Title: Turkisten pyydystäjät: Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla
Author: Daunt, Achilles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Turkisten pyydystäjät: Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla" ***


TURKISTENPYYDYSTÄJÄT

Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla


Kirj.

ACHILLES DAUNT


Englannin kielestä suomentanut

Väinö Nyman



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.



SISÄLLYS:

       Johdatus.
    I. Matkalle lähtö ja ensimmäiset otukset.
   II. Metsäelämää, eläinoppia ja ensimmäinen intiaani.
  III. Henrin kuolema ja hautaaminen.
   IV. Luoteisterritoriosta ja sen eläimistöstä.
    V. Uusi toveri, hänen kertomuksensa ja lisää seikkailuja.
   VI. Chesterfield. Jaken mielipiteitä. Antilooppeja.
  VII. Kaukaisen lännen ihmeitä.
 VIII. Harmaasta karhusta.
   IX. Taistelu intiaaneja vastaan.
    X. Pierren seikkailu.
   XI. Kalliovuorillla.
  XII. Monenlaista riistaa.
 XIII. Arokoiria, susia ja karhuja.
  XIV. Bull Pound ympäristöineen.
   XV: Matkaa jatketaan vieläkin.
  XVI. Ensimmäiset majavat ja loppu.



JOHDATUS.


Tämän kirjoittaja haluaa painostaa, että vaikka seuraavilla sivuilla
kerrottujen tapahtumain ajasta ei vielä liene kulunut kovinkaan monta
vuotta, on sivistyksen leviäminen vaikuttanut ainakin sen, etteivät
kirjan alussa kerrotut tapahtumat voi uudistua. Nykyään esimerkiksi
ei kenenkään tarvitse pelätä, että mustajalat hyökkäisivät hänen
kimppuunsa Saskatchewanin haarautumien lähellä. Puhvelit ovat jo
kuolleet melkein sukupuuttoon. Muutamia hajallaan olevia laumoja
elelee kyllä vielä Kalliovuorten alemmilla rinteillä ja metsiköissä,
mutta sellaiset tapahtumat kuin sivulla 62 kerrottu kuuluvat jo
menneisyyteen. Yhtämittainen ja armoton teurastaminen on vähentänyt
puhvelien lukemattomat laumat pieniksi harhaileviksi ryhmiksi. Nykyään
ei tiedetä varmaan, onko Yhdysvalloissa enää olemassakaan muuta kuin
yksi lauma. Mitä muuhun kertomuksessa mainittuun riistaan tulee, ei
sen lukumäärä ole vielä sanottavastikaan vähentynyt, ja ehkä se vielä
kauan kiihoittaa urheilijoita seuraamaan sitä tasankojen ja vuoristojen
hiljaiseen yksinäisyyteen. Sellaiset miehet kuin Jake ovat nykyään
yhtä harvinaiset kuin majavat ja puhvelitkin, ja vain sattumalta
tapaamme joskus tuollaisen omituisen olennon. Meidän päiviemme oppaat,
kuten esimerkiksi Oregon Bill, ovat aivan erilaiset kuin nuo vanhan
polven raa'at ja sivistymättömät turkistenpyydystäjät. He tekevät
tehtävänsä hienosti ja haluavat sekä elättää tilapäiset isäntänsä että
majoittaa heidät mukaviin vaunuihin, joten vaikka riista vähenisikin,
elävät metsästäjät siitä huolimatta yhtä herkullisesti. Asiain näin
ollen on entisten aikojen viehätys paljon vähentynyt. Mutta toiselta
puolen taasen ovat sen suomat edut kieltämättömät, sillä eihän kukaan
toki valinne tyhjää lautasta täysinäisen asemesta, ja metsästäjä kai
matkustaa salomaille tervehtyäkseen ja virkistyäkseen eikä kuollakseen
nälkään.



I.

MATKALLE LÄHTÖ JA ENSIMMÄISET OTUKSET.


Tuolla lännessä auringonlaskun puolella, kaukana Luoteisen territorion
aavojen ruohoaavikoitten, lukemattomien järvien ja jokien takana
on maa, jota eivät maantieteilijät vielä meidänkään päivinämme
täydellisesti tunne.

Tämä alue, joka useampiin karttoihin on merkitty tuntemattomaksi, on
mustajalkojen omaisuutta. Nämä intiaanit ovat hurjia ja vaarallisia
ihmisiä, jotka ovat tähän asti säilyttäneet itsenäisyytensä osaksi
maansa luoksepääsemättömyyden takia, osaksi koska he ovat kieltäytyneet
nauttimasta valkoisten "tulivettä". Tätä suunnatonta ja autiota
territoriota rajoittavat lännessä Kalliovuorten jättimäiset selänteet,
joiden ikuisen lumen peittämät korkeat huiput kohoavat pilviin. Niiden
kallioiset rinteet kasvavat metsää, jossa karhut, pantterit, sudet,
vuoristolampaat eli "suursarvet" ja useat muut turkiseläimet asustavat.

Etelässä ulottuu tämä mustajalkojen maa Missouriin ja pohjoisessa
yliseen Saskatchewaniin, ja idässä ovat nämä villit tunkeutuneet
ajaessaan takaa hirviä ja puhveleita aina 105°:lle asti.

Hudson Bay Company'n karaistuneet asiamiehet ovat perustaneet
kauppa-asemia tämän aution seudun laitaosiin ja antavat intiaaneille
heidän linnakkeihin tuomistaan villien eläinten nahoista maksuksi
ruutia, lyijyä, huopia, pyssyjä ja kaikenlaisia muita villien
tarvitsemia tavaroita. Juuri tällaisessa hirsimajassa eli linnakkeessa
alkaa tämäkin kertomuksemme.

Kevät oli jo sulattanut jääkahleet, joihin talvi oli seudun kytkenyt.
Miljoonat suloisesti tuoksuvat kukat olivat kirjailleet metsät ja
aavikot, mehiläiset surisivat sinne tänne ja ilma kajahteli sirkkojen
ja tuhansien lintujen äänistä. Villien hanhien kiilanmuotoiset parvet
kiisivät jo pilvissä niiden palatessa eteläisiltä aavikoilta ja
Meksikon lahden rannoilla olevien valtioitten suurilta soilta, joilla
ne olivat viettäneet talvensa, pohjoisen napapiirin tuolla puolella
oleviin pesimispaikkoihinsa. Kaikki merkit puhuivat kesän palaamisesta.

Vastapäätä Finlay House'ia, joksi tätä Hudson Bay Company'n
kauppapaikkaa sanottiin, Saskatchewan'in aavalla ulapalla ponnistelee
vastavirtaa muudan tuohesta rakennettu kanootti, joka hetkinen
sitten oli nopeasti poistunut linnakkeen pienestä satamalahdelmasta.
Melojina toimii pari nuorukaista, jotka nähtävästi ovat vielä
kahdennenkymmenennen ikävuotensa aurinkoisella puolella, toinen
keulassa ja toinen perässä. Kolmas, joka selvästi on muutamia
vuosia vanhempi, istuu veneen keskellä nojautuen huopiin ja
puhvelinkarvaviittoihin.

Katselkaamme näitä matkustajia hieman tarkemmasti. Kiinnittäkäämme
ensin huomiomme tuohon veneen keskellä istuvaan, koska hän nähtävästi
on vanhin. Hän on noin kolmekolmattavuotias, mutta monet hurjat
taistelut villieläinten ja intiaanein kanssa ovat muuttaneet hänen
kasvojensa ilmeen niin vakavaksi ja päättäväiseksi, että hän näyttää
hieman vanhemmalta. Hänen silmäinsä nurkat ovat ryppyiset ja hänen
katseensa on luja ja terävä, aivan erilainen kuin alituisesti kylissä
asuvien. Tämä ilme on juuri ominainen näiden villien seutujen
vuoristoasukkaille ja metsästäjille. Tämä ilmeen omituisuus näyttäytyy
myös hänen toveriensa kasvoilla, vaikkakin vähemmässä määrin. Hänen
kasvonsa ovat muuten hauskannäköiset ja rehelliset, ja alituinen
hyväntuulisuus piilee hänen suupielissään, huolimatta siitä, että hänen
huulensa ovat ohuet ja leuka luiseva. Hänen hiuksensa, sen verran
kuin ne nyt näkyvät hänen ketunnahkaisen lakkinsa alta, ovat niin
tummat, että ne näyttävät melkein mustilta, ja hyvin lyhyeksi leikatut,
sillä koska tämä nuori metsästäjämme nyt on matkalla seutuihin,
joissa ei partureita vielä ole olemassakaan, ellemme ota lukuun
päänahannylkijäintiaaneja, oli hän jo siltä varalta leikkauttanut
tukkansa niin lyhyeksi kuin suinkin ennen linnakkeesta poistumistaan.
Hänen pukunsa on tuo tavallinen turkistenpyytäjäin, mutta ollen
vielä aivan uusi, oli se hyvin siisti ja puhdas kaikista tahroista,
joilla metsästäjän elämä hieman myöhemmin tulee sen koristamaan.
Hänen vieressään on hänen luodikkonsa, neljätoista kertaa laukeava
winchester-kivääri, jollainen ase on korvaamaton näissä villeissä
seuduissa ja jolla nuori metsästäjämme voi osua "luumunsydämeen" yhtä
hyvin kuin joku toinenkin erämies.

Hänen toverinsa ovat samoin asestetut ja varustetut, Toinen heistä
on tumma-, toinen vaaleaihoinen, molemmat ovat kaunisvartaloisia ja
selvästi sellaisia, että he hyvin sopivat tehtäväänsä. Kaikkien kolmen
vyötäröillä olevasta leveästä vyöstä riippuu sievä patruunatasku.
Vanhimman on tehty kanadalaisen saukon nahasta ja koristettu
villisorsan pää- ja niskahöyhenillä. Hänen toveriensa taskut on
taasen tehty alligaattorin nahasta ja kaunistettu piikkisian
kiiltävillä kynsillä. Jokaisen vyöhön on sitäpaitsi pistetty kuudesti
laukeava colt-revolveri ja toiselle kyljelle vastapainoksi leveä ja
hienoteräinen metsästyspuukko, jota myöskin säilytettiin alligaattorin
nahasta tehdyssä tupessa. Selkäpuolella on jokaisella pieni ja
kauniisti kirkastettu teräskirves, jonka koristeltu pähkinäpuinen
varsi näkyy vyön alta. Jaloissaan on heillä savustetusta ja
pehmitetystä hirvennahasta valmistetut housut, joiden ompeleet on
koristeltu samasta nahasta leikatuilla liuskoilla ja eräällä toisella
tummemmalla aineella, joka näyttää aivan ihmishiuksilta. Niin, nämä
kolme ystäväämme ovat todellakin reippaita poikia. Heidän vapaat ja
tutkivat katseensa näkevät kaikki edessä, sivuilla ja takana olevat
esineet tarkastellessaan, onko vihollinen tahi riistaa näkyvissä,
kun heidän keveä veneensä, jota jäntevät käsivarret kuljettavat,
nousee vastavirtaa Veden kohistessa vaahtona kokassa ja kuohujen
uhatessa vyöryä matalain partaitten yli. Kanadan ranskalaisia he ovat
ja serkkuja. Vanhinta sanotaan Calumetin Pierreksi erään seikkailun
johdosta, johon hän kerran joutui samannimisessä linnakkeessa. Vaikka
hänen toverinsa ovatkin vielä niin nuoret, tunnetaan heidät kumminkin
hyvin noissa seuduissa, enkä epäile ollenkaan, etteivät nimet Gaultier
l'Aigle ja Henri Labiche ole tutut useimmille turkismetsästäjille.

Olen jo ennen maininnut, että vene kulki vastavirtaa. Nuoret
metsästäjät ovat juuri aloittaneet niin pitkän ja vaarallisen matkan,
etteivät kaupunkien eivätkä muiden sivistyskeskuksien asukkaat voi sen
laatua juuri ymmärtääkään. Heidän päämääränään ovat Bull Pound joen
kaukaisten lähteitten ympäristöt, jonne he aikovat pystyttää telttansa
ja metsästellä Kalliovuorten asumattomista solista lähtevillä joilla.

Mutta vaikka heidän matkansa onkin vaarallinen ja vaikea, ovat he silti
hyvin iloiset ja heidän keveän veneensä liukuessa eteenpäin vastaavat
rannat Kanadan venemiesten lauluun:

    "Virta juoksee nopeasti, veljet työnnelkää,
    kosket kuohuu huikeasti, jo ilta hämärtää!"

Kun pimeän tuloon oli enää vain tunti jäljellä, huudahti Pierre
tovereilleen:

"Kuulkaahan, pojat, mielestäni pitäisi meidän jo leiriytyä! Olemme
meloskelleet kovanlaisesti koko päivän ja tuossa rannalla on juuri
sopiva yöpaikka, jossa on vettä ja puita aivan lähellä. Ja onpa siellä
ruohoakin", lisäsi hän nauraen, "mutta luullakseni ei hevosemme kaipaa
sellaista, vaikka sen vatsa tyhjeneekin sitten kuin olemme nousseet
maihin tavaroinemme."

Gaultier ja Henri nauroivat iloisesti ohjattuaan veneen rantaan ja
pitäessään kiinni oksista sillä aikaa kuin Pierre nousi maihin ja
auttoi tovereitaan nostamaan tavarat rannalle. Sitten kuin se oli
tehty, vedettiin vene varovaisesti törmälle ja käännettiin kumoon
kuivamaan. Tällainen varovaisuustoimenpide säilyttää tuohen hyvässä
kunnossa sekä tekee seuraavan aamupäivän matkan paljon helpommaksi,
koska vene, ollen kuiva, on paljon kevyempi ja siis helpompi soutaa.

"Nyt, pojat", lisäsi Pierre, jota toiset olivat tottuneet
kunnioittamaan matkueen johtajana, "tarttukaahan kirveihinne! Tuolla
rannalla on kymmenkunta männynkäkkärää; hakatkaa ne haloiksi. Minä
sytytän sillä aikaa tulen ja kaivan ruokatarpeet esiin."

Heti alkoikin kuulua hauskasti kajahtelevaa hakkuuta ja kaatuvien
puiden rysähtelyä, ja vähän ajan kuluttua tulivat Henri ja Gaultier
nuotiolle kantaen suuria taakkoja kuivia halkoja ja risuja, jotka
nopeasti syttyivät ja räiskähtelivät kiemurtelevin liekein punertaen
ympäröivän metsän ja karkoittaen pimeyden, joka oli jo alkanut lähestyä
sen pimeistä lehdoista.

Niin pian kuin tuli alkoi palaa tasaisemmin, rupesi kekäleille
asetettu kenttäkattila kiehumaan levittäen ympärilleen maukasta kahvin
tuoksua, ja muutamat riistan kyljykset, jotka he olivat ottaneet
mukaansa linnoituksesta, alkoivat Gaultierin niitä käsitellessä
näyttää hyvin herkullisilta. Gaultier olikin todellisuudessa matkueen
kokki, ja hän oli saavuttanut ammatissaan sellaisen taitavuuden
muuttaa vastenmielisimmänkin näköiset ruokatarpeet niin maukkaiksi
paisteiksi, viilokeiksi ja muhennoksiksi, että ne olisivat kutkuttaneet
vaativimmankin herkuttelijan hienostunutta makua.

Tuon vanhan sananlaskun: "Huulten ja astian välillä on monta mutkaa",
totuus ei ole milloinkaan kirjaimellisemmin toteutunut kuin nyt näihin
nuoriin metsästäjiimme nähden, jotka ovat juuri rupeamaisillaan syömään
illallistaan virkistyäkseen päivän työn jälkeen.

Henri oli juuri kaatamaisillaan höyryävää kahvia pieneen tinatuoppiin,
kun Pierre kiinnitti hänen huomionsa muualle huudahduksellaan: "Hei,
pojat, katsokaahan tuonne!" viitaten samalla joelle. "Hirvi on
syöksynyt jokeen ja sen uinnista päättäen ei sen laita ole oikein."

Kaikki kolme kiinnittivät nyt huomionsa jokeen, jossa noin
viidenkymmenen metrin päässä heidän nuotiostaan he selvästi näkivät
komean hirven pään sarvineen sen uidessa vinoon joen yli melkein
suoraan heidän leiriään kohti. Oli selvä, ettei se vielä ollut
nähnyt tulta eikä poikia, jotka tarttuivat nopeasti pyssyihinsä
aikoen ampua hirven sen maihin noustessa vapauttaakseen sen vaivasta
tulla leirille asti. Mutta päästyään noin neljänkymmenen metrin
päähän rannasta kohottautui eläin äänekkäästi puhisten koholle
vedestä näyttäen hämmästyneille katsojille erään toisen eläimen,
joka makasi sen niskalla ja oli selvästi upottanut hampaansa syvälle
hirven kaulaan. Nuoret metsästäjät katsoivat kysyvästi toisiinsa ja
tuijottivat sitten jälleen joelle, jossa ei näkynyt enää jälkeäkään
kummastakaan eläimestä. Turhaan katsoivat he nopeasti pimenevälle
virralle, sillä ei mitään, joka olisi ilmaissut eläinten katoamisen
syyn, ilmestynyt näkyviin. Senvuoksi kääntyivätkin he päättäväisesti
palatakseen nuotiolle, kun Pierre nopeasti, käskettyään heitä
viittauksella pysymään hiljaa, polvistui painaen korvansa maahan ja
kuunnellen tarkkaavaisesti. Sanomatta sanaakaan tunkeutui hän sitten
äänettömästi pensaikkoon, kulkien vinoon sen läpi rannalle. Hänen
toverinsa katsoivat äänettömästi hänen jälkeensä muuttamatta ollenkaan
asentoaan. Äkkiä kuului sitten pyssyn paukahdus, jota seurasi jonkun
eläimen vihainen murina, sitten toinen paukahdus ja Pierren iloinen
huudahdus: "Tulkaahan tänne, pojat, katsomaan tuon äskeisen salaisuuden
selittäjää!"

Tunkeuduttuaan nopeasti pensaikon läpi toverinsa luo näkivät he hänen
seisovan muutaman maassa olevan eläimen ruumiin vieressä, jonka paksu
ja pyöreä selkä, tumma turkki ja julmat leuat ilmaisivat, että kuollut
eläin oli tuo peloittava ahma.

"Tämä oli juuri sen tapaista", sanoi Pierre. "Tuo kavala peto hyökkäsi
hirven niskaan joltakin oksalta juuri kun hirvi astui veteen, jolloin
tuo pelästynyt eläinraukka läksi uimaan se niskassaan joen yli.
Luultavasti puri peto sen kaulavaltimon poikki, ja uidessaan joen yli
vuoti sen veri kuiviin. Nyletään se nyt kumminkin, pojat, sillä onhan
sen talja melko arvokas."

Noiden kolmen metsästäjän terävät veitset riistivät pian ahmalta sen
tuuheakarvaisen turkin ja kantaen tätä voitonmerkkiään palasivat he
kerran vielä nuotiolleen. Siellä he huomasivat, että kyljykset olivat
palaneet aivan karreksi ja kahvikattila niin kallistunut, että puolet
sen sisällöstä oli valunut maahan. Senvuoksi muodostuikin heidän
illallisensa hyvin köykäiseksi, ja väsyneinä ja nälkäisinä kietoutuivat
he huopiinsa, ja lisättyään puita nuotioon ojentautuivat he pitkäkseen
sen vierelle jalat tuleen päin ja vaipuivat pian raskaaseen uneen.



II.

METSÄELÄMÄÄ, ELÄINOPPIA JA ENSIMMÄINEN INTIAANI.


Kaukaisen lännen metsien ja aavikoiden asukkaat nukkuvat kevyesti.
Hermot, joita alituinen vaaran pelko jännittää, eivät milloinkaan
hölly eivätkä salli metsästäjän vaipua tuohon raskaaseen uneen, johon
asutuskeskusten rauhallinen elämä suo väsyneelle kauppiaalle tahi
matkustajalle tilaisuuden.

Nukkuva metsästäjä ei kuule ollenkaan metsän tavallisia ääniä, mutta
jos risukaan rasahtaa hänen punanahkaisen vihollisensa jalan alla tahi
jos ei jonkun metsäeläimen äänen matkiminen oikein onnistu, hypähtää
unissaankin varuillaan oleva metsästäjä heti johonkin piilopaikkaan
ladattu luodikkonsa kädessään, vahtien sieltä terävin silmin ja korvin
vihollista, joka siten usein joutuu väijyttäväksi ja lähetetyksi
autuaille metsästysmailleen aivoihin osuneella luodikon kuulalla.

Näin kevyesti, mutta silti hyvin virkistävästi nukkuivat nämäkin nuoret
metsästäjämme. Päivän ensimmäinen sarastus näki heidät jo hereillä.
Pierre oli lähtenyt jo noin tunti sitten metsälle palaamatta vielä,
Henri on jo tuonut joesta vettä kenttäkattilalla ja Gaultier kohentelee
tulta, jonka ääressä he ovat istuskelleet, sillä aamu on kylmänlainen.
Lämmitellessään siinä odottelevat he samalla kattilan kiehumista, sillä
ellei Pierre onnistu saamaan mitään metsästä, on heidän pakko tyytyä
sen sisältöön: kahviin, johon on sekoitettu keksiä, aamiaisekseen.

"Tuo oli Pierren luodikon ääni!" huudahti Henri. "Toivon hänen saava
jotakin parempaa kuin nämä keksit. Nyt paukahti se jälleen", lisäsi
hän, kun kolme nopeasti peräkkäin kajahtavaa laukausta kantautui heidän
korviinsa. "Toivoakseni ei hän ole kohdannut intiaaneja; luullakseni
olemme vielä liian lähellä linnoitusta tarvitaksemme pelätä sellaista."

Sillä aikaa kuin toverukset keskustelivat hieman huolissaan tästä
asiasta, käveli Pierre hitaasti leiriä kohti pyssyineen, jonka piipun
hihnasta riippui nippu lintuja.

Kun nälkiintyneet toverit huomasivat arokanat, huudahtivat he heti
äänekkäästi riemusta. Ne höyhennettiin siekailematta ja sitten kuin
niiden sisälmykset oli poistettu, kiinnitettiin ne tulen viereen
maahan neljänkymmenenviiden asteen kulmassa nojautuviin keppeihin.
Niiden paistuessa kertokaamme Pierren omin sanoin hänen aamullisesta
seikkailustaan:

"Poistuttuani luotanne loittonin joesta metsän halki eräälle suolle,
josta rupesin hakemaan jälkiä. Sellaisia en löytänyt lukuunottamatta
muutamia hirven jälkiä, joita arvelin jo parin viikon vanhoiksi.
Kirosin huonoa onneani, koska tiesin teidän olevan nälissänne eilisen
paaston jälkeen. Jatkoin kuitenkin matkaani muutamalle setrejä ja
vaivaiskoivuja kasvavalle harjulle. Sieltä löysin heti tuoreet jäljet,
sillä muutamat äsken pureskellut oksat olivat vielä märät.

"Tuuli oli hyvältä puolelta puhaltaen vinhasti suoraan kasvoihin. Siinä
paikassa oli viidakko kumminkin hyvin harvaa ja harju niin kallioista,
ettei maata juuri näkynytkään. Sadan metrin päässä oli kumminkin eräs
hyvin korkea lohkare, jolle rupesin hiipimään ajatellen, että päästyäni
sen laelle näen eläimen, jos se nyt vain enää on läheisyydessä.

"Juuri kun olin päässyt laelle, näin sen syöskentelevän erään toisen
harjun rinteellä noin neljännespenikulman päässä minusta. Laskeuduin
nopeasti kiveltä ja laaksossa kasvavan kuusikon suojassa pääsinkin
siitä noin sadan metrin päähän; mutta se oli niin pahasti sivuttain
minuun, että sitä oli hyvin vaikea ampua.

"Olin kahden vaiheilla, ampuako vaiko ei, kun se käänsi päätään
pureksiakseen erään sen vieressä kasvavan pienen pensaan ylimmäisiä
lehviä, suoden siten minulle tilaisuuden, jota heti käytin hyväkseni.
Se kaatui laukauksesta, mutta nousi heti jälleen syöksyen pois harjun
yli toinen sarvi vain jäljellä päässään. Olin tähdännyt hieman liian
ylös ja luoti katkaisi sen toisen sarven noin kolmen tuuman päästä sen
juuresta.

"Tämän pettymyksen jälkeen aloin palailla jokea kohti ja hetken
kuluttua kuului arokanojen kotkotusta eräästä pienestä metsiköstä.
Läksin kulkemaan ääntä kohti, mutta en näyttänyt pääsevän ollenkaan
lähemmäksi, sillä kuta kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi tuntui
äänikin etäytyvän. Tietysti tiesin noiden lintujen luonteen ja niiden
kotkotuksen merkityksen, minkä vuoksi pysähdyinkin odottamaan.

"Äkkiä näin edessäni olevien puiden lomitse jotakin välähtelevän.
'Tuolla ne nyt ovat!', sanoin itsekseni ja todellakin, kun saavuin
metsän reunaan, näin niiden omituisesti leikkivän muutamalla pienellä
aukeamalla. Kaikkiaan oli niitä noin tusinan verran, mutta ainoastaan
kymmenen juoksi toistensa jäljessä ympyrässä kuin hullut. Ympäri ja
ympäri siinä vain mentiin niin kauan, että luulin niiden pyörtyvän.

"Pari lintua oli hieman syrjempänä ja huomasin niiden olevan kukkoja.
Ensin alkoi toinen ja sitten toinen levitellä siipiään ja pyrstöään
syöksyäkseen toverinsa kimppuun niiden omituisten lisäkkeiden
pullottaessa appelsiinien tavoin niskan kummallakin puolella. Kun
otetaan huomioon lintujen koko, oli niiden synnyttämä melu ihmeellinen.
Nopeasti syöksyivät ne sitten toistensa kimppuun nokin ja kynsin.
Ne kiersivät koko aukeaman höyhenten lennellessä ympäriinsä, kun ne
repivät ja pistelivät toisiaan. Muut linnut lopettivat tanssinsa alkaen
juosta niiden jäljessä ojennetuin kauloin ja aivan sen näköisinä kuin
ne aikoisivat yhtyä taisteluun.

"Silloin satuin muistamaan, että tehän odotatte ruokaa, joten tähtäsin
erästä suurta kukkoa, joka näytti olevan jonkunlainen johtaja, niskaan,
ja luodin vaikutuksesta lensi sen pää kymmenen metrin päähän ruumiista.

"Muut lensivät läheisiin puihin, ja tähdäten aina alimmaista, onnistuin
pudottamaan vielä kolme, ennenkuin ne läksivät lentoon kadoten
näkyvistäni metsään. Nuo molemmat tappelijat olivat kumminkin vielä
niin kiintyneet kamppailuun, että onnistuin tappamaan ne vain lyömällä
ne kuoliaiksi puukalikalla. Koska en huomannut siellä mitään enää ja
alkoi tulla jo myöhäinenkin, suuntasin kulkuni, leiriämme kohti ja —
tässä minä nyt olen."

Siten loppuivat Pierren aamuseikkailut. Kun linnut jo olivat paistuneet
ja kahvi kiehunut, saivat nuoret metsästäjämme ruveta aterioimaan
paljon herkullisempaa aamiaista kuin he edeltäpäin olivat voineet
aavistaakaan. Heidän keskustellessaan ja hyvällä ruokahalulla
aterioidessaan luokaamme silmäys näiden mielenkiintoisten lintujen
elintapoihin.

Arokana on Meksikonlahdesta kauas brittiläiseen Amerikkaan ulottuvien
ruohoaavikoiden synnynnäinen asukas. Siellä niitä on uskomattomia
määriä, ja uusien asutusten omistajat ampuvat niitä tuhansittain.
Aavikoiden poikki johtavat karavaanitiet ovat niiden suosituimpia
olinpaikkoja, koska ne löytävät siellä hevosten ulostuksista paljon
sulamattomia jyviä.

Tällä komealla linnulla on vain vähän vertaisia Amerikan höyhenriistan
joukossa, sillä sen siipien väli vaihtelee kahdeksastatoista
seitsemäänkolmatta tuumaan. Sillä on lyhyt, kyömy ja vahva nokka,
jonka yläosa on leveämpi ja melkoisesti pitempikin kuin alaosa. Jalat
ovat höyheniset ja varpaitten yläpuolta peittävät lukemattomat pienet
kilvet. Niiden nokissa ovat vahvat koukussa olevat kynnet, jotka hyvin
sopivat ruoan kuopimiseen aroruohon juurilta. On melkein varmaa, että
se mieluimmin oleskelee kosteilla seuduilla, etenkin paikoissa, joissa
on paljon ruohomättäitä. Sellaisista paikoista on niiden hakeminen
harvoin tuloksetonta.

Linnun yleisväri on tummanruskea, mikä hyvin sopiikin aavikon
luonnolliseen vivahdukseen. Se voi kumminkin olla vaaleampikin, niin,
melkeinpä aivan harmaakin vatsan alta. Pyrstöhöyhenet, lukuunottamatta
paria keskimmäistä, ovat kaakaonväriset; keskimmäisissä on kauniita
tummanruskeita juovia. Nokan juuresta silmiin ja niistä kauemmaksi
niskaan kulkevat mustat ohjakset. Kun lintu levittää siipensä,
paljastuvat harmaansinertävät läiskät, joissa olevia höyheniä
perhostehtailijat pitävät suuressa arvossa.

Arokana pesii huhtikuussa ja hieman aikaisemminkin eteläisemmässä
seuduissa. Siihen aikaan juuri elämöivät ja leikkivät ne tuolla
tavoin kuin Pierrekin oli huomannut. Koiras saa tuon äänen aikaan
puhaltamalla ilmaa sen niskassa olevien appelsiininväristen lisäkkeiden
kautta. Tähän aikaan hajautuvat myös edellisenä syksynä muodostuneet
suuret parvet pienempiin noin kaksitoista tahi parikymmentä lintua
sisältäviin joukkoihin. Tuo omituinen kuherteleminen tapahtuu aikaisin
aamulla, ja metsästäjä, jonka ääni on houkutellut paikalle, näkee
jollakin kalliolla, kukkulan laella tahi muulla aukealla paikalla
urosten tanssivan ihailevan kanaparven niitä katsellessa. Sellaisissa
tilaisuuksissa antautuvat ne niin hurjiin tappeluihin, etteivät ne
huomaa mitään, vaikka metsästäjä silloin tuleekin vääntämään niiltä
niskat nurin.

Naaras munii tavallisesti noin kymmenen tahi kaksitoista munaa, jotka
väriltään paljon muistuttavat tavallisten metsälintujen munia. Lintu
rakentaa pesänsä melkein aina jollekin aron paljaalle kummulle tahi
harjanteelle, käyttäen rakennusaineiksi aroruohon korsia, lehtiä ja
rikkaruohoja. Syyskuun alussa alkavat nuoret linnut olla lentokykyisiä
eikä silloin hemmoitelluinkaan herkkusuu voisi moittia niiden makua.
Lokakuun keskivaiheilla ovat ne täysikasvuiset ja sellaisina riistaa,
jota metsästäjät mielellään ampuvat.

Vasta viime vuosina ovat tämän oivallisen linnun ominaisuudet tulleet
tunnetuiksi, ja koska höyry nykyään on lyhentänyt niin paljon
välimatkoja ja aikaa, voi yritteliäs amerikkalainen lähettää nyt tätä
riistaa laivanlastittain englantilaisille markkinoille, ja senvuoksi
tarjotaankin sitä nyt kaupaksi useimmissa "Yhdistetyn kuningaskunnan"
suurimmissa kaupungeissa.

Kalliovuorten ja aavikoiden ammattimetsästäjät ampuvat vain silloin
tällöin näitä lintuja, sillä ne ovat heidän mielestään "paljasta
moskaa". Mutta uudisasutusten läheisyydessä oleskelevat tilapäiset
pyydystäjät ja ravintoloiden hankkijat pyydystävät ansoilla ja ampuvat
niitä tuhansittain, ja kelpaavatpa ne paistiksi maanviljelijäinkin
patoihin paikoissa, joissa ei niitä voida saada kaupaksi. Tämä
tahallinen hävitys tekee pian lopun niistä kaikista, ja useissa
paikoissa, joissa tätä oivallista lintua ennen esiintyi tuhansittain,
on se jo vaikuttanutkin niin, ettei niistä enää löydä pienintä
parveakaan.

Toivottavaa olisi, että tämän riistalinnun mieletön ja laiton
hävittäminen olisi ainoa sellainen samaan lajiin kuuluva teko
Amerikassa. Mutta asia ei ole kumminkaan niin, vaan niin pitkä ja
leveä kuin maa on, harjoitetaan siellä järjestelmällistä puhvelien,
oravien, taimenien, lohien, kurppien, villien kalkkunain ynnä muiden
eläinten sukupuuttoon hävittämistä. Lakeja on kyllä laadittu estämään
tätä julmaa teurastamista, mutta monissa piirikunnissa ovat ne
pysyneet vain kuolleina kirjaimina. On olemassa kumminkin merkkejä,
että ihmiset alkavat tulla järkiinsä, joten voimme olla varmat, että
vähitellen aletaan viljellä ja kasvattaa sellaistakin riistaa, joka
amerikkalaisten mielettömän välinpitämättömyyden vuoksi on tuhottu
melkein sukupuuttoon, suuremmitta vaikeuksitta ja kustannuksitta.

Mutta kertomuksemme on nyt eksynyt hieman liian kauaksi nuorista
metsästäjistämme, jotka tyydytettyään ahmivan ruokahalunsa mehevillä
arokanoilla ovat nyt aikeissa lähteä jatkamaan matkaansa. Nostettuaan
veneen törmältä kantoivat he sen varovaisesti jokeen, jonne Henri ja
Gaultier kahlasivat tukemaan sitä. Sitten kuin matkatavarat oli siihen
sijoitettu, nousivat nuo kolme nuorukaista siihen sanoen jäähyväiset
kodikkaalle nurkalle, jossa he olivat viettäneet yönsä.

He jatkoivat melomistaan muutamia tunteja liukuen nopeasti milloin
tämän-, milloin tuonpuoleisen rannan sivua etsien riistaa, sillä
Pierren ampumat muutamat linnut eivät riittäneet heille muuksi kuin
aamiaiseksi. Senvuoksi oli heidän pakko metsästellä saadakseen ruokaa,
sillä heidän linnoituksesta mukaansa ottamat keksit ja leivät olivat
jonkunlaista vararavintoa, jota oli vain syötävä silloin, kun ei
riistaa ollut saatavissa.

Matkallaan sivuuttivat he monta Saskatchewaniin pohjoisesta päin
laskevain sivujokien suuta. Kuta lähemmäksi he pääsivät joen
haarautumiskohtaa, sitä metsäisemmiksi muuttuivat sen rannat, kunnes
he vihdoin huomasivat kulkevansa solakkapuisten metsien lomitse, jotka
peittivät virran kummaltakin rannalta kohoavia kukkuloita.

Kun he juuri olivat sivuuttamaisillaan eräänkin sivujoen suun, huomasi
Pierren nopea katse suuren toitottajajoutsenen, joka juuri sillä
hetkellä uiskenteli hiljalleen eräässä virran mutkassa. Koska lintu
näytti aivan rauhallisesti jatkavan vesikasvien syömistään joessa
uiskentelevien puunkappalten seasta, oli selvää, ettei se vielä ollut
huomannut venettä.

Vene pysähdytettiin heti ja Pierre tarttui pyssyynsä ampuakseen, kun
metsästä kuului luodikon kumea paukahdus, ja joutsen, koetettuaan
äänekkäästi pieksäen siivillään kohota lentoon, jäikin kuolleena
kellumaan veden pinnalle.

Tapahtuma oli niin nopea ja odottamaton, etteivät nuorukaiset
ennättäneet huudahtaakaan hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä
kajahti joen pohjoiselta rannalta toinen laukaus ja viheltävä luoti
leikkasi tukon hiuksia Pierren toiselta ohimolta.

"Nyt pojat, eteläiselle rannalle nopeasti!" huudahti hän. "Intiaanit
ovat kimpussamme!" Muutamat hermostuneet vetäisyt meloilla kiidättivät
tuon keveän veneen joen pääväylän poikki muutamaan poukamaan, jossa
riippuvat pajun- ja koivunoksat piilottivat heidät näkyvistä.

"Pelastuimmepa aivan viime tingassa!" sanoi Pierre näyttäen
tovereilleen, miten vähällä oli, ettei tuo näkymätön ampuja ollut
osunut häneen. "Luullakseni meidän on parasta odottaa täällä tyynesti,
näyttäytyvätkö villit vaiko eivät. Ampujat ovat mustajalkoja, olen
siitä melkein varma, vaikka he harvoin kulkevat näin kauas itään."

He odottivat tunnin vahtien kärsivällisesti joen pohjoista rantaa
eräästä pensaikossa olevasta aukosta. Muita elollisia olentoja ei ollut
näkyvissä kuin muutamia rannalle juomaan laskeutuneita kyyhkysiä.
"Katsokaa", sanoi Gaultier, "nuo linnut kuulevat tahi näkevät jotakin,
koska ne ovat lakanneet syömästä ja kehottelevat kaulojaan." Juuri
silloin läksivätkin linnut lentoon ja matkustajamme huomasivat joen
pohjoisrannalla olevien pensasten liikahtavan pari kertaa.

"Nyt, pojat", sanoi Pierre, "on koko asia yhtä yksinkertainen kuin
ampuminenkin. Gaultier, jos suostut menettelemään aivan ohjeitteni
mukaan, näytän sinulle erään kepposen, joka voi olla hyödyksi sinulle
jolloinkin toistekin. Ota tämä mela ja nouse tuonne rannalle, mutta
niin hyvin pensasten suojassa, ettei sinua voida huomata. Ripusta
sitten takkisi melaan, pistä lakkisi sen päähän ja kohota laitos
hitaasti hieman pensaitten yläpuolelle, mutta muistakin olla silloin
makuullasi. Paneudu pitkäksesi jonkun rungon taakse ja näytä heille
sitten syöttisi. Jos he ampuvat sitä, kaada hitaasti koko hökötys."

Gaultier poistui tyynesti veneestä kadoten äänettömästi pensaikkoon.
Pierre asettui pyssyineen sellaiseen asentoon, että hän hyvin voi nähdä
vastakkaiselle rannalle kenenkään siellä olevan vakoojan häntä silti
näkemättä. Henri sijoittui hänen viereensä myöskin valmiiksi kaiken
varalta.

Näitä valmistuksia seurasi kuolemanhiljaisuus, molempain kanootissa
olevain metsästäjien levottomasti odotellessa sotajuonen onnistumista.

Äkkiä pöllähti vastakkaisen rannan pensaikosta savua ja sitä seurasivat
huuto ja pensaitten äänekäs rasahtelu siltä suunnalta, jonne Gaultier
oli piiloutunut. Nuorukaisilla ei ollut aikaa ottaa selvää asiasta,
sillä samalla kajahti pohjoisrannalta äänekäs sotahuuto ja pensaikosta
ilmestyi sotamaalauksilla koristettu intiaani vetäen lehvien suojassa
ollutta kanoottia esille. Sitten hän kiipesi siihen aikoen meloa joen
poikki.

"Älähän hermostu, poikaseni!" huudahti Pierre laskien kätensä Henrin
olalle. "Tuohon punanahkaan on täältä ainakin kaksisataa viisikymmentä
metriä. Annetaan hänen tulla hieman lähemmäksi, sillä meidän ei ole
päästettävä häntä pakoon näyttämään tovereilleen jälkiämme."

Kanootti oli jo melkein pääsemäisillään rantaan, kun se, huolimatta
intiaanin kovista ponnistuksista, joutui muutamaan pyörteeseen, joka
alkoi kuljettaa sitä myötävirtaa. Silloin kohotti Pierre luodikkonsa ja
ampui villiä keskelle sen helakanpunaista otsaa. Hän painoi liipasinta
niin hitaasti ja vakavasti kuin hän olisi vain ampunut pilkkaan.
Laukauksen kajahtaessa hyppäsi intiaani polviltaan seisoalleen kaatuen
jokeen, jolloin kanootti kaatui alkaen solua virran mukana. Kerran he
olivat näkevinään hurjasti huitovan käden nopeasti syöksyvän virran
kuohujen keskeltä, mutta jos niin olikin, oli se vain viimeinen merkki
heidän petollisesta vihollisestaan, joka oli ollut vähällä suoda
yhdelle heistä saman kohtalon, jonka kova onni oli varannut hänelle
itselleen.

Gaultierin kajahtava "Hurraa!" ilmaisi heille nyt hänen olevan
turvassa. He läksivät nyt nopeasti hänen luokseen, ja hän kertoi heille
seuraavaa:

"Poistuttuani luotanne menin hieman ulommaksi rannasta, sillä en
halunnut suurestikaan saada reikää nahkaani, jos suinkin vain voin
sen estää. Keksin sellaisen paikan, erään matalan syvänteen, johon
voin kätkeytyä näyttääkseni heille syöttini. Ryömin sinne niin
äänekkäästi kuin suinkin, kunnes olin luolassani hyvässä turvassa.
Silloin järjestin takkini ja lakkini sellaiseen asentoon, että toiselta
rannalta katsoen luultaisiin jonkun puikkelehtivan pensaikossa. Juuri
silloin kuulin laukauksen ja minun on tunnustettava, että intiaanit
ampuvat tarkasti. Katsokaahan tätä!" lisäsi hän näyttäen heille juuri
sydämen kohdalla takissaan olevaa luodin reikää. "Tuohon hän ampui,
juuri oikeaan paikkaan ja aivan epäröimättä."

Heidän vielä keskustellessaan taistelun kulusta sattui Pierre
katsahtamaan joelle ja huudahti: "Pojat, intiaanit ovat hankkineet
meille päivällisen. Katsokaahan tuonne!"

Ja nuorukaiset huomasivat todellakin, että kuollut joutsen jouduttuaan
molempien virtain yhtymäkohdassa olevaan pyörteeseen vieläkin kieppui
toisen rannan vieressä. Koska ei muita intiaaneja ilmestynyt näkyviin,
päättivät pojat yrittää uhallakin, ja astuttuaan kanoottiin meloivat
he joen poikki anastaen linnun, joka oli noin kolmenkymmenen naulan
painoinen komea uros. Sitten he nousivat maihin ja saatuaan nuotion
palamaan valmistivat he päivällisensä, jonka tarpeessa he jo suuresti
olivatkin.

Pierre, joka oli oleskellut pitemmän aikaa kuin kumpikaan toverinsa
Luoteisterritoriossa, jonka eräissä osissa muutamiin vuoden aikoihin
intiaanit ja turkiskauppiaat syövät melkein vain joutsenia ja muita
muuttolintuja, oli sen vuoksi hyvin tutustunut noiden lintujen elämään.
Heidän syödessään päivällistä tyydytti hän sentähden tovereinsa
uteliaisuuden kertomalla heille Hudsonin lahden territorion eri
joutsenlajeista.

"Amerikassa elää", aloitti hän, "kolme joutsenlajia. Ne ovat kaikki
suuria, mutta suurin ja raskain on kumminkin 'toitottaja', joka
useinkin on kolmenkymmenen naulan painoinen, viidenkolmatta tahi
seitsemänkymmenen tuuman pituinen ja siipien väli useinkin kuudetta
jalkaa.

"Kuten näette, on tämä saamamme otus valkoinen mustin jaloin ja nokin,
ja voidaan se myöskin tuntea sen pään ja niskan kuparille vivahtavasta
väristä.

"Pitkänkin matkan päästä voidaan se helposti erottaa toisista lajeista,
vannekaulasta ja Bewickin joutsenesta, suuremman kokonsa ja äänensä
perusteella. Näiden eri lajien elintavat ovat hyvin samanlaiset.
Toitottajat näyttävät kumminkin kokoutuvan suurempiin parviin kuin
toiset ja tulevan myöskin aikaisemmin keväällä pesimispaikoilleen.

"On vaikeata määritellä leveysastetta, jonka toisella puolella tätä
lintua ei olisi nähty. Muutamat sanovat nähneensä sen pesiä niinkin
kaukana etelässä kuin yhdeksännelläkuudetta leveysasteella olevan
Lessen Slave-järven eteläisillä rannoilla, mutta luullakseni ovat
tuollaiset tapaukset melko harvinaiset. Minä puolestani en ole
nähnyt puoltakaan tusinaa pesää yhtä monena vuonna, ja Assiniboinen
linnoituksen asiamies kertoi minulle, ettei hän ole nähnyt
pariakymmentäkään niinä monina vuosina, jotka hän on oleskellut
linnoituksessa. Senvuoksi leviääkin suurin osa sitä kauemmaksi
pohjoiseen, napapiirin tuolle puolelle, Bothia Felixin ja Kuningas
Wilhelmin maan rajattomille soille. Hyvin luultavaa on, että niitä
oleskelee Suuren Kalajoen autioitten rantojen läheisyydessä olevissa
järvissäkin, mutta nuo villit seudut sekä niiden eläinmaailma ovat
vielä melkein tuntemattomat.

"Toitottaja saapuu tavallisesti niin paljon aikaisemmin pohjolaan kuin
nuo toiset lajit, että silloin tavallisesti vielä kaikki lammikot,
järvet ja joet ovat jäässä, minkä vuoksi sen on pakko hakea ruokansa
suliksi jääneistä paikoista, kuten koskista, putouksista ynnä muista.

"Tuollaisissa tilaisuuksissa tapaavat metsästäjät, joko intiaanit tahi
valkoiset, niitä suuria joukkoja. Niin, on todellakin laajoja seutuja,
joissa intiaanit elävät lintujen muuttamisaikana melkein vain näillä ja
muilla linnuilla, kuten villihanhilla ja sorsilla.

"Intiaanit pyydystävät joutsenia sekä ansoilla että ampumalla. Maalla
olevaan pesään asetetaan juoksusilmukka. Linnut tulevat pesään toiselta
ja poistuvat siitä sen toiselta puolelta. Silmukka jännitetään
sisäänkäytävän puolelle.

"Ansoja jännitetään virtojen matalikoillekin aina jonkin matkan
päähän toisistaan, useinkin monia penikulmia laajalle alueelle. Ansat
kiinnitetään tavallisesti pohjaan iskettyihin paaluihin.

"Kaikki Amerikan muuttolinnut palailevat hitaasti kylmien ilmojen
edellä pysähtyen silloin tällöin syömään ja levähtämään. Senvuoksi ne
tavallisesti ovatkin niin täydessä kunnossa, että niitä hyvin kannattaa
ampua.

"Toitottajan munat ovat suuremmat kuin noiden toisten lajien. Yksi muna
riittää ravinnoksi nälkiintyneelle miehelle, jos hän vain saa hieman
leipää ja lihaa sen lisäksi.

"Vyökaulat saapuvat heti toitottajan tultua etelästä. Se on hieman
pienempi, tavallisesti noin kuudenkymmenen tuuman pituinen ja enintään
parinkymmenen naulan painoinen.

"Kuten nuo toisetkin, eivät nämäkään linnut näytä pitävän suolaisesta
vedestä. Ne ovat hyvin harvinaiset meressä, ja kun tiedetään, että ne
ainoastaan laskeutuvat sille syödäkseen eivätkä sukeltaakseen, nähdään
niitä harvoin kaukana rannasta suuremmissa järvissäkään, koska ne
pitävät kareista, joiden luona vesi on matalampaa.

"Luoteisterritorion joet ja järvet, joissa kasvaa tuota niin sanottua
'villiä riisiä', ovat villin joutsenen lempipaikkoja, koska ne
mielellään syövät sen terttuja. Sen puutteessa voivat ne kyllä tulla
toimeen sammakoilla, madoilla ja pienillä kaloillakin.

"Vaikkakaan joutsenet, koska ne ovat niin raskaat, eivät voi äkkiä
kohota vedestä lentoon, kuten muut linnut, saattavat ne kumminkin
päästyään vain siivilleen lentää ihmeellisen nopeasti, saavuttaen
suotuisissa olosuhteissa sadankin penikulman vauhdin tunnissa.
[Tarkoittaa englannin penikulmaa. 100 engl. penikulmaa = noin 161
kilometriä.] Näiden lintujen lentoonlähtö on todellakin niin vaikea,
että ne mieluummin, jos sellainen suinkin on mahdollista, pakenevat
veden pintaa myöten rapistellen siivillään ja auttaen samalla leveillä
räpyläjaloillaan. Jos tuuli on suotuisa, käyttävät ne sitä hyväkseen
siten, että levittävät suuret siipensä kuin purjeiksi. Siten voivat ne
kulkea melko nopeasti, niin, aivan yhtä joutuisasti kuin kahden miehen
meloma kanootti.

"Kun verrataan niiden arvoa muihin lintuihin, on näillä linnuilla
vielä arvokas nahkakin, joista Hudson Bay Company maksaa intiaaneille
ja metsästäjille viisi tahi kuusi shillinkiä kappaleelta. Toitottajan
nahka on kumminkin halutumpaa tavaraa kuin noiden muiden.

"Muutamia vuosia sitten aikaisin keväällä, niin, melkeinpä tähän
aikaan, oleskelin Mackenzie-joella. Järvet eivät olleet vielä laskeneet
jäätään ja etelästä sinne muuttaneet vesilinnut olivat kokoutuneet
koskiin ja putouksiin äärettömin joukoin. Vanhalla luodikollani,
minulla ei silloin ollut tätä 'winchesteriä', oli silloin paljon
tekemistä, sen saatte uskoa. En tehnyt pariin viikkoon muuta kuin
metsästelin joutsenia. Öisin poltin kanootissani tulisoihtuja ja
päivisin en joutanut muuta tekemäänkään kuin ampumaan sinne alituisesti
saapuvia uusia lintuja.

"Niin, pojat, tuon ajan kuluttua olin ampunut kolmesataa viisikymmentä
joutsenta, lukuunottamatta sorsia ja muita lintuja. Vein nahat
Resolutionin linnoitukseen ja sain niistä melkein seitsemänyhdeksättä
puntaa. Nylkiessäni joutsenia sain työskennellä kovasti, enkä saanut
välittää hirmuisesta höyhenten ja veren paljoudesta. Ellei pakkanen
olisi lauhtunut, olisin saanut niitä enemmänkin, mutta olihan tuota
tuossakin tarpeeksi.

"Tietysti oli noiden lintujen joukossa kaikkia lajeja, mutta pienintä,
Bewickin joutsenta, oli kumminkin kaikista vähimmän. En tiedä, miksi
ne silloin saapuivat niin aikaisin, sillä tavallisesti tulivat ne
viimeksi. Ne kulkevat kauemmaksi pohjoiseen kuin nuo toiset lajit.
En ole milloinkaan nähnyt niiden pesiä, mutta muutamat Mackenzien
latvoilla asuvat kauppiaat ovat kertoneet minulle, että ne rakentavat
noin kuusi tahi seitsemän jalkaa leveän ja pari jalkaa korkean keon,
jonka huipulla pesä on. Munat ovat kuulemma tavallisesti vaaleanruskeat
siellä täällä esiintyvine tummine pilkkuineen.

"Tavallisesti pesii Bewickin joutsen Tyynen meren rannikolla, johon
vyökaulakin usein eksyy. Toitottaja on kumminkin kokonaan näiden
metsäseutujen lintu, ja kun kauppiaat ja metsästäjät puhuvat näistä
linnuista, tarkoittavat he tavallisesti sitä.

"On silloin tällöin sattunut, että Bewickin joutsenia on nähty ja
ammuttu Englannissakin, niin, kuluneeko talveakaan jonkun linnun
eksymättä noille saarille.

"Olen varma, pojat, että teidänkin mielestänne on tämä lintu suuri
Jumalan lahja näiden erämaiden matkustajille. Ne tarjoavat monta
ateriaa nälkäiselle metsästäjälle, jonka niittä olisi pakko mennä
syömättä nukkumaan.

"Näissä seuduissa on toisiakin lintuja, jotka ovat melkein joutsenten
vertaiset, kuten tuo suuri Kanadan hanhi ja muut sen sukuiset, jotka
täyttävät järvet ja joet pari kertaa vuodessa, ollen tervetulleena
lisänä metsästäjän eväihin.

"Nyt olen luullakseni ilmaissut kaikki tietoni näistä linnuista, ja
koska päivällisemme näyttää hyvin tyydyttäneen nälkämme, on meidän
parasta lähteä jälleen liikkeelle. Tiedän mainion leiripaikan yöksi ja
meidän on ponnistettava voimiamme saapuaksemme sinne ajoissa."

Sammutettuaan nuotion kytevät kekäleet nousivat metsästäjät kanoottiin
ja aloittivat jälleen keskeytyneen matkansa.



III.

HENRIN KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.


Sivuutamme nyt seuraavat pari päivää, joina ei mitään sen kummempaa
tapahtunut, ellemme ota lukuun muudatta kahden kilpailevan
hankosarvisen pukin kaksintaistelua, jonka todistajiksi he sattuivat
joutumaan.

Eläimet olivat muutamalla hiekkarannalla erään jyrkän joenmutkan takana
niin, etteivät matkustajat niitä nähneet ennenkuin olivat kiertäneet
niemen. Ensin peräytyi toinen ja sitten toinen vähän matkaa, taivutti
sitten päänsä syöksyen toisen kimppuun, joka aina torjui hyökkäyksen
sarvillaan. Melojen synnyttämä pieni loiske hukkui sarvien kalinaan
niin, että kanootti pääsi huomaamatta noin sadan metrin päähän
taistelevista.

Kun he olivat katselleet niitä vähän aikaa, nosti Pierre pyssynsä
poskelleen ja painoi juuri silloin liipasinta, kun ne sattuivat olemaan
vierekkäin. Toveruksien suureksi hämmästykseksi kaatoi luoti kummankin
uroon, mutta toinen nousi kumminkin heti jaloilleen ja oli jo melkein
pääsemäisillään törmälle, kun toinen Pierren tarkasta luodikosta
ammuttu luoti kaatoi sen jälleen.

Tutkiessaan eläimiä huomasivat he, että ensimmäinen luoti oli osunut
lähimmän eläimen lapojen taakse, kulkenut sen läpi ja vaikeasti
haavoittanut toista, joka oli juuri silloin sattunut olemaan melkein
vierekkäin vastustajansa kanssa. Kun eläimet oli teurastettu,
sijoitettiin herkullisimmat palat kanoottiin.

Koska he nyt jo olivat olleet matkalla neljättä päivää, lähestyivät
he Saskatchewanin haarautumiskohtaa, jossa joen pohjoinen haara yhtyy
eteläiseen mahtavaksi, synkkää metsää kasvavien rantojen välissä
juoksevaksi, kauas Winnipegin salomaihin loppuvaksi majesteetilliseksi
virraksi. Kun Pierre oli päättänyt päästä haaraan sinä iltana, eivät he
pysähtyneetkään tunniksi ennen auringonlaskua, kuten tavallisesti, vaan
jatkoivat matkaansa.

Heidän edessään ja takanaan levisi tuon mahtavan virran leveä ulappa,
suurenmoinen kimaltelevan veden äärettömyys, jonka tuuli oli pannut
hiljaa aaltoilemaan. Pohjoisessa, missä metsä ulottui aivan rantoihin
saakka, oli paljon vahingoittuneita ja tuhoutuneita puita, suurten
metsäpalojen tahi ukkosten muistomerkkejä.

Eteläinen ranta veti kumminkin heidän ihmettelevän huomionsa
puoleensa, sillä siellä kasvavassa metsässä oli mitä erilaisimpia
lehtipuita. Vaahtera ja koivu olivat pukeutuneet vaaleanvihreään,
eroten miellyttävästi tummemmista männyistä ja kuusista, joiden
latvat kohosivat muita ylemmäksi. Maa oli aaltoilevaa ja äärettömän
hedelmällistä kasvaen vuorten huipuille asti mitä sakeinta metsää.

Uneksien katseli Pierre ohitse liukuvia maailman kauneimpia seutuja, ja
heidän hennon veneensä keinuminen herpaisi hänen ruumistaan suloisesti.

Tuuli siveli hänen ohimoitaan ja sen nostamien aaltojen miellyttävä
loiske liplatti veneen laitoja vasten uhaten meren tavoin pärskähtää
joskus kannelekin, mutta tuo kevyt vene liukui notkeasti niiden yli
juuri silloin kun väistäminen näytti mahdottomalta.

Kuten olemme jo maininneet, oli ilta, ja senvuoksi ponnistelivatkin
Gaultier ja Henri päästäkseen haarautumaan siksi ajoissa, että yöleirin
valmistamiseenkin vielä jäisi aikaa.

Tuliselta pallolta näyttävä lännestä paistava aurinko viivytteli
vielä väreilevällä taivaanrannalla. Joen tasainen lainehtiminen
näytti kauempana, katsottuna tuota tulista hehkua vasten, nousullaan
ja laskeutumisellaan tahtovan sammuttaa sen tuoden mieleen Hiawathan
säkeet:

    "Kun länteen laskee ilta-aurinkoinen,
    se pilvein laidat kauniiks' punertaa,
    ja taivaan laaja kaari suurenmoinen
    kuin aavikot nuo laajat leimuaa;
    ja tyynen veden pintaan kirkkaan juovan
    näemme sen silloin aina luovan."

Huolimatta matkustajien ponnistuksista päästä haarautumaan aikaisin,
ennätti kuu kumminkin nousta loistaen kirkkaasti siniseltä taivaalta.
Pojat ohjasivat veneensä lähemmäksi pohjoista rantaa, jota he läksivät
seuraamaan, meloen venettään silloin tällöin puitten suurten veden yli
riippuvien oksien suojassa, jossa oli joskus melkein aivan pimeäkin.

Ulompana kimalteli ja välkkyi joki aaltojen kohotessa ja laskeutuessa
tuossa heikossa valaistuksessa, ja kauempaa tuulen silloin tällöin
virkistyessä kantautui korviin kallioiden yli syöksyvän veden
lorina, joskus niin hiljaa, että se tuntui aivan mielikuvitukselta,
mutta sitten jälleen kiihtyen kovemmaksi yötuulen vaihtelevien
henkäysten mukaan. Koskeloiden omituiset huudot kajahtelivat virralla
sointumatta oikein ympäröivään villiin luontoon. Virran yli riippuvien
oksien lomitse tunkeutuivat kuunsäteet kuin raunioiden raoista
heitä tervehtimään valaisten aina joskus saukkojen ja myskirottien
aiheuttamia aaltoja, kun ne sukelsivat pinnan alle kanootin lähestyessä.

Silloin tällöin vetäytyi metsä kauemmaksi rannasta paljastaen pitkiä
matkoja hopeankiiiltävää hietikkoa, jolle kuunvalo näytti uinahtaneen
rauhallisesti. Mutta sitten sukelsivat he taasen metsän tummaan
varjoon, ja kuinka nopeasti muuttuikaan kaikki! Joku eksynyt säde
valaisi säikähtäen jonkun harmaan kallion laella nuokkuvaa sananjalkaa,
nyt näytti melasta tippuvan timantteja johonkin mustevirtaan ja silloin
tällöin liukui äänettömästi ohi suuria vaahtojoukkoja kuin ammuttujen
joutsenien haamuja.

Runoilijat kirjoittavat "puiden latvoissa huokailevasta tuulesta". Tämä
luonnon valittu soitto saavuttaa täydellisyytensä ainoastaan Amerikan
autioissa metsissä. Toisinaan erehtyy kuulija niin, että hän luulee
sitä surevien henkien puoleksi tukahdutetuiksi huokauksiksi. Toisinaan
taasen tuntuu hänestä purojen lirinän ja lorinan siihen yhdyttyä, että
ilma on niin täynnä selittämätöntä valitusta kuin luonto itkisi jotakin
tulevaa onnettomuutta.

Tämän äärettömän erämaan yllä lepäävän pimeyden ja salaperäisyyden
vaikutuksesta olivat nuorukaisetkin ajatuksissaan ja hiljaa. He
jatkoivat vain melomistaan ollen kumpainenkin niin vaipunut omiin
mietteisiinsä, ettei hän halunnut häiritä toverinsa vaiteliaisuutta.

Kaukana poissa sivistyksen ulottuvilta puhuu luonto tuhansin kielin
sellaisille, jotka sitä rakastavat. Veden kohina, salomaiden synkeys ja
yksinäisyys, tuulen huokaaminen sen väsyessä loppumattomalla tiellään,
hopeankirkas kuunvalo, joka kirjailee metsän kukat, jyrisevä ukkonen,
joka salamoi ja paukkuu pimeänä myrsky-yönä — ovat kaikki luonnon
henkien tunteitten ilmauksia, jotka vetoavat siten luonnonystävän
herkkään mieleen.

Sellaisten vaikutteiden lumoissa jatkoivat nuorukaisetkin matkaansa
vastavirtaa. Mutta silti he katsoivat eteensä toivoen saavansa pian
lopettaa ankaran päivätyönsä.

Kauempaa ilmestyikin jo näkyviin jotakin, jota he ensin luulivat
joen keskellä olevaksi saareksi, mutta katseltuaan sitä hetkisen
selitti Pierre sen tuoksi kauan odotetuksi niemeksi, jonka kärjessä
Saskatchewanin molemmat haarat yhtyvät.

Kevein sydämin painoivat he melansa syvempään edeten samalla kauemmaksi
rannasta, mutta karttaen kumminkin joen keskustaa, jossa väkevin virta
kävi.

Koskelon väräjävä ääni rikkoi äkkiä hiljaisuuden, joka oli alkanut
tuntuakin jo painostavalta. Siihen vastattiin joen toiselta rannalta.

"Pojat", sanoi Pierre, "en oikein pidä tuosta äänestä, sillä se
kuulostaa minusta jollakin tavoin luonnottomalta. No nyt jälleen",
lisäsi hän, "kuului se tuon vaalean hongan juurelta. Mutkitelkaa,
pojat, kauemmaksi virran keskelle. Jos tuo ääni oli intiaanien
aiheuttama, oli se joku merkki. Niitä on enemmän tuolla toisella
rannalla. Hsst, kuunnelkaammehan!"

Silloin kantautuikin heidän korviinsa kaukainen oksan risahdus. Se
tuntui kuuluvan eteläiseltä rannalta, mutta juuri silloin kuului
kallioiden yli syöksyvän veden kohina kiihtyvässä myötätuulessa niin
selvästi, etteivät he voineet varmasti sanoa, mistä tuo pahaaennustava
ääni oikein tuli.

"Jos vain pääsemme tuonne haarautumaan", sanoi Gaultier, "voimme
helposti eksyttää nuo roistot jäljiltämme, ellei heitä ole tunkeutunut
jo niemellekin."

Kanootti oli nyt enää vain muutamien satojen metrien päässä metsiköstä,
jonka varjoon metsästäjämme niin kiihkeästi halusivat päästä.

Totta on, ettei heillä vielä ollut oleellista todistusta vihollisten
sielläolosta ja aikomuksista hyökätä heidän kimppuunsa, mutta koska
he olivat tottuneita erämiehiä, joiden korvat voivat tarkasti erottaa
jokaisen villin eläimen äänen sävelkorkeuden ja luonnonmukaisuuden,
voivat he helposti huomata jokaisen väärän soinnun, jossa tottumaton
ei olisi huomannut mitään tavatonta. Täten voi Pierrekin päättää, että
intiaanit väijyivät läheisyydessä, ja siitä, että ne pysyttelivät niin
itsepäisesti piilossa, arvasi hän niiden aikomusten vihamielisyyden.

Ennen poistumistaan linnoituksesta olivat he kyllä kuulleet, että
pieniä mustajalka-joukkoja oli ryöstelemässä aavikolla. Heitä oli
myöskin kehoitettu siirtämään matkansa muutamia päiviä eteenpäin,
jolloin he olisivat saaneet seurata erästä matkuetta, joka juuri
valmistautui lähtemään erääseen joen latvoilla olevaan linnoitukseen.

He eivät olleet kumminkaan ottaneet noita varoituksia kuuleviin
korviinsakaan, vaan halunneet kernaammin kulkea kolmisin kuin
parinkymmenen muun kanssa, jotka raskaine veneineen olisivat viipyneet
matkalla ainakin kahta vertaa kauemmin kuin he keveine kanootteineen.
Nyt oli kumminkin kaikki katuminen, jos he nyt sellaista tunsivatkaan,
aivan hyödytöntä. Ainoa varovaisuustoimenpide, johon he voivat ryhtyä,
oli pysytellä niin keskellä jokea kuin suinkin, sillä se oli tältä
kohdalta noin kolmensadan metrin levyinen. He olivat niin ollen noin
sadanviidenkymmenen metrin päässä kummastakin rannasta ja toivoivat,
etteivät viholliset yön erehdyttävässä valossa voisi ampua heihin
tarkasti.

Pierre vapautti nyt Henrin, ja hänen voimakkaista vedoistaan kiihtyi
kanootin vauhti kovemmaksi.

Jokien välissä oleva niemeke oli enää vain noin sadan metrin päässä, ja
nuorukaiset alkoivat jo toivoa kaiken vaaran olevan ohi. Mutta Pierre,
joka terävin ja rauhattomin katsein tarkasteli jokaista esinettä, käski
nopeasti Gaultierin kääntää kanootin eteläisen haaran keskelle lisäten
samalla ponnistuksiaan niin, että tuo kevyt vene oikein kiitämällä
kiisi eteenpäin.

"Melo henkesi edestä, Gaultier!" huusi hän. "Punanahat ovat työntäneet
niemekkeestä kanootin vesille!"

Ja todellakin ilmestyi puiden varjosta sillä hetkellä muutamien villien
meloma kanootti aikoen katkaista heidän tiensä. Samalla väänsi Pierre
tiukasti melallaan kanootin eteläistä rantaa kohti alkaen meloa kaikin
voimin. He pääsivätkin rannalla kasvavien puiden veden yli riippuvien
oksien suojaan ollen monesti tarttua kiinni oksiin ja kiviin.

Huolimatta villien ponnistuksista jäi niiden kanootti jälkeen, jolloin
nuorukaiset iloisesti hurraten etenivät.

Kun kanootin keulassa oleva intiaani huomasi sen, heitti hän melan
kädestään ja tartuttuaan pyssyynsä ampui. Samalla huudahti Henri
kovasti tuskasta vaipuen pitkäkseen istuvasta asennostaan ja painaen
kädellään kylkeään.

"He ovat lopettaneet matkani", sanoi hän heikosti. "Pelkään luodin
menneen suoraan lävitseni."

Intiaanit eivät olleet enää kuin noin viidenkymmenen metrin päässä,
ja luullen vihollisten jo olevan heidän vallassaan kajahduttivat he
hirveän sotahuutonsa.

Pierre ja hänen toverinsa olivat kumminkin päättäneet myydä elämänsä
kalliista ja samalla kertaa toverinsa, jonka sydänveri vuoti nopeasti
muodostaen heleänpunaisen lammikon heidän jalkoihinsa. Sen vuoksi
asettivat he melat syrjään ja tarttuivat pyssyihinsä antaen kanootin
solua virran mukana.

Nyt tuli selvästi näkyviin makasiinikiväärien etu, kun niitä
käyttelevät miehet, jotka harvoin ampuvat sivu.

Ottamatta pyssyjä poskeltaan ampuivat molemmat yhtä mittaa lähestyvää
kanoottia. Sieltä vastattiin ainoastaan kolmeen laukaukseen. Muudan
luoti raapaisi keveästi Pierren poskea ja toinen lävisti hänen
lakkinsa. Gaultier pääsi leikistä aivan ehein nahoin.

Kanootissa olevista viidestä villistä ammuttiin neljä yhtä monessa
sekunnissa ja viides hyppäsi jokeen kaataen samalla veneen, joka alkoi
ajelehtia virran mukana pohja ylöspäin.

Koska ei eloon jääneestä vihollisesta enää mitään kuulunut, käänsivät
Pierre ja Gaultier huomionsa heti kuolevaan toveriinsa. Mutta
silmäyskin häneen riitti jo ilmaisemaan heille, että hänen tilansa
oli toivoton. He asettivat hänet niin mukavaan asentoon kuin vain
olosuhteet sallivat, tarttuivat jälleen meloihinsa ja alkoivat
ponnistella taasen vastavirtaa.

Mutta he eivät päässeet kuin noin viidenkymmenen metrin päähän
äskeiseltä tapahtumapaikalta, kun luoti vinkui heidän välitseen
puhkaisten kanootin juuri partaan alapuolelta. Kaiku vastasi
laukaukseen pohjoiselta rannalta. Samalla kajahti metsästä sotahuuto
kauhistuttavimmassa muodossaan ja muutamia laukauksia seurasi nopeasti
peräkkäin, mutta koska matkustajat nyt olivat aivan eteläisen rannan
vieressä, ei heille tullut mitään vahinkoa matkan pituuden ja epävarman
valon suojassa.

"Niin, niin", sanoi Pierre, "huutakaa vain kurkkunne käheäksi. Olette
aiheuttaneet meille jo tarpeeksi harmia, mutta neljä sotilastanne on
saanut sen maksaakin niin, etteivät he milloinkaan enää tule painamaan
liipasinta. — Gaultier, luullakseni on meidän parasta nousta maihin
nyt. Noilla verenhimoisilla pedoilla ei ole enää toista kanoottia,
eivätkä he siis voi tulla joen poikki pyssyineen. Toveri-raukkamme
on hoidon tarpeessa, vaikka en luulekaan hänen sitä kauan kaipaavan.
Jumalani, millainen onnettomuus!"

He ohjasivat sen vuoksi kanootin pensaikon aukkoon ja kantaen Henriä
käsivarsillaan nousivat he eräälle pienelle liuskakivien peittämälle
rannan kaistaleelle. Kanootista tuodut nahat asetettiin niin, että ne
muodostivat vuoteen, jolle he laskivat toverinsa.

Pierre tunsi luotien aiheuttamat haavat niin hyvin, että hän huomasi
Henrin tilan aivan toivottomaksi. Hän ei senvuoksi ollenkaan
luullutkaan toverinsa paranevan. Hän sitoi vain haavan niin, että veri
melkein lakkasi vuotamasta, ja kostutti potilaan huulia vedellä, sillä
mitään muuta eivät ne tällä hetkellä kaivanneetkaan.

Gaultier seisoi vaiti ollen vieressä nojautuen pyssyynsä. Kerran tahi
pari koetti hän lohduttaa kuolevaa nuorukaista sanomalla hänelle, että
neljä hänen vihollistaan oli lähetetty ennen häntä tuolle hämärälle
tielle, jonne hänenkin oli pian heitä seurattava. Näytti kumminkin
epäiltävältä, käsittikö kuolevan harhaileva järki hänen sanojaan, vai
muustako syystä ne eivät tehneet toivottua vaikutusta.

Pierre, jonka tunteet ja puhe useinkin muistuttivat sivistyneestä
miehestä, ymmärsi, että jotakin toisenlaista lohdutusta tarvittiin
nyt virkistämään kuolevan sielua; mutta hänen harrastuksensa ja
edellinen elämänsä olivat varustaneet hänet huonosti selittämään
Jesuksen sovintokuoleman merkitystä. Hän koetti kumminkin parastaan
ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta, joka tahtoi saada hänet
valtoihinsa, kun hän kehoitti Henriä luottamaan hänen ansioonsa ja
armoonsa, joka oli kuollut senvuoksi, että kaikki häneen uskovat
syntiset saisivat elää iankaikkisesti.

Gaultier polvistui Pierren viereen ja molemmat rukoilivat
vaatimattomasti ja yksinkertaisesti, että Kaikkivaltias ottaisi
huomaansa heidän kuolevan toverinsa sielun. Hetken vakavuus värisytti
heitä lisäten heidän rukoustensa hartautta.

Kooten kaikki viimeiset voimansa ojensi Henri kummallekin serkulleen
kätensä kiitellen ja hyvästellen heitä jo aivan kuiskaukseksi
alentunein äänin. Molemmat nuorukaiset kostuttivat hänen käsiään
kyynelillään antautuen surunsa valtaan tuskallisin nyyhkytyksin. Äkkiä
kohottautui Henri melkein istualleen ja kumartui eteenpäin, mutta
huokaisten raskaasti vaipuikin takaisin Pierren syliin.

"Hän on kuollut!" huudahti Gaultier.

"Niin on", vastasi Pierre surullisesti, "hänen elämänsä on loppunut.
Mutta", lisäsi hän vakavasti, "me olemme vielä hengissä, ja jokainen
luodikkoni ampumamatkalle tullut mustajalka saa vastata hänen
kuolemastaan."

Nyt ei ollut enää muuta tehtävää kuin haudata kuollut metsästäjä ja
sitten jatkaa keskeytynyttä matkaa, sillä oleskeleminen pitemmän aikaa
seudulla, joka nähtävästi oli aivan täynnä vihollisia, olisi ollut
liian uskallettua. He kaivoivat haudan puukoillaan ja meloillaan joen
hiekkatörmään.

Kuu oli nyt jo laskenut alas läntiselle taivaalle muodostaen pitkiä
varjoja sinne, missä sen vinot säteet voivat tunkeutua metsän
pilariston välitse. Veden pinnalle oli keräytynyt kylmää ja harmaata
sumua, joka muodottomin pilvin ajelehti eteenpäin. Kylmä tuulikin alkoi
puhaltaa kiiruhtaen poislähdön jäljelläolevia valmistuksia. Ruumis
asetettiin hellästi matalaan hautaan, ja lyhyen vakavan rukouksen
jälkeen täytettiin kuoppa jälleen hiekalla, joka poljettiin lujasti
paikoilleen. Otettuaan pyssynsä viivähtivät Pierre ja Gaultier
vielä hetkisen kummulla, joka kätki kaiken jäljellä olevan heidän
toveristaan, ja sitten he sanomatta sanaakaan asettuivat paikoilleen
kanoottiin ja työnnettyään sen virralle alkoivat jälleen meloa
vastavirtaa.



IV.

LUOTEISTERRITORIOSTA JA SEN ELÄIMISTÖSTÄ.


Sellaisille, jotka haluavat kuunnella sen opetuksia, on salomaa
hyvä koulu. Se tekee pelokkaimmastakin rohkean ja opettaa kestämään
kärsivällisesti vaikeuksia, vaaroja ja monenlaisia vaiheita, jotka
siellä tulevat jokaisen matkustajan ja metsästäjän osaksi. Se
vahvistaa huomiokykyä, mieltä ja ruumista, ja joka tapauksessa
panee se sellaisenkin, jolla on hienompi luonne kuin raa'alla
rajamaanasukkaalla, ajattelemaan Jumalaa, kun hän tarkastelee Herran
töitä. Muutamien viikkojen tahi kuukausien oleskelu tutkimattoman ja
asumattoman salomaan yksinäisyydessä on useinkin vaikuttanut enemmän
luonteitten muodostamiseen ja jalojen ominaisuuksien esille tuomiseen
kuin kaikkien edellisten vuosien oleskelu nykyaikaisen sivistyksen
keinotekoisessa ilmastossa.

Sekä Pierre että Gaultier olivat alttiit niille vaikutuksille, joiden
alaisiksi heidän elämänsä oli heidät tehnyt. He rakastivat tuota
viheriätä salaperäistä metsää, sen laajoja näköaloja, sieviä aukeamia,
lorisevia puroja, monia virtoja ja niiden sammaleisia rantoja, joille
aurinko paistoi puiden oksien lomitse; kaikkea tuota he rakastivat.
He eivät voineet määritellä, mikä tuo kauttaaltaan siinä esiintyvä
viekoitteleva taikajuoma on, joka teki heistä sen orjia, mutta heidän
villi ja vapaa elämänsä tarjosi heille kiihottavampia suloja kuin
täydellisin sivistys vaativimmalle huvittelijalleen.

Tähän asti olivat nämä kolme serkusta aina eläneet yhdessä sekä
senvuoksi, että he kaikki pitivät metsäelämästä, että heidän
sukulaisuutensa perusteella. Senvuoksi täyttikin tuo peloittava isku,
jonka Henrin kuolema oli heille antanut, Pierren ja Gaultieren mielen
suurella tuskalla, vaikka heidän metsissä opittu hillitsemiskykynsä
tukahduttikin kaiken tuon heidän sydämessään riehuvan suuren
surun ulkonaiset ilmaukset. Syrjäisestä olisivat he näyttäneet
välinpitämättömiltä, mutta sellainen luulo olisi ollut mitä suurinta
vääryyttä nuoria metsästäjiä kohtaan.

Koko päivän meloivat he länteen päin pitäen koko ajan silmällä
kumpaakin rantaa huomatakseen ajoissa jokaisen lähestyvän vaaran;
mutta vihollinen näytti selvästi jääneen jälkeen, koska ei siitä enää
ollut havaittavissa merkkiäkään. Tapansa mukaan nousivat serkukset
iltahämärissä maihin eteläiselle rannalle valmistautuen viettämään
siellä yönsä. Tällä kohdalla loittoni metsä melkoisesti joesta jättäen
väliin muutamia satoja aareja käsittävän maa-alueen, jossa kasvoi
enimmäkseen karkeata ruohoa ja surkastuneita pajupensaita.

Jätettyään toverinsa sytyttelemään leiritulta tarttui Pierre pyssyynsä
lähtien kuljeskelemaan surkastuneeseen paju- ja leppäpensaikkoon
ampuakseen jonkun otuksen illalliseksi. Hänen huomiotansa oli jonkun
aikaa kiinnittänyt metsänlaidasta kuuluva omituinen melu. Joskus oli
se aivan kuin jonkun raivohullun naurua, joskus taasen kuin jotakin
ihmistä olisi kuristettu. Nämä äänet tässä autiossa paikassa sopivat
hyvin täyttämään jokaisen kuuntelijan mielen kauhulla, mutta Pierre
tunsi siksi hyvin niiden aiheuttajan, että hän pelkäämättä rupesi
ryömimään eteenpäin käyttäen hyödykseen kaikkia paikan tarjoamia
apukeinoja. Hänen silmänsä eivät voineet varmasti erottaa mitään
aukiota ympäröivien puiden lehvistön-varjosta, vaikka hän muutamia
minuutteja katselikin tarkasti oksia. Äkkiä vaikeni tuo omituinen melu
ja Pierre alkoi jo pelätä, että hänen läsnäolonsa oli huomattu, kun
odottamatta eräs huuhkaja liiteli hiljaa näkyviin muutamien kuusien
oksien pimennosta laskeutuen vinosti maahan vähän matkan päähän
muutamien pensaitten taakse.

Pierre lähestyi nopeasti paikkaa pysyen hyvin piilossa välissä olevien
pensaitten takana. Pian näkikin hän edessään takaa-ajettavansa
taistelemassa hurjasti jonkun toisen eläimen kanssa. Hän ojensi äkkiä
pyssynsä ampuen huuhkajaa, jonka luoti tappoi heti sen alla olevan
eläimen päälle. Viimemainittu ei ollut mikään muu kuin rämejänis, jonka
huuhkaja oli epäilemättä huomannut metsästä.

Edellisenä päivänä ei Pierre mitenkään olisi suostunut syömään
huuhkajaa, kun muutakin riistaa oli saatavissa, mutta viime yön
jännitys ja hänen tavattoman pitkä paastoamisensa olivat kiihoittaneet
hänen ruokahaluaan. Tämän suuren linnun liha ei ole kumminkaan
mitään huonoa ravintoa, sillä se on valkoista ja mehevää ja tarjoaa
nälkäiselle metsästäjälle silloin herkullisen aterian, kun ei muuta
riistaa ole olemassa. Rämejänis, joka taistelun jälkeen oli kykenemätön
pakenemaan, oli tervetullut lisä Pierren laukkuun. Kun hän palasi
leiriin ja laukun sisällys oli tyhjennetty maahan, tervehti Gaultier
serkkuaan lämpimästi.

He nauttivat ateriansa melkein vaiti ollen, sillä samat surulliset
ajatukset olivat saaneet heidät kummankin valtoihinsa: viime
leiripaikassa oli Henri ollut vielä heidän mukanaan. Mutta vaikka
he tunsivatkin hänen poistumisensa aiheuttaman tyhjyyden, olivat he
siksi rohkeita poikia, etteivät he aikoneet antaa tuon tapauksen
muistelemisen lannistaa mieltään tarpeettomasti. Muistaen sen
muuttuikin Pierre syötyään iloisemmaksi alkaen keskustella Gaultierin
kanssa heidän molempien mieltä kiinnittävistä asioista.

Muiden muassa ilmoitti hän muutamia hyödyllisiä asioita maasta,
jonka halki heidän oli kuljettava, koska Gaultier'ille nuo seudut
olivat aivan tuntemattomat. Hän kertoi, että Saskatchewanin molempien
haarojen välinen maa oli paljon hedelmällisempi kuin monet ihmiset
luulivatkaan — siellä oli suuria maanviljelyksen eri muodoille
sopivia alueita, ja ne seudut, joita ennen oli luultu autioiksi
erämaiksi, kasvoivatkin metsää. Hän todisti selvästi, ettei suuri
amerikkalainen erämaa ulottunut hetikään niin kauaksi brittiläisen
rajan tuolle puolelle kuin maantieteen tutkijat kuvittelivat. Tässä
autiossa maassa oli monenlaisia paikkoja, siellä vaihtelivat metsät
ja aavikot, toisissa paikoissa on edellisiä enempi, toisissa taasen
jälkimmäisiä. Useampaa Amerikan mantereelle ominaista riistaa on siellä
viljalti: suuria hirvilaumoja kuljeskelee sen aroilla laitumella
tahi hakee suojaa monista metsiköistä, puhvelit vaeltavat suurin
joukoin aavikoiden poikki ja lännempänä olevien Kalliovuorten monissa
solissa. Noilla korkeilla kukkuloilla oleskelee tuo pelätty harmaa
karhukin, jonka peloittava hahmo näyttäytyy silloin tällöin jollakin
kallionkielekkeellä tahi syvällä kuohuvien virtojen pimeillä rannoilla.
Kaneelinvärinen, musta ja kirjava karhu ovat siellä kuin kotonaan,
pantteri hiiviskelee kallioiden välissä, vihattu ahma syöksyy joltakin
oksalta alempana olevan saaliinsa niskaan, pitkähäntäinen hirvi ravaa
aavikoilla ja suurisarvinen vuoristolammas hyppelee kallioilla.

Gaultier kuunteli henkeään pidättäen toverinsa kertomusta näistä
ihanista metsästysmaista. Hän oli aina kadehtinut erämiesten elämää
eikä hän voinut oikein uskoa vielä nytkään, että hän itse juuri oli
aloittamaisillaan tuota todellista elämää, jota hän oli haaveillut
sulaksi onnellisuudeksi.

Keskustellessaan heittivät he silloin tällöin suuren kuivan halon
nuotioon, joka lähetteli ympärilleen oikeita säkenepilviä karkoittaen
pimeyden kauas puiden sekaan. Joskus kiinnitti kumminkin heidän
huomiotaan lyhyen matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva rasahtelu.
Silloin heittivät molemmat metsästäjät vaistomaisesti enemmän puita
tuleen, kunnes se paloi ja hehkui kuin sulatusuuni valaisten koko
leirin ympäristön kirkkaanpunaiseksi.

He kuuntelivat hetken aikaa hievahtamatta, mutta lukuunottamatta
virran hiljaista loiskinaa ja ympäristön puiden lehvissä suhisevaa
tuulta eivät he voineet erottaa mitään. He alkoivat jo melkein uskoa
erehtyneensä, kun jälleen kuului tuollaista heikkoa ritinää, jota tällä
kertaa seurasi omituinen melkein syvältä huokaukselta kuulostava ääni
leirin kummaltakin puolelta.

Tuli oli sytytetty erään paikan edustalle, jossa pensaitten välissä
kasvava karkea ruoho oli pitempää kuin muualla. Siltä suunnalta oli tuo
ääni heidän mielestään ensin kuulunut. Pierre käski hiljaa toveriaan
tarkastelemaan vastakkaista puolta. "Siellä on pari pantteria", lisäsi
hän. "Pidä sinä silmällä toista, niin minä otan tämän toisen osalleni."

Pitkä ruohikko, johon Pierre oli suunnannut katseensa, näytti
heilahtelevan silloin tällöin kuin joku sen läpi hitaasti tunkeutuva
eläin olisi työntänyt sitä hiljaa syrjään, tuskin risahduksenkaan
ilmaistessa sen käärmemäistä etäytymistä. Pian lakkasivat kumminkin
nämäkin heikot äänet kuulumasta ja kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin.

Tulen räiskyminen, soilta kuuluva etäinen kurkien kirkuminen ja
rantatörmän takana virtaavan joen lorina kuuluivat Pierren jännitettyyn
korvaan tavallista kovemmasti, ja mielessään kiroili hän niitä, koska
ne estivät kätkeytyneen vihollisen jatkuvan etenemisen kuulumasta.

Äkkiä oli hän kumminkin näkevinään kirkkaan, viheriältä loistavan
pisteen sotkeutuneiden ruohonkorsien ja pajujen välistä, ja kun hän
käänsi hieman päätään, tuli toinenkin sellainen näkyviin. Hän tiesi nyt
huomanneensa hiipivän pantterin silmät, joihin nuotion tuli kuvastui.

Siirryttyään hieman näytti hän päässeen asentoon, joka tyydytti häntä,
koska hän, katsottuaan tarkasti, nosti pyssyn hitaasti poskelleen. Kun
laukaus pamahti, syöksyi muudan suuri keltainen eläin karjaisten tulta
kohti, jonka tuhassa se alkoi kieritellä. Toinen laukaus lopetti sen
piehtaroimisen.

Vähän matkan päässä olevasta pensaikosta kuuluva ritinä, jonka
nähtävästi aiheutti joku pakeneva peto, vapautti nuorukaiset toisen
hyökkäyksen pelosta. He käänsivätkin senvuoksi huomionsa kuolleeseen
pantteriin, jonka he vetivät kauemmaksi tulesta alkaen sitä nylkeä. He
saivatkin sen pian tehdyksi, sillä molemmat olivat taitavat veitsen
käytössä.

Gaultier oli hyvin nyrpeissään sentähden, ettei hän ollut saanut ampua
tuota toista väijyvää pantteria; ja koska hän tiesi hyvin vähän näiden
petojen elintavoista, kysyi hän Pierreitä, joka mielellään ilmaisi
hänelle kaikki tietonsa.

"Pantteri", aloitti hän, "on ainoa näiden seutujen siihen luokkaan
kuuluva otus. Tuolla etelässä on kyllä toisiakin kissaeläimiä, kuten
jaguaareja ynnä muita, mutta ne, joita täällä sanotaan kissaeläimiksi,
eivät olekaan sellaisia, vaan suoraan sanoen ilveksiä. Texasissa
nimitetään niitä töpöhäntä-kissoiksi.

"On ikävää, ettei jokaisella pedolla ole omaa nimeä, mutta kuten
luultavasti tiedät, ei puhveli todellisuudessa ole mikään puhveli,
vaan biisoni, hirvi ei ole sama kuin eurooppalainen hirvi, jota me
sanomme rämehirveksi. Sillä on kumminkin toinenkin sekaannusta estävä
nimi, josta me saamme kiittää intiaaneja, nimittäin vapiti. Metsästäjät
nimittävät teräväsarvea vuoheksi, vaikka se onkin antilooppi. Voisin
luetella paljon enemmänkin tällaisia samanlaisia vääriä nimityksiä,
mutta nämä mainitsemani riittävät jo todistamaan asian.

"Olen kuullut, että pantteria tavataan etelässä päin aina
Etelä-Amerikassa asti, jossa niitä on kuulemma hyvin runsaasti muutamin
paikoin. Espanjalaiset nimittävät sitä leijonaksi, koska se näöltään
muistuttaa tuota eläintä, yhdennäköisyys, joka perustuu ainoastaan
samanlaiseen väriin. Olen silloin tällöin nähnyt laikullisiakin
panttereita, mutta ne ovat aina sattuneet olemaan niin nuoria, ettei
pilkkuja voitu huomata muuten kuin määrätyssä valaistuksessa.

"Kuten voit itsekin huomata, ei pantteri ole mikään kaunismuotoinen
eläin. Vastakohta on sitä suurempi, kun ajatellaan, että kaikilla sen
sukulaisilla on kaunismuotoinen ruumis ja notkeat jäsenet. Pantterin
selkä on pitkä ja matala, ja jalat ovat lyhyet ja tylpät tehden eläimen
hieman kömpelön näköiseksi. Sen pituus on tavallisesti viiden ja kuuden
jalan välillä, siihen laskettuna häntäkin, joka on noin pari jalkaa
pitkä.

"Huolimatta pantterin näennäisestä kömpelyydestä ei mikään sen
sukulaisista voita sitä kiipeämisessä. Se voi kavuta puuhun ihmeellisen
helposti, jolloin se käyttää kynsiään, siis aivan eri tavoin kuin
karhu, joka kiivetessään tarttuu puuhun syliksi.

"Eräästä sen toisesta omituisuudesta on minulla henkilökohtaiset melko
ikävät muistot.

"Viivyin eräänä iltana hyvin myöhään ulkona ajaessani takaa
haavoittamaani peuraa. Seuratessani eläimen jälkiä, joissa oli verta
siellä täällä, saavuin muutamaan kallioiseen solaan, jossa oli hyvin
hämärää osaksi senvuoksi, ettei valo voinut sinne tunkeutua, osaksi
siksi, että muutamat äärettömän suuret puut varjostivat oksillaan koko
polun.

"Sen pohjalla virtasi pieni joki, joka oli metsäeläinten mieluinen
juomapaikka. Eläimen jäljetkin veivät sinne.

"Kumarruin juuri tarkastelemaan peuran jälkiä, kun säikähdin
tukahdutettua murinaa, jota heti seurasi jonkun suuren eläimen loikkaus
ylitseni. Mennessään pyyhkäisi se lakin päästäni.

"Voit kuvitella, miltä minusta tuntui, kun suoristuttuani näin suuren
pantterin kyyrysillään muutaman metrin päässä tuijottaen minuun
viheriöin silmin ja jokainen lihas vapisten hyökkäysinnosta.

"Kuten se nyt makasi edessäni pää etukäpälien välissä, oli sitä hyvin
vaikea ampua. Senvuoksi siirryinkin varovaisesti hieman syrjään pyssy
poskellani ja sormi liipaisimella voidakseni ampua sitä silmän ja
korvan väliin.

"Pantteri näytti kumminkin aavistavan tarkoitukseni, sillä sekin muutti
asentoaan niin, että olimme aina samassa asennossa toisiimme. Koska en
hoksannut mitään parempaa keinoa suoriutua vaikeudesta kuin ampua sitä
tuossa asennossaan, tähtäsin sen toiseen julmaan viheriään silmään ja
saatuani pyssyn vakautumaan painoin liipaisinta.

"Laukaistuani hyppäsin syrjään vapautuakseni savusta, ja sain kiittää
onneani, että menettelin niin, sillä peto saatuaan luodin kalloonsa
hyppäsi eteenpäin pudoten juuri äskeiselle paikalleni, jossa se kynsi
maata raivokkaasti kuolon tuskissaan. Huomattuani, ettei sitä enää
tarvinnut pelätä, latasin tietysti pyssyni jälleen niin nopeasti kuin
suinkin vain voin ja ammuin sitä korvan taakse, jolloin se lakkasi
potkimasta.

"Tuo viekas peto oli väijynyt hirviä tahi muuta riistaa näiden
juomapaikalla, ja oli luullakseni erehtynyt tuossa pettävässä valossa
otaksumaan minua joksikin lihavaksi peuraksi minun ryömiessäni
eteenpäin. Miten tuo peura, jota ajoin takaa, oli päässyt sen sivu, en
voi ymmärtää.

"Pantterille on juuri ominaista tällainen saaliin väijyminen.
Vuoristossa valitsee se jonkun virran tahi lammin rannalla
olevan kallionkielekkeen ja hyppää sieltä jonkun alempana olevan
pahaa-aavistamattoman eläimen niskaan. Sillä näyttää olevan niin
loppumaton verenhimo, että se tappaa niin monta eläintä kuin se
vain saa käpäliensä väliin, vieläpä silloinkin, kun se on jo saanut
hekumoida tarpeekseen.

"Muuten on se melko arka eläin, ja koska se on hyvin harvoin liikkeellä
päivisin, nähdään se vain silloin tällöin kaukaisimmissakin erämaissa.

"Floridan metsissä ja Texasin, Arkansasin, Mississippin ja Louisianan
ruohoviidakoissa on niitä vielä paljon, vaikkakaan ei niin runsaasti
kuin ennen. Näissä turkisseuduissa on se melko harvinainen, ja
silloin kun joku ilmestyy, hämmästyvät kaikki läheisyydessä elävät
'nahkasukat'."

Kun Pierre oli kertonut kaikki, mitä hän tiesi pantterin elintavoista,
auttoi hän Gaultieriä pedon ruumiin poiskuljettamisessa leiristä.
Sitten lisäsivät nuorukaiset puita tuleen valmistautuen viettämään
yönsä rauhallisesti.



V.

UUSI TOVERI, HÄNEN KERTOMUKSENSA JA LISÄÄ SEIKKAILUJA.


Kun Pierre ja Gaultier seuraavana aamuna valmistivat aamiaistaan,
hämmästyivät he nähdessään erään metsästäjän, joka ilmestyi äkkiä
metsästä, lähestyen heitä pyssy huolellisesti ampuma-asennossa ja sormi
valmiina liipaisimella.

Huomattuaan, että nuorukaiset istuivat tyynesti nuotionsa ääressä
ilmaisematta minkäänlaista pelkoa, laski hän hanan vireestä
huudahtaen: "Olen varma, vieraat, että olette tuolta alempana olevasta
linnoituksesta!" Pierre vastasi hänen kysymykseensä myöntävästi pyytäen
samalla vierasta istumaan ja syömään heidän kanssaan aamiaista.

Muukalainen oli pitkä, laiha mies, jonka parrattomat kasvot olivat
väriltään yhtä ruskeat kuin intiaanein, eikä hänen muukaan olemuksensa
suuresti eronnut näiden metsien ja arojen poikien ulkomuodosta.

Hänen pukunsa oli kokonaan peurannahasta, savun mustaama, rasvoittunut
ja muutamin paikoin aivan kiiltäväksi kulunut. Hänen terävät, tummat
silmänsä katsoivat kysyvästi ja arvostelevasti näihin uusiin tuttaviin
kuin saadakseen selville, millaisia miehiä he oikeastaan olivat.

Vihdoin keskeytti hän vaitiolon. "Olen rauhoittunut nyt, pojat",
aloitti hän, "mutta olipa lähellä äsken, etten luullut teitä
intiaaneiksi, puhuakseni suoraan. Vanhasta toveristani tässä", lisäsi
hän taputtaen pyssyään, "tuntui kuin pitäisi sen puhkaista kallonne,
mutta silloin huomasinkin, ettette te sittenkään olleet intiaaneja.
En ole milloinkaan tavannut punanahkaa, jota ei vanha pyssyni olisi
saavuttanut, jos vain siihen vähänkin on ollut tilaisuutta. Mielestäni
näyttävät nuo teidän luodikkonne samanlaisilta", sanoi hän ottaen
Pierren pyssyn käteensä ja tarkastellen sitä. "Mikä tällaisen pyssyn
nimi on, vieras? En ole milloinkaan nähnyt tällaista ennen."

Pierre selitti hänelle pyssyn rakenteen.

"Voi sentään, mitä kerrottekaan! Neljätoistako kertaa peräkkäin?
Vannon, ettei teidän tarvitse pelätä mitään täällä, kun teillä on
tällainen ase mukananne. Hyvänen aika, luulin saavani liikkua melko
varmasti vanhan pyssyni turvissa, mutta nämä neljätoista kertaa
laukeavat voittavat sen kieltämättä."

Syötyään aamiaisen otti Pierre pyssynsä ehdottaen, että he kukin
ampuisivat muutamia laukauksia saadaksensa varmuuden aseensa
käyttökelpoisuudesta.

"Suostun, vieras", sanoi muukalainen. "Luullakseni ei vanha pyssyni
suostu antamaan ollenkaan perään teidän nykyaikaisille ruiskuillenne."

Gaultier pisti yhden winchesterin patruunan halkaistun tikun nokkaan
siten, että nallipää tuli ampujaan päin, ja asetti sen kuudenkymmenen
metrin päähän.

Tähtääjän tehtävä oli nyt saada patruuna räjähtämään ampumalla luodin
sen päähän. He selittivät sen uudelle ystävälleen, joka näytti
ajattelevan, ettei hänen tarvitsisikaan paljastaa kaikkea taitoaan
estääkseen uusien kalujen voittamasta hänen vanhaa pyssyään.

Arpa määräsi ensimmäisen laukauksen Gaultierille. Hän oli hyvä ampuja,
mutta ei kumminkaan hetikään Pierren veroinen. Katsottuaan hetkisen
tarkasti tuota pientä esinettä, johon hänen oli ammuttava, suoristi hän
vakavasti pyssynsä ja laukaisi. Patruuna putosi, mutta tutkittaessa
huomattiinkin, että luoti oli katkaissut sitä kannattavan tikun
neljäsosa tuuman verran vain sen alapuolelta.

"Hyvin ammuttu, Gaultier poikaseni!" huomautti Pierre hymyillen. "Mutta
sinä otit hieman liian hienon jyvän, sinun olisi pitänyt antaa sen
näkyä hieman enemmän tähtäimen kolosta."

Patruuna asetettiin jälleen paikoilleen ja Pierre asettui
ampuma-asentoon. Pyssy kohosi vaakasuoraan ja melkein samalla laukesi.
Savun tuprahdus, jota seurasi lievä räjähdys, ilmaisi hänen tähdänneen
oikein. Gaultier juoksi paikalle, mutta patruunaa ei voitu löytää.
Pierre nojautui pyssyynsä hänen onnistumisensa aiheuttaman tyydytyksen
kirkastaessa hänen kasvojaan.

Nyt oli vieraan vuoro näyttää taitoaan. "En usein tyhjennä vanhan
toverini vatsaa turhaan", huomautti hän, "mutta luullakseni teen sen
kumminkin nyt näyttääkseni teille laukauksen, jollaisia saadaan nähdä
tuolla vuoristossa tapahtuvissa ampumakilpailuissa."

Sanottuaan sen vetäisi tuo vanha metsästäjä puukon tupesta ja pisti sen
pystyyn maahan kärki ylöspäin erästä läheisyydessä kasvavaa valkoista
koivunrunkoa vasten. Peräydyttyään sitten hitaasti kuusikymmentä
askelta paikalta sanoi hän: "No niin, uskallan tämän vanhan pyssyni
majavannahkakimppua vastaan, että ammun luodin kahtia tuohon terään.
Suostutteko?"

Pierre oli liian varovainen suostuakseen selittäen, että jos hän
häviäisi, olivat ne majavat vielä hengissä, joiden nahoilla hänen olisi
maksettava vetonsa.

"No, täältä se lähtee kumminkin!" vastasi metsästäjä, ja kohotti
hitaasti pitkän suustaladattavan pyssynsä vaakasuoraan asentoon.
Kaikki olivat jännityksissä hetkisen ja sitten kajahti terävä paukaus
kuin ruoskan läjähdys, jota seurasi tahi paremmin sanoen säesti kumea
kilisevä ääni.

"Eläköön vanha Kentucky!" huudahti metsästäjä. "Tämä se sentään on
vielä pyssyjen pyssy!" Ja niin todella olikin. Luoti oli nuorukaisten
suureksi hämmästykseksi todellakin jakautunut kahdeksi kappaleeksi
tuon vanhan miehen metsästyspuukon terää vasten, koska sen molemmilla
puolilla oli koivunrungossa reiät.

"Sanonpa tuota oikeaksi mestarilaukaukseksi", sanoi Pierre. "Antaisin
paljonkin, jos vain voisin ampua yhtä hyvin."

"No niin, noin nuoriksi miehiksi ammutte jo mielestäni välttävästi",
vastasi metsästäjä, "mutta oppiaksenne enemmän on teidän luullakseni
mentävä vuoristoon. Siellä taitaa melkein jokainen tämän vanhan tempun
eivätkä he muutenkaan ammu syrjään, olipa sitten kysymyksessä intiaani
tahi otus. Olen oleskellut yhdeksän viidettä vuotta vuoristossa ja
sattunut tilanteisiin, jolloin hiuksenkaan verran syrjään tähtääminen
olisi vienyt päänahkani."

"Olette nähtävästi matkustellut paljonkin", sanoi Gaultier.
"Luultavasti olette usein joutunut otteluun punanahkojen kanssa."

"Nuori mies, tepä sen sanoitte. Niin, olen tapellut melkein kaikkia
heimoja vastaan tämän ja Atlantin valtameren välillä ikäni kuluessa,
eivätkä nämäkään vuoristot ja aavikot voi esittää inhoittavampaa
hiiviskelevien haisunäätien kokoelmaa. Mutta emmeköhän istuudu vielä
hetkeksi, että saan kertoa teille kuka olen?"

Seurue paneutui niin ollen pitkäkseen ruohikkoon, ja Pierre ja Gaultier
valmistautuivat tarkkaavaisesti kuuntelemaan tuon omituisen vanhan
muukalaisen kertomusta.

Metsästäjä näytti vaipuvan muutamiksi minuuteiksi ajatuksiinsa auttaen
muistiansa vetelemällä salaperäisiä merkkejä hiekkaan puukkonsa
kärjellä. Vihdoin hän aloitti:

"Synnyin kaukana vanhassa Missourissa. Siihen aikaan ei siellä ollut
paljonkaan asukkaita, saatte sen uskoa, mutta kuta enemmän aikaa kului,
sitä enemmän ilmautui ihmisiä noille vanhoille aukeamille. Isäni aikoi
senvuoksi siirtyä Oregoniin, jota juuri siihen aikaan alettiin pitää
sopivana uudisasutusten paikkana. Niin me sitten eräänä kauniina
ja kirkkaana aamuna naulasimmekin vanhan kajuuttamme oven kiinni,
kodin, jossa olin kasvanut polvenkorkuisesta melko suureksi pojaksi.
Äiti, minä ja muut sisarukseni sijoitettiin vaunuihin, ja niin sitä
lähdettiin tietämättä juuri ollenkaan, mihin pysähdyttäisiin.

"No niin, luullakseni oli se hieman uskallettua. Tapasimme kumminkin
toisen matkueen, jolla oli sama tie kuin meillä aina Independencen
kaupunkiin asti. Hankittuamme sieltä kaikkia sellaisia tarpeita,
joita ilman ei aavikoiden poikki matkustamisesta olisi tullut mitään,
valjastimme jälleen juhtamme vaunujen eteen poistuen kaupungista, jonka
asukkaat saattelivat meitä vähän matkaa toivottaen meille onnellista ja
turvallista matkaa intiaanein maan halki.

"Olin silloin onneni kukkuloilla, sillä sain omakseni hienoimman
kapineen, mitä milloinkaan olin nähnyt, nimittäin ensimmäisen
luodikkoni. Päivät pitkät metsästelin sitten vain arokanoja, arokoiria
ja hiirihaukkoja, ja puolet öistä kuuntelin vain leiritulten ääressä
kerrottuja juttuja intiaanein ja harmaitten karhujen kanssa käydyistä
taisteluista, kunnes minua oikein värisytti innosta.

"Isääni sanottiin Hawkeniksi, Mose Hawkeniksi, ja minua Jakeksi
setäni mukaan, jonka tekemistä pyssyistä olette luultavasti kuulleet
puhuttavan.

"Retkikuntaamme kuului kymmenen miestä, lukuunottamatta vaimoja, lapsia
ja palvelijoita. Ensin kuuluivat siihen isäni ja sitten tuo seuraamme
yhtynyt vieras, eräs Jackson-niminen mies, neljä muulinajajaa ja
opas. Muut olivat lännessä sijaitsevaan vuoristoon matkalla olevia
metsästäjiä. Voin sanoa teille, ettei matkueessamme ollut mitään
moittimista, ja kun intiaanit hyökkäsivät kimppuumme, saivat he nähdä,
miten kovan pähkinän me muodostimme heidän purtavakseen.

"Ensimmäisinä päivinä ei sattunut juuri mitään mainittavaa. Menimme
Mississippin yli ja läksimme kulkemaan Santa Féhen johtavaa tietä, joka
oli niin tasainen, että Pikes Peak ja Chimbly Rock näkyivät selvästi
etäisyydestä. Bill Bent ja muutamat kauppiaat olivat lähteneet matkalle
samaan suuntaan muutamia päiviä meitä ennen.

"Aavikko, jonka halki tie mutkitteli, oli ensimmäinen näkemäni
sellainen. Kauniimpaa seutua kuin tuo ensimmäinen viidenkolmatta
penikulman väli Elm Groveen saa hakea. Siihen aikaan oli jo kyllä
puhvelit karkoitettu lännemmäksi, mutta voi hyvin vieläkin kuvitella,
miten ihanat metsästysmaat ne aikoinaan olivat olleet.

"No niin, kuljimme siten viikkokausia eteenpäin pitäen tarkasti
silmällä kaikkia epäilyttäviä merkkejä, jotka vain hiemankaan näyttivät
viittaavan intiaanein läsnäoloon, ja tarkasti tutkien kaikki metsä-
ja pensassaarekkeet, joissa villit olisivat voineet olla väijyksissä.
Aloimme jo luulla, ettei vihollisia parveillutkaan niillä seuduilla, ja
miehet, joiden olisi pitänyt vahtia öisin, sitoivat useimmiten hevosten
jalat ja sijoittuivat mukavasti nuotioitten ääreen sen sijaan että
olisivat vahtineet. Metsästäjät sanoivat, etteivät Kansasin intiaanit
olleet sotajalalla, ja koska ei niillä seuduilla asunut muita heimoja,
luulimme saavamme olla aivan turvassa.

"Eräänä päivänä ratsastellessani ponillani poikkesin tieltä
tarkastellakseni seutua hieman omin päin. Toivoin saavani ampua hirven
ja kuvittelin jo, miten ylpeästi ratsastaisinkaan leiriin suuret määrät
lihaa mukanani.

"Aioin mennä noin kolmen penikulman päähän pohjoiseen päin ja ratsastaa
sitten samaan suuntaan kuin tiekin johti, jotta voisin sitten illalla
palata tielle ratsastamalla yksinkertaisesti vain etelää kohti.

"Olin etääntynyt vaunuista noin penikulman päähän, kun huomasin pienen
lauman antilooppeja laitumella erään kummun laella. Löin poniani
selkään päästäkseni lähemmäksi ja sidoin sen sitten kiinni kummun
taakse pois näkyvistä. Rupesin sitten ryömimään pysytellen hyvin
piilossa pensaitten takana, kunnes arvelin päässeeni kyllin lähelle
voidakseni ampua. Hiivin kumminkin vielä hieman etemmäksi, ennenkuin
taivutin ruohoa syrjään voidakseni katsella esteettömästi.

"Niin, siinä ne olivat edessäni aavistamatta ollenkaan vaaraa. Tuuli
puhalsi sellaiselta suunnalta kuin sen pitikin, joten voin tarkastella
niitä hetkisen ennen ampumista. Äkkiä lopettivat eläimet syöntinsä,
nostivat päänsä pystyyn nuuskien tuulta ja kokoutuivat yhteen joukkoon?
'Nyt ne lähtevät pakoon', ajattelin, tähtäsin samalla suurimpaan ja
laukaisin.

"Ennätin juuri painaa liipasinta, kun lauma pyörähti ympäri syöksyen
suoraan minua kohti. Olin siksi kokenut, että ymmärsin eläinten jostain
syystä säikähtäneen, mutta nähdessäni uroon, jota olin ampunut,
potkivan kuolontuskissaan arolla, olin niin innoissani, etten joutanut
ajattelemaan muuta. Tervehdin senvuoksi laumaa äänekkäästi hurraten
rientäen samalla mäkeä alas tyhjä pyssy toisessa ja puukko toisessa
kädessäni.

"En saanut milloinkaan tuota urosta haltuuni ja toivon, etten olisi
sitä milloinkaan nähnytkään. Olin päässyt noin puoliväliin, kun
satakunta ratsastavaa intiaania ilmestyi seuraavan kummun laelle
hyökäten minua kohti niin nopeaan kuin heidän hevosensa vain pääsivät.
Siinä ei ollut aikaa vitkastella, joten pyörähdin takaisin ja kiiruhdin
niin nopeasti kuin suinkin ponini luokse.

"Silloin alkoi minusta tuntua, ettei päänahkani ollut lujassa, mutta
onni oli puolellani. Pääsin lopultakin satulaan, ja ratsastukseni
takaisin vaunuille intiaanein seuratessa minua karjuen ja kiljuen,
oli varmaankin näkemisen arvoinen. Vaunuista muodostettiin heti
linnoitus, ja nähtyään sen pysähtyivät punanahat neuvottelemaan juuri
pyssynkantomatkan ulkopuolelle.

"Emme tietysti ollenkaan aavistaneetkaan mitä he puhuivat, mutta
hetken kuluttua läksi koko joukko tiehensä kadoten pian näkyvistä.
Kokemattomat joukossamme kiittivät onneamme että intiaanit läksivät
tiehensä, mutta vanhemmat miehet nauroivat, vaikka siinä ei ollutkaan
mitään nauramista, sanoen meidän ennen aamua kuulevan niistä enemmän.
Leiriydyimme senvuoksi heti ja laitoimme kaikki varustuksemme kuntoon
vihollisen paluun varalta.

"Metsästäjät kuluttivat tuon ajan valamalla luoteja ja puhdistamalla
pyssyjään, kertoen villien pirullisuudesta vankejaan kohtaan
rohkaistakseen siten kokemattomia lujaan vastarintaan.

"Sinä yönä vahdittiin tarkasti sidottuamme hevosemme kiinni vaunuihin,
jottei niitä voitaisi varastaa. Naiset ja lapset saivat sijoittautua
yhteen vaunuun, paitsi minua, joka olin saanut isältäni luvan ottaa
osaa taisteluun, koska minulla oli pyssykin.

"Joukossamme oli monta hyvin urhoollista, jotka ikävöivät taistelua,
mutta oli siinä sellaisiakin, jotka juuri silloin olisivat halunneet
olla missä hyvänsä muualla, mutta ei siellä. He sattuivat juuri olemaan
miehiä, jotka olivat kerskailleet enimmän ennen intiaanein tuloa.

"Muistan tuon yön vielä sangen hyvin, vaikka siitä onkin jo kulunut
nelisenkymmentä vuotta. Olin siihen aikaan reipas viidentoista vanha
nuorukainen ja ikäisekseni melko kehittynyt.

"No niin, lyhentääkseni kertomustani mainitsen vain, että yön
saapuessa tulivat intiaanitkin takaisin. He luulivat voivansa yllättää
meidät, mutta erehtyivätkin. He hyökkäsivät huutaen ja karjuen
vaunulinnoitustamme vastaan koettaen peloittaa hevosemme karkuun, mutta
ne oli sidottu niin lujasti, etteivät ne voineet päästä irti.

"Nuotiot oli sammutettu pimeän tultua, jotteivät intiaanit voisi
tähdätä tarkasti. Ne tiesivät kumminkin, missä leiri sijaitsi, ja
ampuivat meitä umpimähkään. Muudan tuollainen harhaluoti tappoi vanhan
äitini, joka oli sijoittunut erääseen suojaisimmassa kohdassa olevaan
vaunuun.

"Huomatessaan sen menetti isäni kokonaan malttinsa vannoen, että hän
tappaisi kymmenen intiaania, vaikka hän menettäisikin oman päänahkansa
yrityksessä. Saimme tehdä kaikkemme, jottei hän hyökkäisi intiaanein
joukkoon murhattavaksi.

"Ne ampuivat, huusivat ja kirkuivat koko yön, ja juuri kun päivä
sarasti, hyökkäsivät ne yhteisvoimin vaunulinnoitustamme vastaan
koettaen tunkeutua siihen. Sitä me juuri olimme odottaneetkin. Oli
tarpeeksi valoisaa voidaksemme tähdätä ja saatte uskoa, pojat, että
me annoimme heille oikein isän kädestä. Kymmenen pyssyä ja pistoolia
paukahteli alituisesti ja melkein jokainen luoti osui maaliinsa.

"Intiaanit hyökkäsivät päällikkönsä johdolla. Hän oli suuri mies, jolla
oli kotkansulka tukassaan ja ratsunaan oivallinen mustangi. Kun hän
oli päässyt meistä noin parinkymmenen metrin päähän, tähtäsin häneen
tarkasti ampuen hänet siihen paikkaan. Hänen hevosensa sotkeutui
hevostemme joukkoon ja eräs miehemme pyydysti sen suopungilla,
ennenkuin se ennätti juosta pakoon.

"Kenttä oli täynnä kuolleita intiaaneja, mutta ainoastaan neljä
meikäläistä oli kuollut.

"Punanahat olivat hyvin urhoolliset. Kolme kertaa he hyökkäsivät ja
jokainen kerta tyhjensimme joukon heidän satuloitaan.

"Huomattuaan joutuvansa alakynteen läksivät he pakoon ja päästyään noin
viiden- tahi kuudensadan metrin päähän meistä pysähtyivät he ampuen
viimeisen yhteislaukauksen meitä kohti.

"Isäni oli mennyt vaunulinnoituksen edustalle voidakseen katsella
pakenevia tarkasti, kun eräs noista viimeksi ammutuista luodeista
tappoi hänet siihen paikkaan.

"Siten jäin vanhemmitta aivan turvattomaksi erämaahan, sillä
sisaruksiani ei voitu ottaa huomioon, koska he olivat vielä niin nuoria.

"Heti, kun intiaanit katosivat näkyvistä, hautasimme tietysti
kuolleemme, eikä se tuntunut ollenkaan hauskalta, sen saatte uskoa.
Lopulta saimme sen kumminkin tehdyksi, ja valjastettuamme hevoset
vaunujen eteen läksimme jälleen liikkeelle.

"Nyt olen kertonut teille melkein kaikki matkamme tapahtumat. Olimme
kyllä myöhemminkin monessa pahassa pulassa saaden nähdä nälkääkin monta
kertaa, mutta kaikilla asioilla on loppunsa ja niin oli matkallammekin.

"Sain työtä muutamasta Willametten sahasta ja oleskelin siellä sitten
muutamia vuosia. Tuo elämä ei minua kumminkaan tyydyttänyt. Ikävöin
niin vuoristoon ja metsiin, että eräänä päivänä kokosin tavarani
unhottamatta paria naulaa parasta ruutia, millä milloinkaan on ammuttu
luoteja riistaan, heitin oivallisen Jake Hawken-luodikon olalleni ja
läksin vuoristoon elämään vapaata metsästäjän elämää.

"Ansaitsin heti melko hyvin, sillä majavan nahat olivat hyvässä
hinnassa siihen aikaan, hyötymättä siitä kumminkaan sen enempää.
Menetin nimittäin Sacramentossa eräänä yönä kaikki rahani pelissä
jääden aivan puille paljaille. Päätin silloin pysyä erilläni
tuollaisesta vastaisuudessa ja sen lupauksen olen pitänytkin.

"Aina siitä asti olen oleskellut täällä vuoristossa käyden ainoastaan
kylissä silloin kun olen tarvinnut ruutia ja muita välttämättömiä
kapineita; mutta tuon yön jälkeen en ole koskenut kortteihin. Tällainen
poika ei tarvitse kahta opetusta, sen saatte uskoa.

"Voisin kertoa teille sadoista otteluista intiaanein kanssa mutta
luullakseni saatte pian itsekin taistella heitä vastaan tarpeeksenne.

"Olen nyt matkalla itään päin Garyn linnoitukseen omissa asioissani,
mutta minulla ei ole mitään kiirettä. Minulle on yhdentekevää, missä
milloinkin oleskelen."

Kun vanha metsästäjä oli lopettanut kertomuksensa, käytti Pierre
tilaisuutta hyväkseen kertoen hänelle heidän äskeisen seikkailunsa
intiaanein kanssa ja ikävän sattuman, joka oli riistänyt heiltä heidän
toverinsa. Vanhus kuunteli kysyen aina silloin tällöin jotakin, kun ei
joku asia tuntunut hänestä kyllin selvältä. Vihdoin hän huudahti:

"Tiedän, ketkä tuon tekivät! Varmasti samat roistot, jotka nylkivät
Griff Evansilta päänahan Soda Creekissä noin kuukausi sitten. Katsokaa,
Griff oli kerrassaan mainio ampuja ja hän ylpeilikin sanomalla, että
niin kauan kuin hänellä on pyssy, ei maailmassa ole mitään, jota hänen
tarvitsee pelätä. Hän oli liian rohkea ja varomaton, ja kerran kun
hän nukkui majassaan, murhattiin hänet. Hän ei osannut aavistaakaan
mitään, ennenkuin häneltä oli päänahka poissa. Nämä intiaanit kuuluvat
Valkoisen Suden joukkoihin yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on
neljä."

"Luuletteko", kysyi Pierre, "että satumme vielä vastakkain heidän
kanssaan?"

"Epäilen sitä suuresti! He ovat varmasti olleet matkalla linnoitukseen
myymään nahkoja, ja silloin saatte olla varmat, etteivät he ilmaise
mitään kohtauksestaan kanssanne. Sieltä ovat he luultavasti
matkustaneet kotiinsa, jolloin ette tapaa heitä, ellette nyt
erityisesti sitä halua."

Gaultier kehoitti syrjässä Pierreä pyytämään vanhaa Jakea heidän
toverikseen metsästysretkelle ja lupaamaan hänelle kolmannen
osan saaliista. Vanhan metsästäjän vastaus tähän ehdotukseen oli
luonteenomainen:

"No niin, poikaseni, välipä tällä, vaikka rupeankin. Jos punanahat
nylkevät päänahkanne, vannon, että kostan puolestanne ja vien
kokoamanne nahat linnoitukseen. Jos taasen käy päinvastoin, mikä ei
ole ollenkaan luultavaa, menettelette luultavasti samoin. Minulla on
jo koossa melkoinen joukko nahkoja, mutta niiden piilopaikan ilmoitan
vasta sitten teille, kun vanha pää-parkani joutuu nyljettäväksi. Jos
sanoisin teille tuon piilopaikan nyt, niin kuka takaa, ettette nylje
päänahkaani heti odottamatta intiaaneja avuksenne."

"Jos saamme teidät toveriksemme", sanoi Pierre, "tulemme niin
iloisiksi, ettemme nyt jouda muuta ajattelemaankaan. Sitäpaitsi ovat
kokemuksenne meille suureksi hyödyksi silloin kun joudumme tekemisiin
intiaanein kanssa."

"No niin, eivät ne ainakaan ole vahingoksikaan, sanon sen teille
rehellisesti, poikaseni. Kun meistä nyt on tullut tovereita, saanen
ehkä kysyä, mihin oikeastaan olette matkalla?"

"Aiomme metsästellä Bull Poundin lähteillä", vastasi Pierre.
"Luultavasti tiedätte, missä ne sijaitsevat?"

"Varmasti, sillä sieltähän minä juuri palailen", sanoi Jake. "Niin,
olen tehnyt melko suuren kierroksen aivan yksinäni. Sinne on hirveän
pitkä matka, mutta sen voi tehdä kumminkin helpommin kanootilla kuin
jalkaisin."

"Eikö teillä ollut hevosta?" kysyi Gaultier.

"Oli minulla hevonenkin, mutta minun oli pakko syödä se. Niin, aivan
valehtelematta! Jouduin kolmeksi viikoksi sellaiseen hiekkaerämaahan,
ettei siellä ollut jalan juoksevaa eikä siivin lentävää. Minun oli
niin muodoin joko ammuttava hevoseni tahi kuoltava nälkään, johon
en ollenkaan ollut taipuvainen, koska yhdellä ainoalla laukauksella
voin hankkia viisisataa naulaa tuoretta lihaa. Se riitti minulle niin
pitkäksi ajaksi, kunnes sain muuta riistaa. Ei, Jake Hawkenia ei vain
niin hevillä nujerreta. Voitte olla varmat, että silloin on tosi
kysymyksessä, kun hän kellistyy."

Sovittiin senvuoksi, että jatketaan matkaa ja metsästetään yhdessä, ja
jaetaan saalis kolmeen osaan. Jake kertoi heille onnistuneensa viime
vuonna erinomaisesti ja myyneensä nahat hyvästä hinnasta erääseen
turkisyhtiön linnoitukseen.

Gaultier ei ollut milloinkaan ennen ollut näin kaukana lännessä kuin
nyt, ja senvuoksi hän päivittäin odottikin näkevänsä puhveleita, joita
hän oli luullut olevan paljon läntisillä aavikoilla.

Niinä viikkoina, jotka seurasivat heidän tutustumistaan Jakeen,
kulkivat he niin nopeasti kuin suinkin. Seudut olivat jo kokonaan
muuttuneet. Metsäin sijalle oli tullut aavoja asumattomia aavikoita,
joissa oli siellä täällä yksinäisiä metsiköitä kuin saaria vihannuuden
valtameressä. Siellä oli riistaa runsaasti, mutta puhveleita ei vain
vielä näkynyt.

Eräänä päivänä päivällisaikaan heidän juuri syödessä herkullista
hirvenpaistia säpsähtivät he kuullessaan jyrisevää ääntä, joka
muistutti kaukaista ukkosta. Molemmat nuorukaiset otaksuivatkin sitä
sellaiseksi, mutta Jake painoi korvansa maata vasten kuunnellen
hetkisen tarkkaavaisesti. Sitten hän suoristautui jälleen sanoen
tyynesti: "Siellä on puhveleita."

"Puhveleitako?" huudahti Gaultier.

"Vai puhveleita!" huusi Pierrekin hypäten seisoalleen kuten Gaultierkin
ja tarttuen pyssyynsä.

"Hei pojat", sanoi Jake, "älkäähän kiirehtikö! Kuluu jonkun aikaa,
ennenkuin ne ovat täällä, sillä ne ovat vielä parin penikulman päässä.
Tämä poika ei liikahdakaan, ennenkuin on syönyt liha-annoksensa
loppuun, älkää luulkokaan."

Hilliten kiihkonsa odottivat nuorukaiset tyynesti, että heidän
kylmäverinen toverinsa lopettaisi syöntinsä. Sillä aikaa koveni tuo
kaukainen jyrinä asteittain kovemmaksi ja lopulta voitiin jo erottaa
erityisiä ääniä, ammumista ja karjumista.

Äkkiä tempautui Jake välinpitämättömyydestään, ja käskettyään
nuorukaisia menemään kanootin luo alkoi hän kiivetä törmälle, joka oli
näköalan esteenä sinne päin, josta puhvelit lähestyivät.

Päästyään laelle katsoi hän tiukasti siihen suuntaan hetkisen ja
juoksi sitten niin nopeasti kuin vain käpälistä lähti takaisin rantaan
huutaen: "Nyt kanoottiin nopeasti, sillä tässä on tosi kysymyksessä!
Tuossa laumassa on ainakin kymmenentuhatta puhvelia, ja ellemme pääse
kanoottiin siekailematta, polkevat ne meidät mäsäksi kuin majavan
raadon."

Ja niin todella olikin, sillä juuri kun metsästäjät pääsivät kanoottiin
ja saivat sen työnnetyksi irti rannasta, alkoi jonkun matkan päässä
joesta olevan törmän laelle ilmestyä eläimiä, jotka riensivät
mielettömästi eteenpäin kuin paeten jotakin kauheata ja ääretöntä
vaaraa.

"Eläköön", huusi Jake. "Ampukaa nyt, pojat, niin, että maailma raikuu!
Niiden kyttyrät ja kyljet ovat herkullista ruokaa." Sanottuaan sen
kohotti hän pitkän pyssynsä ja laukauksen vaikutuksesta kaatui muudan
lehmä, joka oli hieman erillään muusta laumasta, kyljelleen, nousi
taasen jaloilleen, mutta kaatui jälleen rannalle koettaen enää turhaan
nousta.

Gaultier ja Pierre valitsivat kumpikin otuksensa alkaen paukutella
winchestereillään kuin mielettömät.

Nähtyään vihollisen edessään koettivat johtavat puhvelit kääntyä
takaisin, mutta jäljessä tuleva villiintynyt lauma pakotti ne jälleen
eteenpäin. Ne kääntyivät senvuoksi vinosti syrjään syöksyen jokeen noin
sadan metrin päässä ylempänä, jossa joki oli niin tyyni ja syvä, ettei
uivista eläimistä näkynyt muuta kuin päät.

Takaa tuleva lauma tunkeutui jokeen nopeammasti kuin toiset voivat
uida, joten koko joki oli pian täynnä toisiansa puskevia, ammuvia,
säikähtyneitä eläimiä, jotka kirjaimellisesti täyttivät koko virran
rannasta rantaan monien satojen metrien leveydeltä.

Metsästäjät eivät innoissaan huomanneetkaan, että eläimet olivat
kiertäneet heidät, kunnes vaaran aiheuttama tunne, että heidän hauras
kanoottinsa murtuu, kiinnitti itsestään heidän huomionsa.

Toistakymmentä suurta härkää myllersi ja mylvi joessa aivan veneen
vieressä pannen sen hyppimään aalloilla kuin munan kuoren.

Muudan eläin näytti päättäneen hyökätä heidän kimppuunsa, sillä se ui
suoraan venettä kohti sen pienten silmien kiiluessa vihaisesti sen
otsaa peittävien kiharain karvojen välistä. Vanha Jake huomasi ensin
vaaran.

"Halloo, pojat, tuolla vanhalla karva- ja nahkakasalla on paha
mielessä, mutta luullakseni tämä laimentaa sen intoa." Puhuessaan nosti
hän jo pitkän pyssynsä poskelleen, mutta kun hän painoi liipaisinta
kuului vain naksahdus eikä pyssy lauennutkaan.

Pierre ja Gaultier olivat myöskin tähdänneet härkää, joka oli nyt vain
noin viiden metrin päässä. Nuo kaksi laukausta kuulostivat yhdeltä, ja
kun ne kaikuivat, kohottautui puhveli hurjasti vedestä kaatuen sitten
kyljelleen ja alkaen ajelehtia virran mukana.

Pyssyjen paukahdukset ja vanhan Jaken hurjat huudot karkoittivat veneen
läheisyydessä olevat puhvelit niin, että metsästäjät voivat hengittää
vapaammin huomatessaan jälleen olevansa turvassa.

He lopettivat ampumisensakin, koska heitä inhoitti tarkoitukseton
teurastus. Heillä olikin jo tarpeeksi lihaa pitkiksi ajoiksi,
luultavasti pitemmäksi kuin se pysyisi hyvänäkään. Gaultier oli onnesta
aivan suunniltaan, sillä hän oli ampunut monta puhvelia. Hän kuunteli
vanhan Jaken kehumisia hänen taidostaan niin ujosti, että selvästi
voitiin huomata hänen täydellinen tyytyväisyytensä.

"Sinusta tulee kyllä aikojen kuluessa mainio metsästäjä, jos vain saat
elää", huomautti Jake. "Ammuit nuo puhvelit kieltämättä kuin mies.
Luullakseni vanha Ephraimkin surisi kuolemaasi katkerasti itkien."

Lauma oli nyt kokonaisuudessaan uinut joen yli, ja metsästäjät aikoivat
juuri nousta maihin nylkemään ja paloittelemaan eläimiä, kun heidän
huomionsa kiintyi suureen susilaumaan, joka oli seurannut eläimiä,
anastaakseen jokaisen kuolleen ja väsyneen puhvelin. Ne olivat nyt
ujostelematta hyökänneet rannalla olevien metsästäjien ampumien
eläinten kimppuun repien ja syöden niiden lihaa niin ahnaasti kuin
suinkin vain voivat.

Tämä oli jo vanhan Jakenkin mielestä liikaa. "Nuo häpeämättömät
roistot", huudahti hän, "aikovat anastaa lihamme, mutta luullakseni on
vanhalla toverillani siihen jotakin sanottavaa."

Sanottuaan sen ojensi hän luodikkonsa lauman suurinta kohti ja kun hän
laukaisi, hypähti peto ilmaan maaten sitten aivan hiljaa.

Pierre ja Gaultier valitsivat myöskin kumpikin pedon ja molemmat
onnistuivat ampumaan otuksensa. Pierre voitti kokonaan vanhan Jaken
sydämen ampumalla monta onnistunutta laukausta noihin hiipiviin
petoihin, jotka pakenivat töyrään yli niin nopeasti kuin vain käpälistä
lähti.

"Nuo teidän pyssynne ovat mainioita aseita", huomautti hän. "Mistä
olette ne ostaneet?"

Pierre kertoi hankkineensa ne New Havenista, Connecticutin valtiosta
vähän aikaa sitten juuri tätä metsästysretkeä varten. Jaken kiintymystä
omaan varmaan pyssyynsä ei kumminkaan mikään sen ja makasiinikiväärien
välinen vertailu voinut vähentää.

"Se on pelastanut henkeni useammasti kuin kerran", sanoi hän, "ja
monen harmaan karhun vaelluksen on se lopettanut. En voi luopua
vielä vanhasta pyssystäni. Olemme olleet kuin mies ja vaimo melkein
parikymmentä, vuotta, jos nyt niin voidaan sanoa, ja niin kauan kuin se
ampuu tarkasti, emme aio erota."

Vanhus oli nyt päässyt oikeaan vauhtiinsa. Hänellä oli jälleen
kerrankin lihaa, ja sinä yönä kertoi hän leiritulen ääressä
tarkkaavaisesti kuunteleville tovereilleen monta hiuskarvan varassa
ollutta pelastusta ja vaarallista seikkailua, suurten kyttyräpalasten
paistuessa kekäleillä ja mehuisten viipaleiden siirtyessä tulikuumina
hänen suureen vatsaansa.

Suuria lihakimpaleita oli asetettu melkoisten nuotioiden viereen
paistumaan. Metsästäjät olivat rakentaneet ne saadakseen lihan
sellaiseen kuntoon, ettei se pilautuisi matkan kestäessä.

Oli jo myöhäinen, ennenkuin he sinä iltana paneutuivat levolle.
Huolimatta susista, jotka rähisten tappelivat joen rannalle jääneistä
puhvelien raadoista, vaipuivat nuorukaiset vihdoinkin raskaaseen uneen
jättäen vanhan Jaken ensimmäiseksi vahtimaan. Sen kestäessä lohdutti
tämä itseään vieläkin kyljyksillä ja herkullisen kyttyrän viipaleilla.



VI.

CHESTERFIELD. JAKEN MIELIPITEITÄ. ANTILOOPPEJA.


Tarkoituksemme ei ole kertoa kaikista seikkailuista, joihin kolme
metsästäjäämme joutuivat matkallaan Kalliovuorille. Heidän päivänsä
kuluivat yleensä vain kanootin melomisessa mitään sen jännittävämpää
tapahtumatta, ellemme ota lukuun jotakin tilapäistä metsästysretkeä
aavikoille tahi virran rannoilla kasvaviin metsiin.

He viettivät muutamia päiviä Chesterfieldissä. Pierre ja Gaultier
olivat taloudenhoitajan vieraita ja Jake tapasi siellä muutamia vanhoja
tuttuja, joiden sydämelliset tervehdykset ja kummalliset mielipiteet
huvittivat nuorukaisia suuresti.

"Halloo, Jake, vanha karhu", huudahti muudan, "ojennahan tänne kourasi!
Luulin sinun kellistyneen silloin kun mustajalat nylkivät Elk Biddleltä
päänahan. Hurraa puolestasi, vanha koni! Missä olet oikein oleskellut?
Oletko käynyt mustajalkojen luona saadaksesi tammasi ja turkiksesi
takaisin?"

"Kävinpä tietenkin!" vastasi Jake. "Sain takaisin vanhan tammani
varmasti ja nyljin sen mustalta ryöstäjältä päänahan. Jollakin noista
roistoista on vanhat säärystimeni kumminkin vielä. Luullakseni
ei noille haisunäädille ole ollenkaan terveellistä tehdä minulle
tuollaisia kepposia."

"Ei varmaankaan, ainakaan minun mielestäni!" vastasi hänen ystävänsä.

Nämä vanhat toverit viettivät yhtymistään oikeaan vuoriston tapaan,
pannen toimeen hurjia juominkeja. Koko metsästyskauden tulokset
tuhlattiin whiskyyn, jota nuo villiintyneet miehet joivat kuin vettä.

Vietettyään neljä päivää linnoituksessa läksivät metsästäjämme sieltä.
Miehistö ja metsästäjät kokoontuivat rannalle katsomaan heidän lähtöään
pannen vaarat raikumaan huudoillaan, kun kevyt kanootti alkoi jälleen
halkoa leveän Saskatchewanin aaltoja.

Ensimmäisten penikulmain taipaleella puhuivat matkustajat vain vähän
ollen luultavasti suruissaan poistuttuaan sivistyksen viimeisestä
etuvartijasta, jota he eivät tulisi näkemään pitkiin aikoihin. Mutta
mitä sitten Pierre ja Gaultier, joiden suhteellisesti suurempi
sivistysmäärä teki heidät vastaanottavaisemmiksi tuollaiselle
tunteelle, lienevät ajatelleetkaan, eivät mitkään olosuhteitten
muutokset voineet lamauttaa vanhan Jaken mieltä pitkäksi ajaksi. Hän
murahteli silloin tällöin itsekseen kuin jotakin mutkikasta arvoitusta
ratkaistaessa.

Vihdoin uskalsi Pierre kysäistä vanhukselta, mitä tämä ajatteli.

"Mitäkö ajattelen. Kuulkaa nyt sitten, niin selitän sen teille.
Ajattelin vain, miten oikein menettelisin saadakseni pari naulaa
tupakkaa ja naulan ruutia."

"Niinkö?" sanoi Gaultier. "Keneltä aiotte ostaa ne ja mitä varten?
Luulin teidän täyttäneen ruutisarvenne ja tupakkakukkaronne ennen
poistumistamme linnoituksesta."

"Niin teinkin, poikaseni", vastasi metsästäjä. "En ole enää luullakseni
niin kokematon, etten ottaisi vanhalle toverilleni evästä mukaan,
mutta mielestäni ei lisäkään pahaa tekisi, jos vain voisin sitä
hankkia. Niin, näitte kai linnoituksessa Bill Bucknallin? Mustajalat
olivat jo vähällä olleet viedä häneltä päänahan, kun pojat ennättivät
ajoissa apuun. Hän kertoi minulle, minkänäköinen tuo mies on, joka
oli tehdä hänelle tuollaisen kolttosen, ja lupasi minulle tuon määrän
ruutia ja tupakkaa, jos tuon hänelle tuon punaihoisen päänahan. Tätä
juuri ajattelin, poikaseni. Leukani saisivat liikkua puoli talvea
pureskellessani tuota paria naulaa, aivan varmasti."

Tämä erikoinen selitys pani nuorukaiset niin nauramaan, että
surumielisyys, johon he olivat olleet vaipumaisillaan, kokonaan haihtui.

"Kuinka, Jake", sanoi Pierre, "ette suinkaan te voi ampua intiaania,
jonka kanssa ette ole riidassa ja jota ette milloinkaan ole nähnytkään?
Murhahan se olisi?"

"Niin, sehän se juuri vaikeuttaakin asiaa", vastasi vanha metsästäjä.
"On totta, etten ole milloinkaan nähnyt tuota roistoa, enkä häntä
vihaa, mutta kun näen tuon haisunäädän, päästän hänet ensi kerralla
menemään. Se muuttaa asian, eikö muutakin?"

"Miten se sitä voi muuttaa?" kysyivät nuorukaiset.

"En ole ikinä nähnyt niin suuria tyhmeliinejä kuin te olette!" huudahti
hämmästynyt metsästäjä. "Ettekö ymmärrä, että jos päästän tuon
punanahan karkuun, saan olla ilman tupakkaani niin kauan kuin hän on
vielä hengissä? Siinä on luullakseni riidanaihetta tarpeeksi. Mutta
saatte olla varmat, että koetan saada hänet jälleen käsiini niin pian
kuin suinkin."

Koska vanhan Jaken siveyskäsitteet olivat liian erikoiset nuorukaisten
käsitettäviksi, huomauttivat he ainoastaan, ettei hän antautuisi
mihinkään tyhmänrohkeaan yritykseen, joka voi saattaa sekä heidät että
hänet itsensä vakavaan vaaraan.

"Ei ole pelkoa", vastasi Jake. "Haluan kellistää vain tuon yhden,
tahtomatta senvuoksi hyökätä koko heimon kimppuun. Aion odottaa, kunnes
saan hänet vaivatta."

Nuorukaiset koettivat saada vanhusta luopumaan päätöksestään, mutta
heidän yrityksensä olivat alussa aivan turhat. Hän ei voinut ymmärtää,
että yhden tahi useamman intiaanin ampuminen erikoisesti loukkaa
siveyskäsitteitä, semminkin kun tässä tapauksessa tuo kirottu punanahka
oli hyökännyt hänen ystävänsä Bucknallin kimppuun, jolloin tämä oli
melkein ollut menettää päänahkansa.

Lupaus ruudista ja tupakasta vaikutti epäilemättä suuresti asiaan.
Lännen metsästäjistä ja kullankaivajista ei, totta puhuen, yhden
intiaanin tappaminen ollut sen suurempi synti kuin puhvelinkaan
ampuminen.

"Mutta täytyneehän teidän, Jake", sanoi Pierre, "myöntää, että
intiaani, vaikka hän nyt onkin villi, on kumminkin ihminen, ja
ihmisen tappaminen ainoastaan senvuoksi, että siten voi saada hieman
tupakkaa ja ruutia, on kauhea rikos, josta teidän on vastattava
Kaikkivaltiaalle."

"Mitä vielä!" huudahti tuo itsepäinen vanha syntinen. "Sinähän puhut
aivan kuin nuo mustatakkiset lähetyssaarnaajat, joista riistankin
ampuminen sunnuntaina on syntinen teko. Olen oleskellut lapsuudestani
asti aavikoilla ja vuoristossa, mutta en ole vielä milloinkaan
kuullut intiaanien tappamista sanottavan vääräksi, ellei hän kuulu
ystävälliseen heimoon. Kun intiaanit samoilevat aavikoilla silloin kun
he ovat sotajalalla, on parasta, että ammutte heitä niin monta kuin
suinkin, tahi muuten tappavat he teidät, sanon sen teille suoraan,
poikaseni. Siinä laulussa ei ole luullakseni muuta kuin yksi sävel."

"Mutta", vastasi Pierre, "tässä tapauksessa aiotte tappaa tuon
intiaanin vain senvuoksi, että saisitte hieman tupakkaa ja
ruutia, ettekä itsepuolustuksessa, jolloin tuollainen teko on
anteeksiannettava. Tiedän, Jake, varmasti, että teidänkin tuntonne
tuomitsee tuollaisen teon. Muistakaa, että vaikka intiaani onkin villi,
ei se ole hänen syynsä ollenkaan. Hän on vain sellaiseksi syntynyt
ja kasvanut. Ja jos hän suuressa tietämättömyydessään kiduttaakin
vihollisiaan ollen julma ja kostonhimoinen, ei teidän, joka olette
valkoinen mies ja jalompaa rotua, sovi ollenkaan seurata hänen huonoa
esimerkkiään."

"Sinun, herraseni", sanoi metsästäjä töykeästi, "olisi pitänyt
ruveta lähetyssaarnaajaksi. Aavikoilla ei ole monta, jotka kantavat
pyssyä ja ajattelevat noin. Neuvon sinua myymään pyssysi, ostamaan
virsikirjoja ja mustia vaatteita ja matkustamaan mustajalkojen luo
lähetyssaarnaajaksi. Kiellä heitä nylkemästä valkoisilta päänahkoja,
murhaamasta ja raiskaamasta heidän naisiaan. Kerro heille raamatun niin
käskevän, niin kuulet, mitä he sinulle sanovat. Saat kiittää onneasi,
elleivät he aloita sinusta heti. Ha, ha, haa!" Vanhus alkoi nyt nauraa
niin makeasti kuin tämä päätelmä lähetyssaarnaajan toimesta olisi ollut
erikoisesti hullunkurinen.

"Voitte olla aivan oikeassa, Jake", vastasi Pierre, "mutta kaksi
punaista eivät vastaa yhtä valkoista. Vaikka intiaanit tekevätkin
väärin, ei se ole mikään syy, että me, jotka olemme valistuneempia,
myöskin teemme niin. Toivon senvuoksi, että niin kauan kuin olemme
toveruksia, ette syyttä tapa yhtään intiaania, jonka satumme
kohtaamaan. Jos he hyökkäävät kimppuumme, on meidän tietysti
silloin pakko puolustaa itseämme, jolloin he saavat syyttää itseään
seurauksista. Omatuntoni soimaa minua usein öisin", lisäsi Pierre,
"maatessani valveilla vuodattamani veren vuoksi, vaikka olenkin
kiitollinen, ettei se ole tapahtunut muulloin kuin itsepuolustuksessa.
Ihmisen tappaminen on kaikesta huolimatta kauhea asia, kun hänet
lähetetään Jumalan valtaistuimen eteen pienimmättäkään varoituksetta,
ehkä rikollisen elämän tahrat sielussaan. Olen usein ajatellut poistua
kokonaan metsistä ja aavikoilta jonnekin, jossa saan elää rauhassa ja
jossa en milloinkaan joudu sellaiseen tilanteeseen, että minun olisi
pakko vuodattaa lähimmäiseni verta."

Pierre puhui hyvin lämpimästi, ja kun hän lopetti, näytti vanha Jake,
jolle hänen sanansa erittäinkin oli aiottu, hyvin levottomalta.

Yskittyään ja katseltuaan puolelle ja toisellekin huudahti vanha
metsästäjä vihdoinkin: "Saisin hävetä melkoisesti, poikani, ellen
myöntäisi sinun olevan oikeassa! Tunnen sen täällä", sanoi hän painaen
kädellään sydäntään, "että kaikki puhumasi on totta. Vanhaan mieleeni
muistuu nyt aika, jolloin en ollut kuin noin polvenkorkuinen poikanen
ja jolloin vanhalla äidilläni oli tapana sanoa: 'Jake, älä milloinkaan
kosta pahaa pahalla, ja kun toiset tekevät sinulle vääryyttä tahi
puhuvat pahaa sinusta, anna heille anteeksi. Voi sattua, että jonakin
päivänä itsekin haluat anteeksiantoa, ja tämä on ainoa keino sen
saavuttamiseksi.' Sellaiset olivat hänen sanansa. Muistan ne vielä
niin hyvin kuin ne olisi lausuttu eilen, vaikka siitä onkin jo hirveän
pitkä aika. Mutta luullakseni ovat ne näinä pitkinä vuosina olleet
salpautuneina ja suljettuina johonkin."

"Muisteleminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä, Jake", sanoi
Gaultier, "ja kaikkien meidän on opittava läksymme. Ampuessamme joka
päivä kaikenlaista riistaa kovenee luonteemme pian, ja silloin on
melkein yhtä helppo ampua ihmistäkin kuin jotakin muuta."

"Aivan niin", vastasi Jake, "niin juuri. Kuunnellessani puhettanne
huomasin olleeni väärässä ja toivon voivani muuttaa tapojani ennenkuin
se on liian myöhäistä. Mutta vanhat toverini eivät tule uskomaan sitä
milloinkaan. Ei, he eivät tule käsittämään, että vanhan Jaken mielestä
syyttömän intiaanin tappaminen on väärä teko."

"Viis heistä, Jake", sanoi Pierre. "Omantuntonne hyväksyvä ääni korvaa
täydellisesti tuollaisten tietämättömien halveksimisen."

"Tuo on varmaankin yhtä totta kuin Jumalan sana", sanoi Jake, "ja
pojat, aion noudattaa neuvoanne. Mutta", lisäsi hän, "jos tuo roisto,
joka aikoi viedä Billyn päänahan, hyökkää monen muun samanlaisen kanssa
kimppuumme, mahtaneeko silloinkin hänen tappamisensa olla väärin?"

"Niin!" sanoi Pierre, "jos hän hyökkää kimppuunne ja te tapatte
hänet rehellisesti ja kunniallisesti, koska ette voi muuten suojella
henkeänne, ei sellainen ole väärin. Mutta jälkeenpäin en riistäisi
häneltä päänahkaa. Emme saa häväistä kuolleita, ja varmastikaan emme
sellaisesta syystä kuin te aiotte."

"Ehkä olet oikeassa", vastasi vanhus, "vaikka en voikaan täydellisesti
yhtyä mielipiteeseesi. Tuo punanahka ei sitten enää tiedä, vaikka
riistänkin häneltä päänahan, sillä mitäpä hän toisessa maailmassa sillä
enää tekee. Niin, vaikka siis lupaankin, etten tapa tuota intiaania,
jos suinkin vain voin olla sitä tekemättä, riistän häneltä hiukset
yhtähyvin omantunnoin kuin jos ottaisin hänen pyssynsä ja hevosensa."

Tyytyen vastaväitteittensä tulokseen lopettivat nuorukaiset nyt
keskustelun tästä asiasta. Pierre rupesi kumminkin jäljestäpäin
puhelemaan siitä, ja huomattuaan miten kokonaan tietämätön vanha Jake
oli kristinuskon yksinkertaisimmistakin totuuksista, kulutti hän monta
tuntia päivästä opettaakseen Jakelle parhaansa mukaan uskonnon alkeita,
joita metsästäjä kuunteli ensin hyvin kärsimättömästi, mutta sitten
mielenkiinnoin, joka päivittäin vain eneni. Häntä ei ensin voitu saada
uskomaan lunastuksen suurta salaisuutta, mutta kuultuaan kaikkien
kristittyjen luottavan siihen huudahti hän: "Tämä voittaa kaiken!
Jumala on tehnyt tämän kaiken puolestani ja minun on sittenkin vaikea
kääntyä pois pahalta tieltäni hänen vuoksensa. Pojat, älkää puhuko
minulle enempää tästä! Lähden metsästyskauden loputtua lähetysasemalle
saadakseni kasteen, sillä näytän olevan yhtä varmasti pakana kuin
pyssynlaukaus."

Kylvettyään näin hyvän siemenen jättivät nuorukaiset sen nyt
kohtalon armolliseen huomaan. Kertomuksellamme ei ole enää mitään
tekemistä tässä asiassa, mutta ilmaiskaamme kumminkin, että vanha
Jake piti sanansa, ja hänen puheensa rehellisyys miellytti suuresti
lähetyssaarnaajaa.

Eräänä päivänä päättivät he pysähtyä muutamiksi tunneiksi metsästämään.
He olivat huomanneet muutamia antilooppeja ja Gaultier oli ehdottanut,
että he koettaisivat hiipiä niiden kimppuun.

Jake ja Pierre eivät olleet ollenkaan haluttomat vaihtamaan
puhvelinlihaeväitänsä muutamiin herkullisiin antiloopin paisteihin.
Senvuoksi sitoivatkin he mielellään kanoottinsa erääseen puuhun kiinni,
ja otettuaan pyssynsä mukaansa nousivat metsästäjät rannalle, kiiveten
sitten varovaisesti törmälle voidakseen katsella ympärilleen.

Heidän eteensä leviävä seutu oli osaksi aavikkoa osaksi metsää, jota
kasvoi siellä täällä pienissä saarekkeissa. Niiden välissä jonkun
matkan päässä kuljeskeli kuusi antilooppia rauhallisesti laitumella.

Tuuli puhalsi onneksi aavikolta metsästäjiin päin, ja niinollen ei
eläimillä vielä ollut aavistustakaan niitä uhkaavasta vaarasta.

Pierre ehdotti muille, että hän koettaa yksin ryömiä eteenpäin
saadakseen ampua, mutta vanha Jake, joka ei näyttänyt oikein luottavan
Pierren kokemuksiin, kielsi sen sanoen tietävänsä, miten noita "pukkeja
peijataan", ja ryhtyi samalla näyttämään tovereilleen, miten se
tapahtuu.

Hän ryömi eteenpäin ruohokossa pitäen samalla tarkasti silmällä
antilooppien liikkeitä. Silloin kun ne lakkasivat syömästä, pysähtyi
hänkin ryömiäkseen jälleen eteenpäin heti kun eläimet painoivat
turpansa mehevään ruohoon. Nuorukaiset uskalsivat tuskin katsella
ruohon latvojen lomitse ja odottivat jännityksellä, miten seikkailu
päättyisi.

Vanha Jake oli kärsivällinen kuin kissa ja taitava kuin käärme, kun
riistan kimppuun hiipiminen oli kysymyksessä. Hän käytti hyödykseen
jokaista pientä pensastakin päästäkseen tuumankaan verran eteenpäin,
kunnes lopulta hänen ja antilooppien välissä oli vain aukea nurmikko.

Sen poikki huomaamatta hiipiminen oli hänellekin mahdotonta ja eläimet
olivat vielä niin kaukana, ettei ollut viisasta ampuakaan. Mutta
vanhalla Jakella oli omat keinonsa.

Käyttäen hyväkseen noiden eläinten suurta uteliaisuutta odotti hän,
kunnes ne katsoivat häneen päin, jolloin hän heilautti kättään nopeasti
ilmassa vetäisten sen heti jälleen takaisin.

Antiloopit huomasivat heti tämän tavattoman ilmiön. Ne lopettivat
syöntinsä katsoen tarkkaavaisesti siihen suuntaan, mutta vanha
metsästäjä oli liian viisas tyydyttääkseen niiden uteliaisuutta heti.
Hän odotti minuutin tahi pari maaten hiljaa paikoillaan, kunnes eläimet
alkoivat jälleen syödä, jolloin hän uudisti merkkinsä.

Antiloopit näyttivät selvästi ajattelevan, että tässä oli jotakin
salaperäistä, joka kaipasi selvitystä. Ne katsoivat kaikki tutkivasti
astuen muutamia metrejä lähemmäksi.

Jake heilautti jälleen kättään ja jälleen astuivat nuo uteliaat eläimet
eteenpäin. Silloin huiskautti Jake punaista kaulahuiviaan, ja tämä
erikoinen ilmiö kiihoitti eläinten uteliaisuuden äärimmilleen.

Ne tulivat pelkäämättä noin sadan metrin päähän piiloutuneesta
metsästäjästä, joka samalla kohotti huolellisesti pyssynsä tähdäten
pienen lauman johtajaurosta. Näkyi hieman valkoista savua, kuului kumea
paukahdus, seurasi hurja hyppy ja tuo solakka eläin kaatui nurmikolle,
sen toverien kiitäessä pois tuulen nopeudella.

Vanha Jake oikaisi hontelon ruumiinsa ja latasi huolellisesti pyssynsä,
tapa, jota kaikki vanhat metsästäjät noudattavat, ennenkuin he astuvat
askeltakaan ammuttuaan. Sitten hän meni kuolleen antiloopin luo ja
leikattuaan sen kurkun poikki, nakkasi hän sen olalleen ja palasi
nuorukaisten luo.

"Niin", sanoi hän heti tultuaan lähemmäksi, "tällä tavoin on noita
eläimiä petettävä. Ne ovat niin uteliaita, että niiden on välttämättä
saatava selville kaikki, mitä ne eivät heti ymmärrä. Vannon, että
tämäkin sai synnistään paljon enemmän kuin hän ansaitsikaan."

Koska nyt oli aika, jolloin he tavallisesti pysähtyivät syömään,
sytyttivät he tulen, ja pian pihisivät keppeihin pistetyt herkulliset
antiloopin paistit kekäleitten yllä tuoksuavan kahvin hajun levitessä
leirin ympärille.



VII.

KAUKAISEN LÄNNEN IHMEITÄ.


Ensimmäisinä seuraavina päivinä ei metsästäjillemme sattunut mitään
sen kummempaa. He olivat nyt saapuneet Askow-joen ja Saskatchewanin
yhtymäkohtaan, josta on vielä parisataa penikulmaa vuoristoon.

Tämä ilahdutti sekä Pierreä että Gaultieria, joka ei milloinkaan ennen
ollut ollut kauempana lännessä kuin Cumberlandin linnoituksessa.
Pierrenkin tiedot niistä seuduista, joihin heidän tästä lähtien piti
tunkeutua, olivat vain muilta kuultuja. Sen vuoksi kuuntelivatkin
he tarkkaavaisesti Jaken kertomuksia sen ihmeistä, sen suuresta
riistarikkaudesta, vuoriston äärettömistä metsistä, lumipeitteisistä
vuorista, joiden huiput kohoavat taivasta kohti monta tuhatta jalkaa,
hämäristä vuorten välissä olevista laaksoista, joihin ei kukaan
muu ollut milloinkaan astunut kuin ehkä joku kuljeksiva intiaani,
kimaltelevista järvistä ja kuohuvista koskista, hirvittävistä
jyrkänteistä ja erämaista, joissa ei ollut jalan liikkuvaa eikä siivin
lentävää, tuskinpa minkäänlaista kasvullisuuttakaan. Tällaisia ja muita
ihmeitä kertoi Jake, eikä hänen kuvailunsa riistänyt todellisuudelta
mitään sen mielenkiinnosta eikä kauhuista.

"Pojat", sanoi hän huitaisten kädellään länttä kohti, "tuolla ovat
maat, jotka väikkyvät aina metsästäjän mielessä. Noitten vuorten
rinteillä on riistaa tarpeeksi armeijankin ruoaksi puhumattakaan
majavista. Kokosin sieltä eräänä pyyntikautena kymmenen kimppua majavan
nahkoja, mutta menetin ne kerran taistelussa mustajaloille. Ne ovat
suurenmoisia seutuja, aivan varmasti, ellemme ota huomioon noita
intiaani-roistoja. Siellä onkin pidettävä silmät auki, pojat, tahi
muuten saattaa tukka lähteä päästä hyvin nopeasti.

"Mutta puhukaamme metsistäkin sananen puolueettomasti. Vuorten
rinteillä kasvaa penikulmittain niin solakoita puita, ettette sellaisia
ole ikinä nähneetkään. Siellä on kahdensadanviidenkymmenen jalan
pituisia mäntyjä niin tiheässä kuin tuvan nurkalla olevassa pinossa
halkoja. Alue on sekä etelään että pohjoiseen satojen penikulmien
laajuinen, ja erittäinkin idässä ovat puut suuria. Suuria puita ei ole
ainoastaan siellä täällä, huomatkaa se, vaan melkein jokainen puu on
oikea ihme. Kirkkaanakin päivänä on noissa metsissä niin pimeä, että
tarvitsisi melkein kynttilän nähdäkseen. Ja sitten nuo vuorten lomissa
olevat laaksot järvineen, jotka ovat täynnä taimenia, ovat suloisimpia
paikkoja, joissa metsästäjä voi rauhassa viettää yönsä, sanon sen
teille suoraan.

"Siellä on yllin kyllin riistaa ja kalaa, ja jos olette kiintyneet
sellaiseen roskaan, on siellä melkein kaikkia lajeja hedelmiäkin.
Siellä on hirviä ja peuroja puhumattakaan majavista, puhvelit
samoilevat sinne itäisiltä aavikoilta, ruskeat ja mustat karhut
asustavat siellä, ja jos haluatte jotakin parempaa, on siellä hirveän
suuria harmaita karhuja, vuorileijonia ja muita samanlaisia eläimiä.

"Turkisten kokoaminen käy siellä helposti, jos vain metsästäjä
oleskelee siellä tarpeeksi kauan. Tunnen tuon vuoriston kuudensadan
penikulman pituudelta. Siellä ei ole yhtään vakinaista asukasta, eipä
juuri punanahkojakaan, sillä tavallisesti samoilevat siellä vain
sotajalalla olevat mustajalat.

"Olen nähnyt Bull Poundin laaksossa laumoja, joissa on ollut tuhatkin
hirveä, ja muuallakin samanlaisia. Viettäessäni yksin yötäni nuotion
ääressä olen kuullut pantterien kiljuvan laaksossa kasvavien puiden
suojasta toisilleen kaikkialla ympärilläni, susien ulvonnan niiden
ahdistaessa hirviä pimeässä, karhujen murinan ja 'Vanhan Ephraimin'
puhisemisen, ikäänkuin se olisi pelännyt joutuvansa alakynteen.

"Eivätkä ne paljoa pelänneet tultanikaan. Myrskyöinä olivat ne
useinkin niin rohkeita, että minun oli pakko kipaista johonkin puuhun
niitä pakoon. Ne näyttivät haluavan tulla aivan tulilleni, koska
kuulin selvästi niiden hiivinnän pensaikosta, ja näin silloin tällöin
välähdykseltä niiden silmätkin, kun nuotioni loimu sattui kohdistumaan
niihin.

"Kun ihminen joutuu tuollaiseen tilanteeseen, tuntuu se melko
kamalalta, sanon sen teille suoraan, pojat. Olen useinkin herätessäni
yöllä nähnyt susien istuskelevan nuotion ympärillä näykkien toisiaan
ja muristen, kunnes olen karkoittanut ne kovasti karjaisemalla ja
heittelemällä niitä palavilla kekäleillä. Ne poistuvat vain varjoon
tullakseen sieltä jälleen hetken kuluttua näkyviin. Olen ollut
peloissani kuin eläin nähdessäni niiden nälkäiset katseet ja pitkät
valkoiset hampaat niiden muristessa heittämilleni kekäleille. Ne niin
sanoakseni palauttavat ihmisen takaisin luontoon, mutta vähitellen
oppivat nuokin pedot tietämään, mitä pyssyn paukahdus merkitsee.

"Siellä ololla on kumminkin ikävämpiäkin puolia. Olen ollut
kuolemaisillani nälkään ruoan puutteessa ja saanut pureskella vain
heinäsirkkoja. Niin, tuolla vuoristossa ei luullakseni ole enää minun
Iäiselleni vanhalle karhulle minkäänlaisia uusia kokemuksia."

Mutta me emme halua seurata vanhan Jaken yksityiskohtaista ja
jotensakin pitkäveteistä kuvausta tuon seudun ihmeistä. Meistä tuntuu
nimittäin mielenkiintoisemmalta eläytyä niihin itse seuratessamme
metsästäjiämme heidän matkallaan vuoristoon.

Olemme kertoneet, että matkustajat olivat saapuneet Askow-joen ja
Saskatchewanin yhtymäkohtaan. Luonto muuttui siellä aivan kokonaan.
Järvet, suolaiset kuin meri, kimaltelivat auringon paisteessa
niiden rantojen ollessa paksusti suolan peitossa, virrat vahvasti
sodapitoisine vesineen yhtyivät jokeen niiden paljaitten ja
paahtuneitten rantojen muodostaessa suuren vastakohdan Saskatchewanin
rehevää kasvullisuutta pursuavalle ympäristölle. Aavikot muuttuivat yhä
kuivemmiksi, suuria halkeamia ilmestyi janoiseen maahan uhaten niellä
kitaansa jokaisen varomattoman matkamiehen.

He olivatkin todellisuudessa saapuneet "Suuren amerikkalaisen erämaan"
pohjoiseen osaan, jossa ei ole juuri ollenkaan riistaa ja jossa,
käyttääksemme erään hyvin tunnetun kirjailijan kuvaavia sanoja,
"susienkin on pakko ulvoessaan nojautua hietakumpuihin", sillä ne ovat
niin laihtuneet alituisesta nälästä.

Tuossa hylätyssä maassa on kumminkin keitaitakin. Eräällä sivulla on
muutamia jyrkkärinteisiä pieniä kukkuloita, joiden terävät huiput
kohoavat noin kolmesataa jalkaa kuivasta tasangosta, eivätkäpä
yksityisetkään tällaiset kukkulat ole harvinaisia. Sellaisia, vaikkakin
suurempia, ovat Tetonit ja tuo kuuluisa Buttes Arkansasin rajalla.
Surkastuneet pensaat, enimmäkseen artemisialajit, peittävät niiden
jyrkkiä rinteitä muodostaen jonkunlaisen siimeksen, joka, vaikka se
tekeekin hyvin surullisen vaikutuksen, muodostaa hauskan vastakohdan
autiolle ympäristölle.

Ilmastokin tuntuu kokonaan muuttuneen. Se näytti olevan täynnä
valoisia hiutaleita, jotka tanssivat ja kimaltelivat laskevan
auringon synkän värisissä säteissä. Omituisia esineitä ilmestyi ja
katosi hyvin salaperäisesti, kalliot näyttivät uiskentelevan taivaan
ja maan välillä, ja puut kasvoivat latvat alaspäin kastellen niitä
kimaltelevien järvien kylmässä vedessä.

Tällaiset mielikuvitukselliset esineet tanssivat matkailijaimme silmien
edessä täyttäen Pierren ja Gaultierin mielen kauhulla. Heistä tuntui
kuin he olisivat poistuneet olennaisesta maailmasta kauas sellaisiin
seutuihin, joissa asuu vain peikkoja ja kyöpeleitä, jotka milloin
tahansa voivat esiintyä kostaakseen kuolevaisten rohkeuden tunkeutua
heidän salaperäiseen valtakuntaansa.

Nämä tunteet vahvistuivat, kun he sattuivat katsahtamaan eräälle noista
äsken mainitsemistamme kukkuloista ja näkivät muutamia luonnottomia
möhkäleitä häämöittävän suurina ja epäselvinä iltahelteen aiheuttaman
autereen läpi. Niitä oli kolme, ja sikäli kuin metsästäjät voivat
erottaa, repivät ne pensaikkoa juurineen maasta. Niiden takana olikin
sitä jo suuria läjiä.

Pierre huomasi ensiksi nuo oudot eläimet, ja hänen huudahduksensa
käänsi vanhan Jaken huomion niihin.

Heti kun tuo vanha vuoristojen asukas huomasi ne, huudahti hän:
"Jumalani, siellähän on kolme niin suurta karhua, etten ole moisia
ennen elämässäni nähnytkään!"

Silloin tarttui Gaultier pyssyynsä ja ennenkuin vanha Jake ennätti
estää, ojensi hän sen ampuen lähimmäistä petoa, johon oli veneestä
tuskin sataa viittäkymmentä metriäkään.

"Voi sentään", huusi Jake, "olet suurin pölkkypää, jonka milloinkaan
nainen on synnyttänyt. Luuletko sinä voivasi haavoittaa kuolettavasti
'Vanhaa Ephraimia' tältä matkalta yhdellä luodilla? Katso nyt, mitä
olet tehnyt!"

Olikin jo todella viimeinen hetki ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin,
koska tuo karhu, jota Gaultier oli ampunut, raivoissaan saamansa haavan
aiheuttamasta tuskasta laukkasi jokea kohti, sen molempien toverien
seuratessa sen kintereillä ja kaikkien kolmen karjahdellessa hurjasti.

"Toiselle rannalle!" huusi Pierre ja heidän meloessaan kaikin voimin
halkoi kanootti nopeasti vettä.

Paikka, josta karhut huomattiin, oli melkein vastapäätä Askow-joen
suuta, ja sen poikki suuntasivatkin metsästäjät kulkunsa. Juuri kun
he pääsivät Saskatchewanin yli, ilmaisi heidän takaansa kuuluva
äänekäs loiskahdus, että ensimmäinen karhu oli jo hypännyt virtaan, ja
katsoessaan sinnepäin näkivätkin he sen suuren pään sen voimakkaasti
halkoessa vettä takaa-ajaessaan.

Toiset karhut olivat pysähtyneet rannalle näyttäen seuraavan asioiden
kehittymistä hyvin tarkkaavaisesti. Nuo kömpelöt hirviöt nousivat
takajaloilleen suurista ruumiistaan huolimatta huitoen ilmaa äärettömän
suurilla etukäpälillään tavalla, mikä muissa olosuhteissa olisi
huvittanut metsästäjiämme suuresti. Mutta tällä haavaa oli heidän
tarkkaavaisuutensa kiintynyt muualle.

Koska Jake oli usein kertonut taisteluistaan harmaita karhuja vastaan,
asettuivat molemmat nuorukaiset nyt mielellään hänen johdatettavakseen.
"Näette kai tuon joen mutkan tuolla vastapäätä?" sanoi hän katsottuaan
hetkisen takaa-ajajaa. "Luullakseni saamme sen varmasti sinne. Nuo
molemmat toiset suuret otukset eivät näytä olevan hyvinkään halukkaita
taisteluun, mutta jos ne huomaavat toverinsa joutuvan vaaraan, tulevat
ne luultavasti avuksi. Mutta mutkan toiselle puolelle eivät ne
otaksuttavasti ymmärrä tulla."

Nyt oli karhu jo uinut Saskatchewanin poikki ja lähestyi nopeasti
kanoottia laukatessaan Askowin rantaa pitkin. Kun se pääsi erääseen
metsästäjiä vastapäätä olevaan niemekkeeseen, syöksyi se jälleen veteen
ja ui äänekkäästi muristen nopeasti virran poikki.

"Nyt, pojat", huudahti Jake, "on teidän aika näyttää ampumataitoanne!
Antakaa kanootin ajelehtia ja tarttukaa pyssyihinne." Kuultuaan käskyn
kohottivat nuorukaiset aseensa.

Ainoastaan noin viisikymmentä metriä erotti heidät enää raivostuneesta
pedosta, jonka pienet ilkeät silmät hehkuivat niin äärettömän
pahansuovasti kuin se jo olisi saanut saaliinsa käpäläinsä väliin.
Pierren laukaus kajahti ja tarkasti tähdätty luoti sattui karhun
otsaan, mutta kimposi takaisin luusta aiheuttamatta muuta kuin
lihahaavan.

Sillä oli kumminkin sellainen vaikutus, että se osaksi löi karhun
tainnoksiin, ja sen pyöriessä vedessä ampuivat metsästäjät siihen
yhteislaukauksen, joka värjäsi veden pedon verellä. Mutta tuon eläimen
elinvoima oli niin suuri ja sen raivo niin hillitön, että sen saamat
haavat näyttivät vain kiihdyttävän sen vihaa.

Sen pää oli nyt yhtenä ainoana haavana ja hyytyvä veri tahtoi sokaista
sen silmät, mutta kun se aukaisi suuren kitansa näyttäen valkoisia
hampaitaan, selveni metsästäjille, ettei sen kyky tehdä pahaa ollut
vielä ollenkaan vähentynyt. Se oli nyt tullut niin lähelle kanoottia,
että estääkseen sen pääsemistä käsiksi hauraaseen veneeseen, joka olisi
heti kaatunut, oli metsästäjien pakko luopua pyssyistään ja tarttua
meloihin jälleen. Jättäen kanootin ohjaamisen poikien toimeksi tähtäsi
Jake tarkasti pitkällä pyssyllään ja laukaisi.

Hetkeksi katosi karhu kokonaan vaahtoon, kun hurjistunut eläin myllersi
veden sekaisin. Sitten se kääntyi rantaa kohti ja makasi pian avutonna
hietikolla.

"Hei, luulenpas, että se lääke vaikutti!" huudahti vanha Jake. "Eläköön
vanha toverini! Siinä on sentään pyssy, joka tietää tehtävänsä!"

Metsästäjät meloivat nyt kanootin melkein voimattoman vihollisensa
viereen ja sitten kuin kukin oli saanut tarkan tähtäimen, ampuivat he
yhtaikaa. Suonenvedon tapaiset nytkähdykset värisyttivät tuon suuren
eläimen ruumista, kuului rykäisy, jota seurasi verensyöksy kidasta ja
kaikki oli ohi.

Noustuaan maihin lähestyivät metsästäjät sitä varovaisesti, sillä
vaikka harmaa karhu olikin nähtävästi kuollut, oli se kumminkin
peloittava otus. Kun he heittämällä kiviä saivat varmuuden, ettei karhu
enää kyennyt jatkuviin pahantekoihin, rupesivat he tutkimaan saalistaan
tarkemmin.

"Onpa tämä oikea hirviö, pojat, vai mitä", sanoi Jake tutkittuaan
äärettömän suurien etukäpälien ympärysmittaa ja tehtyään useita
mittauksia. "Olen nähnyt vain yhden suuremman tuolla Kaliforniassa,
jossa karhut kasvavat kookkaammiksi kuin täällä. Näöstä päättäen luulen
tämän pedon painavan noin tuhat naulaa. Mutta tulkaa nyt! pojat! On jo
melkein pimeä ja meidän on vielä etsittävä leiripaikka yöksi."

Koska paikka soveltui tarkoitukseen, purkivat metsästäjät kanootin
sisällön maalle. Sylintäydestä kuivaa artemisiaa saatiin surkea ja
riittämätön nuotio, mutta huolimatta siitä paneutuivat päivän vaivojen
ja jännitysten väsyttämät metsästäjät, sitten kun he olivat syöneet
tukevan illallisen, pitkäkseen sen viereen jalat tuleen päin, ja
kietouduttuaan huopiinsa olivat he pian unhon mailla.



VIII.

HARMAASTA KARHUSTA.


Vaikka uni, johon väsymys oli vaivuttanut metsästäjät, olikin
virkistävä ja syvä, ei heidän kumminkaan sallittu siitä kauan nauttia.

Läheisyydestä kuuluva omituinen melu herätti ensin Jaken. Kun hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan, pani näky, joka sattui hänen
silmiinsä, hänet nopeasti herättämään toiset. Hän teki sen kumminkin
varovaisesti kehoittaen samalla, että nuorukaiset olisivat aivan hiljaa.

Yö oli kolea ja kirkas kuu purjehti korkealla taivaalla muuttaen noiden
seutujen kristallikirkkaassa ilmassa yön melkein päiväksi.

"Katsokaahan tuonne, pojat!" sanoi Jake. "Vanhan Ephraimin molemmat
veljet ovat tulleet katsomaan häntä."

Ja todellakin näkivät sekä Pierre että Gaultier, että pari suurta
eläintä liikuskeli kuolleen karhun ympärillä istuen silloin tällöin
suorina takajaloillaan sillä tavalla, ettei niiden lajista voinut
olla epäilystäkään. Silloin tällöin murahtelivat ne hiljaa tahi
karjahtelivat hurjasti, kun ne nuuskivat kaatuneen toverinsa ruumista.

Nähtävästi eivät ne vielä olleet huomanneet leiriä, joka onneksi
oli noin sadan metrin päässä paikasta, johon karhu oli kuollut, ja
kauempana ylöspäin virtaa. Jos se olisi ollut alempana, olisi se
ollut juuri noiden molempien peloittavien hirviöitten tiellä, jotka
nähtävästi olivat seuranneet kuolleen toverinsa jälkiä. Ne olisivat
epäilemättä hyökänneet heti nukkuvien metsästäjien kimppuun ja
yllättäneet heidät siten hyvin peloittavissa olosuhteissa.

Ikäänkuin lumottuina katselivat miehet karhujen liikkeitä. He koettivat
olla niin hiljaa kuin suinkin, koska pieninkin ääni olisi voinut
ilmaista heidät, missä tapauksessa heidän kuolemansa olisi ollut
melkein varma. Artemisia-varpujen muodostaman huonon suojan takaa
voivat he seurata noiden raivostuneitten eläinten hommia, joita he
eivät voineet ensin ollenkaan ymmärtää.

Sitten kuin karhut olivat nuuskineet kuollutta toveriaan vähän aikaa
asettuen samalla mitä eriskummaisimpiin asentoihin, tarttuivat ne
raatoon vetäen sen noin viidenkymmenen metrin päähän. Sitten ne
kaivoivat metsästäjien suureksi hämmästykseksi suurilla käpälillään
hirmuisen määrän soraa peittäen sillä täydellisesti toverinsa.
Lopetettuaan työnsä nähtävästi suureksi mielihyväkseen alkoivat ne
metsästäjien suureksi kauhuksi lähestyä verkalleen leiriä.

"Nyt ne huomaavat meidät varmasti!" huudahti Pierre. "Rientäkäämme
kanoottiin, sillä se on meidän ainoa turvamme!"

Miehet hyppäsivät seisoalleen ja työnsivät kanootin vesille niin
nopeasti kuin suinkin. Heillä oli tuskin aikaa sulloa siihen
matkatavaroitaan ja asettua paikoilleen, kun nuo molemmat hirviöt
huomasivat heidät. Eläimet pysähtyivät heti ja istuutuivat huitoen
käpälillään ilmaa ja karjahdellen hurjasti.

Ne päättivät nähtävästi hyökätä, sillä ne laskeutuivat jälleen kaikille
jaloilleen alkaen kömpelösti laukata ja pysyen siten koko ajan kanootin
kohdalla, vaikka Pierre ja Jake meloivatkin henkensä edestä.

Metsästäjät olivat lähteneet pakoon myötävirtaa tahi Saskatchewania
kohti, jonne oli tuskin kolmeasataa -metriäkään. Välillä oli kumminkin
muudan mutka, jonka kohdalla joen toinen ranta työntyi niin kauas
virtaan, että se siltä kohdalta oli hyvin kapea. Karhut suuntasivat
kulkunsa juuri tuota paikkaa kohti aikoen nähtävästi syöksyä jokeen
katkaisemaan kanootin kulkua.

"Toiselle rannalle!" huusi Pierre. "Jos ne pääsevät hyökkäämään
kimppuumme ollessamme kanootissa, olemme hukassa."

Melat painuivat syvempään ja kevyt vene liukui nopeasti joen itäisen
rannan turviin. He saavuttivat niemen ja äänekkäästi hurraten kiersivät
metsästäjät sen juuri kun ensimmäinen karhu tuli rannalle parikymmentä
metriä taempana. Se syöksyi heti jokeen, jonne sen toverikin sitä
seurasi.

Jaken ja Pierren äärimmäiset ponnistukset voivat tuskin pitentää
välimatkaa, joka erotti heidät takaa-ajajista. Vähään aikaan ei puhuttu
sanaakaan, sillä kaikki tunsivat melovansa henkensä edestä, koska ei
ollut epäilystäkään, millaiseksi heidän kohtalonsa muodostuisi, jos
nuo kostonhimoiset hirviöt, joiden raivo näytti vain kiihtyvän, heidät
voittaisivat.

"Koira vieköön koko pedot!" huudahti vanha Jake vihdoin. "Tämä
kiskominen siirtää vanhat olkapääni sijoiltaan. Kas tässä, nuori mies",
sanoi hän Gaultierille, "tartuhan tähän melaan sillä aikaa kuin minä
esitän niille vanhan toverini."

Sanottuaan sen ojensi hän melan Gaultierille tarttuen pyssyynsä.

Johtava karhu oli nyt noin parinkymmenen metrin päässä heidän takanaan,
ja metsästäjät näkivät aivan selvästi sen suuren pään sen halkoessa
kuun valaisemaa vettä. Jake tähtäsi tarkasti ja laukaisi.

Vanhan metsästäjän luoti sattui paikalle. Karhu myllersi veden hetkeksi
aivan sekaisin taistellessaan raivokkaasti ja pärskyttäen kuohua
korkealle ilmaan. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin pian ja kun
liikkeessä ollut vesi tyyntyi, eivät metsästäjät enää nähneet koko
eläintä.

Kun jäljelläoleva karhu huomasi toverinsa kohtalon, murahti se pelosta
luopuen heti takaa-ajosta ja ruveten uimaan rantaa kohti. Metsästäjät
sallivat sen nousta maihin ahdistamatta sitä, ja Pierre ja Gaultier
onnittelivat Jakea tuon onnellisen laukauksen johdosta, joka oli
pelastanut heidät ilmeisestä suuresta vaarasta.

"Niin, olihan se onnellinen laukaus", vastasi vanhus, "kuten useimmat
muutkin ampumani, sitä ei voida kieltää. Tosiasia kuitenkin on, että
vanhaa Ephraimia ei usein kellistetä yhdellä ainoalla tarkastikaan
ammutulla luodilla. Ei, se on sitkeähenkinen peto, joka vaatii täyden
annoksen lyijyä ennen antautumistaan. Saamme mielestäni kiittää
onneamme, että näin hyvin selviydyimme asiasta. Nyt on meidän parasta
leiriytyä paikalle, jossa näimme nuo hirviöt ensin. Sinne ne eivät enää
tule, siitä saatte olla aivan varmat."

He suuntasivat senvuoksi kanoottinsa Saskatchewanin toiselle rannalle
ja muutamien minuuttien kuluttua nousivat he maihin erään kukkulan
juurelle. Sinne he leiriytyivät toisen kerran sinä yönä, söivät toisen
illallisen muistellen sen kestäessä voittamaansa taistelua.

Heidän keskustelunsa koski erittäinkin karhujen omituista
käyttäytymistä silloin kun ne hautasivat kuolleen toverinsa. Vanha
Jake, joka tunsi tuon eläimen perinpohjin, kuvasi tovereilleen
mielenkiintoisesti sen elintapoja, joista otamme osan tähänkin niiden
lukijoiden varalta, joita sellainen ehkä huvittaa.

Emme halua kumminkaan tehdä sitä Jaken omilla sanoilla, jos vain
suinkin voimme sen välttää, vaan koetamme sanoa samat asiat lyhyemmästi.

On todistettu asia, että harmaa karhu on amerikkalaisen metsästäjän
kaikkein kauhein vihollinen. Sen hurjuus on niin tunnettu, ettei kukaan
metsästäjä hyökkää sen kimppuun, elleivät olosuhteet ole hänelle niin
suotuisat, että hän voi vaaratta sen tehdä.

Harmaat karhut kasvavat suurimmiksi Kalifornian vuoristossa, missä ne
joskus saavuttavat tuon äärettömän painon: kahdeksantoistasataa naulaa
ja enemmänkin. Niiden paino näyttää vähenevän sitä mukaa kuin edetään
pohjoista kohti, kunnes Brittiläisessä territoriossa tuhannen naulan
painoinen eläin on jo tavattoman suuri.

Erehdyksestä luullaan ruskeata karhua usein harmaaksi karhuksi, koska
niiden turkki muutamin paikoin on aivan samanvärinen. Harhailija,
eräs toinen laji, on melkoista pienempi, tavataan useammasti eikä ole
hetikään niin raivoisa kuin sen kauhistuttava veli.

Harmaan karhun kynnet ovat kuusi tuumaa pitkät muistuttaen enemmän
lehmän sarvia kuin nelijalkaisen pedon kynsiä. Tämän pedon jäljet ovat
kahdeksantoista tuumaa pitkät, joista kaksitoista tulee sen suuren
jalan osalle. Eläin on kaikkiruokainen syöden kaikenlaista lihaa
aivan yhtä mielellään kuin juuria ja juurikasveja, kuten nauriita ja
palsternakkoja.

Se voi hyökätä täysikasvuisen puhvelihärän kimppuun ja antaa sille
vahvalla käpälällään sellaisen lyönnin, että se tappaa eläimen
siihen paikkaan. Sitten vetää peto sen hitaasti johonkin mukavaan
paikkaan, mutta jos "Vanha Ephraim" on nälissään, syö se sen heti
tappamispaikalla.

Harmaa karhu ei kuten musta karhu osaa kiivetä, mutta se korvaa tuon
puutteellisuutensa kärsivällisyydellä, jolla se vahtii puuhun paennutta
saalistaan. On sattunut tapauksia, jolloin metsästäjiä on näin
pidetty vangittuina useita tunteja, jopa vuorokausiakin. Vanhan Jaken
kokemukset käsittivät monta sellaista tapausta, joita hän muisteli
seuraavaan tapaan:

"Noin kymmenen vuotta sitten sattui tapaus, josta aion nyt teille
kertoa. Metsästelin silloin eräällä joella, joka laskee vetensä
Yellowstonen järveen. Se olisi hauska paikka, ellei siellä olisi noita
Sioux-roistoja. Siellä on miehen oltava varuillaan, ellei hän halua
menettää päänahkaansa, sen saatte huoleti uskoa.

"No niin, olin koonnut jo aikamoisen kimpun majavannahkoja ja aioin
hetimiten lähteä Laramie'hin myymään saalistani. Viritin ansani
viimeisen kerran ja aamulla menin niitä kokemaan. Olin saanut ne jo
kaikki kootuksi paitsi viimeistä, joka oli eräässä paikassa, missä joki
syöksyi erääseen kuiluun. Patoni oli juuri tuon putouksen niskassa. Sen
läheisyydessä ei ollut muita puita kuin muutamia suuria kuusia, ja sain
kiittää onneani, että ne kasvoivat siinä, sillä siellä se tapahtui.
Olin juuri nostamaisillani ansaa, johon oli tarttunut takajalastaan
komea urosmajava, kun kuulin takaani tohauksen kuin puhvelihärän
puhinan. Arvaatte kai sanomattanikin, ettei siinä kauan viipynyt, kun
minulla jo oli vanha toverini kädessäni kaiken varalta. Kun käännyin
katsomaan, näin mitä suurimman karhun istuvan jonkun matkan päässä
tarkastamassa tilannetta.

"Niin, pojat, en ollenkaan häpeä tunnustaa, että säikähdin. Jalkani
tuntuivat omituisen raskailta ja hiukseni nousivat pystyyn, kunnes
luulin niiden irtautuvan päästäni. Näin heti, että peto oli harmaa
karhu, jolla ei ollut hyvä mielessä, sillä sen pienet silmät kiiluivat
pahansuovasti. Kuta kauemmin tarkastelin ilkiötä, sitä vähemmän siitä
pidin. Tiesin, että minun oli joko taisteltava tahi lähdettävä pakoon,
ja olin varma, että ellen voisi kaataa sitä ensimmäisellä laukauksella,
olisivat päiväni luetut. Katsoessani solaan huomasin erään kuusen
kasvavan muutamalla kallion kielekkeellä noin sadan metrin päässä niin,
että sen oksat ulottuivat puron yli. Tiesin, että jos voisin päästä
tuon puun luokse, niin pelastuisin.

"Karhu oli minusta noin viidenkymmenen metrin päässä. Kysymys oli nyt
vain siitä, salliiko se minun päästä pengermälle ennen hyökkäämistään
kimppuuni. Koska oli hyödytöntä tiedustella sitä pedolta, läksin
juoksemaan puuta kohti. Kuulin karhun murahtavan, kun se laskeutui
kaikille neljälle, ja kivet sinkoilivat ympäriinsä sen laukatessa
jäljessäni. Luullakseni suoriuduin tuosta sadasta metristä yhtä
nopeasti kuin öljytty salama. Päästessäni puun luo oli karhu noin
kolmenkymmenen metrin päässä. Heitin vanhan toverini remmistä olalleni
ja aloin kiivetä puuhun hilautuen sekä ylös että eteenpäin, sillä puu
kasvoi yhtä paljon sivulle kuin ylöskinpäin. Puu ei siis ollut mikään
hyvä turvapaikka, sillä karhu voi seurata minua sen puoliväliin, jossa
puu mutkistui ylöspäin. Ennätin juuri päästä turvaan, kun Vanha Ephraim
saapui penkereelle.

"Se oli aivan raivoissaan, sitä ei voitu epäilläkään. Sen kämmenet
olivat jalan pituiset ja niissä olevat kynnet puolet sen vertaa. Näytti
aivan siltä kuin tuo ilkiö olisi vaihtanut kyntensä puhvelin sarviin.
Tarkasteltuaan puuta hetkisen asetti se varovaisesti etukäpälänsä
puulle, astui jonkun askeleen, kunnes se sai takakoipensakin sille
alkaen varovaisesti lähestyä minua. Puu oli noin yhdeksänkolmatta
jalkaa puron yläpuolella. Tiesin varmasti hyvin tähdätyn luodin voivan
syöstä pedon puusta jokeen. Asetin vanhan toverini erääseen oksan
haaraan ja odotin, kunnes karhu oli aivan liikkumatonna, jolloin
ammuin sitä silmien väliin. Silloin, pojat, olisi teidän pitänyt olla
katsomassa karhun keikahdusta. Nauroin melkein kuollakseni. Ensin
se nousi istumaan peräpakaroilleen, muristen pelosta ja raivosta,
mutta juuri silloin liuskahtikin sen toinen takajalka ja ennenkuin se
ennätti päästä jälleen tasapainoon, putosi se päistikkaa puroon, jonka
pohja oli täynnä suuria teräväpäisiä kallioita kuin heinäsuovia. Se
putosi päälleen muutamalle sellaiselle. Minun ei tarvinnut ampua enää
toista kertaa, sillä karhun kallo murskautui ja sen aivot pärskähtivät
kivelle. Niin se tapahtui. Nylin siltä nahan ja vein sen samaan
paikkaan, jossa säilytin majavan nahkojanikin.

"Ei ole kumminkaan aina sanottu, että 'Vanha Ephraim' häviää
taistelussa. Näin kerran, miten harmaa karhu vetäisi eräältä
hauskimmalta toveriltani, mikä milloinkaan on kuljettanut nahkoja,
päänahan silmille ja kaikki vaatteet siekaleiksi. Ne ovat epäilemättä
hurjia petoja, ja mieluummin tapan pari intiaania päivässä kuin yhden
karhun."

Vanha metsästäjä keskeytti nyt tässä kertomuksensa voidakseen leikata
pitkän pätkän James River tupakkaa, jota hän alkoi pureskella suurella
nautinnolla. Jauhettuaan sitä jonkun aikaa hampaittensa välissä
sammutti hän nopeasti muutaman kirkkaasti palavan kekäleen hyvin
tähdätyllä sylkiruiskahduksella ja lisäsi:

"Pääsin siis tuosta pälkähästä suuremmitta vaurioitta, ja toivon vain,
että aina olisin yhtä onnellinen. Kerron teille melkein samanlaisen
tapauksen, joka sattui minulle juuri tähän aikaan viime vuonna. Olin
saanut toverikseni erään toisen miehen?- olette ehkä kuulleet hänestä
puhuttavankin, sillä hän on hyvin tunnettu täällä vuoristossa. Häntä
sanotaan 'Kotka-Jaakoksi', ja hän on yhtä taitava metsämies kuin
minäkin. No niin, poistuttuamme Santa Féstä menimme Grandon poikki
päästäksemme Anahuacin piiriin. Siellä sanottiin olevan paljon riistaa
ja olimme senvuoksi oikein innoissamme. Ensin saimme kokea hieman
nälkääkin, sillä intiaanit olivat hajoittaneet ja karkoittaneet kaiken
riistan lähiseuduilta. Olimme juuri saapuneet perille ja haimme sopivaa
yöpaikkaa seitsemäntenä päivänä matkalle lähdöstämme, kun Jaakko muisti
erään entisen pari penikulmaa etelämpänä olevan varastonsa. Hän läksi
senvuoksi hakemaan saalistaan parilla muulillamme sillä aikaa kuin minä
irroitin satulan vanhan tammani selästä ja sidoin sen liekaan.

"Olimme leiriytyneet sievään pieneen laaksoon, jossa kasvoi muutamia
pienenlaisia puita siellä täällä. Niiden välissä oli matalahkoa
pensaikkoa. Vuorten rinteillä oli suuria kallionlohkareita, mutta
laakso oli niistä vapaa eikä niitä ollut puronkaan rannalla, jossa
hevosellani oli oivallinen laidun. Koska ei minulla silloin ollut
mitään erikoista tehtävää, läksin kukkulan laelle tarkastelemaan
ympäröivää seutua. Kukkulalle ei ollutkaan pitkälti, ja sieltä näin
pohjoisessa olevan kauniin metsän ja sen keskeltä kohoavien kukkulain
huiput. Metsän vierellä jatkui aavikko näkymättömiin.

"Seutu näytti miellyttävältä ja riistarikkaalta. Ajattelin juuri tuota
hetkisen tehden suunnitelmia, kun leiristämme alkoi äkkiä kuulua
äänekästä melua. Olin kulkenut niin kauaksi, etten voinut nähdä sinne,
mutta voin selvästi kumminkin kuulla vanhan tammani korskunnan ja
kavioiden kopseen, kun se koetti päästä irti, mutta ei voinut. Riensin
niin nopeasti kuin suinkin katsomaan, mikä siellä oli hätänä, ja
näky olikin katsomisen arvoinen. Niin, siellä ajoi melkein elefantin
kokoinen karhu vanhaa tammaani ympäri leiriä, sillä olin köyttänyt
eläinraukan niin lujasti, ettei se päässyt irti. Se laukkasi puolelta
toiselle ja ympäri paalua pedon seuratessa sitä kintereillä ja silloin
tällöin kompastuessa köyteen. Saatte uskoa, että jouduin nopeasti
paikalle ja ammuin luodin, joita menee kuusikymmentä naulaan, 'Vanhan
Ephraimin' otsaan. Mutta juuri silloin kun painoin liipaisinta,
liikautti se päätään ja luotini sattuikin väärään paikkaan. Se
haavoittui lievästi ja, mikä oli pahinta, se sai pian selville, missä
minä seisoin pensaikossa. Heti kun se huomasi minut, läksi se tulemaan
kohti.

"Tilanne näytti hyvin uhkaavalta. Tiesin vallan hyvin, ettei minun
kannattanut ruveta ahdistamaan sitä puukollani, jonka karhu heti
olisi lennättänyt kädestäni. En niin ollen voinut turvautua muuhun
kuin yhteen keinoon. Kumarruin pensaston taakse ja kiersin sen
puoliympyrässä. Juoksin hevostani kohti ja puolessa minuutissa olin
satulassa. 'Vanha Ephraim' vainusi kumminkin jälkeni, sillä samalla
syöksyi se pensaikosta suoraan minua kohti. Kun kannustin hevostani
saadakseni sen laukkaamaan, voitte ymmärtää, että sydämeni lakkasi
melkein sykkimästä huomatessani, etten kiireissäni ollut muistanutkaan
irroittaa köyttä. En päässyt siis hevosineni mihinkään, vaan meidän
oli pysyttävä paikoillamme ja odotettava tuon raivostuneen pedon
hyökkäystä. Silloin, pojat, luistivat rukouksetkin, sen saatte uskoa.

"Pyssyssäni ei ollut latinkia ja ainoat aseeni olivat pistoolini ja
puukkoni. Ymmärrätte kai, ettei niiden esille saamiseen mennyt minulta
puolta vuotta, vaikka tunsinkin, että päiväni olivat melkein lasketut,
sillä en toivonut ollenkaan, että voisin tehdä karhun vaarattomaksi
yhdellä laukauksella.

"Tämän kertominen vie hieman aikaa, mutta tuo kaikki kävi yhtä nopeasti
kuin salaman leimahdus. Vanha tammani korskui ja hyppi, kun karhu nousi
takajaloilleen noin neljän metrin päässä meistä. Hevoseni koetti kaikin
voimin päästä karkuun, mutta köysi ei katkennut. Kumarruin niin kauas
eteenpäin sen kaulalle kuin suinkin vain voin, koettaen puukollani
auttaa sen ponnistuksia, mutta eläin-raukka hyppi ja syöksähteli
sinne tänne niin, etten onnistunut, ja ennenkuin ennätin saavuttaa
tasapainoni jälleen lensin päälleni satulasta. Huudahdin kauhusta ja
ennenkuin ennätin laskea kolmeen syöksyi karhu kimppuuni. Mutta juuri
kun peto oli minusta noin kolmen metrin päässä ja luulin jo olevani
mennyttä miestä, kuulin pyssyn paukahduksen ja luodin läjähdyksen
sen tunkeutuessa karhun korvaan. Se karjaisi kamalasti nousten
takajaloilleen, mutta ei pysynytkään siinä asennossa, vaan laskeutui
heti kaikille neljälle alkaen pyöriä kuin hullu, sillä luultavasti pani
luoti sen pään sekaisin. Huomattuani sen unhottaneen minut ammuin sitä
pistoolillani ja saatuani pyssyni käsiini pakenin pensaikkoon. Mutta
se oli tarpeeton teko, sillä 'Kotka-Jaakon' ampuma luoti riitti ja
vähemmässä kuin minuutissa oli meillä ilo katsella 'Vanhan Ephraimin'
kuollutta raatoa. Mielestäni oli pelastukseni ihmeellinen, vaikka
ihmeitä niin harvoin tapahtuukin. En minä eikä vanha tammanikaan olleet
saaneet naarmuakaan, ja siis suoriuduimme asiasta niin onnellisesti."

Pierre ja Gaultier olivat huvitettuina kuunnelleet vanhan Jaken
kertomusta, ja koska päivän koittoon vielä oli monta tuntia,
kietoutuivat he makuuhuopiinsa vaipuen jälleen raskaaseen uneen, josta
he eivät heränneet ennenkuin aurinko oli korkealla taivaalla lähettäen
tulisia säteitään heitä ympäröivään kuivaan erämaahan.



IX.

TAISTELU INTIAANEJA VASTAAN.


Kun nuorukaiset nousivat, huomasivat he vanhan Jaken poistuneen
leiristä kanootilla, mutta nähtyään, ettei Jake ollut ottanut
tavaroitaan mukaansa, ei hänen poissaolonsa heitä sen enempää
huolettanut. Sillä aikaa kuin Pierre sytytti tulen, täytti Gaultier
kattilan vedellä, makuuhuovat käärittiin kokoon ja muutkin matkatavarat
asetettiin sellaiseen kuntoon, että matkalle lähtö voi tapahtua
nopeasti. Heidän yksinkertainen ateriansa oli pian valmis, ja he
keskustelivat juuri odottaisivatko he toverinsa palaamista ennen
ruoalle rupeamistaan, kun tämä ilmestyi näkyviin leirin läheisyydessä
olevasta Askow-joen mutkasta meloen kanoottia eteenpäin nopein vedoin.
Muutamien minuuttien kuluttua törmäsi kanootin keula hiljaa joen
hiekkarantaan ja vanha Jake nousi maihin verisin käsin ja käsivarsin.

"No mutta, Jake", sanoi Pierre, "miksi olette noin verissänne? Mitä
olette tehnyt? Toivoakseni ette ole haavoittunut?"

"En ollenkaan, poikaseni", vastasi metsästäjä. "Kävin vain nylkemässä
tuon viime yönä ampumamme karhun. Mielestäni ei ollut mitään syytä
jättää nahkaa mätänemään ja sen vuoksi kävin sen noutamassa pois.
Mutta syökäämme nyt nopeasti", lisäsi hän, "ja lähtekäämme sitten
heti matkalle. Seuraavaan leiripaikkaan on pitkä matka, ja meidän on
työskenneltävä ankarasti koko päivä ehtiäksemme sinne ennen pimeätä."

He istuutuivat siis nuotion viereen tyydyttäen hiukaavan nälkänsä
kuivatulla puhvelin lihalla ja kahvilla. Kuten otaksuttavaa olikin,
eivät he pitentäneet tarpeettomasti aamiaistaan, jossa ei ollutkaan
mitään erinomaisia herkkuja tarjolla. Syötyään kokosivat he nopeasti
tavaransa sijoittaen ne kanoottiin ja katsottuaan vielä kerran, ettei
mitään ollut unhottunut, asettuivat he paikoilleen ja pian halkoi
heidän kanoottinsa Saskatchewanin nopeasti virtaavaa vettä.

He matkustivat nyt muutamia päiviä länteen päin niin nopeasti kuin
virran voima ja kanootin paino vain sallivat, pysähtyen ainoastaan
syömään päivällistä ja noin tuntia ennen auringonlaskua valmistamaan
kaikki valmiiksi yön viettoa varten.

Seudut näyttivät kokonaan asumattomilta. Joen kummallakin
rannalla jatkuivat aavikot taivaanrannalle asti, ollen aivan
vailla kasvullisuutta ja voimatta hedelmättömyydellään ollenkaan
ilahduttaa metsästäjiämme. Kaukana lännessä näyttivät kumminkin nämä
yksitoikkoiset aavikot kohoavan ja muodostavan matalia kukkuloita,
jotka sillä suunnalla muodostivat taivaanrannan, mistä sieltä täältä
kohosi joku lumipeitteinen huippu. Jake kertoi tovereilleen niiden
olevan Kalliovuorten korkeampia kohtia. Joen rannat alkoivat vähitellen
kohota muuttuen muutamin paikoin aivan kallioisiksikin, joiden
huipuilla vuoristomänty kohotti tuuheata latvaansa tahi ojenteli
vääriä oksiaan kauas ympäristöön. Seudun yksitoikkoinen kasvisto,
ollen vastapainona hedelmättömälle alueelle, jonka kautta metsästäjät
viimeksi olivat kulkeneet, vaikutti heihin vihannuudellaan suoden
heille samalla aavistuksen kylmistä varjoisista metsistä, joista Jake
alituisesti kertoi.

He eivät kumminkaan ennättäneet poistua aavikolta joutumatta ensin
taisteluun entisten vihollistensa, mustajalkojen kanssa.

Kun he eräänä päivänä ponnistelivat muutamassa ahtaassa solassa, jonka
rosoiset seinät kohosivat melkein pilviin joen kummallakin rannalla,
sattui Gaultier katsahtamaan ylöspäin ja säikähti nähdessään useita
intiaaneja, jotka niin pian kuin he näkivät tulleensa huomatuiksi
alkoivat hurjasti huutaen vyöryttää kalliolta suuria kiviä ja
lohkareita, jotka jyristen syöksyivät jyrkännettä alas jokeen muuttaen
veden kuohuksi kanootin ympärillä.

Muutamat villit, joilla oli pyssyt, riensivät lyhyen matkan päähän
vastavirtaan päin piiloutuen kallioiden ja pensaitten taakse eräässä
paikassa, jossa vuoren seinämä oli haljennut muodostaen jyrkän
kallioisen rinteen jokeen päin. Sieltä voivat he pitää kanoottia
paremmin silmällä odottaen sen lähestymistä ladatuin pyssyin. Mutta
vanhan Jaken tarkat silmät, jotka tarkastelivat kaikkia ylhäällä,
alhaalla, takana ja edessä olevia esineitä, huomasivat äkkiä kallion
seinämässä suojapaikan juuri ylhäällä karjuvien villien alapuolella.
Se työntyi esiin muodostaen jonkunlaisen pengermän. Hänen päätöksensä
oli heti valmis. "Tuolla on meidän paikkamme!" huudahti hän, ja samalla
pujahti kanootti kapeaan aukkoon, jossa he olivat turvassa ainakin
toistaiseksi.

"Saammepa kiittää onneamme", sanoi Pierre, "että ne näyttäytyivät juuri
tässä paikassa. Jos ne olisivat hyökänneet kimppuumme tuolla alempana,
olisi olomme muodostunut melko tukalaksi."

"Luullakseni", sanoi Gaultier, "ovat ne seuranneet meitä jonkun
aikaa. Noin puoli tuntia sitten olin näkevinäni jonkun liikkuvan joen
törmällä, mutta koska en ollut aivan varma, en puhunut mitään."

"Haluaisin mielelläni tietää", sanoi Pierre, "mihin heimoon ne
kuuluvat. Minulla ei ollut aikaa tarkastella niiden sotamaalauksia."

"Mutta minullapa oli!" huudahti vanha Jake. "Tunsin noiden roistojen
inhoittavat maalaukset sangen hyvin. Ne ovat mustajalkoja. Pojat",
lisäsi hän, "olemme luullakseni joutuneet aika tiukalle. Jos poistumme
tästä paikasta, vyöryttävät nuo ylempänä olevat paholaiset kiviä
niskaamme upottaen kanoottimme, tahi jos pääsemme siitä leikistä ehein,
nahoin, odottavat nuo tuolla ylempänä virran rannalla olevat meitä
pyssyineen. Mutta kyllä me niille sentään vielä näytämme, sen saavat ne
pian nähdä. Vanha Jake Hawken ei aio vielä antaa perään, ei ollenkaan."

Pierre kysyi vanhukselta, millaiset hänen suunnitelmansa olivat.

"Eivätpä juuri minkäänlaiset", vastasi hän. "Odottakaamme täällä,
kunnes tulee pimeä. Siihen luullakseni ei kulu pitkääkään aikaa tämän
syvän kuilun pohjalla. Palatkaamme silloin vähän matkaa takaisin ja
kiertäkäämme nuo haisunäädät toiselta puolelta. Ne eivät osaa odottaa
meitä siltä suunnalta ja silloin me annamme niille oikein isän kädestä."

Seuraavien minuuttien kuluessa olivat metsästäjät melkein vaiti. He
kuuntelivat tarkkaavaisesti jokaista ääntä, joka olisi voinut merkitä
heidän vihollistensa lähestymistä tahi ilmaista heidän suunnitelmansa.
Mutta hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin veden kohina kallioita
vasten ja tuuli, joka puhalsi puuskittain näyttäen ennustavan myrskyn
lähestymistä. Pierre, jota heidän läpi kulkemansa seudun kuivuus oli
ihmetyttänyt, kysyi vanhalta Jakelta, satoiko niissä seuduissa usein.

"Kyllä joskus", vastasi metsästäjä, "ja sitä minä juuri tässä
ajattelinkin. On ilkeätä, jos tulee sellainen sade kuin joskus olen
täällä nähnyt."

"Kuinka niin?" kysyi Gaultier. "Tuntuuko läpimäräksi kastuminen teistä
niin tukalalta?"

"Ei!" vastasi Jake hieman ärtyisästi, koska hän luuli nuorukaisten
epäilevän hänen urhoollisuuttaan. "Ei ollenkaan senvuoksi. Ettekö
ymmärrä, että jos rupeaa satamaan niin rankasti kuin täällä joskus
tapahtuu, huuhtelee vesi meidät täältä kuin lastun. Vanhalla
Mississippilläkään ei ole yhtään venettä, joka voi kestää täällä
syntyviä tulvia, ja nuo yläpuolellamme olevat roistot tietävät sen
kyllä, siitä saatte olla aivan varmat. Jos alkaa sataa täydellä
todella, kuten näyttää, hyökkäävät he kimppuumme, tuolla alempana. Olen
siitä aivan varma, poikaseni."

Tämä oli tilanteen uusi hämmästyttävä puoli, jollaista ei Pierrelle
eikä Gaultierille ollut sattunut milloinkaan ennen. He katselivat
tarkasti vastapäisen rannan yläpuolelta näkyvää pimenevän taivaan
kapeaa kaistaletta, ja sen poikki kiitävissä mustissa pilvissä näkivät
he pelkonsa toteutuvan. Sade valuikin jo todella suurin pisaroin,
vaikkakin vielä harvakseen. Nopeat kovat vihurit puhalsivat joella
pannen sen pinnan vaahtoamaan, ja niiden väliajoilla kuului kaukaista
jyrinää ja vinkunaa, jotka näyttivät ennustavan luonnonvoimien
tavatonta taistelua.

Melkein tunnin istuivat metsästäjät hiljaa ajatuksissaan selvästi
tilanteen vaarallisuuden järkyttäminä ja ehkä punniten paon
mahdollisuuksia. He tiesivät varman kuoleman odottavan heitä siinä
tapauksessa, että he joutuisivat intiaanein käsiin. He eivät tienneet
hurjien vihollistensa lukumäärää eivätkä sitäkään, oliko niitä joen
kummallakin rannalla. Mutta he lohduttivat itseään sillä, että virran
nopeus ja myrskyisen yön pimeys auttavat heitä pakenemaan huomaamatta.
Tuo ajatus oli hieman nöyryyttävä, että heidän oli paettava ehkä
hyvinkin pientä intiaanijoukkoa, jonka valtaama asema ainoastaan teki
sen merkitykselliseksi. Avoimella kentällä eivät he olisi hetkeäkään
epäröineet hyökätä melko suurenkin joukon kimppuun, koska he luottivat
aseihinsa ja omaan taitoonsa käyttää niitä. Tässä tapauksessa oli
heillä kumminkin niistä hyvin vähän hyötyä, koska ei vihollista
näkynyt, kun sitä vastoin he itse olivat alttiit kaikille heitä vastaan
tähdätyille heittoesineille.

Heidän ollessaan syventyneinä näihin ikäviin ajatuksiin oli pimeys
jo kokonaan kietonut joen vaippaansa. Korkealla heidän yläpuolellaan
paljasti kumminkin vielä heikko valo heitä ympäröivien jyrkänteitten
särmäisen harjun ilmaisten, että kallioiden takana oli vielä hämärä.
Satoi kuin saavista kaataen kohottaen joen vettä ja pieksäen kallioita
hurjan raivokkaasti. Synkällä taivaalla jyrähteli, jota seurasivat
niin kirkkaat salamat, että ne huikaisivat hetkeksi näön välähdellen
silmissä vielä muutamia sekunteja jälkeenkinpäin.

"Nuo leimahdukset ilmaisevat meidät luullakseni", sanoi Jake, "mutta
meidän ei kumminkaan kannata odottaa kauempaa. Vesi nousee jo.
Katsokaa", lisäsi hän, "kun tulimme tänne äsken, oli kattoon kahdeksan
jalkaa ja nyt ainoastaan viisi. Meidän on luullakseni lähdettävä."

Sanottuaan sen pukkasi vanha metsästäjä kanootin joelle, ja hetken
kuluttua kiisivät he myötävirtaa sellaista vauhtia, että he saapuisivat
joen suulle yhtä monessa minuutissa kuin heiltä oli mennyt tuntia sitä
noustessa. He ohjasivat kanootin toiselle rannalle, jossa joki oli
syvempi ja virtavampi ja poikkesi niin ollen vähemmän suunnastaan.

"Katsokaa tarkasti ympärillenne, pojat", kuiskasi Jake, "ja pitäkää
varanne, ettemme törmää kallioihin. Rasahdus vain, ja me olemme
varmasti kaikki hukassa."

"Mielestäni", sanoi Pierre ohjatessaan kanoottia, "olisi meidän
parempi pysytellä keskemmällä jokea, koska on niin pimeä, etten näe
kymmentä metriä etemmäksi. Kalliot —" Häikäisevä salama keskeytti
hänet räiskähtäen kauheasti halkaistessaan pimeyden ja valaistessaan
selvästi levottomasti lainehtivan joen, kallioiden synkät seinät,
veneen ja siinä olijat. Sitä seurasi heti kumea jyrähdys, jota
seuraavan hiljaisuuden kestäessä metsästäjät olivat kuulevinaan huutoja
korkeitten rantajyrkänteitten huipuilta.

"Kävi, kuten otaksuinkin", sanoi Jake. "Nuo roistot huomasivat veneemme
tämän viimeisen salaman valossa. Mutta luullakseni ehdimme kumminkin
ennen niitä perille. Tuolla ylhäällä on eräs uoma, joka katkaisee
heidän tiensä. Sen yli kulkeminen vie heiltä hieman aikaa, ja tämän
kosken alle ei ole enää kuin viisi penikulmaa. Olen varma että
voitamme."

"Ellei", sanoi Pierre, "niitä ole jo sielläkin."

"Luulen, ettei meidän tarvitse sitä pelätä", huomautti Jake. "Nuo
roistot eivät tienneet tulostamme mitään ja senvuoksi luulen, ettei
niitä ole sen enempää kuin näimme."

Miehet vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Kevyt vene kiisi eteenpäin
melojen pakotuksesta nopeasti virtaavalla joella, joka kohisi kanootin
vierellä hypellessään synkässä syvyydessä olevien vastuksien yli.
Myrsky raivosi vielä yhtä kovasti ja sade valoi kylmiä suihkujaan
metsästäjien niskaan, joiden pukinnahkaiset vaatteet kastuivat nopeasti
läpimäriksi tarttuen heidän ihoonsa ja värisyttäen nuorukaisia
huolimatta heidän ponnistuksistaan. Mutta Jakea, tuota kaikkien
vaivojen karaisemaa vanhusta, ei se näyttänyt paljonkaan vaivaavan. Hän
oli paljon enemmän innokas säilyttämään pyssynsä kuivana ja asettamaan
niukat ampumavaransa suojaiseen paikkaan kuin suojelemaan itseään
säälimättömältä tulvalta, joka melkein uhkasi upottaa koko veneen.

"Tämä ei voi jatkua pitkää aikaa tällä tavoin", sanoi Pierre, "vaan
lakkaa pian veden puutteessa. Tappelen mieluummin noita rannalla olevia
roistoja vastaan kuin hukun kuin rotta tänne kuiluun."

"Toivoakseni olet väärässä", sanoi Jake. "Jos se lakkaa, hajautuvat
pilvet ja kuu tulee näkyviin, ja sitä nuo paholaiset juuri toivovatkin.
Sanon teille, ettei sade vahingoita vanhoja jäseniäni ollenkaan eikä
luultavasti teidänkään poikaseni."

Minuutit kuluivat nopeasti. He voivat jo nähdä erään korkean kallion
huipun hieman valoisampaa taivasta vasten, huipun, jonka he muistivat
huomanneensa melkein heti kuiluun saapumisensa jälkeen. Kummankin
rannan kallioseinät mataloituivat nopeasti ja pian he liukuivat
matalien kalliorantojen vieritse, jotka eivät mitenkään estäneet
heidän maihinnousuaan. Siihen he senvuoksi jättivätkin kanoottinsa
kiinnitettyään sen lujasti parin kallion väliin pistämäänsä melaan.
Levitettyään pari puhvelin vuotaa huolellisesti tavaroittensa päälle
estääkseen niitä kastumasta tarttuivat he pyssyihinsä ja alkoivat
etääntyä kallioiden yli siihen suuntaan, josta he arvelivat vihollisen
lähestyvän.

Näytti siltä kuin Pierren toivo toteutuisi, sillä tuuli joka oli
tähän asti puhaltanut hyvin tuimasti, heikkeni paljon ja sade lakkasi
kokonaan. Suuria pilviröykkiöitä purjehti kumminkin vielä taivaalla ja
niiden lomasta loisti kuu silloin tällöin valaisten muutamat esineet
osittain, toisten jäädessä kokonaan varjoon. Jonkun aikaa kulkivat
miehet melkein vaiti ollen, ja kallionlohkareitten ja irtonaisten
kivien vyöryminen tiellä oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta.
Vanha Jake kulki edellä, ja tämä metsien poika murahti silloin tällöin
kuin kiroten, kun hänen jalkansa luiskahti jollakin märällä kivellä
tai kun hän astui liian kovasti jollekin terävälle lohkareelle. Äkkiä
hän pysähtyi kuunnellen tarkasti muutamia sekunteja. Hän oli jo
lähtemäisillään liikkeelle jälleen ollen kuin mielissään, että hänen
epäluulonsa olivat turhat, kun noin viidenkymmenen metrin päässä
olevien matalien kallionlohkareitten takaa näkyi välähdys, jota seurasi
kumea paukahdus.

"Maahan!" huudahti Jake, ja metsästäjät heittäytyivät heti pitkäkseen
sellaisten suojusten taakse, joita paikalla sattui olemaan. "Tiesin
sen", kuiskasi vanhus. "Arvasin niiden roistojen pyrkivän kuilun
suulle. Nyt, pojat, ladatkaa pyssynne valmiiksi ja ampukaa kaikkea
kallioitten välissä liikkuvaa; kuulitteko?"

Metsästäjät seurasivat katseillaan tarkasti kallioiden muodostamaa
harjannetta, jota kuu silloin tällöin hämärästi valaisi silloin kun
eivät synkät pilvet peittäneet sitä melkein kokonaan varjoonsa. Pierre
ja Gaultier makasivat vierekkäin, kumpikin valitsemansa suuren kiven
takana, joka samalla kun se oli heidän pyssyjensä tukena suojeli heitä
vihollisen luodeilta.

"Olen näkevinäni jotakin kiiluvaa", kuiskasi Pierre. "Katsohan, tuolla
noiden suurten kivien välissä. Nyt se liikahti taasen."

Gaultier käänsi katseensa sinnepäin ja kun kuu sattui juuri silloin
paistamaan kirkkaammasti, näki hän esineen, joka oli kiinnittänyt
Pierren huomion puoleensa. "Koetan kumminkin, menköön sitten syteen
taikka saveen!" huudahti viimeksi mainittu, tähtäsi nopeasti ja
laukaisi. Laukausta seurasi hurja karjaisu, kun muudan alaston villi
vyörähti kiven yli, kaatui suulleen ja jäi liikkumatonna makaamaan.

"Tuo neekeri ei enää potki", sanoi Jake. "Mainiosti ammuttu, poikaseni.
Koeta kellistää toinenkin. Noiden kallioiden takana on niitä
useampiakin. Kun ne vain näyttäytyisivät, olisi kaikki hyvin."

Villit pysyttelivät kumminkin tuon luonnollisen vallin takana
ryömien kiveltä kivelle ja ampuen silloin tällöin laukauksia, jotka
metsästäjien onneksi olivat huonosti tähdättyjä. He ulvoivat kuin
hurjat toivoen nähtävästi voivansa peloittaa metsästäjät pakoon,
jolloin he saisivat tilaisuuden ajaa kutakin erikseen takaa. He eivät
uskaltaneet muuttaa paikkaa tietäen hyvin, että niin lyhyeltä matkalta
metsästäjät olivat heitä voimakkaammat.

"Niiden huudoista päättäen, Jake", sanoi Pierre, "ei noita roistoja ole
puolta tusinaa enempää. Emmeköhän voisi hyökätä niiden kimppuun, vai
mitä luulette? Ellemme tee sitä, saamme olla tässä aamuun asti, jolloin
ne helposti saavat meidät ammutuiksi."

"Ajattelin juuri sitä", vastasi Jake. "Kun kuu jälleen peittyy pilviin,
hyökätkäämme niiden kimppuun, ja luultavasti tekevät pyssymme pian
lopun noista roistoista. Antakaa minullekin tuollainen kuudesti
laukeava, sillä se on tässä tapauksessa parempi kuin omani."

Muutamien hetkien kuluttua peittivät ajelehtivat pilvet seudun synkkään
varjoonsa, jolloin metsästäjät yhteisestä sopimuksesta pujahtivat
piiloistaan ryömien eteenpäin niin varovaisesti kuin suinkin kivien
yli. He pääsivät melkein vallille asti, ennenkuin intiaanit huomasivat
heidät, ja huudahtaen kovasti he hyökkäsivät kivien yli väijyvien
vihollisten joukkoon. Laukaukset seurasivat nopeasti toisiansa vanhan
Jaken hurjien kirousten niitä höystäessä. Pierre valitsi osalleen erään
voimakkaan villin, joka oli juuri ampumaisillaan nuolen jousestaan noin
metrin päässä hänen rinnastaan. Hypätessään syrjään tunsi hän nuolen
raapaisevan ihoa oikean käsivarren alta. Hän hyökkäsi heti villin
kimppuun, joka väisti hänen puukonpistonsa sotatapparallaan ja tarttui
nopeasti Pierreen rautaisin ottein työntäen hänet takaisin kallion
lohkareita vasten, joihin he molemmat kompastuivat ja kaatuivat villin
joutuessa ylimmäiseksi. Huutaen hurjasti kohotti villi tapparansa
antaakseen viimeisen iskun, mutta ennenkuin ase ennätti laskeutua,
hyökkäsi Gaultier, joka oli huomannut serkkuaan uhkaavan vaaran,
intiaanin kimppuun heittäen tämän monen metrin päähän Pierrestä.
Samalla paukahti hänen revolverinsakin, ja intiaani, joka oli juuri
aikeissa hypätä jaloilleen, vaipui polvilleen kierien siitä sitten
selälleen kuolleena.

Pierre nousi nopeasti seisoalleen katsellen ympärilleen. Viisi
punanahkaa oli paikalla kuolleina, mutta missä oli Jake? Häntä ei
näkynyt missään. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja erottivatkin
tuulen huminasta huolimatta taistelun melua muutamien lyhyen matkan
päässä olevien suurten kivilohkareitten takaa.. Oikullinen kuunvalo
johdatti heidät paikalle ja saavuttuaan sinne näkivät he vanhuksen
puolustautuvan urhoollisesti pyssyllään paria intiaania vastaan, jotka
koettivat iskeä häntä tapparoillaan. Juosten huutaen eteenpäin antoi
Pierre pyssynsä perällä toiselle intiaanille sellaisen iskun, että tämä
vaipui heti maahan, Gaultierin revolverin kuulan kaataessa toisen, joka
oli heti koettanut paeta, kun hän oli nähnyt heidän tulevan Jakelle
avuksi.

"Kiitoksia, pojat, avustanne", sanoi Jake. "Saavuitte juuri oikeaan
aikaan. Aloin jo väsyä, sillä kaksi yhtä vastaan on jo sentään
liiaksi. Tapoin luullakseni kumminkin muutamia noista roistoista. Nuo
teidän pistoolinne ovat varmasti hyviä aseita. Ammuin kolme kolmella
ensimmäisellä laukauksella, kun nuo kaksi hyökkäsivät kimppuuni.
Silloin ei revolveri lauennutkaan ja ennenkuin ennätin vetää hanaa
jälleen vireisiin, lennätti sen tapparan lyönti kauas kourastani. Ne
ahdistivat minua niin kovasti, että minun oli pakko peräytyä ja sen
vuoksi jouduin hieman erilleni teistä."

Pierre muisti nyt oman taistelunsa ja Gaultierin ajoissa tuoman avun,
jota ilman, sanoi hän, hän varmasti olisi ollut mennyttä miestä.

"Luullakseni olemme kaikki auttaneet toisiamme", sanoi Jake.
"Ensimmäinen intiaani, jonka ammuin, oli tarttunut jo Gaultierin
tukkaan ja olisi aivan varmasti nylkenyt häneltä päänahan, ellen
olisi ennättänyt väliin. Suoriuduimme kumminkin loistavasti leikistä
ja luullakseni on meidän nyt paras palata kanootillemme saadaksemme
jotakin suuhumme, sillä olen nälissäni melkein kuin susi. Haluan
kumminkin ensin hieman tarkastella noita sikoja." Sanottuaan sen
kumartui metsästäjä tarttuen lähimmän intiaanin ojennettuun käsivarteen
ja kääntäen tämän selälleen.

Kuu sattui silloin paistamaan hyvin kirkkaasti valaisten ruumiin julmat
kasvot, jotka näyttivät uhmaavilta kuolleinakin. Vanhuksen huudahdus
kiinnitti jälleen nuorukaisten huomion puoleensa, sillä he olivat
kääntyneet poispäin luullen metsästäjän aikovan nylkeä intiaanilta
päänahan.

"Suuri Columbus!" huudahti tuo omituinen vanhus, "ellei tämä voita
kaikkea ennen näkemääni. Sanon tätä suoraksi ihmeeksi. Pojat, tulkaahan
tänne! Katsokaahan tuon roiston kauheita kasvoja ja sanokaa sitten,
onko hänellä enempää kuin puolet leuasta jäljellä ja halkaistu nenä."

"Olette oikeassa", sanoi Gaultier tutkittuaan ruumista tarkemmasti.
"Mutta tuota ei ole tehty tänä yönä, sillä arvet ovat vanhemmat."

"Sen minä kyllä tiedän", myönsi Jake. "Mutta eläköön, olen voittanut
tupakkani kaikissa tapauksissa. Tämä villi oli vähällä viedä Bill
Bucknallilta päänahan. Bill ilmoitti minulle tuon roiston tuntomerkit.
Niin, tämä on yhtä varmaa kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä,
eläköön!" Ja vanhus pani vaarat raikumaan hurjilla huudoillaan. "Minun
on pakko nylkeä tuolta pakanalta päänahka", lisäsi hän. "Älä ole
milläsikään, vanha veikko, et tule sitä milloinkaan kaipaamaan, sillä
siellä, jonne olet matkustanut et sitä enää tarvitse." Sanottuaan sen
veti hän suuren metsästyspuukkonsa tupesta, kiersi pitkät hiukset
sormiensa ympärille, halkaisi sitten puukkonsa kärjellä nahan pään
ympäriltä ja työnnettyään aseen nahan alle irroitti voiton merkin
nopealla tempaisulla kiinnittäen sen sitten vyöhönsä. Nuorukaiset
katselivat syrjästä ollen sekä järkytettyjä että huvitettuja
kuunnellessaan toverinsa hurjia puheita ja seuratessaan hänen hommiaan.

Palattuaan ensimmäiselle taistelupaikalle riistivät he intiaaneilta
aseet, joiden joukossa oli vain pari pyssyä, vanhoja rihlattomia
piilukkoisia ruiskuja, jotka Jake heitti vihoissaan menemään. Veitset
ja tapparat ottivat he kumminkin mukaansa huolimatta kuolleitten
jousista. Puolen tunnin nopea kävely vei heidät jälleen kanootin
luo, ja otettuaan eväänsä esille istuutuivat he suojaiseen paikkaan
kallioiden väliin muistellen taistelua syödessään.

Aamun heikko sarastus tapasi heidät siitä toimesta, ja koska he
päättivät kuluttaa päivän siinä paikassa levätäkseen ja kuivatakseen
tavaroitaan, jotka olivat kastuneet läpimäriksi, paneutuivat he
pitkäkseen rannalle, ja huolimatta viimeisestä seikkailustaan ja
vuoteittensa epämukavuudesta vaipuivat he pian raskaaseen uneen.



X.

PIERREN SEIKKAILU.


Vaivat ja ponnistukset eivät heikonna voimakkaita ruumiita eivätkä
terveyttä. Vaikka metsästäjät olivatkin maata paneutuessaan
kietoutuneet huopiin, jotka kastelivat heidät kokonaan, heräsivät he
kumminkin virkeinä ja iloisina. Aurinko oli jo korkealla taivaalla
heidän ryömiessään esiin peitteittensä alta, ja niin kuumat olivat
sen säteet, ettei edellisen illan myrskystä enää näkynyt jälkeäkään.
Kalliot olivat kuivuneet ja sumu kiisi tuulen edellä aukealla aavikolla
tahi kohosi ohuina patsaina taivasta kohti pyörteitten vaikutuksesta.
Janoinen maa oli imenyt veden jättäen pinnan yhtä kuivaksi kuin
ennenkin.

Eräästä pienestä hiekkaluolasta löysivät he kuivuneita artemisian
varsia, joista he valmistivat nuotion. Gaultier ripusti kattilan
tulelle, ja pian alkoi se pihistä ja kiehua levittäen ympärilleen
herkullista ruoan tuoksua. Jake puhdisti pyssyään naurahtaen silloin
tällöin muistellessaan viime öistä taistelua ja ystävänsä Bucknallin
vihollisen odottamatonta ilmestymistä, vihollisen, jonka päänahka
vaihdettaisiin tupakkaan. Pierre sitoi saamaansa haavaa, joka, vaikka
se ei ollutkaan kuin raapaisu, oli kumminkin melko kipeä.

Noin puolen penikulman päässä etelässä kohosi eräs kallioinen
vuorenharjanne monen sadan jalan korkeuteen, jatkuen länteen päin
monta penikulmaa, kunnes se yhtyi vuorijonoon, jonka sinertävät huiput
näkyivät taivaanrannalta.

Katsoessaan sattumalta sinnepäin huomasi Gaultier sen harjalla
omituisen näköisiä eläimiä, joiden suuret puolikuun muotoiset sarvet
näyttivät aivan liian suurilta eläinten kokoon verrattuina. Huolimatta
niiden suurista varustuksista olivat ne Gaultierin mielestä aivan
lampaitten näköisiä, vaikka niiden suuruus panikin hänet sitä hieman
epäilemään. Nopeasti kiinnitti hän toveriensa huomion noihin omituisiin
eläimiin.

"Vuoristolampaita!" sanoi Jake.

"Suursarvia!" huudahti Pierre.

Kaikki kolme hyppäsivät seisoalleen kätkeytyen näkyvistä muutamien
läheisyydessä olevien kallioiden taakse.

"On ainoastaan yksi keino päästä niiden kimppuun", sanoi Jake.
"Näettekö tuota pensaikkoa tuolla aavikolla? Koetan lähestyä niitä sen
suojassa. Olkaa te täällä, älkääkä näyttäkö itseänne."

Vanha metsästäjä tarkasti huolellisesti pyssynsä ja käyttäen hyväkseen
joen törmän tarjoamaa suojaa saapui hän tiheikköön, joka ulottui
Saskatchewanista hyvin lähelle paikkaa, jossa vuoristolampaat olivat.
Päästyään pensaikon suojaan kulki metsästäjä nopeasti eteenpäin.
Tuuli puhalsi onneksi lampaista päin, joten oli hyvin otaksuttavaa,
etteivät ne vainuaisi Jaken vaarallista läsnäoloa. Hän saapuikin
nopeasti paikkaan, josta hän ei enää uskaltanut edetä peläten tulevansa
huomatuksi. Lähimpään lampaaseen oli noin sataviisikymmentä metriä,
joka ei ollut mikään liian pitkä matka hänen pyssylleen, mutta vanhan
Jaken tottunut silmä sanoi hänelle heti, ettei eläin kelvannut
syötäväksi. Hän päätti sen vuoksi ampua erästä komeaa naarasta, joka
seisoi muutaman kallion huipulla ollen kuin lauman vahtina.

Nuorukaiset tarkastelivat laumaa hyvin jännittynein katsein odottaen
levottomasti pyssyn paukahdusta ja arvaillen, minkä eläimen vanha
Jake oli valinnut ammuttavaksi. Väliajan kuluttua, joka tuntui
nuorukaisista äärettömän pitkältä, tuprahti pensaikosta savua ja
kalliolla seisova naaras, joka oli epäilevästi nuuskinut ilmaa,
hyppäsi suonenvedontapaisesti, lipesi, mutta nousi jälleen jaloilleen,
kaatui taasen luisuen kalliolta ja potkien ilmaa sen juurella. Toiset
syöksyivät pakoon tuulen nopeudella ja katosivat. Vanha Jake ilmestyi
nyt piilostaan juosten lammasta kohti puukko kädessään. Vetäisy kurkun
poikki ja hänen saaliinsa veri punasi maata.

Pierre ja Gaultier saapuivat nyt hengästyneinä ja onnittelivat
metsästäjää onnistuneen laukauksen johdosta. He ihmettelivät
harvinaista eläintä, jota Jake alkoi nylkeä ja paloitella kaikkien
taiteen sääntöjen mukaisesti. Gaultier, joka ei milloinkaan ennen ollut
nähnyt vuoristolampaita, tutki sen hyvin tarkasti. Jakelta sai hän
kuulla hieman sen elintavoista. Toistamme tässä Jaken esityksen.

Suursarvi eli vuoristolammas on kaikkein kuivimpien ja
hedelmättömimpien vuoristoseutujen asukas. Amerikkalaisen erämaan
korkeilla ylätasangoilla, missä kalliomuodostukset ovat mitä
omituisimmat ja mielikuvituksellisimmat ja missä korkeat huiput ja
jyrkänteet, eristetyt kalliot ja ammottavat kuilut näyttävän tekevän
eläintenkin olon siellä mahdottomaksi, siellä on vuoristolammas kuin
kotonaan. Maailmassa ei ole montakaan eläintä, josta olisi olemassa
enemmän tarumaisia kertomuksia. Entisten tutkimusmatkailijain
kertomukset noista asumattomista seuduista ja niiden eläimistöstä
olivat täynnä viittailuja tähän eläimeen — sen ihmeelliseen nopeuteen
ja helppouteen, jolla se syöksyi päistikkaa korkeilta jyrkänteiltä
lieventäen putoamisen aiheuttamaa tärähdystä suurilla käyrillä
sarvillaan. Jake myönsi kylläkin, ettei hän milloinkaan ollut sattunut
näkemään sen suorittavan tätä viimeksi mainittua urotyötä, mutta hän
oli kuullut sen toisilta metsästäjiltä, jotka olivat ampuneet noita
eläimiä eteläisessä vuoristossa.

Vuoristolampaan paino vaihtelee kahdestasadasta kahdestakymmenestä
neljäänsataan naulaan, mutta myönnettäköön, että tätä viimeksimainittua
suuruutta harvoin tavataan. Pää sarvineen painaa useinkin viisikymmentä
naulaa, ja kerran ammuttiin lammas, jonka sarvet painoivat
neljäkymentäneljä ja puoli naulaa. Näin suuret sarvet ovat kumminkin
hyvin harvinaiset. Vuoristolampaan väri mukautuu mainiosti niihin
kallioihin, joiden seassa se elää, ollen yleensä mustanharmaa. Villa
eli paremmin sanoen karva on lyhyttä, kiharaa ja aivan erilaista kuin
tavallisen lampaan. Todellisuudessa muistuttaa se hieman eurooppalaisen
vuohen turkkia, eikä se sitäpaitsi ole ainoa yhdennäköisyys,
sillä kummallakin on samanlainen alikarva, jonka avulla eläin voi
talvisaikaan kestää vuoristoseutujen kovia pakkasia.

Eläimet eivät kokoonnu suuriin laumoihin. Yleensä elävät ne tusinan
tahi parikymmentä päätä sisältävissä joukoissa, vaikka joskus on nähty
viisi- jopa seitsemänkymmentäkin yhdessä laumassa. Parittelu tapahtuu
marraskuussa, jolloin vanhat urokset yhtyvät muihin elettyään muun osan
yksinään. Silloin tappelevat ne hurjasti keskenään ja niiden suurien
sarvien aiheuttama kumea paukahtelu kaikuu ympäristön kallioisissa
kuiluissa.

Kuten moni muukin eläin, omistaa sekin tuon huomattavan taidon
äänettömästi paeta vaaran läheisyydestä irtonaisia kiviä täynnä olevia
jyrkänteitäkin pitkin, jossa varomaton askel voi lähettää lohkareen
jyristen syvyyteen. Kun lauma on laitumella, asetetaan lähimmälle
kukkulalle vahti, joka pitää silmällä, ettei mikään vaara pääse
huomaamatta uhkaamaan laumaa. Tavallisesti valitaan tähän toimeen joku
naaras, mutta silloin kun vanhat urokset yhtyvät laumaan, toimittaa
joku niistä tuota virkaa. Pärskyntä tahi vihellystä muistuttava ääni
sekä kuopaisu etujalalla ilmaisevat vaaran lähestyvän ja tuon merkin
kuultuaan lopettaa koko lauma syöntinsä. Taitava pitää todellakin nyt
olla sen metsästäjän, joka haluaa päästä pyssynkantomatkalle; mutta
niin pian kuin vahdin epäluulot ovat haihtuneet, alkaa lauma taasen
jyrsiä ruohoa tahi makailla huoletonna kalliopenkereillä.

Sillä aikaa kuin Jake kertoi näitä kokemuksiaan oli parhaat palaset
lampaasta sullottu nahkaan, ja kantaen sitä palasivat metsästäjät
leiriin tyytyväisinä seikkailuunsa ja vesi suussa saadakseen niin
pian kuin suinkin maistella mainehikkaan vuoristolampaan lihaa. Jake
kiinnitti huomion vielä erääseen tosiseikkaan. Hän sanoi tietävänsä
nopeudesta, jolla lampaat olivat paenneet, että niitä viime aikoina
oli paljon ahdistettu, koska tavallisesti tuollaiset eläimet, jotka
eivät milloinkaan ennen olleet nähneet ihmistä, sen sijaan että ne heti
pakenisivat, kokoutuvat yhteen, kun jotakin niistä on ammuttu, aivan
kuin kesytkin lampaat vaaran uhatessa. Tässä tapauksessa arveli hän
eläinten nopean paon johtuneen siitä, että intiaanit, joiden kanssa
he olivat joutuneet taisteluun, olivat viime aikoina metsästelleet
lähiseudussa.

Kun he saapuivat leiriin, huomasivat he kattilan kiehuneen kuiviin,
ja uusi kahvi oli pantava tulelle. He olivat kumminkin niin hyvillä
mielin, ettei tämä vahinko heitä suurestikaan harmittanut. Lampaan
kyljykset ja viipaleet pihisivät pian hiilillä levittäen ympärilleen
tuoksua, joka miellyttävästi kutkutti nälkäisten metsästäjien
sieraimia. Vanhaan Jakeen vaikutti se kerrassaan innostavasti ja
nähdessään erään arokoiran lyhyen matkan päässä huusi hän Pierrelle
ja Gaultierille: "Ammutaan, pojat, tuo haisunäätä tuohon paikkaan!"
Heti paukahti kolme pyssyä ja eläin vaipui kuolleena kalliolle. Kun se
tuotiin leiriin ja tarkastettiin, huomattiin, että kaksi luotia oli
sattunut päähän ja kolmas oli lävistänyt sydämen.

"Hyvin ammuttu", sanoi Pierre. "Kun pääsemme vuoriston riistan
kimppuun, teemme puhdasta jälkeä."

"Varmasti", myönsi Gaultier. "Luullakseni emme ole ampuneet harhaan
kertaakaan sitten kuin läksimme linnoituksesta."

"Pojat", huudahti Jake leikatessaan suuren kimpaleen lihaa puukollaan
ja vieden sen tulikuumana suoraan hiililtä suureen suuhunsa, "mikä on
ollut tiukin paikka elämässänne?"

"Luullakseni", sanoi Gaultier, "oli viime öinen kahakka sellainen. Olen
elänyt suurimman osan elämästäni itäisissä metsissä suurten järvien
tuolla puolella, jossa tällaista harvoin sattuu."

"Tiukin tilanne, mihin milloinkaan olen joutunut", sanoi Pierre,
"sattui kerran joutuessani riitaan muutamien Athabasca-järven
läheisyydessä olevien chippewayanien kanssa. Se tapahtui Pierren
linnoituksessa lähellä Calumetia. Talvi oli melko ankara ja riistaa
niin vähän, että muutamia nuoria intiaaneja tuli linnoitukseen myymään
muutamia nahkoja ja saadakseen tahi varastaakseen elintarpeita. Sattui
niin huonosti, että päällikkö oli matkustanut York Factoryyn erääseen
Hudson Bay-yhtiön kokoukseen, ja minä, hyväluontoinen kun olen,
olin päästänyt melkein kaikki miehet Äthabascalle luistelemaan ja
kalastamaan jään alta. Kotona ei ollut muita kuin minä ja eräs toinen
mies, kun noin neljäkymmentä soturia marssi avoimesta portista suoraan
linnoitukseen pääoven edustalle. Ennätin juuri sulkea oven ja asettaa
salvan paikoilleen, kun he syöksyivät sitä vastaan. Huomattuaan,
etteivät he voineet sitä särkeä, huusivat he minulle tahtovansa
keskustella kanssani. Avasin erään oven yliosassa olevan luukun,
josta meidän oli tapana tarkastella tulijoita, ja huomattuani, että
intiaaneja johti eräs päällikkö, sanoin hänelle:

"'Miksi punaiset veljeni tulevat vierailemaan ystäviensä luo aseet
mukanaan? Kun valkoiset tulevat heidän punaisten ystäviensä luo, eivät
he tunkeudu heidän majoihinsa kysymättä päälliköltä lupaa.'

"Päällikkö, jota sanottiin Hirveksi, vastasi: 'Valkoinen päällikkö on
ystävämme eikä salli punaisten veljiensä nähdä nälkää. Nuoret soturini
hätiköivät, mutta he toivovat, ettei päällikkö sulje sydäntään heiltä
heidän erehdyksensä vuoksi. Katsokaa, he ovat tuoneet nahkoja. Avatkaa
siis ovi, veljeni, ja sallikaa heidän myydä tavaransa.'

"En halunnut kieltääkään ja kumminkin tuntui minusta vaaralliselta
päästää niin monta sisään."

"Sanopas muuta", keskeytti Jake. "Ne olisivat nylkeneet päänahkasi
käden käänteessä."

"No niin", jatkoi Pierre, "ilmoitin päällikölle, etteivät he voineet
päästä sisään, mutta lupasin ostaa nahat hänen välityksellään. Käskin
hänen tuoda nahat ja peräyttää sotilaansa kahdensadan metrin päähän
paaluaitauksen ulkopuolelle. Syntyi pitkä keskustelu, sillä ei kukaan
heistä näyttänyt tyytyväiseltä. Vihdoin olivat he suostuvinaan ja
laskivat nahkansa maahan oven edustalle jääneen päällikön huostaan.
Käskin silloin toverini odottaa, kunnes ne olivat poistuneet
linnoituksen pihalta, hyökätä sitten sopivassa tilaisuudessa ulos ja
sulkea portin. Aukaisin sitten oven. Toverini, eräs M'Taggart, livahti
ulos, mutta ei päässyt kuin muutamia askelia, kun päällikkö halkaisi
hänen kallonsa tapparallaan. Sitten hän hyökkäsi nopeasti kuin salama
raollaan olevasta ovesta sisään ja väistäen iskun, jonka olin aikonut
antaa hänelle kirveelläni, tarttui hän oven salpaan heittäen sen
pihalle. Olin sillä aikaa saanut pistoolini hanan vireisiin ja ammuin
häntä, kun hän tuli minua kohti heilutellen veristä tapparaansa. Luoti
sattui, sillä intiaani huudahtaen tuskasta horjui avoimesta ovesta
pihalle, jossa hänen huutonsa kokosivat pian hänen soturinsa hänen
ympärilleen.

"Koetin turhaan hakea jotakin kelvollista, jolla olisin voinut sulkea
oven. Päällikkö oli kaatunut pihalle heittämänsä salvan viereen ja
kuin aavistaen, että se oli ainoa lukko, oli hän tarttunut siihen
lujasti kiinni. Luulin jo olevani mennyttä miestä. Koko hurjistunut
villijoukko syöksyi linnoitukseen ja ollen innostuneemmat ryöstämään
kuin kostamaan ottivat he haltuunsa kaiken, mikä heitä miellytti. Erään
sotilaan katse sattui äkkiä muutamassa nurkassa olevaan tynnyriin.
Lyötyään tapparallaan siihen reiän haistoi hän sen sisältöä. Huudahtaen
ilosta sieppasi hän tinatuopin, täytti sen tynnyristä ja joi sen
yhdellä siemauksella. Kaikki muut kokoutuivat hänen ympärilleen haluten
kiihkeästi myöskin saada osansa tuosta tulisesta aineesta. Silloin
huomasin olevani voitolla. Elleivät ne tapa minua ennen päihtymistään,
tiesin pääseväni tilanteen herraksi. Vieressäni oli muutamia tyhjiä
tynnyreitä, joiden taakse hiivin niin hiljaa kuin suinkin, ja odotin
siellä väristen kohtaloani.

"Nähtävästi olivat he kokonaan unhottaneet olemassaoloni, koska he
jatkoivat vain juomistaan muutamien osoittaessa jo selviä päihtymisen
merkkejä. He horjuivat sinne tänne kerskaillen taisteluissa
suorittamistaan uroteoista, laskien riistämiänsä päänahkoja ja pukien
ylleen muutamia varastosta löytämiään koristuksia, joiden käyttöä he
eivät tunteneet. Vaikka asemani olikin niin vaarallinen, oli minun
vaikea olla nauramatta ääneen muutamille hullunkurisesti pukeutuneille
sotureille. Eräs pitkä romuluinen intiaani, jonka laihtunut naama
oli oikea nälän tunnusmerkki, puki ylleen takin siten, että hän
pujotteli jalkansa hihoista läpi. Hänen uhmaileva ylpeytensä, kun hän
horjui sinne tänne yhtä paljon uuden pukunsa kuin juomansa whiskyn
vaikutuksesta, oli tarpeeksi vapisuttamaan minua naurulla."

"Jos hän olisi huomannut sinut, Pierre", sanoi Gaultier, "olisi hän
epäilemättä ajanut naurun kurkkuusi takaisin hyvin kovakouraisesti."

"Varmasti", myönsi Pierre, "sillä minulla oli vain yksi pistooli, ei
revolveria, eikä siitä olisi ollut mitään hyötyä niin suurta joukkoa
vastaan. Mutta minä nauroinkin vain partaani, siitä saat olla aivan
varma. Tunnin kuluttua olivat he kaikki auttamattomasti juovuksissa.
En huolinut häiritä heitä kumminkaan vielä, vaan odotin, kunnes he
makasivat voimattomina lattialla. Heidän joukossaan oli ainoastaan
yksi villi, jolla näytti olevan vahvempi pää kuin hänen tovereillaan,
sillä huolimatta hänen kallistamistaan ryypyistä eivät ne näyttäneet
vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Säilytin pistoolini ladattuna tuon
miehen varalta, koska tiesin suoriutuvani muista hyvin helposti.

"Whiskytynnyrin yläpuolella oli hylly, jolla oli muutamia kiikareita.
Koettaessaan ylettyä yhteen nousi intiaani tynnyrin laidalle seisomaan
ja seuraavassa silmänräpäyksessä virtasi jäljellä oleva whisky pitkin
lattiaa. Huoneen toisella puolella oli hella ja luultavasti lensi
kipinä sieltä whiskyyn, sillä muutamien hetkien kuluttua oli huone
ilmitulessa. Useimmat villit makasivat lattialla ja joutuivat siten
liekkien keskelle. Intiaani, joka oli aiheuttanut onnettomuuden, juoksi
ovea kohti, mutta hän ei päässyt sinne asti, sillä pistoolini luoti
murskasi hänen päänsä. Onneksi olivat ruuti ja suurin osa tavaroistamme
yläkerrassa, ja koska tuossa alimmaisessa huoneessa olevat tavarat
olivat enimmäkseen kimppuihin koottuja nahkoja, paloi whisky kuiviin
aiheuttamatta kovin suurta vahinkoa. Ja todellisuudessa ei sitä enää
ollut ollut hyvinkään paljon jäljellä, koska tynnyri oli melko pieni.
Useat intiaanit kuolivat ja eloon jääneet, tietämättä onnettomuuden
oikeata syytä, luulivat valkoihoisten yliluonnollisine keinoineen tahi
Suuren Hengen kostaneen heille siten heidän petoksensa. Kun muut miehet
palasivat ja näkivät niin monta kuollutta intiaania ja katselivat
yleistä häviötä, hämmästyivät he. Mikään ei voinut muuttaa heidän
mielipidettään, että olin suunnitellut kaiken tuon ennakolta, ja siitä
päivästä alkaen rupesivat he nimittämään minua linnoituksen mukaan.
Siten sain nykyisen nimeni."

Näin loppui Pierren kertomus.

"Olipa siinä vähällä käydä hullusti", sanoi Jake. "Saat kiittää
onneasi, että he rupesivat juomaan tuota whiskyä. Elleivät he olisi
koskeneet siihen, olisivat he pian halkaisseet kallosi. Miten se voi
olla mahdollista, etteivät he hyökänneet kimppuusi heti huoneeseen
tultuaan?"

"En ymmärrä", vastasi Pierre. "Odotin loppuani kuin välttämätöntä
kohtaloa, mutta luultavasti oli heillä niin kiire ryöstämiseen saatuaan
otollisen tilaisuuden, että he unhottivat minut. Sitäpaitsi kun he
hyökkäsivät sisään, työnsivät he ovea likistäen minut sen ja seinän
väliin." Pierren kertomuksen kestäessä olivat metsästäjät lopettaneet
aamiaisensa, ja sijoitettuaan jälleen kaikki tavaransa kanoottiin
astuivat he siihen aloittaen uudelleen matkansa vastavirtaan.



XI.

KALLIOVUORILLA.


Tulva oli jo alentunut eikä siitä ollut enää muuta näkyväistä jäljellä
kuin kallioitten halkeamiin kokoutunutta kaikenlaista roskaa ja
puukappaleita.

Muutamia päiviä saivat he työskennellä kovasti meloessaan ja
sauvoessaan kanoottia Saskatchewania ylös, joka näillä tienoin on hyvin
virtava. Joskus oli heidän pakko kantaakin venettään, kun kallioiden
yli syöksyvän virran voima teki kanootilla kulun mahdottomaksi. Se oli
pitkällinen toimitus, koska siihen sisältyivät ei ainoastaan veneen
kantaminen maitse seuraavaan joen kuljettavaan kohtaan, vaan myöskin
monet edestakaisin kulkemiset, sillä kaikki tavaratkin oli kuljetettava
samoin. Vihdoin saivat he kumminkin kaiken tämän onnellisesti loppuun
suoritetuksi ja pääsivät jälleen matkustamaan eteenpäin melko tyynellä
virralla.

Joki, jonka suunta tähän asti oli ollut läntinen tahi luoteinen kaartui
nyt etelää kohti, Jaken ilmoituksen mukaan noin sadan penikulman päässä
olevaan Bull Poundin suuhun asti.

"Nämä lännen puolella olevat seudut ovat hyvin miellyttävät", sanoi
hän. "Mielestäni pitäisi meidän hieman metsästellä siellä, ja
sitäpaitsi on siellä eräs kaunis jokikin, Moo-coo-wan, kuten intiaanit
sitä nimittävät. Se lähtee Kalliovuorilta ja olen kuullut, että sen
latvoilla on paljon majavia. Se yhtyy Askowiin noin sadan penikulman
päässä siitä paikasta, jossa tapoimme nuo karhut."

"Mitä vuoria nuo ovat, Jake?" kysyi Gaultier heidän päästyään eräästä
joen mutkasta, jossa eivät joen törmät enää pimittäneet näköalaa.

"Kalliovuorethan ne jo sieltä siintävät, poikaseni", vastasi
metsästäjä. "Ja niitä voidaan sanoakin oikeiksi vuoriksi."

Pierre ja Gaultier kiinnittivät katseensa maisemaan. Vihdoinkin olivat
siis tuossa nuo ihmeelliset kukkulat, jotka olivat pitäneet heidän
mielikuvitustaan niin kauan aikaa vangittuna. Siinä oli siis tuo
lännen ääretön selkäranka, aavikkomeren läntinen ranta. Katsellessaan
muistelivat he asumattomia erämaita, joiden halki he olivat kulkeneet,
kestämiään vaaroja ja vaikeuksia päästäkseen tänne, ja ajatellessaan
tunsivat he saavansa ylpeillä omasta kestävyydestään ja tiesivät nyt
todella pääsevänsä näyttämään, olivatko he miehiä vaiko eivät.

"Onko sinne vielä pitkälti, Jake", kysyi Pierre, "johon te sanoitte
meidän jäävän talveksi?"

"En voi sitä niin tarkalleen sanoa. Meillä on vielä Bull Poundin suuhun
noin sata penikulmaa ja siitä on ainakin sen verran tahi enemmänkin
valtioitten rajalle, jonka pojat sanoivat olevan virtain yhtymäkohdasta
noin sadan kahdenkymmenen penikulman päässä. Sanokaamme senvuoksi noin
kolmesataa penikulmaa, niin se ainakin riittää."

Seudut alkoivat nyt muuttua vaihtelevammiksi. Päästyään tuosta
korkearantaisesta joen kohdasta olivat metsästäjät saapuneet maahan,
jossa vihannuus voitti tuon äärettömän hedelmättömyyden, johon
he olivat jo alkaneet melkein tottua. Purot ja suuremmatkin joet
hyppelivät lehtojen läpi yhtyen emäjokeen lyhyitten välimatkojen
päässä. Seutu oli jakautunut kukkuloihin ja laaksoihin, joista
edellisillä kasvoi usein kaunista kuusimetsää, jälkimmäisten
käsittäessä ruohoisia lakeuksia, joiden keskellä kimalteli lammikoita
ja viheriöitsi pieniä poppeli- ja kuusisaarekkeita. Ilma oli
virkistävää tuntuen olevan täynnä lauhkean tuulen tuomaa pihkan
tuoksua. Pojat olivat äärettömän onnelliset, kuten vanha Jakekin,
jonka käsitykset onnesta näyttivät johtuvan hyvästä ruoasta ja
juomasta, ellemme ota lukuun metsästyksen suomaa huvia, jota lisäsivät
mestarilliset laukaukset, miellyttävät maisemat ja tietoisuus siitä,
ettei matka vielä hetikään ollut lopussa.

"En ymmärrä, mitä hauskuutta nuo kylissä asuvat tyhmeliinit löytävät
siitä, että ensin lannoittavat maan ja sitten vääntävät sen nurin
noilla auroillaan ja muilla vehkeillään", sanoi hän. "Olen aina
huomannut riistan vähenevän sieltä, missä tuollaista tehdään. Niinkuin
ei nyt maailmassa olisi nauriita ja maissia tarpeeksi tuollaisitta
hommittakin. En voi sietää sellaista ollenkaan nykyään. Ei, haluan
raitista ilmaa, aavikoita ja vuoria kiivetäkseni voidakseni pysyä
terveenä ja onnellisena. En voi nukkuakaan enää, ellei jonkunlainen
vaara minua aina väijy. Elämäni on totuttanut minut sellaiseen ja ilman
sitä olen kuin orpo paholainen, uskokaa sitten, jos tahdotte."

Gaultier nauroi vanhan metsästäjän päätelmille. "Minä puolestani",
sanoi hän, "voin vielä nukkua ainakin hieman tietäessäni olevani
turvassa. Siitä ei ole mitään sanomista, mutta ehkä ennen palaamistani
itään olen teidän kaltaisenne, Jake."

"Voithan opetella, poikaseni", vastasi Jake. "Kun olet katsellut vuoria
niin monta vuotta kuin nämä vanhat silmäni, puhut ehkä toisin."

"Mutta onhan niitä vaaroja kylissäkin, Jake", sanoi Pierre. "Nisu- ja
maissipellot ovat usein vaarassa joutua karjan jalkoihin."

"Niistä tekisin minä pian selvän vanhalla pyssylläni. Saat olla varma
siitä, ettei niitä jäisi montakaan henkiin nähtyäni ne", vastasi Jake.

"Mutta silloin", jatkoi Pierre, "tyydyttäisi aiheuttamanne vaara
varmasti teidätkin, sillä voisivathan läheisyydessä asuvat naapurit
ampua teidät kostaakseen häviönsä."

"Tuo on nyt kerrassaan tyhmää puhetta, poikaseni", sanoi Jake. "Minulla
ei nimittäin ole pienintäkään aikomusta tarttua tadikkoon enää. Haluan
paljon mieluummin kaatua 'Vanhan Ephraimin' käpäläniskusta kuin noiden
aura- ja karhimiesten luodista, sillä ne ovat suoraan sanoen suuria
raukkoja. Niiden nahoilla ei ole mitään arvoa, olen siitä arvan varma."

Sellaisin puhein kuluttivat he aikaansa. Lukijan ei pidä kumminkaan
luulla, että heidän elämänsä oli niinkään mukavaa, paljasta
ajelehtimista kauniitten maisemain halki, mässäämistä herkullisen
riistan lihalla ja huoletonta suhtautumista tulevaisuuteen. Ei, vaan
päinvastoin saivat he usein paneutua nukkumaan syömättä ja tuletta
keskiyön myrskyn raivotessa, noustakseen taasen aamulla nälissään
melomaan raskasta kanoottiaan kovaa virtaa ylöspäin tahi kantamaan sitä
sateen liukastuttamien kallioiden yli pakottavin hartioin, jotka olivat
melkein murtua raskaitten taakkojen alla.

Eräänä päivänä olivat metsästäjät lopettaneet päivän työnsä hieman
ennen auringonlaskua voidakseen ajoissa purkaa kanoottinsa sisällön
maalle ja valmistaa illallisensa. Pierren ja Gaultierin ollessa
syventyneinä näihin hommiin otti vanha Jake pyssynsä sanoen menevänsä
katsomaan, saisiko hän jotakin riistaa illalliseksi, ja poistui
leiristä. Hän katosi pian näkyvistä erään matalan, sillä suunnalla
näköalaa peittävän kukkulan taakse, mutta muutamien minuuttien kuluttua
tuli hän jo juosten takaisin pitkin rinnettä huutaen: "Pojat, siellä on
lihaa niin tavattomasti! Ottakaa pian pyssynne ja tulkaa mukaani!"

Nuorukaiset tarttuivat pyssyihinsä rientäen kukkulalle nopeasti kuin
hirvet. Sen takana oli aavikko, jossa oli siellä täällä metsikköjä,
kallioisia harjanteita, jotka työntyivät esiin maasta kuin äärettömän
korkeat aidat jonkun yksinäisen suuren lohkareen kohottaessa harmaata
huippuaan smaragdin viheriästä kentästä. Vasemmalla oli joukko metsää
kasvavia matalia kukkuloita aavikolla kasvavien lehtojen ja metsikköjen
näyttäessä kahakoitsijoilta, jotka pääarmeija oli lähettänyt
hyökkäämään.

Mutta äärettömän paljon mielenkiintoisempi kuin kaikki tämä oli
suuri puhvelilauma, joka kävi luullen olevansa turvassa laitumella
metsikköjen välissä tahi seisoi lehtojen suojassa karkoittaen kärpäsiä
ahkerasti liikkuvilla hännillään. Muutamat vanhat härät piehtaroivat
eräässä kuralätäkössä pyörien yhtämittaa ympäri maatessaan kyljellään
ja heiluttaessaan jalkojaan hurjasti. Ne olivat peloittavan näköiset
pitkine harjoineen, joka oli aivan kuran vallassa ja joka lisäsi niiden
jo luonnostaankin hurjaa ulkomuotoa.

Erään pienen poppelimetsikön laidassa oli hirviä, jotka kihnuttivat
olkapäitään oksiin suhtautuen tuohon suureen puhvelilaumaan hyvin
välinpitämättömästi. Pian alkoi teeskennelty kaksintaistelu parin
suuren puhvelihärän välillä. Kumpikin oli peräytyvinään, mutta samalla
syöksyivätkin ne toisiaan vastaan niin raivokkaasti, että maa tuntui
vavahtavan ja isku kuului selvästi sinne asti, jossa metsästäjät
olivat. Joskus pakottivat ne toisensa polvilleen jatkaen taisteluaan
siinä asennossa ja karjuen yhtämittaa, kunnes ne äkkiä väsyen leikkiin
nousivat polvilleen alkaen rauhallisesti jyrsiä ruohoa nähtävästi
välittämättä ollenkaan taistelussa saamistaan iskuista.

Vanha Jake ja nuorukaiset katselivat tuota hurjaa näkyä hyvin
innostuneesti. Onneksi olivat he piilossa eläimiltä erään pientä
kuusikkoa kasvavan metsikön takana ja sitäpaitsi suojeli suoraan
eläimistä heihin päin puhaltava tuuli heitä ilmitulemasta.

Likimmäiset puhvelit olivat tuskin kolmensadan metrin päässäkään,
siis winchesterien ampumamatkalla, mutta metsästäjät päättivät mennä
lähemmäksi suodakseen vanhalle Jakellekin tilaisuuden ampumiseen, koska
hänen pyssynsä ei kantanut niin kauaksi. He hiipivät senvuoksi nuorten
kuusien suojassa lähemmäksi hyvin varovaisesti karttaen astumasta
kuiville risuille ja tarttuen vuorotellen oksiin estääkseen niitä
heilumasta.

Tällainen varovaisuus ei olisi ollut niin tarpeellinen, jos
läheisyydessä ei olisi ollut muita eläimiä kuin puhveleita, jotka
kuulevat huonosti ja näkevät vielä huonommasti, koska niiden silmät
ovat otsasta riippuvien pitkien karvojen peitossa. Mutta metsästäjät
toivoivat saavansa ampua hirvenkin, ja Gaultier oli vapaaehtoisesti
tarjoutunut ottamaan sen osan työstä osalleen.

He pääsivätkin pian tuolta matalalta kukkulalta metsän laitaan,
josta he voivat tarkasti seurata lauman liikkeitä. Sen lähimmät
eläimet olivat enää vain noin sadan viidenkymmenen metrin päässä.
Niiden joukossa oli muutamia vanhoja härkiä, jotka niiden äärettömään
suuruuteen ja rumaan ulkomuotoon nähden näyttivät enemmän ikivanhaan
maailmaan kuuluvilta olennoilta kuin eläimiltä, joita saadaan nähdä
vielä yhdeksännentoista vuosisadan viime puoliskollakin.

Niiden joukossa oli myös muutamia lehmiä vasikoineen, mutta ei mikään
niistä näyttänyt sopivan vanhan Jaken käsitykseen "lihasta".

"Vanhoja karvoja ja nahkaa", sanoi hän tarkoittaen härkiä. "Ne ovat
niin sitkeälihaiset kuin vanhat sääreni. Tuolla on meidän riistamme",
lisäsi hän viitaten muutamiin nuoriin lehmiin, joilla ei ollut
vasikoita. "Ne eivät ole poikineet tänä vuonna, ja luullakseni ovat ne
hyvässä lihassa." Ne olivat kyllä paljon kauempana kuin muut, mutta
he päättivät kumminkin mieluummin ampua nykyisestä paikastaan kuin
menemällä lähemmäksi mahdollisesti tulla huomatuiksi.

Hirvetkään eivät vielä aavistaneet vaaraa. Muutamat makailivat
laiskoitellen varjossa niiden suurien sarvien näkyessä pitkän ruohon
ja pensaikon takaa, toiset taasen seisoskelivat siinä vieressä
hangaten kylkiään puunrunkoja vasten aivan kuin kotieläimemmekin
syöpäläisten niitä ahdistaessa. Ne olivat kaukana pyssynkantomatkan
ulkopuolella, minkä vuoksi Gaultierin oli pakko mennä hieman etemmäksi
saman kuusimetsikön suojassa, joka pisti kuin niemeke aavikkoon. Sen
suojassa voi hän päästä noin sadan metrin päähän lehdosta, jossa hirvet
lepäsivät.

Tämä suunnitelma miellytti Jakeakin. Hän ja Pierre paneutuivat
senvuoksi pitkäkseen maahan valittuaan sitä ennen itselleen otuksen,
ja siinä asennossa he kärsimättömästi odottivat Gaultierin saapumista
määräpaikalleen.

Välimatka oli lyhyt, mutta Gaultierin oli niin vaikea hiljaa edetä
tiheässä pensaikossa, että kului parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän
pääsi sellaiseen paikkaan, josta hän voi tarkasti ampua. Eräs suuri
härkä kiinnitti hänen huomionsa puoleensa osaksi senvuoksi, että se
oli lähinnä, ja senkintähden, että se näytti olevan lauman johtaja, ja
Gaultier oli siksi kunnianhimoinen, että hän halusi kaataa suuremman.
Hän nojasi senvuoksi pyssynsä muutamaan oksaan ja tähdättyään tarkasti
painoi hän liipaisinta. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän
ampui kuuluivat hänen toveriensa pyssyjen kumeat paukahdukset, mutta
Gaultierilla ei ollut aikaa katsoa niiden vaikutusta, sillä hirvi, joka
oli kaatunut, nousi jälleen jaloilleen seuraten tovereitaan, jotka
laukkasivat metsää kohti, melkein yhtä nopeasti kuin nekin.

Poistuttuaan piilostaan läksi Gaultier ajamaan sitä takaa, ja
juostessaan aavikon poikki sivuutti hän Jaken ja Pierren, jotka
kiiruhtivat ampumiensa puhvelien luokse. Hänellä ei ollut aikaa
pysähtyä, hän jatkoi vain juoksuaan täyttä vauhtia. Hänestä kuulosti
kyllä, että vanha Jake huusi jotakin hänelle, mutta hän ei voinut
erottaa siitä muuta kuin sanat: "Ole varovainen!" Hän oli sillä
hetkellä niin innostunut tehtäväänsä, ettei hän ennättänyt ottaa
selville, mitä vanhalla metsästäjällä oli hänelle sanottavaa. Hän
poistui pian aavikolta metsikköihin ja lehtoihin, jotka vähitellen
tulivat yhä suuremmiksi yhtyen toisiinsa, kunnes ne muodostivat
yhtämittaisen metsän, joka peitti matalia pyöreitä kukkuloita.

Tähän asti olivat hirvien jäljet näkyneet selvästi ja erityisesti
olivat tuon haavoittuneen härän jäljet veriset. Jäljet muuttuivat
kumminkin vähitellen yhä epäselvemmiksi häviten vihdoin kokonaan, kun
polku nyt kääntyi metsään, jossa oli ristiinrastiin kaikenlaisten
eläinten teitä. Gaultier jatkoi kumminkin vain takaa-ajoaan ajatellen,
että hän seuraavassa aukeamassa saa kiinni haavoittamansa hirven. Hän
jatkoi etsimistään noin tunnin, mutta turhaan. Tunkeutuessaan metsän
läpi kuuli hän monta kertaa eläinten säikähtyneinä kiiruhtavan pakoon,
mutta pensaikko oli niin tiheä, ettei hän voinut erottaa, mitä eläimiä
ne olivat.

Hengästyksissään ja suutuksissaan istuutui hän vihdoin muutaman kuusen
juurelle lepäämään. Hän oli vihoissaan, ettei hän ollut saanut kiinni
haavoittamaansa eläintä, erittäinkin, koska hän tiesi Jaken rupeavan
siitä häntä ivaamaan. Hän oli melkein kuulevinaan vanhan metsästäjän
huomautuksen, kun tämä ojensi hänelle palavan puhvelin lihaa: "Tämä
ei ole aivan niin hyvää kuin hirven liha, mutta jokainen saa olla
tyytyväinen, että hänellä on tällaistakin purtavaa." No niin, sitä ei
voitu nyt auttaa, ja nousten hitaasti läksi hän palailemaan leiriin.

Etäännyttyään vähän matkaa puusta, jonka juurella hän oli levännyt,
huomasi hän, ettei polku, jota hän nyt seurasi, ollutkaan sama, jota
pitkin hän oli tullut paikalle. "No, mitä sen on väliä", ajatteli hän,
"toinen tie on yhtä hyvä kuin toinenkin, kunhan se vain vie minut
leiriin."

Käveltyään melkein tunnin juolahti vasta hänen mieleensä, että hän ehkä
kulkikin aivan väärään suuntaan. Hän katsoi toisaalle nähdäkseen missä
päin aurinko oli, mutta se oli peittynyt kokonaan harmaihin pilviin,
joista ei saanut ollenkaan selville, mistä tuo loistava taivaankappale
nyt paistoi. Hän tutki puiden runkojen sammalkerrosta saamatta
niistäkään toivomaansa viittausta, koska maa oli kostea ja vetinen ja
sammalta kasvoi yhtä runsaasti runkojen jokaisella puolella. Sitten
hän tutki oksia tietäen, että pisimmät viittasivat etelää kohti. Mutta
siinäkin hän pettyi, sillä sillä kohdalla oli metsä niin tiheä, että
jokaisella puulla oli yhtä paljon valoa ja ilmaa kaikilla suunnilla,
ja oksat olivat senvuoksi yhtä pitkät. Hänellä ei ollut muuta neuvoa
kuin jatkaa, tahi, jos se vielä oli mahdollista, palata tuon saman puun
luokse, jonka juurella hän oli levännyt ja josta hän ehkä voi löytää
jonkun merkin suunnasta, jota hän oli sinne tullut.

Hän oli vähän aikaa siinä luulossa, että hänen yrityksensä onnistuu,
mutta äkkiä oli hänen edessään syvä kuilu, jonka poikki hän ei
muistanut ennen kulkeneensa. Nyt alkoi hän olla todellakin huolissaan.
Hän tiesi sangen hyvin, mitä eksyminen tahi "ympäri kiertäminen",
kuten lännen metsästäjät sanovat, merkitsee tiettömissä metsissä,
jotka olivat satojen neliöpenikulmain laajuiset. Hän toivoi, että Jake
ja Pierre läksisivät häntä etsimään huomattuaan, ettei hän palaakaan
leiriin auringon laskeutuessa, mutta ajateltuaan asiaa huomasi hän,
että toverien oli sitten enää mahdotonta seurata hänen jälkiään, ja
sekin hetkellinen lohdutus haihtui.

Yö alkoi nyt nopeasti pimetä muuttaen metsässä vallitsevan hämärän
yhä synkemmäksi. Sitäpaitsi oli ruvennut kovasti tuulemaankin. Tuuli
vihelsi surullisesti puissa, joista muutamat vanhat ja mädät valittivat
ja suhisivat heiluessaan sen kynsissä.

Gaultier oli kumminkin siksi kokenut metsästäjä, ettei yhden yön
viettäminen metsässä häntä ollenkaan peloittanut. Hän oli viettänyt
monta sellaista yötä yksinään Kanadassa, mutta silloin oli hän tiennyt,
missä hän oli, jotavastoin nyt tuo puute hänen tietoisuudessaan
huolestutti häntä. Kumminkin rohkaisi hän mielensä niin hyvin kuin
voi ruveten kokoamaan kuivia risuja, joita siinä läheisyydessä olikin
runsaasti, voidakseen sytyttää nuotion. Sitten hän hakkasi muutamia
pieniä paaluja, pari sellaista, joissa oli haarukka latvassa. Ne
hän pystytti lujasti maahan haarukat ylöspäin, joihin hän asetti
poikittain kolmannen paalun. Sitten hän kokosi suuren kasan hopeamännyn
pehmeitä oksia latoen ne pystyyn telinettä vasten, kunnes hän oli
saanut valmiiksi sievän majan, jossa oli mukava nukkua. Peitettyään
maankin kokonaan noilla samoilla oksilla ja sytytettyään nuotion majan
edustalle ryömi hän pesäänsä paneutuen pitkäkseen.

Alussa vaipui hän hyvin surullisiin mietteisiin, mutta hänen
luontainen vilkkautensa karkoitti pian surulliset ajatukset, ja
hänen pääasiallisena huolenaan oli nyt saada jotakin syödäkseen.
Hän kuvitteli näkevänsä Jaken ja Pierren virran rannalle sytytetyn
iloisen nuotion ääressä puhvelin kyljysten pihistessä kekäleillä tahi
herkullisemman kyttyrän levittäessä ympärilleen makuhermoja hivelevää
tuoksua. Kanootti oli suojana tuulen puolella käännettynä kumoon, ja
kaiken tuon yllä suuren nuotion punainen loimu, nuotion, jollaisten
valmistamisesta Jake sanomattomasti ylpeili.

"No viis siitä", ajatteli hän, "eihän tällaista kestä kuin yhden yön,
ja huomenna tähän aikaan olen jo heidän luonaan." Lohdutettuaan itseään
näin ojentautui hän joustaville hopeamännyn oksille, jotka ovat pehmeät
eivätkä pistävät, kuten kuusen havut, koettaen nukkua.

Hän ei voinut sanoa, kuinka kauan hän oli maannut näin
puolihorroksissa, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi metsän pimeimmästä
pensaikosta kuuluvaan kamalaan meluun. Se tuntui kuuluvan aivan hänen
majaansa vastapäätä olevasta metsiköstä, mutta hän ei voinut huomata
mitään pimeässä. Hän oli kumminkin urhoollinen nuorukainen, ja sen
sijaan että hän olisi kätkeytynyt majansa luuloteltuun turvaan, tarttui
hän pyssyynsä astuen esille tulen viereen.

Melu toistui uudestaan, ja nyt kun hän kuuli sen suojattomassa
paikassa, tunsi hän heti eläimen, joka sen aiheutti. Kuitenkin oli
se sellaista, että se varmasti olisi peloittanut jokaista Amerikan
eläinmaailmaan tutustumatonta ja varsinkin sellaisia, jotka olisivat
ensimmäisen kerran joutuneet samanlaiseen tilanteeseen kuin nuori
metsästäjämme nyt. Gaultier kumminkin, kun hän nyt kuuli sarvipäisen
huuhkajan hurjat huudot, kiljunnan ja ulvonnan, hymyili ensimmäiselle
säikähdykselleen ja aikoi juuri ryömiä takaisin majaansa, kun hän
sattui katsahtamaan erääseen pimeään puiden välissä olevaan aukkoon,
jonka ehkä joku talvimyrsky oli aiheuttanut.

Sen yläpuolella ja kauas etäisyyteen kuumotti taivaalla kuin jonkun
tulipalon kajastus. "Aavikko palaa", ajatteli hän aikoen juuri kääntyä
pois, kun eräs ajatus juolahti hänen mieleensä: "Ehkä Jake ja Pierre
ovat sytyttäneet merkkitulia leirin vieressä olevalle kukkulalle."

Hän katsoi heti ympärilleen ja nähtyään erään pitkän kuusen, jonka
latva oli paljon korkeammalla kuin muiden puiden, rupesi hän kiipeämään
siihen päästen pian sen latvaan. Tältä korkealta paikalta voi hän
katsella metsän yli, joka, kuten olemme maininneet, peitti muutamien
matalien kukkulain rinteet, ja hän huudahti riemusta nähdessään usean
penikulman päässä suuren rovion, johon selvästi lisättiin aina uusia
puita, sillä heti kun sen liekki aleni, kohosi se nopeasti jälleen
niin kirkkaaksi, että hän oli näkevinään toverinsakin silloin kun
ne sattumalta kulkivat tulen ohi. Hän laskeutui nopeasti puusta ja
otettuaan huolellisesti selvän suunnasta läksi hän nopein askelin
metsään.

Hän ei välittänyt lankeamisista, joita sattui usein, eikä kasvoihin
osuvista kipeistä lyönneistä, kun hän tunkeutui nuoren kuusikon
piikkisten oksain alitse. Silloin tällöin voi hän vielä huomata tulen
kajastuksen taivaalla ja seuraten sitä merkkiä voi hän kulkea aivan
suoraan.

Kuljettuaan toista tuntia nopeasti, juosten silloin kun maanlaatu sen
salli, huomasi Gaultier saapuneensa noihin erillään oleviin lehtoihin,
jotka hän muisti sivuuttaneensa muutamia tunteja aikaisemmin ajaessaan
takaa hirveä. Siellä voi hän jo jatkaa matkaansa nopeammin ja huomasi
pian suureksi mielihyväkseen olevansa noin penikulman päässä roviosta,
jota pari miestä näkyi hoitavan heittäen siihen aina vähän päästä
sylillisiä kuivia risuja. Hän ampui nyt merkkilaukauksen, johon
kukkulalta heti vastattiin, ja vastaukseksi huutoihinsa kuuli hän
Pierren hyvin tunnetun halloon sekoittuvan Jaken yliluonnolliseen
karjaisuun, joka kuului kauas ympäristöön.

Hengästyneenä ja väsyneenä saapui hän vihdoin nuotiolle.

"Eläköön!" huusi Pierre juostessaan häntä vastaan. "Ah, Gaultier,
luulimme sinun jo kokonaan eksyneen. Missä olet ollut, tahi paremmin
sanoen, mitä olet tehnyt koko tämän ajan?"

"Niin, nuori mies, selitäpäs meille se", sanoi Jake. "Mutta anna
minulle pari hirven kieltä ensin — arvaan, että sinulla on niitä koko
kasa — niin paistan ne sillä aikaa kuin hieman hengähdät. Mitä",
lisäsi metsästäjä, "onpa tämä nyt kaunista, hänellä ei ole ollenkaan
lihaa mukanaan."

Gaultier oli kumminkin niin nälissään, ettei hän välittänyt vanhan
Jaken ivasta, vaan alkoi nopeasti jyrsiä suurta puhvelin kyljystä,
jonka hän sieppasi kekäleiltä pihisevänä ja savuavana. Vasta sitten
kuin hän oli tyydyttänyt suurimman nälkänsä, kertoi hän seikkailunsa,
joita hän oli kokenut sen jälkeen kuin hän oli eronnut heistä
aavikolla. Pierre ja Jake kuuntelivat tarkkaavaisesti pakottaen häntä
vain syömään silloin kun hän näytti väsyvän, kunnes hän vihdoin makasi
pitkänään puhvelin vuodalla voimatta niellä palastakaan enää.

"Mitä", huudahti Jake, "ethän sinä kykene sen enempi syömäänkään kuin
muuhunkaan. Mutta ehkä tämä olikin sinun toinen illallisesi. Pistitkö
paljonkin tuosta hirvestä poskeesi?"

Pierre nauroi ja Gaultierkin yhtyi häneen, vaikka Jaken ivailu häntä
hieman harmittikin. Oli jo myöhäinen, minkä vuoksi metsästäjät
kääriytyivät makuuhuopiinsa ja sijoittuen ympyrään nuotion ympärille
jalat tuleenpäin vaipuivat he pian raskaaseen uneen.



XII.

MONENLAISTA RIISTAA.


"Jeehosophat", huudahti Jake herätessään aamulla, "nyt on paha
merrassa! Intiaanit ovat sytyttäneet metsän palamaan. Täällä on savua
tarpeeksi ajamaan haisunäädänkin pesästään."

Nuorukaiset nousivat nopeasti huomatakseen Jaken puhuneen totta.
Kukkuloilla kasvava metsä oli selvästi tulessa. Suuret savupatsaat
kohosivat pystysuorasti tyyneen ilmaan leviten siellä vähitellen
taivaalle, ja noiden synkkien verhojen läpi lähetti aurinko vasken
värisiä säteitään. Silloin tällöin näkyi haaraisia tulen liekkejäkin,
mutta ne peittyivät heti suuriin savupilviin, jotka kietoivat kukkulat
kokonaan synkkään vaippaansa. Aina sinne asti, missä metsästäjät
seisoivat, kuului alituista rätinää muistuttaen yhtämittaista
ampumista, ja tuhan hiutaleita putoili kuin lunta leirin ympärille.
Savun seasta näkyi hämärästi suuria hirvi- ja antilooppilaumoja
laukkaamassa aavikolla paeten kulovalkeaa, joka jo parissa paikassa oli
sytyttänyt aavikon kuivan pitkän heinän palamaan.

"Mahtaakohan tuo nyt olla intiaanien syytä?" sanoi Pierre. "En sitä
oikein usko, sillä mitäpä metsän hävittäminen heitä hyödyttäisi."

"Älä ole niin varma asiasta, poikaseni", sanoi Jake, "sillä luultavasti
ovat he aikoneet paistaa meidät elävinä. Jäljestäpäin tulevat he
otaksuttavasti tarkastamaan, mitä he ovat saaneet aikaan. Lausun heidät
hyvin tervetulleiksi katsomaan, mitä meistä on jäljellä."

"Luullakseni erehdytte molemmat", sanoi Gaultier. "Pelkään tuon
kulovalkean syttymisen olevan kokonaan minun syytäni."

"Sinunko syytäsi?" huudahti Pierre. "Miten olisit sinä voinut sen
aiheuttaa?"

"Mitenkäkö?" vastasi Gaultier. "Kuulittehan, että olin sytyttänyt tulen
majani edustalle metsään ja kun näin merkkitulenne, jätin sen palamaan
lähtiessäni suoraan luoksenne. Nuotion vieressä oli suuri kasa kuivia
risuja ja epäilemättä ovat ne syttyneet palamaan sytyttäen samalla
kuivan ruohonkin. Olen hyvin pahoillani, sillä oivallisten puiden
tuhoutuminen on suuri vahinko."

"Koira vieköön", sanoi Jake, "millainen hulttio, kun jättää tulen
sammuttamatta. Olet syntynyt seudussa, jossa on tuhansia penikulmia
metsiä, etkä kumminkaan ole oppinut pitämään sen paremmin nuotiotasi
silmällä. Tuli ei kumminkaan ennätä tänne vielä pariin tuntiin, joten
on parasta, että syömme ja lähdemme sitten ajoissa matkaamme puhvelin
lihoinemme."

Metsästäjät rupesivat siis syömään sellaisin ruokahaluin, jonka
ainoastaan työ ja terveys suovat. Lopetettuaan sulloivat he tavaransa
kanoottiin ja astuttuaan siihen poistuivat leiristä.

Joen läntinen ranta oli kallioinen ja jyrkkä, vaikka se ei ollutkaan
korkea, toisella puolella taasen alkoi muudan kukkula kohota aivan
veden rajasta. Metsästäjät näkivätkin sen vuoksi koko rinteen, jossa
muutamin paikoin oli kuin pieniä niittyjä ja taas toisin paikoin pieniä
metsäsaarekkeita.

He olivat jo meloskelleet useita tunteja ja aurinko alkoi lähestyä
keskitaivasta, kun Gaultier ehdotti, että he nousisivat maihin
levähtämään, sillä kuumuus oli melkein sietämätön, koska molemmin
puoliset korkeat rannat pidättivät tuulen, joka heilutteli puiden
oksia kukkulalla. Koska ei Jake eikä Pierrekään vastustanut ehdotusta,
ohjattiin kanootti rantaan, ja metsästäjät heittäytyivät pitkäkseen
mehevään ruohikkoon, jota kasvoi erään tuollaisen pienen metsikön
varjossa, joista muutamia oli aivan rannallakin. Tämä heidän
valitsemansa sattui olemaan muutamassa niemekkeessä, josta voitiin
pitää silmällä jokea pitkälti sekä myötä- että vastavirtaan.

Pierre veteli haikuja piipustaan tyytyväisesti mukavassa asennossa
Jaken nojautuessa muutamaan puuhun ja pureskellessa hurjasti mälliä
samalla kun hän levottomasti tarkasteli jokea molempiin suuntiin kuin
odottaen vihollisen tahi jonkun riistan nopeata ilmestymistä. Gaultier,
joka ei tupakoinut, puhdisti pyssyään, jonka hän sitä tarkoitusta
varten oli purkanut kappaleihin.

Tämän paikan yläpuolella oli jyrkkä ranta alentunut melkein joen
tasalle ja tuollaista loivaa rantaa jatkui sitten toista penikulmaa
paljastaen näkyviin aavikon, joka jatkui länteen päin, kohoten sitä
enemmän, kuta kauemmaksi se ulottui joesta. Se oli täynnä pieniä
kumpuja, melkein samanlaisia kuin muutamissa Englannin maakunnissa
niin yleisesti esiintyvät myyrän mättäät, mutta paljon suurempia.
Niiden välissä juoksenteli lukemattomia pieniä eläimiä, jotka silloin
tällöin haukkuivat melkein kuin koirat, vetäen siten pian Jaken huomion
puoleensa.

"Tuolla on muudan koirayhteiskunta", sanoi hän viitaten toiselle
rannalle. "Eläimet ovat juuri tulleet pesistään nuuskimaan raitista
ilmaa. Katsokaahan tuotakin pesänsä katolla pyörähtelevää veitikkaa. Se
on aivan kuin joku saarnaava metodistipappi, eikö olekin? Kuunnelkaahan
vain sitä vietävää, miten se haukkua räkyttää, se menehtyy pian."

Nuorukaiset huomasivat todellakin, että muudan noista pienistä
eläimistä oli selvästi hyvin kiihtynyt. Se haukkui äänekkäästi
heilutellen häntäänsä mitä hullunkurisimmin. Joskus se laskeutui
pesäänsä katolta juosten eteenpäin muutamia askelia, mutta palasi
nopeasti jälleen entiselle paikalleen. Mikähän sillä oli mielessä?
Nuorukaiset eivät voineet ollenkaan ymmärtää sen käyttäytymistä.

Kun Jakelta kysyttiin, tiesikö hän, vastasi metsästäjä: "Luultavasti
ahdistelee eläintä joku peto, ehkä huuhkaja tahi kalkkarokäärme."

Pierre, jonka uteliaisuus oli herännyt, tarttui pyssyynsä, hyppäsi
kanoottiin ja kiidätti sen muutamilla melan vedoilla toiselle
rannalle. Tultuaan lähemmäksi huomasi hän heti, mikä oli aiheuttanut
levottomuuden. Suuri kalkkarokäärme virui ruohikossa juuri pesän
edustalla valmistautuen juuri nielemään verkalleen erästä yhteiskunnan
jäsentä, ehkä tuon äskeisen metelöitsijän puolisoa tahi veljeä, jonka
vastaväitteet ensin vetivät metsästäjien huomion puoleensa. Pierren
lähestyessä pakenivat asukkaat pesiinsä äärettömän nopeasti vikisten ja
haukkuen kimeästi.

Heti kun ne olivat päässeet piiloon, ilmestyivät ne jälleen aukkoihin
kiihdyttäen itsensä hirveään raivoon kadotakseen taasen yhtä nopeasti.

Pierre eteni kuitenkin välittämättä ollenkaan eläinten raivosta, kunnes
hän pääsi aivan käärmeen viereen. Niin pian kuin se huomasi hänet
pudotti se saaliinsa ja kiertyi kokoon kiristellen kalistimiaan sen
kaksihaaraisen kielen lipuessa kidasta ulos ja sisälle.

Tähdättyään laukaisi hän ja luoti lennätti pään ruumiista monen metrin
päähän. Tarttuen tuon ilkeän eläimen häntään veti Pierre sen mukanaan
kanoottiin ja palasi toveriensa luokse.

"No mutta!" huudahti Jake. "Miksi toit tuon haisevan raadon mukanasi
tänne?"

"Eikö teidänkin mielestänne sen nahasta tule kaunis vyö?" kysyi Pierre.
Vanhan metsästäjän kasvot ilmaisivat sellaista inhoa, että Pierre
nauraen sanoi: "No, Jake, ellette halua sitä mukaamme kanoottiin, voin
siitä helposti luopuakin, ja tuolla se nyt on", lisäsi hän heittäen
sen virtaan, johon se nopeasti upposi väännellen vieläkin ruumistaan
kuolontuskissa.

"Katsokaa", huusi Gaultier, joka oli nyt saanut pyssynsä kootuksi,
"noita pieniä naurettavia eläimiä! Nyt ne ovat taasen kaikki ulkona."

"Sellainen on niiden tapa", sanoi vanha Jake. "Ne juoksentelevat
alituisesti ulos ja sisälle. Niiden liha on hyvin herkullista. Miksi et
ampunut yhtä ollessasi toisella rannalla, Pierre?"

"Minä tuon teille yhden, Jake!" huudahti Gaultier.

"Tee se, nuori mies", sanoi metsästäjä. "Se onkin parempaa kuin tuon
eilen ampumasi hirven liha."

Heilutellen uhkaavasti pyssyään vanhukselle meloi nuorukainen toiselle
rannalle. Siellä hän nousi varovaisesti maalle ja päästyään paikkaan,
josta hän voi ampua tarkasti, tähtäsi hän huolellisesti erästä koiraa,
joka näöstä päättäen oli joko yhteiskunnan pormestari tahi raatimies, ja
laukaisi. Luoti sattui paikalle, koska eläin-parka kellahti kuolleena
maahan, jolloin koko yhteiskunta haukkuen ja vinkuen kimeästi jälleen
katosi näkyvistä maanalaisiin komeroihinsa.

Gaultierin juuri laskeutuessa jokitörmää saaliineen, jota hän kantoi
toisesta takajalasta, tarttui Jake nopeasti Pierren käsivarteen ja
viitaten virtaa ylöspäin kiinnitti hänen huomionsa erääseen mustaan
esineeseen, joka nopeasti ui joen poikki heidän puolelleen. "Se on
karhu, koira vieköön!" huusi hän ja tarttuen pyssyynsä juoksi hän
puiden lomitse paikalle, jossa hän otaksui karhun nousevan maihin.
Pierre seurasi häntä niin nopeasti kuin suinkin ja Gaultier, joka näki
kaiken omalta puoleltaan, juoksi törmää pitkin toivoen saavansa ampua
ennen karhun maallenousemista.

Sillä aikaa pääsi Jake rannalle aivan vastapäätä uivaa eläintä. Hän
kohotti nopeasti vanhan toverinsa poskelleen, mutta painaessaan
liipaisinta ei laukausta kuulunutkaan. Metsästäjä heitti pyssyn
kädestään äännähtäen jotakin kirouksen tapaista ja tarttui suureen
pistooliinsa, jonka hän tyhjensi niin nopeasti, ettei hän ennättänyt
tarkasti tähdätä. Karhu ei kummikaan pitänyt tuosta tervehdyksestä eikä
rannalla seisovan metsästäjän uhkaavasta asennostakaan, vaan pyörsi
ympäri, lähtien uimaan takaisin toiselle rannalle.

Pierre, joka oli juuri saapunut paikalle, aikoi ampua, mutta huomasikin
samalla, että Gaultier seisoi aivan vastapäätä toisella rannalla. Hän
ei uskaltanut senvuoksi ampua, vaan salli eläimen nousta rannalle,
jossa Gaultier oli valmiina ottamaan sitä vastaan.

Tämä oli päättänyt puhdistaa metsästäjämaineensa, jota hänen viimeinen
epäonnistumisensa oli hieman tahrannut. Hän salli senvuoksi karhun
nousta rannalle ennen ampumistaan voidakseen tähdätä oikein tarkasti.
Taivutettuaan toisen polvensa tähtäsi hän huolellisesti ennenkuin
painoi liipaisinta. Karhu nousi takajaloilleen ja karjaisten raivosta
syöksyi nuorta metsästäjää kohti, joka hyppäsi nopeasti syrjään, ja
ennenkuin hurjistunut peto ennätti jälleen hyökätä häntä kohti, ampui
hän sen kuoliaaksi hyvin tähdätyllä luodilla.

"Hyvin tehty, Gaultier", huusi Pierre, "saitpas sen kellistetyksi
lopultakin! Tuo kanootti tänne, että pääsemme sitä nylkemään."

Se tehtiin ja muutamien minuuttien kuluttua oli karhun karvainen turkki
muiden tavarain joukossa kanootissa. Jake irroitti sitten taitavasti
paistit piilottaen ne nahkaan, ja koska oli vielä liian aikaista
leiriytyä yöksi, astuivat metsästäjät kanoottiin jatkaen matkaansa.

Illan kuluessa ei tapahtunut mitään mainittavampaa lukuunottamatta
hiuksenkarvan varassa riippuvaa pelastusta onnettomuudesta, joka
olisi aiheuttanut heille sanomattomia vaikeuksia, jopa vaarojakin —
nimittäin kanootin menettäminen. Se ei ollut kyllä kuin muutamien
hetkien asia, mutta metsästäjistä tuntui, että noihin hetkiin sisältyi
paljon pitemmän ajan mielialat. Se tapahtui seuraavalla tavalla:

Kaikki puhuivat niin innoissaan tästä viimeisestä seikkailusta
karhun kanssa, etteivät he kiinnittäneet niin suurta huomiota
kuin tavallisesti hauraan aluksensa ohjaamiseen. He olivat juuri
sivuuttaneet muutamia kallioita, jotka pistivät mustat ja aaltojen
syövyttämät kärkensä esiin veneen ympärillä nopein pyörtein kiitävästä
vedestä, kun Jake äkkiä huudahti: "Pitäkää varanne, pojat, tuolta tulee
muudan tukki meitä kohti!"

Tuskin oli vaara huomattu, kun tukki törmäsi kanoottiin ja samassa
silmänräpäyksessä joutuivat metsästäjät veneineen virran valtaan, joka
painoi heidät kallioita vasten.

"Melokaa, pojat", huusi Jake, "melokaa henkenne edestä! Se on ainoa
pelastuksemme!"

Kaikki kolme ponnistivat voimiaan veneen jouduttua kallioiden luona
olevaan väkevään virtaan, joka painoi sen muutamien lohkareitten
taakse, joiden karkeitten kylkien pieninkin kosketus olisi repinyt
kanoottiin sellaisen reiän, että se olisi varmasti heti uponnut.

Heidän alapuolellaan oli jonkunlainen putous, jossa vesi syöksyi
hurjaa vauhtia näyttäen, että pinnan alla oli vaarallinen kivisärkkä.
Noustessaan jokea olivat he sen väistäneet, koska se muodosti sellaisen
esteen, ettei se voinut olla kiinnittämättä heidän huomiotaan. Nyt
painoi virta kanootin auttamattomasti sitä vasten ja he luulivat jo
olevansa hukassa. Vanhan Jaken tuumaillessa, voisiko hän uida maihin
pyssyineen, ehdottivat Pierre ja Gaultier, että he jättäisivät kanootin
oman onnensa nojaan ja koettaisivat pelastua pumpulipuihin, jotka
ojentelivat oksiaan kauas virran yläpuolelle. Onneksi ei kumpaakaan
ehdotusta tarvittu toteuttaa.

Kun oli enää vain noin viisikymmentä metriä tuohon kuohuvaan
putoukseen, jonka keskeltä he nyt voivat nähdä lukemattomien kallioiden
mustat ja särmäiset nokat, sieppasi eräs pyörre tukin mukaansa
riistäen sen sivulle, jossa muudan suuri kallio pisti esiin kärkeänsä
vedestä. Tukissa oleva katkenneen oksan tynkä tarttui siihen lujasti
kiinni pysähdyttäen tukin paikoilleen. Silloin hakkasivat metsästäjät
kiireesti kirveillään poikki ne oksat, jotka olivat kietoutuneet
kanootin ympärille, ja iloissaan pelastuksestaan meloivat he heti
itäiselle rannalle, joka oli paljon tyynempi.

"Olipa se onnen kallio meille", sanoi Pierre. "Ellei se olisi tullut
väliin, eivät mitkään keinot olisi auttaneet."

"Meidän on pidettävä suumme kiinni ja silmämme auki silloin kun tie ei
ole selvä", sanoi Jake. "Tämä kaikki johtui siitä, että lörpöttelimme,
kuten intiaanit, kun he ovat saaneet aikaan jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa."

"No vaikkapa niinkin", sanoi Pierre, "on se nyt kumminkin ohi eikä
siitä kannata puhua sen enempää. Ehdotan, että nousemme maihin emmekä
jatka enää tänään. Kuten olemme huomanneet, ei matkamme edisty ja
iltaan ei ole enää pitkälti. Leiriytykäämme siis."

Jake ehdotti, että he leiriytyisivät siihen paikkaan, jossa he olivat
ampuneet karhun. "Siellä on enemmän polttopuitakin", sanoi hän, "ja
ehkä nuo säikähtyneet arokoirat ovat uskaltaneet tulla karhun raadolle
ja me voimme ampua niistä muutamia."

Metsästäjät nousivat siis maihin, valmistivat yösijansa ja sytyttivät
suuren nuotion, jolle kattila ripustettiin kiehumaan, puhvelinlihan ja
karhun paistin pihistessä nuotion kuumassa loisteessa.



XIII.

AROKOIRIA, SUSIA JA KARHUJA.

"Pojat, missä arokoira on?" kysyi Jake. "Se ei ole kyllä niin maukas
kuin tämä lihava puhvelin paisti, mutta ellette ole maistaneet sen
lihaa milloinkaan, on teidän koetteeksi syötävä sitä hieman."

Gaultier tunnusti unhottaneensa sen toiselle rannalle juostessaan
karhua vastaan.

"No, mitäpä sen on väliä nyt", sanoi metsästäjä, "kun meillä on
parempaakin syötävää. Mutta hyvin omituisia eläimiä ne kumminkin ovat,
nuo arokoirat. Niitä onkin monta eri lajia, ja luullakseni tiedän
enemmän niiden elämästä kuin tuollaiset oppineet, jotka kirjoittavat
kirjoja kaikenlaisista neljällä jalalla juoksevista. Tapasin kerran
erään New Yorkista kotoisin olevan tomppelin, joka kulki viisi
penikulmaa saadakseen käsiinsä yhden luteen. Hänen muulinsa oli
kuormitettu laatikoilla, joissa oli neuloihin pistettyjä perhosia,
heinäsirkkoja, täitä ja kaikenlaista muuta tuollaista roskaa. Koira
vieköön, hän oli minusta vasta hauska veitikka!" ja metsästäjä nauroi
oikein sydämensä pohjasta tämän intoilijan heikkojärkisyydelle.

"Kuulkaahan, Jake", sanoi Gaultier kehoittavasti, "etteköhän kertoisi
meille hieman noista arokoirista palan painoksi."

"No, olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. Emme kumminkaan halua
sanasta sanaan kertoa Jaken selostusta, vaan esitämme vain sen
pääasiallisen sisällön.

Näyttää siltä kuin olisi olemassa monta lajia noita omituisia pieniä
eläimiä, jotka nähtävästi muodostavat jonkunlaisen oravan ja kaniinin
välimuodon omaten erikoisia piirteitä molemmista. Jake kertoi, että
eteläisten aavikoiden pesien aukot ovat joko pesän katossa tahi
sivussa, jota vastoin brittiläisen Amerikan pohjoisemmisss osissa
elävät tekevät pesänsä mättäisiin tahi, mikä on ehkä otaksuttavampaa,
mättäät ovat muodostuneet mullasta, jonka tuo pieni eläin on pesäänsä
tehdessä kaivanut esille.

Yhdysvalloissa elävä maaorava kuuluu samaan luokkaan, sanottakoon
se heti, vaikka sen elintavat eivät suuresti eroakaan oikean
murmelieläimen tavoista. Eri lajien koko Vaihtelee suuresti.
Metsämurmeli, joka on itäisten valtioitten asukas, voi kasvaa
kaniininkin kokoiseksi, jotavastoin muut lajit, kuten esimerkiksi
leopardimurmeli, ovat tuskin tavallista vesirottaa suuremmat.

Nämä pienet eläimet syövät ainoastaan kasviksia. Muutamat tyytyvät
vain ruohoon, toisten halutessa marjoja ja jyviä, elleivät olosuhteet
pakota niitä muuttamaan makuaan. On hyvin omituista, että muutamilla
lajeilla on poskipussit, joihin Jake kertoi niiden kokoavan hedelmiä
ja marjoja syötäviksi silloin kun tulee nälkä, kun taas toisilla
samansukuisilla eläimillä ei ole tuollaisia varusteita ollenkaan.
Muutamat sanovat, että eläin kokoaa noihin pusseihin ankaran talven
kuluessa tarvitsemansa ruoan, mutta se ei sovellu yhteen toisten
havaintojen kanssa, joiden mukaan murmeli kuluttaa talvensa nukkuen.

Eräs tämän eläimen omituisimpia piirteitä, joka heti vetää katselijan
huomion puoleensa, on niiden tapa asettaa vahteja vartioimaan
ympäristöä sillä aikaa kuin toiset telmivät pesiensä edustalla tahi
syövät. Olemme ennen huomauttaneet vuoristolampaidenkin menettelevän
samoin, ja on sellainen luonteenomaista muillekin eläimille. Jokainen
laji ilmaisee vaaran lähestymisen sille ominaisin äänin. Muutamat
haukkuvat silloin melkein kuin koirat, kun taasen toiset viheltävät.
Hudson Bay-yhtiön ranskalaiset asiamiehet nimittivätkin niitä senvuoksi
"viheltäjiksi". Tällaista vaaran merkkiä tottelevat kaikki yhteiskunnan
asukkaat heti paeten kuin yhdestä tuumin pesiensä turviin.

Kuten Jake oli sanonutkin, voidaan niitä syödä, mutta ne ovat
vastenmielisen näköisiä, kun ne käristetään hiilillä, muistuttaen hyvin
suuria rottia. Haluaisiko sivistyneempi kokki laittaa niistä ruokaa, on
asia, jota emme voi mennä takaamaan.

Nämä ja monia muita erikoistietoja kertoi Jake nuorukaisille. Vaikka
Pierre olikin nähnyt murmeleita ennenkin tietäen melkein kaikki vanhan
metsästäjän kertomat tosiseikat, kuunteli hän kumminkin mielellään
esitystä. Useimmat metsästäjät, sellaisetkin raa'at luonteet kuin Jake,
ovat luonnontutkijoita sydämestään, ja hieman sivistyneemmät, kuten
Pierre ja Gaultier eivät milloinkaan väsy mielenkiinnoin tutkimasta
niiden erilaisten eläinten elämää, joiden metsästyksessä he kuluttavat
elämänsä.

Niin pian kuin Jake lopetti esityksensä, tarttui Pierre pyssyynsä
poistuen leiristä ja suuntasi kulkunsa tuon kukkulan tahi ylängön
huipulle, joka, kuten muistamme, lähti kohoamaan aivan itäisen
rannan äyräältä. Oli jo ilta ja seisoessaan laella ei hän muistanut
milloinkaan katselleensa niin kaunista maisemaa.

Alempana virtaava joki oli jo varjossa ja veden kohina kiviä ja
kallioita vasten kuulosti näin kauas vain hiljaiselta suhinalta. Sen
toisella puolella lännessä oli aavikko kauempana olevine ylänköineen
ja lehtoineen, jotka ilmaisivat virtojen suuntia, ja kaukaa taivaan
rannalta siintivät Kalliovuorten lumipeitteiset huiput, joita
niiden taakse laskeutuva aurinko juuri kultasi. Idässä yhtyi tuo
rajaton aavikko taivaan rantaan ollen harmaa ja juhlallinen niiden
kukkulain varjossa, joista eräällä Pierrekin seisoi, ja monien jokien
läheisyydessä kasvavien lehtojen tummaksi kirjailema. Juhlallinen
hiljaisuus tuntui kietovan seudun vaippaansa, sillä ei minkään
linnunkaan ääni häirinnyt hiljaisuutta. Kaikki oli sellaista kuin se
mahtoi olla luomispäivän aamuna — asumatonta ja autiota.

Kiiruhtaen kulkuaan saapui Pierre pian leiriin. Siellä hän näki Jaken
ja Gaultierin rakentavan katkomistaan männyn oksista jonkunlaista
suojusta ampumamatkan päähän karhun raadosta, koska ei joen tällä
rannalla ollut minkäänlaista luonnollista väijymispaikkaa. Pierre
ryhtyi heitä auttamaan ja pian saatiinkin heidän tarkoitukseensa sopiva
suojus valmiiksi. Sitten kuljettivat he sen joen poikki asettaen sen
paikkaan, jossa se vähimmin herätti epäluuloja, sillä arosusi, joiden
ampumista he näin suunnittelivat, on hyvin arka ja varovainen otus,
joka pelkää äärettömästi kaikenlaisia ansoja.

Kun kaikki valmistukset oli tehty, paneutuivat metsästäjät pitkäkseen
suojuksen taakse odottamaan kärsivällisesti tekeleensä tuottamaa hyötyä.

Joki oli jo peittynyt hämärään, taivaan rusohohde oli vaalistunut
ja lyhyenkin matkan päässä olevat esineet näyttivät epäselviltä ja
sekavilta. Karhun verinen raato näkyi kumminkin melko selvästi, ja
metsästäjät tarkastelivat sitä tämän tästä nähdäkseen, olivatko
murmelit tulleet sitä jo nuuskimaan. Tuoksuava ilma, joen kumea
kohina ja vanhan Jaken yksitoikkoinen esitys murmelin elintavoista
oli vaivuttaa nuorukaiset sikeään uneen. Vanha Jakekin oli vaiennut
ja alkoi jo kumarrella unen jumalaa, kun äkkiä hurja jatkuva melu
hypähdytti hänet seisoalle. Pian toistui tuo toivoton kiljunta
kauhistuttavana.

"Siellä ne korvennettavat nyt ovat!" kuiskasi Jake. Katsoessaan
ampuma-aukoista voivat metsästäjät nähdä suuren joukon eläimiä
tappelevan ja laukkaavan karhun raadon ympärillä. He kuulivat myöskin
epäselvästi luiden murskautumisen niiden hampaissa ja saaliinhimoisen
lihan hotkimisen, kun nälkäiset pedot eivät malttaneet sitä tarpeeksi
pureksia.

"Pojat", sanoi Jake, "siellä on pari harmaata sutta ja ne on meidän
ensin ammuttava. Gaultier valitkoon osalleen jonkun arosuden."

Harmaat sudet voitiin hyvin helposti erottaa muista, ei ainoastaan
väristä, vaan myöskin koosta, sillä ne olivat sukulaisiaan monta vertaa
suuremmat. Pierre ja Jake valitsivat ne osalleen ja nuo kolme pyssyä
paukahtivat yht'aikaa Jaken komennettua: "No nyt!"

"Eläköön!" huudahti Jake rientäen paikalle. "Saivatpa ne turkkiinsa,
korvennettavat. Ah, kultaseni", lisäsi hän tarttuen ampumansa suden
häntään, "sait annoksen lyijyä lihan asemesta. Sinun turkkisi hankkii
vanhalle toverilleni ruokaa pitkiksi ajoiksi, luullakseni."

Pierrenkin laukaus oli onnistunut, hänen sutensa oli kaatunut karhun
raadolle. Arosusi, jota Gaultier oli ampunut, kieriskeli ja vokisi
vielä maassa kuolettavasti haavoitettuna. Toinen laukaus lopetti
sen päivät, ja kantaen kolmea voitonmerkkiään astuivat metsästäjät
kanoottiin meloen joen poikki leiriin. Sitten he sytyttivät suuren
nuotion, jonka valossa he nylkivät sudet. Vanha Jake oli haluton
heittämään raatoja menemään, sillä hän sanoi kokemuksesta tietävänsä
niiden lihan kelpaavan syötäväksi. Mutta koska heillä oli paljon lihaa
leirissä ja seudulla näytti olevan runsaasti riistaa, heittivät pojat
raadot Saskatchewaniin, joka nopeasti kuljetti ne pois näkyvistä.
"Pedot tulevat vielä takaisin haaskalle", sanoi Jake. "Luultavasti
saamme ampua useampiakin, jos vain menemme jälleen joen poikki. Ne
eivät jätä niin paljon lihaa mätänemään ollessaan noin nälissään, siitä
voitte olla aivan varmat."

"Luuletteko, Jake, että harmaa karhu tulee haaskalle?" kysyi Gaultier.

"Aivan varmasti", sanoi metsästäjä, "mutta kun se tuntee sen karhun
raadoksi, ei ole sanottu, että se ryhtyy sitä syömään. Se syö
koppakuoriaisia, heinäsirkkoja, kaloja, lintuja ja juuria, mutta en ole
milloinkaan nähnyt sen syövän omia heimolaisiaan. En sano, ettei se
sitä tee, sanon vain, etten ole nähnyt sen tapahtuvan. Kuten kumminkin
sanoin, jos peto samoilee jossakin tässä ympäristössä, vainuaa se
melkein varmasti raadon malttamatta sitten olla tulematta sitä
katsomaan."

"No niin", sanoi Pierre, "onko teillä sitten mitään sitä vastaan, että
menemme joen poikki odottamaan tilaisuutta?"

"Sinä olet kalliota varpaihin asti, poikaseni?" huudahti Jake
ihmetellen Pierren rohkeutta. "Kun taistelu on kysymyksessä, silloin
olen aina mukana."

Päätettiin senvuoksi, että he kaikki jälleen menevät joen poikki
odottamaan, ilmestyykö harmaa karhu haaskalle vaiko ei. He tiesivät
kyllä, että vaikka eläin tavallisesti on liikkeessä päivisin,
samoilee se kumminkin silloin tällöin öisinkin ja on tietysti siihen
aikaan paljon vaarallisempi, koska pimeässä on vaikea tarkasti ampua
ja koska petoeläimen luonnollinen raivokkuus on suurempi siihen
aikaan vuorokaudesta. Mutta siinä oli jotakin, joka viehätti heidän
urhoollisuuttaan, kun he ajattelivat saavansa ahdistaa tahi joutuvansa
niin peloittavan vastustajan ahdistettavaksi, ja sitäpaitsi sellaiseen
aikaan, jolloin tehtävän vaikeudet olivat niin paljon suuremmat,
Niin ollen astuivat he kanoottiin meloen Saskatchewanin poikki ja
piiloutuivat jälleen männyn oksista kyhäämänsä suojuksen taakse.

Aika tuntui heistä sanomattoman pitkältä, kuten aina on laita, kun
jotakin odottaa. Ruohon kahina tuulen sitä heilutellessa ja veden
kohina kiviä vasten kuulostivat heistä kovemmilta kuin milloinkaan
ennen. Ollen äärettömästi jännityksissä luulivat he usein kuulevansa
tuon kauhean hirviön lähestymisen. Joskus tuntui heistä, että se
kalistelee tullessaan rannalla olevia kiviä, joskus taasen, että
se hiipii törmällä kasvavassa karkeassa ruohokossa. Kun he olivat
olleet hoin tunnin hiljaa piilossaan suojuksen takana, olivat he
kuulevinaan jotakin liikettä raadon luota, joka oli noin kolmenkymmenen
metrin päässä jokea ylöspäin. Jake tuijotti levottomasti muutamia
minuutteja suojuksen yli kuiskaten sitten nuorukaisille: "Luullakseni
on odotuksemme nyt loppunut. 'Vanha Ephraim' siellä tallustelee yhtä
varmasti kuin olen syntinen ihminen."

Veri kiersi nopeammin nuorten metsästäjien suonissa, kun he
varovaisesti nousivat katsomaan. Yö ei ollut hyvinkään pimeä, vaikka
kuukaan ei ollut vielä noussut. Tähtien valo riitti kumminkin
näyttämään tuon suuren eläimen piirteet, joka nuuski raatoa ja istuutui
silloin tällöin peräpakaroilleen, missä asennossa se tarjosi niin hyvän
maalin, että vanha Jake pyysi nuorukaisia odottamaan kunnes se jälleen
istuutuisi, jolloin heidän oli ammuttava yht'aikaa.

Karhu näytti kumminkin jo tyydyttäneen uteliaisuutensa, sillä se
lähestyi nyt hitaasti suojusta, joka piilotti metsästäjät sen
näkyvistä. Tuulenpuuska sattui kai sillä hetkellä juuri viemään vainun
miehistä sen sieraimiin, koska se äkkiä seisahtui ja murisi vihaisesti.
Se nousi takajaloilleen seisomaan nähdäkseen paremmin, tilaisuus, jota
metsästäjät juuri olivat odottaneetkin. Jake huudahti heti: "No nyt,
pojat, on meidän vuoromme!"

Nuo kolme laukausta kuulostivat vain yhdeltä, ja rientäessään esiin
piilostaan näkivät metsästäjät pedon kieriskelevän maassa ja karjuvan
hirveästi. Nopeasti nousi se taas jaloilleen, ja valiten Gaultierin,
joka sattui olemaan lähinnä, syöksyi raivostunut peto häntä kohti
välittämättä nuorukaisten ampumista uusista luodeista. Karhun ja nuoren
metsästäjän väliä oli enää tuskin viittätoista metriäkään, kun Jake
huusi: "Kanoottiin, juokse nopeasti kanoottiin!"

Gaultier kääntyi ja pääsi veneelle muutamissa sekunneissa. Onneksi
ei meloja oltu viety maihin, joten hän voi pukata sen vesille ja
meloa nopeasti myötävirtaa. Karhu näytti kumminkin päättäneen jatkaa
takaa-ajoaan, sillä se syöksyi heti jokeen lähtien uimaan nopeasti
veneen jälkeen.

"Pysyttele tällä rannalla, Gaultier!" huusi Pierre. "Älä päästä sitä
näkyvistäsi, että voimme pippuroida sen!"

Gaultier meloi voimainsa takaa, ja Jakella ja Pierrellä oli täysi
työ pysytellä hänen rinnallaan rannalla. Nyt uhkasi häntä toinenkin
vaara. Sama kallioriutta, joka jo ennenkin oli näyttäytynyt niin
vaaralliseksi, oli vain muutamien satojen metrien päässä edessä päin,
ja sitä kohti meloi Gaultier nyt kanoottia kaikin voimin. Ei voinut
tulla kysymykseenkään, että hän olisi voinut enää kääntyä, sillä
silloin olisi karhu saanut hänet heti kynsiinsä ja hoilakka kanootti
olisi heti kaatunut.

Rannalta kohoavan kukkulan pimeä varjo esti niin taivaan kuumottamisen
veteen, että Jaken ja Pierren oli melkein mahdoton selvästi nähdä
hirviön päätä. He kuulivat kumminkin sen hurjat karjahdukset, kun se
halkoi Virtaa ajaessaan takaa kanoottia.

Melkein yliluonnollisin ponnistuksin pääsi Pierre hieman edelle muista.
Se sattui paikalla, jossa eräs kallioniemeke pisti hieman kauemmaksi
virtaan. Uloin kivi kohosi noin kymmenen jalkaa vedestä, joka virtasi
nopeasti sen ohi muodostaen syvän ja verraten tyynen lammikon särkän
taakse. Pierre asettui tuon suuren kiven viereen ruveten odottamaan
kanootin tuloa. Huudettuaan Gaultierille, että tämä kiertäisi kallion
ja meloisi sen taakse, koetti hän tuijottaa pimeyteen nähdäkseen karhun.

Hänen ei tarvinnut odottaakaan kauan. Tuskin oli kanootti liukunut
särkän taakse, kun hirviön pää ja niska ilmestyivät näkyviin muutamien
metrien päässä. "Luottavin silmin ja vaistomaisin sormin" kohotti
Pierre pyssynsä painaen liipaisinta. Vesi pärskähti korkealle kätkien
hetkeksi luodin vaikutuksen, mutta ainoastaan hetkeksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nähtiin karhun ajelehtivan kanootin sivu, koston
ajatukset näyttivät kokonaan haihtuneen sen kallosta. Pieksäen heikosti
vettä käpälillään loiskui se nopeasti virran mukana, minkä vuoksi
metsästäjät luulivat sen aikovan paeta. Se näytti menettäneen kaikki
voimansa, koska virta nakkeli sitä kallioita vasten ja pyöritteli sitä
putouksissa, ja lopulta katosi se tuon suuren pumpulipuun varjoon, joka
vähän aikaa sitten oli ollut melkein aiheuttaa heidänkin tuhonsa.

Jake saapui nyt paikalle ladattuaan pyssynsä. "Mihin peto on joutunut?"
sanoi hän.

"Se katosi juuri tuon pumpulipuun varjoon", vastasi Pierre. "Viimeinen
laukaukseni vei siltä luonnon kokonaan. Menkäämme päättämään sen
päivät."

Gaultierkin nousi nyt maihin ja kaikki kolme läksivät ajamaan takaa
karhua. He saapuivatkin pian puun kohdalle, mutta eivät voineet vähään
aikaan erottaa haettavaansa. Vesi kohisi ja lorisi oksissa, joiden
väliin tarttuneet ajopuut ja kaislat olivat yön pimeydessä niin eläimen
näköiset, että metsästäjät olivat useammasti kuin kerran vähällä
täräyttää siihen yhteislaukauksen.

He olivat jo vähällä lopettaa hakemisensa siltä kohdalta, kun Jake,
joka oli ottanut tarkan selon, ettei karhu ollut tarttunut oksiin,
katsoi tarkasti pitkin ruohoa, joka oli kiilautunut muutamien suurien
kallioiden väliin, joiden kärjet näkyivät sieltä täältä sen ympäriltä.

Maaten rungolla ja osaksi eräällä noista kallioista oli heidän
takaa-ajonsa esine heidän edessään. He olisivat kyllä huomanneet sen
ennenkin, elleivät olisi luulleet sen jo auttamattomasti ajelehtineen
virran mukana eivätkä niin ollen olleet tarkastaneet pumpulipuun
runkoa, joka oli latvasta tyveen vähintään kuudenkymmenen jalan
pituinen.

"Tuolla se on!" huusi Jake. "Tehdään siitä nyt loppu!" ja
täyttäen aikomuksensa nosti vanhus pyssyn poskelleen ja ampui.
Suonenvedontapainen nytkähdys, hyppäys ja karhu vieri rungolta lähtien
ajelehtimaan virran mukana.

"Hae kanootti tänne, Gaultier", sanoi Pierre, "mutta varo kallioita.
Pysyttele toisella rannalla, jossa joki on tyynempi."

Jake ja Pierre juoksivat rannalla päästämättä raatoa näkyvistään.
Hetken kuluttua saapuivat he paikalle, jossa virta painoi kovasti
erästä niemekettä, minkä taakse karhu nopeasti ajelehti. Kumartuen
eteenpäin tarttui Jake sen tuuheaan turkkiin, mutta karhu oli niin
raskas, ettei metsästäjä jaksanut kiskoa sitä maihin. Gaultier
saapui kumminkin pian kanootteineen, ja kun metsästäjät yhteisvoimin
ponnistivat ja vetivät, saivat he vihdoin raadon rannalle.

"Hei, tällaista sanoimme muinoin oikein miesten työksi", sanoi Jake
riemuissaan. "Maailmassa ei ole montakaan miestä, jotka pystyvät
kellistämään 'Vanhan Ephraimin' päivän valollakaan, saati sitten
pimeässä, kun ei jyvää näy ollenkaan. Mutta luullakseni olemmekin
ensiluokkaisia metsästäjiä, jotka kaatavat vaikka minkälaisen otuksen."

Koska oli jo liian myöhäinen nylkeä karhu, palasivat metsästäjät
leiriin ja vaivuttuaan uneen nukkuivat niin raskaasti kuin ainoastaan
väsyneet metsästäjät voivat nukkua.



XIV.

BULL POUND YMPÄRISTÖINEEN.


Kun pojat heräsivät seuraavana aamuna, huomasivat he, että jo toisen
kerran heidän matkalla ollessaan vanha Jake palasi leiriin heidän
edellisenä yönä tappamansa vaarallisen vihollisen nahka olallaan.
He päättivät oleskella nykyisessä paikassaan muutamia päiviä
kuivatakseen auringonpaisteessa kokoamansa nahat, jotka olivat suuresti
sellaisen käsittelyn tarpeessa. Heidän tavarainsa joukossa oli tähän
tarkoitukseen varattua alunaa ja suolaa, ja metsästäjät kuluttivat koko
päivän irroittaessaan nahoista kaiken lihan ja liottaessaan ne sitten
väkevässä alunaliuoksessa, johon oli lisätty hieman suolaa. Sitten
jännitettiin ne lujasti paalujen väliin kuumaan auringonpaisteeseen,
joka nopeasti kuivasi ne niin, että ne vaivatta voitiin säilyttää
luovuttamiseen asti.

Pari päivää työskentelivät he sitten niin ahkerasti, etteivät he
voineet uhrata hetkeäkään metsästykseen. Kolmantena aamuna kuormittivat
he kumminkin kanootin jälleen poistuen leiristä melkoisin kaipauksin,
koska siihen liittyi niin läheisesti muistot vaaroista, joista he
kumminkin niin onnellisesti olivat selviytyneet. He saivat ponnistella
useita tunteja kovaa virtaa vastaan, joka muutamin paikoin oli niin
väkevä, että heidän oli pakko sauvoa kanoottiaan. Vihdoin huomasivat
he suureksi ilokseen kelluvansa vedellä, jossa kanootti pieninkin
ponnistuksin liukui nopeasti eteenpäin. Kierrettyään muutaman niemen
hämmästyivät he suuresti huomatessaan erään kanootin nopeasti
lähestyvän heitä. Sitä melovien rotevien miesten koko ulkomuoto ilmaisi
heidän olevan Hudson Bay-yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä.
Molemmat veneet olivat pian vierekkäin.

"Halloo, Jake, vanha veikko, olipa tämä hauska sattuma!" huudahti eräs
jäntevän näköinen ranskalais-kanadalainen. "Miten voit ja missä olet
oikein ollut?"

"Hyvin vain, Porky, eipä tässä ole mitään valittamista. Mutta keitä nuo
sinun toverisi ovat?" kysyi Jake viitaten kanootissa oleviin muihin
miehiin.

"Ah, nämäkö? He ovat yhtiön palveluksessa olevia metsästäjiä,
urhoollisia poikia ja kunnon tovereita, jotka eivät pelkää kymmentä
tuhatta paholaistakaan!"

"Ymmärrän, vanha veikko, että olette kuluttaneet aikanne mukavasti.
Mutta missä olet oikeastaan oleskellut? Noita nahkakimppuja ei ole
koottu yhdessä päivässä, se nyt on aivan varma", lisäsi hän huomattuaan
useita majavannahkakimppuja veneen pohjalla.

"Missäkö olen ollut? Tuolla Bull Poundin varsilla vain,
Kootanie-linnoituksen tuolla puolella, jossa on runsaasti majavia. —
Keitä nuo toverit ovat, en tunne heitä ensinkään?" kysyi hän katsoen
Pierreen ja Gaultieriin.

Jake ei ymmärtänyt kysymystä täydellisesti ja oli juuri
tiedustelemaisillaan nuorukaisilta, "mitä tuo pieni hiekkarotta
haluaa", kun Pierre nosti kohteliaasti lakkiaan ja vastasi:

"Herra, olen ranskalainen. Olen ylpeä saadessani tutustua teihin.
Nimeni on Pierre-au-Calumét."

"Pierre-au-Calumétko?" huudahti tuo pieni mies innostuneesti. "Tuo
kuuluisa, monien taistelujen voittajako? Koira vieköön, olipa tämä
onnen päivä! Olen tavannut vanhan uskollisen ystäväni ja saanut
tutustua teihin. Ah, miten te mahtanettekaan olla urhoollinen! Pojat,
nouskaamme maihin syömään! Melokaa lähimpään rantaan, kuuletteko?"

Molemmat veneet suunnattiin heti lähintä rantaa kohti ja metsästäjät
olivat pian syventyneet tuohon hauskaan toimeen: kertomaan ja
kuuntelemaan uutisia. Metsästäjämme ilostuivat kuullessaan, ettei
Bull Poundin varsilla ollut milloinkaan ollut niin paljon riistaa
kuin nykyään, ja vilkas pieni ranskalainen sanoi heille, että heidän
veneensä varmasti uppoaa niiden nahkain painosta, jotka he sieltä
kokoovat. Seurueet erosivat vihdoin, toinen tunkeutuakseen vielä
syvemmälle erämaahan, toinen päästäkseen monien vaiheiden jälkeen
taasen takaisin kaukaiseen St. Lawrenceen.

Juuri kun kanadalaiset olivat lähdössä, pyysi Jake herra le Porc-épic'n
tahi kuten Jake häntä nimitti "Porkyn" kertomaan Bill Bucknallille,
että hän oli hankkinut tuon päänahan, josta oli ollut puhe, ja halusi
sen vuoksi saada tupakkansa palattuaan takaisin.

"Kyllä", vastasi ranskalainen. "Tunnen Billin ja tiedän, että hän
on oivallinen metsästäjä. Kerron hänelle viestisi varmasti. Hyvästi
nyt, Jake ystäväni. Muista varoa harmaita karhuja. Ne tulevat vielä
koettamaan rohkeuttanne, saattepas vain nähdä." Kumartaen Pierrelle ja
Gaultierille ja heiluttaen ystävällisesti kättään Jakelle katosi tuo
pieni mies pian erään niemekkeen taakse.

"Kuka hän on, Jake?" kysyi Pierre. "Hän näyttää tottuneen
komentelemaan."

"Hän on eräs yhtiön pääasiamies", vastasi Jake, "ja palailee nyt
luullakseni miestensä edellä kotipuoleen. Mutta olinhan kuulevinani
sinun kysyvän hänen nimeään."

"Ei", sanoi Pierre. "Kysyin vain Kootanie-linnoituksen päällikön nimeä.
Hän ei sanonut kumminkaan tietävänsä, koska viimeinen oli poistunut
eikä hänen sijalleen ollut vielä tullut uutta."

"Kuulkaahan, pojat", sanoi Jake, "muistaakseni kerroitte minulle
olevanne ranskalaisia. Mistä sitten johtuu, ettette puhu sellaista
sekasotkua kuin tuo pieni mies?"

"Olemme oleskelleet kauan aikaa pohjoisissa valtioissa elävien
englantilaisten parissa", sanoi Pierre. "Ja sitäpaitsi oli äitini
englantilainen, ja Gaultierin äiti on kotoisin Baltimoresta."

"No, johan minä olen ajatellutkin, että teillä on jalompaakin verta
suonissanne", vastasi vanha metsästäjä. "Mutta lähtekäämme jälleen
liikkeelle."

He astuivat siis jälleen kanoottiin jatkaen matkaansa. Muutamiin
päiviin ei metsästäjille sattunut mainittavampia seikkailuja paitsi
matkan aiheuttamia vaikeuksia, jotka olivatkin melkoiset. Heidän oli
noustava kovia koskia ja kerran kannettavakin venettään noin puoli
penikulmaa, koska olisi ollut liian uskallettua lähteä sauvomaan
kanoottia ylös kovista putouksista, joissa tuhannet kalliot muuttivat
veden valkoiseksi vaahdoksi. Viidentenä aamuna heidän kohtauksestaan
Kanadan ranskalaisten kanssa, kun he sauvoivat pitkin itäistä rantaa,
jolla kasvoi solakkaa metsää, ja kiersivät nopeasti erään jokeen
pistävän kallioniemen, huomasivat he äkkiä olevansa muutaman kaakosta
päin Saskatchewaniin laskevan komean virran suussa.

"Mikä joki tämä on, Jake?" kysyi Pierre.

"Bull Pound, poikaseni", vastasi metsästäjä.

Nuorukaiset katselivat mielenkiinnoin tuota komeata virtaa, jota kohti
kanootti nyt suunnattiin, voimatta kumminkaan poistua Saskatchewanilta
todellisitta surun tunteitta. Tuntui siltä kuin he olisivat olleet
eroamaisillaan vanhasta ystävästä, jonka he jo hyvin tunsivat ja josta
he eivät tienneet, milloin he sen jälleen näkisivät. Nämä mielialat
eivät voineet kumminkaan estää heitä ihailemasta tätä uutta leveätä
virtaa, joka nyt otti heidät vastaan avoimin sylin, ja kiinnittämästä
katseitaan toisella rannalla olevaan kauniiseen aavikkoon, jonka
vehreys erosi suuresti jonkun matkan päässä toisen rannan suuntaan
kulkevasta särmäisestä ja jyrkkärinteisestä vuorijonosta.

"Tuopa näyttää olevan oikea vuoristolampaitten luvattu maa", sanoi
Pierre viitaten kukkuloihin.

"Sinäpä sen sanoit", vastasi Jake. "Muutamia kuukausia sitten
metsästelin niitä sieltä, ja niitä oli siellä laumoittain. Siellä
on vuohiakin, en tarkoita käyräsarvia, vaan oikeita vuohia, jotka
ovat vuoristolampaan kokoisia. Ne oleskelevat kumminkin hieman
kauempana vuoristossa." Koska nyt jo oli tavallista päivällisaikaa
paljon myöhäisempi ja he sattumalta huomasivat mukavan sopen läntisen
rannan pensaikossa, ohjattiin kanootti sitä kohti ja metsästäjät
nousivat maihin. Heidän ateriansa oli pian valmis ja miehet söivät sen
hyvällä ruokahalulla, vaikka se ei sisältänytkään muuta kuin hiilillä
käristettyä puhvelinlihaa ja vettä.

Äsken mainitsemamme vuoret olivat leiristä vain lyhyen matkan päässä,
ja Pierre ehdotti, että he uhraisivat muutamia tunteja kiivetäkseen
lähimmälle kukkulalle katselemaan, millaiset sen toisella puolella
olevat seudut olivat. Hänen toverinsa eivät vastustaneet tätä ehdotusta
erittäinkin senvuoksi, että he toivoivat saavansa tuolla matkalla
jotakin riistaa. He poistuivat niin ollen leiristä lähtien kiipeämään
ylöspäin erästä kuivunutta puron uomaa, joka varmaankin talvisaikaan
lisäsi suurilla vesimäärillään emäjoen tulvaa.

Polku, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, kulki noin penikulman
verran melko tasaisen seudun halki, joka oli täynnä suuria kallioita,
mitkä näyttivät jollakin tavalla vierineen vuoren rinteiltä nykyiseen
paikkaansa. Tasangossa oli siellä täällä halkeamia ja kuiluja, jotka
yhtyivät puron uomaan laskien siihen vetensä. Ne olivat todellisuudessa
kuin pieniä solia ja sopivat erinomaisesti tämän aution seudun
omituiseen luontoon.

Kun he vihdoin kolmen tunnin kovan kävelemisen ja kiipeilemisen
jälkeen pääsivät kukkulan huipulle, tehtävä, joka oli ollut sekä hyvin
vaivalloinen että vaarallinenkin, voitti heidän siellä näkemänsä
maisema niin heidän suurimmat odotuksensa, että he pysähtyivät kuin
käskystä katsellakseen edessään olevaa suurenmoista näköalaa. Heidän
jalkainsa juuressa, mutta kumminkin kaukana, oli tyyni järvi, johon
kuvastui kuin kuvastimeen tuo vuorien muodostama jylhä amfiteatteri,
joka ympäröi sen yksinäistä allasta, minkä kristallikirkas vesi kokosi
kullalta välkkyvään viivaan kimpun auringonsäteitä, jotka tunkeutuivat
eräästä lännestä päin olevasta kapeasta solasta. Pöllön huuto ja monien
vesilintujen kirkuna kuuluivat heikosti kaukaa, ja silloin tällöin
kantautui sinne tänne kieppuvan tuulen mukana heidän korviinsa jonkun
vesiputouksen kohinakin. Kukkuloilla kasvoi monenlaista metsää, joka
tiheänä ja aaltoilevana ulottui niiden huipuilta rantaan asti, missä
järveen päin nojautuvat koivut ja pajut kastelivat oksiaan vedessä.
Metsärajan yläpuolella paljaat kallionhuiput ja jylhät jyrkänteet
kohottivat synkkiä otsiaan pilviin niiden paljaiden seinien ollessa
täynnä kuiluja, joiden pohjilla vielä näinkin myöhään kesällä oli lunta.

"Mikä suurenmoinen näköala!" huudahti Gaultier. "Ja miten hauska paikka
metsästäjän majalle tuon järven rannalla!"

"Niin", sanoi Pierre, "siellä näyttää olevan paljon lintuja ja kaloja,
ja varmasti on noilla kukkuloilla paljon riistaa."

"Niin siellä onkin", huomautti Jake. "Katsokaa, jos teidän silmänne
vain ovat tarpeeksi terävät, näette tästä paikasta parikymmentä
vuoristolammasta juuri puurajan yläpuolella. Näette kai nuo harmaat
pilkut tuolla vihreällä täplällä? Olen vahtinut niitä koko ajan sen
jälkeen kuin tulimme tänne, ja ne ovat liikkuneet hieman. Olen varma,
että ne ovat vuoristolampaita."

Nuorukaiset huomasivat pian eläimet, joihin terävänäköinen vanha
metsästäjä kiinnitti heidän huomionsa, mutta välimatka ja välillä
olevan seudun poikki kulkemisen vaikeudet estivät niiden metsästämisen
sillä kertaa. Ollen hyvin tyytyväiset ensimmäiseen vaikutelmaan Bull
Poundin ympäristöstä alkoivat metsästäjät jälleen laskeutua vuorelta.
Silloin aukeni heidän eteensä toinen näköala.

Rajaton aavikkohan se siinä levitteli ääretöntä lakeuttaan heidän
katseltavakseen. Se oli laajuudeltaan melkein samanlainen kuin
Teneriffan niemelle näkyvä meri, kumminkin sillä erolla, ettei tämä
lainehtinut. Kuitenkin oli tämän suunnattoman aavikon aaltomainen pinta
milloin varjossa milloin valossa, ja sen harjanteita hyväilevä tuuli,
kun se heilutteli pitkää ruohoa, soi maisemalle sellaisen levottoman
muodon, että se yhä enemmän muistutti merta.

"Tämä on kotimme!" huudahti Pierre viitaten ympäröivään seutuun. "Se
miellyttää minua enemmän kuin joku itäinen seutu kylineen ja teineen,
poliiseineen, vankiloineen ja muine laitoksineen."

"Ja hirsipuineen", lisäsi Jake. "En ole milloinkaan nähnyt
uudisasukasten tulevan jollekin seudulle tuomatta hirsipuuta mukanaan.
Se näyttää kuuluvan jollain tavalla heidän varusteihinsä. Minusta on
aina näyttänyt, että he ensimmäiseksi työkseen rakentavat vankilan ja
pystyttävät hirsipuun."

Nuorukaiset nauroivat, ja iloisin mielin alkoivat he laskeutua vuorelta
jokea kohti, jonka he voivat nähdä korkealta paikaltaan kiemurtelevan
kuin suuren käärmeen aavikon halki monien penikulmain pituudelta.

Kun he saapuivat kukkulan juurelle, ehdotti Gaultier, että he
kulkisivat lopun matkaa aavikon poikki, mutta Pierre muistutti häntä
noista monista pienistä kuiluista, jotka estivät sen melkein kokonaan.
Gaultier oli kumminkin itsepäinen sanoen olevansa varma, että sen
poikki johti joku tie, jonka hän luuli nähneensäkin kukkulalta. Hän
otaksui sitä hirvien tekemäksi poluksi, joka vei jokea kohti kukkulan
juurelta. Pierre kieltäytyi seuraamasta häntä ollen hyvin tyytyväinen
polkuun, jota pitkin he olivat tulleet. Jake pyysi Gaultieria
seuraamaan heitä muistuttaen häntä seikkailusta hirvien kanssa silloin
kun hän oli eksynyt itsepäisyytensä vuoksi. Gaultier oli kumminkin
päättänyt, kuten joku tottelematon poika, kulkea omaa tietään, ja
heilauttaen kättään tovereilleen, jotka olivat jo laskeutuneet puron
kallioiseen uomaan, kääntyi hän lähtien seuraamaan kukkulan juurta
kiertävää polkua.

Alussa näytti nuoren metsästäjän aie onnistuvankin ja hän nauroi
toveriensa turhalle varovaisuudelle. Ilta oli ihana ja aavikko kylpi
auringon paisteessa, joka siellä täällä sattui jokeenkin pannen sen
välkkymään. Ilma oli raitis ja ruohikossa kasvavien monenlaisten
kukkien tuoksun kyllästyttämä.

Gaultierin seuraama polku oli tähän asti kulkenut yhdensuuntaisesti
kukkulain kanssa eteläiseen suuntaan, mutta kääntyi nyt suoraan
aavikolle, joka oli tuskin penikulman levyinen. Hän ei ennättänyt
kulkea pitkälti siihen suuntaan, kun polku äkkiä loppui pieneen
umpinaiseen lammikkoon, joka oli nyt melkein kuivunut ja jonka rannat
olivat eläinten jälkiä täynnä. Tämä oli nähtävästi paikka, johon
eläimet usein tulivat juomaan, vaikka jäljet eivät nyt näyttäneetkään
tuoreilta. Kierrettyään sen jatkoi Gaultier nopeasti matkaansa, mutta
huomasikin hetken kuluttua aavistamatta sellaista ollenkaan joutuneensa
erään syvän kuilun partaalle, joka kiemurteli aavikon halki niin
kauaksi kuin hän voi nähdä. Se oli varmasti viidenkymmenen jalan
syvyinen ja sen sivut olivat niin kohtisuorat, ettei vuohikaan olisi
uskaltanut ruveta laskeutumaan alas. Se ei ollut kolmeakymmentä jalkaa
leveämpi, mutta se olisi yhtä hyvin voinut olla niin monta penikulmaa,
sillä sen yli pääseminen oli mahdotonta.

Ollen haluton palaamaan takaisin joutuakseen toveriensa pilkattavaksi
seurasi Gaultier kuilun reunaa toivoen löytävänsä jonkun paikan, josta
hän voisi laskeutua sen pohjalle. Ilta kului kulumistaan eikä enää
ollut kuin pari tuntia jäljellä, ennenkuin pimeys rupeaisi lisäämään
hänen asemansa vaikeuksia ja vaaroja. Seurattuaan kuilun reunaa noin
penikulman saapui hän paikalle, jossa ylimmäinen reuna oli särkynyt
suoden pääsyn, jos kulkija noudatti äärimmäistä varovaisuutta, erääseen
kallion halkeamaan, jota pitkin Gaultier toivoi voivansa laskeutua
kuilun pohjalle Tarkaten jokaista askeltaan ja käyttäen hyödykseen
jokaista liukkaan jyrkänteen ulkonemaa pääsi hän tuon syvän kuilun
pohjalle, joka oli vain jalkaa leveä ja jossa oli poikittain siellä
täällä liuskakiviä tahi kallioita ryhmittyneinä hieman portaitten
tapaan.

Noin viisitoista jalkaa alempana oli seinämässä muudan pengermä, joka
tarjosi mukavan lepopaikan. Heittäen pyssyn remmistä olalleen ja
kääntäen kasvonsa kallioon päin tarttui Gaultier jyrkänteen laitaan ja
tunnustellen jaloillaan kalliossa olevia ulkonemia alkoi laskeutua.
Hän oli jo päässyt muutamia jalkoja turvallisesti, kun äkkiä joku
petollinen ulkonema antoi perään ja ennenkuin hän ennätti tarttua
kiinni huomasi hän liukuvansa jyrkännettä alas hänen luiskahtamisensa
aiheuttaman kivisateen seuraamana. Huudahtaen kauhusta luuli hän jo
viimeisen hetkensä tulleen. Mutta äkkiä huomasikin hän pysähtyneensä
tuolle äsken mainitsemallemme pengermälle ja tarttuen kallion
seinämässä oleviin ulkonemiin, vaikka hänen huumautuneet aistinsa
olivatkin vähällä viedä häneltä tasapainon, vaipui hän istuvaan
asentoon kapealle reunakkeelle.

Tyynnyttyään hieman uskalsi hän katsoa reunakkeen laidalta alas.
Kohtisuora seinä, jossa ei ollut minkäänlaista jalansijaa, ulottui
pohjaan asti. Kun hän katsoi ylöspäin, huomasi hän toivottomuudekseen
irroittaneensa pudotessaan monta kiveä, joiden avulla hän oli
laskeutunut. Palaaminen oli senvuoksi melkein yhtä vaikeata kuin
eteneminenkin. Jos hän taasen luiskahtaa kiivetessään ylöspäin, niin
onko sanottu, että hänen jälleen onnistuu vahingoittumattomana päästä
pengermälle? Liukuminen reunakkeen yli olisi taasen ollut sama kuin
murskautuminen kuoliaaksi kuilun pohjalla olevia teräviä kallioita
vasten.

Hän katui nyt katkerasti itsepäisyyttään, ettei hän ollut noudattanut
toveriensa neuvoja, mutta se ei hyödyttänyt häntä nyt ollenkaan.
Hän arvasi, että he alkoivat jo tähän aikaan tulla levottomiksi
hänen viipymisensä vuoksi ja otaksui heidän palaavan hakemaan häntä.
Mutta mahtanevatko he löytää häntä? Hän oli jo kulkenut kauaksi
paikasta, jossa he olivat eronneet. Maa oli sitäpaitsi niin kova ja
kallioinen, ettei siihen painunut mitään jälkiä. Kuiluja oli paljon ja
kuluisi pitkä aika, ehkäpä päiviäkin niiden kaikkien tarkastamiseen.
Tilanne oli kaikkea muuta kuin hauska, mutta hän päätti kumminkin
kärsivällisesti odottaa toveriensa tuloa avukseen. Hänellä oli vielä
pyssy tallella ja sillä hän ehkä voi hakata kuoppia kallioitten väliin,
elleivät he saapuisi. Kaikki muut keinot olivat paremmat kuin kuolla
vähitellen nälkään ja janoon tällä kapealla pengermällä.

Ajatellessaan näin vaarallista asemaansa liukui muudan suuri varjo
kallioita pitkin, ja katsoessaan taivaalle huomasi hän tuollaisen ruman
korppikotkan, jota sanotaan kalkkunahaukaksi, liitelevän avaruudessa.
Se laskeutui heti esiinpistävälle paikalle kuilun reunalle tuijottaen
metsästäjään kuin tämän kohtalo jo olisi ollut selvä ja nähtävästi
jo päättäneenä hankkia itselleen juhla-aterian. Vastenmielisesti
yllätettynä laukaisi Gaultier pyssynsä tuota inhoittavaa eläintä kohti,
ja laukauksen, jonka kallioista palaava kaiku toisti tuhatkertaisesti,
vaikutuksesta putosi kotka paikoiltaan, ja koetettuaan turhaan
laskeutua hiljaa kuilun pohjalle pyörähti se ilmassa ympäri pudoten
raskaasti pohjalla oleville kallioille.

Heti kun laukauksen synnyttämä kaiku oli vaiennut, luuli Gaultier
kuulevansa laukauksen kauempaa. Voi, olikohan se joku merkki? Hän
ampui heti useita laukauksia perättäin kuunnellen tarkkaavaisesti.
Eikä hän erehtynytkään, sillä hän kuuli epäselvästi pari laukausta,
ja mikäli hän voi päättää, kuuluivat ne joelta päin. Hänen sydämensä
sykki kovasti toivosta, odottaessaan, että merkki uudistuisi. Hän ampui
aina jonkun ajan kuluttua ja hetken odotettuaan kuuli hän jo kaukaisia
huutoja. Niihin hän vastasi niin kovasti kuin suinkin.

Tämän kaiken kestäessä oli aurinko jo laskeutunut ja ilta pimeni
nopeasti pimenemistään lisäten hänen ystäviensä vaikeuksia löytää
tie aavikon poikki, joka muutamin paikoin oli täynnä suuria kiviä.
Takana olevilta vuorilta puhaltavat talvimyrskyt olivat nähtävästi
paljastaneet ne jolloinkin. Gaultier huuteli kumminkin niin kovasti
kuin suinkin opastaakseen heitä ja vihdoin hän erotti ilokseen heidän
vartalonsa kuilun reunalta vaaleampaa taivasta vasten.

"Halloo, nuori mies", kuului Jaken tervetullut ääni, "mitä maailmassa
sinä siellä teet? Emme olisi löytäneet sinua milloinkaan, ellet olisi
huutanut. Miten sinä sinne olet joutunut?"

Gaultier kertoi heille satunnaisen pelastumisensa.

"Olet oikea pölkkypää, se on varma", sanoi Jake. "Mutta luullakseni on
meidän kumminkin haalattava sinut ihmisten ilmoille."

Saatuaan kuulla, ettei Gaultier ollut loukkautunut, rupesi Pierre
auttamaan Jakea pitkän suopungin selvittelemisessä. Sitten kuin sen
toiseen päähän oli tehty silmukka, laskettiin se Gaultierille, joka
kiersi sen ruumiinsa ympärille kainaloitten alle, ja saatuaan merkin
haalasivat metsästäjät hänet kuilusta hänen seikkailunsa häntä sen
enempää vahingoittamatta. He poistuivat nopeasti paikalta ja saapuivat
noin tunnin kuluttua leiriin, jossa he aterian kestäessä laskivat
hieman leikkiä Gaultierin kustannukella. Viimeksimainittu suhtautui
siihen kumminkin niin hyväntuulisesti, että toiset pian lopettivat
ivansa hänen seikkailuistaan.



XV.

MATKAA JATKETAAN VIELÄKIN.


Päivät kuluivat nyt hupaisesti. Virran rannoilla, missä maa oli
pehmeätä, olevista jäljistä voitiin huomata että seudulla oli
runsaasti riistaa. Suuria hirvi- ja antilooppilaumoja nähtiin useinkin
laukkaavan aavikolla säikähdettyään kanootin lähestymistä. Senvuoksi
liikuttelivatkin metsästäjät ahkerasti melojaan päästäkseen niin
nopeasti kuin suinkin matkansa perille, jolloin he saisivat heti alkaa
täydentää turkisvarastoaan. Kahdeksantena aamuna heidän Bull Poundille
tulonsa jälkeen ilmoitti Jake nuorukaisille, että he juuri olivat
poistumaisillaan Brittiläisestä territoriosta.

"Näetkö tuota kivikasaa?" kysyi hän Pierreitä viitaten muutamiin
rannalle pystytettyihin kivilohkareihin. "Luullakseni kulkee sen kautta
tähtilipun ja vanhan Viktorian maan raja."

"Mihinkä valtioon olemme nyt saapuneet, Jake?" kysyi Pierre.

"Montanaan", vastasi metsästäjä.

Nuorukaiset katsoivat ympärilleen kasvavin mielenkiinnoin, ikäänkuin
nimen tahi omistajan muutos olisi vaikuttanut myös jonkunlaisen
maisemankin muutoksen. Näin he matkustivat eteenpäin pysähtyen joskus
metsästämään silloin kun eväät loppuivat ja joskus levähdyttämään
väsyneitä käsivarsiaan, sillä kuta lähemmäksi he saapuivat vuoristoa
sitä kovemmaksi muuttui virtakin. Päivä päivältä tulivat nuo jylhät
vuoret lähemmäksi niiden ylempien lumipeitteisten huippujen todistaessa
niiden suunnatonta korkeutta. Matalammilla rinteillä kasvoi synkkää
metsää ulottuen joka suunnalle silmän kantamattomiin.

Heidän etääntyessään kohosivat rannatkin asteittain, kunnes he
jälleen huomasivat kulkevansa korkeiden kallioiden välisessä uomassa,
joka muistutti Saskatchewanin kuiluista. Samanlaisissa syvissä
uomissa nopeasti virtaavia jokia yhtyi Bull Poundiin, jonka korkeat
kalliorannat muuttivat keskipäivänkin valon virralla hämäräksi.
Tällaisissa synkissä kohdissa virtasi vesi niin nopeasti, että se
kuljetti heidän venettään takaisinpäin jonkun matkaa heti kun he
vähensivät ponnistuksiaan hetkeksikään.

"Koira vieköön", huudahti Jake, "tämän härän sitkeän nahan! Vuoristossa
sulava lumi panee luullakseni joen tulvimaan. Viime kerralla ei
nouseminen tänne ollut hetikään näin vaikea. Pojat, tuolla hieman
ylempänä on hauska paikka, johon voimme leiriytyä. Vanhat käsivarteni
eivät kestä tällaista menoa enää pitkää aikaa."

Ponnisteltuaan vielä puoli tuntia voimainsa takaa näkivät metsästäjät
rannalla paikan, jossa rantakalliot olivat vetäytyneet taaksepäin
jättäen noin parikymmentä jalkaa leveän viettävän kaistaleen veden
rajalle. He nousivat nyt maihin purkaen tavarat kanootista, josta he
huolellisesti tyhjensivät veden kaataen sen sitten kumoon kuivamaan.
Onneksi oli siellä hieman ajopuitakin, joita virta oli heitellyt
rannalle. Siten he saivat tarvitsemansa halot nuotioon, jonka he
heti sytyttivät. Tulen kajastus synkälle virtavalle joelle ja kuilun
rosoisille kallioseinille teki omituisen kaamean vaikutuksen. He
näyttivät Styxin rannalle leiriytyneiltä sieluilta, jotka odottivat
Charonia viemään heitä haudantakaisen maailman synkkiin komeroihin.

Epämukavan yön jälkeen alkoivat metsästäjät jälleen taistella matkan
vaikeuksia vastaan. Virta oli viskata heidät monta kertaa kallioita
vasten ja kerran he jo tarttuivatkin terävälle kivelle, joka hieman
vahingoitti kanoottia. Ollen niin hauras näytti se heille selvästi
miten hiuskarvan varassa heidän pelastumisensa oli ollut. Sellaisessa
paikassa olisi kanoottiin tullut reikä ollut sama kuin kuolema, sillä
rannat kohosivat kohtisuorasti molemmin puolin. Helpotuksen tuntein
he vihdoin pääsivät tuosta synkästä solasta ja hengittivät, kuten
heistä tuntui, raittiimpaa ilmaa. Kalliot hävisivät nopeasti ja kerran
vielä he meloskelivat hauskojen metsien ympäröimien niittyjen lomitse
kuunnellen lintujen laulua ja ahkerien mehiläisten surinaa.

"Pojat", sanoi Jake, "olen oikein iloinen päästyämme tuosta synkästä
solasta. Tuntuu aivan kuin joku taakka olisi pudonnut vanhalta
sydämeltäni nyt kun tuo on takanamme."

"Miten kaunista tämä seutu onkaan", sanoi Gaultier, "tämä kukkien
koristama viheriä aavikko, jota nuo kauniit metsät ympäröivät!"

"Mielestäni hyvin sopiva paikka hunajan etsimiselle", sanoi Pierre.
"Jake", lisäsi hän, "tehän tiedätte kaikki keinot hunajan löytämiseksi,
ja täällä olevilla mehiläisillä on sitä luullakseni suuret varastot.
Nouskaamme maihin koettamaan."

"No olkoon menneeksi", vastasi metsästäjä. "Olen aina pitänyt makeasta,
ja eipä ole haitaksi, jos hieman verotammekin noita pieniä pörriäisiä."

Kanootti suunnattiin mukavaa maihinnousupaikkaa kohti ja metsästäjät
astuivat rannalle. Jake kaivoi laukustaan esille vanhan viinipikarin,
joka oli ollut mukana kaikilla hänen matkoillaan menettämättä muuta
kuin jalkansa. Hän puhdisti ja kuivasi sen. Sitten hän otti hieman
sokeria yhteisestä varastosta eräälle liuskakiven kappaleelle, sekoitti
siihen niin paljon vettä, että siitä muodostui paksua siirappia ja
meni sitten aavikolle vehkeineen. Kaikilla suunnilla oli runsaasti
kukkia, helakanpunaisia malvoja, oranssinvärisiä asclepioita, sinisiä
kissankelloja, heliantuksen pitkien varsien heilutellessa keltaisia
päitään tuulessa. Mehiläisiä oli paljon lennellen kukasta kukkaan ja
tutkien niiden emien hunajapitoisuutta.

Jake sai pian kiinni muutaman hyönteisen, jonka hän asetti liuskakiven
kappaleelle ja pani pikarin kumolleen sen päälle. Mehiläinen ei ensin
ollenkaan pitänyt vankilastaan, vaan pörräsi vihaisesti sen läpinäkyviä
seiniä vasten, kunnes se putosi pohjalle sokerisiirappiin. Silloin se
heti menetti kaiken vapauden kaipuunsa alkaen työskennellä täyttääkseen
kaikki säkkinsä tuosta loppumattomasta aarteesta. Heti kun Jake
huomasi sen täyttäneen itsensä ja aikovan paeta, kallisti hän pikaria
ja tarttuen mehiläiseen hellästi sormillaan käänsi hän sen näppärästi
selälleen ja kiinnitti sen jalkojen väliin pienen pumpulitukon. Sitten
hän sirotteli sen päälle hieman rikkiä ja heitti sen ilmaan ruveten
tarkastamaan sen lentoa. Tuo pieni eläin kiersi ensin vähän aikaa
paikkaa saadakseen selville suunnan, lähtien sitten lentämään aivan
suoraan, kuten mehiläisten tapa on, lähimmäiseen lehtoon.

"Se lensi suoraan tuohon pitkään poppeliin", sanoi Pierre. "No, Jake,
miten aiotte nyt menetellä löytääksenne pesän?"

"Sen saat pian nähdä", vastasi metsästäjä mennen hieman sivulle toiseen
paikkaan. "Gaultier", lisäsi hän, "mene merkitsemään tuo suuri poppeli
kirveelläsi nähdäksemme suunnan. Sitten kai näet tuon kauempana samassa
linjassa olevan suuren männynkin? Merkitse sekin!"

Gaultierin juostessa täyttämään käskyä pyydysti Jake toisen mehiläisen
kohdellen sitä aivan samoin kuin ensimmäistäkin. Sekin lensi samaan
lehtoon.

"Olen seurannut tuon kärpäsen lentoa", sanoi Jake, "ja se leikkasi
ensimmäisen suunnan hieman tuon suuren männyn tuolla puolella. Nyt se
on tehty, pojat", lisäsi hän, "lähtekäämme etsimään. Pesä on jossakin
parinkymmenen metrin päässä tuosta suuresta kuusesta."

"Miksi te sirottelitte niiden päälle rikkiä, Jake?" kysyi Gaultier
yhdyttyään heihin.

"Kun toiset haistavat tuon heille lahjoittamani aineen, syntyy pesässä
luullakseni melkoinen hälinä", vastasi metsästäjä. "Näettehän", lisäsi
hän, "että ensimmäinen mehiläinen päästyään vapaaksi lensi pesäänsä
suoraan kuin pyssyn luoti. Merkitsimme silloin paikan metsässä, johon
se katosi, ja jonkun toisen siinä suunnassa olevan puun, missä silloin
satuimme olemaan. Sitten pyydystimme toisen pörriäisen noin parinsadan
metrin päässä sivulla ensimmäisestä paikasta niin, että sen lennon
suunta katkaisi tuon ensimmäisen pesään johtavan linjan."

Nuorukaiset kuuntelivat, ollen hyvin ihastuneet vanhan metsästäjän
viekkauteen. Mutta he olivat nyt saapuneet tuon suuren männyn
juurelle ja kun he pysähtyivät kuuntelemaan, erottivat he vähän
matkan päästä peloittavaa surinaa. Edeten siihen suuntaan tulivat
metsästäjät muutaman suuren vanhan pumpulipuun juurelle, joka oli joko
vuosien lahottama tahi jonkun myrskyn turmelema. Rungossa oli noin
parinkymmenen jalan korkeudella reikä, jonka edustalla joukko noita
vihaisia hyönteisiä pörräsi. "Kuulette kai niiden surinan?" kysyi Jake.
"Vannon, etteivät nuo kaksi sinne lähettämääni ole olleet hyvinkään
tervetulleet. Mutta tarttukaa nyt kirveisiinne, pojat. Jos me koko
päivän tuijotamme tuohon reikään, emme saa maistaa hunajaa tippaakaan."

Pierre ja Gaultier alkoivat työskennellä ja muutamien hetkien kuluttua
ilmestyi puun kylkeen ammottava aukko ilmaisten, että puu oli melkein
kokonaan ontto! Aukkoon sytyttivät he nopeasti lehdistä ja kosteista
sammalista tulen, joka lähetti paksuja savupilviä runkoon, kunnes
ne tunkeutuivat jälleen ulos tuolta ylempänä olevasta reiästä. Se
karkoitti pian mehiläiset, jotka olivat surisseet kuolemaa ja perikatoa
heille kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. Puu oli pian hakattu
poikki ja kaatuessaan halkesi se paljastaen herkullisen sisältönsä
säälimättömien hävittäjien anastettavaksi. Huolimatta siitä, ettei kesä
ollut vielä puolessakaan, olivat nuo ahkerat hyönteiset koonneet jo
paljon hunajaa. Metsästäjät kokosivat sen tarkasti talteen kiiruhtaen
sitten hyvin tyytyväisinä kantamuksineen takaisin kanoottiin.

Heidän matkansa alkoi nyt lähetä loppuaan. Vain muutamia päiviä
vielä ja he saapuisivat laaksoon, jossa he Jaken suunnitelman
mukaan tulisivat viettämään syksyn ja talven metsästelläkseen
majavia ja kootakseen karhun, suden, pantterin, hopeaketun ja
useiden hirvilajien nahkoja. Nuorukaiset tunsivat tulevansa hieman
surullisiksi ajatellessaan, että heidän hupainen venematkansa
vaivoineen, vastuksineen ja huveineen oli jo melkein lopussa. Ollen
jo Kalliovuorten kynnyksellä odottivat he kumminkin kiihkeästi
metsästyksen suomaa jännitystä vuoriston autioissa erämaissa,
metsäisillä jyrkänteillä ja laaksoissa. Jake oli ylistänyt laaksoa,
johon he olivat matkalla, niin kovasti, että he voivat kuvitella sen
muodon mielessään melkein yhtä hyvin kuin jos he olisivat siellä jo
ennenkin olleet.

Näiden odotusten suoman huvin rinnalla ajattelivat he myöskin
palaamistaan samaa tietä ensi keväänä, jolloin he vielä saisivat
kanootillaan halkoa kovien koskien kuohuja ja metsästellä rannoilla
silloin, kun halu tahi välttämättömyys heidät siihen pakottivat.
Näiden kuvittelujen kannustamana ponnistelivat he eteenpäin pitentäen
päivämatkojaan ja lyhentäen päivällistuntejaan.

Kolmantena päivänä heidän hunajanpyynnistään poistui kanootti Bull
Poundilta kääntyen muutamalle pienemmälle joelle, joka yhtyi siihen
lännestä. Sitä ympäröivä luonto näytti hyvin synkältä. Korkeilla
savirannoilla, joita vesi paikka paikoin oli niin kovertanut, että ne
olivat pudonneet tahi vierineet jokeen ja kaventaneet sen uoman puolen
levyiseksi, kasvoi tiheätä mäntymetsää, joka ojenteli oksiaan virralle.
Tällaisessa hämärässä holvissa metsästäjät meloivat koettaen silloin
kun rannat sen soivat lävistää katseillaan tuota synkkää näköalaa
nähdäkseen jotakin hauskempaakin kuin tätä yhtämittaista surullista.
"Mikä yksinäinen ja synkkä paikka tämä onkaan!" sanoi Gaultier haluten
katkaista painostavan äänettömyyden. "Täällä ei voisi kukaan elää
viikkoakaan!"

Toverit hätkähtivät kuullessaan sanojen "täällä ei voisi kukaan
elää viikkoakaan!" selvästi toistuvan. Nuorukaiset eivät olleet
taikauskoisia tuon sanan kirjaimellisessa merkityksessä, mutta melkein
jokainen saloseudun asukas uskoo salaa johonkin yliluonnolliseen,
joka on vallannut asunnokseen metsän kaikkein hämärimmät ja synkimmät
kolkat. Heidän oli hyvin vaikea uskoa, ettei tätä hämärää synkkää
virtaa hallinnut joku aave, jonka pahaaennustava ääni kajahteli
kallioista, ja senvuoksi panivat he Gaultierin ajattelemattomille
sanoille suuremman merkityksen kuin ne ansaitsivatkaan. Vasta sitten
kuin he jälleen olivat puhelleet ja huudelleet, voivat he vapautua
tuosta vastenmielisestä tunteesta saatuaan varmuuden, ettei se ollut
muu kuin kaiun aiheuttama kepponen.

"Onko meidän kuljettava pitkältikin tätä virtaa?" kysyi Pierre.

"Noin kymmenen penikulmaa", vastasi Jake, joka oli huvitettuna
tarkastellut tämän synkän joen vaikutusta tovereihinsa, unhottaen
kokonaan, että se oli vaikuttanut häneenkin samoin muutamia kuukausia
sitten, jolloin hän ensimmäisen kerran oli melonut sen tummaa vettä
ylöspäin.

Aavejoki, kuten tätä virtaa nimitettiin, virtasi hitaasti, joten heidän
matkansa edistyi nopeasti. Kierrettyään erään niemen kuulivat he
veden kohinaa, jonka Jake sanoi aiheutuvan niin jyrkästä putouksesta,
että heidän oli sivuutettava se maitse. Tämä heidän matkansa ikävä
vastus tuli pian näkyviin. Muudan kallioinen pengermä, jonka yli vesi
syöksyi, ulottui rannasta rantaan. Kanootti ohjattiin viettävälle
rannalle ja metsästäjät alkoivat nopeasti purkaa tavaroitaan maalle.
Ollen parhaillaan siinä toimessa hämmästyivät he nähdessään useita
metsästäjiä, jotka lähestyivät heitä. Ne kuuluivat samaan joukkoon,
jonka he olivat kohdanneet Saskatchewanilla Jaken ystävän, tuon
ranskalais-kanadalaisen johdon alaisena. He olivat nyt matkalla
tuolle virralle menetettyään kanoottinsa sattumalta tapahtuneessa
onnettomuudessa ja voimatta mitenkään rakentaa uutta täällä erämaassa
aineiden puutteessa. He auttoivat mielellään metsästäjiä kanootin
ja tavarain kantamisessa putouksen sivu tahtomatta avustaan mitään
palkkaa. Pierre pakotti heidät kumminkin lopulta ottamaan vastaan
hieman tupakkaa nähtävästi heidän suureksi tyydytyksekseen. Sitten he
läksivät jatkamaan matkaansa kadoten pian puiden runkojen muodostamaan
synkkään sokkeloon.

Putouksen niskassa oleva virta oli nopea ja kova hypellen kivettömässä
uomassa, jota joen yli nojautuvien puiden oksien lomitse tunkeutuvat
auringonsäteet valaisivat. Gaultierin terävät silmät huomasivat joessa
paljon purolohia, jotka pakenivat rantojen ja kallioiden varjoon
kanootin lähestyessä.

Muutamassa paikassa muodosti joki melkein puolen penikulman pituisen
aivan viivasuoran kanavan, jonka rannoilla kasvavien puiden oksat
ulottuivat sen yli toisiinsa. Kirkasvärisiä sananjalkaryhmiä kasvoi
siellä täällä rannoilla taivuttaen solakoita kauniita lehviään vettä
kohden. Tämä vesitie oli hyvin kaunis; kaikki oli heleän väristä ja
raikasta eroten miellyttävästi joen alajuoksun synkästä luonnosta.
Kierrettyään sen päässä olevan niemekkeen huomasivat metsästäjät
saapuneensa joen niskaan suurelle metsien ympäröimälle järvelle, jonka
takaa Kalliovuorten rosoiset huiput vartioivat maisemaa. "Noilta
vuorilta", sanoi Jake, "laskee tähän järveen neljä virtaa, ja ne
ovat aivan täynnä majavia. Näette kai", lisäsi hän, "noiden kukkulain
rinteillä olevat kuivuneet puut? Majavat ovat kuolettaneet ne kaikki
kootessaan puita patoihinsa. Ylempänä jokien varsilla on muutamia
niittyjä, jotka ovat aikojen kuluessa muodostuneet samalla tavalla."
Kanootti suunnattiin nyt Jaken ohjeitten mukaisesti järven poikki
erääseen syvään lahteen, joka parin pitkän metsää kasvavan niemen
välitse pisti syvälle maahan. Sen päässä oli pieni viheriä mäki,
jota suuret männyt ympäröivät kaikilta muilta tahoilta paitsi järven
puolelta, jossa ruohokkoa reunusti hopeanvärinen hietikko, mitä aallot
pehmeästi huuhtelivat.

"Tässä on se paikka", sanoi Jake, "ja mielestäni ei juuri
miellyttävämpää voi löytääkään. Järvessä ja joissa on paljon kaloja,
metsissä ja kukkuloilla paljon riistaa ja joissa kosolta majavia.
Ruvetkaamme rakentamaan majaa heti saadaksemme elämämme niin mukavaksi
kuin suinkin."

Nuorukaiset olivat riemuissaan vanhan metsästäjän heille osoittamasta
paikasta. Eläminen hirsimajassa tällä viheriöitsevällä rinteellä
järven rannalla kalojen ja riistan ollessa melkein käden ulottuvilla
oli heidän mielestään onnellisen elämän huippu. Muu maailma oli
jäänyt johonkin käsittämättömään etäisyyteen ja täällä he luulivat
vapautuvansa kokonaan kaikista monista ikävyyksistä, joita he olivat
huomanneet seurustelemisen muiden ihmisten kanssa aiheuttavan.
Kanootti, jonka he tyhjensivät ja nostivat vedestä, kannettiin
mäelle puiden suojaan. Sitten he sytyttivät suuren nuotion, jonka
paisteessa pian pihisi melkoinen hanhi, jonka Pierre oli ampunut juuri
heidän järvelle saapuessaan. Väsyneinä päivän vaivoista paneutuivat
metsästäjät tulen viereen pitkäkseen odottaen nälän aiheuttamin
kärsimättömyyksin ateriansa valmistumista.

Aurinko laskeutui nyt kuin hehkuva rautapallo läntisten vuorten
huippujen taakse kullaten loistavilla säteillään pilvet ja värjäten
vuoret, metsät ja veden kirkkaan värisiksi. Kaukana järvellä, juuri
siellä, missä vesi loisti kuin kiilloitettu kupari, oli paljon
vesilintuja, joiden äänten kaiku pitkästä välimatkasta huolimatta
kuului epäselvästi leiriin.

"Katsokaa, pojat", sanoi Jake viitaten kauemmas rannalle, "tuolla on
paljon riistaa."

Totellen kehoitusta kääntyivät nuorukaiset nopeasti katsomaan huomaten
rannalla pienen antilooppilauman. Kauempana polviaan myöten vedessä
oli useita hirviä, jotka illan hämärtyessä olivat tulleet sammuttamaan
janoaan.

"Tästä paikasta, jossa nyt istun, olen nähnyt järven rannalla yht'aikaa
viisikymmentä hirveä lukuunottamatta valkohäntäisiä antilooppeja, ja
se sattui sen jälkeen kuin olin jo metsästellyt täällä kokonaisen
metsästyskauden."

Koska he eivät nyt tarvinneet lihaa, eivät he ruvenneet ahdistamaan
eläimiä, ja päättivät jättää sen tekemättäkin lähimmässä ympäristössä,
kunnes he olivat saaneet majansa valmiiksi. Sen työn toivoivat
he voivansa suorittaa viikossa. Syötyään läksivät nuorukaiset
kuljeskelemaan järven rannalle ihastellen uutta kotiaan ja löytäen joka
käänteestä jotakin uutta mielenkiintoista nähtävää.

Siellä oli poukamia, jotka näyttivät kokonaan katoavan sananjalkojen
nojollaan olevien rehevien oksien alle. Niihin olivat myskirotat
rakentaneet kupolimaiset pesänsä, ja nuorukaisten tunkeutuessa
tiheikköön ilmaisivat alituiset loiskahdukset, kun ne peloissaan
syöksyivät veteen, niiden suuren lukumäärän. Monenlaiset vesilinnut
ohjasivat pieniä poikasiaan vesitse johonkin syrjäisempään lahdelmaan,
jossa ne saisivat olla rauhassa. Pensaikosta usein kuuluva äänekäs
risahtelu ilmaisi siellä olevan suurempaakin riistaa.

Heidän kulkiessaan alkoi ilma jäähtyä, järven pinnasta alkoi kohota
valkoista sumua, joka pysyi joko paikoillaan tahi vieri hitaasti suurin
pilvin eteenpäin oikullisten tuulenpuuskien kuljettamana. Kun he
palailivat leiriin, kuuluivat lintujen äänet terävinä ja selvästi, ja
järven toisella rannalla olevalta kukkulalta kantautui heidän korviinsa
jaguaarin kiljunta. Heidän saapuessaan leiriin kokosi vanha Jake juuri
parhaillaan risuja.

"Kuulin pantterin kiljunnan", sanoi vanhus, "ja kokoan sen vuoksi
risuja voidaksemme polttaa suurta nuotiota. Se peloittaa pedot pois."

Metsästäjät paneutuivat nyt pitkäkseen nauttiakseen unesta, joka,
kiitos heidän päivän kuluessa kestämäinsä vaikeuksien, tuli syväksi ja
virkistäväksi.



XVI.

ENSIMMÄISET MAJAVAT JA LOPPU.


Juuri kun aurinko ensimmäisillä säteillään kirkasti järven pintaa,
nousivat metsästäjät seuraavana aamuna. Heidän oli sinä päivänä
työskenneltävä ahkerasti, sillä heidän oli valittava ja hakattava
majan hirret ja kuljetettava ne valitsemaansa sopivaan paikkaan. Se
oli tuon ennen mainitsemamme niityn toisessa päässä, jossa eräs suuri
puu suojeli paikkaa polttavilta auringonsäteiltä. Gaultier ja Pierre
tarttuivat kirveihinsä ja pian kaikui metsä kaatuvien puiden ryskeestä.

Ensimmäiseksi työkseen pystyttivät he neljä sileätä paalua maahan niin,
että ne muodostivat neliön. Veistettyään tukit hirsiksi rupesivat
he rakentamaan majaansa hakaten hirsien päihin syvät salvokset ja
kiinnittäen ne lujasti toisiinsa noiden salvosten avulla. Tämä oli
vaivalloista työtä, joka vei heiltä monta päivää, koska hirsien
sijoittaminen paikoilleen kävi sitä vaikeammaksi, kuta korkeammaksi
seinät kohosivat. Mutta nuorukaiset olivat kumminkin kestäviä miehiä,
ja vanha Jake tiesi kokemuksesta monta keinoa, jotka helpottivat työtä.

Viidentenä aamuna heidän tulostaan järvelle olivat majan seinät
valmiit, mutta siinä ei ollut vielä ovea eikä ikkunoita. Ne hakattiin
siihen kirveellä, työ, johon heiltä meni kokonainen päivä, koska
alimmaiset hirret olivat hyvin paksut. Toiseen sivu- ja takaseinään
tehtiin ikkunat ja oviaukko hakattiin järvelle päin olevaan seinään.
Hirsien väliin tukkivat he sammalia ja märkää savea tehdäkseen seinät
aivan ilmanpitäviksi. Sitten veistettiin seinät sisäpuolelta hyvin
sileiksi, nahkoja jännitettiin niiden peitoksi, ja niin saatiin
majan sisäpuoli aivan valmiiksi. Pierre halkoi sitten nuoria mäntyjä
ja näistä karkeista laudoista valmistettiin katto, jolle ladottiin
tuohikappaleita kuten tiiliä niin paljon, että se varmasti tuli
vedenpitäväksi.

Seuraava työ oli uunin muuraaminen. Hakattuaan majan ovenpuoleiseen
seinään noin viisi jalkaa korkean ja leveän aukon latoivat he sen
täyteen kiviä ja turpeita. Tämän aukon ulkopuolelle muurattiin sitten
savupiippu, jonka valmistamiseen kului metsästäjiltä kokonainen päivä,
koska heidän oli pakko kantaa kivet ja turpeet mäelle järven rannalta.
Vihdoin saatiin se kumminkin valmiiksi ja Gaultier kokosi melkoisen
kimpun kuivia risuja heittäen ne uunin avaraan pesään. Ne syttyivät
nopeasti palamaan, ja metsästäjät huomasivat suureksi mielihyväkseen
uunin täyttävän oivallisesti tehtävänsä. Se veti ihmeellisen hyvin,
ja ylpeinä he katselivat savun tupruamista piipusta ja sen leviämistä
majaa suojaavan puun oksien väliin.

Metsästäjät alkoivat nyt valmistaa tarpeellisia huonekaluja uuteen
kotiinsa. Se olikin verraten helppo tehtävä. Tuoleiksi kelpasivat
hirrenpätkät, joiden päät silitettiin kirveellä. Vuodelaitteiden
kehykset saatiin nuorista männyistä, joille levitettiin patjoiksi
nahkoja, hopeamännyn silkinpehmeille lehville levitettyjä karhun-
ja puhvelinvuotia vain, mutta niin joustavia, että niin valmistetut
vuoteet olisivat tyydyttäneet suuremmatkin kuin metsästäjiemme
vaatimukset. Pöydän he veistivät muutamasta äärettömän suuresta
pölkystä tehden sen niin taitavasti, että he siitä oikein ylpeilivät.

Ollen kiintyneet näihin hommiin ei metsästäjillä ollut aikaa
metsästämiseen. Se olisi kumminkin ollut melkein välttämätöntä, ellei
eräs onnellinen sattuma olisi tehnyt sitä tarpeettomaksi.

Eräänä päivänä heidän kovasti työskennellessään tunkeutui komea hirvi
rannalla kasvavasta pensaikosta syöksyen järveen. Pian sen jälkeen
ilmestyi lauma nälkäisiä susia, jotka seurasivat jälkiä kuin koirat
ulvahtaen tuntiessaan hajun silloin tällöin kimakasti.

Huudettuaan Gaultierille ja Jakelle, että he kantaisivat kanootin
järveen, tarttui Pierre pyssyynsä juosten rannalle. Heti kun sudet
huomasivat metsästäjät, peräytyivät ne metsän laitaan, jossa ne
istuivat riippuvin kielin nähtävästi odottaen osaansa saaliista.

Hirvi ui kumminkin sillä aikaa voimakkain vedoin järven keskusta kohti
pitentäen itsensä ja takaa-ajajiensa välisen matkan ainakin sadaksi
viideksikymmeneksi metriksi. Pierre luotti kumminkin taitoonsa ja
tähtäsi tarkasti eläintä päähän, joka suurine sarvineen ylpeästi halkoi
lainehtivaa vettä.

Laukauksen vaikutuksesta rupesi eläin telmimään hurjasti vedessä
kääntyen takaisin rantaa kohti. Sen ponnistukset heikkenivät kumminkin
pian lakaten vihdoin kokonaan. Mutta ennen sen vajoamista pohjaan
saapui Gaultierin ja Jaken meloma kanootti paikalle, ja kumartuen
eteenpäin tarttui vanha metsästäjä sen suuriin sarviin käskien
Gaultierin meloa takaisin rannalle, jolle hirvi sitten vedettiin. Tämän
jalon riistan herkullinen liha riitti heille niin pitkäksi ajaksi,
kunnes he seitsemännen päivän iltana saivat majansa valmiiksi.

Seuraavana aamuna läksivät metsästäjät kanootillaan vesille suunnaten
kulkunsa eräälle virralle, joka alkaen vuoristosta laski vetensä
järveen. Harmaa sumu, joka oli kohonnut järvestä edellisenä iltana, ei
ollut vielä haihtunut.

Aurinko hajoitti kumminkin pian tuon kylmän höyryn valaisten sekä
metsän että järven lämpimillä säteillään.

Jake oli suunnitellut tämän matkan ottaakseen selville majavien
olinpaikat ja saadakseen varmuuden, oliko niiden lukumäärä vielä
yhtä suuri kuin ennenkin. Heidän ei tarvinnutkaan olla pitkää aikaa
tietämättöminä tästä, sillä he saapuivat pian padolle, jonka nuo
ahkerat insinöörit olivat rakentaneet joen poikki. Sen yli syöksi
vesi muodostaen pienen putouksen. Gaultier ihmetteli noiden sitkeiden
pienten eläimien taitavuutta, jolla he olivat suunnitelleet patonsa.
Sen sijaan että se olisi rakennettu kohtisuoraan virtaa vasten, oli se
kyhätty niin vinoon, ettei se vastustanut virtaa, joka paremmin liukui
sitä pitkin kuin syöksyi sitä vastaan.

Eläimet olivat nähtävästi aivan äskettäin otaksuneet virran rupeavan
tulvimaan, koska ne olivat osittain purkaneet padon jättäen vedelle
vapaan kulun. Niiden pesien kupolinmuotoiset katot pistivät esiin
virrasta säännöttömien välimatkojen päässä. Niiden katoilla oli
juuri äskettäin poikki nakerrettuja paaluja, joita eläimet olivat
koonneet joko vahvistaakseen majojensa kattoja tahi kuljettaakseen
ne ensimmäisen tulvan avulla kauemmaksi. Yksikään eläin ei ollut
näkyvissä, ja tyytyväisinä näkemäänsä tarkastivat metsästäjät
kaikki joet järjestyksessä. Kaikissa niissä oli majavia kosolta, ja
ahdistamatta niitä palasivat metsästäjät hyvin mielissään asuntoonsa.

Seuraavan viikon kuluessa saivat metsästäjät, jotka olivat virittäneet
ansansa kaikille poluille, viisikymmentä majavaa. Nahkojen kuivaaminen
vei heidän aikansa kokonaan, koska he keskeyttämättä jatkoivat
pyyntiään. Eivätkä ainoastaan majavat, vaan myöskin hirvet, karhut,
vuoristolampaat, jaguaarit ja muut eläimet saivat luovuttaa nahkansa
heidän varastonsa lisäämiseksi.

Kertomuksemme lähenee nyt loppuaan. Olemme seuranneet metsästäjiämme
heidän monissa seikkailuissaan ja vastuksissaan siitä asti kuin he
läksivät Finlay Housesta, nähdäksemme heidät vihdoin turvallisesti
sijoittuneina vuoristomajaansa, johon he ovat alkaneet koota suurta
saalista kalliita turkiksia.

Mielemme muuttuu surulliseksi hyvästellessämme reippaita nuorukaisiamme
ja heidän vanhaa toveriaan, tunne, johon toivomme nuorten lukijaimmekin
ottavan osaa. Keväällä aikovat metsästäjät palata samaa tietä
myydäkseen metsästyskauden kuluessa kokoamansa nahat. Ehkä meillä
silloinkin on tilaisuus seurata heitä myötävirtaa ja kertoa sitten
heidän seikkailuistaan niiden nuorien ystäviemme huviksi, joita näiden
sivujen sisällys on miellyttänyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Turkisten pyydystäjät: Jännittäviä metsästysseikkailuja salomailla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.