, ja pian alkavat nälkä ja puute uhata. Ei ole
kuitenkaan hyvä kyläänkään mennä ja lisätarpeita hakea kätköistä, sillä
sinne on joukko vihollisia leiriytynyt. He eivät osaa sääliä. Sota on
tehnyt heidät julmiksi, ja armotta he lyövät maahan jokaisen, joka
sattumalta osuu heidän tielleen.

Toista kuukautta piileskelimme korpimailla. Alkuaan oli meitä vain
noin kuusikymmentä henkeä, näistä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa
vaimoja ja lapsia, loput miehiä, mutta vähitellen, viikkojen vieriessä
karttui joukkomme toissataiseksi. Miehiäkin oli piilopaikassamme jo
likimäisin kolmekymmentä, ja sangen monet heistä olivat tulleet kaukaa,
penikulmien takana olevista vieraista pitäjistä.

Heti pakomme jälkeen olivat viholliset saapuneet paikkakunnallemme.
Suurin osa heistä oli miltei heti edennyt pohjoiseen, mutta pieniä
kasakkaparvia oli jäänyt sinne ja tänne taloihin seutua vallassa
pitämään.

Tuli silloin tieto meikäläisten pohjoisessa saavuttamista voitoista.
Se kohotti rohkeutta ja vielä toivorikkaammaksi muuttui mieliala,
kun kuulimme talonpoikien lähipitäjissä ryhtyneen menestykselliseen
sissisotaan. Kaunissaarellakin saakka, joka oli etäimpänä oleva
lähipitäjistä, olivat vihollisjoukot tuhotut. Yöllä talonpojat olivat
hyökänneet heidän päälleen ja ankaran taistelun jälkeen nutistaneet
heidät kuin hiiret loukkuun.

Tämmöinen menestys houkutteli meidänkin seutulaisia seuraamaan
esimerkkiä. Piilopaikasta piilopaikkaan kulki joutuisasti
kokoontumiskäsky, ja eräänä kauniina päivänä kesäkuun alkupuolella —
noin pari viikkoa viimeksi tiedoksi saapuneesta talonpoikaistaistelusta
— olivat miehemme valmiit käymään tuimaan sissisotaan.

Kolmatta sataa talonpoikaa oli heitä yhtynyt luoksemme Haukkavuoren
takalistoon neuvottelemaan. Varovaisesti ja taidolla olisi vihollisia
ahdistettava, sillä he olivat tottuneita sotia käymään ja hyvin olivat
aseilla varustettuja. Meikäläisistä monella ei sitävastoin ollut edes
pyssyä, viikatteita vain, lyhyitä karhukeihäitä ja teräväksi laskettuja
kirveitä. Yksinänsä liikkuvien vihollisjoukkojen päälle oli hyökättävä,
vakoiltava teillä ja teitten varsilla ja riistettävä muona, missä
käsiksi päästiin.

Miehillä oli vankka luottamus voimiinsa ja jokaisen silmät säihkyivät
tulisesta taisteluhalusta. Vielä samana päivänä he lähtivät matkalle,
mutta kuka oli valittava johtajaksi? Isäni, Peltolan Osmo, oli ennenkin
ollut sodassa ja tunsi hyvin sen menot. Hän siis olisi omiansa
päälliköksi ja kieltäytyä hän ei saisi. Ei hän kieltäytynytkään,
mutta tahtoi toverikseen jonkun neuvokkaan ja vaaroja pelkäämättömän
miehen. Hän puolestaan ei tietänyt Hakalan Jaakkoa uskaliaampaa miestä
ja sentähden hän ehdoitti häntä, ja Hakalan Jaakko, nuori talonpoika
Kirkonkylästä, tulikin toiseksi päälliköksi. Hän se sittemmin oli niin
kuuluisa Partio- l. Sissi-Jaakko.



IX.


Et ole, Onni, Partio-Jaakon näköinen. Olet hento ja heikko
vartaloltasi, isot silmäsi ovat siniset ja tukkasi on ruskea. Hän oli
pitkä ja solakka kuin korpikuusi tahi aholla kasvava honka. Hänen
hiuksensa olivat mustat ja silmänsä harmaat. Voimaa ja tahdonlujuutta
oli hänen katseessaan, tarmoa ja jäntevyyttä koko hänen ruumiinsa
liikkeissä.

Tämmöinen mies oli tullut toiseksi johtajista, ja pian isä luovutti
hänelle omankin päällikkö-osansa, sillä itse oli hän jo liian vanha
aina ja joka paikassa olemaan mukana.

Väsymätön olikin Jaakko joukkoineen. Missä vaan viholliset
likitienoilla liikkuivat, siellä myös hän oli miehineen heidän kulkuaan
häiritsemässä ja milloin riisti hän heiltä muonavarat, milloin teki
muuta tuhoa. Herkeämättä hän oli toimessa ja — oli yö tahi päivä —
valmis hän oli hyökkäykseen, missä tilaisuutta siihen tarjoutui.

Ei säästänyt hän muitten voimia, mutta ei säästänyt hän omiaankaan,
ja ennen pitkää kulki mies mieheltä hänen nimenään Partio- l.
Sissi-Jaakko. Meikäläisten povessa tämä nimi herätti luottamusta
ja rakkautta, mutta vihollisissa pelkoa ja kuoleman kauhua, ja he
lupasivat tuhannen hopeataaleria sille, joka elävänä tai kuolleena
toimittaisi heille Partio-Jaakon.

Ei ollut vihollisille tämän palveluksen tekijää, ja jo ennen kesäkuun
loppua olivat he joko surmatut tahi karkoitetut seudulta. Silloin
korpimaille paenneet alkoivat palata entisille asumasijoilleen, ja
jälleen saattoi pitäjässä — sodan edettyä — nähdä iloisesti leikkiviä
lapsilaumoja ja sieltä täältä kylälaitumilta kuulla karjankellojen
kilinää.

       *       *       *       *       *

Meidänkin perhe oli metsäpiilostaan saapunut kotiin. Muistan vieläkin
päivän, jolloin isä tuli hakemaan meitä. Viikkoon pariin emme silloin
olleet tavanneet häntä. Ilosta itkien äiti heittäytyi hänen kaulaansa,
suuteli ja syleili häntä. Ilokyyneleet sain minäkin silmiini ja
malttamattomuudella odotin hetkeä, jolloin rakas ja kauvan kaivattu
Peltola pilkistäisi esiin puitten lomitse. Vihdoin se näkyikin, ja
riemusta huudahtaen juoksin metsästä pihamaalle ja sieltä tupaan, mutta
tyhjää, kolkkoa oli kaikki sisällä, ja sydäntäni kouristi oudosti
ikäänkuin olisin aavistanut jotakin lähenevää onnettomuutta.

Onnettomuus tulikin. Emme olleet vielä viikkoakaan viettäneet
rauhallisessa levossa, kun viholliset uudistunein voimin ja entistä
lukuisammin joukoin hyökkäsivät seuduillemme. Monet olivat silloin ne
talot, joihin koston veriset laineet poikkesivat. Vaimot ja lapsetkin
saivat kärsiä sentähden, että miehet olivat uskaltaneet tarttua
aseisiin. Onneksi kuitenkin vihollisten tulo viime hetkessä huomattiin,
ja useimmat asujamista ehtivät paeta. Aivan näin ei käynyt meidän.

Istuimme paraillaan vienossa iltahämyssä kirkkaasti loimottavan
takkavalkean ääressä. Isä kertoi muistelmiaan Kustaa III:n ajoilta, ja
äiti polki rukkia. Samassa lennähti tuvan ovi auki, ja sisään syöksähti
yltä päältä verissä ja vaatteet repaleissa oleva mies. "Partio-Jaakko",
huudahti isäni hämmästyneenä ja kavahti ylös. Partio-Jaakko se olikin.
"Paetkaa", hän huusi, "viholliset ovat hyökänneet pitäjään. Koetimme
taistella heitä vastaan, mutta he löivät ylivoimaisena joukkoni.
Pakenimme kaikki, ja nyt vihollinen raivoaa pedon tavoin, surmaa
kenen käsiinsä saa, ei vaimoja, ei lapsia säästä. Paetkaa, hän on
kintereilläni, seuraa kuin vainukoira."

Riensimme ulos ja juoksimme Haukkavuorelle ja olimme jo vuoren
metsäistä rinnettä kiipeämässä, kun äiti äkkiä seisahtui ja lähti
takaisin. "Asetin kiireessä haahtuvat." hän sanoi, "liika likelle
valkeata."

"Älkää menkö, viholliset voivat tuossa tuokiossa olla täällä",
huudahti Partio-Jaakko, ja isäkin koetti pidättää äitiä, mutta tämä
mitään kuulematta juoksi edelleen, saapui aitaukselle ja aikoi
veräjästä sisään. Samalla ilmestyi tuvan nurkkauksen takaa viisi kuusi
kasakkaa. He huomasivat äidin, ja turhaan tämä yritti uudelleen paeta
Haukkavuorelle. Se oli nyt myöhäistä. Kasakat saavuttivat hevosillaan
hänet. Etumaisin heistä iski äitiä keihäällään, ja kimeästi kirkaisten
hän kaatui maahan, tallautui hevosten kavioihin, parahti sydäntä
särkevästi vielä kerran ja sitten makasi hiljaa.

Kaikki oli tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä ja niin
aavistamattoman joutuin, että tuskin ehdimme edes hievahtaa metsän
rajalta, jonne äidin perässä olimme kiirehtineet. Sanomaton kauhu
kangistutti jäseniäni, koko ympäristö musteni silmissäni, korvissani
suhisi ja tiedottomana vaivuin maahan.

Kun jälleen tulin tuntoihini, näin äidin yhä pitkällään nurmikolla. Isä
ja Partio-Jaakko taistelivat hänen ympärillään tuimasti kasakoitten
kanssa. Kaksi näistä oli jo veriinsä uupunut ja irtonaisina heidän
hevosensa laukkoivat kenttää, mutta vielä oli heitä kuitenkin neljä
jälellä, uhkaavasti he kannustivat ratsujansa, keihäät nousivat ja
laskivat ja kiivaaseen jalkojen töminään sekaantui tahditon kavioitten
kopse. Taidolla isä ja Jaakko väistelivät vihollistensa hyvin tähtäämiä
iskuja, ahdistivat puolestaan raivoisasti säilällänsä ja kehoittivat
ääneen toisiansa. Hammasta purren ja hurjain taistohuutoin kaikuessa
kasakatkin ottelivat. Eikö heistä muka olisi kahden talonpojan
voittajaa? On, on, mutta ei, jo säilä nousee, ja enää kolme miestä on
satulassa ja isännättömänä juoksee kolmaskin ratsu. Jo putoaa satulasta
neljäskin kasakka. Silloin toisilta — eloon vielä jääneiltä — loppuu
rohkeus, he kääntävät hevosensa, ajavat täyttä karkua pakosalle ja
katoavat näkyvistä samaa tietä kuin olivat tulleetkin.

Henkeäni pidättäen ja koko ruumiini vavisten olin katsellut taistelua.
Nyt lähenin kiireisesti, mutta isä viittasi minun lähtemään. "Mene
Haukkavuorelle ja piiloudu Susiluolaan", hän sanoi, "saavumme heti
perässä."

— Tahdon nähdä äidin, lausuin itkun tukahduttamalla äänellä.

— Äiti on kuollut, lapsi.

"Äiti kuollut", huudahdin parahtaen ja jälleen olin juosta esiin,
mutta isäni ääni ei sietänyt vastustamista. "Mene", hän käski lyhyen
jyrkästi, "en halua lisää onnettomuutta."

— Mutta mitä teette äidin?

— Hänet koetan Jaakon kanssa piiloittaa johonkin pensaikkoon.

Miehet nostivat äidin ruumiin maasta ja alkoivat joutuisasti kuljettaa
sitä Haukkavuorta kohden.

En saanut katsettani ruumiista ja ikäänkuin naulattuna seisahduin
paikalleni, mutta isä suuttui, "tottele", hän huusi, "etkö kuule maan
etäällä tömisevän. Siellä uusi ratsujoukko jälleen lähenee."

Isä oli oikeassa, maa tömisi, ja jo kuului aivan selvästi kavioitten
kopsetta ja yhä likemmäksi se tuli.

Vapauduin lumouksestani ja syöksyin silmittömän pelon valtaamana
metsään, kiipesin ylös Haukkavuorta ja juoksin kuin kuolema olisi
ollut kintereilläni. En joutanut nyt isää ja Jaakkoa odottamaan,
en ajattelemaan sitä, josko he ehtivät kätkeä äidin ruumiin. Oma
pelastukseni oli vain ajatuksissani ja Susiluola päämääränäni, mutta
äkkiä johtui mieleeni näkemäni äidin surma, kylmä väristys tempoi
jäseniäni, jalkani eivät enää totelleet ja vaivoin sain kontittua
erään lähellä olevan suuren hongan alle. Puu oli hiukan kumollansa ja
sen turve- ja kivipeittoisten juurien alla oli hyvä, joskin synkkä
piilopaikka. Mustaa multaa oli sen pohjalla ja ainoastansa kapeasta,
miltei maan tasalla olevasta aukosta tuli sinne vähäisen valoa.

Hongan alle päästyäni vaivuin tainnoksiin ja heräsin vasta siitä, että
kuulin askeleita ulkopuolella. Isä ja Jaakko siellä juoksivat ohitse.
Aijoin huutaa heille, mutta samalla näin alempana hämärässä muutamia
kasakoita ja enää tuskin uskalsin hengittää. Kasakatkin — heitä oli
monta miestä — riensivät juoksujalkaa ohitse, mutta alempaakin, vuoren
juurelta päin, kuului melua, ja äkkiä koko ulkona oleva taivas muuttui
punertavaksi. En alussa oivaltanut mitä se merkitsi, mutta vähitellen
tunkeutui korviini tulen räiskeen sähinää, ja arvasin Peltolan palavan.
Kasakat olivat sytyttäneet sen tuleen.

Kokonaista kaksi vuorokautta viholliset kiertelivät vuorta isää
ja Jaakkoa etsien. Koetin pyrkiä heidän luoksensa — Susiluolassa
otaksuin heidän olevan — mutta aina, jo muutaman askeleen otettuani,
osui joku vihollinen lähelle ja yhä uudestaan ja uudestaan oli minun
vetäydyttävä takaisin piilopaikkaani. Sanomaton epätoivo valtasi
mieleni. Olin kadottanut äitini. Pelkäsin nyt isänkin ja Partio-Jaakon
joutuneen vihollisten käsiin, ja tietämättömyys heidän kohtalostaan
saattoi päiväni rauhattomiksi ja öisin kauheat unikuvat häiritsivät
lepoani. Kalvava nälkä ja polttava jano vielä lisäsivät tuskiani ja
lopulta olin niin rasittunut, että avoimin silminkin olin näkevinäni
hirmu-aaveita. Turha oli kuitenkin pelkoni ollut. Isä ja Jaakko olivat
olleet Susiluolassa, ja tänne viholliset eivät olleet löytäneet.
Näitten poistuttua he tulivat luolasta ja tapasivat sattumalta minut,
jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Samoihin aikoihin olin minäkin
lähtenyt piilopaikastani ja jälleen lähennyt Susiluolaa. Tämän lähellä
he minut kohtasivat ja yhdessä taivalsimme nyt lymyilypirtteihimme
Haukkavuoren takalistoon. Täällä elo oli rauhallista, mutta niin
suuressa jännityksessä oli mieleni ollut, että vielä pitkät ajat näin
unta hyökkäävistä vihollisista, olin kuulevinani heidän sotahuutonsa
ja äidin kimeän kuolinparun. Olinpa toisinansa näkevinäni hongan alla,
kallionpinnassa olleen hevosenkengänkin. Muodottomana, tavattoman
isona se ilmaantui, kohosi maasta pilviin, syttyi tuleen, ja siniset,
virvatulen kaltaiset liekit nousivat sen kannasta. — Vuosikymmeniin
eivät uneni ole nyt uusiintuneet, mutta — mikä on kummallisinta —
viime yönä olin jälleen kuulevinani taistohuutoja, näin keihäitään
heiluttavia kasakoita, ja äitini haamu viittasi taivaalle. Siellä oli
pilvissä hevosenkenkä, mutta tällä kertaa liekit paloivat entistä
kirkkaammin, ja koko kanta oli ikäänkuin tulessa. Äitini osoitti
kenkää, hymyili ja katosi. Samalla minäkin heräsin. Kylmä hiki oli
noussut otsalleni.



X.


Lyylin iso-äiti lopetti kertomuksensa. Jännityksellä ja mitään muuta
muistamatta olin sitä kuunnellut. Lyyli oli istahtanut viereeni
penkille ja ikäänkuin turvaa etsien tarttunut käteeni. Kertomus oli
hänestä ollut kauhea ja vieläkin hänen ruumiinsa vapisi liikutuksesta.
Itsekin olin vähäisen peloissani, mutta vanhuksen puhe hevosenkengästä
johti ajatukseni jälleen toisaalle. Haukkavuoren aarre ja sen
yhteydessä mainitut tapahtumat tulivat mieleeni. Missä oli vanhuksen
näkemä hevosenkenkä? En ollut vielä saanut siihen vastausta. Sen
ainakin tiesin, että aivan Susiluolan likellä sitä ei olisi. Jos niin,
näet, olisi ollut, silloin vanhus olisi helposti päässyt pujahtamaan
Susiluolaan. Mutta jos sitä luolan edustalla ei ollut, ei se myös
saattanut olla sama kuvio, jonka Pekka täältä oli löytänyt. Ehkä Lyylin
iso-äiti muistaisi vieläkin paikan. Uudistin sentähden kysymykseni jo
kolmannen kerran.

— Muistanko, sanoi vanhus, kuinka olisin sen unohtanut? Meiltä suoraan
vuoren ylitse Susiluolaan mennen on eräässä kohtaa kallionrinteellä
pieni, noin miehen mitan syvyinen notko. Heti sen ääreltä nousee
vuori jälleen jyrkkänä, muuttuu railomaisen louhikkoiseksi ja miltei
puuttomaksi. Ainoastaan siellä täällä kasvaa joku vähäinen mänty tahi
yksinäinen koivu. Louhikkoa on suunnilleen kymmenen sylen leveydeltä.
Sitten vuori on tasaisempaa, rinne kohoaa loivemmin, ja suuret,
jättimäiset hongat kaunistavat kanervapeittoista maata. Täällä, noin
kymmenen askelta louhikosta, on matala, osaksi maahan kaivautunut
paasi, ja kun toistakymmentä vuotta sitten siellä viimeiseksi kävin,
olin paaden oikealla puolella vielä honka, joka minulle, pikku tyttönä
ollessani, oli suojaa antanut. Se tosin oli entistä enemmän kumollansa,
mutta juuret, minkä olivat maaemästä ylenneet, olivat vieneet vahvasti
multaa peitokseen, ja sentähden puun suuret, leveät oksat eivät
olleet kadottaneet rehevyyttään. Ehkä vieläkään honka ei ole kokonaan
kaatunut, ehkä vieläkään sen vihreys ei aivan kellastunut.

— Onko hongalle pitkä matka?

— Pitkäkö? Ei. Suunnilleen puolen tunnin taival.

— Oliko hevosenkengän muotoisessa kuviossa kaksi nuolenpäätä
yläkannassa?

— Oli.

— Ja kummankin sisässä pieni nuoli kuvattuna?

— Oli, mutta mistä tiedät tehdä kysymyksesi?

— Setä Pekka on löytänyt samallaisen kuvion Susiluolan edustalta.

— Eno Pekka löytänyt? huudahti Lyyli hämmästyneenä.

— Niin on.

— Mutta mitä nuolet merkitsevät? jatkoi Lyyli puhettaan.

— Ehkä Haukkavuoren aarre löytyisi niitten avulla.

— Haukkavuoren aarre? huudahti Lyyli kummissaan, ja hänen
iso-äitinsäkin katsoi kysyvästi minuun.

Kerroin heille lyhyesti mitä Pekalta olin saanut kuulla.

— Pekka siis, lausui Lyylin iso-äiti, on etsinyt aarretta nuolien
osoittamassa suunnassa?

— Niin on, mutta hän ei mitään löytänyt ja arvelee sentähden
erehtyneensä. Kuviolla ei olisikaan hänen alussa otaksumaansa
merkitystä, tahi myös hän ei ole sitä ymmärtänyt oikein selittää.

— Hm, enpä luulisi aarteen löytyvän kuvioitten avulla. Semmoista
merkitystä niillä tuskin lienee, mutta odota, ehkä sittenkin olen
väärässä, Partio-Jaakon kuolinhetki johtuu mieleeni. Hän viimeisiä
hengähdyksiään vetäessään puhui jostakin Haukkavuorelta löytämästään
aarteesta ja mainitsi samalla sanan hevosenkenkä. En ole hänen
sanoihinsa pannut mitään huomiota, sillä otaksuin hänen hourivan. En
sentähden myös ole kenellekään niistä kertonut. Oivallan nyt, että
siinä menettelin ajattelemattomasti.

Ainoastaan kahdeksi päivää Partio-Jaakko oli jäänyt piilopaikkaamme
Haukkavuoren takalistoon. Täällä isoin neljästä pirtistä oli isän.
Jaakko oli yhtynyt meihin, mutta olipa asuntoomme ehtinyt kertyä
jo paljon muitakin pakolaisia, etenkin vanhoja ukkoja, eri ikäisiä
naisia ja pieniä lapsia. Noin kuukautta ennen sodan syttymistä oli
Jaakko mennyt naimisiin. Hänen vaimonsakin oli nyt pirtissämme,
mutta siitä huolimatta Jaakko näytti levottomalta ja äkkiä hän nousi
penkiltä, suuteli jäähyväisiksi nuorta vaimoansa ja tämän sylissä
kapalossa makaavaa, pari viikkoa sitten syntynyttä poikalastaan. Maan
sotajoukot olivat uudelleen peräytymässä pohjoista kohden. Se ei häntä,
Jaakkoa, vapauttanut velvollisuudestaan taistella. Sentähden hän,
toimettomana ollen, tunsi itsensä levottomaksi. Isänmaa kutsui, ja hän
aikoi noudattaa kutsua. Vihollisia oli pitäjässä, niitä hän lähtisi
karkoittamaan ja hän lähti, kokosi toistamiseen miehiä ympärilleen ja
taisteli sitten epätoivon vimmalla syksyyn saakka. Hänen joukkonsa
tosin ei ollut lukuisa, nelisenkymmentä talonpoikaa vain, mutta nämät
kaikki olivat lujia, jo edellisissä taisteluissa karaistuneita miehiä.
He tovereinaan hän väsymättömästi ahdisti vihollisia vanhaan totuttuun
tapaansa, mutta — ei yhtä suurella menestyksellä. Viholliset olivat
tällä kertaa liika ylivoimaiset ja sentähden hänen vähäinen, mutta
rohkea joukkonsa hupeni päivä päivältä yhä pienemmäksi.

Tuli sitten syksy ja sen mukana sotajoukoillemme Oravaisten verinen
päivä. Se päivä oli Partio-Jaakonkin viimeinen. Varhain aamulla,
piilopirteissämme juuri levolta noustessamme, kuulimme ulkoa hitaita,
vaivaloisesti laahaavia askeleita. Ne lähenivät ovea, joku nähtävästi
hapuili kädellään salpaa, mutta — ei sitten avannutkaan sitä. Käsi
kulki pitkin ovea ja maasta kuului raskas kumahdus ikäänkuin joku olisi
pitkin pituuttaan kaatunut. Riensimme ulos. Siellä Partio-Jaakko makasi
verissään ja tiedottomana oven takana. Isä otti hänet syliinsä, kantoi
sisään ja laski varovaisesti vuoteelle.

Horjuen Partio-Jaakon vaimo läheni miehensä vuodetta, tutki ja sitoi
isäni avulla haavat. Niitä oli kaksi, toinen, miekanisku, ulottui
otsasta yli päälaen, toinen oli rinnassa. Se oli syvä keihäänpisto. Kun
isä sen huomasi, pudisti hän synkästi päätänsä.

— Onko haava kuolettava? huudahti tällöin Jaakon vaimo epätoivoisena.

— Luulen niin, vastasi isäni kolkolla äänellä.

Samalla Jaakko kuitenkin näkyi toipuvan tainnostilastaan. Hän liikahti,
näet, levottomasti, avasi äkkiä silmänsä ja nousi ryntäilleen, mutta
hänen katseessaan oli outo, hehkuva loiste ja hänen poskillaan kuuma
puna. Hän tuijotti meihin terävästi, näytti tuntevan, laskeutui jälleen
makuulle, katsoi lempeästi Annikkiansa ja otti hellästi tätä kädestä.
Hetkisen kumpikin oli ääneti, mutta sitten Jaakon huulet alkoivat
värähdellä, suu avautui, ja hän ryhtyi puhumaan. Ei ollut kuitenkaan
äänessä vanhaa, tuttua sointua. Se oli käheä ja särkynyt, ja sana
seurasi vain vaivoin sanaa. "Varhain eilis-aamuna olin joukkoineni",
hän kertoi, "vihollisia ahdistamassa. Näitä oli Louhi järveltä tulossa
noin kaksikymmentä kasakkaa. Olin sentähden miehineni — meitä oli
vain kymmenkunta — asettunut maantievarrelle väijyksiin. Viholliset
saapuivatkin heti auringon noustessa ja mukana oli heillä neljä
muonakuormaa. Odotimme siksi he tulivat likemmäksi. Sitten hyökkäsimme
joutuisasti heidän kimppuunsa, surmasimme muutaman heistä ja rajun
taistelun jälkeen — miehiäni oli kolme siinä kaatunut — ajoimme loput
pakosalle. Muonat tietysti ryöstimme ja olimme juuri aikeissa kuljettaa
ne metsään, kun viholliset ihan aavistamatta palasivat takaisin.
Heitä oli nyt satakunta miestä — mistä lienevätkään niin pian saaneet
lisäjoukkoja — ja äkkinäisellä hyökkäyksellä he piirittivät meidät.
Jätimme muonat ja koetimme voimiemme edestä murtautua vastustajaimme
rivien lävitse. Onnistuiko se tovereilleni? En luule sitä. Ainakin
viisi heistä näin veriinsä uupuvan, ja käsittämättömältä tuntuu se,
että itsekään pääsin saarroksesta pujahtamaan. Enpä edes haavaa
ollut saanut ja kiireimmiten riensin vihollisten takaa-ajamana
Haukkavuorelle. Tämä olikin aivan lähellä, ja kovin vaikeata oli
kasakoitten taajassa metsikössä edetä hevosineen. Kadotinkin sentähden
pian heidät näkyvistäni."

Ei ollut helppoa Jaakon katkonaista puhetta ymmärtää, mutta vielä
epäselvemmäksi se muuttui. Lauseet tulivat hajanaisiksi, ja toisinansa
ei yksityisiä sanoja laisinkaan kuullut. Vähän kuitenkin saimme
selville. Hän oli puolipäivään saakka ollut Haukkavuorella, mutta
sitten lähtenyt täältä. Ketään vihollisia ei silloin ollut näkynyt,
mutta vuoren juurelle päästyänsä hän oli huomannut niitä takanansa.
Turhaa olisi hänen ollut yrittää vuorelle takaisin ja kiireisesti hän
pakeni piilopirttejämme kohden, mutta vihollisetkin olivat huomanneet
hänet ja seurasivat ihan kintereillä. Muut näistä hän kuitenkin pian
oli eksyttänyt jäljiltään, mutta neljä miestä oli väsymättömänä koko
päivän ja yön jatkanut ajoaan ja ehkä pari tuntia sitten — juuri kun
hän luuli jo näistäkin päässeensä — odottamatta hyökännyt esiin.
Tuskin kahdenkymmenen kivenheittämän matkaa oli tällöin enää ollut
piilopirteille. Kiivas taistelu oli syntynyt ja viholliset hän kyllä
oli surmannut, mutta samalla itsekin pahoin haavoittunut. Miltei
ryömimällä hän oli kulkenut taistelupaikalta, astunut äärimäisyyksiin
tarmoaan ponnistaen muutaman askeleen ja kaatunut pirttimme ovea
vastaan. Varmaankaan hän ei edes iltaan eläisi. Kovin olivat jo voimat
huonot.

Jaakko oli oikeassa. Tuskinpa hän todellakaan iltaan eläisi? Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, huulet verettömät ja ruumis oudon veltto.
Silmätkin olivat puoleksi ummessa, ja katse oli tajuton. Vähäinen
elonkipinä ei kuitenkaan vielä sammunut. Silmät suurenivat äkkiä
ja saivat jälleen eloisan ilmeen, mutta jotakin vierasta; kylmän
kammottavaa niissä sittenkin oli. Ilme katosi, ja katse muuttui
tuijottavaksi. Se suuntautui liikkumattomana ohitsemme, ja Jaakko alkoi
levottomana houria, puhua sanoja, joissa ei ollut järkeä, ja nähdä
näkyjä, joita ei kukaan käsittänyt.

Houraamista — pienillä väliajoilla — jatkui puolelle päivää. Silloin
vasta Jaakko vaipui hiljaiseen uneen, mutta lepoa ei kestänyt
kauvan. Jo muutaman minuutin kuluttua hän jälleen valveutui, mutta
sangen raukea oli nyt hänen katseensa, ja huulet olivat entistäkin
värittömämmät. Selvästi saattoi huomata, että lähenevän kuoleman
leima oli hänen kasvoillansa. Rauhallisesti maaten hän silmäili
ympärilleen, mutta turhaan Annikki tarttui häntä hyväillen kädestä,
turhaan kutsui häntä nimeltä. Jaakko ei näyttänyt ketään tuntevan, ja
hänen katseensa harhaili kysyväisenä henkilöstä henkilöön. Vihdoin se
pysähtyi minuun, mutta ei vieläkään osoittanut mitään tuntemusta. Olin
kuitenkin hänen silmistänsä lukevinani nöyrän pyynnön ja varpaille
kohoten nojauduin häntä kohden. Silloin hänen huulensa liikkuivat,
ja niin perin matalalla äänellä hän puhui korvaani, että kukaan muu
ei saattanut hänen puhettaan kuulla, enkä itsekään eroittaa kaikkia
hänen sanojaan. "Eilen", hän lausui, "löy...sin aarteen. Aar...re
suuri. Pal...jon kul...taa ja ho...pea...ta ja iso luu...ranko.
Luu...ran...ko kauhea. Se on Hauk' Haukka...vuo...rella. Pa...nin kiven
aukolle. Aarre Susi...luo... luo...lassa, he...vo, hevo...sen — kenkä."
— Houriko Jaakko? Luulin niin, ja äkkiä hän muuttui raivoisaksi,
nousi kiivaasti istualleen, katsoi tuijottavasti eteensä ja huusi
särkyneellä, sydämestä lähtevällä äänellä: "Annikki!" Samalla vahva
verivirta tunkeutui hänen suustaan, ja rinta raskaasti korahtaen hän
lysähti hervottomana vaimonsa syliin. Vielä muutama hengenveto, ja
Partio-Jaakko oli kuollut. Hänen ei ollut tarvinnut odottaa iltaan. — —
Seuraavana päivänä isä löysi metsästä, muutaman sadan askeleen päässä
piilopirtistämme, neljän kasakan ja kahden hevosen ruumiit. Jokaisessa
oli syvät haavat, ja erään kasakan pää oli ihan murskaantunut
saamastaan iskusta.

Mitä Jaakko oli aarteesta ja hevosenkengästä hourinut, jos hän
sittenkään houri, unohdin pian. Rauhakin tuli, ja isä rakensi
uudestaan poltetun talomme. Annikki pienen poikansa keralla muutti
tällöin Louhijärvelle. Louhijärvi olikin hänen kotipitäjänsä ja sieltä
Jaakkokin oli hänet nainut. Vasta äsken Jaakon sanat uudestansa
johtuivat mieleeni, ja — ehkä todellakin niillä on joku erikoisempi
merkitys.

       *       *       *       *       *

Lyylin iso-äidin puhe keskeytyi siihen, että ulkoa kuului rattaiden
jyrinää. En minäkään enää ollut halukas tekemään lisää kysymyksiä.
Olin sangen väsynyt — yö olikin nähtävästi jo pitkälle kulunut — ja
silmäluomeni pysyivät ainoastansa vaivoin auki. Lyylikin oli nukahtanut
penkille. Pyysin kuitenkin yön selkäänkin päästä Pekan torpalle, ja
vanhus lupasikin toimittaa hevosen.

Astuimme ulos. Täällä jo rappusilla tuli vastaamme pitkä,
vaaleaviiksinen mies. Hän sanoi olevansa Lyylin isä ja oli heti valmis
hakemaan hevosen. Pian olikin tämä rappusten edessä, ja vinhaa vauhtia
lähdimme ajamaan lehtokujaista käytävää veräjälle.

Oikealla olevia rakennuksia sivuuttaessamme näin näitten edustalla
paljon hevosia ja rattaita. Miehiä ja naisia hääräsi niitten ympärillä.

— Kävimme Kirkonkylään viemässä viimevuotisia kauroja, kertoi Lyylin
isä. — Sentähden viivyimme niin myöhäiseen.

— Onko tuolla aitat, talli ja navetta? sanoin rakennuksia osoittaen.

— On. Aitat ovat vasemmalla. Talli on tuo pitkä huoneus oikealla.
Navettaa ei tänne näy. Se on muitten takana, kulmaksuttain talliin.

Kiidätimme veräjästä ulos. Täältä vielä noin pari kilometriä ajettuamme
saavuimme isolle valtatielle. Kauvemmin en jaksanut pysyä valveilla.
Silmäni ummistuivat raskaaseen uneen, ja heräsin vasta siitä, kun
hevonen pysähtyi Pekan torpalle. Kirkkaana päivä tällöin jo nousi
itäiseltä taivaanrannalta.

       *       *       *       *       *

Pekan torpassa tervehdittiin minua suurella riemulla. Ilosta itkien
äiti sulki minut syliinsä, ja näinpä — mitä en koskaan ennen ollut
tehnyt — isänkin silmänurkassa kyyneleen. Koko yösen hän Liisan kanssa
oli ollut Haukkavuorella poikaansa etsimässä ja vasta hetkinen sitten
hän perin uupuneena oli palannut takaisin.

Kerroin heille muutamin sanoin eksymisestäni. Liisa sillä välin
valmisti hopulla ruokaa. Söimme vähäisen ja kiiteltyämme ystävällistä
isäntäväkeämme lausuimme hyvästit. Jo olikin aika kiirehtiä kotiin.
Ennukin alkoi käydä levottomaksi.

Rattaille noustuani muistin, että isä ei vielä ollut näyttänyt minulle
paikkaa, mihin tarinassa mainitun laivan kerrottiin laskeneen. Kysyin
häneltä sitä, mutta vastasiko hän kysymykseeni, en tiedä, sillä samalla
vaivuin jälleen syvään uneen.

Kun tällä kertaa valveuduin, olimme jo kotimme pihalla. Äiti, Anna
sylissä, seisoi rattaitten vieressä, ja isä nosti Ennua alas. Minäkin
astuin rattailta, ja isä ryhtyi vanhaa Hiirakkoa riisumaan aseista.
Lähdimme sisälle, mutta vielä oli kauvan mielessäni Haukkavuorelle
tekemäni matka. Oliko todellakin vuorella aarre olemassa, ja oliko
Jaakko sen sieltä löytänyt? Susiluolassa hän oli sanonut sen olevan.
Ihmeellistä! Luolassako siis myös oli aukko, jonka hän oli kivellä
tukkinut, mutta missä siellä, luolassako luuranko, ja mitä oli hän
tarkoittanut sanalla hevosenkenkä? Oliko sekin jokin kallioon hakattu
kuvio, ja oliko siinäkin nuolia ja nuolenpäitä? Silloin Jaakon
löytämä aarre, jos hän mitään aarretta oli löytänyt, ehkä myös oli
sama, josta tarinassa mainittiin? Päätäni huimasi tätä mahdollisuutta
ajatellessani. Kunpa tilaisuus myöntäisi, niin — vaikkapa vasta
muutaman vuoden perästä — lähtisin uudestaan Haukkavuorelle ja
koettaisin kaikesta ottaa selvän. Tutkisin silloin luolan ja hakisin
Haukkavuoren tarunomaisen aarteen sen salaperäisestä kätköstä.



Toinen osa.



I.


Kahdeksan vuotta on kulunut edellä kertomistani tapahtumista. En
ole sitten sen ajan käynyt Haukkavuorella, mutta nyt olen nuorena
ylioppilaana jälleen sinne matkalla. Kandidaatti-arvon saamiseksi
on minun valmistettava tieteellinen kirjoitelma ja sitä varten olen
päättänyt tutkia Haukkavuorta maantieteellisesti. Tulisin toistaiseksi
tekemään ainoastansa korkeusmittauksia ja yleisempää laatua olevia
havaintoja, tutkisin ylimalkaisesti vuorella esiintyvää kasvillisuutta
ja eri kivilajeja sekä, jos aika riittäisi, joka ei ollut luultavaa,
kesä kun oli jo heinäkuun puoliväliin ehtinyt, alottaisin vuoren
kartoittamistyön ja lopettaisin sen sitten seuraavana kesänä.
Olisin tutkimus-alueekseni voinut valita jonkun muunkin seudun,
mutta muistelmat lapsuuteni päiviltä viehättivät minua lähemmin
tutustumaan Haukkavuoreen. Erityisesti en saattanut olla aarrehistoriaa
ajattelematta. Kaikki mitä Haukkavuoren salaperäisestä aarteesta olin
kuullut, oli siksi kummallista, etten pelkästään mielikuvituksen
tuotteina voinut kertomuksia pitää. Jokin syy, joskaan ei todellista
aarretta olisikaan, täytyi olla niitten syntyyn. Ehkä siitäkin
selviytyisin. Näitä miettien ajoin kyytihevosella yhä likemmäksi
Haukkavuorta. Syvässelkäkin oli jo kaukana takanani ja neljää viittä
kilometriä enempää oli tuskin enää Pekan torpalle. Olisiko siellä
kaikki ennallaan? En ollut hänestä ja hänen perheestään kahdeksaan
vuoteen mitään kuullut. Uteliaisuudella odotin jälleen näkeväni pienen,
matalan, ehkä entistäkin enemmän rappiotilassa olevan asumuksen, mutta
suuri oli hämmästykseni, kun vaivaisen torpan asemasta mahtava talo
pistihe esiin puitten lomitse. Oliko se Pekan vai oliko talossa toisia
asujamia ja Pekka muualle muuttanut?

Ei ollut, Pekan oli, niin kertoi kyytimieheni, tahi oikeammiten Pekan
pojan. Kummastukseni kasvoi, mutta kyytimieheni selitti asian. Noin
viisi vuotta sitten oli Pekan kuolleeksi luultu Pentti arvaamatta
palannut takaisin. Hän tuli viimeksi Kaliforniasta, jossa hän kultaa
kaivamalla oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Heti oli hän
purkauttanut vanhat torpparakennukset, lunastanut omakseen maan ja
rakennuttanut talon. Mutta miksi ei hän olostaan Amerikassa ollut
vanhemmilleen mitään kirjoittanut? Hän oli sen parina ensi vuonna
tehnyt, mutta kirjeet olivat syystä tai toisesta joutuneet hukkaan.
Sitä hän ei ollut tiennyt, vaan oli hartaasti odottanut kotoaan
vastausta, mutta kun täältä uudistetuista kirjeistä huolimatta ei
ollut tullut mitään tietoa, oli hän otaksunut vanhempiensa kuolleen,
eikä enää itsekään kirjoittanut kotimaahan. Hän oli ainaisiksi ajoiksi
aikonut jäädä Amerikkaan, mutta vihdoin oli koti-ikävä vallannut ja
hän oli päättänyt edes pistäytymällä käydä jälleen Suomessa. Matkasta
olikin tullut pitempi, eikä hän enää sanonut Amerikkaan lähtevänsä.

— Semmoiset vaiheet oli siis Pentillä ollut?

— Semmoiset. Kovin oli muuten mies kummallinen luonteeltaan, oli
aina synkkä ulkomuodoltaan, eikä paljon puhunut. Jokin synkkä suru
nähtävästi miestä painosti, ja välistä, ikäänkuin ihmisiä paeten, hän
päiväkausia saattoi harhailla Haukkavuorella.

— Hakiko hän täältä aarretta?

— En tiedä.

Tähän puheluni kyytimiehen kanssa keskeytyi, sillä olimme jo perillä
ja ajoimme kapean ojasillan yli talon portista sisään. Sen vain ehdin
kuulla, että Pekka vieläkin eli, joskin kovin vanhentuneena. Hänen
vaimonsa sitävastoin oli kuollut, ja Liisa oli naimisissa erään
ulkopitäjäläisen kanssa ja sen johdosta muuttanut kotoaan. Pentti johti
itse taloutta, joka olikin käynyt suureksi. Hänellä oli kolmekymmentä
lehmää, viisi hevosta ja monta palvelijaa.

Rappusilla oli vastassamme vanha köyryselkäinen ukko. En ollut uskoa
silmiäni. Pekkako oli edessämme? En voinut erehtyä, ja sittenkin kuinka
muuttunut hän oli? Vaikea oli hänessä tuntea entistä ryhdikästä Pekkaa.
Niin voimattoman kumaraiseksi hän oli käynyt ja ainoastansa vaivoin,
raskaasti sauvan nojassa kompuroiden, hän jaksoi kulkea edellämme
sisään.

Tuvassa tapasimme Pentin. Hän ei ollut täyttä kolmea kyynärää, mutta
joka liikkeessä oli sulavuutta ja voimaa. Hänen vahva, hiukan silmille
valuva tukkansa oli tumma, hänen silmänsä kauniin ruskeat, mutta
terävässä katseessa oli jotain synkkää, käsittämätöntä. Synkkä sointu
oli hänen äänessäänkin, mutta käden tervehdys oli luja ja lämmin.

Kerroin aikomuksestani tehdä Haukkavuorella maantieteellisiä
tutkimuksia.

— Sitäkö varten olette siis nyt matkalla? kysyi Pentti.

— Sitä varten. Tulen Haukkavuoren seuduilla viipymään syksyyn saakka.

— Ja yksin aijotte vuorella kulkea?

— Yksin, kyytimieheni palaa takaisin Kirkonkylään. Vasta
kartoittamistyöhön ruvetessani tarvitsen apulaisia.

Nyt Pekkakin puuttui puheeseen. — Ei ole teidän hyvä nyt yksin mennä
Haukkavuorelle.

— Miksi niin? kysyin hämmästyneenä.

— Ette siis ole Kirkonkylään mitään kuulleet?

— En.

— Sepä kumma, ja kuitenkin Haukkavuori on jo toista viikkoa ollut
kauhun tyyssijana. Ei tiedetä keitä siellä liikkuu, mutta se vain
varma, että kunnon ihmisiä eivät ole, jos heitä sitten useampia
onkaan. Rosvouksiakin on tapahtunut Leppäviidan puoleisissa taloissa.
Peltolassakin oli yritetty toissa yönä sisään, mutta väki oli herännyt.

— Eikö voroja sitten saatu kiinni?

— Ei. Ehdittiin liika myöhään ulos. Nähtiin vain kuinka yksinäinen mies
katosi metsään Haukkavuorelle käsin.

— Mutta miksi ei oikein joukolla mennä Haukkavuorelle voroja ajamaan?

— On sitäkin yritetty, mutta ketään ei ole taitavasta saarrosta
huolimatta tavattu. Omituista on muuten, että vorot vievät vain
ruoka-aineita ja se vielä kummempaa, että joka kerta jättävät rahassa
runsaan maksun.

— Ehkä he eivät tavallisia voroja olekkaan, vaan muusta syystä tahtovat
pysyä salassa.

— Kukapa sen tietää ja olivat keitä tahansa, oikeata ei ole heidän
tunkeutua toisten ihmisten asuntoihin. Ompa jo pari kertaa huomattu
roistonnäköinen mies liikkuvan meidänkin talomme ulkopuolella. Ei
kunnon ihminen sillä tavalla hiivi ja kurkistele ja heti pakene, kun
luulee tulleensa huomatuksi. Kiinni semmoiset pitää ottaa.

— Niin pitää, sanoi Pentti — ja jos eivät muut sitä tee, teen minä sen.

Pentin sanoilla oli kumea, kolkosti raudalta kalskahtava sointu.
Katselin miestä. Hänen katseessaan oli käsittämätön ilme. Oliko
se vihaa, vai oliko se kauhunsekaista tuskaa? Se olisi saattanut
olla kumpaakin ja ehkä se olikin molempia, mutta samalla oli hänen
katseessaan jotakin niin päättäväistä, jotakin niin uhkaavaa, että
hyvää se ei rosvoille ennustanut. Tunsiko hän heidät, vai aavistiko hän
keitä he olivat ja oliko hänellä joku erityinen, toisille tuntematon
syy peljätä tahi vainota heitä. Nämät olivat ajatuksia, jotka salaman
nopeudella kiertelivät aivoissani, mutta vastausta en saanut. Pentin
kasvot eivät mitään puhuneet ja suoraan en tahtonut kysyä. Johdin
sen johdosta uudelleen keskustelun aikomaani maantieteelliseen
tutkimukseen. Jos ainakin toistaiseksi saisin asua heillä, lähtisin jo
huomispäivänä Haukkavuorelle.

— Asukaa vaikka syksyyn, sanoi Pekka. — Onhan meillä huoneita. Sitä
vain pelkään, että yksin kulkeissanne voitte joutua vaaraan vuorella.

— En takaisinkaan viitsi kääntyä. Ikävä olisi keskeyttää tehtyä
työ-ohjelmaa.

— Olkaa huoleti, sanoi Pentti tähän, — minä tulen mukaan.

— Te mukaan?

— Niin. Minullakin on vuorella tutkimuksia tehtävänä.

— Aijotte etsiä aarretta?

— Ehkä, ehkä en. Ensi toimekseni tahdon tutustua vuorella
piileskelevään mieheen, sillä useampaa kuin yhtä en heitä luule siellä
olevan.

— Mitenkä niin luulette?

— Minulla on siihen omat syyni, mutta ehkä erehdyn, ehkä mies ei ole
se, joksi häntä arvelen. Sitä parempi hänelle.

— Mies olisi siis teille vanha tuttu?

Pentti vastasi kysymykseen vältellen. Hän ei ollut varma siitä, mutta
kerran hän oli nähnyt vilahdukselta miehen, ja tämä oli näyttänyt
tutulta.

— Oliko hän näiltä seuduin?

— Ei.

Enempää en saanut tietää, mutta huomasin Pentin ilmeisesti salaavan
jotakin. Miksi hän teki niin ja mitä yhteyttä hänellä oli Haukkavuoren
salaperäisen vieraan kanssa?

Häiriinnyin ajatuksissani odottamattomalla tavalla. Kuului kova
kilahdus, ja lattialle, Pentin jalkojen juureen, vieri ikkunasta iso,
nyrkin kokoinen kivi. Kuka oli heittänyt kiven? Salaman nopeudella
näin Pentin kumartuvan ja irroittavan kivestä pienen, siihen
kiinnitetyn paperilipun. Paperilipussa seisoi jotakin, mutta mitä, en
ehtinyt saamaan selville. Pentti luettuaan paperin repi sen pieniksi
palasiksi ja heitti palaset loimuavaan takkavalkeaan. Kaikki oli ollut
silmänräpäyksen työ, ja nyt hän päättäväisenä, kasvot hiukan kalpeina,
syöksyi ovelle.

— "Minne menette?" huusin hänelle.

En saanut vastausta. Hän riensi kiireisesti ulos, ja kun ikkunasta
katsoin, näin hänen tempaavan vajasta kirveen ja sitten juoksujalassa
katoavan Haukkavuorelle.

Aijoin juosta hänen perässään, mutta Pekka pidätti minua. "Älkää
menkö", hän sanoi, "ette enää häntä saavuttaisi. Sitäpaitsi ehkä hän
piankin palaa takaisin."

Pekka oli oikeassa. Pentti viipyi matkallaan tuskin puoltakaan tuntia.
Aivan hikisenä hän palasi takaisin. "Kadotin jäljet", hän sanoi
hampaittensa välistä, "mutta toista kertaa en tule sitä tekemään."

Taasen lensi kivi ikkunasta, mutta tällä kertaa särkien toisen ruudun.
Otin kiven ylös. Siihenkin oli paperiliuska kiinnitetty ja korkeilla,
selvillä kirjaimilla seisoi siinä seuraavat salaperäiset sanat:
"Kalifornian ruusulla on tuoksunsa, mutta kukka lakastuu ja sen kauneus
häviää. Sen sanoo hän, joka asuu siellä, missä vesi juoksee ja virrat
vuotavat, mutta älä lähene! Ei 'Kuoleman Musta Koira' turhaan nimeänsä
kanna. Sentähden varo ulvontaa, joka yössä kuuluu."

Ihmeekseni ei Pentti tällä kertaa rientänyt ulos. Tyynesti hän odotti
siksi ojensin hänelle paperin. Vielä tyynemmin hän näytti lukevan sen
sisällystä, mutta sitten vähitellen hänen poskensa alkoivat peittyä
tummaan punaan, ja silmät saivat omituisen, kammottavan kiillon. Nyt
huomasin niissä selvästi peloittavan, tulisen vihan leimahtavan, vihan
niin tuiman, että se saattoi ruumiini tahdottomasti värisemään.

"Te kysyitte minulta", hän sanoi kolkolla äänellä, "tunnenko miehen?
Minä tunnen hänet."

— Ensimäisessä kirjelipussa oli siis hänen nimensä.

— Ei oikeata nimeä, mutta sama, jonka tästä olette lukeneet.

— Kuoleman Musta Koira?

— Niin, se on hänen liikanimensä.

— Mutta mitä hän tarkoittaa Kalifornian ruusulla?

— Älkää sitä minulta kysykö. Se on salaisuus, jota ainakaan vielä en
voi teille kertoa. Ehkä teen sen toisten, mutta nyt en voi. Sanotte
huomenna lähtevänne Haukkavuorelle. Ettekö jo tulisi?

— Aijotte mennä salaista vihollistanne etsimään?

— Niin aijon.

— Ja jos hänet tapaatte?

— Silloin on meillä lasku keskenämme suoritettavana. Älkää peljätkö, en
surmaa häntä.

— Hyvä, minä tulen mukaan. Sisäänmurroista ja ikkunansärkemisistä on
saatava loppu.

— Siis lähdemme hetken perästä, mutta ensin syömme päivällisen.



II.


Haukkasimme joutuisasti hiukan ruokaa. Sitten Pentti otti piirongin
laatikosta kuusipiippuisen, Kaliforniassa käyttämänsä revolverin.
Minulla, paitsi hyvää kauhavalaista, hevospäistä puukkoa, ei ollut
muuta asetta. Pekalla oli vanha, aliupseeri-ajoiltaan peruisin oleva
pistooli. Hän tarjosi sen minulle.

— Jäätte itse ilman, sanoin.

— En jää, vastasi Pekka — minulla on hyvä luodikko, vanha tosin sekin,
mutta tarkkaan vie. Menkää huoleti. Ei Pekka ketään päästä luvatta
sisään.

Hyvältä näyttikin Pekan luodikko. Vanhus otti sen alas seinältä ja
laski eteensä pöydälle.

Jo oli Pentti valmis ja odotti malttamattomana minua, joka Pekan kanssa
puhellessani hiukan viivästelin.

Sanoin vanhukselle hyvästit, ja riensimme ulos. Emme luulleet illaksi
ehtivämme takaisin.

Pian olimme Haukkavuorella. Pentti kulki edellä, minä hiukan jälessä.
Toisinansa hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaan, minäkin pysähdyin, mutta
en kuullut mitään. Toisinansa hän juoksujalassa kiisi eteenpäin ja
oli maasta huomaavinaan merkkejä, joista minä näköäni äärimmäisiin
terästämällä en sittenkään nähnyt mitään. Missä oli kanervikko
tallaantunut ihmisjalan painosta, missä joku lehti rusentunut tahi
oksa vääntynyt. Oliko miehellä vaistot, joista minulla ei ollut
aavistustakaan, vai oliko hän Amerikassa seikkaillessaan tottunut
vainukoiran tavoin seuraamaan ihmisten jälkiä.

Varmana tekemiensä päätelmien erehtymättömyydestä Pentti yhä joudutti
askeliansa. Jo olimme kulkeneet pitkän aikaa, kun hän jälleen seisahtui
äkkiä. Hetkisen mietittyään hän alkoi tutkia maata joka suunnalle,
mutta nähtävästi tuloksetta. Pudistaen päätään hän ryhtyi uuteen
yritykseen, heittäytyi pitkälleen maahan ja tarkasti jokaista mätästä,
jokaista kasvien peittämää paikkaa. Äkkiä hän hypähti kärsimättömänä
pystyyn. "En ymmärrä", hän sanoi, "tähän saakka olen selvästi saattanut
häntä seurata, mutta nyt kaikki jäljet katoavat kerrassaan."

Hullutteliko mies, vai laskiko leikkiä?

Pentti huomasi kummastukseni. "Katsokaa tähän", hän sanoi. "Kanervikko
on hiukan taipunut sivullepäin ja tässä on varpu vääntynyt. Jonkun
ajan kuluttua kanervikko jälleen kohoaa, mutta jos nyt tarkastaisitte
sen alla olevaa maata, näkisitte mullassa epäselvät, mutta sittenkin
erehtymättömät merkit jalan ääriviivoista. Jalkine on kaikesta päättäen
ollut saapas ja päästä leveä."

Tutkin Pentin osoittamaa paikkaa. Nyt minäkin havaitsin selvät askeleen
jäljet. Käsittämättömältä tuntui kuitenkin vielä mielestäni, mistä
Pentti saattoi jälkeä sanoa saappaan tekemäksi. Kysyin häneltä.

"Jalan ääriviivat ovat tasaiset ja korkko on ollut raudoitettu. Tässä
on merkki siitä. Kannan sivustat ovat syvemmällä kuin sen keskusta.
Kevyempiä jalkineita raudoitetaan harvoin. Pohjat niissä ovat ohuemmat
ja sentähden taipuisammat. Jalan astunta on näin ollen myös kevyempi,
enemmän varpailla kuin koko jalkapohjalla kulkemista. Ääripiirteet
tämän johdosta tulevat epätasaisemmiksi. Ainoastansa varvasosa jalasta
näkyy selvästi ja syvään maahan painuneena, jotavastoin korkko näyttää
ikäänkuin kevyesti hipaisseet maata. Tottunut silmä huomaa helposti
eroituksen. Juostessa askeleet ovat pitempiä, ja kiivaassa juoksussa,
jos ei väsymys estä, yleensä varvasastuntaisia. Mies, jota seuraamme,
on milloin kävellyt, milloin juossut. Sen olen huomannut hänen
ottamistaan askeleista. Luultavasti hän on ollut ainoastansa vähän
matkaa edellämme."

— Minkä johdosta niin arvelette?

— Jälkien tuoreudesta. Ainoastansa vetisellä maalla jäljet pysyvät
kauvemmin. Kanervikossa on vaikeata jo tunnin parin kuluttua huomata
mitään. Nyt sitäpaitsi olin toisinansa kuulevinani edellämme rientäviä
askeleita.

— Miksi ette silloin kiirehtineet?

— Kiirehdinhän, mutta pelkäsin eksyväni poluilta ja hiljensin sentähden
jälleen kulkuani. Harhaan olemme johdetut lopultakin, enää en löydä
askeleita, mutta odottakaa, täällä hän näkyy ainakin hetkiseksi
seisahtuneen.

Pentti kumartui katsomaan erään puun juurelle. Minäkin lähenin. Maassa
oli kaksi vieretysten olevaa jälkeä, mutta useampaa emme löytäneetkään.

Seisoimme ymmällä, mutta äkkiä Pentti huudahti iloisesti ja löi
otsaansa. "Ahaa", hän huudahti, "jopa tiedän. Kumma etten sitä heti
tullut ajatelleeksi." Pentti rupesi tarkastamaan puuta. "Tästä hän on
kiivennyt ylös. Kuori on kiivaasta kädenotteesta irtaantunut."

Niin oli todellakin. Pitkässä, puusta ulkonevassa oksassa oli pieni,
valkoinen kohta ja sen ala-osasta riippui revennyt kuorensiru.

Mutta mitä oli pakolainen tehnyt puussa? Pentti antoi selityksen.
"Katsokaa", hän sanoi, "heti tämän puun vieressä kasvaa suuri mänty ja
sen takana, siinä miltei kiinni, taajaa kuusikkoa. Mies on kiivennyt
puuhun ja — jos en erehdy — laskeutunut alas tuolla, missä näette
kovapintaista, kasvutonta kalliota. Lähtekäämme sinne! Ehkä löydämme
jonkun jäljen."

Menimme Pentin osoittamaan suuntaan, mutta kauvan oli työmme turhaa.
Vihdoin kuitenkin, noin tunnin kestäneen tarkan etsinnän perästä,
löysimme yhden jäljen. Se oli kymmenkunta sylenmitan päässä metsiköstä.
Paikalla kasvoi hiukan jäkäliä, ja siihen oli jälki painautunut,
mutta se olikin ainoa, ja jo rupesi aurinko laskeutumaan läntisen
taivaankulman taa.

Mitä olisimme tehneet, mihin suuntaan menneet? Palatakko takaisin,
vai vieläkö jatkaa etsintää. Väsymys raukaisi pahasti jäseniä. Monta
tuntia olimmekin levähtämättä kierrelleet vuorta, mutta jännitys oli
pitänyt mieltä vireissä. Siksi ei väsymystäkään ollut tuntunut. Nyt ei
haluttanut ottaa askeltakaan, mutta jättää kesken työ, ei sekään ollut
oikein mieleen.

— Jäädään vuorelle, ehdoitin Pentille, — kylläpä täälläkin luulisi
yöpuun löytyvän.

— Jäädään vaan, vastasi Pentti, — mutta silloin onkin yösija taidolla
valittava.

— Miksi niin?

— Ei ole vihollisemme kanssa leikkiminen.

— Pelkäätte siis hänen yllättävän meidät?

— En sitäkään suorastaan. Hänkin on luultavasti uuvuksissa, joten tällä
kertaa saanemme olla rauhassa, jos saamme. Tunnen sen miehen.

— Voimmehan valvoa vuorotellen.

— Olkoon menneeksi! Te nukutte ensiksi. Minä olen tottuneempi valvomaan.

Asetuimme erään kuusen juurelle, Pentti sytyttäen piipun ja
huolettomasti nojaten puun runkoa vastaan, minä heittäytyen pitkälleni
kanervikolle. Nukuin miltei tuossa tuokiossa, enkä herännyt ennenkuin
Pentti pudisti minua olkapäästä.

— Joko olen nukkunut kaksi tuntia?

— Jo kolmekin.

— Kolme? Miksi ette ennemmin minua herättäneet? Sovimmehan
kaksituntisista valvontaeristä.

— Kyllä vielä ehditte valvoa. Olette tulleet Kirkonkylästä saakka ja
sentähden tarvitsette lepoa.

— Ette mitään erikoisempaa ole huomanneet?

— En, mutta pitäkää silmänne auki. Vaara voi milloin tahansa uhata.

Pentti heittäytyi maahan ja jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän
kuorsasi syvään.

Olin vielä uninen, mutta koetin voittaa väsymykseni. Kävelin
edestakaisin kuusen edustalla ja ajattelin kokemaamme seikkailua.
Hetkisen kuluttua ajatukseni vierivät lapsuuteeni, jolloin ensi
kerran olin käynyt Haukkavuorella. Etenkin johtui eksymiseni selvästi
mieleeni. Missähän päin oli Peltola, jossa silloin olin viettänyt yöni?
Hain sitä katseellani, mutta en löytänyt. Turha hakeakin, varmaankin
olin ihan toisella taholla. Korkealla yläpuolellani näkyi "Hattu",
mutta missä oli Susiluola?

Istuin mietteissäni kalliolle. Vähitellen pääni alkoi painua rinnalle,
ja silmäluomeni menivät umpeen. Avasin ne uudelleen, mutta jälleen
silmälaudat painuivat kiinni, ja minä nukahdin, mutta uneni oli
levotonta, ja monenlaiset unikuvat väikkyivät mielessäni. Olin
olevinani Susiluolassa. Siellä oli pilkkoisen pimeä, mutta kaukana
vuoren sisässä hohti kirkas loiste. Menin lähemmäksi. Silloin tunkeutui
korviini aaltojen pauhua ja kovakolinaista virran kulkua. Menin
vieläkin lähemmäksi. Silloin näin syvässä rotkossa virran ja samalla
huomasin myös, mistä kirkas loiste johtui. Virran yläpuolella oli
kalliossa suuri hevosenkenkä. Se oli kuin tulessa, nousi ja laski,
katosi välistä vuoreen, mutta tuli jälleen entistä kirkkaampana
esiin. Nuolenpäät hohtivat kuin kulta ja välistä hulmahtivat ne
voimakkaaseen liekkiin. Äkkiä siirryin luolasta kauvas. Olin taasen
lapsi ja istuin riippukoivuisessa talossa kuuntelemassa Lyylin isoäidin
kertomusta, mutta kertomus keskeytyi äkkiä, sisään ratsasti täyttä
nelistä kasakoita. He tulivat hevosineen läpi seinän ja ahdistivat
meitä peitsillään. Silloin Lyylin isoäiti muuttui pieneksi keräksi,
kerä hiireksi, hiiri juoksi lattianrakoon. Samalla koko talo syttyi
palamaan, kasakat ajoivat lattialuukusta alas, ja minä pakenin
kiireisesti Lyylin kanssa ulos. Juoksimme käsi kädessä, mutta liekit
seurasivat yhä meitä. Pakenimme silloin suuren, kumollaan olevan hongan
alle. Siellä oli maassa mustaa multaa ja mullassa yhä kooltaan kasvava,
moniloisteisesti hohtava hevosenkenkä.

Kuinka kauvan uinailin, en tiedä. Heräsin vasta siitä, että joku
voimakkaasti tarttui olkapäähäni. Hypähdin ylös ja huomasin silloin
Pentin seisovan edessäni. "Miksi olette nukkuneet?" hän kysyi tuimalla
äänellä. "Katsokaa puuta!"

Katsoin Pentin osoittamaa puuta. Se oli noin kaksi kolme askelta
paikasta, missä olin uinahtanut. Puuhun oli puukolla uurrettu kolo ja
siihen oli oksapalasesta halkaistulla tikulla kiinnitetty paperiliuska.
Liuskaan oli taitavalla kädellä piirretty pääkallon kuva ja sen
alle tulisoihtu ja kirjoitettu seuraavat sanat: "Ei ole nukkuvasta
vartijasta suojaa. Siis silmät auki ja valvo, sillä hetki lähenee.
Päivää seuraa yö ja yötä päivä. Kuka voi välttää sitä, minkä pitää
tapahtua. Siis varo itseäsikin, ettet joudu saman surman alaiseksi.
Pakene, pakene, niin huutaa ääni, joka yöstä kuuluu, mutta joudu, sillä
jo on puukko teroitettu ja iskuun valmis. Eikö teurastaja uhriansa
tapaisi, eikö Kuoleman Koira sitä, jolle hän tahtoo kostaa? Sano se
hänelle, joka Ruusun tuntee, mutta on jättänyt kukan ja antanut sen
lakastua."

Kuka oli kirjoittanut oudon varoituksen? Salamana välähti totuus
mielessäni. Huonosti valvoessani oli Kuoleman Musta Koira sen tehnyt,
mutta miksi hän oli säästänyt henkeämme, miksi minua varoittanut?

Oliko Pentti ymmärtänyt ajatukseni? Hän viittasi paikkaan, missä
oli maannut. "Heräsin siitä", hän kertoi, "että olin tuntevinani
hengitystä kasvoillani. Avasin silmäni, mutta en nähnyt ketään. Sen
sijaan huomasin pääni vieressä maahan painetun kepin ja siinä pienen
paperipalasen. Aavistaen pahaa syöksähdin ylös ja tempasin paperin
käsiini. Samalla näin teidän makaavan hetken matkan päässä. Levottomana
juoksin sinne, mutta huomasin teidän hengittävän. Tyynnyin silloin,
mutta tulin jälleen levottomaksi, kun havaitsin puuhun kiinnitetyn
paperiliuskan. Luin sen ja sitten kädessäni olevan paperin."

— Sittenkö vasta herätitte minut?

— Niin.

— Mutta mitä seisoi toisessa paperilipussa?

— Vielä kerran tahdon kanssasi puhua.

— Eikö muuta?

— Ei.

— Eikö edes allekirjoitusta?

— Ei, mutta käsi-ala oli selvä. Tunnen sen.

— Se on Kuoleman Koiran?

— On.

— Koska olette hänet viimeksi tavanneet?

— Siitä on vuosia.

— Mistä te silloin puhuitte?

Pentti ei vastannut. Toistin silloin kysymykseni, mutta Pentti lähti
kulkemaan ylöspäin vuorta. "Tulkaa", hän sanoi, "jo olemme tarpeeksi
viivytelleet." En ahdistanut häntä enää, vaan lähdin minäkin ylöspäin
vuoren metsäistä rinnettä. Ajo oli jälleen alkava.



III.


Turhaan samosimme Haukkavuorta koko päivän. Vihdoin päätimme jälleen
yöpyä, mutta tällä kertaa mielestämme turvallisempaan paikkaan. Menimme
Susiluolan "pihattoon." Siellä Pentti heitti laukun seljästään, ja
ryhdyimme syömään siinä olevista eväistä. Sitten kokosimme kanervia
ja hiukan sammalia. Nämät veimme Susiluolaan ja aloimme laittaa sinne
makuusijaa.

Ensi kertaa olin nyt Susiluolassa, ja oudolta tuntui siellä oleva
hämärä pimeys omituisena vastakohtana ulkona olevaan kirkkauteen, mutta
pian tottuivat silmäni sielläkin näkemään. Luolaa en saattanut pitää
muuna kuin veden muodostamana. Se oli tapahtunut silloin kun meri oli
vielä näitäkin seutuja huuhdellut. Tutkimushaluisena etenin luolaa
hetkisen matkaa, mutta täällä hämärä muuttui niin läpinäkymättömäksi
pimeydeksi, että enää en saattanut mitään eroittaa. Penttikin huusi
minua jo takaisin. "Älkää menkö sinne", hän sanoi. "Pimeässä ette
kuitenkaan mitään näe ja suotta vaan väsyttäisitte itsenne."

Palasin takaisin. Sitten ryhdyimme yöteloille, jälleen varovaisuuden
vuoksi vuoronperään valvoen. Pentti nukkui ensiksi. Minä helpommin
pysyäkseni valveilla lähdin luolan ulkopuolelle. Kävelin täällä
edestakaisin luola-aukon suulla ja suuntasin tarkkaavaisena katseeni
ympäristöön. Tällä kertaa en antaisi ajo-otuksemme yllättää meitä.
Niin olin lujasti päättänyt. Pysyinkin hyvin valveilla, enkä mitään
epäillyttävää havainnut. Jo oli kaksituntinen vahtivuoronikin lopussa
ja ryömin sentähden takaisin luolaan. Aijoin herättää Pentin, mutta kun
huomasin hänen nukkuvan syvästi, päätin vielä hetkisen valvoa. Istahdin
alas ja nojasin kyynäspääni luolapermantoon.

Kuinka kauvan olin istunut, en tiedä. Havahduin siitä, että olin
kuulevinani hiljaista liikettä. Katsahdin Penttiin.

Hän makasi hievahtamatta ja tyynesti hengittäen paikallaan. Mistä siis
oli liikettä kuulunut? Koko ajan olin luola-aukkoa pitänyt silmällä,
mutta ketään ei ollut siellä näkynyt. Ehkä joku oli ulkopuolella.
Aijoin mennä katsomaan ja nousin ylös. Silmäilin samalla sattumalta
taakseni. Veri oli hyytyä suonissani. Näin hämärässä epämääräisen,
tumman haamun. Se oli edempänä luolakäytävässä, joten en saattanut sitä
ihan selvästi eroittaa. Aikaisemmin, se oli varma, en ollut sitä siellä
nähnyt. Ikäänkuin näköhäiriötä peljäten nostin käteni silmilleni, mutta
haamu ei poistunut. Kun otin kädet silmiltäni, oli se vielä käytävässä
mutta hiukan edempänä. Nyt en epäillyt enää. Huudahtaen herätin Pentin
ja syöksyin joutuisasti haamua kohden. Silloin se väistyi taaksepäin ja
selvästi kuulin nyt liikettä käytävästä. Tempasin pistoolin taskustani,
ja jo oli Penttikin rinnallani.

Viittasin hänelle käytävään. Jälleen kuului sieltä liikettä, mutta
tällä kertaa entistä kauvempaa. Penttikin tempasi aseensa ja ennenkuin
ehdin estää häntä, oli hän kadonnut synkkään pimeyteen, mutta en
tahtonut jättää häntä ja minäkin kiirehdin hänen perässään suuntaan,
minne haamu oli kadonnut.

Yhä kapeammaksi muuttui luola, yhä valtavammaksi ja
läpinäkymättömämmäksi pimeys. Pentti kulki muutaman askeleen edelläni,
mutta niin perin joutuisasti, että vaikeata oli minun seurata. Jo
täytyi meidän ryömiä eteenpäin, mutta vain hetkisen matkaa. Jälleen
luola muuttui avarammaksi.

Kuljimme yhä eteenpäin, vuoroin ryömien, vuoroin kontaten, milloin
taasen kumaraisessa pystyasennossa, ruumis miltei kaksinkertaisena.
Emme nähneet mitään, mutta hapuillen käsillämme luolaseiniä saatoimme
sittenkin edetä jotenkin nopeasti.

Aina väliin kuului kauvempaa luolakäytävästä kopinaa. Välistä se
taukosi miltei kokonaan, välistä se kuului entistä selvemmin. Ihan
varmasti voi eroittaa, että joku pakeni edellämme. Saisimmeko hänet
kiinni?

Kerran jo Pentti huudahti riemuisena. Hän luuli saavansa pakenevaa
kiinni jalasta ja saikin, mutta pakeneva potkaisi taaksepäin ja
riuhtaisi sitten äkkiä jalkaansa eteenpäin. Silloin saapas jäi Pentin
kouraan, mutta ajettavamme oli jälleen pitkän matkan päässä.

Äkkiä luola alkoi loivasti aleta. Kauvanko silloin olimme kulkeneet,
siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Samalla olin myös kuulevinani
veden pauhua. Pauhu oli hyvin hiljaista ja kuului etäältä, mutta kuta
pitemmälle etenimme, sitä voimakkaammaksi se kasvoi, ja jo tunkeutui
korviimme kovaa, putouksen kaltaista kohinaa. Se paisui paisumistaan,
ja yhä jyrkemmin luolakin aleni. Jo oli virta tahi koski luultavasti
lähellä, mutta mitään emme vielä nähneet. Kammottava pimeys oli
ympärillämme, vettä tihkui luolan katosta, ja allamme oleva, viettävä
kalliopinta oli kosteata ja liukasta ja yhä liukkaammaksi se muuttui.
Siitä huolimatta koetimme joutuisasti kiirehtiä eteenpäin, ja menihän
se kun ei mistään välittänyt, antoi liukua, missä liukui. Vähitellen
kädet kävivät aroiksi ja polvet liukumisista kipeiksi, mutta viisikö me
siitä. Ajo oli vain mielessä ja jo, jo luulimme saavamme miehen kiinni,
mutta jälleen hän vilahti edemmäksi, ja taasen alkoi hurja pyydystys
kosteassa, läpitunkemattomassa pimeydessä.

"Ampukaa", kehoitin jo innostuksissani Penttiä, mutta Pentti ei
ampunut, ja kun syytä tiedustelin, en kuullut muuta kuin hiljaista
mutinaa. Toistin kehoitukseni. Silloin kuulin hiljaisen, mutta kiivaan
vastauksen. "Luuletteko todellakin, että minä pakenevaa ampuisin? Ei,
silmä silmästä, hammas hampaasta, mutta rinta rintaa vastaan ja aseet
hänellä, aseet minulla."

En puhunut enää mitään, enkä olisi ehtinyt puhua, sillä Pentti pysähtyi
äkkiä, jopa niin odottamatta, etten voinut hillitä vauhtiani, vaan
syöksyin hänen päällensä. Silloin hän liukui vielä pari askelta
edemmäksi ja olin juuri minäkin kulkea eteenpäin, kun hän varoittaen
huudahti. Olimme tulleet äkkijyrkänteen kohdalle, ja Pentti liukuessaan
oli onneksi pysähtynyt ihan sen partaalle, vielä pari kolmekymmentä
senttimetriä ja hän olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Hankalassa
asennossa hän nytkin oli. Luolan pohja oli sillä kohtaa nopeasti
jyrkännettä kohden aleneva, ja Pentti makasi sen johdosta jalat kovin
ylhäällä ja pää alhaalla.

Tartuin hänen jalkoihinsa ja vihdoin, vaivaloisten ponnistusten
jälkeen, onnistuin auttamaan hänet ylös, mutta minne oli ajamamme mies
joutunut? Mitään huutoa emme olleet kuulleet, ja kuitenkaan hän ei
ollut voinut muualta kuin jyrkänteestä mennä. Silloin hän varmaankin
oli kuollut, vai olimmeko turhia peljänneet, ehkä jyrkänne ei ollutkaan
niin syvä.

Pentti ryömi varovaisesti, jalat edellä, jyrkänteen partaalle.
Sillä hän koetti ottaa tulitikulla valkeata, mutta kostea ilma oli
esteeksi. Vihdoin hän kuitenkin sai tulta, ja hetkiseksi, joskin vain
silmänräpäyksen ajaksi, valaistui luola. Olimme todellakin syvältä
näyttävän jyrkänteen reunalla, ja vielä kammottavamman vaikutuksen se
teki sentähden, kun alhaalta kuului kiivaasti juoksevan veden kohinaa.

Voiko jyrkänteestä päästä alas, sitä ei Pentti ehtinyt eroittaa, sillä
tulitikku sammui. Otin silloin taskustani muistikirjan ja revin siitä
muutamia lehtiä. Pentti yritti saada ne palamaan, mutta minuutti meni
minuutin perästä, ja enää oli pari tulitikkua jälillä. Epäilimme josko
saisimmekaan valkeata, mutta samalla hulmahtikin jo paperi liekkiin.
Pentti oli sytyttänyt molemmat viimeiset tulitikut yht'aikaa.

Nyt saattoi selvemmin tarkastaa jyrkänteen sivua. Se oli arviolta
suunnille viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuinen,
alhaallepäin levenevä ja pinnaltaan rosoisen epätasainen. Pystysuorana
jyrkänne laskeutui ainoastaan noin metrin tai puolentoista verran.
Alempana pinta oli hiukan loivemmin alenevaa, ja näytti siltä kuin sen
epätasaisuuksia hyväkseen käyttäen mahdollisesti voisi päästä alas.
Ihan alhaalla näkyi musta, valkopärskyinen virta.

Pentin tekemät havainnot olivat muutamassa silmänräpäyksessä tehdyt,
sillä jo olivat paperipalaset palaneet tuhalle, ja jälleen synkkä
pimeys ympäröitsi meidät. Hämmästyksekseni silloin Pentti sanoi
yrittävänsä kiivetä alas. "Ei se mitään hyödyttäisi", koetin vakuuttaa
hänelle. Pimeässä olisi mahdoton saada selvää mistään. Alhaalla oli
sitäpaitsi virta, johonka helpolla voisi syöksyä, joten uhkarohkeata
olisi antautua yritykseen.

Pentti oli taipumaton. "Jos mies, jota ajoimme takaa", hän sanoi, "on
tästä mennyt, täytyy meidänkin päästä alas."

— Oletteko varma sitten siitä, kysyin Pentiltä, — että hän on
jyrkänteestä laskeutunut.

— Hän oli vain muutaman metrin edelläni, joten muuta tietä hän ei ole
voinut kadota. Mahdollista, että hän on pudonnut, mutta mahdollista
sekin, että hän kauniisti on laskeutunut kallioseinää alas. Jälkimäistä
olen taipuvaisempi luulemaan, sillä aavistamatta pudotessaan olisi hän
ehdottomasti huudahtanut.

— Olette oikeassa, mutta jos hän olisi onnellisesti tullutkin alas,
olisi hänellä vielä ollut virta voitettavana.

— Virtaa en luule niin voimakkaaksi, kuin se täältä ylhäältä näyttää.

— Joten arvelette hänen kahlanneen virran ylitse?

— Kahlanneen tai uineen. Ainakin on hän jompaakumpaa yrittänyt, sillä
tulen valossa tarkastellessani jyrkännettä en ketään sen juurella
huomannut.

— Onko siellä siis jalansijaa?

— On, kapea, miltei virran partaalla oleva kalliopohja. Se ulkonee
suoraan jyrkänteestä.

Muistui mieleeni Pekalta muutama vuosi sitten kuulemani kertomus
lapualaisesta ja hänen yrityksestään. Mahdotonta siis ei olisi
virralle päästä, ja ensimäisiä emme olisi, jotka sinne olimme pimeässä
pyrkineet, mutta uhkarohkea, se täytyi myöntää, oli lapualainen ollut.
Ruveta tuntematonta virtaa kahlaamaan. Ei minulla vaan semmoiseen olisi
halua.

Pentti alkoi laskeutua alas, ja vaikealta, kun hän kerran alkuun
pääsi, se ei tuntunutkaan. Kalliopinnassa olevat epätasaisuudet olivat
hyvänä jalansijana, ja pian minäkin seurasin Pentin esimerkkiä. Aloin
varovaisesti hinautua ensimäiseltä, noin metrin tahi puolentoista
korkuiselta syvänteeltä alas.

Hiukan kammotti riippua kyynärvarassa alas, mutta jo oli luja
jalkapohja allani, ja laskien käteni alemmaksi etenin joutuisasti.

Jo oli Pentti alhaalla ja huusi minun tulemaan varovaisesti. Ihan
keskikohdalla olikin hiukan pahempi paikka. Sain kauvan etsiä
jalansijaa ja tukea käsilleni, mutta jo meni siitäkin ja muutaman
minuutin kuluttua olin alhaalla Pentin vieressä.

Ryhdyimme nyt tutkimaan virtaa. Se, niinkuin Pentti oli arvellut, ei
ollutkaan niin voimakas kuin ylhäältä katsoen saattoi luulla, mutta
turhaan etsimme sopivaa kaivauspaikkaa. Virta tuntui kaikkialla
syvältä. Lopulta Pentti suuttui ja heittäytyi täysissä vaatteissa
virtaan. Hän aikoi uida ylitse, mutta tuskin hän oli edennyt hetkisen
matkaa rannasta, kun virta alkoi kuljettaa häntä mukanaan. Voimiaan
äärimmäisiin ponnistaen hän pääsi jälleen lähemmäksi rantaa, mutta
epätietoinen olisi sittenkin hänen pelastuksensa ollut, ellen viime
hetkessä olisi saanut häntä kädestä kiinni.

Rantaan Penttiä auttaessani hänen jalkansa tapasivat pohjaan, mutta
niin syvää oli sillä kohtaa, että vesi ulottui hänen rintaansa saakka.
Se johti kuitenkin mieleemme uuden tuuman. Olimme tähän asti koetelleet
veden syvyyttä käsivarsin tahi pistämällä sääremme yli polven veteen.
Nyt Pentti alkoi, pitämällä kiinni kalliorannasta, kahlata pitkin
tämän sivustaa. Ehkä hän siten tulisi matalammalle vedelle? Jo vesi
ulottuikin vain vyötäisiin saakka ja Pentti lähti pyrkimään ulommaksi.
Minäkin laskeuduin silloin veteen ja ojensin hänelle käteni, jotta hän
turvallisemmin voisi edetä. Vesi oli kovin kylmää, mutta en ehtinyt
sitä nyt ajatella. Kahlasin eteenpäin, aina rintaan saakka veteen, ja
pidin yhä Penttiä kiinni kädestä. Aallot huuhtoivat jo hartioita, mutta
vieläkään ei tullut matalampaa. Virta vyöryi kiivaasti ja oli tuon
tuostakin viedä meidät mukanaan. Nyt se tempasikin Pentin nurin ja itse
olin seurata perässä, mutta rajulla liikkeellä, voimakkaasti pusertaen
toveriani kädestä, heittäydyin rantaa kohden.

Olimme pelastuneet, eikä enää tehnyt mielemme ryhtyä uuteen
ylitsekulku-yritykseen. Mitä olisimme hakeneetkaan? Varmaan oli
ajamamme miehen käynyt huonosti. Virta oli hänet vienyt.

Nousimme läpimärkinä ja viluisina kuivalle. Sitten alkoi vaivaloinen
kiipeäminen luola jyrkännettä ylös. Marjat ja sen johdosta liukkaat
jalkineet tekivät sen perin hankalaksi, mutta vihdoin olimme kuitenkin
ylhäällä. Emme seisahtuneet, vaan jatkoimme matkaa, mutta kovin
pitkältä tuntui nyt luolakäytävä ja miltei ijäisyydeltä sen kulkemiseen
menevä aika. Olisi edes hivenen verran nähnyt, mutta ei, hapuilemalla
oli edettävä ja polvet alkoivat kontatessa tulla tuskastuttavan
aroiksi, kädet lyödä verille ja märjät vaatteet yhä raskaammin painaa
väsynyttä ruumista. Huudahdimmekin sentähden ilosta, kun ensimäinen
valonvälke heijasti silmiimme. Valo kasvoi, ja uusiutunein voimin
kiirehdimme kulkuamme. Nyt jo näkyy luolan suu. Siis vielä muutama
askel, viimeiset pystyasennossa ja sitten ryömimällä ulos. Täällä
huomasimme hämmästykseksemme, että aurinko oli jo keskitaivaalle
nousemaisillaan. Kirkkaalla valollaan se oli sokaista meidät, jotka
tulimme pimeän ja yön valtakunnasta.

Luolasta oli Pentti tuonut mukanaan saaliinamme saamamme saappaan.

Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.



IV.


Hetkisen levättyämme ja kuivattuamme vaatteitamme auringon paisteessa
johtui puhe toimenpiteisiin, joihin nyt olisi ryhdyttävä. Arvelimme
tosin, että Kuoleman Musta Koira oli hukkunut, sillä epäilystäkään
ei voinut olla siitä, että leveäpäinen saapas oli hänen. Tahdoimme
kuitenkin varmuutta hänen kohtalostaan ja päätimme sentähden lähteä
uudestaan luolaa tutkimaan. Pentti menisi ensin hakemaan pari lyhtyä
kotoaan, kivivasaran ja nuoraa. Minä sillä välin olisin luolan suulla
vartioimassa, ettei sieltä kukaan pääsisi ulos. Pentti toisi tullessaan
myös hiukan syötävää, sillä eväämme olivat aivan lopussa, ja nälkä
vaivasi.

— Onneksi en pudottanut virtaan revolveriani, sanoi Pentti, — mutta
puhdistamista luulen sen tarvitsevan. Muuten kastumisesta aiheutunut
kostuminen lyö ruostetta pinnalle.

— Samoin minunkin. Vähältä ettei se olisi kädestä hellinnyt. Kerran sen
jo pudotinkin, mutta en veteen, vaan kallioulkoneman reunalle.

— Silloinko, kun veditte minut rantaan?

— Niin, mutta ettekö ottaisi minunkin asettani puhdistaaksenne?

— Se sitä kaivanneekin. Teillä on ruutipanoksellinen pistooli, joten se
nykyisessä asussaan tuskin laukeaisi. Minun revolverini pystyy kyllä
vielä miehen kaatamaan. Patruuniin ei kosteus pääse niin helpolla.
Jätän teille aseeni kunnes palaan takaisin.

— En sitä tarvitse. En luule kenenkään enää meitä uhkaavan.

— No, voinpa viedä molemmat, mutta olkaa kuitenkin varovainen. Ei tiedä
mitä saattaa tapahtua.

Pentti lähti ja jälleen olin yksin. Hänen neuvonsa oli hyvä. Paras oli
ehkä olla varuillaan. En sentähden hetkeksikään kääntänyt huomiotani
luolan suulta, sillä sieltä luultavasti vaara uhkaisi, jos enää vaaraa
oli. Näin kului minuutti minuutin perästä, tunti, jopa puolitoista,
mutta vähintäkään epäilyttävää en ollut vielä nähnyt.

Jo tuli Penttikin takaisin, mutta mistä syystä hänen silmistään
hehkui jälleen kammottava tuli, niin polttava vihan liekki, että
sitä nähdessäni kauhistuin. Minäkö olin vihan aiheuttajana? Ei, en
voinut olla, mutta minkätähden hän kantoi oikeassa kädessään märkää
saapasta? Oliko hän ehkä taasen ollut jossakin virrassa? Katselin
hänen vaatteitaan. Ne olivat puhtaat ja ihan kuivat. Mitenkä se oli
selitettävissä? Minun olivat vielä hyvänlaisesti märjät. Hän varmaankin
oli muuttanut toiset vaatteet ylleen. Aivan oikein, ja mitä näin, hänen
kummassakin jalassaan oli saapas, joten kädessään kantamansa ehkä ei
ollutkaan hänen.

Lopetin joutuisan tarkastukseni, sillä Pentti oli jo ihan äärelläni.
Kiivaasti hän heitti saappaan maahan ja istuutui sitten kanervikolle,
käsi poskeen, kyynäspää polveen nojaten.

Otin saappaan maasta, mutta tuskin sain sen käsiini, kun huudahdin
hämmästyksestä. Se oli leveäpäinen ja korkko siinä oli raudoitettu.

En ollut uskoa silmiäni ja katsahdin Susiluolan suulle. Siellä oli
luolasta tuomamme saapas. Menin ja vertailin kumpaakin toisiinsa. En
saattanut erehtyä, ne olivat parit, mutta mistä oli Pentti löytänyt
toisen saappaista? Käännyin kysyvästi häneen.

Pentti istui kauvan ääneti. Vihdoin hän alkoi kertoa. Kotiinsa
tultuansa hän oli mennyt sisälle, puhdistanut ampuma-aseemme,
pukenut toiset vaatteet päälleen ja varustautunut eväillä. Lyhdyt
laitettuaan kuntoon hän oli lähtenyt ulos, mutta samalla hämmästyksestä
seisahtunut. Rappusilla oli saapas, jota hän ei ollut siellä ennemmin
nähnyt. Paikalla hän oli huomannut sen tutun muodon, leveän kärjen ja
raudoitetun korkon. Pahaa aavistaen hän katseli ympärilleen pihalle.
Aitan ovi oli auki. Kiireesti hän riensi sinne. Siellä ei ollut ketään,
mutta hänen sunnuntaisaappaansa olivat viedyt. Katkerana Pentti syytti
minua. Minkätähden en ollut huolella vartioinut luolan suuta. Kuoleman
Koira oli päässyt sieltä pujahtamaan.

— Erehdytte, sanoin hänelle — en ole hetkeksikään poistunut Susiluolaan
vievän aukon äärestä, joten kukaan ei ole voinut minun näkemättäni
sieltä tulla.

— Oletteko varma siitä?

— Olen.

— Hyvä. Pentti hypähti kuin vieterin ponnahtamana pystyyn — silloin
täytyy luolaan viedä toisen aukon, mutta mitenkä Kuoleman Koira on
päässyt virran ylitse, se on minusta käsittämätöntä.

— Olette siis vakuutettu siitä, että hän on pelastunut?

— Kenenkä sitten saapas olisi ja kuka sen olisi rappusillemme tuonut?

— Mutta miksi hän on sen tehnyt? Sitenhän hän antaa meille selvän
viittauksen toisen luola-aukon olemassaolosta, josta tähän saakka emme
ole mitään tietäneet. Voimmehan ruveta etsimään sitä ja löytää sen.

— Ja mitä siitä hyötyisimme?

— Samalla löytäisimme hänen piilopaikkansa.

— Mitä puhutte?

— Mieleeni johtuivat vaan sanat, jotka luin eräästä hänen
kirjoittamastaan paperilapusta.

— Asun siellä, missä vesi juoksee ja virrat vuotavat?

— Aivan niin.

— Ja niitten perustuksella te lausutte arvelunne?

— Sen teen. Tosin meillä ei ole mitään varmuutta asiassa, mutta
sittenkään en saata olla ajattelematta luolassa olevaa virtaa. Se
sopii kuvaukseen, sillä monikolliseen muotoon, jota hän on lauseessa
käyttänyt, ei mielestäni tarvitse ehdottomasti kiinnittää mitään
erikoisempaa huomiota. Se voi olla samalla tapaa käytetty kuin puheessa
toisinansa kuulee: Olen nähnyt Ilmajoet, Kurikat, Lapuat.

— Luulen ymmärtäväni selityksenne, mutta siten olisi Kuoleman Koira
ehdoin tahdoin ilmoittanut piilopaikkansa.

— Ehkä hän on tehnyt sen tarkoituksella tahi myös pitää hän
suojapaikkaansa niin turvallisena, että hän mitenkään ei luule meidän
sinne löytävän. Luonnollisesti voisimme yrittää virran ylitse, mutta
se on siksi hankala ja vaarallinen tie, että tuskin kukaan haluaisi
ainakaan toistamiseen semmoiseen uhkarohkeaan tekoon ruveta.

— Joten siis ei olisi jälellä muu kuin etsiä luolaan vievä toinen aukko.

— Mikä hänen luulonsa mukaan on mahdotonta.

Vaivuimme kumpikin ajatuksiimme, ja mieleeni muistuivat kaikki ne
kertomukset, jotka lapsuudessani olin Haukkavuoresta ja Susiluolasta
kuullut. Olin ilmielävästi näkevinäni lapualaisen rohkean retken
luolaan ja hänen epätoivoisen, mutta sittenkin uhmailevan taistelunsa
maanalaisen virran rajuja aaltoja vastaan. Hänestä ajatukseni
siirtyivät Lyylin iso-äidin kertomukseen ja ikivanhaan, merirosvoista
puhuvaan aarretarinaan. Miksi oli Partio-Jaakkokin maininnut aarteen?
Jos hän semmoisen oli löytänyt, mahdollisesti se silloin oli sama,
minkä merirosvot olivat saarena olleelle Haukkavuorelle tuoneet.
Aloin jo miltei totena pitää tarinaa aarteesta. Susiluolassa Jaakko
oli tehnyt löytönsä ja aukolle hän oli pannut kiven. Muodostiko aukko
Susiluolan toisen suun? Salamana välähti tämä mahdollisuus mieleeni.
Silloin hevosenkengillä ja niissä olevilla pienillä nuolenpäillä ehkä
lopultakin oli joku merkitys.

Menin paikalle, missä luolansuun edustalla muistin hevosenkengän
olevan. Kallio oli siellä nyt ihan kauttaaltaan sammaloitunut. Aloin
nyhtiä sammalia irti, mutta en heti osunut oikeaan kohtaan. Nyin
sammalia siirtyen paikasta toiseen ja vihdoin huomasin ilokseni
kalliopinnassa hakemani hevosenkengän muotoisen kuvion.

Pentti oli oudostellen katsellut puuhaani. Osoitin kuviota ja
kerroin hänelle lyhyesti, mitä siitä tiesin. Lausuin hänelle myös
arveluni, että pienten nuolenpäitten avulla ehkä löytäisimme toiselle
luola-aukolle.

Pentti kumartui silloin uteliaana hevosenkenkää tutkimaan. Tarkkaan
hän mittasi sen joka suunnalle ja laski siinä olevat viirut.
"Kuusikymmentä", hän sanoi puoleksi itsekseen, "siis kuusikymmentä
askelta."

Johtopäätös oli mielestäni oikea. Kumma ettei sitä kukaan ollut ennen
tehnyt. Sanoin sen Pentille.

Tämä nousi ylös. "Viirujen säännöllisyys", hän lausui, "saattoi minut
tekemään päätelmäni, mutta — olen voinut erehtyä. Pian olemme sen
tutkineet. Molemmat pienet nuolenpäät viittaavat alaspäin vuorta,
kumpikin yhdensuuntaisesti hiukan viistoon vasemmalle."

Aloimme tasaisin askelin mitata vuorta nuolenpäitten osoittamaan
suuntaan. Koetimme kulkea niin suoraan kuin mahdollista, mutta tuon
tuosta tuli joku puu tahi kanto eteen, ja silloin ei auttanut muu
kuin paraan mukaan arvioida jäämättä otetun askelmitan pituus ja
esteen toiselta puolen jälleen jatkaa. Vihdoin olimme kulkeneet
kuusikymmentä askelta, ja molemmat luulimme käyneemme ihan suoraa
linjaa. Toisen meistä oli kuitenkin täytynyt erehtyä tahi ehkä olimme
kumpikin erehtyneet. Viimeinen askeleeni oli vienyt minut suuren,
noin metrin korkuisen kiven luo. Pentti oli joutunut pari askelta
sivummalle ja samalla hiukan kauvemmaksi. Mikä muu siis neuvona
kuin lähteä uudestansa matkaa mittelemään, mutta toisella kertaa
molemminpuolinen välimatka oli vieläkin suurempi. Vasta kolmannella
kerralla osuimme yhteen. Seisahduimme molemmat saman kiven eteen, jonka
luo ensimäiselläkin yrityksellä olin pysähtynyt.

Se saattoi meidät arvelemaan ja päätimme ryhtyä kiveä tutkimaan.
Kuka osaa kuvata hämmästystämme ja riemuamme, kun sen pinnalta —
poistettuamme hienon sammalpeitteen — huomasimme hevosenkengän
muotoisen kuvion. Siinäkin isot nuolenpäät viittasivat Susiluolaa
kohden, mutta pienten nuolenpäitten suunta ei ollut enää sama. Ne tosin
osoittivat vasemmalle, mutta ylöspäin vuorta ja aikaisemman suuntansa
kanssa muodostaen miltei suoran kulman. Viirut olivat kovin kuluneet,
mutta vihdoin saimme niistäkin selvän. Niitä oli vain viisikymmentä
kolme, ja pian olimme jälleen löytäneet hevosenkengän. Sekin oli isolla
kivellä.

Mieleni oli tavattomassa jännityksessä. Hevosenkengällä siis oli
merkityksensä? En laisinkaan enää epäillyt, ettemme niitten avulla
löytäisi Susiluolan toiselle aukolle. Täällä Partio-Jaakko oli hopeat
ja kultansa nähnyt? Jos niin oli, milloinka oli aarre sinne joutunut?
En voinut olla ajattelematta vanhaa, merirosvoista olevaa tarinaa
ja Pekan arvelua Susiluolan edustalla olevan merkin synnystä. Jos
kuviot olivat heidän hakkaamiaan, silloin he olivat myös aikaisemmin
— vaikka lappalaistyttö, eikä kukaan muukaan ollut sattunut sitä
näkemään — käyneet saarella. Kuvioitten monilukuisuus ja suuri
huolellisuus, millä ne olivat laaditut määrättyjen välimatkojen päähän,
edellyttivät pitempiaikaista työtä ja tarkkaa saaren tuntemusta.
Ehkä he jo pitemmällä ajalla olivat käyttäneet saarta salaisena
lepo- ja kätköpaikkanaan? En saanut tätä ajatusta mielestäni, ja yhä
kiihkeämmäksi kasvoi haluni tulla aukolle, mistä pääsisimme luolaan ja
salaista aarretta etsimään, jos ei — niinkuin oli luultavaa — Kuoleman
Musta Koira jo ollut sitä vienyt.

Yhä useammalle hevosenkengälle saavuimme, ja milloin oli askelmittana
kuusikymmentä, milloin viisikymmentä tahi hiukan enemmän, jopa kerran
vain kolmekymmentäkuusi. Joka askeleella tulimme yhä likemmäksi Hattua,
mutta ei suoraan sitä kohden. Suunta näytti vievän hiukan vasemmalle
käsin. Vihdoin sivuutimmekin Hatun sen pohjoispuolelta. Tuskin olimme
silloin edes kymmenen metrin päässä siitä.

Nyt alkoi kulkumme käydä alaspäin vuorta, ja vaikeuksitta löysimme
jälleen uuden hevosenkengän. Siinä oli viisikymmentäneljä viirua, ja
pienet nuolet osoittivat hiukan oikealle.

Otimme viisikymmentäneljä askelta, ja pysähdyimme molemmat
sammaleisen mättään kohdalla. Varmuuden vuoksi mittasimme matkan
vielä toistamiseen, jopa kolmannen ja neljännenkin kerran, mutta aina
jouduimme samaan paikkaan. Ryhdyimme silloin mätästä kiskomaan maasta.
Se oli työtä, hiki juoksi helminä pitkin otsaa, mutta vihdoin saimme
mättään irti. Sen alla oli vielä vahvasti multaa, pieniä kiviä ja
hienoa soraa. Poistimme käsin kaikki. Lopulta, noin puolentuntisen työn
jälkeen, tuli näkyville kova kallionpinta, mutta turhaan etsimme siitä
hevosenkengän muotoista kuviota. Paljastimme kalliota kolmen neljän
metrin laajuudelta, mutta yhtä huonolla tuloksella.

Olimmeko laskeneet viirut väärin hevosenkengässä? Menimme
tarkastelemaan, mutta ei, oikein oli. Piirrot olivat erehtymättömän
selvät.

Siis olimme ottaneet askelmitat väärin, tahi emme olleet osanneet pysyä
suunnassamme. Lähdimme uudestansa mittelemään askelin vuoren rinnettä
ja nyt jouduimmekin hiukan kauvemmaksi ja vähän enemmän oikealle.
Täälläkin oli mättäitä ja mättäitten alla multaa ja kivisekaista soraa,
mutta vaikka kaivoimme maata toista metriä syvälle, ei kiinteätä
kalliota tahi suurempaa kiveä tullut vastaamme. Sora oli vain jonkun
verran tiivistyneempää ja muodostukseltaan karkearakeisempaa. Palasimme
silloin äskeiseen paikkaan. Siitä oikealla, noin metrin päässä, kohosi
maasta suuri lahonnut puunrunko. Kiinnitin nyt huomioni siihen.
Puunrunko oli hyvin vahva, noin kolme metristä syltä ympärimitaten,
ja näytti satoja vuosia vanhalta. Rungon keskusta oli kokonansa
lahoa, mutta pinta oli vielä paikoin kovaa, ja — en voinut pidättää
ilonhuudahdustani — erääseen kohtaan oli jollakin terävällä aseella
kaiverrettu hevosenkengän muotoinen kuvio.

Iloni oli ennenaikuista. Kuvio oli niin kulunut, että pienten nuolten
osoittamaa suuntaa emme saaneet selville ja että viiruista eroitimme
vain muutaman.



V.


Seisoimme nyt neuvottomina. Mahdotonta oli enää ajatellakaan eteenpäin
kulkua, sillä mistä hakea hevosenkenkiä. Pelkästään arviokaupalla ei
niitä voinut ruveta etsimään. Askelluku oli siksi erilainen ja suunta
muutteleva, mutta jos koettaisi löytää hevosenkengän, mistä Lyylin
isoäiti oli puhunut. Tämä ajatus juolahti salamana mieleeni.

Lähdin kiireisesti astumaan Peltolaa kohden.

— Minne menette? huusi Pentti.

— Tiedän vielä yhden hevosenkengän.

— Missä sitten? Pentti juoksi rinnalleni.

— Peltolasta suoraan mennen Haukkavuoren ylitse Susiluolaa kohden.

— Oletteko käyneet Peltolassakin?

— Olen, samalla matkaa kuin teilläkin. Eksyin vuorella ja jouduin
lopuksi Peltolaan.

— Ja eksyksissä harhaillessanne löysitte hevosenkengän?

— En, en ole sitä edes nähnyt. Peltolassa tapasin vanhan mummon.

— Tiedän ketä tarkoitatte.

— Hän kertoi Lyylille, pienelle poikansa tyttärelle ja minulle viime
Suomen sodan kauhuista, joita hän itsekin oli saanut kokea, ja kuinka
hän vihollisia paetakseen oli kerrankin piiloutunut suuren puunrungon
alle. Täällä hän oli nähnyt kalliopinnassa hevosenkengän.

— Ja sitä te nyt aijotte etsiä?

— Niin.

Jatkoimme ääneti matkaa, huomio tarkkaavaisesti kiinnitettynä
ympäristöön. En tuntenut paikkoja samoiksi, joita pienenä poikana olin
kulkenut. Olin silloin varmaankin kiertänyt vallan toisia teitä.

Vihdoin pilkisti Peltola esiin puitten lomitse, ja pian tulimme
pienelle polulle. Se vei alaspäin vuorta ja näytti johtavan Hatulle
päin. Astelimme polkua eteenpäin. Alempana se kulki hiukan kaartaen,
mutta laskeutui sitten jyrkästi alas. Jo näkyi Peltolan aitakin.
Menimme sen luokse saakka ja koetimme sitten suunnata kulkumme suoraan
vuoren ylitse Susiluolaa kohden.

Muistin selvästi Lyylin iso-äidin kertomuksen. Tulisimme ensin
miehenmitan syvyiseen notkoon. Sitten olisi hetkinen matka louhikkoa,
ja tästä — hiukan tasaisemmalla maalla — noin kymmenen askeleen päässä,
olisi maahan kaivautunut paasi, ja sen oikealla puolella vanha honka,
minkä alta meidän tulisi hevosenkenkää etsiä.

Osuimme todellakin vähäiseen notkoon ja sieltä muutaman metrin
levyiseen louhikkoon. Se oli täynnä suuria kiviä, ja monessa kohden oli
kalliossa isoja halkeamia. Hyppäsimme kiveltä kivelle louhikon ylitse
ja jo näimme suuren, hiukan kumollaan olevan hongan. Juoksimme puun
luo. Sen vasemmalla puolen pisti maasta esiin paaden sivu. Olimme siis
kulkeneet oikeaan. Puu oli ihan kuivettunut ja osaksi laho. Tutkimme
sen alustaa. Siellä oli kalliopinnassa hevosenkenkä ja siinä viiruja
kuusikymmentäkaksi. Pienet nuolet osoittivat pitkin vuoren sivustaa
suoraan etelään.

Emme lähteneet kuitenkaan enää niitten suuntaa seuraamaan. Tahdoimme
ehtiä yöksi Peltolaan ja käännyimme sentähden takaisin. Pian olimmekin
jälleen Peltolan aitauksen edustalla. Se oli kivestä niinkuin
lapsuuteni aikana, mutta nurmikentän asemasta oli sen sisäpuolella nyt
komea, hiekkakäytäväinen puutarha.

Astuimme puutarhaan. Se oli muusta pihasta eroitettu kummallekin puolen
taloa kulkevan puisen säleaidan kautta.

Pienestä puistoveräjästä pääsimme talon päätypuolelle. Sieltä upea
lehtokuja vei vieläkin puuveräjälle. Entistä lasi-ikkunaista etehistä
ei enää ollut, vaan sen sijaan iso, avonainen kuisti.

Rappusilla oli vastamme nuori, ylioppilaslakissa oleva neito. "Joku
kesävieras", ajattelin.

Suuri oli hämmästykseni, kun Pentti esitti hänet Lyyliksi. Hän oli
siis, niinkuin minäkin, lukenut ylioppilaaksi, mutta kylläpä hän oli
muuttunut. Pellavainen tukka oli käynyt ihan pikimustaksi. Silmät
olivat vielä yhtä sinisen kirkkaat kuin ennenkin, mutta syvällisemmät
ja toisinansa hänen puhuessansa ne saivat miltei tumman kiillon.
Silloin katse oli niin sielukkaan voimakas, että näytti siltä kuin koko
hänen olemuksensa harrastuksineen ja aatteineen olisi kuvastunut siinä.

Hän muisti vielä aivan selvästi käyntini Peltolassa, mutta olin minäkin
hänen mielestänsä suuresti muuttunut. En ollut enää vartaloltani heikon
näköinen, vaan pitkä, solakka ja voimakas.

Tuvassa hetkisen aikaa oltuamme siirryimme vieraspuolelle. Siellä oli
komea, herrasmaisesti sisustettu sali ja pari huonetta. Jäimme saliin.

Sinne Lyylin isäkin tuli. Hän oli kasvattanut itselleen upean, rinnalle
saakka ulottuvan täysiparran ja oli hiukan, mutta tuskin huomattavasti
vanhentunut.


Lyylin iso-äiti ei enää ollut elävien joukossa. Hän oli kuollut jo
seitsemättä vuotta sitten.

Pian tuotiin meille teetä. Lyyli itse oli tarjoilijana. Hän oli
käynyt Vaasan suomalaisen tyttökoulun ja sitten yksityisoppilaana
lukenut ylioppilaaksi. Viime keväänä hän oli valmistunut, mutta ei
enää aikonut jatkaa. Korkeintaan hän tulisi vain syksyksi Helsinkiin
jonnekin talous- ja keittokouluun. Taloustoimet häntä erityisesti
miellyttivätkin. Aina hän aamuin pistäytyi navettaan lehmiä katsomaan
ja pitkin kesää hän oli ollut isänsä työväkeä niityllä auttamassa.

Rattoisasti puhellessa aika kului joutuisasti, ja ystävällinen
isäntäväkemme sanoi hyvää yötä. Minulle oli laitettu vuode toiseen
vierashuoneista, Pentille toiseen.

Sovin hänen kanssaan siitä, että aamulla lähtisimme jälleen yhdessä
Haukkavuorelle.

En moneen yöhön ollut nukkunut sängyssä. Sentähden uni maistui
erinomaisesti, ja kun heräsin, oli aurinko jo korkealla taivaalla.

Nousin kiireesti ylös ja menin tervehtimään talonväkeä. Tuossa
tuokiossa tuotiin kahvia, ja hetken kuluttua tuli nuori palvelustyttö
kutsumaan meitä tupaan aamiaiselle. Aijoin mennä Penttiä huoneesta
hakemaan, mutta isäntä kertoi hänen jo varhain aamulla lähteneen
kotiinsa. Iltapuolipäiväksi hän oli kuitenkin luvannut saapua takaisin
ja oli pyytänyt minua odottamaan siksi.

Penttiä ei kuulunut vielä illallakaan. Sen sijaan tuli häneltä sana
erään pienen pojan mukana. Hänen isänsä oli sairastunut, joten hän
luultavasti ainakaan muutamaan päivään ei voisi lähteä kotoaan. Hän
näin ollen kehoitti minun toistaiseksi jäämään Peltolaan. Isänsä
parannuttua hänkin tulisi heti sinne. Silloin saattaisimme uudelleen
lähteä aloittamallemme "matkalle".

Muu ei siis minulla ollut neuvona kuin jäädä Peltolaan, ja
hyväntahtoisesti luovutettiin minulle vieläkin jo käyttämäni huone.
Odotin sitten Penttiä toimettomana pari päivää, mutta aika alkoi
tuntua pitkältä. Kaikki talonväki oli tavallisissa askareissaan,
joten Lyyliäkin näin vain perin harvoin. Sitäpaitsi hän oli
käynyt kotipitäjänsä Kirkonkylässä. Raittiusseura siellä aikoi
seuraavaksi sunnuntaiksi hommata huviretkeä Haukkavuorelle. Lyyli
oli seuran puheenjohtaja ja kuului sitäpaitsi retkeä valmistavaan
huvitoimikuntaan, joten hänellä sen johdosta oli paljon puuhaa.
Tarjosin hänelle apuani, ja hän otti sen kiitollisuudella vastaan.
Saipa hän minun lupaamaan pienen esitelmänkin.

Paljon kuljimme nyt yhdessä. Jopa kävimme kerran Hatullakin.
Matkallamme silloin ei ollut mitään varsinaista päämäärää. Kävelimme
huviksemme ja keskustelimme maantieteestä. Hän oli hyvin huvitettu
aineesta, ja kerroin hänelle sentähden tekemistäni monista
maantieteellisistä retkistä. Olin ollut Ruotsissakin ja Norjan Lapissa
ja matkustanut läpi miltei koko Suomen Lapin. Lukemattomia koskia olin
silloin laskenut.

Miellytti minua Haukkavuorikin. Sillä oli aivan erikoisluontonsa.
Ympäristö oli tasaista Pohjanmaan alankoa. Vuori itse oli luultavasti
harjun katkelma tahi korkeimpana kohottumana jostakin harjusta.

"Siinä olette oikeassa", sanoi Lyyli, "se on osana Pohjankankaasta,
mutta kangas sen kummallakin puolella on niin matalaa, että sitä
Hatulta outo tuskin huomaa. Vasta parin kolmen peninkulman päässä alkaa
se pohjoisessa nousta hiukan jyrkempänä, etelässä vähän lähempänä.
Kerrotaan, että Haukkavuori noin pari vuotta sitten olisi mitattu, ja
että sen korkeus olisi noin no m. merenpinnasta lukien."

— Kuka on korkeusmittauksen tehnyt?

— Sanotaan hänen olleen erään maisterin Vaasasta.

— Onko hän myös tutkinut luolaa?

— Ei, mutta miksi sitä kysytte?

— Olisin huvitettu tietämään mikä mielipide hänellä on luolan synnystä.

— Mitä te itse siitä arvelette?

— Pidän luolaa varmasti veden muodostamana. Sitä todistaa kallion
syvyydessä vieläkin juokseva virta. Kuinka korkealla vesi on Suomea
peittäneen "jäämeren" aikoina ollut näillä seuduin, en tiedä, sillä
toistaiseksi en ole ehtinyt sitä tutkimaan. Luulen kuitenkin sen
ulottuneen paljon yläpuolelle Haukkavuoren. Vähällä Lauhalla, joka
myös on Pohjankankaalla, on entinen merenraja yli 200 m. nykyisestä
merenpinnasta. Pitkät, harjanteen sivustaa kulkevat kivi jadat ovat
siellä merkkeinä vanhasta vedenrajasta.

— Ettekö semmoisia ole täällä huomanneet?

— En samallaisia, mutta kyllä muita, yhtä erehtymättömiä todistuksia.
Niinpä Pentin kanssa kulkeissamme tulimme eräälle louhikolle. Sen lähin
ympäristö on tavallisen kerrossoran peittämä, joten sekään ei aina
ole nähtävästi ollut paljaana. Meri on nähtävästi huuhdellut soran
pois, mutta jättänyt kerrostumat paikoilleen samalla korkeudella sekä
louhikon vasemmalla että oikealla puolella, missä alustana oleva pinta
on luultavasti tasaisempaa. Sen sijaan on sora siellä aaltomaisesti
kohottunut, ja jos meri olisi vielä jonkun aikaa saanut jatkaa
toimintaansa, olisi kivikko tahi kallio täälläkin tullut näkyviin.

— Puhuitte äsken maanalaisesta virrastakin?

— Sen tein.

— En muista siitä ennen kuulleeni. Onko virta Susiluolassa?

— On. Aivan hiljakkoin olen siellä itse käynyt.

— Tekö, kertokaapa minulle.

Kerroin hänelle, mutta en maininnut syytä, miksi elimme luolaa niin
pitkälle edenneet.

— Mistä luulette virran tulevan?

— Sen lähdettä on vaikea tarkastamatta tietää, ja pimeässä emme voineet
mitään eroittaa.

— Aijotteko lähteä sitä uudestaan tutkimaan?

— Aijomme, mutta silloin toista tietä.

Lyyli hämmästyi. "Mitä, viekö Susiluolaan toinenkin aukko?"

Olin juuri kertomaisillani hänelle kaikki, kun samalla olin kuulevinani
hiipiviä askeleita. Mistä ne tulivat? Jo oli kaikki hiljaista, mutta
en ollut saattanut erehtyä. Syöksähdin salaman nopeudella kivirappusia
alas Hatulta. Silloin näin miehen, joka kiireisesti pakeni, mutta hän
oli jo niin kaukana, ettei ollut ajatteleminenkaan häntä seurata.

Kuka oli mies? Varmaankin Kuoleman Koira? Kukaan muu ei olisi niin
hiipien lähestynyt, kukaan muu ei niin joutuisasti paennut.

Oliko hän ehkä kuunnellut keskusteluamme?

Se oli hyvinkin suuri mahdollisuus.

Onni etten hevosenkengistä ollut ehtinyt mitään puhua.

Nousin jälleen Hatulle. Siellä Lyyli odotti levottomana minua. Hän
ei käsittänyt miksi niin äkkiä olin rientänyt alas, jopa kolme neljä
rappusta joka askeleella.

— Ette siis ketään huomanneet? kysyin häneltä.

— En. Oliko alhaalla joku?

— Oli, mies, joka hiipi kuuntelemaan keskusteluamme.

— Huu, mikä se semmoinen mies on?

— En tiedä hänen oikeasta nimestänsä, mutta luulen osuvani oikeaan, jos
sanon hänen olevan saman, joka teillekin yritti eräänä yönä murtautua.

— Siis rosvo, mutta mistä hänet tunnette?

— En tunne häntä lähemmin, mutta siitä huolimatta on minulla omat syyni
lausumaani otaksumaan.

— Mitkä sitten?

— Tiedän erään epäiltävän henkilön, joka on enonnekin talon
ulkopuolella kierrellyt, piileskelevän jossakin täällä. En ole tosin
nähnyt häntä, kerran vain haamun pimeässä luolassa, mutta Pentin kanssa
olemme seuranneet hänen jälkiänsä ja ajaneet häntä takaa.

— Senkötähden Susiluolaakin kuljitte virralle saakka?

— Sentähden, mutta paras on meidän lähteä täältä, milloin tahansa hän
voi palata takaisin.

— Olisiko hän niin rohkea?

En ehtinyt vastaamaan. Taitavalla kädellä heitetty kivi vieri
jalkoihini. Kumarruin sitä katsomaan, mutta siinä ei ollut mitään.
Samalla kajahti metsästä kolkko nauru ja uhmaileva ääni huusi: "Virta
on syvä ja pääsy sieltä on vaikea. Toistako tietä etsit? Turhaa on
työsi."

"Turhaa", huusin vastaukseksi raivostuneena. "On ennenkin kettuja
ajettu luolista."

Nauru muuttui purevan pilkalliseksi, eteni hiukan ja lakkasi vähitellen.

Lyyli oli vapisten tarttunut käsivarteeni. "Hänkö siellä on?"

— Hän.

— Miksi hän niin kammottavasti nauraa? Minua peloittaa. Lähdetään pois!

— Olkaa huoleti, ei hän teille pahaa tee. Suojelen teitä.

Astuimme alas Hatulta ja aloimme kulkea alaspäin vuorta. Lyyli
käveli koko ajan rinnallani. Hän näytti pelkäävän. Tarjosin hänelle
käsivarteni. Punastuen hän kiitti, mutta ei tarttunut siihen.



VI.


Kun Lyyli ja minä saavuimme takaisin Peltolaan, oli Pentti täällä.
Hänen isänsä oli jo parantunut, ja silloin hän heti oli lähtenyt vuoren
ylitse minua tapaamaan. Hän oli sivuuttanut Hatun hyvin kaukaa, joten
oli selitettävissä se, ettei hän ollut meitä huomannut. Kerroin hänelle
aavistamattomasta seikkailustamme.

Kun Pentti kuuli kertomukseni, tahtoi hän, että paikalla olisimme
lähteneet Haukkavuorelle. Minulla ei ollutkaan mitään sitä vastaan,
mutta Lyyli ei laskenut meitä menemään ennenkuin olimme syöneet
päivällisen. Jälkeenpuoliskahvia emme kuitenkaan Lyylin pyynnöistä
huolimatta enää jääneet odottamaan, vaan kiirehdimme Haukkavuorelle.

Matkamme lähimpänä päämääränä oli honka, jonka alta olimme viimeisen
hevosenkengän löytäneet.

Pian olimme hongalla ja jälleen aloimme vaivaloisen etsintämme. Onni
näytti tälläkin kertaa meitä suosivan. Tuskin oli tuntiakaan kulunut,
kun olimme löytäneet taas pari uutta hevosenkenkää.

Näistä viimeisessä oli viisikymmentäneljä viirua, ja pienet nuolet
osoittivat hetken matkan päässä näkyvää louhikkoa kohden.

Vielä tulimme kolmannelle hevosenkengälle. Siinä oli ainoastaan
kaksikymmentäkolme viirua ja pienten nuolenpäitten suunta sama kuin
edellisessä kuviossa.

Olimme silloin miltei ihan louhikon äärellä. Se oli hiukan ylempänä
kuin kivikko, mille olimme tulleet Peltolasta lähtiessämme, mutta
kallio oli täällä paljon rosoisempaa ja kivilohkareet monta vertaa
suuremmat. Siellä täällä oli myös syviä, jopa melkein pohjattomilta
näyttäviä railoja.

Seisoimme silmänräpäyksen ajan neuvottomina. Perin vaikeata olisi
semmoisessa paikassa osua oikeaan askelmitan otossa. Lähdimme kuitenkin
yrittämään.

Ensimäisenä sivuutimme louhikossa ison kalliolohkareen. Se jäi
vasemmalle, mutta edemmäksi emme näyttäneet pääsevämmekään. Suoraan
edessämme oli jyrkkä, yli miehenkorkuinen kalliokohottuma. Siitäkö
meidän tulisi kiivetä? Monien ponnistusten jälkeen olimme vihdoin
ylhäällä, mutta tuloksetonta oli työmme ollut. Jo parin kolmen askeleen
päästä tulimme syvän, noin kuusi metriä leveän railon partaalle.
Sen ylitse ei ollut yrittäminenkään. Palasimme silloin takaisin ja
laskeuduimme nousemaltamme kalliolta alas.

Mitä nyt olisi tehtävä? Nuolten osoittamaa suuntaa oli mahdoton suoraan
edetä. Tarkastimme ympäristöä. Kivien lomitse kulki kierrellen pieni
ojanteen tapainen syvänne. Se alkoi kivilohkareen kohdalta, minne
ensiksi olimme tulleet, ja näytti siltä kuin sitä olisi käytetty
polkuna. Sitäkö meidän oli mentävä? Ainakaan ei muita kulkuteitä ollut.
Kaikkialla oli ympärillämme korkeita kiviä ja suuria kalliolohkareita,
joten pääsyä eteenpäin etsiessämme täytyi väkistenkin joutua
ojanteelle, jonka nyt olimme huomanneet.

Lähdimme sitä kulkemaan. Kalliolohkareelle oli ollut viisi askelta.
Vielä kahdeksantoista askelta otettuamme loppui tie. Oliko sillä
merkityksensä? Olimme tulleet pienen, kumollansa olevan paaden luo.
Se oli jyrkkänä, monen metrin korkuisena kohoavan kallion sisäänpäin
kääntyvässä polvekkeessa. Sen yläsyrjä kosketti kallion kumpaakin
sivustaa, sen reunoista muu osa oli kivikkoisella alustalla.
Ainoastansa yhdessä kohden oli pieni rako kallion oikeanpuolisen
seinämän kohdalla. Siitä ehkä käsi mahtuisi saamaan paaden sivusta
kiinni, mutta tarkemmin katseltuamme huomasimme vihdoin ihan raon
vieressä pienen, mutta jotensakin selväpiirteisen kuvion. Sielläkin oli
hevosenkengän muoto, mutta kannassa ei ollut viiruja, eikä nuolenpäitä,
joita tähän saakka olimme tottuneet näkemään.

Jännityksemme kasvoi. Olisimmeko siis lopultakin tulleet Susiluolan
toiselle aukolle?

Koetin, pistämällä oikean käteni rakoon, nostaa paatta. Se nousikin
paikoiltaan odottamattoman helposti, ja eteemme aukeni kapea luolan suu.

Olin puhjeta äänekkääseen riemuhuudahdukseen, mutta Pentti tarttui
varoittaen käsivarteeni. "Olkaa hiljempaa", hän sanoi, "Kuoleman Musta
Koira voi olla siellä".

Tukahdutin jo puoleksi huuliltani päässeen huudahduksen ja laskeuduin
jalat edellä aukosta sisään. Pentti teki samoin. Sitten hän nosti
paaden jälleen aukolle, jotta kukaan ei ulkoapäin huomaisi luolaa.

Peltolasta olimme ottaneet mukaamme vähäisen lyhdyn. Pentti aikoi nyt
sytyttää sen, mutta hämmästykseksemme — vaikka olimme luulomme mukaan
tukkineet ainoan valoreijän — ei luolassa ollut niin pimeä, että
olisimme valkeata tarvinneet. Annoimme siis lyhdyn olla virittämättä.
Pentti sen sijaan kiinnitti sen uudelleen selkäänsä. Vielä saattoi se
matkallamme olla hyödyksi. Valoa, joskin hämärästi näkyi nyt tulevan
jostakin edempää.

Ryhdyimme luolaa tarkastamaan. Olimme pitkässä ja kapeassa käytävässä.
Leveys oli noin pari metriä, paikoin ei sitäkään, korkeus oli enemmän
vaihteleva, metristä pariin, jopa puoleenkolmatta saakka. Seinämät
olivat samanlaiset kuin Susiluolassa näkemäni.

Etenimme käytävää, mutta hyvin hitaasti, sillä tahdoimme kaikkien
mahdollisuuksien varalle tehdä tutkimuksemme tarkkaan.

Kuta pitemmälle ehdimme käytävässä, sitä valoisammaksi muuttui.
Käsittämättömältä tuntui, mistä valo saattoi tulla. Veisikö käytävä
ehkä jälleen ulko-ilmaan? Se oli kyllä mahdollisuus. Sen pinta yleni
loivasti, joskin tuskin huomattavasti.

Oudon tunteen herätti rinnassamme pauhu, jonka kuulimme etäältä. Emme
voineet erehtyä, se oli veden kohinaa. Olimmeko siis tulossa jollekin
virralle?

Olimme kulkeneet arviolta noin kolmekymmentä metriä, kun käytävä
äkkiä kapeni noin metrin levyiseksi, ja korkeus oli enää tuskin
sitäkään. Nelinkontin ryömien etenimme vielä noin neljä viisi metriä.
Tällöin käytävä loppui, mutta sen sijaan aukeni eteemme suuri, miltei
holvimainen luolasali. Siellä ei näkynyt ketään. Konttasimme silloin
sinne ja hypähdimme pystyyn. Suloiselta tuntui ojennella jäseniään.

Luolasali oli noin kymmenen kaksitoista metriä pitkä ja noin seitsemän
kahdeksan metriä leveä. Sen katto oli keskeltä hiukan kaareutuva, eikä
sanottavasti korkea, ehkä kolme tahi neljä metriä. Kummallekin sivulle
se aleni, etenkin oikeanpuoliselle. Täällä korkeus oli kaksi metriä
tahi vähäisen yli.


Nyt huomasimme mistä valo tuli. Oikealla puolella, miltei seinän
kohdalla, oli katossa leveä, noin viidenkymmenen senttimetrin korkuinen
aukko. Siitä näkyi kirkkaan sinistä taivasta, ja tunki luolaan vahva
valojuomu. Se miltei häikäisi silmiä, sillä olimme niin kauvan saaneet
kulkea puolipimeässä käytävässä.

Kiipesin Pentin avulla aukolle ja katsahdin ulos. Ihan halkeaman
tasalla vuori ulkoni hiukan, mutta laskeutui sitten äkkijyrkkänä monen
sylen syvyyteen. Yhtä kohtisuorasti ja monen metrin korkeuteen se
kohosi aukon yläpuolella, joten mahdotonta — niin luulin — oli sitä
ulkoapäin nähdä. Ilmoitin havaintoni Pentille.

— Eikö ulkoilemaa myöden, hän kysyi — voi päästä luolalle tahi luolalta
pois?

— Ei, vastasin hänelle — se on hyvin kapea ja ulottuu tuskin aukkoa
kauvemmaksi. Vuorenseinämää sitävastoin jatkuu pitkälle molemmin puolin.

— Eikö vastapäätä ole mitään korkeampaa kalliota?

— Ei. Metsikköä vain.

— Honkia?

— Niin, mutta niitten latvat eivät ulotu aivan tasallemme.

— Ne ovat siis puolikasvuisia?

— Eivät ole. Metsä on hyvin suurta.

— Kylläpä olemme silloin nousseet.

— Niin olemme.

Laskeuduin Pentin olkavarassa alas, ja nyt aloimme jälleen tutkia
salia sen sisältä. Jo käytävästä ryömiessämme oli huomiomme kiintynyt
vastaiseen seinään. Siinä näytti lattian tasalla olevan matala aukko,
joten luola luultavasti sieltä jatkui. Menimme lähemmäksi. Samalla
Pentti kumartui joutuisasti eteenpäin ja kohottaen vasenta kättään
kehoitti hiljaisuuteen. Hän oli lattialta, likeltä aukon suuta,
löytänyt pienen männynhaon. Hako oli vielä aivan tuore, joten se oli
hiljan katkaistu. Oliko siis joku sittenkin luolassa, mutta hiukan
edempänä?

Koetimme varovaisesti silmäillä aukosta sisään. Se oli kapean käytävän
suuna, mutta kuinka pitkän, sitä emme saattaneet eroittaa. Mitään
epäiltävää emme myös huomanneet. Nelinkontin silloin Pentti katosi
aukosta ja minä seurasin perässä.

Käytävä, johon nyt olimme tulleet, tuntui loivasti ylenevän ja oli
se äskeistä hiukan kapeampi ja ehkä myös vähäisen matalampi, mutta
puolivaloista oli täälläkin, joten hyvin näimme edetä.

Jännityksemme oli vielä entisestään lisääntynyt. Varmaan luulimme
pian saavamme luolan salaisuudet selville. Täälläkö Partio-Jaakko oli
tehnyt löytönsä? Missä silloin oli luuranko, jonka hän oli nähnyt,
missä olivat aarteet? Ehkä emme olleet oikeaan paikkaan osuneet? Tämä
mahdollisuus oli lannistaa mieltäni, mutta ajatellessani ulkoaukolla
ollutta kiveä ja etäältä kuuluvaa kohinaa, joka askel askeleelta
tunkeutui yhä voimakkaampana korviimme, en voinut olla ilosta
huudahtamatta.

— Mitä nyt, sanoi Pentti, — olkaa hiljaa.

Olin hetkiseksi unohtanut Kuoleman Koiran. Se oli totta, hänkin oli
ehkä luolassa? Kukapa muu olisi tuonut luolaan haon, mutta silloin hän
— niinkuin jo kerran aikaisemmin olin peljännyt — kenties myös oli
löytänyt kullat ja hopeat, joista Partio-Jaakko oli puhunut. Olkoon
niin, ainakin saisimme varmuuden ja vanha tarina selviytyisi. En enää
epäillytkään sitä, että olimme tulossa Susiluolassa olevalle virralle.
Veden pauhu kuuluikin jo siksi läheltä, ja ilma käytävässä alkoi myös
yhä enemmän ja enemmän käydä kosteaksi.

Enää ei ollut ympärillämme valoista. Puolihämärä oli vähitellen
muuttunut miltei läpinäkymättömäksi pimeydeksi, ja kolkolta tuntui
edetä, mutta takaisinkaan emme tahtoneet kääntyä. Miksi olisimme sen
tehneetkään? Pitkän ajan ja paljon vaivaa olimme uhranneet luola-aukon
löytämiseen. Nytkö olisimme siis jättäneet työmme kesken? Ei, eteenpäin
oli meidän kuljettava, eteenpäin niin pitkälle kuin suinkin vaan
pääsisimme, ja tuli virta vastaan, tarkkaan oli se uudelleen tutkittava.



VII.


Käytävä oli kovin pitkä. Vähintäinkin tunnin ajan olimme sitä jo
kulkeneet ja tiesi kuinka kauan saisimme vielä pimeässä hapuilla
eteenpäin. Olisimme edes voineet sytyttää lyhdyn, mutta silloin
Kuoleman Koira, jos hän luolassa oli, olisi helposti saattanut huomata
meidät. Se oli siis ainakin toistaiseksi jätettävä tekemättä.

Äkkiä Pentti pysähtyi. "Odottakaa hiukan", hän sanoi.

— Miksi niin?

— Olen jälleen löytänyt haon. Tarkastan olisiko niitä enemmän.

— Käytävässäkö se oli?

— Niin.

— Onko sekin tuore?

— En voi sitä nähdä, mutta siltä tuntuu. Neulaset ovat pehmeitä ja
taipuvaisia.

— Silloin se on hiljan tuotu tänne, ehkä hetkinen sitten?

— Niin on. Meidän täytyy sentähden entistä varovaisemmin edetä. Muuten
voimme äkkiarvaamatta tulla yllätetyiksi.

— Onko hakoja useampia?

— Ei.

Jatkoimme jälleen matkaamme, eikä olomme enää tuntunut niin
tuskastuttavalta. Tiesimme nyt varmasti jonkun toisenkin aivan
äskettäin kulkeneen samaa käytävää. Jos se oli Kuoleman Koira, ehkä
silloin saisimme ketun hänen omasta loukustaan kiinni.

Ihmeeksemme huomasimme äkkiä veden jyminää kuuluvan sekä oikealta
puoleltamme, ikäänkuin seinän takaa, että edestäpäin. Samalla käytävän
pohja alkoi nousta hiukan jyrkempänä, ja muutaman askeleen vielä
edettyämme pauhu sivulta lakkasi, mutta sen sijaan tunkeutui nyt
korviimme kohinaa jalkojemme alta. Kulkiko siis käytävä virran ylitse?

Miltei heti saimme siitä selvän. Jo noin viiden kuuden metrin päässä
käytävä päättyi virtaan, joka synkkänä ja aallot korkeina vyöryi sen
alle. Vesi oli uurtanut kallioon holvimaisen aukon. Ojentaen kätemme
alaspäin ulotuimme holvin keskikatokseen. Siitä oli veden pintaan
tuskin kokonaista metriäkään.

Käytävä oli loppuosassaan levenemistään levennyt, joten holvin kohdalla
oli seinästä seinään ainakin pari syltä. Vasemmalla käytävän pohja,
aleten loivasti veteen saakka, ulkoni kielekkeen tavoin pitkin kallion
sivustaa. Laskeuduin sitä ihan virran partaalle asti.

Edemmäksi emme voineet päästä. Vesi oli esteenä. Kuoleman Koirakaan
ei siis luolassa olisi, joten huoleti saattaisimme sytyttää lyhdyn.
Lausuin sen mielipiteenäni Pentille. Hän sanaakaan virkkamatta
vastaukseksi otti lyhdyn seljästään ja pisti siihen tulta. Se valaisi
himmeästi, mutta sittenkin voimme nyt jotensakin selvästi nähdä
ympärillemme. Luultavasti oli vesi joskus virrannut käytävästä,
missä nyt olimme, mutta sitten se oli raivannut itselleen uuden tien
ja entinen kulkuväylä oli silloin jäänyt kuiville. Syynä oli ollut
kalliopohjan erilainen kestävyys. Voimakkaasta virrastaan päättäen
vesi tuli korkealta. Ehkä jossakin vuoren syvyydessä oli koskikin.
Tämmöisessä paikassa oli vesi vähitellen syventänyt reittiänsä. Sen
johdosta se oli edempänä ollut pakoitettu tekemään samoin, mutta jos
kallion vastustusvoima oli ollut suuri, silloin sen oli täytynyt uurtaa
itselleen uusi ura. Näin selitin kaksinkertaisen holvin synnyn ja tukea
mielipiteelleni sain siitä, että alempi holvi näytti olevan pienempi.
Ulommaista holvia jatkui niin pitkälle kuin saatoimme eroittaa, ja
virta vyöryi sen pohjaa myöden.

Käytävän seinissä emme nähneet minkäänlaista aukkoa, emmepä edes
vähäisintäkään railoa, pieniä kouruja vain. Olisiko siis meidän
ulotettava virtaan tutkimuksemme? Silloin olisi jälleen astuttava
veteen, sillä muuten emme voisi saada sen syvyyttä selville, mutta
varovaisesti se olisi tehtävä. Syvässä vedessä olisi vaikea pysyä
pystyssä, joten virta helposti veisi mukanaan. Ehkä emme sitäpaitsi
pohjaisikaan tahi vettä olisi yli rinnan. Uhkarohkeata olisi silloin
antautua vaaraan. Sen tiesimme kokemuksesta ja toistamiseen emme
halunneet taistella maanalaisen virran aaltoja vastaan. Tällä kertaa se
kenties ei yhtä onnellisesti päättyisikään.

Riisuin kengät ja sukat jaloistani ja käärin housut ylös. Pentti
teki samoin. Pistin sitten jalkani kalliokielekkeeltä veteen, mutta
se ulottui polviin saakka, ja vieläkään en tavannut pohjaa. Koetin
uudestansa. Nyt pohja tuntui jalkojeni alla, mutta vesi nousikin jo yli
polvien ja housuni olivat kastuneet. Kuljin nyt pitkin kallion sivustaa
eteenpäin ja Pentti seurasi esimerkkiäni. Ensin syveni hiukan, mutta
sitten jälleen mataloitui. Vettä ei ollut edes polviin. Ulompana oli
syvempi.

Olimme kulkeneet virrassa arviolta alun toistakymmentä metriä, kun
vesi äkkiä syveni lantioihin saakka. Emme kuitenkaan enää kääntyneet
takaisin, vaan pyrimme yhä eteenpäin.

Vielä muutaman askeleen otettuamme holvi laajeni suuresti. Etenkin
oikealla virta teki ison mutkan. Vasemmalla sitävastoin sen suunta vain
hiukan kaarehti. Katsoimme suoraan eteemme. Siellä oli kallioseinässä
leveä aukko, josta virta kohisten tuli. Hiukan edempänä oli varmaankin
koski. Kovaa pauhua kuului vuoresta.

Pysytellen kallion vasemmalla seinällä etenimme kolme neljä metriä.
Täällä oli kalliossa kapea, miltei virran partaalla oleva ulkonema.
Nousimme sille.

Tuskin olimme kävelleet ulkonemaa pari syltä, kun Pentti pysähtyi,
tutki kallioseinää ja sitten naurahti. "Tiedättekö", hän sanoi, "missä
nyt olemme?"

— Missä? toistin hämmästyneenä. Mitä tarkoitatte kysymyksellänne?

— Olemme olleet täällä ennenkin ja tässä on seinä, jota olemme
kiivenneet. Silloin tosin oli pimeä, mutta tunnen sen sittenkin. Juuri
tähän kohtaan asetin jalkani ja tänne, hiukan ylemmäksi, tartuin
kädelläni. Siinä on syvä kouru. Muistan selvästi kuinka siihen sovitin
sormeni.

Tarkastin kourua. Minäkin olin siitä kiivennyt. En saattanut erehtyä.

"Naurahdin äsken sille", lausui Pentti, että viime kerralla yritimme
pyrkiä virran ylitse. Olisimme sen sijaan voineet kulkea sen sivua
vähän pitemmälle.

— Luulin käytävän jatkuvan virran toisella puolella.

— Samoin minä, ja mikään muu mahdollisuus ei juolahtanut mieleenikään.
Semmoista se on pilkkopimeässä mennä ajometsästykselle.

— Niin on, mutta emmekö kapua ylös?

— Turhaa se olisi. Ihmettelen, ettemme jo kapeasta kalliorannasta
tunteneet paikkaa?

Olimme siis tulleet Susiluolassa olevalle virralle, joten löytämämme
aukko oli vienyt oikeaan. Onni oli todellakin meitä suosinut pimeässä
kiivetessämme vuorta. Niin jyrkältä ja perin vaikeakulkuiselta se
näytti, joskaan ei viidentoista tahi kahdenkymmenen metrin korkuiselta,
miksi olimme sen palavien muistikirjalehtieni valossa arvioineet.
Lyhdyn valo oli tasaisempaa, joten korkeussuhteet saatoimme suunnilleen
määrätä tarkemmin. Kallio-ulkonemasta jyrkänteen reunalle näytti olevan
noin kymmenen tai kaksitoista metriä, ja luolan katto oli ehkä sylen
verran ylempänä.

Koetimme jälleen kulkea eteenpäin, mutta jo muutaman askeleen perästä
rantakaistale loppui. Veteen oli siis astuttava uudelleen. Pentti
riisui silloin kaikki vaatteet päältään ja laskeutui alastomana
virtaan. Vesi ulottui hänelle vyötäreisiin saakka ja edempänä oli vielä
syvempää. Siitä huolimatta ei Pentti vielä luopunut yrityksestään.
Varoitin häntä ja kehoitin hänen kääntymään takaisin, mutta hän ei
totellut minua. Oliko hän unohtanut aikaisemman päätöksemme, vai eikö
hän nyt siitä välittänyt? Kuoleman Koiraa hän varmaankin etsi ja
sentähden niin itsepintaisesti tahtoi päästä eteenpäin.

Jo oli Pentti rintaan saakka vedessä. Silloin näin hänen äkkiä
horjahtavan. Silmänräpäyksen hän vielä oli pystyssä, mutta sitten virta
tempasi hänet nurin, ja hetkiseksi hän katosi vedenpinnan alle. Jo
näkyy kuitenkin käsi, jo pää, ja uiden myötävirtaan hän pyrkii rantaan.
Ojennan käteni ja jo luulen saavani hänestä kiinni, kun pyörteinen vesi
vie hänet ulommaksi ja nyt hurjaa vauhtia kuljettaa häntä alempana
olevaa holviaukkoa kohden. Turhaan hän ponnistelee rantaan. Voimakkaat
aallot raastavat hänet väkisin mukanaan, ja hän solahtaa aukosta
holviin, jota olimme kahlaten tulleet, enkä enää häntä paikaltani näe.
Onnistuisiko hän pelastumaan? Holvissa oli vähemmän vettä, joten vielä
voi sitä toivoa, mutta ehkä hän ei pääsisikään matalalle — sekin oli
mahdollista — vaan virta veisi hänet toisesta aukosta alas.

Kiirehdin tulemaamme tietä takaisin, mutta en ehtinyt vielä pitkälle
kahlata holvia, kun Pentti ilmestyi pimeässä vastaani. Hän oli viime
hetkessä onnistunut uimaan matalammalle vedelle ja virran häntä
tempoessa saanut kalliokielekkeestä kiinni.

Pentti meni nyt hakemaan vaatteitansa ja minä annoin hänelle jälleen
lyhdyn. Olin hänen riisuessaan ottanut sen haltuuni.

Odotin Penttiä virrassa ja pian hän olikin takaisin, kantaen
vaatteitaan vasemmalla olkapäällään.

Jatkoimme nyt matkaamme ja muutaman minuutin kuluttua olimme
kalliokielekkeen kohdalla, mikä Pentin oli pelastanut. Nousimme
sille ja siitä holvin katolle, millä ennenkin olimme olleet. Jälleen
olimme siis kuivalla maalla. Käytävään olimme jättäneet sukkamme ja
jalkineemme. Puimme nyt kaikki vaatteet päällemme. Koko sen ajan
kestäessä kumpanenkaan meistä ei sanallakaan puhunut keskeytyneestä
retkestämme. Emme sitä enää ajatelleetkaan. Halusimme päivänvaloon.

Kun olimme edenneet käytävää noin puolen tunnin ajan, niin sammutimme
lyhdyn. Luolasali alkoi lähetä ja silloin oli varovaisinta olla
valkealla herättämättä huomiota. Se voisi käytävästä näkyä kauvas.
Henkilö, joka oli tuonut haot luolaan, oli saattanut palata takaisin
ja silloin hän helposti havaitsisi meidät. Siitä olimme nyt varmat,
että hän ei ollut virralla, joskaan emme osanneet selittää syytä, miksi
toinen löytämistämme haoista oli kuljetettu käytävään. Itsestään se ei
ollut voinut sinne joutua. Olisiko se ehkä luolan salaperäisen asujamen
vaatteissa laahautunut niin pitkälle, ja hän itse oli mennyt Susiluolan
toiselle suulle, tahi oli korkealta, liki katonrajaa olevasta aukosta
vakoillut toimiamme virralla. Emme pitäneet sitä luultavana.

Luolasaliin tullessamme emme siellä nähneet ketään, mutta eräässä
nurkassa oli tuoreita lehtiä makuusijaksi ja ruoka-aineita sisältävä
laukku. Laukun vieressä oli seinänojassa pitkä, hyvältä näyttävä
luodikko. Olisiko hän ehkä vielä käytävässä? Kuljimme sitä varovaisesti
eteenpäin, mutta ketään emme huomanneet. Tiesimme kuitenkin nyt
vihollisemme olinsijan. Ulos ehdittyämme asetimme huolellisesti paaden
paikoilleen ja lähdimme sitten Peltolaa kohden.



VIII.


Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja raittiusseuralla sovittu
huviretkensä Haukkavuorelle. Kokoonnuimme kaikki Kirkonkylässä. Olimme
päättäneet ensin käydä kirkossa jumalanpalvelusta kuulemassa ja vasta
sen päätyttyä lähteä retkelle. Osanottajia siihen kertyi odottamattoman
runsaasti. Niitä oli tullut kaukaisista syrjäkylistä saakka, joten
meitä oli hyvän joukon toista sataa henkeä. Useimmat näistä olivat
seuran omia jäseniä.

Raittiusseuralla oli oma sinivalkoinen lippunsa ja oma
torvisoittokuntansa. Lipun juhlallisesti liehuessa ja soittokunnan
kaiutellessa reipasta lähtömarssia aloimme kulkumme.

Matkan varrella tuon tuostakin pistimme yksi-ääniseksi lauluksi, ja
iloinen, juhlatunnelmainen mieliala kohosi yhä. Kaunis ilma olikin
suosinut retkeämme. Taivas oli sinikirkkaana ja koko luonto tuntui
hymyilevän. Linnut visertelivät puissa ja hiljainen, lämmin etelätuuli
hyväili poskiamme.

Haukkavuoren juurelle ehdittyämme pysähdyimme hetkiseksi ja nautimme
mukanamme runsaasti tuotuja virvokkeita. Etenkin kirnupiimä ja
katajamarjoista valmistettu raittiusjuoma menivät mainiosti kaupan.

Hatulla oli varsinainen ohjelma alkava. Siellä oli torvisoittoa,
Lyylin tervehdyspuhe, runonlausuntoa, pidettävänä oleva esitelmä,
kanteleensoittoa, raittiuskertomus ja laulua sekä kuorossa että
yksiäänisesti miltei joka ohjelmanumeron välissä.

Harvoin olen kenenkään kuullut sillä tavoin puhuvan kuin Lyylin.
Jokaisessa hänen sanassaan oli lentoa ja lämmintä sydämellisyyttä.
"Kuka", hän lausui, "ei rakastaisi sitä kuusta, jonka juurella on
kasvanut, kuka ei luontoa, jota lapsuudessaan on tottunut näkemään?
Kuusi humisee kotoisia tarinoitaan, ja ympärillä oleva luonto on
sekin osana siitä kodista, missä olemme syntyneet ja missä ensimäiset
askeleemme ottaneet. Jokainen polku on siellä tuttu, jokainen kivi
ja kanto". — Nyt Lyyli siirtyi puhumaan siitä kuinka lapsuusaikainen
koti vähitellen vaihtuu omaan, jokaisen itse perustamaan kotiin,
ja niistä yhteiskunnallisista velvollisuuksista, jotka tästä ovat
seurauksena. Suomi on silloin muuttunut suureksi, yhteiseksi
kodiksemme, jota jokainen meistä rakastaa ja jota jokaisen tulee
rakastaa. Sentähden sitä myös tulee vaalia ja suojella ja sen kansaa
estää joutumasta turmiollisten paheitten orjaksi. Yhtenä tämmöisenä
paheena on väkijuomien käytäntö ja paljon tuskaa ja turmiota se jo
oli levittänyt. Olisiko enää sallittava semmoista? Kautta koko maan
tulisi raittiusseurain entistäkin voimakkaammin nousta taisteluun, ja
kuka vielä ei ollut liittynyt riveihin, hän nyt liittyköön. Moni äiti,
jonka kodin onnen väkijuomat olivat vieneet, varmaankin silloin itkien
kiittäisi Jumalaa. Moni isäkin lankeaisi kiitollisena polvilleen ja
lapset, jotka vanhempiensa tähden nyt kärsivät, saisivat takaisin sen
kodin, minkä väkijuomien kirous oli heiltä riistänyt.

Kun Lyyli lopetti puheensa, oli tuskin yhtään kyyneletöntä silmää,
ja kenenkään kehoittamatta nousimme kaikki ylös yhtyen yhteisäänin
voimakkaaseen Maamme-lauluun.

Jo aikaisemmin mainitsemani ohjelma oli loppuun suoritettu — minäkin
olin pitänyt esitelmäni, sen aihe oli maantieteellinen — mutta
vieläkään emme lähteneet Haukkavuorelta. Päätimme jäädä auringonlaskua
ihailemaan. Kauniina se laskikin. Koko läntinen taivaanranta oli
punertavan hohteinen.

Vähitellen aurinko katosi taivaanrannan taa. Silloin rusohohde tummui
tummumistaan ja vieno hämärä alkoi levitä yli maan.

Nyt kanteleensoittajamme, harmaapartainen vanhus, otti kanteleen
polvillensa. Hetkisen hän istui ääneti mietteissänsä, sitten kankeat
sormet koskettelivat kieliä, ja kannel helähteli. Soitto oli hiljaista,
värähtelevää. Jo se taukosi, mutta alkoi jälleen, ja henkeä pidättäen
kuuntelimme. Nyt soittaja, yhä kanneltaan nappaillen, avasi suunsa
laululle ruveten. Laulut olivat vanhoja ja Karjalasta kotoisin. Sieltä
oli soittajammekin. Nuoruudessaan hän oli muuttanut Leppäviidan
pitäjään.

— Vanha Onermi, sanoi eräs joukostamme kuiskaten — on lämmennyt. En
koskaan ennen ole kuullut hänen laulavan.

— En minäkään, sanoi eräs toinen. — Ihmettelen sitä, että hän on
lähtenyt näin pitkälle huviretkelle.

— Ei siinä ihmettelemistä. Hän on hyvin harras raittiusystävä ja on
aina mukana, kun vaan tilaisuus sen myöntää.

Onermi lopetti laulunsa, mutta laulun herättämää juhlatunnelmaa jatkui,
ja kukaan ei näyttänyt vieläkään halukkaalta lähtemään kotiin. Ehdotin
silloin, että koottaisiin risuja Hatun likellä olevalle kokkokivelle ja
poltettaisiin kokko.

"Tehdään se", kuului miltei yhteen suuhun vastaukseksi, ja pian oli
kokkokivellä suuri kasa risuja.

Sytytimme kokon palamaan. Ensin nousi taivaalle vahva, sakea savu ja
vain sieltä täältä näkyi savun seasta pieniä liekkejä, mutta liekit
kasvoivat, ja jo alkoi kipenöiviä säkeniä lentää korkealle ilmaan.
Äkkiä liekit sulautuivat yhtenäiseksi tulimereksi, ja taivas sai
omituisen, punertavan loimun.

Näytelmä oli suuremmoinen, ja istuin Lyylin rinnalla sitä ihaillen.
Emme paljon puhuneet. Katsoimme vain. Toisinansa silmäyksemme
kohtasivat toisensa. Silloin omituinen värähdys tunkeutui läpi koko
ruumiini. Mistä se johtui? En ymmärtänyt sitä. En ollut koskaan ennen
semmoista tuntenut. Olisivatko hänen silmänsä sen vaikuttaneet?
Ne olivatkin nyt harvinaisen palavat, ja sielukas ilme oli niissä
tavallista voimakkaampi. Tahtomattani katseeni yhä uudelleen ja
uudelleen kääntyi häneen. Ehdottomasti hän oli kaunis tyttö. Kumma
kyllä en aikaisemmin ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, tahi
ehkä olin huomannut, mutta olin ollut muissa ajatuksissa. Vähitellen
vaivuin nytkin ajatuksiini, mutta tällä kertaa niitten esineenä oli
Lyyli. Muistelin sitä kuinka pienenä poikasena olin häneen tutustunut.

— Mitä mietitte? kysyi Lyyli.

— Ensimäistä kohtaustamme.

— Nyt kesällä?

— Ei, vaan lapsina Haukkavuoren juurella.

— Minäkin olen sitä muistellut.

— Nytkö?

— Niin, mutta katsokaa kuinka tuli jälleen leimuaa korkeana.

Aijoin noudattaa hänen kehoitustaan, kun samalla tunsin jonkun
kädellään koskettavan oikeaa olkapäätäni. Käännähdin katsomaan. Siellä
Pentti seisoi takanani ja viittasi minun seuraamaan itseään. Koko
huviretkemme kestäessä en ollut häntä nähnyt. Missä hän oli ollut?
Nousin ylös ja lähdin hänen perässään.

Hetken matkan päässä muista Pentti pysähtyi. "Olen tänään käynyt
luolassa", hän kuiskasi minulle.

— Luolassa, toistin hämmästyneenä. — Kuoleman Koiraako hakemassa?

— Niin, mutta en tavannut häntä siellä. Ruokia oli kuitenkin sitten
eilisen maisteltu, ja pyssy oli muutettu toiseen paikkaan. Olen koko
päivän häntä vainunut, luolassakin odotin kauvan aikaa, mutta hän ei
tullut.

— Miksi menitte luolaan yksin?

— Tehän olitte tänä päivänä estetty.

— Ja ette malttaneet odottaa huomiseen? Niinkö leppymättömästi
siis vihaatte Kuoleman Koiraa. Ettekö jo voi kertoa minulle syytä
molemminpuoliseen vainoonne?

— Miksi minä häntä vihaan, sen tiedän, mutta miksi hän minua, sitä en
tiedä.

— Mitä hän on siis teille tehnyt?

— Mitä tehnyt? Pirstonut elämäni onnen, sanoi Pentti tavattomalla
katkeruudella. — Eikö siinä ole kylliksi, mutta älkää enempää kysykö.
Ehkä pian saatte kuulla kaikki.

En tiedustellut häneltä asiasta enempää.

Pentti oli jo ollut matkalla Peltolaan, kun hän alhaalta huomasi
kokkomme. Silloin hän oli kääntynyt vuorelle takaisin. Ensin hän oli
aikonut lähteä luolalle uudestansa, mutta sitten hän olikin päättänyt
tulla meitä tapaamaan. Kokkoa lähetessään hän oli ollut näkevinään
Kuoleman Koiran. Tämä oli hiipinyt vähän edempänä hämärässä.

— Ettekö lähteneet häntä seuraamaan?

— En heti. Odotin hänen menevän likemmäksi kokkovalkean piiriä, mutta
samalla hän katosi. Turhaan olen häntä nyt hakenut, mutta tulkaa
mukaan, ehkä vielä hänet yllätämme.

— Luulette siis hänen vielä kiertelevän täällä ympärillä?

— Niin luulen, mutta odottakaa, tuolla minä näen hänet jälleen. Hän
seisoo varjossa suuren puun takana.

— Jo minäkin hänet huomaan. Emmekö paikalla lähde häntä ajamaan takaa?

— Tehdään niin!

Emme ehtineet vielä monta askelta ottaa kun kuulimme Lyylin kutsuvan
meitä. Hän oli havainnut lähtömme ja juoksi nyt perässämme. "Ettehän
vielä kotiin mene", hän huusi.. "Poltetaan ensin kokko loppuun. Enää on
vain vähäisen risuja palamatta."

— Emme enää voi jäädä, sanoin.

— Minne teillä sitten on kiire? Lyyli kysyi. — Tuskinpa näin yöllä
ryhdytte työtäkään tekemään.

— Emme toki, lausuin naurahtaen.

— Emme, sanoi Penttikin, — meillä on muita tärkeitä asioita.

Äkkiä Lyyli näytti aavistavan jotakin. Hän tarttui vapisten
käsivarteeni. "Rosvonko olette taasen nähneet? Onko hän ollut täällä?"

Nyökäytin päätäni myöntävästi.

— Ja nyt lähdette häntä ajamaan? Olenko arvannut oikein?

— Oikein olet, vastasi Pentti lyhyesti.

Lyyli irroitti kätensä käsivarrestani. "Älkää menkö", hän pyysi meitä.

Emme tahtoneet luopua tekemästämme päätöksestä. Silloin Lyyli ojensi
kätensä hyvästiksi. Tunsin kuinka se vapisi. Sitten hän läksi jo
sammumaisillaan olevalle kokolle päin. Enää yksityisiä liekkejä näkyi,
nekin epätasaisesti hulmuavina, ja taivaskin oli kadottanut punertavan
loisteensa.

Kuoleman Koira ei ollut enää puun luona, ja turhaan etsimme häntä
muualtakin lähimmästä ympäristöstä.

Lähdimme silloin luolalle, mutta emme heti menneet sisään, vaan
piilouduimme suuren kalliolohkareen suojaan, mistä hyvin saattoi nähdä
luola-aukolle. Ehkä Kuoleman Koira ei vielä ollut tullut? Ainakin
voisimme häntä hetkisen odottaa, vaikkapa tunnin tahi parikin. Mikäpä
kiire meillä sitäpaitsi olisi luolaan ollut? Jos hän siellä jo oli,
ehdimme kyllä hiukan myöhemminkin saada siitä varmuuden.

Näytti siltä kuin olisimme tehneet viisaasti jäädessämme odottamaan.
Oli tuskin kulunut puoltakaan tuntia, kun yksinäinen mies läheni luolan
aukkoa. Aijoin syöksyä esiin, mutta Pentti pidätti minua. Mies käveli
hitain ja levollisin askelin. Nyt hän kumartui paadelle, nosti sen ylös
ja katosi luolaan. Jälleen paasi laskeutui paikoillensa. Varroimme
vielä noin kymmenen minuuttia. Sitten mekin nousimme kiven takaa ja
laskeuduimme aukosta luolaan.



IX.


Nyt hiivimme hitaasti ja varovaisesti eteenpäin, Pentti ryömi
etumaisena ja minä heti hänen jälissään. Välistä pysähdyimme
kuunnellaksemme, mutta kun mitään epäilyttävää ääntä ei tunkeutunut
korviimme, jatkoimme jälleen matkaamme.

Enää oli luolasaliin noin neljä viisi metriä. Mitenkä nyt Kuoleman
Koiran huomaamatta — jos hän salissa oli — päästä ulos. Uskalsimme
tuskin hengittää.

Jo näkyi käytävästä sisään. Likellä vastaisen seinän vasemman puolista
nurkkausta oli kalliolattialla lehviä vuodesijaksi, laukku ja siihen
nojaava pyssy. Vuoteen ääressä seisoi meihin selityksin oleva mies.

Pentti lipui nopeasti aukosta saliin, ja minä seurasin ihan hänen
kintereillään. Sisään tultuamme nousimme hiljaa pystyyn ja aloimme
varpailla hiipien lähetä vastustajaamme.

Olimme jo ottaneet pari kolme askelta, kun mies liikahti hiukan.
Pysähdyimme henkeä pidättäen. Kunpa hän ei olisi kuullut askeleitamme,
mutta ei, hän oli yhä selitysten ja seisoi taasen hiljaa.

Aijoimme jälleen rientää eteenpäin, mutta emme ehtineet vielä edes
paikoiltamme liikahtaa, kun kuului voimakas basso-ääni. "Miksi ette
lähene?" se kysyi ivallisesti. Säpsähdimme. Mistä ääni tuli, ja meitäkö
kysymys tarkoitti? Mieskö vuoteen vieressä oli puhunut? Ei näyttänyt
siltä. Hän oli selkä yhä meitä päin. Kuinka hän olisi siis meidät
huomannut, vai oliko luolassa ehkä joku neljäskin henkilö? Katsahdimme
hämmästyneinä ympärillemme, mutta ketään neljättä emme nähneet. Samalla
mies käännähti meihin ja astui askeleen eteenpäin. "Miksi ette lähene?"
hän kysyi purevasti. Ääni oli sama kuin äsken kuulemamme. "Luulitte",
hän jatkoi pilkallisesti, "etten tuloanne huomannut. Erehdyitte siinä.
Katsokaa oikeassa kädessäni olevaa peiliä. Koko ajan olen siitä
tarkastanut liikkeitänne. Näin teidän ryömivän käytävästä ja hitaasti,
hiljaa nousevan ensin polvivaraan ja sitten pystyyn, ha, ha, minä olen
odottanut teitä."

— Odottanut? toistin syvän kummastuksen valtaamana.

— Niin, hän vastasi raivoisasti, astuen likemmäksi — olen seurannut
teitä siitä saakka, kun vuorella sanoitte hyvästi naisylioppilaalle,
nimeä en tiedä. Menitte puun luo, jonka takana vähää ennen olin
seisonut. Siitä arvasin teidän etsivän minua, mutta yllätys oli, että
tunsitte salaisen piilopaikkani. Mitkä hornan henget ovat auttaneet
teitä sitä löytämään? Ensin epäilin lähteäkö luolaan, mutta sitten
päätin mennä teitä vartomaan. Ratkaisun hetken piti kuitenkin kerran
tulla, miksi ei siis nyt? Vaanien silmäilitte askeliani, mutta
olisittepa aavistaneet minun lukevan jokaisen katseenne.

— Siitäkö tahdot meille puhua? Pentti kysyi kylmän ivallisesti ja
näköään ihan rauhallisena, silmät vain loimuivat — luulin sinulla
olevan tärkeämpää sanottavaa.

— Siitäkö puhua, mies raivostui äskeistä enemmän — älä laske leikkiä.
Tunnet Kuoleman Koiran...?

— Niin, lausui Pentti keskeyttäen — tunnen sinut, jopa liiankin hyvin
ja olisin toivonut, että jo aikoja sitten olisimme tavanneet toisemme.

— Todellakin, ja sen sanot rauhallisesti? Et siis aavista, että toisen
tahi toisen meistä nyt täytyy kuolla. Sinä, luulisin, olet se toinen.

— Älä ole siitä varma, Pentti vastasi, hänkin nyt raivostuen — tiedän
sinun kymmenen metrin päästä ampuvan revolverilaukauksella kynttilän
sammuksiin, mutta olen minäkin asetaitoinen.

Pentti otti kukkarostaan markan rahan ja pyysi minun pitämään sitä
sormieni välissä. Asetuimme toisistamme noin kymmenen askeleen päähän.
Sitten Pentti otti taskustaan revolverin ja tähdäten levollisesti ampui
markan sormieni välistä.

Katselin Kuoleman Koiraa nähdäkseni minkä vaikutuksen Pentin
ampumataito oli häneen tehnyt, mutta en huomannut hänessä vähintäkään
hämmästystä. Hän seisoi aivan rauhallisena, kasvolihakset
liikkumattomina, ja molemmat käsivarret ylpeästi rinnalla.

Kuoleman Koiran ulkomuodossa oli jotakin outoa, silmiinpistävää.
Ihoväri oli miltei etelämaalaisen tumma, ja iso, vahva tukka oli
pikimustaa, vanukkeista. Silmät sitävastoin olivat siniset kuin
suomalaisella ja poskipäät olivat ulkonevat.

Kooltaan Kuoleman Koira oli hiukan Penttiä pitempi ja vartaloltaan ehkä
vähäisen tanakampi, mutta vaikea oli sittenkin sanoa kumpiko heistä oli
voimakkaampi. Niin tasaväkisiltä he näyttivät.

Olin kuvitellut mielessäni Kuoleman Koiran ulkomuotoa roistomaiseksi,
mutta suureksi hämmästyksekseni en havainnut hänessä vähintäkään
pahantekijälle ominaisia merkkejä, matalaa, ohimoilta sisäänpainunutta
otsaa tahi ohuvia yhteenpuristettuja huulia, enpä edes levotonta, sinne
tänne harhailevaa katsetta. Hänen otsansa oli kauniisti kaareutuva,
leuka säännöllisesti muodostunut, huulet vahvat ja katse suora,
rehellinen, joskin tuimaa, säälimätöntä vihaa säihkyvä. Mikä oli
Pentin, mikä hänen saattanut semmoisiksi vastustajiksi toisilleen?

Kun Pentti oli ampunut laukauksensa, astui hän jälleen lähemmäksi
Kuoleman Koiraa. "Huomaan", tämä sanoi kiusoittavan tyynesti, "että
olet valmis taisteluun. Hyvä! Ennen otteluun ryhtymistä tahdon
kuitenkin sinulta yhden selityksen."

— Sinä minulta selityksen, sanoi Pentti katkerasti — minun on sinulta,
eikä sinun minulta vaadittava selitystä. Minne olet morsiameni vienyt?

— Morsiamesi, ha, ha, Kuoleman Koira nauroi kammottavasti — silläkö
nimellä uskallat häntä vielä kutsua?

— Sinulta, hänen veljeltään, en siihen lupaa pyydä. Hän, Kalifornian
Ruusu, on suostunut morsiamekseni, mutta missä hän on? Sinun, hänen
ryöstäjänsä, on siitä tehtävä tili, sillä ikinä en usko, ennenkuin
sen hänen omilta huuliltaan kuulen, että hän olisi pettänyt sitä
uskollisuusvalaa, jonka keskenämme vannoimme.

— Katala roisto, Kuoleman Koiran ääni oli muuttunut jyriseväksi — sinä
puhut uskollisuudesta, ja itse olet hänet pettänyt.

— Minä pettänyt? Pentin ääni oli onnettomuutta ennustava.

— Miksi sitten menettelyäsi nimittäisit? Kirjoitat hänelle kirjeen,
jossa sanot vain leikkineesi hänen kanssaan. Olit ollut hetkellisesti
ajattelematon. Et ollut tuntenut rakkautta, vaan korkeintaan vähäisen
mieltymystä häneen, mutta nyt olit pilaan kyllästynyt ja aijoit pian
mennä naimisiin erään toisen kanssa, joten toivoit olevasi entisistä
siteistäsi vapaa.

— Sinä valehtelet, Pentti huusi karjuen ja niin raivoisena, etten
milloinkaan ennen ollut häntä semmoisena nähnyt — sinä valehtelet,
koskaan en ole semmoista kirjettä kirjoittanut.

Kuoleman Koiran vastaus oli yhtä odottamaton kuin äkkinäinen.
Hän tempasi povitaskustaan lompakon ja sieltä kirjeen, jonka hän
ylenkatseellisesti heitti Pentin jalkoihin. "Ota ja lue!"

Pentti otti kirjeen, mutta tuskin hän oli nähnyt ensimäiset kirjaimet,
kun koko hänen ruumiinsa alkoi voimattomana vapista, ja vaivoin hän
pysyi pystyssä. Ehkä hän olisi kaatunutkin, mutta sain hänen oikeasta
käsivarrestaan kiinni.

"Tunnetko käsi-alasi?" Kuoleman Koira kysyi.

Pentti ei vastannut heti, hänen kätensä pusertautuivat nyrkkiin, ja
kirje putosi kalliopermannolle. Enää hän ei vavissut, mutta hänen
kasvonsa olivat ihan kalpeat ja huulet värittömät. Nyt ne avautuivat,
mutta oliko ääni, jonka kuulin, Pentin. Niin toivoton ja haudan kolkko
se oli. "Mistä olet saanut kirjeen?"

"Mistä, tunnustat sen siis omaksesi?"

Pentti pudisti kieltävästi päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat. "Ei
ole kirje minun", hän sanoi.

— Ei ole?

— Ei. Käsiala on minun, mutta kirjettä en ole kirjoittanut.

— Mitä, rohkenetko kieltää tekosi? karjui Kuoleman Koira sanomattomaan
raivoon puhjeten. Hän tempasi suuripiippuisen revolverin taskustaan ja
heilutti sitä uhkaavaisesti. — Puolusta itseäsi!

— Vielä sananen, — Pentti puhui arvokkaasti ja hänen katseensa
oli rauhallinen — totta on, mitä olen sanonut. Kirjettä en ole
kirjoittanut, joku on käsialaani mukaillen sen kyhännyt.

— Ja millä voit sen todistaa?

— Paraiten sillä että vieläkin olen naimatta.

— Se ei ole mikään todistus.

— Mitä sitten sanot tästä? Pentti otti liivintaskustaan ison, kultaisen
kellonsa ja avasi kuoren. Sen sisäpuolelle oli taitavalla kädellä
maalattu nuoren, hyvin kauniin tytön muotokuva. Selvästi saattoi
huomata, että maalaus oli jo muutaman vuoden vanha, mutta myös, että
sitä hiljakkoin oli hiukan korjailtu. Ihmeteltävässä määrässä muotokuva
oli Kuoleman Koiran näköinen. Silmät vaan olivat ruskeat. — Tahdotko
väittää, Pentti jatkoi — että yhä kantaisin sisaresi kuvaa, jos hänet
olisin pettänyt?

Kuoleman Koira silmäili tutkivasti Penttiä. Tämän katse oli suora ja
käytös levollinen. Silloin Kuoleman Koiran otsa vähitellen kirkastui,
ja hänen silmänsä saivat lempeämmän loisteen, "hyvä, minä uskon
sinua", ja hän astui askeleen eteenpäin ikäänkuin ojentaakseen kätensä
Pentille, mutta tämä väistyi.

— Takaisin, sanoi Pentti — nyt on minun vuoroni. Vielä on selvittämättä
minne siskosi joutui ja vapaa-ehtoisestikko hän lähti.

— Vapaa-ehtoisesti. Tulin pitkältä, monta viikkoa kestäneeltä
metsästysretkeltä, enkä tietänyt liitostanne mitään. Heti saavuttuani
siskoni pyysi meidän muuttamaan Kaliforniasta. Syyksi sanoi ikävän
syntymäseuduillemme. Minulla ei ollut muuttoa vastaan, ja niin
lähdimme Argentiinaan, missä olimme viettäneet lapsuutemme päivät.
Matkalla huomasin ihmeekseni, että hän oli menettänyt koko tavallisen
iloisuutensa. Milloinkaan hän ei hymyillyt, ja silmät olivat hyvin
usein kyyneleiset. Utelin syytä tähän, mutta hän ei vastannut. Eipä
edes tulo kotiseudulle saattanut häntä hilpeämmälle mielialalle, ja jo
— alkoivat posket kadottaa ruusunsa, ja ennen kirkkaat silmät saivat
himmeän loisteen. Hän kärsi, mutta minkä johdosta? Vaadin nyt jyrkästi
selitystä, ja tällöin hän vihdoinkin ilmoitti surunsa ja näytti
kirjeen, joka hänelle oli lähetetty. Lähdin silloin paikalla takaisin
Kaliforniaan, mutta kun sinne tulin, olit jo poistunut sieltä, minne
sitä ei kukaan tietänyt.

— Tiedettiinkö sitten sinun matkaasi? Pentti kysyi — lähdit edes
minulle, ystävällesi, siitä sanallakaan mainitsematta.

— Aikomukseni, sanoi Kuoleman Koira — oli kyllä tulla luoksesi, mutta
laivan äkkinäinen lähtö esti minua siitä, joten päätin kirjoittaa
sinulle Argentiinasta.

— Mutta jätit sen tekemättä?

— Ja sitä kummastelet? Kuinka olisin kirjoittanut roistolle, joka niin
halpamaisesti oli kohdellut sisartani. Semmoiselle miehelle en enää
ollut Harry-ystävä, vaan peljättävä, kostoa janoava Kuoleman Koira.
Turhaan kuitenkin etsin sinua.

— Niinkuin minäkin teitä, lausui Pentti. Ensin luulin teidän lähteneen
vain jollekin lyhyelle matkalle — olisittehan muuten, niin arvelin,
matkastanne jotakin maininneet — mutta kun päivä kului päivän
perästä, ettekä saapuneet takaisin, silloin aloin tulla levottomaksi.
Noin viikon odotin vielä, mutta kun en edes postitse saanut mitään
ilmoitusta olinpaikastanne, päätin lähteä teitä hakemaan. Kiersin
tarkkaan kaikki likiseudut, mutta tuloksetta. Otaksuin silloin teidän
jo palanneen takaisin, mutta vieläkään en tavannut teitä kotoanne. Sen
sijaan oli sinne muuttamassa uusia asukkaita.

— Farmari Harthin perhe?

— Niin.

— Myin heille taloni vähää ennen lähtöäni.

— He kertoivat sen.

— Mutta miksi he eivät paikalla sinne muuttaneet?

— Farmissa oli ollut työtä. Kun kuulin talosi myynnistä, muuttui
mieleni vielä entistä rauhattomammaksi. Ehkä matkanne olikin
tarkoitettu pitempi-aikaiseksi, ja milloinkaan ette enään palaisi,
mutta miksi silloin niin jäähyväisiä sanomatta olisitte lähteneet?
Olisiko kenties siskosi katunut kauppojaan? En sitä uskonut. Olin varma
siitä, että hän todellakin rakasti minua, mutta silloin olit sinä
ryöstänyt hänet. Et ollut hyväksynyt liittoamme, mutta kuinka se olisi
ollut mahdollista, sinä, ystäväni? Muuta selitystäkään en keksinyt ja
nyt vihasin sinua katkerasti ja jälleen lähdin teitä molempia etsimään.
Matkustin kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan.

— Kävitkö Argentiinassakin?

— Kävin. Muistelin siskosi ja joskus sinunkin kertoneen, että olitte
sieltä syntyisin.

— Mutta paikkaa et muistanut lähemmin?

— En. Sen olin unohtanut. Seurauksena olikin, että teistä en sielläkään
saanut vähintäkään vihiä. Enää en nyt viihtynyt Amerikassa, vaan päätin
lähteä Suomeen. Olenkin jo kotimaassani ollut noin viisi vuotta, mutta
— yhä on mieleni rauhaton ja elämäni tuntuu katkeralta.

— Rakastat siis vieläkin siskoani?

— Rakastan.

— Hänkään ei ole unohtanut sinua.

— Mitä sanot? Pentin ääni vapisi.

— Hänkin lempii sinua.

— Hän siis elää, Jumalalle kiitos! Pentti vaipui polvillensa. Nyt hän
jälleen nousee ylös, ja hitaasti avautuu kummankin miehen syli, ja
molempien kasvot loistavat ikäänkuin kirkastettuina. Vielä hetkinen,
ja molemmat, toisensa löytäneet ystävät, syleilevät itkien toisiansa,
ja minäkään, syrjäinen todistaja, en voinut pidättää kyynelhelmeä
silmänurkastani. Miltei kuin unennäöltä tuntuu kuitenkin samalla
mielestäni, että kaksi äsken vielä mitä katkerinta vihamiestä olivat
näin äkkiä ja odottamatta voineet tulla toistensa ystäviksi, mutta
olivathan erehdykset selviytyneet ja silloin entinen ystävyys oli
voittanut katkeran vihan. Merkitsihän sitäpaitsi sovinto Harrylle
sisaren onnea ja Pentille menetetyksi luullun "morsiamen" omaksi
saantia. Ehkä se olikin ystävyyteen jouduttanut.

       *       *       *       *       *

Keskustelua jatkui vielä kauvan ja usein nyt minäkin sen kestäessä tein
kysymyksiä. Kuoleman Koira, jonka oikea nimi oli Harry, oli Amerikan
suomalaisia. Jo hänen iso-isänsä oli muuttanut sinne ja asettunut
asumaan Argentiinaan. Täällä hän oli mennyt naimisiin espanjattaren
kanssa, ja avioliitossa syntynyt poika oli samoin ottanut puolisokseen
muukalaisen. Täten oli selitettävissä se osittain etelämaalainen
ulkomuoto, joka Kuoleman Koiralla oli. Ihmeellistä kyllä lapset
kolmannessa polvessakin olivat säilyttäneet iso-isänsä kielen. Se oli
kuitenkin johtunut siitä, että ihan lähiseudulla oli ollut muitakin
suomalaisia, joten äidin kieli ei yksin ollut vaikuttanut. Oudon
nimensä Harry oli saanut Kaliforniassa, minne hän siskonsa Maryn
kanssa oli heti vanhempiensa kuoltua muuttanut Argentiinasta. Tämä
oli tapahtunut hänen ollessa noin kuudenkolmatta ikäinen. Mary oli
silloin kahdeksantoista. Onni oli täällä Harrya potkaissut. Hän oli
löytänyt hyvän kultasuonen, mutta se oli kaukana ihmisasutuksista,
joten hänen usein oli täytynyt sitä ase kädessä puolustaa roistoilta,
joita oli runsaasti Kalifornian monta eri kansallisuutta olevassa
väestössä. Menestyksellä hän oli torjunut useimmiten öiseen aikaan
tehdyt yllätysyritykset ja monen hyökkääjistä hän varmalla kädellään
oli kaatanut. Hyvä ei ollut siis hänen kaivanto-aluettaan lähetä, ja
vähitellen alettiin häntä kutsua peloittavalla nimellä "Kuoleman Musta
Koira." Samoihin aikoihin Mary, joka asui eräässä maatalossa noin
kymmenen englanninpenikulman päässä veljensä työmailta, oli saavuttanut
itselleen nimen "Kalifornian Ruusu", mutta vallan toisenlaisista
syistä. Hänen harvinainen kauneutensa oli herättänyt nuorten miesten
huomion, ja he olivat hänelle nimen antaneet. Monta olikin hänellä
ihailijaa, näitten joukossa Penttikin, joka hänkin oli Kaliforniaan
saapunut, mutta kenellekään heistä hän ei osoittanut erikoisempaa
suosiota, eipä edes Pentille, josta pian tuli veljen paras ystävä.

Noin kaksi vuotta Harry työskenteli kaivanto-alueellaan, mutta silloin
kultasuoni alkoi jo muuttua vähemmän tuotteliaaksi. Näin ollen hän myi
sen enimmän tarjoavalle ja muutti sisarineen asutumpaan seutuun, missä
hän osti itselleen upean talon.

Rauhallinen elämä täällä ei kuitenkaan kauvan häntä viihdyttänyt,
ja niin hän lähti pitkille, toisinaan kuukausiakin kestäville
metsästysmatkoille, näillä tavallisesti kierrellen ulkopuolella
Kalifornian rajojen. Hänen viimeisellä tämmöisellä matkalla ollessaan
Pentti oli vihdoinkin onnistunut voittamaan Maryn rakkauden.

       *       *       *       *       *

Kauvan Harry oli etsinyt Penttiä. Alun toista vuotta hän oli
matkustellut paikasta paikkaan, mutta hänen tiedusteluillaan oli aina
ollut yhtä huono tulos. Silloin hän oli päättänyt palata Argentiinaan
ja oleskeli nyt täällä siskonsa kanssa monta vuotta. Mary oli tämän
ajan kuluessa hiukan toipunut, posket olivat jälleen ruusuiset ja
silmät kirkkaat, mutta milloinkaan hän ei vieläkään hymyillyt, ja katse
oli poikkeuksetta surunvoittoinen.

Suomeen he olivat saapuneet viime keväänä ja asuivat nyt eräässä
Keski-Pohjanmaan pitäjistä, iso-isänsä kotipitäjässä. Oikeastansa he
olivat tulleet Suomeen vain nähdäksensä esi-isiensä syntymämaan, mutta
maa oli miellyttänyt heitä, eivätkä he enää sieltä muuttaisikaan.
Marykin viihtyi hyvin, joskaan hänen surumielisyytensä ei vieläkään
ollut kadonnut.

Noin kolme neljä viikkoa sitten Harry oli sattumalta kuullut Pentistä
ja hänen olinpaikastaan. Silloin hän heti oli lähtenyt matkalle, ja
onni olikin tällä kertaa häntä suosinut.



X.


Tähän puhelumme keskeytyi hetkeksi. Lähdimme luolasta ja suuntasimme
askeleemme Peltolaa kohden. Jo olikin päivä pitkälle kulunut. Katsahdin
kellooni. Se oli yksitoista. Harry luonnollisesti seurasi mukana.

Peltolassa Lyyli oli meitä rappusilla vastassa. Hän oli levottomana
valvonut koko yön ja kerran ollut meitä jo Haukkavuoreltakin hakemassa.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli miehen, jonka kanssa mitä
ystävällisimmin keskustelimme, olevan saman, jota niin vihamielisinä
olimme lähteneet ajamaan. Selitimme hänelle lyhyesti syyn muuttuneeseen
käytökseemme. Silloin Lyyli kyynelsilmin tarttui Harryn käteen ja
toivotti hänet taloon tervetulleeksi. Harry kiitti kohteliaasti ja oli
hänkin liikutettu.

Pian kuitenkin hilpeä iloisuus valtasi meidät kaikki. Penttikin oli
kokonansa kadottanut raskasmielisyytensä, ja hänen ennen niin synkkä
katseensa loisti nyt kirkkaana. Jo parin päivän perästä — silloin oli
laivavuoro — hän Harryn mukana lähtisi K:n kaupungista pohjoiseen
ja sitte rautateitse lopun matkasta Kalifornian Ruusun luo. Sen hän
tekikin ja noin kuukauden kuluttua hän naineena ja onnellisena miehenä
palasi kotiinsa. Harrykin oli lankoaan ja rakasta siskoaan saattamassa,
ja eräänä päivänä he kaikin, vanha Pekkakin mukana, tulivat Peltolaan
vierailulle.

Silloin oli jo myöhäinen elokuu, ja enää viimeisiä päiviä olin Lyylin
kotitalossa. Heti syyskuun alkupuolella oli minun oltava Helsingissä.

Mary teki erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän olikin hyvin nuorekas
ja hiljainen, joskaan ei mielestäni aivan yhtä kaunis kuin Pentin
kellossa olevassa maalauksessa, mutta ikä ja surut olivat ehkä
ulkomuotoon vaikuttaneet.

Kahvia edelläpuolisten juodessamme puutarhassa kysyin Harryltä mitenkä
hän oli löytänyt luolan.

— Se oli pelkkä sattumus, hän sanoi — louhikkoa astellessani näin
kärpän ja ajoin sitä takaa. Se katosi raosta. Siten huomasin aukon.
Luonnollisesti tutkin luolaa tarkkaan ennenkuin rupesin siellä asumaan.
Kävin pimeässä virrallakin saakka, mutta en katsonut viisaaksi ilman
valkeata edetä. Ostin sentähden pienen käsilyhdyn eräästä torpasta.
Nyt kuljin niin pitkälle kuin pääsin ja tulin vihdoin, maanalaista
vuorenseinää kiiveten korkealle, holvikatoksen rajassa olevaan
käytäväänkin. Siihenkään vielä en jättänyt tutkimustani. Halusin
tietää missä käytävä päättyisi. Siten saavuin Susiluolan jo ennestään
tunnetulle aukolle.

— Tunsitteko tekin sen?

— En. Nyt kun turvapaikkani mielestäni oli varma, aloin Penttiin
ja hänen kotitaloonsa kiinnittää huomioni. Usein näinkin hänet,
mutta suunnitelmaani ei kuulunut häntä jonkun kiven tahi puun takaa
salaa ampua. Rinta rintaa vastaan ottelisimme, mutta emme vielä.
Siskoni oli saanut kärsiä siksi paljon, että tahdoin kostossani
olla perinpohjaisempi. Silloin vasta kuolema tuntuu uhrista
tuskastuttavalta, kun hän tietää sen joka päivä häntä vaanivan, mutta
sittenkään ei varmuudella aavista milloinka ratkaiseva hetki on
tulossa. Siihen perustui laskelmani.

— Senkötähden siis kirjoititte oudot uhkauksenne?

— Sentähden. Toivoin niitten kiihdyttävän hänen mieltään. Olin
armoton, mutta niinpä olin myös sanomattomasti katkeroittunut, joten
menettelytapaani arvosteltaessa se on lieventävänä asianhaarana
otettava huomioon. Teitä en kuitenkaan aikonut vahingoittaa.

— Miksi siis minuakin uhkailitte?

— Saadakseni teidän luopumaan Pentin seurasta, mutta olitte rohkeampi
kuin olin luullut.

— Olisinpa aavistanut, sanoi nyt Mary, joka kiihkeästi oli kuunnellut
keskusteluamme — minkälaisilla matkoilla veljeni oli, milloinkaan en
olisi sallinut hänen semmoisille lähteä.

— Ette siis matkojen tarkoitusta tietäneet? kysyin häneltä.

— En.

— Ei, hän ei tietänyt, sanoi Harrykin — Mary tuli aina pahoilleen, jos
vähänkin virkoin Pentistä pahaa, mitä sitten jos hän olisi aavistanut
minun hänen surmaansa ajattelevan.

Nyt puhelu jälleen johtui luolaan, ja Pentti kertoi ensimäisestä
seikkailustamme maanalaisessa virrassa. "Ihmettelen", hän sanoi
Harrylle, "mitenkä silloin pelastuit. Etkö syöksynyt jyrkänteeltä alas?"

— Enpä toki. Laskeuduin sitä kauniisti alas saakka. Vasta virrassa
minun oli hullusti käydä. Astuin kiireessä harhaan, ja veden pyörre
tempasi minut mukanaan. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen, mutta
onneksi kaksoisholvin kohdalla pääsin matalikolle.

— Niinkuin minäkin, lausui Pentti — mutta miksi veit märjän saappaasi
asuntoni rappusille?

Harry naurahti. "Mitä yhdellä saappaalla olisin tehnyt", hän sanoi,
"kun sinulla oli toinen? Vaihdoin omani aitastasi parempiin."

— Sekö olisi ollut syynä?

— Se. Tahdoin tehdä sinulle pienen, mutta harmittavan kepposen.

— Et siis laisinkaan peljännyt sitä, että löytäisimme Susiluolan
toiselle aukolle, jonka olemassaolosta täten annoit meille vihiä?

— En, enkä sitäkään, että olisitte sinne uskaltaneet virtaa yrittää.

— Ja kuitenkin olimme jo sen tehneet ja silloin kammottavassa
pimeydessä.

— En sitä tietänyt. Huomasin teidän kyllä onnellisesti saapuneen
jyrkänteen reunalle, sillä kuulin teidän puhuvan keskenänne, mitä,
en eroittanut, ja veden mukana vyöryessäni olin näkevinäni valkean
välähdyksen.

— Otin luultavasti silloin tulitikkuun valkean, sanoi Pentti.

— Ehkä niin, lausui Harry.

Kysyin nyt Harryltä oliko hän luolassa huomannut missään aarretta tahi
luurankoa.

"Aarretta tahi luurankoa", hän toisti kummastuneena, "mitä sillä
tarkoitatte?"

Selitin hänelle syyn kysymykseeni.

— En ole nähnyt, hän sanoi — mutta niinpä en myös ole tietänyt
kumpaakaan etsiä. Voisimme mielestäni vielä kerran lähteä luolaa
tutkimaan.

— Luulette siis Partio-Jaakon juuri Susiluolasta löytäneen aarteen, jos
hän semmoista on laisinkaan löytänyt.

— Niin, mikäli olen kertomuksenne Partio-Jaakosta oikein ymmärtänyt ja
mikäli saatan tehdä johtopäätöksiä tuntemuksemme perustuksella luolan
hiljakkoin löytämästänne aukosta.

— Mutta mistä hakisimme luolasta aarretta? Te ette ole mitään
huomanneet, ja tarkkaan olemme mekin Pentin keralla tutkineet luolaa.

— Niinpä kyllä, mutta kukaan meistä ei ole tarkastanut kaksoisholviin
katoavaa virtaa. Ehkä veden voimakas pyörre on meitä turhaan
peloittanut, ja virta on siellä matalampi kuin olemme luulleet.

— Se on mahdollista, nyt jo Penttikin sekaantui puheeseemme — mutta
mikä estää meidän saamasta siitä varmuutta. Lähdetään vielä tänään
luolalle!

— Lähdetään vaan, sanoimme Harry ja minä yhteen suuhun.

Jo noin puolen tunnin kuluttua — ehdittyämme muuttaa päällemme
huonommat vaatteet ja varustaa pari lyhtyä mukaan — olimmekin Pentti,
Harry ja minä matkalla luolalle. Olimme jo astuneet puistoveräjästä
Haukkavuorelle vievälle polulle ja olimme katoamaisillamme vuoren
metsäisen rinteen peittoon, kun äkkiä kuulimme Lyylin huutavan meitä.
Hän riensi juoksujalassa perässämme ja viittasi kädellään meidän
odottamaan. Seisahduimme. Samalla Marykin kiirehti puistoveräjästä. Hän
ja Lyyli tahtoivat tulla meitä luola-aukolle saakka saattamaan.

Lähdimme nyt yhdessä etenemään vuorta ja pian olimmekin luolalla. Mary
ja Lyyli jäivät ulkopuolelle vartomaan.

       *       *       *       *       *

— Jo olimme luolasalissa ja riensimme toista käytäväaukkoa kohden, kun
samalla juolahti mieleeni salista ja käytävästä löytämämme tuoreet,
yksinäiset haot. Kysyin niistä Harryltä.

— Haotko, hän sanoi — ne ovat nähtävästi vaatteissani mukana kulkeneet.

— Ette siis virralle tavanneet viedä vuodesijananne olleita havuja?

— Mitäpä niin kauvaksi? Viimeistään kahden päivän kuluttua, toisinansa
joka päivä, toin ulkoa uusia hakoja vuodesijaksi ja vanhat vein
mennessäni ulos. Paljon siitä oli tosin vaivaa, mutta siten vaatimaton
asuntoni pysyi hauskemman ja siistimmän näköisenä, ja erityinen
nautintoni oli vuoteella seljälläni maatessani syvään henkäistä
sieraimiini tuoreen metsän hajua. Siinä oli kesäisen luonnon tuoksua.

       *       *       *       *       *

Olimme vihdoin kaksoisholvilla ja laskeutuen veteen aloimme
varovaisesti tutkia holvin alle katoavaa maanalaista virtaa. Iloksemme
vesi ei ollut niinkään syvää. Aivan hyvin saatoimme kahlata ja kuta
pitemmälle ehdimme edetä, sitä matalampaa oli. Keskiuomassakaan ei
ollut enää muuta kuin polviin saakka vettä, mutta niin kiivaspyörteistä
se täällä oli, että kiireimmiten vetäydyimme lähemmäksi oikeanpuolista
kallioseinää. Siinä näytimmekin tehneemme viisaasti, sillä hetken
perästä virta teki jyrkän mutkan vasemmalle ja samalla koko vasen
sivusta oli muuttunut valkoisen ryöppyiseksi. Oikealla sitä vastoin
veden juoksu oli miltei hiljaisen tasaista, mutta niinpä täällä olikin
hyvin matalaa. Vesi ulottui tuskin nilkkoihin.

Lähenimmekö jotakin maanalaista koskea? Siltä tuntui humusta, joka yhä
voimakkaampana alkoi tunkeutua korviimme, ja näytti virrasta, joka kävi
yhä pyörteisemmäksi.

Olimme kahlanneet holvissa jo noin puoli tuntia, kun virta äkkiä
kääntyi ainakin kolmenkymmenen asteen kulmassa vasemmalle. Vielä
muutaman askeleen otettuamme holvi odottamatta laajeni oikealle
sivulle. Olimme tulleet pieneen, noin seitsemän—kahdeksan metrin
levyiseen ja noin kymmenen metrin pituiseen luolasaliin. Oikealla
kalliopohja yleni lattiasta kuivaksi, keskikohdaltaan noin kuuden
metrin levyiseksi, päistään kapeammaksi käytäväksi, vasemmalla virta
vyöryi rajuna, syvältä näyttävänä koskena. Korkealle nousi valkoinen
ryöppy, ja veden kumea pauhu muistutti vihaisen kahlekoiran raivoisaa
haukuntaa.

Nousimme kalliolattialle, ja samalla silmämme ikäänkuin lumottuina
kiintyivät seinämällä näkyviin luurangonosiin, kammottavaan, suureen
ihmispääkalloon, pariin kolmeen hajallaan makaavaan kylkiluuhun, käteen
ja isoluiseen jalkaterään. Siis vihdoinkin olimme tulleet Partio-Jaakon
tarkoittamaan paikkaan, mutta kuinka ja milloin oli luuranko luolaan
joutunut? Ihme että ajan hammas ei kokonansa ollut sitä kuluttanut.

Katselimme tarkkaavaisesti ympärillemme. Noin parin metrin päässä
luurangosta oli seinän vieressä pieniä lahonneita puunpalasia. Tutkimme
niitä kutakin erikseen — ja enää ei ollut epäilystäkään — ne olivat
lahonneen puu-arkun jäännöksiä, ilmeisesti kannen, tuossa oli vielä
nurkkaus säilynyt ja tuossa oli selvä saranan jälki, mutta missä olivat
kullat? Äkkiä Pentti huudahti ilosta. Hän oli puusirujen joukosta
löytänyt vähäisen kulta-esineen, korupäisen neulan, mutta siinä olikin
kaikki. Niin pieneenkö siis aarteemme hupenisi?

Samalla Harry viittasi lähemmäksi koskea. Noin kolme neljä askelta
sen rannasta oli kalliolattialla välkkyvä esine ja ihan sen vieressä
ja ympärillä lahonneita laudan osia. Menimme niitä tarkastamaan.
Välkkyvä esine oli kultainen rintasolki, ja laudanpalaset olivat
arkun jäännöksiä, tuossa oli pohjalauta, ja tuo oli kuulunut arkun
sivuun. Luultavasti oli arkku ollut seinämällä, mistä olimme kannen
jäännökset löytäneet, mutta täältä — murrettuaan kannen auki, jolloin
kultaneulanen oli pudonnut — ja joku laahannut sen lähemmäksi virtaa.
Kuka oli sen tehnyt, Partio-Jaakkoko? Ehkä hän, mutta jos niin oli,
minne olivat silloin kullat ja hopeat joutuneet? Aloin tarkkaavaisena
tutkia kalliorantaa. Siinä oli epäämättömiä merkkejä, joista saatoin
päättää veden aika-ajoin — luultavasti keväisin — ulottuvan tavallista
uomaansa edemmäksi. Veden raja kulki ihan lähelle arkkua, mutta
mikä oli estänyt sitä — voimakkaitten kevättulvien aikana — kerran
kauvemmaksikin ulottumasta, ja silloin yli äyräittensä paisunut virta
oli vienyt jo lahosta arkusta suurimman osan mukanaan ja huuhtonut
kullat ja hopeat koskeen. Oliko näin käynyt? Lausuin arveluni Pentille
ja Harrylle. Paikalla he ryhtyivät koskea tutkimaan, mutta se oli niin
syvä ja veden pyörre oli niin voimakas, että tutkimuksista ei ollut
mitään tuloksia. Koskeen ei rohkeinkaan olisi uskaltanut laskeutua ja
edemmäksi luolasalia emme myös mitenkään voineet päästä. Koski oli
sitäkin estämässä.

Noin puoli tuntia viivyimme kuitenkin vielä luolasalissa. Keskustelimme
vastaisista toimenpiteistä. Haaveja olisi hankittava ja niillä
tarkastettava kosken pohjaa, sillä vielä emme aarteen etsinnästämme
luopuisi. Näin päätimme lujasti.

Palasimme nyt ulko-ilmaan. Mary ja Lyyli eivät enää olleet luola-aukon
edustalla. He olivat pitkistyneet odottamiseen — olimmekin olleet
luolassa likimaisin kuusi tuntia — ja lähteneet kotiin. Mekin lähdimme
nyt Peltolaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kävimme kolmin miehin jälleen koskella. Nyt
meillä oli pari haavia mukana ja kaksi rautapiikkistä, nauloilla
tiivistämäämme haravaa. Näillä tunnustelimme kosken pohjaa ja vihdoin
— kolmituntisen työn jälkeen — osui toiseen haaveista hopeainen,
pahasti murtunut otsakoriste, ja toiseen haravista tarttui kultainen,
kuvakoristeinen sormus. Varmasti oli siis todistettu, että kullat
ja hopeat olivat koskeen huuhtoutuneet, ja monena päivänä kävimme
niitä sieltä vielä "kalastelemassa", mutta enempää emme Haukkavuoren
aarteesta enää löytäneet. Vesi oli luultavasti kuljettanut kullat
ja hopeat kauvemmaksi mukanaan. Jotensakin tuloksetonta oli siis
aarteen etsintämme ollut, ja vähiin oli myös maantieteellinen työni
jäänyt, mutta sittenkin olin tyytyväinen. Olin rakastunut Lyyliin —
sen havainnon tein äkkiarvaamatta — ja suureksi ilokseni hänkään —
mikäli saatoin huomata — ei näyttänyt olevan tunteisiini vastaamatta,
joten tänään rohkaisin mieleni ja — hyvällä menestyksellä kosin.
Lopultakin olen siis aarteen löytänyt, jopa ihan Haukkavuoren juurelta,
riippukoivuisesta talosta, enkä toki sitä maailman kultiin ja hopeisiin
vaihtaisi. Niin rakas on Lyyli minulle, ja viimeistään parin vuoden
kuluttua luulen voivani tarjota hänelle oman kodin. Jo uutena vuotena
aijomme julkaista kihlauksemme, ja silloin kaikki vanhat tutut, muitten
muassa Pekka, Pentti ja Mary, Harry ja Pekan Liisakin, jota pitkään
aikaan en ole nähnyt, toivottavasti tulevat kihlajaisiini Peltolaan ja
te muutkin — jos haluatte — saatte lähettää Lyylille ja minulle sinne
onnentoivotuksenne.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haukkavuoren aarre: Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.