Title: Thuvia, Marsin neito
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Thuvia, Marsin neito" ***


THUVIA, MARSIN NEITO

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen



Kariston nuorisonkirjoja 49



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.



SISÄLLYS:

    1. Carthoris ja Thuvia.
   II. Orjuuteen.
  III. Kavallus.
   IV. Vihreän Miehen Vankina.
    V. Vaalea rotu.
   VI. Lotharin jeaddak.
  VII. Jousimies-aaveet.
 VIII. Tuomiosali.
   IX. Taistelu tasangolla.
    X. Kar Korak, jousimies.
   XI. Vihreätä Kansaa ja Valkeita Apinoita.
  XII. Dusarin pelastamiseksi.
 XIII. Turjun, urhea Panthan.
  XIV. Kulak Titoin uhraus.
Mars-romaaneissa käytettyjen nimien ja erikoissanojen luettelo.



ENSIMMÄINEN LUKU

Carthoris ja Thuvia


Jättiläismäisen, upeakukkaisen pimalian juurella istui nainen
jykevällä, kiiltäväksi hiotulla ersitepenkillä. Hän naputti siroa,
sandaalin suojaamaa jalkaansa kärsimättömästi jalokivillä siroiteltuun
käytävään, joka kiemurteli komeiden sorapuspuiden varjossa, halkoen
Ptarthin jeddakin Thuvan Dihnin kuninkaallisen puiston tulipunaista
nurmikkoa, kun mustatukkainen, punaihoinen sotilas kumartui syvälle
häntä kohti kuiskaten kiihkeitä sanoja hänen korvaansa.

"Oi, Ptarthin Thuvia", huohotti mies, "sinä pysyt kylmänä huolimatta
liekehtivästä rakkaudestani, jonka hehku jäytää sydäntäni! Tuo kova
ja kylmä, kolmin kerroin onnellinen ersitepenkki, joka kannattaa
jumalaista, kuihtumattoman ihanaa olentoasi, ei ole yhtään kovempi,
ei vähääkään kylmempi kuin sinun sydämesi! Sano, oi Ptarthin Thuvia,
saanhan vielä toivoa — että vaikka et nyt minua rakasta, niin
tuonnempana, tulevaisuudessa, prinsessani, minä —"

Neitonen hypähti seisomaan huudahtaen hämmästyksestä ja suuttumuksesta.
Hän kohotti ylväästi jalomuotoista päätään oikaisten hienohipiäisen
punaisen niskansa. Tummat silmät sinkauttivat mieheen vihaisen katseen.

"Unohdat ympäristösi ja Barsoomin tapojen vaatimukset, Astok", lausui
hän. "En ole antanut sinulle lupaa puhutella Thuvan Dihnin tytärtä
tuolla tavalla, etkä myöskään ole taistelemalla hankkinut sellaista
oikeutta."

Mies ojensi äkkiä kätensä ja tarttui häntä käsivarteen.

"Sinusta tulee prinsessani!" huudahti Astok. "Kautta Issuksen poven,
sinusta tulee, eikä, yksikään muu mies pääse Astokin, Dusarin prinssin,
ja hänen sydämensä lemmityn väliin. Jos joku on pyrkimässä, niin
ilmoita vain minulle hänen nimensä, ja minä halkaisen hänen rintansa
ja heitän hänen saastaisen sydämensä kuivuneiden merien pohjilla
harhaileville villeille kaloteille!"

Kun neitonen tunsi miehen käden kosketuksen ihossaan, kävivät hänen
kuparin väriset poskensa kalmankalpeiksi, sillä Marsin hoveissa
pidetään hallitsijaperheiden naisia melkeinpä pyhinä. Dusarin prinssi
Astokin teko oli pyhyyden häpäisemistä. Ptarthin Thuvian silmistä ei
kuvastunut vähääkään pelkoa, vaan yksinomaan miehen käyttäytymisen ja
siitä mahdollisesti koituvien seurauksien herättämää kauhua.

"Päästä minut irti!" Neidon ääni oli tasainen ja jääkylmä. Mies mumisi
sekavasti ja veti häntä raa’asti lähemmäksi itseään.

"Päästä irti!" toisti tyttö kiivaasti. "Muuten kutsun vartiosotilaita,
ja Dusarin prinssi tietää, mitä se merkitsee."

Astok kietoi nopeasti kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja koetti
vetää hänen kasvojaan puoleensa. Hieman huudahtaen Thuvia löi häntä
vasten suuta vapaassa kädessään olevalla paksulla rannerenkaalla.

"Kalot!" kirkui hän ja huusi sitten: "Vahdit! Vahdit! Joutukaa Ptarthin
prinsessan turvaksi!"

Hänen huutonsa johdosta meni tulipunaisen nurmikon poikki
toistakymmentä vartiosotilasta, joiden paljastetut pitkät miekat
välkkyivät auringonpaisteessa ja aseet kalahtelivat nahkaisten
varustusten metalliosia vasten, samalla kun he päästivät kumeita,
raivoisia kiljahduksia nähdessään, mitä oli tekeillä.

Mutta ennenkuin he olivat ennättäneet kuninkaallisen puiston
puoliväliin, kiitäessään rimpuilevaa neitoa pitelevää Dusarin Astokia
kohti, ilmestyi näyttämölle uusi henkilö, joka hypähti lähellä olevaa
kultaista suihkukaivoa reunustavasta tuuheasta lehvistöstä. Hän oli
solakka, ryhdikäs nuorukainen, jolla oli musta tukka ja terävät,
harmaat silmät, leveät hartiat, hoikat vyötäiset, sorea, sotilaallinen
vartalo. Hänen ihossaan oli vain heikko vivahdus kuparinväriä, joka
erottaa Marsin punaiset ihmiset tämän kuolevan taivaankappaleen muista
roduista. Hän oli punaisten barsoomilaisten kaltainen, mutta erilaisuus
oli kuitenkin selvä, vieläkin suurempi kuin vaaleasta ihosta ja
harmaista silmistä johtuva.

Jo hänen liikkeensäkin olivat toisenlaisia kuin heidän. Hän saapui
pitkin harppauksin, kiitäen sellaista vauhtia, että vahtisotilaiden
nopeus oli siihen verrattuna mitättömän hidasta.

Kun nuori sotilas ehti Astokin luokse, puristi tämä yhä Thuviaa
ranteesta. Tulija ei haaskannut aikaa, vaan virkkoi vain yhden sanan.

"Kalot!" hän sähähti, ja sitten sattui hänen nyrkkinsä toisen miehen
leukaan. Mies lennähti ilmaan ja sinkoutui yhdessä sykkyrässä
ersitepenkin vierellä olevaan pimaliapensaikkoon.

Pelastaja kääntyi neitoon päin. "Kaor, Ptarthin Thuvia!" hän huudahti.
"Kohtalo näkyy satuttaneen vierailuni hyvään aikaan."

"Kaor, Heliumin Carthoris!" vastasi prinsessa nuorukaisen
tervehdykseen. "Mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan sellaisen isän
pojalta?"

Nuori mies kumarsi päätään hyvillään isäänsä, John Carteria, Marsin
sotavaltiasta, kehuvista sanoista. Samassa saapuivat paikalle juoksusta
läähättävät vahtisotilaat ja Dusarin prinssi, jonka suusta vuoti verta,
ryömi miekka kädessä esille pimaliatiheiköstä.

Astok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun
elämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen
hänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut
sen mieluisempaa Heliumin Carthorisista.

"Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!" rukoili viimeksi mainittu. "Minusta
olisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus."

"Se ei käy päinsä", vastasi neito. "Tosin hänellä ei enää ole
minkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän
on joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia
hänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään."

"Kuten tahdot, Thuvia", sanoi heliumilainen. "Mutta tuonnempana hänen
on vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä
isäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta." Hänen puhuessaan
osoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli
myöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären
suojelijaksi.

Neitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri,
ja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien
toisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset.

"Ja sinun minulle!" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen
taisteluhaasteeseen.

Astok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren
upseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika,
Thuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle
hallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen
pidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin
tehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi
kuolemanrangaistuksen.

Nuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti,
kuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia
oli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot
kauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien
kansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa
jeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla
valtava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään
Barsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti.

Yhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa
veriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät
äärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten,
heikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden
merenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi.

Hänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset
harvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin
vastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä.

"Kutsuin teitä, padwar", puhutteli hän vartiosotilaiden päällikköä,
"suojelemaan prinsessaanne ja turvaamaan rauhaa, jota ei saa loukata
jeddakin kuninkaallisessa puistossa. Siinä kaikki. Te saatatte minut
palatsiin, ja Heliumin prinssi tulee seurassani."

Sitten hän kääntyi ympäri vilkaisemattakaan Astokiin, tarttui
Carthorisin ojennettuun käteen ja lähti verkkaisesti astelemaan
isoa, upeata marmorirakennusta kohti, jossa Ptarthin hallitsija ja
hänen loistava hovinsa majailivat. Vartiosotilaat marssivat rivissä
kahden puolen heitä. Täten Ptarthin Thuvia osasi selviytyä pulasta
tarvitsematta turvautua isänsä kuninkaallisen vieraan väkivaltaiseen
pidättämiseen ja erottaen samalla molemmat prinssit, jotka muuten
olisivat olleet toistensa kurkussa heti hänen ja vahtisotilaiden
poistuttua.

Astok jäi seisomaan pimaliapensaiden vierelle. Silmät supistuneina
pelkiksi raoiksi, jotka säkenöivät vihaisesti rypistyneiden kulmien
alta, hän katseli poistuvia. Siellä meni nainen, joka oli herättänyt
hänen luontonsa rajuimmat intohimot, ja mies, jota hän nyt piti
rakkautensa täyttymisen ainoana esteenä.

Kun menijät katosivat rakennukseen, kohautti Astok olkapäitään, päästi
hiljaisen kirouksen ja asteli puiston halki palatsin toista siipeä
kohti, johon hänet seurueineen oli majoitettu.

Samana iltana hän sanoi Thuvan Dihnille muodolliset jäähyväiset, ja
vaikkakaan puistossa sattuneesta kohtauksesta ei mainittu mitään, näkyi
jeddakin kohteliaan kylmistä ilmeistä kuitenkin selvästi, että vain
hallitsijan hovissa noudatettavat vierasystävälliset tavat estivät
häntä tuomasta ilmi halveksimistaan Dusarin prinssiä kohtaan.

Carthoris ei ollut saapuvilla jäähyväisjuhlallisuuksissa eikä
myöskään Thuvia. Kaikki kävi niin jäykästi ja muodollisesti kuin vain
hovimenojen mukaan oli mahdollista ja kun viimeinen dusarilainen oli
kiivennyt laidan yli taistelulaivaan, joka oli tuonut seurueen tälle
onnettomalle vierailulle Ptarthin hoviin, ja valtava tuhoväline oli
hitaasti kohonnut lentoasemalta ilmoille, kuulosti Thuvan Dihnin ääni
huojentuneelta hänen puhutellessaan erästä upseeriaan, lausuen tälle
käskyn, jolla ei ollut mitään yhteyttä kaikkien mieliä tuntikausia
voimakkaimmin liikuttaneen asian kanssa.

Mutta eikö yhteyttä sittenkin ollut?

"Ilmoita prinssi Sovanille", määräsi jeddak, "tahtomme, että tänä
aamuna Kaoliin lähtenyt laivasto on kutsuttava takaisin risteilemään
Ptarthin länsipuolella!"

Samaan aikaan, kun sotalaiva, jolla Astok palasi isänsä hoviin,
kääntyi länttä kohti, istui Ptarthin Thuvia samalla penkillä, jolla
Dusarin prinssi oli häntä loukannut, ja tarkkaili aluksen tuikkivia
valoja, jotka edetessään kävivät yhä pienemmiksi. Hänen vieressään oli
Carthoris. Lähempi kuu valaisi istujoita kirkkaasti. Nuorukaisen silmät
eivät olleet tähdätyt taistelulaivan kaukana häämöttävään runkoon, vaan
sivulta neidon ylöspäin kääntyneihin kasvoihin.

"Thuvia", kuiskasi Carthoris.

Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen
kättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois.

"Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!" huudahti nuori sotilas. "Sano,
eihän se loukkaa sinua!"

Thuvia pudisti päätään alakuloisesti. "Heliumin Carthorisin rakkaus",
hän virkkoi koruttomasti, "ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle
naiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle
tunteestasi, johon en voi vastata."

Nuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät
hämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut
juolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta
toista.

"Entä Kadabrassa!" hän kuohahti. "Ja sittemmin täällä isäsi hovissa!
Oletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut
minulle, ettet voi vastata rakkauteeni?"

"Olenko sitten, Heliumin Carthoris", vastasi neito, "millään tavoin
antanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?"

Carthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään.
"Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että
rakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä
jumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut."

"Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?"

"Minut on hänelle luvattu", vastasi tämä koruttomasti.

Carthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; "Hänen sukunsa
on Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies", hän virkahti
mietteissään. "Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että
hän olisi ollut joku toinen!" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei
ilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä
näkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä
Carthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan.

Heliumin Carthoris ei udellut sen syytä, vaikka huomasikin sen,
sillä hän oli vilpittömän uskollinen Kulan Tithiä kohtaan, kuten
virginialaisen John Carterin pojan tulikin olla ystävää kohtaan, niin
pettämättömän uskollinen, ettei kukaan voinut olla sen luotettavampi
ystävä.

Hän kohotti huulilleen jalokivillä päällystetyn kappaleen neidon
suurenmoisen komeista varuksista.

"Toivotan onnea ja kunniaa Kulan Tithille ja hänen osakseen suodulle
rajattoman arvokkaalle helmelle", hän lausui, ja vaikka hänen äänensä
olikin käheä, oli siinä kuitenkin teeskentelemätön kaiku. "Kerroin
sinulle, Thuvia, rakastavani sinua, ennenkuin tiesin, että olit luvattu
toiselle. En saa sanoa sitä uudestaan, mutta olen iloinen siitä, että
tiedät sen, sillä se ei voi vähimmässäkään määrin loukata, ei sinua,
ei Kulan Tithiä eikä minua. Rakkauteni on sellainen, että se ulottuu
Kulan Tithiinkin — jos sinä häntä rakastat." Hänen sanansa kuulostivat
melkein kysymykseltä.

"Olen hänelle luvattu", selitti Thuvia taaskin.

Carthoris vetäytyi hitaasti taaksepäin ja nosti kätensä sydämelleen
tarttuen toisella pitkän miekkansa nuppiin.

"Nämä ovat sinun — aina", hän virkkoi. Vähän ajan kuluttua hän oli
poistunut palatsiin ja kadonnut neidon näkymästä.

Jos hän olisi heti tullut takaisin, niin hän olisi tavannut Thuvian
pitkällään ersitepenkillä kasvot käsien peitossa. Itkikö hän? Ketään ei
ollut näkemässä.

Heliumin Carthoris oli sinä päivänä saapunut isänsä ystävän hoviin
aivan aavistamatta. Hän oli tullut yksin pienellä lentokoneella varmana
ystävällisestä vastaanotosta, joka häntä aina odotti Ptarthissa. Kun
ei ollut pidetty muodollisia tervetuliaisia, ei myöskään tarvittu
muodollisia jäähyväisiä hänen lähtiessään.

Thuvan Dihnille hän selitti olleensa vain koettamassa erästä
lentokoneensa uutta laitetta — omaa keksintöään — älykästä parannusta
marsilaisten tavalliseen ilmailukompassiin, joka kerran asetettuna
määrättyyn suuntaan osoittaa jatkuvasti sitä kohti, niin että lentäjän
tarvitsee vain aina pitää aluksensa keula kompassin neulan osoittamassa
suunnassa päästäkseen lyhyintä tietä haluamaansa Barsoomin kohtaan.

Carthorisin keksimä parannus oli apukoje, joka automaattisesti
ohjasi alusta kompassin suuntaan ja lentokoneen saavuttua kompassin
asetuskohdan yläpuolelle pysäytti sen ja antoi sen taaskin
automaattisesti laskeutua maahan.

"Tämän keksinnön tuottama hyöty on ilmeisen selvä", huomautti
Carthoris Thuvan Dihnille, joka oli saattanut häntä palatsin katolla
olevalle lentoasemalle tarkastaakseen kompassia ja sanoakseen
jäähyväiset nuorelle ystävälleen, kymmenkunta hoviupseeria ja
useita kamaripalvelijoita tunkeili jeddakin ja tämän vieraan takana
innokkaasti kuunnellen keskustelua — yksi palvelijoista niin
innokkaasti, että hän sai kahdesti nuhteita eräältä ylimykseltä
tungettelevaisuutensa tähden, kun hän työntäytyi itseänsä ylempien
eteen nähdäkseen "itsetoimivan määräkompassin" — kuten kojetta
nimitettiin — monimutkaisen koneiston.

"Olettakaamme esimerkiksi", jatkoi Carthoris, "että minun on lähdettävä
koko yön kestävälle matkalle, kuten tänä iltana. Silloin asetan tämän
oikeanpuolisen, Barsoomin itäistä pallonpuoliskoa esittävän ympyrän
osoittajan täsmälleen Heliumin pituus- ja leveysasteen kohdalle. Sitten
panen koneen käyntiin, kääriydyn vuodesilkkeihini ja -turkiksiin! ja
kiidän ilmassa Heliumia kohti, varmasti tietäen, että määrätunnilla
laskeudun hiljalleen oman palatsini katolla olevalle lentoasemalle,
nukunpa sitten yhä tai olen hereillä."

"Jollet", huomautti Thuvan Dihn, "ole sitä ennen sattunut törmäämään
yhteen jonkun toisen yölentäjän kanssa."

Carthoris hymyili. "Siitä ei ole vaaraa", hän vastasi. "Katsos tänne",
hän osoitti erästä määräkompassin oikealla puolella olevaa laitetta.
"Tämä on 'törmäystenvälttäjäni', kuten sitä nimitän. Näkyvissä oleva
osa on vipu, joka panee koneiston toimimaan. Koje itse on kannen alla
ja se on kytketty sekä ohjauslaitteeseen että korkeudenmäärääjään.

"Se on perin yksinkertainen, vain radiumgeneraattori, josta lähtee
radioaktiivisia säteitä kaikkiin suuntiin noin sadan metrin päähän
lentokoneesta. Jos nämä voimasäteet kohtaavat jollakin suunnalla
esteen, tuntuu häiriö heti herkässä vastaanottokoneistossa, josta
vaikutus heti siirtyy erääseen magneettilaitteeseen. Tämä vuorostaan
vaikuttaa ohjauskoneistoon, niin että aluksen keula kääntyy poispäin
esteestä, kunnes viimeksimainittu joutuu koneen radioaktiivisen
kentän ulkopuolelle, minkäjälkeen alus jälleen ohjautuu alkuperäiseen
suuntaan. Jos häiritsevä esine lähenisi takaapäin, kuten esimerkiksi
nopeamman lentokoneen tavoittaessa minua, niin koneisto vaikuttaa
nopeudenmäärääjään ja ohjauslaitteeseen, joten alukseni lähtee
kiitämään nopeammin, samalla joko kohoten tai laskeutuen sen mukaan,
onko lähestyvä lentokone sitä ylempänä vai alempana.

"Vaikeissa tapauksissa, kun esteitä on useita tahi sellaista, että
keula kääntyy enemmän kuin neljäkymmentäviisi astetta johonkin suuntaan
tai kun alus on saapunut perille ja painunut sadan metrin päähän
maasta, seisauttaa koneisto aluksen täydelleen, samalla kilisyttäen
äänekkään hälytyksen, joka heti herättää lentäjän. Kuten näette, olen
edeltäkäsin ottanut huomioon melkein kaikki mahdolliset tapaukset."

Thuvan Dihn hymyili hyväksyvästi silmäillessään ihmeteltävää kojetta.
Tunkeileva palvelija työntyi melkein alukseen kiinni. Hänen silmänsä
olivat supistuneet kalpeiksi raoiksi.

"Kaikki muut paitsi yhtä", tokaisi hän.

Ylimykset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja yksi heistä tarttui
kovakouraisesti miehen olkapäähän tyrkätäkseen hänet takaisin hänelle
kuuluvalle paikalle. Carthoris kohotti kättään.

"Maltahan!" hän kehoitti. "Antaapa kuulua, mitä miehellä on sanomista
— ei mikään kuolevaisten luoma laite ole täydellinen. Kenties hän on
havainnut jonkun puutteen, joka on hyvä heti tuntea. Suu puhtaaksi,
veikkonen! Mika tapaus on minulta jäänyt huomaamatta?"

Vasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli
jättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen
rodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen
posken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen.

"Anna tulla!" hoputti Heliumin prinssi. "Anna tulla!"

Mies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut
häneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa
ollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan.

"Vihollinen saattaisi hypistellä sitä", hän sanoi.

Carthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen.

"Katsoppa tätä!" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. "Jos tunnet
lukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka
tämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat
petolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain
turmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen
vilkaistessaan."

Palvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä
takaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään
etsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle,
astahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän
peräytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti
sen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi
paikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu.

Hetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja
tämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin
öiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan.



TOINEN LUKU

Orjuuteen


Kun Ptarthin hallitsija laskeutui hovilaistensa saattamana palatsinsa
katolla olevalta lentoasemalta, sijoittuivat palvelijat paikoilleen
kuninkaallisten tai ylimyksellisten isäntiensä taakse. Toisten selän
takana viivytteli heistä yksi viimeiseksi. Muiden poistuttua hän
kumartui vikkelästi, päästi sandaalin oikeasta jalastaan ja pisti sen
reppuunsa.

Kun jeddak seurueen saavuttua palatsin asuinkerroksiin antoi sille
hajaantumismerkin, ei kukaan pannut merkille sitä seikkaa, ettei
tunkeileva palvelija, joka Heliumin prinssin lähtiessä oli herättänyt
niin paljon huomiota, enää ollut muiden palvelijoiden joukossa.

Kenellekään ei ollut johtunut mieleen kysäistä, kenen seurueeseen
hän kuului, sillä marsilaisylimyksillä on runsaasti palvelijoita,
joita vilisee kaikkialla täyttämässä isäntiensä päähänpistoja. Oudot
kasvot tuskin herättävät senvuoksi kenessäkään minkäänlaisia arveluja.
Sitä seikkaa, että joku henkilö on päässyt palatsin muurien sisälle,
pidetään riittävänä todistuksena hänen ehdottomasta uskollisuudestaan
jeddakia kohtaan, sillä jokaisesta, joka pyrkii hoviylimysten
palvelukseen, otetaan perin tarkka selko.

Se on hyvä tapa, ja siitä luovutaan vain kohteliaisuussyistä
ystävällisissä suhteissa olevien ulkovaltojen hallitsijasukuihin
kuuluvien, vierailemaan saapuvien henkilöiden seurueihin nähden.

Seuraava aamu oli jo pitkälle kulunut, kun jättiläiskokoinen palvelija,
jonka varustuksissa oli erään korkea-arvoisen ptarthilaisylimyksen
merkit, asteli palatsin portista kaupungille. Hän käveli ripeästi
leveitä katuja, kunnes oli joutunut ylimysten alueen ulkopuolelle
kauppakortteleihin. Siellä hän meni upeaan rakennukseen, joka solakkana
kohosi taivasta kohti ja jonka ulkoseinät oli koristettu siroilla
korkokuvilla ja monimutkaisilla mosaikeilla.

Rakennus oli Rauhan palatsi, jossa ulkovaltojen edustajat majailivat,
tahi oikeammin, jossa niiden lähetystöt sijaitsivat, sillä itse
ministerit asuivat uhkeissa palatseissa ylimysten kaupunginosassa.

Mies tiedusti Dusarin lähetystöä. Hänen astuessaan ovesta nousi eräs
virkailija kysyvännäköisenä paikaltaan ja kuultuaan, että tulija
pyrki ministerin puheille, kysyi hänen suosituksiaan. Vieras irroitti
olkavarrestaan yksinkertaisen metallirenkaan, näytti sen sisäpinnassa
olevaa kirjoitusta ja kuiskasi virkailijan korvaan sanan tai pari.

Viimeksimainitulta menivät silmät pystyyn, ja hänen käytöksensä muuttui
heti alamaisen kohteliaaksi. Kumartaen hän kehoitti muukalaista
istumaan ja kiiruhti rengas kädessään sisähuoneeseen. Hetkisen kuluttua
hän ilmestyi jälleen ja opasti puheillepyrkijän ministerin luokse.

Nämä kaksi keskustelivat kahden kesken ison aikaa, ja kun kookas
palvelija tuli taaskin näkyville viraston sisähuoneesta, väikkyi hänen
kasvoillaan pahaenteinen, tyytyväinen myhäily. Rauhan palatsista hän
riensi suoraa päätä Dusarin ministerin palatsiin.

Saman päivän iltana lähti viimeksimainitun palatsin katolta kaksi
nopeakulkuista lentokonetta. Toinen kiiti huimaa vauhtia Heliumia
kohti, toinen — —

Ptarthin Thuvia oli tavanmukaisella iltakävelyllään isänsä
palatsin puistossa ennen maatamenoaan. Hän oli kietonut silkki- ja
turkisvaippansa ympärilleen, sillä Marsissa on ilma heti koleata, kun
aurinko on painunut länteen taivaanrannan taakse.

Neidon ajatukset siirtyivät pian tapahtuvasta avioliitosta, joka tekisi
hänestä Kaolin hallitsijattaren, soreaan heliumilaisnuorukaiseen, joka
edellisenä päivänä oli laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen.

Olisi vaikea sanoa, sääli vaiko murhe synkistytti hänen kasvojaan, kun
hän silmäili eteläistä taivasta, jonne hän edellisenä iltana oli nähnyt
nuorukaisen lentokoneen häipyvän.

Samoin on mahdotonta arvata hänen tunteitaan, kun hän havaitsi juuri
siltä suunnalta lähenevän lentokoneen tulet, joka kiiti nopeasti
puistoa kohti ikäänkuin prinsessan ajatuksien voiman vetämänä.

Alus kaarsi palatsin kohdalla alemmaksi, niin että hänestä näytti
varmalta, että se leijaili valmistautuen laskeutumaan.

Äkkiä välähti sen keulasta voimakas, alaspäin suunnattu valosuihku. Se
valaisi lyhyen tuokion lentoasemaa, että ptarthilaiset vahtisotilaat
näkyivät selvästi ja heidän upeiden varustustensa jalokivet välkkyivät
ja liekehtivät.

Sitten huikaiseva juova alkoi liikkua, hipoi kiiltäviä kupukattoja ja
siroja minaretteja, siirtyi pihaan, puistoon ja puutarhaan ja pysähtyi
vihdoin valaisemaan ersitepenkkiä ja neitoa, joka seisoi sen vieressä
kasvot käännettyinä ylöspäin lentokonetta kohti.

Valonheittäjän sädekimppu kohdistui Ptarthin Thuviaan vain hetkisen
aikaa, sitten se sammui äkkiä, kuten oli syttynytkin. Alus jatkoi
lentoaan hänen ylitseen kadoten palatsin alueella kasvavien korkeiden
skeelpuiden taakse.

Neito seisoi jonkun aikaa paikallaan. Hän taivutti vain päänsä kumaraan
ja loi silmänsä maahan mietteissään.

Kuka muu se olisi voinut olla kuin Carthoris? Hän koetti olla vihainen
siitä, että tämä oli palannut tällä tavoin vakoilemaan häntä; mutta
hänen oli vaikea suuttua Heliumin nuoreen prinssiin.

Mikä hullu päähänpisto oli voinut saada nuorukaisen näin polkemaan
kansainvälisiä tapoja? Vähäisemmistäkin syistä oli syttynyt sota
suurvaltojen välille.

Prinsessana hän oli loukkautunut ja kiukuissaan — mutta entä naisena?

Entä vahtisotilaat — mitä he tekivät? Ilmeisesti hekin olivat
muukalaisen kuulumattoman käyttäytymisen johdosta ällistyneet siihen
määrin, etteivät he edes olleet tiedustaneet aluksen aikomuksia. Mutta
pian kävi selväksi, etteivät he aikoneet jättää tapahtumaa ilman
muuta, ottamatta selkoa lentäjästä, sillä lentoasemalta alkoi kuulua
moottorien surina ja solakka vahtialus sujahti nopeasti ilmaan.

Thuvia tarkkasi sitä sen kiitäessä vinhasti itää kohti. Myöskin toiset
silmät tähystivät sen lentoa.

Skeelpuiden tummassa varjossa, lehväkatoksen peittämässä leveässä
kujassa seisoi lentokone paikoillaan ilmassa lähes neljän metrin
korkeudella maasta. Sen kannelta pidettiin vahtialuksen valonheittäjän
kauas valaisevaa sädekimppua tarkasti silmällä. Varjossa olevasta
lentokoneesta oli kaikki valot sammutettu. Sen kannella vallitsi
haudanhiljaisuus. Sen miehistö, puoli tusinaa punaisia sotilaita,
tarkasteli vahtialuksen etäisyyteen häipyviä valoja.

"Esi-isäimme henget ovat tänä iltana kanssamme", virkahti heistä yksi
hiljaa.

"Kaikki käy kuin rasvattu", huomautti eräs toinen. "Vahdit menettelivät
aivan kuten prinssi ennusti."

Ensiksi puhunut mies kääntyi ohjauspöydän ääressä kyyröttävän miehen
puoleen.

"Nyt!" hän kuiskasi. Muuta komennusta ei kuulunut. Jokaiselle aluksessa
olevalle miehelle oli ilmeisesti edeltäpäin teroitettu mieleen tämän
illan tehtävät yksityiskohtaisesti ja tarkoin. Äänettömästi lipui pimeä
alus synkän ja hiljaisen lehtikatoksen alta.

Itään päin katseleva Ptarthin Thuvia näki tumman täplän tummaa
lehvätaustaa vasten, kun alus kohosi tukipatsailla vahvistetun
puiston muurin ylitse. Hän näki häämöttävän varjon liukuvan keveästi
tulipunaiselle nurmikolle.

Hän tiesi, että tällä tavoin saapuvilla ihmisillä ei voinut olla
rehelliset aikomukset. Mutta sittenkään hän ei huutanut hälyttääkseen
lähellä olevia vahtisotilaita eikä myöskään paennut palatsin turvaan.

Minkä tähden?

Voin mielessäni nähdä, kuinka hän kohauttaa somia olkapäitään
lausuessaan naisen ikivanhan, yleismaailmallisen vastauksen:
"Sentähden!"

Tuskin oli alus laskeutunut nurmikolle, kun sen kannelta hypähti neljä
miestä maahan. He juoksivat neidon luokse.

Vieläkään hän ei osoittanut minkäänlaista hätäytymisen merkkiä, seisoi
vain paikallaan ikäänkuin hypnotisoituna. Vai odottiko hän kenties
mieluista kohtausta?

Hän ei liikahtanut, ennenkuin miehet olivat aivan likellä häntä.
Silloin pilkisti lähempi kuu ympäröivien puiden takaa, valaen puistoon
hopeista hohdettaan ja valaisten tulijoiden kasvot.

Ptarthin Thuvia näki edessään vain muukalaisia — dusarilaisiin
varustuksiin puettuja sotilaita. Nyt hänet valtasi pelko, mutta liian
myöhään!

Ennenkuin hän ennätti päästää ainoatakaan kirkaisua, oli häneen
tartuttu lujin kourin. Paksu silkkivaippa kietaistiin hänen päänsä
ympärille. Vankat käsivarret nostivat hänet maasta ja kantoivat hänet
lentokoneen kannelle. Hän kuuli, kuinka potkurit alkoivat äkkiä
surista, tunsi viiman puhaltavan ihoaan vasten ja erotti kaukaa
vahtisotilaiden huutoja.

       *       *       *       *       *

Etelään päin, Heliumia kohti, kiiti toinen lentoalus. Sen hytissä
istui kookas punainen mies kumartuneena tarkastamaan sandaalin pehmeän
anturan pohjaa. Hän mittaili tarkoilla koneilla siinä näkyvää, pienen
esineen painamaa heikkoa jälkeä. Hänen vieressään olevalla paperilla
oli avaimen luonnos, johon hän merkitsi mittausten tulokset.

Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän sai puuhansa valmiiksi ja
oikaisihe puhuttelemaan pöydän toisessa päässä odottavaa miestä.

"Mies on nero", hän puhkesi puhumaan. "Vain neron aivoissa on voinut
kehittyä ajatus sellaisesta lukosta, jonka avaamiseen tämä on
tarkoitettu. Kas tässä luonnos, Larok. Pane paras taitosi liikkeelle ja
valmista metallista samanlainen avain!"

Lukkoseppä-sotilas kumarsi. "Ihminen ei ole luonut mitään", hän
huomautti, "jota toinen ihminen ei saa hävitetyksi." Sitten hän poistui
luonnos kädessään hytistä.

Päivän sarastaessa lähestyi pohjoisesta päin hitaasti liikkuva
lentokone korkeita torneja, jotka ovat Heliumin kaksoiskaupunkien
tuntomerkkeinä — punainen torni toisen ja keltainen sen sisarkaupungin.

Aluksen keulassa välkkyvät merkit osoittivat, että se kuului eräälle
Heliumin valtakunnan rajamailla olevassa kaupungissa asustavalle
pienylimykselle. Se lensi kaupungin ylitse niin verkkaisesti ja
ilmeisen varmasti, ettei se herättänyt vähääkään epäilyksiä unisissa
vahtisotilaissa. Näiden valvontavuoro oli päättymäisillään, eivätkä he
ajatelleet juuri mitään muuta kuin heidän tilalleen saapuvien miesten
tuloa.

Kaikilla Heliumin rajoilla vallitsi rauha, toimeton, veltostava rauha.
Heliumilla ei ollut vihollisia. Ei tarvinnut pelätä mitään.

Hätäilemättä pyörsi lähin vartioalus ympäri ja lähestyi hitaasti
muukalaista. Sen saavuttua hyvästi kuulomatkan päähän huikkasi kannella
seisova upseeri saapuvalle lentokoneelle merkkihuudon.

Hilpeä "Kaor!" ja todennäköiseltä tuntuva selitys, että aluksen
omistaja oli saapunut rajamailta muutamiksi päiviksi iloiseen Heliumiin
huvittelemaan, riittivät selitykseksi. Vartioalus loittoni jälleen
lähtien jatkamaan matkaansa. Muukalainen suuntautui julkiselle
lentoasemalle, johon se laskeutui.

Samoihin aikoihin astui sen hyttiin sotilas.

"Työ on valmis, Vas Kor" hän sanoi, ojentaen pienen metallisen
avaimen kookkaalle ylimykselle, joka oli juuri noussut silkki- ja
turkisvuoteeltaan.

"Sepä hyvä!" huudahti viimeksimainittu. "Olet varmaankin saanut tehdä
työtä koko yön."

Sotilas nyökkäsi päätään.

"Anna minulle nyt ne heliumilaiset merkit, jotka valmistit joku päivä
sitten!" käski Vas Kor.

Tehtyään sen sotilas auttoi päällikköään vaihtamaan varustuksiensa
komeiden, jalokivillä koristettujen merkkien sijalle tavallisen
heliumilaissotilaan yksinkertaisimmat korut ja samanlaiset kotipaikkaa
osoittavat merkit kuin aluksen keulassa oli.

Vas Kor söi aamiaistaan lentokoneessaan. Sitten hän meni
lentolaiturille, astui hissiin, joka vei hänet nopeasti alas kadulle,
missä hän pian sekaantui varhaisena aamuhetkenä jokapäiväisiin
askareihinsa kiiruhtavien työläisten tungokseen.

Kadulla eivät hänen sotilastamineensa herättäneet sen enempää huomiota
kuin housut New Yorkin pääkadulla Broadwaylla. Kaikki marsilaiset
miehet ovat sotilaita lukuunottamatta niitä, jotka eivät jonkin
ruumiinvamman tähden kykene kantamaan aseita. Kauppamies ja hänen
apulaisensa ovat ammattiaan harjoittaessaan puettuja kalahtelevaan
sota-asuun. Jo koulupoikana, kohta sen jälkeen kun hän on saapunut
melkein täysikasvuisena maailmaan lumivalkeasta kuoresta, joka on ollut
hänen suojanaan viiden pitkän kehitysvuoden aikana, marsilainen pitää
kupeellaan riippuvaa miekkaa niin tähdellisenä, että hänestä olisi
ulkosalle lähteminen aseettomana yhtä vastenmielistä kuin Maan pojasta
olisi kaduilla kuljeksiminen ilman housuja.

Vas Korin määräpaikka oli suuremmassa Heliumissa, johon pienemmästä
Heliumista on linnuntietä matkaa noin satakaksikymmentä kilometriä.
Hän oli ohjannut aluksensa viimeksimainittuun kaupunkiin, koska
lentopatrullit eivät siellä olleet niin valppaita ja epäluuloisia kuin
sisarkaupungissa, jossa jeddakin palatsi sijaitsee.

Astellessaan tungoksen mukana pitkin puistomaista valtakatua hän sai
nähdä, kuinka elämä alkoi sykkiä heräävässä marsilaisessa kaupungissa.
Asuntoja, jotka yöksi oli nostettu korkealle ohuiden metallipatsaitten
varaan, laskettiin hiljaa maahan. Rakennusten vierustalla olevien
tulipunaisten nurmikkojen kukkien keskellä löivät lapset jo leikkejään,
ja sievät naiset pilailivat hilpeästi naapureidensa kanssa poimiessaan
kukkia huoneita somistaviin maljakkoihin.

Barsoomilaisten hauska tervehdyssana "kaor" kaikui muukalaisen korvissa
yhtä mittaa ystävien ja naapurusten ryhtyessä uuden päivän tehtäviin.

Vas Kor oli laskenut maihin hyvästi menestyvien kauppiaiden
asumassa kaupunginosassa. Kaikkialla hänen ympärillään oli merkkejä
ylellisyydestä ja hyvinvoinnista. Orjia liikkui kaikkien talojen
katoilla tuoden upeita silkkivaippoja ja kallisarvoisia turkiksia
tuulettumaan auringonpaisteeseen. Jalokivistä säihkyviä naisia
loikoili jo näin varhain makuuhuoneiden veistokoristeisilla
parvekkeilla. Päivemmällä he vetäytyisivät taaskin huoneiden turviin
orjien järjestettyä vuoteet ja järjestettyä silkkiuutimia suojaksi
auringonsäteitä vastaan.

Avoimista ikkunoista helkkyi ihania, hilpeitä säveliä, sillä
marsilaiset ovat osanneet saada hermonsa ilman vastenmielistä, yrmeätä
tunnetta sopeutumaan äkilliseen siirtymiseen unesta valveillaoloon,
mikä useimmille Maan asukkaille on niin kovin vaikeata.

Ilmassa kiiti pitkiä, keveitä lentoaluksia, jotka, liikkuen kukin
omalla tasollaan, välittivät kaupungin sisäistä matkustajaliikettä
lukuisten lentoasemien välillä. Korkealle taivasta kohti
kohoavia lentoasemia on rakennettu isoja, ulkolinjoilla kulkevia
matkustaja-aluksia varten. Rahtilaivoilla on omat asemansa, jotka eivät
ole niin korkeita, viidenkymmenen metrin korkuisia ja siitä alaspäin.
Myöskään eivät lentokoneet saa kohota eivätkä laskeutua tasolta
toiselle paitsi määrätyillä, rajoitetuilla alueilla, joilla vaakasuora
lentäminen on kielletty.

Katuja peittävän, lyhyeksi leikatun nurmikon yläpuolella liikkui
lentokoneita yhtämittaisina, vastakkaisiin suuntiin kulkevina jonoina.
Enimmäkseen ne lensivät melkein nurmikon pintaa hipoen, nousten
silloin tällöin ilmaan joko päästäkseen edellään olevan, hitaamman
lentäjä sivuitse tai risteyksien kohdalla, jossa pohjois-eteläisellä
liikenteellä on etusija ja länsi-itäisen on kohottava sen ylitse.

Useiden talojen katoilla olevista yksityisten lentovajoista sukelsi
lentokoneita liikkuvaan jonoon. Iloisia jäähyväishuudahduksia ja
erojaiskehoituksia sekaantui moottorien surinaan ja kaupungin
hiljaiseen hälyyn.

Mutta vaikkakin liike oli vilkasta ja lukemattomia tuhansia ihmisiä
hyöri sinne tänne, oli kaupungin yleisvaikutelma kuitenkin ylellinen
mukavuus ja miellyttävä meluttomuus.

Marsilaiset inhoavat räikeätä, epäsointuista hälinää. Ainoat kovat
äänet, joita he voivat sietää, ovat sotainen taistelun pauhu, aseiden
kalahdukset, mahtavien ilmahirviöiden yhteentörmäys. Ja ne ovatkin
heistä mitä suloisinta musiikkia.

Kahden leveän kadun risteyksessä Vas Kor laskeutui kadun tasolta
maanalaisen radan asemalle. Pienen aukon suulla hän maksoi kyydin
määräpaikkaansa parilla himmeällä, soikealla heliumilaisella rahalla.

Aukon toisella puolella liikkui jono esineitä, jotka Maan asukkaista
näyttäisivät jättiläiskokoisen tykin kartiokärkisiltä, kaksi ja puoli
metriä pitkiltä ammuksilta. Ne kulkivat kaikki hitaasti peräkkäin
samassa uurteessa. Puolitusinainen palveluskunta oli auttamassa
matkustajia "vaunuihin" ja ohjaamassa niitä määräpaikkoihinsa.

Vas Kor meni tyhjälle vaunulle. Sen kärjessä oli osoittajalla
varustettu taulu. Hän asetti osoittajan erään Suur-Heliumissa olevan
aseman kohdalle, aukaisi kuperan kannen, astui sisään ja kävi
pitkäkseen pehmoiselle alustalle. Virkailija sulki kannen, joka meni
lukkoon heikosti kilahtaen, ja vaunu lähti verkkaisesti jatkamaan
matkaansa.

Pian se automaattisesti kääntyi toiseen uurteeseen ja katosi hetkisen
kuluttua erääseen tummasuisen putkisarjan aukkoon.

Heti kun se oli koko pituudeltaan joutunut pimeään putkeen, se lähti
kiitämään vinhasti kuin pyssynkuula. Vähän aikaa kuului vinkunaa,
sitten pehmeä, vaikka äkillinen pysähdys, ja vaunu kohosi hitaasti
toiselle asemasillalle. Kansi avattiin, ja Vas Kor astui asemalle
Suur-Heliumin keskustan uumenissa, sadankahdenkymmenenviiden kilometrin
päässä siitä paikasta, jossa hän oli mennyt vaunuun.

Hän nousi jälleen kadun tasolle ja astui heti odottavaan
pohja-lentokoneeseen virkkamatta sanaakaan ohjaajan paikalla istuvalle
orjalle. Oli ilmeistä, että häntä ol varrottu ja mies oli saanut ohjeet
ennen hänen saapumistaan.

Tuskin oli Vas Kor ehtinyt istuutua alukseen, kun se vikkelästi liittyi
nopeasti kulkevaan jonoon, kääntyen ennen pitkää leveän valtakadun
vilinästä vähemmän käytetylle kadulle. Pian oli vilkasliikkeinen
kaupunginosa jäänyt sen taakse. Oli tultu pienien kauppojen kortteliin.
Ohjaaja pysäytti erään oven eteen, joka kilvestä päättäen vei
ulkolaisten silkkien myymälään.

Huone, johon Vas Kor astui, oli matala. Sen toisessa päässä oleva mies
viittasi häntä tulemaan sisempään huoneeseen, näyttämättä sen enempiä
tuntemisen merkkejä, ennenkuin Vas Kor oli mennyt kutsujan jälestä
sisään ja sulkenut oven.

Sitten hän kääntyi vieraaseensa päin ja tervehti tätä kunnioittavasti.

"Jalosukuinen —" hän alkoi, mutta Vas Kor vaiensi hänet käden
liikkeellä.

"Ei mitään muodollisuuksia!" epäsi hän. "Meidän on unohdettava kaikki
muu paitsi se, että olen orjasi. Jos kaikki on suoritettu yhtä
huolellisesti kuin suunniteltu, niin emme saa hukata vähääkään aikaa.
Meidän olisi pikemminkin jo oltava matkalla orjamarkkinoille. Oletko
valmis?"

Kauppias nyökkäsi päätään ja otti isosta kaapista esille orjan
koruttomat tamineet. Vas Kor pukeutui niihin viipymättä. Sitten
molemmat miehet poistuivat takaovesta, menivät kiemurtelevaa kujaa
myöten toisella puolen olevalle kadulle ja astuivat heti odottavaan
lentokoneeseen.

Viittä minuuttia myöhemmin kauppias talutti orjaansa julkiselle
huutokauppapaikalle. Tiheään sulloutunut väkijoukko täytti aukeaman,
jonka keskellä oli orjalava.

Tänään oli ihmisiä kokoontunut tavattoman runsaasti, sillä pääostajana
esiintyi Heliumin prinssi Carthoris.

Myyjä toisensa jälkeen astui orjalavan vieressä olevalle korokkeelle
orjan sijoittuessa lavalle. Lyhyesti ja selvästi teki kukin selkoa
tarjoamansa orjan kyvyistä.

Kaikkien tehtyä tarjouksensa, kutsui Heliumin prinssin hovimestari
lavalle ne orjat, jotka olivat tehneet häneen suotuisan vaikutuksen, ja
lupasi niistä runsaan hinnan.

Tinkimistä ei syntynyt usein eikä ollenkaan silloin, kun lavalla oli
Vas Kor. Hänen kauppias-isäntänsä hyväksyi heti ensimmäisen tarjouksen,
ja niin pääsi dusarilainen ylimys Carthorisin palatsiin.



KOLMAS LUKU

Kavallus


Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Vas Kor oli saapunut Heliumin
prinssin palatsiin vallitsi kaksoiskaupungeissa levoton kiihtymys,
joka oli ylimmillään Carthorisin palatsissa. Oli saapunut sanoma siitä
ett Ptarthin Thuvia oli ryöstetty isänsä hovista. Peitetysti oli
samalla vihjattu epäiltävän, että Heliumin prinssi kenties tunsi hyvin
tapahtuman ja tiesi prinsessan olinpaikan.

John Carterin, Marsin sotavaltiaan, neuvotteluhuoneessa oli koolla
seurue, johon kuuluivat Tardos Mors, Heliumin jeddak, hänen poikansa
Mors Kajak, Pien-Heliumin jed, Carthoris ja parikymmentä valtakunnan
suurylimystä.

"Ptarthin ja Heliumin välille ei saa syttyä sotaa, poikani", puhui John
Carter. "Me tiedämme hyvin, että olet viaton rikokseen, josta sinua
juonittelijain ja pärjääjien puuhien johdosta syytetään. Mutta Thuvan
Dihnin täytyy myös saada siitä täysi selko.

"Vain yksi ihminen voi saada hänet varmasti uskomaan, ja se olet sinä.
Sinun on heti riennettävä Ptarthin hoviin ja sinne saapumisellasi
ja sanoillasi saatava vakuutetuksi hänelle, että hänen epäluulonsa
ovat aiheettomat. Barsoomm sotavaltiaan ja Heliumin jeddakin nimessä
on sinun tarjouduttava liittoutuneiden valtioiden kaikella mahdilla
auttamaan Thuvan Dihniä hänen tyttärensä löytämiseksi ja hänen
ryöstäjiensä rankaisemiseksi, keitä he sitten lienevätkin.

"Mene! Tiedän, ettei minun tarvitse teroittaa mieleesi kiiruhtamisen
tarpeellisuutta."

Carthoris poistui salista, rientäen palatsiinsa.

Siellä pantiin orjat heti häärimään ja laittamaan kuntoon isännän
matkavalmistuksia. Useita heistä puuhaili nopean lentokoneen kimpussa,
jolla Heliumin prinssi kiitäisi Ptarthiin.

Vihdoin oli kaikki valmista. Vain kaksi aseistettua orjaa oli jätetty
vahtimaan. Laskeva aurinko oli alhaalla taivaanrannalla. Pian kattaisi
pimeys kaikki.

Toinen vahdeista, jättiläiskokoinen mies, jonka oikeassa poskessa oli
ohut, ohimosta suupieleen ulottuva arpi, lähestyi toveriaan. Hänen
katseensa oli suunnattu etäisyyteen toisen pään ylitse. Siirryttyään
aivan tämän viereen hän kysäisi:

"Mikähän vieras alus tuo on?"

Toinen pyörähti vikkelästi katsomaan taivaalle. Tuskin hän oli ehtinyt
kääntää selkänsä jättiläiseen päin, kun tämän lyhyt miekka upposi hänen
vasemman lapaluunsa alitse suoraan hänen sydämeensä.

Päästämättä äännähdystäkään orja vaipui kuolleena permannolle. Murhaaja
raahasi ruumiin ripeästi lentovajan pimeään nurkkaan, rientäen sitten
takaisin lentokoneen luo.

Repustaan ottamalla sukkelatekoisella avaimella hän aukaisi
itsetoimivan määräkompassin oikeanpuolisen taulun peitelevyn. Hetkisen
hän tarkasteli sisuskoneistoa. Sitten hän pani taulun paikoilleen,
siirsi osoittajaa ja otti taulun taaskin pois nähdäkseen, miten
koneosien asento oli siirron johdosta muuttunut.

Hänen huulensa kaareutuivat myhäilyyn. Pienillä hohtimilla hän nipisti
poikki osoittajasta taulun läpi ulottuvan akselin. Nyt saatiin
osoittajaa siirtää taululla mielin määrin sen vaikuttamatta koneistoon
mitään. Toisin sanoen, itäisen pallonpuoliskon taulu oli käyttökelvoton.

Sitten hän ryhtyi käsiksi läntisen puoliskon tauluun. Ensiksi hän
asetti osoittajan määrätylle kohdalle, poisti senjälkeen peitelevyn ja
katkaisi pihdeillään osoittajan alapuolella olevan teräsvivun.

Sen tehtyään hän sijoitti toisenkin peitelevyn mahdollisimman nopeasti
paikoilleen ja asettui uudelleen vahtiin. Kompassi näytti olevan
kaikin puolin entisessä kunnossaan. Mutta osoittajien siirtäminen ei
tietystikään enää saanut aikaan vastaavia liikkeitä sisuskoneistossa ja
koje oli asetettu hievahtamatta osoittamaan orjan haluamaan paikkaan.

Pian saapui Carthoris vain muutamien ylimysten saattamana. Hän vilkaisi
ohimennen vahdissa seisovaan orjaan. Miehen ohuet, julmat huulet
ja ohimosta suupieleen ulottuva arpi herättivät hänen mielessään
vastenmielisen muiston. Hän ihmetteli, mistä Saran Tal oli löytänyt
tuon miehen — sitten koko asia haihtui hänen ajatuksistaan, ja
seuraavalla hetkellä Heliumin prinssi puheli hilpeästi seuralaistensa
kanssa, vaikkakin iloisen pinnan alla sydäntä kouristi rauhaton pelko
niiden arvaamattomien vaarojen tähden, joissa Ptarthin Thuvia kenties
parhaillaan oli.

Aluksi oli hänen päähänsä luonnollisesti juolahtanut, että kauniin
ptarthilaisneidon ryöstäjä oli Dusarin Astok. Mutta melkein samaan
aikaan kuin sanoma Thuvian katoamisesta oli myöskin saapunut tieto
suurenmoisista juhlallisuuksista, joita Dusarissa oli pidetty isänsä
hoviin palaavan jeddakin pojan kunniaksi.

"Se ei voinut olla hän", ajatteli Carthoris, "sillä samana yönä, jolloin
Thuvia ryöstettiin, oli Astok ollut Dusarissa, mutta kuitenkin —"

Hän nousi lentokoneeseen, puhellen yhtä ja toista saattajiensa
kanssa aukaistessaan kompassin ja siirtäessään osoittajan Ptarthin
pääkaupungin kohdalle.

Lausuttuaan jäähyväiset hän painoi työntävän säteiden käyttönappulaa,
ja lentokone kohosi keveästi ilmaan. Hänen sormensa kosketettua toista
nappulaa alkoivat koneet surista, hänen käännettyään vauhtivipua
pyörivät potkurit vinhasti ja Heliumin prinssi katosi Marsin kiitävien
kuiden ja miljoonien tähtien valaisemaan, loistavaan yöhön.

Tuskin oli aluksen vauhti ehtinyt tasaantua, kun lentäjä kääriytyi
silkki- ja turkispeitteisiinsä ja ojensihe nukkumaan ahtaalle kannelle.

Mutta hän ei heti saanut toivomaansa unta.

Sensijaan risteilivät ajatukset hurjasti hänen aivoissaan, karkoittaen
unen kauaksi. Hän muisteli Ptarthin Thuvian sanoja, jotka olivat
saaneet hänet puolittain uskomaan, että neito rakasti häntä. Olihan
Thuvia, kun Carthoris oli kysynyt, rakastiko hän Kulan Tithiä,
vastannut vain olevansa hänelle luvattu.

Nyt hän käsitti, että tässä vastauksessa oli useammankin kuin yhden
selityksen vara. Se voisi tietysti merkitä sitä, ettei hän rakastanut
Kulan Tithiä, joten voisi päätellä, että hän rakasti jotakuta toista.

Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?

Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei
Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia,
eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen
luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti
jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti
paennut rakastajansa kanssa.

Näiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon,
milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin
uupuneena.

Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti
karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen
meren ikivanha pohja.

Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti.
Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan
kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen
sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen
sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset,
ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat
muistomerkit.

Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat
ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne
tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa —
ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä
leukapieliltä.

Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei
ollut Ptarth.

Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua
maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden
liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti
hälytysääni nukkujan korvan juuressa.

Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen
näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen
olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.

Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli
kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei
vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta
eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita
silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä
kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.

Ei näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys.
Suurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli
myöskin ilma.

Mitä oli tapahtunut?

Carthoris tarkasti kompassinsa taulua. Osoittaja oli Ptarthin kohdalla.
Oliko hänen järkensä luoma koje voinut näin pahasti pettää häntä? Sitä
hän ei saattanut uskoa.

Hän aukaisi ripeästi peitelevyn lukon ja käänsi kannen auki. Yksi ainoa
silmäys riitti selvittämään hänelle oikean asianlaidan, ainakin osaksi
— teräsakseli, jonka välityksellä vaikutus osoittajan liikkeestä, kun
sitä käännettiin taululla, siirtyi koneiston sisäosiin, oli katkaistu.

Ken oli sen saattanut tehdä — ja mitä varten?

Siitä ei Carthorisilla ollut heikointakaan aavistusta. Mutta nyt oli
hänelle tärkeintä saada selville, millä Marsin seudulla hän oli, ja
sitten lähteä uudelleen jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.

Jos jonkun vihamiehen tarkoitus oli ollut viivyttää hänen matkaansa,
niin hän oli onnistunut hyvin, ajatteli Carthoris aukaistessaan toista
pallonpuoliskoa esittävän taulun kantta, huomattuaan ettei toisen
taulun osoittaja ollut ollenkaan kiinni.

Hän näki, että toisen taulukon teräsakseli oli myöskin katkaistu, mutta
sitä ennen oli ohjauskoneisto asetettu eräälle läntisen pallonpuoliskon
pisteelle.

Hän oli juuri ehtinyt saada selville olevansa jossakin Heliumin
lounaispuolella melkoisen matkan päässä kaksoiskaupungeista, kun hän
säpsähti kuullessaan alhaalta naisen kirkaisun.

Hän kumartui katsomaan aluksensa laidan yli ja huomasi nähtävästi
punaisen naisen, jota kiskoi aukion yli kookas, vihreä sotilas, yksi
kuolevan Marsin kuivuneiden merenpohjien ja autioiden kaupunkien
rajuja, julmia asukkaita.

Carthoris ei odottanut nähdäkseen sen enempää. Hän tarttui
ohjauslaitteisiin ja antoi koneensa kiitää maahan nopeasti kuin putoava
kuula.

Vihreä mies raastoi vankiaan isoa thoatia kohti, joka pureksia
rouskutteli aikoinaan tulipunaisen aukion keltaista kasvistoa. Samassa
syöksyi läheisen ersitepalatsin ovesta kymmenkunta punaista sotilasta,
juosten paljaat miekat kädessä naisenryöstäjän jäljestä ja päästellen
raivoisan uhkaavia huutoja.

Kerran nainen katsahti ylöspäin laskeutuvaa lentokonetta kohti, ja
tämän lyhyen vilkaisun aikana Carthoris näki, että nainen oli Ptarthin
Thuvia!



NELJÄS LUKU

Vihreän miehen vankina


Kun aamunkoitto valaisi pientä alusta, jonka kannelle Ptarthin
prinsessa oli isänsä puistosta siepattu, näki Thuvia, että hänen
ryöstäjiensä ulkomuoto oli yön aikana muuttunut.

Nyt eivät heidän varushihnoissaan enää välkkyneet dusarilaisten
koristukset, vaan oli niiden sijalle kiinnitetty Heliumin prinssin
merkit.

Neito alkoi jälleen toivoa, sillä hän ei saattanut uskoa, että
Carthoris voisi haluta hänelle mitään pahaa.

Hän puhutteli ohjauspöydän ääressä istuvaa sotilasta.

"Viime, yönä sinulla oli dusarilaisen tamineet", hän huomautti. "Nyt
sinulla on heliumilaisen merkit. Mitä se merkitsee?"

Mies katsoi häneen virnistäen.

"Heliumin prinssi ei ole mikään pölkkypää", hän vastasi.

Juuri silloin ilmestyi aluksen pienen hytin ovelle upseeri. Hän torui
sotilasta siitä syystä, että tämä oli keskustellut vangin kanssa, eikä
itse puolestaan suostunut vastaamaan neidon mihinkään tiedusteluihin.

Thuviaa ei matkan kestäessä millään tavoin loukattu, eikä hänellä
lentokoneen saapuessa määräpaikkaansa vieläkään ollut pienintäkään
aavistusta, keitä hänen ryöstäjänsä olivat ja mikä heidän
tarkoituksensa oli.

Lentokone laskeutui hitaasti aukiolle keskelle Marsin kuolleen ja
unholaan vaipuneen menneisyyden mykkiä muistomerkkejä, yhteen noita
keltaisia, surullisia merenpohjia reunustavia autioita kaupunkeja,
joiden edustalla aikoinaan vyöryi valtavia laineita keinuttaen nyt
ikuisuuteen siirtyneiden kansojen kauppa-aluksia.

Ptarthin Thuvialle eivät tällaiset paikat suinkaan olleet outoja.
Vaeltaessaan etsimässä Iss-virtaa, lähdettyään sille matkalle, jota
lukemattomien miespolvien aikana oli pidetty marsilaisten viimeisenä,
pitkänä pyhiinvaelluksena, Dorin laaksoa kohti, unohdetun Korus-järven
rannoille, hän oli nähnyt useita tällaisia entisaikojen Barsoomin
suuruuden ja loiston murheellisia jäännöksiä.

Ja uudelleen, paetessaan Tharkin jeddakin Tars Tarkasin kanssa pyhien
thernien temppeleistä, hän oli nähnyt niitä ja niiden peloittavia,
kammottavia asukkaita, Barsoomin isoja valkeita apinoita.

Hän tiesi myöskin, että vihreät paimentolaisheimot käyttivät nyt useita
niistä asuinsijoinaan, mutta punaiset kansat karttoivat niitä kaikkia,
sillä poikkeuksetta ne sijaitsivat laajoilla, vedettömillä aavikoilla,
joilla hallitsevan marsilaisrodun oli mahdotonta tulla jatkuvasti
toimeen.

Miksi hänet oli niin ollen tuotu tällaisen paikkaan? Tähän kysymykseen
saattoi olla vain yksi vastaus. Hänen kuljettajiensa puuhat olivat
senluonteisia, että heidän välttämättä täytyi etsiä kuolleen kaupungin
tarjoamaa yksinäisyyttä. Neito vapisi ajatellessaan kuinka surkeaan
asemaan hän oli joutunut.

Kaksi päivää pitivät vangitsijat häntä tavattoman isossa palatsissa,
josta vielä rappeutuneenakin kuvastui sen suuruuden ajan upeus.

"Hänen pitäisi olla täällä aamun valjetessa", oli toinen sanonut. "Pidä
tyttö valmiina aukiolla, muuten hän ei laskeudu maihin. Heti kun hän
huomaa joutuneensa outoon seutuun, hän pyörtää ympäri. Minusta tuntuu,
että siinä on prinssin suunnitelman heikko kohta."

"Mitään muuta keinoa ei ollut", vastasi toinen. "Jo sekin on
suurenmoista, että olemme ensinkään saaneet heidät molemmat tänne, ja
jollemme saakaan narratuksi häntä maahan, olemme kuitenkin tehneet
paljon."

Samassa havaitsi puhuja Thuvian tuijottavan häneen, sillä taivaalla
hurjaa vauhtia kiitävän Thurian luoma, nopeasti liikkuva valojuova
sattui juuri silloin neidon silmiin.

Heti hän antoi toverilleen merkin, herkesi puhumasta, astui neidon
luokse ja käski tämän nousta ylös. Sitten hän vei Thuvian öiseen
ulkoilmaan laajan aukion keskelle.

"Ole tässä", komensi mies, "kunnes tulemme sinua noutamaan! Pidämme
sinua silmällä, ja jos yrität paeta, niin sinun käy huonosti — sinua
odottaa pahempi kuin kuolema. Niin on prinssi meille määrännyt."

Senjälkeen hän kääntyi takaisin ja palasi palatsiin, jättäen neidon
yksin keskelle kummituskaupungin näkymättömiä kauhuja, sillä
aaveiden tyyssijoina näitä kaupunkeja todellakin pitävät ne lukuisat
marsilaiset, jotka ovat yhä vieläkin takertuneet siihen ikimuistoiseen
taikauskoon, että ennen tuhatvuotisen määräajan päättymistä kuolleiden
pyhien thernien henget saattavat silloin tällöin siirtyä isojen
valkeiden apinain ruumiisiin.

Thuvian mielestä kuitenkin oli jonkun tällaisen rajun, ihmisenmuotoisen
pedon hyökkäyksestä aiheutuva todellinen vaara täysin riittävä. Hän
ei enää uskonut sielujen yliluonnolliseen siirtymiseen, josta thernit
olivat hänelle saarnanneet, ennenkuin John Carter pelasti hänet heidän
kynsistään. Mutta hän oli hyvin selvillä siitä hirveästä kohtalosta,
joka häntä odottaisi, jos joku tällainen peloittava otus sattuisi
öisellä saalistusretkellään hänet huomaamaan.

Mitä se oli?

Varmastikaan hän ei ollut erehtynyt. Jotakin oli liikkunut, hiipien
aukion vastaiselle puolelle tuovaa katua reunustavien, yhdestä kivestä
hakattujen isojen pilarien varjossa!

       *       *       *       *       *

Thar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen
kasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin
raunioita kohti.

Hän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli
juuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan
vihreän naapuriheimon hautomalaitoksen.

Hänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä,
mutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista
sammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla
pihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja
kasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien
päivien aikana.

Näiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta
valtavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää
kuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä
kosteutta, jonka keltainen sammal sisältää.

Kun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle
keskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja
hänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon
kummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat
jättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen
kiveyksen sammalpeitettä.

Mies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän
oli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa
välkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään
jäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät,
alaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa
valkoisina ja peloittavina.

Thoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva,
kahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka
samoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa
hihnoista.

Thar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä
mittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi
olivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka,
kuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden
kuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään
määrin pelkoa muistuttavia tunteita.

Lähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen
hennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton
ääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin
ulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei
missään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen
tavata muita kuin vihollisia.

Thar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua
reunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota
kohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa
thoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat
sulautuen katua peittävän sammalen väriin.

Aukion keskustassa Thar Ban näki punaisen naisen, jonka kanssa
keskusteli punainen sotilas. Pian viimeksi mainittu kääntyi ja poistui
aukion toisella puolella olevaa palatsia kohti.

Thar Ban odotti, kunnes mies oli kadonnut pimeänä ammottavaan
oviaukkoon. Nyt oli arvokas vanki saatavissa! Harvoin sattui vihreän
miehen kohdalle joku hänen perinnöllisten vihollistensa naisia. Thar
Ban lipaisi kielellään ohuita huuliaan.

Ptarthin Thuvia tarkasteli vastapäätä olevan kadun päässä kohoavan
pilarin luomaa varjoa. Hän toivoi, että se, mitä hän luuli nähneensä,
olisi vain liian kiihtyneen mielikuvituksen tuote.

Mutta ei! Nyt hän näki pettämättömän selvästi sen liikkuvan. Se tuli
esille piiloisan ersitepatsaan takaa.

Äkkiä sattui liikkujaan nousevan auringon valo. Neito vavahti. Tulija
oli tavattoman kookas vihreä sotilas!

Mies juoksi vikkelästi häntä kohti. Hän kirkaisi ja yritti paeta; mutta
tuskin hän oli ennättänyt kääntyä palatsiin päin, kun jättiläiskokoinen
käsi tarttui hänen käsivarteensa, kiskaisi hänet ympäri ja kiidätti
häntä puolittain kantaen, puolittain laahaten isoa thoatia kohti, joka
juuri verkkaisesti asteli kadun päästä aukiolle, pureksien keltaista
sammalta.

Samalla hetkellä neito käänsi katseensa ylöspäin kuullessaan ilmasta
surisevaa ääntä. Hän näki nopean lentokoneen laskeutuvan häntä kohti
ohjaajan kumartaessa päänsä ja olkansa kauas sen laidan yli. Mutta
miehen kasvot olivat tummassa varjossa, joten hän ei niitä erottanut.

Äkkiä kuului hänen ryöstäjiensä kiljaisuja takaapäin. He olivat
syöksyneet hurjasti tavoittamaan sitä miestä, joka oli rohjennut
ryöstää heidän ryöstösaaliinsa.

Saavuttuaan ratsunsa luokse Thar Ban sieppasi pitkän radiumpyssynsä sen
kotelosta, pyörähti ympäri ja laukaisi yhtä mittaa kolme panosta takaa
ajavia punaisia miehiä kohti.

Nämä marsilaiset villit ovat niin kamalan taitavia ampujia, että kolme
punaista sotilasta kaatui maahan, sisäelimet räjähtävien panoksien
ruhjomina.

Muut pysähtyivät uskaltamatta puolestaan ampua, peläten haavoittavansa
neitoa.

Sitten Thar Ban hyppäsi ratsunsa selkään Ptarthin Thuvia yhä
käsivarsillaan, päästi hurjan, voitonriemuisen huudon ja katosi hylätyn
Aaanthorin synkkien palatsien reunustamaa pimeätä Satamakatua myöten
näkyvistä.

Ennenkuin Carthorisin lentokone oli ehtinyt koskettaa maata, hyppäsi
hän sen kannelta kiitääkseen nopean thoatin jäljestä, jonka kahdeksan
pitkää jalkaa kuljetti sitä katua pitkin pikajunan vauhtia. Mutta eloon
jääneet dusarilaiset eivät suinkaan aikoneet antaa niin arvokkaan
saaliin päästä käsistään.

He olivat menettäneet neidon. Siitä seikasta olisi heidän vaikea tehdä
tiliä Astokille. Mutta he voisivat toivoa jonkun verran lievempää
kohtelua, jos saisivat neidon sijasta viedä Heliumin prinssin herransa
eteen.

Niinpä karkasivatkin kaikki kolme Carthorisin kimppuun pitkät miekat
kädessään ja vaativat huutaen häntä antautumaan. Mutta yhtä hyvin he
olisivat saaneet kiljua Thurialle, että se keskeyttäisi nopean lentonsa
Barsoomin taivaalla, sillä Heliumin Carthoris oli Marsin sotavaltiaan
ja hänen verrattoman Dejah Thorisinsa oikea poika.

Jo aluksensa kannelta hypätessään oli Carthorisilla ollut pitkä
miekkansa kädessään, ja heti kun hän oivalsi kolmen punaisen sotilaan
uhkaavat aikeet, hän pyörähti heitä vastaan ja otti vastaan heidän
hyökkäyksensä niin, että vain John Carter olisi voinut tehdä sen
samalla tavoin.

Hänen miekkansa heilui niin vinhasti, hänen puolittain Maan oloja
vastaavat lihaksensa olivat niin voimakkaat ja nopeat, että hänen
vastustajistaan yksi sortui tantereeseen, punaten sydänverellään
keltaista sammalta, ehdittyään hädin tuskin tehdä Carthorista kohti
yhden ainoan piston.

Sitten hyökkäsivät molemmat jäljellä olevat dusarilaiset heliumilaisen
kimppuun yhtä aikaa. Kolme pitkää miekkaa kalahteli kipenöiden
vastakkain kuutamossa, niin että isot valkeat apinat heräsivät unestaan
ja hiipivä kuolleen kaupungin kolkkoihin ikkunoihin katselemaan
alhaalla tapahtuvaa verinäytelmää.

Kolmasti osui vastustajan ase Carthorisiin, ja punainen hurme valui
pitkin hänen kasvojaan, sokaisten hänet ja värjäten hänen leveän
rintansa. Vapaalla kädellään hän pyyhki hyytyneen veren silmiltään,
hänen isänsä taisteluhymy levisi hänen huulilleen ja hän karkasi
ahdistajiensa kimppuun entistä raivokkaammin.

Hänen raskaan miekkansa yksi ainoa sivallus halkaisi toisen vihollisen
kallon, ja sitten peräytyi toinen kuoleman tieltä, kääntyi pakoon ja
juoksi takanaan olevaa palatsia kohti.

Carthoris ei astunut askeltakaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa.
Hänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin rangaistuksen, vaikkakin hyvin
ansaitun, antaminen oudoille miehille, jotka olivat pukeutuneet hänen
sukunsa varustuksiin, sillä hän oli huomannut, että näillä miehillä oli
hänen seurueensa jäsenten kantamat merkit.

Hän palasi viipymättä lentokoneensa luokse ja kohosi pian aukiolta
ilmaan tavoittamaan Thar Bania.

Pakoon lähtenyt punainen sotilas kääntyi palatsin ovella katsomaan
taakseen ja nähdessään, mitä Carthoris aikoi tehdä, sieppasi yhden
pyssyistä, jotka hän tovereineen oli jättänyt nojalleen seinää vasten
syöksyessään miekka kädessä estämään vankinsa ryöstämistä.

Harvat punaiset miehet ovat hyviä ampujia, sillä heidän mieliaseensa
on miekka. Kun dusarilainen niin ollen tähtäsi kohoavaa lentokonetta
ja painoi pyssynsä perässä olevaa nappulaa, niin hän saikin senvuoksi
kiittää enemmän sattumaa kuin taitoa laukauksensa osittaisesta
osumisesta.

Ammus raapaisi aluksen laitaa, luodin tumma vaippa murtui siksi paljon,
että päivänvalo sattui luodin kärjessä olevaan räjähdysainesäiliöön.
Kuului kova pamahdus. Carthoris tunsi aluksensa ilkeästi horjahtavan,
ja kone pysähtyi.

Lentokone oli jo ennättänyt saada siksi hyvän vauhdin, että se
kantautui kaupungin yli sen vierellä olevaa merenpohjaa kohti.

Aukiolla seisova punainen sotilas ampui vielä useita laukauksia, mutta
niistä ei yksikään sattunut. Sitten peitti korkea minaretti ajautuvan
maalin hänen näkyvistään.

Carthoris näki, kuinka vihreä sotilas kaukana vei Ptarthin Thuviaa
valtavalla thoatillaan. Hän pakeni Aaanthorista luoteista kohti, jolla
suunnalla oli punaisten ihmisten vähän tuntema, pieni, vuorinen maa.

Nyt kävi heliumilainen tarkastamaan aluksensa saamaa vammaa. Tarkkaan
tutkittuaan hän sai selville, että yksi kannatussäiliö oli saanut
vuodon, mutta itse kone oli vikaantumaton.

Ammuksen sirpale oli vahingoittanut erästä ohjausvipua niin pahoin,
ettei sitä käynyt korjaaminen muualla kuin työpajassa. Mutta
näperreltyään jonkun aikaa uutterasti Carthoris sai koneensa hiljaiseen
lentoon. Sen vauhti ei kuitenkaan läheskään vetänyt vertoja thoatin
nopealle juoksulle, joka kahdeksalla voimakkaalla jalallaan kiiti
kuivuneen meren keltaisen sammalen peittämällä pohjalla huimaavaa
kyytiä.

Heliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta
samalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia,
sillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin.

Mutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus
alkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa.
Kannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin
hän oli aluksi luullut.

Koko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja
epävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä
syvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes
hän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein
suoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa
olevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan.

Nyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään
ajautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin
auringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen
maanpintaa peittävälle sammalelle.

Kaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota
kohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet.
Itsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt
suuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin.

Koko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän
koittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston
etuvartijoina.

Hänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei
erottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi.
Mutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä
sotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn.

Merenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä,
joita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät
jalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta
kohosi merkkejä jättämättä ennalleen.

Mutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia
kivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden
tilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi
löytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan
suuntaan.

Mutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan
polun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta.

Päivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä
havaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien
satojen metrien päässä hänestä vasemmalla.

Carthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä
otusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita
harhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla.

Pedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan
jälkiä.

Carthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas
toivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota
hän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin
kärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä,
joita Carthoris etsi.

Nuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui
äkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen
tuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen.

Carthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi
äkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan.

Mies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin
vihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta
sille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon.

Hänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut
minkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison
ruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan
kymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa
korkuinen.

Kenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata
jäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa
saalista.

Varovasti, pitkä miekka paljaana kädessään Carthoris meni kivijärkäleen
nurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä
hämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut
kaksikymmentä banthia.

Hänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon
suu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen
synkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia
petoja eikä ainoastaan yksi?

Carthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana
ajatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän
siitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth
oli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään
onkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä
palvellessaan rakastamaansa naista.

Hän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän
varomattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie,
jota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui
läpitunkemattomaksi pimeydeksi.



VIIDES LUKU

Vaalea rotu


Yhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma,
että aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen
tunnelin suu.

Edestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja
äkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut
käytävään hänen perässään!

Hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei
voinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut
käden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät
varsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä.

Ei minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan
hiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa.

Aukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion
liepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin
kauan uhitellut hänen ponnistuksiaan.

Nyt oli lattia melkein vaakasuora, ja pian hän huomasi sen vähitellen
kohoavan.

Takaapäin tuleva peto saavutti häntä, pakottaen hänet vaarallisen
likelle etupuolella olevan pedon kintereille. Pian hänen olisi oteltava
toisen tai mahdollisesti molempien kanssa. Hän tarttui lujemmin
miekkansa kahvaan. Nyt kuului jo banthin hengitys takaapäin. Enää hän
ei voinut välttää taistelua paljoa kauempaa.

Jo paljoa ennen hän oli saanut varmuuden siitä, että tunneli vei
kallioiden alitse vuoriharjun toiselle puolelle, ja toivonut pääsevänsä
kuutamoiseen ulkoilmaan, ennenkuin hänen olisi pakko käydä kummankaan
hirviön kimppuun.

Aurinko oli juuri ollut laskemaisillaan hänen astuessaan tunneliin,
ja matkaa oli ollut siksi pitkältä, että hän tiesi ulkona jo olevan
pimeätä.

Hän vilkaisi taakseen. Pimeässä, kuten näytti tuskin kymmenen askelen
päässä hänestä, hehkui kaksi liekehtivää tulipistettä. Kun villit
silmät kohtasivat hänen katseensa, päästi peto hirvittävän ulvahduksen
ja hyökkäsi kohti.

Sillä miehellä, joka jää vastustamaan tällaisen villin, tavattoman ison
hirviön rajua hyökkäystä, odottamaan vapisematta kauheita torahampaita,
joiden ympärillä hän tiesi verenhimoisen, raivoisan vaahdon kiehuvan,
sillä miehellä täytyy olla teräshermot. Mutta Heliumin Carthorisin
hermot olivatkin teräksiset.

Hän voi ohjata säiläänsä eläimen silmien mukaan, ja hänen oikea
kätensä, yhtä vakavana kuin hänen suuren isänsä, suuntasi terävän
kärjen toiseen hehkuvaan ympyrään, samalla kun hän keveästi hypähti
sivulle.

Kiljaisten kamalasti tuskasta ja raivosta kiiti haavoittunut banth
hänen sivuitseen, iskien käpälillään ympärilleen. Sitten se kääntyi
ympäri uutta hyökkäystä varten, mutta talla kertaa Carthoris näki vain
yhden tulista kiukkua hehkuvan silmän vastassaan.

Taas sattui pureva kärki leimuavaan maaliinsa. Taaskin
kaikui kalliotunneli iskun saaneen pedon kamalasta, tyrmistyttävän
tuskaisesta, kimeästä, hirvittävän voimakkaasta kiljunnasta.

Mutta kun otus nyt uudelleen kääntyi karkaamaan miehen kimppuun,
ei tällä enää ollut mitään merkkiä, jonka mukaan hän olisi voinut
suunnata miekkansa. Hän kuuli pehmeiden käpälien sipsuttavan kivisellä
lattialla. Hän tiesi otuksen parhaillaan syöksyvän taaskin häntä
vastaan, mutta hän ei nähnyt mitään.

Mutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut
nähdä häntä.

Hän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen
eläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän
toivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi
ison ruhon alle.

Kaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa
aistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän
ei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth
erehtynyt arvioidessaan hyökkäystään.

Joka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen
sivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin
tavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista.

Myöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä
sykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu
valaisi.

Hänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät
mahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden
näkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa
peitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit
kukat lukemattomina läikkinä.

Molempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä,
omituisen tenhoisa ja lumoava.

Mutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan
maiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin,
joka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla.

Kookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään
ympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli
päättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia
ja peloittavan raivoisia karjahduksia.

Carthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli
sokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään
kiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija.

Ison marsilaisratsun selässä oli vieläkin satula, ja Carthorisista
tuntui epäilemättömältä, että se oli sama eläin, jolla vihreä sotilas,
Ptarthin Thuvian ryöstäjä, oli ratsastanut.

Mutta missä oli ratsastaja vankeineen? Heliumin prinssiä puistatti, kun
hän ajatteli sitä kohtaloa, johon he olivat todennäköisesti joutuneet.

Ihmisliha on Barsoomin leijonan himoruokaa, ja otuksen iso ruho
ja mahtavat jäntereet tarvitsevat kunnossa pysyäkseen tavattomia
lihamääriä.

Kahden ihmisen ruumiit olisivat vain kiihdyttäneet pedon ruokahalua,
ja Carthorisista tuntui liiankin otaksuttavalta, että se oli ahminut
vihreän sotilaan ja punaisen neidon. Se oli jättänyt thoatin valtavan
ruhon odottamaan nauttiakseen ensin juhla-ateriansa maukkaammat palat.

Nyt oli sokea banth, joka töytäili hurjasti edestakaisin ilman
päämäärää, joutunut toisen banthin surmaaman riistan kohdalle, ja
lievästi puhaltava tuuli kantoi verenhajun sen sieraimiin.

Enää eivät sen liikkeet olleet harhailevia. Häntä ojossa ja kita
kuohuen kuolaa se oikaisi suoraan kuin nuoli thoatin ruhoa ja voimakasta
raatelijaa kohti, joka seisoi etukäpälät riistan savenharmaalla
kyljellä valmiina puolustamaan saalistaan.

Tun hyökkäävä banth oli parinkymmenen askelen päässä kuolleesta
thoatista, päästi surmaaja kamalan mölyn ja sinkautti itsensä
voimakkaalla hypyllä eteenpäin tulokasta vastaan.

Nyt alkanut taistelu tuntui kauhealta sotaisesta barsoomilaisestakin.
Mielipuolinen raatelu, hirvittävä, korviahuumaava karjunta ja veren
peittämien petojen hillitön villeys pitivät häntä lumottuna, niin
ettei hän voinut liikahtaakaan, ja kun ottelu oli päättynyt ja
pedot, joiden päät ja lavat oli revitty siekaleiksi, viruivat maassa
jäykistyneet leuat yhä painuneina toistensa ruumiisiin, sai Carthoris
vain voimakkaasti ponnistamalla tahtoaan kiskaistuksi itsensä irti
lumouksesta.

Hän riensi kuolleen thoatin luokse etsimään jälkiä neidosta, jonka hän
pelkäsi saaneen osakseen thoatin kohtalon, mutta hän ei löytänyt mitään
sellaista, mikä olisi tukenut hänen aavistuksiaan.

Sydän hieman keveämpänä hän lähti tutkimaan laaksoa. Hänen ehdittyään
vain muutamia askelia osui hänen katseensa nurmikolla lojuvaan
jalokivistä säihkyvään koruun.

Hän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen
hiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki.

Mutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun
uhkeissa jalokivissä.

Carthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun
ne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen
mielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut
uskoa sellaista.

Oli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin
hirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi
lakannut olemasta.

Jo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa
yli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki,
kiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin
Thuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi.

Sitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin.

Jättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen
hyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti
kohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja
vaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät,
niin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja.

Hän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi
kuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa.

Näiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi
puiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton
aukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja
kirkasvärisine torneineen.

Kaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden
sotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin
huomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden
autio asutuskeskus.

Mutta mikä kaupunki se voi olla? Opiskellessaan hän oli saanut
tietää, että tässä vähän tutkitussa Barsoomin osassa oli vallassa
torkvasilainen vihreä heimo ja ettei tähän asti ainoankaan punaisen
ihmisen ollut onnistunut tunkeutua heidän alueensa sydämeen ja sitten
palata sivistyneeseen maailmaan.

Torkvasilaiset olivat valmistaneet tavattoman isoja tykkejä, joilla he
peloittavan tarkkoina tähtääjinä olivat saaneet torjutuksi punaisten
naapurikansojen harvat vakavat yritykset tutkia heidän maataan
taistelulaivastoillaan.

Carthoris uskoi varmasti olevansa Torkvasin alueella, mutta hän ei
ollut uneksinutkaan, että siellä oli niin suurenmoinen kaupunki,
eivätkä myöskään historioitsijat olleet edes vihjailleet sellaisen
olemassaoloon. Sillä torkvasilaisten tiedettiin asustavan Marsin
muiden vihreiden heimojen tavoin tällä kuolevalla taivaankappaleella
tavattavissa hyljätyissä kaupungeissa, eikä mikään vihreä heimo ollut
koskaan rakentanut edes yhtä ainoata rakennusta lukuunottamatta
matalaseinäisiä hautomalaitoksia, joissa heidän lapsensa kehittyvät
auringon lämmössä.

Kaupungin ympärillä oleva vihreiden sotilaiden leiri oli lähes puolen
kilometrin päässä kaupungin muurista. Sen ja kaupungin välillä ei
ollut minkäänlaisia rintavarustuksia eikä muunlaista suojaa pyssyjen
ja tykkien tulta vastaan, mutta nousevan auringon valossa saattoi
Carthoris nyt aivan selvästi erottaa, että korkean muurin harjalla ja
sen takana olevien rakennusten katoilla vilisi olentoja.

Hän oli varma siitä, että ne olivat hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka
ne olivatkin hänestä siksi kaukana, ettei hän voinut päättää, olivatko
ne punaista kansaa.

Melkein heti kun päivä oli koittanut, alkoivat vihreät sotilaat
ampua muurilla liikkuvia pieniä olentoja. Carthorisin hämmästykseksi
ei tuleen vastattu, mutta pian oli viimeinenkin näkyvissä ollut
kaupunkilainen piiloutunut turvaan vihreiden kaamean tarkoilta
laukauksilta, eikä muurien takana enää ollut ainoatakaan elonmerkkiä.

Silloin lähti Carthoris, pysytellen aukeamaa ympäröivien puiden
suojassa, kiertämään piirittäjien selkäpuolta, toivoen, vaikkakin
se tuntui mahdottomalta, näkevänsä jossakin Ptarthin Thuvian, sillä
vieläkään hän ei voinut uskoa neitoa kuolleeksi.

Oli suorastaan ihme, ettei häntä huomattu, sillä sotilaita ratsasti
yhtenään leirin ja metsän väliä edestakaisin. Päivä kului pitkälle, ja
yhä hän jatkoi turhalta näyttävää etsintäänsä. Illan suussa hän joutui
kaupungin puolen muurissa olevan jykevän portin kohdalle.

Tänne näyttivät hyökkääjät keskittäneen päävoimansa. Sinne oli
rakennettu iso lava, jolla Carthoris näki kyyröttävän kookkaan vihreän
sotilaan, ympärillään toisia heimolaisiaan.

Tämä mies oli varmaankin kuuluisa Hortan Gur, Torkvasin jeddak, Marsin
lounaisosien vanha, raju ihmissusi, sillä väliaikaisissa leireissä ja
marsseilla ollessaan rakentavat Barsoomin vihreät heimot lavoja vain
jeddakeja varten..

Seisoessaan tarkastelemassa heliumilainen näki erään vihreän sotilaan
raivaavan itselleen tietä koroketta kohti. Hän raahasi mukanaan vankia,
ja kun ympärillä seisovat siirtyivät syrjään antaakseen heille tietä,
näki Carthoris vilahdukselta vangin.

Hänen sydämensä sykähti riemusta. Ptarthin Thuvia oli vielä elossa!

Vain vaivoin sai Carthoris hillityksi voimakkaan halunsa rientää
Ptarthin prinsessan rinnalle. Mutta lopulta pääsi kuitenkin maltillinen
harkinta voitolle, sillä kun ylivoima oli niin rusentava, tiesi hän
hyökkäyksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän hyödyttömästi
tuhoaisi kaikki mahdollisuudet neidon auttamiseksi vastaisuudessa.

Hän näki, että Thuvia kiskottiin korokkeen juurelle ja että Hortan
Gur puhutteli neitoa. Hän ei erottanut hirviön sanoja eikä Thuvian
vastausta; mutta se oli varmankin ärsyttänyt vihreätä kuvatusta, sillä
tämä syöksähti eteenpäin vankia kohti ja iski häntä raa’asti kasvoihin
metallirenkaisella käsivarrellaan.

Silloin valtasi raivo John Carterin, jeddakien jeddakin Barsoomin
sotavaltiaan pojan. Vanhastaan tuttu veripunainen utu, jonka läpi hänen
isänsä silmät olivat katselleet lukemattomia vihollisia, kohosi hänen
katseittensa eteen.

Hänen Maan olojen mukaiset lihaksensa, jotka vikkelästi noudattivat
hänen tahtonsa määräyksiä, kiidättivät häntä pitkin harppauksin
vihreätä hirviötä kohti, joka oli lyönyt hänen rakastamaansa naista.

Torkvasilaiset eivät katselleet metsään päin. Kaikkien silmät olivat
kiintyneet neitoon ja jeddakiin, ja raikuva hyväksymisnauru kajahti,
kun vihreä hallitsija oli niin nerokkaan sukkelasti vastannut vankinsa
vapausvaatimukseen.

Kun Carthoris oli päässyt noin puolitiehen metsänreunasta vihreiden
sotilaiden luokse, sekaantui leikkiin uusi tekijä, joka yhä suuremmassa
määrin ohjasi viimeksimainittujen huomion poispäin hänestä.

Erääseen piiritetyn kaupungin korkeaan torniin ilmestyi mies. Hänen
ylöspäin kääntyneestä suustaan lähti sarja peloittavia huutoja, jotka
kaamean kimeinä kiirivät yli kaupungin muurien ja piirittäjien päiden
yli laakson kaukaisimpiin sopukkoihin saakka.

Kerran, kahdesti, kolmasti kajahti tämä hirvittävä ääni kuuntelevien
vihreiden miesten korvissa, ja sitten kuului kaukaa, hyvin kaukaa
tuuheiden puiden ylitse vastaushuuto selvänä ja terävänä.

Se oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia
kiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä.

Vihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät
tietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat.
Mutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa.

Sitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan
vastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky,
mitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei
ollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien,
soikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän
ehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa
ja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat
Barsoomin rajuja leijonia.

Samassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän
karkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia,
jonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John
Carterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa
isää.

Tuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat
samanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja
nopeus!

Kaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita
hyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät
villejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien
vihollisten kurkkuun.

Thar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas
olivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan
hän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan
piiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia.

Carthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että
päästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän
oli antanut neidolle.

Surmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän
toverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui
päästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa
selkään.

Vihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista
heidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin
villeihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän
paljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa.

Korokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi
sitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen
ja tavoittaen vastustajaa miekallaan.

Kun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä
karjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään
hoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden
ryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat
olettaneet.

Jäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa
häntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista,
ja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä
jousimiehiä vastaan.

Muut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian ja
Carthorisin kahden kesken korokkeelle.

Heidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset
sotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset
lyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan
käsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan
päästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin
vihreiden miesten raadiumammukset.

Mutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän
toverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat
molemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia
hyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita
thoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki
vastustajansa hämmennyksiin.

Kaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti
kun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan
parikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin
isosta portista.

Banthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen,
että torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia
olivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä.

Kummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat
eivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen,
joten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta
lukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia,
jotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien
ruumiiden keskellä.

Carthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut
se seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan
tehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei
missään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta
kaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin.

Äkillinen kuolema näkyi olevan seurauksena jousimiesten nuolen
vähäisimmästäkin raapaisusta, ja näytti siltä, ettei heistä kukaan
kertaakaan ampunut harhaan. Vain yksi selitys oli mahdollinen: nuolien
kärjet oli kastettu myrkkyyn.

Pian häipyi ottelun melu kauaksi metsään. Aukeamalla vallitsi
hiljaisuus, jonka keskeyttivät vain ahmivien banthien murahdukset.
Carthoris kääntyi Ptarthin Thuviaan. Siihen mennessä ei heistä
kumpikaan ollut virkkanut mitään.

"Missä olemme, Thuvia?" kysyi hän.

Neito katsahti häneen kysyvästi. Pelkästään hänen saapumisensa näytti
osoittavan, että Carthoris oli syypää ja tietoinen hänen ryöstöstään.
Kuinka hän muuten olisi voinut tuntea häntä kuljettaneen lentokoneen
määräpaikan!

"Kuka tietää sen paremmin kuin Heliumin prinssi?" kysyi Thuvia
vuorostaan. "Eikö hän ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostaan?"

"Aaanthorista olen saapunut vapaasta tahdostani sen vihreän miehen
jäljessä, joka ryösti sinut, Thuvia", vastasi Carthoris; "mutta
lähdettyäni Heliumista aina siihen hetkeen saakka, jolloin heräsin
Aaanthorin kohdalla, luulin olevani matkalla Ptarthiin.

"Oli viitattu, että minä olin syypää sinun ryöstöösi ja tietoinen
siitä", selitti hän koruttomasti, "ja halusin rientää jeddakin, isäsi
luokse saadakseni hänet uskomaan, että se syytös oli väärä, ja
tarjotakseni apuani sinua etsittäessä. Ennenkuin lähdin Heliumista, on
joku peukaloinut kompassiani, niin että se ohjasi minut Aaanthoriin
Ptarthin sijasta. Siinä kaikki. Uskothan minua?"

"Entä ne sotilaat, jotka ryöstivät minut puistosta!" huudahti neito.
"Aaanthoriin saavuttuamme heillä oli Heliumin prinssin merkit. Kun
he minut vangitsivat, olivat he puettuja dusarilaisten tamineihin.
Vain yksi selitys näytti mahdolliselta. Ken lieneekään ollut se, joka
uskalsi tehdä tämän törkeän väkivaltaisen teon, hän tahtoi työntää
syyn toisen niskoille, jos hänet saataisiin kiinni itse teossa; mutta
turvallisessa paikassa Ptarthin valtakunnan ulkopuolella hän arveli
voivansa antaa kätyreittensä pukeutua jälleen omiin varustuksiinsa."

"Luuletko, että minä olen tämän toimeenpanija, Thuvia?" kysyi
nuorukainen.

"Oi, Carthoris", vastasi neito, "en tahtonut sitä uskoa; mutta kun
kaikki viittasi sinuun — sittenkään en tahtonut sitä uskoa."

"Minä sitä en tehnyt", vakuutti Carthoris. "Mutta tahdon olla sinulle
perinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon
kuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin
kuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta
teosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin
kuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa
sinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan
osoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä.

"Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin
täällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä,
jolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen
vallassa." Hän lopetti puheensa melkein katkerasti.

Ptarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi
ja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen
vallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa
avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti.

Mutta sitten hän voitti tunteensa.

"Heliumin prinssin vastaisten tekojen", lausui hän kylmästi, "on
osoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet
kunnialliset."

Carthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys
hänen rehellisyydestään.

Hän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa
voisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla
ainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen.
Mutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen.

Heliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja
nuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt
vuorostaan loukkautua.

Luonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan
tämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut,
hän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin
olisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään.
Heliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät
tökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan
asukkaan verestä.

Kuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli
vain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää
tuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä,
ulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri
rakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän
uskoi neidon rakastavan tätä toista!

Hän palasi alkuperäiseen kysymykseensä.

"Missä olemme? Minä en sitä tiedä."

"En myöskään minä", vastasi neito. "Ryöstäjäni puhuivat keskenään
Aaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki,
johon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka.
Mutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta."

"Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä
haluamme", sanoi Carthoris. "Toivokaamme, että he kohtelevat
meitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein
vanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen
kaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia,
vaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta
säilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen
aikakausien taakse?"

Thuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa
ajavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului
banthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia.

"Ihme, etteivät he jo palaa", huomautti neito.

"Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan
takaisin kaupunkiin", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa
kummastellen. "Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko
heidät jo korjattu pois?"

He kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa
kenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta.

Siellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan.

Carthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti
sormellaan kenttää.

"Missä he ovat?" hän kuiskasi. "Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen
ja haavoittuneilleen?"



KUUDES LUKU

Lotharin jeddak


Neito ei näyttänyt uskovan silmiään.

"Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain
muutamia minuutteja sitten."

"Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden
sotilaiden ruumiit."

"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän
puhellessamme", sanoi neito.

"Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä
tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut
tuntikausia. Tämä on kaameaa."

"Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän
vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä
eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin
ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä,
onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat
haihtuvat ilmaan."

"Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi
käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä
voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä
ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.

"Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun
viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää
niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa."

"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen
neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa."

Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin
saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien
ympäröimää kaupunkia kohti.

He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan
sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti
peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä
muuta otusta sen esimerkkiä.

Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean
silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla,
ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa
Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen
innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei
sekaannu kerskailua.

"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle,
etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli
reippaasti lähintä otusta kohti.

Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän
teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja
matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.

Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät
kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän
seisoi paikallaan niitä odottaen.

Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten
isäntä niskuroivalle koiralle.

Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä
neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli
kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.

Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään
miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.

"Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris.

"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa
Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut
selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu,
että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg
heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot
otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet
minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne
tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin
uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä."

Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot
keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden
keskitse kaupunkia kohti.

Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten
ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.

Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa
ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään
kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.

Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten
kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin
olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön
käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?

Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan
edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla
näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen
rauhallista.

Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin
sileän muurin takaa.

Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään
tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta
ei nähnyt mitään.

Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän
katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja
ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän
käteen.

Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto
vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian
ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei
vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä:
niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden
lumoissa.

He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen
rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen
arvioimattomasta iästä.

Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista
rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi,
että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin
sovitettuun syvennykseen.

Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista
ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat
tämänkaltaisia portteja.

Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki
saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat
molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan
ylitse.

Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin
virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja
älykkäät.

Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta
se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.

"Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä
Lotharin portin edustalla?"

"Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessa
Thuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen
Heliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva
prinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah
Thorisin poika."

"Ptarth?" toisti mies. "Helium?" Hän pudisti päätään. "En ole
koskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt,
että Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä
sijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme
emme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin."

Carthoris osoitti koillista kohti.

"Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth", hän selitti. "Helium on yli
kahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on
yhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen."

 [Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin
 jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä.
 Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus-
 y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat
 helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä,
 joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista
 tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä:

 10 sofadia = 1 ad

 200 adia = 1 haad

 100 haadia = 1 karad

 360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta.

 Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli
 noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin
 tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.]


Mies pudisti uudelleen päätään.

"En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei
saata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat
kukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin
kaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia,
vaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät.
En voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä
orjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan
ulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät
perin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa."

Carthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain
suhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä
syystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista
rotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään
muuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita,
joissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja.

Pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat
kaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille
varattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin
kaupunkiin.

Kaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta.
Muurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut
hyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat
usein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin
levyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla
kultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän
unohdetun kansan historiasta.

Mies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla
heitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He
olivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia.

Heidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin
vihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät
virkkaneet heille sanaakaan.

Carthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että
vaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma
verenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan
aseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään.

Hän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet
mukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen
ponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman
turvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan.

Mies hymyili.

"Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi
pariakymmentä pyhää banthiamme", hän vastasi.

"Entä sotilaat — jousimiehet!" huudahti Carthoris. "Me näimme heitä
lähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine
bantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle."

Mies hymyili edelleen tietävänä.

"Katsos tuonne!" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti.

Carthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät
suuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti
auringonpaisteisella kadulla.

"Ah!" pääsi Thuvialta. "He ovat palanneet jostakin toisesta portista
tai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja."

Taaskin mies hymyili salaperäistä hymyään.

"Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä", hän huomautti. "Katsokaapa!"

Sekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen
päin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää
joukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä
leveä katu oli yhtä autio kuin hauta.

"Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?" kuiskasi
Carthoris. "Olivatko hekin vain kuviteltuja?"

Mies nyökkäsi päätään.

"Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita", intti Thuvia.

"Menkäämme Tarion luokse", lausui lotharilainen. "Hän selittää teille
kaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua
liikaa."

"Kuka on Tario?" kysyi Carthoris.

"Lotharin jeddak", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle
leveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet
harhanäkyarmeijan marssivan.

Puoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat
uhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt.
Ihmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka
autiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti.

Vihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän
suurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja
ihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta
toimeliaisuudesta.

Ei ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla,
eikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään
siitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien
palatsien alueella.

"Kas tässä", selitti opas, "on Tarion palatsi."

Hänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan
palatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi
toistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla
seisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan
kujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja
sotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä
tehtäviä.

Minkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia
armeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli
ilmeisesti huomannut muutoksen.

Vavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista.

"Mitä arvelet tästä?" hän kuiskasi. "Se tuntuu hyvin kaamealta."

"En osaa sitä selittää", vastasi Carthoris, "jollemme sitten ole aivan
sekaisin."

Carthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi.

"Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan",
sanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. "Mitäs nämä ovat?"

"Kysy Tariolta!" torjui mies. "Pian olemme hänen puheillaan."

Ennen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä
olevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies.

Kolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista
silmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi,
kuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen
esimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi
käsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti,
heiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten
olette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä.

Thuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää
pystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili
hänen huulillaan.

Korokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris
katsoi suoraan hänen silmiinsä.

"Keitä ovat nämä, Jav?" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan
lattialla.

"Oi, Tario, ylevin jeddak", vastasi Jav, "nämä ovat muukalaisia, jotka
Torkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa
vihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin
ulkopuolella olevista kaupungeista."

"Ylös, Jav", komensi Tario, "ja kysy heiltä, miksi he eivät osoita
Tariolle arvon mukaista kunnioitusta!"

Jav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät
pystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti.

"Vintiöt!" hän kiljaisi. "Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen
jeddakin edessä!"



SEITSEMÄS LUKU

Jousimies-aaveet


Kun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa
kahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun
ottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin,
väistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu
olevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä.

Mistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat
ällistyneen näköisiä.

Nyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet
vetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin.

Tario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki
täydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana.

"Seis!" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla
hetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa.

Kun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa
kärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä
ja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä
selkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen
vastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä!

"On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia", virkkoi Tario Javille.
"Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä,
ennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin."

Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään
Thuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet
pikemminkin tehostivat kuin salasivat.

"Keitä olette te", hän tiedusti, "jotka ette tunne viimeisen jeddakin
hovissa noudatettavia tapoja."

"Minä olen Heliumin prinssi Carthoris", vastasi heliumilainen. "Ja
tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät
ihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun
ensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen
jäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään
valtaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin
tytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?"

Tario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan.

"Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario", hän lausui. "Ei
ole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin
arvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on
punainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi
on nainen."

Hän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen
syyttävästi sormensa Carthorisia kohti.

"Olet valhekuva!" hän kiljaisi. "Olette molemmat valhekuvia,
ja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman
jeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on
kärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä,
Jav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi
hyväluontoisuudesta.

"Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat
valhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä
on enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!"

Carthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen
hallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin
prinssiin päin.

"Tule!" sanoi hän.

"Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!" kivahti Carthoris.

Jav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten:

"Seuraa minua — Tario ei voi tuottaa hänelle muuta pahaa kuin kuoleman;
ja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko
minua!"

Carthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä
sävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin
ensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää
poistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä.

Vastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen
häneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen.

Silloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa.

"Tule!" hän kuiskasi. "Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja
tällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton
teräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!"

Carthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat
poistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan.

"Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa", huomautti hän, "niin miksi
minun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?"

"Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?" kysyi Jav.

Carthoris nyökkäsi päätään.

"Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai
kostamismahdollisuutta."

Heidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin
lukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli
lepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan.

Useita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myös
Carthoris nyt käsitti olevansa.

"Minä melkein uskon, että olet todellinen olento", virkahti Jav vihdoin.

Carthoris purskahti nauramaan.

"Luonnollisestikin olen todellinen", hän sanoi. "Mistä syystä olet sitä
epäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?"

"Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä", vastasi Jav, "ja
kuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia."

Carthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka
kerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan
häviäviä sotilaita.

"Mitä he sitten ovat?" tiedusti hän.

"Etkö todellakaan sitä tiedä?" kysyi Jav.

Carthoris pudisti päätään.

"Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet
kotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta
taivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole
jousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he
rajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?"

"Meillä on sotilaita", Vastasi Carthoris. "Me punaisen rodun miehet
olemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa
sellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse."

"Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!" huudahti Jav
epäuskoisesti.

"Juuri niin", myönsi Carthoris. "Entä miten menettelevät lotharilaiset?"

"Sen olet nähnyt", vastasi toinen. "Me lähetämme kentälle kuolemattomat
jousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa
vain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse
asiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme
lähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan
vihollistemme sielunsilmien eteen.

"He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät
pienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he
kuolevat — surmattuina suggestionin voimalla."

"Entä sitten kaatuneet jousimiehet?" intti Carthoris. "Sanot heitä
kuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin
taistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?"

"Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta",
vastasi Jav. "Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon,
jotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa
olekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta.

"Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin
he eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina,
sillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni
voittaisi — niin käy aina."

"Entä banthit?" tiedusti Carthoris. "Olivatko nekin vain
mielikuvituksen luomia olentoja?"

"Jotkut niistä olivat todellisia", selitti Jav. "Ne, jotka seurasivat
jousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne,
samoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä
katoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti
torjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti
suorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita.
Sitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on
eetterealisti.

"Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että
kaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa,
paitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä
henkisyytenä, johon ei voi kajota.

"Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella,
ettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista,
ja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja
tarvittaisi."

"Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?" kysyi Carthoris.

"Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa
tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario
on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa
mielikuvituksessa.

"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki
eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät,
että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta
surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää,
että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella
olemassa."

"Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä,
olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa."

"Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja
tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua
pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli
Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt
huonetta.

"Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin.
Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä."

"Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä
ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu
tyhjästä ilmasta."

Jav näytti loukkaantuneelta.

"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän
selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella
ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian
varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin
tulla toimeen."

"Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris.

"Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen
realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa
eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta
kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä
meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.

"Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan
määrättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti
on kuluneiden kudoksien uusiintuminen.

"Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta
selitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että
ainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen
aineettomasta sisällöstä.

"Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että
hengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka
se ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on
vielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme
fyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki
elimemme toimivat niille määrätyllä tavalla.

"Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla
siten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä.
Kaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet
aineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla?
Kemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen
suggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin."

Carthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän
vei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen
makuaistinsakin pettyi.

Jav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi.

"Eikö se ole täysin tyydyttävää?" kysyi lotharilainen.

"Kyllä minun täytyy myöntää, että se on", vastasi Carthoris. "Mutta
sanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa
tarpeettomana, elävät."

Jav raapaisi päätään.

"Sitä kysymystä pohdimme usein", hän vastasi. "Se on mielestämme varmin
todistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu
kuin Komal voisi sen tietää?"

"Kuka on Komal?" tiedusti Carthoris. "Kuulin jeddakinne mainitsevan
hänet."

Jav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti
ympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään.

"Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä
täytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan
ainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi
sitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut
olemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?"

"Koetan", vastasi Carthoris kuivasti.

"Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta", jatkoi Jav. "Komal on
kaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö.
Hän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se on
Tarion työtä.

"Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on
pysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia
Komalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän
syö torkvasilaisia hyvin mielellään."

"Onko Komal ihminen?" kysäisi Carthoris.

"Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin", vastasi Jav. "En osaa selittää
sitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu.
Kaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat
mielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista.

"Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi
olemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten
säteilemästä."

"Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?" huudahti
Carthoris.

"Naisia!" torjui Jav. "Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset
lotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin,
ollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita
meriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät
meidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin
valloittamattomaan linnoitukseen.

"Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui
Lothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut
ainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki.

"Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään
sukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on
kaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme
täydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa
opittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila.

"Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa
mielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen
tarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille,
että he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle
laaksoon tuovalle pienelle aukolle.

"Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan.
Tarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla
jousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli
sakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista.

"Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia
— he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse,
nousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita
muurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin
rusentaakseen meidät.

"Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me
annoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen
herjauksia ja uhkauksia vihollisille.

"Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko
valtavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin
meistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen
sielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista.

"Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne
tähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään
kaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että
niiden kärjet upposivat heidän sydämeensä.

"Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini
näkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että
torkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän.

"Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä,
mutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia
oloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä
jousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi
yli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka
asianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme.

"Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat
ampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan
elämän kaupungin sisällä surkeaksi.

"Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään
porteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se
sujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet
ahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama."

"Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?" huomautti
Carthoris kysyvästi. "Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies
kansasi neuvotteluissa."

"Niin olenkin", vastasi Jav ylpeästi. "Olen Tarion lähin mies."

"No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi
valtaistuinta?"

"Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan.
Hän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin
ruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa."

Carthoris hypähti äkkiä pöydästä.

"Jav!" hän huudahti. "Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut
vatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään
ole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino
toimittaaksemme hänelle ravintoa!"

Lotharilainen pudisti päätään.

"Tario ei sitä sallisi", hän virkkoi. "Hän tahtoo epäilemättä tehdä
neidosta eetterealistin."

"Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen", intti Carthoris. "Sanoit
äsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen
olla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään
voidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä."

"Tario tekee kuten tahtoo", kiisti Jav. "Hän lähetti sinut tiehesi,
etkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut."

"Mutta minä menen odottamatta noutamista."

"Älä unohda jousimiehiä", varoitti Jav.

"En unohdakaan niitä", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään
siitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli
luiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin
kuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo.

Carthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien
häneltä tien.

"Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies", hän sanoi, "mutta muista,
että Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!"

Carthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa
heikosti naisen avunhuuto.

Kättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja
syöksyi miekka kädessä käytävään.



KAHDEKSAS LUKU

Tuomiosali


Kun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen
hänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon
tunne.

Upeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus
ilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman,
että huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin
se oli ääriään myöten täynnä väkeä.

Mutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut
jälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja
loikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä
kuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä.

Javin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa
tarkasti. Sitten hän alkoi puhua.

"Tule lähemmäksi!" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi
hän: "Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa
naisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten
kanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko?
Ei, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu
kuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen.
Hän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän,
käskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani."

Harmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti
päänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn.

"En ymmärrä vähääkään loruiluasi" hän huudahti. "Olen Thuvia, Ptarthin
prinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen
miehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne,
josta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet.

"Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät
ole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta
olisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni
sinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —" Hän täydensi ajatuksensa
kohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti.

Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat
lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet
puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.

Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen
sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin
hämmästyttävämpää ja tärkeämpää.

Hitaasti Tario nousi seisomaan.

"Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olet _todellinen!!
Todellinen_ nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen
tuote!"

Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.

"Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen
uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa
silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä
puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva."

Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei
kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen
liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten
hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan
suoraan neidon aivoihin.

Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta
jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen
sijan hänen sydämessään.

Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu
ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi
häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi
omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.

Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi
katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin.
Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen
sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.

Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen
huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut
Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän
lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä
selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän
oli rakastanut häntä aina.

Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa
tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin
hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta
huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka
tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’

Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä
Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut
korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin
ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta
tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.

Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta.
Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä
kaikki kauan haudattuina olleet intohimot.

Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian
kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen
huuliaan kasvojaan kohti.

"Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä
sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin
viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!"

Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.

"Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan
apua!"

Tario nauroi hänelle vasten kasvoja.

"Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on
ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta
saapua Tarion luokse?"

"On yksi", vastasi neito, "joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka
uskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa
sinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!"

"Kuka? Javko?" uteli Tario.

"Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas", vastasi
Thuvia, "vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris."

Mies nauroi taaskin.

"Unohdat jousimiehet", hän muistutti, "mitä voisi punainen sotilaasi
pelottomia legiooniani vastaan?"

Uudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä
lepovuodettaan kohti.

"Jollet tahdo olla kuningattareni", hän puhisi, "niin sinun on oltava
orjani."

"En kumpikaan!" huudahti Thuvia.

Samalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea
kätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui
taaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone
täyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana
marmorilattialle.

Hänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan
nuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin
tiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan.

Sitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli
lävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen,
mikä hänen teloittajiaan pidätti.

Huone oli tyhjä. Siellä oli vain hän itse ja Lotharin jeddakin
liikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta
oli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli
tajuttomana.

Thuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet
lähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä?

Hetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen
sotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta
nyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt,
he olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin,
jättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli
iskenyt pitkän, terävän aseensa.

Neito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä
jousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien.....

Korokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen
verhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli
samassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä.

Voi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon
takana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se
oli liian myöhäistä, hänet oli huomattu.

Melkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja
leveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä
pitkä miekka paljaana kädessä.

Päiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli
luullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen,
jolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut
nuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset
paitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat
hämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa.

Hän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan.
Mutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen
hänet itseään vaiko toista varten.

Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin
jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen
ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus
ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.

Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion
vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa
oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät
kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut
uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään
vilpillisyyden hiventä.

Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut
kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi
kiitämästä Carthorisia vastaan.

Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että
hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa
liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä
väärin.

Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi
selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla
— neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.

"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän.

Neito näytti hänelle veristä tikariaan.

"Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa."

Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.

"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän
saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista,
ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa."

Varman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi
virginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän
tarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa
ovea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät
jeddakin puheille.

He olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin
mies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä.

Miekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen
kookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi.

"Tule, Lotharin Jav!" hän huudahti. "Saakaamme ratkaisu heti, sillä
vain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian
kanssa!" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi
hän. "Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani,
kunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!"

"Olet surmannut Tarion!" kirkaisi Jav välittämättä toisen
taisteluhaasteesta. "Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä
lattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli
sittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli
eetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin
kenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja
monia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että
toinen on väärässä!

"Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee
Jav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!"

Hänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti
istumaan.

"Petturi! Salamurhaaja!" hän kirkui. "Kadar! Kadar!" Tämä
barsoomilainen sana merkitsee vahtia.

Jav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota
kohti.

"01, jeddakini, jeddakini!" hän uikutti. "Javilla ei ole tässä osuutta.
Jav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden
sinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa
poistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin
jeddak!"

"Suusi kiinni, konna!" karjui Tario. "Kuulin sanasi: 'Joka tapauksessa
hän on kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen.
Nyt tulee Javista Lotharin jeddak.'

"Vihdoinkin sinä, petturi, olet joutunut satimeen. Omat sanasi ovat
langettaneet tuomiosi yhtä varmasti, kuin näiden punaisten lurjusten
teot ovat ratkaisseet heidän kohtalonsa — jollei —" Hän pysähtyi.
"Jollei nainen —"

Edemmäksi hän ei päässytkään. Carthoris arvasi, mitä hän aikoi sanoa,
ja ennenkuin Tario sai lausutuksi ajatustaan, oli heliumilainen
hypähtänyt eteenpäin ja iskenyt miestä kämmenellään vasten suuta.

Tario kiehui raivosta nöyryytettynä.

"Ja jos vielä kerran loukkaat Ptarthin prinsessaa", varoitti
heliumilainen, "niin unohdan, ettei sinulla ole miekkaa, enkä kenties
kykenekään hillitsemään säilää liikuttavaa kättäni, jota kutkuttaa
päästä sinua kurittamaan."

Tario hoippui takaperin korokkeen takana olevaa pientä oviaukkoa kohti.
Hän koetti sanoa jotakin, mutta hänen kasvolihaksiansa tempoili niin
kamalasti, ettei hän saanut sanaa suustaan moniin minuutteihin. Vihdoin
hän kykeni puhumaan ymmärrettävästi.

"Kuole!" hän kiljui. "Kuole!" Sitten hän pyörähti ympäri oveen päin.

Jav syöksähti eteenpäin, kirkuen kauhusta.

"Armoa, Tario! Sääli minua! Muista, kuinka pitkiä aikoja olen
uskollisesti palvellut sinua! Muista, mitä kaikkea olen tehnyt Lotharin
hyväksi! Älä tuomitse minua nyt hirveään kuolemaan! Säästä minua!
Säästä!"

Mutta Tario vain nauroi pilkallisesti peräytyessään pientä ovea
peittäviä verhoja kohti.

Jav kääntyi Carthorisiin päin.

"Pysäytä hänet!" hän kiljaisi. "Pysäytä hänet! Jos henkesi on kallis,
niin älä päästä häntä tästä huoneesta!" Puhuessaan hän juoksi
tavoittamaan jeddakiaan.

Carthoris noudatti Javin esimerkkiä, mutta "Barsoomin viimeinen
jeddak" oli liian vikkelä. Ehtiessään verhon luo, jonka taakse hän oli
kadonnut, he tapasivat raskaan kivioven, joka katkaisi heiltä tien.

Jav vaipui lattialle kauhun lamauttamana.

"Ylös, mies!" huudahti Carthoris. "Vielä emme ole vainajia.
Rientäkäämme kadulle ja koettakaamme päästä pois kaupungista. Vielä
olemme elossa, ja niin kauan kuin elämme, on meidän koetettava ohjata
kohtaloamme. Mitäpä hyödyttää vaipua selkärangattomana lattialle? Ylös!
Ole mies!"

Jav vain pudisti päätään.

"Etkö kuullut hänen kutsuvan vahteja?" hän uikutti. "Oi jospa vain
olisimme saaneet estetyksi hänet livahtamasta tiehensä! Silloin olisi
vielä ollut toivoa. Mutta voi, hän oli liian ripeä tavoitettavaksi."

"No niin", keskeytti Carthoris hänet kärsimättömästi. "Mitäpä siitä,
vaikka hän kutsuikin vahteja? Tuskailuun on tarpeeksi aikaa sittenkin,
kun he ovat saapuneet. Tällä hetkellä en näe minkäänlaisia merkkejä
siitä, että he hätäilisivät liikoja totellakseen jeddakinsa kutsua."

Jav pudisti murheissaan päätään.

"Sinä et sitä käsitä", hän valitti. "Vahdit ovat jo tulleet — ja
menneet. He ovat tehneet tehtävänsä, ja me olemme hukassa. Katso ovia!"

Carthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia
ovia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä.

"Entä sitten?" kysyi Carthoris.

"Meitä odottaa kuolema", kuiskasi Jav heikosti.

Sen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin
lepovuoteen reunalla ja odotti.

Carthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään
antoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen
voisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa.

Tuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän
elävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään
merkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava.
Jännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa
hirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä
taholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti.
Mutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan
jännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista.

Ptarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui
turvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa
vasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan.
Hymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa.

"Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi",
hän huomautti nauraen. "Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava,
että he olivat vähällä onnistua minuun nähden."

Neito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi
kamala kirkaisu.

"Loppu lähestyy!" huusi Jav. "Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi,
Komal, ole armollinen!"

Thuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat
sen liikkuvan omituisesti.

Marmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti.
Aluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian
oli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti
notkistamalla toista polvea.

Jav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo
alkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät
sinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin
lattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi.

Yhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi
kiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta
alkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti.

Saadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan
zitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa
lattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä
kannattamaan.

Peloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen
poskensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon
kuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä
ja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi.

"Rohkeutta, prinsessani!" kuiskasi Carthoris.

Neito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan
ja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse
upposi syvälle hänen silmiinsä.

Sitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja
suistuivat aukkoon päin.

Javin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja
sitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella
lepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle.

Hetkisen he hengittivät vapaammin, mutta pian he huomaavat, että aukko
laajeni jatkuvasti. Lepovuode lipui alemmaksi. Jav alkoi taaskin
kiljua. Heidän ruumiissaan tuntui vihlaus, kun pohja petti heidän
allaan ja he putosivat pimeään syvyyteen tuntemattoman kuoleman kitaan.



YHDEKSÄS LUKU

Taistelu tasangolla


Suppilon pohjan ja sen allaolevan kammion lattian väliin matka ei
voinut olla suuri, sillä Tarion vihan kaikki kolme uhria tulivat maahan
vahingoittumattomina.

Carthoris, joka yhä puristi Thuviaa lujasti rintaansa vasten, putosi
kuten kissa jaloilleen, estäen tytön tärähtämästä. Tuskin olivat hänen
jalkansa koskettaneet kammion karkeaa lattiakivetystä, kun hänen
miekkansa jo välähti valmiina heti käytettäväksi. Mutta vaikkakin huone
oli valaistu, niin vihollisista ei siellä näkynyt merkkiäkään.

Carthoris katsahti Javiin päin. Mies oli liidunvalkea pelosta.

"Mikä kohtalo meitä odottaa?" kysyi heliumilainen. "Puhu, mies!
Heitä pelkosi siksi aikaa, että saat sen sanotuksi, niin että voin
valmistautua myymään omani ja Ptarthin prinsessan elämän niin kalliista
hinnasta kuin mahdollista."

"Komal!" sopersi Jav. "Me joudumme Komalin syötäviksi."

"Jumalolentonne?" kysäisi Carthoris.

Lotharilainen nyökkäsi päätään. Sitten hän osoitti matalaa oviaukkoa,
joka oli kammion toisessa päässä.

"Tuolta hän saapuu kimppuumme. Pane syrjään mitätön miekkasi! Se
vain raivostuttaa häntä vieläkin enemmän ja tekee kärsimyksemme
raskaammiksi."

Carthoris vain hymyili ja tarttui entistä lujemmin pitkän miekkansa
kahvaan.

Äkkiä Jav päästi kauhun ulinan, samalla osoittaen ovea.

"Hän on tullut", uikutti hän.

Carthoris ja Thuvia katsahtivat lotharilaisen osoittamaan suuntaan,
odottaen näkevänsä jonkun oudon ja pelottavan ihmisenmuotoisen
olennon. Mutta hämmästyksekseen he näkivät ison banthin leveän pään ja
tuuheakarjaisen niskan, kookkaimman pedon, mitä kumpikaan heistä oli
milloinkaan tavannut.

Valtava otus asteli huoneeseen hitaasti ja arvokkaasti. Jav oli
vaipunut lattialle ja kiemurteli ruumistaan samaan orjamaiseen tapaan
kuin esiintyessään Tarion edessä. Hän puheli hurjalle pedolle kuin
olisi, puhunut inhimilliselle olennolle, rukoillen siltä armoa.

Carthoris sijoittui miekka kädessä Thuvian ja banthin väliin valmiina
ottelemaan pedon kanssa. Thuvia kääntyi Javiin päin.

"Onko tämä Komal, jumalanne?" hän kysyi.

Jav nyökkäsi päätään myöntäen. Neito hymyili, pujahti Carthorisin
sivuitse ja astui reippaasti murahtelevaa raatelijaa vastaan.

Hän puheli sille hiljaa, mutta päättävästi samoin kuin oli puhutellut
Kultaisten kallioiden bantheja ja niitä, jotka Lotharin edustalla
puhdistivat taistelukenttää.

Peto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui
neidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin.

"Se on vain banth", hän sanoi. "Meidän ei tarvitse pelätä sitä
ensinkään."

Carthoris hymyili.

"En pelännytkään sitä", hän vastasi, "sillä minäkin pidän sitä pelkkänä
banthina, ja minulla on pitkä miekkani."

Jav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa,
joka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen
kellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä
kuonoansa neidon kylkeä vasten.

"Tämä siis on jumalanne!" pilaili Thuvia.

Jav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata
Komalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka
tiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin,
ennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi.

"Niin", sanoi hän, "tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on
Tarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on
ruokittava."

"Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?" tiedusti Carthoris.

Jav kohautti olkapäitään.

"En tiedä", hän vastasi. "En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole
välittänytkään tulla tänne."

"Tulkaa!" kehoitti Thuvia. "Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy
päästä pois."

Kolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän
kuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli
matala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi.

Heidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he
tulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä.

"Täällä Komalia ruokitaan julkisesti", selitti Jav. "Jos Tario olisi
uskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän
pelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän
syöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin
molemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo
päästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat
koettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin
epäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan."

Toisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta
ylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen
toisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki
viereiseen puistoon.

Matkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään
saapunut kyselemään heiltä mitään.

"Missä on hoviväki — jeddakin seurue?" kysyi Carthoris. "Myöskään
niillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään
inhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan
väestöön."

Jav huokaisi.

"Onneton Lothar!" hän valitti. "Se on todellakin aaveiden kaupunki. —
Meitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli
miljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme
luomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan,
mutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä
tungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja
lapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa;
mutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä... Mutta miksipä en?"
haaveili hän. "Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut
pahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin?

"Pysähtykää, ystävät!" sanoi hän. "Haluatteko nähdä Lotharin täydessä
loistossaan?"

Carthoris ja Thuvia nyökkäsivät päätään myöntymyksen merkiksi,
enemmän kohteliaisuudesta kuin siitä syystä, että olisivat täydelleen
käsittäneet hänen muminansa merkityksen.

Jav silmäili heitä hetkisen läpitunkevasti. Sitten hän heilautti
kättään huudahtaen: "Katsokaa!"

Heidän katsettaan kohdannut näky oli suurenmoinen. Samoilla paikoilla,
missä äskettäin oli ollut vain autio katukiveys ja tulipunaisia
nurmikkoja, kolkkoja ikkunoita ja käyttämättömiä ovia, vilisi nyt
lukematon joukko onnellisia, iloisia ihmisiä.

"Se on menneisyyttä", virkkoi Jav hiljaa. "He eivät näe meitä — he
elävät vain entisaikojen Lotharin vanhaa, kuollutta menneisyyttä —
muinaisen, kuolleen ja kukistetun Lotharin, joka sijaitsi Throxuksen,
viidestä valtamerestämme suurimman, rannalla.

"Näettekö noita siromuotoisia, komearyhtisiä miehiä, jotka sulavasti
liikkuvat leveällä kadulla? Näettekö, kuinka nuoret neidot ja
naiset hymyilevät heille? Näettekö, kuinka miehet tervehtivät heitä
herttaisesti ja kunnioittavasti? He ovat merenkulkijoita, jotka tulevat
kaupungin reunalla olevassa satamassa keinuvista laivoistaan.

"Uljaita miehiä, he — mutta voi, Lotharin maine on häipynyt! Katsokaa
heidän aseitaan. Vain heillä oli aseet, sillä he risteilivät viidellä
valtamerellä ja joutuivat outoihin seutuihin, joissa vaarat heitä
väijyivät. Kun he kuolivat, kuoli myöskin lotharilaisten sotainen
henki, ja ajan vieriessä jäi jäljelle vain selkärangattomien raukkojen
rotu.

"Me inhosimme sotaa emmekä senvuoksi antaneet nuorisollemme sotaista
koulutusta. Siitä oli seurauksena tuhomme, sillä kun meret kuivuivat
ja vihreät heimot kävivät kimppuumme, emme kyenneet muuhun kuin
pakenemaan. Mutta me muistimme jousimiehemme, jotka kyntivät meriä
maineemme päivinä — heidän muistonsa me lähetämme vihollisiamme
vastaan."

Kun Jav herkesi puhelemasta, katosi näky, ja kolmikko lähti uudelleen
jatkamaan matkaansa autioita katuja myöten kaukaiselle portille.

Kahdesti he näkivät lihaa ja verta olevia lotharilaisia. Huomatessaan
heidät ja ison banthin, jonka he varmastikin tunsivat Komaliksi,
asukkaat pyörsivät pakoon.

"He vievät paostamme sanoman Tariolle", tuskaili Jav, "ja pian hän
lähettää jousimiehensä kimppuumme. Toivottavasti on teoriamme oikea ja
heidän nuolensa tehottomia, kun tiedämme, etteivät ne ole todellisia.
Muuten olemme tuhon omia. Selvitä, punainen mies, tälle naiselle,
kuinka asian laita on, kuten minä selitin sinulle, niin että hän voi
torjua nuolet voimakkaammalla loukkaantumattomuuden vastasuggestioilla."

Carthoris teki kuten Jav käski. He pääsivät kuitenkin isolle portille
havaitsematta merkkiäkään takaa-ajosta. Jav pani käyntiin koneiston,
joka vieritti jykevän, pyörämäisen portin syrjään, ja hetkisen kuluttua
kolmikko astui banthin seuraamana Lotharin edustalla olevalle kentälle.

He olivat tuskin ennättäneet sadan metrin päähän, kun heidän takaansa
alkoi kuulua suuren miesjoukon melua. He kääntyivät katsomaan ja
näkivät komppanian jousimiehiä marssivan kentälle samasta portista,
josta he itse olivat juuri tulleet.

Portin kohdalla muurin harjalla oli joukko lotharilaisia, joiden
joukosta Jav tunsi Tarion. Jeddak seisoi katsellen heitä tuikeasti,
ilmeisesti kohdistaen heihin harjaantuneen sielunsa kaikki
voimat. Nähtävästi hän pinnisti kykynsä äärimmilleen saadakseen
mielikuvitukselliset olionsa tuhoisiksi.

Kalpeana kääntyi Jav toisaalle ja alkoi vapista. Ratkaisevalla hetkellä
hän näytti menettävän vakaumuksensa herättämän rohkeuden. Kookas banth
pyörähti lähestyviin jousimiehiin päin ja murisi. Carthoris sijoittui
Thuvian ja vihollisen väliin, jääden kasvot näitä kohti odottamaan
hyökkäyksen tulosta.

Äkkiä välähti Carthorisin mieleen ajatus.

"Lähetä sinä omat jousimiehesi Tarion sotilaita vastaan!" hän yllytti
Javia. "Katselkaamme kahden hengen välistä aineellistettua taistelua!"

Ehdotus näytti rohkaisevan lotharilaista, ja seuraavalla hetkellä
kolmikko seisoi suojanaan tiheät rivit kookkaita jousimiehiä, jotka
sinkauttelivat ivasanoja ja uhkauksia muurien ympäröimästä kaupungista
heitä kohti marssivalle sotajoukolle.

Jav oli kuin toinen mies, heti kun hänen omat osastonsa olivat hänen
ja Tarion välillä. Olisi melkein voinut vannoa, että hän luuli näitä
omituisen hypnoottisen kykynsä luomia olioita todellisiksi, lihaa ja
verta oleviksi olennoiksi.

Päästäen kumean sotahuudon ne ryntäsivät Tarion jousimiehiä vastaan.
Sulitettuja vasamia viuhui tiheänä pilvenä. Miehiä kaatui, ja maa
punertui hurmeesta.

Carthorisin ja Thuvian oli vaikea saada näyn todellista tuntua
sopeutumaan yksiin heidän tuntemansa todellisen asianlaidan kanssa.
He näkivät utanin toisensa jälkeen täydessä järjestyksessä marssivan
kaupungin portista vahvistamaan harventunutta joukko-osastoa, jonka
Tario oli ensiksi lähettänyt heitä pidättämään.

He näkivät Javin sotavoimien kasvavan vastaavasti, kunnes koko kenttä
oli yhtenä mylläkkänä taistelevia ja sadattelevia sotilaita, ja
kaatuneita virui läjittäin.

Jav ja Tario näyttivät unohtaneen kaiken muun paitsi ottelevia
jousimiehiä, jotka liikkuivat edestakaisin, täyttäen metsän ja
kaupungin välisen laajan kentän.

Metsä kohosi varjoisana Thuvian ja Carthorisin selän takana.
Jälkimäinen vilkaisi Javiin.

"Tule!" hän kuiskasi neidolle. "Tapelkoot he merkityksettömän
taistelunsa loppuun saakka — ilmeisestikään ei kumpikaan kykene
vahingoittamaan toista. He muistuttavat kahta väittelijää, jotka
syytävät sanoja toisilleen. Heidän kamppaillessaan on meidän yhtä hyvä
käyttää tarmoamme koettaaksemme löytää käytävän, joka vie vuorten läpi
niiden takana olevalle tasangolle."

Hänen puhuessaan Jav kääntyi hetkeksi poispäin taistelusta ja kuuli
heidän sanansa. Hän näki neidon liikahtavan seuratakseen heliumilaista.
Ovela ilme välähti lotharilaisen silmiin.

Siinä ilmeessä kuvastuva ajatus oli väikkynyt hänen sydämensä pohjalla
siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa ensi kerran osui
Ptarthin Thuviaan. Hän ei ollut kuitenkaan tietoisesti sitä tuntenut
ennenkuin nyt, kun neito näytti olevan katoamaisillaan hänen elämästään.

Hän keskitti sielunvoimansa hetkeksi heliumilaiseen ja neitoon.

Carthoris näki Ptarthin Thuvian astuvan käsi ojossa häntä kohti.
Häntä hämmästytti neidon äkillinen lämpeneminen häntä kohtaan, ja hän
puristi sydämellisesti sormensa neidon käden ympärille, kun he yhdessä
poistuivat unohdetun Lotharin kaupungin edustalta metsään ja ohjasivat
askeleensa kaukaista vuoristoa kohti.

Lotharilaisen kääntyessä heihin päin oli Thuvia hämmästynyt kuullessaan
Carthorisin äkkiä esittävän uuden suunnitelman.

"Jää tänne Javin luokse", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, "sillä
aikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää."

Yllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen
tietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi
voinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa
turvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa.

Ja Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään.

Kun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia
välinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten
loppumattomalta näyttävää taistelua.

Koko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja
yhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin
peräytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti
vetää joukkojaan takaisin kaupunkiin.

Ilmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää
vihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä
säännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin
uutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen
vuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle.

Thuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka
tunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät
pienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella
olleet lihaa ja verta.

Vahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa
kulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden
tarkkaa noudattamista.

Thuvia puhutteli Javia.

"Miksi", hän kysyi, "uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn,
vaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi
haavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen
asti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?"

"Sinä et niitä käsitä", vastasi Jav. "Niin kauvan kuin ne ovat
olemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon
ja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta
muuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin
annan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä
olen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen
vaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä
aineettomina leluina.

"Lisäksi sitten", jatkoi lotharilainen, "on aina olemassa toivo, meillä
melkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat
todellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun
olemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet
keinon kuolevan rotumme jatkamiseksi.

"Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että
eetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa,
että Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli
olemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet.

"Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos
muka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja
voineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka
olenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan
itsekin.

"Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen,
että muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan
sielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut
jäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme
vain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja.

"Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin
minulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun"
— hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — "minä rakastan!"

Thuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta
tarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena
olkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta.

Mies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Miksi ei Jav!" hän huudahti. "Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin
maailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni
tiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä.
Tule! Ole Javin!"

Ptarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen
käännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy
huulilla.

"Sinä valehtelet!" hän sanoi rauhallisesti. "Heliumilaiselle on
petollinen uskottomuus vieraampi kuin pelko, ja pelosta hän ei tiedä
sen enempää kuin hautomaton lapsi."

"Missä hän sitten on?" pilkkasi lotharilainen. "Sanon sinulle, hän on
paennut laaksosta. Hän on jättänyt sinut oman onnesi nojaan. Mutta Jav
pitää huolta siitä, että kohtalosi on miellyttävä. Huomenna palaamme
Lothariin voittoisan armeijani etunenässä, ja minusta tulee jeddak ja
sinusta puolisoni. Tule!" Ja hän koetti painaa neitoa rintaansa vasten.

Neito ponnisteli päästäkseen irti, lyöden miestä metallisilla
rannerenkaillaan. Mutta tämä vain veti häntä yhä lähemmäksi, kunnes
molemmat äkkiä säpsähtivät kuullessaan ihan läheltä metsän pimennosta
kamalaa murinaa.



KYMMENES LUKU

Kar Komak, jousimies


Kävellessään metsän läpi kaukaisia vuoria kohti, puristaen yhä lujasti
Thuvian kättä, Carthorisia hieman ihmetytti neidon jatkuva äänettömyys.
Mutta Thuvian vilpoisan käden kosketus oli hänestä niin miellyttävä,
ettei hän uskaltanut puhumalla särkeä neidossa häntä kohtaan vasta
heränneen luottamuksen lumousta.

He astelivat eteenpäin hämärässä metsässä, kunnes äkkiä tulevan
marsilaisen yön varjot alkoivat painua heidän ylleen. Silloin Carthoris
kääntyi puhuttelemaan vierellään kulkevaa neitoa.

Heidän oli yhdessä tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hänen
mielestään heidän oli mentävä kallioiden läpi heti, jos he vain
löytäisivät käytävän, ja hän oli aivan varma siitä, että he nyt
olivat lähellä sitä. Mutta hän halusi, että Thuvia hyväksyisi hänen
ehdotuksensa.

Katsoessaan Thuviaa hän ihmetteli tämän outoa, utuista ulkonäköä. Hän
tuntui äkkiä muuttuneen unien ohueksi aineeksi, ja kun hän katseli
neitoa kauemmin, haihtui tämä hitaasti hänen näkyvistään.

Hetkisen hän seisoi tyrmistyneenä, mutta välähdyksen tavoin hänelle
sitten selvisi oikea asianlaita. Jav oli saanut hänet luulemaan, että
Thuvia seurasi häntä metsään, vaikkakin tosiasiallisesti lotharilainen
oli pidättänyt neidon itseään varten.

Carthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että
lotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi
voinut pettää kenet hyvänsä.

Heti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat,
hän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui
juoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet
kiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon
muodostamalla matolla.

Thuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle
kirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän
portin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä
poistuneet kaupungista.

Aluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään
muita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten
puiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia
jousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet
veriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista.

Malttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen
kentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa
juuressa ruohikossa viruvan olennon.

Se oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen
selälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja
raadeltuna.

Prinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä.
Samassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivat
Carthorisia silmiin.

"Ptarthin prinsessa!" kiljaisi Carthoris. "Missä hän on? Vastaa mies,
tai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle
alulle!"

"Komal", mumisi Jav. "Se karkasi kimppuuni... ja olisi syönyt minut
suuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään
— neito ja iso banth... neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa."

"Mihin suuntaan he lähtivät?" kysyi Carthoris.

"Tuonne päin", vastasi Jav heikosti, "vuorten läpi vievää käytävää
kohti."

Heliumin prinssi oli kuullut tarpeeksi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi
takaisin metsään.

Aamu sarasti hänen saapuessaan pimeälle tunnelille, jonka kautta hän
pääsisi muuhun maailmaan pois tästä aavemaisten muistojen laaksosta,
jossa vallitsivat oudot, peloittavat hypnoottiset voimat.

Pitkässä, pimeässä käytävässä ei hänelle sattunut mitään esteitä, ja
vihdoin hän ilmestyi päivänvaloon vuorten toisella puolella, jokseenkin
lähellä torkvasilaisten alueen eteläistä lievettä, korkeintaan sadan
viidenkymmenen haadin päässä siitä.

Torkvasin rajan ja Aaanthorin kaupungin välimatka on noin kaksisataa
haadia, joten heliumilaisen oli Aaanthoriin päästäkseen taivallettava
noin kaksisataa viisikymmentä kilometriä.

Hän voi korkeintaan aivan umpimähkään arvata, että Thuvia pakeni
Aaanthoria kohti. Siellä oli vettä lähimpänä, ja sinne saattoi odottaa
lähiaikoina saapuvan jonkun hänen isänsä valtakunnasta lähetetyn
pelastusretkikunnan; sillä Carthoris tunsi Thuvan Dihnin tarpeeksi
hyvin tietääkseen, että tämä kääntäisi koko maailman ylösalaisin
saadakseen mahdollisimman tarkoin selville, miten hänen tyttärensä
ryöstö oli tapahtunut ja missä neito nyt oli.

Luonnollisestikin hän oivalsi, että juoni, joka oli kohdistanut
epäluulon häneen, hidastuttaisi tuntuvasti totuuden ilmituloa,
ilmituloa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka äärettömän
laajakantoisiksi Dusarin Astokin konnamaisuuden seuraukset jo olivat
kasvaneet.

Juuri samalla hetkellä, jolloin hän astui käytävästä ilmoille
ja pysähtyi katselemaan vuoriston juurella olevien kukkuloiden
yli Aaanthoriin päin, suuntasi ptarthilainen sotalaivasto
majesteettisen lentonsa hitaasti Heliumin kaksoiskaupunkeja kohti,
ja kaukaisesta Kaolista kiiruhti toinen valtava laivasto liittymään
liittolaisia! vastaan.

Hän ei tietänyt, että hänen omakin kansansa, kun asianhaarat näyttivät
niin ilmeisesti todistavan hänet syylliseksi, alkoi epäillä, että hän
oli saattanut ryöstää Ptarthin prinsessan.

Hän ei tietänyt, kuinka pitkälle dusarilaiset olivat menneet
rikkoakseen itäisen pallonpuoliskon kolmen suurimman valtakunnan —
Heliumin, Ptarthin ja Kaolin — välisen ystävyyden ja liiton.

Hän ei aavistanut, että dusarilaisten vakoojia oli luikertanut
tärkeihin asemiin näiden kolmen suurvallan ulkoministeriöihin ja
että nämä miehet seuloivat jeddakilta toiselle meneviä tietoja ja
tekivät niihin muutoksia, kunnes hallitsijoiden ja entisten ystävysten
kärsivällisyys ja ylpeys ei enää jaksanut sietää näihin vääriin
papereihin sisältyviä herjauksia ja loukkauksia — mistään siitä hän ei
tietänyt mitään.

Eikä hän tietänyt sitäkään, että John Carter, Marsin sotavaltias, oli
viimeiseen asti estänyt Heliumin jeddakia julistamasta sotaa Ptarthia
ja Kaolia vastaan, sillä hän luotti ehdottomasti poikaansa ja uskoi,
että kaikki vielä selviytyisi tyydyttävästi.

Ja parhaillaan purjehti nyt Heliumin kimppuun kaksi suurta laivastoa,
samalla kun Tardos Morsin hovissa olevat dusarilaiset vakoojat pitivät
huolta siitä, ettei kaksoiskaupungeissa aavistettu uhkaavaa vaaraa.

Thuvan Dihn oli julistanut sodan, mutta julistusta viemään lähetetty
sanansaattaja oli ollut dusarilainen ja varonut saattamasta
kaksoiskaupunkeihin varoittavaa sanomaa vihollislaivaston
lähestymisestä.

Useita päiviä olivat diplomaattiset suhteet Heliumin ja sen
kahden mahtavimman naapurikunnan välillä olleet katkenneina, ja
lähettiläiden poistuttua kotimaihinsa oli riitapuolien välinen langaton
lennätinyhteys, kuten Barsoomissa on tapana, täydelleen lakannut.

Mutta kaikesta siitä Carthoris oli tietämätön. Hänen mieltään kiinnitti
tällä hetkellä vain Ptarthin Thuvian etsiminen. Neidon jäljet, joiden
vieressä oli ollut ison banthin jäljet, olivat tunnelille saakka olleet
hyvin selvät, ja nyt ne taaskin olivat näkyvissä ja veivät etelään päin
vuoriston reunakukkuloita kohti.

Hän seurasi niitä reippaasti alaspäin kuivunutta merenpohjaa kohti,
jossa hän tiesi niiden katoavan kimmoiseen sammaleeseen. Äkkiä hän
hämmästyksekseen huomasi alastoman miehen, joka koillisesta käsin tuli
häneen päin.

Mies lähestyi, ja Carthoris pysähtyi odottamaan. Hän näki, että mies
oli aseeton ja nähtävästi lotharilainen, sillä hänen ihonsa oli vaalea
ja tukka kastanjanruskea.

Hän asteli heliumilaista kohti pelottoman näköisenä ja tultuaan aivan
likelle lausui iloisesti barsoomilaisten tervehdyssanan "kaor."

"Ken olet?" tiedusti Carthoris.

"Olen Kar Komak, jousimiesten odwar", vastasi toinen. "Minulle on
tapahtunut hyvin kummallista. Pitkien aikojen kuluessa on Tario aina
manannut minut esille tarvitessaan mielikuvituksellista armeijaansa.
Kaikista jousimiehistä on Kar Komak useimmin ollut aineellistettuna.

"Kauan aikaa on Tario keskittänyt sielunvoimiaan saadakseen minut
aineistumaan pysyvästi. Hän oli saanut päähänsä, että hän voi sen
suorittaa ja turvata siten Lotharin tulevaisuuden. Hän väitti, että
ainetta ei ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa — että kaikki on
henkistä ja niin ollen hän uskoi jatkamalla suggeroimistaan voivansa
tehdä minusta pysyvän suggestionin kaikkien elävien olentojen mieleen."

"Eilen se hänelle onnistui, mutta millaisella hetkellä! Sen on täytynyt
tapahtua hänen aavistamattaan, samoin kuin en minäkään siitä tietänyt
mitään, kun kiljuvien jousimiesteni etunenässä ajoin pakenevia
torkvasilaisia takaisin heidän keltaisille tasangoilleen.

"Kun päivä laski ja meidän oli aika jälleen haihtua ilmaan, huomasin
äkkiä olevani yksin laajan tasangon laidalla, tuolla matalien
kukkuloiden juurella.

"Mieheni olivat palanneet tyhjyyteen, josta olivat tulleetkin, mutta
minä olin jäänyt jäljelle — alastomana ja aseettomana.

"Aluksi olin aivan ymmällä, mutta vihdoin oivalsin, mitä oli
tapahtunut. Tarion pitkäaikainen kuvittelu oli tehonnut, ja Kar
Komakista oli tullut todellinen olento ihmisten maailmaan. Mutta
varustukseni ja aseeni olivat kadonneet yhtä aikaa kuin toverinikin,
niin että olin alastomana ja aseettomana vihollismaassa kaukana
Lotharista."

"Haluatko palata Lothariin?" kysyi Carthoris.

"En!" vastasi Kar Komak empimättä. "En pidä Tariosta vähääkään. Olen
hänen kuvitteluvoimansa tuote ja tunnen hänet liian hyvin. Hän on julma
ja tyrannimainen — sellainen isäntä, jonka palvelukseen en suinkaan
tahdo joutua. Kun hänen nyt on onnistunut aineellistuttua minut
pysyvästi, käy hän sietämättömäksi, jatkaen puuhaansa, kunnes Lothar
on täynnä hänen olioitaan. Lieneeköhän hänen onnistunut yhtä hyvin
aineellistuttaa Lotharin neito?"

"Minä luulin, ettei siellä ollut ensinkään naisia", sanoi Carthoris.

"Eräässä palatsinsa salakammiossa", selitti Kar Komak, "on Tariolla
ollut kaunis neidon hahmo, ja hän toivoo, että neito vielä kerran jää
pysyvästi olemaan. Minä olen hänet nähnyt. Hän on ihastuttava! Mutta
hänen tähtensä toivon, ettei Tariota onnistaisi häneen nähden yhtä
hyvin kuin minun suhteeni.

"Ja nyt, punainen mies, olen kertonut sinulle itsestäni — ken olet
sinä?"

Jousimiehen kasvot ja käyttäytyminen miellyttivät Carthorisia. Hänen
ilmeistään ei ollut kuvastunut epäröintiä eikä pelkoa, kun hän lähestyi
täysissä aseissa olevaa heliumilaista, ja hän oli puhunut avoimesti ja
täsmällisesti.

Niinpä Heliumin prinssi kertoikin lotharilaiselle jousimiehelle, kuka
hän oli ja mikä oli tuonut hänet tähän kaukaiseen maahan.

"Se sopii!" huudahti mies, kun Carthoris oli lopettanut puheensa.
"Kar Komak seuraa sinua. Yhdessä löydämme Ptarthin prinsessan, ja
sinun kanssasi Kar Komak palaa ihmisten keskuuteen — siihen maailmaan,
jonka hän tunsi ammoisessa muinaisuudessa, jolloin mahtavan Lotharin
laivat kyntivät myrskyistä Throxusta ja ärjyvät aallot pieksivät näitä
kuiviksi paahtuneita kallioita."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Carthoris. "Oletko todellakin elänyt jo
aikaisemmin?"

"Aivan varmasti", vastasi Kar Komak. "Aikoinani komensin Lotharin
laivastoa — voimakkainta niistä kaikista laivastoista, jotka
purjehtivat viidellä suolaisella merellä.

"Kaikkialla Barsoomissa, missä vain ihmisiä asui, oli Kar Koniakin nimi
tunnettu ja kunnioitettu. Niinä kaukaisina aikoina olivat maalla asuvat
rodut rauhallisia — vain merenkulkijat olivat sotilaita. Mutta nyt on
entisyyden maine häipynyt enkä ennenkuin sinut kohtasin aavistanutkaan,
että Barsoomissa olisi jäljellä ainoatakaan meidän tapaistamme ihmistä,
joka elää, rakastaa ja taistelee niin kuin minun aikani muinaiset
merenkulkijat.

"Oi, kuinka hyvältä tuntuukaan nähdä vielä kerran ihmisiä — todellisia
ihmisiä! En kovinkaan paljon kunnioittanut oman aikani maalla-asujia.
He pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissaan ja tuhlasivat aikansa
leikkeihin ja turvautivat täydelleen merirodun suojelukseen. Ja
nykyisin elossaolevat surkeat olennot, Lotharin Tariot ja Javit, ovat
vieläkin kehnompia kuin heidän muinaiset edeltäjänsä."

Carthorisia hieman epäilytti, olisiko viisasta sallia muukalaisen
liittyä häneen. Ainahan voi olla mahdollista, että hän oli vain
petollinen hypnoottinen olio, jolla Tario tai Jav koetti viekoitella
hänet ansaan. Mutta jousimiehen käytös ja sanat olivat tuntuneet niin
vilpittömiltä, hänestä huokui niin voimakkaasti sotilashenki, että
Carthoris ei voinut sydämessään epäillä häntä.

Lopputulos olikin se, että hän antoi alastomalle odwarille luvan
seurata itseään, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan pitkin Thuvian ja
Komalin jälkiä.

Jäljet veivät kuivuneen meren keltaiselle pohjalle. Siellä ne
katosivat, kuten Carthoris oli jo etukäteen arvannut. Mutta tasangolle
tullessaan ne olivat vieneet Aaanthoria kohti, ja Aaanthoria kohti
suuntasivat vaeltajammekin sen vuoksi askeleensa.

Matka oli pitkä ja vaivaloinen, täynnä monenlaisia vaaroja.
Jousimies ei kyennyt kulkemaan Carthorisin haluamassa tahdissa,
sillä viimemainitun lihakset kiidättivät häntä tavatonta vauhtia
pienen tähden pinnalla, jossa painovoiman hidastava vaikutus on
paljoa vähäisempi kuin Maassa. Barsoomilaisen saavutukseksi on
kahdeksankymmenen kilometrin päivämatka hyvä, mutta John Carterin poika
olisi helposti voinut päivässä pyyhkäistä kaksi kertaa niin pitkän
matkan ja enemmänkin, jos hän vain olisi halunnut jättää äsken saamansa
toverin.

Pitkin matkaa heitä uhkasi alituisesti se vaara, että harhailevat
torkvasilaislaumat huomaisivat heidät, ja erikoisesti saivat he pelätä
sitä, ennenkuin saapuivat Torkvasin rajalle.

Hyvä onni oli kuitenkin heidän mukanaan, ja vaikkakin he näkivät kaksi
osastoa vihreitä miehiä, eivät nämä heitä älynneet.

Kolmannen päivän aamuna he sitten saivat Aaanthorin etäällä välkkyvät
kupukatot näkyviinsä. Koko matkan ajan oli Carthoris aina jännittyneenä
katsellut eteenpäin, toivoen näkevänsä Thuvian ja ison banthin. Mutta
tähän saakka hän ei ollut huomannut mitään toivoa herättävää.

Tänä aamuna matkalaisemme erottivat kaksi pientä pistettä, jotka
liikkuivat Aaanthoria kohti kaukana heidän edellään, puolitiessä
heidän kohdaltaan kaupunkiin. Hetkisen he tarkastelivat pisteitä
hievahtamatta. Sitten Carthoris varmistuneena lähti kiitämään eteenpäin
vinhaa juoksua Kar Komakin seuratessa häntä niin nopeasti kuin voi.

Heliumilainen päästeli huutoja kiinnittääkseen neidon huomion itseensä,
ja pian hän ilokseen näkikin Thuvian kääntyvän katsomaan häntä kohti.
Neidon kupeella seisoi iso banth, silmäillen lähestyvää miestä korvat
pystyssä.

Vielä ei Ptarthin Thuvia ollut voinut tuntea Carthorisia, mutta
varmaankin hän arvasi ken tulija oli, sillä hän odotti osoittamatta
vähääkään pelkoa.

Äkkiä nuorukainen näki neitosen viittaavan hänen ohitseen luoteista
kohti. Hidastuttamatta juoksuaan hän käänsi katseensa osoitettuun
suuntaan.

Vain puolen kilometrin päässä ratsasti parikymmentä hurjaa vihreätä
sotilasta valtavilla thoateillaan täyttä neliä häntä kohti paksun
sammalen tukahduttaessa kaiken melun.

Heistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti
uljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja,
ikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan
ryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin
nopeasti eteenpäin.

Carthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle,
sillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä
tulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle.

Mutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti
uudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti.
Punaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden
ja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä
ollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt
se oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes
lotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan,
niin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä.

Näinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse
ajoissa.

Hän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki,
että Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi
keskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä
etäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan.

Nyt näyttivät Ptarthin Thuvian toiveet todella vähäisiltä. Kun hänen
kimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita
toisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin
kätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth,
punainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen
toivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli
alkanutkaan.

Nähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla
selittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta,
kuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä
käsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen
uskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet
oli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun
Carthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki
olevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen
nykyisestä pulasta.

Carthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy
huulillaan.

"Rohkeutta, prinsessani!" hän kuiskasi.

Neidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin
nuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion
hallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla
marmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti.

Silloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen
puhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän
olikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa
kehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella
tuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa
huulilta.

Carthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan.
Seuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan.

"Anna anteeksi!" virkkoi mies hiljaa. "Salli suuren rakkauteni olla
puolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen
elonaikaa jäljellä!" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan
etumaista vihreätä sotilasta.

Mies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun
iso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi
hän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen
kahtia.

Samalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain
käsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät
käsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä
mieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat
keltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan
viisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen
mylläkkään syöksähti Komal, iso banth.



YHDESTOISTA LUKU

Vihreätä kansaa ja valkeita apinoita


Erään torkvasilaisen miekka hipaisi iskun Carthorisin otsaan.
Vilahdukselta hän näki pehmeät käsivarret kaulassaan ja lämpöiset
huulet lähellä kasvojaan, ennenkuin meni tajuttomaksi.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän virui tiedottomana.
Mutta kun hän uudelleen avasi silmänsä, niin hän oli yksin, lukuun
ottamatta kaatuneita vihreitä miehiä ja dusarilaisia sekä isoa
kuollutta banthia, joka oli puolittain hänen päällään.

Thuvia oli poissa, eikä myöskään Kar Komakin ruumista ollut kaatuneiden
joukossa.

Verenvuodosta heikkona Carthoris ponnisteli hitaasti Aaanthoria kohti,
päästen kaupungin laitaan päivän laskiessa.

Vettä hän kaipasi kaikkein eniten ja senvuoksi hän jatkoi matkaansa
leveätä katua myöten laajalle keskusaukiolle, sillä hän tiesi
löytävänsä sieltä tätä arvokasta nestettä rappeutuneesta rakennuksesta,
tätä mahtavaa kaupunkia aikoinaan hallinneen muinaisaikaisen jeddakin
upean palatsin vastapäätä.

Mieli apeana ja rohkeus lamassa kummallisen tapaussarjan johdosta, joka
näytti edeltäpäin määrätyltä tekemään tyhjäksi kaikki hänen yrityksensä
palvella Ptarthin prinsessaa, Carthoris liikkui autiossa kaupungissa
kiinnittämättä ensinkään huomiota ympäristöön, ikäänkuin leveitä katuja
ja laajaa aukiota reunustavien upeiden, salaperäisten aaveiden asumien
rakennusten synkissä varjoissa ei olisikaan väijynyt isoja valkeita
apinoita.

Mutta jos hän ei välittänytkään ympäristöstään, niin sitä valppaampia
olivat toiset silmät, jotka tarkkasivat hänen saapumistaan aukiolle ja
hänen hitaita askeliaan, kun hän meni marmorirakennuksessa olevalle
pienelle, puolittain soran täyttämälle lähteelle, josta voi saada vettä
vain kaivamalla syvän kuopan lähdettä peittävään punaiseen hiekkaan.

Ja kun heliumilainen katosi pikku rakennukseen, ilmestyi palatsin
ovesta kaksitoista valtavankokoista kuvatusta, jotka lähtivät
äänettömästi rientämään aukion poikki häntä kohti.

Carthoris viipyi rakennuksessa puoli tuntia, kaivaen hiekkaa ja saaden
puuhansa palkkioksi muutamia kipeästi tarpeellisia pisaroita vettä.
Sitten hän oijensihe suoraksi ja poistui hitaasti talosta. Tuskin hän
oli ehtinyt astua kynnyksen poikki, kun kaksitoista torkvasilaissoturia
karkasi hänen kimppuunsa.

Hänellä ei ollut aikaa vetäistä esiin pitkää miekkaansa. Mutta nopeasti
lennähti hänen terävä tikarinsa esille varuksista, ja hänen sortuessaan
hyökkääjien alle lakkasi useamman kuin yhden vihreän miehen sydän
sykkimästä Carthorisin aseen lävistämänä.

Sitten he ylivoimallaan saivat hänet nujerretuksi ja riistivät häneltä
aseet. Mutta vain yhdeksän niistä kahdestatoista sotilaasta, jotka
olivat tulleet aukion poikki, palasi saattaen vankia mukanaan.

Carthoris raahattiin raa'asti palatsin kellariholveihin, missä hänet
ruosteisilla ketjuilla kahlehdittiin vankan seinän sysipimeään
nurkkaukseen.

"Huomenna sinut noudetaan Thar Banin puheille", sanottiin hänelle. "Nyt
hän nukkuu. Mutta kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää, kuka on
osunut käsiimme — ja samoin riemastuu myöskin Hortan Gur, kun Thar Ban
vie hänen eteensä typerän hupsun, joka uskalsi miekallaan nirhaista
suurta jeddakiamme."

Sitten he jättivät hänet äänettömään pimeyteen.

Carthorsista tuntui, että hän istui tuntikausia vankilan
kivipermannolla, nojaten selkäänsä seinään, johon hänen kahleensa oli
kiinnitetty jykevällä renkaalla.

Sitten hän erotti häntä ympäröivästä salaperäisestä pimeydestä
kivilattialla varovasti hiipivien paljaiden jalkojen askelia, jotka
saapuivat yhä lähemmäksi sitä kohtaa, missä hän oli aseettomana ja
turvattomana.

Kului minuutteja — minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta — ja haudan
hiljaisuuden keskeytti silloin tällöin toistuva häntä kohti varovasti
lähenevä paljaiden jalkojen kaamea tassutus.

Vihdoin hän kuuli kengättömien jalkojen äkkiä syöksyvän eteenpäin
pimeässä. Vähän matkan päästä kuului käsikähmän ääntä, raskasta
läähätystä, ja kerran hän luuli erottaneensa suurta ylivoimaa vastaan
ponnistelevan miehen kirouksen. Sitten kalahti kahle, kuului kilahdus,
ikäänkuin katkennut rengas olisi sinkoutunut kiveä vasten.

Jälleen oli kaikki hiljaista. Mutta vain hetkisen. Sitten hän kuuli
uudelleen pehmeiden jalkojen lähestyvän itseään. Hän luuli näkevänsä
häijyt, hehkuvat silmät, jotka tuijottivat häneen pimeydestä. Aivan
selvästi hän kuuli voimakkaiden keuhkojen raskasta hengitystä.

Sitten tuli hyökkäys, monien jalkojen töminää, ja otukset olivat hänen
kimpussaan.

Häntä tartuttiin kurkkuun, käsivarsiin ja käsiin kourilla, jotka
päättyivät samanlaisiin sormiin kuin ihmiskädet. Hän tunsi karvaisten
rimpuilevien ruumiiden kosketuksen sileällä ihollaan taistellessaan
kaamean äänettömyyden vallitessa hirveitä vastustajiaan vastaan
muinaisen Aaanthorin pimeässä holvissa.

Heliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla,
mutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa
pimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen.

Mutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin
rintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä,
paksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman
inhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa.

Hän tiesi myöskin, että häntä uhkaamassa oli torahampaita, valtavia
torahampaita, eikä voinut käsittää, minkävuoksi ne eivät uponneet hänen
ruumiiseensa.

Vihdoin hän huomasi, että eräät hänen vastustajansa nykivät
voimakkaasti hänen kahleitaan, ja pian kuului samanlainen ääni kuin
se, jonka hän oli kuullut jonkun matkan päästä, vähää ennen kuin hänen
kimppuunsa hyökättiin — hänen kahleensa oli katkennut ja sen kirvonnut
pää kalahtanut kiviseinää vasten.

Sitten häneen tartuttiin kahden puolen ja häntä raahattiin vinhaa
kyytiä pimeissä käytävissä aavistamatonta kohtaloa kohti.

Aluksi hän oli luullut ahdistajiensa voivan olla Torkvasin heimon
väkeä, mutta karvaiset ruumiit osoittivat tämän olettamuksen vääräksi.
Nyt hän vihdoin oli varma siitä, keitä hyökkääjät olivat, mutta ei
voinut aavistaa, minkä tähden häntä ei oltu heti tapettu ja syöty.

Kun oli puoli tuntia ripeästi kiidetty maanalaisissa käytävissä,
jotka ovat Barsoomin kaikkien kaupunkien, niin hyvin nykyaikaisten
kuin muinaistenkin, luonteenomaisena piirteenä, kohosivat hänen
vangitsijansa äkkiä kuutamoiselle pihalle, kauaksi keskusaukiosta.

Carthoris näki heti joutuneensa Barsoomin isojen valkoisten apinain
valtaan. Tähän asti oli hänet pannut sitä epäilemään yksinomaan se
seikka, että hänen ahdistajillaan oli karvaiset rinnat, sillä valkeat
apinat ovat aivan karvattomia lukuun ottamatta päässä törröttävää
tuuheaa hiustupsua. Nyt hän oivalsi, mikä häntä oli pettänyt — jokaisen
apinan rinnan yli oli kiinnitetty karvainen nahkakaistale, useimmilla
banthinnahkainen autiossa kaupungissa usein majailevien vihreiden
sotilaiden varustusten jäljittelynä.

Carthoris oli lukenut, että oli olemassa sellaisia apinaheimoja, jotka
näyttivät hitaasti kohoavan korkeammalle älylliselle tasolle. Juuri
sellaisten valtaan hän'tajusi joutuneensa. Mutta mitä ne aikoivat
hänelle tehdä?

Vilkaistessaan ympäri pihan hän näki, että siellä kyykötteli näitä
kamalia petoja ainakin viisikymmentä, ja vähän matkan päässä hänestä
oli tarkasti vartioituna toinen ihmisolento.

Kun hänen katseensa osui vankeustoverin silmiin, levisi tämän kasvoille
hymy ja hänen huuliltaan pääsi: "Kaor, punainen mies!" Hän oli Kar
Komak, jousimies.

"Kaor!" huudahti Carthoris vastaan. "Kuinka olet joutunut tänne, ja
miten kävi prinsessan?"

"Sinun kaltaisiasi punaisia miehiä laskeutui maihin valtaisista
laivoista, jotka purjehtivat ilmassa samoin kuin minun aikani alukset
muinoin purjehtivat viidellä valtamerellä", vastasi Kar Komak. "He
taistelivat vihreitä torkvasilaisia vastaan ja surmasivat Komalin,
Lotharin jumalan. Luulin heitä sinun ystäviksesi ja olin iloinen, kun ne
heistä, jotka olivat elävinä selviytyneet taistelusta, lopuksi veivät
punaisen neidon yhteen laivoistaan ja kohosivat turvaan korkealle
ilmaan.

"Sitten vihreät sotilaat vangitsivat minut ja kuljettivat minut
asumattomaan suurkaupunkiin, kahlehtien minut siellä pimeän holvin
seinään. Myöhemmin saapuivat nämä ja kiskoivat minut tänne. Entä sinä
itse, punainen mies?"

Carthoris kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, ja heidän puhellessaan
isot, kyyröttävät apinat Tarkastelivat heitä kiinteästi.

"Mitä meidän on nyt tehtävä?" kysäisi jousimies.

"Asemamme näyttää melkein toivottomalta", Valitti Carthoris. "Nämä
otukset ovat ihmissyöjiä. En jaksa käsittää, minkä vuoksi ne eivät
vielä ole meitä syöneet; Kas tuonne!" kuiskasi hän. "Näetkö? Loppu on
käsissä."

Kar Komak katsahti Carthorisin osoittamaan suuntaan ja näki tavattoman
kookkaan apinan lähestyvän heitä valtava nuija kädessä.

"Tällä tavoin ne mieluimmin surmaavat saaliinsa", selitti Carthoris.

"Onko meidän kuoltava taistelematta?" kysyi Kar Komak.

"Minä yritän", vastasi Carthoris, "vaikka tiedänkin, kuinka turhaa
kaikki puolustautumisemme on näitä voimakkaita petoja vastaan. Oi,
jospa minulla olisi pitkä miekka!"

"Tai hyvä jousi!" lisäsi Kar Komak. "Ja utan jousimiehiä!"

Sen kuullessaan Carthoris melkein ponnahti seisoalleen, mutta vartijat
kiskaisivat hänet heti takaisin alas.

"Kar Komak!" huusi nuorukainen. "Miksi et sinä voisi tehdä samoin kuin
Tario ja Jav tekivät? Ei heilläkään ollut muita jousimiehiä kuin omat
luomansa. Sinun täytyy tuntea heidän salaperäinen kykynsä. Kutsu esiin
oma utanisi, Kar Komak!"

Lotharilainen silmäili Carthorisia silmät hämmästyksestä levällään, kun
nuorukaisen ehdotuksen kantavuus hänelle täydelleen selveni.

"Miksipä en?" hän mumisi.

Mahtavaa nuijaa kantava villi apina hiipi Carthorisia kohti.
Heliumilaisen sormet nytkähtelivät, ja hän piti teloittajaansa
valppaasti silmällä. Kar Komak tähtäsi läpitunkevan katseen apinoihin.
Hän pinnisti sielunvoimiaan, niin että hiki kihosi hänen rypistyneelle
otsalleen.

Otus jonka oli surmattava punainen mies, oli jo saapunut melkein
käden ulottuville uhriaan, kun Carthoris kuuli kimeän huudon pihan
vastaiselta laidalta. Yhtä aikaa kyyröttävien apinain ja nuijahirviön
kanssa hän kääntyi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului, ja
näki osaston uljaita jousimiehiä syöksyvän esille viereisen rakennuksen
ovesta.

Raivoisasti kiljuen hypähtivät apinat pystyyn torjumaan hyökkäystä.
Nuolisade kohtasi ne puolitiessä, ja toistakymmentä apinaa kellahti
hengetönnä tantereita. Sitten olivat apinat käsikähmässä vastustajiensa
kanssa. Niiden huomio oli kokonaan kiintynyt hyökkääjiin — yksinpä
vartijatkin olivat poistuneet vankien luota liittyäkseen taisteluun.

"Tule!" kuiskasi Kar Komak. "Nyt voimme päästä karkuun, kun jousimiehet
ovat kääntäneet apinain huomion pois meistä."

"Ja jättäisimmekö nuo urheat miehet johtajatta?" kivahti Carthoris,
jonka uskollinen luonne kimmastui, kun sellaista vain ehdotettiinkaan.

Kar Komak naurahti.

"Unohdat", hän huomautti, "että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni
kuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse.
Ylistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit
tätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut
uneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää
olemassaolostani."

"Olet oikeassa", myönsi Carthoris, "minusta on yhtäkaikki
vastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä."

Sitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja
hiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja
sen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa
oleskellessaan majailivat.

Kun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris.

"Odota tässä!" hän kuiskasi. "Minä menen noutamaan thoateja, sillä
jalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden
paholaisten kynsistä."

Päästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin
oli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei
ollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen
oli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi
tullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien
eläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen.

Sattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa
lepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina
makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut
lyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran
huoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri
oli tullut, oli jotakin tai joku.

Hän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään
vahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja
alkoi taaskin vahtia valppaasti.

Carthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse
korkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen
torkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä
mahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli
täynnä nukkuvia sotilaita.

Carthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän
astui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten
nojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita,
jotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että
heidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä
olivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana
omistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka.

Miekkojen näkeminen pani nuorukaisen kädet syyhymään. Hän meni
reippaasti niiden luokse ja valitsi kaksi lyhyttä miekkaa — toisen
Kar Komakille, toisen itselleen; samoin hihnavarustuksia alastomalle
toverilleen.

Sitten hän lähti suoraan huoneen poikki nukkuvien torkvasilaisten
keskitse.

Ei ainoakaan mies liikahtanut, ennenkuin Carthoris oli päässyt
lyhyen, mutta vaarallisen matkansa puoliväliin. Sitten eräs suoraan
hänen tiellään oleva sotilas kääntyi rauhattomasti silkki- ja
turkisvuoteellaan.

Heliumilainen pysähtyi hänen kohdalleen toinen miekka kohotettuna
iskemään, jos nukkuja heräisi. Nuoresta prinssistä tuntui kuluvan
kokonainen ikuisuus vihreän miehen rauhattomasti heittelehtiessä
tilallaan. Sitten tämä äkkiä hypähti ikäänkuin joustimen sinkauttamana
pystyyn ja katsoi punaista sotilasta silmiin.

Carthoris iski vitkastelematta, mutta sitä ennen ehti villi päästää
rajun karjahduksen. Heti oli koko huone yhtenä mylläkkänä. Sotilaat
hypähtivät seisaalleen, tarttuen noustessaan aseisiinsa ja kiljuen
toisilleen kysymyksiä hämmingin syystä.

Carthoris erotti selvästi kaikki huoneessaolijat ulkoa heijastuvassa
himmeässä valossa, sillä kaukaisempi kuu oli suoraan keskellä taivasta.
Mutta vasta heränneiden vihreiden miesten silmissä eivät esineet vielä
olleet saaneet tutunomaisia muotojaan — he näkivät vain epäselvästi
sotilaiden hahmoja, jotka liikkuivat heidän makuuhuoneessaan.

Nyt yksi heistä kompastui Carthorisin surmaaman miehen ruumiiseen,
kaatui pitkälleen ja satutti kätensä halkaistuun kalloon. Hän näki
ympärillään toisten vihreiden miesten jättiläiskokoiset vartalot, ja
hänen mieleensä välähti ainoa mahdollinen johtopäätös.

"Thurdit!" hän kiljaisi. "Thurdit ovat kimpussamme! Ylös, Torkvasin
sotilaat, ja antakaa miekkojenne punertua Torkvasin ikimuistoisten
vihollisten sydänverestä!"

Heti paikalla alkoivat vihreät sotilaat ahdistaa toisiaan paljastetuin
miekoin. Heidän raju taisteluhimonsa oli herännyt. Taistella, tappaa,
kuolla kylmä teräs sisuksissa! Oi, se merkitsi heille Nirvanaa!

Pian Carthoris käsitti heidän erehdyksensä ja käytti sitä hyväkseen.
Hän tiesi, että taisteluhimossaan vihreät sotilaat voivat jatkaa
ottelua kauan senjälkeen, kun olivat huomanneet erehtyneensä,
jollei heidän huomionsa kiintyisi jupakan todelliseen aiheuttajaan.
Vitkastelematta hän senvuoksi puikki edelleen huoneen poikki
vastaisella puolella olevalle ovelle, joka vei sisäpihalle, kiljuvien
ja keskenään tappelevien villien thoatien säilytyspaikalle.

Sinne päästyäänkin hän sai suorittaa koko vaikean tehtävän.
Suotuisimmissakaan oloissa ei ollut suinkaan lasten leikkiä ottaa
kiinni joku näitä tavallisestikin raivoisia ja vaikeasti käsiteltäviä
eläimiä ja nousta sen selkään. Ja nyt, kun hiljaisuus ja nopeus olivat
niin tärkeitä, olisi se hyvinkin saattanut tuntua aivan toivottomalta
vähemmän keinokkaasta ja optimistisesta miehestä kuin suuren
sotavaltiaan pojasta.

Hänen isänsä ja Tars Tarkas, kun hän oli vieraillut tämän suuren
jeddakin luona Tharkissa, olivat opettaneet hänet varsin paljon
tuntemaan näitä valtavien eläinten ominaisuuksia. Ja nyt hän keskitti
tehtäväänsä kaikki muilta saamansa tiedot ja omat kokemuksensa, sillä
myöskin hän oli useita kertoja ratsastanut thoateilla ja käsitellyt
niitä.

Torkvasilaisten thoatit osoittautuivat vielä ärtyisemmiksi kuin niiden
pahankuriset serkut, joita tharkit ja warhoonit käyttivät, ja vähän
aikaa näytti siltä, ettei Carthoris voisi välttää parin vanhan, hänen
ympärillään kiertelevän urosotuksen rajua hyökkäystä. Mutta vihdon
hänen onnistui päästä toista eläintä niin lähelle, että hän yletti
siihen käsin. Tuntiessaan nuorukaisen kosketuksen sileällä ihollaan
thoat rauhoittui ja laskeutui polvilleen, totellen punaisen miehen
telepaattista käskyä.

Tuossa tuokiossa Carthoris oli sen selässä, ohjaten sitä isoa porttia
kohti, joka vei pihalta sen toisessa päässä olevan ison rakennuksen
läpi kadulle.

Toinen uros seurasi perässä, yhä kiljuen raivoissaan. Kummallakaan
ei ollut suitsia, sillä näitä kummallisia otuksia ohjataan yksinomaan
suggestionin avulla — milloin niitä ensinkään voidaan ohjata.

Jopa jättiläiskokoisten vihreiden miestenkin käsissä olisivat
suitset mitättömän turhia vehkeitä thoatien hurjaa raivokkuutta ja
mastodonttimaisia voimia vastaan. Ja niinpä niitä ohjataankin omituisen
telepaattisen voiman avulla, jolla marsilaiset ovat oppineet jossakin
määrin saattamaan ajatuksensa tähtensä alempien olentojen tajuttaviksi.

Vain vaivoin sai Carthoris molemmat eläimet portille, jonka ha’an hän
aukaisi alaspäin kumartuen. Sitten hänen ratsastamansa thoat työnsi
jykevillä lavoillaan skeelpuisista lankuista tehdyn portin auki, ja
seuraavalla hetkellä mies ja molemmat eläimet kiiruhtivat meluttomasti
katua myöten aukion laidalle, jossa Kar Komak piileskeli.

Täällä oli Carthorisilla melkoisesti puuhaa, ennenkuin hän sai toisen
thoatin alistumaan, ja kun Kar Komak ei ollut ennen kertaakaan
ratsastanut tällaisella eläimellä, näytti se melkein toivottomalta.
Mutta vihdoin onnistui jousimiehen kiivetä otuksen sileille lautasille,
ja pian kiitivät molemmat eläimet pehmeästi sammalen peittämiä katuja
pitkin kaupungin laidassa alkavalle avoimelle merenpohjalle.

Koko sen yön, seuraavan päivän ja vielä toisen yön he ratsastivat
koillista kohti. Takaa-ajosta ei näkynyt merkkiäkään, ja toisen päivän
aamuna Carthoris näki kaukaisen aaltomaisen viivan korkeita puita,
jotka osoittivat, että siellä kulki yksi Barsoomin pitkiä vesiväyliä.

He päästivät heti thoatinsa valloilleen ja lähestyivät viljeltyä
aluetta jalkaisin. Carthoris irroitti myöskin varustuksistaan merkit,
erittäinkin kaikki sellaiset, joiden nojalla hänet olisi voitu tuntea
heliumilaiseksi ja hallitsijasukuun kuuluvaksi henkilöksi, sillä hän ei
tietänyt mille kansalle tämä vesiväylä kuului ja Marsissa on aina hyvä
pitää jokaista ihmistä ja jokaista kansaa vihollisina, kunnes on saanut
tietää, että asianlaita on toisin.

Aamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä
teistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat
viljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot
pitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä
toiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen.

Peltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden
heimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana
villejä bantheja ja muita raatelevia vastaan.

Carthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan
saapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin
hän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja
kastanjanruskeata tukkaa.

Kuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan
torkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei
heidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa.

Sillä aikaa kun he odottelivat talon matalassa, viihtyisässä
arkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa
saadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä
kansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet
saattaneet.

"Olen Hal Vas", selitti nuorukainen, "Dusarin prinssin Astokin
seurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen
viertotien dwar."

Carthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli,
sillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen
Heliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen
kaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin
tiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja
ettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella.

"Entä ken olet sinä?" tiedusteli Hal Vas. "Näöstä päättäen olet
sotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö
kenties 'panthan?"

Nämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä
sikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan
mille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina
lyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole
säännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita
yhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien
osien läpi kulkevia vesiteitä.

Palvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit,
jota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla
heillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset
ja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan.

Viittaus oli tervetullut, ja Carthoris käytti hyväkseen sen tarjoamaa
tilaisuutta tehdä tyydyttävästi selkoa itsestään. Siinä oli kuitenkin
yksi paha puoli. Sodan syttyessä oli sellaisten panthanien, jotka
sattuivat olemaan sotaakäyvän kansan alueella, pakko pukeutua sanotun
kansan sotisopaan ja taistella sen sotajoukoissa.

Sikäli kuin Carthoris tiesi, Dusar ei ollut sodassa minkään muun
kansan kanssa, mutta mahdotonta oli arvata, milloin joku punainen
kansa karkaisi naapurinsa kurkkuun, vaikkakin suuri ja mahtava liitto,
jonka ylimpänä miehenä oli hänen isänsä John Carter, oli saanut rauhan
säilymään pitkän aikaa suurimmassa osassa Barsoomia.

Tyytyväinen hymy levisi Hal Vasin kasvoille, kun Carthoris myönsi
olevansa panthan.

"Olipa hyvä", huudahti nuorukainen, "että satuit tulemaan tänne, sillä
täältä voit aivan heti saada tehtävää. Isäni Vas Kor on parhaillaan
luonani. Hän saapui tänne värväämään sotajoukkoa Heliumia vastaan äsken
julistettua sotaa varten."



KAHDESTOISTA LUKU

Dusarin pelastamiseksi


Ptarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon
vallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen
metsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi
sinnepäin.

Heidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal,
banth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa!

Kumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties?

Heidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin
lotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden
välissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin.

Kirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään
ensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa
jäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli
hornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa.

Seuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai
hurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita
silmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä
metsään.

Astellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään
vuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää
tehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta
haadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia.

Hän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt
hänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen
nähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui
liian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä
palasi Lotharia kohti häntä etsimään.

Ptarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä
oikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen
tunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut
nuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle
barsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin
puolisonsa tai sulhasensa huulilta — "prinsessani."

Kaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa,
hän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä
toivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen
käydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt
tilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut
nuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien,
jolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa
Kadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä?

Rakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen
rakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat
keksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan —
tummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka,
mutta hänen silmänsä olivat ruskeat.

Yö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä
hän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille,
missä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa
suunnittelemaan vastaista toimintaansa.

Olisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä
etsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin
Ptarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin
laaksosta lähdettyään?

Hänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen
— Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnä
Aaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansa
vettä.

Kun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus
kyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat
apinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä
tarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen
muuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa
isänsä hovissa.

Kun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen
pitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman
kohtalon.

Nähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan,
heräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi
vain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän
huomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että
he vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden
ainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa.

Myöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt
hän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään.

Dusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle.
Vihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten
käsistä.

Vihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet
kahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä
ja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat
nopeasti ilmaan.

Ptarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies,
joka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi
sotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi
pienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen
skeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt
kumartui hänen puoleensa.

Dusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin
mokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin,
Ptarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille
alueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä
olisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla
aluksellaan.

Aaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella
ja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista,
muinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja
tieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta
päiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin
Horzista.

Vaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa
ennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia
saanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään
monien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet
ilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi
sen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta
Aaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen
ryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei
ollut millään tavoin siihen sekaantunut.

Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle
lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.

"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies
tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.

Astok tuijotti häneen synkästi.

"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai
ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat
puolisoksesi valkean apinan."

Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin
kanssansa koko matkalla.

Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka
oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut
kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan
raskasta edesvastuuta.

Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä
edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman
huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä
tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan
käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista
jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.

Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa
salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli
vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin
hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut
ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.

Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen,
eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään
palatsiinsa piilotetusta prinsessasta.

Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli
asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut
vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.

"Ja jos niin käsket, isä", hän lisäsi, "lähden minä kaappaamaan hänet
ja tuomaan hänet tänne Dusariin."

Nutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.

"Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja
Heliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun
osuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi
syyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen
sotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus
palaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja
jos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että
tunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä
pelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään
halua menettää sitä.

"Jos hän olisi täällä käsissämme —", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä
mietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. "Jos hän olisi täällä
käsissämme", hän huudahti hurjasti. "Oi, jospa hän vain olisi täällä
käsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies?
Dusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa." Hän
lopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen.

Astokia, Dusarin prinssiä, puistatti.

Hän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä
viittaus pani hänet värisemään kauhusta.

Marsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan
"vihollinen" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen
rehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin
kaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten
sen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista.

Nutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa
oli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:

"Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun
hänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta
suurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi
kääntämään ne meitä vastaan.

"On vain yksi keino, Astok", huudahti vanhempi mies. "Sinun on heti
lähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja
pane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!"

Dusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi,
ettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan
olentoa kohtaan.

Astokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä
eikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen
morsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset
eivät olleet huolineet hänestä.

Senjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt
itsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut
yrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden
orjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus
kuolisi ja uusi jeddak valittaisiin.

Astok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet
vapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa
osui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta
vasten.

Kun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen.

Issus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään
muulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta
kaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen.

Hänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta
häntä kohtaan!

Mutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka
oli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani
hänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen
omantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys
tukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä
valtaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin
kuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina
lopulta käynyt.

Kylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen
kasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian,
ennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se
tosiseikka, että neito oli jo Dusarissa.

Hän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten
huoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty.

Astuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan,
katsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok
vihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä
ei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse?

Kuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin.
Oi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui
hänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi
siksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä
sitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen
käsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi
sitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut
luonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku
toinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa.

Hän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen
katseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma,
intohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi.

Miksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki
vielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä
suostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet
konnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta
kansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen
oikeutusta.

"Thuvia", hän lausui, "tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan
sydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia
vastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä
järjestyä niinkuin pitäisi!"

Neito pudisti päätään.

"Odota!" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. "Sinun
on tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka
saattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien
sinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua.

"Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar
tuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja
Heliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä
kiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä
pohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin
kuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi
jäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä.

"Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin
heidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se
yhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä
rakastavan prinssin puolisoksi.

"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi
mahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi.
Kuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen
uskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta
Dusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani.

"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin
pelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt.
Olen puhunut."

Neito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten
hän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja,
niin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä
halveksiminen.

"Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut", hän sanoi, "kuin sinä."

Sitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan
ääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti.

Astok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua
takaisin mukanaan ruokaa ja juomaa.

"Tässä", hän selitti, "on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies,
joka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi
esi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä
olet heidän luonaan!"

Sitten hän meni.

Puolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa
palvelevaa korkeata upseeria.

"Minne Vas Kor on mennyt?" hän tiedusti. "Hän ei ole palatsissaan."

"Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä",
vastasi upseeri. "Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina,
ja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi."

"Hyvä", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin
yläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan.



KOLMASTOISTA LUKU

Turjun, urhea panthan


Heliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä
rajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal
Vasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli
viskannut hänet vihollisten palvelukseen.

Se seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta
Heliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle,
jota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella
kentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä.

Dusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi
olla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin
pestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties
hän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan
loputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta
pitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua.

Hän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia
sotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja
parhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut
tehnyt rauhaa koko historiallisena aikana.

Asema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän
muutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet
Dusarin palvelukseen.

"Kas!" huudahti Hal Vas. "Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä
on mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —" Hän
empi.

"Turjun", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen
mieleensä johtuneen nimen.

Sen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan
kookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon
jättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta
suupieleen ulottuvan sinertävän arven?

"Vas Kor", toisti Carthoris mielessään. "Vas Kor!" Missä hän oli nähnyt
miehen aikaisemmin?

Sitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen
Carthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla
hänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta
koneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa
sinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia
kohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt
Aaanthoriin.

"Vas Kor", toisti hän ääneen, "ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän
kohtaamisen tähden." Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri
merkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää
tutustuessaan johonkin henkilöön.

"Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun", vastasi Vas Kor.

Sitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan
tätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle
ja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän
pelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten
epäluulon alaisiksi heti alusta alkaen.

"Kar Komak", hän selitti, "on, kuten näet, thern. Hän on vaeltanut
kauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan
seikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta
vaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen
uljuutensa ja uskollisuutensa."

Senjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen
uskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut
uusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän
punaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa.
Senvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt.

Koko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä
kissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen
tuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin
prinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit
ja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet
haihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen
entisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain
kahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut.

Iltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna
lähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa
sotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta.

Talon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso
kuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli
nopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris
ja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien
Dusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina.

Puoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni
heti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa.
Vain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan,
kun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen
varustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta
säilästä.

Kuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut
kostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin
ja Thuvian puolesta!

Mutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin
oli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi
Ptarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon
Aaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin
olleet dusarilaisia.

Ja olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä.
Hänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor
viedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse?

Pimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen
moottorin surina. Hän tähysti taivasta.

Niin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta
avaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti
lentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä.

Kun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko
ystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa
toiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan
dusarilaisen huoleksi.

Pian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen
hälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän
upseerin makuusijoiltaan kannelle.

Kuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei
sitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian
erottivat pieneksi alukseksi.

Kohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi
parhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella
sirolla kaarroksella yhä alemmaksi.

"Se on _Thuria_", kuiskasi eräs dusarilainen. "Tuntisin sen holvien
pimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta."

"Oikeassa oletkin!" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten
hän luikkasi:

"Kaor, _Thuria_!"

"Kaor!" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Mikä
laiva?"

"Kuljetusristeilijä _Kalksus_, Dusarin Vas Kor."

"Hyvä!" kajahti ylhäältä. "Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?"

"Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!"
Hetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivan _Kalksuksen_ viereen, ja
viimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen.

Useita olentoja näkyi liukuvan _Thurian_ laidalta maahan ja astelevan
_Kalksusta_ kohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina
ottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä
kummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat.

Carthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään
tulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka
yrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen
dusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla
retkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista.

Mutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät
häneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä
tavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi.

Tuskin huomaten muita _Kalksuksen_ kannella olevia miehiä Astok meni
tervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat
ja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa,
ja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista
sotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa.

Viimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi
kaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon.
Hän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin
vierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle.

"Viekööt valkeat apinat meidät kaikki", huudahti Astok tuskastuneena,
"jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt!
Nutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski
minua tuomaan hänet sinne."

Hän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla
sitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä
Nutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus
oli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin
jeddakilta mitä vain haluaisi.

Mutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun
vaihtoehdotuksen. Hän jatkoi.

"Minun on hänet surmattava", hän kuiskasi, vilkaisten arasti
ympärilleen. "Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen
käskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan,
johon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei
kukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen
hoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi,
jos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa."

Ilmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat
pahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä
keskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen
voimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat
kämmeniin.

"Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin", arveli Vas
Kor. "Missä hän on?"

Astok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas
Korin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen
kätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed.

"Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?" kysyi vanhempi mies maireasti.

"Minä en voi häntä tappaa", sanoi Astok. "Issus! En voi sitä tehdä! Kun
hän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy."

Vas Kor siristi silmiään.

"Ja sinä haluat —" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka
kuitenkin oli täydellinen.

Astok nyökkäsi päätään.

"Sinä et häntä rakasta", hän huomautti.

"Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys", hän
lopetti merkitsevästi.

"Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!"
huudahti Astok.

"Haluan tulla jediksi", tokaisi Vas Kor peittelemättä.

Astok empi.

"Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää", hän
esteli.

"Jedejä on kuollut ennenkin", ärähti Vas Kor. "Sinun ei varmastikaan
ole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon
niitä, jotka eivät pidä sinusta."

Vas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian
Astok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen
vennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma.

"Kuten sanot, Vas Kor!" huudahti hän, "Sinusta tulee jed, kun teko on
tehty." Sitten hän jatkoi itsekseen: "Eikä minun sitten ole vaikea
löytää jediä, josta en pidä."

"Milloin palaamme Dusariin?" tiedusti ylimys.

"Heti", vastasi Astok. "Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään
pidätä täällä?"

"Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa
mukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten."

"Antaa rekryyttien odottaa", virkkoi Astok. "Tahi vieläkin paremmin,
tule sinä Dusariin _Thuriassa_ ja jätä _Kalksus_ keräämään rekryyttejä!"

"Niin", myönsi Vas Kor, "se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen
valmis." Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen.

Ilmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin
vanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden
vaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema!
Ja hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä
pidettiin vankina.

Keskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle
hytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti
tikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet
nujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän
kykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan.

Nyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan.

"Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!" hän kehoitti. "_Thurialla_ on
miehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä."

Panthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä
hän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin
Thuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia,
ja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja
Vas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät,
ennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi
se yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa
muiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen
olinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin.

Turjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä
huomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi
tuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja
pysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään.

Vas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiä _Kalksuksen_
viemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi
kahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle.

"Te kaksi seuraatte meitä _Thuriaan_", hän määräsi, "ja ilmoittaudutte
aluksen dwarin käskettäviksi."

_Kalksuksen_ kannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt
valitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään
merkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli
olla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa.

Toinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollut
Carthoris.

Heliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin
varustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistua _Kalksukseen_
kannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin
surmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset
sotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä
jompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin
jos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat.

Kun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä
kukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat,
että hän kuului seurueeseen.

Hänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettu
_Thuriaan_. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan
lähellä miestä. Nyt he olivat _Thurian_ kyljen luomassa synkässä
varjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava
löytääkseen tikkaat.

Kar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään
ylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa
rautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä.

Viimeisenä kiipesi _Thurian_ laidan ylitse Turjan, panthan, vetäen
nuoraportaat perästään ylös.

Hetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista
kohti.

Kaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli
määrätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen
katseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut
salaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli
hän tullut dusarilaisen tilalle?

Pieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimään
_Thurian_ dwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään
seurasi panthan.

Carthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri
jousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku
dusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin
oli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen
viertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen
kysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa
kärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan koko _Thurian_
miehistöä uskomaan.

Kärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta,
vaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa
saapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja
keskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi
suuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella.

Dusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen
Heliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava
laivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja
aseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat
paremmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä
oli zitidariset mittasuhteet.

Pitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia
oli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith,
Ptarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin
jeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter,
Marsin sotavaltias.

Kaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien
yli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi
saapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella
silmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He
olivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen,
rajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista.

Ja etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta,
thernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan
pohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen
kutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan.
Tätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin
Heliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar,
sydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin
hän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa
sotavaltiaan vihollisten kimppuun.

Mutta ennättäisivätkö nämä liittolaiset sotanäyttämölle hyvissä ajoin
auttamaan Heliumia? Tai tarvitsisiko Helium niitä?

_Thurian_ muun miehistön mukana kuuli Carthoris huhut ja aprikoimiset.
Heliumilaisten avuksi saapuvista kahdesta laivastosta, joista toinen
tuli pohjoisesta ja toinen etelästä, ei kukaan tietänyt mitään, ja
kaikki dusarilaiset olivat varmoja siitä, ettei mikään voisi nyt
pelastaa Heliumin ikivanhaa valtaa, vaan että se suistuisi iäksi
Barsoomin yläilmoista.

Myöskin Carthoris, niin harras Heliumin poika kuin olikin, tunsi, ettei
edes hänen kotimaansa ihailtu laivasto kykenisi menestyksellisesti
pitämään puoliaan kolmen suurvallan yhtyneitä voimia vastaan.

_Thuria_ laskeutui Astokin palatsin katolla olevalle lentoasemalle.
Prinssi ja Vas Kor poistuivat kiireisesti aluksesta ja menivät hissiin,
joka veisi heidät palatsin alempiin kerroksiin.

Aivan sen vieressä oli toinen hissi, jota tavalliset sotilaat
käyttivät. Carthoris kosketti Kar Komakia käsivarteen.

"Tule!" hän kuiskasi. "Olet ainoa ystäväni viholliskansan keskuudessa.
Tahdotko auttaa minua?"

"Kuolemaan saakka", vastasi Kar Komak.

He lähestyivät yhdessä hissiä. Sitä käyttämässä oli orja.

"Missä ovat lupalippunne?" kysyi hän.

Carthoris kopeloi taskuaan muka niitä etsien ja astui samalla
hissikoriin. Kar Komak seurasi häntä, sulkien oven. Orja ei pannut
koria liikkeeseen. Jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Heidän täytyi
päästä mahdollisimman pian Astokin ja Vas Korin perästä alas, jos he
mielivät nähdä, minne ensinmainitut menivät.

Carthoris pyörähti äkkiä orjaan päin ja sinkosi hänet hissikorin
vastaiseen seinään.

"Sido hänet ja pane hänelle kapula suuhun, Kar Komak!" huudahti hän.

Sitten hän tarttui käyttövipuun, ja hissi syöksyi huimaavan vinhasti
alaspäin jousimiehen painiessa orjan kanssa. Carthoris ei voinut jättää
käyttövipua auttaakseen toveriaan, sillä jos he olisivat hissin silloin
kulkemaa vauhtia saapuneet pohjakerrokseen, niin he kaikki olisivat
murskautuneet kuoliaiksi.

Nyt hän näki Astokin hissikorin katon alempaa viereisestä aukosta, ja
hän hiljensi nopeuttaan. Orja alkoi kirkua.

"Vaienna hänet!" komensi Carthoris.

Hetkisen kuluttua lysähti hervoton ruumis lattialle.

"Hän on äänetön", virkahti Kar Komak.

Carthoris pysähdytti hissin äkkiä erään yläkerroksen kohdalle.
Avattuaan oven hän tarttui orjan ruumiiseen ja työnsi sen käytävän
lattialle. Sitten hän pamautti oven kiinni ja pani hissin jälleen
liikkeeseen.

Uudelleen hän sai Astokin ja Vas Korin hissikorin katon näkyviinsä.
Vähän ajan kuluttua se pysähtyi, ja seisautettuaan oman hissikorinsa
hän näki miesten poistuvan eräästä takakäytävän ovesta.



NELJÄSTOISTA LUKU

Kulan Tithin uhraus


Toisen päivän aamuna sen jälkeen kun Ptarthin Thuvia oli teljetty
Astokin, Dusarin prinssin, palatsin itäiseen torniin, istui neito
turtuneen välinpitämättömänä, odottaen murhaajan saapumista.

Turhaan hän oli koettanut keksiä paon mahdollisuuksia, tarkastanut
moneen kertaan oven ja ikkunat, lattian ja seinät.

Vankkoihin ersitelevyihin hän ei saanut edes naarmua; ikkunoiden
sitkeä barsoomilainen lasi ei olisi murtunut muuten kuin voimakkaan
miehen moukarin iskusta. Ovi ja lukko olivat järkkymättömiä. Pako oli
mahdoton. Ja häneltä oli ryöstetty aseet, joten hän ei voinut kuolla
ennen määräaikaa ja siten riistää murhaajilta sitä nautintoa, jonka
hänen viimeisten hetkiensä näkeminen heille tuottaisi.

Milloin he tulisivat? Tekisikö Astok sen omin käsin? Thuvia ei
uskonut, että hänellä olisi siihen rohkeutta. Hänellä oli pelkurin
sydän — sen oli neito tietänyt jo siitä asti, kun hän oli ensi kerran
kuullut isänsä hovissa silloin vierailevan Astokin kerskuvan, koettaen
vaikuttaa häneen uljuudellaan.

Hän ei voinut olla vertaamatta Astokia erääseen toiseen mieheen. Ja
keneen vertaa kihlattu morsian hyljeksittyä kosijaa? Sulhaseensako?
Ja mittasiko Ptarthin Thuvia Dusarin Astokia käyttämällä mittapuunaan
Kulan Tithia, Kaolin jeddakia? Hän oli kuoleman kynnyksellä; hänellä
oli oikeus antaa ajatustensa kulkea minne tahansa; ja Kulan Tithistä
ne olivat hyvin kaukana. Sensijaan väikkyi kookkaan ja solakan
heliumilaisen kuva hänen mielessään tunkien sieltä pois kaiken muun.

Hän uneksi Carthorisin jaloista kasvoista, hänen rauhallisen
arvokkaasta käyttäytymisestään, hymystä, joka kirkasti hänen kasvojaan,
kun hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja myhäilystä, joka väikkyi
hänen huulillaan, kun hän taisteli vihollistensa kanssa — hänen
virginialaisen isänsä taisteluhymystä.

Ja Ptarthin Thuvian, Barsoomin oikean tyttären, hengitys kävi
kiihkeämmäksi ja sydämen sykintä rajummaksi, kun hän muisteli tätä
myhäilyä, jota ei enää koskaan saisi nähdä. Päästäen pienen voihkauksen
vaipui neito silkki- ja turkispeitteille, jotka oli viskattu sekavaksi
läjäksi itäisen ikkunan alle, ja painoi kasvot käsiinsä.

Hänen vankeushuoneensa kohdalle oli käytävään pysähtynyt kaksi
kiivaasti keskustelevaa miestä.

"Sanon sinulle vielä kerran, Astok", selitti toinen, "etten tee sitä,
jollet sinä ole saapuvilla huoneessa."

Puhujan äänensävy ei kuulostanut lainkaan niin kunnioittavalta kuin
kuninkaallista henkilöä puhuteltaessa olisi pitänyt. Toinen huomasi sen
ja punastui.

"Älä koettele liiaksi sinua kohtaan tuntemaani ystävyyttä", ärisi hän.
"Kärsivällisyydelläni on rajansa."

"Nyt ei ole kysymys kuninkaallisista etuoikeuksista", vastasi Askor.
"Sinä vaadit minua tekemään murhan puolestasi vastoin jeddakisi ankaraa
määräystä. Sinulla, Astok, ei ole oikeutta käskeä minua. Pikemminkin
pitäisi sinun ilomielin suostua kohtuulliseen pyyntööni, että sinun
on oltava saapuvilla ja siten jakaa vastuunalaisuus kanssani. Miksi
pitäisi minun ottaa koko syy niskoilleni?"

Nuorempi mies rypisti otsaansa, mutta meni lukitulle ovelle, ja kun se
kääntyi auki, astui hän Vas Korin rinnalla huoneeseen.

Huoneen toisessa päässä istunut neito kuuli heidän tulonsa, nousi
seisomaan ja kääntyi heihin päin. Hänen hienot kuparinväriset kasvonsa
kalpenivat hieman, mutta katse oli rohkea ja rauhallinen, ja pienen,
lujapiirteisen leuan ylpeä asento kertoi kaunopuheisesti hänen
tuntemastaan halveksimisesta ja inhosta.

"Pidätkö vieläkin kuolemaa parempana?" kysyi Astok.

"Kuin sinua, pidän", vastasi neito kylmästi.

Dusarin prinssi katsahti Vas Koriin ja nyökkäsi päätään. Ylimys vetäisi
esille lyhyen miekkansa ja meni huoneen poikki Thuviaa kohti.

"Käy polvillesi!" komensi hän.

"Mieluummin kuolen seisoallani", vastasi neito.

"Kuten tahdot", virkkoi Vas Kor, tunnustellen säilänsä kärkeä
vasemmalla peukalollaan. "Nutuksen, Dusarin jeddakin nimessä!" hän
huudahti ja syöksähti neidon luokse.

"Carthorisin, Heliumin prinssin nimessä!" kuului hiljaa ovelta.

Vas Kor pyörähti ympäri ja näki panthanin, jonka hän oli pestannut
poikansa talossa, juoksevan lattian poikki itseään kohti. Mies sivuutti
Astokin sähähtäen tälle: "Hänen jälkeensä sinä — kalot!"

Vas Kor kävi asentoon torjumaan hyökkäystä.

"Mitä merkitsee tämä kavallus?" hän kiljaisi.

Paljas miekka kädessään riensi Astok Vas Korin avuksi. Panthanin
ja ylimyksen miekat kalahtivat vastakkain, ja jo ensimmäisistä
sivalluksista huomasi Vas Kor saaneensa vastaansa mestarimiekkailijan.

Ennenkuin hän aavisti muukalaisen tarkoitusta, oli tämä hänen ja
Ptarthin Thuvian välissä, puolustautuen molempien dusarilaisten
miekkoja vastaan. Mutta hän ei taistellut puolustusasemassa olevan
miehen tavoin. Hän oli aina hyökkäävänä puolena, ja vaikkakin hänen
välkkyvä säilänsä pysyi poikkeamatta neidon ja tämän vihamiesten
välillä, kykeni hän kuitenkin pakottamaan heitä peräytymään huoneessa
sinne tänne, aina kehoittaen neitoa pysyttelemään likellä takanaan.

Vasta liian myöhään Vas Kor ja Astok oivalsivat mihin panthan pyrki.
Vasta kun mies seisoi selin oveen päin, käsittivät he sen — heidät oli
teljetty omaan vankilaansa, ja nyt voisi tunkeutuja surmata heidät
mielensä mukaan, sillä Ptarthin Thuvia sulki parhaillaan miehen
käskystä ovea, ensin otettuaan avaimen pois ulkopuolelta, mihin Astok
oli sen tullessaan jättänyt.

Tapansa mukaan Astok huomattuaan, ettei vastustaja heti sortunut heidän
miekkoihinsa, jätti uuvuttavan taistelemisen Vas Korin tehtäväksi.
Ja kun hän nyt katseli panthania tarkasti, kävivät hänen silmänsä
yhä laajemmiksi, sillä hän alkoi vähitellen tuntea Heliumin prinssin
piirteet.

Heliumilainen pani Vas Korin ahtaalle. Ylimyksestä vuoti verta yli
kymmenestä haavasta. Astok tajusi, ettei Vas Kor voisi enää kauan
kestää muukalaisen peloittavan oikean käden taitoa.

"Rohkeutta, Vas Kor!" kuiskasi hän toisen korvaan. "Minulla on
suunnitelma. Pidätä häntä vain hetkinen vielä, ja kaikki käy hyvin."
Mutta lauseen loppua, "Astokille, Dusarin prinssille", hän ei virkkanut
ääneen.

Vas Kor ei aavistanut petosta ja nyökkäsi päätään. Hetkisen
hänen onnistuikin pidättää Carthorisia puolustusasemassa. Sitten
heliumilainen ja neito näkivät Dusarin prinssin juoksevan nopeasti
huoneen toiseen päähän, painavan erästä kohtaa seinästä, mikä sai
laajan levyn painumaan sisäänpäin, ja katoavan siten syntyneestä
aukosta pimeään holviin.

Kaikki kävi niin ripeästi, että heidän oli mahdotonta ehtiä häntä
estämään. Carthoris pelkäsi, että Vas Kor saattaisi samalla tavoin
pujahtaa hänen käsistään tai Astok palata tuoden lisävoimia, ja
kävi tuimasti vastustajansa kimppuun. Hetkisen kuluttua kierähti
dusarilaisen ylimyksen ruumis päättömänä ersitelattialle.

"Tule!" huudahti Carthoris. "Emme saa hukata silmänräpäystäkään. Astok
tulee pian takaisin mukanaan tarpeeksi väkeä nujertaakseen minut."

Mutta Astok ei ajatellutkaan sitä, sillä silloinhan olisivat palatsin
juorukellot päässeet heti levittämään tietoa siitä, että Ptarthin
prinsessa oli vankina itäisessä tornissa. Pian olisi puhe saapunut
hänen isänsä korviin, ja vaikka hän sitten olisi koettanut kieroilla
kuinka hyvänsä, ei hän olisi voinut selittelyillään saada tyhjäksi
jeddakin toimituttaman tutkimuksen paljastamia tosiseikkoja.

Sensijaan Astok riensi hurjasti pitkin pitkää käytävää ehtiäkseen
tornihuoneen ovelle, ennenkuin Carthoris ja Thuvia poistuisivat
sieltä. Hän oli nähnyt neidon ottavan ovesta avaimen ja pistävän sen
laukkuunsa, ja hän tiesi, että avaimenreikään ulkopuolelta tungettu
tikarinkärki sulkisi heidät salakammioon siihen asti, kunnes kahdeksan
elotonta taivaankappaletta kiertäisi jäähtyneen, kuolleen auringon
ympärillä.

Astok juoksi minkä jaksoi tornihuoneelle vievään pääkäytävään.
Ennättäisikö hän ovelle ajoissa? Entäpä jos heliumilainen olisikin jo
tullut pois ja tupsahtaisi hänen eteensä käytävässä? Kylmät väreet
kulkivat pitkin Astekin selkäpiitä. Häntä ei missään nimessä haluttanut
joutua Carthorisin kamalan säilän eteen.

Nyt hän oli jo melkein ovella. Se oli käytävän seuraavan mutkan takana.
Ei, he eivät olleet vielä poistuneet huoneesta. Ilmeisesti pidätti Vas
Kor yhä heliumilaista!

Astok voi tuskin pidättyä virnistämästä ajatellessaan, kuinka
ovelasti hän oli saanut ylimyksen petetyksi ja samalla kertaa päässyt
hänestä eroon. Mutta kääntyessään mutkasta hän joutui vastakkain
ruskeatukkaisen, vaaleaihoisen jättiläisen kanssa.

Tämä ei pysähtynyt kyselemään hänen tulonsa syytä, vaan karkasi pitkä
miekka kädessään hänen kimppuunsa, niin että Astokin oli väistettävä
kymmenkunta vaarallista iskua, ennenkuin voi livahtaa tiehensä ja paeta
kiertoportaita alaspäin.

Hetkisen kuluttua ilmestyivät Carthoris ja Thuvia salakammiosta
käytävään.

"Onko kaikki hyvin, Kar Komak?" tiedusti heliumilainen.

"Olipa onni, että jätit minut tänne, punainen mies", selitti jousimies.
"Juuri äsken yllätin erään, joka näytti kovin kiihkeästi pyrkivän tälle
ovelle — se oli hän, jota nimitetään Astokiksi, Dusarin prinssiksi."

Carthoris hymyili.

"Missä hän nyt on?" hän kysyi.

"Hän pääsi pakoon ja juoksi tuonne alaspäin", vastasi Kar Komak.

"Sitten meidän on kiiruhdettava!" huudahti Carthoris. "Hän tuo
vartioston kimppuumme."

Kolmisin he riensivät pitkin koukertelevia käytäviä, joita myöten
Carthoris ja Kar Komak olivat seuranneet dusarilaisten jälkiä niiden
merkkien avulla, joita viimeksimainittujen sandaalit olivat jättäneet
näiden harvoin käytettyjen käytävien lattialle laskeutuneeseen ohueen
tomukerrokseen.

He pääsivät siihen huoneeseen saakka, jossa hissien ovet olivat,
kohtaamatta vastarintaa. Mutta siellä oli kourallinen vartiosotilaita
ja upseeri, joka huomattuaan että he olivat muukalaisia tiedusti, millä
asioilla he liikkuivat Astekin palatsissa.

Taaskin täytyi Carthorisin ja Kar Komakin turvautua säiliinsä, ja
ennenkuin he olivat saaneet raivatuksi itselleen tien hissille, oli
ottelun melske varmaankin hälyttänyt koko palatsin, sillä he kuulivat
huutoja ja kiitäessään nopeasti useiden kerrosten läpi lentoasemalle he
näkivät aseistettuja miehiä juoksentelevan sinne tänne ottamaan selvää
hälinän syystä.

Lentoasemalla lepäsi _Thuria_, jota vahti kolme sotilasta. Jälleen
taistelivat heliumilainen ja lotharilainen kylki kyljessä, mutta
taistelu oli pian lopussa, sillä Heliumin prinssi olisi yksinkin
kyennyt selviytymään kenestä kolmesta dusasarilaisesta hyvänsä.

Tuskin oli _Thuria_ kohonnut ilmaan, kun vähintään sata sotilasta
syöksähti lentoasemalle. Heidän etunenässään oli Dusarin Astok ja
nähdessään niiden molempien henkilöiden, joiden hän oli niin varmasti
luullut olevan vallassaan, luisuvan hänen kynsistään, hän hyppi
vimmoissaan raivosta, pudisteli nyrkkejään ja syyti heidän jälkeensä
sadatuksia ja halpamaisia herjauksia.

Keula suunnattuna huimaavan jyrkästi ylöspäin kiiti _Thuria_ meteorin
lailla taivasta kohti. Kahdestatoista kohdasta lähti nopealentoisia
vartioaluksia ajamaan sitä takaa, sillä Dusarin prinssin palatsin
lentoasemalla tapahtunut näytelmä ei ollut jäänyt huomaamatta.

Toistakymmentä laukausta raapaisi _Thurian_ kylkeä, ja kun Carthoris
ei voinut poistua ohjausvipujen luota, tähtäsi Ptarthin Thuvia aluksen
pikatykkien suut vihollisia kohti, itse vaivoin pysytellen jyrkästi
viettävällä, livettävällä kannella.

Lento oli uljasta ja samoin oli taistelu. Nyt oli yksi pariakymmentä
vastaan, sillä uusia dusarilaisaluksia oli liittynyt takaa-ajoon. Mutta
Dusarin prinssi Astok oli _Thuriaa_ rakennuttaessaan rakennuttanut
hyvin. Koko hänen isänsä laivastossa ei kellään ollut sitä nopeampaa
lentokonetta. Ei ainoakaan alus ollut niin hyvin varustettu ja
aseistettu.

Toinen toisensa jälkeen jäivät ahdistajat jälkeen, ja kun niistä
viimeinenkin hävisi näkymättömiin, laski Carthoris _Thurian_ keulan
vaakasuoraan ja suuntasi aluksensa, vauhtivipu viimeiseen pykälään
painettuna, kuolevan Marsin ohuen ilman halki itää ja Ptarthia kohti.

Ptarth oli kolmentoista ja puolen tuhannen haadin päässä — runsaasti
kolmenkymmenen tunnin matka nopeimmallekin alukselle — ja Dusarin ja
Ptarthin välillä saattoi olla puolet Dusarin laivastosta, sillä juuri
tällä suunnalla oli se paikka, missä suuren, kenties parhaillaan
käytävän ilmataistelun oli kerrottu tapahtuvan.

Jos Carthoris olisi täsmälleen tietänyt, missä sotaakäyvien kansojen
laivastot olivat, niin hän olisi viipymättä kiiruhtanut sinne, sillä
kun Thuvia palautettaisiin isälleen, olisi rauhan syntymisestä mitä
parhaat toiveet.

He olivat lentäneet puolet matkasta näkemättä ainoatakaan sotalaivaa.
Sitten Kar Komak kiinnitti Carthorisin huomiota kaukana olevaan
alukseen. Se lepäsi laajan kuivuneen merenpohjan keltaisella
sammalella, jonka yläpuolella _Thuria_ kiiti.

Aluksen ympärillä näkyi parveilevan ihmisiä. Voimakkaalla kaukoputkella
heliumilainen erotti, että ne olivat vihreitä sotilaita, jotka yhä
uudelleen hyökkäsivät haaksirikkoisen ilmalaivan miehistön kimppuun.
Aluksen kansallisuudesta hän ei niin kaukaa voinut saada selvää.

Heidän ei tarvinnut muuttaa _Thurian_ suuntaa lentääkseen aivan
taistelupaikan ylitse, mutta Carthoris ohjasi aluksensa muutamia satoja
metrejä alemmaksi voidakseen nähdä selvemmin ja lähempää.

Jos alus oli ystävällisen kansan, ei hän voinut olla pysähtymättä ja
suuntaamatta tykkejään sen ahdistajiin, vaikka hän ei katsonutkaan
voivansa laskea maihin alustaan, jolla oli niin kallisarvoinen lasti,
sillä eihän hänellä ollut tarjottavana avuksi muuta kuin kaksi miekkaa
— minkä nojalla tuskin voisi panna vaaraan Ptarthin prinsessan
turvallisuutta.

Tultuaan vahingoittuneen laivaa kohdalle he näkivät, ettei voinut
kestää kuin muutamia minuutteja, ennenkuin vihreä lauma tunkeutuisi
panssaroitujen rintasuojusten ylitse, ja tyydyttäisi hurjan
verenhimonsa surmaamalla puolustajat.

"Olisi hyödytöntä laskeutua", selitti Carthoris Thuvialle. "Alus voi
lisäksi olla dusarilainen — siinä ei ole merkkejä näkyvissä. Emme voi
tehdä muuta kuin ampua vihreätä laumaa." Puhuessaan hän siirtyi tykin
ääreen ja käänsi sen suun laivan kupeella hääriviä vihreitä sotilaita
kohti.

Alhaalla olevasta aluksesta huomattiin _Thuria_ ilmeisesti vasta
silloin, kun sen ensimmäinen laukaus pamahti. Heti nostettiin
sotalaivan keulaan vaakunalippu liehumaan. Ptarthin Thuvia pidätti
henkeään ja vilkaisi Carthorisiin.

Vaakuna oli Kulan Tithin, Kaolin jeddakin — sen miehen, jolle Ptarthin
prinsessa oli kihlattu!

Kuinka helppoa olisikaan heliumilaisen ollut jatkaa matkaansa ja jättää
kilpakosijansa odottamaan kohtaloaan, jota oli mahdoton enää kauan
torjua! Ei yksikään ihminen olisi voinut syyttää häntä pelkuruudesta
eikä petollisuudesta, sillä Kulan Tith kävi sotaa Heliumia vastaan, ja
lisäksi ei _Thurialla_ ollut tarpeeksi väkeä viivyttämään vähäksikään
aikaa kaikkien mielestä jo auttamattomasti menetetyn taistelun tulosta.

Mutta mitä teki Carthoris, Heliumin prinssi?

Tuskin oli heikko tuuli levittänyt vaakunalipun, kun Thurian keula
suuntautui jyrkässä kulmassa maata kohti.

"Osaatko ohjata alusta?" kysyi Carthoris Thuvialta.

Neito nyökkäsi päätään.

"Koetan ottaa elossa olevat kaolilaiset alukseemme", jatkoi Carthoris.
"Sekä Kar Komakin että minun on hoideltava tykkejä, sillä aikaa kun he
tarttuvat nousuköysistöön. Pidä keula pyssytulta vastaan. Etupuolen
panssarit kestävät sitä paremmin, ja samalla ovat potkurit suojassa."

Hän riensi kajuuttaan Thuvian ryhtyessä ohjaamaan. Hetkistä
myöhemmin putosivat nousuköydet riippumaan _Thurian_ pohjasta, ja
aluksen kummastakin kupeesta laahautui kaksitoista lujaa, solmuista
nahkahihnaa. Samalla kertaa näkyi keulassa merkki:

"Valmistautukaa nousemaan alukseemme!"

Kaolilaisen sotalaivan kannelta kajahti riemuhuuto. Carthoris, joka
tällöin palasi kajuutasta, hymyili surumielisesti. Hän valmistautui
tempaamaan kuoleman kidasta sen miehen, joka oli hänen ja hänen
rakastamansa naisen välissä.

"Hoida vasenta keulatykkiä, Kar Komak!" komensi hän jousimiestä, mennen
itse oikeanpuoliselle keulatykille.

Nyt he tunsivat vihreiden sotilaiden ammuksien terävät räjähdykset
lujatekoisen _Thurian_ panssaroituja kylkiä vasten.

Heillä oli joka tapauksessa perin heikot toiveet. Millä hetkellä
hyvänsä voivat työntävien säteiden säiliöt saada vuodon. Kaolilaisen
laivan miehistö taisteli elpynein toivein. Keulassa seisoi Kulan Tith,
uljaasti taistellen urheain sotilaittensa kanssa torjumassa hurjia
vihreitä miehiä.

_Thuria_ painui yhä alemmaksi toisen aluksen kohdalle. Kaolilaiset
järjestäytyivät upseeriensa johdolla valmiiksi nousemaan _Thuriaan_.
Mutta silloin laukaisivat vihreät sotilaat äkkiä pyssyistään murhaavan
tuhoisan kuulasateen rohkeasti lähestyvän aluksen kylkeen.

Se painui heti haavoittuneen linnun lailla maata kohti ja kallistui
pahasti. Thuvia käänsi keulan ylöspäin, koettaen välttää uhkaavaa
tuhoa, mutta hän sai vain heikennetyksi tärähdystä, kun lentokone
syöksyi maahan kaolilaisten laivan viereen.

Nähdessään _Thurian_ kannella vain kaksi sotilasta ja yhden naisen
päästivät vihreät raakalaiset hurjan riemuhuudon, kun taas kaolilaisten
laivasta kuului valitusta.

Edelliset käänsivät' nyt huomionsa tulokkaisiin, sillä he oivalsivat
voivansa pian nujertaa heidät ja sitten heidän aluksensa kannelta ampua
toista paremmin miehitettyä laivaa.

Heidän hyökätessään kajautti aluksensa komentosillalla seisova Kulan
Tith varoitushuudon, osoittaen samalla osaavansa antaa täyden arvon
sille teolle, joka oli saattanut pienemmän aluksen niin pahaan pulaan.

"Kuka", hän huusi, "uhraa henkensä palvellakseen Kulan Tithiä? Ei ikinä
ole koko Barsoomissa ylevämmin uhrauduttu!"

Vihreä lauma kiipesi parhaillaan _Thurian_ laidalle, kun sen keulasta
hulmahti Carthorisin, Heliumin prinssin vaakunalippu vastaukseksi
Kaolin jeddakin kysymykseen. Pienellä aluksella ei kellään ollut aikaa
tarkata, minkä vaikutuksen tämä ilmoitus teki kaoIliaisiin, sillä
heidän täytyi kiinnittää koko huomionsa siihen, mitä heidän omalla
kannellaan tapahtui.

Kar Komak seisoi hoitelemansa tykin takana, silmät levällään tuijottaen
hyökkääviä vihreitä sotilaita. Nähdessään sen Carthoris tunsi
rinnassaan tuskaisen pistoksen. Oliko sittenkin tämä mies, jota hän oli
pitänyt niin rohkeana, hädän hetkellä yhtä vento raukka kuin Jav ja
Tariokin?

"Kar Komak — mies!" kiljaisi hän. "Karkaise mieltäsi! Muista Lotharin
merenkulkijain kunniapäiviä! Taistele! Taistele, mies! Taistele niin,
ettei kukaan ihminen ole ikinä siten taistellut! Enää emme voi muuta
toivoa kuin kuolla ase kädessä."

Kar Komak kääntyi heliumilaiseen päin tuikea hymy huulillaan.

"Miksi taistelisimme?" hän huomautti. "Noin hirveätä ylivoimaa vastaan?
On toinen keino — parempi keino. Näetkö?" Hän osoitti kannen alle
vievien portaiden aukkoa kohti.

Vihreitä miehiä oli jo kourallinen päässyt _Thurian_ kannelle, kun
Carthoris vilkaisi lotharilaisen osoittamaan suuntaan. Näky, jonka
hänen katseensa kohtasi, pani hänen sydämensä sykkimään riemusta ja
huojennuksesta — Ptarthin Thuvia voi vielä pelastua! Sillä alhaalta
tulvasi virtanaan jättiläiskokoisia jousimiehiä, tuimia ja pelottavia.
Ne eivät olleet Tarion ja Javin, vaan jousimiesten odwarin jousimiehiä
— rajuja, taistelunhimoisia sotilaita.

Vihreät sotilaat pysähtyivät hetkeksi hämmentyneinä ja ällistyksissään,
mutta vain hetkeksi. Päästäen sitten kauhistuttavan sotahuudon he
karkasivat näiden aavistamattomien uusien vihollisten kimppuun.

Nuolituisku pysähdytti heidän ryntäyksensä. Pian ei _Thurian_
kannella ollut vihreitä villejä, muita kuin kaatuneet, ja Kar Komakin
jousimiehet hyppivät aluksen laidalta maahan ahdistamaan siellä
raakalaisia.

Utan toisensa jälkeen riensi esiin _Thurian_ uumenista heittäytyäkseen
onnettomien vihreiden miesten kimppuun. Kulan Tith ja hänen
kaolilaisensa seisoivat silmät pystyssä ja sanattomina hämmästyksestä
nähdessään näitä outoja, rajuja sotilaita tulvivan tuhansittain pienen
aluksen sisuksista, mihin niitä ei hevin olisi voinut sopia yli
viidenkymmenen.

Vihdoin eivät vihreät miehet voineet enää kestää ylivoimaisten
vastustajiensa hyökkäystä. He alkoivat aluksi hitaasti peräytyä pitkin
keltaista tasankoa. Jousimiehet ajoivat heitä takaa. _Thurian_ kannella
seisova Kar Komak vapisi kiihkosta.

Hän kiljui unholaan vaipuneiden aikojensa hurjaa sotahuutoa minkä
keuhkot kestivät. Hän kajautteli rohkaisu- ja komentosanoja
taisteleville utaneilleen, kykenemättä sitten miestensä hyökätessä
kauemmaksi _Thuriasta_ hillitsemään taistelu-intoaan.

Hän hyppäsi aluksen laidan yli maahan ja liittyi jousimiestensä
jälkijoukkoon, rientäen muiden mukana kuivuneelle merenpohjalle
ahdistamaan pakenevaa vihreätä laumaa.

Vihreät sotilaat olivat juuri katoamaisillaan muinaisen saaren
muodostaman matalan kohoaman taakse länteen. Heidän kintereillään
kiitivät menneen ajan nopsat jousimiehet, ja Carthoris ja Thuvia
erottivat heidän joukostaan yhä lähemmäksi eturivejä tunkeutuvan Kar
Komakin valtavan vartalon, joka heilutti korkealla aseenaan olevaa
lyhyttä torkvasilaismiekkaa ja hoputti väkeään pakenevan vihollisen
kimppuun.

Kun viimeisetkin olivat kadonneet kohoaman taakse, kääntyi Carthoris
puhuttelemaan Ptarthin Thuviaa.

"He ovat opettaneet minulle yhden seikan, nämä Lotharin haihtuvat
jousimiehet", hän lausui. "Suoritettuaan tehtävänsä he eivät jää
vaivaamaan isäntiään läsnäolollaan. Kulan Tith ja hänen sotilaansa
ovat täällä turvanasi. Toimintani on todistanut, että aikomukseni ovat
olleet kunnialliset. Hyvästi!" Hän kävi polvilleen neidon jalkojen
juureen ja nosti huulilleen kappaleen hänen varushihnojaan.

Thuvia ojensi kätensä, laskien sen eteensä kumartuneen pään tuuheille
tummille hiuksille.

"Minne aiot mennä, Carthoris?"

"Kar Komakin, jousimiehen, mukaan", vastasi hän. "Siellä saan taistella
ja unohtaa."

Neito nosti kädet silmilleen, ikäänkuin peittääkseen jonkun voimakkaan
houkutuksen katseiltaan.

"Olkoot esi-isäni minua kohtaan lempeitä", hän huudahti, "jos sanon,
mitä en saisi sanoa! Mutta en voi nähdä sinun heittävän elämääsi
hukkaan, Carthoris, Heliumin prinssi. Jää tänne, päällikköni! Jää —
minä rakastan sinua!"

Takaa kuului yskäisy, ja molemmat pyörähtivät ympäri. Tuskin kahden
askelen päässä heistä seisoi Kulan Tith, Kaolin jeddak.

Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Sitten Kulan Tith selvitti
kurkkuaan.

"Tahtomattanikin kuulin kaikki puheenne", hän virkkoi. "En ole hullu
pysyäkseni sokeana teidän keskinäiselle rakkaudellenne. Enkä myöskään
ole sokea sille korkealle kunniantunnolle, joka sai sinut, Carthoris,
panemaan vaaraan omasi ja Thuvian hengen pelastaaksesi minut, vaikka
luulitkin juuri sen teon riistävän itseltäsi mahdollisuuden pitää hänet
itseäsi varten.

"Enkä voi olla antamatta arvoa hyveelle, joka sulki huulesi lausumasta
rakkauden sanoja tälle heliumilaiselle, Thuvia, sillä tiedän juuri
äsken kuulleeni ensimmäisen tunnustuksesi hänelle. En tuomitse sinua.
Pikemminkin olisin tuominnut sinua, jos ilman rakkautta olisit mennyt
avioliittoon minun kanssani.

"Ota takaisin vapautesi, Ptarthin Thuvia", hän huudahti, "ja lahjoita
se sinne, mihin sydämesi jo on sidottu, ja kun kultaiset renkaat on
kiinnitetty kaulaanne, niin saatte nähdä, että Kulan Tithin miekka
kohoaa ensimmäisenä solmiamaan ikuista ystävyyttä Heliumin uutta
prinsessaa ja hänen kuninkaallista puolisoaan kohtaan!"



MARS-ROMAANEISSA KÄYTETTYJEN NIMIEN JA ERIKOISSANOJEN LUETTELO


Aaanthor. Muinaisen Marsin autio kaupunki.

Ad. Marsilainen mitta, jalka.

Apti. Napaseudun hirviö. Tavattoman iso valkoturkkinen otus, jolla
on kuusi raajaa. Niistä neljällä, lyhyellä ja tanakalla jalalla, se
liikkuu jäätiköllä ja lumella. Kaksi raajaa, jotka ulkonevat sen
lavoista kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyy valkoisiin,
karvattomiin käsiin, joilla peto tarttuu saaliiseensa. Sen pää ja
kita muistuttavat virtahepoa, paitsi että alaleuasta kaartuu kaksi
valtavaa sarvea, loivasti alas ja eteen päin. Sen kaksi isoa silmää
ulottuu laajoina soikeina läikkinä keskeltä päälakea kahden puolen
päätä sarvien juurelle saakka, niin että nämä aseet todellisuudessa
pistävät esiin silmien alaosista. Itse silmät ovat muodostuneet monista
tuhansista pikkusilmistä. Kullakin tällaisella on oma luomensa, ja
apti voi mielensä mukaan sulkea niistä niin monta kuin haluaa. (Marsin
sotavaltias.)

Astok. Dusarin prinssi.

Banth. Barsoomin leijona. Raju petoeläin, joka asustaa muinaisen
Marsin kuivuneita meriä reunustavilla matalilla kukkuloilla. Se on
melkein karvaton; vain sen paksua niskaa peittää tuuhea, jäykkä harja.
Sen pitkää notkeata ruumista kannattaa kymmenen jäntevää jalkaa; sen
tavattomassa kidassa on useita rivejä pitkiä, neulamaisia torahampaita;
kita ulottuu kauas pienien korvien taakse. Sillä on isot, ulkonevat,
vihreät silmät. (Marsin jumalat.)

Bar Comas. Warhoonien jeddak. (Marsin prinsessa.)

Barsoom. Mars.

Ben-vanhus eli setä Ben. Kirjoittajan kamaripalvelija (neekeri).

Carter, John. Marsin sotavaltias.

Carthoris. Heliumin prinssi, John Carterin ja Dejah Thorisin poika.

Dak Kova. Warhoonilais-jed (myöhemmin jeddak.)

Darseen. Kameleonttimainen matelija.

Dator. Ensisyntyisten päällikkö tai ruhtinas.

Dejah Thoris. Heliumin prinsessa.

Djor Kantos. Kantos Kanin poika, Heliumin viidennen utanin padwar.

Dor. Taivaan laakso.

Dotar Sojat. John Carterin marsilaisnimi, joka on johdettu kahden hänen
ensimmäiseksi surmaamansa päällikön lisänimistä.

Dusar. Marsilainen kuningaskunta.

Dwar. Kapteeni.

Ersile. Kivilaji.

Ensisyntyiset. Mustaihoinen rotu, mustat rosvot.

Esi-isien katu. Katu Heliumissa.

Kar Komak. Lotharilaisten jousimiesten odwar.

Gozava. Tars Tarkasin puoliso-vainaja.

Gur Tus. Kymmenennen utanin dwar.

Haad. Marsilainen penikulma.

Hal Vas. Dusarilaisen ylimyksen Vas Korin poika.

Hastor. Eräs Heliumin kaupunki.

Hekkador. Thernien isän arvonimi.

Helium. Dejah Thorisin isoisän valtakunta.

Hortan Gur. Torkvasin jeddak.

Hor Vastus. Padwar Heliumin laivastossa.

Horz. Autio kaupunki; Barsoomin Greenwich, pituusasteiden alkukohta.

Illal. Eräs Okarin kaupunki.

Iss. Manalan joki. (Marsin prinsessa.)

Issus. Kuoleman jumalatar, joka asustaa unohdetun Kuolemanjärven
rannalla. (Marsin jumalat.)

Jed. Kuningas.

Jeddak. Keisari

Jeddaksen portti. Eräs Heliumin portti.

Kab Kadja. Eteläisten warhoonien jeddak.

Kadar. Vahti.

Kalot. Koira, suunnilleen Shetlannin ponin kokoinen. Otuksella on
kymmenen lyhyttä jalkaa. Pää muistuttaa hieman sammakon päätä, mutta
kidassa on kolme riviä pitkiä, teräviä hampaita. (Marsin prinsessa.)

Kalksus. Vas Korin komentama kuljetusristeilijä.

Kantos Kan. Padwar Heliumin laivastossa.

Kaol. Kuningaskunta Marsin itäisellä pallonpuoliskolla.

Kaor. Tervehdyssana.

Karad. Marsin päiväntasaajan aste.

Kasvi-ihmiset. Dorin laaksossa asuva rotu; pituus on kolmesta kolmeen
ja puoleen metriin; kädet ovat hyvin lyhyet, niiden rakenne samanlainen
kuin norsun kärsän; nikamainen ruumis on karvaton ja aavemaisen
sininen; ainoan, ulkonevan silmän ympärillä ainoastaan on leveä,
valkea juova; silmäterä, kehä ja silmämuna ovat kalmankalpeat. Nenänä
on sileän naaman keskellä oleva rosoreunainen, tulehtunut pyöreä
reikä, joka muistuttaa äsken saatua, vielä vuotamatonta kuulanhaavaa.
Päässä ei ole suuta. Koko pää kasvoja lukuun ottamatta on takkuisten
kahdestakymmenestä kahteenkymmeneen viiteen sentimetriin pitkien,
sysimustien hiusten peitossa. Kukin hius on paksun onkimadon vahvuinen.
Vartalo ja raajat ovat samanlaiset kuin ihmisellä, mutta hirviömäisen
isot; jalat lähes metrin pituiset, latteat ja leveät. Otukset syövät
siten, että liikuttavat omituisia kämmeniään pitkin nurmikkoa, katkovat
hennot kasvit partaveitsimäisillä kynsillään ja imevät ne kummassakin
kämmenessä oleviin suihinsa. Vankka, noin puolentoista metrin pituinen
häntä on tyvestä aivan pyöreä, mutta suippenee latvaltaan litteäksi,
ohueksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautuu maata pitkin (Marsin
jumalat.)

Komal. Lotharilaisten jumala, tavattoman iso banth.

Korad. Muinaisen Marsin autio kaupunki. (Marsin prinsessa.)

Korus. Dorin laakson Unholan järvi.

Kulan Tith. Kaolin jeddak. (Marsin sotavaltias.) Kymmenes arvoluokka.
Pyhien thernien arvoaste.

Lakor. Eräs thern.

Larok. Dusarilainen sotilas, lukkoseppä.

Lorkvas Ptomel. Tharkilainen jed. (Marsin prinsessa.)

Lothar. Unohdettu kaupunki.

Marentina. Okarilainen ruhtinaskunta

Matai Shang. Thernien isä. (Marsin jumalat.)

Mors Kajak. Pien-Heliumin jed.

Mustat rosvot. Kookasta, yli satakahdeksankymmentä sentimetriä pitkää
kansaa; kasvot säännölliset ja kauniit, silmät kaunismuotoiset ja
suuret, hieman kapeat ja siksi viekkaannäköiset; niiden kehä on
sysimusta, kun taas itse silmämuna on hohtavan valkoinen; iho on
kiilloitetun ebenholtsin väristä. (Marsin jumalat.)

Notan. Zodangan hovipsykologi.

Nutus. Dusarin jeddak.

Odwar. Komentaja, kenraali.

Oikeamielisyyden armoistuin. Heliumin oikeussalissa.

Okar. Keltaisen kansan maa.

Omad. Yksiniminen mies.

Omean. Maanalainen järvi.

Orluk. Musta- ja valkeaviiruinen napaseudun hirviö.

Otz-vuoret. Dorin laaksoa ja unohdettua Korus-järveä ympäröivät vuoret.

Padwar. Luutnantti.

Palkkion ja Koston temppeli. Heliumissa.

Panthan. Onnensoturi, vaeltava ritari.

Parthak. Zodangalainen, joka toi John Carterille ruokaa Zat Arrasin
vankiholviin. (Marsin jumalat.)

Phaidor. Matai Shangin tytär. (Marsin jumalat.)

Pimalia. Upea, kukkiva kasvi.

Prinssi Soran. Ptarthin laivaston ylipäällikkö.

Ptarth. Marsilainen kuningaskunta.

Ptor. Kolmen zodangalaisveljeksen sukunimi.

Pyhät thernit. Uskonnollinen arvonimi.

Sab Than. Zodangan prinssi. (Marsin prinsessa.)

Sajad. Marsilainen mitta, tuuma.

Sak. Hypätä.

Salensus Oli Okarin jeddak. (Marsin sotavaltias.)

Saran Tal. Carthorisin hovimestari.

Sarkoja. Vihreä marsilaisnainen.

Sator Throg. Kymmenennen arvoluokan pyhä thern.

Shador. Omeanin saari, jota käytettiin vankilana.

Sillan. Korus-järvessä elävä limainen matelija.

Sith. Herhiläisen muotoinen hirviö; naama karvaton; koko suunnilleen
yhtä suuri kuin Hereford-härän; kita hyvin iso; ruumiin takaosassa
voimakas myrkkypistin, verkkomaiset silmät peittävät päästä kolme
neljäsosaa, joten otus näkee samalla kertaa kaikkiin suuntiin. (Marsin
sotavaltias.)

Skeel. Kova marsilainen puulaji.

Sola. Nuori vihreä marsilaisnainen.

Solan. Salensus Ollin palatsin virkailija.

Sompus. Puulaji.

Sorak. Punaisten marsilaisnaisten sylieläin, noin kissan kokoinen.

Sorapus. Kova puulaji.

Sorav. Eräs Salensus Ollin upseeri.

Tal. Marsilainen aikamitta, sekunti.

Tal Hajus. Tharkin jeddak.

Talu. Marentinan kapinallinen ruhtinas.

Tan Gama. Warhoonilainen sotilas.

Tardos Mors. Dejah Thorisin isoisä, Heliumin jeddak.

Tario. Lotharin jeddak.

Tars Tarkas. Vihreä sotilas, tharkilaispäällikkö.

Thabis. Issuksen ylipäällikkö.

Than Kosis. Zodangan jeddak. (Marsin prinsessa.)

Thark. Erään vihreän marsilaisheimon kaupungin nimi.

Thernien isä. Uskonnollisen lahkon ylipappi.

Thoat. Vihreiden marsilaisten ratsu; korkeus lapojen kohdalta kolme
metriä; jalkoja neljä paria; leveä ja litteä häntä, latvasta paksumpi
kuin juuresta, ojentuu suoraksi eläimen juostessa; kita halkaisee
turvan kuonosta pitkään, tanakkaan kaulaan saakka; otus on aivan
karvaton, tumman saven värinen, erittäin sileä ja kiiltävä; vatsa
on valkea, ja jalkojen väri vaihtuu asteittain lapojen ja lautasten
saven väristä sorkkien kirkkaaksi keltaiseksi; jaloissa on raskaat,
kaviottomat anturat. (Marsin prinsessa.)

Thar Ban. Vihreiden torkvasilaisten jed.

Thorian. Alempien thernien päällikkö.

Throxus. Viidestä valtamerestä suurin.

Thurdit. Torkvasilaisille vihamielinen vihreä heimo.

Thuria. Lähempi kuu.

Thurid. Mustaihoinen dator.

Thuvan Dihn. Ptharthin jeddak.

Thuvia. Ptarthin prinsessa.

Toivon kuori. Heliumin oikeussaliin vievä kuori.

Torith. Ensisyntyisten vedenalaisen lammikon vahtiupseeri.

Torkar Bar. Kaolilainen ylimys, Kaolin viertotien dwar.

Torkvas. Vihreä heimo.

Totuuden jalusta. Heliumin oikeussalissa.

Turjun. Carthorisin valenimi.

Ulan. Satamiehinen sotilasosasto.

Vas Kor. Dusarilainen ylimys.

Warhoon. Eräs vihreän kansan yhdyskunta, vihamielinen Tharkille.

Woola. Barsoomilaisen kalotin nimi.

Xat. Marsilainen aikamitta, minuutti.

Xavarian. Heliumilainen sotalaiva.

Xodar. Eräs ensisyntyisten dator.

Yersted. Ensisyntyisten vedenalaisen päällikkö.

Zad. Eräs tharkilainen sotilas.

Zat Arras. Zodangan jed.

Zitidar. Mastodontin kokoinen vetojuhta.

Zilhad. Issuksen vahtisotilaiden dator. (Marsin jumalat.)

Zodanga. Heliumia vastaan sotivan punaisen kansan kaupunki.

Zode. Marsilainen aikamitta, tunti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Thuvia, Marsin neito" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.