Title: Serkukset: Alkuperäinen uutelma Ulla-tätiltä
Author: Hannikainen, Pietari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Serkukset: Alkuperäinen uutelma Ulla-tätiltä" ***


SERKUKSET

Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä


Kirj.

PIETARI HANNIKAINEN



Wiipurissa, 1848.
J. Cederwaller poikineen.
A.F. Cederwallerin kustannuksella.



        Imprimatur:

                    _G. Rein_.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen Jako.

Mökin lapset.
Suuri kaupunki.
Saara täti. Serkukset.
Herrastalo. Weli ja Sisar.
Opettaja. Ystäwykset.
Ann'-sohwia.
Suomalainen tyttö.
Sairaanhoitaja.
Tunnustukset.
Matka.
Uutta tointa.
Kerjäläismummo. Kohtaus.

Toinen Jako.

Merimies. Omenakuoppa.
Talon onni.
Aarre.
Uudistalo.
Selitykset ja loppu.



Ensimmäinen Jako.



Mökin lapset


Eräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman
kylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta
lahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä.
Korkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea
owat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä;
lumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu
pieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa
walo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea
tämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin
suojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat
kullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat
wiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen
tupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän
täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää
sawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä
enemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin
12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen
wieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta
kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta
punastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset
siihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä,
ja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt
kuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat
tässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken
ummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja
puutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen
jumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha
eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua
lattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin
pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä,
ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta
ja kuuntelee. "Jo tuleewat" sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä
paikkoja laitokseensa.

Pian täytyy tupa nuoria sekä wanhoja kyläläisiä. Jokainen
tuopi kerallaan waatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aiwottu
hautais-rawinto. Anni ottaa kaikki wastaan, ja panee tallelle.
Wiimeksi tulee wanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu
wirsikirja kainalossa, terwehtii ja kaikki nouseewat seisalleen.
Pöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli.
Se wastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu
lukkari. Hän awaa suuren kirjansa ja kaikki owat wait. Nyt alkaa hän
juhlallisen kuolema-wirren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä
yksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka wissisti
nousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajain sydämmen pohjasta. —
Laulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun wiereen, pitää lyhykäiset
rukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen wirren, joka lauletaan
yhteisesti kuin ensimäinenki. Wiimeksi luetaan wielä Isämeidän ja
Herran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin
kaswoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä. — Näin päättyi tämä
ensimäinen hautajais-meno. Wietettyä seuraawaisen yön, waihellen
rawinnoilla ja kuolemawirsien laululla, laskettiin aamun tultua
ruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan, ja armottomat palasiwat
kohtikulkkuaan itkien, ei kotiinsa, sillä se oli nyt jääpä autioksi,
mutta wanhan Annin luokse. Wielä enemmän lisäsi lasten murhetta kotinsa
jättäminen. Monen rikkaan lapsi eroaa kodistansa kyynelitä. Waan köyhän
mökin lapselle owat wanhemmat, turwa ja koti pian yhdistettyinä. Hän
kadottaa ne tawallisesti kaikki yhtaikaa, ja lahonnut, pylwäitten
nojassa torkkuwa tyhjä hökkeli on siksi hänelle rakkaampi kuin rikkaan
lapsen äweriäs koti.

Muutamia päiwiä wiime mainituista tapauksista, oliwat kyläläiset
ruwenneet miettimään näiden armattomain korjuusta. Eräsnä iltana tuli
kylän waimoja Anni ämmän kotiin, ja kertoiwat mitä miehet oliwat
lapsista päättäneet. Lasten isä oli aikoinaan ollut talollinen, waan
sitten käyhtynyt ja menettänyt tilansa; lyhykäisen ajan oli hän
sittemmin elänyt meiltä jo tunnetussa mökissä, joka myös oli lasten
äitin entinen koti. Heidän äitinisänsä oli muka sen nuoruudessaan
rakentanut, muuttaessaan lapsinensa, kahden tyttären kanssa, kylään.
Nyt oli molempain armotonten isä jo 3 wuotta kuollut, sotamiehenä Turun
läänin rekimentissä. Äiti lapsinensa oli elänyt suuressa köyhyydessä
ketruilla ja kutomisilla. Heidän siiwollinen elämänsä teki kyläläiset
heille ystäwiksi, ja sentähden näemme kyläläisten myös näyttäwän äitin
jäännöksille samallaisen kunnioituksen kuin sukulaisillensa. Nyt oliwat
kylän miehet päättäneet wuorotellen pitää lapsia luonansa kesään asti,
jolloin woisiwat ruweta kylän paimeniksi.

Pieni Heikki oli sillaikaa lapsellisella huolettomuudella kalunnut
erään waimon tuomaa kuiwaa juustopalaista. Mutta Maialeena — se oli
tytön nimi — oli tarkannut kaikki, mitä waimot puheliwat. Kuultua
päätöksen wastaisesta elämästänsä, astui hän lähemmäksi; silmänsä
painuiwat maahan kainuudesta; waan pian rohkasiin hän jälleen, ja sanoi
selwällä äänellänsä:

— Jumala palkitkoon kaikkia, jotka auttoiwat äitiäni potessaan ja
saattoiwat hänen hautaan. Nyt seisattui hän Annin wiereen, nojaiten sen
polwille, ja jatkoi itkien: — Waan äitini sanoi minulle millä tawoin
emme tulisi kyläläisten wastukseksi.

— Kuuleppas sitä tyttöä, mitä se ylpeilee! Mihinkähän teitä tästä
wietäisiin? sanoi muuan kylän waimoista.

Mutta Maialeena jatkoi kuuntelemata waimon puhetta:

— Huomena, Jumalan awulla, lähden Heikin kanssa Turkuun, Saara
tätilään. On sinne matkaa, mutta hywät ihmiset neuwoneewat toki tien.
Kunhan saisimme leipä muruisen, poweemme lähteissämme.

Waimot kääntyiwät ällistelemään tytön puheelle.

— Turkuun? wain Turkuun! mitähän teillä siellä on tekemistä? kysyi
eräs waimoista.

— Mikäs muu kuin kerjääminen pitkin Turun katuja, sanoi toinen.

— Ja kunnottomuuden oppiminen, lisäsi kolmaas.

— Saara tätinne on wähän huolinut teistä ennenkään, wiskasi Anni,
— ja taitaa wähän toiwoa teitä nytkään luoksensa. Mikkolan isäntä
sanoi syysmarkkinoilla nähneensä, ja olleen semmoisen ylpiän Aatamin,
jottei ollut tuntewinaan entisiä tuttujaan. Taitaa yhtä wähän teitäkään
raukkoja ruweta tunnustelemaan.

Maileena oli, ikään kuin epäilyksissään yrenajan äänetä, ja kyyneleet
wieriwät kaswoillensa. Waan pian warmistiin jälleen, sanoen wienommalla
äänellä:

— Te ette tunne häntä oikein, Anni kulta! Me luotamme Jumalaan ja
tottelemme äitimme käskyä. Saara täti on neuwowa meille miten woimme
työllämme ansaita elatuksemme, kaduilla kerjäämätä; ja joka turwaiksen
Jumalaan, se ei joudu hukkaan, sanotaan Jumalan sanassa. Meitä ei
estä kukaan. Heikki ja minä lähdemme Turkuun, ja jos ei Saara täti
woi eikä tahdo meitä auttaa, niin tulemme takaisin tänne paimentamaan
lampaitanne.

Ihmetellen ja äimistellen kuunteliwat eukot tytön puhetta, ja läksiwät
muristen kotiinsa.



Suuri kaupunki.


Muutamana päiwänä seisoi kaksi kerjäläislasta korkialla mäellä,
jonka hartioitse maantie kulkee ja jolta kaukaa näkyy osanen Turun
kaupunkia. Ilta oli selkiä, tyyni ja pakkainen; korkeimmat huoneet
monin ikkunoineen ja tuomiokirkon ylpiä torni wälkkyiwät ilta auringon
säteissä; satoja sawupatsaita lukemattomista torwista nousi suorastaan
ilmaan, ja ihanasti punertawa sawu-pilwi lepäsi warataiwaana kaupungin
päällä. — Ne molemmat kerjäläislapset eiwät olleet kutkaan muut
kuin Maialeena ja Heikki. Sanomattomasti ihastutti tämä katsanto
lapsia, jotka ennen tätä matkaansa pitiwät lahonneen kappelikirkon
ihmeellisimpänä rakennuksena maailmassa. Kauwan seisoiwat he
järkähtämätä ja katseliwat waan, ja osotteliwat käsillänsä tuota ja
taata huonetta ja tornia.

— Tuollaiset oliwat warmaan Jerusalem ja Babyloniki, sanoi wiimein
Maialeena, kylläkseen ihmeteltyään.

— Entäs Sodom ja Gomorra sitte? oliwatpas neki suuret kaupungit,
muistutti Heikki, jota Lothin waimon juttu oli erinomaisesti
liikuttanut. — Joka nyt ees jo olis tuolla ja saisi lämmitellätä Saara
tätin liedellä!

— Rukoilkaamme Jumalaa, huokasi myöskin Maialeena; ajatellen miten
tuollaisessa ryhmässä löytää tätilänsä.

Murheellisena läksiwät kulkemaan edelleen; äkkiä kuuliwat nyt toiselta
puolen mäen jonku ähkämisen, ja seisattuiwat. Wanha ryysyinen
waim-eläjä nousta kapusi mäelle, wetäen perästänsä kelkkaa, täynnä
näreen ja katajan hawuja. Äitiltänsä totuttu awuliaisuus weti samassa
Maialeenan, ja sen wiittaus weljellensäki auttamaan mummoa.

Mäelle päästyä ja hengähtäessään, kysäsi mummo mistä lapset tuliwat
ja mihin aikowat. Kuultua tätin nimen, sanoi mummo hänen tuntewansa,
waan nyt olewan myöhäsen mennä sen luokse kaupunkiin; muutenki oliwat
jokainen muka wäsyksissä, sanoi hän, ja pyysi lapset auttamaan
kuormaansa lähellä olewaan kotiinsa, jossa saisiwat lämmintä rokkaa ja
yösian. Huomena lupasi saattaa heitä tätilään.

Ken oli iloisempi nyt noita wilustuneita ja nälkäisiä lapsia!
Maialeenan kiitollinen sydän piti mummon Jumalan lähättämänä
enkelinä. — Myöhemmin illalla, kaiken kolmen yhtenä ruokailtua
lämmintä rokkaa, ja Heikin jo maatessa uunilla, istuisiin Maialeena
emäntänsä wiereen yhtenä silpimään hawuja, ja puheli hänelle kaikki
turwattoman tilaisuutensa, isän aikaisen kuoleman, äitin surun
siitä, ja pitkällisen taudin, saatua kohta sen jälkeen kuolleen
poikalapsen. Sen perästä ei hänellä ollut woimaa oikein tehdä
naapurein työtä. Itsellä heillä oli waan pikkunen potaattimaa. Anni
ämmä, joka usiasti oli kyläläisten apuna, hankki heille ketruksia,
sukanneuletta ja ompeluksia; Maialena oli jo aikaseen totutettu työhön,
ja molemmat lapset myös ahkerasti lukemaan; palkinnoksi saiwat aina
kuulla äitiltänsä jonku tarinan pyhästä raamatusta, ja niin saiwat
jokapäiwäisen leipänsä ja eliwät iloisina. Waan 6 wiikkoa ennen joulua
oli äiti kääntynyt tautiin. Mikä wähä talossa löytyi se meni leiwäksi.
Äiti kuoli ja jätti heidät sen haltuun, joka ruokkii linnut ja
werhottaa kukkaiset kedolla.

Maialeena ei olltu koskaan nähnyt omaistansa jonka turwiin welinensä
nyt meni. Jo nuorena oli tämä täti hankkinut palweluksen Turussa, jossa
sitte naitiin merimiehelle, ja nyt muka, niin kuin naapurin kaupungissa
käydessään luuliwat nähneensä eli hywästi, ahkeruudella ja siiwolla.

— Totta niin onkin, sanoi mummo — tätinne, Hultin Saara elää kuin
paras rouwa, waikka miehensä meni sen kuuseen, ettei kuulu ei näy.



Saara täti. Serkukset.


— Hultin Saara, niin kuin häntä tawallisesti sanottiin, oli niitä
naisia, joilla nuorra oli warmaan usia ystäwä nuorten oppiwaisten
herroin seassa. Muutamia wuosia sitte, tuntemattomista syistä
mieheltänsä hyljätty, oli ruwennut pesemään waatteita ja palweloimaan
nuoria herroja. Aamusta warain ja illalla myöhään nähtiin hän aina
liikkeessä, milloin kantawa ruokaasteita, milloin kiiltäwää pientä
kahwipannua sekä wakkoja lumiwalkoisin waatteinensa, pait monta muuta
lukematonta askaretta. Oma, aina lämpimänä säilytetty kahwipannunsa
lohdutteli häntä wähän wäliä näissä raskaissa ja kiireissa
askareissaaan.

Nykyjään oli hän jokseenki pönäkkä eukko, noin neljänkymmenen
paikoilla; ja naurahteli wielä hywästi nuorten herrain leikkipuheille,
jotka hän kuitenki paremmin soi nuorelle tyttärellensä. Korkiampi
säätyiset äitit pitelisiwät kaunista tytärtä kunnes suinki lapsena;
waan äitintunto ilmotaiksen toisin alaisemmissa. Itse alaisemmalla
siwistyksen portaalla, pyytääwät kuta ennen sen paremmin sysätä
tyttärensä maailmaan, ajattelematta kuin wäleen ne woiwat langeta,
äkkinäisellä tiellä.

Hultin emäntä piti tytärtänsä miltei jumalallisesssa arwossa.
Hänelle hän juoksi ja puuhasi, saadaksen hänestä aikaa myöten paraan
"wallasihmisen".

Täksi tarpeeksi tytär ei saanut pienenäkään leikitä wertaisiensa
kanssa. Äiti piti hänelle lapsentytön, koriat lelut ja makeisia
kyllinkyllä. Ennen naimistaan oli emäntä palwellut muutamassa
herrastalossa, jossa siitä asti oli pitänyt tuttuutta tutkainten
pesulla ja maniskoin kimuroimisella. Sinne wei aina kerallaan pienen
Ann'-sohwin, ja hywätahtoinen rouwa soi sen mielellään jäämään sinne,
luullen hänen kotona olewan äitillensä haittana. Tyttö tuli niin talon
nuorempain lasten leikkikumppaniksi, yhtaikaa kuin wanhemmat heistä
tekiwät ilkaa tälle pienelle "ihtipäälle", jonka nimitys häntä paljon
huwitti ja jonka hän päiwäpäiwältä enemmän ansaitsi.

Joka päiwä hawaitsemme kuinka tämänsäätyiset äitit kaupunkeissa
pilaawat kaswawat tyttärensä, etenki kuin nämä owat hywännäköisiä,
ja kuka äiti ei mielellään näe sitä? — Tämän tekeewät ei ainoastaan
liiallisella hellimisellä ja mielittelemisellä, waan erinomattain
sillä, että totuttaawat ne sellaiselle waalimiselle ja palwellukselle,
jotta wiimein rupiaawat katsomaan äitiänsä palweliaksensa. Hultin
emäntä ei ollut sunkaan eroitettawa näistä, paremmin oli peloittawana
esimerkkinä.

Palaten aamukäynnistään herrojensa luonta, odotteli hän kärsiwällisesti
tyttären nousemista wuoteeltansa, warustetulla kahwilla ja
sokurileiwällä jotka juuston, wehnäsen ja siirapilla sekoitetun oluen
kanssa oliwat sen paras ruoka, ja emäntä sanoi aiwan tällaisen ruoan
tekewät tyttärensä kauniiksi ja lihawaksi.

Yhtä huolenpitäwä oli tämä heikko äiti muutenkin. Täydellisesti
tehdäksensä tytärta esiwallaksi pantiin hän kouluun, oppimaan
"ulosompelemaan", niin kuin emännän tapa oli sitä kutsua. Sinne
päästessä piti Ann'-sohwin saaman muiden oppilasten mukaan käydä
hatussa, joka emännän mielestä oli jo suuri askele eteenpäin, sillä hän
arweli: Tästedes sille ei woi kukaan nauraa.

Kirjoitusta ja luwunlaskua sai Ann'-sohwi oppia kotona, sitäwarten
opettajaksi otetulta entiseltä tutentilta, joka nykyjään eli
joutilaana, ja entisestä welasta äitille sai opettaa tytärtä, josta
kuitenki hän rawitutti itsiänsä kyllällisesti.

Majisteri ja eräs Ann'-sohwin koulukumppani joka aamuisilla aina
seurasi häntä kouluun, oliwat saapuwilla, kun "hawueukko" kerjäläisinä
toi serkkuja emännän huoneihin. Närkästyksellä, niin kuin muitaki
kerjäläisiä, käskettiin heitä matkaansa. Hawueukko wirkkoi nyt ketä
oliwat; mutta tälläisten wierasten tulo niin turhalliselle ihmiselle
kuin Hultin emäntä ja nyt wiistoista wuotinen tyttärensä, oli warsin
wähän mieleinen. Äiti tukkesi hywin kiireesti eukon suun, antoi
lapsille kummalleki leipäpalaisensa, päästäksensä heistä eres, ja pyysi
heitä jäämään eukon luoksi, kunnes ehtisi tulla itse sinne. Itkein
läksiwät lapset eukon kanssa tiehensä.

Saara täti oli kuitenki helläluontoinen, kun kerran waan sai oikein
miettimään, ja oli siinä siis ihan wastoin monjaiden tapaa, jotka
ensipäästä lupaawat tehdä _paljon_, ja lopeettaawat tekemätä _mitään_.
Huomena tultuansa hawueukon mökkiin, itki hän nähdessään noita
armottomia ja muistellessansa sisärtänsä, josta kuitenki sen elinaikana
ei paljon huolinut.

Nyt huolsi hän pojan käsiammatin oppiin, ja otti Maialeenan luoksensa.
Tarkemmin mietittyään meni tämä suurena apuna monissa töissä, jotka nyt
Mamseli-tyttären tultua aikaihmiseksi, eiwät olleet oikein soweliaat
emännän itsensäkään toimitella.

Maialeena käwi wielä monen sunnuntai illan hawueukon luona. Hän oli
kyllä kiitollinen tätinsä hywyydestä, joka hankki hänelle hywät
lämpimät waatteet ja maltti neuwoa häntä äkkinäisiin askareihin; waan
työläs oli hänen kärsiä serkkunsa, eli niinkuin sitä nyt kutsuttiin
Ann'-sohwin ylpeyttä ja juonittelemista. Hän, joka ei tuntenut yhtä
Suomen sanaa, waikka äitinsä oli ihan suomalainen, nauroi ja pilkkasi
Maialeenaa siitä, kun tämä ei osannut ruotsia. Koska Ann'-sohwia oli
wakuuttanut äitillensä, ettei hän woinut tulla aikoin tuon "suomalaisen
tytön" kanssa samassa huoneessa ja niin ystäwänä, täytyi Maialeenan
ruweta asumaan ja makaamaan kylmässä leipotuwassa, jonka läpi kulettiin
heidän asumahuoneesensa. Waan Maialeenan toiwo oli kewääsen; häntä
ilahdutti nähdä ja oppia monta hyödyllistä asiaa; kärsiwällisyydellä
kohtasi hän kaikkia wastuksia, joita ei woinut kiertää, ennen kuin ehti
oppia wähän ruotsia. Sillä se ylpiä "Matamikaan" ei tahtonut puhua
suomea Maialeenan kanssa, mutta wastasi aina murretulla ruotsilla
Maialeenan puheesen.

Paremmat waatteet ja wahwistawa ruoka waikuttiwat kuitenki
edullisesti tytön kaswoille; työ ja jokapäiwäinen liike raittiissa
ilmassa wahwistiwat jäseniänsä. Siiwollisuudella ja etenki siwiällä
käytöksellänsä suositti hän jokaisen puolellensa. Ann'-sohwia yksinään
piti waan häntä pilkkanaan, ja äiti waan muhoilli waan tyttärensä
teräwälle "älylle", niin kuin hän kutsui sen monesti jokseenki
häwyttömiä iwauksia.

Syksyllä wourasi emäntä toisen asuman, ja tytär sai erikammionsa
äitinsä suojan sisällä. Koulun käynti oli päättynyt kesällä, jolloin
tyttö lukiiksi ripille. Hattua ei enää heitetty, mutta kaikki yhteys
ja tuttawuus entisten koulukumppanein kesken oli kuitenki tauonnut.
Wastaan tullessa häntä ei enä tunnettukaan.

Niin se käypi; ne ihmiset jotka waan ylpeydestä ja turhallisuudesta,
waan ei muun paremman ja jalomman harjotuksessa, tahoowat korottaida
yli wertaisistansa, owat oikeestaan luettwat erisäätyyn. Etenki kohtaa
tämä naista; paremmilta ylenkatsottu, kadehditaan usiasti ja pilkataan
hän wertaisiltansa. Mitä tulee hänelle eteen muu kuin kewytmieliset ja
irstaiset tuttawuudet, jos ei tahdo elää ihan yksinäisyydessä.

Wiimeistä ei tehnyt mieli enemmän äitin kuin tyttärenkään. Wähitellen
rupesiwat siis käymään wisseissä tanssi-seuroissa, usiasti wähemmän
waaralliset tapain kuin nimen puolesta. Näissä saatiin monta
huwittawaista tuttawuutta mies- sekä naispuolia, ja ei kauwan
wiipynytkään kun yhteinen sana ei säästänyt enemmän äitiä kuin
tytärtäkään. Maialeena, nyt jo wähän tottunut ruotsalaiseen puheesen,
oli sattunut kuulemaan puheita, joista rupesi penuuttamaan serkkuansa;
luonnollisesti käwi tämä kuin tuli tappuroihin, ja Maialeena sai pahoja
sanoja äitiltäki, jota jo harmitti seki, ettei Maialeena ottanut
palwellakseen tätinsä "kulta-poikia", kahta hurjaa tutenttia. Sopu
oli näin kerran poikessa, ja, toisena syksynä Turkuun tultuansa, sai
Maialeena lapsentytön ammatin muutamassa herrastalossa.



Herrastalo. Weli ja Sisar.


Peranderin talo oli siihen aikaan Turun warakkaampia taloja. Perander
itse, näin 45 ikäinen mies, oli wirkansa puolesta myös kaupungin
korkeimpia säätyjä. Hän oli toisesti nainut, ja nykyinen rouwa, ehkä
jo monen lapsen äiti, oli wielä nuori ja kaunis. Hänellä oli myös
kaikki omaisuudet, jotka tekeewät talon iloiseksi ja loistawaksi.
Mutta hän oli yhtaikaa hellä äiti, ei waan omille lapsillensa,
mutta myös naidulle tytärlentämällensä, joka omaisuus harwoin
kaipaa seurallisia awuja. Perander itse oli kaupungin lapsia; mutta
wirkaan tultuansa palweli ensiwuosinaan maakunnassa, jossa rahwas ei
taitanut muuta kuin Suomea. Liiaksiki ensi alusta oli hänelle warsin
työlästä wirantoimituksensa, rahwaan kielen puolesta. Wasta täällä
tuli tuntemaan puutoksen opissansa. Siihen asti ei ollut juohtunut
mieleensäkään isänmaassansa muuta kieltä tarwittawan kuin sitä jota
hän piti äitinkielenänsä. Silloin jo päätti siis, jos lapsia hänelle
sallitaan, ne opettaa jo pienenä tähän toiseenki äitinkieleen. Tämän
lupauksensa piti hän tarkasti. — Entinen lapsentyttö oli eronnut.
Paraastaan kielen wuoksi otettiin nyt Maialeena sen siaan.

Jo liki wuoden ajan oli Maialeenan täytynyt kuulla ja melkata
muukalaistunein omaistensa luona pelkkää ruotsia. Yksin tätinsä
Hultin emäntäki ei tahtonut milloinkaan puhua Suomea, waikka ruotsia
melkkasi niin pahasti, että siitä tuskin sai selwää, ja monesti
nauratti niitä nuoria herroja joita palweli. Waan hulluinta on
kuulla kahden tälläisen melkan puhelemista, niin kuin Maialeena ja
tätinsä. Molemmat kokewat kääntää suomalaista ajatustansa ruotsin
puheesen, eikä kumpanenkaan tohdi sanoa sitä kohdastaan ajatuksensa
kielellä. Siitä tulee ettei kumpanenkaan ymmärrä toistansa. Tälläisiä
ihmisiä on nytki paljon maamme kaupunkeissa, ja etenki oli silloin
Turussa suuri osa alaisemmasta säädystä, jotka, pitäen häpiänä puhua
selwää äitinkieltänsä, elinaikansa eliwät toisilta ymmärtämättöminä
ja ymmärtämätä toisia. Sillä ihminen woipi waan äitinkielellänsä
ilmoittaa toiselle kaikki ajatuksensa ja mielensä. Wieraalla kielellä
puuttuwaisesti, ja kaikken waillinaisimmasti murretulla kielellä.
Monen kunnollisen luonnon, monet hywäin awuin toimet kuolettaa siis
tämä turmelewainen muukalaistumisen himo kotimaassamme. Kuin moni
palwelia eikö koko ikänsä kanna tätä muukalaisuuden kahletta, ja puhuu
murrettua ruotsia ennen kuin puhtaasti äitinkieltänsä, jolla woisi
selwästi toimittaa ajatuksensa toiselle. Moni tälläinen melskaaja, ehkä
luonnostaan älykäs, pidetään tuhmana koko elinaikansa. Monelle on tämä
joutawa muukalaistuminen alku kaikkeen turhallisuuteen. — Maialeenalle
oli tälläinen melskaus warsin työlästä; kun sunnuntai iltoina aina
tapasi weljeänsä ja sai sen kanssa puhella äitinkieltänsä, niin kuuli
päässeensä kuin kahleista irti. Aika olisi hänenki ehkä totuttanut
tähän tilaisuuteensa ja tehnyt hänestä yhtäläisen sekalikon; mutta
onneksensa pääsi hän ajoissa toisiin seuroihin, joissa tämä turmelewa
tapa ei saanut wielä waltaa. Se on myös arwattawa milla ilolla
Maialeena nykyisessä tilaisuudessaan otti tämän uuden palweluksen,
jossa sai joka päiwä wapaasti puhua rakasta äitinkieltänsä. Olikin
hän jo ensipäiwänä lasten parwessa ihan niinkuin kotonansa; kaikki
tätinsä luona näytetty ujous oli kerralla poikessa. Maialeena oli
yhtaikaa siewäluontoinen ja wilkas. Pian aikaa tuli hän lasten paraaksi
ystäwäksi. Puhdas selkiä muotonsa, silmistänsä paistawa wiattomuus
ja teräwä äly antoiwat hänelle erinomaisen kauneuden, joka päiwä
päiwältä kukoistui, ja weti kohta koko pereen häntä suosioimaan.
Jokainen kilpasi puhella Maialeenan kanssa Suomea, ja heidän täytyi
usiasti häwetä omaa kehnoa taitoansa Suomenkielessä. Waan usiammin oli
Suomenkieli waan olewinaan syynä nuoren Maialeenan puhuttelemiseen.
Jokainen rakasti enemmän häntä itsiään ja älyllistä puhettansa.
Jokainen kilpasi lasten kanssa tulla hänen ystäwäksensä. Etenki näkyi
tämä kilpa ensi Jouluna Maialeenan tultua talon. Sekä herra että rouwa
ja wanhemmat lapset oliwat warustaneet rikkaita ja kaiken paraasti
walittuja jouluantimia tälle yhteiselle ystäwällensä. Maialeena raiska,
jolle kaikki sellaiset kappaleet oliwat wielä oudot, ei tiennyt niistä
muuta kuin waltojensa hywyyden. Kiitollisuuden ja ilon kyyneleet
wälkkyiwät kirkkaissa silmissään, kun niillä meni isäntäänsä ja
emäntäänsä kiittämään. Lasten ilo oli myös suuri. He huusiwat kaikki,
"kas nyt Maialeena tulee niin koriiksi kuin muutki!" — Ja todellaki
tuli hän näillä antimilla oikein rikkaasti waatetetuksi. Ja kuin
Heikki eräsnä pyhänä tuli katsomaan sisärtänsä, niin ei tahtonut enää
tunteakaan tätä, ja seisattui ällistelemään, kunnes Maialeena kiisi
syleilemään häntä.

— Sinä hän se tosi olet, Maialeena. Tiedätkö kuin säikähdin; luulin
jo muuttaneesi pois tästä; waan miten olet noin koristunut, kuka
sinulle on tuollaiset waatteet antanut, syleili Heikki, sisärensä häntä
syleillessä.

— Heikki kulta, wastasi Maialeena, — ole siiwollinen ja jumalinen,
muista äitiwainaamme neuwot, niin sinua auttaa Jumala niin kuin minuaki.

— Sisko kulta, et usko miten on hywä mieleni, että wielä puhelet
selwää äitimme kieltä; nuo koriat waatteet eiwät ole tehneet sinua niin
ylpiäksi kuin serkkuamme, tätin Annia.

— Weikkoseni, se on suurin onneni että olen säilyttänyt puhtaana
äitinkieleni; näetkö, ilman sitä ei olisi siskosi tässä kunnon talossa,
ei tälläisissä waatteissa. Minä saan joka päiwä puhella aito Suomea.

— Onnellinen siskoni! et woi kylliksi kiittää Jumalaa siitä. Weljesi
Heikki on onnettomampi. Et usko sisko, kuin iloinen olisin jos saisin
olla sellaisissa seuroissa kuin sinä. Minä tulen wiimen ihan hulluksi
siitä melskaamisesta jota täytyy kuullani ja tehtäni joka hetki.
Minulle nauretaan, minua iwataan alinomaa kuin hupsua, siitä waan, kun
en osaa nimittää kaikkia työkaluja heidän mongerras nimillä; minä olen
jokaisen pilkkana, en minkään muun kuin sen tähden ettei kieleni wielä
käänny heidän muukalaiseen puheesensa. Ja kun wastaan heidän iwojansa
omalla kielelläni, niin sille nauraawat niin kuin olisin sanonut jonkin
hulluuden. Kun taas melskaan wastausta heidän melskauskielellään, niin
nauretaan minulle monet päiwät sitä, kun en osannut melskata heidän
tawalla. Sisko kulta! mitä minulle neuwot?

— Minua säälittää sinua, Heikki raiska! waan minä en woi auttaa. "Lue
ahkerasti kirjaa, ole nöyrä ja uuras", muistatko niin äitin wiimeisiä
sanoja. Säilytä ne mielessäis, niin ihmiset eiwät woi sinulle mitään.

Siskokset syleiliwät toisiansa, ja Heikki palasi kewiämmällä mielellä
palweluspaikkaansa.



Opettaja. Ystäwykset.


Joulun pyhät oliwat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta
pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoiwat kaupungille
uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit
etsiwät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja; koulupojat käweliwät
parwissa kaduilla. Isät etsiwät huotawaa majaa ja rawintoa lapsillensa
sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksiwat
Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakiwat uusia
tuttuja palwellakseen; tee-, kahwi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet
käweliwät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saantu
tawallisen elonsa ja liikkeensä.

Peranderilla oli neljä lasta kotona, nuorin 6 ja wanhin 10 wuoden
iällä. Pari wuotta oli heillä jo ollut mamseli opettajana. Wanhemmat
päättiwät sen siaan ottaa nyt jonku tutentin kotiopettajaksi, joka
saisi talossa asua ja wisseinä tuntina päiwässä luettaa lapsia. Kohta
yliopiston awattua muutti talon pihassa olewaan yksinäiseen kammariin
se nuori tutentti, joka oli tingattu opettajaksi. Antto Green, — se
oli nimensä, — oli ei aiwon köyhäin wanhempain ainoa poika. Isänsä,
käsiammattilainen Helsingissä, oli toiwonut paljon tästä pojastansa,
eikä säästänyt rahojansa poikaansa saattaissa Turkuun ja yliopistoon.
Hänen ilonsa oli myös suuri kuultua poikansa jo muutamia wiikkausia
Turkuun päästyään tulleen tutentiksi. Hän piti sen nyt jo pian walmiina
wirkamiehenä, niin suuri ajatus oli hänellä tutentin nimestä. Ei
mitään säästetty nyt täyttäissä pojan tarpeita, ja tämä ei puolestansa
unohtanut luottaa isän waroihin. Niin kului wuosi toisensa perästä,
ja joka lukuajan loppuun lupasi poika isällensä päästä yliopistosta
irti. Waan yhtäkkiä seisattuiwat isän awut. Ukon warat loppuiwat, ja
Anton täytyi 4 wuotta oltuaan tutenttina hankkia kotiopettajan paikan.
Pitkällisellä olollansa Turussa oli Antto saanut paljon tuttawia, ei
waan kumppaneissansa, joista kolmen neljänneksen kanssa hän oli weli,
mutta myös kaupunkilaissaki, joissa hän monessa talossa pidettiin
siwistyneimpinä, iloisimpina ja sanalla sanoen huwittawaisimpina
tuttawina tutenttein joukosta. Peranderin talo oli yksi näistä, joissa
Antto oli pitänyt tuttawuutta. Sen wähemmin epäiltiin ottaessa häntä
opettajaksi lapsille, kuin Antto myös syytti wanhempiensa köyhyyttä
lukemisensa wiiwytykseen.

Nyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen
kammariinsa tunnustelemaan itseänsä.

"Magisteri", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti
kutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green,
oli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita
paksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti,
Anton ystäwiä, pistiin kammariin.

— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen
wastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko
lukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko
hulluksi?

— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen
kuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone
houreiksi.

— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein,
hän on yksiä Suomihulluja.

— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista,
heidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan
sankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa.
— Olisit kuullut niitä, — Antto!

— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin
Suomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan,
jos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää
molemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista
kummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia
lukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin
oppilaisinensa.

— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen,
joka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.

— Oikein leikitä. Tietänet opettawani Peranderin lapsia...

— Ja pitäwäni suomalaisia puheita sen sisäpiioille, tahtonet sanoa.

— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin
käwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?

— Tulen Porthaanilta, näyttämästä erästä uutta laulua.

— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt
tohtosin nähdä lauluais... minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen
Porthaani... näytäthän?

— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa.
Tuossa on!

Huolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen
pöydälle sanoen:

— Täniltana aiwon koetella saanki sillä hywästi unta.

— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole
muutenkaan, nauroi Jaakko.

— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla
pienet houreensa.

— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? —
warmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet
Peranderit.

— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla,
Antto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.

— Sitä en yhtään kummeksi, jos opetat häntä lukemaan.

— Et sunkaan; waan kerjäläistyttö wallaswaatteissa,
orjantappurankukkas-poskilla, tulisilla silmillä ja
suuteluunwetoisimmilla purppurahuulilla, joista kuulet waan neroisimmat
Hämeen-suomalaiset sukkelapuheet, ja joka remputtain forttepiaanoa
laulaa paimenlauluja, äänellä jota mamseli _Carlsson_ ei tarwitsisi
häwetä, — ajattele sellainen 14 wuotinen tyttö Peranderin rouwan
kaswattityttärenä, jolle joka päiwä saat opettaa kuinka "_rakastan_"
konjugeerataan olewassa ja tulewassa ajassa, ja joka opetushetkinä
istuu nenäni edessä, että woit kuulla sen rinnan sykkämisen ja lukea
joka ajatuksen sen sini silmissä, niin et yhtään ihmettele jos Antto
Greenistä tulisi toinen Porthaani, ja jos sanon että toisinaan...

Magisterin puhe keskeytyi talon piikatytön juostessa tanssien ja
rallattain owesta kammariin kiljasteten: — "Frou' kuss' maisterit tee'
'werelle", jolla paiskasi jälle kiini owen, laulaen: "sinua ma rakastan!
ja rallaralla raa"...

Jaakko, joka huwituksella oli kuunnellut iloisen ystäwänsä leikillistä
kuwausta suomalaisesta kerjäläistytöstänsä, suostui suuritta
houkuttelemisitta seuraamaan ystäwänsä Peranderiin, jossa tämä lupasi
teettää hänen tutuksi. Waan nyt jätämme ystäwykset katsahtaaksemme
Matami Hultin taloutta.



Ann'-sohwia.


Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen
mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palweluspaikkoja kuin
milloinkaan ennen. Pian koko päiwän täytyi Saaran wiettää herroinsa
palweluksessa, jotka oliwat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päiwä
piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalwuoriumin" luokse, sieltä Hämeen
kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puolalamäelle ja wiimeksi wielä
kahteen paikkaan Aningaisessa. Sillaikaa istui Ann'-sohwia yksinään
kotona, ommellen paitoja, maniskoita ja kauluksia äitin tutuille
tutenttiloille ja "kultapojille". Usiasti tapahtui että nämä kultapojat
tahtoiwat itseki tiedustella työnkulkua, ja tapasiwat silloin aina
nuoren ompeliansa yksinään, jos ei joku kumppanistansa jo ennen ollut
samalla asialla. Näissä tilaisuuksissa arwattawasti kulki ompelu
niin ja näin, ja monesti löysi äiti ompelukset samallaisena kuin
lähteissään. Jokainen kilpasi liehakoimisella ja maanittelemisella,
joka turhalliselle, niin wähän maailmaa tuntewalle tytölle,
luonnollisesti ei woinut olla waikutukseta. Päiwä päiwältä lisääntyiwät
nämä käynnit, äitin niistä ollet ihan tietymättömänä.

Eräsnä päiwänä tuli Hultin Saara tawallisella tawallansa kotiin aamu
käynnistään. Ensimäinen kysymyksensä oli aina jos rakas kahwipannunsa
oli warina. Tytär wastasi äitinsä kysymykseen wähän närkästyksellä:

— Ei ole puukapulaa sisässä, millä sitä keitin.

— Tyttäreni, wastasi siewästi äiti, — onhan koko kuorma halkoja
wajassa; luulin että...

— Minun pitäisi pihan yli kantaman kahwillenne puita; todella, äiti,
kas se olisi näyttänyt warmaan kauniille; waan mamma! mitäs sanotte
tuosta kukkaisesta? eikö se ole kaiken somin ruusu?

— Tyttö! silkkinen ruusu,... mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein
häpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan,
sellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa
ja pidoissa.

— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin
puodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä
selwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä
ostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa
harwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian
_Eriksonin_ rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin
ikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille.
Hän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut
wallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin
rouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla —
uskoisittako sitä, mamma!

— Waan kahwit? — kiljasi äiti pian wapisewalla äänellä.

Millä niitä olisin ostanut?... kaksi ploutuahan minulle waan
heititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.

— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei
leiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.

— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja
ihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää
ettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.

Jos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt
wälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä
nostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa
ääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:

— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja
kukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta
koirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta
walloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä
jaksa.

— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään,
kiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte
warmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa
huoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua
puhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon
isännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän
tutenttiloitanne. Wain mitä?

Äiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä
silmänsä ja huoaten:

— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät
kuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat
kerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää
tekemäni?

Äitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli
tyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia,
jotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti
waatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;... äitin polwet rupesiwat
wapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa,
ja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan:
"kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!"

Sellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta
kansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär
näyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän
raakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi
halaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen
tapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat
käyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa
niihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä
siwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa
waiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella
rakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä
wanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän
huolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä
itsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä,
tilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa
eroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen
kuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen
woipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut
saman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt
hänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut
wanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä
kansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.



Suomalainen tyttö.


Peranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa
oiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja
kotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli
aikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin
talo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa.
Hywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu
ei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia
säätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta
ja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli
paraita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.

Päätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä
yhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka
tytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään.
Rouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki
niiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena
oli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea
ruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea
kun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää
Magisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen
kanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle
Ruotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata.
Maialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja
gitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän
erinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja
ja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla
juohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa
antoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä
iltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan
kaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin;
Peranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle
tytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena
sai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman
sisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa,
talouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä
palwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin
nämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti
eiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian
aikaa oli Peranderin rouwan "Suomalainen tyttö" tunnettu kaikissa talon
tuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin
siewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa,
kuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei
enää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli
kotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat "Suomalaisen tytön"
wiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä
siihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki,
ja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä
yhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.

Ei kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken
tullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun
"Suomalaistytön" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt
yhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä
pereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana,
ja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin
kotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä
ollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa
lämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla
mielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan
hetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan
tytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen
rinnalla woinut unhottaa.

Niin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty.
Afrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan
Eurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo
sen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen
suomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin
rakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen
puolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan
Antto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka
teki niin.



Sairaanhoitaja.


Kolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta
kertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua
kotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla
muuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä
loistawaksi kukkaiseksi. Waan "Magisteri" oli aina sama Magisteri.
Lukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan.
Waan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?

Se oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden
seassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät
siihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi
nyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran
ilona ja henkenä. Peranderin "Suomalaista tyttöä" ei nähty niin kuin
ennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään
jossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja
mureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti
mutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut
weljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut
terweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset
sanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt
pian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä
mökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille
oliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua
oli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi
nyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja
serkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli
etteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua
suomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön
niistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti
itsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.

Kas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän
palwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä
esiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt
Maialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.

Waan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin
sanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista,
joissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori
mies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia
lapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut
Maialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli
muutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne
tulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös
surua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa
ja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli
jonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä
muutosta, sanoen: "Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka
sinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka
olet rakastunut, jompi kahdesta". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen
nähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein
päätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin
tahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät
"Suomalaistytön" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun,
jonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän
istuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi:

    O, Suomenmaa! kotoiset järwet, joet ja wuoret,
    Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin!
    Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret,
    Mä teitä rakastan kuin äitiäin.

    Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte
    Ja silloin kuljin teissä äitinein,
    Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte,
    Ja haastelitte äitin kielelläin.

    Ja runoloita isiemme sankarkieltä,
    Mä teissä ensi kerran kuulla sain;
    Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä,
    Se nosti hempiästi rintoain.

    Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani,
    Mä wielä äitin kielen kuulen nyt
    Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani,
    Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.

Sitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan
helisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän
surulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian
mielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa
outoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi
joka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä
kielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan
iloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana
Peranderin talon.

       *       *       *       *       *

Päiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin
yöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain
kukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan
ihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.

Silloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja
aamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket
saiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli
maannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista.
Tullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet
pääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein
karkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja
terwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä
ikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa
aamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot
näkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan
metsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti,
kuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä.
Kuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi
hän itsessäänki jonku muutoksen. "Minä", sanoi hän itsekseen.
"joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin
noita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta
sukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen
nyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita,
isällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja
korkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat,
jotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä
sanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön,
kättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää
kerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen
olen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua
kutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa
kieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin
niin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa." — Suuret kyyneleet wälkkyiwät
Maialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän
pyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös,
jatkaen yksinäistä puhettansa: "— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja
kuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella,
— ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin
olenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen
uneni, woisinko unouttaa sen kohta?" — — Näin sanoen kurotti hän
päänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille
kaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin,
ja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista
tuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta
kuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren
miehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.

Peranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton
luoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti
kuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa
ilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta
tytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi
tullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi?
Kiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen
suonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja
panetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä
lauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin
häneen warpaiden neniin asti.

— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan
tutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä,
sellaiselle roistolle.

— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida.
Siihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin
lukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on
Herran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki
paras karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos
sydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän
mieline minua puskemaan!

Jaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan,
hyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö
kuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi
tytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin
rutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.

Jokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut
mitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin
tekisin Jaakkona.

— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies,
joka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin
omissa huoneissain.

— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin
annat itsiäsi haukkua!

— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla
menettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on
Jaakon puollustaja.

— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka
peruutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset
sanat saata tulla kysymykseen.

— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä
olet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et
ansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.

— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin
ulkopuolella.

Pian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein
tawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania
lisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä
enemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty
huwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.

Määrättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin
puolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat.
Tehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa
päälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat
warmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten
rohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan
haawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat
langenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli
menehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma
olitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan
ajatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä
tiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä,
jonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin
unen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein
heidän keksimättänsä.

Yrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli
selittäwänsä sanat:

    "Ja sama tunto nostaa wielä rintoani.
    Se sankar kieli' ei wiel' oo sammunut".

Me tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet
muutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin
sitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja
huomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen
purjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska
Jaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät
eiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko
asia, sen enemmättä kysymyksettä.

"Magisterin" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle.
Selwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko
joukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan
ei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin
lyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät
suurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä
meteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli
kuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen,
mutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä
waroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset
katseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä
käytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän
surkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat
sen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat
sairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa,
wietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta
huolimattomain palweliain haltuun.

Ensimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa
sairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut
usiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa
joka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata
ja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi
Maialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot
punertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä
tytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen:
missä minä nyt olen?

— Omassa kammarissanne, wastasi Maialeena, ettenkö tunne enää minua?

— Niin se on, wastasi Antto wienolla äänellä; waan Maialeena, olenko
jo kauwan potenut, minä en ole tiennyt mitään, ja mistä tulee että sinä
istut nyt täällä? mitä sanoo Perander?

— Jo olette toista wiikkoa maanneet toimetoina, ja kaikki olemme
pelänneet teidän kuolewan. Waan nyt, Jumalan kiitos! — mutta minä
unhoton. Lääkäri käski minun antaa juotetta teille samassa herättyänne.
Sallinette Magisteri!

— Anna anteeksi minulle, hywä Maialeena, sinulla on ollut paljon
waiwaa minusta. Onko ketä kumppaniani käynyt täällä potessani?

- Pait Lääkäriä ei ketään. Waan Magisteri, Perander Herra on
kuulustuttanut ympäri kaupungin saadakseen tietoa pahantekiästä, joka
teiltä oli hengen ottaa, warmaan hänen tunsitta?

— Luulin niin, hywä Maialeena! Waan tuttawia on monellaisia, ja
kaikkia ei saata uskoa. Häntä pidin ystäwänä, mutta — — näette miten
hän sen ansaitsi. Tahtoisitteko olla hänen ystäwänsä?

— Ah! mikä ilkiä ihminen!

— Ja kuitenki hän on ystäwänne?

— Minun? se on mahdotonta.

— Waan Maialeena, onko Jaakko käynyt täällä? kysyi Antto, katsoen
Maialeenan silmiin ja suunsa wetaytyen nauruun. Tytön posket
punastuiwat, ja silmänsä painuiwat maahan, ja pian wapisewilla huulilla
wastasi hän:

— Meillä ei ole käynyt paljon ketään sitte kuin sinä iltana. — Waan
miksi kysytte sitä?

Magisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen
ja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan
toimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa
tiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli
wälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne,
ken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala
kutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta.
Tänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.

Todella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli
ystäwäni!

Hämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana
yönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä
askelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän
kadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa
Aurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä;
Tutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.

Sairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi.
Waan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt
toiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa,
ja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen
nöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja
herwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena
woikahtaen jalkoihinsa lattialle.

Pait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä
Maialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen
kertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat
waaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen
sitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa
tämän perästä alakuloinen ja murheellinen.



Tunnustukset.


Wähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja
sitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti.
Hän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen;
sitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena.
Ainoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen
iloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku
eroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa
enemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta
säikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi,
näytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen
haihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä.
Antto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä
paraastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi.
Hänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän
kylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään
salissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu
käsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja
kaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja
puita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön
punakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut
orjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä
wesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla
ennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia
opettajallensa.

— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi
tiedä suruanne?

— Suruani! Ei magisteri, minulla ei ole mitään surua.

— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat
paremmat unouttaa ja ajatella nykyistä.

— Muistoni! Ei Magisteri, niitä en woi unouttaa koskaan.

— Waan jos oma onnenne käskisi ne unouttamaan?

— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon
korkean punertawan mäen?

— Ettenhän ruwenne runoilemaan!

— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja
katseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat
köyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta
tippuiwat nyt Maialeenan silmistä.

— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy
minunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?

— Yksi niistä on oppilaisenne.

— Joka ansaitsisi olla ruhtinattarena.

— Koristelewa puheenne todistaa jotta ansaitsee waan teidän pilkkanne.

— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän
niin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan
kuoltakseni! — — —

Maialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen
silmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä
sanoja.

— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen
rakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni
ja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne
rakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —

Maialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet
tippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt
opettajansa käteen.

— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei
Magisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko
maailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan
onneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut,
paetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —

Magisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia,
hän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa,
ja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin
Perander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä
kuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen
aiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. —
Huomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset
kihlajaiset.



Matka.


Anton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän
Peranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se
molemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain
ystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen
ja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus
opinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen
luottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen
päättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku
tutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto
päätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä.
Perander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi
toimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi
tilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan
saada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi
Magisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän
wähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa,
jota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia
kameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa
ja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja
nimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa,
joka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä
lähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin,
sillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi
hän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi
ilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun
hyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti
lukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään
oli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo
oli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät
Anttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin
joksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen
eiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton
muuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin
sowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.

Eräsnä päiwänä sai rouwa kirjan Peranderin wanhimmalta tyttäreltä
Lauralta Sweaporista, jossa tämä oli naituna muutamalle sotaherralle.
Laura oli niin kuin muutki sen aikuiset rikkaimpien tyttäret kaswatettu
Ruotsissa, jossa oli tullut tutuksi jollekulle gardi-Luutantille.
Tytön palattua kotimaahansa muutti tämä myös Suomeen, meni Suomen
sotawäkeen ja kosioi sen 16 wuotisen Peranderin Lauran. Nyt oliwat jo
seitsemän wuotta olleet naineina. Tällä ajalla oli Laura waan yhden
ainuan kerran, ensi wuosinaan käynyt wanhempiensa luona, waan sen
usiammasti oli siihen siaan kirjallisesti pitänyt yhteyttä etenki
emintimänsä kanssa, johon hän luotti kaikissa asioissaan. Peranderin
rouwa oli jo ammoin hawainnut näistä kirjoituksista Lauran ei olewan
onnellisen kotielämässään, ja surkutteli häntä äitillisellä sydämmellä.
Kuitenkaan hän ei woinut muuta kuin lohdutella häntä. Laura oli pait
sitä kieltänyt tyytymättömyytensä tulla isänsä korwiin, koska muka
itse, eikä isänsä yllytyksestä, oli suostunut menemään silloin wasta
wähän tunnetulle Luutnantille. Nyt oli Lauran kirjoitus enemmän
kuin milloinkaan täynnä walituksia ja tyytymättömyyttä. Hän oli
tullut kiwuloiseksi alakuloiseksi; pait sitä odotti kohta joutuwansa
lapsiwuoteesen; talouden pito oli huonolla järellä, koska Laura tässä
oli järkiään tottumaton, johon enimmäkseen oli syynä kaswatuksensa. Hän
oli tottunut kaikissa luottamaan palweluswäkeen, joka taas ei ollut
uskollinen mutta teki kaikki ylinalimaisilleen. Tämä lisäsi miehensä
tyytymättömyyttä ja kylmyyttä, ja teki Lauran sen onnettomammaksi, kun
täällä kaipasi myös sellaista naisystäwää, johon luottasi onnettomassa
tilaisuudessaan.

Peranderin rouwan päätös oli nyt tehty. Hän kutsui Maialeenan
luoksensa, kertoi sen jo häneltä ennen ja tuntematonna rakastetun
Lauran tilaisuuden. Wakuutettu tytön hellästä osanottamisesta,
kummastui hän kuitenki millä erinomaisella halulla ja rakkaudella hän
tarjosiin lähtemään hywäntekiänsä tyttären luo, auttamaan sitä huonossa
tilaisuudessaan, unhottaen kaikki rakkaat siteet, jotka kiinnittiwät
häntä tänne.

— En woi kylläksi kiittää sinua hywyydestäsi, sanoi rouwa, kätellen
kaswattiansa; päätöksesi ilahuttaa minua yhden werran Lauran kuin
omastaki puolestasi. Sinulle on parempi olla jonku ajan wielä
eroitettuna Antosta, kunnes hän ehtii päättää lukunsa ja hankkia jotain
paikkaa.

— Olen sen kyllä hawainnut itsekki, hywä rouwaseni, ja sen suuremmalla
ilolla nyt olen siihen walmis, kun yhtaikaa woin jotenki palkita
hywyyttänne minua kohtaan. Koen tehdä kaikki mitä woin tyttärenne
awuksi, ottaa taloutensa ja tehdä sen niin hauskaksi hänelle ja
miehellensä kuin ikään mahdollista.

Peranderiki oli iloinen kuultuansa Maialeenan päätöksen; waan ei niin
Antto. Tämä wastaan otti sanoman ensiksi oikealla närkästyksellä. Mutta
Maialeenan tarkemmin seliteltyä syynsä täytyi hänen wiimein suostua
siihen, ja kuin Maialeena wiimein hywäillen häntä sanoi: ethän nyt
minua unouttane jos lähen niin loitoksi sinusta, ethän enää liene
wihoissasi siitä, niin wastasi Antto häntä suutelulla ja lupasi joka
posti kirjoittaa hänelle.

Samana päiwänä pistäisiin wielä Maialeena Saara-tätinsä luona, jota
hän kauwalle aikaa ei ollut nähnyt. Tämä kohteli häntä jolla kulla
ujoudella, sillä hänen lyhytki näkönsä ei woinut olla keksimättä
eroitusta Maialeenan ja serkkunsa wälillä. Ann'-sohwia, se koria ja
kuuluisa Mamseli, jolla juuri sattui olemaan wieraita, ei näytäinnäkään
serkullensa, ja Maialeena jätti kohta tätillensä jäähywäiset.

Ei kyynelittä woinut Maialeena erota Turusta ja siitä talosta
jossa oli kohdeltu paremin läheisenä sukulaisena, kuin palweliana.
Antolle jätti hän hellät jäähywäiset ja ehkä koko pysyttäidä jotenki
iloisella mielellä, niin tungeksi kuitenki wäkisin mieleensä wissi
pimiä ennustawainen ajatus, joka tuntui sanowan: tämä on wiimeinen
eromme. Kohta poisti hän kuitenki tämän surullisen ajatukseen, ja
wähän ajan perästä istui hän talonpoikaisissa rattaissa ajaen Uusmaan
portista ulos, mutta ei woinut olla katsahtelematta jälellensä, ennen
kuin wiimeinen huippu tuomiokirkon tornin nastasta painui metsän ja
wuorten taaksi. Wasta silloin tunsi hän eronneensa kaupungista, jossa
onnensa päiwä oli nosnut, ja suuret kyyneleet tippuiwat silmistänsä.
Maialeenalle oli Turku lapsuuden koti, jonka hän nyt ensi kerran jätti.



Uutta tointa.


Onnellisesti oli Maialeena päässyt Sweaporiin. Peranderin rouwalta
erinomaisesti ylistetty, oli tulonsa Lauralle warsin mieluinen; waan
eipä niin miehellensä. Arwaten tytön ei tulleen rouwansa pyynnöstä,
luuli Maialeenan lähätetyn applastansa warten wasten wartioimaan
kotoista elämäänsä. Maialeena ei aaweksinutkaan täällä olonsa estäwän
hänen entisellä tawallansa tääl olonsa estäwän hänen entisellä
tawallansa tuomasta kotiin raiwoisia kumppania, jotka lukiwat
kunniaksensa juoda toisensa pöydän ala, taikka pelissä tyhjentää
toisensa taskut; sen siaan ei hän nyt wiihtynyt sitäin wähää kotona
kuin ennen; wieraissa pidetty reimana miehenä oli kotonaan juonikas.
Toisinaan syystäki nuhteli hän waimonsa huonoa tointa taloudessa, waan
se tapahtui aina raasti, joka päiwä päiwältä lisäsi heidän wälillänsä
katkeruutta. Laura, joka oli wiettänyt lapsuuden ikänsä ruotsin
pääkaupungin naiskouluissa, ja kohta sieltä erottuaan tullut naiduksi,
oli niin kuin moni muuki niin kaswatettu tyttö ihan tottumaton kaikkeen
talouden pitoon.

Maialeenan tultua alkoi luutnantilla olla wähemmän syytä walittaa
talouden pidosta, waan kylmyys waimoansa kohti pysyi edelleen, sillä
hän oli ruwennut liehakoitsemaan sen siihen aikaan reiman ja kuuluisan
—in rouwan ympärillä, joka ei woinut pysyä salaisna waimollensakaan.
Laura tuli murheellisemmaksi ja kaswonsa saiwat aina päiwä päiwältä
kiwuloiseman karwan. Maialeena yksinään sai waan tietää mitä hän kärsi
tältä mieheltänsä, jota niin totisesti oli rakastanut.

Kertomuksemme juoni laskee meitä nyt hyppäämään puolen toista wuotta
eteenpäin, mainitsematta muuta, kuin että Luutnantti oli wourannut —
kesäasunnokseksensa pikkuisen maatalon Sippoon rantamaalla, kolmeksi
wuosikaudeksi, ja että Maialeena iloksensa seurasi myös sinne ja
hoiteli siellä rouwansa lapsia, yrttitarhaa ja kukastoa, jotka nyt
oliwat tulleet mieluisimmiksi töiksensä ja joista wähän wäliä oli
kirjoitellut Antollensa ja saanut myös etenki ensi alusta kirjoituksia
siltä, waikka sittemmin aina harwempaan ja harwempaan; waan Maialeenan
toiwo ja rakkaus oli kuitenki järkähtämätöin, sillä hän jo tiesi Anton
ensi wuonna eroawan opistosta ja sitte — — —.

Monellaiset puheet, peloittawaiset ja monelle uskomattomat kulkiwat
1807 ympäri Suomen; waan aika joutui ja puheet toteutuiwat. Sota
sanomat kuuluiwat ympäri Suomen ja kanunein pauke ulkopuolla Sweaporin
wallia jyrisi kauhistusta linnan heikomman suwun rintoihin, ehkä
miehet kokiwat heitä lohdutella toiwoillansa. — Waan linnan sisälläki
sotiwat mielet keskenänsä jo kauwan ennen kuin ulkopuolla oli mitään
waaraa. — Maialeenan isäntä oli pikainen ja hurja. Esimerkiksi siitä
mainittakoon, että hänestä alkoi se eriskummanen päätös, molemmin
puolin sowitun sotalakon ajalla ampua muutamilla kanuuneilla Helsingin
raastupaa kohti, jonka silloin täysi kuun walosta paistawista
ikkunoista tultiin luuloon kaupungin naisten muka tansiwan siellä
wenäläisten upsierien keralla. Waan kaupungin silloisia asukkaita ei
kowin tansittanut, eiwätkä olleen naisensakaan niin löyhkämielisiä
kuin "Pohjanmaan muistelmien" kirjoittaja niin somasti kuwailee heidän
muutamassa toisessa maakunnassa olleeksi, ehkä omilla silmillään oliwat
saaneet nähdä sodan kauhistuksia, kuin sama kirjoittaja myös mainitsee.

Tästäkö ampumisesta, wain mistä lie päämiehensä wihastuneet
luutnanttiin, sen jätämme sillään, waan kaiketi seurasi ensin aresti,
joka aikanansa eroitti hänen järkiään pois pereestänsä sekä uudesta
kotimaastansa.

Moni muistanee wielä 3:nen päiwän Toukokuuta 1808, jolloin
Sweaporin asukkaat, surullisna ja wawisten wastaisesta elämästänsä,
läksiwät linnasta tuntemattomille teillensä, jättäen siaa wieraalle
sotajoukolle. Ei muut kuin itse kokenut woi kertoa sitä mielialaa jolla
isänmaan tärkein pyhin paikka täytyy jätettää wieraan wentolaisen
käsiin.

Laura oli kaiken huonoimassa tilassansa kuullessa miehensä wankeuden
ja itsensä täytywän muuttaa ulos linnasta. Sen työläämpi oli nyt
muutto, kun ainoa palweliaki luutnantin wangittua otettiin häneltä
pois, ja koko muuton puuha jäi waan Maialeenan päälle. Mutta tyttö
oliki wäsymätön siinä. Tultua Helsinkiin hankki hän hewoiset, tunki
kaikki tawarat rattaille ja ohjaten toista hewoista, toista kyytimies,
päästiin jo toisena päiwänä entiseen asuntoon Sipoossa, joka nyt
oliki sangen tarpeellinen. Muutamia päiwiä sinne tultua kääntyi Laura
lapsiwuoteesen. Maialeena sai nyt puuhaa puuhan päälle. Hänen täytyi
hoidella äitiä sekä lasta, täytyi pitää huoli pienen yrttitarhansa
istutoksista ja korjuusta, sillä rouwan oli mieli pitää tämä asunto
edelleen, jos suinki mahdollista. Ihmeteltäwällä uuraudella koki
Maialeena tehdä kaikki mitä talon pitoon kuului, ja laittaa Lauralle
tilaisuutensa mukaisen hoidon. Kerran oli hän pian koko päiwän
puuhannut istutostarhassa ja waan jonku kerran pistäinyt rouwan luona,
jolla oli nyt eräs naapurin mummo katsojana. Ihan wäsyksissä raskaasta
työstä tuli wasta iltahämärässä tupaan, mutta yhta iloisena kuin
tawallisestiki. Laura istui wuoteellansa, kolme lastansa ympärillänsä
ja itki.

— Te tapatte itsenne sillä itkullanne, rouwa! sanoi Maialeena,
istuiden Lauran wiereen ja katsahtaen kätkyessä makaawaa nuorinta
nyt wiikkoista tyttöä. Herra Jumala, mikä teitä nyt niin huolittaa?
Elämmehän me nyt jotenki, lapsi on terwe, ryytimaa on nyt istutettu,
Luutnantti on kohta tulewa tänne, ja wanhempanne warmaan näinä päiwinä
täällä.

— Woi olisiko kaikki kuin sanot! Waan miehestäni ei mitään tietoa,
elääkkö wain on kuollut; Turusta kahteen wiikkoon ei wastausta,
kirjani ei lie päässyt sinne, wastaus lie estetty tulemasta tänne. Oi
Maialeena! et wielä tiedä jotta minulla ei ole waraa suorittaa arentia
tästä talosta, isäntä on kohta käskewä meitä pois; monta muutaki olis
tarwis, waan mihinkä nyt käännäin tuntemattomassa seudussa, ja ystäwä
kulta, kohta tulemme kaipaamaan wälttämätöntä tarwistamme. Eikö jo tämä
liene kylläksi tekemään ihmistä hurjaksi! Suuret kyyneleet tippuiwat
Lauran silmistä.

— Rouwaseni, wastasi Maialeena, tilamme näyttää kyllä hankalalliselle,
waan te kuwaatte sen wielä pahemmaksi kuin onkaan. Posti tulee
tänäpäänä Turusta Helsinkiin, ja miehenne woipi jo olla matkassa tänne.

— Maialeena! kaikkia wielä et tiedäkkään: Turun luonna seisoo
wihollisia suuri sotajoukko, kaikki yhdistys Turun ja Helsingin wälillä
on katkaistu, — ja me emme tule kolmea wiikkoa aikoin. —

— Rouwa! me olemme autetut — kiljasi Maialeena emäntänsä puheesen,
ottaen sen käden. — Huomen aamuna lähden Turkuun.

Turkuun! kiljasi Laura, — tyttö! se on mahdotonta, kuin sinne tulisit,
sinut otettaisin kiini; sellaiseen waaraan, sinusta saisin wielä yhden
huolen, minulla ei olisi yön ei päiwän rauhaa.

— Huomen aamuna, suwainnette, juttelen teille matkalaatuni, naapurin
pieni tyttö jääpi luoksenne auttamaan teitä, ja olen wakuutettu,
ettette tahdo ettenkä woi minua estää, wiikkauden päästä olen Jumalan
awulla olen takasin. — Minä lähden huomen aamuna.

Laura lankesi Maialeenan kaulaan ja itki.

— Millä maksanen sinun hywyytesi, Maialeena, kutsu minua tästälähin
siskoksesi, siskonihan jo oletki, yksi äitihän meillä nyt on
molemmilla. Jumala siunatkoon sinua. Näin sanoen syleiliwät molemmat
kauwan aikaa toisiansa ja Maialeena itki myös ilon ja toiwon kyyneliä.



Kerjäläismummo. Kohtaus.


Kesäkuun helteinen päiwä oli päättynyt; muuan jalkawäen rykimentti oli
päättänyt astumisensa ja asettanut leirinsä molemmin puolin maantietä,
kaksi wirstaa Turusta, johon eräät upserit jo oliwat menneet, waan
sotawäki ja alaisemmat lepäsiwät tässä istuen ja wenhen maassa, taikka
pureksien kuiwaa illallistansa, jonka moni muu olisi pitänyt wangin
ruokana: suolaa leipää ja puhdasta wettä päälle. Maantie oli tyhjä
ihmisistä; muuan wanha kerjäläis mummo näkyi waan nyt, käydä lynkyttäen
keppinsä nojassa, lähestywän sotawäkeä ja tuntuwalla pelolla aikowan
sotawäen halki kaupunkiin päin.

Wapautetut kommennosta, hyppäsi puolikymmentä sotamiestä mummolle
wastaan; missä aiheessa? iwatakseenko wanhaa? Ei sunkaan. Jokainen
työnsi leipä murusen mummon tyhjään pussiin, sanoen: "_auttama stara
baba, auttama!_" ja niin sai mummo pian pussinsa täyteen. Liikutettu
sotamiesten armeliaisuudesta läksi mummo lynkyttämään edelleen ja
kulki hiljaista kulkuaan kunnes wiimeisiäkään sotamiehistä ei enää
näkynyt. Silloin poikkesi hän tiepuoleen ja istuisin ojan reunalle
nurmelle. "Jumala antakoon minulle anteeksi tämän petoksen," huokasi
Maialeena — sillä lukia jo lienee arwannut sen olleen hänen; — "tällä
lynkytyksellä wähät tullaan kaupunkiin ennen yötä, ja wiimeksi ottaawat
minun wielä kaupungin porttiwartiat kiini ja katseleewat kaikki ryysyni
halki; löytääwät wielä Lauran kirjan, se olisi hulluinta."

Onneksensa muisti nyt olewan noin wirstan werran kaupungista pikkuisen
mökin, jossa ennen asui wanha sorwali waimonensa, ja joka oli tehnyt
työtä Peranderissa. Hän aikoi siis pyytää yösiaa tässä mökissä.

Tultua mökkiin oli sen owi sisästä päin suljettu. Maialeena kuunteli
ja kuuli siellä naisen ääniä. Kolkutettua muutamasten awasi wahän
ajan takaa wanha tuntematon nainen owen, ja Maialeena sai wähillä
rukouksilla luwan maata yön mökin lattialla. Ollen wäsyksissä
päiwällisesta matkastansa, heittiikseki kohta makaamaan.

Maialeena hawahti huomena warain pienen lapsen äänestä. Kaikki
makasiwat wielä, ja nyt sai hän tilaisuuden tarkemmin katsella mökin
sisusta. Kaikki oli hänelle tuntemattomat mitä näki, eikä mitään
sorwalin työ kaluja. Kohta tuli myös owesta illallinen mummo ja laittoi
kahwi kattilaa tulelle. Nainen oli myös ihan tuntematon. Mökissä oli
siis nyt järkiään toiset asukkaat kuin ennen. Kuitenki, arwellen
wähän sopimattomaksi tulla päiwäiseen aikaan entisissä ryysyissään
kaupunkiin, liiaksiki Peranderiin johon oli suorastaan menewä, päätti
hän tässä muuttaa toiset waatteensa, jotka illalla oliwat olleet
selässänsä ryysyjensä alla, paremmin pettääksensä sotawäen pitämään
häntä kyyryselkänä mummona. Kuitenki näki tarpeelliseksi ensin wirkkaa
mummolle syyn tälläiseen waatetukseen, jonka täytti sillä että kutsui
mummon ulos ja jutteli lyhykäisesti minkä luuli tarpeelliseksi,
sitte pesiikse ja pukiikse tawalliseen pukuunsa pani kerjäläisryysyt
myttyyn ja aikoi, pistäittyänsä wielä tuwassa, lähtee matkaansa. Owea
awatessansa oliwat siwuseinällä olewan wuoteen warjohurstit auki,
ja Maialeena näki niiden takana wilaukselta nuoren naisihmisen joka
nähtäwällä pelolla wetäsi wuodeliinat eteen ja wiittasi pienellä
walkoisella kädellänsä mummon tulemaan luoksensa. Hiljaan yren puheltua
siellä, tuli mummo ulos, taritsi Maialeenalle kupin kahwia ja kyseli
yhtä toista, milloin aikoi palata Turusta ja pyysi Maialeenan jättämään
waatemyttynsä tähän, arwellen muka sen tulewan kaupungin portilla
wartioilta katseltawaksi ja siitä saattawan niin tulla paljonki
wastusta. Kiittäen mummoa hywästä neuwokistansa lupasi Maialeena
seurata sitä ja palata mökitse.

Jätämme kertomatta millä ilolla Maialeena otettiin Peranderissa
wastaan. Joka kerrankaan on ollut pelossa rakkaimmat ystäwänsä
tilaisuudesta, se tuntee kaiken minkä Peranderin pere tunsi nähtyä
Maialeenan, ja silta saatua tietoa Laurasta.

Waan omalle rinnallensa sai Maialeena wähän lohdutusta. Antto oli
ammoin muuttanut Turusta pois, eikä ollut warsinaista tietoa missä
nyt olekseli; sen katkerampi oli Maialeenalle tämä sanoma, kuin Antto
hänellekään ei ollut kauwalle aikaa lähättänyt mitään tietoa itsestänsä.

Kuitenkaan ei Maialeena antanut murheensa wallita, waan pysyi
toiwossansa yhtä järkähtämätöinä kuin ennenki, selittäen waan nykyisen
rauhattomuuden syyksi Anton äänettömyyteen.

Saara tätiänsä Maialeena ei tawannut kotona. "Wihtamummon" sanan mukaan
oli Hultin emäntä nyt pesun ja ruuwanpidon päällyksenä muutamassa
sairashuoneessa, jonka uusi sotawäki oli asettanut kaupunkiin. Sen
tyttärestä ei mummo tiennyt muuta, kuin sen nykyjään ei olewan äitinsä
luona.

Jo toisena päiwänä erosi Maialeena jälleen wanhoista walloistansa,
saatettuna näiden kyyneliltä ja toiwotuksilta. Lauralle sai kirjan ja
jonku summan rahaa, waatteihinsa ommeltuna.

Puheellensa meni hän sorwalin entiseen mökkiin. Mutta sanokaappas,
hämmästyttikö tuo Maialeenaa tunnettuaan wastaansa tulewan nuoren
naisen, pikkuinen lapsi sylissä, omaksi serkuksensa Annisohwiaksi.

Annisohwia syytti nykyisestä tilaisuudestaan sotaa, joka niin
hirmuisesti muka oli wienyt sulhaisensa. Lapsen sanoi täytywänsä
järkiään peittää äitiltänsä, joka muka oli tahtonut naittaa hänen
kunnialliselle porwarille, jota Annisohwia ei suwainnut. Nyt repisi hän
muka silmät häneltä sekä lapseltansa.

Äänettä ja silmät maahan kuunteli Maialeena. Waan serkkunsa rupesi
itkemään ja tuskittelemaan woiwotellen, sanoen itsensä onnettomaksi
ja uhkaten menettää itsensä sekä lapsensa. Liian totinen näkemään
kawaluutta serkkunsa tuskittelemisessa, surkutteli Maialeena
sydämmellisesti ja koki häntä lohdutella, nuhdellen waan wienosti
entistä kewytmielistä elämäänsä; kielsi sellaisen luullun kowuuden
woiwan löytyä äitistänsä, joka kyllä oli näkewä oman huolimattomuutensa
tyttärensä onnettomuuteen. Maialeena antoi myös serkullensa hywiä
waroittawaisia neuwoja, kehoitti häntä jumalisuuteen ja hywyyteen,
sillä wahwistaiksensa kiusausta wastaan. Neuwonsa ja lohdutuksensa
näyttiwät waikuttawanki hywää serkussa, joka wiihtyi nyt kyllä
helposti; hän kohteli nyt tuota ennen wihattua ja halweksittua
"suomalaistyttöä" rakkaudella, — eikä näyttänyt eläwänkään
puutoksessa. Tyytywäisesti hymyillen katseli hän, kun Maialeena
hywäili lasta, joka oli poika, sanoen; lapsen nimen olewan "Waapian
Albertin"; Mökin mummon käyttäneen sen papilla, joka oikein oli
ihmetellyt nimen kauneutta; pojan luuli tulewan hirmuisen ihanan,
tullee muka wanhempiinsa; Waapianiksi pantiin hän isänsä kaimaksi,
waan Albertiksi erään hirmuisen lustin kirjan mukaan, jonka oli saanut
tutulta upseerilta lainaksi. Maialeenaa liikutti tämä ja sellaiset
kewytmieliset puheet; hän sanoi olewansa wäsyksissä ja tarwitsewansa
lepoa, aamulla warain lähteäksensä matkaan.

Kysyttyänsä mökin emäntää, jota palattuansa ei ollut näkynyt, sai
Maialeena serkultansa wastauksen: sen menneen pariksi päiwäksi
läheiseen kylään, jolla ajalla waan pieni tyttö käwi auttamassa häntä
toimessaan, waan tytönki menneen illansuussa kaupunkiin ja wasta
huomenaamuna tulewan. — —

Ajatellen kaikkea nähty ja kuultua, nukkui Maialeena wasta
myöhään ja hawaitsi wasta päiwän kappaleen jo nostua. Pahoillaan
niin kauwan maattuansa, wiskasi pikaisesti waatteet päällensä ja
walmistiin lähtemään. Lapsen ääni weti silmänsä wuodetta kohti.
Kummallisesti, wuoteen warjot oliwat tiehensä. Päänalaiset, hurstit,
karttuunipeitteet, kaikki poikessa; lapsi waan makasi tuossa huonolla
wuoteella, kapaloituna Maialeenan wanhaan hameesen, joka sotawäen halki
tullessaan oli päällänsä. Lapsen äitin tawaraksi tunnettua, enemmän
kuin äitiä itsiään, ei näkynyt missään. Mitä luulla tästä? Päälliseksi
löysi lapsen ristimäsetelin ja muutamia riepuja sen kapalowyössä.
Liian selwähän tämä oli kaikki, Maialeenan järkiään ei ymmärtää koko
serkkunsa hirmuista wiekkautta.

Ei hengen hiiskuwaa kuulunut ketään, jolle Maialeena heittäisi lapsen;
hennoitakko jättää se yksinään kuolemaan nälkään! siihen hänellä
ei ollut sydäntä. Palatakko lapsen kanssa kaupunkiin? waan kehen
turwaita siellä? Tätiinsäkö? joka oli tietymätömyydessä tyttärensä
tilaisuudesta? Peranderiinko? sydämensä kielsi sen. Wain kaupungin
wirkamiehiinkö? Waan uskottaisiinko häntä omalle sanallensa? Hänen
täytyisi ehkä häwetä siellä silmänsä maahan ihmisten naurua ja pilkkaa.
Ja taas, jos saisiki ihmisille selitetyksi totuuden, mitä tulisi
serkustansa? Annisohwia julkisesti häwäistyksi, rangaistuksi jumala
tiesi miten, tekisi itsensä sekä äitinsä iänpäiwakseen onnettomiksi.
Tähän kaikkeen lisäksi Lauran huoli ja tuska häntä odotellessa. Jäikö
hänelle muuta kuin minkä tekisi? Ottaa hylätyn lapsen käsiwarrellensa,
turwaten Jumalaan, joka pitää huolen orwoista ja turwattomista ja
lähteä niin astumaan tietänsä. —

Toisena päiwänä seisattui Maialeena pienin kumppaninensa yöksi
wähäiseen taloon maantien warrella. Talon emäntä, jolla myös oli
pikkuinen lapsi, surkutteli tuota nuorta äitiä, joka ei woinut elättää
lastansa, laittoi ruokaa heille ja lupasi hywän wuoteen yösiaksi.

Maialeena oli juuri saanut syöneeksi ja istui nyt makaawa lapsi
sylissänsä; häntä huikasutti emännän monet kysymykset, joita kaikkia
ei tiennyt miten wastata, ilmoittamatta hänelle totuutta. Nyt kuului
maantiellä pitkä pruututus, ja kaksistuiset rattaat seisattuiwat heti
pihalle. Kohti pistiin tupaan wenäläinen upseeri, seurattuna nuorelta
mieheltä tawallisissa herraswaatteissa. Jälkimäinen käski, edellisen
puolesta, talonwäen antaa hewoisille kauroja ja heille itselleen
maitoa. Ensimäisestä äänestä oli Maialeena hypännyt pystyyn, ja syöksi
heti sen jälkeen, lapsi käsiwarrella ja iloisesti kiljasten: Antto!
Antto! tulewille wastaaan.

Hämmästyneenä ja äänettä katsoi hän tyttöä ja sitte sen lasta;
koskematta sen ystäwällisesti tarittuun käteen, alkoi hän
satatella tyttöä häpäisewillä nimillä ja nuhteilla, ja jättmättä
tytölle wastauksen wuoroa, syöksi sitä tietään oween, seurattuna
kumppaniltansa, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä seikasta.
Kaurat otettiin keralla ja miehet, istuittua heti rattaihinsa, ajoiwat
tiehensä.

Muserrettuna tältä rutolta kohtaukselta, sai tyttö tuskin sihen
mieltänsäkään taipumaan; sydämmensä, jossa Anton kuwa oli kuin kiini
kaswanut jokaiseen ajatokseen tulewaisuudesta, jokaiseen toiwoon
maallisesta onnesta, tuntui juuriltaan rewityksi, ja kuin wiimeinki
tuli toimeensa, niin kohtasi häntä emännän pilkkaa naurawa katse, joka
waan kristillisestä rakkaudesta näytti suowansa Maialeenan nautita
lupaukset yösiasta hywäksensä.

Hengellisesti ja ruumiillisesti wäsyksissä pääsi Maialeena wihdoin
takaisin nuoren emäntänsä Lauran luo. Lauraki kummastui Maialeenan
tuomiselle kaupungista. Waan kuultua tytön kertomuksen ilmoitti hän
sille täydellisen tyytywäisyytensä, ja molemmat syleiliwät toisiansa
siskollisella rakkaudella.

Kaikki Maialeenan kristillinen rohkeus ja nöyryys tarwittiin
nurisematta äitillisesti helliessä sitä joka, waikka wiatoinaki, oli
saattawa kaikkein ja etenki _hänen_ luulemaan itsiänsä wirheelliseksi
siweyttä kohtaan.

Kahden ajastajan perästä palasi Lauran mies wankeudestaan, ja wielä
samana wuonna muuttiwat tämä nuori pariskunta sekä Peranderi pereinensä
Ruotsiin, jossa wiimeiselle oli sodan alussa langennut suurempi perintö
kiintiänä omaisuutena.

Lähtö tapahtui Turusta; Maialeena oli wiimeiseen hetkeen heidän
seurassansa; waan kaikilla rukouksilla ja yllytyksillä ei häntä saatu
seuraamaan yli meren.

Hän rakasti kotimaatansa, jossa lepäsiwät wanhempansa, jossa kuuli ja
sai puhua äitinkieltänsä, ja jossa hänellä, jo niinki nuorena, oli
niin paljon kalleita muistoja iloisista sekä murheellisista päiwistä;
hän toiwoi myös wahwasti ajan puhdistawan itsensä maailman sekä etenki
Anton luulosta ja yhtaikaa woiwansa seisoa ihmisten luona niin puhtaana
ja wiattomana kuin nyt seisoo Jumalansa luona.

Mistä sai woiman niin pysyä ja kärsiä, niin paljolla waiwalla elättää
ottolastansa? Mistä muualta kuin äitinsä perinnöstä, joka oli: puhdas
jumalisuuden ja siwollisuuden tunto.



Toinen Jako.



Merimies. Omenaknoppa.


Metsät ja maat oliwat kukoistawissa kesäwaatteissaan; aamupäiwä wälkkyi
aalloissa, kukat ja lehdet rehottiwat wielä kiiltäwissä kastehelmissä,
kun laiwan wene, soudettuna muutamilta uhkeilta ja iloisilta
merimiehiltä, rantautui erääsen Turun saariston lahermaan.

Nuoren puolimainen riipeä mies, terweellä waan päiwän mustuttamalla
naamalla, sinisissä merimiehen waatteissa, kiiltäwä lierihattu päässä
ja punaisen juowikas riepu kaulassa, nousi weneen perästä ja hyppäsi
maalle. Käteltyä weneesen jääpiä kumppaniansa, jotka oliwat palaawat
laiwaan ja samana iltana noutawat takaisin kumppaninsa, tuolta warwikon
takaa rannalle pilkoittawasta talosta, sanoi hän: "waikka äitiniki jo
olis Herran nimessä, taikka ei woisi pojallensa ja sen kumppanille
tappaa erästä wasikkaa, niin lieneehän tuolla muita, jotka hywästä
puheesta ja maksusta hankkiiwat meille woitaleipää iltaiseksi; jääkää
siis hywästi nyt, pojat, ja tulkaa terweenä takaisin!"

Nostettua hattunsa ja huutaen: "hurra, meiän peremiehelle Muurille!"
sysäsiwät pojat weneen maasta ja läksiwät kiireellä soudulla, seurattu
merimiesten iloiselta laululta, oikasemaan takasin laiwaansa.

Rannalle jäänyt, jota kuulimme mainitun Muuriksi, läksi astumaan
ensin lewiämpää metsän ajotietä, sitte poiketen toista polkua taloa
kohti, johon wielä oli hywä matka. Hän näytti olewan hywin liikutettu
lähestyessään pihaa, ja melkein kuultawasti puhui hän omia aikojaan:

— Kadonnut poika! mistä se tuhma puhe lie tullutkaan. Waan se woipi
ymmärrettää kahtalaisesti, ja jotka tunteewat minun eiwät woi niinkään
pahaa ajatella. Omatunto on kuitenki paras todistaja; isälleni
kuollessansa tehdyn lupauksen olen pitänyt kowana, ja luulen olewani
wielä, niinkuin kumppanit muinoin minua haukkuiwat, sama "kiiwipää",
jota ei toinen tieltänsä aja, waan joka mielellänsä seuraa iloisia
kumppania mihin tahansa. Tapaankohan tuolla wielä ketään heistä?
Lieneekö wielä yhtään oikeaa Suomen poikaa? Monjahta, lienen oikein
tuntenut, ei pitkään arwellut mistä päin tuuli käwi. Hänet tawannen nyt
walmisna pormestarina — ja waimonansa — — —

Liekkö ampiainen ampunut miestä otsaan, wain miksi seisatti hän
yhtäkkiä puheensa, pyyhkästen otsaansa?

Polku wei nyt pienen kumpareen päälitse, josta näkyi laajalti ympäri.
Joka haaralta kohtasiwat silmänsä tuttuja kappaleita, ja jokaista
terwehti hän ystäwällisellä katseellansa, hyräillen, puhtaalla
rakastetulla kotimaansa kielellä, muuanta sen iloisempia lauluja. Waan
muotonsa mustettui yhtäkkiä kun, laskeiten mäeltä, tienpolwessa näki
entisen omenakuopan puolilahonneen katoksen pilkottawan warwikosta. Hän
seisattui äkisti ja muotonsa sai kauhistuksen karwan.

Selittääksemme Muurin kauhistumista nähdessä tämän omenakuopan,
poiketkamme kertomuksessamme wähän takaisin. Muurin isä oli jo
kauwanaikaa sitte asettanut talonsa Halkoniemeen, jossa uuraudella ja
toimella oli perkanut kiwikon paikan kaswawiksi pelloiksi ja niituiksi.
Naapurinsa tunsiwat hänen rehelliseksi ja kunnialliseksi mieheksi; waan
kerran oli hän kuitenki poikennut oikialta tieltänsä; joko pahasta
esimerkistä, wainko wanhoilla päiwillään totutusta ahneudesta.

Eräs laiwa oli rantautunut Halkoniemen luotoihin, ja isäntä
naapurinensa oli pelastamassa sen tawaroita. Siinä oli muuan pankko
kauppatawaroita häwinnyt, ja naapurit hokiwat sen tulleen Halkoniemen
talon taa. Asia seisattui kuitenki siihen sen enemmättä kysymyksettä.
Waan Halkoniemen ja waimonsa kotirauha oli siitä päiwästä kadonnut,
omantunnon waiwa näytti kalwawan puolisoita.

Poikansa, silloin noin 14-15 wuoden iällä, oli Turussa, isänsä
sanoessa, kirjoituksen opissa. Ukko itse osasi kyllä wähän
kirjoittaakki, waan pojastansa tahtoi hän oikiaa kirjoitusmiestä.
Poika oli näin muotoin tietymätön kotitapauksista, ja jouluksi
tultuaan kotiin kummastutti häntä suuresti wanhempiensa mielen muutos.
Pyhän ilot näkyiwät pakenewan kotiwäen synkeitä kaswoja. Ehkä mitään
aweksimatta, ei hän kuitenkaan woinut olla keksimättä isän sekä äitin
rusettuwan jokaisen tuntemattoman tullessa tupaan: etenki näytti heitä
hämmästyttäwän talon entisen ystäwän Nimismiehen tulo. Tämä oli ollut
Halkoniemen isännän kaswin ja koulu kumppani, ja sen puolesta aina
talossa rakastettu, ja pidetty parasna wierasna. Hänelle paistettin
aina ja keitettin mitä parasta talon takana löytyi. Nyt oli toisin;
emäntä piti joka kerran ensin isännän kanssa salaisia neuwoja, mitä
muka rohettaisi pöytään panna, saattamatta jotain liikaa luuloa talon
äkistä rikastumisesta. Se oli siis warma että Halkoniemen isäntä oli
pannut taaksensa häwinneen tawarapankon. Sitä wasten käwi hän nyt aika
ajoin kaupungissa, jossa toimensa warmaan onnistui hywästi, sillä
muutamia aikoja kuluttua päättyiwät nämäki erinomaiset kaupunki matkat.

Talosta oli kuitenki kaikki ilo ja menestys aina poikessa. Uuras ja
toimellinen isäntä oli nyt wähitellen ruwennut ryypiksimään, ollen
toisinaan monet päiwät päissään; ennen tarinoilansa ja lauluillansa
miestänsä ja kotijoukkoa ilauttanut emäntä oli tullut alakuloiseksi ja
äänettömäksi. Ainoat laulunsa oliwat nyt katumuswirret. Niin oli kaksi
wuotta muuttanut kotinsa pojalle ikäwäksi. Tämä heitti siis kohta sen,
luwaten ruweta merimieheksi, ja läksi sitä warten jälleen Turkuun.
Tultua 18 iälle oli kirjoittanut isällensä nyt kohta olewansa walmis
lähtemään merelle muutamassa ulkomaalle purjehtiwassa laiwassa, ja
pyysi isänsä täyttämään lupauksiansa niistä salaisista asioista, joita
oli luwannut ilmoittaa hänelle ennen lähtemistänsä.

Waan ilmoitusten siaan tuli kotoa kiirehtiwä sana isän olewan
kuoleman kielissä, ja tahtowan wiimeistä kertaa nähdä poikaansa.
Ukko oli haltattu ja puoli kieletönnä. Poikkinaisista sanoista ja
käsin näyttämisestä ymmärsi poika isällänsä olewan jotain katkeraa
mielessänsä ja tunnossansa, jolla oli yhteyttä "omenakuopan kanssa
rinteessä." Enempää ei saanut, kuoleman koprat wetiwät jo ukon jäseniä
koukkuun, ja kätensä kylmeni pojan käteen. Ukon elämä oli sammunut
waikeasti.

Poika koki nyt itkewältä äitiltänsä saada selitystä ukon wiimeiseen
tunnustukseen, waan turhaan; äiti sanoi waan ukon horisneen
mielettömänä. Mutta nuori Muuri wannoi isänsä kuolleelle ruumiille,
järkähtämättä pysyä totuuden tiellä, ja wihata kaikkea petosta ja
wääryyttä.

Kotinsa tuntui hänelle nyt kamakammalta kuin milloinkaan ennen, ja
mielensä paloi sitä enemmän ulos. Onneksensa lupasi äiti hallita talon
omin neuwoinensa ja auttaa wielä poikaansa ulos. Tämän päätös oli siis
tehty; saatettua isänsä kunnialla maahan, jätti hän kotinsa, palaten
Turkuun, josta lupasi mennä laiwaan. Jonku ajan kuluttua sai äiti
kirjan, jossa kyyneleet silmissä luki poikansa jäähywäiset lähteissänsä
merellä muutamassa laiwassa, joka oli purjehtiwa ensin Atlantin merellä
ja sitten talweutuwa Etelä Amerikkaan.

Kuusi wuotta oli näin ollut poikessa, waeltaen ympäri maailman, nähnyt
monta maata, monta kansaa ja monta ihmistä.

Waan jokapaikassa ikäwöi hän waan kotimaatansa ja sinne jääneitä
ystäwiä ja tuttuja. Laiwa sattui nyt matkustamaan Pietarpuriin, waan
oli matkallansa jättäwä matkajia sekä tawaroita Helsinkiin ja Turkuun.
Muuri sai laiwan päälykseltä luwan pistäiä äitinsä luonna, josta
kuuteen wuoteen ei ollut kuullut elikö wain jo oli kuollut.

Tämän kaiken kuultua on siis ymmärrettäwä miksi Muurin muoto niin
mustettui, nähdessänsä entisen omenakuopan, joka juohdutti mieleensä
niin surullisia muistoja. Tahtoi ensin kiirehtämiseen mennä sen
siwuitse, waan nähtyä sen owen awoinna, ei woinut kuitenkaan olla
lähestymättä sitä, ja katsahtamatta sen sisään. Waan miten tuo ei
liene hämmästyttänyt miestä, kun silmänsä kohtasiwat kuopan puoli
hämäräisellä suulla nais ihmisen muodon, joka, yhtä hämmästyneenä
kuin hänki, kääntyi kuin naulattu järkätämätöinä katsomaan tuota
odottamatonta wierasta. Mutta äänettömyys kesti waan silmän räpäyksen
ajan, "Muuri", kiljasi nyt nainen, iloisella ehkä wielä wähän
wapisewalla äänellänsä!

— "Maialeena"! — Untako näen, wainko oikein todella löydän sinut
itsesi täällä? kiljasi Muuri, wielä enemmän kuin tyttö hämmästyen ja
ikään kuin wielä epäilyksissään, kurotti molemmat kätensä kuoppaan,
auttaakseen häntä ylös walkeuteen. Kiireissään kaatoi tyttö omenawakan
lattiaan, ja yhdellä hypäyksellä oli hän yläällä.

— Todellakiko se olet sinä, Jaakko? — sillä lukia jo lie arwannut
Muurin samaksi jonka jo tunnemme Jaakon nimellä — sinä siis et
ole kuollut; kaikki oli siis waletta, ja minun suruni turha. Waan
Muurillaki oli sata asiaa kysyttäwää, joita Maialeena ei ehtinyt yhtään
wastata. Mutta sen waan ymmärsi, etei Maialeena ollut Anton eikä
kenenkään waimona, ja tämä tieto oli hänelle niin kuin woita lämmille
leiwälle. Ja kun Maialeena wiimenki muistutti täytywänsä kiirehtiä
keittämään työwäelle aamiaista, niin auttoi myös Jaakko omenoin
poimimista jälleen wakkaansa.



Talon onni.


Muuri, joka Maialeenalta ei muistanut mitään muuta, keksi wasta nyt,
kulkewansa entiseen lapsuuden kotiinsa, josta asiasta taa Maialeena ei
näyttänyt tietäwan mitään, enemmän kuin edellinenkään wielä äitinsä
elosta. Puoli toiwoen ja puoli peläten kysyi Muuri ystäwältään tietoa
paikan haltiasta.

— Talon muinasen perustajan leski, wastasi Maialeena, — on sen
nykyinen haltia ja waikka naapurit sanoowat hänen jo miehensä eläissä
olleen wälistä heikkopäisenäki, niin kuin wälistä sittemminki, on hän
kuitenki pitänyt talon entisessä woimassa. Muuri kuunteli wait, ja
Maialeena jatkoi puhettansa.

— Kun neljä wuotta sitte erinomaiset tapaukset ajoiwat minun hakemaan
asuntoa täällä, sairasti hän paraillaan horkkaa, ja onneni satutti
minun silloin tulemaan hänelle hoitajaksi onnettomassa tilassaan,
ja kiitän nyt Jumalaa, että olen woinut olla hyödyllinen, ja tullut
mummolle, niin kuin itse minulle sanoo, wälttämättömäksi. Wähitellen
waan on hän ruwennut tulemaan entisiin woimiinsa.

— "Ja heikkopäisyytensä"? kysäsi Jaakko.

— Se on Jumalan awulla järkiään heittänyt mummon. Hän on nyt
naapureiltansa ja ympärystöltänsä rakastettu emäntä, ja minua rakastaa
hän kuin omaa lastansa ja kutsuu omaksi tyttäreksensä.

Mieheltä putosi kuin kiwi hartioilta, kuullessa tämän, ja iloissansa
tuskin huohmasi enää tytön wiimeisiä sanojakaan.

Kaikki näytti hänelle olewan entisellään, ja kuitenki kaikki niin
muuttuneena. Piha oli tasoitettu ja rehotti nuorella nurmella,
piiritetty kukkiwilla tuomilla ja lehwakoilla koiwuilla ja pihlajilla.
Pienonen tupa oli punattu, ja sen turwet katto wihoitti nurmena,
koristettu rehottawilla keltakukilla. Jaakosta näytti nyt kaikki
iloisemmalle ennistään.

Eteisen portaalla istui helakka tukkainen poika, noin 4 wuoden iällä.
Kenenkään sanomatta kawahti hän seisalleen ja terwehti wierasta
nyykistäen päätänsä, sitte hyppäsi iloisesti Maialeenalle wastaan,
sopottaen: missä sinä wiiwyt niin kauwan, jotta mummo oli sinua
wuotellut.

— "Missäs mummois on?"

— "Tuwassahan se istuu keträämässä", wastasi poika.

— "Juoksepas, poikaseni, sanomaan mummolle, jotta täällä on wieras
herra joka tahtoisi wiipyä yren ajan meillä, ja jotta minä mänen
panemaan omenat kiehumaan."

Jaakkoa kummastutti se wilkas lapsi, ja oli juuri kysymässä
Maialeenalta jotain, waan tämä oli jo matkan päässä menemässä kotaan.
Hänelle ei jäänyt muuta kuin mennä tupaan. Kaikki paikat oliwat
wielä tutut, ja jokapaikassa ihastutti häntä puhtaus ja erinomainen
jär'estys. Joka paikassa näytti hänelle hyödyllinen yhdistettynä
kauniisen.

Yrkäleen ajan wielä, ja poika ja äiti syleiliwät toisiansa kaikella
jälleen näkemisen hempeydellä.

       *       *       *       *       *

— "Waan mistä äiti on saanut tuon pojan minun poisollessani?" kysyi
Jaakko, päästyään ensimäisen terweyksen, ja nauraen katsoen iloista
poikaa, joka oli saapuilla äitin ja pojan terwehtäen toisiansa.

— "Poika on Maialeenan. Molemmat, äiti sekä poika, owat minun
rakkaimmat ystäwäni. Hän kutsuu minua mummoksensa, ja minä olen
pitänytki häntä ikään kuin sinun poikanasi. Kaikista puhutuista
kirjoistasi en ole saanut yhtä ainoaa, ja sentähden jo pidin sinun
kuolleena. Ajattelin siis noin: Koskei minulla ole muutakaan
läheisempää, niin periköön tuo poika kaikki omaisuuteni. Maialeena,
tuo ankara nainen, joka on tuonut onnen talooni ja rauhan hengelleni,
on sen kyllä ansainnut; poika näyttää tuoneen koko talon onnen. Waan
sin'et wielä tunne Maialeenaa." —

Jaakon näkö oli yhtäkkiä mustettunut, ja järkkymättömin silmin katsoi
hän ajatuksissaan suorasteen eteensä. Äitinsä wiimeiset sanat näyttiwät
hänen herättäneen mietteistänsä.

— Äitiseni, sanoi hän, — minä tunnen hänen jo Turussa olostani asti;
waan tuo lapsi, en saa wieläkään päähäni, sen olewan Maialeenan; ei, se
on mahdotonta; Maialeenan se ei ole, ei woi olla.

Nyt juuri pistiin myös Maialeena owesta; hän oli kuullut Muurin
wiimeiset sanat, ja riensi, iloa muhoilewalla muodolla, häntä wastaan,
ja kätteli häntä tyytywäisyydellä sanoen:

— Tuhannesti kiitän sinua, Muuri, niistä sanoistasi, sinä olet pian
ainoa, joka tunnet minun siksi kuin olen.

— Muuri? kysäsi äiti, katsoen poikansa ja Maialeenan silmiin; minun
poikani nimi olis Muuri?

Jaakko oli Turussa muka ottanut tämän nimen, jota äiti ei nyt muistanut
kuulleensa. Waan Maialeena ei wähemmän kummastellut löytäessänsä Jaakko
Muurin emäntänsä pojaksi, josta niin usiasti oli puhellut Maialeenalle,
ehkei tämä woinut aaweksiakkaan sitä ystäwäksensä iloisimmista,
suruttomimmista ajoistansa.

Maialeenan laitettua aamiaista, tultiin wihdoin tarkempiin selitykiin.
Jaakko sai nyt kuulla tärkeimmät temput Maialeenan elämästä; ainoaksi
salaisuudeksi jäi waan lapsen äitin nimi, jota ei nyt, enemmän kuin
ennenkään, tahtonut ilmoittaa.

— Elä sentähden niin julmasti tuomitse Anttoa, rukoili Maialeena,
nähden Jaakon wihastuneen muodon. Hänen luulonsa kyllä katkeroitti
sydämmessäni, — ja kuwasi minulle eteni mustaksi, toiwottomaksi, waan
hän oli kuitenki wiaton; sillä hänen silmissään minä näytin wialliselle.

— Waikka niinki, niin se puollustaa häntä waan siksi hetkeksi, wastasi
Muuri, — waan sitte — sitte — — turhaan koette minulle, äiti,
puollustaa wiattomuuttansa! Hän ei koskaan rakastanut Maialeenaa —
muutoin häntä niin ei olis jättänyt selityksettä, — perimäinen heittiö
woipi hylätä waan omille luuloillensa sen tytön, jota kerran oikein on
rakastanut, onnettomuutensa nojaan.

Ranskalaisesti eli waan romaaniluwuilla kaswatettu nainen olisi nyt
sanonut: "jalo poikani," ajattelematta mitään; Muurin äiti sen siaan
sanoi waan: "sinua on kelpo poika," mutta sydämmessänsä kiitti hän
Jumalaa.

Waan Maialeena, wirkkoiko hän mitä? Ei; waan rintansa tykytti
sanomatonta autuutta, löyttyä hengen omansa kaltaisen, joka ymmärsi
häntä ja saneli omia ajatuksiansa. Suloinen sanomaton tunto, aawistus
maailmallisen elämän korkeimmasta antimesta, nosti ilokyyneleet riemua
paistawiin silmiinsä, hänen emännällisesti warustellessansa rakkaan
wieraan ja sen illalla tulewien kumppanien wastaan ottajaisia.

Ilta puolla käweliwät Jaakko ja Maialeena katselemaan peltoja. Molemmat
oliwat wähä puheiset, ikään kuin molemmat olisiwat tienneet puhelematta
toisensa ajatukset. Wihdoin katkasi Jaakko tämän äänettömyywden, sanoen:

— Maialeena kulta, sano minulle suoraan, etkö sen koumin ole nähnyt
Anttoa? Luulin sinun wielä jotain peittäneen puheessasi, wain
erhetyinkö siinä?

— Mitä wastannen? kerran luulin häntä nähmeeni, waan silloin warmaan
pettiwät silmäni.

— Taikka ei. Sano kaikki, pyysi Jaakko. Molemmat istuisiwat
pientareelle, ja Maialeena sanoi:

— Oli wuotta ennen tänne tuloani; Peranderien mentyä Ruotsiin, ha'in
uutta palwelusta; hywistä todistuksista, kuin arwannet, ei ollut
puutosta. Waan parempiin paikkoihin lapseneni minua ei otettu, ja
sitä heittää pois luontani, en hennoinnut. Wihdoinki wiimein sain
kattoa päälleni ja suojaa wanhassa kankurissa, jonka waimo makasi
halttauksissa; palkatta ja paljaasta ruuwastani sowittiin minun
toimittamaan talon askareita. Oli se siewä pere; sain siinä tottua
monellaisiin kankaihin. Asuiwat silloin wourahuoneissa, pihan puolla
kartanoa; — katupuoliset huoneet oliwat wenäläisten upseerein
haltussa. Kerran oli heillä paljon wieraita, ja huusiwat ja melusiwat,
jotta kuului meille asti. Oli jo ilta; kankuri ja opinpoika söiwät,
minä, lapsi sylissä, istuin uunin ääressä; silloin hyökäysi tuwan
täydeltä nuoria miehiä, kaikki wenäläisessä tamineessa. Isäntä kawahti
seisalleen ja meni kyntteli kädessä heille wastaan, kysyen wihaisesti,
ketä etsiwät? — "Ei sunkaan sinua, äiä parka; waan nuorta kaunista
tyttöäis saappa häntä tänne."

Nämä sanat, puhutut puhtaalla suomella, ja äänellä, joka pani
sydänalani sykkämään kowemmasti, nostattiwat minun wasten tahtoani
jaloilleni, nähdäkseni puhujaa; hänki oli tungeinnut lähemmäksi,
ja tarttunut käteeni. Anton näkö ja muoto, waan juopuneen tilassa,
ja wenäläisen sotamiehen tamineessa? Silmissäni mustettui, ja minä
lankesin takaperin istuimelleni; pel'ästyneen lapsen huuto toimisti
minut jälleen; silloin oliwat kaikki tiehensä. Waan isäntä ja
opinpoika päättiwät ihan warmasti heidän jok'ainuan olleen wenäläisiä;
seki joka oli tarttunut käteeni, oli muka haastanut ihan rentonaan
wenättä. Mestari sano hänen heittäneen hywin rutosti käteni, ja sitte
waikuttaneen toisiaki lähtemään tiehensä. Sen koumin sitä miestä en
nähnyt, taisi seki olla waan paljas sattuma, joka minut petti.

— Sitä en usko, wastasi Jaakko, — käytöksensä todistaa sen olleen
hänen, ja Antto oli jo ennenki warma kieliin, waikka äitinkielemme piti
halpana. — Waan sinulle sen perästä?

— Kankurin waimo kuoli; hän jätti pajansa toiselle ja muutti
kotipaikoillensa. Jäätyä taas maantielle, ha'in paikkaa maalla. Turhaan
etsittyäni siellä ja täällä, tulin wiimein tänne ja löysin kodin
itselleni ja lapselle.

— Toiwon myös ettet sitä koskaan tarwitse heittää, wastasi Jaakko. —
Waan olihan sinulla täti, Turussa? kuin et mennyt hänen luoksensa?

— Sen tein kerran, waan hän salpasi owensa minulle, joka olin
häwäissyt sukunsa.

— Maialeena parka! olit Kyllä pulassa. Waan muistelen hänellä olleen
tyttären, jota kerran näin, muistanen ei juuri paraimmassa seurassa.

— Hän oli silloin poikessa, wastasi Maialeena, katkaisten puhelemisen
ja nosten seisalleen, ollen muka ajan palata kotiin.

Tiellä puheli wielä Jaakko retkistään, seikastaan Anton keralla, ja
wiimeksi paostaan laiwaan, kenenkään tietämättä. Tästä selkeni miten
Peranderissa luultiin hän kuolleeksi, jota wahwisti lisäksi Aurajoesta
löytty ruumis, jota luultiin Jaakoksi.

Ilta tuli ja sen kanssa merimiehet noutamaan peränpitäjäänsä. Yhtenä
syötyä iltaisen pihalla, seurasiwat kaikki rantaan, ja Jaakko,
syleili wielä kerran äitillensä jäähywästiä, ojensi ystäwällisesti
kätensä Maialeenalle, ja suuteli sen pojan punakoita poskia, kaikki
lupauksellansa kohta tulla takaisin eli kirjoittaa.

Päiwät kuluiwat, kulu kuukaus ja toinen, kulu kultanen kesänen toiwossa
ja odotuksessa; waan ei tullut Jaakkoa. Eräsnä syys päiwänä tuli muuan
naapurin mies Halkoniemeen. Miehellä oli kirja Halkoniemen emännälle.
Hän oli käynyt Turun markkinoilla, ja siellä tawannut Jaakkoa, joka oli
wienyt hänen juomapaikkaan ja antanut hänelle kaksi lasia saksanwiinaa
ja sitte jättänyt kirjan; sen pisti mies lakkariinsa, jossa se nyt oli
maannut rauhassa parin wiikkoa, ennen kuin mekkoa tarwittiin uudelleen,
ja unohdettu kirja löytyi lakkarista; se oli menneellä wiikolla, ja nyt
sattui ukolle asiaa Halkoniemeen ja toi kirjan tullessansa.

Liekkö milloinkaan kirjaa awattu halukkaammasti kuin Halkoniemen emäntä
nyt teki. Waan siitä ei olisi kuitenkaan tullut entistä wiisaammaksi,
jos ei Maialeena olisi ollut sitä lukemaan.

Kirjan sisällys oli: että laiwa odotteli tuulta Turussa, sieltä
purjehtiakseen Helsinkiin, jossa Jaakko toiwoi saawansa perämiehen
siansa täytetyksi toiselta, päästäkseen niin muotoin muutamissa
wiikoissa kotiinsa ja kotimaahansa elämään ja kuolemaan. Antosta oli
kuullut sen todellaki olewan sotawäessä ja jo pääsneen upseeriksi.
Maialeenalle ystäwälliset terweykset, jotka wiimeiset sanat Maialeena
sanoi pian sopottamalla, ja aamuruskon karwan läwähtäen muutoin
waalettuneille kaswoillensa. Mummo keksi sen ja nauroi, ja Waapian,
tempasi kirjan tytön käsistä, huutaen: milloinka isä tulee, äiti,
tuleekko se jo huomena? — Poika oli Muurin ollessa kotona, ruwennut
muka sitä sanomaan isäksensä, ja puheli sitä nyt joka päiwä. Maialeena
puristi pojan syliinsä, suuteli sitä ja sanoi: ”kohta, kohta tulee —
isä!”

       *       *       *       *       *

Syys oli tullut pimein, öinensä, sateineen ja myrskyineen. Olipahan
Lokakuun kuutoinna iltana; Halkoniemen pieni pere istui palawan uunin
ääressa. Ulkona lotisi rankka sade ja hirmuinen myrsky mereltä päin
jyskytti ja rutisutti wanhan tuwan seiniä. Kamakka pelko kuwaisiin
joukon kaswoissa, ja emäntä sekä Maialeena istuiwat äänettä; pienen
pojan iloinen juoru oli pian ainoana äänen pitona tuwassa; siihen
wastasi waan myrskyn huhina seinissä ja meren aaltojen tuulelta
kannatettu pauhu, joka toisinaan kuului kowemmin toisinaan hiljemmin,
toisinaan ikään kuin kanunin ammunta, ja toisinaan taas kuin ukkoisen
jylinä. Wälistä kaikui kuin ihmisten ääniä, jotka luuli oleiwan
hädässä; ja kerran hyppäsi jo emäntä ylös istuiltaan, sanoen:
"kuulitko, käwi korwiini kuin huuto ja ampuminen."

— Siinä petytte, emäntä, wastasi Maialeena, pyyhästen silmäänsä; hän
näki, myös mummon silmistä wähän wäliä wierähtäwän kirkkaita herneitä,
waan peläten enemmän murhetuttawansa häntä sekä itsiänsä, peitti oman
huolensa taiten ja koki waan lohdutella mummoa. — Se on waan aaltojen
jyske, jonka kuulette, jatkoi Maialeena, huoaten sywästi.

Waan kohta kajahteli taas kaukaisia ääniä, wielä selwemmin kuin ennen,
ja jokainen hyppäsi yhtäkkiä ylös.

— N'eiwät konsaan ole oikeita ääniä, sanoi emäntä, — Halkoniemen
karit owat tälläisinä öinä jo ennenki murtaneet monta laiwaa, ja
Jaakosta ei mitään tietoa.

Maialeena hämmästyi, hyppäsi owea kohti ja syöksiin pimiään sintsiin,
waan tuskin oli saanut owen perästänsä puoli kiini, kuin puuskahti
ihmistä wastaan, joka juuri astui ulkoa sintsiin. Maialeena parkasi
säikäyksestä; waan wastaan tulia puristi hänet syliinsä kiljasten:
Maialeena. — Jaakko, wastasi tämä, ja weti hänet owesta tupaan.
Iloisella huudolla juoksiwat emäntä ja Waapian tulewille wastaan
ja suruinen tupa muuttui silmänräpäyksessä paljaaksi iloksi, ja
puut paukkuiwat uunissa ja lewittiwät nyt iloisen walonsa iloisille
kaswoille, ja myrskyn winkuwat äänet kuuluiwat nyt iloisten remulle.

Jaakko oli tullut maitse Helsingistä, ilman muuta waaratta, kuin että
pihaan ajaessaan ei muistanut oikein tietä, ja täytyi kyytimiehensä
keralla laskeida rattailta käymään halki likaisen kujan; siitä
selwittyi myös tuwassa olijain kuullut äänet ja paukkeet.



Aarre.


Seuraawaisen kewään eräsnä iltana tapaamme Jaakko Muurin, naineena
ja Halkoniemen isäntänä, waimonensa Maialeenan, wanhan äitinsä ja
ottopoikansa Waapian Alpertin keralla, istumassa iloisesti palawan
lieden edessä, sen nimellisessä muinaisessa wierastuwassa, nykyään
nuoren pariskunnan asuma huoneessa. Kaikki näytiwät olewan hywillä
mielin, sillä Jaakko oli äsken ikään tullut kaupungista; tawaroillansa
oli siellä ollut hywä menekki, hywästä hinnasta; ostoksensa oliwat
oiwalliset, ja nyt kuunteliwat kaikki mitä Jaakolla oli uutta
kaupungista kotijoukollensa; jokainen oli saanut tuomisia, ja Waapian,
joka jo oli ruwennut lukemaan, ihaili pitkää kaitaa katkesmustansa,
waan heitti kohta sen, ottaen ihmetelläkseen paperin, johon tuomiset
oliwat käärittynä. Se oli kappale wanhoista ruotsalaisista sanomista.

Isintimänsä selitettyä kysyttyjä suuria puustawia, wiskasi tämä nyt
silmiänsä paperin muuhunki sisällykseen. — Miks'et lue kowasti,
muistutti poika, joka oli tottunut kuulemaan isänsä iltoina lukewan
kowasti ympärystöllensä jotai kirjaa. Jaakko tahtoi täyttää pojan
waatimusta, ja etsi sellaisen paikan jota pere ymmärtäisi, ja löysi
seuraawaisen sanoman Turusta:

— Tämän kuun alussa hukkui Iida niminen laiwa, kul'etettu laiwuri
Sandmannilta; — onnettomuus tapahtui noin 6 eli 7 peninkulmaa Turusta,
salaluotoisessa waarallisessa paikassa, johon myrsky oli ajanut laiwan;
muutamat Halkoniemen rannassa seisowat halkoweneet pelastiwat laiwawäen
ja osan tawaroitaki. Kuitenki luullaan siinä suuri joukko, tawaroita
häwinneen, joista kaikella etsimisellä ei ole woitu saada tietoa. Laiwa
sekä tawarat oliwat kauppamiehen Bergmannin, tästä kaupungista, ja
luullaan tästä seuraawan koko nimen ja huoneen häwiön.

Jaakko, känsiin äitiinsä, kysymään, muistasiko: tälläistä tapausta,
joka, wuosiluwun mukaan ja niin: kuin itsekki muisteli olisi pitänyt
olla kouluaikansa ensiwuosina. Waan äitinsä muuttunut muoto hämmästytti
nyt häntä. Silmät seisoiwat päässä kuin olisi nähnyt mitä kummitusta,
ja raskaat huokaukset tungeiksiwat ahtaasta rinnastansa, jota
puristetut kätensä painoiwat järkähtämättä.

Maialeena, joka luettaissa oli ulkona, tuli nyt ja säikähti myös
anoppinsa muotoa. Nuorten yhteisellä työllä saatiin emäntä wiimeinki
tuntoonsa ja kieleensä, ja tahdottiin saattaa omaan suojaansa; waan
hän pyysi wiemään pojan pois, ja lupasi heille ilmoittaa jotain, ja
puhdistaa tuntonsa raskaasta kuormasta, joka jo monta wuotta oli sitä
painanut ja katkeroittanut elämänsä.

Nyt hän jutteli, waikeasti katkoen, kuinka silloin nuorempana ja
turhallisuudelta wieteltynä, muutamain koreusten himossa, oli auttanut
miestänsä peittämään tältä joukon kanssa pelastettuja tawaroita
hukkuneesta laiwasta. Riepuja enemmän kuin muutakaan niistä ei ollut
milloinkaan pitänyt, sillä jo toisena päiwänä, wietettyänsä rauhattoman
ja unettoman yön, oli katunut tätä syntiänsä, ja kätkenyt kaikki tyyni
sillan ala multaan, jossa ne warmaan jo owat mätänneet. Totuudessa hän
siis ei ollut sen koumin nähnyt koko tawaroita, waan ne oliwat kuitenki
kummitelleet hänessä, ja tuoneet hänelle monta monuista unetonta
katkeraa yötä, ja tehneet elämänsä raskaaksi kuormaksi, sekä kuolemanki
hänelle hirmuiseksi. — — —

Maialeenan iloinen ja ystäwällinen seura oli kaatanut lohdutusta tähän
katkeraan mieleensä; wiimein uskoi Jumalan nähneen katumuksensa ja
anteeksi antaneen rikoksensa. Waan nyt näki selwästi Hänen tahtowan
walkeuteen wetää pimeyden töitä; enimmän painot häntä pelko wiattomain,
poikansa, Maialeenan ja sen pojan, tulewan kärsimään rikoksen, jonka
hän ja miehensä tekiwät. Sillä Herra sanoo: "Isäin pahat työt kostan
minä lapsille kolmanteen ja neljänteen polween." Raskaat huokaukset
katkasiwat puheensa.

Jaakko, joka äänettä, otsansa nojaten kämmenellänsä oli kuunellut
äitinsä tunnustuksen, kawahti nyt ylös, kirkastetulla katseella, ja
selwällä äänellä sanoen:

— Ei, äiti, ei niin ole Jumalan tahto! Hän on wanhurskas, hywä ja
laupias; wielä on aika parantaa paha tekonne, wielä ei ole myöhänen
jälleen antaa omistajalle eli perillisellensä omansa, ja Jumala on
näkewä totisen katumuksenne ja minun rehellisen tahtoni.

Huomena olen Maialeenan keralla menewä tutkinaan omenakuoppaa, sillä
jotain siellä löytyy tämän asian selwitykseksi.

— Miten sitä luulet, poikani?

— Muistellen isäwainaani wiimeisiä sanoja.

— Hän tahtoi sanoa tawarat olleen peitetyt sinne; waan sittemmin
myötiin kaikki tyyni.

— Ja rahat? äiti, mihin pani hän ne? olikohan niitä paljonkaan?

— Siitä en tiedä tuontoisempaa. Kumpikaan emme woineet niistä puhella
keskenämme; molemmat kaduimme ja surimme omin aikojamme.

— Olkoon jos, waan kuoppa on etsittäwä läpi; nyt menkäämme lewolle.
Waan mitä wirkat sinä, Maialeena, tähän kaikkeen?

— Että olimme liian onnelliset, Jaakko! wastasi Maialeena, — ja
tarwitsimme jonku muistutuksen eläwämme wielä maassa. Minulle tämä ei
ollut odottamaton, sillä kauwan jo olen aaweksinut anopin mielessä
makaawan jotai raskasta, eikä warsin parainta. — Waan on toki hywä
mieleni, että sinä olet wiaton kaikkeen; Jumalan awulla aikaa myöten
wielä parannamme kaikki.

— Ensi työksi on hankittawa tieto omaisuuden perillisistä, sillä itse
sillollinen omistaja kuoli jo minun Turussa ollessani. Muistelen,
hänellä kun ei olleen renttumaisen pojan, eläneekkö nyt tai lie
kuollut. Nousewalla wiikolla lähden kaupunkiin, enkä pala'u saamatta
tietoa siitä.

— Waan, jos, emme kuopassa löytäsi mitään? sanoi Maialeena.

— Wähimmäkseen löytänemme sieltä jotain, josta saanemme tietoa
paljonko tawaroita oli, ja sitte koemme raataa sen uuraammasti, kerran
palkitaksemme kaikki, eikö niin, waimoseni! Waan toiwon warmasti
siellä tawattawan rahojaki. Mihin isä olisi ne pannut, hän, joka kyllä
pyöritteli rahaa ennen kuin näpistään heitti; seikan tapahduttua eliwät
wielä itarammasti ennistään, kaikki muinonen reima elo oli sen päiwänsä
perään häwitetty.

       *       *       *       *       *

Omenakuoppa sattui nyt olemaanki tyhjänä, ja etsiminen woi siis
tapahtua palweluswäen tietämättä. Jaakko ja Maialeena meniwät eräsnä
aamuna kuoppaan; etsiminen alkoi heti. Molemmat tunsiwat wissin
rauhattomuuden syänaloissansa, kaiwaen ja raiwaten kuopan seiniä ja
pohjaa; wihdoin muistutti Maialeena erään salwon toisen siwuseinän
laudoituksen olewan kahta paksumman toista; sisuspuolimaiset laudat
näyttiwät myös wähän uudemmalle ulkopuolimaisia. Jaakko tarttui
molemmin koprin lautoihin, ruhtasi ne kerrassaan tiehensä, raiwasi
mullan pois lautojen wälistä, ja ei ollut aikaakaan, kun weti sieltä
jotenki raskaan pienen rauta arkkusen ilmaan.

Tuostako puolisot ilostuiwat. — Jumalan kiitos, kiljasi Jaakko. —
Tässä saamme warmaan kaikki mitä tarwitsimme, parantaaksemme wanhempain
rikoksen.

Pantua kaikki entisille paikoillensa, ja pistettyä lippaan powellensa
riensiwät nyt puolijuoksussa taloon, wanhan emännän saapuwilla
katselemaan löytöänsä.

Pieni Waapian oli sillaikaa alinomaa waiwannut mummoa kysymyksillänsä,
mitä itki ja mihin isä ja äiti meniwät kun eiwät laskeneet häntä
kerallaan. Wastaamatta puristi mummo pojan syliinsä ja itki. — Kyllähän
se Jumala auttaa, sanoi poika, silitellen mummonsa ryypistyneitä
kaswoja, sillä Maialeena oli jo ajalla opettanut pojallensa tämän
turwallisuuden. Wiattomuuden sanat lohduttiwatki mummoa, ja hän otti
kohti wirsikirjansa ruweten laulamaan: "Mitä Jumal' tahtoo se tapahtuu."

Poikansa takasin tullessa tunsi mummo taas jäsenensä wärisewän.

Jaakkoki tunsi sydänalansa sykkämän kowemmasti awatessaan löydetyn
arkun kantta. Ihastukseksensa löysi sen sisuksen täynnä ruotsin hopia
rahoja, yhteiseen wähä neljättä sataa riksiä. Rahojen päällä oli
wähäinen paperi, jossa oli jotain kirjoitettu, waan kirjoitus oli
niin sekainen, ettei Jaakko tahtonut siitä tulla hullua wiisaammaksi.
Wiimenki sai kokoon että isänsä oli kerran käynyt Turussa etsimässä
rahojen omistajaa, joka silloin jo oli kuollut. Kaupanmiehellä oli
waan yksi poika, jonka hän myös oli tawannut Turussa, mutta ennen
kun werkkanen ukko sai asiansa ilmoitetuksi oli tämä humala päissään
ajanut ukon ulos; sitte oli aikomuksensa pyytää poikansa Jaakon jollain
tawalla toimittamaan rahat tälle perilliselle, waan häpiä oli estellyt
ukon sitä tekemästä aina wiimeiseen hetkeensä.

Tiedämme jo edeltäpäin ukon kuolema wuoteellansa olleen sitä
ilmottamaisillaan pojallensa, waan silloinki keskuutti sen äkki surma.

Jaakko teki nyt aiwotun matkansa Turkuun. Waan kaikella
kuulustelemisellaan ei woinut saada myöhempää tietoa kaupanmiehen
pojasta, kuin sotawuodesta 1808, jolloin hän oli mennyt kersanttina
sotawäkeen, ja sitte kohta seurannut Pohjanmaan tappeluun, jonka
perästä häntä oli nähty Oulun sairashuoneessa. Sen kowemmin hänestä ei
ollut kukaan kuullut. Muita Bergmannin sukulaisia ei tuntenut kukaan,
koska muka tämä itsekki oli aikoinansa muuttanut Ruotsista.

Moni muu olisi nyt jo pitänyt rahat omanansa, waan Jaakko ei tehnyt
niin. Aluksi laittoi hän nyt ilmoituksen Turun Sanomiin. Kuitenki
päätti sillaikaa käyttää rahat tilansa parannukseksi, ja maksaa
niistä koron kuin muustaki welasta. Jos ei 10:sä wuodessa omistajaa
ilmestyisi, lupasi hän ne sen ajan perästä antaa jonku koulu-laitoksen
asettamiseksi Turkuun.

Tähän päätökseen tyytyi jokainen, yksin mummoki, joka näin luuli
rikoksensa jotenki parannetuksi.

Ja Maialeena? Hän oli sanomattoman onnellinen, ja kiitti Jumalaa joka
niin oli johdattanut kaikki hywään, joka oli antanut hänelle sellaisen
miehen osaksensa.



Uudistalo.


Kymmenen wuotta! mitä muutoksia eikö tapahdu tässä aikakaudessa? Koko
suwut häwiääwät, ja toisen uuden toimet nouseewat siaan; waltakunnat
kaatuuwat ja toiset ilmestyywät niiden sialle. Kuitenki näemme
monin paikoin ihmisen elämässäki seisomisen eli wähimmäkseen niin
hiljaisen muuttumisen, ettei kymmenen wuotta näytä jättäwän mitään
jälkiä. Etenki keksitään tämä maalla. Poika kyntää ja kylwää samaa
peltoa, parantelee lahonneita aitoja ja huoneita samasta metsästä,
kiertää aatroinensa samaa kiweä kuin isänisänsä sataa wuotta ennen;
pojan poika särkee rekensä eli rattaansa samaan kiween eli kantoon
jota isänisä jo aikoinansa kiroili samasta syystä, ja monesti
tekee samaten wielä tämänki pojan poika, hoksaamatta kiwen olewan
irtonaisen eli tien woiwan kul'etettaa toisesta paikasta; pojan poika
kapuaa wielä saman kaatuneen lahoowan hongan päällitse johon isänisä
kaatoi kuorma rekensä ja rattaansa, hoksaamatta hongassa mätänewän
polttopuunsa ja monellaisen talontarpeen; siellä täällä näemme jonku
uuden suojan nousewan wanhan lahonneen siaan, waan uusi on, ota tahi
anna, ihan wanhan muotoinen rakennukselleen. Waan wielä usiammasti
jääpi wanha lahonnut hökkeli paikoillensa ja uusi rakennetaan
kaiketta jär'estyksettä sen wiereen. Wanha jääpi silloin jonku
loisin eli mökkiläisen asunnoksi, jona se wielä palwelee joita kuita
wuosikymmeniä. Tälläisiä kyliä tawataan wielä isänmaassamme paljon,
ja aiwan lähellä kaupunkiaki, keskellä alinomaista muuttuwaisuutta
ihmisten asunnoissa, puwussa sekä elämälaadussa.

Mielellämme jätämme nämä kurjuuden asunnot ja käännymme iloisempiin
paikkoihin. Erottuansa merimiehen elämästä oli Jaakko Muuri tarttunut
kaikella uuraudellansa maawiljelykseen, ja tullut suoraan sanoen
oikeaksi talonpojaksi. Merimiehenä olonsa ei ollut estänyt hänen
tarkkaamasta maamiehen töitä. Matkoillansa oli Ruosissa ja muualla
ulkomailla tarkasti waariin ottanut sikäläisten maawiljeliöiden töitä
ja kokeita, missä waan siihen tilaisuutta tapasi. Monta paikkaa,
missä suurempia eroituksia kotimaansa suhteen keksi, oli pannut
muistikirjaansa, joka nyt oli hänelle suurena apuna. Myöski osti
paljon uusimpia maawiljelykseen kuuluwia kirjoja ja sanomia. Waan
yhtaikaa parantaissansa omaa tilaansa, koki Muuri myös lewittää
parempaa tietoa ja wiljellyskeinoa naapureillensaki; jotka suureksi
osassi oliwat köyhiä. Mutta wähän kiitosta karttui hänelle tästä
hywästä aikomuksestaan: "Nähräänpähän kuin lihawaksi itte tulet
noilla uusilla keinoillasi," sanoiwat aina, syrjästä katsellen
Muurin laitoksia. "Maalla tarwitaan toiset neuwot, toiset mer'ellä"
wastasiwat usiasti pilkalla Muurin neuwoihin. Waan aika kului ja jonku
kymmenen wuotta, Halkoniemeen tultuaan, oli Jaakko Muuri paikkakunnan
warakkaimpia miehiä. Ne jotka ennen oliwat irwistelleet hänen uusille
laitoksillensa, käwiwät nyt wähän wäliä Halkoniemessä, ei ihmetellen,
mutta oppien Muurin wiljellyslaatua ja toimellisia laitosia, jotka jo
oliwat ruwnneetki lewiämään ympäri seudun.

Halkoniemessä löydämme kyllä wielä wanhan tupakartanon, mutta
paljon korotettuna entisestään, ikkunat suurennettuina ja seinät
laudoitettuina ja punattuina. Tulemme nyt sinne eräsnä syyskuun iltana.

Portaan penkillä istuu wanha emäntä neuloen ja ystäwällisin silmin
katsahdellen toiselle puolelle porrasta, jossa noin 13 wuotinen
nuorukainen istuu kutoen werkkoa, ja neuwoo pientä tyttöä lukemaan
a, b, c:tä. Ne owat Waapian ja 5 wuotinen sisrensa Leena. Lukeminen
päättyy, ja lapsi saapi kiitoksia neuwojaltansa, ja punertawan omenan
mummolta. Pikaisesti hyppäsi nyt Waapian istuimeltaan kysästen:
"tuleeko mummo täniltana uudispaikalle?"

— Ei tule, poikaseni; näin myöhään mummo ei enää tule. Uunit taitaawat
jo olla walmiit?

— Ihan walmiit, ja walaistutki kuin talwinen lumi. Tule, sisko!

Lapset malttoiwat enää tuskin ottaa jättää jäähywäisiä mummolle, kuin
läksiwät juoksemaan puolen wirstan päässä olewaan uudispaikkaan, ja
mummo katsoi tyytywäisyydellä heidän perästänsä.

Uusikartano oli rakettu lähellä maantietä olewalle mykkylälle, josta
oli ihana katsanto meren saaristoihin ja ympärillä olewiin seutuihin,
korkia kiwijalka ja wiisi suurta ikkunaa kaunistiwat huoneen näön,
joka ilastutti koko ympärillä olewan seutunsa. Huoneen ympärillä olewa
tanner oli tasoitettu ja näytti aiheessa olewan muitaki laitoksia;
maasta raiwatut kiwet olimat röyköissä ympärillä ja näyttiwät aiwotun
kiwiaidaksi, tehtäwän kukaston ympärille.

Waapian tapasi isintimänsä pihalla puhelemassa lähellä olewan
postipaikan emännän keralla. Tämä oli lähätetty muutamalta
matkustawaiselta herrasmieheltä, joka oli wähänwointanen ja halusi
muutaman päiwän wiipyä kylässä, eikä suostunut asumaan postituwan
wieressä olewassa huoneessa, johon kuului miesten rähinä tuwasta.
Tullessansa oli nähnyt uuden soman kartanon, ja toiwoi nyt siinä
saawansa majaa.

Keskulteltua waimonensa, suostui Muuri, sanoen huoneet olewan parin
tunnin perästä laitoksessaan. Sitte käänsiin Waapianiin päin ja käski
sen pikaisesti juoksemaan äitinsä luo aittaan, ja kysymään kaikki mitä
oli wanhalta sialta tuotawa tänne, sillaikaa kuin hän meni waljastamaan
hewoista.

Taitawan emännän huolella ja Waapianin wirkkeydellä santiin pian kaikki
wieraan tulolle laitokseensa. Waan tätä ei wielä kuulunut; Maialeenan
aika antoi lähteä kotiin katsomaan siellä taloutta, waan Jaakko ja
Waapian jäiwät uudispaikalle yöksi odottamaan wierasta.

Wähän ajan takaa tuliki tämä, ajaen tawallisissa postirattaissa. Ehkä
ilma oli wielä lämmin oli hän turkissa, mutta punainen myssynsä kaulus
ja sotamies joka istui ajajan wieressa, näyttiwät hanen sotalaiseksi.

Wähän työläästi laskeisiin hän rattaista, nyykäytti wähän ylpiästi
päätänsä Muurille, käski Waapianin ottaa rattaista pienen wakkasen,
ja sotamiehen matkalaukkunsa ja läksi niin hiljaan astumaan Waapianin
perästä huoneesen.

Tultua sinne istuiksiin Hän paraillaan lämpiäwän uunin eteen, ja
Waapianin tuodessa kynttilää, ästui wielä siinä, turkki päällä ja
lakki päässä. Wasta nyt käänsi hän silmiänsä poikaa kohti ja tuntuwa
muutos haiwaittiin silloin muuten kolkossa, tuskin mitään sanowassa
muodossansa. Näytti ikään kuin olisi hän oudoksunut pojan erinomaista
muotoa, jossa loisti wilkkaus ja kaikki siwistyksen awut.

— Oletko talon isännän poika? kysäsi Hän wiimein pojalta.

— Olen waan pojintimansa, wastasi Waapian.

— Pojintimansa? kertoi hän, tuntuwalla liikutuella katsoen pojan
silmiin. — Ja nimesi?

— Waapian Alpertti.

— Talonpojan nimeksi totta outo, myrisi toinen; — waan lieneehän
sulla sukunimeäki, jonkulaista?

— Ei tapaistakaan; sit' en wielä ole tarwinnut, sanoi poika puoli
nauraen.

— Ja joka otti minua pihalla astaan oli isintimäsi? kysyi upseeri.

Waapian myötti.

— Hänet hae nyt tänne, jatkoi hän, kierrellen wiiksiänsä näppilöillään.

Poika meni ja sotalainen myrisi omin aikojansa, katsoen järkkymättömin
silmin eteensä: ”Pojintima, on se wähän kummallista, ja näkönsä, täytyy
sanomani, siinä on ihmeellinen weto wissiin — tuttawuuteeni — — —"

Muurin tulo keskuutti tämän yksinäisen puheen.

Tämänki muodossa keksi hän jotain erinomaista, joka saattoi hänen
wiimenki paljastamaan päänsä, ja Muurin kysymykseen, tarwitseisiko
herra mitä, wastaamaan siewästi: "Ei, halasin waan päästä tuntemaan
isäntääni. Saanen teille tarita piipun tupakkaa." Näin sanoen asetti
upseeri piipun ja tupakkatopan pöydälle.

— Kiitän nöyrimmästi, sille pahalle tawalle totuin merellä ollessani,
ja on piippujaki talossani.

Muuri aukasi nyt kaapin ja otti esiin hopioitetun kiwi piippunsa, jonka
pää oli muodostettu turbaanipäisen Neegerin naamaksi.

— Tuota piippua muistelen nähneeni niin hywin kuin itsiänneki, waan
missä, se ei nyt johdu mieleeni, muistutti upseeri.

— Samaa woisin sanoa herra teistäki, wastasi Muuri. — Mitä piippuun
tulee, niin sen ostin 1807 Turussa.

Joku muisto näytti nyt Herääwän molemmissa.

— Antto Greeni! kiljasi Muuri iloisesti.

— Te tunnette minut todellaki, waan itse — tunnustelen kyllä —
mutta, se on mahdotonta — minulla oli ennen ystäwä aiwan teijän
näköisenne, waan hän — hän —

— Hän seisoo edessänne, se jäykkä suomalainen, se ystäwänne — Jaakko
Muuri.

— Jaakko Muuri! kertoi uppseeri, waalistuen pian kuolleen karwaseksi.



Selitykset ja loppu.


Tullessaan huomenaamuna uudispaikalle kohtasi Maialeena Waapianin, joka
sanoi isänsä wielä makaawan, sillä hän oli wieraan upseerin keralla
walwonut haastellen siwuitse puolen yön, ja luuli siis heidät wanhoiksi
tuttawiksi.

— Eihän se sitte wenäläinen olekkaan? kysyi Maialeena, tuntuwasti
punastuen.

— Kyllä waan se suomenkielen haastaa kaikki halki, olkoonpa muutenki
wenäläinen tai ruotsalainen, wastasi Waapian, keksimättä äitinsä
hämmästystä.

Myöhemmin tapasi Jaakko hänen yksinään ruokaa warustamassa wieraalle,
joka heti nostua wuoteeltansa oli pistäinnyt käwelemään, näkemättä
emäntäänsä.

— Arwaatko ken meillä on wierasna, Maialeena, sanoi Jaakko, muhoillen
ja peittäen omaa hölmistymistään.

— Olen jo sitä aaweksinut, warmaan Antto Greeni?

— Miten tulit siihen luuloon, wain joko näit hänen?

— Enkä, waan Waapian sanoi teidät tuttawitsi, warmaan sano oikein?

— Niin, waimoseni, hän se on; aan paljon muuttunut; näiwettynyt
kaswonsa, samakat slmänsä, kuiwettunut wartalonsa, tuskin tunnet häntä.
Hän näyttää onnettomaksi. Irstainen elämänsä on kurittanut häntä.

Molempien oltua yren äänettä, kysyi Jaakko: — ethän karttane häntä
nähdä?

— Miksi tekisin sitä, Jaakko? Eihän minulla ole mitään häwettäwää.
Waan hän — pelkään, hän ei sumainne — —

— Anton haikein halu on saada sinulta anteeksi, waan luulee sitä ei
ansainneensa, sanoi Jaakko katkasten waimonsa puheen.

— Ja sait hänet uskomaan wiattommuteni, näen sen saaneesi. Jaakko,
kulta, nyt olen täydellisesti onnellinen, minulta ei puuttunut mitään
muuta.

— Antto näyttää yllä tunteneen wääryytensä sinua kohtasn, waan
löytäneen siinä syyn eroonsa.

Myöhemmin sai tietää koko asian laidan, ja tietää enemmän minua; sillä
hän tietää Waapianin äitinki — Mitä warten sen olet minulta niin
salannut, Leenaseni?

Ethän pahastu, Jaakko! lienen siinä tehnyt wäärin. Waan mitä hywää sen
ilmoittamisesta? Tätini häpiä. Olen aina luullut wanhemmille olewan
suuremman häpiän lapsistaan, kuin lapsille wanhemmistaan. — Pait
sitä — rakkautesi poikaan sai pysyä puhdasna. — Tietääkö Antto mitä
Ann'sohwiasta?

— Tietää kyllä, — joita kuita wuosia sitte oli häntä nähnyt
Sweaporissa, — rawintopaikan palweliana. — —

— Ja äitinsä, äitiparkansa? kysyi Maialeena surkutellen.

— Saat kuulla kaikki. Monta wuotta pois oltuansa tuli Ann'sohwia
wiimein äitinsä luo, onnettomana, alastoinna ja ruumiillisesti sekä
hengellisesti turmeltuna. Äitin sydäntä kyllä katkeroitti nähdessä
hänen tilaisuuttansa, eikä ensimältä tahtonut ottaa häntä wastaankaan.
Mutta äitin sydän woitti wihdoin, ja hän otti tyttärensä luoksensa.
Kohta sen jälkeen kääntyi tämä raskaasen tautiin, joka oli tullut
irstaisesta kunnottomasta elämästänsä. Juuri loppunsa edellä halasi
puhutella Anttoa, joka jo Turussa ollessaan oli muuan irstaisen
elämänsä tuttawia, ja posi nyt samassa potohuoneessa, jossa Hultin
emäntä palweli pesuämmän nimellisenä. Ollen jo paranemassa woi Antto
täyttää kuolewan anomuksen, ja kuulla sen wiimeiset tunnustukset. Waan
minä säästän nyt sinulta niiden kertomisen — — —

Maialeena itki.

Jaakko jatkoi puhettansa, sanoen: — tahdotko, otamme tätisi luoksemme,
kuolema päiwäänsä asti. Wanhuutensa on muuten hänellä olewa katkera ja
kolkko. Sowelias työ ja ystäwällinen hoito owat kewentäwät suruansa.
Wissin tawoin hän oli kyllä syynä tyttärensä turmellukseen; mutta
siitä hän ansaitsee enemmän surkuttelemisemme kuin wihamme. Warmaan
hänki oli tekewinänsä hywää tyttärellensä, waikka typeryytensä muutti
sen turmellukseksi. Usko minua, Maialeena, moni wanhempi ei tee
paremmin. Siitä emme kuitenkaan woi nuhdella waan heitä. Syy lankiaa
paremmin koko seurakunnan, koko yhtiön hartioille, joka ei ole parempaa
huolta pitänyt köyhemmän rahwaan walistuksesta. Serkkusi kaswatus oli
yhtäläinen kuin usiamman kaupunkilaisen työwäen tytärten. Se wähäinen
tieto, jonka kouluissansa saawat ei tuo siwistystä. Se ei anna heille
sellaista walistusta, joka näyttäisi heille oman tilaisuutensa arwon,
ja tyydyttäisi heitä siihen. Se ei näytä heille, onnellisuuden ei
olewan ainoastaan wississa säädyssä, mutta ihmisen omassa kunnossa.
Paremmin näyttää se waikuttawan heitä tuntemaan oman tilaisuutensa
alhaisuutta ja sitä suurta aukkoa joka on heidän ja onnellisempain
säätyjen wälillä. Tämä tunto syöksee heitä turmellukseen. — Waimoni,
pitäkäämme elämämme pyhimpänä welwollisuutena lastemme kaswatusta
kunnollisiksi ihmisiksi. Kiittäkäämme Jumalaa, joka johdatti itsemme
paremmalle tielle. Molemmat olemme Mökin lapset, ja molemmat tunnemme
kansalaistemme puutokset. O, Maialeena! pyhittäkäämme nyt elämämme
näiden puutosten auttamiseksi ympärystöstämme. Ensimäiseksi työksemme
laittakaamme kylän-koulu tänne kotiimme. Kyläläisillemme jo olen
puhellut kaikki ja saanut heitä suostumaan. Aluksi opetamme siinä
kumpiki itse joitakuita hetkiä päiwässä. Waapianin kaswatus tekee hänen
wanhempana warsin soweliaaksi kouluopettajaksi.

Maialeena nojaisiin mieheensä, puristi sen kättä ja sanoi: — O!
Jaakko, se on enemmän kun toiwoin.

— Sillä tawoin, jatkoi Jaakko, — parannamme wanhemman rikoksen
— — ja sillä tawoin, — Maialeena, — nyt täytyy minun sanoa kaikki,
sllä tawoin parannamme myös wanhempieni rikoksen koko ihmisyydelle;
— Jumala lähetti nyt meille Anton. Häneltä sain tietää säilytettyjen
rahojemme perillisen. Onnellisesti jo olemme rakkaudellanme maksameet
suuren osan niistä; sanalla sanoen: rahojen perillinen on Waapianimme,
hän on Waapian Alpertti Bergmannin poika.

Maialeena lankesi Jaakon syliin, ja molempain rinnat tykyttiwät
wastatuksen sanomatonta autuutta, ja ihanasti wälkkywät ilokyyneleet
wirtasiwat onnellisen Maialeenan taiwaan karwallisista silmistä.
Molemmat olimat kauwan aikaa äänettä.

Ensimäisen ilowihlauksen ohitse mentyä, äänsi Jaakko: millon, — miten
ja missä Antto on saanut tietää tämän kaiken, saat kuulla omasta
suustansa. Nyt kiittäkäämme Jumalaa, joka on kaikki niin johdattanut.

Loppu.



Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, 1897 (s. 365-366):


Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli
Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet,
erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan
Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla
päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882—
84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys,
sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti,
eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta
luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä
hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä
panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen
kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota
nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä
ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan
ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat
kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin
liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Serkukset: Alkuperäinen uutelma Ulla-tätiltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.