Title: Meri kertoo —
Author: Rauanheimo, Yrjö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Meri kertoo —" ***


MERI KERTOO —

Kirj.

Yrjö Rauanheimo



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö
1926.



SISÄLLYS:

Pasaadituulessa.
Elias, kokki.
Kaksi kapinayritystä.
Mooses, laivasika.
Sinisen järven talo.
Katkeria muistoja.
Mabel.
"James E. Coxin" haaksirikko.
"Kuolema tai rähänauru".



PASAADITUULESSA


Nojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea,
kuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä on
kymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, sillä
koko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämärän
fantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi ja
kuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, sillä
kuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaa
veden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viiden
metrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö — mutta eihän pyöriäinen
niin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.

Ei minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muuten
vain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.

Toinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskana
merellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun ja
lopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaata
massaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulesta
ja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseen
ja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä on
jotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuin
väsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras on
mennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkin
tulee.

Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat
iloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia
ylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku
renkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu
ylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään
sinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa.
Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa
laivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa.
Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan
torkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen
ainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin,
näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti
taivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu
nopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri
ja...

Aurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisen
litistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennen
merenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, joka
riippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä,
että aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä se
vain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttää
aurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.

Kultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohti
valojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin — ehkä se ei
ollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkin
sen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyyden
ja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vain
varattu täysin nuhteettomille ihmisille, mutta jostakin syystä on hyvä
Luoja säästänyt kauniin rippeen siitä rauhattomille merimiehille,
levottomille sieluille, jotka totisesti tätä virkistystä kaipaavat.
Se panee ajatukset kiertämään uusilla aloilla, kauneuskäsite avartuu,
ihana näky puhdistaa sielua ja sydämestä nousee aivoihin ajatussarja,
joka lopullisessa muodossaan on puhtaasti materialistinen, niin
kauneusjanoa ja herkkää ihastumishumalaa täynnä kuin se alussa olikin.
— Jos sittenkin lähettäisin rahaa kotiin, jos jättäisin puolet
palkastani kapteenin talletettavaksi? Jos en kävisi maissa kuin
sunnuntaipäivisin? Jos en löisikään puosua? Yksinkertainen sielu voi
päihtyä kauneudesta, mutta päihtyminen ei ole vaarallista laatua. Se
vain tuo hyvät ajatukset ja hellät tunteet pinnalle. Olen kerran nähnyt
karvaisen meriäijän, joka väitti joka aamu kipuavansa märssykoriin
näkyä ihailemaan. Auringonnousu eteläisillä merillä on suloinen
heijastuskuva maailman kauneudesta. Se ei ole erikoisen väririkas,
mutta valtavuudessaan saa se merimiehen tuntemaan oman pienuutensa
tässä suuressa kaikkeudessa. Hän vaistoaa sen silloin paljoa paremmin
kuin myrsky-yönä ylhäällä mastossa kiikkuessaan, jolloin pikkuisinkin
Luojan lähettämä tuulenpuuska lähettää miehen vinkuvaa vauhtia mustaan
pimeyteen — — sillä kauneus herkistää sielun, vaara sen vain terästää
merellä.

Mietin ylhäällä maailman pahuutta ja hyvyyttä niin innokkaasti, että
jo kuulen kahdeksan lasia. Se on merkki vahdinvaihtoon ja yhdellä
hyppäyksellä olen vantteja myöten liukunut kannelle.

Siellä tapaan miehet alastomina pesupuuhissa. Yksi kiskoo
purjekankaisella sangolla suolaista, vilpoisaa vettä merestä ja
kaatelee sitä vuoron jälkeen jokaisen niskaan. Alastomat, ruskeat
ruumiit pyristelevät kuin kalat koukussa, ähkäisevät lisää vaatien
ja ennenkuin minä olen saanut varusteeni yökylmää vastaan, paidan,
lakin ja housut päältäni, ovat kylpijät mielihyvin raajojaan oikomassa
auringon lämmittämällä keulakannella. Kansivahti ottaa sunnuntaipäivän
työt sillä tavoin vastaan, me, vapaavahti, lähdemme auringonpaistetta
tulvillaan olevaan skanssiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan kannelle.
Ensin kuitenkin mittaamme tarkoin mahdollisen varjon, laskemme, kuinka
kauan varjokeila siinä paikassa viipyy, kuinka korkealle aurinko
kiipeää ja sitten heitämme patjamme mahtavasti luukulle.

Puolenpäivän aikaan ei varjoisaa paikkaa enää löydy hakemallakaan ja
surullisesti huokaisten käymme kokilta kysymässä välipalaa. Toiset
saavat, toiset eivät, sillä pitkäviiksinen kokki on armollinen herra,
jota vastaan ei vahingossakaan saa pahaa sanaa sanoa. Minä saan
kulhollisen papuja ja kiipeän keulakannelle niitä mutustelemaan. Siellä
on nyt tyhjää, sillä kansa tuntuu hävinneen skanssiin juttuja kertomaan.

Kapteeni tassuttelee päiväkierroksellaan. Tulee aivan minun
papukulhoni eteen, mutta minä vain rauhallisena jatkan syömistäni.
Pieni se on herraksi kapteenikin näin kauniina sunnuntaipäivänä. Ei
silti, hauska herra hän on, nyt varsinkin, kun hänellä ei ole mitään
tekemistä, sen kuin hytissään tai peräkannella aurinkopurjeen varjossa
aikakausilehtipinkkaansa tutkii. Mielihyvä loistaa hänen kasvoiltaan ja
hän kysäsee armollisesti:

— Miksi et ongi, poikaseni? Saat minulta koukun.

Tämä pyyntö ei ole niin herttaisen epäitsekäs kuin ehkä saattaisi
luulla. Ukko saa miehistölleen taas ilmaisen päivällisen, mutta
koska pyynnön täyttäminen ei aiheuta minkäänlaista mielentasapainon
häiriintymistä, haen koukun. Sanotaan, ettei koskaan voi olla kaikille
mieliksi, mutta tässä tapauksessa väite kellahtaa selälleen. Yhtiö on
tyytyväinen — rahaa säästyy — kapteeni on tyytyväinen koska yhtiö on
tyytyväinen ja minä olen tyytyväinen, sillä kalastus on mielityötäni ja
olisin tänään kuitenkin kalastanut. Kalat eivät mahda olla tyytyväisiä,
mutta se on taas jo toinen juttu.

Ryömin halkaisijapuomille tilapäisesti konstruoitu onkivehe varovasti
käteeni puristettuna. Onkeen kuuluu pitkä siima, sen päässä koukku,
jonka ympärille kapteeni on sitonut lakanastaan repäisemänsä valkoisen
palttinakappaleen. Sanoin lakanastaan repäisemänsä, sillä muuta
liinavaatetta ei laivalla ole, ellei oteta lukuun muutamien harvojen
onnellisten maihinnousupaitoja, jotka taas ovat liian kallisarvoisia
tähän tarkoitukseen käytettäviksi.

Puomin alla oleva verkko on lämmin ja tuoksahtaa tervalle. Siinä lepää
kuin parhaimmalla vuoteella. Vilpoinen tuuli puhaltaa pitkin ruskeata
selkää viheltäen viihdyttävästi tropiikkihatun sokkeloihin päästyään.
Avaan siiman ja annan viekoittelevan räsykappaleen, jonka tarkoituksena
on kuvata lentokalaa, pudota verkon laidan yli.

Alhaalla keulan muodostamassa kuohussa on elämää. Delfiinit, bonitot ja
lentokalaparvet ottavat kilpaa kylpyjä keulavaahdon pärskeessä. Ensi
silmäyksellä ei tajua näyn väririkkautta, mutta hetken jälkeen pääsee
huulilta ihastuksen huudahdus.

Keulassa särkyvä vesi leviää hienonhienona pitsinä aaltojen pinnalle.
Siinä on aluksi suuret silmukat ja paljon kiiltäväpintaisia
vaahtopisaroita, mutta laivan kyljillä on se jo hienona utuna imeytynyt
laineitten pintaan. Vesi on sinistä, vihreätä ja niin edelleen
kerroksittain kunnes aaltojen pinnalle muodostuu pehmeänvihreä
smaragdikerros, josta pyöreänenäiset delfiinit ottavat vauhtia
syvemmälle sukeltaakseen. Delfiinit ovat litteitä kuin laudankappaleet
ja vauhti on niillä hirvittävän nopea. Bonitot ovat pyöreämpiä,
mutta vedessä sinisiltä kuultavat pyrstöt saavat ne sukkulana
kiitämään. Lentokalat, pahaa aavistamattomat, iloiset lapsukaiset ovat
kerääntyneet parveen aivan isompien veljiensä eteen, ja siitä heitä
yksi toisensa jälkeen joutuu isonveljen vatsaan. Lentokalat hyppäävät
riemuissaan korkeammalle, tuuli tarttuu niiden harittaviin eviin ja
lentokoneen tavoin ne kiitävät välkkyvin siivin meren yllä, kunnes
aurinko pahanilkisesti kuivattaa niiden siivet ja ne putoavat takaisin
aaltojen syliin.

Isotveljet uida porhaltavat tyytyväisinä, vatsaan joutuneet eivät
valita, ja minulla ei ole aikaa surra lentokalojen kohtaloa, sillä
vedän räsykappaletta kiivaasti nykimällä pitkin aaltojen pintaa. Joko
ovat delfiinien ja bonitojen silmät vanhuuttaan hämärät tai sitten
vaahto tekee kaikki samannäköisiksi vedenpinnan yläpuolella, mutta
innokkaasti koukkuani ahdistellaan. Yksi onnellinen sen saa ja tämän
onnellisen, neljän kilon delfiinivenkaleen, vedän vaahdosta puomille.
Saalis ei oikein pidä nostotavasta ja meillä on paljon erimielisyyttä
selvitettävänä, ennenkuin saan siltä niskat nujerretuksi. Sitten se
on hiljaa, vähän vain juutalaisnenän vieressä olevat herkät sieraimet
pärskyttävät, ja komeassa kaaressa sinkoan saaliin kannelle. Siinä on
kylliksi ja voin huoletta jäädä verkkoon loikomaan.

Puomille sinkoutuvat vesipisarat muodostuvat auringonvalossa
häikäiseväksi sateenkaareksi, joka alkaa alhaalta vihreästä
merenpinnasta ja ulottuu niin pitkälle kuin ilmaan sinkoutuvia
vesipisaroita riittää. Toisinaan lentää niitä korkealle, toisinaan
kyntää keula rauhallisesti tasaisempaa vettä ja silloin laskeutuu
sateenkaari silmän alapuolelle. Tarkastelen tätä kaunista näkyä pää
nuokkuen sateenkaaren keinumisen tahdissa ja herään mietteistäni vasta
Billin tullessa seuraa pitämään.

— Näetkö Tahitia tuolla? hän kysyy. Keulan puolelle on tosiaan
ilmestynyt maata.

Etäisyydessä siintää kartionmuotoinen vuori, joka tuntuu hyppivän
autereisessa ilmassa. Sininen usva peittää saaren huipun ja joskus
luisuu koko näky silmästä pois ikäänkuin ei maata olisikaan.

— Täällä on kaunista, sanon huoaten.

— Kaunista on, myöntää Bill. Minä olen syntynyt Apiassa, Samoan
saarilla ja pienen ikäni purjehtinut näitä vesiä. Koko tämä maailma
on minun — ja Bill levittää mahtavasti käsiään. Poikani, tänne
sitä pitäisi jäädä. Vuokraat yhden korallisaaren ja kasvatat
siinä kookospähkinöitä. Ostat pienen kutterin ja sillä purjehdit
saaliinesi Papeteehen. Ei ole silloin huolta huomisesta; saarelta
saat kaikki, hedelmät, lintupaistin, villit porsaat, villit vuohet,
kilpikonnanmunat, mitä ikinä tarvitset. Rakennat majan laguunin
reunalle, otat eukon ja asut kuin herra. Tänne minä vielä kerran tulen
takaisin.

Bill puhuu viisaita sanoja ja minussa herää palava halu asettua
tänne asumaan. Antaisi maailman mennä omaa kulkuaan, unohtuisi tänne
loppuiäkseen ja nauttisi paratiisista, joka jo kerran otettiin meiltä
pois, mutta jonka rippeet siroiteltiin näille vesille. Kun kerran on
näinkin lähellä, niin miksei jäädä kokonaan?

Ajatus pysähtyy tähän, töksähtää paikoilleen, ja keinuvasta liikkeestä
johtuva raukaiseminen ei salli enää ajattelua. Täällä ikuisen auringon
ja sinisen taivaan alla on ainakin se hyvä puoli tarjona, että
ajatukset väsyvät kesken. Ei tarvitse vaivata päätään, ei muuta kuin
haukottelee ja tirkistää taivaalle. Hyvä on olla, miksi siis ajattelisi
turhia, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kyllä ne kuitenkin vielä joskus
tulevat esille. Nyt vain pää typötyhjäksi ja suloinen haukotuksen
virnistys suupieleen, täällä, missä koko elämä alkaa ja päättyy
pitkällä haukotuksella.

Kuuntelen puomien hiljaista, surunvoittoista natinaa. Siihen sekoittuu
alhaalta laivakyökistä kuuluva kattiloiden kalina. Ruuanhaju leviää
puomille asti ja mieleeni nousevat rakkaat muistot. Näin makasin ennen
kotipientarella ja yhtä hyvä oli ollakseni. Kyökistä kuului silloinkin
kattiloiden kalinaa, ja nälkäistä vatsaa kiihoitti samea höyry, joka
äidin nostaessa kattilan kantta levisi ulos pihanurmikolle saakka,
missä minä loioin ja kuuntelin sirkan soittoa ja heinän huminaa. Yhtä
pehmeä oli makuusijani, yhtä leppoisat tunteet valtasivat silloinkin
mieleni ja tunsin olevani valmis syleilemään vaikka koko maailmaa.
Näin nytkin — olisin tahtonut koko maailman vierelleni puomille,
olisin näyttänyt tropiikin meren kauneuden ja puhunut muutamia sanoja
pasaadituulesta, joka merimiehelle antaa esimaun odotettavasta
taivaasta; silloin kun jalkapertti pettää ja ruumislautaa hiljaa
kallistellaan laivan reunan yli.

Peräkannella oleva kello kilahtaa pehmeästi. Lähden ruoriin. Tartun
rattaaseen ja laskettelen komeasti aaltoa ylös, toista alas. Mielen
täyttää mahtavuuden tunne. Minä juuri ohjaan tätä laivaa eikä kukaan
muu. Käännän keulan tahallani pois kurssilta vain näyttääkseni, että
voin parilla sormeni liikkeellä kääntää koko suuren aluksen haluamaani
suuntaan. Keulan kohotessa aallon harjalle kyyristyn vaistomaisesti,
ikäänkuin laivan koko etuosa, mikä nousee jyrkkänä seinänä eteeni,
olisi putoamassa päälleni. Keulan painuessa aaltoon nousen perän mukana
ylpeänä korkealle. Niskani suoristuu ja katson ylpeänä alhaalla olevaa
maailmaa, joka kulkee sinne, minne minä sen haluan ohjata. Purjeet
ovat pullollaan ja niiden pintaa pitkin käy tasainen hento väristys,
auringonsäteet kisailevat taklauksen mustassa yksitoikkoisuudessa, ja
kuuma kansi lähettää väreilevän lämpöaallon ylös avaruuksiin. Mastot
heiluvat ja taipuvat ilman väreilyssä ja saavat kummallisia muotoja.
Kaikki kannella olevat esineet kadottavat kiinteät ääriviivansa ja
joutuvat omituiseen väräjävään liikkeeseen. Kompassineulan heilahduksia
on turha seurata, sillä jo purjeiden pulleudesta tietää suunnilleen,
onko laiva kurssilla vai ei.

Tulee yö, Aurinko on jo kadonnut ja tähdet syttyvät. Haen Etelän ristin
taivaalta ja tuijotan siihen herkeämättä. Se tuntuu olevan vähän
vinossa, ehkä ovat monet sen ihailijat ajatuksillaan kiskoneet sitä
liian usein maata kohti? Tähdet ovat ihmeellisen kirkkaita, paljon
kirkkaampia kuin siellä kotona.

Yön tenho saa ajatukset harhailemaan ylimaailmallisissa asioissa.
Kukahan ja keitä mahtaa asua tuossa tähdessä? Ehkä on sielläkin meriä
ja laiva juuri ulkona ulapalla, niin pitkällä muusta maailmasta,
että ajatuksetkin tarvitsevat seitsemän penikulman saappaat
kotiin ennättääkseen ja sieltä palatakseen. Ehkä nojaa sielläkin
tämänkaltainen uneksija parraspuuhun?

Perämies kipuaa pyjamissaan ruorirattaan ääreen ja halkaisee
ruorikellon äänellä yön suhinan ja laivan rungon hiljaisen valittelun.

Kaukaa, kuin toiselta puolen maailmaa, kantautuu tähystäjän
surunvoittoinen huuto:

— _All is well, sir!_

Minä haen patjani ja heittäydyn luukulle.



ELIAS, KOKKI


"Amy Turner" laski täysin purjein laguunin aukosta sisään. Merimies
rannalla olisi varmaan ihaillut purjeiden nopeaa kokoonkäärimistä,
niin sulavasti ja nopeasti se kävi. "Amyn" mastot paljastuivat parissa
minuutissa ja signaalin saatuaan pudotti kirvesmies ankkurin kuulaaseen
veteen.

Ei ollut näillä vesillä ukko Landenin kaltaista kapteenia, ei sellaista
kuunariparkkia, joka olisi päivääkään pysytellyt "Amy Turnerin"
vanavedessä. Laiva oli ansainnut maineensa Patolon helmisärkkien
valtauksessa. Kaksitoista laivaa lähti yhteisestä sopimuksesta yhtä
aikaa Aucklandista kilpapurjehdukseen. Joka ensin pääsisi perille,
se olisi särkkien omistaja. "Amy" oli jo toista päivää puhdistellut
simpukoita, kun toiset pudottivat ankkurinsa riutan ulkopuolelle. Nyt
oli laiva jo vanha ja yksi hyvä sysäys korallisärkkään olisi repinyt
sen kappaleiksi, mutta sitä sysäystä ei tullut milloinkaan, siihen
oli ukko Landen liian viisas. Hänellä oli omat korttinsa ja "Amy"
oli monesti lasketellut maininkien voimalla riuttojen välistä. Parin
minuutin kuluttua olisi kanoottikin murskautunut samassa paikassa.

Olimme Papeteessa, Tahitin iki-ihanalla saarella kopralastia
odottamassa. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta me tiesimme, että
jo viikon kuluttua olisi laguunin hietikkopohja täynnä lukemattomia
ankkureita.

Meitä oli monta laivalla, mustasta neekeristä aina kalpeakasvoiseen
tasmanialaiseen messipoikaan asti, jonka maidonvalkeasta ihosta
auringonsäteet häveten kaikkosivat pois. Sopu oli mitä parhain, olimme
ensimmäisiä merimiehiä arkkipelaagien ensimmäisellä laivalla — kukaan
ei kuvitellut pääsevänsä meidän nenällemme hyppäämään. Olimme redin
herroja, niinkuin sanonta kuuluu.

Aurinko oli korkeimmillaan ankkurin pudotessa kirkkaaseen veteen.
Kuumuus tuntui hautovalta ja kannen raoissa kiehui piki ropsahtaen.
Vesi näytti viileän suloiselta ja palmumetsikkö laguunin liepeillä
lupasi paratiisin ihanuuksia. Alkuasukasvaimot tulivat niinivasuineen
rantaan vaatteita huuhtomaan, vähän kauempana pulikoivat tummat
saaren perintöprinssit rantamainingeissa ja kaupungista kuului
surisevaa ääntä, joka todellisuudessa tuli tehtaista, mutta joka
ensikertalaisesta tuntui kaupungin asukkaiden siestakuorsaukselta.
Tasainen surina vaikutti hiljaiselta määräykseltä mennä varjoon
lepäämään ja useimmat näkyivät sen siksi käsittäneen, mutta
kevytkenkäisimmät valmistautuivat maihinmenoon.

Täälläpäin ei Luojan kiitos tarvitse vaatteita. Valkoinen paita,
siniset housut, puolikengät ja hattu veikeästi kallellaan — siinä puku
millä Aissoja ja Yvonneita hurmataan. Me olimme korkeassa kurssissa
ilman takkiakin. Kapakkojen emännät ja tytöt olivat monta viikkoa
pohtineet, millä huvitushalumme tyydyttää; heillä oli varastot, meillä
rahat, ja ennenkuin ilta-aurinko olisi ennättänyt vaipua palmujen
taa, olisi Papeteen poliisilla paljon puuhaa. Poliisiprefektuurissa
odotettiin kopra-aikaa pelolla ja vavistuksella. Syytäkin oli, mutta
siitä me viisi välitimme...

Niin kuului viimein vapauttava huuto: "Go ashore!" Messipoika souti ja
puosu piti mahtavana perää. Muut onnelliset, Charley, kokki ja minä
vaivuimme suloiseen haaveiluun. Tuskinpa on mitään jännittävämpää kuin
ensikertainen käynti satamakaupungissa pitkän ja rasittavan matkan
jälkeen.

Leppoisa mies oli Elias, kokki. Hänen elämäntarinansa olisi ollut yhtä
leppoisa, ellei viinapulloa olisi maailmassa löytynyt.

Kokit ovat merkillistä väkeä. Kun näet heidät ahtaassa laivakyökissä
tärkeän ja viisaan näköisinä soppaa maustavan, et uskoisi,
että heilläkin on maallisia intohimoja ja mielitekoja. Ihmisen
erehtyväisyyttä! Kokit ovat oikeita susia lampaitten nahoissa ja tässä
aion sen todistaa.

Oli aikoja, jolloin Elias otti sekä aamuauringon että ilta-auringon
korkeuden pullonpohjan lävitse; oli aikoja, jolloin pikkuäijät ajoivat
hänet ylös märssykoriin siellä istuvilta enkeleiltä apua pyytämään, ja
oli aikoja, jolloin Elias-raukan silmien edessä vaelsivat siniset ja
punaiset sisiliskot viekkaasti häntäänsä heiluttaen, mutta sittenkin
olisi väärin sanoa häntä patajuopoksi. Hän otti ryypyn, kaksikymmentä,
mutta pysyi joskus vuosikymmeniä vesipoikana. Hän oli kuitenkin
sellaisia miehiä, joita mieluimmin näkee pikku hutikassa. Selvänä ovat
he kuivia ja jäykistyneitä kuin kapselitangot, mutta kaadappas kolme
hyvää rommiryyppyä odottavaan kurkkuun! Silloin laukeavat ruostuneet
nivelet, taivas aukeaa ja he syleilisivät koko maailmaa. Ennen niin
tyrehtynyt kielenkäyttö on muuttunut vuolaaksi sanavirraksi, josta
et erota muuta kuin — anna lisää — näin me tanssimme Venezuelassa
ja näin ne hyppivät sammakot Osakan riisipelloilla. Hih! Silmät
pyörivät, korvat heiluvat ja jalat lyövät kuin rumpupalikat tahtia
ankkurikettingin natinalle. He puhuvat yhdessä illassa koko kuukauden
sanavarastonsa. Näin putoaa suloisuus ja ihmisrakkaus heidän päälleen,
ja silloin vasta heidän kanssaan jaksaa illan olla.

Puosu ohjasi meidät satamalaiturille ja siitä hänelle tuttuja polkuja
pitkin Café Montmarteen, joka sijaitsi kaupungin ulkolaidalla,
synkän viidakon rajamailla. Kahvila oli tuollainen savihökkeli,
joista olette nähneet kuvia maantieteen oppikirjoissa ja joissa alla
seisoo: "Meksikkolainen maja auringonpaisteessa", mutta tällä oli
laaja veranta erikoisena vetonumerona ja täsmälleen kuusi ja puoli
ikkunaa vetoreikinä, joilla oli monta tarkoitusta. Isoimmista pääsivät
omistajat karkuun "vapaa kaikille"-tappelun alkaessa, niistä ja
pienestä räppänästä haihtuivat höyryt lauhkeaan yöilmaan ja yhdestä
isoimmista ikkunoista lensi Elias inkivääripeltoon, mutta se ei vielä
kuulu tähän.

Puosu esitti meidät emännälle, talonväelle ja piparkakunvärisille
vieraille sekä lopuksi vielä isännällekin, jolla oli luihunnäköisin
naama tällä puolen päiväntasaajaa. _Mme_ Morineau lensi kaulaamme,
samoin olisi _M._ Morineaukin tehnyt, mutta silloin olimme jo liian
lujasti talon tavaroissa kiinni, joten aikomus jäi vain innostuneeksi
käsien taputteluksi. Kokki vilkutti silmää Yvonnelle, Suzanne lensi
nuolena hänen kaulaansa, ja yksi alkuasukkaista rupesi minulle
vannomaan ystävyyttään, joka hänen puheistaan päättäen tulisi olemaan
yhtä sitkeä kuin kookospähkinän kuori, ellen pian tarjoaisi hänelle
puolta kapakan varastosta. "Amy Turnerin" miehistö oli saapunut ja ilo
kuului poliisiprefektuuriin asti.

Messipoika toi pian toisen lastillisen, ja tuskin tuntiakaan
ennätti kulua, kun jo räiskyvä tanssi vapisutti ikkunoita. Yvonnet,
Suzannet, Murielit, Ah-poot ja Ah-moot hyppivät katon ja lattian
väliä soittokunnan, jonka muodosti yksi banjo, yksi omituinen
vehje sekä kaksi pakanaa, heläytellessä jotakin, mikä saattoi olla
kaikkea Porilaisten marssin ja apachen kuolinlaulun väliltä. Ei se
ainakaan tanssimusiikkia ollut, sillä semmoista tanssia ei ole vielä
keksittykään. Pullot tanssivat hyllyillä, isäntä tanssi pöydällä, yksi
piparkakku pöydän alla ja messipoika tanssi jo ulkona, minne täysi
huone hänet oli heittänyt. Palmut ulkona huojuivat musiikin tahdissa,
sisiliskot tulivat juurien alta esiin iltakonserttia kuulemaan, ja
poliisit leikkivät kuuromykkiä Papeteen kuutamoisilla kaduilla. Heidän
asianaan oli nyt valvoa kuuta, sillä — "Amy Turnerin" miehistö oli
kaupungissa! Heleijaa! Maa vapisi, savi putosi katosta ja paksu
huumaava höyry katosi pikku-räppänästä kuutamoiseen yöhön.

Kokki, Elias, oli mielityössään. Hän oli jo pyörittänyt vähän
jokaista ja lopuksi tarttui _Mlle_ Yvonne Cherrierin kaulaan kiinni.
Lampaannahka oli pudonnut jo aikoja sitten hänen hartioiltaan,
ja uljaampaa merenkulkijaa ei ole koskaan seisonut Morineaun
valtakunnassa. Paita oli halennut, hattu mennyt kaiken maailman tietä,
ja maailma pyöri leiskuvana pallona hänen silmissään. Hän oli jo
liiankin reipas, niin reipas, että Yvonnen huumaava korvapuusti sai
hänet tarttumaan talon ainoaan tuoliin, sen kolmanteen ja viimeiseen
jalkaan kiinni. Yksi huitaisu, kaksi huitaisua, ja piparkakut tunsivat
olevansa hyvin pieniä tässä matoisessa maailmassa.

Tämä oli harmillinen keskeytys. Me muut olimme vasta innostumassa.
Seurattiin vuosisataisia traditsioneja ja lähetettiin Elias tulisilla
potkuilla ikkunan kautta suoraan kuuta kohden. Rauha palasi ja sen
mukana piparkakut tarjoilupöydän alta. Ei se oikein säädyllistä menoa
taitanut olla, mutta näillä leveysasteilla joutuu veri hyrisevään
liikkeeseen, johon verrattuna pohjoismaalainen tunteenpurkaus on kuin
etanan kävelyä tervatynnyrissä.

Puoliyö koitti ja innostus sammui vähitellen. Puosu ehdotti
liikutettuna lähtöä uljaaseen kotiimme, ja me poistuimme arvokkaina,
ensin kuitenkin hurrattuamme loppumattomia kertoja "Amy Turnerin"
kunniaksi. Me olimme poikia, me!

Vene oli jo lähdössä, kun puosu saapui laiturille. Matkaa oli noin
viisi metriä, mutta puosu otti sen kolmiloikalla. Ensimmäinen askel
oli jo tarpeeksi, ojensimme airon hänelle, ja niin tuli puosukin
säädyllisessä järjestyksessä "Amyn" kannelle. Uni maistui mainiosti
kaikille muille paitsi messipojalle, joka maitoparta luuli Suzannen
lempeän katseen olleen yksinomaan hänelle tarkoitetun.

Kokilla oli ollut oma seikkailunsa, mutta siitä me kuulimme vasta
seuraavana päivänä poliisipäällikön univormun ilmestyessä parraspuulle.
Oh, tuo _sacre_ merimies oli tehnyt raivotekoja! Oli tapellut jokaisen
vastaantulijan kanssa, oli lyönyt hänen arvoaan santarmi Guiraudia
tuolilla päähän ja sitten takonut M. Le Bellionin arvoisaa päätä
poliisilaitoksen saviseinää vasten. Tämä peto ihmishahmossa oli sitten
yrittänyt tunkeutua erään kunniallisen kansalaisen asuntoon, mutta
ovi oli ollut lukittu. Oli sitten lyönyt kaikki ikkunat säpäleiksi ja
tyyntynyt vasta saatuaan pari hyvinheitettyä kookospähkinää päähänsä.
Ja, valitti lihava esivallan edustaja, sitten oli kehdannut karata,
vaikka koko Papeteen yhdistetty ja liittoutunut poliisivoima oli
hänet vanginnut laillisesti. _Je suis très contente_, jos tuo onneton
hirtettäisiin jo tänään. M. Guiraud makasi sairaalassa ja koko kaupunki
huusi kostoa. Oh, tuo peto on heti vangittava!

Ukko Landen kuunteli hymyillen tätä sanatulvaa. Hän oli ennenkin
hoitanut poikiensa asioita. Eikö voitaisi sopia siitä, että tämä hirviö
suljettaisiin laivan ruumaan rottien nakerreltavaksi, mikä varmasti
ottaisi hänestä kaiken pahan sisun pois? Eikö sovittaisi siitä, että
tämä peto saisi olla vielä hengissä, kun samalla luvattaisiin, ettei
hän koskaan enää jalallaan astuisi M. Prefektin ihanaan ja rauhalliseen
kaupunkiin, jonka kaunistuksena sen uljas poliisivoima oli. — _Au
reservoir_, arvoisa herra, minulla olisi vähän kiirettä laivatöiden
kanssa. Ryhdyn heti tarmokkaasti rankaisemaan roistoa.

Esivalta poistui tyytyväisenä. Esivalta poistui myöskin pelosta, sillä
tilanne oli jo alkanut muodostua uhkaavaksi. Puosu oli tavantakaa
vahingossa pudottanut ylhäältä mastosta kaikenlaisia päätä kovempia
esineitä esivallan jalkojen juureen. Jack usutti laivasian esivallan
kimppuun ja yksi miehistä sormeili hermostuttavan hajamielisenä
ylikypsää meloonia. Mieliala oli Ranskan siirtomaahallintoa vastaan ja
se aiheutti senkin, että laivan kylkeä maalaavan Charlesin maalipurkki
kaatui vahingossa esivallan livreepukuisten soutajien päälle.

Kertomuksen sankaria tämä vähän liikutti. Hän oli töintuskin saanut
aamiaisen valmiiksi ja istui nyt etuluukulla onnellisen tyhmä ilme
kasvoillaan. Hänellä oli ollut runsaasti evästä mukana laivaan
tullessaan. Eikö kapteeni halunnut?

Ei. Kapteeni halusi vain sitä, että kokki säilyttäisi ruhonsa "Amy
Turnerin" parraspuiden välissä, muuten voisi sattua niin, että kokista
tehtäisiin sianruokaa sopivassa tilaisuudessa. Ja se ei olisi helmien
heittämistä sikojen eteen, vakuutti ukko Landen, joka harvoin oli
vihoissaan, mutta jonka sanalle osattiin myöskin antaa tarpeellinen
kunnioitus. Kokki tyytyi kohtaloonsa surumielisesti hymyillen. Nyt oli
ihanuus jo lopussa, ennenkuin hän oli vielä ennättänyt alkaakaan. Oh,
viina, mitä kepposia teetkään siivolle miehelle!

Tuli seuraava lauantai, tuli ihana sunnuntaiaamu, joka ainoastaan
kokille oli ihana. Meille muille se muistutti elämän ihanuuksien
katoavaisuutta, Montmartren höyryjen petollisuutta ja piparkakkujen
päätäpyörryttävää musiikkia.

Aamu oli tosiaan ihana!

Tropiikin vihreät värit kuvastuivat laguunin tyyneen pintaan.
Kaupunki ei ollut vielä herännyt, ja viidakon äänet kuuluivat
selvästi kirkkaassa aamuilmassa. Vesi oli kristallia, joka sulki
itseensä ihmeellisen väririkkauden. Alhaalla syvyydessä pidettiin
varmaan markkinoita, sillä suureen leväkimppuun ui tuontuostakin
kaloja ja toisesta päästä virtasi sama määrä ulos, aivan kuin
kauppahallista, lihavat möhkäkala-mammat tekivät ostoksiaan, ja
pienet solakat, salakkaa muistuttavat kalat pettivät heitä minkä
ennättivät pilaantuneilla levillä ja itsestään kuolleilla äyriäisillä.
Alhaalla oli eloa ja toimintaa, mutta sittenpä eivät kalat tunnekaan
kupariseppiä muuten kuin kuparikoukuista. Sekin mahtaa sentään olla
epämiellyttävä tuttavuus.

Niin, kokki oli nyt laivan hyvänä henkenä. Hän sovitti ärtyneet
mielet ja valmisti tilanteeseen sopivan aamiaisen. Hänellä oli taas
lampaannahka tiukasti hartioillaan.

Kohtalo järjestää kerrottavia tapauksia noin vain kädenkäänteessä. Se
lähetti ukko Landenin maihin ja tarjosi kokille Jackin käden kautta
puolen pulloa konjakkia. Tarjous otettiin kiitollisena vastaan, ja
puolen tunnin kuluttua oli susi tullut esiin lampaannahan sisältä.

Iltapäivällä kuului komea molskahdus ja kokki katosi yli laidan. Teko
oli harkittu, sillä vaatteet olivat kauniissa kasassa etuluukulla ja
yksi keulakannen pelastusrenkaista oli poissa.

Kurkistimme laidan yli. Kokki pulikoi iloisena vedessä pelastusrengas
kauniina kuin hyvän sikaarin vatsavyö hänen kainaloittensa alla. Kokki
oli lähdössä maihin M. Prefektin sunnuntaipäivällisille.

Huusimme turhaan häntä takaisin. Hän viuhtoi käsillään ja jaloillaan
vain kahta kauheammin ja lähestyi epäilyttävän nopeasti rantaa.
Näyttämö täytyy siis siirtää sinne.

       *       *       *       *       *

M. Guiraudilla oli ollut onnistunut aamupäivä. Hänellä oli koko
päivä vapaata, ja univormukin oli tavallista kiiltävämpi. Hänen
mielensä oli yhtä kiiltävän kirkas kuin taivaanlaella tirkistelevä
aurinko. Ajatukset lensivät — niin, mistäpä tuollainen viiksiniekka
husaari voisi muusta haaveilla kuin uusista kaluunoista ja lempeistä
tyttölapsien silmistä. Hänen ajatuksensa olivat, sanokaamme ylevät,
aina laguunin rantakäytävälle asti.

Siinä hän pysähtyi ja valitteli sitä, että miekka oli unohtunut kotiin.
Sillä totisesti — tuolla kellui sinisessä vedessä valkea hahmo, mikä
ei voinut kuulua muuta kuin sille koiralle, joka oli häntä viikkoa
aikaisemmin lempinyt tuolilla päähän! Oh, ollapa nyt hyvä haulikko!
Hän upottaisi tuollaisen aluksen viidessä minuutissa ja jakaisi lihat
Papeteen koirille. Ah, ah, ja hän juoksenteli neuvottomana pitkin
rantaa.

Kokki sieltä tuli vettä purskuttaen kuin valas. Vesi oli suloista,
levät kutittivat niin ihanasti alaruumista ja alhaalla olevat kalatkin
näkyivät mielenkiinnolla tutustuvan hänen uimataitoonsa, koskapa
heiluttivat pyrstöjään nopeassa kalatahdissa. Hän rupesi kellumaan
ja tirkistelemään siroja varpaitaan. Ne liikkuivat niin somasti
nivelissään.

Vasta kääntyessään huomasi hän rannalla kasvot, jotka tuntuivat niin
tutuilta, ruiskautti sitten pitkän purskauksen ja näytti, miten
sorsa sukeltaa. Hän viipyi kauan veden alla, mietti varmaan sopivaa
tervehdystä, koska sitten kuulimme seuraavan vuoropuhelun:

— Kuka olet sinä, joka kävelet kuin vanha lehmä väärillä koivillasi?
Mene puuhun istumaan, niin luulevat sinua apinaksi.

— Ahaa, sielläkö sinä roisto oletkin! Sinä olet alasti vielä rumempi
kuin kuutamossa. Tule vähän lähemmäksi, että saan heittää sinua
kivellä. Tai mieluummin ripustaisin sen sinun kaulaasi. Tui, tui,
kultaseni, meillä on eläintarhassa yksi virtahevosen paikka avoinna.

— Astu veteen, lehmä. Tule uimaan, että saan puraista punaisesta
nenästäsi pienen palasen muistoksi. Meillä on laivassa neljäs jalka
siihen tuoliin, jonka kolme jalkaa taidat vielä hyvin muistaa.

Keskustelu jatkui yhä nopeammassa tempossa, kunnes paratiisilintu
rannalla oli vähältä tukehtua. Kokki pyöriskeli onnellisena
veden kirkkaassa kalvossa. Hänellä ei ollut hätää, hätä ja raivo
olivat rannalla. Niinpä hän jatkoikin rauhallisena varpaittensa
tarkastelua, kuitenkin väliin letkauttaen sopivia huomautuksia Tahitin
poliisikunnasta.

Rannalle kerääntyi pian sankka katselijajoukko. Pakanoilla oli hauskaa.
Tämä oli melkein jo kukkotappeluakin hauskempi. Ainakin se oli
halvempaa. Ah, ollapa tämänkaltaista joka päivä! Piparkakut rupesivat
avoimeen vedonlyöntiin siitä, kuka kauemmin kestäisi tai kuka ennemmin
halkeaisi kiukkuun.

Tuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin,
joka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.

Poliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei
mieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja
nyt — mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M.
Päällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön
senjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä
tehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön
huomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.

Hänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti,
viuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta
sanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi
kurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä
neuvoja kuullessaan.

M. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut
asianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin
kohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat;
se torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.

Kokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta
urhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata
saaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin — alaston miehenroikale,
jonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät
hyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti.
Miehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M.
Le Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa,
millä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli
niin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää
suunvuoroa.

Oikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat.
Kaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion
lukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille
tappelunhaluisille lurjuksille.

Ah, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä.
Hänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei
sinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti.
Kokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus — pelastusrengas —
pois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka
ruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun.
Sitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen
sylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian
ryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin
perinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki
kahdesti kuivua suusta.

Tämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat
tuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi
kuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan — ja häpeä sanoa
— otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.

Elias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi.
Ilta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko _in corpore_ häntä
tervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset
hännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja
Elias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella.
Sammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät
häneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden
turvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta
yhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.

En rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki
Eliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen
lähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan,
leppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet
aloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti
leppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.

Tropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti
ailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia,
mutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä
näkyy.

Laivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen
parannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä
pois, mutta väsyimme lopuksi.

Ei Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa
laivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen
vaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko
laiva upottamisen arvoinen. "Amy Turner" sai huoletta purjehtia niin
kauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies,
että piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa,
kun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä,
sai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä
muita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa
vaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.



KAKSI KAPINAYRITYSTÄ


Kapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut
vaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula
oli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä
ilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.

Tämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista,
jotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen
pakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä
vuosisata ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että
meitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.

Meille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi,
vahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin
sulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin
kapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan
oven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia
"Elinorilla". Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän
vielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä
hyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät
pyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.

Kaikki oli oikeastaan omaa syytämme. "Elinor" makasi täydessä
hiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä
miehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin
laivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän
kokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta.
"Elinor" oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain
viisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo
itsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet
salaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis
laivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme
tunsimme.

Kolmen päivän kuluttua huomasimme, että "Elinor" vuoti kuin seula.
Moottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin
käsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat,
kulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella
vahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta —
laskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!

Meitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut
jo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja,
haisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä
oli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin
tavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain
puolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta
päiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.

Kapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei
näyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme
tyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin
tuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi
kuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin
purjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo
pois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: "Kadonnut
miehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla."

Kapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan,
paikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi
hänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti
meidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen
kanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili
tapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä
ihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli
saanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia.
Perämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossa "Murha-Charleyn"
nimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä
jokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä
omallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi,
että hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto
oli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston
selviytyä omin päin.

Nyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat
voineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten
valtakunnassa.

Päivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa
määrässä — kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin
vaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa,
ainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon
se ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten
laivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku
heitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.

Se oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat
molemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja
veitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa
seuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän
syömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko
olisi vielä polvillaan.

Viikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä
valtakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen
päätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu
syyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten
kimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä.
Toisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat,
mutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain
vähän kiusaa.

Jim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina
— Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti
me muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin
ensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että
kurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme
piti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja
ivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen
vesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat
ruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät
johonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli
syntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli
ikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai
tehdä tahtonsa mukaan — jäädä tai lähteä.

Koskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin
tätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä;
suunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin.
Albert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista
palkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan,
jonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill
kertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien
vaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät,
metsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa
mielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli
seikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.

Juttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä
ja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän
liiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin
korviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta
lopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin
peräsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy
salaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli
sokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin
takaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari
oli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen
vallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi
pieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf
olisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.

Juttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei
enää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme
jo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin
unessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä
märssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta.
Hän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti
yksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin.
Vyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen,
siltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti:

    "Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan,
    Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä.
    Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan,
    Myrskyistä rauhan."

Sanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras.
Voitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen
takaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme
illalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla
sotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi
jo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet
suunnitelmat.

Ensimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme
näkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi
vielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas
Honolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi
kokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi
meitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme
likasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella
suloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta
ja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin
alla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua
perälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle
aiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se
tietysti oikeutettua.

Täydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika
olivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että
kapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen
aikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies
lähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän
tarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja.
Ei tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin
tukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä
kohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.

"Elinor" oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään
ainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia
yhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta
ajan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi,
eivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja
menneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset
viisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan
aina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo,
ettei kapinasta hirtetä.

Matka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren
näkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien
toisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että
jäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä
Honolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen
purjehtimiseen 29 päivää!

Ne olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen
kuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan
pyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne
alas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin
pukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä
mekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista
pumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin
miehen.

Kunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo
pettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti
päivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä.
Sain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva
kulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä päivänä hiljaisella tuulella
voitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.

Kärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia
syyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.

Olimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia
maihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus
oli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat
kostoa. Nyt me näyttäisimme!

Molokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf
sen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta
huumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.

Tunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän
tyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat
valitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt
uuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja
laukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.

Perämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat.
Hän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan
kuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli
äänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.

Vapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan
paikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan,
sokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen,
että herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan
näyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat
pelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla
oli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan
innostavia kehoitussanoja.

Viimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys.
Molemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat
päässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf
kantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä
harvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos
kuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.

Minä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni
taisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi
minullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen,
kirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa.
Me olimme pyhää innostusta täynnä.

Ihmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita
syöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia
tottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä
minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain
päästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen,
että maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi
pakkotyöhön.

Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja
kokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa,
ja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista
vuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo
valmista, kun yht'äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.

Paksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! —
sinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko,
ja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen
solakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin
— pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen
alkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat
vajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän
pistäisi tulla tarkastamaan? "Elinor" oli jo tarpeeksi epäilyttävän
näköinen. — Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet
olivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli
merimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti.
Pelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.

Rolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin
pökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua
pitämään.

Kapteeni ei ollut nähnyt sotalaivoja. Hän parhaillaan tietysti
ihmetteli ulkomaailman rauhallisuutta, ja pian alkaisi leikin
uudelleen. Hän pelkäsi, sen me tiesimme, ja paras oli takoa raudan
ollessa kuumana. Sovimme pikaisesta rauhanteosta, ja minut,
liukaskielisimpänä, lähetettiin sopimaan rauhanehdoista.

Pysähdyin varovaisen välimatkan päähän ja sain kapteenin ilmestymään
venttiiliaukkoon. Selitin asian, viitoin käsilläni ja kehoitin heitä
antautumaan. Ilmoitin kylmästi, että pistäisimme tulen hiilikaasuun
alhaalla lastiruumassa ja takaisimme hänelle kymmenen meripenikulman
uinnin Molokaille. Ellei hän nyt siinä ja siinä paikassa luovuttaisi
kaikkia aseita, emme vastaisi seurauksista. Parempi oli antautua kuin
mennä tuhansina paloina ilmaan.

Tämä oli kyllä vastoin kokouksessa saamiani ohjeita, mutta kapteenin
pelästyneet kasvot pyyhkivät kaiken varovaisuuden mielestäni. Tunsin,
että meillä oli kaikki valtit käsissämme, ja menettelin sen mukaan.

Kapteeni poistui sisälle neuvottelemaan. Kului puolituntinen, jonka
ajan käytin rauhanvalmisteluihin. Juuri kun aioin toistaa uhkaukseni,
avautui messin ovi selkoselälleen ja vapiseva messipoika tuli kannelle
aseet sylissään. Olimme voittaneet; minulta pääsi voitonkiljahdus.

Kapteenin naama venähti pitkäksi luodessaan silmänsä kannelle. Miehet
liikkuivat arkiaskareissaan, Albert paikkasi etupurjetta, Paksu-Bill
oli ottanut isonmaston märssykorin työmaakseen, ja Rolf oli parin
miehen kanssa köysiä selvittelemässä keulakannella. Kokki kolisteli
astioitaan iloisena, ja vapaavahdin kuorsaus kuului perälle asti. Koko
ihana maailma raikui kirvesmiehen moukariniskuista. Aurinko lämmitti
suloisesti tätä näytelmää. Taivas oli yhtä sininen kuin ennenkin, meri
vielä sinisempi. Halkaisijapuomin alla kisailivat bonitot ja delfiinit
keskenään. Rauha oli palannut. Ihmekö oli, jos MacDonald oli kummissaan!

Minä talletin aseita Honoluluun asti. Rolfin tussari syötettiin
haikaloille, ja yhteisessä kokouksessa päätettiin, että kaikki olemme
puhtaita kuin pulmuset oikeuden edessä. Tuskin koskaan on ollut
yksimielisempää joukkoa kuin "Elinorin" miehistö.

Herrat tunsivat sen nahassaan ja unohtivat kaiken. Saimme ulosmaksun
säädetyssä järjestyksessä ja marssimme iloisina Waikikin rannoille
rahoja tuhlaamaan.

Kapteeni MacDonald oli kerrankin saanut nenälleen. Olkoon kuitenkin
hänen kunniakseen sanottu, että hän nieli lääkkeensä kuin mies.



MOOSES, LAIVASIKA


Tuuli puhalsi niin kovasti, että "Elvira A" oli monesti ottaa vettä
sisäänsä tyynenpuoleiselta laidalta. Aallot nousivat vuorenkorkuisina
molemmin puolin, ja usein korkeiden aaltojen välissä eivät purjeet
saaneet tuulta — tai sitten sitä tuli molemmilta puolilta yhtäaikaa
— ja pitivät sellaista ääntä niinkuin hornanhenget niitä olisivat
repineet.

Ja tällaisena päivänä oli laivan ainoa sika "Mooses" määrätty
teurastettavaksi. En tiedä miksi, mutta varmaankin tahtoi kippari saada
jotakin nauramisen aihetta. Kyllä sitä tulikin!

Ensimmäiselle perämiehelle oli uskottu tämä luottamustehtävä, ja hän
valitsi apulaisikseen puosun sekä nuoren puolimatruusin Sakarin,
jonka tehtävänä oli ahdistaa possu tappopaikalle. Kirvesmies tahtoi
kivenkovaan päästä leikkiin mukaan, mutta pyyntö hyljättiin.
Murhavehkeet, iso moukari ja pala köyttä, suostuttiin häneltä
sentään armollisesti ottamaan. Suunnitelman mukaan oli Mooses
ajettava isonluukun luo, laivan keskipaikkeille, ja siellä piti
perämiehen lyödä possua moukarilla päähän. Puosulle annettiin määräys
piilottautua köysineen luukun taa ja sitten sieltä hyökätä sitomaan
possun takajalkoja kiinni, jotta se sitten asianmukaisesti saataisiin
sorkistaan ylöskiskotuksi. Muut merimiehet määrättiin turvallisen
välimatkan päähän, jottei possu pelästyisi.

Puosu ja perämies olivat iloisia ja ylpeitä luottamustoimestaan, sillä
olihan heidän huolekseen annettu paistin hankkiminen, mutta Sakarilla
oli mieli apea. Ensiksi kävi sääliksi Moosesta, sillä olihan se
ollut kaikinpuolin kunnollinen sika ja hänen ainoa leikkitoverinsa,
ja toiseksi hän tiesi tässä tärkeässä tehtävässä saavansa runsaasti
haukkumisia rämeä-ääniseltä perämieheltä.

All right. — Sakari käveli sikolätin luo, joka sijaitsi etuluukun
luona, ja avasi oven. Mooses parhaillaan veteli päivällisuniaan,
mutta kuullessaan Sakarin äänen, joka sille tavallisesti merkitsi
ruoantuontia, kapsahti ketterästi jaloilleen ja köpitti kannelle.
Kuinka vähän tiesikään tämä jalo ja hyväntahtoinen elävä siitä julmasta
kohtalosta, joka sille oli riemumielin valmistettu.

Moosesta oli syötetty kopralla, ja se oli sen vuoksi turvonnut niin,
että sorkkien päät vain hiukan pistivät vatsasta ulos. Ja kun kansi oli
liukas ja laiva keinui komeasti, luisti Mooseksemme tietysti parraspuun
alle vesiojaan, sillä eihän sillä ollut sellaisia jalkoja, joilla
kannessa kiinni olisi pysynyt. Perämies kirosi jo ensimmäisen kerran,
ja Sakari kiiruhti ystävänsä apuun. Pian siitä ylös päästiinkin, ja
niin mentiin isoaluukkua kohti, välillä ojassa pyöriskellen, väliin
taas kannella. Sakarin täytyi joskus tarttua Mooseksen saparoon
pysyäkseen pystyssä.

Perämies odotti iloisena luukulla. Väliin hihkaisi riemusta ja heilutti
uhkaavana raskasta moukariaan, väliin taas noitui Sakaria. Puosu
tirkisteli ehtimiseen luukun takaa, ja Mooseksen kääntäessä kärsäänsä
sinne päin veti kiireesti päänsä pois, niin että korvat heiluivat.
Mooses käveli tyynesti ja arvokkaasti nyt mestauspaikkaansa kohti.
Tuskin kävi kuningas Kaarlekaan arvokkaammin mestauslavalle kuin tämä
halpa ja ylönkatsottu sika kohti kuolemaansa.

Perämies odotti silmät kiiluvina ja lopuksi arvioituaan tarkasti
välimatkan iski komeasti luukkuun. Aallot suosivat Moosesta, ja
yksi suurimmista heitti perämiehen pois jaloiltaan. Mooses vilkaisi
syrjäsilmin moukariin, ja silloin tuli sen sikamoisiin aivoihin
ensikerran kuoleman ajatus. Taas tuli aalto, ja taas vieri Mooses
parraspuun alle. Perämies teki komean hypyn, ja hetken näytti meistä
katsojista, kuin olisi hänen hypyllään täytynyt pudota suoraan sian
selkään. Mutta laiva kohosi nopeasti hänen jalkojensa alla suuren
aallon harjalle, eikä perämies päässyt kuin puolitiehen aikomastaan
määrästä. Silloin karjaisi hän raivosta ja hyppi kuin jänis Mooseksen
luo, joka kohtaloonsa alistuvana oli painanut kärsänsä kanteen ja
nyyhkytti hiljaa.

Hih! — huusi perämies ja kohotti mahtavaa nuijaansa. Mooses oli jo
aivan murtunut, sulki jo silmänsä ja röhki sydäntäsärkevästi. Perämies
iski, mutta moukari sattuikin sian lihavaan alaruumiiseen, josta se
kimposi takaisin kuin kumipallosta. Taas iski hän, laiva kallistui
vaarallisesti, ja isku sattui hänen omaan polveensa. Perämies luhistui
noituen polvilleen ja seuraava kallistuminen heitti hänet isonmaston
luo. Sitä hän syleili vähän aikaa, mutta lopulta vyöryi Mooseksen
viereen vesiojaan. Olisittepa nähneet perämiehen kasvot! Niissä
kuvastui samaan aikaan raivo ja tuska, hampaiden välissä pihisi ja
puhisi, mutta ei kai hän keksinyt tarpeeksi voimakasta sanaa, koskapa
emme mitään kuulleet. Merimiehet ympärillä nauroivat katketakseen,
mutta kaikista voiton vei kirvesmies. Hän piti isonmaston vanteista
kiinni, takoi jaloillaan parraspuuta ulospursuvaa iloaan hillitäkseen
ja nauraa hörötti kyynelet silmissä. — Ja mieliala oli korkealla.

Puosu oli kärsimättömänä odotellut vuoroaan hänkin, ja nyt nähtyään
perämiehelle noin hullusti käyvän syöksyi nuolena moukarin kimppuun.
Mutta eipä ollut Mooseskaan toimettomana. Harvinaisen nopeasti se
ponnahti ylös ja juoksi kantta pitkin niin noreasti, että meistä
näytti, niinkuin sillä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Ja puosu
perässä.

Ruorimies oli hänkin jännittyneenä seurannut tapahtumain kulkua, ja
nyt sattui laiva joutumaan alemmaksi tuuleen. Hirmuinen vesivuori
käytti tilaisuutta hyväkseen ja oli kaataa koko laivan. Tarrauduimme
lujasti vantteihin kiinni, mutta puosu sattui olemaan keskellä laivaa
ja lensi istualleen pitkän matkaa kantta pitkin. Moukari oli hänellä
vieläkin kädessä, ja se kolhaisi häntä korvalle. Raivostuneena hän
kömpi pystyyn, yritti tarttua Moosesta saparosta kiinni, kompastui ja
löi nenänsä isoonmastoon, niin että veri tirskui. Mooses oli samalla
heilahduksella joutunut istuvaan asentoon ja luisui sillä tavoin
sikolätin luo.

Puosu oli italialainen. Oletko koskaan nähnyt italialaisen noituvan?

Minä en ollut, mutta tällöin näin. Puosu kömpi polvilleen, riisui
takkinsa ja ojensi kätensä, joissa kaikki sormet olivat harillaan,
Moosesta kohden. Jokaista noitumissanaa kohti hän ojensi yhden sormista
ja koukisti sen sitten sanan sanottuaan nopeasti takaisin. En varmaan
muista, kuinka moneen kertaan hän kävi käsiensä sormet lävitse, mutta
sen muistan, että sanatulvaa tuli toistasataa mailia, jokaisella
maailman kielellä, ja jokaisella sanalla oli aina edellistäkin
mahtavampi korostus.

Me katselimme ja nauroimme niin, että vatsaan koski. Mooses istuallaan
näytti sekin hymyilevän, sen kärsä liikkui omituisesti ylösalas ja
kuultiin omituista pehmeää röhinää. Sakari kiiruhti iloisena sen selkää
taputtelemaan. Kapteeni seisoi myrskysillalla ja hänen suuri vatsansa
tutisi niin, että pelkäsimme koko sillan hajoavan. Hän viittasi ensin
perämieheen, mutta ei saanut naurultaan sanaa suustaan, viittasi sitten
puosuun, mutta ei lopultakaan enää kestänyt, vaan pakeni vatsaansa
pidellen hyttiinsä.

Näin säilytti Mooses henkensä. Eikä sitä "Elvira A:n" miehistö koskaan
tappanutkaan, vaan myytiin se seuraavassa satamassa teurastajalle.



SINISEN JÄRVEN TALO


Nojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä
edessäni. "Maui" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli
tullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle,
tulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. "Maui" oli meidän
ainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen
uneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.

Värien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli
silmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia,
kanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä.
Miehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat
kimonot kilpailivat väriloistossa.

Ikuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat
minut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.

Huomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies,
ilmeisesti amerikkalainen.

— Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla,
eikä tässä viidakosta saa selvää.

Neuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden
pariin.

Illalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain
kylään. Lanai oli saaren "pääkaupunki" ja ihastuttavampaa paikkaa
ei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat
hopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa.
Kadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.

"Lanai Tea House" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli
postikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs
seikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne.
Muistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä
joskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten
valkoisten herrojen juomingeissa.

Olin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni
määrättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset,
sokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään
lievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä
oli "Kauai Club", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään
mustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.

Nyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle
Rose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti
napsahuttaen astuin sisään.

Tuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen
perältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti
itsensä:

— Koski.

Tuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt
näille Jumalan hylkäämille saarille!

Hän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan
suomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui
hän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat
nopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan
värittämättä.

Oli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut
enää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet
eksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut
siirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut
kokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä
yönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt
kaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta
lähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.

Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen
vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan
viikinkien uljas jälkeläinen.

Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä
kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli
mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.

Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon
alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme
kuistilla tarinoiden.

Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät
valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu
ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien
kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun
eteen.

Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten
ratkesi kiihkeänä puhumaan.

— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen
järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:

— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt
haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua
naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat
pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni
alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen
ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin
kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä
maailmalla työtä tehdä.

Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman
mökin kotimaassa.

Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta
pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä
vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin
elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut
peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se
on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa!
Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet
laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle
asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt
vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.

Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia
kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan,
perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun
venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen
seinälle.

Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin
mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.

Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa
kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien
huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni
ohitse.

Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon
huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman
sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.

Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman
kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu
eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa
ikävääni.

Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa
nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.

Meistä oli tuleva koprakauppiaita.

Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli
kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta
koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa
saalistamme myymässä.

Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan
loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä
halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi
halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua
huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla
fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta
turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.

Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan
löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave,
vuosien unelma.

Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen
luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.

Nyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen
järven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu
saavuttamattomalta onnelta.



KATKERIA MUISTOJA


Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä
saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena
olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on
syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä
reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan
edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot
olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään
irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien
alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa,
sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti
syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu
tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.

Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi
jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat
aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen
täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua
tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan.
Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja
kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta,
vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä
ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä
voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun
purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle.
Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja
toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.

Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus
on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas
kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen
voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt
jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne
repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla
kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne
raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me
hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.

Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas
yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän
tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä
mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin
loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin
kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli
vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä
hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten,
keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa.
Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa
huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti
kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta
voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.

Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla
äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on
pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva
mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.

Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka
on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee,
kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää
edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.

Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja.
Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun
ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.

Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen
jokaista askeltaan.

— Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää
jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!

Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen
tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella
vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista
seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan,
kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.

Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe
on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo
valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää
valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa,
pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta
vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi
noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni
yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä
silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan
riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi
suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin,
levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja
koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.

Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn,
kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella
pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen
laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla
varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja
yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää
minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla
vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy
takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee
alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää
irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en
muista.

Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt
lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä
suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti,
ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin
tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua
koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan
hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko
maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja
kietoudun räsykasaan.

Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka
liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana
ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen
joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt
tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen
luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa
hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi
suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti
hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla
nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on
lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen
rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan,
kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat
olla noin välinpitämättömiä?

Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta
tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.

Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä
ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan
ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että
kaikki on lopussa ja — nukahdan.

Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä
taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon.
Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme
tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa
sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen
on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko.
Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja
papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja
suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy
omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.

Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja
lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme
sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme
vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos
lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille
pimeyteen mentäessä.

Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi
sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta
me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin
aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta
koetappas nostaa se jälleen pystyyn!

Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en
tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.



MABEL


George istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui
raskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja
heitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen
räiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen
alaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden
varjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti
leirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja
luola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli
pimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman
aukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.

Luolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova
kolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.

Leirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä.
Bill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi
ruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa
kuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen
epätoivoiseksi.

Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti
alhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa
ja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet
olivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä.
Vapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi
koskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.

He olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen
ei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja
toveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan
kuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin
vihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon
kanssa ylös.

Laavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion
piilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes
Bill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat
he rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta.
Silloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin
palmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän
jäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti — George
ajatteli sitä kauhistuneena.

Aamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään.
Hänen täytyi mennä kylään.

Vuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan
ensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli
helppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea
kävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se
näytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi
sitten talonväen armoille.

Ruokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui
silmälle raikas näky.

Korkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean
hietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja
majojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat
puoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana
pilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen
ranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä
kuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys
rauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena
kuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.

George laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle.
Kaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet
vielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle
ja odotti.

Aurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet
mietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä.
George tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse
juuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.

Heikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei
vaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja
tirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen
puolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin
hymyili.

George selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi
käsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori
miss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea
pienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei
hän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui
pahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain
mielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri.
George pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan.
Ehkei tyttö ymmärtänytkään englantia?

Tyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta
hänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä,
mutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi
tähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi
samalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.

George kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun
kauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo
puhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi
oli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli
kuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.

Tyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat
sormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen
puutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja
ahmi silmillään tytön piirteitä.

Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän
ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän
valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta,
että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana
olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat,
melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat
pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman
hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut
puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten
jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään
ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä,
vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen
hameen alta näkyivät sirot nilkat.

George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä
kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti
veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi
pahanilkisesti.

George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan
puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi
kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.

Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa.
Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa
makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien
lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja
pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa
kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika
rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi
omaa heikkouttaan.

Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän
oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt
oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt
Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon
tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin
jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.

Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus
bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui
kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt
arka, kaihtava ilme.

George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä.
Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George
vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka
asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan
kokenut jotain ikävää.

— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein.
Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä,
mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian
pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina
yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.

George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo
ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön!
Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään
tulevaisuudenkuvia.

— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö.
Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti
vuorien siniseen usvaan.

— Minä — mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet
tuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän
vain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan
riisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon
pähkinöitä sadekauden varaksi.

Hän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan
siitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa
sanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.

— Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?

Tyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka
pisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa,
miten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä
nauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto
ruokovainioilla.

— Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin
suuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan
kauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja
lapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.

Tyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.

George oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko
tämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh,
hiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla
otteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti
tytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin
silmiin.

Ne tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille
ja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen
huumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.

Mabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen
olkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin
häneen.

George unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen
kahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin
korkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin
hänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan
tuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti
sanansa suuteloihin.

Tropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on
tulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista — se ei tunne
sitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se
vaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä — mutta se
voi myöskin yhtä nopeasti sammua.

George palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään
niin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä
hetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet
nämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen
sairautensa aikana.

George läksi joka ilta "muonaa hakemaan", niinkuin hän selitti. George
palasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan
räiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi
kuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan
alkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan,
että Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli,
että George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin
innokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että
"muona" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt
syöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.

Pyh! — ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun.
— Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle
palaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä
tyttölapsi odottamassa.

Mabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja
antoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön.
Sillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon
muuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi
jo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta
kotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla,
ostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen
Marquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he
naimisiin ja sitten kotiin...

Mabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui
omituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel
ei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän
solmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen
kukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa
sävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa
rallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen
puhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun
muassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien
hauskimmalta osalta.

He nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi — kenpä
ei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia
ja työ vain välttämätön paha — ja George tunsi muuttuvansa uudelleen
lapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.

Näin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon.
He tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä
housuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt.
Elämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä
ruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen
harkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat
postinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja
kuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla,
joka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.

Mabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa
kunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo
valmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset
laillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein
huolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin
saattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä
seikoissa...

Aurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle
merelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa
valtakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen
koiran tavoin, katseli ja ihmetteli.

Kotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi
Mabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä
parraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä
äärettömän onnelliseksi.

Mabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi
oli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat
lentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin
kiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten.
George naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt
sellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun
George ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.

Kuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta
putosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi
muuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt
paljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli
keltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja
pehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti
kädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.

Rannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan
suojaansa. — Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi.
Tähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi
ja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä
pois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen
tapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta
katsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi
tukehtuvansa.

Mabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän
kauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia
ja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana.
Mabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian
muodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea
iho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi
sormilla kuoria pois!

Bill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni
unikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen
tyhjänä ja lapun hytin pöydältä.

George ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan
ilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi
osoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.

    George Warren, Esq.
           Hotel Cosmopolite.
           Portland, Oregon.

    Rakas ystävä:

    Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja
    katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta
    lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että
    pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin,
    joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri
    todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin
    ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet
    enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen,
    miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä,
    mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden
    häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä
    hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella
    kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.

    Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja
    pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. — Vanha
    veikkosi

                                                Bill.



    Mr. William Stanley,
               Nawiliwili Post Office.
               Kauai, Hawaiian Islands.

    Rakas ystävä:

    Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.

    Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin
    saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä
    todisteen väitteelleni.

    Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä.
    Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan
    mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme.
    Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta,
    ellet ajoissa pakene.

    Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman
    katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden.
    Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu
    äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.

    Voi hyvin.

                                                 George.

    George Warren, Esq.
                   Hotel Cosmopolite.
                   Portland, Ore.

    Rakas ystävä:

    Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun
    pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin
    siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki!
    Täälläpäin ne ovat sen näköisiä...

    Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä
    omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän
    hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.

    Jää terveeksi.

                                                  Bill.



"JAMES E. COXIN" HAAKSIRIKKO.


Puosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille,
jotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa.
Oli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti
kumottava aurinko suoraan taivaan navassa.

Minun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä
kertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.

— Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä
merimiesparoilla — koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut — ja
minä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.

Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli
vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä
meikäläisiä.

No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä
ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin
olutlasin ohessa.

Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka
sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi.
Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain
ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E.
Coxin" täysinmönsträtty matruusi.

Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle
puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona
moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap
Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.

Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi
ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia
päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on
edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette,
voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle
Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.

"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn
oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian
kova pähkinä purtavaksi.

Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen
parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi.
Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas
teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia
lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.

Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että
heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki
ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat
sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja
ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin,
jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta
puhuakseni, parempi se heille olikin.

"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo
kaukana.

Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa
perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että
puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja
järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili
ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo
kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi.
Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean
korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.

Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä
vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.

Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla,
nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä.
Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.

Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta
silloin olivat jo korput lopussa.

Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta
tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs
päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä
paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi
välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat
kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä
verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.

Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.

Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme
sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti
tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli,
mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen
kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset
kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat
nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten
hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet
rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa,
sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat
ja kalat.

Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme
miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.

Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin
turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se
oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen
nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka
kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta
punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina
pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten
kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta
ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta,
helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut
hulluksi...

Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta.
Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen
kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista
päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin
käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään
ruumista yli laidan.

Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme
kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin
korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä.
Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.

Kapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli
nousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha
sisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei
ainakaan minulla.

Neljäntenätoista päivänä — tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista
— poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene
nostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin.
Kertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista,
kuivaa röhinää muistuttavaa itkua.

Saksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta
suupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen.
Senvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään
lientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin
lapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä
mihin — ehkä iloon?

Kapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja
ensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt
mies osaa itseään hoitaa.

Seuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi
luukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen
hampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. — Kasvoilla oli
onnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.

Minä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta
enää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään
punaiselta keltaisin lakkapäin.



"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."


Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta
oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä
juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä.
Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten
kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi
hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli
kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.

Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan
kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset
päivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena
päivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa?
Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä
vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille
kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.

Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä
nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus
pyrki hänen mieleensä.

Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään
auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema
harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun,
millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin
meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta.
Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman
yksinäisyyden tunteen.

Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain
omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka
hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään
poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille
miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä
tunne tuotti suloista viihdytystä.

Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen
mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis
Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat
silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä
kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket
punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä
hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja —
miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!

Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete
Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei
ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin
tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä
parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä
märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului
huutavan ruoriin.

Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan?
Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen
karkoitusta?

Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia
kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden
ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten
vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin
veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja
tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli
vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom.
Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa?
Pertti.

He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla.
Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat
alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo
ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen
ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi
silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan
ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän
rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.

Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli
monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän
kolmion sisällä.

Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä
pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille,
kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli
kirousta ja tuskaa täynnä.

Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan
oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut
enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut
sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan
ennen.

Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä
totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut
huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan
elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.

Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje
lepäsi puomilla.

Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta
kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan
kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli
juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.

Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden
ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.

Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen
tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja
epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi
kauhukseen putoavansa.

Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui
kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi,
mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella
näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty
aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän
aallon harjalla, vaipui pimeyteen.

Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus
herätti kuolonkauhua Pertissä.

Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä
yhdistyi siihen vitsi:

"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."

Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.

"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli
vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi
Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala
pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?

Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli
katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi
mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.

Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja
niljaisia, kammottavia kaloja.

Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen
huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon
valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.

Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa,
häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli
kuulevansa Tomin naurun.

Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti
hymyili.

Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet
riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja
lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän
tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan.
Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:

— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.

Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku
istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli
kuolla hämmästyksestä!

— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten...

Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen.
Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä
terveitä molemmat.

Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?

Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä
haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli
kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin
todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.

Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.

— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo
auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle
kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai
heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.

Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut
ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja
kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.

Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja
oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.

Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.

— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme
hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!

Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.

Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki
lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle,
sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi
lämpimältä tervalta tuoksuva.

Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää
kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä
saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.

Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!

— Bertel, kutsui hän.

Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä
voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas,
merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli
luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä
albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi
raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa,
sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja
viimeistä tuomiota kohti.

Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa
tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia
muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus
ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi
jo tahtovansa pois.

— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano
vain sana, niin laskemme sinut sinne.

Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut
katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän
hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa
mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta
kummallisesta elämästä.

— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään
kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi
ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.

Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti
huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse
olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät
hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin
ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.

Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan
kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja
kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä
vapaavahdilta.

Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti
löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy
kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi
otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime
näkemän.

Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla
viimeiselle tuomiolle?

Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi
sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.

Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin"
toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.

He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko
oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin
sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia
kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät
ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle.
Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.

— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten
sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin
lokki.

Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden
varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä
vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.

— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?

He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.

Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.

Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa,
kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä.
Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi
höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.

       *       *       *       *       *

Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät
kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti
puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi
sitten ja jäi virran vietäväksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Meri kertoo —" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.