Title: Väinö: Elämäntarina
Author: Mannerheim, Sophie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väinö: Elämäntarina" ***


VÄINÖ

Elämäntarina


Kirj.

S. MANNERHEIM



Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.



        Kenraali Mannerheimin
        Lastensuojeluliitolle
              omistettu.



SISÄLLYS:

Lukijalle.
Alkusanoiksi.
Lapsuus.
Sairaala-aika.
Nuorukainen.
Äiti.
Myrskyjä.
Viimeinen koti.



LUKIJALLE.


Se ihminen, jota tässä hänen omien "Muistelmiensa" ja jälkeensä
jättämien kirjeitten nojalla olen koettanut kuvata, oli monessa
suhteessa harvinainen. Aina hänen kuolemastaan asti on minusta
tuntunut, että hänen elämänsä ansaitsisi tulla oikein eri kirjana
kuvatuksi. Ikävä kyllä en koskaan voinut toteuttaa aikomustani pyytää
Juhani Ahoa lukemaan hänen muistiinpanonsa. Toivoin nimittäin, että
tämä suuri kirjailija ja syvä ihmistuntija olisi tästä saanut aiheen
johonkin mestariteokseen. Hänen kuolemansa särki suunnitelmani ja minun
täytyy nyt sen tähden itse parhaan kykyni mukaan koettaa antaa kuva
Väinö Willgrenistä ja niistä vaiheista, jotka kehittivät hänet siksi
ihmiseksi, mikä hän lopulta oli.

Että tässä olen ollut pakotettu muuttamaan kertomuksessa esiintyvien
paikkojen ja henkilöiden nimiä, johtuu siitä, että monet näistä
ihmisistä ovat vielä elossa ja että ehkä ainakin muutamista heistä
olisi epämieluista tuntea itsensä kuvatuissa tapauksissa.

Kirja on omistettu sille yhtymälle, joka on ottanut Suomen lasten asian
omakseen, ja toivon, että se määrätietoinen valistustyö, jota Kenraali
Mannerheimin Lastensuojeluliitto suorittaa, tästä lähin on suojaava
maamme lapsia joutumasta sellaisen kohtalon uhreiksi, joka tuli tämän
kertomuksen sankarin osaksi.

Tekijä.



ALKUSANOIKSI.


Mitenkä olen onnistuva siinä tehtävässä, jonka olen ottanut, antaakseni
muiden kuulla sinun elämäntarinasi, Väinö ystäväni, ja tutustuttaakseni
heidät sisäiseen elämääsi sellaisena kuin minä sen tunsin?

Kykenenköhän minä näyttämään heille sinun voimakkaan sielusi ihanat
kasvot sairauden runtelemassa ruumiissasi?

Ja kuitenkin täytyy minun koettaa. Tiedän, että sinä, joka niin
suuresti rakastit kirjoja, olisit onnellinen itse ollessasi kirjan
aiheena, ja muistan, että sinä kerran, ikään kuin leikilläsi, kysyit
minulta, enkö kerran kirjoittaisi sinusta.

Ja onhan oikeastaan niin, että me tulemme kirjoittamaan tämän kirjan
yhdessä, sinä ja minä. Minulla on sinun lapsuutesi "Muistelmat", ja ne
kirjeet, joissa olet avannut sydämesi hänelle, jota sanoit äidilliseksi
ystäväksesi, ja minä annan sinun itsesi kertoa ja tahdon vain jatkaa
siitä, mihin sinä lopetat.

Onhan sinun elämästäsi jo muutama vuosi sitten tullut valmis
kokonaisuus, ja sinun vapautettu henkesi on varmaan auttava minua
tehtävässäni ja ohjaava kynääni niin, että kertomuksemme löytää tiensä
ihmisten sydämiin.

Solängissä 24. p:nä elokuuta 1926.


S. Mannerheim.



LAPSUUS


Väinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi,
syntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.

Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei
itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.

Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta
itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui
maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.

On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea
tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen
maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.

Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo
hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä
sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat
ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön.
Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme
heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan,
hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.

Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli
huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki
toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli
hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka
äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.

Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat
leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon
tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan.
Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi
saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä
vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti
hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen
samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta
syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain
tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö
torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo
hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä
juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.

Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja
väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin
vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö,
koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi,
ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin
vaari.

Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli
voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen
kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.

On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena
lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona
asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan
seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki
kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan
olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti
sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen.
Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse
teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut.
Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri
oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti
juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan.
Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen
sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa
tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen
pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi
kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä
makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa
vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi
täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön
syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin
oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan
viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet
sopivia kasvattamaan lapsia.

Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön
muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa
nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa
ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä
vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun
poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa
perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.

Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä
olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen,
ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen
likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?

Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen
varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös
vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella
puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan
ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla
suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka
siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja
mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä
pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat
kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa
monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.

Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona,
kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen
hänen omilla sanoillaan:

— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui
pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut
vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla
tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on
sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta
sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi
sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa
säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan,
äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa
yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin
sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi,
joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja
25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä
lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään
kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli
kuljettavana.

Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin
seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.

Hän kertoo itse siitä:

Oli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni
kostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat
kuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa.
Silloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme
eteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin
harvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä
aloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin
vaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin
joutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous,
jossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille
hoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän
olisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet
enää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin
äitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman
mitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli
kunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —

Väinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka
vuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja,
joissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja
voimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan
ruoasta.

Hän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta
miestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä
hänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa
hänen omiensa kanssa.

Viimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun
matkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi,
huomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän
jäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin
työstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran
vielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi
kiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon,
jotta poika voisi "siinä säilyttää aapiskirjansa". Tämä lahja merkitään
kiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja
25-pennisen ohella.

Siksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan
katsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän
tili pakahtumaisillaan surusta.

Paikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen
vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa
turvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.

Väinö kertoo tulostaan uuteen "kotiinsa", miten yksinäiseksi ja
hylätyksi hän tunsi itsensä. Kun hän oli istunut hetken penkillä
eikä kukaan ollut häntä huomaavinaankaan, hän hiipi ulos ja rupesi
kävelemään kylälle päin. Sinne ei ollut pitkä matka ja pian hän tuli
muutamaan taloon, astui sisään avoimesta ovesta ja istuutui uunin
kupeelle. Kun ei kukaan tuntenut häntä, rupesi talonväki kyselemään,
mikä hän oli miehiänsä. Kun Väinö oli liian ujo vastatakseen, saivat
he tietää vasta sitten kuin Koivunen tuli hakemaan häntä kotiin, että
Väinö oli "se huutolaispoika".

Tämän ensimmäisen pakoyrityksen pois "kotoa" emäntä rankaisi kovin ja
kiivain sanoin, ja poika kiipesi surullisin sydämin ylös uuninpankolle,
jossa pieni patja ja peitto osoitti hänen makuupaikkaansa ja jossa hän
sitten itki itsensä nukuksiin ensimmäisenä yönä vieraan isäntäväen
luona.

Emäntä — Iida oli hänen ristimänimensä oli suostunut opettamaan poikaa
lukemaan. Jos hän Rammin mummon luona, joka oli opettanut hänelle
ensimmäiset aakkoset, oli saanut ystävällistä rohkaisua osatessaan
läksynsä, niin täällä otettiin päinvastainen menetelmä käytäntöön.
Pojan paksu, kihara tukka teki usein Iidan luisevien sormien
tuttavuutta, jos hän tämän mielestä ei käsittänyt kyllin nopeasti.

Mutta toisia kovempiakin rangaistuskeinoja käytettiin. Väinö kertoo,
mitenkä hän muutamana päivänä ulkona pihalla oli hukannut napin
vaatteistaan. Peläten rangaistusta, jonka tiesi saavansa, poika etsi
sitä kauan, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin hiipi sisälle, mutta
sai käskyn mennä ulos silmänräpäyksessä eikä palata takaisin napitta.
"Jollet löydä sitä, niin varo selkääsi".

Tietysti nappi pysyi hukassa, ja kun poika tiesi, mikä häntä odotti,
vei rangaistuksen pelko hänet metsään. Peloissaan kuljeskellessaan
umpimähkään hän eksyi, niin että hän kuljettuaan koko yön vasta aamun
sarastaessa löysi tien ja lopen väsyneenä kiipesi heinäparvelle
nukkuakseen tuoksuvien heinien keskellä pois surunsa ja väsymyksensä.
Kun hän myöhemmin päivällä uskalsi astua tupaan, ei emäntä sanonut
mitään, vaan asetti hänelle ruokaa syötäväksi. Mutta hän meni ulos
pojan syödessä, ja kun hän palasi tupaan, oli hänellä mukanaan
nokkosista ja kata joista sidottu vitsa. Tällä hän sitten rankaisi
syyllistä, mutta kun ei edes tämä julma keino näyttänyt tarpeeksi
tepsivältä ankaran emännän mielestä, kaadettiin vielä suolavettä
lapsi raukan turvonneeseen selkään ja rangaistusta jatkettiin.
"Rangaistuksen jälkeen", kertoo Väinö, "kirveli selkääni ikään kuin se
olisi ollut tulessa". Voi ymmärtää, minkälaisin tuntein poika ajatteli
kiduttajaansa.

Tämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla:
peloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä
pakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla
seurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.

Muutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:

"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi
minua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän
nimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen.
Hän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi,
heitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta
en saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa
matoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä
koetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta
kaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa
kulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja.
Koetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen
Koivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!'
Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa,
mutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen
onneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä
tehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan
vielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja
ongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin
itsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos
hukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei
ollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —".

Lapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta
jonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun
vuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja
nukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet
takaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista
tehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.

Näin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas
uusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta.
Kun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän
suinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän
jätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista
mahdollisista asioista.

Ehkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä
hänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa,
sillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden
isäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä
muistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli
omien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut
"nappia" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa
loppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän
veitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää
peliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui
sitä täydestä sydämestä.

Räisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena
merkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan
vietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena
muistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen
huutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella
olevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. "pulkka", jossa molemmat lapset
istuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa,
oli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa
seurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla
saapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen
täytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. "En enää sen koommin nähnyt
häntä", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen
sydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian
katkaistiin.

Väinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes
poika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä
oli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli
jokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.

Hän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten
emäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö
tosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui
vielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin
kantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi
kantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita
koitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan
lapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita
ruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli
silppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin
lehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja
sitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja
heikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt,
mutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä
selkäsauna.

Jonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan.
Viedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa
mukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään
jatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut
kysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa.
Väinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän
herkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas,
eikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista
tuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet
kunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä
vei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.

On kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta
— istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan
poliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis,
leveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa
Raippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen,
johon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa.
Vihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön
huostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin
tutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa
pojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas,
mutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen
voidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen,
ja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan
kaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa
puristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan
viikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan
näyttäytymään.

Tämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna
raskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän
siihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä
ja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki
takaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten
vietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista
ja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa
muistissa.

Väinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana
ensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada
lähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo
Kortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että
Rammin muori oli kuollut.

Miltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen
liikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään
kerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja
täysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien
suureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset
ovat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin
arveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan
viikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei
kuitenkaan käynyt.

Raippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä
aikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön
silmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi
vapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja
että hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.

Kun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että
Raippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän
saisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja
Väinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan.
Mahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei
tahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen
kanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta
Väinön Helsingin Lastensairaalaan.

Tämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti
eletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä,
sairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää
koskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas
seuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos
olosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset,
joiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein
alkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi
olleet osallisia surulliseen lopputulokseen.

Sitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen
vähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen
ajattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.



SAIRAALA-AIKA


Valkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää
sininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta,
ystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar
nojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset
vaikutelmat Lastensairaalasta.

Hänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän
näki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa
sairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän
kylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan,
jonka hoitajatar puki hänen yllensä.

Ja hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin
korkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen
Väinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin
mielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta
myöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus
— vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän
suuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä.
Silloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi
varjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.

Tällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin
vallattomaksi. "Neiti" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja
ymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta,
jonka tämä jo oli kadottanut.

Menetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin
Väinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan
täytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita
ystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä
sairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni
kirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn
aapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen
leikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä
tervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku-
ja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän
asti tuskin oli ollut mitään ravintoa.

Hänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän
poikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista.
Pojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja
sydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.

Juuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista
tuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman
läheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja
Lastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm
Pipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.

Keväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi
vuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa,
jotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni
orpopoika N—lasta.

Mikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa
täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti
tummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka
herttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän
oli parantolan "johtajatäti".

Viimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset,
jotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista,
raikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista
ensimmäistä ajoi "Österlundin vaari", parantolan kaikki kaikessa ja
kaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi
harjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin
ojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää
koko tämä ihmeellinen kesä.

Ja ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme
Väinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella
hietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian
tunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä
ja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa
ensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä
merikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli
saanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.

Iloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki,
kaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi "tätien" tarttua
asiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli
unohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä,
otsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua
paikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa
olla tunti makuulla.

Högsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty
Fagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä
kieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa
vuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän,
Aarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.

Niin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei
kuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin
Lastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.

Ehkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla,
joka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä
pitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli
kuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen
katsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.

Tänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä
suurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut
autettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet
kujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä
synkkenivät.

Niin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa,
joka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena
paratiisina.

Tälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan
hänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta
Englannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja
samoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen
toisensa.

Mainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva
kesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli
ihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.

Ja Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet
vielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa,
jossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä
kädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.

Ja jos joku lapsista oli sairas, näen "täti Brunoun" uskollisesti
istuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei
mikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa.
Hän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko
sielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.

Sinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri
ruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli
kauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja
silakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän
surkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.

Meillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö.
Lapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät
eri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu
etunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström
oli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan.
Mutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei
hän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla
varovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle
kolmetoistavuotiaalle.

Näin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi
vakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja
Väinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi "ylipäällikölle", tädille, joka
pysyi kaikkein ylimpänä asteena.

Eräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä
sitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein
tädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka
hänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta
kuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina
ilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein,
kun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat
liian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa
heille jotain. "Voi, Väinö, kerro meille satu", kuului silloin joka
taholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen
ja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa
heille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli
aivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua
päivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville
kuulijoille.

En tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista,
vai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki
molemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi
sitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä
kuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien
silmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti
osaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.

Ehkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen,
vaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä
paljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille
pitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin
kahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen
pitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin,
verraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua
kuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.

Väinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja
notkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut
pituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas
katseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät
hänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät
tästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen
varoittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen,
mitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi
parhaaksensa.

Pojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen
ruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä
tulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen
tumman varjonsa hänen tielleen.

Hän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja
ettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt
kaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin
samanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä
ajatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset
ajatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa
eikä ruokahalua.

Vaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi
sanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä
kaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli
oppinut kävelemään, "eversti" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka
kuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten
kuulijoita.

Muutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien
Lastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan
portista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan
esimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren.
Kuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa
silmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa
lapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen
sopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä
neuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin,
että Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä
pitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.

Niin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä
kolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan,
haettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen
päälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen
jäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi
parantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja
äidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin.
Tapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet
kerron hänen omilla sanoillaan:

"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen
kolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä
minulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla
kolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän
sen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme,
jos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä
olinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja
minun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille
ja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin
liika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni
valoisammaksi".

Asiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli
uskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli
erittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja
kaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia
ymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he
pysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.

Väinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella
halulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin
ystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että
hänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä
aiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää.
Kohtaamisesta Väinö kertoo:

"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli
halonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä,
kun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois.
Hänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen
asui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli
kuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen
lopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä
luona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain
heti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon
keittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain
hänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä
ei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle
luovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä
ajoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun
lähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina
surrut ja kaivannut minua."

On jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa,
että Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko
Ramm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein
ajatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan.
Hän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi
talvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen
voimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.

Ukko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan
vietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat
kutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa
tervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika
oli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen
päännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle
suureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria
kyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman
ystävänsä.

Toinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella
olevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää
siellä nostanut hakaa eikä avannut ovea "Rammin pojalle". Vieraita
ihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.

Niin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä
sen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.

Siitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen,
paitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta
oli siellä nyt uusi hoitajatar.

Syksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden
ajan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo
saada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. "Kunnalla ei
ollut varoja sellaiseen", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi
lohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä,
Honkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen
raskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli
Virtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että
Väinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan,
joka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.

Virta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja
muistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi
sangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein
lähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä
antoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. "Kaikki olisi ollut
hyvin", kertovat muistelmat, "jos vain terveyteni olisi kestänyt".
Se kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan
istumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle.
Pian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan
olemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi
Raippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta.
Sinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin
liian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.

Hän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut
kävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli
lääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.

Niin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa
oli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän
nyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun
ylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö
hämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo
oli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen
ymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta
poikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he
olivat viettäneet yhdessä.

Väinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona
täytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi
kodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?

Väinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen
ahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä
kuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni
aika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta
epätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen,
johon hän tiesi voivansa luottaa.

Kun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli
kysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa
ympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Täti,
rakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon". Järkytettynä
sydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka
hän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään
vapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi,
tarvitsisi palata kotikuntaansa.

Totuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan
puoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti
oli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia
sellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin
tarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa
itse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.



NUORUKAINEN


Väinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä.
Ei ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia.
Halvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä,
joilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän
kääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja
sai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä
ihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon
kokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.

Näitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan
nuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli
siksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti
Högsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien
ja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi
kantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät
pitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset
lapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään.
Hänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen
elämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.

Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta
hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut
sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli
ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin
toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.

Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan
että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.

Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli
ja oli aina oleva hänen osansa.

Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti
lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön,
kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus
puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen
vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta
varten.

Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä
ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan
uhmaavalle luonteelleen.

Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen,
joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan,
täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella
hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää
valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.

Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti
ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta
raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä
sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon
enemmän kuin hän.

Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei
hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä
parantolaan.

Kun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen
ystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen
uusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon
kuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan
kauniissa luonnossa.

Ilmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä
epätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle
sopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen
kuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan
Väinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen
ikävuoteensa asti.

Tästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat:
"Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi
voinut kuvitella parempaa."

Uudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies,
joka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa
täyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä
sen lisäksi "topakka" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin
auringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön
hyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja
-pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat
ottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui
samassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti "toverikseen".

Talon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä
suurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän
puutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista
tiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle
tämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä
tyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa
kuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi
voita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka
Helsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi
aikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin
tavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.

Ehkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli
päättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa
sitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on
yhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä,
siunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.

Kuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi
epäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren
naisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.

Väinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä.
Vuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta
säteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka
vähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän
keskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat
hänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan
päivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta
tahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi
aina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin
mielipiteitä.

Tässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty
ajattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia,
olivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli
paljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät
uusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen
asioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat
muuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin
Väinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.

Tulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä.
Hänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan
huomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden.
Kaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista,
hän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja
lisätäkseen tietojaan.

Siihen tarvittiin kirjoja.

Hänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut,
mutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä
joku keino ansaitakseen niitä.

Silloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän
käytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien
käsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta
katsella näitä hänen valmistamiaan töitä. "Tädin täytyy suoda virheet
anteeksi, poikahan se vain on ne ommellut", oli kerran kirjoitettuna
hänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki,
mitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.

Niihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka
julkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö
asettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen
pienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui.
Halu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön
ansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön
oma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä
ansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli
suorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin
käsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi
kirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin
kuin sen sisällys ansaitsi.

Aikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä
kasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat
kirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu
laatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä
hän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar,
saisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne
siihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin
hänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista
ystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena.
Lähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan
poika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle
olisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten
sairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä
uusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli
on altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten
valittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi
ollut n.s. roskakirjallisuutta.

Kirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne
jolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet
vuosi vuodelta yhä lujittuivat.

Väinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin.
Hän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi
voimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään
oli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi
vapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten.
Kun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella
ylpeydellä kertoi "pikku toveristaan" toivoen, että Torstenista, joka
oli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se,
miksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen,
mitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa.
Hänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli
asettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.

Nämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi
juoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä
koskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi
säästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus
oli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili
omantuntonsa tuomioistuimen edessä.

Väinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan,
kehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse
Torstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa.
Hän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella
mielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara
arvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.

Hänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai
äkkiä järkyttävän lopun.

Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen
ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat
muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi
mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa
Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun
miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.

Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko
jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella
toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven
lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui
kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen
hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.

Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka
kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan
kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun
lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet
sormensa enää voineet tarttua siihen.

Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan
auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi
ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä,
nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien
nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.

Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän
tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä
kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja
jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.

Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet",
johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.

Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen
toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi
yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat
kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden
leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka
rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.

Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä
hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli
herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa
ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä
vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö",
kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti
pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä
sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he
olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä
tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä
retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran,
kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan
järvelle.

Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret
välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös
ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa
Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin
vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä
seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen
muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin
hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä
oli tehtävä suoritettavana.

Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön
ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne
rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli
ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.



ÄITI


Väinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. "Muistelmissaan" hän kertoo
siitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli
antanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin
ennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet
käsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen
voi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu
siltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.

Tämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen
lamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen
ajatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen
ihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli
häntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.

Kuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan
kohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli
lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan
hänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää
oma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän
olikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!

Eihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut,
ei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän
tuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla
hylkäsi.

Vain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana
todistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo
lähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen
ja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien
muistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi
varmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että
juuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään
torppaan.

Väinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että
sellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä
uuteen liekkiin.

Niin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella,
samoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin
astui hänen sielunsa silmien eteen: "Minullakin on jossain maailmalla
omainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus
nimittää kalliilla _äidin_ nimellä."

Mutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä
niin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui
vain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.

Hänen täytyi saada siitä varmuus.

Kirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö
avasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:

"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan.
Viimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa
monenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi
minä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen
tyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille.
Minulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä
sairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme
kirjeenvaihdossa keskenämme.

"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän
mahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.

"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut
minulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.

"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan
jo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja
kuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka
minä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista
25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri
oli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.

"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä.
Mutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa
eläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin
ymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.

"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus
oikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja
kun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne,
antaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi
heti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'

"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana
Lastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä
käynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen
emäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän
ja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei
hän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös
tietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.

"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi
puhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta
semmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin
häntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.

"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin
nähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli
hänen kyselynsä ja — vehnäpulla!

"Kesti kauan, ennen kuin tunteeni äitiäni kohtaan heräsi. Mutta
se kypsyi sittenkin, jos kohta hitaasti. Elämän koulussa minäkin
vähitellen olen tullut en ainoastaan ymmärtäväisemmäksi, vaan myöskin
tunteellisemmaksi. Vielä joku vuosi sitten, ollessani sairas ja
luullessani kuolevan!, sanoin Vernalle: 'Lienee se minullakin äiti
elossa, mutta koska hän ei koskaan ole minusta välittänyt, niin olkoon,
missä on!'"

"Mutta aina vain aloin ajatella yhä enemmän sitä tuntematonta,
joka minulle oli elämän antanut. Saisinko koskaan mitään tietoja
hänestä? Elikö hän vielä vai oliko hän kuollut? Hän olisi nyt siinä
viidenkymmenen paikkeilla. Mutta ei kukaan näkynyt tietävän hänestä
mitään.

"Tulin silloin ajatelleeksi kirkonkirjoja. Niiden kautta voisi varmasti
saada selkoa asiasta. Kauan epäröityäni lähetin kirjeen ja rahan
vastauksen lähettämistä varten N—lan kirkkoherranvirastoon pyytäen
sieltä tietoja syntymästäni. Pian sen jälkeen minulla oli käsissäni
virkatodistus, josta ilmeni, että vuonna 1868 syntyneellä Eva
Willgrenillä oli poika, joka oli syntynyt hänen ollessaan 21 vuoden
ikäinen.

"Todistus kädessäni makasin kauan mietteissäni. Oli niin kummallista,
että minullakin oli omaisia.

"Tarkemmin silmäillessäni todistusta huomasin, ettei äitini enää asunut
N—lassa. Hän oli muuttanut toiseen pitäjään.

"Jos ensin olin epäröinyt, niin tahdoin nyt kiihkeästi jatkaa
tiedustelujani. Uusi kyselykirje lähetettiin T—lan kirkkoherralle.

"Hänen todistuksestaan ilmeni, että äitini 33-vuotiaana oli mennyt
itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin. Syntyy kaksi
veljeä, joista toinen kuolee pienenä, ja yksi sisar. Sitten perhe
vuonna 1905 muuttaa P:n maaseurakuntaan.

"Sinne nyt kiiruhdan kyselyineni ja saan hämmästyksekseni tietää, että
mainittu perhe vielä samana vuonna on muuttanut pois pitäjästä ja
palannut T—laan. 'Jos he näin jatkavat', arvelin, 'kestää kauan, ennen
kuin saan heidät kiinni!'"

Tämä oli kuitenkin viimeinen pysäkki, sillä nyt Väinö sai tietää, että
vaikkakin perhe oli kirjoissa muualla, se kuitenkin oli vuodesta 1905
asunut P:n asemayhteiskunnassa.

"Olin hyvin onnellinen tuloksesta", Väinö jatkaa, "vaikka kohta en
tiennyt, olisiko minulla syytä siihen."

Viimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli
syntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.

Vanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. "Varmaankin hän
kuoli kapinassa", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin
oikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat
paljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin
Runar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan
järkyttävää kertomustansa "Kotiinpaluu". Hän ei sanonut tunteneensa.
Mutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan
kuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän,
jonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon
myöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti
todellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän
omin silmin näki poikansa kuoleman.

Tämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä
ja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi
— äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.

"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!" kirjoittaa ystävämme.

"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle", hän jatkaa, "oli seuraava askel
päästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani
hänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen.
Mutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli
vanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui
mielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi
minuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?"

Ja niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.

Hän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää
äidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei
koskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään
henkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta
ja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai
väärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on
lähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä
vielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt
jättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.

Sitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo
elämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on
ollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta
samassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä.
Hän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta,
jopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja
ystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.

Mitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja
vähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei
hänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime
aikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että
hänen täytyy nyt päästä varmuuteen.

Viimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja
lupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän
parhaiten voisi tulla hänen luokseen.

"Ehkä äitini ei osaa edes kirjoittaa eikä lukea", ajatteli Väinö.
Tätä miettiessään hän pyysi hyvää ystävätään, rouva Bergiä viemään
kirjeen perille ja lukemaan sen äidille, voidakseen estää sitä, että
äiti tuntematta sen sisältöä vahingossa tai vasten tahtoaan tulisi
ilmaisseeksi salaisuutensa vieraille ihmisille. Sitäpaitsi hän tahtoi,
että luotettava silminnäkijä näin voisi kertoa hänelle äidistä ja tämän
olosuhteista.

Hänen hyvä ystävänsä, entinen Tyyne Parkkonen, toinen niistä, joille
Väinö oli kirjoittanut "Muistelmansa", suostui heti ehdotukseen, ja
pian sen jälkeen Väinö sai kirjeellisen selostuksen siitä, miten matka
oli onnistunut.

Rouva Berg oli P:n asemayhteiskuntaan tullessaan saanut kuulla, että
muutamassa paikkakunnan talossa oli juuri hautajaiset. Hän aavisti
silloin, että hänen etsimänsä henkilö varmaankin olisi vieraiden
joukossa. Sen tähden hän suuntasi askeleensa tähän taloon. Hänen
otaksumansa olikin oikea ja hänen lähettämillään terveisillä, että
ulkona odotti joku, joka tahtoi tavata Tarpolan emäntää, olikin
suotuisa tulos. Hän kuvaa tätä kohtausta Väinölle näin: "Ovesta
astui ulos pieni, vaalea, hyvin siististi puettu nainen, juuri sen
ikäinen kuin sinä olit otaksunut. Yhdennäköisyys sinun kanssasi oli
silmiinpistävä."

Sitten hän jatkaa kirjettä kertomalla, miten hän pyysi saada puhutella
Väinön äitiä, sekä miten he istuutuivat kaivon kannelle, joka sattui
olemaan sopivin paikka tätä keskustelua varten. Tästä ei kuitenkaan
tullut pitkä, ja rouva Berg oli hyvin onneton siitä, jos juuri hän ehkä
liian äkillisesti asiaan käymällä oli syynä epäonnistumiseen.

"Minulla on teille kirje pojaltanne", sanoi rouva Berg.

"Pojaltani!" kuului hämmästynyt vastaus.

"Niin juuri. Teillähän on poika elossa, joka nyt on 31 vuoden ikäinen
ja on nimeltään Väinö."

"Ei minulla ole sellaista poikaa."

Rouva Berg huomasi, että emäntä värisi kuin kuumeessa ja oli hyvin
kalpea.

Ihmetellen, että saattoi löytyä kaksi aivan saman nimistä henkilöä
näin pienellä paikkakunnalla, rouva Berg kysyi, oliko emännällä tytär
nimeltä Martta ja poika, joka oli kaatunut kapinassa. Puhuteltu vastasi
myöntävästi molempiin kysymyksiin sekä myönsi myös itse olevansa 52
vuoden ikäinen. Rouva Berg rupesi sen johdosta vähän kertomaan Väinön
elämänvaiheista. Hän ei sillä kuitenkaan voittanut mitään. Vaimo toisti
vain toistamistaan: "Se ei ole minun poikani". Lopuksi rouva Bergin
täytyi vain pyytää anteeksi erehdystänsä, ja jos kohta hän sisäisesti
olikin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli puhutellut juuri Väinön
äitiä, hänen täytyi poistua. Hän näki pienen harmaapukuisen olennon
menevän toiselle taholle, näki hänen pari kertaa ikään kuin epäröiden
katsovan taakseen, ja sitten kaikki oli lopussa.

Toinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta
menettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa:
"Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut
kovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä
vennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä
olisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä
tunnustamasta minua pojakseen."

Ja hän jatkaa täynnä toivoa: "Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme
pääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle
saakka."

Ystävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva
Bergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.

Sitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää
nimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.

"Sydän täynnä toivoa", Väinö kirjoittaa, "käännyin Teidän puoleenne,
koska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä,
kun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta."

Sitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja
kääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi
elämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa
häntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.

"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä
kohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle
elämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja
kuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä
vielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla
jotakin toisillemme."

Sitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy
matkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi,
sekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja
toivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne
kuin maalle.

Sitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen,
tunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi
ajattelematta äitiä.

Hän kirjoittaa: "Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan
ajatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee
yksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan
ponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä
on meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan."

Näin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla
odottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se,
mitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten
toteutuu.

Hän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin
parilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön
leikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.

Täällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut
tavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen
oli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen
kuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää
ollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut.
Vuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka,
samat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi
ja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun
pitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea,
mitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja
toi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta
sen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa
toisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien
tyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän
kasvatusveljelleen.

Muitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva
Berg. Mutta paras oli jäljellä.

Hän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:

"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten
päivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin
ajatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin
Lahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei
sekään onnistunut.

"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman
kiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se
pieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.

"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja
nyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään
ole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'."

Väinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä,
mikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan
syytteli itkien itseään:

"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen,
jolloin sain kirjeesi." Ja sitten: "Luulin, että sinä vihaisit minua.
En ole voinut nukkua ainoatakaan yötä". Ja hän jatkaa: "En ole voinut
sitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä
itkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat
vehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja
makeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se
oli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit,
että siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö
kulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut,
jos ei sinullakaan." Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut
saavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: "Minun
tapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin."

Hän koskettelee kirvelevää haavaa, jonka hänen toisen poikansa julma
kuolema hänen omien silmiensä edessä kerran viilsi. Sitten hän kertoo,
miten hän oli ottanut luokseen yhdeksänkuukautisen lapsen, jonka äiti
oli tullut mielisairaaksi, sillä hän toivoi täten toisen lapselle
voivansa korvata sen, mitä oli omaa poikaansa vastaan rikkonut.

"Tämä ensimmäinen puhelu äidin ja pojan välillä oli kuin rakastuneitten
lemmenkuhertelua", sanoo Väinö. Ja niin kai se olikin.

Äiti oli kyllä syvästi järkytetty. Hän vuoroin itki ja vuoroin hymyili
kyynelten välistä, ja poika oli huomaavinaan hänessä saman leikillisen
piirteen, minkä tiesi itsessään olevan.

Käsi kädessä he istuivat katsellen toisiaan, ja välistä äiti hellästi
ja ujostellen hiljaa silitti hänen tukkaansa.

Äiti ei ollut ehtinyt vielä saada niitä rivejä, jotka Väinö oli
kirjoittanut hänelle ennen sairaalaan lähtöään, sillä hän oli jo
silloin matkalla pojan luo. Hän oli tietysti ensin matkustanut sinne
maalle, missä Väinö asui.

Siellä oli emäntä juuri ollut leipomispuuhassa, kun varjo oli langennut
yli valkoisen, puhtaaksipestyn lattian ja hän oli nähnyt pienen,
harmaapukuisen naisen kynnyksellä. Vieraalla oli ollut käärö kädessään
ja huivi vedettynä silmille.

Emännän kysyessä, kuka hän oli, oli vieras vaipunut penkille, peittänyt
kasvot käsiinsä ja vavissut nyyhkytyksistä.

Hyväsydäminen emäntä oli ymmärtänyt, että tässä oli kysymys syvästä
surusta, joka tarvitsi lohdutusta, ja hän oli jättänyt taikinan oman
onnensa nojaan, istuutunut vieraan viereen ja koettanut ystävällisin
sanoin saada hänet uskomaan hänelle huolensa.

Katkonaisista lauseista nyyhkytysten lomasta oli emäntä ymmärtänyt,
että siinä oli Väinön äiti istumassa hänen vieressään penkillä, ja
hänen oma äidinsydämensä oli ollut tulvillaan sääliä ja osanottoa
toisen suruun ja tuskaan.

Ystävällisin ja rauhoittavin sanoin emäntä oli koettanut osoittaa
hänelle, ettei Väinö ensinkään, niin kuin äiti luuli, ollut onneton,
vaan että hän päinvastoin raihnaisesta ruumiistaan huolimatta oli
iloinen ja vilkas ja moniharrastuksinen.

Äiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin
kokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti
keskustelua.

Kaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti
raukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa
kulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä
iltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän
varhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa
asemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut
isohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin
"topakka" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja
nopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.

Sitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne
yhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli
antanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön
äiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti,
miten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan
puolestaan ystävyyttänsä.

Seuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa,
jotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva
vehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän
sitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.

Äidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista.
Se hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt
tukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli
kärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen.
Hän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa,
sai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen
sisässään liikkui.

Ja hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän
oli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten
ihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän
kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.

Äiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin
kaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta
kultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli
huomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje
saapui.

Se tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko
pimeän talviyön jälkeen.

Ja hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli
heittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.

Maahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi
häntä syyttämään.

Ja kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten
lomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.

Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä
hyväksi sen, mitä oli rikkonut.

Ja niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo
ennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa
pakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.

Lopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka
Väinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen
on kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat
tottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan,
siinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen
taistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että
minun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän
jäljennetyksi:

 "Aina muistossa oleva lapseni!

 Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan
 kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä
 pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun
 on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että
 niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.

 Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon
 kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä
 ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.

 En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme
 ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että
 sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.

 Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä
 sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän
 ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.

 Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin
 näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.

 Kyllä tulen Helsinkiin sinua katsomaan kun kirjoitat. Kyllähän sitten
 on puhumista paljon. Voi hyvin näkemiin asti. On kyllä hauska kuulla
 että vielä olet elossa.

 Ajattelen että tulen ensi sunnuntaina sinne. Kyllä sinut löydän kun
 kysyn. Hyvästi sitten.

                                                       Äitisi.



MYRSKYJÄ


Jo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö
kertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että
hän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.

Näiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä
kysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin
poistettava.

Ensiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.

Äiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen
avioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies
suhtautuisi tähän tietoon.

Kaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat
uskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä
vastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä
siihen, että Väinö muuttaisi heille:

"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu
meillä", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän
kuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.

Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin
salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi
tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa,
että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg,
läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön
kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja
jäykkäluontoinen.

Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä
tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään
viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin
Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy
surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti
ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän
lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan
Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.

Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa
voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän
tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin,
jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus
äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli
olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen.
Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin
mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.

 "Neiti Martta Tarpola.

 Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy
 puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että
 omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne
 minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.

 Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi
 esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka
 aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan
 ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut
 heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta
 ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle
 uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.

 Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä
 ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus
 on kuin parhaimmankaan ystävän?

 Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei
 katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt
 nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle
 äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on
 voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen
 ajatuksiaan.

 Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta
 hänen perheeseensä.

 Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua
 etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada
 edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän
 edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä
 kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.

 Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään
 äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä
 kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.

 Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin
 luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi
 hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin
 kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi
 eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin
 siitä."

Hän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän
kuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että
äiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta
tässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista
samankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa
niitä, jotka kuuluvat yhteen?

Hän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän
vaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on
suostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.

"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa", jatkaa Väinö, "sillä
tunnen, että päiväni ovat luetut.

"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini
saneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka
ihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?

"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin,
ystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on
tunkeutunut teidän elämäänne?

"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne
päättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka
raskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte
äitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän
uhrauksen.

"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta,
niin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että
voisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan
tulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi
vaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti
auttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla
kovin vaikea.

"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä
suhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja
kun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman
johdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa
toisten suruun."

Mutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan
pysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.

Voi Martta, Martta! Sinä, joka suljetuin silmin kuljit rikkaan sydämen
ohi, jonka lämmöstä itsekin olisit voinut saada runsaan osasi, ehkä
sinä kerran ymmärrät, mitä sinulta on jäänyt saamatta. Ehkä kerran,
kun omassa kodissasi suljet esikoisesi syliisi, tulet ymmärtämään
äidinrakkauden suuren salaisuuden, ja silloin ehkä lähetät kaipauksen
ja myöhäisen katumuksen ajatuksen sen veli raukkasi luo, jonka melkein
koko lyhyen elämänsä ajan täytyi kärsiä rakkauden ja hellyyden puutetta
ja joka sinun taholtasi sai kokea vain kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä.

Mutta jos tämän tunnet, Martta, silloin hän kuitenkin on tehnyt jotain
puolestasi. Hän on osaltaan ollut avaamassa sydäntäsi, ja hänen
henkensä varmaan iloitsee siitä, että hän sielujen voittajana ja niiden
ongelmien ymmärtäjänä lopulta on voittanut sinutkin.

Voi hyvin ymmärtää, että nämä vaikeudet, sen jälkeen kuin ensimmäinen
häikäisevän onnen tunne äidin tapaamisesta oli lauennut, vaikuttivat
lannistavasti Väinön ylen herkkiin hermoihin ja veivät hänet
vastakkaiseen äärimmäisyyteen.

Tämän raskaan mielialan vallassa hän kirjoitti vanhemmalle ystävälleen
epätoivoisia kirjeitä, jotka saivat tämän levottomaksi suojatti
raukkansa puolesta. Eräässä näistä kirjeistä hän sanoo tuntevansa, että
hän on vain taakkana, ja että jos tuottaa huolta ja kärsimystä niille,
joita rakastaa, ja jos häiritsee rauhaa heidän kodissaan, olisi hänen
mielestään oikeutettu vapaaehtoisesti poistumaan elämästä.

Jo aikaisemminkin hän oli joskus kirjeissään kosketellut sitä
käsitystään, että ihminen, joka ei voi olla miksikään hyödyksi
itselleen eikä muille, on oikeutettu tekemään itsemurhan. Nyt hän
monesti palasi samaan asiaan ja se, joka näissä asioissa oli hänen
uskottunsa, yritti parastansa johtaakseen hänen ajatuksensa toiseen
suuntaan.

Lopulta ystävä luulikin keksineensä keinon. Hän kirjoitti Väinölle ja
kertoi hänelle toisesta nuorukaisesta, joka oli taistellut valkoisella
rintamalla ja sodassa saanut vamman selkäytimeensä, niin että hän,
samoin kuin Väinökin, nyt oli iäkseen halvautunut. Hän pyysi Väinöä
huolehtimaan tästä invaliidista, joka varmaan tarvitsi apua ja
rohkaisua, sekä kirjoittamaan ja kertomaan hänelle, mitenkä tällaisista
kovista koettelemuksista huolimatta voi tyydyttävästi järjestää
elämänsä.

Väinön vastaus oli hänelle ominainen, ja kun se osoittaa, että hän
sydämessään oli tietoinen ystävänsä vaikuttimista, jäljennän sen tähän:

"Sydämelliset kiitokset ystävällisestä kirjeestä, jossa Täti
osoittaa olevansa parantumaton. Tässä minä kirjoitan paksuja
tukkuja synkkämielisyyteni, itsekkäisyyteni ja sisäisen tyhjyyteni
painostamana, eikä siitä ole muuta seurausta, kuin että Tädin mielestä
nämä ominaisuudet ovat erikoisen sopivia tuottamaan lohdutusta toiselle
toivottomalle.

"Ei voi puhua järkeä Tädin tapaisille naisille, sillä tuskin he ovat
saaneet toisen onnettoman hiukan rauhoitetuksi, kun he jo samassa
ovat tarttuneet toiseen, Kuopion takaiseen raukkaan. Ja sitten heidän
mielestään sokea on sopiva taluttamaan toista sokeata, sosialisti
valkoista, järki-ihminen sellaista, joka ehkä on uskonnollisessa
kodissa kasvatettu.

"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan.
Se on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi
hauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa
asemassa kuin minä.

"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin."

Ja sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi
kirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota
jatkui hänen kuolemaansa asti.

Myöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle
sankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi
synkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään
on kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.

Edellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä,
että se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu
itsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon
sekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen
taipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja
joka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen
sairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä
olisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle.
Väinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut
mielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen
lohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä
kirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että
hän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut
mieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian
kipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että
hänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin
kauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen
silmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin
etsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut
välikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän
saavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin
paljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää,
mutta minä tiedän, että hän saavutti sen.

Ei ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa
voitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella,
tosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan
revolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni
loppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta
kotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin,
vangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.

Voi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria
myöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen
luullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä
voimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella
olleisiin henkilöihin.

Hänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi
"vihollista", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta
käsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri
kovasti sitä, että hänestä oli tullut "punainen", ja hänen suhteensa
Väinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä
Väinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui
Väinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka
vielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn
kuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla
"Lyydia" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön
silloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten
tähän.

Siihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän
silloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin
kysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja
hänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä
olisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.

Todellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö.
Hänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän
heti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö
huomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen
avuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi
nimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos
ne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea
niitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.

Ei kukaan ollut ennen kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin,
ja Väinön katseet seurasivat Lydiaa sen tähden mielenkiinnolla hänen
häärätessään askareissaan. Sulkien silmänsä Väinö sitten koetteli nähdä
hänet edessään. Tyttö ei ollut oikeastaan kaunis, mutta hänen avoin,
ystävällinen katseensa voitti ehdottomasti Väinön mielen.

Ja sen, että tunne oli molemminpuolinen, Väinö huomasi siitä, ettei
tyttö koskaan mennyt hänen ohitseen sanomatta hänelle ystävällistä
sanaa tai järjestämättä hänen pieluksiaan tai katsomatta, ettei Väinö
vain maannut liian kuumassa auringonpaisteessa.

Ehkä Lyydia tunsi sääliä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin avuton,
niin riippuvainen muista. Ehkä hänen luonteessaan oli juuri niitä
ominaisuuksia, jotka luovat hyvän sairaanhoitajattaren: hellä sydän ja
pehmeä, auttavainen käsi? Varmaa on, ettei kukaan ollut ennen osannut
niin hyvin järjestää kaikkea sairaalle eikä antaa hänelle sellaista
mukavuuden ja tyydytyksen tunnetta.

Näin alkoi siis ystävyys, jonka merkitys oli oleva hyvin suuri
ystävällemme.

Sinä kesänä oli ystävällinen isäntäväki järjestänyt saunakamarin
kesäasunnoksi Väinölle. Huonetoverikseen hän sai toisen nuoren miehen,
Magnus nimisen hyväsydämisen, kelpo pojan, joka oli talon palveluksessa.

Onnellisena "omasta kodistaan" Väinö kirjoitti ja kertoi uutisen
sairaala ystävälleen. Hän oli aina haaveillut, vaikka ei tietysti
koskaan ollutkaan sitä ilmaissut, voivansa yksinäisyyttä kaivatessaan
vetäytyä jonnekin yksinäisyyteen, ja hän oli nyt mielestään tällä
järjestelyllä ainakin osaksi saavuttanut sen, mitä hän niin kauan oli
toivonut.

Ja tänne "Väinölään" oli nyt Lyydialla tapana tulla iltaisin työnsä
lopetettuaan juttelemaan hetkiseksi molempien ystävysten kanssa. Kun
ilta-aurinko säteillään valoi mäntyjen rungot pelkkään kultaan, nähtiin
Lyydian nuori, notkea olento kepein askelin kiirehtimässä mäenrinnettä
alas, ja Väinö iloitsi ja tunsi samalla ihmeellistä rauhaa. Hän tunsi
kuuluvansa yhteen koko ympäröivän luonnon kanssa ja sen keskellä oli
Lyydia ystävällisine katseineen, pehmeine käsineen, hymyilevänä, hänen
ajatustensa kokoojana ja virkeyden ja levon antajana niille. Väinö
tiesi, että tytön ystävällisin hymyily ja rohkaisevimmat sanat olivat
tarkoitetut juuri hänelle, halvautuneelle raukalle.

Sielujen ymmärtämys lähensi nuorta tyttöä ja sairasta toisiinsa
ja muodostui heidän sydämissään mitä kauneimmaksi ja hienoimmaksi
sopusoinnuksi. Magnus, liiton kolmas jäsen, oli ystävällinen sielu,
joka, vaikka ei aina voinutkaan seurata heidän kaikkia keskustelujaan,
oli kuitenkin aina innokkaana kuulijana.

Väinö huomasi, että Lyydia ei ollutkaan sivistystä vailla niin
kuin olisi voinut otaksua. Paitsi kansakoulua hän oli myös käynyt
seminaarin, vaikkakin hän valitessaan elämänuransa mieluummin oli
antautunut käytännölliselle alalle, johon hän kodissaan oli tottunut,
kuin ruvennut opettajattareksi. Kun isä oli mennyt uusiin naimisiin,
hän nyt ensimmäistä kertaa oli lähtenyt vieraitten palvelukseen.

Hän oli syvästi ajatteleva, tunteellinen ihminen, ja hänen suurin
ilonsa oli istua käsityö kädessään kuuntelemassa, kun Väinö joko kertoi
jotain tahi luki molemmille kuulijoilleen jotakin monista kirjoistaan.
Hänen kirjastonsa oli ehtymättömänä aarreaittana Lyydialle, joka luki
mielellään; ja kun Väinö huomasi, miten innostunut tyttö oli, hän tämän
huviksi suomensi muutaman näytelmäkappaleen ruotsinkielestä, jota
Lyydia ei osannut, ja antoi käännöksensä tytölle.

Heidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he
keskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä.
Ulkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki
samoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui
kaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen
arvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille
kutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun
ne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.

Lyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla
hän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja
Väinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan,
että tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle
tuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian
palvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien
ystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli
keksinyt kukka- ja lehtimallin.

Mitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö
kuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan
pienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin.
Ja hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: "Voi Väinö!", kun hän
näkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat
koettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille.
"Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella", mietti Väinö
mielessään, "aivan kuin olisin hieman rakastunut!"

Hän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi,
että hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa,
minkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli
onnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet
lähenevän toteutumistaan.

Tunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin,
joka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa
oli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti
miettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei
itsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen
onnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva
hänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta,
mitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se
täytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä
ajatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen
sydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.

Ja kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa
huomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin
käsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli
taipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön.
Että Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa
selvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään,
oli tuntenut koko elämänsä.

Päivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa
Lyydia näytteli "Väinölän emännän" osaa ja Väinö sen "isäntää", Magnus
ystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta,
aivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.

Hän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:

 "Rakas Ystäväni ja Tätini!

 Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin.
 Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys
 olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua
 tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.

 En ole juuri jaksanut muuta kuin kirjoittaa. Olen kirjoittanut
 kirjoittamistani, kymmenen sivua perätysten. Mutta kirjoittaessani
 on minua kohdannut ikään kuin kylmänä ja painostavana viimana tunne
 siitä, että hän on poissa, tahi olen muistanut, mitä hän silloin ja
 silloin sanoi tai teki, tahi on esine, jonka hän on omistanut, saanut
 vaikeasti saavutetun rauhani järkkymään.

 Onhan surulla kuitenkin puolensa, kun saa surra henkilöä, joka on
 meille rakas. Silloin saa apua ikään kuin näkymättömän lähteen
 syvyydestä.

 Ja sitten hän kertoo Lyydiasta, kertoo heidän pienestä
 leikkitaloudestaan saunakamarissa ja siitä, miten tämä ystävyys
 ja sielullinen yhteys miellyttävän naisen kanssa oli tehnyt hänet
 rikkaaksi ja antanut hänelle jotain, jota hän ei ennen ollut
 ymmärtänyt kaivata, mutta nyt, kun hänen täytyi olla sitä vailla, hän
 kärsi sydänjuuriaan myöten eron katkeruudesta."

Erostaan tästä ystävästä hän kertoo edelleen:

 "— — — Juhannukseksi hänen piti saada viikon loma matkustaakseen
 kotiinsa A-laan, joka muutoin on N—lan naapuripitäjä.

 Koska emäntä oli aikaisemmin lausunut pelkäävänsä, ettei hän tulisi
 takaisin, otaksuin, että sekä emäntä että muu talonväki olivat
 tyytyväiset Lyydiaan.

 Toivehikkaana hän teki matkasuunnitelmiaan "kesälinnassa", jonka hän
 vapaaehtoisesti oli ottanut siivotakseen ja jota hän edelleenkin
 lupasi hoitaa.

 Tänään hän siis aikoi matkustaa ja hän oli luvannut myös käydä äitiäni
 tervehtimässä P:n asemayhteiskunnassa.

 Pelkäsin kyllä, että tulisin häntä kovasti kaipaamaan, mutta
 lohduttauduin sillä ajatuksella, että hän pian palaisi takaisin.

 Niin hän läksi, jättäen kaiken jälkeensä siistinä ja järjestykseen
 saatettuna, emännän luo nostamaan palkkaansa, aikoen sitten tulla
 vielä ennen lähtöään sanomaan minulle hyvästit.

 Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan
 minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla
 jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.

 Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin,
 että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän
 koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.

 Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi
 surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla."

Kun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön
sisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut
antaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän
äkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja,
jonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän
katseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta
Lyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.

Sitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä
hetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle;
kaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun
hänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti
lähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle
rannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo
siitä: "Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen
vuotamaan."

Kuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli
kirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten
herttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä
tyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.

Mutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.

"Tuli ja leimaus", hän huudahtaa, "eihän tässä Lyydia itse olekaan
tahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta
takaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti
kertomasta kaikesta minulle."

Ei koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: "Miten
kalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?" Ei, hän ei ollut sairas,
mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta
kuolemaansa asti.

Hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän
tahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen.
Mutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt
vain katkeruutta.

Lyydian kirje oli nyt suurena lohdutuksena tässä tuskassa,
"suurimmassa, mitä koskaan olen tuntenut", kuten hän kirjoitti
sairaala-ystävälleen.

Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan. Se oli tulvillaan ystävällisiä
sanoja, ja Lyydia toivoi, että Väinö pysyisi terveenä ja iloisena. Hän
kirjoittaisi taas pian ja pyysi Väinöäkin kirjoittamaan. Sitä hänen
ei olisi tarvinnutkaan pyytää, sillä Väinö kirjoitti heti, lähettäen
samalla myös unohtuneen juhannuslahjan.

Seuraavassa kirjeessään Lyydia kertoo, että hänen äitinsä oli kovin
sairas hänen tullessaan kotiin ja että hän oli iloinen voidessaan olla
kotona sairasta hoitamassa.

"Tänään aurinko taas paistaa", kirjoittaa Väinö, "ja tunnen itseni
paljon rauhallisemmaksi, vaikka kaiho piileekin pohjimmalla."

Seuraavassa kirjeessään hän kertoo: "Tänään syttyi taas tähti
taivaalle. Sain herttaisen kirjeen 'häneltä', ja äitini kävi myös minua
katsomassa."

Äiti toi sen ilahduttavan uutisen, että Väinön muuttokysymys omaan
kotiin oli nyt viimeinkin ratkaistu. Huone, jonka he olivat vuokranneet
vieraille, oli nyt tullut vapaaksi ja odotti uudestaan maalattuna ja
paperoituna talon omaa poikaa.

Myrskyt asettuivat näin Väinön sydämessä. Hän oli vihdoinkin
saavuttanut kaipaamansa päämäärän. Koti odotti. Hänen oma huoneensa
vastasilitettyine verhoineen oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Mitä
siitä, jos Martta mieluummin oli hänestä tietämättä! Hänen oma äitinsä
ja myöskin tämän mies ottivat hänet avosylin vastaan. Ja pian hän saisi
tavata Lyydiankin, kun tämä vain voisi päästä vapaaksi ja tulla pariksi
päiväksi hänen kotiinsa.

Kaikki näytti iloiselta ja lupaavalta, niin myös kesäasunnossa, jonka
Magnus juhannuksen kunniaksi oli koristanut tuoreilla koivun ja lepän
lehvillä.

Eron hetkillä ei Väinö voinut katkeruudella kohdella emäntääkään.
Olihan hänen tosin vaikea antaa anteeksi emännän käytös Lyydiaa
kohtaan, mutta kun hänelle selvisi, että Lyydia erotettiin sen vuoksi,
että tämä kelpo tyttö säilyisi Väinön vahingolliselta, kumoukselliselta
vaikutukselta, niin hän ei voinut mitään sille, että asia sekä hiukan
imarteli että suuresti huvitti häntä. Se mieliala, jonka muutto omaan
kotiin aiheutti, sai hänet ystävälliselle mielelle kaikkia ihmisiä ja
koko maailmaa kohtaan.



VIIMEINEN KOTI


Otteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:

 Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.

 "Äidillinen Ystäväni!

 Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja
 tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden,
 mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön,
 josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun
 he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.

 Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani,
 mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole
 kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani
 niin kuin tunnen.

 Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri
 sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen
 ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan
 ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu
 vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.

 On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on
 sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän
 kanssaan.

 Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään
 väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista,
 miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää
 mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää
 matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa,
 olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta
 pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)

 Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin
 tarpeellisen huvimatkan.

 Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua
 sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta
 kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas
 liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.

 P:n asemalla konduktööri sai käsiinsä kuuden kyynärän goljatin,
 joka otti minut käsivarsilleen yhtä helposti kuin joku toinen olisi
 kantanut kapalolasta. Äiti oli hevosella vastassa ja sitten me ajoimme
 täyttä vauhtia uuteen kotiini. Se oli vähäpätöinen päältäpäin,
 mutta hauska sisältä. Tavarani, jotka olin lähettänyt kaksi päivää
 aikaisemmin, olivat jo saapuneet perille. Omaisuuteni oli melkoisesti
 kasvanut, sillä kun tulin viime paikkaani, oli minulla mukanani
 vain yksi matkakori ja rullatuolini; nyt sitävastoin minulla oli 11
 tavarakääröä, jotka painoivat 250 kiloa.

 Sitten joimme Äidin kanssa kahden tervetuliaiskahvit hyvillä mielin.
 Muut eivät olleet kotona. Tytär oli nimittäin matkustanut pois ja setä
 oli työssä. Äiti oli iloinen ja onnellinen ja kuljetti minua kaikissa
 alakerran huoneissa. Ompelukoneen päällä näin ilokseni oman antamani
 joululahjan (kirjaillun liinan)."

Kirje jatkuu kuvaamalla "sedän" kotiintuloa päivälliselle, mitenkä he
heti saattoivat keskustella kuin vanhat tuttavat, tuo ystävällinen,
kunnon mies ja Väinö. Sitten hän jatkaa:

"Illalla joimme yhdessä teetä ja keskustelimme iloisesti ja
luontevasti. Magnuskin tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän ei ole
ensinkään yhtä vapaa käytöksessään omaa isäntäväkeänsä kohtaan.

"Magnuksen tarkoitus oli matkustaa samana päivänä takaisin, mutta äiti
pakotti ystävällisesti hänet jäämään yöksi.

"Kello puoli kymmenen isäntäväkeänne sanoi meille hyvää yötä ja niin
olimme taas kahden, monivuotinen toverini ja minä. Istuimme vielä
hetken ylhäällä. Emme vaihtaneet monta sanaa, mutta meidän oli niin
hyvä olla, jos kohta tähän tunteeseen sekoittui hiukan kaihoa, kun
ajattelimme lähenevää eroamme.

"Viimeinen juna kulkee ohi ja me sammutamme valon. Toverini nukkuu pian,
mutta minä makaan ja ajattelen tämän ihmeellisen päivän elämyksiä.
Onnen-, rauhan- ja kodintunne on minut vallannut, ja minä olen
kiitollinen kohtalolle, joka on antanut minun elää tämän päivän ja
sen vaikutteet. On kuin unta, että nyt olen äitini rauhallisessa ja
viihtyisässä kodissa. En tunne enää sielullista levottomuutta, kaikki
on vain helppoa ja miellyttävää. On niin hiljaista ympärilläni, kuuluu
vain pöytäkellon hauska raksutus."

Niin tuli aamu ja Magnus matkusti takaisin runsaan aterian jälkeen.
"Saunakamari tulee varmaan tuntumaan hyvin yksinäiseltä", arvelee
Väinö. "Meitähän oli sentään kaksi suremassa 'emäntäämme', mutta kun
nyt 'isäntäkin' on muuttanut, niin kylläpä jää tyhjää."

"Ja minä tahtoisin vain näyttää ystävilleni, kuinka hyvä minulla nyt
on", jatkaa Väinö.

Hän tuumailee, keneltä hän ensiksi saanee kirjeen.

Kirje saapuu. Se on Lyydialta!

Siinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.

Lopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi
"emäntänsä" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää
"virallisesti" ilmoittaakseen vastaanottaneensa "potilaan", ja hän
lopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen
osakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen
päätökseen.

Ja sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen
käydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.

Hänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi
nähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot
täydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut
koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden
taikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika,
jotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat
nyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden
suunnitelmiakin.

Joku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa
Lemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan
joesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin
Väinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei
ainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.

Se oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta
aikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä
vähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että
äiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.

Näytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin
kadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta
sitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi
taas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin
läheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen
tunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.

Toisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti
Nylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.

Hän ei kuitenkaan enää ollut "entinen Väinö, joka oli tyytyväinen
missä tahansa", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa
olivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä
häiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten
kanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi
vastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan
häntä kaipasi.

Hän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi
pitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään.
Yhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä
vaikeammaksi kävi hänen elämänsä.

Edellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden
aurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.

Hänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:

"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana
kerta kerralta.

"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti
minua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois
tietämisen tuskasta."

Hän sanoo edelleen:

"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain
pitkittäisi kamppailuani.

"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen
kuin pääsimme yhteen."

"Tuleva elämä ei minua peloita", hän jatkaa, "sillä vapautunut sielu ei
voi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa."

Ja sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää
kirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. "Kirjoittakaa ne
ruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit."

Ensiksikin Lyydialle.

Siinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut
Lyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja
vielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti
Väinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä
ja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan
"omituista ystäväänsä".

Sitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino
Korhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui
katkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo
muutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli
lähetetty.

Hän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen "Lothoksen" ja
erään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön
kumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:

    "Maan surut mua väsyttää,
    sen riemut riuduttaa,
    sen valo viiltää silmiäin,
    sen yö mua kammottaa.

    Mun sieluni niin uupunut on
    vaelluksiin maan,
    sun kalkistasi ainoinen
    vain lohdutuksen saan."

    "Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro
    ja verkkaan hauta täyttyvi taas.
    On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.
    Oi uinuos, uupunut, uinu!"

Ei käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä,
sairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.

Vielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan
taitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin
elämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis
jättämään.

Aamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä
osastolta, jossa Väinö oli.

"Hänen tilansa on yöllä huonontunut", kertoi hänen hoitajattarensa, "ja
nyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa
saattaa odottaa loppua."

Mahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen
luoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa
ikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi
olen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää
jaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi
ystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti
kotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle
tarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin
rikasta, niin kaunista kuin vain harvat.

Viimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen
kuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä
henkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä
vastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä
riistänyt häneltä hänen miehensä.

Ei siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti
sulki vainajan silmät.

Ja sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen
laulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle
Väinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein
ja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.

Vastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli
pyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät.
Siellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit
Drisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki
ensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin
läheisiä.

Mutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva
ruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän
ei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa
hänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten
kastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.

Onnea hän tunsi, onnea siitä, että poika nyt vihdoinkin kaikkien
tuskien ja vaivojen jälkeen oli löytänyt oikean kotinsa.

Hän ikään kuin sulautui linnunlauluun, aurinkoon, haudan kukkasiin,
joiden keskellä rakastavin käsin istutettu ruusu vuosi vuodelta oli
kukkiva, ja hänen liikutuksensa etsi sanoja ja tapasi ne viimein:

"Täällä on niin ihanaa", sanoi Väinön äiti. "Tänne tahtoisin iäksi
jäädä."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väinö: Elämäntarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.