Title: Väkevä Billy: Seikkailuromaani Tyyneltämereltä
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väkevä Billy: Seikkailuromaani Tyyneltämereltä" ***


VÄKEVÄ BILLY

Seikkailuromaani Tyyneltämereltä


Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS


Englanninkielestä suomentanut ["The Mucker"]

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.



SISÄLLYS:

 1. Chicagossa
 2. Kuunaripriki »Halfmoon»
 3. Vehkeilyä ja vastavehkeilyä
 4. Mallory pitää sanansa
 5. Ristiriitaisia juttuja
 6. Salainen neuvottelu
 7. Rajuilma ja pakokauhu
 8. Aukko rantakalliossa
 9. Pieni ruskea mies
10. Toistamiseen ryöstettynä
11. Jyrkänteen puolustus
12. Oda Yorimoto
13. Sakilainen suojelijana
14. Sakilaisen luottamustehtävä
15. Innokas oppilas
16. »Minä rakastan sinua!»
17. Pelastajana
18. Liian myöhään
19. Kutsu



ENSIMMÄINEN LUKU

Chicagossa


Billy Byrne oli Chicagon suuren Länsipuolen katujen ja kujien tuote.

Halstedilta Robeylle ja Grand Avenuelta Lake Streetille oli
tuskin ainoatakaan kapakkatarjoilijaa, jota Billy ei tuntenut
ristimänimeltään. Ja heidän lukumääräänsä verraten, joka on melkoista
vähäisempi, hän tunsi passipoliisit ja etsivät yhtä hyvin — joskaan ei
niin mieluisalta kannalta.

Hänen lastentarhakasvatuksensa oli alkanut erään ruokalan takakujassa.
Siellä oli vanhempien poikien ja miesten tapana tulla koolle silloin
kun heillä ei ollut muuta hommanaan. Kun Bridewellin pakkotyölaitos oli
ainoa paikka, jossa he konsaan työskentelivät kahta peräkkäistä päivää
enemmän, kykenivät he melkoisesti luovuttamaan aikaa koollaoloon.

He olivat taskuvarkaita ja tiirikkamiehiä, valmiita ja kehittymässä.
Kaikki olivat sakilaisia, kerkeitä ahdistamaan ensimmäistä ohikulkevaa
naista tai haastamaan riitaa minkä hyvänsä vieraan kanssa, joka ei
näyttänyt liian vantteralta.

Öisin he harjoittivat todellisia ammattejaan, päivisin istuskelivat
ruokalan takakujassa ja joivat olutta lommoisesta peltikannusta.

Ei ollut vaikea ratkaista, kenen oli viitsittävä vaivautua viemään
tyhjä kannu kadun poikki kapakkaan ja tuomaan se täysinäisenä takaisin,
kun saapuvilla oli naapuriston ihailevia ja kateellisia pikkupoikia,
jotka silmät suurina ja innosta värähdellen värjöttivät näiden
lapsuudénsankariensa lähettyvillä.

Kuusivuotiaana lennätteli Billy Byrne tämän jalon joukkueen sarkkaa,
samalla poimien elämäntuntemuksensa muruja ja kasvatuksensa alkeita.
Hänen ylpeytenään oli tietoisuus, että hän oli »Eddie» Welshin tuttavia
ja että hän oli omin korvin kuullut »Eddien» kertovan sakille, kuinka
hän puhdisti erään miekkosen West Lake Streetillä viidenkymmenen metrin
päässä kahdeksannenkolmatta piirin poliisiasemalta.

Lastentarhakautta kesti Billyn kymmenenteen ikävuoteen. Sitten hän
alkoi napata messinkihanoja tyhjillään olevista rakennuksista ja myydä
niitä eräälle salaajalle, joka piti viinikauppaa Lincoln Streetillä,
Kinzien lähellä.

Tältä mieheltä hän sai vihjauksen, joka korotti hänet korkeampiin
asioihin, niin että hän kahdentoista iässä rosvosi tavaravaunuja Kinzie
Streetin ratapihalla. Samoihin aikoihin hän alkoi tuntea mielihyvää
lähimmäisensä leukapielen joutumisesta kosketuksiin nyrkkinsä kanssa.
Hänellä oli ollut poikamaisia nahistelujaan toveriensa kanssa tuolloin
tällöin koko muistinsa aikana; mutta ensimmäinen oikea tappelu tapahtui
hänen täytettyään kaksitoista. Hän joutui sanaharkkaan entisen
kumppaninsa kanssa jonkin tavaravaunusaaliin rahallisten tuloksien
jaosta.

Joukkue oli kokonaisuudessaan saapuvilla, ja sanojen piankin
syrjäytyessä iskujen tieltä, niinkuin niille helposti käy muutamissa
Länsipuolen osissa, muodostivat miehet ja pojat jonkunlaisen kehän
kiistaajien ympärille.

Ottelu oli pitkällinen. Nuo kaksi kierivät kujan tomussa aivan yhtä
usein kuin olivat jalkeilla vaihtamassa iskuja.

Heidän menetelmissään ei ollut mitään rehtiä peliä tai säällisyyttä
taikka järjestelmällistä. He sohivat ja purivat ja reutoivat. He
käyttivät polvia ja kyynäspäitä ja jalkoja, ja jollei Billy Byrnen
hyppysiin olisi kestävyyden huippuhetkenä osunut parahiksi tiilikiven
kappale, niin hän olisi sortunut nöyryyttävään häviöön. Näin ollen
kellistyikin toinen poika, ja viikon ajan oleili Billy erään sakilaisen
kätkössä odotellen tietoa sairaalasta.

Kun tuli sana, että potilas jäisi eloon, tunsi Billy suunnattoman
taakan kohoavan hartioiltaan, sillä hän pelkäsi pidätystä ja joutumista
lain kouriin, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut ivaamaan
ja vihaamaan. Tosin hän täten menetti sen arvovallan, joka olisi
luonnollisesti tullut hänen osalleen; jos häntä olisi voitu osoitella
»poikana, joka nitisti Sheehanin» mutta ei ruusua piikitöntä, ja Billy
vain huokasi ja ilmestyi esille väliaikaisesta yksinäisyydestään.

Se tappelu sai Billyn ajattelemaan, ja sen henkisen toiminnan tuloksena
oli päätös oppia käsittelemään kintaitansa tieteellisesti — Länsipuolen
asujaimilla ei ole käsiä; luonto on heidät varustanut kintailla ja
näpeillä. Muutamilla on käpälät ja evät.

Useaan vuoteen ei hänellä ollut tilaisuutta uuden unelmansa
toteuttamiseen; mutta hänen ollessaan seitsemäntoista korvilla
muuan naapurinpoika ihmetytti pikku maailmaansa äkkiä kehittymällä
tuntemattomasta kuorma-ajurista paikallisesti kuuluisaksi keveänsarjan
edustajaksi.

Tätä nuorta miestä ei ollut koskaan otettu sakiin, hänen
vaakunakilpeänsä kun tahrasi vakinaisen työpaikan maine. Billy ei ollut
senvuoksi tiennyt mitään naapurinsa saamasta nyrkkeilyopetuksesta eikä
hänen harjoittelustaan kaupungilla Larry Hilmoren voimistelulaitoksessa.

Mutta vaikka uusi keveänsarjan mies olikin sakin lumotulle piirille
outo, tunsi hänet Billy jokseenkin hyvin heidän kotoisten takapihainsa
likeisyyden johdosta, ja nyrkkeilyllisen menestyksen sädekehän
kirkastaessa nuorta miestä ei siis Billy siekaillut paistatella itseään
hänen kunniansa heijastavassa loisteessa.

Hän tapasi uutta sankariaan paljonkin pitkin koko seuraavaa talvea,
saatellen häntä moneen nujakkaan, ja eräänä ihanana kertana hän sai
lavalla istuutua tulevan mestarin nurkkaukseen. Nyrkkeilijän ollessa
kiertomatkalla Billy yhä kurkkaili. Hilmoren harjoittelupaikalla,
juosten välillä asioilla ja toimittaen satunnaisia tehtäviä, ja melkein
vaistomaisesti hän sai nyrkkeilytietoutta ja kisahenkeä tämän urheilun
tieteellisen puolen alkeiden ja hienompien temppujen ohella.

Sitten hänen kunnianhimonsa muuttui. Hän oli varemmin havitellut
revolverimiehen mainetta; nyt hän päätti sukeutua nyrkkeilijäksi. Mutta
vanha saki tapasi häntä vielä paljon, ja hän oli tuttu maleksija Grand
Avenuen ja Lake Streetin kapakkapiirissä.

Tähän aikaan Billy löi laimin Kinzie Streetin tavaravaunut osittain
syystä, että hän tunsi kelpaavansa parempiarvoiseen puuhaan ja
myöskin sen johdosta, että rautatieyhtiö oli lisännyt ratapihojen
vahtimiehistön kaksinkertaiseksi. Mutta toisinaan hän tunsi vanhaa
jännityksen ja seikkailun kaipuuta.

Nämä tovit tavallisesti osuivat yhteen Billyn rahallisen aseman
arveluttavan kiristymisen kanssa. Silloin hän lähti liikkeelle
yön hiljaisina hetkinä pari kelpo kaveria mukanaan ja järjesti
katukaappauksen tai kapakkarahastuksen.

Erään tällaisen välivaiheen jatkona oli tapaus, joka sittemmin kokonaan
muutti Billy Byrnen elämänuran.

Länsipuolella vanhemmat sakit pitävät närkkäästi kiinni oman alueensa
rauhoituksesta. Sivulliset eivät iltikseen saa tunkeutua rajojen
sisäpuolelle.

Halstedilta Robeylle ja Lakelta Grandille levisivät Kellyn sakin
laajat metsästysmaat; siihen joukkueeseen voisi Billyn sanoa melkein
syntyneen. Kelly omisti ruokalan, jonka takana saki oli vuosikausia
vetelehtinyt, ja vaikka hän itse oli arvossapidettävä liikemies, oli
hänen nimensä siirtynyt sille joutiojoukolle, joka oleksi hänen talonsa
takalistolla, se kun oli helppo keino pysyttää sen jäsenet tavattavissa
ja tunnettavissa.

Tämän suuren piirikunnan poliisit ja porvarit olivat Kellyn sakin
luonnollisia vihollisia ja riistaotuksia, mutta niinkuin entisen ajan
kuninkaat suojelivat laajojen metsiensä hirviä salakytiltä, samoin
tunsi Kellyn saki asiakseen turvata itselleen, mitä he jumalallisen
oikeuden nojalla pitivät omalle saalistukselleen kuuluvana. On
epäiltävää, tokko he ajattelivat asiaa aivan tältä kannalta, mutta
tulos oli sama.

Kun siis Billy Byrne aamun pikkutunneilla yksikseen vaelsi kotia
kohti, tyhjennettyään vanhan Schneiderin kapakan kassalaatikon ja
lukittuaan niiskuttavan Schneiderin hänen omaan jääkaappiinsa, tunsi
hän syvää mielenkarvautta ja suuttumusta siitä huomiosta, että kolme
kerrassaan ulkopuolelle kuuluvaa Kahdennentoista kadun hulikaania antoi
passipoliisi Stanley Laskylle päihin hänen omalla kartullaan, yrittäen
samanaikaisesti takoa jykevillä saappaillaan hänen kylkiluitansa kasaan.

Eihän Lasky ollut mikään Billy Byrnen ystävä, mutta järjestyksenvalvoja
oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa tässä poliisipiirissä ja kuului
kahdeksannellekolmatta Lake Streetin poliisiasemalle, niin että hän oli
sakin luonnollisen hallintaoikeuden alainen. Billystä tuntui varsin
säälliseltä kurmottaa sinelliniekkaa, kunhan rajoitti ponnistuksensa
omaan poliisipiiriin, mutta että jotkut ryökäleet Kahdennentoista kadun
eteläpuolelta pyrkivät saamaan toimeksi tuollaista karkeata työtä
_hänen_ maillansa, — se ei käynyt laatuun!

Vähemmän kokenut pelastajasankari kuin Billy Byrne olisi draamallisen
ponnekkaasti rynnännyt keskelle tuoksinaa ja kaiken todennäköisyyden
mukaan saanut naamansa mojautetuksi niskapuolelle, sillä
Kahdennentoista kadun pojat eivät olleet mitään hurei-veikkoja — he
olivat Pahoja Miehiä, nimitys isolla alkukirjaimella tehostettuna.

Mutta Billy hiipi varkain varjossa, kunnes oli ihan lähellä pukareita
ja heidän takanaan. Matkalla hän oli kadun graniittipinnasta siepannut
käteensä näpsän pikku nupukiven, jota kovempi ei ole maailmassa mikään,
ei Kahdennentoista kadun reuhaajakallokaan.

Yksi miehistä oli nyt aivan likellä — se, joka poliisille niin
perin epäedullisesti käytteli hänen virkasauvaansa. Billy kohotti
katukiven, vain laskeakseen sen äänettömästi ja vinhasti tuon
pahaa-aavistamattoman pään takaraivolle — »ja sitten heit’ oli kaksi.»

Ennen kuin miehen kumppanit tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli Billy
siepannut pudonneen kartun ja huitaissut toista silmille, sokaisevan ja
pökerryttävän sivalluksen.

Kolmas ehti temmata revolverinsa ja ampui suoraan kohti. Luoti riipaisi
reiän vasemman olkapään läpi.

Hienorakenteisen ja herkkähermoisen miehen se olisi nujertanut katuun,
mutta Billy ei ollut hienorakenteinen eikä herkkähermoinen, joten sen
jotensakin kaikkena välittömänä vaikutuksena häneen oli tulistuminen.
Ennen hän oli ollut vain äkeissään — ärtynyt kehnoudesta, joka oli
sallinut noiden Kahdennentoista kadun takaisten mullikoiden käydä
toimiin hänen alueellansa. Läpeensä sydäntyneenä Billy oli ihme.

Pitkältä sarjalta vantteroita esi-isiä hän oli perinyt palkintosonnin
voimat. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän oli tapellut, aina vastoin
sääntöjä, niin että hän tunsi kaikki katunujakan jekut. Kuluneen
vuoden aikana oli Billyn luontainen tappelukunto ja -vaisto saanut
tehostuksekseen urheilun tieteellisen puolen tuntemusta.

Seuraus oli tyrmistyttävä — Kahdennentoista kadun käpälöitsijälle.

Ennen kuin tämä sai uudestaan painetuksi liipaisinta, oli ase väännetty
hänen kädestään ja lennätetty toiselle puolelle katua ja hän makasi
harmaakivialustalla, moukarinyrkin vatkatessa hänen kasvojensa suloja
korjaantumattomaan kuntoon.

Tällöin oli passipoliisi Lasky kompuroinut jalkeille, ja juuri
parahiksi, sillä se mies, jonka Billy oli huumannut kartulla, oli
tointumassa. Lasky nukutti hänet nopsasti revolverinsa perällä, jota
hän ei ollut hyökkäyksen alkaessa ehtinyt saada käsille, ja kääntyi
sitten avustamaan Billyä.

Mutta auttamista ei tarvinnut Billy, vaan se boheemiherra. Vaivoin
reutoi passipoliisi Billyn erilleen saaliista.

»Jätä hänestä jotakin poliisitutkintoon», pyysi Lasky.

Sairasvaunujen saapuessa Billy oli kadonnut, mutta Lasky oli tuntenut
hänet, ja senjälkeen nuo kaksi nyökkäsivät sävyisästi tervehdykseksi,
milloin sattuivat tapaamaan toisensa kadulla.

Kului kaksi vuotta sen tapauksen kehittymiseen, joka ilmeni
käännekohdaksi Billyn elämässä. Tällävälin olivat hänen olonsa pysyneet
hyvinkin ennallaan.

Hän oli perinyt mitä hänelle oli tulevaa huolettomilta ja vähemmän
rotevilta kansalaisilta. Hän oli ollut mukana puolenkymmenen
kapakankassan tyhjentämisessä. Hän oli ryöstänyt kahden ilmarata-aseman
yövartijat ja ollut nyt jonkun aikaa erään vaalipiiripäällikön
palkkalistalla, toimitellen tappeluraivausta viidestäkolmatta
dollarista viikolta.

Päivisin hän oli kaikenlaisten askareitten hoitelijana Larry Hilmoren
nyrkkeilyopistolla, ja tuon tuostakin koetti Hilmore saada hänet
heittämään juomisen ja elämään siivosti, sillä hän näki nuoressa
jättiläisessä suuren raskaansarjan miehen edellytykset. Mutta Billy ei
kyennyt jättämään ryypiskelyä, ja niinpä hän ei päässyt sen parempaan
kuin satunnaisesti viidenteen erään, esiintyessään alkuotteluissa
kolmannen ja neljännen luokan raskaitten ja entisten kanssa. Kolmen
vuoden aikana niin paljon oleksiessaan Hilmoren laitoksella hän
oli kuitenkin kadehdittavassa määrin tutustunut itsepuolustuksen
miehekkääseen taitoon.

Sinä iltana, jolloin asioita alkoi todella tapahtua Billy Byrnen
elämässä, tämä arvoisa kansalainen vetelehti Laken ja Robeyn kulmassa
olevan kapakan edustalla.

Sinne keräytyi öisin apuriväkeä erään vaikutusvaltaisen politikon
suojeluksessa, joka omisti paikan, ja heitä alkoi juuri tulla koolle.
Billy tunsi heidät kaikki ja nyökkäsi tulijoille heidän mennessään
hänen ohitseen.

Hän huomasi ihmetystä useankin kasvoilla, kun he näkivät hänen seisovan
siinä. Hän puolestaan kummeksui sitä ja päätti seuraavalta mieheltä,
joka näytti mitenkään oudostelevan, kysyä mikä hänen sisuksiaan kaivoi.

Sitten Billy näki sinelliniekan astuskelevan idästä päin. Se oli Lasky.

Billyn havaitessaan Laskynkin silmät suurenivat ja tullessaan ihan
lähelle sakilaista hän kuiskasi tälle jotakin, vaikka pitikin katseensa
tähdättynä suoraan eteenpäin niinkuin ei olisi Billyn läsnäolosta
mitään tiennyt.

Kuiskattua kehoitusta noudattaen Billy piankin siirtyi kulman taakse
Walnut Streetille päin, mutta kääntyi äkkiä kapakan takakujalle.

Sadan metrin päässä kujalla hän tapasi puhelinpylvään varjossa Laskyn.

»Mitä pentelettä _sinä_ täällä teet?» kysyi passipoliisi. »Etkö tiedä,
että Sheehan on lorunnut?»

Kahta yötä aikaisemmin oli vanha Schneider kassalaatikkonsa alituisista
ryöstöistä epätoivoiseksi kiusaantuneena asettunut vastarintaan, kun
oli taaskin saanut kehoituksen nostaa kädet ylös, ja rosvot olivat
ampuneet häntä sydämeen. Sheehan oli pidätetty epäluulon alaisena.

Billy ei ollut sinä yönä ollut Sheehanin matkassa. Eikä hän ollut
milloinkaan ollut hommissa hänen kanssaan, sillä heillä oli aina ollut
kaunaa keskenään poikavuosien tappelusta saakka.

Mutta Laskyn sanoista Billy käsitti, mitä oli tapahtunut. »Sheehan
sanoo sitä minun teokseni, niinkö?» kysyi hän.

»Niin sanoo.»

»Mutta minä en sinä yönä ollut Schneiderin kapakan lähettyvilläkään»,
vastusti Billy.

»Poliisiluutnantti on toista mieltä», kertoi Lasky. »Hän pistäisi
sinut pahnoille perin halukkaasti, kun olet aina ollut liian näppärä
joutumaan kiikkiin. Määräys on annettu sinun nappaamiseksesi, ja sinuna
minä livistäisin ja sassiin. Minun ei tarvitse sinulle sanoa, miksi
sinulle annan tämän osviitan, mutta enempää en voi hyväksesi tehdä. Ota
nyt onkeesi ja painele pois, vaikka ei olekaan enää mikään helppo asia
suoriutua selville — jok’ainoa meidän miehistä on saanut tuntomerkkisi.»

Billy kääntyi sanaa virkkamatta ja käveli kujalta itää kohti Lincoln
Streetille. Lasky palasi Robeylle. Lincoln Streetiä pitkin Billy
suuntasi kulkunsa pohjoiseen Kinzielle, sieltä poiketen ratapihalle.

Tuntia myöhemmin hän rytyytteli ulos kaupungista länttä kohti
pikatavarajunan alusraudoille pujahtaneena. Kolmen viikon kuluttua hän
oli San Franciscossa.

Hänellä ei ollut rahaa, mutta ne menetelmät, jotka kotipuolessa
olivat niin useasti täyttäneet hänen tarpeensa, kelpasivat kai samaan
tarkoitukseen täälläkin.

Outona 'Friscon' oloille ei Billy tiennyt, missä parhaiten
työskennellä. Mutta sattumalta osuessaan kadulle, jonka varrella oli
useita ilmeisesti merenkulkijoiden suosimia kapakoita, tunsi hän
mielensä kirkastuvan. Mikä saattoi hänelle soveltua mukavammin kuin
päihtynyt merimies?

Hän pistäytyi erääseen kapakkaan ja seisoi katsellen kortinpeluuta, tai
ainakin hän näytti kohdistaneen huomionsa siihen. Todellisesti hänen
silmänsä vaanivat valppaina, tähystellen ympäri huonetta, missä vain
joku maksoi laskunsa, jotta ilmaantuisi lihava lompakko esille.

Huolellista tarkkailua palkitsikin pian näky, joka täytti hänen
mielensä hartaalla halulla.

Otollinen mies istui pöydän ääressä vähän matkaa Billystä. Hänen
seurassaan oli kaksi muuta. Maksaessaan täysinäisestä lompakostaan
tarjoilijalle hän vilkaisi Billyyn ja kohtasi hänen katseensa.

Humalaisesti hymyillen hän viittasi sakilaista yhtymään heihin. Billy
tunsi kohtalon ylenmäärin suopeaksi eikä siekaillut noudattaa kutsua.
Seuraavana hetkenä hän istui noiden kolmen merimiehen pöydässä ja oli
tilannut napauksen.

Vieras, joka oli huomattavassa määrin kierosilmäinen, oli hyvin aulis
kestitsijä. Hän tuskin odotti, että Billy ennätti lasin tyhjentää, kun
jo tilasi toisen, ja kun Billy oli kerran hetkeksi poistunut pöydästä,
tapasi hän palatessaan jälleen lasillisen valmiina — hänen isäntänsä
oli sillävälin kaatanut sen hänelle.

Se viimeinen sekoitus toimitti asian.



TOINEN LUKU

Kuunaripriki »Halfmoon»


Kun Billy jälleen avasi silmänsä, ei hän toviin päässyt paljoakaan
tolkulle äskeisimmästä menneisyydestään. Vihdoin hän masennuksekseen
muisti humalaisen merimiehen, joka hänen piti pyydystää.

Hän tunsi syvää mielenkarvautta laillisen saaliinsa menettämisestä eikä
kyennyt ymmärtämään kuinka se oli tapahtunut.

— Jo on tämä Friscon pomppa ylettömän tuimaa! — ajatteli Billy.

Hänen päätänsä kivisti kamalasti, ja hän oli perin huonovointinen. Niin
pahoinvoipa, että huone, jossa hän makasi, tuntui hirveän todellisesti
nousevan ja laskevan. Billyä kuvotti aina kun lattia oli painuvinaan
alas.

Billy sulki silmänsä. Yhä se ilkeä tunne.

Billy voihkaisi. Hän ei ollut eläissään tuntenut näin pahaa oloa ennen,
ja kuinka julmasti hänen päätänsä mojottikaan. Huomatessaan tilansa
tuntuvan vain tukalammalta silmät ummessa, Billy avasi ne jälleen.

Hän katseli ympäri huonetta. Se oli ummehtunut komero, täynnä
makuulavereita, jotka kolmena kerroksena kiersivät seiniä. Keskellä
huonetta oli pöytä ja sen yläpuolella kattopalkkiin ripustettu lamppu.

Lamppu veti puoleensa Billyn huomion. Se heilui jokseenkin rajusti
edestakaisin.

Tämä ei voinut olla harhavaikutelmaa. Huone ei voinut silmissäkään
huojua sillä tavoin, jollei se todellisesti huojunut. Hän ei nyt
käsittänyt ollenkaan.

Taaskin hän hetkeksi sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen hän huomasi
lampun heiluvan niinkuin ennenkin.

Varovasti luisui hän makuulaverilta lattialle. Hän pysyi vaivoin
jaloillaan, mutta se saattoi kuitenkin olla vain viinaksien vika.
Viimein hän tavoitti kiinni pöydän laidasta tuekseen ja kurkotti toisen
kätensä lamppuun.

Ei ollut enää epäilemistä. Lamppu nytkähteli edestakaisin kuin ison
kellon kolkkare.

Missä hän olikaan? Billy etsi ikkunaa. Hän näki huoneen toisella
puolella muutamia pieniä ympyriäisiä lasipeitteisiä reikiä lähellä
matalan katon rajaa. Vain uskaltautumalla satutuksen vaaraan hän sai
ryömityksi tuollaisen valoaukon ääreen.

Ojentuessaan katsomaan ulos hän tyrmistyi silmiensä eteen avautuvasta
näystä. Niin kauas kuin katse kantoi levisi aaltoileva ulappa.

Silloin hän tajusi mitä hänelle oli tapahtunut.

»Ja minä kun aioin huiputtaa sitä jehua!» jupisi hän avuttomassa
ällistyksessään. »Minun piti veijata häntä, ja katsos mitä se otti ja
teki minulle!»

Samassa tulvahti ylhäältä valovirta, kun luukku kohotettiin, ja Billy
näki kookkaan miehen raajojen ilmestyvän tikkaille. Kun tulija pääsi
lattialle ja kääntyi katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Billyn
katseen, ja jälkimmäinen tunsi hänet edellisen illan kestitsijäksi.

»No, junkkari, kuinkas jaksellaan?» kysyi vieras.

»Näppäränlainen jetku», huomautti Billy.

»Mitä tarkoitat?» tivasi toinen rypistäen kulmiaan.

»Noh, noh», sanoi Billy, »tiedätte kyllä mitä tarkoitan.»

»Kuulepas», vastasi toinen kylmästi, »paina mieleesi, että minä
olen tämän laivan perämies ja että sinun on puhuteltava minua
kunnioittavasti, jollet halua joutua ikävyyksiin. Nimeni on mr Ward, ja
minulle puhuessasi on sinun sanottava 'sir'. Ymmärrätkö?»

Billy raapi päätään ja räpytteli silmiään. Hänelle ei kukaan ollut
käyttänyt tällaista kieltä — ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli
varttunut täysikasvuiseksi mieheksi. Hänen päätään särki kamalasti, ja
hänen sydänalassaan oli hirveän ellottava tunne.

Hänen ajatuksensa olivat enemmän kiintyneet hänen omiin ruumiillisiin
kipuihinsa kuin perämiehen sanoihin, joten kului melkoinen aika, ennen
kuin hänen sumuisissa ja tuskan raatelemissa aivopoimuissaan alkoi
herätä selvä käsitys siitä, kuinka pahasti hänen arvoaan oli loukattu.

Perämies arveli rehentelyllään saaneensa vasta »pestatun» merimiehen
tyrmistymään ja nöyrtymään. Juuri sitä varten hän oli tullutkin.
Kokemus oli hänelle opettanut, että hyvissä ajoin annettu kurin
ja kuuliaisuuden opetus säästi hänet vastaisilta, ikäviltä
yhteentörmäyksiltä. Hän oli myöskin oppinut, ettei tällaisen
nujerruksen suorittamiseen ollut milloinkaan parempaa tilaisuutta
kuin silloin, kun uhri on whiskyn ja unijuoman aiheuttamassa
pahassa pohmelossa. Ajatuskyky, elinvoimat ja rohkeus ovat silloin
heikoimmillaan. Kuvotuksen velloessa vatsaa on uljaskin mies usein yhtä
surkea olento kuin viheliäinen piski.

Mutta perämies ei tuntenut Billy Byrneä, joka oli saanut koulutuksensa
Kellyn sakissa. Billyn aivot olivat sekavat, joten ajatus tarvitsi
jonkun verran aikaa ehtiäkseen muovautua selväksi, mutta hänen
rohkeutensa oli tallella, eikä siinä ollut mitään vikaa.

Billy oli hulttio, vintiö, sakilainen, tappelupukari, öykkäri. Hänen
tappelutapansa olisi voinut nostattaa häpeän punan hänen majesteettinsa
paholaisen kasvoille. Useammin hän oli tähdännyt iskunsa takaa kuin
edestä. Hän oli aina käyttänyt hyväkseen kaikkia koosta, painosta ja
lukumäärästä johtuvia etuja, mitä suinkin voi. Hän oli tyttöjen ja
naisten hätyyttelijä, vetelehti kapakoissa räyhäämässä ja torailemassa.

Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita rehti mies pitää likaisina,
kurjina, halpoina ja raukkamaisina; mutta siitä kaikesta huolimatta
Billy Byrne ei ollut pelkuri. Hän oli sellainen kuin oli tottumuksen ja
ympäristön vaikutuksesta. Hän ei tuntenut mitään muita menettelytapoja
— ei mitään muita toimintaohjeita. Niin kehnot kuin hänen laatuistensa
siveellisyysvaatimukset olivatkin, hän oli valmis noudattamaan niitä
henkensä uhallakin.

Hän ei ollut koskaan kavaltanut kumppaniaan, ei milloinkaan jättänyt
haavoittunutta ystäväänsä joutumaan vihollisen, poliisin, käsiin.

Eikä hän ollut ikinä sallinut ainoankaan ihmisen puhutella häntä
sillä tavoin, kuin perämies oli tehnyt, antamatta loukkaajalle aimo
löylytystä; ja jollei hän nyt toiminutkaan niin ripeästi kuin hänellä
oli tapana aivojensa ollessa selvät, niin hän toimi kuitenkin. Mutta
hänen vitkastelunsa harhautti perämiehen tekemään vääriä päätelmiä sen
syistä, koettamaan edelleen siekailematta näyttää arvovaltaansa ja
samalla luopumaan varovaisuudesta.

»Pamppua sinä tarvitset», ärjyi perämies, astuen Billyyn päin, »ja
oikein kelpo tavalla. Se auttaa sinua muistamaan, että olet vain pelkkä
lokainen maakrapu ja että sinun on parempiesi läheisyydessä...»

Se, miten Billyn olisi pitänyt käyttäytyä parempiensa läheisyydessä,
jäi kuolleena syntyneeksi ajatukseksi perämiehen mielikuvitukseen sen
johdosta, mitä Billy todella teki paremmalleen, kun tämä arvonherra
äkkiä suuntasi rajun iskun sakilaisen kasvoihin.

Billy Byrne ei ollut turhaan otellut kolmas- ja neljäsluokkaisten,
raskaaseen sarjaan kuuluvien nyrkkeilijöiden ja harjoitellut
todellisten, elävien mestarien kanssa. Perämiehen nyrkki sujahti
tyhjään ilmaan; tihrusilmäinen savimöhkäle, joka oli hänestä näyttänyt
niin helpolta uhrilta, oli samalla hetkellä muuttunut valppaaksi,
kissamaisen joustavaksi, teräksiseksi jännekimpuksi, ja Billy Byrne
iski oikean kätensä pelottavan nyrkin, joka oli raskas kuin juntta
ja jota itse Big Smokekin oli tunnustanut kunnioittavansa, suoraan
vastustajansa alempiin kylkiluihin.

Hämmästyksestä ja kivusta kirkaisten tupertui perämies kanssin
vastaiseen nurkkaan, sulloutuen hirvittävän iskun voimasta puolittain
lavitsan alle. Tiikerin lailla oli Billy Byrne hänen kimpussaan, kiskoi
miehen keskelle lattiaa ja peittosi uhriaan, kunnes tämän parkuminen
pani laivan kaikumaan perästä keulaan saakka.

Kun kapteeni puolenkymmenen merimiehen seuraamana syöksyi portaita
myöten kanssiin, tapasi hän Billyn hajareisin istumassa pitkänään
viruvan perämiehen rinnalla. Sakilaisen vankat sormet puristivat miehen
kurkkua, ja hän jyskytti uhrinsa päätä voimakkaasti kovaan lattiaan.

Vielä hetkinen, ja murhatyö olisi ollut täydellinen.

»Seis!», huusi kapteeni, ja ikäänkuin tehostaakseen komentoaan
huimautti raskaalla kepillä, joka hänellä tavallisesti oli mukanaan,
Billyä takaraivoon.

Se isku pelasti perämiehen hengen, sillä kun Billy tointui, huomasi hän
olevansa pimeässä löyhkäävässä onkalossa kahlehdittuna pylvääseen.

Billyä pidettiin siellä viikko, ja joka päivä kapteeni kävi
häntä katsomassa, koettaen todistaa hänelle, kuinka väärin hän
oli menetellyt. Teroittaessaan Billyn mieleen katsantokantaansa
merimieskurista käytti kapteeni välikappaleenaan paksua, lujaa keppiään.

Viikon lopulla oli pakko kantaa Billy pois onkalosta, jotteivät
rotat olisi syöneet häntä, sillä jatkuva pieksäminen ja nälkä olivat
muuttaneet hänet melkein pelkäksi tiedottomaksi, verestäväksi ja
vertavuotavaksi lihaläjäksi.

»Kas niin», huomautti laivuri tarkastaessaan työtänsä päivän valossa.
»Uskonpa tuon vintiön tietävän asemansa, kun esimies ja herra ensi
kerralla häntä puhuttelee.»

Se, että Billy jäi eloon, on yksi tähän asti selostamattomia,
ihmeellisiä esimerkkejä siitä, kuinka aine hallitsee sielua. Sellainen
ihminen, jolla on älyä ja mielikuvitusta — hermoilla varustettu olento
— olisi sortunut jo yksistään harmista ja kammosta, mutta Billy ei
ollut senlaatuinen. Hän vain makasi hiljaa ja ajattelematta mitään
muuta paitsi hämäriä kostoaikeitaan, kunnes luonto kenenkään auttamatta
rakensi jälleen sen, mitä kapteeni oli niin säälimättä repinyt rikki.

Kymmenen päivää sen jälkeen, kun hänet oli tuotu tyrmästä, Billy
nilkutteli _Halfmoonin_ kannella, suoritellen keveitä käsitöitä. Muilta
laivassa olevilta merimiehiltä hän sai tietää, ettei hän ollut ainoa
shanghaijattu miehistön jäsen.

Lukuunottamatta puoltakymmentä mistään välittämätöntä rikollisluokkaan
kuuluvaa miestä, jotka olivat ottaneet pestin vapaaehtoisesti joko
siitä syystä, etteivät he voineet päästä mihinkään kunnolliseen
laivaan, tai sen tähden, että he halusivat pujahtaa tiehensä
Yhdysvaltain lakien alueelta niin huomaamattomasti kuin mahdollista, ei
siellä ollut ainoatakaan säännöllisellä tavalla pestattua miestä.

He olivat rajuin ja huimapäisin joukko, jonka kohtalo on milloinkaan
koonnut yhteen kanssiin, ja heidän seurassaan tunsi Billy olevansa
aivan kuin kotonaan. Hänen aikaisemmat uhkauksensa kauheasta kostosta,
jonka hän valmistaisi perämiehelle ja laivurille, olivat vaimentuneet
toverien karkeista, mutta vaikuttavista neuvoista.

Perämies puolestaan ei ilmaissut kantavansa kaunaa Billyltä saamastaan
löylytyksestä millään muulla tavoin kuin siten, että hän, milloin
suinkin voi, määräsi sakilaisen osalle laivan vaarallisimmat ja
vastenmielisimmät tehtävät; mutta tästä oli seurauksena, että Billyn
merimieskasvatus kävi joutuisammin ja että hän itse pysyi erinomaisessa
ruumiillisessa kunnossa.

Kaikki alkoholin jäljet olivat aikoja sitten haihtuneet nuoren miehen
elimistöstä. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi pakollisen raittiuden
vaikutus.

Punertava, pöhöttynyt, näppyläinen iho oli kadonnut, ja sen sijalle
tullut puhdas ja päivettynyt; kirkkaat silmät olivat niiden tihruisten
verestävien kapineiden kohdalla, jotka ennen olivat antaneet hänen
kasvoilleen eläimellisen leiman. Hänen piirteensä, jotka aina olivat
olleet säännölliset ja voimakkaat, olivat suolaisen ilman, terveen
elämän ja valtamerien purjehtijan vaarallisen ammatin vaikutuksesta
saaneet jalostuneen arvokkuuden ilmeen, joka olisi pannut Kellyn sakin
jäsenet tiukalle, ennen kuin he olisivat tunteneet entisen hyvän
toverinsa, jos hän olisi äkkiä ilmestynyt heidän keskelleen Grand
Avenuen varrella sijaitsevan ruokalan takakujalle.

Uuden elämän mukana Billy havaitsi saavansa uuden luonteen. Hän
yllätti itsensä laulamasta työtä tehdessään — hän, jonka koko elämä
oli tähän saakka ollut omistettu kunniallisen työn karttamiselle ja
pilkkaamiselle, jonka tunnuslauseena oli ollut: »Maailma on velvollinen
antamaan mulle elatukseni, ja minun tehtäväni on periä saatavani.»

Hämmästyksekseen hän sai myöskin huomata, että hän piti työnteosta,
että ylpeys kannusti häntä kiihkeästi koettamaan voittaa hänen
kanssaan puuhailevat miehet; ja niistä epäluuloista huolimatta, joita
kapteenilla oli Billyä kohtaan kanssissa tapahtuneen välikohtauksen
johdosta, oli tämä mieliala suuresti omiaan tekemään hänen elämänsä
_Halfmoonilla_ siedettävämmäksi, sillä sellaisia työmiehiä, jollainen
Billystä sukeutui, ei sovi kohdella yliolkaisesti; ja vaikka hänellä
olikin perin heikot käsitykset kuuliaisuudesta, niin kannatti katsoa
yhtä ja toista sormien lomitse, jotta hän pysyisi työkykyisenä.

Tämänsuuntainen järkeily se pelasti Billyn kallon parikin kertaa, kun
hänen röyhkeytensä olisi ollut kylliksi ärsyttävä toimittamaan laivurin
henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa tavallisissa oloissa. Maistettuaan
kerran Billyn lääkettä ei Kierosilmä-Ward suinkaan halunnut toista
kertaa joutua hänen kanssaan sellaiseen jupakkaan, joka kehittyisi
mieskohtaiseksi kamppailuksi.

Koko miehistö oli renttuja ja hirttämättä jääneitä murhamiehiä, mutta
laivuri Simmsillä oli ollut hyvin vähän kokemuksia muunlaisista
merimiehistä, joten hän kohteli heitä tylyn kovakouraisesti, turvautuen
todistelujen asemesta känsittyneeseen nyrkkiinsä ja lyhyeen, raskaaseen
sauvaansa, joka hänellä oli alituisesti kädessänsä. Mutta ottamatta
lukuun Billyä olivat miehet kaikki aikaisemmin olleet merimiehinä,
joten laivakuri oli jossakin määrin syöpynyt heihin.

Kun sakilainen nautti työstään, ei tämä elämä ollut hänestä lainkaan
vastenmielinen. Kanssin miehet olivat juuri sellaisia, joita hän oli
aina tuntenut — heissä ei ollut vähääkään kunniantuntoa, ei hyveitä, ei
ystävällisyyttä, ei säädyllisyyttä.

Heidän seurassaan Billy viihtyi — hän tuskin ikävöi vanhaa sakiaankaan.
Hän hankki miesten keskuudesta ystäviä ja vihamiehiä. Hän haastoi
riitaa, kuten hänen tapansa oli ollut lapsuudesta alkaen. Ja hänen
taitonsa, suuret voimansa ja loppumaton varastonsa salakavalia temppuja
auttoivat hänet selviytymään jokaisesta tappelusta, niittäen uusia
laakereja.

Pian hänen kävi vaikeaksi haastaa riitaa kenenkään kanssa — hänen
kanssitoverinsa olivat saaneet hänestä kyllikseen. He antoivat
järkähtämättä hänen olla rauhassa.

Nämä useinkin veriset tappelut eivät suinkaan synnyttäneet syvälle
juurtunutta vihaa tappiolle joutuneiden sydämissä. Ne olivat osana
näiden laivuri Simmsin kokoonhaalimien raakimusten jokapäiväisestä
työstä ja huvittelusta.

Laivassa oli yksi ainoa mies, jota Billy oikein todella vihasi. Se
oli matkustaja, Divine; eikä Billy vihannut häntä sen tähden, että
mies olisi sanonut tahi tehnyt jotakin Billylle, sillä hän ei ollut
kertaakaan edes virkkanut mitään sakilaiselle, vaan hänen hienojen
vaatteittensa ja ylhäisen olemuksensa tähden, jotka Billyn mielestä
selvästi osoittivat hänet yhteiskunnan vihatun aineksen jäseneksi —
herrasmieheksi.

Billy vihasi kaikkea kunnioitettavaa. Hän oli vihannut Grand Avenuen
sievisteleviä, itseensätyytyväisiä kauppiaita. Hän oli hengessään
kiemurrellut nähdessään minkä hyvänsä kiiltävän surisevan auton, joka
oli kiitänyt hänen ohitsensa lastinaan hyvin puettuja miehiä ja naisia.
Puhdas, kovaksi silitetty kaulus oli Billystä samaa kuin punainen vaate
härästä.

Puhtaus, menestys, varallisuus, säädyllisyys merkitsivät Billystä vain
yhtä seikkaa — ruumiillista heikkoutta: ja hän kammosi ruumiillista
heikkoutta. Hänestä oli ihanteellinen tapa näyttää voimiaan ja
miehekkyyttään olla mahdollisimman raaka ja törkeä.

Naisen auttaminen rapakon ylitse olisi Billystä tuntunut
hentomielisyyden tunnustamiselta; naisen kamppaaminen, niin että hän
lennähti pitkin pituuttaan sätkyttelemään lätäkköön, kas siinä ylvään
miehekkyyden tunnusmerkki.

Ja niinpä hän voimakkaan luonteensa pohjaa myöten vihasi moitteettoman
siistiä, kohteliasta ja sivistynyttä miestä, joka käveli joka päivä
aterioittensa jälkeen kannella, poltellen hyvältä tuoksuavaa sikaaria.

Itsekseen hän ihmetteli, mitä tekemistä tuollaisella »keikarilla»
saattoi olla sellaisessa aluksessa kuin _Halfmoonissa_, ja häntä
kummastutti myöskin se, että niin heikko olio oli uskaltautunut
tosimiesten seuraan.

Halveksimisensa tähden Billy tuli tarkkailleeksi Divineä enemmän kuin
hän olisi ollut valmis myöntämään. Hän näki, että mies oli komean
näköinen, mutta hänen ruskeissa silmissään oli välttelevä, petollinen
ilme. Kokonaan niistä aikaisemmista syistä riippumattomasti, joiden
tähden hän oli miestä vihannut, alkoi Billy nyt vaistomaisesti kammota
häntä olentona, johon ei voinut luottaa.

Lopulta hänen vastenmielisyytensä yltyi melkeinpä mielipuoliseksi
riivaukseksi. Milloin vain kuri salli, vetelehti hän laivan niissä
osissa, joissa hän todennäköisimmin voisi kohdata vihaamansa olennon,
toivoen, aina toivoen keikarin antavan hänelle jonkun vähäisen aiheen
»merkata hänen taulunsa», kuten Billy olisi sen kuvaannollisesti
pukenut sanoihin.

Eräänä iltana kuhnustellessaan tässä tarkoituksessa kannella hän sattui
kuulemaan osan matkustajan ja laivuri Simmsin välisestä hiljaisesta
keskustelusta — juuri kylliksi paljon johtuakseen aprikoimaan, mitä
oli tekeillä, ja päätelläkseen, että mitä hyvänsä se olikin, niin
jokatapauksessa se oli kieroa ja että sekä moitteettomasti puettu
Divine että laivuri Simms olivat molemmat siinä mukana.

Kuulemistaan sanoista sai Billy Byrne kuitenkin tietää, että
_Halfmoonin_ purjehdussuunnan määräsi Divine, matkustaja, että retken
oli rahoittanut eräs Clinker, San Franciscosta, jolle Divine oli korvia
myöten velassa, ja että siihen sekautui joku Harding-niminen ja joku
toinen, jota nimitettiin Barbaraksi. Myöskin piti kaikkien osallisten
saada runsaasti rahaa, jos yritys onnistuisi.

Hän tiedusti »Luisevalta» Sawyeriltä ja »Punaiselta» Sandersilta, mutta
kumpikaan heistä ei tiennyt asioista läheskään niin paljoa kuin Billy
itse. Niinpä _Halfmoon_ saapui Honoluluun ja sijoittui ankkuriin noin
sadan metrin päähän upeasta, siististä, valkeasta huvipurresta, eikä
kukaan muu kuin _Halfmoonin_ päällystö ja ainoa matkustaja tuntenut
viattomalta näyttävän, pienen kuunariprikin tehtävää.



KOLMAS LUKU

Vehkeilyä ja vastavehkeilyä


Sillä aikaa kun _Halfmoon_ oli Honolulun satamassa, ei sen miehistöstä,
päästetty ketään maihin, ja napiseminen oli synkän uhkaavaa. Vain
ensimmäinen perämies Ward ja toinen perämies Theriere menivät rannalle.

Laivuri Simms piti miehet puuhassa, maalauttaen ja kiilloituttaen
alustaan, saadakseen jännittyneet tunteet purkautumaan siihen.

Billy Byrne pani merkille, että matkustaja oli luopunut
päiväsaikaisista kävelyistään kannella. Hän ei tosiaankaan _Halfmoonin_
ollessa ankkurissa poistunut hytistään ainoatakaan kertaa ennen pimeän
tuloa; sitten hän tuli kannelle, seisoen usein tuntikausia yhteen
menoon silmät hievahtamatta kiintyneinä uljaaseen pikku huvipurteen,
jonka telttakatoksella varustetulta yläkannelta kantautui hilpeätä
naurua ja hiljaista musiikkia tyyntä veden pintaa pitkin.

Wardin ja toisen perämiehen tultua maihin tapahtui kummallista. He
menivät lähellä rantaa olevaan kolmannen luokan majataloon, vuokrasivat
huoneen viikoksi, maksoivat etukäteen, olivat huoneessaan puoli tuntia
ja ilmestyivät sitten näkyville siviiliasuisina.

Senjälkeen he kiiruhtivat erääseen toiseen hotelliin — tällä kertaa
ensiluokkaiseen — ja toinen perämies asteli edellä puettuna pitkään
takkiin ja päässään silkkihattu, kun taas Ward seurasi jäljessä yllään
soma sininen sarssinuttu, kantaen molempien matkalaukkuja.

Tässä toisessa hotellissa merkitsi toinen perämies vieraskirjaan:
»Henri Theriere, kreivi de Cadenet, ja palvelija, Ranska.»

Ensimmäiseksi työkseen hän sitten ojensi konttoristille kirjeen,
pyytäen että se lähetettäisiin viipymättä. Kirje oli osoitettu herra
Anthony Hardingille huvipursi _Lotukseen_.

Kreivi de Cadenet meni palvelijoineen huoneisiinsa odottamaan vastausta
kirjeeseen. Henri Theriere, _Halfmoonin_ toinen perämies, näytti
pitkine takkeineen ja silkkihattuineen ylimykseltä ja herrasmieheltä
kiireestä kantapäähän.

Hänen entisyyttään ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse, mutta hänen
hiottu käytöksensä, hänen tietonsa laivan ohjaamisesta ja merenkulusta
ja hänen taipumuksensa noudattaa sotilaallista täsmällisyyttä ollessaan
tekemisissä alaistensa miesten kanssa antoivat laivuri Simmsille
aihetta olettaa, että hän aikoinaan oli palvellut Ranskan laivastossa,
josta hänet epäilemättä oli erotettu jonkun häpeällisen kujeen tähden.

Tämä mies oli kylmä, julma, nyreämielinen ja pikavihainen. Hänet oli
pestattu toiseksi perämieheksi tätä retkeä varten Divinen ja Clinkerin
vaatimuksesta.

Hän ja Simms olivat ennenkin purjehtineet yhdessä, mutta laivuri
oli huomannut hänet liian vaikeasti käsiteltäväksi ja oli juuri
aikonut etsiä alukseensa uuden toisen perämiehen, kun Divine ja
Clinker tapasivat Therieren _Halfmoonilla_. Keskusteltuaan hänen
kanssaan kymmenen minuuttia he olivat selvillä siitä, että hän sopi
täydellisesti heidän toimintasuunnitelmaansa, eivätkä ottaneet
kuuleviin korviinsakaan Simmsin esityksiä hänen erottamisestaan.

Ward ei ollut kovinkaan suopea ranskalaiselle, jonka ylpeä käytös
ja alentuvat ilmeet satuttivat kömpelön ja moukkamaisen ensimmäisen
perämiehen kipeitä kohtia.

Nykyinen tehtävä, joka pakotti hänet toimimaan Therieren palvelijana,
oli hänestä mahdollisimman vastenmielinen ja oli vain omiaan yhä
kiihdyttämään hänen vihaansa alempaansa kohtaan, jonka hän sydämensä
sisimmässä sopukassa myönsi ylemmäkseen kaikissa muissa suhteissa
paitsi _Halfmoonin_ upseeriluettelossa.

Mutta raha kykenee tekemään ihmeitä, ja Divinen lupaus, että
_Halfmoonin_ päällystö ja merimiehet saisivat keskenään jaettavaksi
kokonaisen miljoonan Yhdysvaltain dollareita, jos yritys onnistuisi,
oli perin tehokkaasti voittanut kaiken vastahakoisuuden, jota Ward oli
tuntenut tehtäviensä tätä erikoista osaa kohtaan.

Molemmat perämiehet istuivat äänettöminä huoneessaan, odottaen
vastausta herra Anthony Hardingille lähettämäänsä kirjeeseen.
Heidän esitettäviään osia oli _Halfmoonilla_ huolellisesti moneen
kertaan harjoiteltu. Kumpikin oli omissa mietteissään. Kun heillä
ei ollut mitään muuta yhteistä kuin käsilläoleva konnanjuoni, joka
oli tuonut heidät yhteen ja jota ei ollut hyvä pohtia enempää kuin
oli välttämätöntä, ei heillä tuntunut olevan minkäänlaista halua
keskustella.

Satamassa olevassa huvipurressa valmistauduttiin laskemaan maihin
vähäinen seurue, joka aikoi lähteä autoretkelle Nuuanun laaksoon,
kun pieni vene soudettiin purren kupeelle ja hotellin lähetti ojensi
eräälle merimiehelle sinetöidyn kirjeen.

_Halfmoonin_ kannelta tarkkasi laivuri Simms tätä tapausta, myhäillen
itsekseen. Myöskin Billy Byrne näki sen, mutta hän ei pannut siihen
mitään merkitystä. Hän oli vetelehtinyt kuunariprikin kannella,
tuijotellen huvipursi _Lotukseen_, vihaten sitä ja niitä iloisia,
hyvin puettuja miehiä ja naisia, joiden hän näki naureskelevan ja
lörpöttelevän sen kannella.

Heihin oli hänen mielestään olennaisesti keskittynyt kaikki
ventomielinen, suututtava ja iljettävä tuosta toisesta maailmasta,
joka oli hänelle yhtä vieras, kuin jos hän olisi ollut mato Bradyn
vuokratallien takapihan lantakasassa.

Hän näki merimiehen antavan kirjeen isolle, harmaatukkaiselle,
parrattomalle miehelle, jonka puku ja koko asu oli huolekkaan
hieno. Billy saattoi mielessään kuvitella hänen valkeita käsiään ja
kiilloitettuja kynsiään. Se ajatus oli ellottava.

Se mies, joka otti kirjeen vastaan ja avasi sen, oli Anthony
Harding. Luettuaan sen hän ojensi sen nuorelle naiselle, joka seisoi
läheisyydessä, puhellen useiden muiden nuorten ihmisten kanssa.

»Kas tässä, Barbara», hän sanoi, »on sellaista, mikä huvittaa sinua
enemmän kuin minua. Jos haluat, käyn häntä tervehtimässä ja pyydän
häntä täksi illaksi päivälliselle.»

Tyttö luki kirjeen.

 »Rakas Herra Harding.

 Tämän esittäjä on hyvin läheinen ystäväni, kreivi de Cadenet, joka
 arvelee olevansa Honolulussa samoihin aikoihin kuin Tekin olette.
 Kreivi matkustelee huvikseen, ja kun hän ei lainkaan tunne sikäläisiä
 saaria, niin hän panisi suuren arvon kaikille ystävällisyyden ja
 kohteliaisuuden osoituksille, joita Te hänelle soisitte.

 Sydämellisesti

 _L. Cortwrite Divine_.»

Lopetettuaan lukemisen tyttö hymyili.

»Larry onkii aina käsiinsä arvonimiä ja tekee niistä läheisiä
ystäviään», hän selitti nauraen. »Mistähän hän lienee tämän löytänyt?»

»Tai missä tämä on kohdannut hänet?» huomautti herra Harding. »No
niin, vähin, mitä voimme tehdä, on kai kutsua hänet purrellemme
päivälliselle. Kun lähdemme jo huomenna, emme voi valmistaa hänelle
kovinkaan paljoa hauskuutta.»

»Pistäytykäämme häntä tapaamassa, kun ajamme nyt kaupungin läpi»,
ehdotti Barbara Harding, »ja ottakaamme hänet mukaamme täksi päiväksi.
Sillä tavoin selviydymme ystävyyden velvollisuudesta, ja tämäniltainen
päivälliskutsu voi jäädä sen varaan, minkälaiselta henkilöltä kreivi
meistä tuntuu.»

»Kuten tahdot», vastasi hänen isänsä, ja niinpä pysähtyi puolen
tunnin kuluttua kaksi isoa henkilöautoa kreivi de Cadenetin hotellin
edustalle. Anthony Harding astui sisälle ja lähetti kreiville
käyntikorttinsa.

Kreivi» tuli itse alas ottamaan vierastaan vastaan. Harding näki
yhdellä silmäyksellä, että hän oli herrasmies, ja kun hän oli esitellyt
vieraan seurueensa muille jäsenille, niin ilmeisesti oli myöskin heidän
arvostelunsa aivan samanlainen kuin heidän isäntänsä.

Erityisesti näkyi Barbara Harding ihastuneen kreivi de Cadenetiin,
vaatien tätä liittymään siihen seuraan, joka ajoi hänen vaunussaan.
Ja niinpä _Halfmoonin_ toinen perämies mennä huristi Honolulusta
hupaisesti keskustellen sen henkilön kanssa, jota hänen käyntinsä tällä
saarella koski.

Barbara Hardingista oli de Cadenet hauska ja mielenkiintoinen mies.
Koko maapallolla ei ollut ainoatakaan nurkkausta, olipa se sitten
kuinka syrjäinen tahansa, jota hän ei olisi jossakin määrin tuntenut.
Hän oli lukenut paljon ja kykeni keskustelemaan lukemastaan älykkäästi
ja viehättävästi.

Nyt ei hänessä ollut jälkeäkään nyreämielisyydestä. Koko hänen
olentonsa oli kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja vilkkautta, sillä
olihan hyvin kauniin ja hyvin rikkaan nuoren naisen seura nyt hänen
yksinoikeutenaan.

Senpäiväisestä huviretkestä oli kaksi tärkeätä tulosta: Se herätti
_Halfmoonin_ toisen perämiehen päässä ajatuksen, joka olisi aiheuttanut
laivurille ja takalistossa pysyttelevälle Divinelle kalvavaa huolta ja
levottomuutta, jos heillä olisi ollut siitä aavistusta; ja siellä sai
de Cadenet tietää erään seikan, joka pakotti hänet hylkäämään innokkaat
kehotukset syödä päivällistä _Lotuksella_ sinä iltana — hän sai tietää,
että seurue lähtisi seuraavana aamuna Manilaan.

»En voi sanoin kuvata», valitti hän herra Hardingille, »kuinka suuresti
minua harmittaa se asia, joka riistää minulta huvin hyväksyä kutsunne.
Vain ehdoton välttämättömyys, vakuutan, saattaa estää minua olemasta
seurassanne niin kauan kuin mahdollista.» Ja vaikka hän puhui tytön
isälle, niin hän katsoi suoraan Barbara Hardingia silmiin.

Vähemmän kokenut nuori nainen olisi jollakulla ulkoisella merkillä
paljastanut, minkä vaikutuksen tämä puhe häneen teki, mutta kreivi
de Cadenet ei kyennyt arvaamaan, miellyttikö se Barbara Hardingia
vai eikö, sillä tyttö vain lausui hymyillen kohteliaisuuden vaatimat
valittelunsa.

He erosivat de Cadenetista tämän hotellin edustalla, ja hyvästelyssään
kääntyi mies Barbara Hardingin puoleen ja kuiskasi toisten kuulematta:

»Näen teidät jälleen, neiti Harding, pian, hyvin pian.»

Tyttö ei aavistanut, mitä miehen mielessä liikkui hänen lausuessaan
nämä olosuhteisiin nähden omituiset sanat. Jos hän olisi sen tehnyt,
niin hänet olisi vallannut kauhu. Mutta miehen silmien ilmeen hän osasi
tulkita ja mietti sinä iltana usein mielessään, oliko hän hyvillään
vaiko kiukuissaan sen ilmoittamasta sanomasta.

Heti hotelliin mentyään riensi Cadenet siihen huoneeseen, jossa Ward
maltittomasti odotti häntä.

»Joutuin!» hän huusi. »Meidän on laittauduttava täältä hyvin
vilkkaasti. He lähtevät huomenaamulla. Kamaripalvelijantoimenne oli
helppo ja lyhytaikainen; mutta minä voin antaa teille erinomaisen
suosituksen, jos haluatte jonkun toisen herrasmiehen palvelukseen.»

»Tämä riittää siinä ammatissa, herra Theriere», murahti ensimmäinen
perämies kylmästi. »En yhtynyt tähän näyttelemispuuhaan huvikseni
— minusta ei siinä ole mitään naurettavaa — ja toivoisin teidän
muistavan, että yhäti olen yläpuolellanne oleva upseeri.»

Theriere kohautti olkapäitään. Ward ei sattunut huomaamaan toverinsa
häijyn ilkeää katsetta.

Yksissä neuvoin he sulloivat kokoon tavaransa, laskeutuivat toimistoon,
maksoivat laskunsa ja olivat hetkisen kuluttua muuttamassa takaisin
ylleen merimiespukujaan siinä pienessä hotellissa, josta he olivat
ensiksi vuokranneet itselleen asunnon. Puolta tuntia myöhemmin he
nousivat _Halfmoonin_ kannelle.

Kajuutan lähellä työskentelevä Billy Byrne näki heidät. Heidän
katsoessaan toisaalle hän virnisti heille pahanilkisesti. He olivat
hallitusvallan henkilöllisiä edustajia, ja Billy vihasi hallitusvaltaa,
missä puvussa se hänelle sitten esiintyikin. Hän vihasi lakia ja
järjestystä ja kuria.

— Tahtoisinpa tavata jommankumman noista miekkosista Green Streetillä
öiseen aikaan, hän tuumi.

Sitten hän näki heidän menevän laivurin seurassa kapteenin hyttiin ja
Divinen yhtyvän heihin. Billy pani merkille, kuinka hätäilevän näköisiä
kaikki neljä olivat, ja se sai hänet aprikoimaan.

Hänen mieleensä muistui Divinen ja Simmsin välisestä keskustelusta
kuulemansa katkelma. Häntä halutti kuulla lisää, ja kun Billyä eivät
estäneet joutavanpäiväiset ja liian hienot siveelliset käsitteet, jotka
eivät suvaitse oven takana kuuntelemista, niin hän vitkastelematta
siirsi puuhailunsa näyttämön kyllin lähelle erästä hytin luukkua
voidakseen saada selkoa siitä, mitä sisällä tapahtui.

Sakilaisen kuulemat sanat saivat hänet herkistämään korviaan. Hän
oivalsi, että oli tekeillä jotakin hänen oman makunsa mukaista, —
jotakin kieroa ja ilkeää — ja häntä kummastutti, että sellainen keikari
kuin Divine saattoi olla senlaatuisessa hommassa mukana. Se melkein
riitti muuttamaan hänen mielipiteensä _Halfmoonin_ matkustajasta.

Hänelle selvisi, että »Barbara Hardingille» oli isoisä jättänyt
perinnöksi kaksikymmentä miljoonaa dollaria, jotka hän saisi mennessään
naimisiin. Lisäksi oli hänen itsensä käytettävissä viisi miljoonaa, ja
hänen isänsä, Anthony Harding, oli monimiljoonamies.

Suunnitelman mukaan piti Simmsin ryöstää Barbara ja vaatia hänestä
lunnaita. Divine, neiti Hardingin vanha ystävä, esiintyisi rosvojen
kynsiin joutuneena vankina. Hän pakottaisi tytön menemään avioliittoon
kanssansa, ja sitten heidät molemmat luovutettaisiin takaisin.

Lunnaat ja kelpo annos tytön omaisuudesta jaettaisiin sitten Simmsin,
Wardin, Therieren ja poissa olevan Clinkerin kesken, samalla kun
miehistö saisi kolminkertaisen palkan.

Jälkisäädöksen määräysten mukaan kuulosti tytön puoliso heti saavan
kymmenen miljoonaa omalle osalleen.

Mutta, kuten Billy sai myöhemmin tietää, Divinellä ei ollut selkoa
yhdestä jälkisäädöksen pykälästä, jonka mukaan neiti Hardingin puolison
voidakseen periä rahat täytyi olla sekä tytön itsensä että tämän isän
hyväksymä.

Neuvottelukokous hajaantui niin äkkiä, että Billyn oli lysähdettävä
polvilleen välttääkseen hytissä olijoiden katseita, mutta sittenkin
näki Theriere, joka oli noussut poistuakseen sekuntia aikaisemmin
kuin muut, vilahdukselta kasvot, jotka nopeasti vetäytyivät pois
hytin luukulta, ikäänkuin niiden omistaja olisi pelännyt, että hänet
huomattaisiin.

Virkkamatta kumppaneilleen sanaakaan ranskalainen lähti hytistä ja
juoksi sitten ketterästi kuin orava portaita myöten kannelle. Eikä hän
joutunutkaan liian aikaisin, sillä sukeltaessaan ilmoille hän näki
miehen hahmon katoavan keulapuolelle.

»Hei, mies!» hän huusi. »Tulepas takaisin!»

Sakilainen kääntyi jöröt kasvot synkissä rypyissä, ja toinen perämies
tunsi hänet samaksi vekkuliksi, joka oli niin perinpohjaisesti
pehmittänyt Wardia, kun oltiin merellä ensimmäistä päivää.

»Kas sinähän se olet, Byrne», hän sanoi leppeästi. »Tule minun hyttiini
hetkiseksi! Haluan puhella kanssasi.» Sitten hän pyörähti ympäri ja
palasi samaa tietä alas merimies kintereillään.

»Ystäväni», aloitti Theriere, kun he olivat päässeet perämiehen hyttiin
ja sulkeneet oven jälkeensä, »minun ei tarvitse kysyä sinulta, kuinka
paljon sinä kuulit siitä, mitä kapteenin hytissä keskusteltiin. Jollet
olisi kuullut paljon enemmän kuin sinun olisi pitänyt, et olisi äsken
niin hätäisesti pyrkinyt piiloon.

— Tahdon sanoa sinulle tämän: Pidä suusi kiinni ja ole minun puolellani
lähipäivien tapahtumien aikana! Nuo», hän heilautti peukaloaan
kapteenin hyttiin päin, »laittavat itsensä pyövelin käsiin; mutta
minä en kerta kaikkiaan aio pistää päätäni jonkun toisen tekemään
silmukkaan. Ja sitten: ilman tuota Divineä meillä on paljon enemmän
jaettavana, eikö totta? Erittäinkin, jos hoidamme tämän jutun
kunnollisesti. Minulla on suunnitelma, ja sen toteuttamiseksi tarvitaan
vain kolme tai neljä miestä.

— Sinä et pidä tuosta Wardista», hän jatkoi, »ja saat olla aivan varma,
ettei Ward rakasta sinua. Jos olet hänen ja noiden toisten puolella,
niin Ward varmasti peijaa sinulta osuutesi ja kenties paljon muuta
lisäksi. Lyhyesti sanoen. Byrne, ystäväni, sinun henkeäsikin uhkaa
suuri vaara — olet hyvin huono henkivakuutettava, niin kauan kun Bender
Ward on kanssasi samalla laivalla. Ymmärrätkö tarkoitukseni?»

»Pyh!» äänsi Billy Byrne. »Minä en pelkää tuota ärhentelijää! Tulkoonpa
vain kerran pöyhistelemään ja rähisemään minulle, niin annan hänelle
aika paukun vasten kuonoa — mokomakin sankari!»

»Se on oikein, sekin, Byrne», kehui Theriere. »Tietystikin sinä,
jos kukaan, kykenet tekemään sen, jos vain saat siihen tilaisuuden;
mutta Ward kyllä varoo sitä sinulle antamasta. Huomenna tai ainakin
lähipäivinä saatetaan täällä ampua, eikä mikään estä Wardia
lähettämästä kuulaa selkääsi — vahingossa. Ja jollei hän tee sitä
silloin, niin on hänellä siihen paljon mahdollisuuksia, ennen kuin
yksikään meistä näkee ainoatakaan valkean rodun satamaa. Hän tappaa
sinut, Byrne, siitä voit olla varma — hän on senlaatuinen mies.

— Mutta minuun liittymällä sinä vapaudut Wardista, Simmsistä ja
Divinestä. Saat enemmän rahaa, eikä sinun tarvitse pelätä kuoleman
millä minuutilla hyvänsä uhkaavan sinua takaapäin. Mitä arvelet? Oletko
puolellani vai palaanko minä laivuri Simmsin ja Wardin luokse kertomaan
tavanneeni sinut kuuntelemasta ikkunaluukulla?»

»No, kyllä minä olen mukana», myöntyi Billy, »jos te lupaatte minulle
rehellisen osani saaliista.»

Ranskalainen ojensi kätensä.

»Kättä siitä!» hän virkkoi.

Billy kouraisi hänelle tarjottua kämmentä.

»Olkoon menneeksi!» hän sanoi. »Mutta eikö teidän olisi parasta
selittää minulle, mitä on tekeillä?»

»Ei nyt», vastasi Theriere;. »joku saattaa kuunnella kuten sinä äsken.
Odota, kunnes saan paremman tilaisuuden; sitten kerron kaikki, mikä
on tietämisen arvoista. Siihen mennessä mieti, ketkä olisivat parhaat
miehet toimimaan kanssamme — tarvitsemme vielä kolme tai neljä. Mene
kannelle tehtäviisi, ikäänkuin ei olisi mitään sattunut, ja jos minä
olen sinua kohtaan tavallista tylympi, niin muista, että teen sen
torjuakseni mahdolliset epäluulot.»

»Pannaan parasta», vakuutti Billy Byrne.



NELJÄS LUKU

Mallory pitää sanansa


Pieni, hyvin rakennettu kuunaripriki kiiti hämärissä länttä kohti
myötäisessä tuulessa, joka ei olisi voinut olla sille sopivampi, vaikka
se olisi saatu puhaltamaan itse pirun tilauksesta jouduttamaan hänen
kätyreitään heidän suorittaessaan roistontöitään.

Kaikki miehet olivat mitä parhaalla tuulella. Miehistö oli unohtanut
äskeisen nurkunansa siitä, ettei ketään oltu päästetty maihin
Honolulussa, odottaessaan saavansa seikkailuja lähiaikoina, sillä
_Halfmoonin_ ilmassa oli jotakin, mikä varmemmin kuin sanat ennusti
kohtapuolin sattuvan kiihottavia tapahtumia ja ilmaisi pian saavuttavan
päämäärään, jota kohti San Franciscosta lähdettyä oli purjehdittu.

Laivuri Simms ja Divine olivat haltioissaan onnestaan, joka oli tuonut
heidät Honoluluun juuri parahiksi, ja Therieren satamassa suorittaman
tehtävän onnistumisesta. He olivat laskeneet, että heidän olisi pakko
viipyä siellä vähintäänkin viikko, ennen kuin _Halfmoonin_ toinen
perämies ehtisi luikertaa Hardingien suosioon kylliksi hyvin saadakseen
tietää heidän suunnitelmansa. Ja nyt he onnittelivat teräväpäisyyttään
osattuaan valita niin soveliaan kätyrin kuin ranskalainen oli tähän
tehtävään, jonka hän oli hoitanut niin joutuisasti ja hyvin.

Ward oli hyvillään, ettei hänen ollut täytynyt pitkittää sapettavaa
näyttelemistä esiintymällä alaisensa miehen kamaripalvelijana. Hän
myöskin toivoi vastaisten tapahtumien tarjoavan hänelle tilaisuuden
kostonhimonsa tyydyttämiseksi; hän oli mielessään vannonut kostavansa
sille merimiehelle, joka oli käsitellyt häntä niin kovakouraisesti
muutamia viikkoja sitten — Theriere ei ollut erehtynyt arvostellessaan
perämiestoveriaan.

Kun purjeiden lisäämisen raskaasta puuhasta oli sillä kertaa
selviydytty, jännitti Billy Byrne tarmoaan koettaen Therieren
mainitsemien ja omien laivurinhytin ikkunaluukusta kuulemiensa
seikkojen nojalla sommitella itselleen jonkunlaista käsitystä häntä
odottavasta tehtävästä.

Pohtiessaan Therieren esitystä hän käsitti, kuinka viisas se oli. Sen
mukaan saisivat mukanaolevat enemmän saalista omalle osalleen. Toisena
piirteenä siinä oli kierous ja kavaluus, ja se miellytti sakilaista
suuresti.

Jos hän vain vielä voisi keksiä jonkun keinon saadakseen Therierenkin
petetyksi, niin tämän seikkailun huvi ja hyöty tulisivat
kolminkertaisiksi.

Hänen parhaillaan harkitessaan tätä suunnitelmaa osui hänen katseensa
»Luisevaan» Sawyeriin ja »Punaiseen» Sandersiin, jotka juuri nousivat
kanssista kannelle. Billy Byrne luikkasi heille.

Kun sakilainen selitti näille molemmille merimiehille, minkälaiset
hyötymismahdollisuudet heillä olisi, jos he liittyisivät Simmsiä ja
Wardia vastaan tähdättyyn salaliittoon, niin he olivat siihen perin
ihastuneita.

Luiseva Sawyer huomautti, että neekerikokki Blanco oli kenties ainoa
miehistön jäsen, johon he voisivat luottaa, ja Byrnen pyynnöltä lupasi
Luiseva voittaa heille jättiläismäisen etiopialaisen kannatuksen.

Varhaisesta aamusta alkaen toisena päivänä Honolulun satamasta lähdön
jälkeen tarkastelivat terävät silmät itäistä taivaanrantaa voimakkaalla
kaukoputkella. Ehtoopäivävartion toisen tunnin alkaessa tuli vähäinen
savupilvi näkyviin noin kahden piirron verran pohjoiseen idästä.

Heti muutettiin _Halfmoonin_ suunta melkein suoraan luoteiseen, niin
että se varmasti joutuisi näköpiirin yläpuolelle nopeasti kohoavan
höyrylaivan kulkureitille.

Kuunariprikiä ohjattiin uuteen suuntaansa niin kauan kuin turvallisesti
voitiin pelkäämättä, että se täysissä purjeissa huomattaisiin
lähestyvästä aluksesta. Sitten sen keula käännettiin vastatuuleen.
Purje toisensa jälkeen laskettiin alas ja käärittiin kokoon, kun
tarkkasilmäinen toinen perämies oli ensin ehdottomasti varmistautunut
siitä, ettei kaukainen valkea höyrylaiva voinut olla mikään muu kuin
huvipursi _Lotus_.

Tämän mitään pahaa aavistamattoman aluksen kannella pakisi naureskellen
hilpeä seurue onnellisena ja lainkaan aavistamatta, että -heidän
tiellensä oli viritetty konnankoukku. Lähes puolituntia sen jälkeen
kun _Halfmoon_ oli pysähtynyt, jääden verkkaisesti ajelehtimaan mastot
paljaina, huomasi sen _Lotuksen_ tähystäjä.

»Purjealus paikallaan länsilounaassa», hän huusi. »Mastossa hätälippu!»

Heti riensivät vieraat ja miehistö sopiville paikoille, voidakseen
esteettömästi tarkastella tuntematonta alusta ja nauttia tästä
pitkällisen merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytyksestä.

Anthony Harding oli komentosillalla kapteeni Norrisin kanssa, ja
kumpikin heistä suuntasi kaukoputkensa kaukaista laivaa kohti.

»Voitteko saada siitä selvää?» kysyi omistaja.

•Se on kuunaripriki», vastasi kapteeni; »ja mikäli täältä voin erottaa,
on se kaikkien merkkien mukaan mallikelpoisessa kunnossa. Purjeet on
hyvästi kääritty kokoon, ja siinä on ilmeisesti runsaasti miehistöä,
sillä kannella on joukko ihmisiä nähtävästi katselemassa meitä. Muutan
suuntaamme ja puhuttelen heitä — saamme nähdä, mikä siellä on hätänä,
ja autamme heitä, jos voimme.»

»Se on oikein», vahvisti Harding. »Tehkää kaikki, mitä voitte heidän
hyväkseen!»

Hetkistä myöhemmin hän meni tyttärensä ja vieraiden luokse selostamaan
saamiansa laihoja tietoja.

»Kuinka jännittävää!» huudahti Barbara Harding. »Luonnollisestikaan se
ei ole varsinainen haaksirikko, mutta kenties hyvin lähellä sitä. Nuo
sieluparat ovat mahdollisesti ajelehtineet täällä keskellä Tyyntämerta
herra tiesi kuinka monta viikkoa ilman ruokaa ja vettä, ja ajatelkaapa
vain, kuinka he nyt varmaan korottavat äänensä ylistääkseen Jumalan
ääretöntä laupeutta, joka on ohjannut meidät heidän avukseen!»

»Jos he ovat ajelehtineet ruoatta ja juomatta muutamiakaan viikkoja»,
tokaisi Billy Mallory, »niin silloin he eivät juuri kaipaa mitään muuta
kuin sitä, jonka tuomiseen meillä ei ollut riittävästi kaukonäköisyyttä
— hautaustoimitsijaa ja pappia.»

»Älä ole kamala, Billy!» torui neiti Harding. »Tiedät aivan hyvin,
etten tarkoittanut viikkoja, vaan päiviä, ja joka tapauksessa he ovat
meille kiitollisia siitä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.»

Billy Mallory silmäili outoa alusta Hardingin kaukoputkella. Äkkiä
häneltä pääsi säikähdyksen huudahdus.

»Hitto soikoon! Juttu on vakava sittenkin. Tuo laiva on tulessa.
Katsokaapa, herra Harding!» Ja hän ojensi kaukoputken isännälleen.

Ja totisesti, kun _Lotuksen_ omistaja sai kuunariprikin jälleen
kaukoputkensa näköpiirin keskelle, näki hän ohuen patsaan mustaa savua
kohoavan keskilaivasta. Mutta sensijaan hän ei nähnyt Wardia, joka
oli _Halfmoonin_ kajuutan takana valvomassa, kun neekerikokki poltti
öljyistä riepukimppua rautapadassa.

►Tulimmaista!» tuskaili Harding. »Tämä on hirveää. Nuo ihmisraukat on
vallannut pakokauhu. Näettekö, miten he syöksyvät veneille?» Sen
sanottuaan hän riensi takaisin komentosillalle neuvottelemaan kapteenin
kanssa.

»Niin-, arveli tämä. »Huomasin savun jokseenkin samaan aikaan kuin
tekin — kummallista, ettei sitä näkynyt ennen. Olen jo käskenyt
panemaan täyden vauhdin eteenpäin, ja antanut herra Fosterille
määräyksen pitää veneet valmiina laskettaviksi vesille, jos
kuunariprikin veneet osoittautuvat riittämättömiksi.»

»Mutta sitä en käsitä», hän lisäsi oltuaan vaiti hetkisen, miksi heissä
ei näkynyt minkäänlaisia kiihtymyksen merkkejä tulen tähden, ennenkuin
tulimme lyhyen silmänkantomatkan päähän heistä — se tuntuu omituiselta.»

»No, muutamien minuuttien perästä tiedämme enemmän», vastasi Harding.
»Onhan mahdollista, että tuli on puhjennut vasta aivan äsken yhäti
pahentamaan heidän tukalaa tilaansa, mistä se sitten johtuneekin, ja
että he itsekin huomasivat sen juuri nyt.»

»Siinä tapauksessa se ei ole voinut ehtiä raivoamaan kylliksi
laajalti», intti kapteeni, »aiheuttaakseen tuollaista silmitöntä
pelkoa, jota koko miehistön suinpäinen heittäytyminen pelastusveneisiin
todistaa. Mutta, kuten sanoitte, sir, saamme kuulla heidän tarinansa
muutamien minuuttien päästä heiltä itseltään, joten on turhaa vaivata
päätään etukäteen.»

Sikäli kuin _Lotuksella_ saatettiin arvata, olivat _Halfmoonin_
päällystö ja miehistö vihdoin kokonaisuudessaan veneissä, joita
alettiin oman laivan luota rajusti soutaa nopeasti lähenevää purtta
kohti. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan että Divine asteli
hermostuneesti edestakaisin hytissään, kun taas toinen perämies
Theriere hoiteli savuavia riepuja, jotka Ward ja Blanco olivat
hylänneet hänen huostaansa päästäkseen itse mukaan veneisiin.

Theriereä oli kovasti harmittanut asioiden kulussa tapahtunut käänne,
sillä hän oli päättänyt toimia sellaisella tavalla, jonka hän varmasti
uskoi koituvan itselleen hyvin edulliseksi. Se ei ollut sen vähempää
kuin rohkea suunnitelma kutsua Blanco, Byrne, Luiseva ja Punainen
rinnalleen, heti kun Simms ja Ward paljastaisivat, mihin heidän
_Lotuksen_ matkailijoille tekemänsä kepponen todella tähtäsi, ja
apureineen ryhtyä yhdessä purren miehistön kanssa vastustamaan entisiä
kumppaneitaan.

Kuten hän oli Billy Byrnelle selittänyt, aikoi hän uskotella
Hardingille, että laivuri Simms oli pettänyt Theriereä ja tämän
tovereita — ettei heillä ollut ollut hajuakaan siitä, mihin juoneen
heidät oli viekoiteltu, ennenkuin aivan viime hetkellä, ja että he
silloin olivat menetelleet ainoalla mahdollisella tavalla.

»Ja sitten», oli Theriere lopettanut, »kun he pitävät meitä sankareina
ja paraina ystävinään, olemme me valmiit sieppaamaan heidät kaikki ja
saamme lunnaat kymmenestä tai viidestätoista yhden ainoan sijasta.»

»Sepä keikaus», riemastui sakilainen. »Teillä on totisesti älliä,
perämies.»

Oikeastaan ei Theriere suinkaan aikonut ajaa asioita niin pitkälle kuin
hän oli Billylle vihjaissut, muutoin kuin äärimmäisenä hätäkeinona.
Barbara Hardingin kasvot ja omaisuus olivat tehneet häneen valtavan
vaikutuksen, ja hän oli tapahtumien kehittyessä älynnyt mahdollisesti
saavansa tilaisuuden saattaa tytön isän ja tytön itsensä niin suureen
kiitollisuudenvelkaan hänelle, että kun hän sitten kosisi Barbaraa,
niin tämä mielellään sortuisi hänen halpamaisen juonittelunsa uhriksi.
Tässä tapauksessa ei olisi pakko panna mitään vaaraan, ja hän voisi
suoriutua rikostovereistaan selittämällä Hardingille, että hänen oli
täytynyt sepustaa tämä toinen suunnitelma saadakseen heiltä tukea
Simmsiä ja Wardia vastaan. Senjälkeen voitaisiin heidät kaikki kolme
panna rautoihin, ja sitten elämä hänelle hymyilisi.

Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä
tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta _Lotus_ voitaisiin vallata
joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman
huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos
Theriere tunnettaisiin _Lotukselle_ mentäessä, jolloin heitä kaikkia
alettaisiin heti epäillä.

He tiesivät varsin hyvin, että _Lotuksen_ kaltaisessa huvipurressa
oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä
vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä,
ja todennäköisesti se onnistuisikin.

Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara
Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin
hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan
epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin
komean näköinen.

Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana,
kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle
syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä
ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin
unohtunut häväistysjuttu.

Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut
oman kuolemantuomionsa.

Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut
vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi
_Lotuksen_ kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.

»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta',
Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen,
ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää
parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä
tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä
niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä
lähempänä laivastamme.»

»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra
Harding.

»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni.
»Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin
dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa.
Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai
ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta,
vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa —
minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten
kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä
murhamiehiä, sir?»

»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris»,
vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella
tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme
tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä
alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»

»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni
Norris.

»Niin, kapteeni; se on mielestäni parasta», myönsi Harding.

»Hyvä, sir», vastasi toinen, kääntyen antamaan tarpeelliset komennukset.

_Halfmoonin_ päällystö ja miehet parveilivat _Lotuksen_ kupeita myöten
kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.

»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy
Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen
yli ja nousi kannelle.

»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara
Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.

»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy.
»Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan
ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit
heistä, muistanet.»

»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin
tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin
sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»

»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla
on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»

»Missä sitten?» kysäisi Barbara, mennen satimeen.

»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että
sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»

»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä»,
huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina,
ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»

»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten
rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.

»St! Joku voi kuulla sanasi.»

»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman
tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole
siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka
auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan
puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin —
hyvä Jumala, mitä tuo on?»

»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He
ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»

Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra
Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan _Lotuksen_ miehistöä,
temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen
kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.

»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä
vahingoiteta.»

»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa
mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»

Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa
siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva
kauhistunut tyttö.

Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia.
Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin
takana.

Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa
tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut
olla kukaan muu kuin Barbara Harding.

Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä
hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen
tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa
tarkoituksen eikä puhuisi totta.

»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän
uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?

»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon
huudahdus. »Keneksi te —»

»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä
tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä
olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»

Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy
Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.

Hän irtautui Barbarasta, joka kauhuissaan oli takertunut hänen
käsivarteensa, ja riensi portaiden yläpäähän.

_Lotuksen_ miehet katselivat mykkinä ja avuttoman raivoisina. Kaikkia
heitä uhkasivat rosvojen revolverit, ja kahden heidän kumppaninsa
elottomat ruumiit olivat kaunopuheisena todistuksena siitä, kuinka
vähäisestä aiheesta heitä vartioivien hirviöiden sormi painaisi
liipaisinta.

Empimättä syöksyi Billy Byrne yläkannelle. Häntä siellä odottavan
miehen näkeminen vain kiihoitti hänen taisteluhaluaan. Siisti ja
ruumiinmukainen flanellipuku, valkeat kengät ja soma lakki olivat
sakilaisesta yhtä riittävä syy oivallisesti puolustettavaan murhaan
kuin kellanpunainen nauha Chicagon Länsipuolen irlantilaisissa
kortteleissa Pyhän Patrikin päivänä. Samaa, mitä »Muistakaa Alamoa»
ja »Muistakaa Mainea» olivat näissä muistoissa eläneiden aikojen
taistelijoille, oli hieno ja säädyllinen vaatetus Billy Byrnelle.

Billy Mallory oli vanhempi kuin sakilainen — kenties neljänkolmatta
ikäinen — ja hyvinkin yhtä kookas. Neljä vuotta hän oli
ollut oikeanpuolisena puolustajana suuressa itävaltioiden
jalkapallojoukkueessa ja kolme vuotta kiskonut airoa yliopistonsa
venekunnassa.

Niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän oli
suorittanut tutkintonsa, hän oli ylpeillyt sen johdosta, että oli
säilyttänyt ruumiinsa samassa loistavassa kunnossa, joka oli hankkinut
Malloryn nimelle maineen yliopiston urheilupiirissä. Mutta yhdessä
olennaisen tärkeässä suhteessa hän oli auttamattomasti alakynnessä
joutuessaan otteluun Billy Byrnen kaltaisen vastustajan kanssa. Mallory
oli kunnianmies.

Sakilaisen karatessa portaita myöten Malloryn kimppuun oli
Viimeksimainitulla kaikki asemaan ja valmiinaoloon liittyvät edut
puolellaan, ja jos hän olisi menetellyt kuten Billy Byrne olisi
samanlaisissa oloissa tehnyt, niin hän olisi suunnannut keskelle
sakilaisen komeita kasvoja niin voimakkaan, raskaan ja kiukkuisen
potkun kuin suinkin olisi kyennyt. Mutta Billyn oli yhtä mahdoton
suorittaa tällaista raukkamaista tekoa kuin lyödä naista.

Sensijaan hän odotti, ja vasta sitten kun sakilainen oli päässyt
yhtä hyvään asemaan kuin hänkin oli, hän tähtäsi oikealla kädellään
musertavan iskun ahdistajan leukaan. Kumartaen väisti Byrne lyönnin,
päästen Malloryn suojaavan käden sisäpuolelle, ja täräytti häntä kolme
kertaa perätysten nopeasti kuin pienellä vasaralla, mutta tehokkaasti
kuin juntalla, kerran leukaan ja kahdesti vyötäisten alapuolelle!

Tyttö, joka kauhun lamauttamana oli painautunut kaidetankoa vasten,
näki puolustajansa hoippuvan taaksepäin ja olevan vaipumaisillaan
kannelle. Sitten Mallory teki uljaan, epätoivoisen hyökkäyksen
kyyristyen eteenpäin ikäänkuin tuskan kouristamana ja koettaen päästä
käsiksi edessään olevaan raakalaiseen.

Taaskin alkoi sakilainen mukiloida uhriansa, antaen hänelle nopeita,
rajuja sivalluksia leukaan, niin että Malloryn pää heilahteli puolelta
toiselle, ja sitten uudelleen petomaisen iskun vatsaan.

Mutta itsepäisesti kuin verikoira ponnisteli Mallory saadakseen kiinni
vihollisestaan, ja vihdoin hänen, Byrnen kaikista tempuista huolimatta,
onnistui tarttua sakilaiseen ja kiskoa tämä kannelle.

Miehet kierivät ja myllersivät, Byrne purren, sohien ja potkien,
samalla kun Mallory pinnisti kaikki nopeasti vähenevät voimansa
saadakseen sormensa vastustajansa kurkkuun.

Mutta sakilaisen hirvittävät kolhaisut nujersivat hänet vihdoin,
ja kun Byrne tunsi toisen ponnistusten heikkenevän, kiskaisi hän
itsensä osittain irti, nousi toisen kätensä varaan ja löi nyt melkein
tiedottoman vihollisensa kasvoihin puolikymmentä kauheata iskua.

Kirkaisten kääntyi Barbara Harding poispäin kammottavasta näystä, kun
Billy Malloryn veriset ja pöhöttyneet silmät muljahtivat ylöspäin ja
sulkeutuivat samalla kun sakilainen sysäsi hervottoman ruumiin raa’asti
luotaan. Tytön muistiin välähti Malloryn äskeinen vakuutus, jota hän
silloin oli pitänyt vain rakastuneen miehen tyhjänä turhamaisena
kerskauksena: Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja
olisin iloinen, jos saisin sen tehdä!»

»Poika-raukka! Kuinka pian hän saikaan siihen tilaisuuden ja kuinka
kamalan!» valitti tyttö.

Sitten laskeutui käsi tylysti hänen käsivarrelleen.

»Vielä tässä!» kiljaisi karkea ääni hänen korvaansa. »Mitä uikutatte ja
töllistelette?» Samalla häntä raa’asti tempaistiin portaita päin.

Vaistomaisesti tyttö piti vastaan, mutta silloin sakilainen uskollisena
kasvatukselleen, uskollisena itselleen väännälsi hänen kättään, mikä
puristi tuskaisen parahduksen hänen kalpeilta huuliltaan.

»No, alkakaa laputtaa sitten», ärjäisi Billy Byrne, »ja jättäkää
silleen nuo apinanmetkut! Muuten kierrän evänne kokonaan irti.»

Kiroten syöksähti Anthony Harding eteenpäin suojellakseen tytärtään,
mutta isku Wardin pistoolinnupista kaatoi hänet tajuttomaksi kannelle.

»Ole maltillinen, Byrne!» karjaisi laivuri Simms. »Ei ole mitään syytä
vahingoittaa letukkaa — ruumis olisi meille tyyten arvoton.»

Mykkänä kauhusta antoi tyttö nyt taluttaa itsensä alakannelle. Ripeästi
hänet laskettiin odottavaan veneeseen.

Sitten laivuri Simms komensi Wardin tarkastamaan purtta ja ottamaan
pois kaikki ampuma-aseet. Senjälkeen hänen oli purjehdittava aluksella,
johon jätettiin sen oma miehistö puolenkymmenen _Halfmoonin_ aseistetun
hirtehisen vartioimana.

Saatuaan kaiken tämän järjestykseen palasi Simms _Halfmooniin_, vieden
mukanaan tytön ja loput omasta miehistöstään sekä lisäksi kuusi
_Lotuksen_ miestä toimimaan kuunariprikissä niiden sijalla, jotka oli
jätetty huvipurren valtauspäällystöksi.

Kuunariprikin purjeet olivat pian ylhäällä ja oikeassa asennossa ja
puolen tunnin kuluttua se kiiti vinhaa vauhtia etelää kohti _Lotuksen_
seuraamana. Tähän suuntaan jatkettiin matkaa neljäkymmentäkahdeksan
tuntia; sitten oli Simms varma siitä, että oltiin kaukana valtameren
säännöllisistä kulkureiteistä.

Koko tämän ajan oli Barbara Hardingia pidetty kannen alla pieneen,
siivottomaan hyttiin suljettuna. Hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin
ison neekerin; tämä toi kolmasti päivässä hänelle ruokaa, jonka hän
aina palautti melkein koskemattomana.

Nyt _Halfmoon_ käännettiin vastatuuleen ja jätettiin siihen seisomaan
lepattavin purjein. Laivuri Simms palasi _Lotukseen_ mukanaan kaksi
päivää sitten kuunariprikiin tuomansa kuusi purren miestä ja yhtä monta
omaansa.

_Lotukselle_ saavuttua pantiin uudet tulokkaat ja siellä jo ennestään
olleet työhön.

Purren peräsin irroitettiin ja pudotettiin mereen; tulet sammutettiin;
koneita kolhittiin moukareilla, kunnes ne olivat melkein pelkkää romua.
Ei saanut jäädä mitään mahdollisuuksia ajaa pian takaa _Halfmoonia_ tai
ottaa selvää sen määräpaikasta. Vieläpä purressa olleet kivihiiletkin
syydettiin kaikki veteen.

Aluksen ylimääräiset mastot ja varapurjeet saivat seurata hiiliä ja
peräsintä, joten se, laivuri Simmsin ja ensimmäisen perämiehen Wardin
poistuttua kaikkine miehineen, ei ollut juuri muuta kuin ajelehtiva
hylky, jossa olivat Harding, hänen vieraansa ja sen miehistö.

Hyttinsä ikkunasta oli Barbara Harding nähnyt, kuinka hänen isänsä
huvipurtta hillittömästi turmeltiin. Kun se oli tehty ja kuunariprikin
miehistö palannut alukseensa, tunsi hän laivan liikkeet, kun se lähti
jälleen matkalle.

Pian jäi _Lotus_ taaksepäin hänen pienen ikkunansa näköpiirin
ulkopuolelle. Toivottomuudesta ja kauhusta valittaen vaipui hän
pitkäkseen kovalle vuoteelle, joka täytti hänen vankikoppinsa töisen
pään. Hänen isänsä oli jätetty kohtalonsa varaan.

Äkkiä hän heräsi siihen, että hänen hyttinsä ovea avattiin. Kun
hän hypähti pystyyn valmiina puolustautumaan uutta vaaraa vastaan,
jonka hän luuli itseään uhkaavan, menivät hänen silmänsä levälleen
hämmästyksestä tuijottaessaan mieheen, joka seisoi oviaukossa.

»_Sinä_!» hän huudahti.



VIIDES LUKU

Ristiriitaisia juttuja


»Niin, Barbara, minä se olen», sanoi Divine; »ja Jumalan kiitos, että
olen täällä voidakseni tehdä, mitä ihminen voi, tehdä murhanhimoista
merirosvojoukkuetta vastaan.»

»Mutta, Larry», huudahti tyttö ilmeisesti ymmälle joutuneena, »kuinka
olet sinä joutunut tähän laivaan? Miten olet täällä? Mitä tekemistä
sinulla on tämänkaltaisten joukossa?»

»Olen vanki», vastasi mies, »aivan kuten sinäkin. Luullakseni aiotaan
meistä vaatia lunnaita. He saivat minut kynsiinsä Friscossa. Iskivät
minut tainnuksiin ja raahasivat minut alukseensa lähtönsä edellisenä
iltana.»

»Minne he aikovat viedä meidät?» kysyi Barbara.

»En tiedä. Mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut heidän
keskusteluistaan, lienee heillä mielessä joku kaukainen saari syrjässä
vilkasliikkeisiltä kauppareiteiltä. Tyynellämerellä on tuhansia
sellaisia, joissa aluksia käy tuskin kertaa kymmenessä vuodessa.
Siellä he säilyttävät meitä, kunnes voivat lähteä laivallaan johonkin
sellaiseen paikkaan, josta pääsevät yhteyteen Yhdysvalloissa olevien
asiamiestensä kanssa. Kun lunnaat on näille asiamiehille maksettu,
palaavat he noutamaan meitä ja siirtävät meidät jollekulle toiselle
saarelle, josta ystävämme meidät löytävät, tai jättävät meidät sinne,
missä olemme, ja ilmaisevat olinpaikkamme niille, jotka suorittavat
lunnaat.»

Tyttö oli keskustelun aikana katsellut Divineä tarkkaavasti.

»He eivät ole voineet kohdella sinua varsin huonosti, Larry», hän
huomautti. »Sinä näytät olevan yhtä hyvässä asussa ja yhtä hyvässä
voinnissa kuin milloinkaan.»

Miehen kasvoille lehahtava heikko puna pani tytön hieman ihmettelemään,
mutta ei lainkaan herättänyt hänessä epäluuloja.

»Oh, ei», ehätti Divine vakuuttamaan, »he eivät ole kohdelleet minua
huonosti, ei millään tavoin — miksi he niin tekisivät? Jos kuolisin,
niin he eivät saa minusta lunnaita. Samoin on sinun laitasi, Barbara,
joten sinun ei mielestäni tarvitse ollenkaan pelätä tylyä kohtelua.»

»Toivon sinun olevan oikeassa, Larry», virkkoi Barbara, mutta hänen
toivoton ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut saavansa osakseen mitään
muuta kuin pahaa ollessaan _Halfmoonin_ päällikköjen ja miesten
kaltaisten olentojen vankina.

»Tuntuu niin merkilliseltä», hän jatkoi, »että sinä olet vankina
samalla aluksella. En jaksa sitä käsittää. Katsos, vain muutamia päiviä
sitten oli seurassamme eräs ystäväsi, joka toi kirjeen sinulta isälle —
kreivi de Cadenet.»

Taaskin levisi juoruava puna miehen poskille. Hän kiroili mielessään
huonoa itsehillintäkykyään. Tyttö saisi selville koko salaisuuden
puolen tunnin kuluessa, jollei hän olisi varovampi.

»He pakottivat minut tekemään sen», hän selitti, heilauttaen peukaloaan
laivuri Simmsin hytin suunnalle. »Kenties he juuri sitä varten
ottivat minut mukaansa. Kreivi de Cadenet on Theriere-niminen vintiö,
tämän aluksen toinen perämies. Hänet lähetettiin ottamaan selkoa
suunnitelmistanne: milloin oli aikomuksenne lähteä Honolulusta ja minne
päin. He ovat kaikki konnia ja roistoja. Jollen olisi totellut heidän
käskyään, niin he olisivat tappaneet minut.»

Tyttö ei lausunut mitään huomautuksia, mutta Divine näki hänen
kasvoistaan kuvastuvan halveksumisen.

»En aavistanut, että heillä oli tällaista mielessä, muutoin
olisin kuollut mieluummin kuin kirjoittanut», hän lisäsi kehnoksi
puolustuksekseen.

Tytön kasvot kävivät äkkiä hyvin murheellisiksi. Hän ajatteli
Billy Mallorya, joka oli kuollut koettaessaan pelastaa häntä. Kun
hän mielessään vertaili Mallorya ja Divineä, ei tulos ollut kovin
imarteleva viimemainitulle herrasmiehelle.

»He tappoivat Billy-paran», sanoi Barbara vihdoin. »Hän yritti suojella
minua.»

Silloin Divine oivalsi, mitä uraa hänen ajatuksensa olivat
kulkeneet. Hän koetti etsiä jonkunlaista puolustusta teolleen, mutta
ymmärtäessään, kuinka paljoa raukkamaisempi ja petollisempi se oli kuin
tyttö edes aavistikaan, hän käsitti, kuinka turhaa hänen oli yrittää
lievennellä sen kehnoutta. Hänelle selvisi, että hänen loppujen lopuksi
olisi pakko turvautua väkivaltaan tai uhkauksiin voittaakseen Barbaran
käden.

»Billyn olisi ollut parasta alistua välttämättömään, kuten minäkin
tein», huomautti hän. »Elävänä voin minä nyt auttaa sinua. Jos olisin
kuollut, en olisi voinut estää heitä toteuttamasta aikeitaan sen
enempää kuin Billykään voi enkä olisi nyt ollut täällä sinua tukemassa
samoin kuin hänkään ei ole. Mielestäni ei hänen tekonsa hyödyttänyt
sinua kovinkaan paljoa, niin uljas kuin se olikin.»

»Muisto siitä ja hänestä tukee minua aina», vastasi Barbara tyynesti.
»Se auttaa minua uljaasti kestämään kaikki, mitä minua kohdanneekaan,
ja kun aika tulee, kuolemaan uljaasti, sillä muistan aina, että
toisella puolella odottaa minua uskollinen, urhea sydän.»

Mies oli vaiti.

Hetkisen kuluttua puhkesi tyttö uudelleen puhumaan.

»Haluaisin mieluummin olla yksin, Larry. Olen hyvin suruissani ja
hermostunut. Kenties saisin nyt unta.»

Divine kumarsi, kääntyi ja poistui hytistä.

Viikkokausia _Halfmoon_ purjehti jatkuvasti samaan suuntaan, hieman
etelän puolelle lännestä. Aluksella olevien henkilöiden keskinäisissä
suhteissa ei tapahtunut minkäänlaisia olennaisia muutoksia.

Huomatessaan, ettei häntä vaivattu, suostui Barbara Harding vihdoin
Divinen uudistettuihin rukouksiin — yksinäisyys ja pelko olivat
pakottaneet hänet seurustelemaan tämän miehen kanssa — ja näyttäytyi
usein kannella päiväsaikaan.

Siellä hän eräänä iltapäivänä joutui vastakkain Therieren kanssa
ensimmäisen kerran senjälkeen, kun hänet oli ryöstetty. Perämies nosti
hattuaan nöyrän kohteliaasti; mutta tyttö vastasi jälleentuntemista
odottavaan katseeseen kylmällä, ilmeettömällä tuijotuksella, joka
suuntautui hänen lävitseen ja ohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut
pelkkää ilmaa.

Miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän jatkoi hetkisen matkaansa,
ikäänkuin olisi sopeutunut Barbaran torjuvaan käyttäytymiseen; mutta
astuttuaan askeleen tai pari hän äkkiä pyörähti ympäri ja meni tytön
eteen.

»Mademoiselle Harding», hän lausui kunnioittavasti, »en voi moittia
teitä niistä epäluottamuksen tunteista, joita teillä täytyy olla minua
kohtaan; mutta oikeuden nimessä pitäisi teidän mielestäni kuulla minua,
ennen kuin langetatte lopullisen tuomionne.»

»En voi kuvitella», vastasi Barbara kylmästi, »mitä voitte esittää
puolustukseksenne.»

»Työnantajani ovat pettäneet minua perinpohjaisesti», alkoi
Theriere, ehättäen käyttämään hyväkseen tytön vastaukseen sisältyvää
äänetöntä lupaa. »Minun annettiin ymmärtää, että koko temppu oli
vain leikillinen kepponen, jonka herra Divine aikoi tehdä vanhoille
ystävilleen Hardingeille ja näiden vieraille. Sitä ennen kuin he
rikkoivat _Lotuksen_ hylyn ja jättivät sen oman onnensa nojaan keskelle
valtamerta, ei minulla ollut aavistustakaan, että mitään muuta oli
mielessä, vaikka minusta jo ennen sitäkin tapausta tuntui, että asia
ajettiin jokseenkin pitkälle pilaksi.

— Minulle selitettiin», hän jatkoi, »teidän ennen lähtöään toivoneen,
että joutuisitte johonkin todella jännittävään seikkailuun — että
teitä kyllästytti kahdennenkymmenennen sataluvun unelias elämä —
harmittelitte romantiikan katoamista meriltä.

— Herra Divine, sanottiin minulle, oli hyvin varakas nuori mies, jonka
kanssa te olitte kihloissa ja joka saattoi helposti uhrata tähän meidän
muka suoritettavaamme, tavattomaan pilaan tarvittavat suuret kulungit.
Minusta ei ollut millään tavoin paha olla siinä mukana, erittäinkin
kun en tiennyt mitään retken oletetustakaan tarkoituksesta, ennen kuin
juuri Honoluluun saapuessamme. Sitä ennen oli minulle uskoteltu, että
herra Divine aikoi vain huvikseen pistäytyä Tyynenmeren eteläosissa.

— Kuten näette, mademoiselle, on minua petetty yhtä pahasti kuin
teitäkin. Ettekö salli minun sovittaa erehdystäni olemalla ystävänne?
Vakuutan teille, että tarvitsette ystävää keskellä laivantäyteistä
roistojoukkoa.»

»Ketä minun on uskottava?» huudahti tyttö. »Herra Divine väittää, että
myöskin hänet on pakotettu mukaan tähän puuhaan, mutta kuoleman uhalla
eikä petoksella.»

Therieren kasvot saivat kaunopuheisen, pisteliään epäilevän ilmeen.

»Entä se suosituskirje, jonka toin herra Divineltä isällenne?» kysyi
hän.

»Hän kertoi, että hänet revolverin suu otsallaan pakotettiin
kirjoittamaan se», vastasi tyttö.

»Tulkaa mukaan, mademoiselle Harding!» pyysi perämies. »Luulenpa
voivani sanoa teille, ettei herra Divine ole niin pahoissa väleissä
kapteeni Simmsin kanssa kuin hän olisi, jos hänen kertomansa juttu
olisi tosi.»

Niin sanoen hän alkoi kävellä päällystön hytteihin vieville portaille.
Niiden yläpäässä jäi Barbara Harding empimään.

»Älkää pelätkö, mademoiselle!» rauhoitti Theriere häntä. »Muistakaa,
että olen ystävänne ja että vain pyrin todistamaan sen täysin
tyydyttävästi. Teidän on itsenne tähden mahdollisimman pian otettava
selkoa, ketkä tällä laivalla ovat ystäviänne, ketkä vihollisianne.»

»No niin», virkkoi tyttö. »En saata olla yhtään pahemmassa vaarassa
täällä toisessa paikassa kuin toisessakaan.»

Theriere opasti hänet suoraan omaan hyttiinsä, kohottaen etusormeaan
varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. He astuivat pieneen komeroon
äänettömästi kuin varkaat. Sitten Theriere kääntyi sulkemaan ovea,
kiertäen sen meluttomasti lukkoon.

Barbara tarkkaili häntä; tytön sydän sykki rajusti pelosta ja
epäilyksistä.

»Tännepäin!» kuiskasi Theriere, viitaten vuodettaan kohti. »Minusta
on edullista tietää, mitä tämän väliseinän takana puuhaillaan.
Päänalusen kohdalta, noin jalan verran sen yläpuolelta löydätte pienen,
pyöreän reiän. Painakaa korvanne sitä vasten ja kuunnelkaa! Divine on
luullakseni parhaillaan siellä.»

Vaikka tyttö olikin vielä säikähdyksissään ja pelkäsi miehen aikeita,
noudatti hän kuitenkin kehoitusta.

Aluksi hän ei erottanut väliseinän takaa mitään muuta kuin sekavaa
äänten sorinaa ja lasin kilahduksen, ikäänkuin pullon kaula olisi
sattunut pikarin reunaan.

Hetkisen hän pysyi hiljaa ja jännittyneenä, korva painettuna pientä
aukkoa vasten. Sitten hän kuuli selvästi laivuri Simmsin äänen.

»Sanon teille, mies», puhui tämä, »ettei mitenkään muutoin voinut
menetellä ja että minua kiusaa hemmetisti kuunneltuani pitkin matkaa
teidän moittivan minua siitä, että muka hoidan virheellisesti tätä
pikku hommaa.»

»En minä moiti, Simms», vastasi toinen, jonka tyttö heti äänestä
tunsi Divineksi, '»vaikka minusta oli erehdys tehdä _Lotus_ hylyksi
sillä tavoin kuin te teitte. Emmehän sinä ilmoisna ikinä voi palata
sivistyneeseen maailmaan, jos se alus tuhoutuu. Jos sitä olisi
vahingoitettu vain vähän ja sillä tavoin, että he olisivat saaneet sen
korjatuksi, niin sekin viivytys olisi antanut meille kylliksi etumatkaa
päästäksemme turvaan. Ja kun neiti Harding mentyämme avioliittoon
olisi reippaana ja terveenä palautettu isälleen, niin olisivat he
niin ilostuneet jälleennäkemisestä, että isä olisi helposti saatu
taivutetuksi antamaan asian painua.

— Sitten vielä yksi seikka; te aiotte vaatia lunnaita sekä neiti
Hardingista että minusta näytelläksemme johdonmukaisesti, että myöskin
minut oli ryöstetty. Miten voitte sen tehdä, jos herra Harding
kuolee? Ja voitteko hetkeäkään epäillä, ettei neiti Harding säästä
minkäänlaisia uhrauksia saadakseen syylliset vastaamaan teoistaan, jos
hänen isälleen tai tämän vieraille tapahtuu mitään pahaa?»

Tyttö irtautui väliseinästä kasvot kalpeina ja vääntyneinä. Hän nousi
pystyyn ja katsoi Theriereä silmiin.

»Olen kuullut kylliksi; kiitos, herra Theriere.»

»Oletteko siis varma, että olen ystävänne?» kysyi mies.

»Olen varma siitä, että Divine ei ole», vastasi Barbara vältellen ja
otti askeleen ovea kohti.

Theriere seisoi paikallaan silmäillen häntä. Hän oli ehdottomasti
viehättävä. Theriere ei voinut muistaa koskaan nähneensä kauniimpaa
tyttöä. Miehen valtasi voimakas halu sulkea hänet syliinsä.

Theriere ei ollut monesti koettanutkaan hillitä himojaan. Hänen tapana
oli ollut ottaa mitä halusi — väkisin, jos se kävi tarpeelliseksi.

Hän astui Barbara Hardingiin päin. Hänen silmissään välähti liekki,
jota tyttö ei ennen ollut niissä nähnyt, ja Barbara tavoitti nopeasti
ovenripaa.

Theriere oli aivan hänen lähellään, mutta äkkiä hän sitten
hillitsi itsensä, sillä hänen mieleensä muistui kylmästi harkittu
suunnitelmansa, joka perustui siihen tytön isoisävainajan
jälkisäädöksen pykälään, että sen miehen, joka jakoi tytön kanssa
perinnön, tuli saavuttaa sekä hänen itsensä että hänen isänsä
hyväksyminen.

Hänen kannatti odottaa aikaansa ja näytellä ensiksi ritarillista
suojelijaa ja vasta sitten yrittää rakastajan osaa.

Barbara oli hänen lähestyessään puolittain säikähtyneenä kääntynyt
häneen päin — epäillen hänen aikomuksiaan.

»Suokaa anteeksi, neiti Harding», sanoi hän; »ovi on lukittu —
sallikaa minun avata se teille.» Hän teki sen perin kohteliaasti,
heilauttaen oven selkosen selälleen, että tyttö pääsi, ulos. »Pelkäsin
keskeytystä», jatkoi hän sitten selittääkseen oven lukossaoloa.

Äänettöminä he palasivat kannelle. Saatuaan äkillisen intohimoisen
puuskansa hillityksi hallitsi Theriere jälleen täydellisesti ulkoista
olemustaan ja oli taaskin valmis pelaamaan kylmää, harkittua peliä ja
odottamaan, kuten oli päättänyt tehdä.

Osana hänen suunnitelmastaan oli tavata neiti Hardingia juuri parhaiksi
usein ollakseen varma siitä, että hän pysyisi alituisesti tytön
mielessä; mutta ei niin tiheästi, että saattoi tuntua siltä, että hän
tuppautui tytön seuraan. Hän oletti' aivan oikein, että Barbara antaisi
kohteliaalle huolehtimiselle mukavuudestaan ja turvallisuudestaan
silloisissa vaikeissa ahdinko-oloissa suuremman arvon kuin
tungettelevalle seurustelulle, jonka seurauksena saattaisi olla, että
Theriere osoittaisi ihailuaan liian avoimesti.

Ja siksi hän nosti hattuaan ja poistui tytön luota ensin vain
pyydettyään Barbaraa aina kääntymään hänen puoleensa milloin hän voisi
olla avuksi.

Yksin jäätyään vaipui Barbara Harding murheellisiin mietteisiin ja sai
kestää ankaran koettelemuksen yrittäessään sopeutua siihen ajatukseen,
että Larry Divine, hänen elinkautinen ystävänsä, oli tämän hänelle ja
hänen isälleen tehdyn hirveän ilkityön alkuunpanija. Hänen oli myöskin
melkein yhtä vaikea uskoa, että Theriere oli siinä määrin enemmän
rikoksen uhri kuin itse rikkoja, kuten hän oli halunnut uskotella.

Mutta eikö hänen kertomuksensa kuulostanut vielä paljoa
todenmukaisemmalta kuin Divinen juttelema, jota hän oli uskonut, ennen
kuin Theriere oli paljastanut hänelle oikean asianlaidan? Miksi hänen
sitten oli niin vaikea luottaa ranskalaiseen?

Sitä hän ei voinut selittää, mutta sydämensä sisimmässä hänellä oli se
tunne, että hän epäili ja pelkäsi tätä miestä.

Hänen seisoessaan nojautuneena kaiteeseen syvissä aatoksissaan meni
Billy Byrne aivan hänen taitseen. Kun sakilainen näki tytön, kaartuivat
hänen huulensa irvistykseen. Kuinka hän vihasikaan tuota naista! Ei
senvuoksi, että tyttö olisi koskaan tehnyt mitään vahingoittaakseen
häntä, vaan pikemminkin syystä, että Barbara edusti näkyvässä ja
kouraantuntuvassa muodossa kaikkea sitä, mitä hän oli varhaisesta
lapsuudestaan saakka oppinut kammoamaan.

Tytön pehmeä, valkea hipiä, sirot kädet ja hyvin hoidetut kynnet,
sopusuhtainen vartalo ja erinomaisesti sopiva puku, kaikki se ylemmyys
häneen ja hänen laisiinsa verrattuna ilkkui hänelle. Hän tiesi, että
tyttö piti häntä alempana olentona. Barbara Harding kuului siihen
luokkaan, joka käytti hänen piiriinsä kuuluville puhuttelusanaa »hyvä
mies.» Kuinka hän inhosikaan tuota nimitystä!

Hänen tytön selkään tuijottavalla katseellaan oli se vaikutus, jonka
jokainen tarkkaava henkilö on niin monasti pannut merkille, ja
heräten surkean tilansa aiheuttamasta puutumuksesta pyörähti Barbara
ympäri ja kohtasi sakilaisen katseen. Heti paikalla hän tunsi miehen
samaksi hirviöksi, joka oli murhannut Billy Malloryn. Jos sakilaisen
silmät olisivat uhkuneet vihaa, kun hän katseli tyttöä, niin se ei
kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen inhoon ja kiukkuun, joka
kuvastui Barbara Hardingin katseesta, kun se suuntautui miehen yrmeihin
kasvoihin.

Niin syvää halveksumista hän tunsi tätä olentoa kohtaan, että kun mies
äkkiä ilmestyi hänen eteensä, pääsi häneltä huudahdus.

»Pelkuri-raukka!» Se ainoa sana kirposi hänen tahtomattaan hänen
huuliltaan.

Sakilaisen äkäinen ilme kävi vieläkin synkemmäksi. Hän astahti
uhkaavasti lähemmäksi tyttöä.

»Mitä se on?» hän tiuskaisi. »Varokaa naljailemasta! Muutoin kolhaisen
silmänne mustiksi.» Ja hän nosti raskaan nyrkkinsä lyödäkseen tyttöä.



KUUDES LUKU

Salainen neuvottelu


Sakilainen oli odottanut tytön kyyristyvän peloissaan nähdessään hänen
uhkaavan lyödä — se olisi yllin kyllin riittänyt sovittamaan neidon
lausuman herjauksen ja voimakkaasti tehonnut miehen Kellyn sakille
ominaiseen huumorintajuntaan.

Useita kertoja hän oli tällä tavoin uhannut naisia saadakseen
kiihottavan nautinnon kuulla heidän kirkuvan kauhuissaan ja nähdä
heidän silmittömästi pakenevan. Jos he olivat jääneet paikalleen ja
käyneet vastustamaan, kuten jotkut Länsipuolen naiset olivat tehneet,
pitäen itseään kylliksi voimakkaina, ei sakilainen ollut epäröinyt
»mojauttaa.»

Vain sillä tavoin saattoi mies säilyttää rohkeudenmaineensa Grand
Avenuen läheisyydessä.

Hän oli luullut, että tämä heikontuneeseen ja veltostuneeseen
yläluokkaan kuuluva tyttö pyörtyisi pelästyksestä; mutta hänen
kuvaamattomaksi hämmästyksekseen Barbara jäikin rohkeasti seisomaan
suorana, pää pystyssä, silmät kylminä, tyyninä, värähtämättä.

Ja sitten tyttö taaskin lausui:

»Raukka!»

Billy oli vähällä lyödä häntä; mutta jokin pidätti hänen kättään. Mitä
se oli, sitä hän ei jaksanut käsittää. Oliko mahdollista, että hän
pelkäsi tätä hentoa tyttöä?

Ja juuri tällä ratkaisevalla hetkellä, kun Billyn asento oli
uhkaavimmillaan, ilmestyi Theriere näyttämölle.

Yhdellä silmäyksellä hän oivalsi tilanteen ja syöksähti Billy Byrnen ja
Barbara Hardingin väliin.

»Mitä tämä mies on sanonut teille, neiti Harding?» hän huusi. »Onko hän
tehnyt teille pahaa?»

»En usko, että hän olisi rohjennet lyödä minua», vastasi tyttö,
»vaikka hän sitä uhkasikin. Hän on sama raukka, joka murhasi herra
Mallory-paran _Lotuksella_. Sellainen mies voi alentua mihin hyvänsä.»

Theriere kääntyi kiukkuisena Byrneen päin.

»Mene kanssiin!» hän karjaisi. »Otan sinut käsiteltäväksi myöhemmin.
Jollei neiti Harding olisi saapuvilla, niin löylyttäisin sinua niin,
että olisit vähissä hengissä. Ja jos tämän jälkeen koskaan kuulen sinun
puhuttelevan häntä tai loukkaavan häntä vähimmässäkään määrin, lähetän
kuulan lävitsesi niin nopeasti, ettet edes älyä, kuinka sinulle on
käynyt.»

»Sepä, piru vieköön nähdään!» ärähti Billy Byrne pilkallisesti. »Kyllä
minä teidät tunnen, senkin pääöykkäri; ja teidän olisi viisainta olla
naljailematta minulle. Tällä laivalla ei ainoakaan junkkari saa rähistä
minulle tuolla tavoin noin vain iltikseen — tajuatteko?» Ja ennenkuin
Theriere älysi, mitä tapahtuisi, osui raskas nyrkki hänen leukaansa,
hän lennähti kannelta ilmaan ja vaipui tiedottomana neiti Hardingin
jalkojen juureen.

»Näettekö, miten käy sellaisille, jotka naljailevat minulle?» virkkoi
sakilainen tytölle, kumartui pitkänään viruvan perämiehen puoleen ja
veti tämän takataskusta ison revolverin.

»Taidanpa tarvita tätä kapinetta hyvinkin pian», hän huomautti.

Annettuaan sitten vielä ilkeän potkun tajuttoman miehen kasvoihin hän
poistui kanssiin.

»Kenties letukka vielä pitää Billy Byrneä pelkurina», hän tuumi
kadotessaan kannen alle.

Theriereä kohdanneen odottamattoman hyökkäyksen eläimellinen raakuus
oli tehnyt Barbara Hardingin sanattomaksi kauhusta. Hän ei ollut
eläissään uneksinut, että maan päällä saattaisi olla sellaista
ihmisenmuotoista olentoa, jolta kunnian, ritarillisuuden ja rehtiyden
tunteet puuttuisivat niin tarkoin kuin tuolta otukselta, joka oli äsken
uhannut turvatonta naista ja potkaissut tiedotonta miestä kasvoihin.

Mutta Barbara Harding ei ollutkaan koskaan elänyt Grand Avennen ja
Lake Streetin ja Halstedin ja Robeyn välillä, missä miehisen rohkeuden
käsitteet ovat omituiset ja hirveät.

Kun hänen mielensä oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, kiiruhti hän
hytteihin vievien portaiden yläpäähän ja huusi äänekkäästi apua.

Heti paikalla riensivät laivuri Simms ja ensimmäinen perämies Ward
kannelle, kummallakin revolveri kädessä, sillä, nämä arvon herrat
olivat aina valmiina miehistön kanssa sattuvan selkkauksen varalta.

Barbara osoitti hiljaa viruvaa Theriereä ja selitti nopeasti, mitä oli
tapahtunut.

»Sen teki se Byrne-vintiö», sanoi hän. »Nyt hän on kanssissa, ja
hänellä on revolveri, jonka hän otti haltuunsa senjälkeen kun herra
Theriere oli kaatunut.»

Miehistöä oli nyt kertynyt kannella makaavan perämiehen ympärille.

»Hei, miehet», ärjäisi laivuri Simms parille katselijalle, »viekää
herra Theriere hyttiinsä ja valelkaa kylmää vettä hänen kasvoilleen! Ja
te, herra Ward, noutakaa konjakkia kaapista, ja koettakaa saada hänet
virkoamaan! Muut ottakoot aseikseen rautakankia ja kirveitä ja pitäkööt
huolta siitä, ettei tuo penteleen sikiö, pääse elävänä takaisin
kannelle. Pitäkää häntä kanssissa, sillä aikaa kun minä käyn hakemassa
pari revolveria, ja sitten se riiviö on käsissämme, hitto soikoon!»

Laivuri Simms kiiruhti kajuuttaan, samalla kun kaksi miestä lähti
kantamaan Therieriä tämän hyttiin ja Ward noutamaan konjakkia. Hetkistä
myöhemmin Barbara Harding näki laivurin palaavan yläkannelle mukanaan
pyssy ja kaksi revolveria.

Ne merimiehet, jotka hän oli määrännyt vartioimaan Byrneä, olivat
kerääntyneet kanssiin vievän luukun äärelle. Jotkut heistä vaihtoivat
vangin kanssa pilkallisia ja hupaisia sutkauksia.

»Sinun olisi parasta tulla kannelle, jossa surmaaminen kävisi
mukavammin», huusi yksi heistä sakilaiselle. »Siellä alhaalla saatamme
kirveinemme ja kankinemme peitota sinut möykyksi, ja kun sitten
lähetämme sinut kotiin, ei äitisi tunne pikku pojuaan!»

»Tulkaa vain tänne ja koettakaa laittaa minusta möyhyä!» kiljui Billy
Byrne vastaan. »Minä kykenisin pieksämään teidät koko joukon, vaikka
toinen käteni olisi sidottu selän taakse — kuuletko?»

»Laivuri on noutamassa paukkujaan, Billy», ilmoitti Luiseva Sawyer.
»Kyllä sinun olisi viisainta tulla ylös tutkittavaksi, jos hän
antaakseen sinulle tilaisuuden.»

»Ei sinne päinkään», ärähti Billy »Olisipa minulla kauniit toiveet,
kun hän ja Kierosilmä olisivat minua tuomitsemassa. Ei sinä ikinä,
Luiseva. Täällä olen ja täällä pysyn siksi, kunnes nujerrun. Mutta usko
pois, että nitistän joitakuita, ennen kuin itse lähden. Jos teistä,
miehet, jotkut ovat ystäviäni, olisi heidän senvuoksi parasta jäädä
ulkopuolelle, etteivät sattuisi saamaan reikää nahkaansa.

— Ja vielä yhden tempun teen, ennen kuin nukun viimeisen kerran.
Selvitän noille hyttijehuille, millä kannalla he ovat keskenään. Jollen
saa mitään aikaan, ennenkuin sammun, niin nimeni ei ole Billy Byrne!»

Samassa saapui laivuri Simms, tuoden hytistään hakemansa kolme asetta.
Hän ojensi yhden Luisevalle Sawyerille, toisen Punaiselle Sandersille
ja kolmannen eräälle Wilson-nimiselle miehelle.

»Ja nyt me, hyvät miehet», sanoi laivuri Simms, »menemme kanssiin ja
tuomme Byrnen kannelle. Tuokaa hänet elävänä, jos voitte — mutta joka
tapauksessa tuokaa hänet!»

Ei yksikään liikahtanut astuakseen kanssiin.

»No, eteenpäin, ja reippaasti!» komensi laivuri.

»Minusta hän kuulosti sanovan ’me’», huomautti yksi merimiehistä.

Harmaana raivosta pyörähti Simms ympäri ottamaan selvää, kuka hänen
takanaan seisovista monista miehistä oli solvaaja.

»Kuka se oli?» hän kiljui. »Näyttäkää minulle se retkale! Teidän on
osoitettava hänet minulle, Kuuletteko? Minä opetan hänelle. Ja te»,
hän karjui minkä kurkustaan sai, kääntyen jälleen niiden miesten
puoleen, joita hän oli komentanut kanssiin Billy Byrneä noutamaan, »te
arkailevat maakravut, suoriutukaa alas ja vilkkaasti, ennen kuin potkin
teidät portaisiin!»

Ei sittenkään yksikään liikahtanut totellakseen häntä. Hän punastui ja
kalpeni vuorotellen. Vaahto kihisi hänen suupielissään, kun hän polki
jalkojansa laivan kanteen, hyppien, kiroillen ja uhkaillen.

Mutta kaikesta siitä ei ollut apua. Miehet eivät taipuneet menemään.

»Nähkääs, laivuri», puhkesi Luiseva Sawyer puhumaan, »ken hyvänsä menee
kanssiin, hän on varmasti kuoleman oma. On helpompaa ja turvallisempaa
näännyttää hänet nälkään.»

»Ole käkättämättä!» ulvoi laivuri Simms. »Luuletko minun suostuvan
istumaan tässä rauhallisesti viikon päivät ja antamaan säikytetyn
satamarotan pitää hallussaan kanssia vain sen tähden, että minulla on
laivallani joukko arkoja jänishousuja! Ei, hyvä herra, te menette alas
ja tuotte sieltä tuon mukamas hirveän miehen elävänä tai kuolleena.»
Sen sanottuansa hän lähestyi tuimana komentamiansa kolmea miestä, jotka
seisoivat luukun reunalla, pidellen aseitaan varmasti poissa Billy
Byrnen ulottuvilta.

Miten olisi käynyt, jos laivuri Simms olisi suorittanut loppuun saakka
aloittamansa uhkaavan liikkeen, sitä on mahdoton tietää, sillä samassa
tunkeutui Theriere odotettavissa olevan murhenäytelmän huvitettujen
katselijoiden muodostaman kehän lävitse.

»Mitä on tapahtunut, sir?» tiedusti hän Simmsiltä. »Voinko auttaa teitä
jollakin tavoin?» Hänen kasvoissaan oli kamala mustelma, mutta onneksi
ei vamma ollut vakava.

»Kas vain!» huudahti laivuri. »Te ette siis kuollutkaan. Mutta se ei
muuta asiaa hitustakaan. Meidän täytyy saada tuo mies ulos kanssista,
mutta näillä kirpunpuremilla miehenhuononnuksilla ei ole uskallusta
mennä häntä noutamaan.»

»Hänellä on teidän revolverinne, sir», selitti Wilson, »eikä jumaliste
ainakaan hän häikäile sitä käyttäessään.»

»Antakaapa kun minä koetan saada hänet talttumaan, sir», sanoi Theriere
laivuri Simmsille. »Meidän ei pidä menettää yhtään miestä, jos voimme
muutoin selviytyä.»

Laivurista oli mieluista, että hän näin odottamatta pelastui pulasta,
johon hän itse oli itsensä laittanut. Miten Theriere voisi saada
kapinallisen merimiehen alistumaan, sitä hän ei voinut arvata eikä
liioin siitä välittänytkään, kunhan vain hänen omaa nahkaansa ei pantu
vaaralle alttiiksi.

»Jos te poistutte, sir», jatkoi Theriere, »ja käskette miehet tiehensä,
niin yritän tehdä jotakin.»

Laivuri Simms noudatti Therieren pyyntöä, joten perämies oli pian
yksinään luukun äärellä.

Mentyään kannen yli keskilaivalle keräytyivät miehet tarkkailemaan
Therieren puuhia, ja heidän takanaan seisoi Barbara Harding, ikäänkuin
lumottuna katsellen hänen silmäinsä edessä tällä kirotulla laivalla
kehittyvää murhenäytelmää.

Theriere kumartui aukon reunan ylitse, niin että alhaalla valppaana
odottava Byrne näki hänet selvästi. Heti pamahti revolveri, ja kuula
viuhahti hyvin läheltä Therieren päätä.

»Seis, Byrne!» huusi hän. »Se olen minä, Theriere. Älä ammu enää!
Haluan puhua kanssasi.»

»Pois kenkkuilemiset nyt!» murahti Byrne vastaukseksi. »Toista kertaa
en ammu harhaan.»

»Haluan puhua kanssasi», toisti Theriere hiljaa. »Tulen sinne alas.»

»Ettepä tule, tomppeli», tokaisi Byrne; »ette ainakaan elävänä.»

»Kyllä minä tulen, Byrne», vastasi Theriere, »etkä sinä saa olla
hupsu nyt. Minä olen aseeton. Sinä saat tähdätä minua revolverillasi,
kunnes olet päässyt siitä varmaksi. Koko laivalla voin ainoastaan minä
pelastaa henkesi, ja vain minulla on syytä tehdä se. Mutta meidän on
keskusteltava siitä, eikä se käy päinsä tällä tavoin, sillä meitä
voitaisiin kuunnella. Minä kohtelen sinua rehdisti, jos sinä olet rehti
minua kohtaan. Jollemme pääse yksimielisiksi, niin minä tulen takaisin,
etkä sinä ole sen pahemmassa pinteessä kuin nytkään. Nyt minä tulen!»
Ja odottamatta ehdotuksensa hyväksymistä luiskautti _Halfmoonin_ toinen
perämies itsensä luukun reunalta alas ja katosi näkyvistä.

Että hän oli urhea mies, se täytyi Billy Byrnenkin myöntää, ja kannella
olijat, joilla ei ollut aavistustakaan toisen perämiehen ja häntä
äskettäin kolhineen matruusin välisistä suhteista, pitivät hänen
rohkeuttaan suorastaan ihmeellisenä.

Therieren arvo kohosi yhdellä kertaa huomaavan paljon _Halfmoonin_
merimiesten silmissä, sillä niin turmeltuneita kuin olivatkin he
ymmärsivät tämänlaatuista ruumiillista rohkeutta ja osasivat antaa
sille arvon. Barbara Hardingista näytti miehen teko suorastaan
verrattomalta; olihan Theriere pannut itsensä alttiiksi vähääkään
välittämättä siitä, että saattoi menettää henkensä. Äkkiä hän tunsi
mielessään pistoksen siitä, että oli epäillyt Theriereä — noin uljaan
miehen täytyi olla ehdottoman kunniallinen, hän päätteli.

Alas päästyään Theriere huomasi, että häneen oli suunnattu hänen oma
revolverinsa, jota piteli perin epätoivoinen ja aivan periaatteeton
mies. Hän hymyili pilkallisen katkerasti Byrnelle, kun taas
viimemainittu silmäili häntä epäluuloisesti.

»Katsos nyt, Byrne-ystäväni», alkoi Theriere, »olisin typerä, jos
väittäisin tekeväni tämän sen vuoksi, että pidän sinusta. Asia on
niin, että tarvitsen sinua. Meitä kumpaakaan ei luonnista, jos
olemme yksin. Minusta teit tyhmästi lyödessäsi minua tänään. Kuten
muistat, piti minun sopimuksemme mukaan olla vieläkin tylympi sinulle
kuin tavallisesti välttääksemme epäluuloja, jos meidät tavattaisiin
puhelemasta keskenämme. Minä sain tilaisuuden sättiä sinua tänään ja
luulin sinun ymmärtävän minun käyttävän sitä hyväkseni osoittaakseni
neiti Hardingille, ettei meidän välillämme tullut kysymykseenkään muu
kuin viha.

— Jos olisin ajatellut, että sinulla todella oli aikomus kolhaista
minua, niin olisit kaatunut kuolleena maahan, ennen kuin olisit päässyt
käsiksi minuun, ystäväni. Sinä täydelleen yllätit minut. Mutta se on
mennyttä — minä olen valmis unohtamaan ja auttamaan sinua selviytymään
vaikeasta asemastasi. Sitten voimme jatkaa puuhiamme, ikäänkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Mitä arvelet?»

»En tiennyt että te ilveilitte», vastasi sakilainen; »muutoin en olisi
kolhinut teitä. Te näytitte olevanne tosissanne.»

»No niin, se on sovittu», virkkoi Theriere. »Suostutko tulemaan
täältä pois, jos järjestän kapteenin kanssa asiat niin, että joudut
rautoihin vain päiväksi tai pariksi? Hänen täytyy rangaista sinua
jonkun verran säilyttääkseen oman arvonsa. Mutta minä lupaan, että saat
ruokaa säännöllisinä aikoina ja ettei sinua pieksetä kuten silloin,
kun viimeksi olit kopissa. Jollei hän suostu ehdotukseeni, niin annan
kunniasanani siitä, että ilmoitan sen sinulle edeltäkäsin.»

»Antaa soida», myönsi Billy Byrne. »En luota kehenkään, jollei minun
ole pakko; mutta minut saadaan hirttää, jos keksin mitään muuta keinoa
tästä pinteestä selviytyäkseni.»

Theriere palasi kannelle ja tavattuaan laivurin veti hänet syrjään.

»Voin saada hänet ulos rauhallisesti, jos saatan vakuuttaa hänelle,
että hänet vain pannaan koppiin päiväksi tai pariksi ja annetaan
hänelle täydet ruoka-annokset eikä lainkaan selkään. Minun mielestäni,
sir, se on helpoin keino. Meillä ei ole varaa menettää miestä nyt — jos
haluamme kurittaa häntä myöhemmin, niin aina löydämme jonkun tekosyyn.»

»Hyvä on, herra Theriere», vastasi laivuri. »Jätän asian kokonaan
teidän hoidettavaksenne — saatte tehdä sille miekkoselle mitä tahdotte.
Tehän se saitte kasvonne ruhjotuksi.»

Theriere palasi heti kanssiin, ilmestyen pian sieltä jälleen muassaan
äsken niin jyrkän uppiniskainen Byrne. Kaksi päivää sai viimemainittu
virua kopissa, ja siihen päättyi tämä välikohtaus, vaikka sen
seuraukset olivatkin moninaiset.

Ensinnäkin se juurrutti Therieren sydämeen henkilökohtaisen vihan
sakilaista vastaan. Tähän asti oli hänen aikomuksensa vapautua siitä
miehestä, kun tämä ei enää olisi tarpeellinen, perustunut yksinomaan
järkilaskelmiin, mutta nyt se sai lisä vahviketta voimakkaasta,
henkilökohtaisesta kostonhimosta.

Tällä tapauksella oli ollut vaikutuksensa myöskin Barbara Hardingiin:
se oli näyttänyt hänelle herra Therieren uudessa valossa, joka oli
perämiehelle hyvin edullinen.

Hän piti Therieren jalomielistä käyttäytymistä Byrneä kohtaan
suorastaan sankarillisena, ja se oli syventänyt tytön sakilaista
kohtaan tuntemaa kammoa, niin että se nyt oli melkeinpä sairaloinen.

Billy Byrnen raakuus oli tehnyt häneen niin eloisan vaikutuksen, että
hän saattoi hätkähtäen herätä syvästä unesta, peläten miehen uhkaavan
häntä.

Kun Billy pääsi vankeutensa jälkeen vapaaksi ja ryhtyi jälleen
tehtäviinsä, sivuutti hän kannella tytön useita kertoja. Hän pani
merkille, että Barbara vältti häntä inhon ja pelon vallassa. Mutta
ihmeekseen hän huomasi, että kun tämä hänen häikäilemättömän rajuutensa
tunnustaminen olisi aikaisemmin saanut hänet värähtämään ylpeydestä,
hän nyt tunsi omituista harmia tyttöä kohtaan tämän käyttäytymisen
johdosta, joten hän johtui vihaamaan Barbara Hardingia vieläkin enemmän
kuin ennen. Aikaisemmin hän oli vihannut tyttöä sen tähden, mitä tämä
edusti; nyt hän vihasi häntä hänen itsensä tähden.

Nyt oli Barbara Harding usein Therieren ja, joskin harvemmin, myöskin
Divinen seurassa; sillä toisen perämiehen kehoituksesta ei tyttö ollut
ilmaissut viimemainitulle herrasmiehelle olevansa selvillä hänen
petollisuudestaan.

»On hyvä, jollei hän aavista mitään», oli Theriere sanonut.
»Silloin on teillä etu, jota teillä ei olisi, jos hän epäilisi,
kuinka asianlaita todellisuudessa on. Nyt te voitte etukäteen saada
varoituksen hänen kaikista vastaisista aikeistaan. Kertokaa minulle
aina, mitä hän puhuu teille suunnitelmistaan, ja siten voimme tehdä
hänen aikeensa tyhjiksi paljon helpommin kuin siinä tapauksessa, että
te noudattaisitte luontaista haluanne ja kieltäytyisitte olemasta
missään tekemisissä hänen kanssaan.

- Saattaisipa myöskin olla hyvä, neiti Harding, rohkaista hänen
toiveitaan siitä, että menette vapaaehtoisesti naimisiin hänen
kanssaan. Luullakseni hän silloin luopuisi kokonaan varovaisuudesta ja
tasoittaisi teidän vapautumistietänne.»

»Oi, herra Theriere, pelkäänpä, etten voi sitä tehdä», huudahti
tyttö. »Te ette voi aavistaa, kuinka minä inhoan sitä miestä nyt, kun
tunnen hänen oikean karvansa. Vuosikausia hän on ahdistellut minua
kosimisellaan, ja vaikka en ole enkä ole voinutkaan pitää hänestä sillä
tavoin, on minusta tuntunut, että hän on hyvin hyvä ystäväni ja että
hänen uskollisuutensa ansaitsee jonkunlaisen palkkion minun puoleltani
— ainakin ystävyyteni ja myötätuntoni. Nyt minä värisen, kun hän
vain on lähelläni, aivan kuin jos näkisin käärmeen kiemuroissa ihan
vieressäni. Minä en voi sietää petollisuutta.»

»En minä myöskään, mademoiselle», vakuutti Theriere liukkaasti. »Mies
ei ansaitse muuta kuin halveksumistanne, vaikka järkisyistä toivonkin,
että kestäisitte hänen seuraansa, kunnes juuri hänen petollisuutensa
tarjoaa teille pelastumiskeinon. Sillä, uskokaa minua, jos hän kerran
on pettänyt teitä, niin kuinka paljon pikemmin hän sitten onkaan valmis
pettämään Simmsiä ja Wardia! Hän kavaltaisi heidät heti, jos hänelle
vain tarjoutuisi tilaisuus voittaa teidät omakseen ilman heidän apuaan.
Olen arvellut, että kenties voitaisiin hänet saada yrittämään anastaa
laiva väkivalloin ja palauttaa teidät San Franciscoon tai, mikä olisi
vielä parempi, lähimpään sivistyneeseen satamaan.

— Te voitte hyvällä omallatunnolla ehdottaa hänelle sitä ja mainita
uskovanne, että minä olen altis tukemaan sellaista yritystä. Minä
puolestani voin taata, että saamme apua joiltakuilta miehiltä —
heitä on Divinen ja minun itseni lisäksi riittävästi anastaaksemme
_Halfmoonin_ helposti sen nykyiseltä päällystöltä.»

»Minä punnitsen ehdotustanne, herra Theriere», vastasi Barbara, »ja
kiitän ylevyyttänne, joka sai teidät auttamaan minua. Taivas tietää,
kuinka kipeästi nyt kaipaan ystävää näin monien vihollisten keskellä —
Mitä nyt, herra Theriere? Mikä on hätänä?»

Perämies oli sattunut tytön puhuessa katsahtamaan kaakkoon päin, ja
häneltä oli äkkiä päässyt hämmästynyt ja levoton huudahdus.

»Tuo pilvi, mademoiselle», vastasi hän. »Me saamme ankaran myrskyn.
Se on niskassamme tällä minuutilla.» Sen sanottuaan hän riensi pois
juoksujalkaa, huutaen olkansa ylitse tytölle: »Teidän olisi parasta
heti mennä hyttiinne.»



SEITSEMÄS LUKU

Rajuilma ja pakokauhu


Myrsky, jonka kynsiin _Halfmoon_ joutui, tuli aivan yllätyksenä. Se
näytti puhjenneen taivaan ollessa ihan kirkkaana. Sekä tähystäjä että
ruorimies olivat valmiita vannomaan tarkastaneensa taivaanrantaa
korkeintaan puoli minuuttia sitä ennen, kun toinen perämies Theriere
juoksi keulapuolelle, kiljuen »kaikki miehet kannelle» ja käskien yhden
matruusin ilmoittaa kapteeni Simmsille uhkaavasta vaarasta.

Ennen kuin laivuri ennätti kannelle, oli Theriere jo komentanut koko
miehistön mastoihin käärimään purjeita kokoon; mutta vaikka miehet
työskentelivät epätoivoisen kiihkeästi, oli heidän ponnistuksillaan
vain osittainen menestys.

Taivas ja meri olivat muuttuneet sairaloisen kellertäviksi,
lukuunottamatta valtavaa, mustaa pilveä, joka kiiti alusta kohti
lähellä vedenpintaa. Myrskyn ensimmäistä merkkiä seurannut hiljainen,
valittava ääni oli paisunut pahaenteiseksi kohinaksi.

Äkkiä sitten iski vihuri _Halfmoonin_ kimppuun, riipaisten mukaansa sen
jäljelläolevat purjeet ikäänkuin ne olisivat olleet silkkipaperia, ja
lepattavien purjeiden, raakojen ja köysistön mukana meni isomasto, joka
katkesi noin kolmen metrin korkeudella kannesta ja paiskautui ylähangan
puolista laitaa vasten, niin että sen aiheuttama pauke ja räiske kuului
voimakkaampana kuin myrskyn mylvinä.

Hyvinkin puolet _Halfmoonin_ miehistöstä joko putosivat särkyneen
takilan mukana mereen tai musertuivat kannelle rysähtäneen maston alle.
Laivuri Simms syöksähteli edestakaisin, kirkuen kirouksia, joista
kukaan ei välittänyt mitään, ja komennuksia, joita tottelemassa ei
ollut ketään.

Omin päinsä piti Theriere huolta kannen alle johtavista aukkoluukuista.
Apunaan kourallinen kirveillä varustettuja miehiä koetti Ward hakata
poikki taittuneen maston kiinnitysköysiä, sillä sen epätasainen tyvipää
jyskähteli laivan kylkeä vasten niin ankarasti, että se nähtävästi
tarvitsisi vain muutamia sekunteja puhkaistakseen laivan.

Äärimmäisiä vaikeuksia voittaen saatiin hätäankkuri kyhätyksi ja
_Halfmoonin_ keinuvasta keulasta lasketuksi ärjyville aalloille, jotka
kasvoivat joka minuutti yhä jättiläismäisemmiksi.

Heikko turvatekele, joka enintään kykeni pitämään laivan keulaa tuulta
vasten ja estämään sen heti paikalla hautautumasta aallonpohjaan,
tuntui Therierestä vain surkealta keinolta pidentää tuskallista
jännitystä odotettaessa välttämätöntä loppua.

Toinen perämies uskoi varmasti, ettei heitä voinut mikään pelastaa,
eikä se vakaumus ollut yksin hänellä. Eivät ainoastaan Simms ja Ward,
vaan _Halfmoonin_ kaikki kokeneet merimiehet tunsivat, että aluksen
tuhoutuminen oli enää vain tuntien, kenties minuuttien kysymys, kun
taas vähemmän kokeneet olivat yhtä varmoja siitä, että jokainen uusi
aalto merkitsisi sekä laivan että sen miehistön elämän loppua.

Kannella, jolla nyt melkein yhtä mittaa kohisi tonnittain rajusti
virtaavaa vettä, kun vuorenkorkuiset aallot toinen toisensa
jälkeen huuhtelivat sitä pitkin pituuttaan, oli liikkuminen käynyt
mahdottomaksi. Vaivaloisesti koettivat miehet aaltojen väliaikoina
päästä alas suojiin. Kurin viimeisetkin rippeet olivat höltyneet.
Melkein kaikki olivat ulvovia, sadattelevia, kauhun valtaamia eläimiä,
tapellen luukkujen ääressä niiden kanssa, jotka olisivat tahtoneet
pitää niitä suljettuina, aina kun vesi uhkaavana vyöryi niitä kohti.

Ward ja laivuri Simms olivat ensimmäisten joukossa pyrkineet epävarmaan
turvaan kannen alle. Koko päällystöstä oli ainoastaan Theriere
pysynyt tehtävissään viimeiseen saakka, ja nyt hän jännitti kaikki
kykynsä pelastaakseen niin monta miestä kuin mahdollista ja samalla
säilyttääkseen laivan tuhoutumasta.

Isoon kajuuttaan voitiin mennä vain laineiden väliaikoina, kun taas
kanssin luukkua oli tyyten luovuttu käyttämästä, sitten kun se vaivoin
oli saatu jälleen paikoilleen kolmen miehen paettua laivan siihen osaan.

Billy Byrne seisoi Therieren vieressä, kun viimemainittu aaltojen
lähestyessä tyrkki takaisin miehiä. Se oli Billyn ensimmäinen
tämänlaatuinen kokemus. Koskaan ei kuolema ollut ennen uhannut häntä
tässä rohkeutta jäytävässä muodossa, jota säälimätön surmanenkeli
käyttää kutsuessaan hillittömiä luonnonvoimia täyttämään kaameita
käskyjään.

Sakilainen näki kanssin raakojen, rähisevien rehentelijöiden muuttuneen
kalpeiksi, uliseviksi raukoiksi, jotka kynsin hampain yrittivät kiivetä
toistensa ylitse vähemmän vaaralliseen kajuuttaan, samalla kun perämies
torjui heitä, päästäen heitä ohitseen vain silloin, kun katsoi voivansa
sen tehdä. Hän yksin oli kylmä ja peloton.

Byrne seisoi paikallaan, ikäänkuin olisi ollut kokonaan syrjässä
vaarasta ja toveriensa hermostuneesta rimpuilusta. Vilkaistuaan
kerran häneen päin Theriere arveli mielessään, että hänen näennäinen
horrostilansa johtui kurjan pelkuruuden aiheuttamasta lamaannuksesta.

»Miehellä on hätä housuissa», tuumi ranskalainen. »En arvostellut
häntä väärin — kuten kaikki hänen kaltaisensa, on hänkin pohjaltaan
pelkuriraukka.»

Sitten tuli iso aalto aavistamatta heti toisen, pienemmän kintereillä.
Theriere ei osannut varoa sitä; se paiskasi hänet kannelle, kiidätti
häntä kolhien ja murjoen kannen yli ja sinkosi hänet vertavuotavana ja
huumautuneena valuaukkoon.

Seuraava aalto heittäisi hänet laidan yli.

Vapautuneina valvonnasta työntyivät jäljelläolevat miehet toisiaan
tuuppien kajuuttaan — vain sakilainen jäi ulkopuolelle, tuijottaen
ensin pitkänään viruvaan perämieheen ja sitten kajuutan avonaiseen
luukkuun.

Jos joku olisi tarkkaillut Byrneä, niin hän todennäköisesti olisi
luullut, että miehen mieli oli hämmennyksissä sekavasta ajattelusta
ja pelosta, mutta asianlaita ei ollut sinne päinkään. Billy odotteli
nähdäkseen, tointuisiko perämies kylliksi kyetäkseen palaamaan kannen
poikki, ennenkuin seuraava aalto vyöryisi aluksen ylitse. Se oli hyvin
mielenkiintoista — hän aprikoi, minkähänlaisen vedon O’Leary olisi
suostunut lyömään siitä.

Seuraavalla hetkellä olisi aalto kannella. Billy vilkaisi avoimeen
luukkuun. Se ei millään ehdolla sopinut — kajuuttaan tulvahtaisi vettä
tonnimääriä, jos luukku olisi auki seuraavan aallon tullessa. Billy
sulki sen.

Sitten hän taaskin katsahti Theriereen. Mies oli juuri tulemassa
tajuihinsa — ja aalto lähestyi.

Billyn rinnassa värähti joku tunne. Se valtasi hänet ja pani hänet
toimimaan ripeästi, ikäänkuin vaistomaisesti, tekemään sellaista, mitä
tuskin kukaan — Billy itse kaikkein vähimmän — olisi uskonut Grand
Avenuen sakilaisen kykenevän tekemään.

Kannen toisella laidalla nousi Theriere vaivaloisesti nelinkontin,
ikäänkuin yrittääkseen mahdotonta tekoa, ryömiä takaisin kajuutan
luukulle.

Aalto oli jo melkein Billyn kohdalla. Yhdessä tuokiossa se nielaisisi
hänet, vierähtäisi hänen ylitseen, tempaisisi kannelta Therieren ja
paiskaisi laidan yli myllertävään mereen.

Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen
luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja
tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja
rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan
syleilyynsä.

Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun
_Halfmoon_. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen
veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain
laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen
kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti
kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.

Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja
äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle
hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto
huuhteli _Halfmoonia_.

Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä
vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia.
Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän
viimemainittua hämmästyneenä.

»En käsitä, miksi sinä sen teit», virkkoi Theriere.

»En myöskään minä», vastasi Billy Byrne.

»Kyllä minä pidän sen muistissani», vakuutti perämies.

»Ei kannata», hymähti Billy ja kääntyi toisaalle.

Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan
pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna»,
jota hänen sieti hävetä.

Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki,
joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun
yhteiskunnan »kermaan»!

Billy oli kiukuissaan itselleen.

Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä
miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi.
Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren
kiitollisuudenvelkansa.

Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä
saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja
liittolaisenaan.

Kolme päivää heittelehti _Halfmoon_ avuttomana hurjasti myllertävän
meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä
ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus
selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla
olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että _Halfmoonin_ miehet
uskaltautuivat kannelle.

Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä
pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä.
Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut
rannikolle.

Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä
pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon
kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.

Laivuri Simms kehui purjehdustaitoa, joka oli pelastanut _Halfmoonin_
— hänen omaa purjehdustaitoaan tietystikin. Ward kiroili huonoa
onnea, kun alus oli tullut kelvottomaksi seikkailun niin tärkeässä
kohdassa, hautoen ilkeässä mielessään monenlaisia keinoja kääntääkseen
onnettomuuden omaksi edukseen.

Billy Byrne istui keittiön pöydän nurkalla ja kuiskutteli Blancon
kanssa. Nämä laivan miehistön valioedustajat suunnittelivat kapteenin
väkijuoma-varaston ryöstämistä, kun laskettaisiin maihin, minkä maan
läheisyys teki varsin todennäköiseksi.

Tuulen vaimennuttua keinui _Halfmoon_ ankarasti maimrigeilla, mutta
sittenkin Barbara Harding, jota monipäiväinen oleskelu ummehtuneessa
hytissä ikävystytti, tuli kannelle hengittämään raitista, puhdasta
ilmaa.

Tuskin hän oli ennättänyt näkyville, kun Theriere huomasi hänet ja
riensi hänen luokseen.

»Kas vain, neiti Harding», huudahti ranskalainen, »on hauska nähdä
teidät jälleen kannella. Olen ollut sanomattoman pahoillani teidän
puolestanne, kun olette saanut istua yksin hytissänne, ilman
ainoatakaan naista seurananne, kaikki nämä hirvittävät, vaaralliset
päivät. Tuskin yksikään meistä luuli aluksen voivan kestää niin pitkää
ja rajua myrskyä. Saamme kiittää onneamme, kun selviydyimme näin hyvin.»

»_Hyvin_?» kertasi Barbara Harding, hymyillen väkinäisesti silmäillen
_Halfmoonin_ kantta. »Minun mielestäni emme ole selviytyneet hyvin
emmekä oikeastaan ollenkaan. Meillä ei ole mastoja, ei purjeita, ei
veneitä; ja vaikka en voikaan kehua olevani merimies, niin sen käsitän,
ettei meillä ole paljoakaan toiveita päästä maihin veneillä taikka
veneittä edessämme olevalle rannalle — se näyttää perin kolkolta.

— Ja sitten on tuuli tyyntynyt, ja kun se alkaa uudelleen puhaltaa,
saattaa se ajaa meidät kauaksi maasta tahi jos se painaa meitä maalle
päin, särkeä aluksemme pirstaleiksi noiden pelottavien kallioiden
juurella.»

»Huomaan teidän olevan liian hyvän merimiehen ilahdutettavaksi
epävarmoilla toiveilla», sanoi Theriere nauraen, »mutta teidän on
otettava huomioon hyvä tahto — halusin vain antaa teille toivon säteen,
joka huojentaisi raskaita huolianne.

— Mutta rehellisesti sanoen uskon, että saatamme keksiä keinon
noustaksemme vaaratta maihin, jos aallokko edelleenkin asettuu,
kuten se on tehnyt kahden viimeisen tunnin kuluessa. Emme ole paljon
kauempana kuin penikulman päässä rannasta, ja hätämastolla ja
purjeella, jota miehet herra Wardin johdolla parhaillaan kyhäävät,
voimme purjehtia maihin verrattain turvallisesti lievässä tuulessa,
joka meidän pitäisi iltapäivällä saada. On vain harvoja rannikkoja,
kuinka karun näköisiä hyvänsä ne lienevätkin, jotka eivät tarjoa
jonkunlaista jalansijaa haaksirikkoiselle merimiehelle, enkä vähääkään
pelkää, että tämä olisi poikkeus säännöstä.»

»Toivottavasti olette oikeassa, herra Theriere», vastasi tyttö; »mutta
sittenkin tuntuu minusta väkisinkin siltä, etten maalla ole niinkään
hyvässä turvassa kuin olen ollut _Halfmoonissa_. Kun nämä miehet
vapautuvat kurin siteistä, jotka tottumuksen, tapojen ja lakien nojalla
hillitsevät heitä aavalla merellä, niin on mahdoton sanoa, kuinka
kauheita töitä he tekevät. Vilpittömästi puhuen, herra Theriere, on
minun tunnustettava pelkääväni maihinnousua enemmän kuin vaarallista
myrskyä, jossa äsken olimme.»

»Mielestäni ei teillä ole paljoakaan pelkäämistä siinä suhteessa,
neiti Harding», vakuutti ranskalainen. »Aikomukseni on aivan
selvästi osoittaa pitäväni _Halfmoonista_ poistuttuamme itseäni
teidän suojelijananne ja voin luottaa useiden miesten kannatukseen.
Ei myöskään herra Divine rohkene vastustaa meitä. Sitten voimme
varustaa itsellemme oman leirin erilleen laivuri Simmsistä ja hänen
puolueestaan, ja siellä suojellaan teitä valppaasti siihen asti, kunnes
saamme apua.»

Barbara Harding oli miehen puhuessa tarkkaillut hänen kasvojaan.
Therieren huomaavainen kohteliaisuus ja kunnioittava käyttäytyminen
häntä kohtaan hänen vankina ollessansa koettelemusviikkojen aikana oli
ollut suuresti omiaan haihduttamaan sitä vaistomaista epäluottamusta,
joka oli värittänyt hänen ajatuksiaan Therierestä heidän tuttavuutensa
alkuaikoina, samalla kun ranskalaisen urotyö, kun hän laskeutui
kanssiin aseistetun ja epätoivoisen Byrnen luokse, oli kietonut miehen
romanttiseen hohteeseen, joka ei voinut olla vaikuttamatta lumoavasti
Barbara Hardingin kaltaiseen tyttöön.

Sitten Barbara muisti sen katseen, jonka hän oli nähnyt Therieren
silmissä lyhyen hetken aikana ollessaan lukittuna ranskalaisen hyttiin,
jolloin tämä oli paljastanut hänelle Larry Divinen petollisuuden.
Siitä ilmeestä ei kukaan lämminverinen tyttö saattanut erehtyä, ja se
seikka, että mies oli hillinnyt intohimoaan, puhui selvää kieltä hänen
luonteensa hienoudesta ja ritarillisuudesta.

Erittäin luottavaisin tuntein ja ilomielin Barbara Harding senvuoksi
antautui Henri Therieren, kreivi de Cadenetin, _Halfmoonin_ toisen
perämiehen, suojelukseen.

»Oi, herra Theriere», hän huudahti, »jos vain saatte kaikki
järjestetyksi siten, niin kuinka rauhoittunut ja melkeinpä onnellinen
olenkaan! Miten voin koskaan palkita teille kaiken sen, mitä olette
tehnyt hyväkseni?»

Taaskin hän näki miehen silmien alkavan hehkua rakkaudesta, jonka
tunnustamista ei enää käynyt siirtäminen paljoa tuonnemmaksi muutoin
kuin valtavan lujan tahdon voimalla.

Rakkautena tyttö sitä piti; mutta rakkauden ja halun aiheuttamat ilmeet
ovat kaksosia, joiden erottamiseen tarvitaan paljon elämänkokemusta,
eikä Barbara Harding ollut kokenut synnin teillä.

»Neiti Harding», vastasi Theriere, jonka ilmeisesti oli vaikea hillitä
ääntään, »älkää nyt kysykö minulta, miten voitie palkita minua; minä —»

Mutta hän nielaisi ne sanat, jotka oli aikonut lausu. Ponnistaen
tahtoaan niin voimakkaasti, että se melkein näkyi päältäpäin, hän
malttoi taaskin mielensä ja jatkoi:

»Minulle on runsaana palkkiona se, että saan palvella teitä ja siten
puhdistautua teidän silmissänne — tiedän teidän epäilleen minua ja
niiden tekojeni kunniallisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat _Lotuksen_
onnettomaan kohtaloon. Kun te sanotte minulle, ettette enää epäile
minua — että pidätte minua sellaisena ystävänä, jollainen tahdon
olla, niin olen saanut ylenmäärin runsaan palkkion kaikesta, mitä
hyvä onneni on sallinut minun suorittaa teidän mukavuudeksenne ja
turvallisuudeksenne.»

»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen,
»sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen
ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta
kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat
yhteydessä _Halfmoonin_ kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta
nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten!
välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te,
ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding
kätensä Therierelle.

Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen
arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja
ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä,
joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin.
Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.

Äkkiä sitten _Halfmoonin_ toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa.
Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla,
ruskealla kädellään.

»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää.
En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta
joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan
pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut.
Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon,
neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.»
Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä
luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois
kuin luontaista rikollisuuttakin.

Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän
katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä
vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä
Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen
nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara
Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka
sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan
hänen poskilleen.

Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran,
vihaisen silmäyksen.

Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan
ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä
kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin
kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän
nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen
sankaruudestaan.

Billy luuli heidän kiusoitelleen häntä.

Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen
tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden
ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle
ominaisten mittapuiden mukaan.

Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän
oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui
perämieheen suopeasti.

Billyn mieleenkään ei juolahtanut, että hän olisi halunnut tytön
osoittavan suopeuttaan hänelle. Sellainen ajatus olisi saanut hänet
vimmastumaan silmittömästi. Mutta tosiasia on, että Billyn valtasi
voimakas halu repiä sydän Therieren rinnasta, kun hän nyt näki
ranskalaisen läheisesti keskustelevan Barbara Hardingin kanssa — mutta
sitä ei Billy olisi voinut selittää, miksi hänestä siltä tuntui.

Oikea asianlaita on se, ettei Billy suinkaan ollut taipuvainen
mietiskelyyn; hän ajatteli varsin vähän. Hänen järkensä ei ollut
koulittu siihen, kuten hänen lihaksensa oli harjoitettu tappelua
varten. Billy noudatti paljon herkemmin vaistoaan kuin järkeilyä,; ja
senvuoksi hänen oli vaikea selittää useimpia tekojaan ja mielialojaan.

Epäiltävää onkin, oliko Billy Byrne milloinkaan koettanut tutkia
sielunsa syvyyksiä, jos hänellä oli sielua.

Olkoon sen seikan laita kuinka tahansa, mutta sillä hetkellä oli
Theriere hyvin lähellä kuolemaa, vaikka hän itse ei sitä aavistanut.
Laivuri Simms kutsui hänet kuitenkin aluksen peräpuolelle ja pelasti
siten hänen henkensä.

Sitten sakilainen perämiehea huomaamatta lähestyi tyttöä. Hänen
sydämessään kiehui raivo ja viha, ja kun tyttö kuultuaan hänen
askeleensa takaapäin kääntyi ympäri, näki hän niiden kuvastuvan Billyn
synkiltä, uhkaavilta kasvoilta.



KAHDEKSAS LUKU

Aukko rantakalliossa


Heti sakilaisen kasvot nähtyään Barbara Harding älysi olevansa
vaarassa. Hän ei voinut käsittää, minkätähden mies vihasi häntä
niin katkerasti; mutta että hän vihasi, siitä oli hänen happamien
piirteittensä pahanilkinen ilme selvänä todistuksena.

Hetkisen seisoi Byrne tuijottaen häneen ja puhkesi sitten puhumaan.

»Kyllä minä tiedän, mistä te ja tuo vekkuli leukailitte», hän ärisi,
»ja tulin sanomaan, että teidän on turha yrittää huiputtaa minua,
ymmärrättekö? Te ette saa Billy Byrneä pimitetyksi. Minua haluttaa
kovasti näyttää teille, miten teille käy. Ilman teitä en nyt olisi
tässä kirotussa laivahylyssä. Koko tämä pula on teidän syytänne.
Nitistää teidät vain pitäisi, eikä meillä kellään olisi sitten enää
mitään heikkoa. Te ja teidän kaalinaamanne kaivelette sisuani hiton
tavalla. Puolesta sentistä olisin valmis pätkäyttämään teitä niin, että
tähdet lentäisivät silmissänne ja nukkuisitte viimeisen kerran, te — te
—» Sitten ei Billy enää keksinyt sopivia sanoja.

Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä.
Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli
värähtämättä suunnattu miehen silmiin.

Sitten kaareutuivat hänen huulensa halveksivaan hymyyn.

»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te
olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja.
_Lotuksella_ murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän
todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa,
rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai
uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain.
Luuletteko minun pelkäävän tuollaista _oliota_ kuin te olette — petoa,
jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä
kasvoihin?

— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette
kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen;
mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua
näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän
miehuudenihanteenne.

— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia
kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska
minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät
yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'.
Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt
ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä
siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen
— kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»

Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä,
että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.

Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti
jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen
näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle,
minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.

Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat
ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen
häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti,
hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä
esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä
halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen
perin kouraantuntuvaksi.

Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan
ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen.
Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen
häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi
Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän
kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä
toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa
merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet
suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki,
mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka
urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.

Vaikka sakilainen luulikin vielä vihaavansa neiti Hardingia, heräsi
hänessä tunne, ettei hän saanut kohottaa kättään lyödäkseen tyttöä —
ettei hän kuolemakseenkaan- voinut sitä tehdä eikä tästä pitäen lyödä
ketään muutakaan naista.

Mistä tämä muutos? Sitä ei Billy tiennyt; hän vain tiesi, että asia oli
niin. Murahtaen hän käänsi Barbaralle selkänsä ja meni tiehensä.

Lievä tuuli oli alkanut puhaltaa lounaasta, sitten kun Theriere
oli poistunut Barbara Hardingin luota, ja nyt olivat kaikki miehet
uutterasti työssä laittelemassa kuntoon hätätakilaa, jotta _Halfmoon_
voisi käyttää hyväkseen tuulta ja laskea rantaan, joka kohosi
valtameren helmasta noin viiden kilometrin päässä.

Miesten puuhaillessa yltyi tuuli nopeasti, niin että kun vähäinen purje
hinattiin mastoon, se pullistui iloisesti ja _Halfmoon_ alkoi raskaasti
liikkua maata kohti.

»Meidän on toimittava ripeästi», huomautti laivuri Simms
Kierosilmä-Wardille, »sillä muutoin murskaudumme sirpaleiksi noihin
kallioihin, ennen kuin löydämme maihinnousupaikan.

»Niin meille käy, jos tuuli vielä jonkun verran kiihtyy», vastasi Ward;
»ja minun nähdäkseni on maihin pääseminen tuolla yhtä vaikeata kuin
talon seinustalla.»

Ja _Halfmoonin_ lähestyessä huimaavan korkeata rantaa näytti tosiaan
kokonaan toivottomalta minkään muun kuin kärpäsen koettaa saada
jalansijaa paljaassa kallioseinämässä, joka äkkijyrkkänä kohosi merestä.

Noin kahdensadan metrin päässä rannasta kävi ilmeiseksi, että maihin
laskeminen oli mahdotonta suoraan aluksen kohdalla, minkä vuoksi
laiva suunnattiin pitkin rantaa siinä toivossa, että mahdollisesti
tavattaisiin joku poukama tai laakea kohta, johon vaaratta voitaisiin
laskea.

Tuuli yltyi yhäti ja nosti pian äkäisiä hyökyaaltoja, jotka kumahdellen
paiskautuivat saaren kalliorantaa vasten. Jos _Halfmoon_ painuisi
noiden tuhoisten kuohujen ulottuviin, niin se tuottaisi äkillisen tuhon
sille ja sen miehistölle; mutta juuri niin näytti melkein hylyksi
joutunut, perin vaikeasti ohjattava alus tekevän.

Miehistö seisoi yhdessä sikermässä ja sadatellen ylähangan puolella
lähellä keulaa. Kaksi peräsimessä olevaa merimiestä suoritti kaikkea,
mikä oli mahdollista, laivuri Simmsin ärjyessä heille komennuksiaan,
samalla kun Ward ja Theriere apunaan kourallinen muita muuttelivat
vähän väliä niukkoja purjeita, koettaen pitää laivaa kaukana kallioista
vielä muutamia silmänräpäyksiä kauemmin.

_Halfmoon_ oli melkein seinämän juurella, kun tuskin kaapelinmitan
päässä sen keulasta alkoi näkyä kapea aukko. Tuuli vieritti siihen
pitkiä, korkeita aaltoja, jotka kimmahtivat takaisin vihaiseksi
tyrskyksi, niin että koko väylän täytti pyörteisenä myllertävä vesi ja
korkealle räiskyvä vaahto.

Laivan ohjaaminen sellaiseen kohtaan olisi tavallisissa oloissa ollut
mitä suurinta hulluutta. Oli mahdoton tietää, mitä aukon takana oli ja
oliko siinä kylliksi syvää _Halfmoonille_, vaikka sinne vyöryvistä
laajoista, valtavista aalloista saattoikin päättää, että uoma oli
melkoisen syvä.

Nähdessään uhkaavat kalliot aivan aluksensa lähellä laivuri Simms
tajusi, ettei sitä enää mitenkään voitu estää törmäämästä niitä vasten.
Pohjaltaan pelkurina hän menetti tällä ratkaisevalla hetkellä sisunsa
viimeisetkin rippeet.

Hän hyppäsi ohjauskojusta kannelle, juoksenteli sinne tänne ja kirkuen
kohti kurkkuaan kyseli, kuka voisi hänet pelastaa, luvaten satumaisia
palkintoja sille miehelle, joka toimittaisi hänet turvassa rantaan.

Kapteenin näkeminen säikyn lamauttamana vaikutti samalla tavoin
suurimpaan osaan miehistöä, niin että _Halfmoonin_ kerskurit ja
rehentelijät olivat yhdessä tuokiossa muuttuneet kirkuvaksi, pelon
valtaamaksi laumaksi.

Kajuutan portailta katseli Barbara Harding tätä vastenmielistä näkyä.
Hänen huulensa kaartuivat halveksivasti, kun hän näki noiden miesten
itkevän ja ulisevan peloissaan.

Hän näki Kierosilmä-Wardin hommailevan erään luukun kimpussa. Mies
aikoi ilmeisesti turvautua siihen kuten hukkuva oljenkorteen, koettaen
pelastautua sen turvissa, kun _Halfmoon_ paiskautuisi rantaa vasten,
sillä hän kiinnitti siihen köysiä ja raahasi sitä alahangan puolelle,
aluksen merenpuoliselle laidalle.

Larry Divine kyyrötti kajuutan seinustalla ja itki.

Kun Simms luopui ohjaamasta laivaa, poistuivat peräsimessä olevat
miehet (heitä oli ollut kaksi) paikaltaan, ja heti kääntyi _Halfmoonin_
keula kallioseinämää kohti. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet
kannelle, kun Theriere riensi heidän paikalleen peräsimeen.

Ilman apua hän ei jaksanut tehokkaasti käsitellä raskasta ruoria.
Barbara käsitti, että koko kuunariprikin päällystöstä ja miehistöstä
hän yksin yritti aluksen pelastamista.

Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli
todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.

Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa
kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä
oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.

Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt
Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle
ruumiillista apua, mikäli voi.

Hän juoksi reippaasti ohjauskojuun. Nähdessään hänet Theriere hymyili.

»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta,
_pardieu_, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat
koirat.»

Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin
ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan
kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin
lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja,
mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.

»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»

Theriere nyökkäsi.

»Pidättekö minua sekapäisenä?» hän kysyi.

»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi
Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»

»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies
peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»

Alakannella juoksenteli _Halfmoonin_ miehistö edestakaisin sillä
puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat
keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.

Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli
kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella
puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun,
kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.

Siten hän ripeästi kokosi pelastuslautan tarpeita.

Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna
pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa
villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme,
samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara
Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun
päin. Hän oli sakilainen.

Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut
lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.

Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa
juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui
tyttö lähemmäksi Theriereä.

Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen
vierellään.

Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski
kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.

»Tulkaa pois sieltä!» hän mylvi. »Se ei ole hameväen hommaa.»

Ja ennen kuin tyttö ja Theriere arvasivat Billy Byrnen aikeita, oli
tämä työntänyt Barbaran syrjään ja sijoittunut hänen paikalleen ruorin
ääreen.

»Sepä miehen työ, Byrne!» huudahti Theriere. »Kaipasin apuasi kipeästi.»

»Miksi ette sitä sitten ennen sanonut?» ärähti toinen.

Byrnen herkulesmaiset lihakset ja raskas paino saivat _Halfmoonin_
keulan hitaasti kääntymään, niin että alus pian lipui yhdensuuntaisesti
kallioseinämän kanssa; mutta nyt se oli paljoa lähempänä sitä kuin
silloin, kun laivuri Simms oli jättänyt sen oman onnensa varaan, — niin
likellä, ettei Therierellä ollut paljoakaan toiveita saada toteutetuksi
suunnitelmansa ja viedyksi laiva aukon kohdalle kääntääkseen sen sitten
myötätuuleen ja ohjatakseen sen suoraan tyrskyävään väylään.

Nyt he olivat jo melkein aukon suulla ja ahtaan väylän kahden puolen
kohoavien jättimäisten kallioiden välitse avautui näky, joka herätti
heidän sydämissään uutta toivoa. Tyrskyjen takana oli pieni poukama,
jonka leveälle, taidolle hiekkarannalle lahdelman suulla murtuneet
aallot vierivät talttuneina.

»Jaksatko hoidella peräsintä yksin sekunnin ajan, Byrne?» kysyi
Theriere. »Meidän on tehtävä käännös aivan kohta ja minun on
hellitettävä purjetta. Heti kun näet minun päästävän sen irti, kierrä
ruoria ripeästi alahangan puolelle! Alus kääntyy luullakseni helposti,
ja sitten ohjaa se suoraan aukkoon! Onnistumisen mahdollisuuksia meillä
on yksi tuhannesta, mutta se onkin ainoamme. Käytkö leikkiin?»

»Sehän on selvää — pankaa toimeksi!» kuului Billy Byrnen lakooninen
vastaus.

Therieren poistuttua peräsimestä astui Barbara Harding sakilaisen
vierelle.

»Antakaa minun auttaa teitä», hän pyysi. »Tällä hetkellä tarvitsemme
kaikki tarjona olevat voimat.»

»Tiehenne!» murahti mies. »En siedä hameita vastuksinani.»

Punehtuen vetäytyi tyttö takaisin ja kääntyi katselemaan Theriereä,
joka oli valmiina päästämään purjeen irti sopivassa silmänräpäyksessä.

Alus oli nyt kallioseinämän halkeaman kohdalla. Theriere oli
kiinnittänyt uuden jalusköyden paikalleen.

Nyt hän katkaisi vanhan. Purje heilahti syrjään, kunnes vankka köysi
pidätti sen uuteen asentoonsa.

Sakilainen kiskoi ruoriratasta rajusti alahangan puolelle.
Kuunariprikin keula pyörsi nopeasti kalliota kohti. Purje pullistui, ja
seuraavalla hetkellä alus näytti kiitävän välttämättömään tuhoon.

Laivuri Simms oivalsi Therieren tempun liian myöhään estääkseen sitä ja
syöksi raivostuneena kannen poikki perämiehen kimppuun.

»Te hullu!» hän karjui. »Te hupsu! Mitä te teette? Ohjaatte meidät
suoraan kalliota vasten — murhaatte meidät kaikki!»

Ja hän karkasi käsiksi ranskalaiseen vimmaisesti kuin mielipuoli,
kaataen hänet alleen kannelle.

Barbara Harding näki pelosta hullun miehen hyökkäyksen, mutta ei
kyennyt sitä estämään. Myöskin sakilainen näki sen ja virnisti
tyytyväisenä — hän toivoi, että syntyisi aimo tappelu, hänestä ei
mikään ollut sen hauskempaa. Häntä harmitti, kun hän ei päässyt itse
mukaan, mutta nyt vaati peräsin hänen koko huomionsa, joten hänen oli
pakko kääntää katseensa pois ottelijoista voidakseen tarkata poukaman
ahdasta suuta, mitä kohti _Halfmoon_ painui yhä vinhempää vauhtia.

Laivan miehistön muut jäsenet eivät välittäneet vähääkään kamppailusta,
joka jonakin muuna aikana olisi saanut osakseni heidän jakamattoman
mielenkiintonsa. Heidän katseensa oli ikäänkuin juuttuneet myllertävään
uomaan, johon kuunariprikin keula oli suunnattu. Nyt he havaitsivat,
mitä laivuri Simms ei ollut nähnyt — taempana olevan pienen poukaman
ja pelastumismahdollisuuden, jonka rohkea temppu tarjoaisi, jos se
onnistuisi.

Vankkalihaksinen ja teräsjänteinen sakilainen seisoi peräsimessä,
hoidellen epävarmaa hylkyä niin, ettei sellaista olisi voinut häneltä
odottaa. Hänen takanaan tarkkaili Barbara Harding ensin Theriereä ja
Simmsiä, sitten Byrneä ja tyrskyistä väylää, johon hän alusta ohjasi.

Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista
ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka
joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja
seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt
miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä
leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen
piirteensä olivat säännölliset ja hienot.

Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman
Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän
kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.

Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle,
mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin
hukkuva.

_Halfmoon_ nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen
keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että
alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut
ennustaa kumpaa — kohti?

Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti
tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski
keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus
katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä
oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.

Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten
kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain
perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen
myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä
ajatellakaan.

Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa,
että asemamme on toivoton, mutta _pardieu_, minä sorrun taistellen.» Ja
se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua
taistellen.

Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka
kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon
kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan
temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän
mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.

Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli
Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen,
ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut
suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina
_Halfmoonilla_.

Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja
aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä
tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän
melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.

Mutta sitten tarttui häneen luja käsi, hänet nostettiin äkkiä ja
heilautettiin leveille harteille. Hän takertui ripeästi kiinni
pelastajansa selkää peittävään karkeaan paitaan, ja sitten alkoi
aaltoja vastaan taistelu, joka pysyi ratkaisemattomana useita
minuutteja — tunteja, kuten kauhun valtaamasta tytöstä tuntui. Mutta
häntä kantava uimari pyrki varmasti ja hellittämättä hiekkarantaa kohti
ja vihdoin nousi maalle, tajuton taakka vankoilla käsivarsillaan.

Miehen hoippuessa pois aaltojen ulottuvilta avasi Barbara Harding
silmänsä ja katsoi hämmästyneenä — sakilaista.



YHDEKSÄS LUKU

Pieni ruskea mies


Vain neljä miestä _Halfmoonin_ miehistöstä oli saanut surmansa aluksen
tuhoutuessa. Kaikki olivat olleet tunkeutuneina keulaan laivan
katketessa kahtia, ja kun valtava aalto eli paiskannut kuunariprikin
riutalle ja seuraava laine sysännyt keulapuolta poukamaan päin, olivat
miehet sinkoutuneet kauas eteenpäin ja päässeet turvallisesti uimaan
rantaan paitsi niitä neljää, jotka olivat joutuneet hylyn alle.

Larry Divine, joka pahimman toivottomuuden aikana oli istunut itkemässä
tuhoon tuomitun aluksen kannella, oli saavuttanut jälleen tasapainonsa.
Vähäksi aikaa masentunut laivuri Simms alkoi pian ylvästellä entiseen
tapaansa.

Hän vaati Theriereä tilille _Halfmoonin_ haaksirikosta.

»Jos vielä kerran pääsemme sivistyneeseen satamaan», hän ärjyi, »niin
panen teidät syytteeseen, te senkin maakrapu! Mennä haaskaamaan
komein alus, joka milloinkaan on uhmaillut myrskyjä! Jollette te
olisi kapinoinut minua vastaan, niin minä olisin tuonut sen vaaratta
poukamaan menettämättä ainoatakaan parhaissa voimissaan olevaa miestä.»

»Hillitkää toki kieltänne!» kehoitti Theriere vihdoin. »Typerä
kerskailunne ei voi verhota sitä koristelematonta totuutta, että te
pakenitte paikaltanne vaaran hetkellä. Nyt olemme maissa, muistakaa se,
eikä teillä enää ole laivaa komennettavananne, joten teidän sijassanne
valitsisin sanojani puhutellessani parempiani.»

»Mitäs tuo on?» kiljui laivuri. »Parempiani? Te kurnuttava törkimys!
Kyllä minä teille näytän! Tänne, miehet; napsauttakaa tuo vintiö
rautoihin! Minä opetan hänet käsittämään, että minä yhä vieläkin olen
tämän miehistön kapteeni.»

Theriere nauroi hänelle vasten kasvoja. Mutta Ward ja pari muuta
miestä, joita laivuri ja ensimmäinen perämies olivat pitäneet
suosikkeinaan, lähestyivät ranskalaista uhkaavasti.

Theriere oli silmänräpäyksessä selvillä tilanteesta. Nyt, kun oltiin
maissa, ei häntä enää pidetty tarpeellisena, ja joutavien osakkaiden
karkottaminen pantiin alkuun.

No hyvä; selvitys voitiin yhtä kernaasti suorittaa nyt kuin
myöhemminkin.

»Vartokaa hetkinen!» sanoi Theriere, nostaen kättään. »Te ette saa
minua vangiksi elävänä, enkä luule teidän sitä tahtovankaan. Jos
yritätte tappaa minut, niin myöskin teistä kuolee joitakuita. Parasta
on tämän seurueen nyt kerta kaikkiaan jakautua.»

Senjälkeen hän kääntyi Billy Byrnen puoleen.

»Oletko sinä tovereinesi minun puolellani vaiko minua vastaan?» hän
kysyi.

»Olen Simmsiä vastaan», selitti sakilainen vältellen.

Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco, Wilson ja kaksi muuta
vetäytyivät Billy Byrnen taakse.

»Me kaikki olemme Billyn puolella», ilmoitti Blanco.

Divine ja Barbara Harding seisoivat hieman syrjässä. Tapahtumien
kehityksessä sattunut uhkaava käänne huolestutti heitä kumpaakin.

Seurueen jäsenistä olivat aseistettuja vain Simms, Ward ja Theriere.
Kullakin heistä oli vyöllään revolveri. Kaikki olivat vielä likomärkiä
äskeisestä merikylvystään.

Laivuri Simmsin ja Wardin takana seisoi viisi miestä, mutta sillä
riitapuolella oli kaksi revolveria. Äkkiä Ward kääntyi Divineen päin.

»Onko teillä asetta, herra Divine?» hän tiedusti.

Divine nyökkäsi myöntäen.

»Sitten teidän on parasta lyöttäytyä meihin — näyttää siltä, että
tarvitsemme apuanne kukistaessamme tätä kapinaa», jatkoi Ward.

Divine empi. Hän ei osannut arvioida, kumpi puoli todennäköisesti
voittaisi, ja tahtoi olla varma siitä, että joutuisi voittoisalle
puolelle.

Äkkiä hän sai mielijohteen.

»Tämä asia on yksinomaan laivan päällystön järjestettävä, hän virkkoi.
»Minä olen vain vanki. Nimittäkää minua matkustajaksi, jos haluatte!
Minua ei koko juttu liikuta vähääkään, enkä aio siihen lainkaan
sekaantua.»

»Kyllä te sekaannutte», jupisi Ward hiljaa, mutta uhkaavasti. »Teillä
on tässä hommassa liian paljon osuutta koettaaksenne nyt jättää meidät
pulaan. Jollette tue meitä, niin selviydyttyämme kapinoitsijoista
kohtelemme teitä yhtenä heistä, ja voitte itse varsin hyvin arvata,
miten heille käy.»

Divine oli vastaamaisillaan, ja hänen vastauksensa laadun saattoi
aavistaa sen nojalla, että hän oli jo astunut muutamia askelia Simmsin
ryhmää kohti, kun hänen taaksensa jääneen Barbara Hardingin hiljainen
ääni pysähdytti hänet.

»Larry», puhui tyttö, »tiedän kaikki — tunnen koko osallisuutesi tähän
vehkeeseen. Jos sinulla on hiventäkään kunniantuntoa ja miehuutta
jäljellä, niin teet vähäisen voitavasi sovittaaksesi minulle ja
isälleni tekemäsi vääryyden. Et ikinä saa minua vaimoksesi. Vakuutan
sinulle kunniasanalla, että surmaan itseni, jollen muulla tavoin voi
tehdä sensuuntaisia aikeitasi tyhjiksi. Ja kun et niin ollen voi saada
omaisuuttani käsiisi, niin on sinun mielestäni parasta koettaa pelastaa
minut tästä kauheasta asemasta, johon ahneutesi on minut syössyt. Voit
alkaa heti, Larry, siirtymällä toiselle puolelle ja tarjoutumalla herra
Therieren käytettäväksi. Hän on luvannut auttaa ja suojella minua.»

Miehen kaulalle ja kasvoille levisi tumma puna. Hän ei vilkaissutkaan
tyttöön, jolle hän oli tehnyt niin katkeraa vääryyttä, ja ei olisi
kuolemakseenkaan voinut kohdata Barbaran katsetta. Hitaasti hän kääntyi
ja meni Therieren luokse silmät maahan luotuina.

Ward oivalsi heti tapahtuneen käänteen ja tajusi, että se antoi
ylivoiman Therierelle, jonka käytettävissä nyt oli kaksi revolveria ja
yhdeksän miestä, kun taas heidän puolellaan oli kaksi revolveria ja
seitsemän miestä.

Hänestä oli myöskin ilmeistä, että tyttö luonnollisesti kallistuisi
toiselle puolelle, koska hänen vanha tuttavansa Divine oli liittynyt
sinne; eikä myöskään neiti Hardingin ja Therieren välinen, yhä
läheisemmäksi muuttunut seurustelu ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Ward tiesi Simmsin auttamattomaksi pelkuriksi, eikä hän itsekään
ollut kovin kärkäs ryhtymään mieskohtaiseen käsikähmään, joka
välttämättömästi olisi välittömänä seurauksena, jos hän puolestaan
koettaisi säilyttää Simmsin arvovaltaa tai vaatia tyttöä heidän
huostaansa.

Kavalat juonittelut olivat enemmän Wardin mielen mukaisia, ja niinpä
hän ehättikin kerkeästi muuttamaan sotasuunnitelmaansa, niin pian kun
kävi ilmeiseksi, että Divine oli päättänyt tukea vastustusryhmää.

»Minun mielestäni», sanoi hän kohdistamatta huomautustaan kenellekään
erikoisesti, »olemme kaikki olleet liian hätäisiä tässä asiassa,
sillä olemme olleet kuumenneita kestämiemme kokemusten jännityksestä.
Kun niin ollen otetaan huomioon, että herra Theriere todella teki
parhaansa pelastaakseen laivan ja että me kaikki olemme suunnattoman
onnellisia selviydyttyämme haaksirikosta hengissä, tuntuu minusta, että
meidän pitäisi antaa menneen olla mennyttä — ainakin toistaiseksi ja
ponnistaa kaikki voimamme korjataksemme hylystä, mitä voimme, etsiä
raikasta vettä, leiriytyä ja järjestää olomme mahdollisimman mukavaksi
kinastelematta ja jupakoimatta keskenämme.»

»Tehkää mielenne mukaan!» tokaisi Theriere. »Meistä se on aivan
samantekevää.» Se seikka, että hän käytti monikon ensimmäisen persoonan
pronominia, tuntui lopullisesti vahvistavan hänen ryhmänsä esiintymisen
erillisenä, jyrkästi rajoitettuna puolueena.

Simmsillä, joka oli vuosikausien kokemuksen nojalla oppinut tuntemaan
ovelan perämiehensä, oli tapana tyytyä kaikkiin Wardin esityksiin,
vaikka hänellä ei ollutkaan kylliksi järkeä aina käsittääkseen,
mihin Wardin ehdotukset tähtäsivät. Nytkin hän senvuoksi nyökkäsi
hyväksyvänsä Kierosilmän puheen varmana siitä, että mitä hyvänsä Wardin
mielessä lieneekin ollut, se todennäköisesti edistäisi laivuri Simmsin
etuja paremmin kuin joku laivuri Simmsin oma harkitsematon toimenpide.

»Jos», jatkoi Ward, »annamme kahden teikäläisen ja kahden meikäläisen
herra Divinen johdolla kiivetä poukaman perällä kohoaville kallioille
etsimään vettä ja leiripaikkaa, niin on meillä muilla yllin kyllin
tekemistä pelastustyössä.»

»Olkoon menneeksi!» myönsi Theriere. »Miller ja Svensson seuratkoot
herra Divineä!»

Ward määräsi puolestaan kaksi miestä, ja viisimiehinen seurue aloitti
vaivaloisen kiipeämisen kukkuloille.

Korkealla heidän yläpuolellaan tarkkaili heitä tiheän pensaikon takaa
pieni, ruskeaihoinen mies, jonka mustat silmät kiiluivat kapeista,
paksuluomisista raoista. Kummallinen, keskiaikainen aseistus ja kaksi
tuhoisan näköistä miekkaa antoivat hänelle perin sotaisen näön.

Hänen ohimonsa ja leveä, melkein kiireeseen ulottuva viiru hänen
päälaessaan olivat paljaiksi ajellut. Jäljelle jätetty tukka oli
liitetty palmikoimattomaksi kimpuksi, joka oli sidottu tiukalle
takaapäin ja jonka latva oli käännetty otsan yläreunaan. Kypäri oli
maassa hänen jalkojensa juuressa.

Kun seurue lähestyi jyrkänteen harjaa, katosi tähystäjä takanaan
olevaan metsään.

Hän oli Oda Yorimoto ja polveutui _shogunien_ Ashikaga-hallitsijasukuun
kuuluneesta mahtavasta _daimiosta_, joka oli paennut Japanista
uskollisten _samuraittensa_ seurassa lähes kolmesataaviisikymmentä
vuotta sitten, senjälkeen kun Ashikagan suku oli syösty valtaistuimelta.

Tässä syrjäisessä Japanille kuuluvassa saaressa, jonka rannoille
vieraita harvoin saapui, olivat maanpakolaiset säilyttäneet koko
keskiaikaisen sotaisen hurjuutensa, ja sitä oli yhä lisännyt
heidän kanssansa aviollisesti sekaantuneilta, pääkallo-metsästystä
harrastavilta alkuasukkailta peritty rajuus. Pienessä siirtokunnassa
eivät taiteet eikä kirjallisuus olleet suinkaan päässeet kehittymään,
vaan siirtokunta oli päinvastoin vaipunut siihen liittyneiden villien
alkeellisen syvään tietämättömyyteen. Vain aseissa ja varustuksissa,
sotilaallisessa kasvatuksessa ja kurissa ilmeni vielä siirtolaisten
sivistyneiden esivanhempien vaikutusta.

He olivat julmia, kavalia, neuvokkaita villejä, puettuja hautaan
vaipuneen menneisyyden pukuihin ja aseistettuja esi-isien teräaseilla.
Heillä ei ollut edes heihin sulautuneiden malaijilaisten yksinkertaista
uskontoa, jollei vimmaksi yltynyttä pääkallo-metsästyksen halua voida
kunnioittaa uskonnon nimellä.

Tällaisten olentojen sääliväisyyden ja armon varaan oli' _Halfmoonin_
haaksirikkoiset todennäköisesti määrätyt, sillä mitäpä mahtaisi
kuusitoista miestä, joilla oli ainoastaan neljä revolveria, lähes
tuhannelle yltiöpäiselle samuraille?

Theriere, Ward, Simms ja rannalle jääneet merimiehet puuhasivat
uutterasti, korjaten talteen _Halfmoonin_ hylyn kappaleita ja
muita tavaroita, jotka olivat aaltojen mukana ajautuneet poukaman
loivasti viettävään pohjukkaan. Siellä oli vesitynnyreitä,
korppunassakoita, vaatetarpeita, säilykepurkkeja ja muita sentapaisia
haaksirikko-kapineita.

Tämä rasittava työ vei suurimman osan iltapäivää, ja vasta sen
päätyttyä palasi Divine seurueineen retkeltään.

He kertoivat löytäneensä raikasvetisen lähteen, joka sijaitsi noin
viiden kilometrin päässä itäänpäin poukamasta ja lähes kilometrin
päässä rannikosta, mutta päätettiin, ettei pelastettua tavaraa eikä
seuruetta yritettäisikään siirtää uuteen leiripaikkaan ennen kuin
seuraavana aamuna.

Theriere ja Divine kyhäsivät Barbara Hardingille karkeatekoisen
suojuksen aivan kallion juurelle ja niin kauaksi vedestä kuin
mahdollista, Oda Yorimoton katsellessa ylhäältä heidän hommiaan
kiiluvin silmin. Nyt kyyrötteli hänen vierellään puolikymmentä hurjaa
samuraita.

Miekkojen lisäksi oli viimemainituilla villin äitiheimon alkeelliset
keihäät.

Oda Yorimoto tarkasteli rannalla olevia valkeita miehiä. Myöskin
tyttöä hän tähyili — kenties tutkivammin kuin miehiä. Hän näki, kuinka
suojusta rakennettiin, ja sen valmistuttua hän näki tytön menevän sinne
ja arvasi sen olevan yksin häntä varten.

Oda Yorimoto imi huuliaan, ja hänen silmänsä kävivät vielä soukemmiksi
kuin luonto oli ne aikonut.

Barbara Hardingille varatun yksinkertaisen asumuksen edustalla paloi
nuotio, ja toinen isompi rovio räiskyi sadan metrin päässä siitä
länteen, minne miehet olivat keräytyneet Blancon ympärille. Hän koetti
parhaillaan saada kokoon ateriaa niistä varastonsa sekalaisista
tarvikkeista, jotka meri oli heittänyt rannalle.

Nyt näkyi vain hyvin vähän merkkejä siitä, että seurue oli jakautunut
kahteen toisilleen katkeran vihamieliseen ryhmään, mutta syötyä kutsui
Theriere miehensä Barbaran suojuksen ja pääleirin nuotion keskivälille.
Sinne hän käski heidän sijoittua yöksi parhaan taitonsa mukaan ja
laittaa itselleen oman tulen, jos halusivat, sillä pimeän tultua teki
troopillisen yön viileys nuotion varsin mieluiseksi.

Kaikki olivat lopen uupuneet, joten oli tuskin ennättänyt pimetä, kun
jo koko leiri näytti vaipuneen uneen. Mutta Oda Yorimoto samuraineen
istui yhä kukkulan laella välkkyvät silmät suunnattuina tulevaan
saaliiseensa.

Kokonaisen tunnin hän istui siten liikkumatta, mutta sitten hän oli
varma siitä, että alhaalla kaikki nukkuivat, nousi pystyyn, kuiskasi
joitakuita ohjeita ja alkoi laskeutua jyrkännettä myöten poukamalle.
Mutta tuskin hän oli lähtenyt liikkeelle, sotilaittensa kiemurrellessa
yksinkertaisena jonona hänen jäljessään, kun hän jo äkkiä pysähtyi,
sillä alhaalla tytön suojuksen ja päänuotion välisessä leirissä oli
eräs hahmo varovasti noussut seisomaan toveriensa seasta.

Se oli Theriere. Hän hiipi meluttomasti läheisen nukkujan luokse ja
pudisteli häntä hiljaa, kunnes hän heräsi.

»St, Byrne!» varoitti ranskalainen. »Se olen minä, Theriere. Auta minua
herättämään toiset — pidä huolta siitä, ettei synny hälyä!»

»Mitä on tekeillä?» tiedusti sakilainen.

»Poistumme täältä ja sijoitumme uuteen leiripaikkaan, ennen kuin nuo
toiset heräävät», supatti Theriere vastaukseksi. »Ja», hän lisäsi,
»otamme mukaamme pelastetut tavarat ja tytön.»

Sakilainen virnisti mielissään.

»Sepä jotakin!» hän virkkoi. »Totisesti on täällä rannalla
huomenaamulla murheellinen joukko.»

Seurueen muiden jäsenien herättämiseen kului vain muutamia minuutteja,
ja kun suunnitelma selitettiin heille, näyttivät he kaikki riemastuvan
laivuri Simmsille ja Kierosilmälle tehtävän kepposen toiveista.
Ensi kerralla päätettiin viedä ainoastaan muonatavaroita, ja vasta
toisella käynnillä, jos se ehdittäisiin tehdä ennen päivänkoittoa,
anastettaisiin vedestä korjatut vaatteet, purjekankaat ja köydet.

Miller ja Svensson määrättiin joukkueen loppupäähän auttamaan neiti
Hardingia kiipeämään jyrkkää rinnettä. Divinen oli toimittava oppaana
mentäessä uudelle leirille, kun taas Theriere aikoi olla pienen
kulkueen komentajana, aina tarpeen mukaan avustaen jyrkännettä
kapuavia, saalista kantavia miehiä.

Seurueen muut jäsenet paitsi Divineä, Milleriä ja Svenssonia
hiipivät varovasti vähäiselle varastoröykkiölle, joka oli kasattu
noin viidentoista metrin päähän Simmsin nukkuvasta ryhmästä. Kolme
jäljellejäänyttä meni äänettöminä Barbara Hardingin suojukselle.

Siellä Divine raapi oveksi kiinnitettyä purjekangaskaistaletta, kunnes
sai sisällä nukkuvan tytön heräämään. Ja ylhäällä Oda Yorimoto tähysti
rannalla olevien puuhia tarkkaavasti ja silmää räpäyttämättä.

Katkonaisesta unesta herännyt tyttö tuli kehnon asumuksensa oviaukolle
levottomana tästä öisestä hälytyksestä.

»Täällä olen minä, Larry», kuiskutti Divine. »Oletko pukimissa?»

»Kyllä», vastasi Barbara ja astui kuutamoon. »Mitä tahdot? Mitä on
tapahtunut?»

»Me aiomme saattaa sinut pois Simmsin luota — Theriere ja minä»,
selitti mies, »ja järjestää oman turvallisen leirimme, jossa he eivät
voi meitä ahdistaa. Theriere meni muiden kanssa noutamaan ruokavaroja,
ja heti heidän palattuaan lähdemme nousemaan vuoristoon. Jos sinun on
vielä tehtävä joitakin muita valmistuksia, Barbara, niin joudu, sillä
meidän on suoriuduttava täältä mahdollisimman nopeasti. Jos Simmsin
väestä joku herää, niin varmasti saamme taistella.»

Tyttö palasi suojukseen säälimään kokoon joitakuita hylystä
pelastettuja vaippoja.

Pelastetulla tavarakasalla olivat Theriere, Byrne, Luiseva Sawyer,
Punainen Sanders, Blanco ja Wilson valitsemassa niitä tarvikkeita,
jotka tahdottiin viedä mukaan. Huomattiin, että ruokavarojen noutamista
varten oli välttämättä tehtävä kaksi retkeä, minkä vuoksi Theriere
lähetti sakilaisen kutsumaan Milleriä ja Svenssonia.

»Viemme niin paljon kuin kaikki kahdeksan jaksamme vuoren laelle»,
määräsi hän, »piilotamme sen sinne ja tulemme takaisin hakemaan
loppuja. Myöhemmin sitten voinemme siirtää kaikki sieltä leiriin,
jollemme ehdi tänä yönä kahdesti käydä siellä asti.»

Toisten odottaessa Byrnen ja molempien muiden paluuta, alkoi yksi
Simmsin leirin nukkujista liikkua.

Heti laskeutuivat kaikki kuusi ryöstäjää äänettömästi laatikkojen
ja tynnyrien taakse piiloon. Vain Theriere piti silmiään heidän
suojapaikkansa yläreunan tasalla, pitäen silmällä vihollisen liikkeitä.

Mies nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Hän oli Ward.

Hän kohosi verkkaisesti pystyyn ja lähestyi tavararöykkiötä. Theriere
veti revolverinsa esiin ja piti sitä kädessään kaiken varalta. Jos
ensimmäinen perämies vilkaisisi Barbara Hardingin suojukseen päin, niin
aivan varmasti hän näkisi siellä kuutamossa odottavat neljä henkilöä.

Theriere käänsi omaa päätään suojuksen suuntaan ottaakseen selkoa,
kuinka hyvästi miehet näkyivät. Hänen riemukseen ei ketään ollut
näkyvissä. Joko he olivat havainneet Wardin tai varmuuden vuoksi
siirtyneet teltan vastaiselle puolelle.

Ward oli nyt aivan lähellä laatikoita, joiden takana öiset rosvot
kyyröttivät. Therieren sormi hapuili revolverin liipaisinta. Hänellä
oli se vakaumus, että perämiestä oli häirinnyt leiristä kuulunut liike
ja että hän oli lähtenyt tarkastamaan.

Ranskalainen ei uskonut tutkimuksen rajoittuvan röykkiön vastaiselle
puolelle — pian olisi Ward heidän luonaan. Hän oli pahoillaan — ei
Wardin tähden — vaan sen vuoksi että hän oli suunnitellut suorittaa
kaikki hiljaisesti, ja häntä harmitti, jos asia piti sotkea surmaamalla
joku.

Ward pysähtyi vesitynnyrin ääreen. Hän kallisti sitä, täyttäen
tinakauhan, joi pitkän siemauksen, laski kauhan takaisin tynnyrin
päälle ja palasi samaa tietä jälleen makuuhuovilleen.

Therieren teki mieli syleillä itseään. Mies ei ollutkaan epäillyt
mitään. Hän oli ainoastaan ollut janoissaan ja tullut juomaan —
seuraavalla hetkellä hän olisi jälleen sikeässä unessa.

Ja tosiaan, ennen kuin Byrne palasi mukanaan Miller ja Svensson, kuuli
Theriere ensimmäisen perämiehen kuorsaavan.

Ensimmäisellä vuoren laelle tehdyllä retkellä kantoi kahdeksan miestä
raskaita taakkoja. Divine oli jäänyt Barbara Hardingin turvaksi.

Toinen retki kävi yhtä joutuisasti ja vaarattomasti. Vihollisleiristä
ei kuulunut mitään muuta ääntä eikä liikettä kuin nukkuvien miesten
hengitystä.

Toisella kerralla kantoivat sekä Divine että Theriere kumpikin
taakkansa rinnettä ylöspäin, Millerin ja Svenssonin seuratessa perässä,
saattaen Barbara Hardingia. Seurueen lähestyessä pujahti Oda Yorimoto
samuraineen metsän pimentoon, että heidän uhrinsa menisivät ohitse
mitään huomaamatta.

Theriere piilotti suurimman osan saaliista kallion rotkoon vuoren
laelle. Kätkö peitettiin maata peittävästä upeasta troopillisesta
kasvillisuudesta revityillä pensailla.

Kaikki oli saatu suoritetuksi vaarattomasti ja joutumatta ilmi.
Alhaalla oleva leiri lepäsi vielä hiljaisuuden vallassa.

Heti lähdettiin Divinen opastamana marssimaan uudelle leiripaikalle.
Palatessaan vettä etsimästä oli Divine osunut selvälle polulle, joka
kulki pitkin jyrkänteen reunaa lähteen kohdalle; siitä vei toinen polku
suoraan lähteelle.

Tietämättömyydessään hän oli pitänyt niitä eläinten liikkumateinä,
mutta todellisuudessa ne olivat pääkallo-metsästäjien polkemia.

Niitä myöten saattoivat kapinalliset verrattain nopeasti ja mukavasti
päästä määräpaikkaansa, mutta polku oli niin kapea, että Theriere pian
havaitsi mahdottomaksi liikkua edestakaisin pitkin jonon sivua.

Kerran hän sitä koetti, mutta se haittasi ja hidastutti raskaasti
kuormattuja miehiä siinä määrin, että hän luopui yrityksestään ja
jäi kulkueen keskipaikkeille siihen asti, kunnes saavuttiin uudelle
leirille.

Siellä oli laajahkon aukeaman keskellä lähde, josta kumpusi runsaasti
kirkasta, vilpoisaa vettä. Vain siellä täällä kasvoi joitakuita
pensaita ruohoisella kentällä, jota melkein joka taholla ympäröi tiheä,
läpitunkematon viidakko.

Miehet olivat laskeneet taakkansa maahan, mutta Theriere seisoi yhä,
odottaen seurueensa jälkipäätä — Milleriä, Svenssonia ja Barbara
Hardingia.

Mutta heitä ei kuulunut.

Kun koko joukkue levottomana lähti takaisin heitä etsimään, palasivat
he samaa tietä sen rinteen harjalle saakka, jota myöten päästiin
poukamaan, ennen kuin he voivat uskoa omia silmiään.

Barbara Harding ja molemmat hänen seurassaan olleet merimiehet olivat
kadonneet.



KYMMENES LUKU

Toistamiseen ryöstettynä


Kun Barbara Harding Miller edellään ja Svensson jäljessään oli lähtenyt
astelemaan saalista kantavan joukkueen perässä, ilmestyi metsästä
seitsemän hämyistä, kuulumattomasti liikkuvaa varjoa, jotka alkoivat
seurata heidän kintereillään.

Noin puoli kilometriä eteni seurue häiritsemättä kaitaista polkua
pitkin. Theriere oli jättäytynyt jälkeen, vaihtanut tytön kanssa
muutamia sanoja ja kiiruhtanut sitten jälleen jonon etupäähän.

Miller oli vajaan kymmenen metrin päässä lähinnä edellään olevasta
miehestä, ja neiti Harding ja Svensson seurasivat Milleriä vain kolmen
tai neljän askeleen pituisin välimatkoin.

Äkkiä kaatuivat Miller ja Svensson ilman minkäänlaista varoittavaa
merkkiä raakalaisten keihäiden lävistäminä; samalla hetkellä tartuttiin
Barbara Hardingiin jäntevin sormin, ja hänen suulleen painautui käsi,
vaimentaen hänen huutonsa.

Ei ollut kuulunut mitään muuta ääntä kuin merimiesten varovaiset
askeleet. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti ja helposti, ettei tyttö
muutamiin minuutteihin käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut.

Metsän pimeydessä hän ei voinut selvästi erottaa ryöstäjiinsä vartaloja
eikä piirteitä, ja hän päätteli, kuten oli aivan luonnollista, että
laivuri Simmsin ryhmä oli huomannut juonen ja koetti tällä tavoin tehdä
sen tyhjäksi ainakin osittain. Mutta kun hänen vangitsijansa kääntyivät
suoraan metsän sokkeloihin, alkoi hän ensin kummastella ja sitten
epäillä.

Kun he sitten pian joutuivat pienelle aukeamalle, jossa kuunvalo osui
heihin, ei häntä lainkaan hämmästyttänyt nähdessään, ettei hänen
vartijoittensa joukossa ollut ainoatakaan _Halfmoonin_ miehistöstä.

Barbara Harding ei ollut turhan päiten kiertänyt puoltakymmentä
kertaa maapallon ympäri. Ei ollut montakaan rotua eikä kansaa, jonka
muinaista ja nykyaikaista historiaa hän ei olisi auttavasti tuntenut,
ja senvuoksi olikin hänen katsettaan kohdannut näky suuresti omiaan
ihmetyttämään häntä.

Hän havaitsi olevansa sellaisen joukkueen käsissä, jonka jäsenet
olivat viidennentoista tai kuudennentoista sataluvun japanilaisia
sotureita. Hän tunsi keskiaikaiset aseet ja varukset, muinaisen Japanin
kaksimiekkaisten taistelijain vanhanaikaiset kypärit ja hiuslaitteet.
Kahdella hänen vangitsijoistaan riippui vyössä kammottavat
voitonmerkit. Kuutamossa hän erotti, että ne olivat Millerin ja
Svenssonin päät.

Tytön valtasi kauhu. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt osaansa
mahdollisimman surkeana, mutta näiden ammoisiin aikoihin
kuuluvien, hurjien soturien kynsiin jouduttuaan oli hänen asemansa
sanomattoman paljon kurjempi. Muutamia päiviä takaperin olisi
tuntunut uskomattomalta, että hän koskaan toivoisi olevansa jälleen
_Halfmoonilla_, mutta juuri sitä hän nyt kaipasi.

Pienet ruskeat miehet jatkoivat öistä vaellustaan juroina ja
äänettöminä; kunnes he vihdoin joutuivat kaukana rannikosta korkeiden
vuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan kyläpahaseen.

Siellä oli luolamaisia asumuksia, jotka oli kaivettu puolittain maan
sisään. Seinien yläosat ja olkikatot kohosivat vain hieman toista
metriä korkealle maanpinnasta. Paalujen varaan rakennettuja varastoja
oli siellä täällä asuntojen seassa.

Barbara Harding raahattiin yhteen noista likaisista onkaloista. Siinä
oli yksi ainoa huone, jossa nukkui useita alkuasukas- ja sekarotuisia
naisia. Heidän joukossaan oli, mikä pitkänään tai yhdessä sykkyrässä
viruen, mikä kyyköttäen, kirjava lauma likaisia, keltaisia lapsia,
koiria, sikoja ja kananpoikia.

Se oli daimio Oda Yorimoton, Yokan — kuten hänen esi-isänsä olivat
ristineet uuden saarikotinsa — valtiaan palatsi.

Hökkeliin saavuttua olivat ne kaksi samuraita, jotka marssin aikana
olivat vartioineet Barbaraa, heti poistuneet — tyttö oli yksin Oda
Yorimoton ja tämän perheen seurassa.

Keskellä huonetta riippui heiluva hylly, jolle oli ladottu iso röykkiö
irvisteleviä pääkalloja. Huoneen takaseinällä oli ovi, joka ilmeisesti
vei asunnon johonkin toiseen huoneeseen.

Tyttö ei saanut paljoakaan tilaisuutta tarkastella uutta vankilaansa,
sillä tuskin olivat vartijat ennättäneet poistua, kun Oda Yorimoto tuli
ja tarttui hänen käsivarteensa.

»Tule!» käski mies japaninkielellä, joka oli siksi suuressa määrin
samanlaista kuin nykyisen Nipponin kieli, että Barbara Harding sitä
helposti ymmärsi. Samalla hän veti tyttöä huoneen toisessa päässä
olevaa koroketta kohti. Hänen irstaissa, kiiluvissa silmissään oli
himokas ilme.

Käsittäessään, että Barbara Harding oli poissa, johtui Theriere siihen
luonnolliseen päätelmään, että Ward ja Simms olivat huomanneet hänen
heille tekemänsä kepposen kylliksi hyvissä ajoissa saavuttaakseen
tyttöä saattavat Millerin ja Svenssonin ja viedäkseen Barbaran takaisin
pääleiriin.

Muut miehet olivat taipuvaiset uskomaan samoin, vaikka sakilainen
murahtikin, että se »kuulosti kummalta.» Joka tapauksessa palasivat
he kaikki hiljaa hiipien kallion rinnettä myöten rannalle, varoen
joka hetki saavansa kimppuunsa vahdit, joita he luulivat Wardin
varmasti sijoittaneen, odottaen kapinallisten kääntyvän takaisin heti
huomattuaan, että tyttö oli heiltä riistetty.

Mutta kaikkien ihmeeksi he pääsivät poukamalle häiritsemättä ja
lähestyttyään varovasti nukkujia näkivät, että nämä kaikki olivat
sikeässä unessa samoin kuin heidän lähtiessään muutamia tunteja sitten.

Äänettömästi poistui seurue samaa tietä takaisin vuorelle. Theriere ja
Billy Byrne olivat viimeisinä.

»Mitä arvelet tästä, Byrne?» kysyi ranskalainen.

»Jos tahdotte kuulla sen suoraan, perämies», vastasi sakilainen, »niin
luulen teidän tietävän asiasta koko joukon enemmän kuin soisitte meidän
aavistavan.»

»Mitä tarkoitat, ystäväni?» huudahti Theriere ällistyneenä Billyn
sanoista. »Suu puhtaaksi!»

»Varmasti puhunkin suuni puhtaaksi. Ette kai pidä minua ujona,
vai mitä? Miksi panitte nuo kaksi karkulaista, Millerin ja
Svenssonin, vartioimaan tyttöheilakkaa, jollette olisi hautonut omia
suunnitelmianne? He eivät ole tähän asti olleet meikäläisiä, ja juuri
sentähden te heidät valitsitte. Oli helppo lahjoa heidät livistämään
letukan kanssa; ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahdatte
te heidän jäljessään, ja me saamme pitkän nenän. Uskoitte voivanne
jutkauttaa meitä näppärästi, vai mitä? Te niljäinen ankerias!»

»Byrne», virkkoi Theriere, ja selvästi näki, että hän säilytti
malttinsa vain ankarasti ponnistamalla tahtoaan, »sinulla lienee
syytä epäillä kaikkien _Halfmoonin_ yhteydessä olevien henkilöiden
vaikutteita. En voi moittia sinua siitä; mutta toivon sinun painavan
mieleesi, mitä nyt sinulle puhun. Yhteen aikaan aioin todellakin
jutkauttaa sinua, kuten sinä sanoit — se oli ennen sitä, kun sinä
pelastit henkeni.

— Sen jälkeen olen ollut rehellinen sinua kohtaan, en ainoastaan
teoissa, vaan myöskin ajatuksissa. Vakuutan sinulle sellaisen miehen
sanalla, jonka sana aikoinaan merkitsi jotakin — nyt olen vilpitön
sinua kohtaan muutoin paitsi yhdessä suhteessa ja ilmoitan sinulle,
mikä se on. En tiedä, missä neiti Harding on ja mitä hänelle,
Millerille ja Svenssonille on tapahtunut. Se on niin totta kuin elän.
Ja sitten se asia, josta juuri mainitsin.

— Äskettäin ovat aikomukseni neiti Hardingiin nähden muuttuneet. Minä
halusin rahaa kuten kaikki muutkin — sen myönnän vapaasti. Mutta nyt
en enää sitä tahdo. Olin aikonut käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa
tilaisuutta toimittaakseni neiti Hardingin takaisin sivistyneeseen
maailmaan vahingoittumattomana ja tarvitsematta maksaa kellekään yhtään
penniä.

— Mielenmuutokseni syy on oma asiani. Todennäköisesti sinä et uskoisi,
että vaikuttimeni ovat vilpittömät ja kunnialliset, jos ilmaisisin ne
sinulle. Kerron sinulle tämän kaikki vain sentähden, että syytit minua
petollisuudesta enkä halua sellaisella miehellä, joka pelasti henkeni
oman henkensä uhalla, olevan vähimmässäkään määrin syytä epäillä
rehellisyyttäni häntä kohtaan. Olen ollut turmeltunut mätämuna, Byrne,
hyvin monta vuotta; mutta, _pardieu_, kokonaan piloilla en vielä ole.»

Byrne oli vähän aikaa ääneti. Myöskin hän oli äskettäin mielessään
päätellyt, ettei hänkään kenties ollut lopullisesti turmeltunut, ja
tuntenut epämääräistä, hänelle itselleenkin vain puolittain selvää
halua päästä antamaan siitä näytteen.

Niinpä hän alttiisti myönsikin toiselle sen, mitä hän vaati
itselleenkin.

»Puheenne tuntuu olevan paikallaan, perämies», hän lausui vihdoin, »ja
olen valmis luottamaan sanaanne, kunnes saan tietää, että asianlaita on
toisin.»

»Kiitos!» vastasi Theriere iloisesti. »Ja nyt meidän on yhdessä
koetettava löytää neiti Harding. Mutta mistä hitosta alamme?»

»Tietysti sieltä, missä hänet viimeksi näimme», sanoi sakilainen.
»Juuri täältä jyrkänteen reunalta.»

»Sitten emme voi tehdä mitään, ennen kuin päivä sarastaa», pahoitteli
ranskalainen.

»Emme kerrassaan mitään, ja aamun koittaessa panevat nuo hyvin
luultavasti meidät aika tiukalle.» Sakilainen heilautti peukaloaan
poukamaan päin.

»Minun mielestäni», ehdotti Theriere, »olisi meidän uhrattava tunti
aseistautuaksemme kepeillä ja kivillä. Meillä on hyvä asema, jota
voimme helposti puolustaa alhaalta tehtäviä hyökkäyksiä vastaan.
Jos valmistaudumme, niin voimme torjua heitä jonkun aikaa ja sillä
välin etsiä täältä ympäristöstä jälkiä siitä, mihin neiti Harding on
joutunut.»

Seurue ryhtyi siis työhön; läheisistä puista katkottiin vankkoja
sauvoja ja sopiville kohdille vuoren laelle koottiin kiviä. Käskipä
Theriere vielä luoda rintasuojuksen polun yläpään poikki, josta
vihollisten piti kiivetä päästäkseen kukkulalle.

Kun valmistukset oli suoritettu, olisi kolme miestä kyennyt pitämään
siinä puoliaan kymmenkertaista ylivoimaa vastaan.

Sitten he paneutuivat nukkumaan, jättäen Blancon ja Divinen vahtiin,
sillä oli päätetty, että nämä kaksi ja Luiseva Sawyer jäisivät
seuraavana aamuna puolustamaan vuoren lakea, kun taas toiset lähtisivät
etsimään Barbara Hardingin jälkiä. Heidän olisi yön aikana oltava
vahdissa vuorotellen.

Heti kun päivän ensi sarastus valaisi itäistä taivasta, herätti Divine,
jolla silloin oli vahtivuoro, Therieren. Toiset herätettiin tuota
pikaa, ja käytiin kiireisesti noutamassa ruokatarpeita kätköltä.

Jano vaivasi seuruetta, mutta lähteelle oli siksi pitkä matka, ettei
tahdottu uhrata aikaa kipeästi kaivatun veden noutamiseen. Ne, joiden
oli tunkeuduttava viidakkoon, toivoivat löytävänsä sitä saaren
sisäosista, ja Luiseva Sawyer päätettiin lähettää lähteelle noutamaan
vettä niille, joiden oli jäätävä vahdeiksi kukkulan laelle.

Aamiaiseksi nautittiin hätäisesti laivakorppuja. Theriere ja hänen
seuralaisensa sulloivat niitä taskunsa täyteen, ja hetkistä myöhemmin
oli etsintä käynnissä.

Aluksi miehet menivät polkua pitkin lähteelle päin saadakseen selville,
millä kohdalla Barbara Harding oli eronnut heistä. Tytöllä oli
ollut jalassaan korottomat pukinnahkaiset kengät silloin, kun hänet
ryöstettiin _Jaotuksesta_, ja ne jättivät vähän tai ei ollenkaan jälkiä
kovaksi poljetulle kapealle polulle.

Mutta huolellisesti ja tarkoin tutkittuaan Theriere vihdoin havaitsi
yhden ainoan pienen jalanjäljen noin sadan metrin päässä siitä
paikasta, jossa he olivat tulleet polulle, noustuaan jyrkänteelle.

Tähän saakka oli Barbara ainakin ollut mukana.

Nyt miehet hajaantuivat polun kahden puolen — Theriere ja Punainen
Sanders toiselle, Byrne, ja Wilson toiselle. Silloin tällöin palasi
Theriere tielle etsimään uusia merkkejä etsityistä jäljistä.

Seurue oli tällä tavoin edennyt yli puoli kilometriä, kun toisten
huomio äkkiä kiintyi sakilaisen hiljaiseen huudahdukseen.

»Tulkaa tänne!» kutsui Byrne. »Täällä ovat Miller ja ruotsalainen, ja
ovatpa he kamalasti silvottuja!»

Toiset riensivät äänen suuntaan, ja pysähtyivät kauhistuneina noiden
kahden merimiehen päättömien ruumiiden ääreen.

»_Mon Dieu_!» huudahti ranskalainen, turvautuen äidinkieleensä kuten
aina kiihtyneenä. »_Mais, c’est atroce_!»

»Kuka tämän on tehnyt?» tiedusti punainen Sanders, silmäillen
epäluuloisesti sakilaista.

»Pääkallo-metsästäjät», selitti Theriere. »Hyvä Jumala. Kuinka hirveä
kohtalo tyttö-raukalle!»

Billy Byrne kalpeni.

»Ette kai toki tarkoita, että he ovat sipaisseet poikki _hänen_
nuppinsa?» hän kuiskasi säikähtyneenä.

Kummallinen tunne sykähti sakilaisen rinnassa hänen ajastellessaan sitä
mahdollisuutta, jonka hän oli lausunut julki. Hän ei koettanut sitä
eritellä, mutta ainakaan se ei ollut iloa sen johdosta, että nainen,
jota hän niin katkerasti vihasi, oli kohdannut noin hirveän kaamean
kuoleman raakalaisten kynsissä.

»Minua pelottaa, etteivät he ole sitä tehneet», vastasi Theriere. Ei
kukaan olisi saattanut äänestä tuntea häntä _Halfmoonin_ tylyksi ja
röyhkeäksi toiseksi perämieheksi.

»Teitä _pelottaa_, etteivät», kertasi Billy Byrne.

»Hänen tähtensä toivon, että he ovat sen tehneet», virkkoi Theriere.
»Hänen kaltaisestaan naisesta se olisi ollut paljon vähemmän kamala
kohtalo kuin se, jonka pelkään heidän hänelle varanneen.»

»Te siis arvelette —» aloitti Byrne, mutta keskeytti lauseensa, sillä
äkkiä hänelle selvisi Therieren tarkoitus.

Billy Byrnellä ei ollut mitään erityistä syytä tuntea naisia kohtaan
sellaisia yleviä tunteita, joita syntyperän ja kasvatuksen nojalla
häntä ylemmät miehet niin mielellään palvovat vielä sittenkin, kun ovat
saaneet nähdä, etteivät kaikki naiset vastaa heidän poika-aikaista
naisihannettaan.

Billyn äiti, aina rivosuinen ja toraisa, oli juopuneena ollut
todellinen paha henki, ja päissään hän oli ollut, milloin vain
rehellisesti tai petoksella sai irti whiskypullon hinnan. Billy ei
muistanut kuulleensa häneltä koskaan hyväilysanoja; ja niin kauheasti
oli äiti häntä kohdellut, että hän jo pikku poikana, melkeinpä lapsena,
oli oppinut vihaamaan äitiään yhtä syvästi kuin useimmat lapset
rakastavat äitiään.

Vartuttuaan täysikasvuiseksi hän oli puolustanut itseään tämän naisen
raakoja hyökkäyksiä vastaan, kuten hän olisi puolustautunut toista
miestä vastaan. Saatuaan iskun oli Billy antanut takaisin; mutta hänen
kunniakseen on kuitenkin luettava, ettei hän ollut lyönyt äitiään
muutoin kuin itsepuolustuksekseen.

Naisen siveellisyys ja puhtaus olivat hänen mielestään pilkattavia —
hän ei uskonut sellaisten olemassaoloon: sillä hän arvosteli kaikkia
naisia sen naisen mukaan, jonka hän paraiten tunsi — oman äitinsä. Ja
kuten Billy vihasi häntä, niin hän vihasi kaikkia muitakin.

Hän oli vihannut Barbara Hardingia kahta vertaa enemmän, koska tämä
ei ainoastaan ollut nainen, vaan lisäksi kuului hänen hyljeksimäänsä
luokkaan.

Niin ollen olikin selittämättömän kummallista, että viittaus tytön
todennäköiseen kohtaloon koski Billyyn niin kovasti kuin se todella
teki. Hän ei jäänyt sen johdosta järkeilemään — hän vain tunsi, että
hänet valtasi silmitön, mielipuolinen raivo niitä olentoja kohtaan,
jotka olivat tytön vieneet. Mutta Billyssä ei näkynyt mitään ulkoisia
merkkejä hänen rinnassaan riehuvasta myrskystä.

»Meidän on löydettävä hänet, perämies», huomautti hän Therierelle.
»Meidän on löydettävä tyttö.»

Tavallisissa oloissa Billy olisi räyhäten kerskunut, kuinka hirveästi
hän pitelisi niitä, joihin hänen kiukkunsa oli kohdistunut, saatuaan
heidät käsiinsä; mutta nyt hän oli kummallisen hiljainen. Vain hänen
vankan leukansa luja asento ja harmaitten silmiensä teräksinen väike
olivat merkkinä hänen rautaisesta päätöksestään.

Theriere, joka oli häärinyt sinne tänne ruumiiden lähellä, kutsui nyt
toiset luokseen.

»Tässä ovat jäljet», hän sanoi. »Jos ne ovat yhtä selvät koko matkan,
niin saavutamme heidät ennen pitkää. Tulkaa!»

Ennenkuin hän oli ehtinyt lauseensa puoliväliin, oli sakilainen jo
tunkeutunut viidakkoon samuraiden jättämiä, hyvin näkyviä jälkiä myöten.

»Millaisia ihmisiä luulette heidän olevan?» kysyi Punainen Sanders.

»Malaijilaisia pääkallo-metsästäjiä epäilemättä», vastasi Theriere.

Sandersia puistatti. Tällä nimityksellä oli perin kaamea sointu. Hän
tarttui äkkiä Wilsonin käsivarteen, mutisten jotakin, ja he pysähtyivät
paikalleen.



YHDESTOISTA LUKU

Jyrkänteen puolustus


»Eteenpäin!» huusi Theriere ja riensi sakilaisen jälkeen, joka oli jo
kadonnut näkyvistä tiheään metsään.

Punainen Sanders ja Wilson astuivat muutamia askeleita ranskalaisen
perässä. Theriere vilkaisi kerran taakseen ja näki heidän seuraavan,
mutta tien polveke piilotti sitten heidät hänen näkyvistään.

Punainen Sanders seisahtui.

»Enpä hitto vieköön annakaan hakata kalloani poikki tällaisessa
mielettömän turhassa asiassa kuin tämä on», hän äkeili Wilsonille.

»Tyttö on hyvin todennäköisesti surmattu jo aikoja sitten», lisäsi
toinen.

»Varmasti hän on», vahvisti Punainen Sanders, »ja jos me puskemme
päämme tuohon tiheikköön, niin kohta _mekin_ olemme vainajia. Huh!
Miller-parka! Svensson-rukka! Se on kammottavaa. Näitkö, mitä heille
oli tehty sen lisäksi, että heidän päänsä oli katkaistu?»

»Kyllä», kuiskasi Wilson, katsahtaen äkkiä taakseen.

Punainen Sanders hätkähti ja alkoi tuijottaa siihen suuntaan, jonne
hänen toverinsa oli katsonut.

»Mitä se oli?» hän ynisi. »Mitä sinä pelästyit?»

»Olin näkevinäni jotakin siellä liikkuvan», vastasi Wilson.

»Laittaudutaan Jumalan tähden tiehemme täältä!» Ja odottamatta
kumppaniltaan sanaakaan myöntymykseksi merimies kääntyi suinpäin
pötkimään pikku polkua pitkin Divinen, Blancon ja Luisevan Sawyerin
asemapaikkaa kohti.

Heidän saapuessaan sinne oli Luiseva juuri lähdössä lähteelle noutamaan
vettä, mutta nähtyään kauhistuneet ja läähättävät tulijat hän palasi
kuulemaan heidän sanomiaan.

»Mikä on hätänä?» kiljaisi Divine. »Näytätte siltä kuin olisitte
kohdannut aaveen. Missä ovat toiset?»

»He ovat kaikki murhatut, ja heidän päänsä on katkaistu poikki», ulvoi
punainen Sanders. »Me tapasimme sen joukkion, jonka kynsiin Miller,
Svensson ja tyttö olivat joutuneet. Raakalaiset olivat tappaneet
heidät kaikki ja söivät heitä parhaillaan, kun me syöksyimme heidän
kimppuunsa. Mutta ennen kuin aavistimme mitään, tuli lisää noin
tuhat pahusta juoksujalkaa niskaamme. He saivat meidät erotetuksi
toisistamme, ja kun näimme Therieren ja Byrnen saavan surmansa, niin me
luonnollisestikin lähdimme käpälämäkeen! Hyvä Jumala, kuinka hirveää!»

»Luuletteko heidän ajavan teitä takaa?» tiedusti Divine.

Kuullessaan kysymyksen kääntyivät kaikki katsomaan polkua, jota myöten
pakokauhun valtaamat miehet olivat saapuneet. Samalla hetkellä kajahti
alhaalla poukaman perukassa käheä huuto, ja kaikki viisi vilkaisivat
sinne, nähden siellä rajua liikettä.

Oli huomattu Therieren puolueen pako samoin kuin tytön poissaolo ja
elintarpeiden varkaus.

Laivuri Simms hyppi hulluna raivosta. Hän karjui kirouksia, jotka
ukkosen lailla kiirivät kallioille.

Äkkiä Ward näki vilahdukselta vuoren harjalla olevat miehet.

»Tuolla ne ovat!» hän kirkaisi.

Laivuri Simms katsahti sinne päin.

»Senkin maakravut!» hän ärjyi. »Varastavat muonavaramme ja ryöstävät
tyttö-raukan! Heittiöt! Kunhan pääsen heihin käsiksi, niin kyllä heidät
opetan!»

»Meidän on paras mennä sinne joukolla», sanoi Ward. »Tästä sukeutuu
taistelu aivan varmaan. Kerätkää kiviä, miehet, ja sitten lähdetään.
Laivuri, te olette liian lihava ottelemaan tuolla rinteellä, joten
teidän on viisainta jäädä tänne ja lainata revolverinne jollekulle
miehistä.»

Ward tunsi esimiehensä sisun siksi hyvin, että paljon mieluummin
näki hänen pysyvän syrjässä kuin tulevan mukaan todellisen taistelun
uhatessa. Rohkeamman miehen käsissä olisi revolveri äärettömän paljon
tehokkaampi.

Ward ei itsekään missään nimessä rakastanut taistelemista, mutta hän
käsitti, että nyt, kun he olivat menettäneet ruokavaransa, uhkasi
heitä nälkäkuolema ja että kaikki oli hukassa, kun tyttö oli heiltä
riistetty. Ravintoa ja rahaa saadakseen on paljoa arempikin mies kuin
Bender Ward valmis ottelemaan henkensä uhalla.

He kiiruhtivat jyrkännettä ylöspäin, odottaen joka hetki ylhäällä
olevien miesten joko puhuttelevan tai ampuvan heitä. Divine ja hänen
seuralaisensa katselivat heitä sekavin tuntein. He tunsivat melkein
sananmukaisesti olevansa vasaran ja alasimen välissä.

Ward oli miehineen ennättänyt jo rinteen puoliväliin, eikä Divine ollut
yrittänytkään torjua heitä. Hän vilkui pelokkaasti takanaan olevaan
synkkään metsään, josta hän joka hetki odotti pääkallo-metsästäjien
villien, kiukkuisten kasvojen ilmestyvän.

»Antautukaa, maakravut!» kiljui Ward, »tai muutoin panemme teidät
jokikisen roikkumaan raa’an nokkaan!»

Vastaukseksi Blanco heitti hyökkääjiä raskaalla kivimöhkäleellä.
Se suhahti vaarallisen likeltä Wardia, jota Blanco vihasi sydämensä
pohjasta. Heti pamahti Wardin revolveri, ja kuula vingahti Divinen
korvissa.

L. Cortwrite Divine, kotiljonginjohtaja, lysähti Therieren
rintavarustuksen taakse, jääden sinne pelosta vapisevana makaamaan
vatsallaan pitkin pituuttaan.

Luiseva Sawyer ja Punainen Sanders noudattivat päällikkönsä esimerkkiä.
Ainoastaan Blanco ja Wilson koettivat torjua hyökkäystä.

Kookas neekeri juoksi Divinen luokse, sieppasi tämän pelon lamauttaman
miehen vyöltä revolverin ja kääntyi sitten ampumaan Wardia.

Kuula meni aiotun uhrin ohitse, mutta lävisti lähinnä hänen takanaan
olleen merimiehen sydämen, ja kun mies vaipui maahan, lähtien kierimään
jyrkkää vierua alaspäin, pysähtyivät hänen toverinsa etsimään suojaa.

Wilson tehosti puolustajain saamaa etua, lähettäen vihollisten niskaan
kokonaisen kuuron hyvin tähdättyjä kiviä, ja sitten taistelu keskeytyi
toistaiseksi.

»Joko he menivät tiehensä?» tiedusti Divine vapisevin huulin, kun
laukausten jälkeen syntyi hiljaisuus.

»Menivät? Olkaa lörpöttelemättä, te kurja pelkuri!» vastasi Blanco.
»Luulotteletteko te, että kaksi miestä jaksaa ajaa pakoon viisi? Jos
te, surkea jänishousu, reipastautuisitte yrittämään, niin meillä
olisi toiveita. Minua haluttaa kovasti repiä arka sydämenne irti
ruumiistanne, mokomakin päällikkö, joka virutte siellä vatsallanne,
näyttäen miehillenne tuollaista esimerkkiä!»

Divine oli niin peloissaan, etteivät häneen pystyneet häväistykset
eivätkä moitteet.

»Mitä meitä hyödyttää vastustaminen?» uikutti hän. »Meidän ei
olisi lainkaan pitänyt poistua heidän luotaan. Se on kaikki tuon
Theriere-hupsun syytä. Mitä me mahdamme tämän kamalan saaren villeille,
jos hajoitamme voimamme? He nyppivät meidät pois, muutamia kerrallaan,
aivan kuten kävi Millerille ja Svenssonille, Therierelle ja Byrnelle.
Meidän pitäisi puhua siitä Wardille ja saada tämä järjetön kahakka
loppumaan!»

»Nyt puhutte järkeä!» kehui luiseva Sawyer. »Minä en aio enää
kyyrötellä täällä, samalla kun ystävät ampuvat minua alhaalta ja joukko
villejä pakanoita hiipii kimppuuni ylhäältäpäin katkaistakseen pääni.»

»En minä liioin!» yhtyi Punainen Sanders.

Blanco katsahti Wilsoniin. Omasta puolestaan ei neekeri olisi ollut
vastahakoinen palaamaan yhteiseen katraaseen, jos se vain kävisi
päinsä pelkäämättä laivuri Simmsin ja Kierosilmä-Wardin kostoa; mutta
hän tunsi ne miehet siksi hyvin, että häntä arvelutti luottaa heihin,
vaikka he näennäisesti olisivatkin suostuvinaan sellaiseen ehdotukseen.

Toisaalta, hän järkeili, olisi yhtä paljon heidän kuin karkulaistenkin
etujen mukaista saada viimeksimainitut palaamaan heidän joukkoonsa,
sillä kuultuaan Punaisen Sandersin ja Wilsonin kertomuksen seurueen
muiden jäsenten murhaamisesta, käsittäisivät hekin, kuinka
välttämätöntä olisi säilyttää pienen joukkueen voimat ja eheys.

»Minun ymmärtääkseni emme hyödy mitään siitä, että taistelemme heidän
kanssaan», virkkoi Wilson. »Nyt emme enää kuitenkaan saa mitään, kun
tyttö on mennyttä. Heitetään sikseen ja otetaan selkoa, minkälaiset
ehdot saamme Kierosilmältä.»

»Olkoon menneeksi!» murahti neekeri. »Yksin minä en kykene
vastustamaan-. Mitä sinä hommaat, Luiseva?»

Keskustelun aikana oli Luiseva Sawyer ottanut kepin ja vaateriekaleen,
ja kun hän nyt kääntyi jälleen tovereihinsa päin, näkivät nämä hänen
kyhänneen valkoisen neuvottelulipun.

Kukaan ei pannut vastaan, kun hän nosti sen rintavarustuksen harjan
yläpuolelle.

Heti kuului alhaalta luikkaus. Se oli Wardin ääni.

»Antaudutteko, häh? Tulette järkiinne, mitä?» mylvi perämies.

Kun Divine oivalsi, ettei kuulista enää ollut välitöntä vaaraa, kohotti
hän päätään vallituksen reunan yläpuolelle.

»Meillä on teille ilmoitettavaa, herra Ward», hän huusi.

»Antakaa tulla sitten! Minä kuuntelen», vastasi toinen.

»Alkuasukkaat ovat ottaneet vangiksi ja tappaneet neiti Hardingin,
herra Therieren, Byrnen, Millerin ja Svenssonin», kertoi Divine.

Wardin silmät menivät pystyyn ja hän puhalsi hämmästyneenä poskensa
pullolleen. Sitten hän musteni raivosta.

»Nyt näette, mitä olette tehneet, te katalat lurjukset!» hän ärjyi.
»Menitte tappamaan kultamunia munivan hanhen. Luulitte kai saavanne
itse kaikki, mitä? Ja nyt ei meistä kukaan saa mitään, paitsi kenties
hirttosilmukan kaulaansa. Olettepa _te_ totisesti kaunis kokoelma
pässinpäitä, ja nyt uikutatte ja toivotte meidän ottavan teidät jälleen
hoiviimme! Mutta siihen minä en suostu — te, kurjat heittiöt!» Ja
samassa hän nosti uudelleen revolveriaan ampuakseen Divineä.

Keikari heittäytyi selälleen rintasuojuksen taakse kaivettuun kuoppaan,
ennenkuin Ward ennätti painaa liipaisinta.

»Jättäkäähän jo perämies!» huusi Luiseva Sawyer. »Ei ole ensinkään
syytä suuttua. Malttakaa siksi, kunnes olemme puhuneet kaikki
sanottavamme! Teidän ei sovi syyttää meitä merimies-parkoja. Tämä
keikari-tomppeli ja Theriere-lurjus ne meidät narrasivat mukaansa.

— He väittivät, että te ja laivuri Simms mielitte huiputtaa meitä
kaikkia ja jättää meidät nääntymään tälle kirotulle saarelle, Theriere
kertoi olleensa teidän seurassanne, kun suunnittelitte sitä. Te muka
tahdoitte päästä eroon mahdollisimman useista meistä saadaksenne itse
suuremmat osuudet saaliista. Me toimimme siis vain niin sanoakseni
puolustaaksemme itseämme.

— Miksi emme voisi antaa menneen olla mennyttä ja liittyä kaikki
yhdessä torjumaan murhanhimoisia raakalaisia? Meitä ei ole liikaa
sittenkään — Punainen ja Wilson näkivät yli kaksituhatta noita
ihmissyöjä-pahuksia. He hiipivät parhaillaan niskaamme takaapäin, se
on tosi. Ja mahdollisesti he pääsevät jotakin salapolkua myöten tuonne
lahdekkeen rannalle ja kenties väijyvät teitä tälläkin hetkellä!»

Ward vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Luisevan puheessa oli järkeä.
Heidän ei nyt kannattanut uhrata ainoatakaan miestä. Myöhemmin hän
voisi mielensä mukaan rangaista rikollisia — kun hän ei enää heitä
tarvinnut.

»Suostutteko vannomaan täyttävänne velvollisuutenne ja tottelevanne
laivuri Simmsiä ja minua, jos otamme teidät takaisin?» kysyi Ward.

»Se on selvä», vastasi Luiseva Sawyer.

Muut nyökkäsivät, ja Divine hypähti pystyyn ja alkoi laskeutua Wardiin
päin.

»Seis, te!» komensi perämies. »Tämä sopimus ei ulotu teihin; se on
yksinomaan laivuri Simmsin ja hänen merimiestensä välinen. Te olette
pelkkä syrjäinen katselija, ja te olette tunkeutunut asioihin ja
yllyttänyt miehiä kapinaan. Jos te tulette takaisin, niin joudutte
tuomittavaksi siitä — ymmärrättekö?»

»Teidän on paras livistää, herra», neuvoi Punainen Sanders.

»Teidät varmasti hirtetään.»

Divine kävi kalpeaksi. Jos hän joutuisi vastaamaan ja hänen
tuomareinaan olisi kaksi sellaista miestä kuin Simms ja Ward, olisi
hän kuoleman oma; siitä hän oli varma. Metsään pakeneminen merkitsisi
melkein yhtä varmaa ja paljon kauheampaa kuolemaa.

Mies lankesi polvilleen ja ojensi rukoillen kätensä perämieheen päin.

»Jumalan tähden, herra Ward», hän ruikutti; »olkaa armollinen! Minut
vietteli Theriere tähän juttuun. Hän valehteli minulle aivan samoin
kuin miehillekin. Te ette voi tappaa minua; se olisi murha. Teidät
hirtettäisiin sen tähden.»

»Meidät hirtettäisiin joka tapauksessa tästä puuhasta, johon te meidät
toimititte, jos meidät saataisiin kiinni», ärähti perämies. »Jollette
te olisi vieneet tyttöä murhattavaksi, olisimme kenties saaneet
lunnaita kylliksi selviytyäksemme jollakin tavoin; mutta te otitte ja
keititte kelpo rokan meille kaikille!»

»Te voitte saada lunnaat minusta!» huudahti Divine, turvautuen
saamaansa viittaukseen. »Minä maksan itse teille satatuhatta samana
päivänä, jona laskette minut vahingoittumattomana ja vapaana
sivistyneeseen satamaan.»

Ward nauroi hänelle vasten kasvoja.

»Teillä ei ole senttiäkään, te suurisuinen, valehteleva veijari», hän
pilkkasi. »Clinker selvitti meille asioita sen verran ennen Friscosta
lähtöämme.»

»Clinker valehteli!» kirkui Divine. »Hän ei tiedä siitä mitään — minä
olen rikas!»

»Mitä hyödyttää jaaritella tästä?» murahti Blanco, joka älysi voivansa
nyt helposti laittautua Wardin ja Simmsin suosioon. »Otatteko takaisin
kaikki meidät merimiehet, herra Ward, ja lupaatteko olla rankaisematta
meistä ketään, jos vannomme pysyvämme vastaisuudessa teille
uskollisina?»

»Kyllä», vastasi perämies.

Blanco astui askeleen Divineen päin.

»Sitten lähdette te, valkoinen mies, mukaan vankinamme.» Roteva neekeri
tarttui Divinen niskaan ja pakotti hänet laskeutumaan edellään jyrkkää
polkua pitkin poukamalle.

Siten palasivat kapinalliset laivuri Simmsin komennettaviksi, ja L.
Cortwrite Divine meni heidän mukanaan vankina, syytettynä rikoksesta,
josta on rangaistu kuolemalla niin kauan kuin ihmisiä on merillä
purjehtinut.



KAHDESTOISTA LUKU

Oda Yorimoto


Vangitsijansa likaisessa luolassa Barbara Harding kuuli puoliverisen
japanilaisen toistavan komennuksensa:

»Tule!»

Yksi naisista heräsi miehen äänestä. Hän silmäili Barbaraa jörön
vihaisesti: mutta muutoin hän ei vähimmälläkään merkillä osoittanut
näkevänsä tapahtumassa mitään tavatonta. Tuntui siltä, kuin valikoidut
amerikkalaiset kaunottaret olisivat jokapäiväisiä vieraita Oda
Yorimoton kodissa.

»Mitä tahdotte minusta?» huusi säikähtynyt tyttö japaninkielellä.

Oda Yorimoto katsahti häneen kummastuneena. Missä oli valkoinen tyttö
oppinut puhumaan hänen kieltään?

»Minä olen daimio, Oda Yorimoto», hän selitti. »Nämä ovat vaimojani.
Nyt sinä olet yksi heistä. Tule!»

»Malttakaa!» pyysi tyttö, tarttuen oljenkorteen. »Jollette tee
minulle pahaa, niin isäni antaa teille satumaisen palkkion. Hän
maksaisi ilomielin kymmenentuhatta kohua, jos minut loukkaamattomana
palautettaisiin hänelle.»

Oda Yorimoto pudisti päätään.

»Kaksikymmentätuhatta kokua!» huudahti tyttö.

Yhä pudisti daimio epäävästi päätään.

»Satatuhatta — määrätkää itse hinta, kunhan vain ette tee minulle
pahaa!»

»Hiljaa!» kivahti mies. »Mitäpä merkitsee miljoonakaan kokua minulle,
joka tunnen sen sanan vain esivanhempaini taruista? Me emme tarvitse
täällä kokuja lainkaan, ja jos tarvitsisimme, niin vuorissani on
kosolta sitä keltaista metallia, jolla niiden arvo mitataan. Ei, sinä
olet naiseni. Tule!»

»Mutta odottakaa vielä! Haluan puhua kanssanne — kaikkien näiden
naisten kuulematta.» Ja tyttö käänsi silmänsä huoneen vastaisella
seinällä olevaan oveen päin.

Oda Yorimoto kohautti olkapäitään. Se olisi helpompi tapa kuin tappelu,
hän tuumi, ja talutti tytön ovelle, jota tämä oli osoittanut.

Huoneessa oli pilkkosen pimeä, mutta daimio liikkui varmasti tuntien
paikan, ja hänen edetessään pimeässä hypisteli tyttö salaa hänen
vyötään.

Vihdoin saapui Oda Yorimoto pitkän huoneen toiseen päähän.

»No?» hän virkkoi, tarttuen Barbaraa olkapäihin.

»Niin!» vastasi tyttö hiljaisella, pingoittuneella äänellä, ja samassa
tunsi Yokan valtias Oda Yorimoto äkillisen nykäyksen vyössään. Ennen
kuin hän aavisti, mitä oli tekeillä, oli hänen oma lyhyt miekkansa
lävistänyt hänen kurkkunsa.

Korahtaen niin heikosti, ettei se voinut kuulua ulompaan huoneeseen,
vaipui daimio hiljaa lattialle.

Uudelleen, yhä uudelleen Barbara Harding syöksi miekan ruskean miehen
ruumiiseen, kunnes hän oli varma siitä, ettei tämä enää kyennyt häntä
hätyyttämään. Sitten hän lopen uupuneena ja vapisten lysähti likeiselle
lattialle kuolleen vihollisensa viereen.

Useita minuutteja Barbara Harding virui samassa paikassa, johon oli
nääntynyt. Hän oli puolittaisessa horrostilassa eikä tuntenut muuta
kuin hyydyttävää kauhua ja perinpohjaista väsymystä.

Pian hän kuitenkin tajusi makaavansa ruumiin vieressä, sitä hipoen;
häneltä pääsi tukahdutettu äännähdys, ja väristen hän vetäytyi
kauemmaksi siitä.

Hitaasti tyttö saavutti jälleen itsehillintänsä, ja samalla hän alkoi
oivaltaa, kuinka äärimmäisen uhkaavassa vaaransa hän oli. Hän nousi
istumaan ja katseli silmät levällään viereiseen huoneeseen vievää ovea.

Naiset ja lapset tuntuivat yhäti olevan uneen vaipuneina.
Ilmeisestikään ei miehen heikko korahdus ollut heitä häirinnyt.

Barbara nousi pystyyn ja hiipi hiljaa ovelle. Hän aprikoi, voisiko
hän kenenkään huomaamatta päästä lattian poikki ulko-ovelle. Silloin
hän saattaisi paeta viidakkoon, ja sitten olisi hänellä ainakin
mahdollisuus pyrkiä takaisin rantaan ja Therieren turviin.

Hän puristi lujemmin lyhyttä miekkaa, joka hänellä vieläkin oli
kädessään, ja astui askeleen tilavampaan huoneeseen. Yksi naisista
kääntyi vuoteellaan ja näytti heräävän. Tyttö pujahti takaisin pimeään
komeroon, josta hän oli juuri tullut.

Nainen nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Sitten hän lähti
liikkeelle, viskasi joitakuita kalikoita huoneen seinustalla palavaan
tuleen ja otti keittovehkeitä hyllyltä.

Barbara arvasi hänen alkavan valmistaa aamiaista.

Nyt oli toivotonta enää yrittää karata, ja tyttö sulki välioven
varovasti. Sitten hän hapuili pienemmässä kamarissa, etsien jotakin
raskasta esinettä teljetäkseen sillä oven, mutta ei löytänyt mitään.

Vihdoin johtui hänen mieleensä ruumis. Se riittäisi pitämään ovea
kiinni, jos lapsi tai koira koettaisi työntää sitä auki — olisihan
sekin tyhjää parempi. Mutta voiko hän pakottaa itsensä tarttumaan
käsiksi kammottavaan vainajaan?

Itsesäilytysvaisto teettää ihmeitä jopa heikolla ja hennolla
naisellakin. Barbara Harding karkaisi luontoaan, ja ponnisteltuaan
jonkun aikaa hän sai kuolleen miehen vieritetyksi oven viereen. Ruumiin
hankautuminen lattiaa vasten, kun hän kiskoi sitä sopivaan asentoon,
pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään.

Hän oli riisunut mieheltä pitkän miekan ja muut varukset, ennen kuin
liikautti ruumista, ja nyt hän kyyrötti kuolleen vieressä molemmat
miekat ulottuvillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta.

Taaskin kuten silloin, kun hän _Halfmoonin_ haaksirikon jälkeen
rimpuili aallokossa, muistuivat hänen mieleensä Therieren sanat:

»Mutta, _pardieu_, minä sorrun taistellen!»

Niin, siten hänkin!

Viereisestä huoneesta kuului useiden henkilöiden liikettä. Hän
erotti selvästi naisten ja lasten äänet. Useimmat sanat olivat
japaninkielisiä, mutta toiset olivat jotakin hänelle outoa kieltä.

Pian alkoi hänenkin huoneensa käydä valoisammaksi. Katsahtaessaan
olkansa ylitse hän näki sarastuksen ensimmäisten heikkojen säteiden
tunkeutuvan sisään huoneen toisessa päässä lähellä laipiota olevasta
pienestä aukosta.

Hän meni nopeasti sinne. Nousemalla varpailleen ja kohottamalla hieman
itseään tartuttuaan kiinni ikkunan aluslaudasta hän saattoi katsoa ulos.

Tuolla oli metsä, vähemmän kuin sadan metrin päässä; mutta koettaessaan
työntyä ulos aukosta hän surukseen huomasi sen niin ahtaaksi, ettei hän
mahtunut siitä lävitse.

Ja sitten koputettiin ovelle, ja joku nainen kutsui herraansa ja
isäntäänsä aamiaiselle.

Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa
molemmin käsin koholla päänsä päällä.

Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi
äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.

Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain
vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi
päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei
ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.

Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän
toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.

»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei
häntä häiritä.»

Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui,
jupisten jotakin itsekseen.

Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan
armonaikaa ennen kuolemaansa.

Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa
päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei
saanut syntyä melua.

Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta
kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.

»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä
häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»

Mutta mies ei taipunutkaan lähtemään niin helposti kuin nainen äsken.
Hän jäi paikalleen.

»Daimio määräsi, että tänään järjestetään suuri metsästys ja
pyydystetään Yokan rannoille saapuneiden sei-yo-jinien pääkallot»,
jatkoi mies itsepintaisesti. »Hän vihastuu todenteolla, jollemme
saavu hänen luokseen siksi hyvissä ajoin, että se ehditään suorittaa
tänään. Anna minun puhutella häntä, nainen! En usko Oda Yorimoton enää
nukkuvan. Miksi uskoisin sei-yo-jiniä? Olet kukaties noitunut daimion.»
Samassa hän työnsi ovea.

Ruumis antoi hieman perään, ja mies koetti tirkistää raosta. Barbara
piti miekkaa selkänsä takana ja nojasi olkapäällään oveen painaakseen
sen kiinni.

»Menkää tiehenne!» hän kivahti »Oda Yorimoto tappaa minut, jos
herätätte hänet, ja jos tulette sisään, olette tekin kuoleman oma.»

Mies peräytyi ovelta ja Barbara kuuli hänen hiljaa keskustelevan talon
naisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkamatta sanaakaan
varoitukseksi heittäytyi koko painollaan ovea vasten.

Ruumis liukui siksi paljon takaisin, että mies mahtui tulemaan
huoneeseen; mutta kun hän suinpäin tupsahti sisään, putosi Yokan
valtiaan terävä pitkä miekka suoraan hänen ruskeaan niskaansa.

Päästämättä ääntäkään hän tupertui kuolleena lattialle.

Seinän takana olevat naiset olivat vilahdukselta nähneet, mitä pikku
kammiossa oli tapahtunut, ennen kuin Barbara oli ennättänyt paiskata
oven jälleen kiinni. Raivosta ja kauhusta kirkuen he syöksyivät kylän
pääkadulle ja kiljuivat minkä jaksoivat, että sei-yo-jinien nainen oli
tappanut Oda Yorimoton ja Hawa Nishon.

Heti alkoi kylässä kuhista samuraita, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki
riensivät Oda Yorimoton majalle, tulvien ulompaan huoneeseen, jossa he
huutaa sokelsivat kilvan joitakuita minuutteja, soturien koettaessa
saada yhtenäistä kertomusta daimion voivottelevilta naisilta.

Barbara Harding painautui tiukasti ovea vasten kuuntelemaan. Hän tiesi,
että ratkaiseva hetki oli tullut, että hänellä parhaassakin tapauksessa
oli elonaikaa jäljellä vain muutamia minuutteja.

Hänen raottuneilta huuliltaan kohosi hiljainen rukous. Hän suuntasi Oda
Yorimoton lyhyen miekan terävän kärjen rintaansa ja odotti — odotti
miesten tuloa viereisestä huoneesta — siepaten ikuisuudelta vielä
joitakuita lyhyitä sekunteja, ennen kuin upottaisi aseen sydämeensä.

       *       *       *       *       *

Theriere riensi viidakossa eteenpäin juoksujalkaa useita minuutteja,
ennen kuin sai sakilaisen näkyviinsä.

»Oletko vielä jäljillä?» hän huusi edellään kiiruhtavalle miehelle.

»Varmasti», vastasi Byrne. »Se on peräti helppoa. Heitä on täytynyt
olla ainakin kymmenkunta. Ei edes tällainenkaan poropeukalo kuin minä
voi harhautua jäljiltä.»

»Meidän on oltava valppaita, Byrne», varoitti Theriere. »Olen ollut
ennenkin tekemisissä näiden ryökäleiden kanssa ja vakuutan sinulle,
ettei niiden läheisyyttä aavistakaan, ennen kuin saa keihään selkäänsä,
jollei ole hyvin varovainen. Meidän on tietystikin riennettävä minkä
voimme, mutta meistä ei ole vähääkään apua neiti Hardingille, jos
umpimähkään syöksymme väijytykseen ja menetämme päämme.»

Byrne tajusi, kuinka viisas hänen kumppaninsa neuvo oli, ja koetti
noudattaa sitä: mutta häntä tuntui hallitsevan joku kummallinen voima,
joka ajoi häntä hurjasti, silmittömästi eteenpäin — hänellä oli
selittämätön, tuskainen kiire, niin että jopa kotkanlentokin olisi
hänestä ollut liian hidas.

Kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi hän pani henkensä vaaraan
pelastaakseen tytön, jota hän niin katkerasti vihasi, tai kostaakseen
hänen puolestaan. Hän koetti uskotella itselleen tekevänsä sen
lunnaiden vuoksi — niin, siinäpä se, lunnaiden tähden. Jos hän löytäisi
tytön elävänä ja pelastaisi hänet, niin hän voisi vaatia itselleen
leijonanosan saaliista.

Myöskin Theriereä kummastutti, että Byrne, jonka hän koko _Halfmoonin_
miehistöstä olisi kaikkein viimeiseksi uskonut panevan vaaraan
mitään neiti Hardingin tähden, oli ensimmäisenä ajamassa takaa hänen
ryöstäjiään.

»Kuinkahan kaukana jäljessä Sanders ja Wilson lienevät?» huomautti
ranskalainen Byrnelle heidän seurattuaan jälkiä lähes tunnin ajan.
»Eikö meidän pitäisi odottaa heitä? Neljä kykenee suorittamaan paljon
enemmän kuin kaksi.»

»Ei silloin, kun Billy Byrne on toinen kahdesta», tokaisi sakilainen ja
jatkoi itsepäisesti matkaansa.

Puolen tunnin kuluttua he joutuivat äkkiä alkuasukkaiden kylän näkyviin.

Billy Byrne vaati, että hyökättäisiin suoraapäätä sen keskelle ja
»tehtäisiin puhdasta jälkeä», kuten hän lausui; mutta Theriere vastusti
jyrkästi hänen ehdotustaan, ja lopuksi Byrnekin käsitti, että toinen
oli oikeassa.

»Jäljet vievät suoraan sinne», sanoi Theriere, »joten heidän on
täytynyt raahata neiti Harding juuri sinne. Mutta ensin on meidän
koetettava ratkaista, missä majassa hän nyt on, ennen kuin yritämme
pelastaa hänet. _Sacré nom d'un pipe!_ Mitä arvelet tuosta?»

»Mistä tuosta?» kysyi sakilainen. »Mikä teidän sisuksianne nyt
kaivelee?»

»Näetkö noita kolmea miestä tuolla kylässä?» huomautti ranskalainen.
»He eivät ole alkuasukkaita eivätkä pääkallometsästäjiä sen enempää
kuin minäkään. He ovat japanilaisia! Olemme jollakin tavoin erehtyneet
seuratessamme jälkiä, sillä on tuiki varmaa, että japanilaiset eivät
ole pääkallometsästäjiä.»

»Vainuamisessa ei ole mitään vinossa, päällikkö», väitti Byrne, »ja
olkootpa japanilaiset nuppienkokoilijoita tai älkööt, joka tapauksessa
ne veijarit, jotka tyttöheilakan nappasivat, ovat painuneet tänne.
Jolleivät he nyt ole siellä, niin he ovat menneet kylän läpi ja
poistuneet toiselta puolen — ymmärrättekö?»

»St, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Kyyristy piiloon tämän pensaan taakse!
Joku tulee tuota toista oikealla puolellamme olevaa polkua pitkin.»
Puhuessaan hän veti sakilaisen kyyhöttämään viereensä.

He odottivat hetkisen henkeään pidättäen; sitten tuli läheisen lehvistön
välitse näkyviin hoikka, melkein alaston poika, joka asteli kylää
kohti. Päälaellaan hän kantoi kimppua polttopuita.

Kun hän oli saapunut väijyjien kohdalle, karkasi Theriere äkkiä hänen
kimppuunsa, painaen kätensä hänen suulleen estääkseen hänet huutamasta.
Japaninkielellä hän käski pojan pysyä hiljaa.

»Emme tee sinulle mitään pahaa, jos olet ääneti», hän vakuutti, »ja
vastaat kysymyksiimme totuudenmukaisesti. Mikä kylä tuo on?»

»Se on Yokan valtiaan Oda Yorimoton pääkaupunki», vastasi nuorukainen.
»Minä olen Oda Yorimoton poika, Oda Iseka.»

»Ja kylän keskellä sijaitseva avara maja on Oda Yorimoton palatsi?»
arvasi Theriere.

»Niin on.»

Ranskalainen tunsi itäaasialaisten tapoja koko hyvin ja päätteli, että
jos tyttö olisi vielä elossa ja tuolla kylässä, hän olisi mahtavimman
päällikön majassa; mutta hän tahtoi, jos mahdollista, saada siitä
varmuuden. Hän tiesi, että suora kysymys tytön olinpaikasta saisi
vastaukseksi joko ovelan itämaalaisen välttelyn tai yhtä ovelan
itämaalaisen valheen.

»Aikooko Oda Yorimoto surmata sen valkoisen naisen, joka viime yönä
tuotiin hänen asuntoonsa?» tiedusteli Theriere.

»Kuinka voisi poika tuntea isänsä aikomuksia?» vastasi nuorukainen.

»Onko hän vielä elossa?» jatkoi Theriere.

»Mistä minä sen tietäisin, joka nukuin, kun hänet tuotiin, ja vasta
tänä aamuna sain naisväen supatuksista tietää, että Oda Yorimoto oli
edellisenä yönä tuonut kotiinsa uuden naisen?»

»Etkö nähnyt häntä omilla silmilläsi?» kysyi Theriere.

»Katseeni ei kykene lävistämään pienen perähuoneen ovea, jonka takana
he olivat vielä silloin, kun minä puoli tuntia sitten läksin keräämään
polttopuita», oli pojan vastaus.

»Mitä vinosilmä sanoo?» tiedusti Billy Byrne, joka ei ymmärtänyt
sanaakaan keskustelusta ja kävi sen vuoksi maltittomaksi.

»Hänen puheittensa olennainen sisältö on se», vastasi Theriere
myhäillen, »että neiti Harding on vielä hengissä ja tuon kylän keskellä
sijaitsevan isoimman majan perähuoneessa. Mutta» — hänen kasvonsa
synkkenivät — »heimon päällikkö Oda Yorimoto on hänen luonaan.»

Sakilainen hypähti kiroten pystyyn ja olisi kiitänyt nuolena kylään,
jollei Theriere olisi laskenut kättään hänen olalleen ja pidättänyt
häntä.

»Enää on meidän liian myöhäistä hätäillä», selitti hän murheellisesti.
»Jos olemme varovaisia, saamme kenties pelastetuksi hänet ja
kostetuksi hänen kärsimänsä vääryyden. Toimikaamme kylmäverisesti
ja suunnitelmallisesti voidaksemme työskennellä yhdessä uhraamatta
henkeämme turhaan. On hyvin mahdollista, ettei kumpainenkaan meistä
palaa elävänä kylästä, mutta se mahdollisuus meidän on supistettava
niin pieneksi kuin voimme, jos mielimme hyödyttää neiti Hardingia.»

»No, antakaa kuulla suunnitelmanne!» kehotti sakilainen, sillä hän
käsitti Therieren olevan oikeassa.

»Viidakon ja kylän väli on lyhyin tuolla vastaisella puolella. —
päällikön majan takana», huomautti Theriere. »Meidän on raakalaisten
huomaamatta kaarrettava sinne; sitten voimme siellä näkemämme mukaan
miettiä, miten menettelemme.»

»Entä tämä?» Byrne osoitti peukalollaan Oda Isekaa.

»Otamme hänet mukaamme — meidän ei olisi turvallista nyt päästää häntä
irti.»

»Miksi ei nitistää häntä?» ehdotti Byrne.

»Ei, jollei se käy välttämättömäksi», vastasi Theriere. »Hän on vasta
poika. Epäilemättä saamme perinpohjin tyydyttää tappamishaluamme
surmaamalla miehiä, ennen kuin täältä selviydymme.»

»Minä en ole koskaan pitänyt mitään lukua kiinalaisista», jupisi
sakilainen ikäänkuin lieventääkseen ehdotustaan nuorukaisen
murhaamisesta. Jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi pistoksen
omassatunnossaan ajattelemattoman huomautuksensa johdosta. Mikä kumma
häneen oli mennyt? Piakkoin hän vetäisi jalkaansa valkeat housut ja
pelaisi tennistä, jos hän kävisi vielä jonkun verran vennommaksi ja
akkamaisemmaksi.

Kolmikko lähti siis astelemaan viidakkopolkua, joka kiersi kylän
pohjoispuolelle. Theriere meni edellä, pitäen poikaa käsivarresta.
Byrne seurasi heidän kintereillään.

He saapuivat määräpaikkaansa Oda Yorimoton »palatsin» kohdalle
kenenkään häiritsemättä ja huomaamatta. Siellä he tirkistelivät tiheän
lehvistön takaa.

»Talon takaseinässä on pieni ikkuna», virkkoi Byrne. »Tyttö on teljetty
varmaankin juuri sinne.»

»Niin», myönsi Theriere, »se on kai pojan mainitsema perä! Ensin meidän
on köytettävä tämä nuori pakana ja pantava kapula hänen suuhunsa;
sitten voimme käydä käsiksi työhön pelkäämättä hänen hälyttävän.»

Ja ranskalainen irroitti pitkän ruohonuoran vankinsa vyötäisiltä. Sillä
sidottiin poika lujasti, palanen hänen lanneverhoaan tungettiin hänen
suuhunsa kapulaksi ja kiinnitettiin samasta vaatekappaleesta revityllä
suikaleella, jonka päät solmittiin vastakkain niskapuolelle.

»Kenties se on epämukava», tuumi Theriere, »mutta ei varsin tuskallinen
eikä vaarallinen. Ja nyt asiaan!»

»Minä koetan päästä tuonne ikkunalle», ilmoitti sakilainen, »ja te
vaanitte täällä korkeassa ruohikossa paukkuinenne valmiina nyppimään
pois ne lurjukset, jotka puikkivat taakseni keljuilemaan. Jos sitten
tarvitsen teitä, voitte te juosta avukseni ja ampua tykistöllä koko
hoitoa. Tai jos minä saan hempukan pois tuosta hökkelistä ja vinosilmät
panevat minut liian tiukalle, on teidän täältä käsin mukava napautella
niitä.»

»Sillä tavoin joutuisi koko vaara _sinun_ osallesi, Byrne», vastusti
Theriere, »eikä se ole kohtuullista.»

»Toinen meistä saa jokseenkin varmasti reikiä nahkaansa», selitti
sakilainen, puolustaen suunnitelmaansa, »ja jos menee henki, niin on
koko joukon parempi, että niin käy minulle kuin jos te kaatuisitte.
Tyttö ei kovinkaan ilostuisi jäädessään kahden minun kanssani — hän ei
siedä minua. Mutta te olette samaa maata kuin hänkin, ja siis on teidän
pysyttävä täällä, jossa voitte auttaa häntä, sitten kun minä olen
saanut hänet ulos. Minä en missään tapauksessa halua olla tekemisissä
hänen kanssaan. Hän jurnuttaa minua», lisäsi Billy, ikäänkuin
mietteissään, »enkä minä välitä niistä lunnaistakaan — te saatte pitää
nekin.»

»Maltas, Byrne!» kuiskasi Theriere kiihkeästi. »Minulla on sinulle
puhuttavaa. En tiedä, voitko uskoa minua: mutta näissä oloissa, kun
meistä toinen tai kenties kumpainenkin varmasti kuolee, ennen kuin
päivä ehtii paljoakaan pitemmälle kulua, ei kannata valehdella.

— En _minäkään_ halua niitä kirottuja lunnaita. Tahdon vain voimieni
mukaan korjata sitä neiti Hardingille tehtyä pahaa, jossa olen ollut
avullisena. Minä — minä — Byrne, _mon ami_, minä rakastan häntä. Sitä
en ikinä ilmaise hänelle, sillä en ole sellainen mies, jollaisen
puhdas ja viaton tyttö haluaisi puolisokseen; mutta olisin toivonut
saavani tilaisuuden kertoa hänelle, millä tavoin olin sekaantunut tähän
likaiseen juoneen, ja rukoilla häneltä anteeksi. Ensin tahdoin todistaa
katuvani auttamalla hänet vahingoittumattomana sivistyneeseen satamaan
ja jättämällä hänet ystäviensä huomaan ilman sentinkään lunnaita.

— Sitä en nyt voine tehdä; mutta jos kuolen sitä yrittäessäni ja sinä
jäät henkiin, pyydän sinua kertomaan hänelle, mitä nyt olen sinulle
sanonut. Puhu hänelle mahdollisimman paljon pahaa minusta — sinä et
osaa maalata minua lähimainkaan niin mustaksi kuin olen ollut — mutta
anna hänen tietää, että häntä kohtaan tuntemani rakkaus puhdisti minut
viime hetkellä.

— Byrne, hän on paras tyttö, jonka sinä tai minä olemme koskaan
tavanneet; me emme ole kelvollisia hengittämään samaa ilmaa kuin hän.
Nyt sinä ymmärrät minkätähden haluaisin mennä edellä.»

»Aavistin teidän olevan pihkaantunut häneen», vastasi sakilainen, »ja
juuri siitä syystä teidän _ei_ pidä mennä edellä. Mutta mitäpä sen
märehtiminen hyödyttää? Heitetään rahalla arpea ja katsotaan, kumpi
lähtee, kumpi jää! Onko teillä kolikkoa?»

Theriere kopeloi housuntaskuaan ja sai hyppysiinsä hopeisen
kymmensenttisen.

»Numero, sinä menet; vaakuna, minä menen», sanoi hän, viskasi rahan
kieppumaan ilmaan ja sieppasi sen sitten kämmenelleen.

»Numero!» huudahti sakilainen virnistäen. »Mutta mikäs rähäkkä tuolla
on?»

Molemmat miehet kääntyivät tähystämään kylään päin, jonka raitille oli
äkkiä ilmestynyt hälisevä lauma puoliverisiä japanilaisia, kiiruhtaen
Oda Yorimoton majalle.

»Jotakin tekeillä, vai mitä?» virkkoi sakilainen. »No niin, nyt minä
lähden — näkemiin!»

Ja hän tunkeutui ulos suojaisesta viidakosta ja alkoi kiitää aukeaman
poikki Oda Yorimoton majan taakse.



KOLMASTOISTA LUKU

Sakilainen suojelijana


Barbara Harding kuuli vankilansa viereiseen huoneeseen saapuneiden
samuraiden lähestyvän ovea, joka erotti heidät hänestä. Hän painoi
daimion miekan kärkeä sydämensä kohdalle.

Ovelle koputettiin kovasti, ja samassa tyttö hätkähti kuullessaan melua
takaapäin — pieneltä ikkunalta huoneen toisessa päässä.

Kun hän kääntyi torjumaan tätä uutta vaaraa, pääsi hänellä hämmästyksen
huudahdus, sillä pahasti jyrsittyjen ikkunapuitteiden muodostamassa
neliössä näkyivät sakilaisen pää ja hartiat.

Tyttö ei oikein tiennyt, herättikö se näky hänessä uutta toivoa
vai syöksikö se hänet äärimmäiseen toivottomuuteen. Hän ei voinut
unohtaa, kuinka tämä raakalainen oli sankarillisesti pelastanut hänet,
kun _Halfmoon_ oli edellisenä päivänä mennyt pirstoiksi, eikä hän
myöskään saanut karkotetuksi mielestään, kuinka mies oli uhannut häntä
väkivallalla ja kohdellut eläimellisesti Mallorya ja Theriereä.

Ja hänen mieleensä nousi kysymys, olisiko hänen sen parempi olla
sakilaisen vallassa kuin villien samuraiden kynsissä.

Billy Byrne oli kuullut koputuksen ovelta, jonka vieressä tyttö oli
polvillaan. Hän oli nähnyt Barbaran jalkojen juuressa viruvat ruumiit
ja pannut merkille tytön rintaansa kohti suuntaaman miekan selvää
kieltä puhuvan asennon. Hän oli yhdellä silmäyksellä lukenut suuren
osan tarinasta.

»Rohkeutta, lapsi!» hän kuiskasi. »Olen luonanne tällä minuutilla, ja
myöskin Theriere on tuolla ulkona auttaakseen teitä, jollen minä yksin
kykene.»

Tyttö kääntyi oveen päin.

»Odottakaa», hän huusi toisella puolen oleville samuraille, »kunnes
siirrän kuolleet miehet syrjään. Sitten saatte tulla. Heidän ruumiinsa
pitävät nyt ovea kiinni.»

Sotureita oli hillinnyt yksinomaan se pelko, ettei Oda Yorimoto
kenties sittenkään ollut kuollut ja että jotkut heistä saisivat kärsiä
hätiköimisestään, jos he tunkeutuisivat huoneeseen hänen luvattaan.
Luonnollisestikaan ei kukaan heistä halunnut menettää päätään
turhanpäiten; mutta samassa kun tyttö oli puhunut kuolleista miehistä,
he tiesivät, että myöskin Oda Yorimoto oli surmattu.

Kuten yhteisestä sopimuksesta he paiskautuivat pientä ovea vasten.

Tyttö heittäytyi koko painollaan sitä vasten omalta puoleltaan, ja
vainajat auttoivat kumpikin omalla painollaan naista, joka heidät
oli tappanut. Hänen takanaan Billy Byrne hakkasi ja repi saviseinää,
ponnistellen hurjasti laajentaakseen ikkuna-aukkoa siksi paljon, että
saisi tungetuksi kookkaan ruhonsa siitä pikku huoneeseen.

Ensiksi pääsi sakilainen tytön vierelle, sieppasi lattialta Oda
Yorimoton pitkän miekan ja painautui raskaasti ovea vasten, samalla
komentaen tyttöä rientämään ikkunalle ja pakenemaan metsään niin
nopeasti kuin jalat kantaisivat.

»Theriere on siellä odottamassa», hän ilmoitti. »Hän näkee teidät heti,
kun pääsette ikkunalle, ja sitten olette turvassa.»

»Entä te?» huudahti tyttö. »Mitenkäs teille käy?»

»Älkää minusta huoliko!» kielsi Billy Byrne. »Tehkää vain kuten sanoin,
ymmärrättekö? Ja nyt livistäkää!» Siekailematta hän tuuppasi tyttöä
ikkunaan päin.

Mutta juuri silloin saivat toiselta puolen samuraiden, toiselta
puolen Kellyn joukkueeseen kuuluneen sakilaisen Billy Byrnen yhteiset
ponnistukset kehnon oven romahtamaan bamburuokoisilta saranoiltaan, ja
se kaatui lattialle.

Ensimmäisen kammioon tuoksahtaneen samurain halkaisi Byrnen voimakkaan
käden heilauttama Yokan valtiaan terävä miekka päälaesta rintalastaan
asti. Toinen kellistyi saatuaan Billyn vasemman käden nyrkin leukaansa,
ja sitten tunkeutuivat kaikki kilvan ahtaan oven täydeltä Grand Avenuen
raisun tappelupukarin kimppuun.

Vilkaistuaan takanaan alkaneeseen verileikkiin juoksi Barbara Harding
ikkunalle. Vähän matkan päässä oli metsä, ja sen reunassa kyyrötti
varmasti mies pitkässä ruohikossa.

»Herra Theriere!» hän huusi. »Tänne! Pian! Byrne on hengenvaarassa!»
Sitten hän kääntyi takaisin ovelle ja juoksi heiluttaen lyhyttä
miekkaa, jota hän ei ollut hellittänyt kädestään, sakilaisen vierelle,
joka aikoi uhrata henkensä pelastaakseen hänet.

Billy loi kauhistuneen katseen rinnallaan taistelevaan olentoon.

»Taivaan tähden, puikkikaa pois!» hän kiljui. »Käpälät allenne!
Tiehenne täältä!»

Mutta tyttö vain hymyili hänelle uljaasti ja pysyi paikallaan.
Sakilainen koetti työntää häntä taakseen toisella kädellään, otellen
toisella, mutta Barbara vetäytyi syrjään ja astui uudelleen esiin
hieman kauempana.

Samurait hätyyttivät heitä tuimasti. Kolme miestä kerrallaan tavoitteli
sakilaista pitkine miekkoineen. Hänestä vuoti verta useista haavoista,
mutta hänen jalkojensa juuressa virui kaksi kaatunutta soturia
kolmannen ryömiessä pois kuolettava haava vatsassaan.

Barbara Harding hosui ja pisteli tarmonsa takaa niitä, jotka koettivat
pujahtaa Byrnen sivuitse päästäkseen häneen käsiksi takaapäin.
Kamppailua ei voinut kestää kauan, ylivoima oli liian rusentava. Tyttö
näki ulomman huoneen olevan ahdettuna täyteen soturien aaltoilevia
päitä, kaikkien pyrkiessä tunkeutumaan esille ulottuakseen kookkaaseen
valkoiseen mieheen, joka taisteli daimion ahtaassa, hämyisessä,
kurjassa komerossa, kuten muinaisajan puolijumala.

Barbara vilkaisi sivustapäin mieheen.

Hän oli ihmeellinen! Taistelun kuumuus oli kokonaan muuttanut hänet.
Enää hän ei ollut jörö, äreä, raaka miehenkollo, jollaisena tyttö oli
ensiksi hänet nähnyt _Halfmoonilla_. Rotevana, voimakaslihaksisena,
valppaana hän sensijaan kohosi kääpiömäisten vastustajiensa
yläpuolelle, harmaiden silmien loistaessa ja hymyn välkkyessä hänen
lujapiirteisillä huulillaan.

Neito näki, kuinka pitkä miekka, jota hänen tottumaton kätensä käytteli
kömpelösti, iski syrjään taitavien ahdistajain aseet vain viuhuvien
sivalluksiensa rajuuden nojalla. Hän näki sen osuvan miehen olkapäähän,
katkovan luut ja lihakset ikäänkuin ne olisivat olleet juustoa ja
pysähtyvän vasta halkaistuaan uhrin ruumiista kaksi kolmatta osaa,
viillettyään sen melkein kahdeksi kappaleeksi.

Hän näki erään samurain syöksähtävän hänen puolustajansa miekan alitse
iskeäkseen häntä tikarilla, ja rientäessään torjumaan miehen aikeita
hän näki Byrnen valtavan vasemman nyrkin paiskautuvan soturin kasvoihin
niin raskaasti, että se isku olisi kyennyt kaatamaan härän.

Sitten karkasi toinen käsikähmään, ja samalla hetkellä upotti Byrne
miekkansa erään enemmän malaijilta kuin japanilaiselta näyttävän,
tummakasvoisen pahuksen ruumiiseen. Ja kun piston saanut mies tupertui
maahan, nykäisi hänen ruumiinsa miekan sakilaisen kädestä.

Sillä hetkellä Byrnen kimppuun karannut samurai tapasi vihollisensa
aseettomana ja tähtäsi riemusta ulvoen pitkän, ohuen tikarinsa suoraan
Billyn leveään rintaan.

Mutta Billy Byrneä ei ollut niin helppo lähettää tuonelaan. Vasemmalla
kyynärvarrellaan hän löi uhkaavaa asetta pitelevää kättä ylöspäin,
tarttui miehen olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri, kiskaisi hänet
vyötäisistä korkealle päänsä päälle ja paiskasi hänet vasten kapeasta
oviaukosta tunkeutuvien miekkamiesten kasvoja.

Melkein samalla hetkellä sujahti keihäs Billyn eteen ahtautuneihin
riveihin jääneestä pienestä aukosta ja ähkäisten pelästyksestä vaipui
jättiläinen kasvoilleen. Samassa pamahti laukaus Barbara Hardingin
takana, ja Theriere riensi hänen ohitseen suojaamaan kaatunutta
sakilaista.

Laukauksen kajahtaessa kellahti yksi samurai kuolleena lattialle.
Ampuma-aseisiin tottumattomina muut peräytyivät säikähdyksissään.

Taaskin Theriere laukaisi suoraan tungoksen täyttämään huoneeseen, ja
tällä kertaa kaatui kaksi miestä saman kuulan lävistäminä.

Soturit vetäytyivät vielä kauemmaksi, ja hurjasti kiljuen Theriere
käytti hyväkseen saavuttamaansa etua, hyökäten uhkaavasti heitä kohti.
Silmänräpäyksen ajan he pysyivät paikallaan, alkoivat sitten horjua ja
pakenivat majasta.

Kun Theriere palasi Barbara Hardingin luokse, oli tämä polvillaan
sakilaisen vieressä.

»Onko hän kuollut?» kysyi ranskalainen.

»Ei. Jaksammeko yhdessä nostaa hänet ulos tuosta ikkunasta?»

»Se on ainoa keino», vastasi Theriere, »ja meidän täytyy sitä koettaa.»

He tarttuivat Byrnen rotevaan ruumiiseen ja raahasivat sen huoneen
perälle; mutta vaikka he kuinka ponnistivat, he eivät kyenneet
nostamaan isoa, velttoa lihas- ja luukasaa työntääkseen sen ulos
pienestä aukosta.

»Mitä meidän on tehtävä?» tuskaili Theriere.

»Meidän on jäätävä tänne hänen luokseen», vastasi Barbara Harding.
»Minä en voi jättää oman onnensa nojaan miestä, joka taisteli niin
uljaasti puolestani, niin kauan kuin suinkin jaksoi.»

Theriere voihkaisi.

»En myöskään minä», hän sanoi; »mutta te — hän uhrasi henkensä
pelastaakseen teidät. Tekisittekö hänen uhrauksensa tyhjäksi?»

»En voi mennä yksin», vastasi tyttö koruttomasti, »ja tiedän, että te
ette jätä häntä. Muuta mahdollisuutta ei ole — meidän täytyy pysyä
täällä.»

Tässä ratkaisevassa kohdassa aukaisi sakilainen silmänsä.

»Kuka minua kolhaisi?» hän mutisi. »Näyttäkää vain minulle se öykkäri!»

Theriere ei voinut olla hymyilemättä. Barbara Harding polvistui
uudelleen Byrnen viereen.

»Ei kukaan teitä kolhaissut, herra Byrne», hän selitti. »Teihin osui
keihäs, ja olette pahasti haavoittunut.»

Billy Byrne avasi silmiänsä vähän enemmän levälleen ja käänsi niitä,
kunnes hänen katseensa kiintyi häntä niin lähellä olevan tytön
kauniisiin kasvoihin.

»_Herra Byrne_!» hän ärähti harmistuneena. »Jättäkää sikseen sellaiset
sanat! Miksi te minua luulette, yhdeksi noista paperikauluksisista
keikareistako?»

Sitten hän nousi istumaan. Hänen rinnassaan olevasta haavasta tulviva
veri tunkeutui paidan läpi ja virtasi hitaasti maapermannolle. Hänen
päässään oli kaksi lihashaavaa — toinen oikean silmän yläpuolella, kun
taas toinen ulottui koko vasemman posken poikki silmän alta korvan
lehteen saakka. Ne hän oli saanut aikaisemmin samassa kahakassa.
Kiireestä kantapäähän mies oli kokonaan veren peitossa.

Hurmeisen naamarinsa lävitse hän katseli huoneen toiseen päähän
kasautunutta ruumisröykkiötä, ja leveä hymy sai hänen suunsa ympärille
hyytyneen verikuoren säröilemään.

»Mepä peittosimme noita vinosilmiä oikein kelpo tavalla, lapsi»,
huomautti hän neiti Hardingille ja nousi pystyyn näennäisesti yhtä
vahvana kuin ennenkin, ravistellen itseään kuin iso härkä. »Mutta onni
oli, että te jouduitte leikkiin ihan parhaiksi, perämies», hän lisäsi,
kääntyen Therieren puoleen. »Juuri silloin he olivat vähällä kaataa
minut kaikeksi ajaksi.»

Barbara Harding katseli miestä silmät levällään hämmästyksestä. Hetki
sitten hän oli odottanut Billyn tuossa tuokiossa vetävän viimeisen
henkäyksensä — nyt sakilainen seisoi hänen edessään puhellen niin
huolettomasti kuin ei olisi saanut ainoatakaan naarmua.

Billy ei näyttänyt tietävän mitään haavoistaan! Ainakaan hän ei
välittänyt niistä hitustakaan.

»Sinä haavoituit hyvin pahasti, veikkonen», virkkoi Theriere. »Tunnetko
kykeneväsi yrittämään viidakkoon? Japanilaiset palaavat heti kohta.»

»Varmasti!» huudahti Byrne. »Eteenpäin!» Ja hän juoksi ikkunalle.
»Nostakaa lapsi minulle! Sukkelaan! Ne tulevat takaapäin.»

Theriere nosti Barbara Hardingin sakilaiselle, joka laski hänet aukon
toiselle puolelle. Sitten Billy ojensi kätensä ranskalaiselle, ja pian
seisoivat kaikki kolme majan ulkopuolella.

Kymmenkunta samuraita riensi heitä kohti »palatsin» nurkitse. Viidakko
oli noin sadan metrin päässä aukeaman takana.

Nyt ei saanut vitkastella.

»Mene neiti Hardingin kanssa edellä!» komensi Theriere. »Minä suojelen
peräytymistämme revolverillani ja seuraan kintereillänne.»

Sakilainen otti tytön syliinsä, heittäen hänet olalleen. Miehen
kasvoista vuotava veri tahrasi Barbaran kädet ja vaatteet.

»Pitäkää lujasti kiinni, lapsi!» huusi Billy ja lähti ripeätä vauhtia
metsää kohti.

Theriere pysytteli likellä heitä, säästäen panoksiaan, kunnes ne
tehoisivat hyvin. Hurjasti ulvoen karkasivat samurait pakenevan
saaliinsa jäljessä. Heillä oli kaikilla pääkallometsästäjien pitkät,
terävät keihäät. Heidän miekkansa heiluivat kaulimissaan, ja heidän
muinaisaikaiset varustuksensa kalisivat.

Kiitäessään tämän syrjäisen saaren aukeamalla viidakkoa kohti, joka oli
yhtä koskematon kuin silloin, kun »tuli ehtoo ja tuli aamu ja niin tuli
kolmas päivä», muodostivat pakenijat ja takaa-ajajat toistensa räikeitä
vastakohtia täynnänsä olevan taulun: korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan
kuuluva amerikkalainen neito, jota kantoi yksi yhteiskunnan pahimmista
hylkiöistä, suurkaupungin syrjäkujien rikollinen sakilainen; heitä
suojaamassa revolveri kädessä ranskalainen kreivi ja onnenetsijä, ja
heidän jäljessään riehuva ja kirkuva lauma sekarotuisia pahuksia,
puettuina kuudennentoista sataluvun japanilaiseen asuun ja hurjasti
heiluttaen saaren alkuasukkaiden, villien pääkallonmetsästäjien
pelottavia keihäitä, joiden alkuperäisten käyttäjien raju veri
virtasi heidän suonissaan sekaantuneena _Taka-mi-musu-bi-no-kainin_
jälkeläisten vereen.

Kolmikko oli ennättänyt kolme neljäsosaa matkasta, ennenkuin samurait
pääsivät varman keihäänheittomatkan päähän. Huolissaan tytön
turvallisuudesta jättäytyi Theriere muutamia askelia jäljelle, toivoen
voivansa pidättää ruskeita sotureita kaukana hänestä.

Etummainen ahdistaja kohotti keihäänsä korkealle, ojentaen oikean
kätensä suoraksi taakseen heittoa varten. Therieren revolveri pamahti,
ja mies suistui eteenpäin, kieriskeli jonkun aikaa maassa ja jäi sitten
hiljaa virumaan.

Samurait kiljuivat raivosta ja linkosivat puolikymmentä keihästä
pitkissä kaarissa Theriereä kohti. Yksi niistä lävisti hänen reitensä,
ja hän sortui maahan.

Ranskalaisen kaatuessa oli Byrne metsän reunassa. Tyttö näki onnettoman
sattuman.

»Seis!» hän huusi. »Herra Theriere haavoittui!»

Sakilainen seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. Ranskalainen oli
noussut kyynärpäänsä varaan ja ampui hyökkääviä vihollisia. Billy laski
tytön maahan seisomaan.

»Odottakaa tässä!» hän käski ja syöksyi takaisin Therieren luokse.

Ennen kuin hän ehti perille, oli toinen keihäs osunut keskelle
Therieren rintaa, kellistäen hänet tajuttomana tantereeseen. Samurait
kiiruhtivat vinhasti perämiehen kimppuun — oli kysymys siitä, kumpi
ennättäisi ensiksi.

Saadessaan jälkimmäisen haavansa oli Theriere parhaillaan panostanut
revolveriaan. Se oli nyt maassa hänen vieressään uudet patruunat
paikoillaan. Sakilainen saapui hänen luokseen ennen villejä, sieppasi
aseen ja ampui kylmäverisesti ja nopeasti, tähdäten lähestyviä
raakalaisia.

Tämä murhaava kuulasade kaatoi heistä neljä; mutta sakilainen kiroili
mielessään sitä, että oli ampunut kaksi laukausta harhaan.

Byrnen vastarinta sai ruskeaihoiset, joita enää oli jäljellä ainoastaan
kaksi, tyrmistymään. He olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen, sillä
he peräytyivät juoksujalkaa. Sakilainen kestitsi heitä vietä parilla
laukauksella, nosti sitten tiedottoman ranskalaisen selkäänsä ja riensi
takaisin viidakkoon.

Metsän suojassa he laskivat ranskalaisen pitkälleen maahan. Tyttö
arveli, että rinnassa oleva kauhea haava tuottaisi kuoleman hyvin pian.

Byrneä ei Therieren tilan vakavuus näyttänyt vähääkään liikuttavan; hän
irroitti miehen patruunavyön ja kiinnitti sen uumenilleen, vaihtaen
samalla revolveriin kuusi uutta patruunaa.

Äkkiä hänen katseensa osui Oda Isekaan, joka virui sidottuna ja
kapaloituna heidän takanaan pensaikossa, mihin hän ja Theriere olivat
hänet jättäneet. Apua saaneet samurait hiipivät parhaillaan varovasti
heidän suojapaikkaansa päin.

Samassa sai sakilainen mielijohteen.

»Olin kuulevinani teidän ja vinosilmien louskuttelevan leukojanne,
silloin kun tapasin teidät tuolla», virkkoi hän Barbaralle.

Vaivoin tyttö ymmärsi hänen sanansa ja nyökkäsi.

»Te osaatte siis heidän mongerrustaan, vai mitä?»

»Hiukan.»

»Käskekää tämän vekkulin ilmoittaa kumppaneilleen, että minä nitistän
hänet, jolleivät he pötki tiehensä ja anna meidän poistua rauhassa.
Theriere kertoi, että hän on isäukkonsa kuoltua kuningas, ja hänen
isäukkonsa on sama jehu, jonka te napautitte nukkumaan tuolla
kanakopissa», selitti sakilainen kuvaavasti. »Niin ollen on tämä
velikulta itse kuningas nyt.»

Barbara Harding oivalsi heti, kuinka mainio Billyn ehdotus oli. Hän
meni aukeaman laitaan lähestyvien vihollisten näkyviin vierellään
sakilainen, jolla oli revolveri kädessään, ja huusi heille heidän
esivanhempiensa kielellä, kehottaen heitä kuuntelemaan mitä hänellä oli
sanottavaa. Sitten hän ilmoitti, että heillä oli vankinaan Oda Yorimoton
poika, ja että jos heitä  vielä hätyytettäisiin, se maksaisi hänen
henkensä.

Samurait neuvottelivat keskenään vähän aikaa; sitten yksi heistä
vastasi, etteivät he uskoneet tytön puhetta, ja että Oda Yorimoton
poika Oda Iseka oli hyvässä turvassa kylänä.

»Odottakaa!» käski tyttö. »Me näytämme hänet teille.» Ja kääntyen
Byrnen puoleen hän pyysi tuomaan nuorukaisen näkyville.

Kun valkoinen mies palasi poika sylissään, pääsi katselevilta
alkuasukkailta tuskan ja raivon sekainen ulvonta.

»Jollette enää ahdista meitä, emme tee hänelle mitään pahaa», vakuutti
Barbara; »ja poistuessamme saareltanne päästämme hänet vapaaksi. Mutta
jos vielä hyökkäätte kimppuumme, niin tämä valkoinen mies, joka häntä
pitelee, sanoo repivänsä sydämen hänen rinnastaan ja heittävänsä sen
kettujen ruoaksi!»

Se oli perin verinen uhkaus Barbara Hardingin kaltaisen
herkkäluontoisen naisen lausumaksi. Mutta hän tunsi muinaisten
japanilaisten taikauskoa kylliksi ollakseen varma siitä, että hänen
sanansa tehoaisivat voimakkaasti Yokan nuoren valtiaan alamaisiin.

Taaskin neuvottelivat alkuasukkaat kuiskaillen. Lopuksi se mies, joka
oli puhunut toisten puolesta, huusi muukalaisille:

»Me emme ahdista teitä, niin kauan kuin te ette tee pahaa Oda Isekalle.
Mutta pidämme teitä aina silmällä ollessanne saarella, ja jos hänelle
sattuu jotakin vahinkoa, ette te pääse poistumaan, sillä me tapamme
teidät kaikki.»

Barbara käänsi miehen sanat sakilaiselle.

»Suostutteko te siihen?» kysyi sakilainen.

»Luullakseni he varovat avoimesti hyökkäämästä kimppuumme», vastasi
tyttö: »mutta emme hetkeksikään saa luopua valppaudesta, sillä
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa he murhaavat meidät, siitä olen
varma.»

Sitten he palasivat Therieren luokse. Mies makasi tajuttomana ja
ähkyen samassa paikassa, johon Byrne oli hänet sijoittanut. Sakilainen
irroitti kapulan Oda Isekan suusta.

»Missä päin on vettä? Tiedustakaa sitä häneltä!» kehotti hän Barbaraa.

Tyttö teki niin.

»Hän väittää, että menemällä suoraan tätä takanamme olevaa rotkoa
myöten ylöspäin joudumme pienelle lähteelle», selitti tyttö.

Päästettyään Oda Isekan jalat vapaiksi ja kiinnitettyään hänet samalla
ruohonuoralla omaan vyöhönsä nosti Byrne Therieren syliinsä ja viittasi
sitten nuorukaista lähtemään rotkoon.

»Kävelkää vierelläni», komensi hän Barbara Hardingia, »ja pitäkää
pilkistimenne tähdättyinä taaksepäin!»

Äänettömänä lähti seurue astelemaan ylöspäin pitkin polkua, joka pian
muuttui kiviseksi ja jyrkäksi, samalla kun heidän takanaan hiipivät
pensaiden suojassa heitä väijyvät samurait.

Puoli tuntia kestäneen perin vaivaloisen kiipeämisen jälkeen alkoi
sakilainen tuntea verenvuodon vaikutuksia.

Hän yskäisi hieman ponnistuksesta, ja samassa tulvahti veri jälleen
virtaamaan rinnassa olevasta tuoreesta haavasta. Mutta hänen vierellään
kävelevä tyttö ei huomannut hänen horjuvan eikä heikontuvan ja
ihmetteli miehen ruumiillista kestävyyttä.

Mutta kun he vihdoin saapuivat keskellä lumoavan kaunista luonnon
muodostamaa luolaa kumpuavalle, kirkasvetiselle lähteelle, jonka sitä
ympäröivät kivijärkäleet ja riippuvat sammalkimput melkein piilottivat,
ja Oda Iseka antoi merkin, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa,
laski Byrne Therieren hiljaa kukkaiselle nurmikolle, päästi heikon
ähkäisyn ja vaipui tajuttomana ranskalaisen viereen.

Barbara Harding säikähti. Äkkiä hän tajusi alkaneensa pitää tuota
syrjäkujien jättiläistä voittamattomana, ja samalla hänessä heräsi
toinenkin ajatus — että hän oli johtunut perustamaan toiveensa
mahdollisesta pelastumisesta enemmän Byrnen kuin Therieren varaan.
Mutta nyt hän oli jylhän saaren sydämessä hiipivien, murhanhimoisten
raakalaisten ympäröimänä seuranaan vain kaksi kuolevaa valkoista miestä
ja ruskeaihoinen panttivanki.

Oda Iseka käsitti tilanteen. Voitonriemusta virnistäen hän kajahdutti
äänekkään luikkauksen.

»Tulkaa reippaasti, soturini!» hän huusi. »Molemmat valkoiset miehet
ovat kuolemaisillaan.»

Heidän alapuoleltaan metsästä kuului vastaushuuto:

»Me tulemme, Oda Iseka, Yokan valtias! Uskolliset samuraisi tulevat!»



NELJÄSTOISTA LUKU

Sakilaisen luottamustehtävä


Kuullessaan villien tuimat äänet niin läheltä sai Barbara Harding kuin
sähköiskusta takaisin toimintakykynsä. Hän syöksähti Byrnen luokse,
tempasi Therieren revolverin kaatuneen sakilaisen vyöltä ja kääntyi se
kädessään nuorukaiseen päin kuin naarastiikeri.

»Nopeasti!» hän kiljaisi. »Käske heidän poistua — surmaan sinut, jos he
tulevat likemmäksi.»

Poika horjahti taaksepäin, säikähtäen valkoisen tytön säihkyviä silmiä
ja uhkaavaa asentoa, ja hänen äänessään kuului selvästi pelon aikaan
saama värinä, kun hän komensi käskyläisiään pysähtymään.

Vapauduttuaan ainakin toistaiseksi välittömästi uhkaavan vaaran pelosta
Barbara Harding kiinnitti huomionsa jalkojensa juuressa viruviin,
tajuttomiin miehiin. Kaikesta päättäen saattoivat he molemmat heittää
henkensä millä hetkellä hyvänsä. Kun hän katseli Theriereä, valtasi
hänet myötätuntoinen sääli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Mutta ensinnä hän ryhtyi hoitamaan sakilaista — miksi hän niin teki,
sitä hän ei kuolemakseenkaan olisi osannut selittää.

Hän valoi kylmää lähdevettä miehen kasvoille, hautoi sillä hänen
ranteitaan ja pesi hänen haavansa, repi sitten hameestaan kaistaleita
kääreeksi rinnassa olevaan, syvään, kamalasti ammottavaan haavaan,
koettaen tyrehdyttää miehen joka henkäyksellä pulppuavaa verta.

Ja vihdoin hänen ponnistuksensa saivat palkkionsa: verenvuoto asettui,
ja sitten näkyi palaavan tajunnan merkkejä.

Sakilainen avasi silmänsä. Hän näki Barbara Hardingin kauniit kasvot
hyvin lähellä itseään. Otsallaan hän tunsi tytön vilpoisen, pehmeän
käden viihdyttävää hyväilyä.

Hän sulki jälleen silmänsä tukahduttaakseen sen oudon, akkamaisen
tunteen, että hän nautti, kun häntä hoiteli hellä nainen — ja, mikä
kirottua, hienoston nainen!

Vaivaloisesti hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi tyttöä
äkäisesti.

»Menkää pois!» hän ärähti. »Minä en ole mikään keikari, tollo.
Heittäkää hypistely! Antakaa minun olla rauhassa! Tiehenne!»

Loukkaantuneena enemmän kuin olisi tahtonut itselleenkään myöntää
Barbara Harding kääntyi poispäin tylyn kiittämättömästä potilaastaan
ja ryhtyi hoitamaan ranskalaista. Sakilainen luki hänen piirteistään,
kuinka pahasti hänen sanansa olivat tyttöön koskeneet, ja virui jonkun
aikaa hiljaa, miettien sitä ja tarkkaillen Barbaran näppäriä, valkeita
sormia niiden hoivaillessa vähissä hengin olevaa Theriereä.

Hän näki tytön pesevän veren ja lian miehen rinnassa olevasta
hirvittävästä haavasta ja silloin hän käsitti, kuinka tavatonta
rohkeutta tämänkaltainen kaamea työ vaati Barbaran tapaiselta naiselta.

Aikaisemmin ei sellainen ajatus olisi johtunut hänen päähänsäkään.
Eikä hän myöskään olisi vähääkään välittänyt siitä kivusta, jonka
hänen sanansa olivat tytölle tuottaneet. Sen sijaan hän olisi suuresti
nauttinut Barbaran harmista ja hämmennyksestä.

Mutta nyt valtasi hänet kummallinen, outo tunne, harras halu jollakin
tavoin lieventää äskeisten sanojensa vaikutusta. Mikä ihmeellinen
mullistus olikaan käynnissä Kellyn joukkueen sakilaisen sydämessä!

»Kuulkaahan!» hän äänsi äkkiä.

Barbara Harding katsahti häneen kysyvästi. Tytön silmissä oli sama
kylmä, ylpeän ylimielinen ilme, joka niissä oli aina ollut niiden
suuntautuessa Byrneen _Halfmoonilla_ ja joka pani miehen vihan
puhkeamaan rajuimmilleen. Sen näkeminen salpasi sakilaisen hengityksen
ja hänen aikomansa ajatuksen lausuminen tuli entistäkin vaikeammaksi,
jopa melkein mahdottomaksi.

Hän rykäisi hermostuneesti, ja hänen otsalleen palasivat synkät,
uhkaavat rypyt.

»Sanoitteko jotakin?» kysyi neiti Harding jääkylmästi.

Billy Byrne selvitti kurkkuaan, ja sitten luiskahti hänen huuliltaan,
ei se lause, jota hän oli ajatellut, vaan äkillinen, ajattelematon
kiukunpurkaus, joka tuntui lähtevän toisesta ihmisestä, Billy \Byrnen
entisestä olemuksesta.

»Eikö tuo tomppeli ole vielä heittänyt henkeään?» hän murahti.

Tämä raaka kysymys loukkasi Barbara Hardingin siveellisiä tunteita
niin, että hän ponnahti seisoalleen. Kammoten hän silmäili miestä,
joka oli puhunut tuolla tavoin kuolemankielissä olevasta, uljaasta ja
ylevästä toverista. Hänen silmänsä liekehtivät vihaisesti, ja hänen
kielellään pyöri kiivaita, katkeria sanoja, mutta äkkiä hän muisti,
kuinka uhrautuvaisen sankarillisesti Byrne oli palannut Therieren
luokse, uhmaten päällekarkaavia samuraita, kuinka kylmäverisen
rohkeasti hän oli kantanut tajuttoman miehen viidakkoon. Hän muisti
sen melkein yli-inhimillisen hartaan uskollisuuden, joka oli pitänyt
Billyä pystyssä hänen valittamatta ponnistellessaan jyrkkää vuoripolkua
ylöspäin, kantaen kuolevaa ranskalaista, samalla kun hänen oma
elinnesteensä valui punaiseksi viiruksi hänen jälkeensä.

Sellaiset urotyöt ja nämä sanat eivät voineet sopeutua samaan yksilöön.
Vain yksi selitys oli mahdollinen — Byrnessä täytyi olla kaksi miestä,
joiden luonteet olivat yhtä erilaiset, kuin jos niillä olisi ollut
kaksi eri ruumista.

Ja kukapa voi väittää, ettei tytön olettamus ollut oikea? Ainakin
näytti siltä, että Billyn olemus eli murrostilassa, ja sillä hetkellä
oli vielä mahdoton edeltäpäin sanoa, kumpi puoli kulloinkin pääsisi
voitolle.

Byrne kääntyi toisaalle, kaihtaen moitetta, joka kauhun jälkeen
kuvastui tytön silmistä, ja painoi päänsä ojennetulle käsivarrelleen,
huoahtaen väsyneesti. Barbara silmäili häntä hetkisen kasvoillaan
hämmentynyt ilme ja alkoi sitten jälleen hoidella Theriereä.

Ranskalainen hengitti tuskin huomattavasti, mutta jonkun ajan kuluttua
hän aukaisi silmänsä ja katseli raukeasti ympärilleen. Nähdessään tytön
hän hymyili ja koetti puhua, mutta yskänpuuska nosti verisen vaahdon
hänen huulilleen, ja hän sulki silmänsä uudelleen.

Yhä heikommaksi kävi hänen huountansa, kunnes tytön oli hyvin vaikea
lainkaan havaita hänen henkäyksiään. Barbara ajatteli hänen kuolevan ja
oli hyvin peloissaan.

Hän vilkaisi huolestuneena sakilaiseen. Tämä makasi yhä pää painettuna
käsivartta vasten, mutta tyttö ei voinut erottaa, oliko hän vaipunut
mietteisiinsä, uneen vaiko kuolemaan.

Viimemainitun mahdollisuuden ajatus sai hänet kalpenemaan
säikähdyksestä.

Hän meni verkkaisesti miehen luokse, kumartui ja laski kätensä hänen
olalleen.

»Herra Byrne», hän kuiskasi.

Sakilainen käänsi kasvonsa häneen päin. Mies oli väsyneen ja riutuneen
näköinen.

»Mikä on hätänä?» hän kysyi, ja hänen äänensä oli pehmeämpi kuin
milloinkaan ennen.

»Luulen herra Therieren olevan viimeisillään, ja minä — minä — oi,
minua pelottaa niin kovasti.»

Mies punastui hiusmartoaan myöten. Hän ei saattanut ajatella muuta kuin
niitä ilkeitä sanoja, jotka hän vähän aikaa sitten oli lausunut; ja nyt
oli Theriere kuolemaisillaan.

Jos jokin olisi viitannut, että Byrne tunsi _Halfmoonin_ toista
perämiestä kohtaan mitään muuta kuin vihaa, olisi Billy nauranut —
neljäkolmatta tuntia takaperin; mutta nyt hän aivan odottamattaan
tajusi, ettei hän halunnut Therieren kuolevan.

Sitten hänen mielessään alkoi sarastaa, että hänen sydämessään oli
syntynyt uusi tunne joka oli ollut hänelle tyyten outo koko hänen
kovan, yksinäisen elämänsä ajan — ystävyys!

Hän tunsi ystävyyttä Theriereä kohtaan! Sellaista oli mahdoton
ajatella, mutta kuitenkin sakilainen tiesi, että asia oli niin.

Vaivaloisesti hän ryömi ranskalaisen luokse.

»Theriere!» hän kuiskasi kuolevan korvaan.

Perämies käänsi väsyneesti päätään.

»Tunnetteko minut, kumppani?» tiedusti sakilainen, ja Barbara Harding
tiesi hänen äänestään, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta
tyttö ei tiennyt niiden herahtaneen esille vastakaikuna Billyn juuri
lausumille sanoille, jotka olivat hellimmät, mitä hänen huuliltaan oli
koskaan lähtenyt.

Theriere hapuili Byrnen kättä ja tarttui siihen. Ilmeisesti myöskin hän
oli huomannut sakilaisen äänen harvinaisen värinän.

»Kyllä, vanha veikko», hän virkkoi heikosti, lisäten sitten: »Vettä.»

Barbara Harding toi hänelle juotavaa, tukien hänen päätään polveaan
vasten antaessaan sitä hänelle. Raikas neste tuntui virkistävän häntä,
sillä pian hän alkoi puhua hyvin kuuluvasti:

»Minä poistun, Byrne, mutta sitä ennen tahdon sanoa sinulle parin
viime päivän aikana oppineeni uskomaan, että sinä olet uljain kaikista
tuntemistani uljaista miehistä. Viikko sitten pidin sinua raukkana —
pyydän sitä sinulta anteeksi.»

»Älkää sitä muistelko», kuiskasi Byrne; »viikko sitten taisinkin
olla raukka. Tuntuu olevan olemassa useammanlaista sisua — luulen
parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»

»Ja, Byrne», jatkoi Theriere, »älä unohda, mitä sinulta pyysin, ennen
kuin heitimme arpaa siitä, kumpi lähtisi Oda Yorimoton majaan!»

»En unohda», vakuutti Billy.

»Hyvästi, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Pidä hyvää huolta neiti
Hardingista!»

»Hyvästi, kumppani!» sanoi sakilainen. Hänen äänensä särkyi, ja kaksi
isoa kyynelkarpaloa vierähti »Länsipuolen raisuimman pojan» poskille.

Barbara kumartui Therieren puoleen.

»Hyvästi, ystäväni!» hän virkkoi. »Jumala palkitsee teille
ystävyytenne, uljuutenne ja uskollisuutenne. Taivaassa on varmaankin
erikoinen kunnialuettelo teidän kaltaisianne yleviä ihmisiä varten.»

Theriere hymyili surullisesta

»Byrne kertoo teille kaikki», hän ilmoitti, »paitsi sitä, kuka olen —
sitä hän ei tiedä.»

»Onko teillä jotakin sanomaa, ystäväni», kysyi tyttö, »jonka
haluaisitte minun toimittavan perille?»

Theriere lepäsi hetkisen hiljaa, ikäänkuin miettien.

»Nimeni on», hän alkoi sitten puhua, »Henri Theriere. Olen kreivi de
Cadenet Ranskasta. Minulla ei ole mitään sanomia lähetettävänä, neiti
Harding, paitsi mitä katsotte sopivaksi ilmoittaa omaisilleni. Kun
viimeksi kuulin heistä, asuivat he Pariisissa — veljeni, Jacques, oli
parlamentinjäsen.»

Hänen äänensä oli käynyt niin hiljaiseksi ja heikoksi, että tyttö
tuskin erotti sanoja. Hän vetäisi henkäyksen, pari ja koetti sitten
taaskin puhua. Barbara kumartui likemmäksi, melkein painaen korvansa
kuolevan huulille.

»Hyvästi, rakas!»

Sanat olivat melkein kuulumattomat, ja sitten ruumis jäykistyi,
vavahtaen suonenvedontapaisesti. Henri Theriere, kreivi de Cadenet, oli
siirtynyt jalojen esivanhempiensa luokse.

»Hän on mennyt», kuiskasi tyttö silmät kuivina, mutta tuntien tuskaa.
Hän ei ollut rakastanut tätä miestä, sen hän tiesi; mutta hän oli
oppinut pitämään Theriereä ainoana vilpittömänä ystävänään heidän
pienessä maailmassaan, jossa oli pelkkiä konnia ja murhamiehiä.

Hän oli pitänyt ranskalaisesta oikein paljon — hyvin mahdollisesti hän
olisi vielä kerran vastannut miehen ilmeisestikin helliin tunteisiin.
Hänellä ei ollut aavistustakaan Therieren kovan elämän nurjasta
puolesta eikä miehen ensi kertoja häntä lähennellessään harjoittamasta
roistomaisen kierosta pelistä.

Hän piti Theriereä yksinomaan rehellisenä, rohkeana kunnianmiehenä; ja
siinä hän oli oikeassa, sillä mikä hyvänsä Henri Theriere lieneekin
entisyydessään ollut, olivat hänen elämänsä muutamat viime päivät
näyttäneet hänet oikeassa valossaan, sellaisena, jollaisen syntyperä
ja luonto olivat aikoneet hänestä tehdä loistavan uran kestäessä.
Kuolemallaan hän oli sovittanut paljon syntejä.

Ja näinä viime päivinä hän oli siirtänyt synnynnäistä perintöään,
ylevyyttä ja ritarillisuutta, toiseen mieheen, vaikka hän itse sen
enempää kuin tämä toinenkaan ollut siitä tietoinen; sillä tietämättään
pyrki Billy Byrne muovaamaan itseään sen miehen esikuvan mukaiseksi,
jota hän oli vihannut, multa josta hän oli oppinut pitämään.

Tytön lausuman kuolinilmoituksen jälkeen istui sakilainen kauan aikaa
pää kumarassa tuijottaen maahan. Iltapäivä oli kallistunut iltaan,
ja troopillisten seutujen lyhyt hämärä verhosi jo heidät — muutamien
minuuttien kuluttua olisi pimeä.

Äkkiä Byrne kohotti päätään. Hänen katseensa harhaili pienen aukeaman
ympäri.

Sitten hän kompuroi pystyyn.

Barbara Harding ponnahti seisomaan, pelästyen miehen ilmeistä
levottomuutta.

»Mitä nyt?» hän tuskaili. »Mikä on hätänä?»

»Vinosilmä!» huudahti Billy. »Missä on kiinalainen?» Ja toden totta,
Oda Iseka oli kadonnut!

Nuori daimio oli käyttänyt hyväkseen sitä, että hänen vangitsijansa
olivat Therieren viimeisillä, hetkillä olleet kokonaan omien
tunteittensa vallassa, nakertanut poikki ruohoköyden, jolla hän oli
kytketty sakilaiseen, ja kädet yhäti selän taakse sidottuina pujahtanut
kylään vievälle viidakkopolulle.

»Nyt he ovat kimpussamme millä hetkellä tahansa», tuskaili tyttö. »Mitä
voimme tehdä?»

»Meidän on parasta pötkiä tiehemme», vastasi sakilainen. »Sisuani
kirvelee lähteä käpälämäkeen kiinalaislauman tieltä, mutta meidän
taitaa olla pakko livistää.»

»Entä herra Theriere-parka?» huomautti tyttö.

»Minun on kannettava hänet jonnekin lähistölle», vastasi sakilainen.
»En usko jaksavani retuuttaa häntä kovinkaan kauaksi tänä iltana — en
ole vielä oikein kunnossa. Ei kai teistä ole hyvin paha, jos hautaan
hänet tänne?»

»Muuta keinoa ei ole, herra Byrne», sanoi tyttö. »Te ette saa
ajatellakaan kantaa häntä etäälle. Olemme tehneet kaikki, mitä olemme
voineet herra Theriere-raukan puolesta — olette jo ollut vähällä
uhrata henkenne hänen tähtensä, eikä hyödyttäisi vähääkään viedä hänen
ruumistaan mukaamme.»

»Minua kammottaa se ajatus, että nuo pääkalloja metsästävät vinosilmät
saisivat hänet kynsiinsä», selitti Byrne. »Mutta ehkä saan piilotetuksi
hänen hautansa, niin etteivät he noin vain sitä löydä.»

»Te ette ole sellaisessa tilassa, että jaksaisitte kantaa häntä
ollenkaan», virkkoi tyttö. »Minua pelottaa, ettette jaksa kävellä
pitkälle ilman taakkaakaan.»

Sakilainen naurahti.

»Te ette tunne minua, neiti», hän vastasi, kumartui, nosti ranskalaisen
leveille hartioilleen ja lähti vuoren rinnettä ylöspäin poluttomassa
pensaikossa.

Tavalliselle ihmiselle se olisi ollut mahdottoman raskas työ
parhaissakin voimissa; mutta sakilainen astui itsepintaisen vakavasti
edelleen, vaikka hän olikin heikkona kivusta ja verenvuodosta,
ihmettelevän tytön seuratessa hänen kintereillään.

Sadan metrin päässä lähteeltä he joutuivat pienelle tasaiselle
kohdalle, ja Oda Yorimoton miekoilla, jotka heillä vielä oli mukana,
he kaivoivat tänne matalan haudan, johon laskivat kreivi de Cadenetin
maalliset jätteet.

Barbara Harding luki kuiskaamalla lyhyen rukouksen äsken umpeen luodun
haudan äärellä sakilaisen seisoessa hänen rinnallaan taivutetuin päin.
Sitten he lähtivät jatkamaan pakomatkaansa jylhän vuoren kolkkoa
rinnettä ylöspäin.

Vihdoin nousi kuu valaisemaan heidän tietään, mutta kiipeäminen oli
sittenkin rasittavaa ja vaarallista. Monin paikoin oli heidän edettävä
käsikkäin melkoisia matkoja, ja kahdesti oli sakilainen ottanut tytön
syliinsä ja kantanut hänet erittäin vaarallisten ja vaikeiden kohtien
ylitse.

Kohta keskiyön jälkeen he osuivat pienelle vuoripurolle, jonka vartta
pitkin he saapuivat luonnon muodostamaan umpikujaan. Puro sai sieltä
alkunsa, ja heidän tiensä tukkesivat äkkijyrkät, huimaavan korkealle
kohoavat, paljaat kalliot, joiden yli oli mahdoton päästä.

Tähän pieneen, pyöreään rotkoon he olivat tulleet ahtaan kalliosolan
kautta, jonka pohjalla pikku puro solisi, ja heikkona ja voipuneena oli
sakilaisen nyt tunnustettava, ettei hän enää jaksanut kävellä.

»Kukapa olisi uskonut, että olen tällainen vätys?» hän kiukkuili
harmissaan.

»Minun mielestäni te olette suorastaan ihmeellinen, herra Byrne»,
vastasi tyttö. »Harvat miehet olisivat jääneet henkiin kestettyään
kaiken sen, mitä te olette tänään kestänyt.»

Sakilainen teki torjuvan liikkeen.

»Meidän lienee pakko tyytyä ja majoittua tänne parhaamme mukaan», hän
sanoi. »Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan oiva kolo puolustettavaksi.»

Heikkoudestaan huolimatta hän kokosi kuivia ruohoja, kasaten ne onkalon
perällä kasvavan kitukasvuisen puun alle.

»Tässä on teille höyhenpatja», hän huomautti, yrittäen laskea leikkiä.
»Ja nyt on teidän viisainta painautua heinille, sillä varmaankin olette
lopen uupunut.»

»Kiitos!» virkkoi tyttö. »Minä _olen_ puolikuollut.»

Hän oli niin väsynyt, että nukkui melkein heti saatuaan sopivan asennon
paksulla heinäkasalla eikä vähääkään ajatellut omituista tilaansa.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennen kuin tyttö seuraavana aamuna
heräsi, ja kului useita minuutteja, ennen kuin hän pääsi selville
oudosta ympäristöstään. Aluksi hän luuli olevansa yksin, mutta sitten
hän huomasi jättimäisen hahmon seisovan heidän turvapaikkaansa tuovalla
aukolla.

Se oli sakilainen, ja kun tyttö näki hänet, selvisi hänelle,
kuinka hirvittävän vaarallinen hänen asemansa oli — yksin tämän
raakalaissaaren jylhässä vuoristossa Billy Malloryn murhaajan seurassa,
saman pedon, joka oli potkaissut tiedotonta Theriereä kasvoihin,
sakilaisen, joka oli loukannut ja uhannut lyödä häntä. Se ajatus
puistatti häntä.

Mutta sitten hän muisti miehen toisen puolen eikä olisi
kuolemakseenkaan voinut sanoa, pelkäsikö hän Byrneä vai eikö: kaikki
riippui siitä, millä tuulella mies sattui olemaan. Olisi parasta
suostutella häntä etukäteen.

Hän huusi hilpeästi hyvää huomenta.

Byrne käännähti. Tyttö säikähti nähdessään hänen riutuneet, kalpeat
kasvonsa.

»Hyvää huomenta», vastasi Billy. »Kuinka nukuitte?»

»Oi, mainiosti; entä te?»

»Noin vain», oli vastaus.

Barbara silmäili tutkivasti häntä lähestyvää sakilaista.

»Mitä! En usko teidän nukkuneen lainkaan!» huudahti hän.

»En ollut kovin uninen», vastasi toinen vältellen.

»Te istuitte koko yön vahdissa! Niinhän teitte?»

»Vinosilmät olisivat saattaneet olla vainuamassa meitä — ei ollut
turvallista nukkua», myönsi Byrne. »Mutta minä nykäisen vähän unta nyt
aamulla, kun ensin olemme löytäneet jotakin syötävää.»

»Mitä ravintoa voimme löytää _täältä_?» kummasteli Barbara.

»Tuo puro on täynnänsä kaloja», selitti Billy, »ja jos teillä on neula,
niin luulenpa saavani siepatuksi niitä jonkun.»

Tyttö löysi neulan, jota Billy kehui perin kelvolliseksi, ja
kengännauha siimana ja iso heinäsirkka syöttinä alkoi sakilainen
onkia vuoristopurosta. Kalat, jotka eivät osanneet kavahtaa pyydystä
ja olivat näin varhain aamulla nälkäisiä, osoittautuivat helpoksi
saaliiksi, ja kahdella heitolla hän sai kaksi komeata kappaletta.

»Minä voisin syödä toistakymmentä tuollaista kiiskeä», tuumi sakilainen
ja heitti onkensa yhä uudelleen veteen, kunnes hän kahdenkymmenen
minuutin kuluttua oli nostanut viereensä nurmikolle aimo läjän lihavia,
välkkyviä taimenia.

Taskuveitsellään hän puhdisti ja suomusti ne; sitten hän laittoi tulen
kahden kiven väliin, työnsi kalat tikkuihin ja käristi ne kaikki.

Heillä ei ollut suolaa, ei pippuria, ei voita, ei mitään muuta särvintä
kuin kalaa; mutta tytöstä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut
nauttinut niin maukasta ateriaa, ja vasta sitten, kun kypsyvän kalan
tuoksu oli lehahtanut hänen sieraimiinsa, oli hänen mieleensä johtunut,
ettei hän ollut pannut suuhunsa muruakaan senjälkeen kuin toissa
päivänä.

Eipä ihmekään, että he söivät ahnaasti, nauttien jokaisesta suupalasta.

»Ja nyt», virkkoi sitten Billy Byrne, »taidan oikaista raajani vähäksi
aikaa. Pitäkää te pilkistimenne tähyilemässä vinosilmiä, ja heti
kun kuulette outoa ääntä, muistakaakin herättää minut!» Sitten hän
oikaisihe ruoholle ja nukkui melkein heti.

Ajan kuluksi tarkasteli tyttö heidän kallioista pakopaikkaansa.
Sinne pääsi vain yhdeltä suunnalta, ahtaasta solasta, josta puro
juoksi. Aukon ulkopuolelle hän ei uskaltanut mennä, mutta sen läpi
näkyi alhaalla metsäinen rinne, ja kahdesti asteli hirvi aivan hänen
lähitseen, pysähtyen purolle juomaan.

Se oli ihanteellinen paikka, ja sen kauneus tenhosi häntä niinkin
huolestuttavissa oloissa kuin ne olivat, jotka olivat pakottaneet
hänet etsimään sieltä epävarmaa turvaa. Jossakin toisessa seudussa ja
vertaistensa seurassa hän olisi, sen hän saattoi kuvitella, riemumielin
viettänyt pari viikkoa tällaisessa metsäparatiisissa.

Ajatus herätti toisen — kuinka kauan pysyisi sakilainen luotettavana
seuralaisena? Hän näytti yhtenään joutuvan ojasta allikkoon. Saattoiko
hän toivoa, että tuo raaka murhamies vähääkään hillitsisi itseään, kun
hänen voimansa palaisivat ja hän näkisi, kuinka eristettyjä he olivat?

Niin, hänen omalla tasollaan oli vain harvoja miehiä, joiden seurassa
hän olisi voinut pelkäämättä viettää viikon, pari kahdenkesken villillä
raakalaissaarella!

Hän katsahti syvässä unessa nukkuvaan mieheen. Kuinka kookas hän
olikaan!

Mutta juuri miehen koko ja hänessä piilevä hillitön hurjuus, jota hän
pelkäsi, olivat hänen ainoa turvansa kaikkia muita vaaroja vastaan
paitsi miestä itseään.

Ruumiillisesti oli luonto luonut sakilaisen suojelijaksi, sillä hän
kykeni uhmailemaan rasituksia ja vaaroja, joihin tavallinen mies olisi
jo aikoja sitten sortunut. Niinpä tyttö aprikoi, että hän oli samalla
kertaa sekä turvassa että turvatonna, koska sakilainen oli hänen
toverinaan!

Näin miettiessään hän antoi katseensa harhailla solan edustalla
olevalle rinteelle. Hätkähtäen hän hypähti seisomaan, varjosti kädellä
silmiään ja tähysti tarkasti puiden sekaan, sillä hän olisi voinut
vannoa, että siellä liikkui jotakin.

Niin, hän ei voinut erehtyä — se oli miehen hahmo.

Nopeasti hän juoksi Byrnen luokse ja pudisti häntä hätäisesti
olkapäästä.

»Joku tulee», hän huusi vastaukseksi Billyn uniseen kysymykseen.



VIIDESTOISTA LUKU

Innokas oppilas


'Yhdessä tyttö ja sakilainen menivät rotkon suulle. Ulkonevan
kalliokielekkeen takaa he tirkistelivät alhaalla leviävään metsään.

Useihin minuutteihin ei kumpikaan havainnut mitään epäilyttävää.

»Te olette kaiketi nähnyt aaveita», virkkoi Byrne kuivasti.

»Niin», vastasi tyttö, »ja näen niitä taaskin. Katsokaas! Tuonne alas —
oikealle puolelle!»

Byrne katsoi hänen osoittamaansa suuntaan.

»Vinosilmiä», hän äännähti. »Näettekös, kuinka heitä vilisee? Niitä on
ainakin satakunta!»

Hän loi huolestuneen katseen taakseen.

»Minusta ei tämä paikka enää tunnu niin oivalliselta kuin aluksi»,
hän huomautti. »Nuo japanilaiset piikkimiehet saattavat kavuta tuonne
kallionreunalle ja parilla heitolla lähettää meidät tuonelaan.»

»Niin», virkkoi Barbara, »minua pelottaa, että tämä on oikea umpikuja.»

»Ja jos haluamme suoriutua pois täältä», jatkoi sakilainen, »pitää
meidän kiirehtiä ja sivaan. Tulkaa mukaan!» Samassa hän pujahti
aukosta, kääntyi heti oikealle ja lähti juoksemaan hipoen äkkijyrkkää
kalliota, joka ulottui niin kauaksi kuin he näkivät, häipyen vähän
matkan päässä alkavaan metsään.

Puut ja pensaat piilottivat heidät alhaalla olevien näkyvistä.
Ilmitulon vaaraa ei heillä ollut muuta kuin lyhyenä hetkenä heidän
tullessaan solasta, mutta he olivat valinneet sellaisen ajan, jolloin
viholliset olivat olleet kaukana rinteellä tiheän pensaikon takana.

Tuntikausia pakolaiset riensivät edelleen, menivät erään harjanteen
yli ja laskeutuivat taaskin toiseen laaksoon. Pienen puron rannalle he
pysähtyivät lepäämään, toivoen päässeensä kokonaan eroon vainoojistaan.

Taaskin Byrne kalasti, ja taaskin he istuivat yhdessä yhden ruokalajin
aterialla.

Aterian aikana huomasi mies yhä useammin tarkastelevansa tyttöä.
Useiden päivien aikana oli hänen ihailunsa Barbaran kauneutta kohtaan
kasvanut, ja nyt hänen oli vaikea siirtää katsettaan pois tytön
kasvoista. Kolmasti Barbara yllätti hänet kiinteästi tuijottamassa ja
joka kerta loi hämillään katseensa maahan.

Vihdoin tyttö hermostui ja sitten pelästyi — tuliko se niin pian?

Mies oli syötäessä ollut hyvin harvapuheinen, eikä Barbara olisi
kuolemakseenkaan- osannut keksiä mitään keskustelunaihetta saadakseen
hänen ajatuksensa johdetuksi muualle.

»Eikö meidän olisi paras lähteä?» kysyi tyttö vihdoin.

Billy hätkähti hiukan, ikäänkuin hänet olisi tavattu tekemästä jotakin
epäiltävää.

»Niin luulen minäkin», hän myönsi. »Tämä ei ole lainkaan sopiva
yöpymispaikka — se on liian avoin. Meidän on etsittävä jonkunlainen
piiloisa kohta, jos suinkin voimme, sellainen, jonka voi jollakin
tavoin sulkea.»

He lähtivät uudelleen jatkamaan toivottomalta tuntuvaa samoilemistaan
— päämäärätöntä vaellusta, tietämättä mitä etsivät. Kauas vaarasta,
kenties suoraan toisten monin verroin kauheampien vaarojen kitaan.
Barbaran sydän oli raskas, sillä hän oli alkanut jälleen pelätä ja
epäillä sakilaista.

He noudattivat pienen puron rantaa siihen kohtaan, missä se laski
jokeen, ja etenivät sitten alaspäin laaksoa pitkin kilometriltä yhä
leveämmäksi ja vuolaammaksi käyvän joen äyrästä.

Iltapuolella he saapuivat pienen, kallioisen saaren kohdalle, ja kun
Byrnen katse osui siihen, huudahti hän mielissään:

»Kas siinä on meille sopiva paikka! Tuolla meidän pitäisi voida piillä
vaikka kuinka kauan.»

»Mutta miten pääsemme sinne?» ihmetteli tyttö, silmäillen peloissaan
joen pyörteitä.

»Se ei ole syvä», rauhoitti Byrne. »Eteenpäin! Minä kannan teidät
ylitse.» Ja vastausta odottamatta hän otti Barbaran syliinsä,
laskeutuen sitten joen äyrästä veteen.

Ne ajatukset, jotka olivat yhtenään pyörineet miehen mielessä koko
iltapäivän, ja tytön lämpimän, nuoren ruumiin äkillinen, läheinen
kosketus salpasivat Billy Byrnen hengityksen ja panivat hänen verensä
kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Vain vaivoin hän tukahdutti rajun
halun rutistaa Barbaraa rintaansa vasten ja peittää hänen kasvonsa
suudelmilla.

Ja sitten välähti hänen päähänsä turmiollinen ajatus — miksi hänen
pitäisi hillitä itseään?

Mitä merkitsi hänelle tämä tyttö? Eikö hän ollut aina vihannut Barbaraa
ja hänen laatuisiaan? Eikö tämä tuntenut kammoa ja halveksumista häntä
kohtaan? Ja kenelle tytön elämä kuului, kelle muulle kuin hänelle —
eikö hän ollut kahdesti pelastanut tytön henkeä?

Mitäpä väliä sillä olisi? He eivät ikinä hengissä selviytyisi tältä
raakalaissaarelta.

Nyt he olivat keskellä virtaa. Byrnen käsivarret olivat jo alkaneet
tiukentua tytön ympärillä.

Äkkiä nykäisten hän koetti vetää Barbaran kasvoja alemmaksi lähelle
omiaan, mutta tyttö nojasi molemmat kätensä hänen olkapäihinsä ja
piti huulensa käsivarren matkan päässä. Silmät levällään hän katsoi
sakilaista suoraan silmiin. Ja kumpikin näki toisen silmissä paljon
puhuvan ilmeen.

Barbara näki, mitä oli pelännyt, mutta myöskin jotakin muuta, joka
sai hänen sydämensä sykähtämään toivosta — vilpittömän rakkauden
ilmeen — vai oliko hän voinut erehtyä? Ja sakilainen näki sen naisen
rehelliset silmät, joita hän tietämättään rakasti, ja hänen sääliinsä
ja suojelukseensa vetoavan rukouksen.

»Älkää!» kuiskasi tyttö. »Älkää! Te pelotatte minua.»

Viikko sitten Billy olisi nauranut sellaiselle vetoomukselle. Jopa hän
epäilemättä olisi vastustelemisen tähden lyönyt tyttöä kasvoihin.

Mutta nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, mikä oli selvänä todistuksena hänen
sisäisestä muutoksestaan. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan eikä
siirtänyt hehkuvaa katsettaan tytön säikähtyneistä silmistä.

Sillä tavoin hän kahlasi matalan, vuolaan joen poikki ja kiipesi saaren
rannalle. Hänen sielussaan riehui taistelu edelleen.

Pelko — jäytävä, hyytävä pelko kuvastui nyt tytön silmistä. Se ilme
oli sakilaisesta yhtä selvä kuin painettu kirja, ja eikö tyttö ollut
sanonut olevansa peloissaan? Juuri sitä hän oli tahtonut saada aikaan
silloin kun he vielä olivat _Halfmoonilla_ — säikäyttää Barbaraa. Hän
olisi siitä nauttinut, mutta ei ollut kyennyt sitä tekemään.

Nyt tytöstä näkyi, että hän pelkäsi, ja lisäksi hän oli itse sen
myöntänyt, mutta nyt se ei sakilaista ilahduttanut. Päinvastoin se
saattoi hänet sanomattoman pahoilleen ja hämilleen.

Ja sitten tuli pahinta — kyyneleet kihosivat noihin viehättäviin
silmiin. Tukahdutettu nyyhkytys vavahdutti tytön vartaloa.

»Ja juuri kun minä aloin luottaa teihin!» valitti hän.

He olivat päässeet rantatöyryn harjalle, ja mies, joka yhäti piti
Barbaraa sylissään, seisoi ison puun alla pehmeässä viidakkoruohikossa.

Hitaasti hän laski tytön seisomaan maahan. Sokea halu kalvoi häntä
vieläkin; mutta nyt oli herännyt toinen voima vastustamaan pahaa, joka
äsken oli häntä hallinnut.

Hänen mieleensä muistuivat Therieren sanat: »Hyvästi, Byrne; pidä hyvää
huolta neiti Hardingista!» Ja hän muisti viimeisen keskustelun aikana
kuolevalle ranskalaiselle lausumansa tunnustuksen: »— viikko sitten
taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan useammanlaista sisua — luulen
parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»

Hän oli seisonut silmät maahan luotuina vankan käden yhä puristaessa
tytön käsivartta. Sitten hän taaskin katsahti Barbaraa silmiin. Tyttö
odotti, suurissa silmissään pelokas ja kysyvä ilme, samoin kuin vanki
syytettyjen aitiossa odottaa tuomarin päätöstä.

Katsellessaan edessään seisovaa Barbara Hardingia näki mies hänessä
uuden, ihmeellisen hohteen, ja äkkiä kuin salaman valossa selvisi
hänelle oikea asianlaita.

Hän tajusi, ettei hän voinut tehdä tytölle pahaa nyt eikä milloinkaan;
sillä hän rakasti Barbaraa!

Tämän havainnon mukana Billy Byrnelle tuli se turruttava, lamauttava
tieto, että hänen rakkautensa tulisi aina olemaan toivotonta — ettei
tämä ylhäisöön kuuluva tyttö voisi koskaan kuulua sellaiselle kuin hän.

Barbara Harding, yhä katsellen häntä kysyvästi, näki muutoksen, joka
ilmeni hänen olemuksessaan — Barbara näki nopean tuskan välähdyksen
miehen silmissä, ja hän ihmetteli. Tämän sormet päästivät otteensa
hänen käsivarrestaan käsien pudotessa velttoina sivuille.

»Älkää pelätkö», hän sanoi, »ei teidän tarvitse pelätä minua. En voisi
tehdä pahaa teille, vaikka yrittäisinkin.»

Syvä helpotuksen huokaus pääsi tytön huulilta — helpotuksen ja ilon,
ja hän havaitsi, että se johtui yhtä paljon siitä, että mies oli
osoittanut todeksi hänen äskettäin tekemänsä uuden suotuisan arvion
sakilaisesta, kuin että häntä itseään uhannut vaara oli ohitse.

»Tulkaa!» sanoi Billy Byrne, »meidän on parasta siirtyä hieman
kauemmaksi mantereesta pois näkyvistä ja etsiä sopiva leirin paikka.
Luulen, että meidän on levättävä täällä muutamia päiviä, kunnes olemme
toipuneet kuntoon. Te olette varmaankin aivan poikki, ja niin olen
minäkin, all right, all right.»

Yhdessä he etsivät sopivan paikan uudelle asuinsijalleen, ja tuntui
siltä kuin muutama hetki sitten ilmennyt kauhea tilanne ei olisi
koskaan uhannutkaan heitä, sillä tyttö tuntui, että suuri pelon taakka
oli iäksi poistunut hänen hartioiltaan, ja vaikka tylsä kipu kalvoi
sakilaisen sydäntä, oli hän kuitenkin onnellisempi kuin koskaan —
onnellinen saadessaan olla rakastamansa naisen lähellä.

Oda Yorimoton pitkällä miekalla Billy Byrne katkoi puiden oksia,
bambuja ja palmun lehtiä sekä sitoi ne pitkillä sitkeillä ruohoköysillä
majan tapaiseksi suojaksi. Barbara keräsi lehtiä ja ruohoa peittäen
niillä majan lattian.

»Numero yksi, Riverside Drive», sanoi sakilainen virnistäen saatuaan
työnsä päätökseen, »ja nyt menen alas joen äyräälle rakentamaan
Bowerya.»

»Oh, oletteko New Yorkista?» kysyi tyttö.

»En iki maailmassa», vastasi Billy Byrne, »olen vanhasta kunnon
Chicagosta, mutta olen ollut pari Kertaa New Yorkissa Goose Island
Kidien kanssa ja tiedän siitä kaiken. Jäykkäniskat kuuluvat Bowerille,
joten annamme sen nimen joen rannalla olevalle kojulleni. Te olette
ylhäisöä, joten teidän tulee siis asua Riverside Drivella», ja
sakilainen nauroi pienelle pilalleen.

Mutta tyttö ei nauranut hänen kanssaan, sen sijaan hän näytti
huolestuneelta.

»Ettekö mieluummin kuuluisi 'ylhäisöön', tekin?» hän kysyi, »ja asuisi
Riverside Drivella, kadun toisella puolella aivan minua vastapäätä?»

»En kuulu sinne», sanoi sakilainen karheasti.

»Ettekö haluaisi kuulua?» intti tyttö.

Koko elämänsä ajan Billy oli katsonut halveksivasti vihattuun,
veltostelevaan ylhäisöön, ja nyt kysymykseen eikö hän mieluummin
haluaisi olla yksi heistä, oli aivan mahdotonta antaa myöntävää
vastausta, ja kuitenkin, kummallista kertoakaan, hän huomasi itsessään
oudon kaipauksen olla Therieren ja Billy Malloryn kaltainen; kyllä,
tietyissä suhteissa jopa kuin Divinen. Hän halusi olla enemmän niiden
miesten kaltainen, jotka hänen rakastamansa nainen tunsi parhaiten.

»Nyt on minun jo liian myöhäistä kuulua sinne koskaan», hän sanoi
surullisesti. »Siihen täytyy syntyä. Vau! Enkö näyttäisikin
hullunkuriselta valkeissa housuissa jonkun upean loistojahdin kannella?»

Barbarankin oli pakko nauraa sille kuvalle, jonka miehen sanat
loitsivat hänen eteensä.

»En niinä sitä tarkoittanut», ehätti hän selittämään. »En tarkoittanut,
että teidän olisi välttämättä pukeuduttava heidän tavallaan, vaan että
teidän olisi _oltava_ heidän tapaisensa — toimittava ja puhuttava
samoin kuin he, kuten herra Theriere, jonka tunsitte. Hän oli
herrasmies ja kunnianmies.»

»Mutta minä en ole», tokaisi Billy.

»Oi, en minä tarkoittanut _sitä_», torjui tyttö.

»No niin, tarkoitittepa sitä tai olitte tarkoittamatta, niin on asia»,
intti sakilainen. »Minä en ole herrasmies: olen sakilainen. Sen olette
tekin sanonut, kuten muistatte. Sanoitte sen silloin _Halfmoonilla_,
enkä minä ole sitä unohtanut. Te olitte oikeassa; minä olen sakilainen.
En ole ikänäni oppinut olemaan mitään muuta. En ole koskaan _halunnut_
olla mitään muuta — ennen kuin tänään. Nyt tahtoisin olla herrasmies;
mutta se on liian myöhäistä.»

»Ettekö tahdo koettaa?» kysyi tyttö. »Minun tähteni.»

»Olkoon menneeksi!» vastasi sakilainen leppeästi »Teidän tähtenne
olisin valmis vaikka pitämään poskipartaa.»

»Huu!» huudahti Barbara Harding. »Jos sen tekisitte, niin en voisi
katsoa teihin.»

- »No, sanokaa sitten, mitä tahdotte minun tekevän.»

Barbara huomasi tehtävänsä käyvän vaikeaksi, jos hän mieli suorittaa
sen haavoittamatta miehen tunteita; mutta hän päätti takoa raudan
ollessa kuumana ja uskaltaa, jos niikseen tulisi, loukata sakilaista.
Miksi herra Billy Byrnen muokkaaminen oli hänestä niin tärkeätä, sen
miettiminen ei juolahtanut hänen mieleensäkään.

Hän empi hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan:

»Ensimmäisiä harrastettavianne, herra Byrne, on oppia puhumaan
sääntöjen mukaisesti. Ette esimerkiksi saa sanoa »työ», vaan »te»,
teidän on koetettava puhua samalla tavoin kuin minä puhun. Koko
maailmassa ei kukaan puhu mitään kieltä virheettömästi, mutta on eräitä
enemmän tai vähemmän räikeitä kieliopillisia ja ääntämisvirheitä, jotka
erityisesti loukkaavat hienostuneiden ihmisten korvaa ja joita on
helppo karttaa, jos vain varoo.»

»Hyvä on», virkkoi Byrne, »te saatte opettaa minulle, mitä tahansa
tahdotte, ja minä panen parastani oppiakseni puhumaan keikarien tapaan
— teidän tähtenne.»

Ja niin alkoi sakilaisen kasvatus, joka edistyi ripeästi, koska
heillä kummallakaan ei ollut paljon muuta tekemistä; alkuun päästyään
kävi mies kiihkeän innokkaaksi, sillä häntä kannusti se ilmeinen
mielihyvä, jota hänen edistymisensä tuotti vapaaehtoiseen opetustoimeen
ryhtyneelle tytölle.

Lisäksi se saattoi hänet ja Barbaran entistä läheisemmälle
toveruuskannalle keskenään.

       *       *       *       *       *

Kolmeen viikkoon he eivät kertaakaan poistuneet saareltaan paitsi
noukkimaan hedelmiä, joita kasvoi läheisellä mantereella.

Haava oli vaivannut Byrneä aika lailla; joitakuita kertoja oli hän
ollut vähällä saada verenmyrkytyksen. Kerran oli kuume kohonnut
huolestuttavan korkealle, ja Barbara Harding oli istunut koko yön hänen
vieressään, haudellen hänen otsaansa ja lievittäen hänen tuskiaan
parhaan kykynsä mukaan. Vihdoin olivat miehen ihmeelliset elinvoimat
pelastaneet hänet.

Hän eli kuitenkin pahasti heikontunut, eikä heistä kumpikaan ollut
katsonut järkeväksi yrittää pyrkiä rannikolle, ennen kuin hän oli
täysin toipunut entisiin voimiinsa.

Tähän asti oli heidän elämänsä ollut hyvin rauhallista. Kahdesti oli
mantereella liikkunut alkuasukkaita, ilmeisesti metsästysseurueita;
mutta takaa-ajosta ei ollut näkynyt merkkiäkään. Heidän näkemänsä
miehet olivat olleet puhdasverisiä malaijeja; heidän joukossaan ei
ollut ollut ainoatakaan samuraita; mutta heidän hurjan sotainen
ulkomuotonsa oli varoittanut piileskelijöitä ilmaisemasta itseään.

Ravinnokseen he olivat saarelle saapumisestaan saakka käyttäneet
pääasiallisesti kaloja ja hedelmiä. Joskus oli heidän ruokalistansa
vaihteluna ollut lintuja ja kaloja, joita Byrnen oli onnistunut pyytää
omalla keksimällään yksinkertaisella satimella; mutta viime aikoina
riista oli käynyt varovaiseksi eikä kalojakaan tuntunut enää olevan
niin kosolti.

Kun he olivat kaksi päivää eläneet pelkillä hedelmillä, ilmoitti Byrne
aikovansa lähteä metsästysretkelle mantereelle.

»Metsänriista-ateria ei maistuisi pahalta», hän huomautti.

»Niin», huudahti tyttö, »minä olen kuolemaisillani lihan kaipauksesta.
Tuntuu melkein siltä, että voisin syödä sitä raakana.»

»Se on varmaa, että minä voisin», totesi Billy. »Luoja armahtakoon sitä
hirveä, joka joutuu tämän Therieren vanhan paukun kantamiin; te tuskin
saatte siitä suupalaakaan. Olen niin nälkäinen, että todennäköisesti
syön sen kokonaan — kavioineen, nahkoineen ja sarvineen — ennen kuin
ehdin tuoda siitä mitään teille.»

»Älkää toki!» kielteli tyttö nauraen. »Hyvästi ja olkoon onneksi! Mutta
älkää menkö varsin etäälle! Olen niin yksinäinen ja peloissani teidän
ollessanne poissa.»

»Kenties olisi teidän paras tulla mukaan», ehdotti Billy.

»Ei, olisin vain vastuksena; ettehän te voi menestyksellisesti väijyä
hirviä, jos teillä on katselijoita.»

»No niin, koetan pysytellä äänen kuuluvissa, ja saatte odottaa minua
takaisin millä hetkellä hyvänsä ennen auringon laskua.» Ja hän
laskeutui rantatöyryltä jokeen.

Mantereelta vaani pensaan takana häijy, musta silmäpari hänen ja
rannalle jääneen tytön liikkeitä, samalla kun pitkä, jäntevä,
ruskea käsi puristi lujasti raskasta sotakeihästä ja teräslihakset
jännittyivät rajua hyppyä ja vinhaa heittoa varten.

Tyttö tarkkaili Billy Byrneä, joka ponnisteli eteenpäin vuolaan joen
kuohuissa.

Kuinka valtavan väkevä ja kestävä hän olikaan! Millainen mies! Hillitön
voima-ihminen!

Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Barbara Harding huomasi
ihailevansa juuri Byrnen hillittömyyttä, joka kerran oli ollut hänestä
niin vastenmielinen. Hän näki miehen keveästi hyppäävän vastaiselle
rannalle. Ja sitten hän näki Billyn lähellä kasvavan pensaan rajusti
liikahtavan.



KUUDESTOISTA LUKU

»Minä rakastan sinua!»


Barbara Harding ei tiennyt, mikä liikahduksen oli aiheuttanut, mutta
vaistomaisesti hän pelkäsi hengenvaaran väijyvän piiloisan lehvistön
takana huoletonta sakilaista.

»Billy!» hän kirkaisi — ristimänimi lähti huomaamatpa hänen huuliltaan.
»Pensaassa, vasemmalla, kavahtakaa!»

Tytön äänen hätäinen sävy oli saanut Byrnen pyörähtämään ympäri
heti ensimmäisen sanan kajahdettua — ja se hänet pelasti. Hän näki
puolialastoman raakalaisen ja keihästä sinkauttavan käden; ja kuten hän
olisi vaistomaisesti väistänyt oikean nyrkin survaisua päähän entisten
aikojensa ottelutavalla, väisti hän nytkin astahtamalla oikealle, ja
raskas ase suhahti vahinkoa tekemättä hänen olkansa ylitse.

Raivosta karjaisten vetäisi soturi terävän paranginsa ja karkasi
käsikähmään. Byrne tempasi Therieren revolverin tupestaan ja laukaisi
sen suoraan vasten raakalaisen kasvoja, mutta Barbaran kauhuksi ei
patruuna lauennut.

Ennen kuin Billy ennätti painaa liipaisinta toistamiseen, oli malaiji
hänen kimpussaan.

Tyttö näki valkoisen miehen hypähtävän syrjään välttääkseen
vastustajansa tuhoisaa iskua, kääntyvän sitten vikkelästi kuin pantteri
ja syöksähtävän käsiksi villiin.

Byrnen vasen käsivarsi kiertyi malaijin kaulaan ja oikean käden
moukarimaisesta nyrkistä sateli iskuja ruskeaan naamaan.

Raakalainen heitti hyödyttömän parangin kädestään, repien kynsin ja
hampain valtavan voimakasta olentoa, jonka käsiin huomasi joutuneensa;
mutta yhtenään osui kauheita, säälimättömiä iskuja hänen suojattomiin
kasvoihinsa.

Tämän alkuperäisen ottelun ainoa todistaja seisoi kuin lumottuna
paikallaan, katsellen valkoisen miehen hurjaa, raakaa rajuutta ja
leijonamaisia voimannäytteitä. Hitaasti, mutta varmasti hän survoi
vastustajansa kasvot muodottomaksi möyhyksi — paljain käsin hän oli
käynyt käsiksi aseistettuun soturiin ja surmasi hänet.

Se oli uskomatonta! Ei edes Theriere eikä Billy Mallory olisi kyenneet
sellaiseen.

Billy Mallory! Ja Barbara ihaili hänen murhaajaansa!

Heitettyään vihollisensa elottoman ruumiin maahan palasi Billy Byrne
samaa tietä saarelle; hänen kasvoillaan oli leveä hymy, kun hän kiipesi
tytön luokse.

»Minun taitaa olla paras tarkastaa tätä paukkua», hän huomautti, »ja
pysytellä kotosalla. Ei ole turvallista jättää teitä yksin tänne — se
on selvä. Ajatelkaapa, jos olisin ehtinyt pois näkyvistä, ennen kuin
mies tuli esiin!» Tämä ajatus puistatti sakilaista silminnähtävästi.

Tyttö ei virkkanut mitään, ja senjohdosta mies katsahti äkkiä häneen.
Barbaran silmissä oli kauhistunut ilme, samanlainen kuin kerran
aikaisemminkin, silloin kun Byrne oli _Halfmoonin_ kannella potkaissut
tajutonta Theriereä.

»Mikä on hätänä?» tiedusti Billy levottomana. »Mitä olen nyt tehnyt?
Minun oli nitistettävä se vintiö —- hän olisi varmasti tappanut
minut, jollen olisi sitä tehnyt, ja sitten olisitte tekin ollut hänen
käsissään. Minun oli se tehtävä teidän tähtenne — olen pahoillani
siitä, että te sen näitte.»

»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea,
ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte
menetellä niin?»

Mies painoi päänsä kumaraan.

»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan
henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä,
ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan,
samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen
rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli
teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät
omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.

— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa.
Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut
ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä
olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette
opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.

— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos
omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin
vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä
olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla
tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»

Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin
peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut
myöntää.

»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä
tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että
se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi
kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan
niin ritarillisesti.»

»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä
mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan
ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet
murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!

— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti
Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi
annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä,
että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole
ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita,
näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin
omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.

— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli
turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala,
millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille
ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut,
niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti
minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan
osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla
hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt
sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa,
tekemistapa ei merkinnyt mitään.

— Olisin silti voinut olla siivo ja säädyllinen, jos olisin tahtonut.
Eräät läheisyydessäni syntyneet ja kasvaneet pojat olivat kylläkin
siivoja. He saivat hyviä työpaikkoja ja pysyivät niissä; minua ellotti
nähdessäni heitä — halveksin heitä ja vietin aikani vetelehtimällä
kapakkojen nurkissa, juomalla itseni humalaan ja hätyyttelemällä
naisia. Minä en tahtonut olla säädyllinen — en ennen kuin kohtasin
teidät ja opin —»

Hän epäröi ja änkytti punan levitessä hänen kaulalleen ja kasvoilleen:

»Ja opin kaipaamaan teidän kunnioitustanne», lopetti hän lauseensa.

Sitä hän ei ollut aikonut sanoa, ja tyttö tiesi sen. Hänen mielessään
heräsi äkkiä halu kuulla Billy Byrnen lausuvan ne sanat, joita hän ei
ollut uskaltanut päästää suustaan. Mutta hän tukahdutti sen halun heti,
ja hetkisen kuluttua hän harmitteli omaa heikkouttaan, koska hän olisi
halunnut kuulla sellaista Byrnen tasolla olevalta henkilöltä.

Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pari oli yhä pienessä, turvaisessa
saaressaan. Byrne keksi tekosyyn toisensa jälkeen saadakseen
siirretyksi tuonnemmaksi lähdön meren rannalle. Hän käsitti että
ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua, ja hän tiesi myöskin, että
sen aloittaminen merkitsisi hänen ja neiti Hardingin välisten suhteiden
lopun alkua ja että niiden katkettua elämä muuttuisi hänelle aution
erämaan vaeltamiseksi.

Joko heidät pelastaisi joku ohi kulkeva laiva tai alkuasukkaat
murhaisivat heidät; mutta viimemainitussa tapauksessa hän ei joutuisi
sen varmemmin eikä täydellisemmin eroon rakastamastaan naisesta kuin
siinäkään, että tyttö palaisi omaistensa keskuuteen.

Sillä Billy Byrne tunsi, ettei hän kuulunut mihinkään sellaiseen
seurapiiriin, jossa neiti Barbara Harding tunnettiin, ja häntä pelotti,
että heidän palattuaan sivistyneihin oloihin tyttö muuttuisi jälleen
kopean ylimieliseksi ja että hän taaskin olisi Barbaran mielestä alempi
olento, jota tyttö ja hänen kaltaisensa puhuttelivat »hyväksi mieheksi.»

Hän aikoi tietystikin ponnistaa kaikki voimansa toimittaakseen Barbaran
takaisin kotiinsa; mutta oliko väärin, hän tuumi, siepata muutamia
kultaisia onnenhetkiä palkkioksi palveluksistaan ja osittaiseksi
vastapainoksi elinkautisesta surkeudesta, johon hän joutuisi, sitten
kun hänen rakastamansa nainen olisi iäksi poistunut hänen elämästään?

Billyn mielestä se ei ollut väärin, ja niinpä hän vitkastelikin
Manhattan-saarella, joksi Barbara oli sen ristinyt, asuen kaupungin
toiseksi hienoimmassa rakennuksessa vastapäätä neiti Hardingin
palatsiasuntoa toisella puolella Riverside Driveä.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt
verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle,
joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.

»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan
halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet
tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä
uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.

»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en
halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»

»Teitä?»

»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja
— ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus
Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.

Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä
oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.

Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi
kalmankalpeaksi.

Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän
korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.

Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen
kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.

»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia —
nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon
ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten
lienevätkin.»

Ampuminen oli nyt jo vaimennut, mutta äänekästä kiljuntaa kuului
selvästi alempaa joen varrelta. Byrne astui askeleen vedenrajaan päin.

»Malttakaahan!» kuiskasi tyttö. »Ne tulevat tännepäin — me näemme
heidät täältäkin tuota pikaa.» Ja hän veti sakilaisen kyyhkysilleen
pensaan taakse.

Äänettöminä he tarkkailivat lähestyvää seuruetta.

»Ne ovat vinosilmiä», virkkoi Byrne, joka aina käytti tätä nimitystä
ylpeistä samuraista.

»Niin, ja heidän muassaan on kaksi valkoista miestä», supatti Barbara
Harding, jonka ääni värähti hillitystä kiihtymyksestä.

»Vankeina», sanoi Byrne. »Epäilemättä _Halfmoonin_ kauniin joukkueen
jäseniä.»

Samurait marssivat joen äyrästä myöten. Muutamien minuuttien perästä he
sivuuttaisivat saaren noin kolmenkymmenen metrin päässä. Billy ja tyttö
kyyristyivät suojaavan pensaan taakse.

»Minä en tunne heitä», kuiskasi mies.

»Mitä — mitä — oi, herra Byrne, se ei voi olla mahdollista!» äänsi
tyttö, tukahduttaen kiihkoaan. »Nuo miehet ovat Lotuksen kapteeni
Morris ja perämies Foster.»

Byrne nousi melkein pystyyn. Seurue oli nyt heidän piilopaikkansa
kohdalla.

»Pysykää täällä!» hän komensi. »Minä menen vapauttamaan heidät.» Sitten
hän lisäsi rajusti: »Teidän tähtenne, koska rakastan teitä. Naurakaa
nyt!» Ja hän oli poissa.

Hän juoksi vikkelästi joen äyräältä veteen: samurait, jotka olivat jo
sivuuttaneet saaren, eivät huomanneet häntä, loisessa kädessään hänellä
oli surmaamansa pääkallometsästäjän vankka sotakeihäs. Hänen vyössään
riippui Oda Yorimoton pitkä miekka, ja kreivi de Cadenetin revolveri
oli kotelossaan.

Barbara Harding katseli häntä, kun hän kahlasi joen poikki ja kapusi
vastaiselle rannalle. Hän näki Byrnen juoksevan ripeätä vauhtia
samuraiden ja näiden vankien jäljessä. Billyn keihästä pitävä oikea
käsi kohosi, ja sitten kajahti hänen laajoista keuhkoistaan hurja
karjaisu, joka olisi ollut kunniaksi kokonaiselle apachiheimolle.

Soturit kääntyivät parhaiksi nähdäkseen raskaan keihään lentävän heitä
kohti; ja sitten syöksähti Billy Byrne heidän keskelleen, veti esiin
revolverinsa ja ampui oikealle ja vasemmalle. Molemmat vangit käyttivät
hyväkseen vartijainsa hämminkiä ja säikähdystä, karkasivat heihin
käsiksi ja anastivat itselleen aseita.

Seurueessa oli ollut vain kuusi samuraita. Kaksi oli kaatunut Billyn
hyökätessä; mutta jäljellä olevat neljä, jotka olivat tointuneet
hämmästyksestään, ryhtyivät nyt taisteluun, osoittaen kansalleen
ominaista hurjuutta.

Taaskin oli Therieren revolveri ratkaisevalla hetkellä pettänyt
ja jäänyt laukeamatta; harmissaan oli Byrne heittänyt sen pois ja
turvautunut jälleen pitkään miekkaan, jonka käyttelyssä hän ei
läheskään vetänyt vertoja samuraille. Norris sieppasi maasta Byrnen
keihään ja iski sen Byrneä kovin ankarasti ahdistavan japanilaisen
ruumiin lävitse.

Nyt oli taistelu tasaista — kolme kolmea vastaan.

Norris heilutteli yhäti keihästä — se oli tehokkain ase samuraiden
pitkiä miekkoja vastaan. Hän kaatoi vastustajansa ja riensi sitten
Fosterin avuksi.

Saarelle jäänyt Barbara Harding näki, että Byrnen vastustaja pani hänet
tiukalle. Valkoinen mies oli puoleton, sillä samurain miekkailutaito
oli verrattomasti parempi. Tyttö näki sakilaisen pyrkivän japanilaisen
miekan ohitse käsiksi ahdistajaansa, mutta mies oli ilmeisesti liian
sukkela ja tottunut ottelija antaakseen hänelle siihen tilaisuutta.

Se kaksintaistelu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla, jollei Byrne
saisi apua ja hyvin nopeasti. Tyttö tarttui lyhyeen miekkaan, jota hän
nyt kantoi alituisesti muassaan, ja syöksyi jokeen.

Sitä ennen hän ei ollut kertaakaan mennyt sen poikki muutoin kuin
Byrnen sylissä. Virta oli vuolas ja voimakas. Se oli vähällä pyyhkäistä
hänet kumoon, ennen kuin hän oli puolitiessäkään, mutta hänen
mieleensäkään ei johtunut luopua yrityksestään.

Iäisyydeltä tuntuneen ajan perästä hän kipusi mantereelle; ja äyrään
harjalle noustessaan hän riemukseen näki Byrnen vielä olevan pystyssä
ja taistelevan. Foster ja Norris pakottivat vihollistaan peräytymään —
heillä ei ollut mitään vaaraa.

Ripeästi Barbara juoksi Byrneä ja samuraita kohti. Pienikasvuisen
soturin huulilla väikkyi ilkeä hymy, ja hänen välkkyvä säilänsä
heilahti äkilliseen vale-iskuun. Kun Byrne kallistui kömpelösti
torjumaan odotettua lyöntiä, pyörähti miekka toiseen suuntaan ja
tärähti hänen päähänsä.

Barbara tuli silmänräpäystä liian myöhään pelastamaan, mutta parhaiksi
kostamaan. Tuskin oli samurain säilä koskettanut sakilaista, kun
Barbara Hardingin kauniin käden heiluttama Oda Yorimoton lyhyt miekka
osui hänen sydämeensä.

Kirkaisten hän vaipui uhrinsa ruumiin luo»

Barbara Harding heittäytyi Byrnen viereen. Nähtävästi oli henki
sammunut. Parahtaen kauhusta tyttö kallisti korvansa miehen huulille.
Hän ei kuullut mitään.

»Tule takaisin! Palaa!» hän valitti. »Anna minulle anteeksi se
julma nauru! Oi, Billy, Billy, minä rakastan sinua!» Ja Anthony
Harding-vanhuksen, moninkertaisen miljoonamiehen, tytär ja Amerikan
ylimystön vesa otti Grand Avennen sakilaisen pään syliinsä ja peitti
kalpeat, veriset kasvot suudelmilla.

Samassa Billy Byrne aukaisi silmänsä.

Barbara oli joutunut kiinni itse teossa. Hänen oli mahdoton päästä
pujahtamaan pois, ja heleän punan levitessä hänen kasvoilleen kiersi
Billy Byrne käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä alaspäin,
kunnes heidän huulensa yhtyivät.

Iällä kertaa ei tyttö tarttunut hänen olkapäihinsä työntääkseen häntä
kauas itsestään.

»Minä rakastan sinua, Billy», hän kuiskasi koruttomasti.

»Muista, kuka ja mikä olen!» varoitti mies, peläten, että tämä suuri
onni häneltä riistettäisiin ja että hän oli saanut sen, koska tyttö
hetkiseksi oli unohtanut.

»Minä rakastan sinua, Billy», vastasi tyttö, »sen tähden, mikä olet.»

»Iäti?»

»Siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa!»

Sillä hetkellä saapuivat Norris ja Foster, jotka olivat selviytyneet
vastustajastaan, juoksujalkaa heidän luokseen.

»Onko hän pahasti haavoittunut, madam?» huusi kapteeni.

»En tiedä», vastasi neiti Harding. »Koetan juuri auttaa häntä pystyyn,
kapteeni Norris», lisäsi hän, yrittäen jollakin tavoin selittää
toisille sitä seikkaa, että hänen kätensä olivat Billyn kaulassa.

Norris säpsähti hämmästyksestä kuullessaan nimensä.

»Kuka te olette?» hän kummasteli. »Mistä tunnette minut?» Mutta kun
tyttö kääntyi häneen päin, pääsi häneltä iloinen huudahdus: »Neiti
Harding! Jumalan kiitos, neiti Harding, te olette elossa ja terve!»

»Mutta mistä ihmeestä te olette joutunut tänne?» tiedusti tyttö.

»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu
koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»

»Eihän isä toki ole kuollut?» kysyi tyttö tuskainen ilme silmissään.

»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren
pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme
menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja
herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»

»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut
saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian
paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut
hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»

»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin
uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»

»Jumalan kiitos!» kuiskasi Billy Byrne.

»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni,
silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.

Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta
uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei
siveellisesti eikä ruumiillisesti.

»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun
anastimme _Lotuksen_.»

Kapteeni Norris katsoi puhujaan peittämättä kammoissaan.

»Tekö?» hän huusi. »Tekö olitte yksi noita kirottuja hirtehisiä? Tekö
olette sama mies, joka melkein tappoi herra Mallory-paran? Neiti
Harding, onko hän ollut jollakin tavoin teille hävytön?»

»Älkää tuomitko häntä liian äkkipikaisesti, kapteeni Norris!»
tyynnytti tyttö. »Ilman häntä olisin kuollut ja saanut kärsiä pahempaa
kuin kuoleman jo aikoja sitten. Tuonnempana kerron teille hänen
sankaruudestaan ja ritarillisuudestaan. Älkääkä unohtako, kapteeni,
että hän juuri äsken pelasti teidät itsenne ja herra Fosterin
vankeudesta ja todennäköisesti kuolemasta!»

»Se on totta», huudahti Norris, »ja siitä tahdon häntä kiittää. Mutta
en ymmärrä sitä Malloryn juttua.»

»Älkää välittäkö hänestä nyt!» pyysi Billy Byrne. »Tärkeätä on vain
se, että hän on elossa. Hänen verensä ei tahraa käsiäni. Jatkakaa
kertomustanne!»

»No niin, sitten kun merirosvojoukkue oli poistunut purrestamme,
panimme kokoon vararadion, jonka olemassaolosta heillä ei ollut
aavistusta, ja varsin pian olimme yhteydessä sotalaiva _Alaskan_
kanssa. Sen komentaja lähetti _Lotukseen_ miehiä, koneseppiä ja
kaikkia sen korjaukseen tarvittavia vehkeitä, antoi meille hiiliä
ja muonavaroja, odottaen sitten lähellämme, kunnes saimme aluksemme
käyntikuntoon. Siihen ei tarvittu läheskään niin pitkää aikaa kuin
olisi saattanut luulla.

— Sitten lähdimme yhdessä sotalaivan kanssa etsimään _Clarindaa_, kuten
teidän kapteeni Simmsinne sitä nimitti. Meidät neuvoi sen jäljille
eräs kiinalainen merirosvo Luzonin pohjoispuolella. Hän sanoi erään
pienen, Formosan lähellä sijaitsevan, syrjäisen saaren alkuasukkailta
kuulleensa, että äskeisen hirmumyrskyn aikana oli eräs kuunaripriki
kärsinyt haaksirikon sen rannalla. Ja hänen kuvauksensa aluksesta
saattoi meidät uskomaan, että se saattoi olla _Clarinda_ eli _Halfmoon_.

— Laskimme saarelle ja etsittyämme hyvän aikaa löysimme _Halfmoonin_
elossaolevat merimiehet. He koettivat kaikki syyttää toisiaan, mutta
vihdoin he kaikki yksimielisesti kertoivat, että joku Theriere-niminen
henkilö ja Byrneksi sanottu merimies olivat vieneet teidät saaren
sisäosiin ja että he olivat luulleet teitä kuolleeksi, kunnes he
vasta muutamia päiviä sitten olivat eräältä vangiksi ottamaltaan
alkuasukkaalta saaneet tietää teidän kaikkien päässeen karkuun ja
harhailevan jossakin heille tuntemattomassa osassa saarta.»

»Saitteko mitään tietoja herra Divinestä?» tiedusti tyttö levottomasti.
»Hän oli — kerran — vanha ja hyvä ystäväni.»

»Divine?» kertasi kapteeni. »Niin, se oli kai sama veitikka, joka oli
ampunut itsensä.»

»Oh!» äännähti Barbara heikosti.

»Ainakin jäljellejääneet niin väittävät», ehätti Norris lisäämään.
»Mutta he kertoivat siitä niin ristiriitaisia juttuja, että meidän
sieltä poistuessamme sotalaivan päällystö päätti haastaa Blancon,
neekerikokin, sotaoikeuden eteen.

— Sitten lähdimme etsimään teitä mukanamme komppania merisotilaita»,
jatkoi kapteeni kertomustaan. »Isänne tuskastui joukkoa komentavan
upseerin näennäiseen vitkasteluun ja kiiruhti edelle seurassaan herra
Mallory, herra Foster, minä ja pari _Lotuksen_ miestä, jotka olivat
muassamme tullessamme saareen.

— Kolme päivää sitten hyökättiin kimppuumme; isänne ja herra
Mallory joutuivat vangiksi. Me muut pääsimme pakoon ja yritimme
palata merisotilaiden luokse; mutta eksyimme ja olemme siitä pitäen
umpimähkään harhailleet saarella, kunnes alkuasukkaat joitakuita
minuutteja sitten meidät yllättivät. Molemmat merimiehet kaatuivat
viime ottelussa, ja herra Foster ja minä jäimme vangiksi. Loput
tiedätte.»

Byrne oli nyt pystyssä. Hän löysi miekkansa ja revolverinsa ja sijoitti
ne paikoilleen vyöhönsä.

»Te, miehet, olette tuolla saarella ja pidätte huolta neiti
Hardingista», hän sanoi. »Jollen minä palaa, löytää meriväki teidät
ennemmin tai myöhemmin, tai voitte mennä rantaan ja kiertää sitä pitkin
poukamalle. Hyvästi, neiti Harding!»

»Minne te lähdette?» huudahti tyttö.

»Etsimään isäänne — ja herra Mallorya», vastasi sakilainen.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Pelastajana


Iltapäivän ja melkein koko seuraavan yön Billy Byrne vaelsi
yksinäisellä retkellään, palaten tuttua tietä, jota myöten Barbara
Harding ja hän olivat tulleet vuolaan virran pienelle saarelle.

Vähää ennen aamunkoittoa hän saapui aukeaman reunaan Oda
Yorimoto-vainajan asunnon kohdalle. Jossakin tuolla äänettömässä
kylässä viruivat molemmat vangit.

Pitkän marssin aikana hän oli miettinyt useita kertoja päänsä ympäri,
mitä kaikkea hänen uskalletun yrityksensä onnistuminen merkitsisi
hänelle. Kaikista niistä henkilöistä, joiden hän saattoi ajatella
tahtovan erottaa hänet rakastamastaan naisesta — siitä naisesta, joka
juuri äsken oli tunnustanut rakastavansa häntä — oli hänen eniten
pelättävä näitä kahta.

Billy Byrne ei lainkaan luulotellut, että Anthony Harding katselisi
suopein silmin vävykseen pyrkivää Grand Avenuen sakilaista.

Entä sitten Mallory! Billy oli varma siitä, että Barbara oli rakastanut
tätä miestä, ja kun Mallory nyt palautettaisiin hänelle ikäänkuin
haudasta, niin oli hyvin todennäköistä, että vanha rakkaus viriäisi
uuteen liekkiin tytön sydämessä.

Oikeastaan Billy Byrne ei voinut luottaa omiin korviinsa.

Nytkään hän ei oikein rohjennut uskoa, että ihastuttava, ihmeellinen
neiti Harding rakasti häntä — häntä, halveksittua sakilaista.

Mutta hänen tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja hänen
puhdistuneen luonteensa kelvollisuudesta oli epäämättömänä todistuksena
se seikka, että hän säälimättömän ankarasti työnsi syrjään kaikki
ajatukset itsestään ja niistä seurauksista, joita hänen yrityksestään
koituisi hänelle itselleen.

»Hänen tähtensä!» Niistä sanoista oli tullut hänen sotahuutonsa.

Mitäpä siitä, tulisiko hänen osakseen kauhea kuolema tai kurja,
yksinäinen elämä vai päätyisikö hän armaan syliin? Velvollisuuden
täyttämisen rinnalla ei sillä ollut Billy Byrnen mielestä mitään väliä.

Hetkisen hän seisoi hiljaa paikallaan, silmäillen kuutamoista kylää ja
kuunnellen sieltä liikkumisen ääniä; sitten sakilainen hiipi aukeaman
poikki lähimmän majan varjoon notkeasti kuin intiaani ja varovasti kuin
harjaantunut varas ainakin.

Hän jäi kuuntelemaan saman ikkunan alle, josta hän, Barbara ja
Theriere olivat paenneet muutamia viikkoja sitten. Sisältä ei kuulunut
hiiskahdustakaan. Hän veti hiljaa itsensä ikkunalaudalle ja laskeutui
seuraavalla hetkellä kammion sysimustaan pimeyteen.

Hän hapuili käsineen ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään. Sitten
hän meni vastaisella seinällä olevalle ovelle, raotti sitä ja pilkisti
sen takana olevaan himmeästi valaistuun huoneeseen. Siellä näyttivät
kaikki nukkuvan.

Sakilainen työnsi ovea auemmaksi ja astui sisään — siten täytyisi hänen
tutkia vaikka kylän jokainen maja, kunnes löytäisi etsimänsä.

Heitä ei ollut siellä, ja niin kuulumattomasta etteivät edes herkästi
nukkuvat koirat häiriytyneet, poistui mies ovesta kylän raitille.

Senjälkeen hän kävi samanlaisella vaarallisella vierailulla toisessa ja
kolmannessa majassa.

Neljännessä liikahti muuan mies Byrnen seisoessa huoneen
peräseinustalla.

Kissamainen hyppy vei sakilaisen hänen viereensä. Heräisikö
japanilainen? Billy pidätti henkeään.

Samurai käänsi rauhattomana kylkeään, hätkähti ja nousi istumaan
silmät selkosen selällään. Samassa puristuivat rautaiset sormet hänen
kurkkuunsa ja hänen kuolleen daimionsa pitkä miekka lävisti hänen
sydämensä.

Byrne ei hellittänyt ruumista, ennen kuin oli varma siitä, että henki
oli sammunut. Sitten hän laski sen hiljaa takaisin vuoteelle ja meni
tarkastamaan viereistä asumusta.

Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin
daimion talossa.

Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta
juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven,
erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän
seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten.
Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja
hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat
englanninkieltä.

Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan
raosta. Kuiske lakkasi heti.

Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä
osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.

Mies hätkähti hänen kosketuksestaan.

»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä
ollaan noutamassa.»

»St!» varoitti sakilainen. »Oletteko te ja Mallory kahden?»

»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti
ällistynyt Harding.

»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi,
että vanki oli köytetty.

Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen
sitten myöskin Malloryn.

»Seuratkaa minua», hän käski, »mutta meluttomasti! Jos teillä on
kengät jalassanne, niin riisukaa ne, sitokaa niiden nauhat yhteen ja
ripustakaa ne kaulaanne!»

Toiset tottelivat ja hetkistä myöhemmin hän opasti heitä nukkuvia
miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä täynnä olevan huoneen poikki.

Vastaisella seinällä oli pitkiä miekkoja täynnänsä oleva teline.
Byrne otti niistä kaksi niin varovasti, ettei kuulunut heikointakaan
rasahdusta. Hän ojensi yhden kummallekin toverilleen ja eleillään
varoitti heitä pysymään hiljaa.

Mutta Anthony Harding ja Billy Mallory eivät kumpikaan olleet
harjoitelleet murtovarkaina. Ensiksimainittu kolautti vahingossa
aseensa ovenpieleen, niin että kumahti, ja puolet huoneen asukkaista
ponnahtivat silmät levällään istumaan.

Alkuasukkaiden katseita kohdannut näky sai heidät hypähtämään pystyyn
ja heti kohti kurkkuaan kiljuen syöksymään karkaavien vankiensa
kimppuun.

»Ripeästi!» karjaisi Billy Byrne. »Tulkaa perässäni!»

He juoksivat kylän raittia pitkin, mutta alkuasukkaiden kiljunta
oli tuonut aseistettuja samuraita jokaiselle ovelle nopeasti kuin
taikaiskusta. Pian piiritti pakenijoita lauma ulvovia sotureita, jotka
joka puolelta tavoittelivat heitä pitkine miekkoineen, sulkien heidän
peräytymistiensä ja estäen heitä pääsemästä mihinkään suuntaan.

Byrne huusi tovereilleen, kehoittaen heitä käymään selät vastakkain; ja
niin he taistelivat, raivaten sakilainen etunenässä hitaasti itselleen
tietä kapean reitin päähän ja aukeaman takana alkavaan metsään.
Sakilainen otteli pitkä miekka toisessa ja Therieren revolveri toisessa
kädessään — aukaisten vapauteen vievää väylää niille kahdelle miehelle,
joiden takia hän armaansa menettäisi.

Taistelu riehui hohtavan kirkkaassa trooppisessa kuutamossa, joka teki
näyttämön melkein yhtä valoisaksi kuin päivänpaiste; ja vaikka ylivoima
olikin rusentava, etenivät valkoiset miehet varmasti, vaikka hitaasti,
viidakkoa kohti.

Oli ilmeistä, että alkuasukkaat pelkäsivät noita kolmea miestä johtavaa
jättiläistä. Anthony Harding, joka osasi japaninkieltä, ymmärsi
kylliksi paljon heidän mongerrustaan päästäkseen siitä selville, jollei
siitä olisi ollut riittävänä todistuksena se seikka, että useimmat
ahdistajat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä Byrnestä.

Kylän raitilta he vihdoin pääsivät aukeamalle. Soturit hyppivät
heidän ympärillään, syytäen uhkauksia ja herjauksia, silloin tällöin
syöksähtäen lähelle antaakseen vikkelän iskun ja peräytyen sitten
jälleen, ennen kuin iso valkoinen pahus ennätti osua heihin Oda
Yorimoton entisellä miekalla tai kummallisella tulikepillä, jonka ääni
oli niin hirvittävä.

Viidentoista metrin päässä metsän reunasta kaatui Mallory maahan
saatuaan keihään pohkeeseensa. Byrne huomasi sen, kumartui taaksepäin,
nosti miehen pystyyn ja tuki häntä toisella kädellään, samalla hitaasti
peräytyen ahdistavien alkuasukkaitten tieltä.

Nyt lenteli keihäitä tuhkatiheään, sillä samurait olivat kaikki samalla
puolen vihollisiaan eikä heidän enää tarvinnut pelätä haavoittavansa
heittoaseillaan omia miehiään kuten silloin, kun he olivat ympäröineet
kolmea pakenijaa joka taholta. Kun valkoiset vihdoin saapuivat viidakon
korkeaan ruohikkoon, seurasi heitä täydellinen keihäskuuro.

Jostakin syystä samurait eivät heti hätyyttäneet heitä metsän turvissa.
Kenties he pelkäsivät väijytystä.

Keihässateessa kaatui Byrne. Samurait olivat tähdänneet etupäässä
häntä, ja häneen oli osunut kolme raskasta keihästä. Kaksi törrötti
rinnassa ja yksi vatsassa.

Anthony Hardingia pelotti. Hänen molemmat kumppaninsa olivat
haavoittuneet, ja raakalaiset lähestyivät heidän piilopaikkaansa.

Mallory istu» maassa, koettaen kiskoa keihästä irti jalastaan. Vihdoin
se hänelle onnistui.

Byrne oli vielä tajuissaan ja pyysi Hardingia vetämään keihäät hänen
ruumiistaan.

»Mitä meidän on tehtävä?» hätäili vanhus. »He saavat meidät uudelleen
käsiinsä yhtä varmasti kuin kohtalo.»

»Vielä he eivät ole meitä saaneet», murahti Billy. »Malttakaas —
minulla on suunnitelma. Kykenettekö kävelemään, Mallory?»

Mallory kompuroi seisomaan.

»Kunhan koetan», hän virkkoi, lisäten sitten: »Kyllä, se käy varsin
hyvin.»

»Sepä hyvä!» huudahti Byrne. »Kuulkaa nyt! Melkein suoraan pohjoisessa,
takanamme kohoavan harjanteen toisella puolella, on laakso. Sen
pohjalla juoksee joki. Terveeltä mieheltä menee siihen marssiin
hyvinkin viisitoista tuntia — Mallorylta ja teiltä enemmän.

— Seuratkaa jokea, kunnes tulette pienen saaren kohdalle; sen pitäisi
olla ensimmäinen, jonka näette, joelle päästyänne. Siltä saarelta
löydätte neiti Hardingin, Norrisin ja Fosterin. Ja nyt rientäkää!»

»Entä te, mies?» huudahti Mallory. »Me emme voi jättää teitä.»

»Emme ikinä!» vahvisti Anthony Harding.

»Mutta teidän on se tehtävä», vastasi Billy. »Se on osana
suunnitelmastani. Mitenkään muutoin se ei käy päinsä.» Hän ampui
revolveristaan yhden ainoan laukauksen empiviä villejä kohti.
»Laukaisin, jotta he tietäisivät meidän vielä olevan täällä», hän
selitti. »Ammun aina vähän väliä jonkun panoksen, niin kauan kuin
jaksan. Se narraa heidät luulemaan että olemme kaikki täällä, ja suojaa
teidän poistumistanne — ymmärrättekö?»

»Minä en lähde», sanoi Mallory.

»Kyllä; kyllä te lähdette», vakuutti sakilainen. »Tärkeätä ei ole
se, kuinka meille käy, vaan kuinka käy neiti Hardingille. Kaikkien
niiden, jotka suinkin voivat, on laittauduttava takaisin hänen luokseen
niin nopeasti kuin Herra sallii. Minä en kykene; teidän kahden on
siis lähdettävä. Minä olen mennyt mies — sokeakin sen käsittäisi. Ei
vähääkään hyödyttäisi teidän kahden viipyä täällä ja saada surmanne
odottaessanne minun kuolevan; mutta pahaa siitä voisi koitua paljon,
sillä se saattaisi merkitä myöskin neiti Hardingin tuhoa.»

»Sanoitte, että tyttäreni on mainitsemallanne saarella Norrisin ja
Fosterin seurassa — onko hän vahingoittumaton ja terve?» kysyi Harding.

»Kyllä hän on», vastasi Byrne. »Ja nyt matkaan! Te tuhlaatte kallista
aikaa.»

»Barbaran tähden se näyttää ainoalta keinolta», arveli Anthony Harding;
»mutta tuntuu niin kurjan raukkamaiselta jättää teidän kaltaistanne
ylevää toveria, sir.»

»Se on kurjaa», virkkoi Billy Mallory. »Täytyy keksiä joku toinen tapa.
Mutta kuka te, veikkonen, muuten olette ja kuinka satuitte olemaan
täällä?»

Byrne käänsi kasvonsa ylöspäin, niin että täysikuun säteet valaisivat
hänen piirteensä selvästi.

»Muuta keinoa ei ole, Mallory», hän toisti. »Katsokaa minua tarkoin —
ettekö tunne minua?»

Mallory silmäili tutkivasti häneen päin suunnattuja lujapiirteisiä
kasvoja ja pudisti sitten päätään.

»Kasvoissanne on jotakin tuttua», hän myönsi, »mutta en jaksa muistaa,
kuka olette. Eikä sillä olekaan väliä, ken olette — olette pannut
vaaraan oman henkenne pelastaaksenne meidät, enkä minä jätä teitä
pulaan. Menköön herra Harding — molempien ei välttämättä tarvitse jäädä
tänne.»

»Te lähdette molemmat», intti Byrne, »ja saatte nähdä, että ei ole
samantekevää, kuka olen. En ollut aikonut ilmaista sitä teille, mutta
nähtävästi ei ole muuta keinoa. Olen sama sakilainen, joka melkein
tappoi teidät _Lotuksen_ kannella, Mallory. Olen sama veijari, joka
piteli pahoin neiti Hardingia, kunnes vihdoin Simms-petokin käski minun
lakata, ja neiti Harding on ollut kahdenkesken kanssani tällä saarella
viikkokausia. Ja nyt menkää!»

Hän kääntyi poispäin, etteivät toiset näkisi hänen kasvojaan, joiden
hän tiesi kuvastavan hänen tuntemaansa sielullista tuskaa, ja alkoi
jälleen ampua alkuasukkaiden suuntaan.

Anthony Harding seisoi kasvot kalpeina ja kädet nyrkissä Byrnen
kertoessa, kuka hän oli. Sakilaisen vaiettua hän astui uhkaavasti
askeleen pitkänään viruvaa miestä kohti, kohottaen pitkää miekkaansa ja
jupisten kirouksen.

Billy Mallory juoksi hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.

»Älkää!» hän kuiskasi. »Ajatelkaa, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa nyt olemme hänelle! Tulkaa!» He kääntyivät
pohjoiseen päin viidakkoon, kun taas Billy Byrne jäi vatsalleen
ruohikkoon ampuen silloin tällöin sinne päin, missä näki keihään
välähtävän.

Anthony Harding ja Billy Mallory astelivat äänettöminä raskasta
tietään. Sakilaisen revolverin räiske, joka kävi yhä hiljaisemmaksi
heidän edetessään loitommaksi taistelun näyttämöltä, ilmoitti heille,
että heidän pelastajansa oli vielä elossa.

Jonkun ajan kuluttua kaukaiset pamahdukset lakkasivat. He jatkoivat
mitään virkkamatta matkaansa muutamia minuutteja.

»Hän on kuollut», kuiskasi Billy Mallory.

Anthony Harding ei vastannut mitään. Enää ei heidän takaansa kuulunut
laukauksia.

Eteenpäin, yhä eteenpäin he ponnistelivat. Yö muuttui päiväksi. Päivä
kallistui uudelleen iltaan. Ja yhäti he hoippuivat edelleen väsyneinä,
jalat hellinä.

Mallorya vaivasi haava hirveästi. Joskus hänestä tuntui mahdottomalta
kävellä enää askeltakaan; mutta ajatellessaan, että Barbara Harding oli
jossakin edessäpäin ja että he pian olisivat jälleen hänen seurassaan,
hän itsepäisesti jatkoi tuskallista vaellustaan.

He olivat saapuneet joelle ja seurasivat hitaasti sen rantaa alaspäin.
Upea täysikuu valoi maisemaan hopeista valoa.

»Katsokaas!» huudahti Mallory. »Saari!»

»Jumalan kiitos!» jupisi Harding palavan hartaasti.

He pysähtyivät joen äyräälle saaren kohdalle ja luikkasivat. Melkein
heti riensi saaren sisäosasta heitä vastapäätä olevalle rannalle kolme
hahmoa — kaksi miestä ja yksi nainen.

»Barbara!» huusi Anthony Harding. »Oi, tyttäreni! Tyttäreni!»

Norris ja Foster kiiruhtivat joen poikki ja saattoivat tulijat
saarelle. Barbara Harding heittäytyi isänsä syliin. Seuraavalla
hetkellä hän oli tarttunut Malloryn ojennettuun käteen ja etsi siiten
katseillaan heidän takaansa kolmatta.

»Herra Byrne?» hän tiedusti. »Missä on herra Byrne?»

»Hän on kuollut», ilmoitti Anthony Harding.

Tyttö katseli isäänsä kokonaisen minuutin silmät levällään ja
käsittämättä.

»Kuollut!» hän voihkaisi ja vaipui sitten tajuttomana isänsä jalkojen
juureen.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Liian myöhään


Molempien toisten lähdettyä Billy Byrne ampui vielä noin puoli
tuntia, pitäen pieniä väliaikoja. Sitten hän laukaisi useita panoksia
nopeasti peräkkäin, vääntäytyi polviensa ja käsiensä varaan ja lähti
vaivaloisesti ja tuskallisesti nelinkontin ryömimään metsään, etsien
jotakin piilopaikkaa, jossa voisi kuolla rauhassa.

Hänen edettyään noin sata metriä petti maa hänen allaan. Billy huitoi
vimmatusti ympärilleen saadakseen tukea, mutta ei saanut, vaan suistui
päistikkaa manalamaiseen pimeyteen.

Putous ei ollut korkea; hän tärähti ankarasti hirvikuopan pohjalle
— katettuun loukkuun, joita alkuasukkaat kaivavat nopsajalkaisen
riistansa varalle.

Putoamisen jälkeen kirveli hänen haavojaan kamalasti. Hänen päätään
huimasi, ja hän luuli kuolevansa; kaikki musteni hänen silmissään.

Kun sakilainen tuli jälleen tajuihinsa, oli jo kirkas päivä. Taivas
näkyi säröreunaisesta reiästä, jonka hän edellisenä yönä pudotessaan
oli murtanut kuopan katokseen.

»Katsopas!» jupisi sakilainen. »Ja minä kun luulin kuolevan!!»

Hänen haavansa olivat lakanneet vuotamasta, mutta hän oli hyvin heikko,
jäykkä ja hellä.

»Taidanpa olla liian sitkeä nujertuakseni», hän tuumi.

Hän aprikoi, pääsisivätkö molemmat toiset turvallisesti Barbaran
luokse. Sitä hän toivoi. Mallory rakasti Barbaraa, ja Billy uskoi
varmasti tytön rakastavan Mallorya. Hän halusi Barbaran tulevan
onnelliseksi.

Hänen mielessään ei ollut vähääkään kateutta eikä mustasukkaisuutta.
Mallory oli Barbaran kanssa samaa lajia. Mallory kuului siihen piiriin.
Hän itse ei kuulunut. Hän oli sakilainen.

Miltä hän olisi näyttänyt Barbaran joukkueen keskuudessa? Tyttö olisi
saanut hävetä häntä, ja sitä hän ei olisi kestänyt, Ei; parasta oli,
että oli käynyt kuten oli käynyt. Hän oli sovittanut tyttöä kohtaan
osoittamansa petomaisuuden ja myöskin Mallorylle tekemänsä pahan.

Ainakin he muistaisivat häntä hyvällä hänen kuoltuaan, mutta jos hän
jäisi eloon, olisi asianlaita kokonaan toinen. Hän olisi alituisena
vaivana ja harmina heille kaikille, he pitäisivät velvollisuutenaan
kohdella häntä ystävällisesti palkkioksi siitä, mitä hän oli tehnyt
heidän hyväkseen.

Se ajatus harmitti sakilaista.

»Ennen nujerrun», hän mutisi.

Mutta hän ei nujertunut, vaan voimistui, ja illansuussa pakottivat
nälkä ja jano hänet miettimään, miten pääsisi piilopaikastaan etsimään
ravintoa ja vettä.

Hän odotti pimeän tuloa ja kapusi sitten äärimmäisen vaivaloisesti
syvästä kuopasta. Alkuasukkaista ei ollut kuulunut mitään edellisen yön
jälkeen, ja ulkoilmaan päästyään hän kuuli vain heikkoja ääniä aukeaman
takana olevasta kylästä.

Byrne raahautui sille lähteelle vievälle polulle, jonka partaalla
Theriere-parka oli kuollut. Häneltä kului pitkä aika, ennenkuin pääsi
sinne, mutta vihdoin se hänelle onnistui. Kirkas, vilpoinen vesi
virkisti ja voimisti häntä.

Sitten hän lähti etsimään ruokaa. Hän löysi joitakuita villejä
hedelmiä, tyydytti niillä toistaiseksi pahimman nälkänsä ja ryhtyi
sitten rasittavaan työhön, palaamaan samaa tietä »Manhattan-saarelle.»

Sama matka, jonka hän oli kulkenut viidessätoista tunnissa rientäessään
pelastamaan Anthony Hardingia ja Billy Mallorya, vaati häneltä nyt
lähes kolme vuorokautta. Silloin tällöin hän mietti, miten hän lainkaan
jaksoi kävellä. Olihan hän tahtonut kuolla ja jättää Barbaran vapaaksi.

Mutta elämä on suloista, ja punainen veri virtasi vielä uhmakkaasti
sakilaisen suonissa.

»Voinhan kulkea omia teitäni», ajatteli hän, »häiritsemättä Barbaraa.
Mutta otanpa selkääni mieluummin kuin nitistyn tähän kirottuun
loukkoon! Grand Avenuella minun on lopputilini tehtävä. Tahdonpa
totisesti kuulla Lake Streetin junien vielä jumisevan ja nähdä naisväen
astelevan alas Skidmoren aseman portaita, kun ihmiset iltaisin palaavat
sirkuksesta!»

Billy Byrneä kalvoi koti-ikävä. Ja lisäksi hänen sydämensä oli hyvin
raskas ja murheellinen hänessä heränneen suuren rakkauden tähden, jonka
hän käsitti yhtä toivottomaksi kuin se oli suuri.

Mutta hän muisti tytön käsivarret kaulassaan ja armaat huulet tuokioksi
painettuina huulilleen ja hänen sanansa — oi, ne sanat! Ne kaikuisivat
aina Billyn korvissa:

»Minä rakastan sinua, Billy, sen tähden, mikä olet!»

Sakilaisen kuiskiessa itsekseen niitä sanoja syntyi hänen mielessään
äkkiä päätös.

»Minä en voi saada häntä omakseni», hän mietti. »Hän ei ole minun
kaltaisiani varten. Mutta jos kohta en voikaan elää hänen kanssansa,
niin voin elää hänen _tähtensä_ — kuten hän tahtoo minun tekevän,
ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, nuo sanat pitävät minut
oikealla polulla! Jos hän vielä joskus kuulee mitään Billy Byrnestä,
niin ei se ole ainakaan mitään sellaista, että hänen tarvitsisi sen
vuoksi hävetä kiertäneensä kätensä Billyn kaulaan, suudelleensa häntä
ja sanoneensa rakastavansa häntä.»

Billy pysähtyi joen rantaan pienen saaren kohdalle. Hän oli saapunut
sinne iltayöllä lähes puoliyön aikana ja häntä epäilytti mennä joen
poikki häiritsemään seuruetta niin myöhäisellä hetkellä.

Mutta hän kuitenkin päätti kahlata hiljaa ylitse ja laskeutua oman
kojunsa läheisyyteen makaamaan aamuun saakka.

Kahlaaminen oli perin raskasta, sillä hän oli kovin heikko; mutta
vihdoin hän oli vastaisella rannalla ja kiskoi itsensä kuivalle maalle,
jääden vähäksi aikaa läähättäen virumaan jyrkälle äyräälle. Sitten hän
ryömi töyryn harjalle, kompuroi pystyyn ja lähestyi varovasti kojuja.

Kaikki oli hiljaista. Hän otaksui seurueen nukkuvan ja kävi pitkäkseen
Barbara Hardingille kyhäämänsä karkeatekoisen suojuksen viereen.

Oli jo selvä päivä hänen herätessään — aurinko oli ollut taivaalla
ainakin kolme tuntia, mutta sittenkään ei ketään vielä ollut
liikkeellä. Vasta silloin alkoivat pelokkaat epäilykset ahdistaa Billyn
mieltä. Saattoiko se olla mahdollista? Hän meni omalle kojulleen ja
astui sisään — se oli tyhjä. Sitten hän juoksi Barbaran majalle — ei
sielläkään ollut ketään.

He olivat poistuneet!

Koko tuskallisen vaelluksensa aikana, ponnistellessaan kylästä
saarelle, oli Billy joka hetki odottanut kohtaavansa avukseen saapuvan
pelastusretkikunnan. Hän ei ollut oikeastaan tuntenut pettymystä;
mutta omituinen, tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan,
kun päivät olivat vierineet eikä apua ollut kuulunut, ja nyt hän sai
lopullisen iskun.

He olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan — haavoittuneena ja
kuolevana tälle raakalaissaarelle vaivautumatta ottamaan selkoa siitä,
oliko hän todella kuollut. Se oli uskomatonta!

»Mutta onko se uskomatonta?» mietti Billy. »Enkö itse sanonut heille
olevani kuolemankielissä? Minä itse uskoin niin, ja miksipä hekin
eivät olisi uskoneet samoin? En luullakseni moiti heitä; mutta minä en
olisi jättänyt _heitä_ sillä tavoin, tulematta takaisin. Heillä oli
sotalaiva, täynnänsä sotaväkeä ja merimiehiä — heillä ei olisi ollut
kovinkaan suurta vaaraa.»

Äkkiä hänen mieleensä välähti, että seurue oli ehkä palannut rannikolle
noutamaan meriväkeä ja että häntä kenties parhaillaan etsittiin. Hän
kiiruhti takaisin mantereelle ja lähti taaskin jatkamaan vaivaloista
matkaansa.

Hän saapui rannalle samana iltana. Varhain seuraavana aamuna hän alkoi
etsiä sotalaivaa. Kävelemällä koko saaren ympäri hän uskoi varmasti
löytävänsä sen.

Kohta puolenpäivän jälkeen hän kiipesi korkealle kukkulalle, jolta
näkyi merelle. Sen laelta hän näki koko laajan Tyynenmeren.

Häneltä nousi sydän kurkkuun, sillä tuolla, vain lyhyen matkan päässä,
oli iso taistelulaiva ja upea, valkea pursi — _Alaska_ ja _Lotus_! Ne
mennä höyrysivät hitaasti merelle.

Hän oli ehtinyt juuri parhaiksi! Riemuissaan sakilainen juoksi kukkulan
huipulle, repi paidan yltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä,
samalla kiljuen täyttä kurkkua.

Mutta laivat pysyivät suunnassaan näyttämättä minkäänlaista
vastausmerkkiä.

Puoli tuntia jatkoi mies turhia ponnistuksiaan, koettaen kiinnittää
jonkun jommallakummalla aluksella olevan henkilön huomiota itseensä,
mutta surukseen ja harmikseen hän näki niiden käyvän yhä pienemmiksi,
kunnes ne muutamien tuntien kuluttua painuivat näköpiirin taakse,
häipyen iäksi hänen näkyvistään.

Uupuneena, haavoittuneena ja epätoivoisena Billy vaipui maahan, painoi
kasvonsa käsiinsä, ja siitä asennosta nouseva kuu hänet löysi. Ja sen
painuessa läntisen taivaanrannan taakse hän oli yhäti paikallaan.

Kolme kuukautta Billy eli yksinäistä eloaan raakalaissaarella. Riistan
ja kalojen saanti oli hyvä, ja vettä oli yllin kyllin. Hän sai takaisin
menetetyt voimansa, ja haavat parantuivat täydelleen.

Alkuasukkaat eivät häntä häirinneet, sillä hän oli osunut rannikolle
sellaiselle kohdalle, jota he pitivät tabuna ja jonne heistä ei
yksikään millään ehdolla saapunut.

Eräänä aamuna erakkoelämänsä neljännen kuukauden alussa hän näki
taivaanrannalla savupilven. Hitaasti se kasvoi, ja sen alapuolella
olevasta täplästä sukeutui höyrylaivan runko.

Se tuli yhä lähemmäksi saarta.

Billy kasasi kuivia oksia sille kukkulalle, jolta hän oli katsellut
_Alaskan_ ja _Lotuksen_ katoamista, ja sytytti merkkitulen. Kun kokko
alkoi palaa iloisesti, viskasi hän siihen tuoreita, vihreitä oksia,
kunnes korkealle saaren yläpuolelle kohosi pystysuora savupatsas.

Jännittyneenä ja henkeään pidättäen Billy tarkkaili höyrylaivan
liikkeitä.

Aluksi näytti siltä, että alus menisi ohitse huomaamatta hänen
merkkisavuaan, mutta vihdoin se muutti suuntaansa ja tuli suoraan
saarta kohti.

Laiva laski aivan likelle rantaa, sillä meri oli tyyni ja ranta syvä;
ja kun Billy oli varma, että aluksesta oli nähty hänet ja hänen rajut
heilutuksensa, riensi hän kaatuillen ja liukuen jyrkkää kalliorinnettä
alas sen juurella olevalle kaidalle rantakaistaleelle.

Jo oli laivasta laskettu vesille vene, jota soudettiin maalle. Billy
kahlasi odottamaan lyhyen matkan päähän ulottuvan matalikon reunaan.

Pelastajia kohtasi rannalla omituisen pelottava näky. Siellä oli
jättiläiskokoinen valkoihoinen mies, puolialaston, lukuunottamatta
muutamia rääsyisiä riekaleita, kupeellaan muinaisen samurain pitkä
miekka, vyöllään nykyaikainen revolveri ja jäntevässä kädessään
pääkallometsästäjän raskas sotakeihäs.

Miehen päätä ja kasvoja peittivät pitkä, musta tukka ja tuuhea parta:
mutta heitä tervehtivät takkuisten karvojen seasta tuikkivat kirkkaat,
harmaat silmät ja leveä myhäily.

»Oi, valkoiset miehet!» huusi sakilainen. »Olettepa totisesti minusta
hauskan näköisiä!»

       *       *       *       *       *

Kuuden kuukauden kuluttua asteli Sixth Avenuella New Yorkissa huonosti
sopivaan merimiesasuun puettu mies. Se oli Billy Byrne — pennittömänä,
mutta onnellisena; Grand Avenue oli vain noin puolentoista tuhannen
kilometrin päässä.

»Hohoo!» hän mutisi. »Onpa hyvä olla taaskin kotona!»

New Yorkissa oli sellaisia paikkoja, joissa Billyllä oli tuttuja. Hän
muisti erikoisesti yhden — pienen, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan
nyrkkeilyopiston lähellä Batterya.

Sinne hän nyt suuntasi askeleensa. Hänen astuessaan ummehtuneeseen
huoneeseen oli kaksi vyötäisiä myöten alastonta miestä parhaillaan
nyrkkeilemässä, ja tanakka, matalaotsainen mies, joka istui takakenossa
tuolilla seinän vieressä, katseli kamppailua tutkivasti.

Billy meni lattian poikki hänen luokseen käsi ojossa.

»Kuinka voitte, professori?» hän sanoi.

»Enpäs muista teitä, veikkonen», vastasi professori Cassidy, tarttuen
ojennettuun käteen.

»Kävin täällä noin vuosi sitten Harry Hilmoren ja Goose Islandin Kidin
seurassa — nimeni on Byrne», selitti Billy.

»Vai Byrne»; virkkoi professori. »Nyt muistan. Te olette sama veitikka,
josta Larry minulle puhui. Hän väitti, että teistä tulisi mainio
raskaan sarjan mies, jos jättäisitte pompan sikseen.»

Billy nyökkäsi hymyillen.

»Nyt te ette näytä pahalta kapakkasankarilta», huomautti Cassidy.

»Enkä olekaan», vakuutti sakilainen. »Olen ollut erossa ryypyistä lähes
vuoden enkä aio enää sortua viinaan.»

»Se on oikein, poika», kehui professori, »mutta mitä hyvää kuuluu? Mitä
puuhailette täällä vanhassa New York-pahaisessamme?»

»Etsin tointa», vastasi Billy.

»Vaatteet päältä!» komensi professori Cassidy. »Olen etsinyt
vastanyrkkeilijää eräälle veitikalle, joka aikoo peitota mustanaamaisen
jehun — jos hän vielä tulee lavalle.»

»Sen saatte minusta», sanoi Billy ja alkoi riisuutua.

Hänen vyötäisiä myöten alastomassa yläruumiissaan oli komeimmat
lihakset, mitä edes professori Cassidy oli koskaan nähnyt. Ihastuneena
mies tarkasteli häntä.

»Pitäisipä teillä totisesti olla puhtia käsissänne», hän kehui.

Sitten hän esitteli Billyn Harlem Hurricanelle ja Battling Dago Petelle.

»Pete on sama poika, josta teille puhuin», selitti professori Cassidy.
»Hänestä on sukeutunut sellainen tekijä, etten saa hankituksi hänelle
vastanyrkkeilijöitä. Tämä Hurricane on ainoa jääräpää, jolla on sisua
kestää hänen iskujaan — hän on koko pentele ottamaan kolhaisuja, on
totisesti, tämä Hurricane, hän näyttää niistä nauttivan.

— Jos olette auki, niin annan teille sen, mitä tarvitsette, niin kauan
kuin nyrkkeilette Peten kanssa ettekä ala jänistää ja järjestän teille
nujakan aina välistä, joten voitte pistää jonkun kolikon taskuunnekin.
Suostutteko?»

»Tietysti», vastasi Billy.

»Kaikki on hyvin päin sitten», iloitsi professori. »Vetäkää nyt kintaat
käteenne ja ottakaa Battling Dago Peten kanssa pari erää!»

Billy tunki isot kouransa tiukasti sopiviin käsineisiin.

»On kulunut kokonainen vuosi siitä, kun minulla oli tällaiset
käsissäni», hän huomautti; »ja aluksi olen ehkä hiukan hidas ja
äkkinäinen; mutta kun lämpenen, niin sitten se käy paremmin.»

Cassidy iski silmää Hurricanelle.

»Hän ei pääse lämpenemään», vakuutti Hurricane. »Pete löylyttää hänet
pehmoiseksi parissa minuutissa.» Ja molemmat miehet siirtyivät syrjään
katselemaan leikkiä kasvoillaan huonosti salattu, ilvehtivä ilme.

Se, mitä seuraavina minuutteina tapahtui professori Cassidyn
kolmannessa kerroksessa sijaitsevan nyrkkeilylaitoksen pienessä,
ummehtuneessa huoneessa, merkitsee käännekohtaa professorin elämässä.
Hän kertoo siitä vieläkin ja tekee niin vastedeskin, kunnes Suuri
Erotuomari laskee hänelle kymmeneen viimeisessä erässä.

Ottelijat nyrkkeilivät hetkisen, sohien toisiansa. Sitten Battling Dago
Pete huitaisi rajun sivalluksen suoraan Billyn kasvoihin.

Se isku olisi riittänyt kaatamaan härän; mutta Billy vain pudisti
päätään — se näytti tuskin täräyttäneen häntä.

Pete oli laskenut kätensä puolittain alas saavutettuaan tasapainonsa
lyönnin jälkeen, sillä hän luuli varmasti nujertavansa uuden
nyrkkeilijänsä; mutta ennen kuin hän ennätti uudelleen asettua asentoon,
syöksähti sakilainen hänen kimppuunsa kuin tuulispää.

Tuo yksi ainoa kasvoihin osunut isku tuntui johtaneen Billyn mieleen
kaiken sen, mitä hän milloinkaan oli tiennyt itsepuolustuksen
miehekkäästä taidosta.

Battling Dago Pete antoi vielä joitakuita kolhaisuja, ennen kuin ottelu
päättyi, mutta kuten jokainen vanha nyrkkeilijä tietää, ei mikään ole
sen lamauttavampaa kuin nähdä, etteivät tehokkaimmatkaan sivallukset
lamauta vastustajaa. Vain se seikka, että Dago Pete tiesi, mitä
vastanyrkkeilijän tuottama tappio merkitsisi hänen tulevaisuudelleen,
kannusti häntä itsepintaisesti yrittämään toivotonta tehtäväänsä, tämän
luu- ja lihasvuoren nujertamista.

Muutamia minuutteja Billy Byrne leikitteli, kolhaisten vastustajaansa
milloin ja mihin itse halusi. Hän nyrkkeili kumarassa, samaan tapaan
kuin Jeffries oli tehnyt, ja hänen kokonsa ja voimansa muistuttivat
Cassidyn mielestä tätä sortunutta suuruutta, jota hän sydämensä
sisimmässä sopukassa vielä palvoi.

Mutta nopeasti kuin pantteri sakilainen sitten hyökkäsi, antaen
vasemmalla kädellään Dago Peten leukapieleen rajun huitaisun, jota
salamannopeasti seurasi alhaaltapäin suunnattu oikean nyrkin isku
leukaan; Battling Dago Pete lennähti jalan korkeudelle lattiasta ja
putosi tajuttomana vastaiselle seinustalle.

Se oli komea pökerrysisku; ja kun Cassidy ja Hurricane olivat
hoivanneet kaatunutta, kunnes hänessä oli alkanut näkyä virkoamisen
merkkejä, kääntyi professori Billyyn päin.

»Onko teillä useampia toivoja varastossanne?» tiedusti sakilainen
nauraen. Ison neekerin ei taida tarvita pelätä selkäsaunaa vielä vähään
aikaan.»

»Kyllä, jos te pysytte erossa naukuista, poika», vastasi professori
Cassidy, »ja annatte minun käsitellä teitä.»

»Ymmärrän yskän, Steve», virkkoi Billy. »Pankaa toimeksi. Mutta
pistäkäähän ensin vähän ruokarahaa taskuuni! Verinahkani on ihan
selkärangassa kiinni.»



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kutsu


Kolmen kuukauden ajan Billy otteli New Yorkin ja sen ympäristön
entisten mestarien ja kolmannen ja neljännen luokan nyrkkeilijöiden
kanssa. Hän peittosi heidät kaikki — tavallisesti iskien vastustajansa
pökerryksiin.

Vihdoin alkoivat sikäläiset urheilunharrastajat puhella hänestä
hieman, ja hänet pantiin kamppailemaan muista kaupungeista saapuneiden
toisluokkaisten kanssa.

Näistä hän selviytyi yhtä näppärästi kuin muistakin, ja
asiantuntijoista oli selvää, että kookas, hiljainen »tuntematon»
yhä edistyi. Pian sai professori Cassidy eräältä toiselta
harjoitusmestarilta tarjouksen, jossa tämä ehdotti, että Billy
pantaisiin ottelemaan erästä todellista »toivoa» vastaan, joka oli yksi
parhaita.

Toinen harjoitusmestari selitti uskovansa, että nujakka olisi
erinomainen harjoitus hänen suojatilleen, jonka alkoi käydä vaikeaksi
löytää vastustajia. Myöskin professori Cassidy ajatteli samoin omastaan
ja myhäili ainakin kaksi tuntia luettuaan haasteen.

Ottelun yksityiskohdat saatiin pian järjestetyiksi. New Yorkin
valtiossa voimassa olevien säädösten mukaan oli nyrkkeiltävä kymmenen
erää ilman ratkaisua — jopa kintaiden painokin oli laissa määrätty.

Billyä vastassa olevan »valkoisen toivon» nimi riitti houkuttelemaan
yleisöä huoneen täydeltä; joukossa oli sellaisia, jotka olivat nähneet
Billyn ottelevan ja odottivat kelpo näytöstä. Kun »tuleva mestari» —
siten Billyn vastustaja esiteltiin — astui lavalle, sai hän osakseen
jyriseviä suosionosoituksia, kun taas sakilaista tervehdittiin vain
hajanaisilla, kainoilla kättentaputuksilla.

Billy oli ensimmäistä kertaa lavalla ensimmäisen luokan nyrkkeilijän
vastustajana, ja kun hän näki miehen mahtavat lihakset ja muisti hänen
kelpoisuudestaan ja taidostaan kuulemunsa kertomukset, tunsi hän ensi
kertaa eläissään hermostunutta arkailua.

Hänen katseensa osui köysien toisella puolen aaltoilevaan kasvomereen,
ja äkkiä Billyn valtasi pelko. Tarkkasilmäisenä ja kokeneena miehenä
professori Cassidy huomasi sen yhtä nopeasti kuin Billy itsekin sen
käsitti — hän näki iloisten toiveittensa haihtuvan, ilmalinnojensa
romahtavan raunioiksi, näki vankan jättiläisensä viruvan pitkänään
lavalla, samalla kun erotuomarin käsi nousi ja laski sekuntitahdissa ja
mies luki kymmeneen, julistaen sitten hänen suojattinsa voitetuksi.

»Kas tässä!» hän kuiskasi. »Ottakaa kulaus tästä!» Ja hän ojensi pulloa
Billyn huulille.

Billy pudisti päätään. Se aine oli pitänyt häntä renttuna koko hänen
ikänsä; hän oli vannonut, ettei hän enää milloinkaan maistaisi sitä
pisaraakaan, eikä hän sitä tekisi, vaikka hän kärsisikin tappion tässä
ja kaikissa vastaisissa otteluissaan. Hän oli vannonut luopuvansa siitä
hänen tähtensä.

Hänen tähtensä!

Ja sitten kellonsoitto kutsui hänet lavalle.

Billy tunsi olevansa peloissaan — hän luuli pelkäävänsä isoa, hyvin
harjoitettua vastustajaansa; mutta Cassidy tiesi suojattinsa saaneen
selväpiirteisen näyttämökuumeen puuskan.

Hän tiesi myöskin, että se riitti riistämään Billyltä kaikki voiton
mahdollisuudet; ja kun kookas »valkoinen toivo» oli kaatanut Billyn
kahdesti ensi erän ensimmäisellä minuutilla, käsitti Cassidy, että nyt
oli jäljellä vain pilkkahuutoja.

Monet katsojista nauroivat ja kiljuivat ilkeitä huomautuksia Billylle.

»Reipastu edes yrittämään, öykkärikoljo! Maata tonkimaan sinut olisi
vietävä!» Ja sitten kajahti muita kovemmin kimeä ääni: »Raukka!
Pelkuri-raukka!»

Se sana tunkeutui Billyn toivottomasti turtuneihin aivoihin.

Raukka! _Hän_ oli kerran nimittänyt Billyä siten, mutta sitten hänen
mielensä oli muuttunut. Theriere oli luullut häntä raukaksi, mutta
kuollessaan hän oli sanonut Billyä uljaimmaksi kaikista tuntemistaan
miehistä.

Billyn mieleen muistuivat ulvovat samurait terävine miekkoineen
ja hirvittävine keihäineen. Hän muisti Oda Yorimoton »palatsin»
pienen kammion ja näki taaskin vastassaan ruskeat hurmanhenget,
jotka hosuivat, sohivat ja huitoivat häntä, silloin kun hän taisteli
rakastamansa naisen puolesta.

Raukka!

Mikäpä tässä pehmeälattiaisessa aitauksessa voisi pelottaa sellaista
miestä, joka oli Billyn tavoin uhmaillut kuolemaa lainkaan
ajattelematta, mitä pelko merkitsi? Mikä häneen oli mennyt?

Sitten tunkeutuivat hänen korviinsa väkijoukon huudot, kiroukset ja
herjaukset, ja hän oivalsi sen. Väkijoukko se oli!

Taaskin kellisti »tulevan mestarin» raskas nyrkki Billyn matolle, mutta
ennen kuin hän ehti saada sen enempää kolhaisuja, pelasti hänet kellon
kilahdus.

Tyrmistyneenä ja masentuneena Billy asteli ensimmäisen erän jälkeen pää
kumarassa nurkkaukseensa. »Valkoinen toivo» myhäili varmana voitostaan,
ja sellaisena hän palasi lavalle toisen erän alkaessa.

Lyhyellä väliajalla Billy oli pohtinut kaikki selväksi. Väkijoukko oli
hermostuttanut häntä. Hän oli koettanut otella koko joukkoa eikä vain
yhtä miestä vastaan — tämän erän aikana hän olisi järkevämpi.

Mutta heti kun hän joutui vastakkain »toivon» kanssa, tapahtui
sellaista, mikä pani katselijat ulvomaan ja viheltämään kuin
mielipuolet.

Billy huitaisi oikealla nyrkillään, tähdäten vastustajansa leukapieltä;
se oli hirveä lyönti, ja jos se olisi osunut, olisi ottelu ollut
lopussa. Mutta mies astahti syrjään, ja omasta vauhdistaan Billy
kellahti vatsalleen.

Kun hän pääsi jälleen pystyyn, oli »valkoinen toivo» valmiina
kestitsemään häntä, ja Billy nujertui jälleen matolle, jääden virumaan
liikkumattomana, erotuomarin lyödessä kädellään sekuntitahtia.

Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi.

Billy aukaisi silmänsä.

Seitsemän.

Billy nousi istumaan.

Kahdeksan.

Tuon yksitoikkoisen laskemisen merkitys tunkeutui vihdoin sakilaisen
huumaantuneeseen tajuntaan. Pian erotuomari olisi kymmenessä!

Yhdeksän!

Salamannopeasti Billy hypähti pystyyn. Hän oli unohtanut väkijoukon.
Hänet oli vallannut raivo — kylmä, harkitseva raivo — ei kuumeinen,
hysteerinen vimma, joka sekoittaa uhrinsa pään.

Oli oltu laskemassa kymmeneen sille miehelle, jota Barbara Harding oli
kerran rakastanut, jota hän oli pitänyt maailman rohkeimpana — siitä
miehestä oli aiottu tehdä naurettava raukka!

Mutta kyllä hän näyttäisi!

»Valkoinen toivo» odotti. Tuskin oli Billy ehtinyt kohota polviltaan,
kun mies säälimättä karkasi hänen kimppuunsa hymyn väikkyessä
huulillaan.

Mutta hänen hymynsä häipyi pian. Billy torjui hyökkäyksen, kumartuen
vanhaan, tuttuun tapaansa, ja seisautti miehen suoraan rintaan
annetulla iskulla.

Sen nähdessään Cassidy melkein hymyili. Hän ei uskonut Billyn voivan
toipua — mutta ainakin hän nyrkkeili hetkisen entiseen tapaansa.

Ällistynyt »toivo» syöksyi uudelleen eteenpäin rangaistakseen röyhkeätä
vastustajaansa. Katselijat vaikenivat. Billy väisti kumartaen vasemman
nyrkin tuhoisan huitaisun ja survaisi oikean nyrkkinsä »toivon» päähän,
niin että tämä tupertui polvilleen. Sitten soi kello.

Kolmannen erän Billy nyrkkeili maltillisesti. Hän oli päättänyt näyttää
tuolle rähisevälle joukolle osaavansa nyrkkeillä, ettei kukaan voisi
väittää hänen voittaneen vain sattuman kaupalla. Sillä Billy aikoi
voittaa.

Se erä tuotti riemua ja nautintoa jokaiselle katselijalle, joka tunsi
tämän urheilunhaaran taitotemppuja. Ja sen päättyessä kummankaan
saamatta mainittavia kolhaisuja ei kukaan asiantuntija vähääkään
epäillyt, että tuntematon ottelija oli taitavampi nyrkkeilijä.

Sitten tuli neljäs erä.

Luonnollisestikin oli suurin osa katselijoista ehdottoman varma siitä,
kumpi voittaisi. Muukalainen oli vain saanut tuollaisen äkillisen,
sammumisen edellä ilmaantuvan kuntoisuuden puuskan, jollaisia silloin
tällöin sattuu kaikilla urheilun aloilla; mutta hän ei jaksaisi
kestää sellaista miestä kuin »valkoista toivoa» vastassa; lopullista
nujertumista odotettiin millä minuutilla hyvänsä.

Eikä odotettukaan turhaan.

Billy oli perin tyytyväinen edellisen erän tuloksiin. Nyt hän näyttäisi
toisenlaista nyrkkeilyä!

Ja hän näytti. Heti kellon soitua hän ahdisti vastustajaansa, pakottaen
tämän peräytymään ympäri nuora-aitausta. Hän kolhi miestä, milloin ja
miten tahtoi. Mies oli ihan avuton hänen käsissään.

Lyöden vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään Billy pani
»tulevan mestarin» pään keikahtelemaan sivulta toiselle. Hän antoi
uhrinsa turvonneille näköelimille iskuja mielensä mukaan.

Kolmasti hän ahdisti vastustajansa köysiin saakka, ja kerran mies
putosi niiden välitse viheltävien katsojien syliin — mutta nyt ei
vihelletty Billylle. Kellonsoittoon saakka Billy leikki vastustajallaan
kuten kissa hiirellä, mutta lopullisesti nujertavaa iskua hän ei
antanut.

»Miksi ette kellistänyt häntä?» äkäili professori Cassidy, kun Billy
palasi erän jälkeen nurkkaukseensa. »Hän oli käsissänne, mies — minkä
tulimmaisen tähden ette kellistänyt häntä?»

»En tahtonut», vastasi Billy. »En sen erän aikana. Säästin lopullisen
näytöksen viidenteen erään, ja jos haluatte voittaa jonkun verran
rahaa, niin voitte ottaa vaarin vihjauksesta.»

»Sitäkö tarkoitatte?» kysyi Cassidy epäillen.

»Varmasti», vakuutti Billy. »Voisitte ansaita enemmänkin lyömällä vetoa
siitä, että nujerran hänet erän ensimmäisellä minuutilla; voisitte
panna vetoon satasen minun rahojani siitä.»

Cassidy otti vihjauksen varteen, ja kun ottelijat hetkisen kuluttua
olivat vastakkain, katui hän jo tekoaan; sillä »valkoinen toivo» saapui
hänen ällistyksekseen viidenteen erään taaskin hymyillen ja varmana
itsestään.

»Joku on käynyt antamassa hänelle ryypyn», jupisi Cassidy, »eikä hän
ehkä muuta tarvitsekaan suoriutuakseen ensimmäisestä minuutista ja
kenties koko erästä; olen nähnyt muutamien siten reipastuvan montakin
kertaa.»

Erän alkaessa oli »valkoinen toivo» hyökkäävänä puolena. Hän karkasi
Billyn kimppuun ja suuntasi musertavan iskun Billyn kasvoihin: ja
Cassidyn suruksi ja harmiksi ja katsojien ihmeeksi sakilainen laski
kätensä alas ja otti torjumatta läimäyksen leukapieleensä.

Isku ei näyttänyt tehoavan häneen vähääkään.

»Toivo» huitaisi toistamiseen, ja Billy Byrne seisoi kuin vankka
pronssipatsas, saaden toisen toisensa jälkeen sellaisia iskuja, joista
tavallinen mies olisi tuupertunut.

Sen nähdessään katsojat käsittivät Billyn tepsivän kerskumisen ja
innostuivat meluamaan vimmatusti. Käheitä, huumaavia hyvä-huutoja
kaikui niin että katto tärisi.

»Valkoinen toivo» menetti malttinsa ja vähäisen itsehillintänsä,
tahallaan tähdäten Billyyn luvattoman iskun. Mutta ennen kuin
erotuomari ehti sekautua, huitaisi sakilainen aivan samanlaisen
lyönnin, jollainen toisessa erässä oli mennyt häneltä sivuitse, niin
että hän oli kaatunut.

Tällä kertaa hän ei lyönyt harhaan; hänen valtava nyrkkinsä osui
suoraan »tulevan mestarin» leukaan, nosti hänet ilmaan ja sinkosi hänet
puolittain köysiaitauksen toiselle puolelle.

Hän virui liikahtamatta erotuomarin laskiessa kymmeneen ja epävakaisen
yleisön kiljuessa hulluna riemusta. Laista huolimatta ratkaisu oli
selvä.

Cassidy ryömi köysien alitse ja syleili Billyä.

»Tiesinhän teidän kykenevän siihen, veikkonen!» hän ulvoi. »Nyt olette
valmis nyrkkeilijä ja tuleva mestarinarvo on teidän, tai sitten en minä
ikinä näe mestaria!»

Seuraavana aamuna ylistettiin sanomalehtien urheilupalstoilla Billyä
valkoihoisten parhaaksi toivoksi. Hänestä otetut valokuvat anastivat
neljänneksen sivusta.

Julkaistiin haastatteluja; oli haastateltu häntä, hänen voitettua
vastustajaansa, Cassidya, erotuomaria, kaikkia mahdollisia henkilöitä;
ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hänestä todennäköisimmin
tulisi raskaan sarjan mestari Jelfriesin jälkeen. Corbert myönsi, että
vaikkakin hän paraina aikoinaan epäilemättä olisi kyennyt voittamaan
uuden ihmenyrkkeilijän, hän olisi saanut Byrnestä sitkeän vastustajan.

Kaikki vakuuttivat, että Billyn tulevaisuus oli taattu. Ei tiedetty
ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt yrittämään häntä vastaan, ja
jokainen, joka oli nähnyt hänen ottelevan edellisenä iltana, olisi
ollut valmis panemaan viimeisen dollarinsa vetoon hänen puolestaan
neekerimestaria vastaan.

Cassidy lähetti sähköteitse haasteen neekerin asiainhoitajalle ja sai
perin suotuisan vastauksen. Ehdot olivat kuten tavallisesti jokseenkin
yksipuoliset, mutta Cassidy hyväksyi ne, ja ennen puoltapäivää tuntui
ottelun järjestäminen varmalta.

Billy oli iloisempi ja onnellisempi kuin koskaan muulloin sen päivän
jälkeen, kun hän oli luopunut Barbara Hardingista sen miehen hyväksi,
jota hän luuli tytön rakastavan. Hän luki moneen kertaan sanomalehtien
selostukset, ja kun hän yhä etsi urheilusivulta uusia mainintoja
itsestään, osui hänen katseensa juuri siihen nimeen, joka viime
kuukausien aikana oli alituisesti pyörinyt hänen mielessään — nimeen
Harding!

Itsepäinen huhu kertoo, että kauniin neiti Hardingin ja William
Malloryn välinen kihlaus on purettu. Neiti Harding ei ollut isänsä
kotona tavattavissa myöhään eilisiltana. Herra Mallory kieltäytyy
keskustelemasta tästä asiasta, mutta ei myöskään kumoa huhua.

Oli siinä enemmänkin, mutta muuta Billy Byrne ei lukenut. Sanomalehti
putosi hänen kädestään. Ottelut ja mestarinarvo haihtuivat hänen
mielestään.

Hän istui silmät luotuina lattiaan ja ajatukset tuhansien kilometrien
päässä laajan Tyynenmeren toisella puolen, pienellä, rajujen tyrskyjen
ympäröimällä saarella.

Ja kaupungin toisella laidalla istui toinen henkilö sama sanomalehti
kädessään. Barbara Harding silmäili urheilupalstoja, etsien naisten
eilisen golfkilpailun tuloksia. Mutta äkkiä hänen katseensa kiintyi
kookkaan miehen kuvaan, ja häneltä unohtuivat kilpailut ja niiden
tulokset.

Nopeasti hän tarkasteli otsakkeita ja tekstiä, kunnes hän löysi nimen
»merimies Byrne!»

Niin, hän se varmastikin oli! Ahnaasti Barbara yhä uudelleen luki
kaikki, mitä Billystä oli kirjoitettu. Niin, hän, Barbara Harding,
ylimysperheen vesa, korkeimpiin piireihin kuuluva tyttö, luki moneen
kertaan raa'an nyrkkeilykilpailun selostukset.

Puolta tuntia myöhemmin saapui professori Cassidyn nyrkkeilylaitokseen
lähettipoika, joka tapasi merimies Byrnen ihailevan tungoksen keskeltä.
Katseltuaan palvovin silmin uutta sankariaan kiireestä kantapäähän
nuorukainen ojensi Byrnelle kirjeen.

Hän seisoi paikallaan, tuijottaen raskaan sarjan nyrkkeilijään, kunnes
tämä oli lukenut sen.

»Tuleeko vastausta?» hän tiedusti sitten.

»Ei tule», vastasi Byrne; »vien sen itse.» Ja hän pisti kunnioituksen
valtaaman pojan käteen dollarin.

Tunnin kuluttua Billy Byrne asteli Anthony Hardingin New Yorkissa
olevan talon ovelle vieviä leveitä, valkeita portaita. Palvelija,
joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa, silmäili häntä
epäluuloisesti, sillä Billy Byrne oli yhäti puettu kuten vapaa-aikaansa
viettävä kuorma-ajurin renki. Hänellä ei ollut käyntikorttia.

»Ilmoittakaa neiti Hardingille, että herra Byrne on saapunut», käski
hän.

Palvelija jätti hänet seisomaan käytävään ja lähti nousemaan upeita
portaita; mutta puolivälissä hän kohtasi alaspäin tulevan neiti
Hardingin.

»Olkaa huoleti, Smith», virkkoi tyttö. »Olen odottanut herra Byrneä.»
Nähdessään sitten, ettei palvelija ollut pyytänyt vierasta istumaan,
hän lisäsi: »Hän on hyvin läheinen ystäväni.»

Vikkelästi Smith katosi näyttämöltä.

»Billy!» huudahti tyttö, rientäen kädet ojossa hänen luokseen. »Oi,
Billy, me luulimme sinua kuolleeksi! Kuinka kauan olet ollut täällä?
Miksi et ole käynyt minua katsomassa?»

Byrne epäröi.

»Olen ollut täällä useita kuukausia», hän vastasi vihdoin; »mutta
saatuani tietää, että herra Mallory oli elossa, tuntuivat asiat minusta
muuttuneen — ja siksi pysyttelin syrjässä.»

»Billy! Kuinka sinä saatoit?»

»Ethän sinä», änkytti Byrne, »tarkoita, että — että kaikki on kuten
saarellakin — Barbara?»

Tyttö katseli häntä kaihoisasti.

Suuri, raju toive oli vallannut Billyn olemuksen sen jälkeen kun hän
oli lukenut kihlauksen purkamisesta ja saanut Barbaran kirjeen. Ja
nyt ilmoittivat tytön silmät, koko tytön käytös, yhtä selvästi kuin
jos hänen huulensa olisivat sen lausuneet, ettei Billy ollut toivonut
turhaan.

Mutta äkkiä hän tunsi jonkun kummallisen voiman vaikuttavan itseensä.
Juuri silloin, kun hän oli astunut Anthony Hardingin loistavan komeaan
taloon hän oli tuntenut omituista puserrusta kurkussaan — ahdistavaa,
melkein tukahduttavaa tunnetta.

Palvelijan käyttäytyminen, huonekalujen uhkeus, tilavan eteissalin ja
sen viereisten huoneiden upeus — kaikki ne olivat kuiskineet hänelle,
ettei hän »kuulunut tänne.»

Ja nyt johonkin ihanaan, ulkolaiseen vaatetukseen puetun Barbaran
ulkoasu oli ristiriidassa hänen silmissään väikkyvän ilmeen kanssa.

Ei, Billy Byrne, sakilainen, ei kuulunut tänne. Eikä hän voinut koskaan
tänne kuulua sen enempää kuin Barbara Harding Grand Avenuelle. Ja nyt
Billy Byrne sen tiesi.

Hänen sydäntään kouristi. Hänen elämänsä perustus tuntui äkkiä horjuvan.

Uljaasti hän oli ponnistellut unohtaakseen tämän ihanan olennon tai
oikeammin häntä kohtaan tuntemansa toivottoman rakkauden — häntä
itseään oli mahdoton unohtaa. Mutta Barbaran kirje ja tämä kohtaus
antoivat vain uutta virikettä hänen rinnassaan palavalle liekille.

Hän ajatteli nopeasti. Hänen oma elämänsä ja onnensa eivät merkinneet
mitään. Barbara oli kaikki kaikessa. Hän oli huomannut rakkauden
hohteen tytön silmissä. Hän kiitti Jumalaa siitä, että oli käsittänyt,
mitä se olisi merkinnyt, ennen kuin antoi tytön aavistaa, että hän oli
sen nähnyt.

»Olen ollut täällä jo monta kuukautta», sanoi hän vastaukseksi Barbaran
kysymykseen; »mutta olen ollut kyllin järkevä pysyäkseni siellä, minne
kuulun. Ymmärrättekö? Näyttäisinpä totisesti joltakin, jos tulla
tupsahtaisin tänne keskelle isoista seuraasi!»

Billy läimäytti reiteensä, niin että kajahti, ja nauraa hohotti niin
äänekkäästi, että seuraavassa kerroksessa olevan herkkätuntoisen
Smithin kulmakarvat kohosivat paheksumisesta ja kauhistuksesta.

»Ja sitten oli minulla nyrkkeilynujakat. Enhän voinut karata hommastani
juostakseni hameväen perässä, vai mitä?»

Barbara tunsi katkeraa pettymystä siitä, että Billy oli jälleen
alkanut puhua entiseen tapaansa, jonka hän oli saanut melkein
tarkoin hävitetyksi silloin, kun he yhdessä olivat kaukaisella
»Manhattan-saarella.»

»En olisi tullut tänne ensinkään», jatkoi Byrne, »jollen olisi lehdestä
lukenut, mitä sinä ja Mallory touhuatte. Arvelin pistäytyä ottamassa
selkoa, mikä on hätänä.»

Puhuessaan häh oli melkein koko ajan katsellut poispäin tytöstä. Nyt
hän äkkiä pyörähti Barbaraan päin.

»Mallory on kai vilpitön ja sopuisa, eikö olekin?» hän kysyi.

»Kyllä», myönsi Barbara. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen
loukkautua vai eikö. Mutta Billyn entisyyden muisto tuli hänen
avukseen. Luonnollisestikaan ei Billy käsittänyt kuinka kauhean
sopimatonta oli ottaa semmoinen asia puheeksi hänen kanssaan, ajatteli
hän.

»No, mikä sitten on vikana?» jatkoi sakilainen. »Mallory on juuri
sopiva mies sinulle. Sinä rakastit häntä; muutoin et olisi mennyt hänen
kanssaan kihloihin.»

Nämä sanat tuntuivat melkein kysymykseltä.

Barbara nyökkäsi myöntävästi.

»Näetkös, Billy», hän alkoi, »olen tuntenut herra Malloryn koko ikäni,
ja koko ajan luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes —»

Billyn silmissä ei ollut vastaavaa hohdetta — ne eivät rohkaisseet
häntä lausumaan niitä sanoja, jotka pyörivät hänen kielellään. Hän
takertui avuttomana keskelle lausetta.

»Sitten», hän pian jatkoi, »menimme kihloihin saavuttuamme New Yorkiin.
Me kaikki luulimme sinun kuolleen», päätti hän koruttomasti.

»Pidätkö hänestä yhtä paljon nyt kuin silloin, kun lupasit mennä hänen
kanssaan avioliittoon?» tiedusti Billy, ikäänkuin ei olisi huomannut
tytön viittausta häneen eikä sen merkitystä.

Barbara nyökkäsi.

»Mihin sitten tämä häly perustuu?» penäsi Billy. Hän oli jälleen
alkanut puhua Barbaran opettamaan, kirjakielen mukaiseen tapaan, mutta
kumpikaan heistä ei pannut muutosta merkille.

Hetkiseksi oli sakilainen unohtanut sen osan, jota hän näytteli. Mutta
pian hän sen taaskin muisti.

»Ei paljon mihinkään», vastasi tyttö. »Minä en saanut päästäni
ajatusta, että he olivat murhanneet sinut jättämällä sinut yksin
ja haavoittuneena. Aloin aina herra Malloryn nähdessäni ajatella:
'Raukka!' Minä _en voinut_ mennä hänen puolisokseen, kun tunteeni
häntä kohtaan olivat sellaiset, ja Billy, oikeastaan en ole koskaan
_rakastanut_ häntä kuten — kuten —»

Taaskin hänelle takertui sana kurkkuun, mutta sakilainen ei millään
tavoin koettanut käyttää hänelle tarjoutunutta tilaisuutta.

Sensijaan hän astui kirjaston poikki puhelimelle. Selailtuaan luetteloa
hän pian löysi etsimänsä numeron. Hetkisen kuluttua hänet oli
yhdistetty haluamaansa paikkaan.

»Onko Mallory?» hän kysyi. »Minä olen Byrne — Billy Byrne. Sama vintiö,
joka murjoi naamatauluanne _Lotuksella_.»

»Surmanneetko? Ne rotat! Ei minua. Olen, näette, täällä Barbaran luona.»

»Niin, juuri niin sanoin. Hän haluaa teidän pötkivän tänne niin
nopeasti kuin suinkin pääsette.»

Barbara Harding astahti eteenpäin. Hänen silmänsä säikkyivät.

»Kuinka sinä uskallat!» hän huusi, koettaen temmata kuulotorven
Billyltä.

Sakilainen käänsi kookkaan vartalonsa hänen ja puhelimen väliin.

»Ja nyt käpälät allenne!» hän kiljaisi puhetorveen. »Hyvästi!» Ja hän
ripusti torven paikoilleen.

Sitten hän jälleen kääntyi vihastuneeseen tyttöön päin.

»Katsos nyt!» hän sanoi. »Kerran sinä puhelit minulle paljon pehmeitä
siitä, kuinka ylevä minä muka olen ja mitä kaikkea sinä aioit tehdä
hyväkseni korvaukseksi sinulle tekemistäni palveluksista. Nyt sinulla
on tilaisuus.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö ymmälle joutuneena. »Mitä voin tehdä
hyväksesi?»

»Voit tehdä hyväkseni näin. Kun Mallory saapuu tänne, voit sanoa
hänelle, että kihlaus on jälleen ennallaan — ymmärrätkö?»

Barbaran levällään olevista silmistä Billy näki, että tyttöön oli
koskenut kipeämmin kuin hän oli aavistanut. Hän oli luullut, ettei
Barbaran olisi vaikea palata sivistymättömän sakilaisen luota
hienostuneen herrasmiehen luokse. Ja kun hän näki Barbaran kärsivän ja
arvasi sen johtuvan siitä, että hän oli karkeasti ja väkisin koettanut
tukahduttaa tytön rakkautta, ei hän kyennyt enää kauempaa näyttelemään.

»Oi, Barbara», hän huudahti, »etkö käsitä, että Mallory on vertaisesi
— että _hän_ on sopiva puoliso sinulle? Tultuani muutamia minuutteja
sitten tähän huoneeseen olen oppinut näkemään sen ylipääsemättömän
kuilun, joka on Billy Byrnen, sakilaisen, ja sinun kaltaisesi naisen
välillä. Kerran toivoin; mutta nyt tiedän, kuten sinun on täytynyt aina
tietää, että yksi elinikä on aivan liian lyhyt aika miehen siirtyä
Grand Avenuelta Riverside Drivelle.

— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi samoin kuin minäkin aion tahollani
tulla. Chicagon Grand Avenuen varrella on kosolta tyttöjä, yhtä
solakoita, puhtaita ja hienoja kuin Riverside Driveliäkin. He ovat
minun laatuisiani tyttöjä, ja minä lähden sinne takaisin etsimään
heistä sen, jonka Jumala on minulle varannut.

— Sinä olet osoittanut minulle, kuinka paljon hyvä tyttö voi saada
aikaan, jos hän koettaa tehdä petomaisesta raakalaisesta miehen. Sinä
olet opettanut minulle ylpeyttä ja omanarvontuntoa. Sinä olet opettanut
minulle niin paljon, että mieluummin toivoisin kaatuneeni Oda Isekan
soturien keihäistä kuin jääväni elämään tänne palvelijain pilkattavaksi
ja halveksittavaksi ja ystäviesi säälittäväksi ja siedettäväksi.

— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi, Barbara, ja sentähden tahdon,
että lupaat mennä avioliittoon Billy Malloryn kanssa. Koko maailmassa
ei ole ainoatakaan kyllin hyvää miestä sinulle; mutta Mallory on
lähinnä sellainen kaikista tuntemistani miehistä. Palattuani olen
kuullut kaupungilla paljon puhuttavan hänestä, eikä hänestä missään ole
kerrottu ainoatakaan ilkeätä juttua. Se on paljoa enemmän kuin voidaan
sanoa yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä New Yorkin kustakin sadasta
asukkaasta, joista yleensä lainkaan puhutaan omien vierashuoneittensa
ulkopuolella.

— Ja Mallory on myöskin mies, sellainen, jollainen jokaisen naisen
pitäisi saada, mutta jollaisia ei kaikille riitä. Muistatko, miten hän
käyttäytyi _Lotuksen_ kannella ja otteli rehdisti minun konnamaisia
temppujani vastaan? Hän on mies, ja kunnianmies, Barbara, sellainen,
josta voit ylpeillä; ja sellainen sinun on saatava. Minä näet tunnen
sinut.

— Ja Oda Isekan kylän raitilla hän taisteli noita Yokan pahuksia
vastaan kuten miehen pitääkin. Hänessä ei ole pienintäkään tahraa,
Barbara. Hän ja isäsi eivät poistuneet luotani, ennen kuin se näytti
ainoalta keinolta, kaikesta siitä huolimatta, mitä heille kerroin
saadakseni heidät lähtemään. Älä laske sitä hänen viakseen! Minua
ihmetyttää vain se, ettei hän nitistänyt minua; isäsi olisi halunnut
sen tehdä, mutta Mallory ei sitä sallinut.»

»Siitä he eivät minulle maininneet», virkkoi Barbara.

Ovikello soi.

»Sieltä hän nyt tulee», jatkoi Billy. »Hyvästi! Mieluummin olen häntä
tapaamatta. Smith päästää minut ulos palvelijain ovesta. Se on kai
hänestä parempi. Teethän, kuten pyysin, Barbara?»

Hän oli pysähtynyt ovelle, kääntyen tyttöön päin lausuessaan lopullisen
kysymyksensä.

Tyttö seisoi liikkumatta, silmäillen häntä. Hänen silmänsä olivat
kosteat pidätetyistä kyynelistä. Billy Byrne näkyi kuin utuisen harson
lävitse.

»Sinä noudatat pyyntöäni, Barbara!» kertasi Billy; mutta tällä kertaa
se oli käsky.

Malloryn astuessa huoneeseen kuuli Barbara palvelijain oven pamahtavan
kiinni Billy Byrnen jälkeen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väkevä Billy: Seikkailuromaani Tyyneltämereltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.