Title: Kuningattaren lähetti
Author: Sabatini, Rafael
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningattaren lähetti" ***


KUNINGATTAREN LÄHETTI

Kirj.

Rafael Sabatini


Englanninkielestä ["St. Martin's Summer"] suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.



SISÄLLYS:

Käskynhaltija
Lähetti
Leskimarkiisittaren myöntyväisyys
Condillacin linna
Garnache menettää malttinsa 44
Garnache säilyttää malttinsa
Ansa viritetään
Ansa laukeaa
Rekryytti
Valérien vartija
Omantunnon asia
Pikalähetti
Florimondin kirje
Neuvottelu
Yllätys
Garnache lähtee Condillacista
Vallihaudassa
Florimond de Condillac
Haamu astiakaapissa
Kirkon velvollisuudet
Garnache tuomarina
Martin päivän aatto



Käskynhaltija


Hänen majesteettinsa käskynhaltija Dauphinén maakunnassa kreivi de
Tressan istui mukavasti, purppuranpunainen nuttu täysin avoinna.

Hänen tekotukkansa — jota hän käytti pakosta eikä muodin vuoksi —
virui pöydällä tomuisten paperien seassa. Hänen pienellä lihavalla
nenällään, jonka nipukka oli punainen ja pyöreä kuin kirsikka, olivat
sarvisankaiset silmälasit. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suu auki,
ja joko suusta tai nenästä — tai kenties molemmista — kuului römeä
kuorsaus, joka ilmaisi, että herra käskynhaltija ahersi uutterasti
kuninkaansa palveluksessa.

Taempana, vaatimattomamman pöydän ääressä kahden ikkunan välissä
suoritti kalpeakasvoinen, nukkavieruun takkiin puettu kirjuri
vähäpätöistä vuosipalkkaa vastaan velvollisuuksia, joista käskynhaltija
nautti suhteettoman suuria tuloja.

Äkkiä häilähtivät hopeisilla liljankukilla koristetut raskaat siniset
samettiverhot kahisten syrjään ja kreivi de Tressanin hovimestari
mustassa puvussaan, jonka rintamuksella kelluivat hänen raskaat
virkaketjunsa, astui korskeasti huoneeseen.

Kirjuri laski kynän kädestään ja loi säikähtyneen katseen uinailevaan
herraansa.

— Shh! hän kuiskasi totisena, — hiljaa, herra Anselme!

Anselme pysähtyi. Hän käsitti tilanteen vakavuuden. Hänen ryhtinsä
menetti jonkin verran arvokkuuttaan, ja hänen kasvojensa ilme muuttui.
Sitten hän sai takaisin osan äskeistä päättäväisyyttään.

— Hänet täytyy kuitenkin herättää, hän julisti matalalla äänellä ikään
kuin peläten tehdä sitä, minkä sanoi välttämättömäksi.

Kohtalo tuli hänen avukseen. Jossakin lähettyvillä pamahti ovi kuin
tykinlaukaus. Hiki kihosi kirjurin otsalle. Hän vaipui rennosti
taaksepäin tuolillaan, uskoen joutuneensa perikatoon. Anselme säpsähti
ja puraisi etusormeaan äänetöntä kirousta kuvaavalla tavalla.

Käskynhaltija liikahti. Hänen kuorsauksensa kärjistyi äkilliseksi,
tukehtuneeksi röhinäksi ja katkesi siihen. Hänen luomensa avautuivat
verkalleen kuin pöllön, paljastaen vaaleansiniset silmät, jotka ensiksi
kiintyivät kattoon ja sitten Anselmeen. Samassa hän suoristautui
puhkuen ja rypistellen otsaansa ja penkoen käsillään papereita.

— Tuhat tulimmaista! Miksi minua häiritään Anselme! hän mutisi
vaikerrellen, vielä puolinukuksissa. — Mitä hittoa te haluatte? Ettekö
ollenkaan ajattele kuninkaan asioita? Babylas, hän kääntyi kirjuriinsa,
— enkö sanonut teille, että minulla on paljon työtä ja että minua ei
saanut häiritä?

Tällä miehellä, joka ei tehnyt mitään, oli suurena turhamaisuutena
tekeytyä Ranskan ahkerimmaksi ahertajaksi, eikä mikään yleisö — eivät
edes hänen omat palvelijansa — ollut hänelle liian alhaisia hänen
esittääkseen heille tätä lempiosaansa.

— Herra kreivi, virkkoi Anselme mitä vaatimattomimpaan ja nöyrimpään
sävyyn, — en olisi suinkaan rohjennut tunkeutua toimistoonne, jos asia
olisi ollut vähemmän tärkeä. Mutta Condillacin leskimarkiisitar odottaa
alhaalla. Hän pyytää heti päästä teidän ylhäisyytenne puheille.

Käskynhaltijassa tapahtui heti muutos.

— _Madame la douairière_ täällä? hän huudahti. — Pankaa nämä
napit kiinni, lurjus. Nopeasti! Sopiiko minun tällä tavoin
vastaanottaa ylhäinen rouva? Sopiiko minun...? Babylas, kuvastin
yksityishuoneestani! Joutukaa!

Kirjuri poistui kuin leimaus ja palasi salamana.

Babylas piti kuvastinta ja Anselme järjesti käskynhaltijan tekotukkaa,
sillä välin kun Tressan itse väänteli mustia viiksiään — kuinka ne
säilyttivät värinsä, oli salaisuus hänen tuttavilleen — ja kampasi
useista leuoistaan versovaa parrantupsua.

Hän vilkaisi vielä kerran kuvastimeen, otti kasvoilleen hymyn ja käski
Anselmen osoittaa vieraan sisälle. Sitten hän käski kirjurin mennä
hiiteen, mutta tarkemmin ajateltuaan huusi hänet ovelta takaisin. Hänen
turhamaisuutensa vaati ilmaisua.

— Odottakaahan, hän sanoi. — On kirjoitettava kirje. Kuninkaan
asiat eivät siedä viivytystä — eivät kaikkien Ranskan
leskimarkiisittarienkaan tähden. Istukaa paikallenne.

Babylas totteli häntä. Tressan seisoi selin avoimeen oveen. Hänen
jännittyneinä kuuntelevat korvansa olivat erottaneet naisen puvun
kahinan. Hän rykäisi ja alkoi sanella:

— Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle, hän vaikeni
ja jäi seisomaan, syvästi miettien, otsa rypyssä. Sitten hän toisti
mahtipontisesti. — Hänen majesteetilleen hallitsevalle kuningattarelle.
Onko se jo valmis?

— Kyllä, herra kreivi. »Hänen majesteetilleen hallitsevalle
kuningattarelle.»

Hänen takaansa kuului askeleita ja rykäisy.

— Herra de Tressan, sanoi täyteläinen ja sointuva naisääni, joskin
sävyltään kopean ylimielinen.

Kreivi pyörähti heti ympäri, astui askeleen eteenpäin ja kumarsi.

— Nöyrin palvelijanne, madame, hän tervehti, vieden käden sydämelleen.
— Tällaisen kunnian...

— On välttämättömyys tuottanut teille, keskeytti vieras ylpeästi. —
Lähettäkää pois tuo mies!

Sihteeri oli noussut seisomaan kalpeana ja arkana. Hänen silmänsä
laajenivat, kun hän kuuli naisen sanat. Hän odotti hirveätä purkausta
luonnollisena seurauksena siitä, että käytettiin tällaista sävyä
puhuttaessa miehelle, joka oli kotinsa ja koko Grenoblen hirmu. Ja
hänen hengityksensä salpautui hämmästyksestä, kun hän näki, kuinka
säyseä käskynhaltija oli.

— Hän on sihteerini, Madame. Olimme työssä, kun te tulitte. Aioin
juuri alkaa sanella kirjettä hänen majesteetilleen kuningattarelle.
Käskynhaltijan virka sellaisessa maakunnassa kuin Dauphinéssa ei ole
— _hélas_ — mikään laiskantoimi. Hän huokasi kuten mies, jonka aivot
olivat väsyneet. — Siinä ei jää miehelle aikaa edes syödä ja nukkua
kunnolla.

— Siinä tapauksessa tarvitsette lepohetken, sanoi nainen kylmän
töykeästi. — Ottakaa se heti ja jättäkää kuninkaan asiat puoleksi
tunniksi syrjään minun asioitteni tieltä!

Sihteerin kauhistus kasvoi hyppäyksittäin. Aivan varmasti puhkeaisi
myrsky vihdoinkin tuon julkean naisen pään päällä. Mutta käskynhaltija,
joka tavallisesti oli niin tulisen kiivas, vastasi hänelle vain
toisella järjettömällä kumarruksellaan.

— Lausuitte, madame, juuri ne sanat, jotka pyörivät kielelläni.
Babylas, poistukaa! Ja hän osoitti kädellään kirjurille halveksivasti
ovea.

Sihteeri otti paperinsa, kynänsä ja mustetolpponsa ja meni tiehensä
arvellen, että maailman loppu oli käsillä.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, kumarsi käskynhaltija taas,
hymyillen typerän näköisenä, ja siirsi tuolin vieraalleen. Tämä seisoi
takan edustalla, ratsupiiska kainalossa, vetäen käsistään upeita
ratsastuskäsineitään. Hän oli solakka, sopusuhtainen nainen; hänen
kasvonsa olivat uljaan kauniit, vaikka hän oli jo hyvän aikaa sitten
sivuuttanut elämänsä kevään.

Käskynhaltija tarkkaili häntä salavihkaa ihailevasti, hypistellen
partaansa lyhyillä, paksuilla, veltonnäköisillä sormillaan.

— Jospa tietäisitte, markiisitar, kuinka olen iloinen, kuinka...

— Koetan kuvitella sitä mielessäni, mitä hyvänsä se lieneekin,
keskeytti toinen, ja hänen sanansa olivat yhtä ynseän ylimieliset kuin
koko hänen käytöksensä. — Nyt ei ole aikaa siroitella kaunopuheisuuden
kukkasia. Meillä on ankara pulma edessämme.

Käskynhaltijan kulmakarvat kohosivat ja silmät menivät levälleen.

— Pulma? hän sanoi, ja kun hän kerran avasi suunsa tätä yhtä sanaa
varten, jäikin se ammolleen.

Markiisitar naurahti veltosti; hänen huulensa kaareutuivat ja kasvonsa
vääntyivät omituisesti. Hän alkoi koneellisesti vetää jälleen käsiinsä
hansikkaitaan, jotka juuri oli riisunut.

— Näen kasvoistanne, kuinka hyvin te ymmärrätte minua, hän ivasi. —
Selkkaus koskee neiti de La Vauvrayeta.

— Johtuuko se Pariisista — hovista? Kreivin ääni oli masentunut.

Rouva nyökkäsi. — Havaintokykynne on ihmeellisen tarkka tänään, Tressan.

Käskynhaltija työnsi vähäisen partatupsunsa hampaittensa väliin, kuten
hän tavallisesti teki ollessaan hämillään tai mietteissään. — A—h! hän
huudahti vihdoin, ja se kuulosti sisäänpäin vedetyltä, käsittämisestä
aiheutuvalta henkäykseltä. — Selittäkää tarkemmin!

— Mitä selittämistä siinä on? Te tunnette jutun pääpiirteet.

— Mutta minkäluontoinen on selkkaus? Millä tavoin se uhkaa, ja kuka on
siitä teille ilmoittanut?

— Eräs pariisilainen ystäväni lähetti minulle siitä tiedon, ja hänen
sanansaattajansa toimi hyvin, sillä muutoin olisi herra de Garnache
ollut täällä ennemmin kuin hän, enkä minä olisi edes saanut onneksi
etukäteen hänen varoitustaan.

— Garnache? virkkoi kreivi. — Kuka on Garnache?

— Leskikuningattaren lähetti. Hänen majesteettinsa on lähettänyt hänet
tänne huolehtimaan siitä, että neiti de La Vauvraye saa oikeutta ja
pääsee vapaaksi.

Tressan alkoi äkkiä ähkiä ja väännellä käsiään.

— Miten kuningatar on saanut tietää — neiti de Vauvrayen — hm asemasta?
hän kysyi.

Markiisitar pyörähti häneen päin vihan vimmassa.

— Tyttö sai erään petturin viemään kirjettä. Siinä on kylliksi.
Jos sattuma tai kohtalo joskus toimittaa sen miehen käsiini, niin
jumal'auta! hän joutuu hirteen ripittämättä.

Sitten hän hillitsi kiukkunsa.

— Tressan, hän sanoi muuttuneella äänellä, — olen vihannesten
ympäröimä. Mutta ettehän te hylkää minua? Te olette puolellani loppuun
saakka — niinhän, ystäväni? Teihin voin ainakin luottaa?

— Kaikessa, madame, vastasi kreivi, markiisittaren katseen lumoamana. —
Kuinka suuren joukon tämä Garnache tuo mukanaan? Oletteko ottanut siitä
selvää?

— Ei yhtään miestä, riemuitsi rouva.

— Ei yhtään miestä? kertasi Tressan kauhistuneena.

Hän nosti äkkiä kätensä taivasta kohti ja jäi seisomaan hervottomana ja
tyrmistyneenä.

Sitten hän katsahti vieraaseensa. — Aiotteko vastustaa häntä?

Markiisitar tuijotti sekunnin ajan häntä silmiin ja naurahti sitten
hieman ilkeästi.

— Olettepa te hupsu, hän tiuskaisi. — Pitääkö teidän kysyä, aionko
vastustaa — minä, jolla on Dauphinén lujin linna?

Käskynhaltija puhalsi poskensa pullolleen ja alkoi taaskin pureksia
partaansa.

— Madame, jos tämä mies saapuu ilman sotaväkeä ja te vastustatte hänen
tuomiaan määräyksiä, niin mitä luulette siitä koituvan?

— Hän vaatii teiltä sotaväkeä ampuakseen muurini mäsäksi, vastasi
markiisitar tyynesti.

Tressan katsoi häntä silmiin voimatta oikein uskoa korviaan. — Te
käsitätte sen? hän huudahti.

— Lapsikin kai sen käsittäisi.

Markiisittaren paatunut yltiöpäisyys vaikutti kreivin pelkoon kuin
tuulenpuuska hehkuviin hiiliin. Hänet valtasi äkkiä pelottavan raju
vimma kuten ainakin miehen, joka on ahdistettu epätoivon partaalle.

— Entä minä sitten, madame? hän kuohahti. — Entä minä? Onko minun
mentävä tuhoon, vankilaan ja kenties hirteen kieltämällä häneltä
sotaväkeä? Sillä juuri siihen te tähtäätte. Onko minun tehtävä
itsestäni henkipatto? Onko minun, joka olen ollut Dauphinén
käskynhaltija viisitoista vuotta, päätettävä päiväni alennustilassa
tukeakseni naista, joka suunnittelee koulutyttöheilakan naittamista?
_Seigneur du Ciel!_ hän kiljui.

Markiisitar de Condillac silmäili häntä, kasvot rauhallisina, katse
kylmänä. Tressanin purkauksen päätyttyä hän poistui takan luota ja meni
ovelle, napautellen ratsupiiskallaan keveästi kuvettaan.

— _Au revoir_, herra de Tressan, hän hyvästeli kylmästi, selin kreiviin.

Sen kuullessaan Tressan keskeytti kuumeisen kävelynsä ja nosti päänsä
pystyyn. Hänen raivonsa sammui kuin tuulenpuuskan puhaltama kynttilä.
Ja sen sijalle hiipi hänen sydämeensä uusi pelko.

— Madame, madame! hän huudahti. — Malttakaa! Kuunnelkaa minua!

Markiisitar pysähtyi ja loi Tressaniin olkansa yli halveksivan katseen.
Hänen punaiset huulensa olivat kaartuneet pilkalliseen ilmeeseen, ja
hänen jokaisesta piirteestään kuvastui röyhkeys.

— Minusta tuntuu, monsieur, että olen kuullut hieman enemmän kuin
kylliksi. Olen varma ainakin siitä, että te olette ystäväni vain
hyvällä säällä, ainoastaan sanoissa valmis auttamaan.

— Voi, ei, madame! huudahti kreivi, ja hänen äänessään oli
loukkaantunut sävy. — Markiisitar, en tarkoittanut, mitä sanoin.
En ollut oma itseni. Antakaa minun sovittaa se — antakaa vastaisen
toimintani hyvittää tämä valitettava poikkeus todellisesta
olemuksestani!

Hän syöksähti eteenpäin ja tarttui markiisittaren ojentamaan käteen.

— Tiesinhän, Tressan, sanoi tämä, — ettette ollut oma itsenne ja että
kun ajattelisitte sanojanne, ei uljas ja uskollinen ystäväni hylkäisi
minua.

Tressan kumartui ja painoi mäiskähtäviä suudelmia rouvan kylmälle
käsineelle.

— Madame, hän vakuutti, — saatte luottaa minuun. Se pariisilaislurjus
ei saa minulta ainoatakaan miestä, se on varma.

Markiisitar tarttui hänen olkapäihinsä ja piti häntä edessään. Rouvan
kasvot olivat säteilevät, hurmaavat, ja hän katsoi kreiviä silmissään
niin hellä ilme, jollaista tämä ei ollut niissä nähnyt muutoin kuin
joskus hurjissa haaveissaan.

— En tahdo kieltäytyä ottamasta vastaan teidän noin ritarillisesti
tarjoamaanne palvelusta, selitti markiisitar. — Menettelisin huonosti,
jos loukkaisin teitä torjumalla sen.

— Markiisitar, intoili Tressan, — Tämä ei ole mitään verrattuna siihen,
mitä olisin valmis tekemään, jos tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun tämä
on suoritettu, kun olette saanut toteutetuksi tahtonne neiti de La
Vauvrayehen nähden ja kun häät on vietetty, niin sitten — rohkenenko
toivoa..?

Ääneen hän ei lausunut sen enempää, mutta hänen pienet, siniset
silmänsä olivat siksi kaunopuheiset, että sanat olivat tarpeettomia.

Heidän katseensa sattuivat vastakkain: markiisitar piti häntä edelleen
käsivarren matkan päässä lujalla ja jäntevällä otteella.

Kun hän katseli Dauphinén käskynhaltijaa, hän näki edessään pelkän
surkean sammakon, ja hänen sieluaan puistatti, kun hän ajatteli, mihin
tuo mies oli viitannut. Mutta hänen katseensa ei värähtänyt, ja hymy
pysyi hänen huulillaan, ikään kuin Tressanin inhottavaa ojennusta olisi
verhonnut henkinen kauneus, jonka vain hänen silmänsä erotti. Hänen
poskilleen lehahti heikko puna, ja kun se on rakkauden väri, käsitti
Tressan sen merkityksen väärin.

Markiisitar nyökkäsi kreiville, tukahdutti naurunsa, joka pani miehen
pään pyörälle toivosta, riistäytyi irti ja kiiti ovelle nopeasti,
melkeinpä kainosti, tuntui Tressanista.

Sinne hän pysähtyi hetkiseksi, luoden kreiviin ujostelevan silmäyksen,
joka olisi sopinut puolta nuoremmalle tytölle kuin hän, mutta joka
hänen loistavan kauneutensa nojalla ei tuntunut sopimattomalta
hänellekään.

Hän soi kreiville ihastuttavan hymyilyn, ja ennen kuin kreivi ennätti
avaamaan hänelle ovea, hän oli työntänyt sen auki ja kadonnut.



Lähetti


On tavallista, että nuoret antavat harkitsemattomia lupauksia, etenkin
kun pyytäjä on nainen. Varttuneessa iässä, kuten herra de Tressan oli,
ei sellaista saisi koskaan tapahtua.

Niin kauan kuin hän oli ihastuksensa vallassa, niin kauan kuin
markiisittaren läheisyys hurmasi häntä, hän ei tuntenut minkäänlaista
katumusta, eivätkä huolet vaivanneet hänen mieltään.

Tuli ilta, ja hänen ympärilleen laskeutui hämärä, jota vähensi vain
liedessä hehkuvien kekäleiden hohde. Hän komensi valoa huoneeseen
ja Babylasin luokseen. Valoa tuotiin ja Babylas tuli. Hän lähetti
palvelijan, joka oli sytyttänyt vahakynttilät, noutamaan Grenoblen
vartioväen komentajaa, kapteeni d’Aubrania.

Ennen tämän saapumista hän keskusteli Babylasin kanssa siitä, mitä
hänen mielessään liikkui, mutta huomasi sihteerinsä erittäin tylsäksi
ja mielikuvitukseltaan perin köyhäksi. Niin ollen oli hänen pakostakin
turvauduttava vain omaan itseensä. Hän istui synkkänä ajatuksissaan,
vaivaten järkeään hyödyttömästi, kunnes kapteeni ilmoitettiin.

Vaikka hänellä ei vielä ollutkaan minkäänlaista määrättyä suunnitelmaa,
kävi hän suinpäin käsiksi ensimmäisiin valmistelutoimenpiteisiin
tarkoituksensa saavuttamiseksi.

— Herra kapteeni, hän aloitti hyvin vakavana, — minulla on syytä
luulla, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi Montélimarin piirin
kunnailla.

— Onko siellä levotonta, monsieur? kysyi kapteeni hätkähtäen.

— Ehkä on, ehkä ei, vastasi käskynhaltija salaperäisesti. — Täydelliset
määräykset saatte huomenna. Tällä välin valmistautukaa lähtemään
Montélimarin lähistölle mukananne parisataa miestä!

— Parisataa, monsieur! huudahti d’Aubran. — Mutta silloinhan Grenoble
jää ilman sotilaita.

— Entä sitten? Todennäköisesti emme niitä täällä tarvitse. Pankaa
valmistautumismääräyksenne kiertämään jo tänä iltana, että miehenne
ovat lähtövalmiina hyvissä ajoin huomenna! Suvainnette tulla luokseni
varhain aamulla saamaan ohjeita.

Ihmetellen poistui kapteeni d’Aubran tehtäviinsä ja käskynhaltija
illalliselle mielissään ovelasta tempusta, jolla hän aikoi toimittaa
vartioväen pois Grenoblesta.

Mutta seuraavana aamuna hän ei enää ollutkaan niin tyytyväinen tähän
ajatukseen. Hänen harkitsematon lupauksensa oli alkanut häntä vähän
harmittaa.

Kun kapteeni d’Aubran ilmoitettiin, käski hän palvelijansa pyytää
tätä tulemaan uudestaan tunnin kuluttua. Lupauksen aiheuttama harmi
oli muuttumassa peloksi ja kalvavaksi katumukseksi. Hän istui
työhuoneessaan paperikasojen peittämän kirjoituspöytänsä ääressä, pää
käsien varassa, ajatukset sekavina, pinnistäen kiihkeästi aivojaan
keksiäkseen jonkin keinon selviytyä asiasta.

Sellaisessa tilassa hän oli, kun Anselme työnsi syrjään oviverhon ja
ilmoitti, että alhaalla oli joku Pariisista saapunut herra de Garnache,
joka pyrki heti herra käskynhaltijan puheille valtion asioissa.

Tressan vavahti, ja hänen rohkeutensa lannistui. Mutta äkkiä hän sitten
epätoivoisena karkaisi luontoaan.

— Opastakaa sisään herra de Garnache! hän sanoi hienon ylväästi,
miettien mielessään, mitä ja miten oli puhuttava.

Ovi avautui, verho vetäistiin sivulle, ja Anselme ilmoitti: — Herra de
Garnache!

Tressan kääntyi ympäri, kun tulokas astui reippaasti huoneeseen ja
kumarsi hattu kädessä, niin että sen punainen töyhtö lakaisi lattiaa,
ojentautuen sitten ja sallien käskynhaltijan tehdä hänestä arvionsa.

Tressan näki edessään kookkaan miehen, jonka tanakka vartalo hoikkeni
vyötäisiltä alaspäin ja joka ensi silmäyksellä näytti olevan
pääasiallisesti nahkaan puettu. Toisessa kädessään hän piti leveätä
mustaa, punatöyhtöistä hattuaan, toisessa pientä pergamenttirullaa;
ja hänen liikkuessaan kuuluva nahan narina ja kannusten kilinä oli
mieluista musiikkia sotaisen ihmisen korvasta.

Miehen nenä oli kaareva ja jokseenkin iso; silmät siniset,
teräksenkirkkaat ja hieman kaukana toisistaan.

Käskynhaltijaa, joka tarkasteli häntä vastustajan silmillä, ei hänen
ulkomuotonsa miellyttänyt. Mutta, hän kumarsi kohteliaasti, heilauttaen
käsiään ilmassa ja muristen:

— Valmis palvelemaan teitä, herra de?

— Garnache, täydensi reipas, metallisointuinen ääni, ja nimi kuulosti
hänen huuliltaan samanlaiselta kuin kirous. — Martin Marie Rigobert de
Garnache. Tulen luoksenne hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä,
ja tämä valtakirjani selvittää teille asiani. Hän ojensi Tressanille
kädessään olevan asiakirjan, jonka Tressan otti vastaan.

Salakavalan käskynhaltijan piirteissä tapahtui muutos. Tähän asti
olivat hänen pyöreät kasvonsa olleet kysyvän näköiset, mutta kun
pariisilainen ilmoitti olevansa kuningattaren lähetti, antoi
Tressan niille ihmettelyn ja kunnioituksen ilmeen, joka olisi ollut
luonnollinen, jollei hän olisi jo etukäteen tietänyt, mikä mies herra
de Garnache oli ja millä asialla hän saapui.

Hän siirsi tuolin vieraalleen, meni takaisin kirjoituspöytänsä ääreen
ja avasi Garnachen antaman käärön: Tulokas istuutui, veti miekkansa
kannikkeen niin, että voi nojata molemmin käsin kahvaan, ja istui
jäykkänä ja liikkumattomana, odottaen, että herra käskynhaltija
suvaitsisi puhua.

Tressan käänsi paperin huolellisesti kokoon ja antoi sen takaisin
omistajalleen. Se oli tavallinen muodollinen suosituskirje, jossa
mainittiin, että Garnache saapui Dauphinén valtion asioissa, ja
käskettiin herra de Tressanin antaa hänelle kaikkea sitä apua, jota hän
tehtäväänsä suorittaessaan mahdollisesti tarvitsisi.

— _Parfaitement_, hyrisi käskynhaltija. — Ja jos te, monsieur, nyt
suvaitsette ilmoittaa minulle, minkälaatuinen asianne on, olen kokonaan
käytettävissänne.

— Sanomattakin on selvää, että tunnette Condillacin linnan, alkoi
Garnache, käyden suoraan käsiksi asiaan.

— Aivan niin. Käskynhaltija nojautui taaksepäin, ja häntä huolestutti,
kun hän huomasi, että hänen suonensa tykytti hieman liian nopeasti.
Mutta hän hillitsi ilmeensä, säilyttäen ne rauhallisina ja
hyväntahtoisina.

— Ehkä tunnette sen asukkaat? jatkoi vieras.

— Kyllä.

— Läheisestikö?

Käskynhaltija suipisti suutaan, kohautti kulmakarvojaan ja liikautti
hitaasti pulleita käsiään.

— Minun käsittääkseni te aiotte kertoa minulle omista asioistanne
ettekä tiedustella minun asioitani.

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja hänen silmänsä kapenivat.
Hän vainusi vastustusta, ja pahimpana kompastuskivenä hänen urallaan
oli ollut, ettei hän oppinut sietämään vastustusta keltään.

— Te erehdytte tarkoituksestani, monsieur, hän vastasi sivellen
vankkaa leukaansa laihalla, ruskealla kädellään. — Koetin vain saada
selville, missä määrin te jo tunnette sikäläisiä oloja, säästyäkseni
selostamasta teille jo tuttuja tosiseikkoja. Mutta, monsieur, olen
valmis noudattamaan toista menetelmää, joka teistä on mieluisampi.

— Niinpä siis: asiani on lyhyesti esitettynä seuraava. Markiisi de
Condillac-vainajalta jäi kaksi poikaa. Vanhempi, Florimond — joka
on nykyinen markiisi ja joka on isänsä kuolemasta saakka ollut
ja on edelleenkin poissa täältä, sodassa Italiassa — on nykyisen
leskimarkiisittaren poikapuoli; markiisitar on nuoremman pojan, Marius
de Condillacin, äiti.

— Jos huomaatte, että esitykseni on jossakin kohdassa virheellinen,
niin pyydän teitä, monsieur, hyväntahtoisesti oikaisemaan sen.

Käskynhaltija kumarsi juhlallisesti, ja herra de Garnache jatkoi:

— Tämä nuorempi poika — luultavasti hän nykyisin on yhdennelläkolmatta
ikävuodellaan — on ollut jossakin määrin hurjapäinen.

— _Bon Dieu_, ei. Olisi liian tylyä käyttää hänestä sellaista
nimitystä. Hieman varomaton silloin tällöin, vähän harkitsematon, kuten
nuoret yleensä.

Hän olisi puhunut enemmänkin, mutta pariisilaista ei haluttanut tuhlata
aikaa sanasaivartelmiin.

— No hyvä, hän keskeytti. — Sanokaamme: hieman ajattelematon. Asiani
ei koske herra Mariuksen moraalin vakavuutta eikä sen puutteita. Tämä
hänen ajattelemattomuutensa, jota te väheksytte, näkyy riittäneen
vieroittamaan hänet isästään, mikä vain oli omiaan tekemään hänet
sitäkin rakkaammaksi äidistä. Minulle on kerrottu, että markiisitar on
hyvin komea nainen ja että poika on ihmeellisesti hänen näköisensä.

— Kaunis nainen — ylevä, loistava nainen, huoahti käskynhaltija
viehättyneenä.

— Hm! Tuikeana Garnache pani merkille tämän hurmaantuneen ilmeen.
Sitten hän jatkoi kertomustaan.

— Markiisivainajan naapuri, myös manalle mennyt herra de La Vauvraye,
oli hänen hyvin läheinen ja arvossapidetty ystävänsä. Herra de La
Vauvrayella oli ainoastaan yksi lapsi, tytär, perimässä hänen varsin
huomattavan omaisuutensa — todennäköisesti koko Dauphinén suurin,
mikäli olen saanut tietää. Hänen sydämensä hartain toivo oli,
että koko hänen ikänsä kestänyt läheinen ystävyys muuttuisi vielä
läheisemäksi suhteeksi seuraavassa polvessa — mikä toivomus sai perin
altista vastakaikua herra de Condillacin sydämessä. Florimond de
Condillac oli siihen aikaan kuusitoista- ja Valérie de La Vauvraye
neljätoistavuotias. Nuoruudestaan huolimatta heidät kihlattiin ja he
oppivat rakastamaan toisiaan, odottaen sen suunnitelman toteutumista,
josta heidän isänsä olivat sopineet.

— Monsieur, monsieur, vastusti käskynhaltija, — kuinka voitte väittää
noin paljon? Kuinka voitte sanoa, että he rakastivat toisiaan? Millä
perusteilla voitte väittää tuntevanne heidän sisimpiä ajatuksiaan?

— Neiti de La Vauvrayen todistuksen perusteella, oli eittämätön
vastaus. — Kerron teille vain samaa, mitä hän itse kirjoitti
kuningattarelle.

— No niin — jatkakaa, monsieur!

— Tämä avioliitto tekisi Florimond de Condillacista Dauphinén
varakkaimman ja mahtavimman aatelismiehen — yhden Ranskan varakkaimpia;
ja se ajatus miellytti vanhaa markiisia, koska se seikka, että hänen
poikiensa maalliset omaisuudet tulisivat olemaan niin erisuuret,
osoittaisi, että hän paheksui nuoremman poikansa käytöstä. Mutta ennen
naimisiinmenoaan ilmoitti Florimond haluavansa nähdä maailmaa, kuten
sellaiselle nuorelle miehelle, jolla myöhemmin tulisi olemaan niin
suuri vastuunalaisuus, olikin sopivaa ja asianmukaista. Hänen isänsä
käsitti tällaisen menettelyn viisauden eikä pannut kovasti vastaan,
ja kahdenkymmenen ikäisenä lähti Florimond ottamaan osaa Italiassa
käytäviin sotiin. Kaksi vuotta sen jälkeen, vähän enemmän kuin kuusi
kuukautta takaperin, kuoli hänen isänsä ja muutamia viikkoja myöhemmin
seurasi herra de La Vauvraye ystäväänsä hautaan. Viimeksimainitulla
ei ollut kaukonäköisyyttä, minkä seikan nojalla koko tämä pulma on
voinut syntyä, ja hän arvosteli väärin Condillacin leskimarkiisittaren
luonnetta, uskoen hänen hoivattavakseen tyttärensä Valérien Florimondin
palaamiseen saakka, jolloin häät luonnollisesti heti vietettäisiin.
Otaksuttavasti on kaikki, mistä olen puhunut, teille jo ennestään
tuttua. Mutta tästä ikävästä kertaamisesta saatte kiittää omaa
haluttomuuttanne vastata kysymyksiini.

— Ei suinkaan, monsieur; vakuutan, että esityksessänne on minulle
paljon kokonaan uutta.

— Se ilahduttaa minua, herra de Tressan, sanoi Garnache hyvin
vakavasti, — sillä jos kaikki nämä tosiseikat olisivat olleet
tiedossanne, olisi hänen majesteetillaan kuningattarella ollut
oikeus vaatia selitystä siitä, minkä vuoksi te ette ole sekaantunut
Condillacin tapahtumiin.

— Mutta jatkakaamme! Kun markiisitar de Condillac ja hänen kallis
Mariuksensa huomasivat Florimondin poissa ollessa olevansa tilanteen
herroja, he alkoivat parhaansa mukaan käyttää sitä omaksi edukseen.
Neiti de La Vauvraye, joka nimellisesti on heidän holhottavanaan,
on tosiasiallisesti heidän vankinsa, ja hänelle on esitetty rumia
suunnitelmia, joiden mukaan hänen on mentävä naimisiin Mariuksen
kanssa. Jos leskimarkiisitar saisi tämän toteutetuksi, niin hän
nähtävästi turvaisi pojalleen mukavan ja arvokkaan tulevaisuuden,
samalla tyydyttäen hillittyä vihaansa poikapuoltaan kohtaan.

— Mutta neiti vastustaa heitä, ja siinä hän on saanut tukea
onnellisesta seikasta, joka on johtunut markiisittaren luonteen
pääpiirteeltä näyttävästä ylimielisestä röyhkeydestä. Markiisin
kuoleman jälkeen on Condillac kieltäytynyt maksamasta kymmenyksiä
kirkolle, ja piispaa on pilkattu ja solvattu. Huomattuaan
nuhteet turhiksi vastasi tämä prelaatti julistamalla Condillacin
kirkonkiroukseen, riistäen kaikilta sen asukkailta papiston avun. Niin
ollen eivät he löydä ainoatakaan pappia, joka rohkenisi mennä sinne, ja
vaikka he olisivat halunneetkin pakottaa neidin avioliittoon Mariuksen
kanssa, ei heillä olisi ollut siihen tarvittavia keinoja.

— Florimond on edelleen poissa. Meillä on hyvät syyt uskoa, että isän
kuolema on pidetty häneltä salassa. Häneltä silloin tällöin saapuvien
kirjeiden nojalla on varmaa, että hän ainakin kolme kuukautta sitten
oli hengissä ja terveenä. On lähetetty sanansaattaja etsimään häntä
ja kehottamaan häntä heti palaamaan kotiin. Mutta odoteltaessa
hänen saapumistaan on kuningatar päättänyt ryhtyä tarpeellisiin
toimenpiteisiin neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi vankeudesta,
ettei hänen tarvitsisi enää kiusaantua rouva de Condillacin ja hänen
poikansa käsissä — _enfin_, ettei hän enää olisi minkäänlaisen uhan
alaisena.

— Asiani, monsieur, on ilmoittaa teille nämä tosiseikat ja pyytää
teitä lähtemään Condillaciin sekä tuomaan sieltä neiti de La Vauvraye,
jonka minä sitten saatan Pariisiin ja jätän hänen majesteettinsa
kuningattaren suojelukseen siihen saakka, kunnes uusi markiisi palaa
vaatimaan häntä omakseen.

Lopetettuaan puheensa nojautui herra de Garnache taaksepäin tuolissaan,
pannen jalkansa ristiin ja tarkkaillen käskynhaltijan kasvoja
odottaessaan hänen vastaustaan.

Hän näki, kuinka noille tylsille kasvoille levisi synkkä neuvottomuuden
ilme. Tressanin oli kauhean paha olla, ja hänen kasvonsa menettivät
suuren osan tavallista verevyyttään. Hän koetti kierrellen voittaa
aikaa.

— Eikö teistä tunnu siltä, monsieur, että tämän lapsen — neiti de La
Vauvrayen — sanoille on annettu liian paljon arvoa?

— Tuntuuko teistä, että asianlaita on niin — että hän on liioitellut?
kysäisi herra de Garnache puolestaan.

— Ei, ei suinkaan. Sitä en väitä. Mutta — mutta — eikö olisi parempi
— enemmän — hm — tyydyttävää kaikille asianomaisille, jos te itse
menisitte Condillaciin ja esittäisitte asianne henkilökohtaisesti,
vaatien neiti de La Vauvrayeta mukaanne?

Pariisilainen katseli häntä hetkisen, nousi sitten äkkiä pystyyn ja
siirsi miekkansa kantimen takaisin tavalliselle kohdalleen. Hänen
otsansa meni synkkiin ryppyihin, mistä käskynhaltija päätti, ettei
hänen ehdotuksensa herättänyt tyydytystä.

— Monsieur, virkkoi pariisilainen hyvin kylmästi sellaisen miehen
tapaan, jonka mielessä alkaa viha herätä, — sallikaa minun sanoa
teille, että olen ensimmäistä kertaa eläissäni missään sellaisessa
puuhassa, johon on sekautunut naisia — ja olen lähes nelikymmenvuotias.
Tämä tehtävä, sen voin teille vakuuttaa, ei ollut mieleiseni. Ryhdyin
siihen sen tähden, että sotilaana, jolle oli annettu määräys, en
kovaksi onnekseni voinut siitä kieltäytyä. Mutta minä aion, monsieur,
pitää tiukasti kiinni saamieni käskyjen sanamuodosta. Jo tähän mennessä
olen nähnyt vaivaa enemmän kuin kylliksi tämän neidon asioissa. Te
olette kuullut sanomani. Minä vietän tämän päivän Grenoblessa ja nautin
hyvin ansaittua lepoa. Tähän aikaan huomenna olen valmis lähtemään
paluumatkalle. Silloin on minulla kunnia saapua uudelleen luoksenne
saadakseni teiltä neiti de La Vauvrayen huostaani. Odotan, että hän on
täällä luonanne valmiina lähtemään mukaani huomenna puolenpäivän aikaan.

Hän kumarsi, heilauttaen töyhtöhattuaan ja olisi poistunut samassa,
mutta käskynhaltija pidätti häntä.

— Monsieur, monsieur, huudahti käskynhaltija surkeasti peloissaan, — te
ette tunne Condillacin leskimarkiisitarta.

— Enpä tietenkään. Entä sitten?

— Entä sitten? Jos tuntisitte hänet, niin tietäisitte, ettei hän ole
talutettava nainen. Voin kyllä kuningattaren nimessä käskeä häntä
luovuttamaan neiti de La Vauvrayen. Mutta hän vastustaa minua.

— Vastustaa teitä? kertasi Garnache, katsellen otsa rypyssä silmiin
tätä lihavaa miestä, jonka kiihtymys oli myös saattanut nousemaan
pystyyn. — Vastustaa teitä — teitä, Dauphinén käskynhaltijaa? Te
laskette leikkiä.

— Mutta varmasti hän tekee niin, intti toinen kiihkeästi. — Odotatte
turhaan näkevänne tyttöä huomenna, jollette itse mene Condillaciin
häntä noutamaan.

Garnache suoristautui, ja hänen vastauksensa sävy oli lopullisen jyrkkä.

— Te olette tämän maakunnan kuvernööri, monsieur, ja tässä asiassa on
teillä lisäksi kuningattaren erityinen valtuutus — niin, olette saanut
hänen määräyksensä. Nämä minun teille esittämäni käskyt te suoritatte
osoittamallani tavalla.

Käskynhaltija kohautti olkapäitään ja pureskeli sekunnin ajan partaansa.

— Teidän on helppo käskeä, mitä minun on tehtävä. Sanokaa pikemmin,
kuinka minun on se tehtävä, kuinka voitan hänen vastarintansa!

— Olette kovin varma siitä, että kohtaatte vastarintaa — omituisen
varma, huomautti Garnache, katsoen Tressania silmiin. — Mutta onhan
teillä joka tapauksessa sotaväkeä.

— Niin on hänelläkin ja lisäksi Etelä-Ranskan vankin linna
puhumattakaan koko maailman pirullisimmasta uppiniskaisuudesta. Mitä
hän sanoo, sen hän tekeekin.

— Ja mitä kuningatar sanoo, sen hänen uskolliset palvelijansa tekevät,
oli Garnachen hyytävän kuiva vastaus. Mielestäni ei meillä ole muuta
puhuttavaa, monsieur. Tähän aikaan huomenna odotan saavani teiltä
täällä huostaani neiti de La Vauvrayen. Näkemiin siis huomiseen saakka,
herra käskynhaltija!

Ja kumarrettuaan toisen kerran pariisilainen suoristautui, pyörähti
ympäri ja poistui huoneesta.

Käskynhaltija vaipui takaisin tuoliinsa ja mietti mielessään, eikö
kuolema olisi helppo keino selviytyä tästä kauheasta tilanteesta, johon
sattuma ja hänen Condillacin leskimarkiisitarta kohtaan tuntemansa
onneton ihastus olivat hänet saattaneet.

Kirjoituspöytänsä ääressä istui sihteeri, joka oli ollut keskustelun
todistajana, ja hän oli melkein yhtä ymmällä kuin Tressankin.

Tunnin ajan Tressan viipyi paikallaan syviin aatoksiin vaipuneena.
Sitten hänet äkkiä valtasi kiihko, hän päästi yhden tai pari
voimaperäistä kirousta, nousi seisomaan ja käski satuloida hevosen
ratsastaakseen Condillaciin.



Leskimarkiisittaren myöntyväisyys


Täsmälleen kello kaksitoista seuraavana päivänä ilmestyi
herra de Garnache uudelleen käskynhaltijan palatsiin mukanaan
yksityispalvelijansa Rabecque, laiha, tummaverinen, teräväpiirteinen
mies, joka oli hieman nuorempi isäntäänsä.

Turpea taloudenhoitaja Anselme otti heidät vastaan syvin
kunnioittavasti ja opasti Garnachen heti herra de Tressanin puheille.

De Garnachen ja käskynhaltijan välinen eilinen keskustelu oli saanut
ensinmainitun melko lailla epäilemään, ettei neiti de La Vauvrayta
luovutettaisi hänen hoivattavakseen, kuten hän oli vaatinut. Hänen
mielensä keveni sen vuoksi melkoisesti, kun hänet saatettiin Tressanin
huoneeseen ja hän tapasi siellä matkapukuisen naisen, jolla oli vaippa
yllään ja hattu päässään ja joka istui tuolilla ison takan ääressä.

Huulillaan sydämellinen tervetuliaishymy Tressan tuli häntä vastaan, ja
he kumarsivat toisilleen muodollisen tervehdyksen.

— Kuten näette, monsieur, alkoi käskynhaltija, heilauttaen pulleaa
kättänsä naiseen päin, — on teitä toteltu. Kas tässä holhottinne.

Sitten hän kääntyi naiseen päin ja esitteli. — Tämä on herra de
Garnache, josta olen teille jo puhunut ja jonka on hänen majesteettinsa
kuningattaren käskystä saatettava teidät Pariisiin.

— Ja nyt, hyvät ystävät, vaikka seuranne tuottaakin minulle varsin
suurta huvia, en ole pahoillani siitä, että lähdette pian, sillä
minulle on kasautunut hirveästi työtä.

Garnache kumarsi naiselle, joka vastasi hänen tervehdykseensä
taivuttamalla päätään. Pariisilainen loi häneen valppaan katseen
terävistä silmistään.

— Hyvä! hän sanoi. — Koska olette valmis ja käskynhaltija haluaa
mielellään päästä meistä eroon, niin lähtekäämme kaikin mokomin
liikkeelle. Edessänne on pitkä ja rasittava matka, mademoiselle.

— Minä — minä olen siihen valmis, tämä änkytti.

Garnache astui sivulle ja kumarsi syvään, heilauttaen samalla hattuaan
oveen päin. Tätä kehotusta mennä edeltäpäin noudatti nainen nopeasti,
kumarsi Tressanille ja lähti astumaan huoneen poikki.

Hieman kapenevin silmin Garnache seurasi häntä terävällä katseellaan.
Äkkiä hän vilkaisi Tressaniin levottomuutta herättävästi. Sitten hän
suoristautui ja puhutteli naista hyvin jyrkästi.

— Mademoiselle!

Tämä pysähtyi, pyörähti häneen päin ja näytti arastelevan ja karttoi
Garnachen katsetta.

— Epäilemättä on käskynhaltija ilmoittanut teille, kuka olen. Mutta
mielestäni on teidän hyvä saada siitä varmuus. Ennen kuin antaudutte
hoivattavakseni, olisi teidän järkevää varmistautua siitä, että minä
todella olen hänen majesteettinsa kuningattaren lähetti. Tahtoisitteko
olla ystävällinen ja silmätä tätä?

Puhuessaan hän veti taskustaan kuningattaren omin käsin kirjoittaman
kirjeen, käänsi sen ylösalaisin ja ojensi sen naiselle. Käskynhaltija
katseli tylsännäköisenä muutaman askelen päästä.

— Mutta varmistautukaapa, mademoiselle, tosiaankin siitä, että tämä
herrasmies on juuri sama, joksi olen häntä sanonut.

Näin kehotettuna tyttö otti kirjeen. Hänen katseensa osui sekunnin
ajaksi Garnachen välkkyviin silmiin, ja hän vapisi. Sitten hän'
loi katseensa kirjoitukseen ja silmäili sitä hetken samalla kun
pariisilainen tarkkaili häntä tutkivasti.

Pian hän ojensi kirjeen takaisin.

— Kiitos, monsieur! Muuta hän ei virkkanut.

— Oletteko nyt varma siitä, että kaikki on kunnossa, mademoiselle?
kysyi Garnache, ja hänen kysymyksessään värähti iva, joka oli liian
hieno sekä naiselle että käskynhaltijalle.

— Olen aivan varma.

Garnache kääntyi Tressaniin päin. Hänen silmissään väikkyi hymy, mutta
se ei ollut miellyttävä, ja kun hän alkoi puhua, kumahteli hänen
äänessään myrskyn lähestymistä ennustava värähtely.

— Neiti on saanut omituisen kasvatuksen.

— No? äänsi Tressan ällistyneenä.

— Olen kuullut, monsieur, että jossakin itämailla asuu kansa, joka
lukee ja kirjoittaa oikealta vasemmalle; mutta ikinä en ole kuullut
mainittavan kenenkään koulutuksen — ainakaan Ranskassa — olleen niin
kummallisen, että hän lukee kirjoitusta ylösalaisin.

Tressan oivalsi, mihin toinen tähtäsi, ja kalpeni hiukan.

— Neidin kasvatus on ollut huolimatonta — mikä ei ole suinkaan
tavatonta näillä main. Hän tuntee sen ja koettaa salata sitä.

Silloin puhkesi myrsky valloilleen. Ja seuraavina hetkinä räiskyi ja
jyrisi peloittavasti.

— Te valehtelija! Te kirotun julkea valehtelija! mylvi Garnache
jyrkän paheksuvasti, astuen askelen käskynhaltijaa kohti ja pudistaen
pergamenttia aivan hänen kasvojensa edessä uhkaavasti, ikään kuin se
olisi muuttunut hyökkäysaseeksi. — Voidakseenko salata sen, ettei
häntä ole opetettu kirjoittamaan, hän lähetti kuninkaalle monisivuisen
kirjeen? Kuka on tämä nainen? Ja sormi, jolla hän osoitti tyttöä,
vapisi raivosta, jonka hänen pettämisekseen punottu juoni oli hänessä
herättänyt.

Tressan koetti turvautua loukattuun arvokkuuteen. Hän suoristautui,
nykäisi niskansa takakenoon ja katseli pariisilaista äkäisesti silmiin.

— Koska käytätte tällaista kieltä minulle, monsieur...

— Käytän teille — kuten kaikille ihmisille — sellaista kieltä kuin
minusta on parasta. Te kurja roisto! Hän meni tytön luokse ja kohotti
kädellään karkeasti hänen leukaansa, niin että hänen oli pakko katsoa
häntä silmiin.

— Mikä on nimenne, letukka? hän kysyi.

— Margot, sopersi nainen purskahtaen itkuun.

Garnache päästi irti hänen leukansa ja kääntyi toisaalle, tehden
halveksivan liikkeen.

— Laittautukaa tiehenne! hän komensi tylysti. — Laittautukaa takaisin
keittiöön ja sipulipellolle, josta teidät otettiin!

Ja tyttö, joka tuskin uskoi selviytyvänsä niin onnellisesti, poistui
niin nopeasti, että se näytti melkein naurettavalta. Tressan ei osannut
sanoa mitään, ei sanaakaan pidättääkseen häntä, teeskentely oli turhaa,
sen hän käsitti.

— Ja nyt, herra käskynhaltija, puhui Garnache, kädet puuskassa, silmät
tähdättyinä miehen kasvoihin, — näyttää siltä, että minun on itseni
käytävä asioihin käsiksi. Minun on itseni mentävä Condillaciin. Jos
minua siellä vastustetaan, niin odotan saavani teiltä tarpeelliset
välineet sen vastustuksen nujertamiseksi.

— Ja pitäkää mielessänne tämä: Olen tahtonut jättää avoimeksi
kysymyksen siitä, oletteko te ollut mukana tässä juonessa, jolla on
tarkoitettu pettää kuningatarta pettämällä minua, hänen edustajaansa.
Mutta vallassani on ratkaista se kysymys milloin hyvänsä — millä tavoin
parhaaksi näen. Jollen, monsieur, tästä lähtien huomaa, että te —
kuten uskon — toimitte kuten horjumattoman uskollisen alamaisen tulee,
niin ratkaisen tämän kysymyksen julistamalla teidät kavaltajaksi;
ja kavaltajana pidätän teidät ja vien teidät Pariisiin. Herra
käskynhaltija, minulla on kunnia sanoa teille jäähyväiset!

Hänen poistuttuaan viskasi herra de Tressan tekotukan päästään
ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän kävi vuoroin lumivalkeaksi ja
tulipunaiseksi, käveli raivon vallassa huoneessa edestakaisin. Niiden
viidentoista vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hänet
korotettiin tämän maakunnan kuvernööriksi, ei kukaan ollut käyttänyt
hänelle sellaista sävyä eikä puhutellut häntä sellaisin sanoin.

Hänen mielensä vaati verta, murha pyrki viekoittelemaan hänet
liittolaisekseen. Mutta hän torjui sen ajatuksen, niin kiukuissaan kuin
olikin. Toisenlaisilla aseilla oli hänen taisteltava tuota lurjusta
vastaan, tehtävä tyhjäksi hänen puuhansa ja pakotettava hänet palaamaan
Pariisiin ja ottamaan vastaan kuningattaren viha voitettuna ja asiaansa
toimittamatta.

— Babylas! hän kiljaisi.

Sihteeri ilmestyi heti.

— Käske Anselmen heti tuoda kapteeni luokseni!

Babylas kumarsi ja meni suorittamaan asiaansa.

Saatuaan puretuksi osan pahaa tuultaan Tressan yritti hillitä itseään.
Hän pyyhkäisi vielä nenäliinalla kasvojaan ja päätään ja sijoitti
sitten tekotukan taas paikalleen.

Kun d’Aubran astui sisään, oli käskynhaltija rauhallinen ja saavuttanut
tavallisen, tärkeän arvokkaan ulkonäkönsä.

— Kas niin, d’Aubran, hän sanoi. — Te lähdette Grenoblesta tunnin
kuluessa ja viette miehenne Montélimariin. Majoitatte heidät sinne ja
odotatte minulta lisämääräyksiä. Babylas antaa teille sikäläisille
viranomaisille jätettävän kirjeen, jossa heidät velvoitetaan hankkimaan
teille sopivat asunnot. Saavuttuanne sinne, d’Aubran, ja odottaessanne
määräyksiäni käytätte aikanne tunnustellaksenne vuoriseutujen
mielialaa. Ymmärrättekö?

— En täydelleen, tunnusti d’Aubran.

— Ymmärrätte paremmin vietettyänne Montélimarissa viikon päivät.
Luonnollisesti voi ehkä olla kysymyksessä väärä hälytys. Mutta yhtä
kaikki on meidän huolehdittava kuninkaan eduista ja oltava varuillamme.
Kenties meitä jälkeenpäin syytetään siitä, että olemme pelästyneet
varjoja; mutta parempi on pitää varansa siitä hetkestä alkaen, jolloin
varjo näkyy, kuin odottaa siksi, kunnes todellinen vaara on niskassamme.

Käskynhaltijan sanoihin tuntui sisältyvän niin paljon salattua
merkitystä, että vaikkakaan d’Aubran ei ollut tyytyväinen lähtiessään
asialle, jota hän niin vähän tunsi, hän kuitenkin alistui noudattamaan
saamiaan määräyksiä ja puolen tunnin kuluttua hän oli rumpujen
päristessä marssimassa Grenoblesta kaksipäiväisellä matkallaan
Montélimariin.



Condillacin linna


Sillä aikaa kun d’Aubran joukkoineen riensi länteenpäin Grenoblesta,
ratsasti de Garnache yhä palvelijansa seuraamana ripeästi
päinvastaiseen suuntaan, kohti Condillacin harmaita torneja, jotka
kohosivat vieläkin harmaammalle taivaalle Isèren laakson reunalla.

He ratsastivat eteenpäin äänettöminä, ja Garnachen katse oli
nyt kiintynyt noin kilometrin päässä, joen vastaisella rannalla
sijaitsevaan harmaaseen, jyhkeään rakennukseen. Mentyään sillan poikki
he etenivät loivasti kohoavaa, karua, rosoista rinnettä ylöspäin
Condillaciin. Linna näytti rauhalliselta, vaikka se oli luja ja jykevä.
Sitä ympäröi suojakaivos, mutta nostosilta oli alhaalla, ja sen
ketjuihin syöpynyt ruoste osoitti, että se oli ollut siinä jo kauan.

Kun ketään ei saapunut heitä vastaan,, ratsastivat matkalaisemme
siltapalkeille, jolloin heidän hevostensa kavioiden kumea kopse sai
portinvartijan kojusta jonkun liikkeelle.

Huonosti puettu mies — sotilaan ja lakeijan tapainen — tuli heitä
vastaan porttikäytävästä, laahaten veltosti muskettia mukanaan.
De Garnache ilmoitti nimensä, lisäten, että hän tahtoi päästä
markiisittaren puheille. Mies astui syrjään, laskien heidät menemään.
Niinpä de Garnache ja Rabecque ratsastivat karkeasti kivetylle pihalle.

Useista ovista ilmestyi miehiä, joista jotkut olivat sotilaspuvuissa,
mikä osoitti, että täällä oli jonkin verran vartioväkeä. Garnache ei
heistä suuria välittänyt. Hän viskasi ohjaksensa miehelle, jota oli
ensiksi puhutellut — mies oli astellut hänen rinnallaan — ja hypähti
ketterästi satulasta, käskien Rabecquen odottaa häntä siellä.

Sotilaslakeija luovutti ohjat Rabecquelle ja kehotti de Garnachea
seuraamaan itseään. Hän opasti vieraan vasemmalla olevasta ovesta,
pitkin käytävää ja eteishuoneen lävitse lopuksi avaraan, synkkään
saliin, jonka seinillä oli tumma tammilaudoitus ja jota valaisi
jyhkeässä takassa räiskyvä valkea sekä goottilaisilla puitteilla
varustetuista ikkunoista tunkeutuva kalpea päivänvalo.

Heidän astuessaan sisään murisi tulen ääressä viruva, maksanvärinen
koira laiskasti ja muljautti silmiään. Garnache ei ollut
huomaavinaankaan koiraa, vaan katseli ympärilleen. Huone oli kaunis,
sisustettu hillittyyn, ylevään tyyliin. Seinillä riippui Condillacien
esivanhempien kuvia — jotkut niistä olivat tekotavaltaan jotakuinkin
alkeellisia — jotka olivat koristetut muinaisten aikojen aseistukseen
kuuluvilla voitonmerkeillä ja metsästysvälineillä. Keskellä lattiaa oli
tummasta tammesta tehty pitkulainen pöytä, jonka jykevissä jaloissa oli
hyvin runsaasti kaiverruksia, ja posliinimaljakkoon pistetty kimppu
syysruusuja täytti huoneen suloisella tuoksullaan.

Sitten Garnache huomasi ikkunan ääressä istuvan hovipojan, joka
uutterasti kiillotti haarniskaa. Hän jatkoi työtään, välittämättä
vieraiden tulosta, kunnes mies, joka oli tuonut pariisilaisen sinne,
puhutteli häntä, käskien hänen mennä ilmoittamaan, että markiisittaren
puheille pyrki eräs herra de Garnache, jolla oli sanoma kuningattarelta.

Poika nousi pystyyn, ja samalla kertaa kohosi eräs toinen henkilö
isosta, takan vieressä olevasta tuolista, jonka karkea selkämys oli
tähän asti piilottanut hänet. Tämä oli noin kaksikymmenvuotias —
tarkalleen kaksikymmentäyksivuotias nuorukainen; hänellä oli kalpeat
siropiirteiset kasvot, musta tukka ja kauniit, tummat silmät; hän oli
loistavasti puettu välkkyvästä silkistä valmistettuun pukuun, joka väri
hänen liikkuessaan läikkyi vihreänä ja purppuranpunaisena.

Herra de Garnache otaksui olevansa tekemisissä Marius de Condillacin
kanssa. Hän kumarsi hiukan jäykästi ja hämmästyi, kun hänen
kumarrukseensa vastattiin niin ystävällisen sulavasti, että se tuntui
melkein sydämelliseltä.

— Oletteko Pariisista, monsieur? sanoi nuorukainen ystävällisellä,
miellyttävällä äänellä. — Pelkäänpä, että teillä oli kehnonlainen
matkasää.

Garnache muisti sään lisäksi muitakin pahoja seikkoja, ja niiden
muistaminen sai hänet lämpenemään, melkeinpä raivostumaan. Mutta hän
kumarsi toistamiseen ja vastasi jotakuinkin kohteliaasti.

Nuorukainen kehotti häntä istuutumaan vakuuttaen, ettei hänen äitinsä
antaisi kauan odottaa itseään. Hovipoika oli mennyt toimittamaan
asiaansa.

Garnache noudatti kehotusta ja istuutui lämmittelemään tulen ääreen.

Hetkiseksi syntyneen vaitiolon keskeytti oven avaamisesta johtuva ääni,
ja molemmat miehet nousivat yhtä aikaa seisomaan.

Huoneeseen astui loistavan komea nainen, jonka Garnache huomasi
ihmeteltävässä määrin muistuttavan vieressään seisovaa poikaa. Hän otti
lähetin vastaan hyvin miellyttävästi.

Mutta herra de Garnache oli hänen tuhansia sulojaan kohtaan yhtä
tunteeton kuin kivipatsas. Ripeästi hän kävi käsiksi asiaan. Häntä
ei missään nimessä haluttanut kuluttaa päiväänsä markiisittaren
takkavalkean ääressä keskustellen hupaisista, merkityksettömistä
jutuista.

— Madame, hän aloitti, — herra de Condillac ilmoitti minulle, että
olette kuullut minusta ja tiedätte, millä asialla olen saapunut
Dauphinéen. En ollut odottanut, että saisin kunnian saapua aivan
Condillaciin saakka; mutta koska herra de Tressan, jonka valtuutin
lähettilääkseni, näkyy epäonnistuneen perinpohjaisesti, on minun ollut
pakko tunkeutua puheillenne.

Markiisitar oli jo tehnyt suunnitelmansa. Nopeampiälyisenä kuin
poikansa hän oli, kun Garnache ilmoitettiin hänelle, heti oivaltanut
tämän vierailun merkitsevän, että petos, jolla hän oli koettanut päästä
pariisilaisesta eroon, ei ollut onnistunut.

— Luullakseni, monsieur, hän vastasi nopeasti, silmäillen Garnachea
salavihkaa, — olemme me kaikki neiti de La Vauvrayen asioihin
sekaantuneet henkilöt jollakin tavoin erehtyneet. Hän on kiivas,
äkkipikainen lapsi, ja vähän aikaa sitten satuimme joutumaan sanasotaan
— sellaistahan tapahtuu sopuisimmissakin perheissä. Kiukkunsa
vallassa hän kirjoitti kirjeen kuningattarelle pyytäen, että hänet
siirrettäisiin pois minun holhouksestani. Sen jälkeen, monsieur, on hän
sitä katunut. Te, joka epäilemättä ymmärrätte naisellista mieltä...

— Älkää ottako sellaista olettamusta pohjaksi, madame! keskeytti
Garnache. — Tunnen naisen mieltä yhtä huonosti kuin jokainen, joka
luulee tuntevansa sitä vähän — siis en yhtään!

Markiisitar naurahti ikään kuin erinomaiselle pilalle, ja Marius, joka
palatessaan tuolilleen kuuli Garnachen vastauksen, yhtyi nauruun.

— Pariisi on hieno järjen tahko, hän huomautti.

Garnache kohautti olkapäitään.

— Oletan, madame, teidän tahtovan vakuuttaa minulle, että neiti de
La Vauvraye, katuen kirjettään, ei enää halua päästä Pariisiin, vaan
pikemminkin haluaa jäädä tänne Condillaciin teidän kiitettävään
hoivaanne.

— Olette käsittänyt asian aivan oikein, monsieur.

— Mutta koska minä olen kuningattaren lähetti, on minun toteltava hänen
määräyksiään, ja niiden mukaan on minun saatettava neiti de La Vauvraye
Pariisiin. Niissä ei ole otettu huomioon mitään muutoksia, mitä
neidin mielessä kenties on tapahtunut. Jos tämä matka nyt on hänestä
vastenmielinen, saa hän siitä syyttää vain omaa harkitsemattomuuttaan,
koska hän itse sitä pyysi. Tärkeätä on vain se, että kuningatar on
käskenyt hänen saapua Pariisiin. Uskollisena alamaisena on hänen
noudatettava kuningattaren käskyä, teidän on uskollisena alamaisena
huolehdittava siitä, että hän sen tekee. Niin ollen, madame, luotan
teidän käyttävän vaikutusvaltaanne neitiin ja järjestävän niin, että
hän on matkavalmiina keskipäivällä huomenna. Nyt jo on yksi päivä
tuhlattu.

Leskimarkiisitar nojautui taaksepäin tuolissaan ja puri huultaan.
Tämä mies oli liian terävä hänelle. Hänellä ei ollut harhaluuloja.
Garnache oli nähnyt hänen lävitseen, ikään kuin hän olisi ollut
lasia, oivaltanut hänen juonensa ja vilpillisyytensä. Mutta ollen
luottavinaan häneen ja uskovinaan hänen sanansa oli pariisilainen
tehnyt tehottomiksi hänen ainoat aseensa — muut paitsi hyökkäykseen
tarvittavat — ja käyttänyt niitä sitten hänen häviökseen.

— Monsieur, hän sanoi, — arveletteko voivanne mukautua siihen, minkä
lausuin olevan meidän ja myös neiti de La Vauvrayen toivomuksen, jos
hän itse ilmoittaisi sen teille?

Garnache loi häneen terävän silmäyksen hymyillen, niin että hänen
huulensa raottuivat ja vankat, valkeat hampaat paljastuivat.

— No niin, hän virkkoi vihdoin. — En lupaa, että se voi horjuttaa
päätöstäni. Mutta kenties niin, olisin iloinen, jos saisin kunnian
tutustua neiti de La Vauvrayehen.

Markiisitar meni ovelle, avasi sen ja huusi: Gaston! Vastaukseksi
ilmestyi hovipoika, joka oli ollut huoneessa Garnachen saapuessa.

— Pyydä neiti de La Vauvrayeta tulemaan heti tänne luoksemme! hän käski
poikaa ja sulki oven. Garnache oli ollut valppaana nähdäkseen jonkin
salaisen merkin tai kuullakseen jonkin kuiskatun sanan, mutta hän ei
ollut huomannut mitään.



Garnache menettää malttinsa


— Te kutsuitte minua, madame, sanoi tyttö, pysähtyen empivänä huoneen
kynnykselle, ja hänen äänessään — miellyttävässä, nuorekkaassa
kontra-altossa — oli halveksiva sointu.

Markiisitar huomasi tämän onnettomuutta uhkaavan merkin, ja se sai
hänet jo katumaan sitä, että hän oli ryhtynyt niin rohkeaan leikkiin,
kuin de Garnachen ja Valérien saattaminen toistensa seuraan oli.

Hän vilkaisi huolestuneena Garnacheen. Tämä silmäili tyttöä, katseli
hänen hentoa, joustavaa vartaloaan, joka näytti tavallista pitemmältä
mustassa surupuvussaan, soikeita kasvojaan, jotka nyt olivat kalpeahkot
jännityksestä, hienoja, kaarevia kulmakarvoja, kirkkaita, ruskeita
silmiä ja upeata, ruskeata tukkaa, joka aaltoili mitä viehättävimmän,
valkoisen hilkan peittämänä. Hänen katseensa viipyi ihailevana
kaunispiirteisessä nenässä, viehättävästi muodostuneessa suussa ja
leuassa, huikaisevan valkeassa hipiässä, joka ei pistänyt silmään
ainoastaan kaulassa ja kasvoissa, vaan myös pitkissä, hoikissa, ristiin
pannuissa käsissä.

Nämä kaikkialla näkyvät ylhäisen syntyperän merkit osoittivat hänelle
varmasti, että nyt häntä ei koetettu pettää väärällä henkilöllä. Hänen
edessään oleva tyttö oli todellakin Valérie de La Vauvraye.

Markiisittaren kehotuksesta Valérie astui sisälle. Marius kiiruhti
sulkemaan oven ja tarjoamaan hänelle tuolia, osaten käytöksellään
erinomaisesti osoittaa samalla kertaa lämpimiä tunteita ja nöyrää
kunnioitusta.

Tyttö istuutui ulkonaisesti tyynenä. Kukaan ei olisi voinut aavistaa,
kuinka tavattoman kiihtynyt hän oli katsellessaan miestä, jonka
kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan.

Syntyi hiljaisuus, sen keskeytti vihdoin Marius, joka nojasi
kyynärpäitään Valérien tuolin selkämykseen.

— Herra de Garnache on kohtuuton meitä kohtaan, ja hänestä on vaikea
uskoa, ettet sinä enää tahdo poistua luotamme.

Sitä ei Garnache suinkaan ollut väittänyt, mutta koska se ilmaisi hänen
todelliset ajatuksensa, ei hän välittänyt oikaista Mariuksen sanoja.

Valérie ei virkkanut mitään, vaan hänen katseensa siirtyi
markiisittaren kasvoihin, jotka rypistyivät uhkaavasti. Garnache pani
merkille, että tyttö oli vaiti, ja veti siitä omat johtopäätöksensä.

— Sen vuoksi lähetimme kutsumaan sinua, jatkoi markiisitar poikansa
lausetta, — joten voisit itse vakuuttaa herra de Garnachelle, että asia
on siten.

Tytöstä näkyi vastaaminen olevan vaikeata. Hänen katseensa harhaili
Garnacheen ja luiskahti taas toisaalle kaihtaen miehen läpitunkevia
silmiä. Hänestä tuntui, että pariisilainen kykeni näkemään hänen
ajatuksenakin, ja äkkiä tämä tunne, joka oli häntä pelottanut, muuttui
hänen toivokseen. Jos asianlaita oli siten kuin hän luuli, niin mitäpä
merkitsisi, mitä hän sanoisi? Kaikesta huolimatta Garnache tietäisi,
mitä hän todella ajatteli.

— Niin, madame, hän lausui vihdoin, ja hänen äänensä oli aivan
ilmeetön. — Niin, monsieur, asia on kuten markiisitar on sanonut.
Haluan jäädä Condillaciin.

Leskimarkiisittarelta, joka seisoi askeleen, parin päässä Garnachesta,
kuului melkein huoahdusta muistuttava ääni. Garnachelta ei jäänyt
mitään huomaamatta. Hän erotti äänen ja piti sitä helpotuksen merkkinä.
Sitten hän alkoi puhua, kohdistaen sanansa Valérielle.

— Mademoiselle, on valitettavaa, että liiaksi hätäillen kirjoititte
kuningattarelle, kun nyt olette muuttanut mieltänne. Olen ymmärtämätön
mies, mademoiselle, pelkkä sotilas, jonka tulee totella määräyksiä
saamatta lainkaan ajatella. Minun on käsketty saattaa teidät Pariisiin.
Teidän tahtoanne ei ole otettu huomioon. En tiedä, miten kuningatar
tahtoisi minun toimivan, nähdessään, kuinka vastahakoinen olette; ehkä
hän suostuisi tahtonne mukaan jättämään teidät tänne. Mutta minä en
voi olla niin ylimielinen, että menisin arvailemaan, mitä kuningatar
haluaa. Minä en voi ottaa ohjeekseni muuta kuin hänen määräyksensä,
ja ne jättävät minulle avoimeksi vain yhden toimintamahdollisuuden —
pyytää teitä, mademoiselle, valmistautumaan heti lähtemään mukaani.

Helpotuksen ilme, joka lehahti Valérien kasvoille, ja vähäinen puna,
joka lämmitti hänen tähän asti niin kalpeita kasvojaan, riittivät
täydelleen vahvistamaan Garnachen epäluulot oikeiksi.

— Mutta, monsieur, puuttui Marius puheeseen, — teistäkin täytyy
olla selvää, että koska kerran kuningatar on antanut määräyksensä
noudattaakseen neidin toivomuksia, muuttuisivat nyt, kun neidin
toivomukset ovat muuttuneet, myös kuningattaren käskyt niiden
mukaisiksi.

— Se lienee selvää teistä, monsieur; mutta pahaksi onneksi ovat saamani
määräykset ainoa ohjenuorani, intti Garnache. — Eikö neiti itse ole
samaa mieltä kanssani?

Valérie oli sanomaisillaan jotakin; hänen katseensa oli innokas, hänen
huulensa avautuivat. Mutta sitten katosi kaikki väri hänen kasvoistaan,
ja hän näytti mykistyvän. Garnache loi syrjäsilmäyksen markiisittareen
ja yllätti hänen kasvoillaan rypistyksen, joka oli saanut aikaan tämän
äkillisen muutoksen.

Garnache alkoi suuttua; sitten kehittyivät tapahtumat nopeasti.

— Madame, hän jyrisi, — olen jo kylliksi kauan saanut teiltä
tanssiopetusta. Nyt on meidän luullakseni aika hieman kävellä
tavallisessakin tahdissa, muuten emme pääse vähääkään pitemmälle sillä
tiellä, jota aion mennä — ja se vie minut Pariisiin neidin seurassa.

— Monsieur, monsieur! huudahti ällistynyt markiisitar, asettuen
säikähtämättä Garnachen eteen; ja Marius vapisi hänen puolestaan, sillä
mies näytti niin hurjalta, että nuorukainen melkein pelkäsi hänen
lyövän äitiään.

— Olen kuullut tarpeeksi, kivahti Garnache. — Ei enää sanaakaan keltään
täällä Condillacissa! Minä otan tämän naisen mukaani — nyt, heti
paikalla; ja jos kukaan kohottaa sormeaankaan vastustaakseen minua,
niin, taivas olkoon todistajani, se on viimeinen kerta, jolloin hän
ketään vastustaa. Jos ainoakaan käsi tarttuu minuun tai jos edessäni
paljastetaan miekka, niin vannon, madame, palaavani ja polttavani tämän
kapinapesäkkeen perustuksiaan myöten.

Sokea kiihko oli puhaltanut hänen terävän huomiokykynsä kuin tuhka
tuuleen, hänen kaikkinäkevän valppautensa sokaisi hänen aivojansa
sumentava vihanpilvi. Hän ei huomannut merkkiä, jonka markiisitar
antoi pojalleen, eikä Mariuksen hiljaista hiipimistä ovelle. Hän astui
Valérien luokse.

— Oletteko valmis, mademoiselle?

— Olen, monsieur. Tulen mukaanne tässä asussa.

— Siispä lähtekäämme!

He kääntyivät yhdessä ovea kohti vilkaisemattakaan
leskimarkiisittareen. Tämä seisoi paikallaan taputtaen koiraa, joka
oli noussut ja tullut hänen viereensä. Hän tarkasteli poistuvia
äänettömästi, ja hänen kauniilla, norsunluunvalkeilla kasvoillaan
väikkyi tuhoaennustava hymy.

Sitten kuului eteishuoneesta jalkojen töminää ja ääniä. Ovi tempaistiin
rajusti auki, ja huoneeseen syöksyi miehiä, miekat paljaina, Marius
viimeisenä.

Pelosta parkaisten Valérie horjahti takaisin laudoitettua seinää
vasten, painaen pienet kätensä poskilleen, silmät laajentuneena
levottomuudesta.

Garnachen miekka singahti tupesta, hänen yhteenpurtujen hampaittensa
lomitse sähähti kirous, ja hän kävi taisteluasentoon. Miehet
pysähtyivät silmäilemään häntä. Marius usutti heitä eteenpäin kuten
koiralaumaa.

— Käykää kiinni! hän huusi osoittaen Garnachea, ja hänen kauniit
silmänsä kiiluivat raivosta. — Iskekää hänet kuoliaaksi!

Miehet liikahtivat, mutta samalla hetkellä liikahti myös Valérie. Hän
juoksi heidän eteensä, heidän säiliensä ja uhrinsa väliin.

— Te ette saa tehdä sitä; ette saa! hän huusi, ja hänen kasvonsa
olivat pingottuneet ja hänen silmissään oli tuskaisa ilme. — Se on
murha — murha, te lurjukset! Muisto siitä, kuinka tämä hento, pieni
nainen seisoi säikkymättä niin monien paljastettujen miekkojen edessä
suojatakseen häntä salamurhaajilta, ei koskaan häipynyt Garnachen
mielestä.

— Mademoiselle, hän virkkoi tyynesti, — jos vain suvaitsette väistyä
syrjään, niin ensin kuolee heidän joukostaan joitakuita.

Mutta Valérie ei hievahtanutkaan. Marius puristi kätensä nyrkkiin
kiukuissaan viivytyksen johdosta. Markiisitar katseli hymyillen ja
taputellen koiransa päätä. Häneen Valérie nyt vetosi.

— Madame, hän huudahti, — te ette sitä salli. Te ette anna heidän tehdä
murhaa. Käskekää heidän panna miekkansa tuppeen! Ajatelkaa, että herra
de Garnache on täällä kuningattaren nimessä!

— Herra de Garnache lupasi puolestaan näyttää meille joitakin kauniita
tekoja, pilkkasi markiisitar. — Me vain tarjoamme hänelle tilaisuuden
niiden suorittamiseen. Jollei tässä ole kylliksi hänen tavattomalle
uljuudelleen, niin ulkona on lisää miehiä, jotka voimme kutsua tänne.

Mariuksessa heräsi sääli Valérieta kohtaan — kenties se oli vain
pelkkää sopivaisuuden tunnetta. Hän astui eteenpäin.

— Valérie, hän sanoi, — sinun ei sovi jäädä tänne.

— Niin, vie hänet pois täältä, yllytti leskimarkiisitar hymyillen. —
Hänen läsnäolonsa vie rohkeuden komealta pariisilaiseltamme.

Innokkaana tekemään työtä käskettyä Marius tunkeutui eteenpäin
sotilaittensa ohi kunnes hän oli vain noin kolmen askeleen päässä
tytöstä ja parhaiksi niin kaukana pariisilaisesta, ettei tämä ylettynyt
antamaan hänelle äkillistä pistoa miekallaan.

Hiljaa ja hyvin varovasti Garnache siirsi oikeaa jalkaansa vähän
kauemmaksi oikealle. Äkkiä hän nojautui sille koko painollaan, joten
tyttö ei enää ollut hänelle esteenä. Ennen kuin kukaan oivalsi hänen
aikomustaan, oli kaikki suoritettu. Hän oli hypähtänyt eteenpäin,
tarttunut nuorukaisen välkkyvän ihokkaan rinnukseen, hypännyt takaisin
suojaan Valérien taakse, paiskannut Mariuksen lattiaan ja laskenut
jalkansa, jossa oli paksun mutakerroksen peittämä ratsastussaapas,
suoraan nuorukaisen pitkälle, sirolle kaulalle.

— Jos hievautat sormeasikaan, poikaseni, hän ärjäisi, — niin poljen
sinut hengettömäksi kuin rupisammakon.

Miehet liikahtivat äkkiä eteenpäin, mutta vaikka Garnache olikin
kiukustunut, niin hän pakottautui rauhalliseksi. Jos hän nyt vielä
kerran menettäisi malttinsa, niin hän totisesti saisi nopean kuoleman.
Sen hän tiesi ja toisteli sitä itsekseen, ettei se pääsisi häneltä
unohtumaan.

— Takaisin! hän komensi niin käskevällä äänellä, että miehet
pysähtyivät ja jäivät suu auki töllistelemään. Takaisin, tai hän on
tuhon oma! Kääntäen miekkansa kärjen alaspäin, hän laski sen keveästi
nuorukaisen rinnalle.

Neuvottomina katsoivat miehet leskimarkiisittareen saadakseen ohjeita.
Tämä kurottautui eteenpäin; hymy oli haihtunut hänen huuliltaan, ja
hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti.

Garnache tarkkasi markiisitarta valppain silmin. Hän näki, kuinka
huolekas pelko sai naisen kauniit kasvot vääntymään, ja sen nähdessään
hän rohkaistui, sillä hänen henkensä oli sen varassa, kuinka
voimakkaasti hän voisi vaikuttaa markiisittaren tunteisiin.

— Te hymyilitte äsken, madame, kun aiottiin teurastaa mies teidän
nähtenne. Nähdäkseni ette enää hymyile, kun olen tehnyt ensimmäisen
lupaamani urotyön.

— Päästäkää hänet! pyysi markiisitar, ja hänen kauhusta väräjävä
äänensä oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. — Päästäkää hänet, monsieur,
jos tahdotte säilyttää oman henkenne!

— Siitä hinnasta kyllä — vaikka saatte uskoa minua, että maksatte liian
paljon noin kurjan olennon hengestä. Mutta te pidätte sitä arvossa,
ja se on minun käsissäni; ja niinpä suonette minulle anteeksi, jos
esiinnynkin kiristäjän tavoin.

— Hellittäkää hänet irti ja menkää Jumalan nimessä tiehenne. Kukaan ei
teitä estä, lupasi markiisitar.

Garnache hymyili. — Tarvitsen siitä jonkinlaisia takeita. En suostu
pitämään sanaanne riittävänä, rouva de Condillac.

— Mitä takeita voin teille antaa? vaikeroi markiisitar, väännellen
käsiään ja tuijottaen poikansa kasvoihin, jotka olivat tuhkanharmaat
pelosta ja raivosta ja jotka pilkottivat Garnachen raskaan saappaan
takaa.

— Käskekää jonkun miehenne kutsua tänne palvelijani! Jätin hänet
pihalle odottamaan itseäni.

Käsky annettiin ja yksi murhamiehistä poistui. Jännittyneen,
tuskallisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin hänen palaamistaan,
vaikka hän viipyikin poissa vain hetkisen.

Rabecquen silmät menivät ällistyksestä pystyyn, kun hän näki,
minkälainen tilanne oli. Garnache kehotti häntä riisumaan aseet
saapuvillaolijoilta.

— Älköönkä teistä kukaan vastustelko älköönkä ahdistako häntä! hän
lisäsi. — Muutoin se maksaa isäntänne hengen.

Peloissaan leskimarkiisitar toisti empimättä hänen komennuksensa
miehilleen. Kun se oli tehty, nosti pariisilainen jalkansa pois uhrinsa
kaulalta.

— Nouskaa ylös! hän käski, ja Marius totteli häntä nopeasti.

Garnache sijoittui pojan selän taakse. — Madame, hän sanoi, —
pojallenne ei tapahdu mitään pahaa, jos hän vain on järkevä.
Mutta jollei hän tottele minua tai jos kukaan Condillacin asukas
käy kimppuumme, niin se merkitsee herra de Condillacin kuolemaa.
Mademoiselle, haluatteko seurata minua Pariisiin?

— Kyllä, monsieur, vastasi Valérie pelkäämättä, ja nyt hänen silmänsä
säihkyivät.

— Siispä lähdemme. Asettukaa herra de Condillacin viereen! Rabecque,
seuraa minua! Eteenpäin, herra de Condillac! Suvainnette saattaa meidät
ratsujemme luokse pihalle.

He olivat omituinen kulkue marssiessaan ulos salista nolattujen
murhamiesten ja heidän valtiattarensa synkästi katsellessa heitä.
Kynnyksellä Garnache pysähtyi ja vilkaisi taakseen olkansa ylitse.

Oletteko tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi
yhden päivän osalle? hän kysäisi nauraen. Mutta markiisitar seisoi
kalpeana kiukusta vastaamatta mitään.

Garnache seurueineen meni eteishuoneen halki, ensin varovaisuuden
vuoksi teljettyään markiisittaren kätyreineen lukon taakse.
Synkkää käytävää pitkin he sitten pääsivät pihalle. Siellä Marius
lohdutuksekseen näki, että joitakuita miehiä Condillacin varusväestä —
noin kymmenkunta — kaikki paremmin tai huonommin aseistettuina, seisoi
Garnachen ja hänen palvelijansa ratsujen ympärillä.

— Muistakaa, varoitti Garnache herra de Condillacia, — että jos kukaan
miehistänne näyttää hampaitaan, on se turmionne. He olivat seisahtuneet
pihalle vievän oven kynnykselle. — Käskekää heidän poistua tuosta pihan
toisella puolella olevasta ovesta!

Mariuksen rohkeus painui kuten kivi veteen. Hän käsitti, kuten hänen
äitinsä oli käsittänyt vähän aikaa sitten, että Garnache oli sellainen
vastustaja, joka ei jättänyt mitään sattuman varaan. Hänen äänensä oli
käheä kiusallisesta, voimattomasta raivosta, kun hän antoi määräyksen,
jota heltymätön pariisilainen vaati.

— Ja nyt tätä tietä, herra de Condillac! käski Garnache, ja kun Marius
vihdoin kääntyi häneen päin, astui hän syrjään ja viittasi kädellään
ovea kohti, josta he juuri olivat tulleet. Hetkisen nuorukainen seisoi,
silmäillen tuimaa voittajaansa, kädet puristettuina nyrkkiin, niin
että rystyset olivat valkeat, ja kasvot tummanpunaisina. Turhaan hän
etsi sanoja, joilla olisi voinut jossakin määrin purkaa kirvelevää
raivoaan, joka melkein pani hänen sisunsa pakahtumaan. Luopuen sitten
toivottomana sitä yrittämästä, hän kohautti olkapäitään, mutisi jotakin
epäselvästi ja luikki pariisilaisen sivuitse, totellen häntä, kuten
koira tottelee häntä koipien välissä ja muristen hampaat irvessä.

Garnache läjäytti oven kiinni hänen jälkeensä, lukitsi sen ja kääntyi
Valériehen päin, hymyillen tyynesti.

— Luullakseni olemme tästä selviytyneet, hän virkkoi anteeksiannettavan
ylpeänä. — Loppu käy helposti, vaikka teillä lienee hiukan epämukavaa
matkalla täältä Grenobleen.

Tytön huulille tuli myös hymy, tosin kalpea ja arka, joka muistutti
auringon pilkahdusta talviselta taivaalta. — Se ei tee mitään, hän
vakuutti, koettaen saada äänensä rohkeaksi.

Heidän oli kiirehdittävä, ja Garnache jätti sikseen kohteliaisuudet,
joiden lausuminen ei parhaissakaan oloissa tahtonut häneltä
luonnistua. Valérie tunsi, että häntä tartuttiin ranteeseen, hieman
kovakouraisesti, kuten hän myöhemmin muisti, ja lennätettiin kiveystä
myöten kiinnisidottujen hevosten luokse, joiden kimpussa Rabecque
jo puuhasi. Hän näki Garnachen nostavan jalkansa jalustimeen ja
viskautuvan satulaan. Sitten pariisilainen ojensi hänelle kätensä,
pyysi häntä nostamaan jalkansa omalleen ja kiroten kutsui Rabecquen
hänen avukseen. Hetkistä myöhemmin hänet oli heilautettu Garnachen
eteen melkein hänen ratsunsa sä’älle. Hevosen kaviot kapsahtivat
kiveykseen, nostosillan lankuista lähti kumajava ääni ja he olivat
ulkosalla — Condillacin ulkopuolella — ja laskettivat täyttä neliä
joelle vievää valkeata tietä pitkin. Heidän jäljessään ratsasti
Rabecque, hypähdellen pelottavasti satulassaan ja sätkytellen hurjasti
jalkojaan etsiessään jalustimiaan ja päästellen räikeitä sadatuksia.



Garnache säilyttää malttinsa


Yö oli tullut, ja oli alkanut sataa, kun Garnache ja Valérie saapuivat
Grenobleen. He menivät kaupunkiin jalkaisin, sillä pariisilainen ei
halunnut herättää huomiota näyttäytymällä kaduilla nainen ratsunsa
selässä.

Huolehtien tytön mukavuudesta, Garnache oli riisunut päältään paksun
ratsastusvaippansa ja vaatinut häntä ottamaan sen ylleen, kietoen sen
niin, että hänen päänsä peittyi kuten huppuun. Siten hän ei ollut
suojassa ainoastaan sateelta, vaan myös uteliaiden katseilta.

He astelivat tihkusateessa likaisilla, liukkailla kaduilla, joita
valaisi ikkunoista ja ovista tuleva hohde, Rabecque seurasi heitä
taluttaen hevosia. Garnache ohjasi heidät suoraan majataloonsa
— Auberge du Veau qui Tèteen, jolla oli se etu, että se oli
käskynhaltijan palatsia vastapäätä.

Tallimies otti ratsut hoitoonsa, ja isäntä opasti heidät toisessa
kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka hän jätti Valérien käytettäväksi.
Kun se oli tehty, jätti Garnache Rabecquen vahdiksi ja lähti
suorittamaan tarpeellisia valmistuksia alkavaa matkaa varten. Hän alkoi
siitä, mikä hänen mielestään oli tärkein tehtävä, meni kadun poikki
käskynhaltijan palatsiin ja pyysi saada heti tavata herra de Tressania.

Kun hänet oli viety käskynhaltijan puheille, ällistytti hän tätä
pulleata herrasmiestä ilmoittamalla palanneensa Condillacista mukanaan
neiti de La Vauvraye ja tarvitsevansa turvajoukon saattamaan heitä
Pariisiin.

— Sillä minua ei lainkaan haluta joutua alttiiksi niille
toimenpiteille, joihin Condillacin naarastiikeri pentuineen saattaa
ryhtyä saadakseen takaisin saaliinsa, hän selitti hymyillen jurosti.

Käskynhaltija siveli partaansa ja siristi haljakoita silmiään, kunnes
ne katosivat hänen lihaviin poskiinsa. Hän oli ymmällä. Hän ei voinut
kuvitellakaan muuta kuin että kuningattaren lähettiä oli puijattu tällä
kertaa menestyksellisemmin.

— Niin ollen arvaan, hän sanoi salaten mielessään liikkuvat ajatukset,
— että saitte neidon väkivallalla tai viekkaudella.

— Käytin kumpaakin, monsieur, oli lyhyt vastaus. — Mutta vielä emme
ole poissa vaaralliselta alueelta, ja juuri sen vuoksi tarvitsen
saattojoukkoa.

Tressanille kävi olo tukalaksi. — Kuinka monta miestä tahdotte? hän
kysyi arvellen, että pariisilainen vaatisi vähintään puoli komppaniaa.

— Kuusi miestä ja kersantin niitä komentamaan.

Tressanin levottomuus haihtui, ja hän halveksi Garnachea, koska tämä
tyytyi niin vähäiseen miesjoukkoon, enemmän kuin kunnioitti häntä sen
uljuuden ja rohkeuden tähden, jota hän oli osoittanut. Hän ei suinkaan
tahtonut huomauttaa, että vaadittu joukko saattaisi osoittautua
riittämättömäksi, pikemminkin hän oli kiitollinen siitä, ettei Garnache
pyytänyt enempää. Saattoväkeä ei Tressan uskaltanut häneltä kieltää,
mutta se hänen olisi täytynyt tehdä — tai rikkoa välinsä Condillacien
kanssa — jos hän olisi pyytänyt lukuisampaa osastoa. Mutta kuusi
miestä! No, ne eivät paljonkaan merkitsisi. Niin ollen hän suostui
kerkeästi kysyen kuinka pian Garnache ne tahtoisi.

— Heti paikalla, oli pariisilaisen vastaus. — Lähden Grenoblesta tänä
iltana. Toivon olevani matkavalmis tunnin kuluttua. Sillä välin haluan
ratsumiehet kunniavahdiksi. Majailen kadun toisella puolen.

Tressan oli perin iloinen päästessään hänestä eroon ja nousi heti
antamaan tarpeelliset määräykset, ja kymmenen minuutin kuluttua oli
Garnache jälleen Imevässä Vasikassa, mukanaan kuusi ratsumiestä ja
kersantti, jotka olivat jättäneet ratsunsa käskynhaltijan talliin
lähtöhetkeen saakka. Siihen asti Garnache määräsi heidät vahtiin
majatalon tuvassa.

Hän tilasi heille virvokkeita ja käski heidän pysyä siellä ja totella
hänen palvelijansa Rabecquen määräyksiä. Siihen oli syynä se, että
hänen oli pakko poistua hetkiseksi etsimään matkaa varten sopivia
vaunuja. Koska Imevä Vasikka ei ollut kestikievari, oli hänen
hankittava vaunut muualta — Auberge de Francesta, joka sijaitsi
kaupungin itäosassa Savoyn portin luona — eikä hän tahtonut jättää
Valérieta turvattomaksi poissa ollessaan. Kuutta ratsumiestä hän piti
riittävänä, kuten ne todella olivatkin.

Hän lähti tälle asialle vetäen viitan tiukasti ympärilleen ja astuen
ripeästi nyt rankemmaksi käyneessä sateessa.

Mutta Auberge de Francessa häntä odotti pettymys.

Isännällä ei ollut hevosia eikä ajoneuvoja, eikä hän saisikaan niitä
ennen kuin seuraavana päivänä. Hän oli pahoillaan siitä, että se seikka
tuotti harmia de Garnachelle. Hän selitti hyvin innokkaasti, mistä
johtui, ettei hän voinut antaa vaunuja de Garnachen käytettäviksi
— niin innokkaasti, että oli ihmeellistä, kuinka se voi olla
herättämättä Garnachessa epäluuloja. Sillä todellinen asianlaita oli
se, että Condillacista oli käyty ennen häntä siellä — kuten koko
kaupungissa kaikkialta, mistä kyyti suinkin olisi ollut saatavissa,
ja lupaamalla palkkioita tottelemisesta sekä uhkaamalla rangaistusta
tottelemattomuudesta järjestetty niin, että Garnache kuuli saman jutun
joka paikassa.

Noin tuntia myöhemmin, tuloksettomasti nuuskittuaan koko kaupungin
etsiessään ajoneuvoja, hän palasi Veau qui Tèteen märkänä ja ärtyneenä.
Tilavan tuvan nurkassa — majatalon sisähuoneihin vievän oven vieressä
— istuivat ratsumiehet pöydän ääressä, toraillen hieman äänekkäästi
pelatessaan korttia. Kersantti istui vähän syrjässä keskustellen
isännän vaimon kanssa ja luoden puhetoveriinsa ihailevia silmäyksiä
huomaamatta valppaan aviopuolison otsalla yhä synkemmiksi käyviä
ryppyjä.

Toisessa pöydässä istui neljä herrasmiestä — ulkonäöstä päättäen
matkustajia — joiden puhelu kävi Garnachen saapuessa hyvin hiljaiseksi.
Mutta hän ei välittänyt heistä lainkaan, vaan asteli kannusten
kilistessä oljilla peitetyn lattian poikki eikä huomannut, kuinka
terävästi heidän katseensa salaa seurasivat häntä, kun hän, vastattuaan
ohimennen kersantin reippaaseen tervehdykseen, katosi portaille
vievästä ovesta.

Hetkisen kuluttua hän tuli uudelleen näkyviin, kutsuen isäntää ja
käskien tämän valmistaa illallisen hänelle ja Rabecquelle.

Yläkerran käytävässä hän tapasi Rabecquen odottamassa häntä.

— Onko kaikki hyvin? hän kysyi ja sai palvelijaltaan rauhoittavan
vastauksen.

Valérie tervehti häntä iloisesti. Hänen pitkä poissaolonsa oli
nähtävästi huolestuttanut tyttöä. Hän kertoi, millä asialla hän oli
ollut, ja neidon kasvoille levisi levoton ilme, kun hän kuuli etsinnän
tuloksen.

— Tarkoituksenne, monsieur, hätäili Valérie, — ei kai toki ole, että
jäisin yöksi Grenobleen. Tämä on Condillacien puuhaa.

— Kuinka niin? Garnachen äänessä värähti kärsimättömyys.

— He ovat ehättäneet ennen teitä. He koettavat pidättää teitä täällä —
pidättää meitä Grenoblessa.

— Mutta mitä varten? tiedusteli pariisilainen, käyden yhä
kärsimättömämmäksi. — Auberge de Francesta luvattiin minulle vaunut
huomenaamulla. Mitä hyötyä olisi Condihaceilla, jos he pidättäisivät
meitä täällä yön?

— Heillä lienee joku suunnitelma. Voi, monsieur! Minua pelottaa kovasti.

— Olkaa huoletta! vastasi Garnache keveästi; ja tyynnyttääkseen tyttöä
hän lisäsi hymyillen: — Nukkukaa rauhassa varmana siitä, että me,
Rabecque, minä ja ratsumiehet, vahdimme teitä hyvin.

— Olette kovin hyvä. Varokaa väijytyksiä! Olkaa varuillanne! He ovat
hyvin julmia ja ovelia, nämä Condillacin asukkaat. Ja jos teille
kävisikin onnettomasti.

— Niin jäljellä olisi vielä Rabecque ja ratsumiehet, täydensi Garnache.

Tyttö kohautti olkapäitään. — Rukoilen teitä pitämään varanne! hän
tiukkasi.

— Saatte luottaa minuun, lupasi Garnache ja sulki oven.

Käytävässä hän kutsui Rabecquea, ja he menivät yhdessä alas. Mutta
muistaessaan Valérien pelokkuuden, hän lähetti yhden ratsumiehistä
vahtimaan tytön ovelle sillä aikaa kun hän palvelijoineen söi
illallista. Sen tehtyään hän huusi isäntää ja istuutui pöytään
Rabecquen sijoittuessa hänen taakseen valmiina ojentamaan hänelle
ruokalajeja ja täyttämään hänen viinilasinsa.

Matalan huoneen toisessa päässä istuivat yhä edellämainitut neljä
matkustajaa, keskustellen keskenään, ja kun Garnache istuutui, huusi
yksi heistä isäntää ja tiedusti kärtyisesti, eikö hänen illallisensa
ollut kohta jo valmis.

— Aivan heti, monsieur, vastasi isäntä kunnioittavasti ja kääntyi
jälleen pariisilaiseen päin. Sitten hän poistui noutamaan viimemainitun
aterian, ja hänen mentyään sai Rabecque herraltaan kuulla, minkä vuoksi
he jäivät yöksi Grenobleen. Johtopäätös, jonka nokkela palvelija veti
— ja jonka hän arkailematta toi esiin — siitä, ettei Grenoblessa
ollut sinä iltana hevosia eikä vaunuja, kävi ihmeellisen hyvin yhteen
Valérien arvelun kanssa.

Majatalon pitäjä palasi, kantaen tarjoiluvadilla maukasta paistia,
josta lehahti miellyttävä tuoksu; häntä seurasi vaimonsa, tuoden
muita ruokalajeja, kainalossaan pullo armagnacia. Rabecque alkoi heti
puuhata, ja hänen nälkäinen isäntänsä valmistautui tyydyttämään Ranskan
terveimmän miehen ruokahalua, kun pöydälle äkkiä lankesi varjo. Pöydän
viereen oli tullut seisomaan mies, varjostaen yhtä kattopalkeista
riippuvista lampuista.

— Vihdoinkin! hän huudahti, ja hänen äänensä oli käheä ärtymyksestä.

Garnache, joka parhaillaan oli ottamassa paistia lautaselleen,
keskeytti sen ja katsahti häneen.

— Mitä herra sanoo? hän kysyi.

— Teille, monsieur — en mitään, vastasi mies hävyttömästi katsoen häntä
suoraan silmiin.

Puna kohosi Garnachen poskille, ja hän silmäili tulokasta, rypistäen
neuvottomana otsaansa. Hänen edessään oli sama matkustaja, joka äsken
oli tiedustanut illallistaan; pitkänpuoleinen mies, jonka hartiain
leveys ja rinnan korkeus osoittivat, että hän myös oli voimakas ja
kestävä.

Röyhkeästä puhuttelutavasta huolimatta mies miellytti Garnachea. Mutta
ennen kuin hän ehti vastata, ennätti isäntä selittämään.

— Herra erehtyy... hän aloitti.

— Erehtyy? jyräytti toinen, puhuen hieman ulkomaalaisittain. — Te
erehdytte, jos aiotte väittää, ettei tämä ole minun illalliseni. Onko
minun odotettava koko yö, samalla kun jokaiselle tolvanalle, joka tulee
sikolättiinne minun jälkeeni, tarjoillaan ennen minua?

— Tolvanalle? virkahti Garnache miettivänä ja vilkaisi taas miestä
kasvoihin. Muukalaisen takana tunkeili nyt hänen kolme toveriaan,
kun taas huoneen toisella seinustalla olevat ratsumiehet unohtivat
kortinpeluunsa ja pitivät silmällä uhkaavalta näyttävää riitaa.

Ulkomaalainen — sillä sellaiseksi hänen ranskankielensä hänet osoitti —
kääntyi puolittain halveksivasti isäntään päin, syrjäyttäen Garnachen
tahallisen loukkaavasti.

— Tolvanalle? mutisi Garnache uudelleen ja puhutellen hänkin majatalon
isäntää. — Sanokaapa, isäntä, minne tolvanat hautaavat vainajiaan
Grenoblessa? Ehkä tarvitsen sitä tietoa.

Ennen kuin hätääntynyt isäntä sai sanaakaan suustaan, oli vieras
jälleen pyörähtänyt Garnacheen päin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi
terävästi ja loi toiseen kiukkuisen katseen.

— Että Grenoble kenties saa huomenna nähdä erään ulkomaalaisen
mahtailijan hautajaiset, hyvä herra, sanoi Garnache hymyillen
herttaisesti, niin että hampaat näkyivät. Samassa hän tunsi, että
joku painoi häntä lapaluun kohdalle, mutta ei välittänyt siitä,
vaan silmäili tarkkaavasti toisen kasvoja. Hetkisen niistä kuvastui
hämmästys, sitten ne synkkenivät suuttumuksesta.

— Tarkoitatteko sillä minua? hän ärähti.

Garnache levitti kätensä. — Jos lakki tuntuu herrasta sopivalta, niin
en tahdo estää teitä panemasta sitä päähänne.

Muukalainen laski toisen kätensä pöydälle ja kumartui eteenpäin
Garnachea kohti. — Saanko pyytää herraa puhumaan hieman selvemmin?

Garnache nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarkasteli miestä
hymyillen. Jos kohta hänen sisunsa saattoikin tavallisesti olla herkkä
kuohahtamaan, niin nyt sitä hillitsi huvittuneisuus. Hän oli elämänsä
varrella nähnyt monta riitaa syntyvän mitä turhanpäiväisimmistä syistä,
mutta totisesti ei niistä yksikään ollut alkanut näin tyhjästä. Tuntui
melkein siltä, kuin mies olisi tullut tänne vakavassa aikomuksessa
rakentaa toraa hänen kanssaan.

Hänen mieleensä välähti epäluulo. Hän muisti neiti de La Vauvrayen
varoituksen. Ja hän mietti. Oliko tämä joku juoni, jolla koetettiin
viekoitella hänet väijytykseen?

Garnachen hymy leveni ja kävi ystävällisemmäksi. — Huomautukseni oli
epämääräinen. Niin oli tarkoitukseni.

— Mutta se loukkasi minua, monsieur, vastasi toinen tuimasti.

Pariisilainen kohotti kulmakarvojaan ja suipisti suutaan. — Valitan,
hän virkkoi. Ja nyt oli hänen kestettävä vaikein koe. Muukalaisen ilme
muuttui kummastelevan halveksivaksi.

— Onko minun käsitettävä tämä niin, että herra pyytää anteeksi?

Garnache tunsi punastuvansa. Hän oli menettämäisillään malttinsa;
taaskin painettiin hänen selkäänsä lapaluun kohdalle; ja hän tunsi sen
ajoissa ja tiesi sen Rabecquen varoitukseksi.

— En jaksa ymmärtää loukanneeni teitä, hän puhkesi vihdoin puhumaan,
hilliten lujasti vaistojaan — jotka vaativat häntä iskemään maahan
tämän julkean muukalaisen. — Mutta jos olen sen tehnyt, niin pyydän
teitä uskomaan, että se on tapahtunut vahingossa. Se ei ollut
tarkoitukseni.

Muukalainen nosti kätensä pöydältä ja ojentautui suoraksi.

— Olkoon sitten, hän lausui ärsyttävän halveksivasti. — Jos olette
yhtä herttainen illalliskysymyksessä, niin ilomielin lopetan tämän
tuttavuuden, jonka jatkamisesta en arvele koituvan itselleni kunniaa.

Garnache tunsi tämän olevan enemmän kuin hän saattoi sietää. Hänen
kasvonsa värähtivät suonenvedontapaisesti suuttumuksesta ja seuraavalla
hetkellä hän olisi Rabecquen kiihkeästä nykimisestä huolimatta
sinkauttanut paistin vasten nenäkkään herrasmiehen kasvoja, mutta äkkiä
saapui isäntä odottamatta avuksi.

— Monsieur, tässä tulee illallisenne, hän ilmoitti, ja hänen vaimonsa
ilmestyi keittiöstä, kantaen täyteen lastattua tarjotinta.

Hetkiseksi näkyi muukalainen joutuvan hämilleen.

Sitten hän kylmän ylimielisesti siirsi katseensa Garnachen edessä
olevista ruoista pöytään, jota järjestettiin häntä varten.

— Kas, hän äänsi, ja hänen sävynsä oli kuvaamattoman julkea, — kenties
se on parempi. Tämä paisti alkaa jäähtyä luullakseni.

Nyrpistäen nenäänsä hän pyörähti kantapäällään ympäri ja siirtyi
toiseen pöytään hyvästelemättä Garnachea ainoallakaan sanalla tai
merkillä, istuutuen syömään toveriensa seurassa.



Ansa viritetään


Garnache vietti Grenoblessa unettoman yön, ollen siitä suurimman osan
vahdissa — sillä vain niin saatiin Valérien pelko rauhoittumaan. Mutta
yö kului, eivätkä Condillacit antaneet itsestään mitään sotaisia
merkkejä, joita Valérie pelkäsi, mutta joita Garnachen varman uskon
mukaan ei ilmaantuisi — ei voisi ilmaantua.

Hyvissä ajoin seuraavana aamuna hän lähetti Rabecquen Auberge de
Franceen noutamaan luvattuja vaunuja ja ruokaili majatalon tuvassa
odottaessaan palvelijansa paluuta. Huoneessa oli taaskin eilisiltainen
muukalainen, joka kuitenkin istui syrjässä eikä näyttänyt enää haluavan
sekaantua pariisilaisen asioihin.

Eräässä toisessa pöydässä oli kaksi herrasmiestä, jotka olivat
hillitysti puetut sekä käyttäytyivät säädyllisesti. Heihin hän ei
kiinnittänyt sanottavasti huomiotaan, ennen kuin heistä toinen —
hoikka, tummaverinen, haukankasvoinen mies — äkkiä katsahti ylös,
säpsähti vähän nähdessään pariisilaisen ja puhutteli häntä heti
nimeltä. Garnachelta jäi pöydästä nouseminen kesken; hän kääntyi
sivullepäin ja tarkasti tummaa herrasmiestä terävästi, mutta ei
tuntenut häntä. Vieras astui lähemmäs.

— Minulla on kunnia olla tuttavanne, monsieur? sanoi hän puolittain
kysyvästi.

— _Parbleu_, herra de Garnache! huudahti toinen kasvoillaan hymy, joka
oli sitäkin miellyttävämpi, kun se kirkasti muuten varsin synkkiä
piirteitä. — Kukapa pariisilainen ei teitä tuntisi? Olen usein nähnyt
teidät Hôtel de Bourgognessa.

Garnache otti vastaan kohteliaisuuden taivuttamalla hiukan päätään.

— Ja kerran, jatkoi toinen, — sain sen kunnian, että herra herttua
itse esitti minut teille. Nimeni on Gaubert — Fabre Gaubert.
Ja esitellessään itsensä hän nousi pystyyn kunnioituksesta
Garnachea kohtaan, joka oli jäänyt seisomaan. Garnache ei tuntenut
häntä lainkaan, mutta ei vähääkään epäillyt hänen puheittensa
todenperäisyyttä. Miehen olemus oli perin kohtelias ja miellyttävä,
lisäksi alkoi Garnachesta tuntua yksinäiseltä Dauphinén erämaissa;
hän oli niin ollen mielissään saadessaan seurakseen miehen, jota hän
jossakin määrin voi pitää vertaisenaan ja toverinaan. Hän ojensi
kätensä.

— Minulle tuottaa kunniaa se, että olette pitänyt minut muistissanne,
monsieur, hän sanoi. Hän oli lisäämäisillään, että hän olisi erittäin
iloinen, jos herra Gaubert sattuisi olemaan matkalla Pariisiin, koska
hän siten saisi nauttia tämän seurasta tällä vaivalloisella matkalla,
mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Hänellä ei ollut mitään syytä
epäillä tätä herrasmiestä; mutta kuitenkin hänen mieleensä juolahti,
että ottaen kaikki huomioon hänen olisi parasta pitää silmänsä visusti
auki. Niinpä hän lausuttuaan jonkin kohteliaan, mutta merkityksettömän
huomautuksen herra Gaubertin oleskelusta niillä tienoin meni
edelleen ja avasi oven. Kova räminä ilmaisi, että Auberge de Francen
kömpelötekoiset vaunut olivat tulossa. Ne — tavattoman iso puusta ja
nahasta kyhätty tekele — vierivät kolmen hevosen vetäminä katua myöten
ja pysähtyivät majatalon ovelle. Niistä hyppäsi ulos Rabecque, jonka
hänen isäntänsä heti lähetti kutsumaan neiti de La Vauvrayeta. He
lähtisivät liikkeelle heti paikalla.

Totellen käskyä Rabecque kääntyi mennäkseen sisään, mutta samassa hänet
tyrkkäsi kovakouraisesti syrjään eräs palvelijalta näyttävä mies, joka
tuli majatalosta, kantaen matkalaukkua. Aivan hänen kintereillään
seurasi eilisiltainen muukalainen, pää pystyssä ja katse suoraan
eteenpäin tähdättynä ikään kuin hän ei olisi huomannutkaan Garnachea.

Garnache ei liikahtanut ennen kuin palvelija oli tempaissut auki
vaunun oven ja laskenut sinne kantamansa matkalaukun. Ja vasta sitten,
kun muukalainen oli nostanut jalkansa vaunun astuimelle, valmistuen
menemään sisälle, Garnache puhkesi puhumaan.

— Hei, monsieur! hän huusi. — Mitä tahdotte vaunuistani?

Muukalainen kääntyi tuijottamaan Garnacheen silmissään ihmettelevä
ilme, jonka hän sitten taidokkaasti muutti halveksivan tuntevaksi.

— _Teidän_ vaunuistanne? hän kertasi. — _Voyons_, anteeksipyytelevä
ystäväni, onko Grenoblessa kaikki teidän omaanne? Hän puhutteli
kyytipoikaa, joka tylsänä katseli kohtausta. — Olette Auberge de
Francesta, eikö niin?

— Olen, monsieur, vastasi poika. — Nämä vaunut tilasi eilen illalla
eräs Veau qui Tètessä majaileva herrasmies.

— Aivan niin, vahvisti muukalainen lopullisen päättävään tapaan. —
Tilaaja olin minä. Ja hän aikoi mennä menojaan, mutta Garnache astui
vielä yhden askeleen häntä kohti.

— Pyydän huomauttaa teille, monsieur, hän sanoi — ja vaikka hänen
sävynsä ja sanansa olivatkin kohteliaat, oli äänen vapisemisen
nojalla kuitenkin ilmeistä, että kohteliaisuus oli pakotettua, pyydän
huomauttaa teille, että vaunut nouti minun oma palvelijani, joka ajoi
tänne niissä.

Muukalaisen huulet koukistuivat, ja hän mittasi katseellaan
pariisilaista.

— Näyttää siltä, hän virkkoi, leveä ivahymy huulillaan, — että te
olette noita tunkeilevia otuksia, jotka alituisesti ahdistavat
herrasmiehiä, toivoen jotakin hyötyvänsä. Hän veti esille kukkaron ja
avasi sen.

— Eilen illalla anastitte illalliseni. Sen siedin. Nyt aiotte tehdä
samoin vaunuilleni, mutta sitä en siedä. Kas tässä vaivoistanne ja
palkkioksi siitä, että jätätte minut rauhaan!

Taustalta kuului kauhunhuudahdus, ja Gaubert syöksähti esille.

— Monsieur, monsieur, hän varoitti kiihtyneellä äänellä, — te ette
tiedä, ketä puhuttelette. Tämä herra on Martin Marie Rigobert de
Garnache, _Mestre-de-Champ_ kuninkaan armeijassa.

— Kaikista noista nimistä luulisin yhden vain sopivan hänen ilkeytensä
perusteella hänelle parhaiten, nimittäin Marien, vastasi ulkomaalainen
pilkallisesti, kohautti halveksivasti olkapäitään ja aikoi jälleen
nousta vaunuihin.

Tämä kaikki sai Garnachen unohtamaan itsehillintänsä, ja häh teki
valitettavan teon. Hän sai yhden sokeita raivonpuuskiaan, astui
eteenpäin uskollisen ja valppaan Rabecquen pidättelemisestä huolimatta
ja laski raskaan käden ylimielisen herrasmiehen olalle. Hän tarttui
muukalaiseen, juuri kun tämä oli nostanut toisen jalkansa maasta
laskettuaan toisen vaununastuimelle ja menetti niin ollen helposti
tasapainonsa. Hän kiskaisi miestä rajusti taaksepäin, kiepautti hänet
ympäri ja paiskasi hänet sätkyttelemään liejuiseen katuojaan.

Sen jälkeen syntyi pahaenteinen, uhkaava hiljaisuus. Tapausta
katselemaan oli kerääntynyt pieni vetelehtijäjoukko, joka nyt nopeasti
kasvoi, ja jotkut päästivät »häpeä»-huutoja nähdessään Garnachen
väkivaltaisen tempun.

Äänettömyyden vallitessa nousi muukalainen verkkaisesti ylös ja koetti
pyyhkiä likaa kasvoistaan ja vaatteistaan. Hänen palvelijansa ja
ystävänsä riensivät häntä auttamaan, mutta hän viittasi heitä pysymään
poissa ja meni Garnachen luokse, silmät säihkyen, suu irvessä.

— Kenties, hän ivasi, puhuen pehmeään ulkomaalaiseen tapaansa, johon
nyt sekaantui raivoisan pilkallista kohteliaisuutta, — kenties herra
aikoo taaskin pyytää anteeksi.

— Monsieur, te olette hullu, pisti Gaubert väliin. — Olette
muukalainen, huomaan, muuten...

Mutta Garnache työnsi tyynesti hänet syrjään. — Olette perin
ystävällinen, herra Gaubert, hän sanoi, ja nyt oli hänen
käyttäytymisensä jäätävän levollista, eikä hänen sisässään kiehuvasta
raivosta näkynyt merkkiäkään. — Mielestäni, monsieur, hän jatkoi
vierasmaalaiselle, omaksuen hieman verran tämän miehen ivallisuutta, —
on maailma rauhallisempi, kun te olette poissa. Vain se syy pidättää
minua pyytämästä anteeksi. Mutta kuitenkin, monsieur, jos lausutte
katuvanne sitä, että koetitte, ja lisäksi niin säädyttömällä tavalla,
anastaa vaununi...

— Jo riittää, keskeytti toinen. — Me tuhlaamme aikaa, ja minulla on
pitkä matka edessäni. Courthon, hän puhutteli ystäväänsä, — tahdotko
mitata puolestani tämän herrasmiehen miekan pituuden? Nimeni, monsieur,
hän lisäsi Garnachelle, -— on Sanguinetti.

— Todellakin, virkkoi Garnache, — se sopii hyvin verenhimoiseen
luonteeseenne.

— Ja piakkoin epäilemättä sopii hänelle hyvin muutoinkin, tokaisi
haukannaamainen Gaubert. — Herra de Garnache, jollei teillä ole
saapuvilla ketään ystävää, niin pitäisin kunnianani, jos saisin toimia
sekundanttinanne. Ja hän kumarsi.

— Niinpä niin, kiitos, monsieur! Tarjouksenne on perin tervetullut.
Teidän pitäisi olla aatelismies, koska käytte usein Hôtel de
Bourgognessa. Suuri kiitos!

Gaubert meni syrjään neuvottelemaan Courthonin kanssa. Sanguinetti
seisoi yksin, ylpeänä ja mahtipontisena, silmäillen halveksivasti
uteliaita, jotka nyt jo muodostivat tungoksen. Kadulle päin olevia
ikkunoita avattiin, niissä näkyi päitä, ja kadun ylitse Garnache
olisi voinut nähdä Tressanin veltot kasvot tämän pienen kohtauksen
katselijain joukossa.

Rabecque siirtyi lähelle isäntäänsä.

— Olkaa varuillanne, monsieur! hän rukoili. — Jospa tämä on ansa.

Garnache hätkähti. Tämä huomautus selvitti hänen ajatuksensa ja johti
hänelle mieleen hänen omat eilisiltaiset epäluulonsa, jotka kiukku oli
hetkeksi syrjäyttänyt. Nyt hän oli jälleen valpas ja halusi siirtää
kaksintaistelun toistaiseksi.

— Herra Courthon, hän sanoi, tunsi häpeäpunan kohoavan otsalleen
ja käsitti, että kaksintaistelun välttäminen saattaa vaatia paljon
enemmän rohkeutta kuin siihen ryhtyminen, — kiihtymyksessäni minulta
unohtui eräs seikka. Olen Grenoblessa valtion asioissa, kuningattaren
lähettinä, ja sen vuoksi minun tuskin sopii taistella yksityisriitojen
tähden.

Courthon nosti kulmakarvojaan.

— Teidän olisi pitänyt ajatella sitä ennen kuin kieräytitte herra
Sanguinettin lokaan, hän vastasi kylmästi.

— Esitän hänelle anteeksipyyntöni sen johdosta, lupasi Garnache,
niellen sisuaan: — jos hän sittenkin tahtoo taistelua, niin hän saa
sen, sanokaamme, kuukauden kuluessa.

— En voi sallia... aloitti Courthon kiivaasti.

— Suvainnette ilmoittaa ystävällenne, mitä olen sanonut, vaati
Garnache, keskeyttäen hänet.

Courthon pelästyi, kohautti olkapäitään ja meni sivulle neuvottelemaan
ystävänsä kanssa.

— Ah! kuului Sanguinettin ääni hiljaisena, mutta kuitenkin siksi
kovana, että kaikki saapuvilla olijat sen kuulivat. — Sitten hän saa
julkeudestaan selkäsaunan. Ja äänekkäästi hän käski kuskipojan tuoda
piiskansa. Mutta tämä loukkaus sai Garnachen tulistumaan, ja hänen
varovaiset päätöksensä romahtivat olemattomiin. Hän astahti eteenpäin
ja ääni myrkyllisen purevana ja kasvot hirvittävän näköisinä, ilmoitti,
että koska herra Sanguinetti omaksui häntä kohtaan tuollaisen sävyn,
oli hän valmis katkaisemaan muukalaisen kaulan heti paikalla, missä se
vain sopisi tehdä.

Vihdoin sovittiin, että taisteltaisiin heti Kapusiinikentällä, joka oli
lähes kilometrin päässä fransiskaaniluostarin takana.

Sen mukaisesti lähdettiin liikkeelle, Sanguinetti ja Courthon edellä,
Garnache ja Gaubert seurasivat heitä. Garnache oli varovaisuuden vuoksi
jättänyt Rabecquen Imevään Vasikkaan ja antanut kersantille ankarat
määräykset, ettei hän saisi sallia miestensä poistua paikoiltaan
hänen poissaollessaan ja että ratsumiesten tuli ehdottomasti totella
Rabecquen käskyjä. Verrattain rauhallisena ja vain vähän ajatellen
läheistä kaksintaistelua Garnache asteli reippaasti eteenpäin.

Vihdoin he saapuivat Kapusiini-kentälle. Se oli kaunis, vihreä, noin
neljänneshehtaarin suuruinen aukeama, jota ympäröi pyökkejä kasvava,
vyömäinen puisto.

Ihmisjoukko hajaantui nurmikon reunamille, ja kaksintaistelijat menivät
kentälle, ryhtyen valmisteluihin.

Kaikki neljä lähestyivät toisiaan ja mittasivat miekkojen pituutta.
Sanguinettin miekka huomattiin kaksi tuumaa pitemmäksi kuin mikään
muista kolmesta.

— Se on Italiassa tavallinen pituus, ilmoitti Sanguinetti, kohauttaen
olkapäitään.

— Jos te, monsieur, olisitte käsittänyt, ettette enää ollut Italiassa,
niin olisimme kenties säästyneet koko tästä perin hullusta puuhasta,
vastasi Garnache ärtyisesti.

— Mutta mitä meidän on tehtävä? huudahti ymmälle joutunut Gaubert.

— Taisteltava, sanoi Garnache kärsimättömästi.

— Mutta minä en voi sallia teidän antautuvan alttiiksi, kun
vastustajallanne on kahta tuumaa pitempi miekka kuin teillä, kivahti
Gaubert, melkein kiivastuen.

— Miksi ette, jos minä kerran suostun? kysyi Garnache. — Minä yletän
kauemmaksi, ja se tasaa miekkojen eri pituuden.

— Tasaa? kiljaisi Gaubert. — Sen edun, että yllätte pitemmälle, olette
saanut Jumalalta, mutta hän on saanut miekkansa asesepältä. Onko se
tasaista?

— Ottakoon hän minun miekkani, minä otan hänen, sekaantui italialainen
puheeseen, myös maltittoman näköisenä. — Minullakin on kiire.

— Kiire kuolemaanko? murahti Gaubert.

— Monsieur, tuo ei ole sopivaa, nuhteli häntä Courthon.

— Opettakaa minulle hyviä tapoja taistellessamme, ärähti
haukannaamainen herrasmies.

— Hyvät herrat, hyvät herrat, pyyteli Garnache, — aiommeko kuluttaa
koko päivän sanasotaan? Herra Gaubert, tuolla on useita herrasmiehiä,
joilla on miekka vyöllä; epäilemättä löydätte heidän joukostaan jonkun,
jonka säilä on yhtä pitkä kuin teidän ja joka on siksi hyväntahtoinen,
että lainaa miekkansa herra Sanguinettille.

— Sen palveluksen voi ystäväni tehdä minulle, pisti Sanguinetti väliin,
minkä jälkeen Courthon poistui, palaten pian mukanaan lainattu,
sopivanpituinen ase.

Vihdoinkin näytti siltä, että he voivat käydä käsiksi varsinaiseen
asiaansa, jonka vuoksi he olivat tulleet.

Pilkkahuudot ja mutina, joita oli kuulunut aukeaman reunustoilta
seisovasta, yhä kasvavasta väkijoukosta, lakkasivat, kun säilät
vihdoinkin kalahtivat vastakkain. Mutta tuskin olivat taistelijat
aloittaneet, kun suuttunut ääni huusi:

— Seis, Sanguinetti! Odottakaa!

Iso, leveäharteinen mies, jolla oli yllään yksinkertainen puku ja
päässään töyhdötön hattu, raivasi kovakouraisesti itselleen tien
väkijoukon läpi ja tunkeutui puistikkovyön ympäröimälle kentälle.
Taistelijat olivat keskeyttäneet ottelunsa kuullessaan tämän käskevän
huudon, ja tulokas syöksähti heidän luokseen, läähättäen kasvot
punaisina ikään kuin juoksusta.

— _Vertudieu!_ Sanguinetti, hän sadatteli, ja hänen sävynsä oli
puolittain suuttunut, puolittain pilaileva, — onko tämä ystävyyttä?

— Rakas François, vastasi muukalainen, — tulet kovin sopimattomaan
aikaan.

— Ja eikö sinulla ole minulle muuta sanomista?

Paremmin tarkastaessaan luuli Garnache tuntevansa hänet yhdeksi
Sanguinettin eilisiltaisista tovereista.

— Mutta etkö näe, että minulla on tehtävää?

— Ja sehän minua juuri pahoittaakin, että sinä olet tällaisessa
puuhassa enkä minä ole siinä mukana. Se merkitsee, että kohtelet minua
kuten lakeijaa, ja minulla on oikeus olla loukkaantunut. _Enfin!_
Näynpä saapuneen ajoissa.

Garnache sekaantui puheeseen. Hän näki, mihin miehen aikeet tähtäsivät,
eikä hän halunnut enää lisää viivytystä. Nyt jo oli kulunut enemmän
kuin puoli tuntia hänen lähdettyään Imevästä Vasikasta. Hän pyysi
tulokasta astumaan syrjään ja sallimaan heidän suorittaa asiansa,
jota varten he olivat tulleet koolle. Mutta herra François — kuten
Sanguinetti oli häntä nimittänyt — ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
Hän osoittautui perin jyrkäksi mieheksi, ja lisäksi kannattivat häntä
toiset, muiden muassa Gaubert.

— Suokaa minun rukoilla, ettette pilaisi tätä huvia, pyyteli
viimemainittu Garnachea. Minulla on majatalossa ystävä, joka ei ikinä
antaisi minulle anteeksi, jos sallisin hänen menettää tällaisen
aamuvirkistyksen, jota tuo herrasmies haluaa hänelle tarjota. Antakaa
minun mennä häntä noutamaan!

— Mutta, monsieur, vastasi Garnache tuimasti, — miten te tähän
kohtaukseen suhtautunettekin, minulle se ei ole huvia eikä urheilua.
Tämä riita on väkisin työnnetty niskoilleni, ja...

— Ei suinkaan, monsieur, keskeytti Courthon hänet. — Te unohdatte, että
paiskasitte herra Sanguinettin lokaan. Tuskinpa silloin voidaan sanoa,
että teidät on väkisin pakotettu riitaan.

Garnache puri huulensa verille harmistuneena.

— Olkoonpa riidan alkusyy mikä tahansa, vakuutti François, remahtaen
nauramaan, — niin vannon, ettei jatkosta tule mitään ennen kuin minäkin
olen mukana.

— Teidän olisi parasta myöntyä, monsieur, mutisi Gaubert. — Minä en
viivy poissa viittä minuuttia, ja loppujen lopuksi se säästää aikaa.

— No, olkoon menneeksi! huudahti Garnache-parka epätoivoissaan. — Mitä
hyvänsä, kunhan vain joudutaan, mitä hyvänsä! Noutakaa Jumalan nimessä
ystävänne, ja toivon, että hän ja jokainen mukanaolija saa kerrankin
tapella kyllikseen!

Gaubert lähti asialleen, ja rahvaan keskuudesta kuului taaskin murinaa,
kunnes saatiin tietää hänen poistumisensa syy. Kului viisi minuuttia,
kymmenen minuuttia, eikä häntä kuulunut takaisin. Sanguinetti ja hänen
molemmat ystävänsä seisoivat yhdessä ryhmässä, kuiskaillen keveästi
keskenään. Vähän matkan päässä heistä Garnache asteli edestakaisin
pysyäkseen lämpimänä. Hän aikoi juuri vaatia Sanguinettia käymään
heti taisteluun, kun väkijoukon lävitse äkkiä tunkeutui huonosti
puettu mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jolla oli takkuinen,
vaalea tukka, edeten Sanguinettia ja tämän ystäviä kohti. Garnache
pysähtyi, katsellen miestä, sillä hän tunsi hänet Auberge de Francen
tallirengiksi. Samassa alkoi vastatullut puhua, ja Garnache kuuli hänen
sanansa.

— Herra Sanguinetti, ilmoitti renki italialaiselle herrasmiehelle,
— isäntä lähetti minut tiedustamaan, tarvitsetteko vaunuja, jotka
tilasitte täksi päiväksi. Ne ovat seisoneet tunnin ajan Auberge de
Francen edustalla teitä odottamassa, ja jollette tarvitse niitä...

— Missä seisoneet? kysyi Sanguinetti käheästi.

— Auberge de Francen ovella.

— _Peste_, tomppeli! kivahti muukalainen. — Miksi ne ovat siellä,
vaikka minä käskin lähettää ne Imevään Vasikkaan?

— En tiedä, monsieur. En tiedä mitään muuta kuin mitä isäntä minulle
sanoi.

— Hitto vieköön isännän! sadatteli Sanguinetti. Samassa hänen katseensa
osui Garnacheen, joka tarkkaavaisena seisoi sivulla. Huomatessaan
pariisilaisen hän näytti joutuvan hämilleen. Hän loi silmänsä maahan ja
aikoi kääntyä toisaalle. Sitten hän puhutteli tallimiestä: — Tarvitsen
vaunuja ja tulen aivan kohta. Viekää sanoma isännälle! Sen jälkeen hän
pyörähti ympäri ja lähestyi Garnachea. Hänen äskeinen röyhkeytensä oli
kadonnut, ja sen sijasta oli hänen kasvoillaan äärimmäisen masentunut
ilme.

— Monsieur, mitä on minun sanottava teille? hän sanoi hyvin hiljaa. —
Näkyy tapahtuneen erehdys. Olen hyvin pahoillani, uskokaa minua...

— Älkää puhuko enempää, pyydän! huudahti Garnache riemuissaan siitä,
että tämä juttu, joka näytti käyvän loppumattomaksi, viimeinkin
päättyisi. — Sallikaa minun vain lausua valitteluni sen kohtelun
johdosta, jonka alaiseksi jouduitte minun puoleltani.

— Hyväksyn valittelunne ja ihailen niiden ylevyyttä, vastasi toinen
nyt yhtä kohteliaana — kohteliaisuudessaan yhtä nöyrän mukautuvana
— kuin hän äskettäin oli ollut töykeä ja taipumaton. — Mitä tulee
saamaani kohteluun, niin tunnustan erehdykselläni ja itsepäisyydelläni
sen ansainneeni. Valitan sitä, että riistän näiltä herrasmiehiltä
hyvityksen, jota he ovat odottaneet, mutta jollette te tahdo olla
harvinaisen herttainen ja hyväntahtoinen, niin pelkään, että heidän
täytyy kanssani kärsiä erehdyksistä.

Garnache vakuutti hänelle lyhyesti eikä kovinkaan kohteliaasti, ettei
hän suinkaan halunnut esiintyä harvinaisen herttaisesti. Tyytymättömän
väkijoukon melun saattamana hän lähti kiivaasti astelemaan Imevää
Vasikkaa kohti.



Ansa laukeaa


Poistuttuaan Kapusiini-kentältä Gaubert oli juossut koko matkan Imevään
Vasikkaan ja saapunut sinne noin viidessä minuutissa hengästyneenä ja
hätääntyneenä.

Rabecque seisoi ovella valppaana, mutta antamatta isäntänsä odotuksesta
johtuvan huolestumisen ja mallittomuuden vähääkään kuvastua ilmeissään.

Nähdessään Gaubertin saapuvan juoksujalkaa ja läähättävänä hän hätkähti
ja astui eteenpäin ihmeissään ja levottomana. Samaan aikaan tuli herra
de Tressan kadun poikki käskynhaltijan palatsista. Hän saapui majatalon
ovelle yhtäaikaa Gaubertin kanssa.

Pahojen aavistusten valtaamana huusi Rabecque juoksijalle:

— Mitä on tapahtunut? Missä on herra de Garnache?

Gaubert pysähtyi hoippuen. Hän valitti ja väänteli käsiään.

— Tapettu! hän huohotti. — Oi, se oli kauheata!

Rabecque tarttui häntä olkapäästä niin lujasti, että se koski. — Mitä
te puhutte? hän änkytti kasvot kalmankalpeina.

Myöskin Tressan pysähtyi ja kääntyi Gaubertiin päin epäilevä ilme
lihavilla kasvoillaan. — Kuka on surmattu? hän kysyi. — Ei kai herra de
Garnache?

— Juuri hän! valitti toinen. — Se oli ansa, johon meidät houkuteltiin.
Neljä miestä karkasi hänen kimppuunsa Kapusiini-kentällä. Niin kauan
kun hän oli hengissä, olin hänen vierellään. Mutta kun näin hänen
kaatuvan, riensin tänne noutamaan apua.

— Hyvä Jumala! sopersi Rabecque, ja hänen otteensa Gaubertin olkapäästä
heltisi.

— Kuka sen teki? tiedusteli Tressan ja hänen äänensä jymisi uhkaavasti.

— En tuntenut heitä. Se mies, joka haastoi riitaa herra de Garnachen
kanssa, nimitti itseään Sanguinettiksi. Siellä on parhaillaan mellakka.

— Mellakka? Niinkö sanoitte? huudahti Tressan. Virkamies näytti
heräävän hänessä.

— Niin, vastasi toinen välinpitämättömästi, — he katkovat toistensa
kurkkuja.

— Mutta... mutta... oletteko varma, että hän on kuollut? tiukkasi
Rabecque.

Gaubert katsahti ylös ja näytti miettivän asiaa tarkemmin. — Näin hänen
kaatuvan. Kenties hän ei ollut muuta kuin haavoittunut.

— Ja te jätitte hänet sinne? mylvi palvelija.

Gaubert kohautti olkapäitään. — Mitäpä mahdoin neljää vastaan? Ja
lisäksi sekaantui väkijoukko jo silloin leikkiin, ja minusta tuntui
parhaalta lähteä hakemaan apua. Nämä sotilaathan...

— Tämä on nyt jo minun asiani, keskeytti hänet Tressan, pyörähtäen
ympäri ja huutaen kersanttia. — Olen Dauphinén käskynhaltija.

— Olipa onni, että tapasin teidät, vastasi Gaubert kumartaen. — En
voisi jättää tätä asiaa parempiin käsiin.

Hänestä välittämättä Tressan komensi jo parhaillaan kersanttia
ratsastamaan miehineen nopeasti Kapusiini-kentälle. Mutta Rabecque
syöksähti äkkiä eteenpäin.

— Ei niin, herra käskynhaltija, hän esteli taaskin hädissään, muistaen
tehtävänsä. — Nämä miehet ovat täällä neiti de La Vauvrayen vartiona.
Antakaa heidän pysyä täällä! Minä lähden herra de Garnachen luokse.

Käskynhaltija tuijotti häneen päin alahuuli halveksivasti pitkälle
työnnettynä. — Te lähdette? hän kummasteli. — Entä mitä saatte aikaan
yksin? Kuka te olette?

— Olen herra de Garnachen palvelija.

— Lakeija? Ja Tressan kääntyi poispäin, toistaen määräyksensä, ikään
kuin Rabecquea ei olisikaan olemassa tai ikään kuin hän ei olisi
sanonut mitään. — Kapusiini-kentälle! Täyttä laukkaa, Pommier! Lähetän
lisäväkeä perässänne.

Kersantti ärjäisi komentosanan. Ratsumiehet pyörähtivät ympäri; toinen
komentosana, ja he olivat poissa.

Rabecque seisoi paikallaan, puserrellen käsiään nyrkkiin ja vapisten
raivosta. Hän kirosi kiihkeästi Tressania ja hänen typeryyttään. Asiain
näin ollen, ja kun herra de Garnache oli kuollut tai ainakin poissa,
tuntui kaikki menetetyltä. Olisihan hän voinut ajatella, että nyt,
kun hänen isäntänsä oli surmattu, oli melkein samantekevää, mitä hän
tekisi, sillä loppujen lopuksi saisivat Condillacit varmasti tahtonsa
toteutetuksi neiti de La Vauvrayehen nähden. Mutta sellaista hän ei
juuri silloin käynyt lainkaan miettimään. Uskollisuudentunne oli
hänessä voimakas; hänen velvollisuutensa isäntäänsä kohtaan oli selvä.
Hän astui taaksepäin ja veti miekkansa.

— Päästäkää minut sisälle! hän kiljaisi. Mutta samassa kuului hiljaista
kahinaa, kun toinenkin säilä paljastettiin, ja Rabecquen oli pakko
kääntyä torjumaan Gaubertin hyökkäystä.

— Sinä halpa petturi! karjaisi kiukustunut lakeija, mutta sen enempää
hän ei ennättänytkään lausua. Häneen tartuttiin takaapäin voimakkain
käsin. Miekka kierrettiin hänen kädestään. Hänet paiskattiin rajusti
maahan, ja yksi hänen ahdistajistaan kävi polvilleen hänen selkäänsä,
pitäen häntä pitkänään nurkassa. Ja sitten aukeni ovi uudelleen, ja
Rabecque-rukka ähkyi voimattomassa kiukussaan nähdessään neiti de La
Vauvrayen kasvot kalpeina ja silmät levällään pysähtyvän kynnykselle
herra de Condillacin kumartaessa syvään hänen edessään.

Hän kääntyi epätoivoissaan poispäin tuosta ilkkuvasta herrasmiehestä,
koettaen vedota isäntään, ikään kuin tämä, joka ei kyennyt auttamaan
itseään, olisi voinut auttaa häntä.

— Herra isäntä .. hän aloitti, mutta Marius keskeytti hänet tuikeasti.

— Viekää hänet pois tuota tietä, hän komensi ja osoitti taakseen
portaiden vierestä lähtevään käytävään. — Vaunuille! Nopeasti!

Valérie koetti vastustaa, mutta hänet kiskottiin mukaan. Toiset
kiiruhtivat hänen jäljessään ulos ovesta, Gaubert viimeisenä.

— Seuraa pian meitä! käski hän poistuessaan miestä, joka yhä oli
polvillaan Rabecquen selässä.

Miesten askeleet häipyivät käytävään, kaukana pamahti ovi. Syntyi
hiljaisuus, jota häiritsi vain Rabecquen vaivalloinen hengitys. Sitten
kuului melua majatalon edustalta; joku huusi komentosanan. Kaviot
kopisivat, pyörät kirskuivat ja ratisivat, ja pian vierivät raskaat
vaunut nopeasti poispäin. Rabecque arvasi liiankin hyvin, mitä oli
tapahtunut.

Mies päästi hänet vihdoinkin irti, hypähti seisomaan ja katosi, ennen
kuin hän pääsi pystyyn. Noustuaan Rabecque syöksyi ovelle. Hän näki
äskeisen ahdistajansa juoksevan jo kaukana vinhaa vauhtia; vaunut
olivat ennättäneet pois näkyvistä.

— Rabecque!

— Monsieur! Oi, Jumalan kiitos! sopersi palvelija itku kurkussa.

— Mistä? kysyi Garnache, tullen lähemmäksi, otsa synkkänä kuin
ukkospilvi. — Missä ovat vaunut, missä ratsumiehet? Missä neiti de La
Vauvraye? Vastaa!

Hän tempasi Rabecquen ranteesta niin rajusti, että se oli vähällä
murtua. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä
liekehtivät.

— Hän — hän... änkytti Rabecque, joka ei uskaltanut kertoa, mitä oli
tapahtunut.

Mutta sitten hän sai kummallisen rohkeuden puuskan. Hän puhui
Garnachelle tavalla, josta ei olisi uneksinutkaan. — Senkin hullu!
hän kiljui. — Minä kehotin teitä olemaan varuillanne. Varoitin teitä
toimimaan harkitsevasti. Mutta te ette välittänyt sanoistani. Olittehan
muka viisaampi kuin Rabecque. Tahdoitte noudattaa omaa mieltänne ja
näyttää rohkealta. Ja he vetivät teitä nenästä, minkä ikinä halusivat!

Garnache hellitti palvelijan käden ja peräytyi askeleen. Tuo kiihkeä
ja suora puhe niin odottamattomalta taholta oli omiaan ainakin osaksi
jäähdyttämään hänen mieltään.

— Kuka — kuka minua narrasi? hän kysyi kangertaen.

— Gaubert — se vintiö, joka sanoo itseään Gaubertiksi.

— Kuinka kauan sitten he lähtivät? keskeytti Garnache.

— Vain muutamia minuutteja ennen teidän tuloanne.

— Sitten juuri heidän vaununsa ajoivat minua vastaan lähellä Savoyn
porttia. Meidän on lähdettävä heidän jälkeensä, Rabecque. Oikaisin St.
Françoisin hautausmaan kautta, muuten minun olisi täytynyt kohdata
saattojoukko. Tuhat tulimmaista! hän kirosi iskien oikean kätensä
nyrkillä vasempaan kämmeneensä. — Niin paljon hyvää työtä hukassa
hetkellisen varomattomuuden tähden!



Rekryytti


Condillacin linnan isossa salissa istuivat leskimarkiisitar, hänen
poikansa ja käskynhaltija neuvottelemassa.

Oli iltapuoli, täsmälleen viikko siitä, kun herra de Garnache — sydän
melkein murtuneena tehtävänsä epäonnistumisesta — oli poistunut
Grenoblesta. Seurue oli syönyt päivällistä, ja pöydällä oli vielä
astioita ja aterian tähteitä, sillä ruokaa ei vielä ollut korjattu pois.

Parhaillaan puhui markiisitar. Hän toisti sanoja, jotka hän viimeksi
kuluneen viikon aikana oli lausunut ainakin kaksikymmentä kertaa
päivässä.

— Oli hulluutta päästää se mies menemään. Jos vain olisimme
toimittaneet tieltämme hänet ja hänen palvelijansa, niin voisimme
nyt nukkua rauhallisesti. Minä tiedän, miten hovissa menetellään.
Aluksi olisi kenties vähän ihmetelty, että hän viipyy niin kauan eikä
lähetä minkäänlaisia tietoja edistymisestään, mutta kun häntä ei olisi
näkynyt, olisi hänet pian vähitellen unohdettu ja hänen mukanaan koko
tämä juttu, johon kuningatar oli niin kärkäs sekaantumaan. Mutta
nyt mies palaa sinne kiukkuisena häntä kohdanneesta loukkauksesta;
siitä puhutaan Pariisissa kaikenlaista, se esitetään valtiopetoksena,
majesteetin uhmaamisena, kapinoitsemisena. Parlamentti saadaan kenties
julistamaan meidät henkipatoiksi, ja kaiken loppuna — kukapa voisi
tietää sen edeltäpäin?

— On pitkä matka Condillacista Pariisiin, madame, huomautti hänen
poikansa kohauttaen olkapäitään.

— Ja saatte nähdä, ettei siellä olla kovinkaan herkkiä lähettämään
sotaväkeä näin kauaksi, markiisitar, lohdutteli häntä käskynhaltija.

— Pyh! Olette kovin varma siitä mitä Pariisissa tehdään ja mitä siellä
jätetään tekemättä. Aika sen näyttää, ystäväni, ja olenpa pahasti
erehtynyt, jollette te vielä toista valitteluani sen johdosta, ettemme
vapautuneet herra de Garnachesta ja hänen lakeijastaan, kun he olivat
vallassamme.

Hänen katseensa osui synkän ennustavasti Tressaniin, joka vavahti ja
levitti avuttomana kätensä. Mutta Marius ei niin helposti säikähtänyt.

— Madame, hän sanoi, — pahimmassa tapauksessa voimme sulkea porttimme
ja uhmata heitä. Meillä on runsaasti miehiä, ja Fortunio etsii
parhaillaan lisää rekryyttejä.

— Etsii, niinpä kyllä, ärähti markiisitar. — Jo viikon ajan se lurjus
on tuhlannut rahaa kuin roskaa ja juottanut puoli Grenoblea humalaan
Auberge de Francen parhaalla viinillä, mutta emme tähän mennessä ole
saaneet ainoatakaan rekryyttiä.

Marius naurahti. — Pessimismisi harhauttaa sinut vääriin
johtopäätelmiin. Olet väärässä. Yksi rekryytti on saatu.

— Yksi! kertasi äiti. — Tuhat tulimmaista! Runsas korvaus
viinivirrasta, jolla olemme huuhdelleet grenoblelaisten kurkkuja!

— Mutta onhan se kuitenkin alku, rohkeni käskynhaltija huomauttaa.

— Niin, ja epäilemättä myös loppu, kivahti markiisitar. — Ja
minkälainen hullu lienee tämäkin, jonka tulevaisuus on niin
epätoivoinen, että hän voi liittää kohtalonsa meihin?

— Hän on italialainen -— Savoyn halki marssinut piemontilainen, joka
oli matkalla Pariisiin tavoittamaan onneaan, kun Fortunio sai hänet
käsiinsä ja selvitti hänelle, että onni odotti häntä Condillacissa.
Hän on kookas, vankka poika, ei puhu sanaakaan ranskaa ja lähestyi
Fortuniota tuntiessaan tämän omaksi kansalaisekseen.

Leskimarkiisittaren kauniissa silmissä välähti pilkallinen ilme.

— Siinä selitys, miksi Fortunio sai hänet värvätyksi. Hän ei osannut
sanaakaan ranskaa, raukka, eikä niin ollen voinut aavistaakaan, kuinka
harkitsematonta hänen pestautumisensa oli. Jos voisimme löytää enemmän
samanlaisia miehiä, niin olisi hyvä. Mutta mistäpä niitä löydämme?
Voi, Marius-kulta, asiamme eivät ole paljoakaan parantuneet eivätkä
paranekaan sen erehdyksen tähden, jonka teimme päästäessämme Garnachen
tiehensä.

— Madame, uskalsi Tressan taaskin virkkaa, — mielestäni teiltä puuttuu
toiveikkuutta.

— Ainakaan ei minulta puutu rohkeutta, herra kreivi, vastasi
markiisitar, — ja lupaan teille, että niin kauan kuin elän — ja
käyttelen miekkaa, jos tarvitaan — ei yksikään pariisilainen astu
jalallaan Condillaciin.

— Noin paljon jaksat ajatella, mutta siinä onkin kaikki, murahti
Marius. — Et käsitä, että asemamme ei ole läheskään toivoton, ettei
meidän lopultakaan kenties tarvitse vastustaa kuningasta. On kulunut
kolme kuukautta siitä, kun viimeksi saimme tietoja Florimondista.
Sodassa voi kolmessa kuukaudessa sattua paljon. Hän saattaa hyvinkin
olla kuollut.

— Toivoisinpa, että hän olisi haudassa — ja kadotuksessa, sähäytti
markiisitar.

— Niin, vahvisti Marius, huoahtaen, — se lopettaisi kaikki huolemme.

— Siitä en ole lainkaan varma. Vielä on otettava lukuun Valérie uusine
pariisilaisystävineen — tuhotkoon rutto heidät kaikki! Vielä voimme
menettää La Vauvrayen tilukset. Ainoa keino, jolla nykyiset vaikeutemme
saadaan loppumaan, on se, että menet avioliittoon tuon omapäisen
letukan kanssa.

— Voit syyttää vain itseäsi siitä, että se on mahdotonta, muistutti
Marius.

— Kuinka niin? huudahti äiti, silmäillen häntä tuikeasti.

— Jos olisit pysynyt ystävyydessä kirkon kanssa, maksanut kymmenykset
ja säästänyt meidät tästä kirotusta pannasta, ei meidän olisi lainkaan
vaikea saada tänne pappi ja järjestää asia, suostuipa Valérie tai ei.

Markiisitar katseli poikaansa, silmät kiukusta välkkyen. Sitten hän
käännähti puhuttelemaan Tressania.

— Kuuletteko, kreivi? Kas siinä rakastaja! Hän on valmis ottamaan
puolison, rakastipa tämä häntä tai ei — ja hän on vannonut minulle
rakastavansa tyttöä.

— Miten voitaisiin asia muutoin saada toimeen, koska hän panee vastaan?
kysyi Marius yrmeänä.

— Miten muutoin? Kysytkö sinä minulta, miten muutoin? Hyvä Jumala! Jos
olisin mies ja minulla olisi sinun vartalosi ja kasvosi, ei maailmassa
yksikään nainen kykenisi vastustamaan minua, jos ottaisin hänen
voittamisensa sydämenasiakseni. Jo kerran Valérien on onnistunut lahjoa
yksi miehistämme ja lähettää hänet Pariisiin kirjettä viemään. Siitä
on koko nykyinen pulmamme alkuisin. Toisella kerralla hän kenties saa
aikaan vielä enemmän. Kun hän on saanut lahjotuksi jonkun auttamaan
häntä karkaamaan, kun hän itse on päässyt turvaan kuningattaren luokse,
niin kenties kadutte sitä, että neuvoni on langennut karuun maahan.

— Juuri estääksemme kaikki sellaiset yritykset, olemme panneet hänet
vartioitavaksi, sanoi Marius. — Sinä unohdat sen.

— Unohdan sen! En suinkaan. Mutta mitä takeita teillä on siitä, ettei
hän lahjo vartijaansa?

— Vahinko, ettei teillä ole kuuromykkää miestä, virkkoi Tressan
puolittain leikillään. Mutta Marius katsahti äkkiä toisiin vakavan
näköisenä.

— Meillä on yhtä hyvä kuin kuuromykkä. Onhan meillä italialainen, jonka
Fortunio värväsi eilen, kuten olen kertonut. Hän ei tunne Valérieta
eikä hänen varallisuuttaan, ja vaikka hän tuntisikin, eivät he voisi
käydä neuvottelemaan keskenään, sillä toinen ei osaa ranskaa eikä
toinen italiaa.

Markiisitar taputti käsiään. — Siinä on sopiva mies! hän huudahti. —
Lähetä noutamaan rekryytti tänne!

Fortunio — joka oli juuri sama mies, jonka Garnache oli oppinut
tuntemaan »Sanguinettina» — toi hänet. Mies oli vielä samassa asussa,
jossa hän oli ollut saapuessaan. Hän oli kookas, iho oli hyvin tumma,
musta, öljyinen tukka valui lyhyinä suortuvina hänen korvilleen ja
niskaansa, mustat, riippuvat viikset tekivät hänet kavalan näköiseksi.
Hänen leukaansa ja poskiansa peitti muutamia päiviä vanha, sakea
parransänki. Silmissä oli luihu katse, mutta niiden syvän sininen väri
oli jyrkässä ristiriidassa hänen tummuutensa kanssa.

Hänen yllään oli risainen takki, ja sääriensä ympärille hän oli sukkien
puutteessa kiertänyt likaiset nauhat. Jalassa hänellä oli puukengät,
joista toisesta pilkotti oljenkorsia; epäilemättä oli nämä tungettu
sinne sitä varten, että kenkä pysyisi jalassa.

Markiisitar silmäili häntä tarkkaavasti. Hienosteleva Marius nyrpisti
nenäänsä. Käskynhaltija tirkisteli häntä uteliaana lyhytnäköisine
silmineen. — Enpä luule koskaan nähneeni likaisempaa roikaletta, hän
huomautti.

Rouva Condillac puhutteli rekryyttiä. Hän tiedusteli mieheltä, mikä
mies hän oli ja mistä hän tuli, käyttäen italiankieltä, jota hän osasi
auttavasti. Mies kuunteli hänen kysymyksiään hyvin huomaavaisesti
— joskus hänen nähtävästi oli vaikea ymmärtää — katse kiintyneenä
markiisittaren kasvoihin ja kaula hieman eteenpäin kurkotettuna.

Silloin tällöin piti Fortunion sekaantua keskusteluun selvittääkseen
typerälle piemontilaiselle markiisittaren kysymyksiä. Italialainen
vastasi syvällä, käheällä äänellä, jota sotki piemontilainen murre, ja
markiisittaren — jonka italiankielen taito oli epätäydellinen — piti
usein turvautua Fortunioon päästäkseen selville hänen puheestaan.

Vihdoin hän lähetti molemmat pois käskien kapteenin huolehtia siitä,
että tulokas saisi kylvyn ja sopivamman vaatetuksen.

Tuntia myöhemmin, kun käskynhaltija oli sanonut jäähyväiset
ratsastaakseen kotiinsa Grenobleen, vei markiisitar itse Mariuksen
ja Fortunion seuraamana Battistan — sen oli italialainen ilmoittanut
nimekseen — yläkerrassa olevaan huoneistoon, jossa neiti de La
Vauvrayeta nyt pidettiin melkein vankina.



Valérien vartija


— Lapseni, miksi et tahdo olla järkevä? sanoi leskimarkiisitar katsoen
Valérieta teeskennellyn hellästi.

He seisoivat Valérien huoneessa. Taempana oli rekryytti Battista
veltossa asennossa vartiopaikallaan hieman puhtaamman näköisenä kuin
silloin, kun hänet esitettiin markiisittarelle.

— Missä asiassa, madame, kysyi Valérie, —- ei käyttäytymiseni ole
järkevä?

— Olet järjetön, kun typerästi pidät kiinni lupauksesta, joka on sinun
puolestasi annettu.

— Jonka _minä_ olen antanut, oikaisi tyttö.

— Jonka sinä annoit, olkoon menneeksi, mutta ollessasi sellaisessa
iässä, ettet ymmärtänyt sen merkitystä. Ei ollut oikein sitoa sinua
niin.

— Jos jollakulla ihmisellä on oikeus panna se epäiltäväksi, niin juuri
minulla, vastasi Valérie, katsoen värähtämättä markiisitarta silmiin.
— Ja minä tyydyn enkä nosta siitä kysymystä. Tyydyn täyttämään annetun
lupauksen. Kunniallisesti en voisi menetellä muulla tavoin.

— Tämä on hulluutta, Valérie...

— Teissä sitä on, madame, keskeytti tyttö, — kun luulette voivanne
pakottaa, ohjata väkisin tunteita ja rakkautta keinoilla, joita olette
käyttänyt minua kohtaan.

— Älä ole niin varma, mademoiselle. Älä ole niin varma siitä, ettei
sinua voida pakottaa.

Heidän katseensa osuivat vastakkain. Molemmat naiset olivat
kalmankalpeat, mutta toisella se johtui hillitystä kiukusta, toisella
taas pelosta; sillä sen, minkä markiisitar oli jättänyt sanoin
lausumatta, ilmaisivat hänen silmänsä kaunopuheisesti.

— On Jumala taivaassa, muistutti tyttö markiisitarta.

— Niin — taivaassa, vastasi toinen nauraen ja kääntyi poispäin. Hän
pysähtyi ovella, jota aukaisemaan italialainen oli rientänyt.

— Marius tulee kanssasi kävelylle huomenna, jos ilma on kaunis. Mieti
siihen mennessä sanojani!

— Jääkö tuo mies tänne, madame? kysyi tyttö, turhaan koettaen pitää
ääntään pelottomana.

— Ulommassa etuhuoneessa on hänen paikkansa, mutta kun tämän huoneen
avain on hänen puolellaan ovea, voi hän tulla sisään milloin haluaa tai
milloin luulee olevan siihen syytä. Jos hänen näkemisensä vaivaa sinua,
niin voit sitä karttaaksesi sulkeutua tuonne omaan huoneeseesi.

Mies seurasi markiisitarta paljaan lattian poikki ja piti hänelle
ulompaa ovea auki.

Virkkamatta enää mitään markiisitar poistui, ja vartija kuuli hänen
askeleensa, kun hän sipsutteli alaspäin kivisiä kiertoportaita myöten.
Lopuksi sulkeutui pihalle vievä ovi paukahtaen, ja avaimen kitinä
ilmaisi palkkasoturille, että hän ja hänen vartioitavansa olivat
molemmat teljetyt Condillacin linnan torniin.

Jäätyään yksin etuhuoneeseen Valérie meni ikkunan ääreen ja vaipui
hervottomana tuoliin.

Hän oli voimakassieluinen, ylevämielinen tyttö, mutta tänä iltana
näytti toivo tukahtuneen hänen rinnassaan. Myös Florimond tuntui
hylänneen hänet. Hän oli joko unohtanut hänet tai kuollut. Kuinka
asianlaita todellisuudessa oli, siitä hän ei paljoa välittänyt. Tieto
siitä, kuinka ehdottomasti hän oli markiisitar de Condillacin ja tämän
pojan vallassa, täytti hänen mielensä niin, ettei sinne mahtunut mitään
muuta.

Häneltä pääsi huokaus. Jos Garnache olisi säästynyt, olisi Valérie
saanut rohkeutta, sillä Garnachessa oli jollakin lailla tarmoa ja
rohkeutta niin paljon, että häneen voi turvautua ahdingon hetkinä.
Hän oli taaskin kuulevinaan reippaan, metallisen äänen: — Oletteko
tyytyväinen, madame? Oletteko nähnyt rohkeita tekoja kylliksi yhden
päivän osalle?

Ja sitten kuului keskellä hänen haaveilujaan juuri hänen uneksimansa
ääni niin äkkiä, niin luonnollisena ja elävänä, että hän hätkähti ja
oli vähällä kirkaista.

— Mademoiselle, se lausui, — pyydän, ettette tyyten menetä
rohkeuttanne. Olen palannut työskentelemään siinä tehtävässä, jonka
hänen majesteettinsa kuningatar käski minun suorittaa, ja minä suoritan
sen tuosta naarastiikeristä ja hänen penikastaan huolimatta.

Tyttö istui hiljaisena kuin patsas, tuskin hengittäen, katse tähdättynä
sinipunervaa taivasta kohti. Ääni oli vaiennut, mutta hän istui
yhä. Sitten hänelle hitaasti selveni, ettei se ollut harhaluuloa,
liikarasittuneiden aivojen erehdys.

Hän kääntyi ja taaskin oli häneltä päästä kiljahdus; sillä aivan hänen
takanaan, silmäillen häntä omituisen tutkivasti, seisoi tummaihoinen,
mustatukkainen italialainen vartija, joka oli määrätty sen vuoksi,
ettei hän osannut yhtään ranskaa.

— Älkää pelätkö, mademoiselle. Olen Garnache, tomppeli, kelvoton hupsu,
jonka kiivaus tuhosi kaikki ne pelastumisen toiveet, joita oli viikko
sitten.

Valérie tuijotti uskomatta silmiään.

— Garnache! hän kuiskasi käheästi.

Mutta hän tunsi, että ääni oli Garnachen eikä kenenkään muun.

Äkkiä levisi miehen kasvoille hymy, ja se antoi hänelle varmuuden,
haihduttaen hänen mielestään viimeisenkin epäilyksen hivenen.

— Monsieur, monsieur! Siinä kaikki, mitä hän sai suustaan, mutta häntä
halutti kiertää kätensä miehen kaulaan, kuten hän olisi syleillyt
veljeä tai isää, ja nyyhkyttää painautuneena hänen olkaansa vasten
siitä huojennuksen ja turvallisuuden tunteesta, jonka hänen läsnäolonsa
herätti.

Garnache oivalsi, kuinka liikuttunut hän oli, ja tyynnyttääkseen häntä
alkoi kertoa, millä tavoin hän oli palannut.

— Onni oli minulle hyvin suopea, mademoiselle. En voinut suuresti
toivoa, että sellaisia kasvoja, kuin minun ovat, voitaisiin naamioida,
mutta kunnia siitä, mitä näette, ei tulekaan minulle. Se on Rabecquen
käsialaa, hän on nokkelin lakeija, joka koskaan on palvellut kyvytöntä
isäntää. Se, että nuoruudessani olin kymmenen vuotta Italiassa ja opin
italiankieltä niin hyvin, että Fortuniokin pettyi, auttoi minua. Se
poisti heti kaikki epäluulot, ja jollen viivy täällä niin kauan, että
väri ehtii kulua hiuksistani, parrastani ja kasvoistani, on minulla
vain vähän pelättävää.

— Mutta, monsieur, huudahti tyttö, — teillä on paljon pelkäämistä! Ja
hänen katseensa kävi levottomaksi.

Garnache naurahti vastaukseksi. — Luotan onneeni, mademoiselle, ja
minusta tuntuu, että se on nykyisin nousu puolella. Tullessani tässä
asussa Condillaciin, en uskaltanut toivoakaan, että minut määrättäisiin
vartijaksenne sen tähden, etten osannut ranskaa. Minun oli vaikea
salata riemastunutta ilmettäni, kun kuulin sitä suunniteltavan. Se on
tehnyt kaiken muunkin helpoksi.

— Mutta mitä voitte tehdä yksin, monsieur? kysyi Valérie, ja hänen
äänessään oli miltei ärtymyksen värähdys.

— Antakaa minulle toki päivä tai pari keksiäkseni jotakin! Jokin keino
täytyy löytyä. En ole päässyt näin pitkälle sitä varten, että kärsisin
nyt tappion.

— Vietän yöni rukoillen Jumalaa ja hänen pyhimyksiään näyttämään teille
etsimänne tien.

— Taivas luullakseni kuulee rukouksenne, mademoiselle, vastasi Garnache
katsellen haaveksien kalpeita, pyhimysmäisiä kasvoja, jotka näyttivät
hohtavan hämärässä. Sitten hän äkkiä liikahti ja herkisti korviaan.

— Sh! Joku tulee, hän kuiskasi. Ja hän riensi nopeasti Valérien luota
etuhuoneeseen, jossa hän äänettömästi vaipui tuolilleen askelten
lähestyessä kiviportaita.



Omantunnon asia


Sattumalta oli Condillacissa eräs Battistan kansalainen,
Pohjois-Italiasta kotoisin oleva palkkasoturi, Arsenio-niminen lurjus,
jonka Fortunio oli pestannut silloin, kun hän kuukausia sitten oli
alkanut lisätä vartioväkeä. Tähän mieheen luottaen oli Garnache tehnyt
suunnitelmansa.

Hän oli aluksi pitänyt miestä ovelasti silmällä. Kun Arsenio oli hänen
ainoa kansalaisensa Condillacissa, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä,
että Battista niinä harvoina vapaahetkinä, joita hänellä joka päivä oli
vanginvartijan toimesta, etsi käsiinsä hänet ja istui keskustelemassa
hänen kanssaan. Miehet tutustuivat toisiinsa, ja ystävystyivät.
Garnache odotti sopivaa tilaisuutta tahtomatta panna mitään vaaraan
hätäilemällä. Tilaisuus tuli pyhäinmiestenpäivän aamuna. Tänä vainajien
päivänä teki Arsenion, joka oli kasvatettu kirkon uskolliseksi pojaksi,
levottomaksi muisto äidistään, joka oli kuollut noin kolme vuotta
sitten. Hän oli vaitelias ja alakuloinen, eikä Garnachen leikillinen
tuuli saanut hänestä vastakaikua. Garnache kummasteli, mitä miehen
mielessä liikkui, ja tarkkaili häntä valppaasti.

Äkkiä pikku mies — hän oli lyhyt ja länkisäärinen — huoahti raskaasti
ja kumartui veltosti nyhtäisemään sisäpihan kiveyksen raossa kasvavaa
rikkaruohoa. He istuivat kappelin portailla.

— Olet jörö tänään, valitti Garnache, taputtaen häntä olalle.

— Nyt on kuoleman päivä, vastasi mies ikään kuin se olisi ollut
riittävä selitys. Garnache purskahti nauramaan.

— Niin, vainajille epäilemättä; niin oli myös eilen, ja niin on
huomennakin. Mutta meille, jotka istumme täällä, tämä on elämän päivä.

— Sinä olet pilkkaaja, nuhteli toinen, ja hänen naamansa oli omituisen
vakava. — Et ymmärrä.

— Valista sitten minua!

— Tänä päivänä ajatuksemme luonnollisestikin kohdistuvat vainajiin,
ja minun ajatukseni ovat äidissäni, joka on jo kolme vuotta maannut
haudassaan. Mietin sitä, miksi hän minut kasvatti ja minkälainen olen.

Garnache virnisti, mutta sitä ei toinen huomannut. Hän silmäili pientä
lurjusta, ja hänen katseensa oli vähän levoton. Mikä miestä vaivasi?
Aikoiko hän katua syntejään, luopua pahuudesta ja petollisuudesta? Eikö
hän enää vastaisuudessa halunnut katkaista kenenkään kurkkua? Halusiko
hän olla uskollinen sille, joka maksoi hänelle palkan, ja viettää
kristillistä elämää? _Peste!_ Hän avasi huulensa ja päästi leveän
pilkkanaurun.

— Saamme sinusta munkin, hän ivasi, — paljasjalkaisen
pyhimystarjokkaan, jonka selkä on ruoskittu ja pää ajeltu. Ei viiniä,
ei arpanappuloita, ei naisia ei...

— Rauhaa! ärähti toinen.

— Sano _Pax_, ilvehti Garnache. — _Pax tecum_, tai _vobiscum_. Niinhän
sanot sitten.

— Jos omatunto vaivaa minua, niin mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinulla
itselläsi olekaan omaatuntoa?

— Ei ole. Se tekee ihmiset heikoiksi. Sen ovat mahtavat keksineet
voidakseen kiusata ja sortaa vähäväkisiä. Jos isäntäsi maksaa sinulle
huonon palkan likaisesta työstä, jota hänelle teet, ja joku toinen
tarjoaa sinulle runsasta palkkiota, jos teet virheen tai laiminlyönnin
työssäsi, niin omatuntosi kalvaa sinua myöhemmin. Pyh! Se on kömpelö,
lapsellinen temppu, jolla sinut pysytetään uskollisena.

Arsenio vilkaisi häneen päin. Sanat, jotka herjasivat ylhäistä väkeä,
olivat hänestä aina tervetulleita, väitteet, että häntä sorrettiin,
kuuluivat aina kauniilta hänen korvissaan. Hän nyökkäsi myöntävästi
Battistan puheelle.

— Bacchuksen nimessä, hän kirosi, — olet oikeassa, mutta minun
laitani on toisin. Ajattelen sitä kirousta, johon kirkko on tämän
talon julistanut. Eilen oli pyhäinmiesten päivä, mutta en saanut
kuulla ainoatakaan messua. Tänään on sielujenpäivä, enkä voi tässä
synninpesässä uhrata ainoatakaan rukousta äitini sielun rauhan puolesta.

— Miksi niin? kysyi Garnache katsoen kummastuneena tätä uskonnollista
salamurhaajaa.

— Mitenkä niin? Eikö Condillacin perhe ole suljettu pois seurakunnan
yhteydestä ja sen mukana joka mies, joka on täällä omasta vapaasta
tahdostaan? Rukoukset ja sakramentit ovat kaikki täällä kielletyt.

Garnache sai äkkiä mielijohteen. Hän hypähti seisomaan, kasvot
nytkähdellen kuin kauhusta, kun hän sai tietää asiain todellisen tilan,
josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Hän ei
jäänyt hetkeksikään miettimään, kuinka ihmeellinen oli tämän lurjuksen
sielu, joka salli hänen viikon jokaisena päivänä häiritsemättä rikkoa
kaikkia käskyjä louisdorin tai parin maksusta, mutta jota vaivasivat
omantunnon tuskat sen tähden, että hän asui sellaisessa talossa, jonka
kirkko oli julistanut kiroukseensa.

— Mitä sinä puhut?

— Totta! Jokainen, joka tahallaan pysyy Condillacin palveluksessa,
vaistomaisesti Arsenio hiljensi ääntään, ettei vain kapteeni tai
markiisitar sattuisi kuulemaan, — on suljettu pois seurakunnan
yhteydestä.

— Minä olen myös kristitty, Arsenio, enkä ole tietänyt tästä seikasta
mitään.

— Tietämättömyytesi tähden saanet anteeksi. Mutta nyt, kun tiedät..
Arsenio kohautti olkapäitään.

— Nyt, kun tiedän sen, olisi minun parasta huolehtia sielustani ja
etsiä uusi työpaikka.

— Voi! huokasi Arsenio. — Sitä ei ole niinkään helppoa löytää.

Garnache vilkaisi häneen. Pariisilaisen katse alkoi näyttää varmemmalta
kuin siihen saakka. Hän katsahti vaivihkaa ympärilleen, istahti sitten
jälleen, niin että hänen suunsa oli aivan Arsenion korvan juuressa.

— Täällä maksetaan huono palkka kuin kerjäläiselle, mutta kuitenkin
olen kieltäytynyt ottamasta vastaan kokonaista omaisuutta, jonka eräs
toinen minulle tarjosi, voidakseni olla uskollinen Condillacissa
olevalle isäntäväelleni. Mutta tämä kertomasi seikka muuttaa kaikki.

— Omaisuuden? kertasi Arsenio epäillen.

— Niin, omaisuuden — ainakin viisikymmentä pistolia. Se on omaisuus
muutamille meistä.

Arsenio vihelsi. — Selitähän tarkemmin! hän pyysi.

Garnache nousi sen näköisenä kuin olisi aikonut lähteä.

— Minun on harkittava sitä, hän sanoi ja liikahti muka poistuakseen.
Mutta toinen tarttui kiihkeänä hänen käsivarteensa.

— Mitä sinun on harkittava? hän kivahti. — Selitä minulle, minkälaista
palvelusta sinulle on esitetty. Omatuntoni soimaa minua. Jos sinä
kieltäydyt noista viidestäkymmenestä pistolista, niin miksi en minä
saisi hyötyä sinun typeryydestäsi?

— Se ei olisi tarpeen. Siihen puuhaan, josta puhun, tarvitaan kaksi
miestä, ja kumpikin saa viisikymmentä pistolia. Jos päätän ryhtyä
tehtävään, niin mainitsen, että sinä suostut toiseksi.

Hän nyökkäsi synkkänä toverilleen, irrottautui hänen otteestaan ja
lähti astelemaan pihan poikki. Mutta Arsenio ryntäsi hänen perässään ja
tarttui uudelleen hänen käsivarteensa.

— Senkin hullu! Et suinkaan aio kieltäytyä ottamasta vastaan sitä
omaisuutta?

— Se olisi petosta, kuiskasi Garnache.

— Se on paha, myönsi toinen, ja hänen ilmeensä muuttui alakuloiseksi.
Mutta kun hän muisti, mitä Garnache oli sanonut, kirkastuivat hänen
kasvonsa taaskin pian. — Kohtaako se näitä Condillacin asukkaita?
hän tiedusteli. Garnache nyökkäsi. — Ja ne, jotka pyytävät meiltä
palvelusta — maksaisivat sinulle viisikymmentä pistolia?

— He pyytävät toistaiseksi palvelusta vain _minulla_. He pyytävät
kenties sinulta, jos puhun puolestasi.

— Ja sinä puhut; olemmehan saman maan miehiä. Puhuthan, eikö niin?
Olemme toveruksia. Ystävyksiä vieraassa maassa. Ei ole mitään, mitä
en olisi valmis tekemään hyväksesi, Battista. Näetkö, olisin valmis
kuolemaan puolestasi, jos tarvittaisiin! Kautta Bacchuksen! Olisin!
Sellainen olen, kun pidän miehestä.

Garnache taputti häntä olalle. — Sinä olet kelpo poika, Arsenio.

— Ja puhuthan puolestani?

— Mutta ethän tiedä, mistä on kysymys,'huomautti Garnache. — Kenties
kieltäydyt, kun sitä tarjotaan sinulle.

— Kieltäydynkö viidestäkymmenestä pistolista? Jos tapani olisivat
olleet sellaiset, niin olisin ansiosta se köyhä raukka, joka olen.
Olkoonpa tehtävä minkälainen tahansa, omatuntoni soimaa minua siitä,
että palvelen Condillaceja. Selitä minulle, kuinka ne viisikymmentä
pistolia on ansaittava, ja voit olla varma, että olen valmis ryhtymään
vaikka mihin!

Garnache oli tyytyväinen. Mutta sinä päivänä hän ei ilmaissut
Arseniolle sen enempää, vakuutti vain puhuvansa hänen puolestaan ja
kertovansa hänelle tarkemmin seuraavana päivänä. Mutta kun he sitten
Arsenion kiihkeästä vaatimuksesta uudelleen keskustelivat asiasta, ei
Garnache vieläkään ilmoittanut hänelle kaikkea, ei edes sitä, että
palvelusta tarvitsi neiti de La Vauvraye.

— Olen saanut sanan, hän sanoi salaperäisesti. — Et saa kysyä minulta,
millä tavoin.

— Mutta kuinka pääsemme Grenobleen? Kapteeni ei ikinä laske meitä
sinne, valitti Arsenio pahantuulisena.

— Kun sinä olet yöllä vahdissa, Arsenio, lähdemme yhdessä kysymään
lupaa kapteenilta. Sinä aukaiset takaportin, kun minä yhdyn seuraasi
täällä pihalla.

— Entä mies, joka on tuolla ovella? Ja hän heilautti peukaloaan sitä
tornia kohti, jossa Valérie oli vankina ja johon Battista suljettiin
yöksi. Pihalta torniin vievälle ovelle oli lisävarmuuden vuoksi
sijoitettu vahti. Tämä ovi ja vahti olivat sellaisia esteitä, joiden
raivaamisen Garnache näki mahdottomaksi ilman apua.

— Sinun on pidettävä huolta hänestä, Arsenio.

— Näinkö? kysäisi Arsenio kylmästi, hipaisten kämmenensä syrjällä
kurkkuaan. Garnache pudisti päätään.

— Ei, se ei ole tarpeellista. Isku päähän riittää. Lisäksi se
käy kenties hiljaisemmin. Tornin avaimen löydät hänen vyöstään.
Nujerrettuasi hänet, otat sen ja avaat oven, sitten vihellät minua.
Loppu sujuu helposti.

— Oletko varma, että hänellä on avain?

— Sen sain tietää itse markiisittarelta. Heidän oli pakko luovuttaa
se hänelle kaiken varalta. Kun neiti yritti paeta ikkunasta, niin
he oivalsivat, kuinka tarpeellista se oli. Hän ei maininnut, että
heidän sokea luottamuksensa Battistaan oli saanut heidät voittamaan
vastahakoisuutensa ja luovuttamaan avaimen vahdille.

Sopimuksen vahvistukseksi ja esimauksi kaikesta tulevasta kullasta
Garnache antoi Arseniolle pari kultarahaa lainaksi, jonka tämä
suorittaisi takaisin, kun heidän tuntematon työnantajansa maksaisi
hänen viisikymmentä pistoliaan Grenoblessa.

Kun Arsenio näki ja tunsi kullan kourassaan, hän oli varma, ettei juttu
ollut unta. Hän ilmoitti Garnachelle olevansa vahdissa luultavasti
seuraavan keskiviikon jälkeisenä yönä — silloin oli perjantai —
ja seuraavaan keskiviikkoon he niin ollen jättivät suunnitelmansa
toteuttamisen.



Pikalähetti


Garnache oli tyytyväinen keskustelun tuloksiin.

— Mademoiselle, hän sanoi samana iltana Valérielle, — olin oikeassa
luottaessani onneeni ja uskoessani sen olevan nousemassa. Nyt
tarvitsemme vain vähän kärsivällisyyttä.

Oli illallisen aika. Valérie istui pöydässä etuhuoneessaan, ja Battista
oli palvelemassa.

— Jos onneani vain kestää ensi keskiviikkoon saakka, hän päätti
puheensa, — niin voitte olla varma, että pääsette hyvässä turvassa pois
Condillacista. Arseniolla ei ole aavistustakaan siitä, että te lähdette
mukaamme, joten meillä ei ole vähääkään syytä pelätä kavallusta, vaikka
hän muuttaisikin mieltään. Mutta hän ei muuta. Viisikymmentä pistolia
ovat tehneet sen horjumattomaksi.

Valérie katsahti häneen silmät loistaen toivosta ja rohkeudesta.

— Olette hoitanut asian ihmeen hyvin, hän kehui. — Jos se onnistuu
meille...

— Sanokaa, _kun_ se onnistuu meille, mademoiselle, oikaisi Garnache
nauraen.

— No niin sitten — kun meidän on onnistunut poistua Condillacista, niin
minne minun on mentävä?

— Tietysti kanssani Pariisiin, kuten on päätettykin. Palvelijani
odottaa minua Voironissa mukanaan rahaa ja ratsut. Meillä ei ole
enää mitään esteitä tiellämme, kun kerran olemme kääntäneet selkämme
Condillacin kolkoille muureille. Kuningatar ottaa teidät ystävällisesti
vastaan ja antaa teille suojaa siihen asti, kunnes herra Florimond
saapuu vaatimaan morsiantaan.

Valérie työnsi tuoliaan taaksepäin ja nousi hitaasti pystyyn. Hän
siirtyi verkkaisesti pöydän luota ikkunan ääreen.

Garnache meni lähemmäksi.

— Näyttää siltä kuin ette haluaisi avioliittoon Florimondin kanssa,
vaikka kuningattarelle lähettämästänne kirjeestä kävi käsittääkseni
ilmi, että te kiihkeästi halusitte tätä liittoa. Lienen tunkeileva,
mutta avoimesti puhuen käyttäytymisenne panee minut ymmälle.

— En ole sitä vastaan, vastasi Valérie, mutta tyynesti, innostumatta.—
Florimond ja minä olimme leikkitovereita, ja pienenä lapsena rakastin
ja ihailin häntä, kuten kenties olisin rakastanut ja ihaillut
veljeä. Hän on miellyttävä, jalo ja uskollinen. Uskon, että hän
olisi paras aviomies, mitä kellään naisella on ikinä ollut, ja
niinpä minä mielelläni uskon elämäni hänen hoiviinsa. Mitäpä muuta
tarvittaisiinkaan?

— Älkää sitä minulta kysykö, minä en suinkaan ole pätevä arvostelija,
torjui Garnache.

— Jos Florimond on elossa, niin tämä pitkä poissaolo, tämä sanomien
puute on kummallista. On kulunut kolme kuukautta siitä, kun viimeksi
kuulimme hänestä — ei, neljä kuukautta. Ja kuitenkin on hänen täytynyt
saada tieto isänsä kuolemasta, ja sen olisi pitänyt saada hänet
palaamaan.

— Saiko hän todella siitä tiedon? kysyi Garnache? — Lähetittekö te itse
siitä hänelle ilmoituksen?

— Enhän toki, monsieur. Me emme ole keskenämme kirjeenvaihdossa.

— Sepä vahinko, sillä pelkään, että hänen äitipuolensa on salannut
häneltä markiisin kuoleman.

— _Mon Dieu!_ Tarkoitatteko, ettei hän kenties vieläkään tiedä sitä?

— En. Kuukausi sitten kuningatar lähetti pikalähetin. Viimeisten
tietojen mukaan — jotka, kuten sanoitte, saatiin noin neljä kuukautta
sitten — hän oli Milanossa Espanjan palveluksessa. Pikalähetti
lähetettiin sinne etsimään häntä ja jättämään hänelle kirjeen, jossa
kerrottiin, kuinka asiat ovat Condillacissa.

-— Kuukausi sitten? kummasteli Valérie. — Emmekä vieläkään ole saaneet
häneltä sanaa. Olen hyvin huolissani hänen tähtensä, monsieur.

■— Ja minä, sanoi Garnache, — Toivon varmasti, että saamme häneltä
tietoja millä hetkellä hyvänsä.

Ennen kuin he olivat tulleet montakaan päivää vanhemmiksi, osoittautui
että hän toivoessaan oli ollut oikeassa. Sillä välin Garnache edelleen
näytteli vanginvartijan osaa saaden osakseen yhä enemmän luottamusta.

Ratkaisevana keskiviikkona Battista etsi käsiinsä Arsenion — kuten
hänellä nyt oli säännöllisesti tapana tehdä -— niin pian kuin hän sai
lomahetken keskipäivällä.

Battista puheli mahdollisimman lyhyesti pian yritettävästä paosta.

— Onko kaikki kunnossa? Oletko vahdissa ensi yönä?

— Kyllä. Vahtivuoroni on auringonlaskusta päivänkoittoon. Mihin aikaan
lähdemme liikkeelle?

Garnache mietti hetkisen.

— Meidän on parasta odottaa puoliyöhön, jotta toiset ennättävät vaipua
sikeään uneen. Jos silloinkin joku on vielä jalkeilla, on sinun
odotettava. Olisi typerää antautua vaaraan, että matkamme estetään,
lähtemällä puoli tuntia liian aikaisin.

— Saat luottaa minuun, vastasi Arsenio. — Kun avaan tornin oven,
vihellän sinulle. Takaportin avain riippuu vahtihuoneen seinällä.
Anastan sen ennen tuloani.

— Hyvä, kiitti Garnache, — ymmärrämme toisiamme.

He olisivat sen jälkeen heti eronneet, mutta samassa kuului portilta
hälyä. Miehiä riensi sinne vahtituvasta, ja Fortunio lausuili
äänekkäitä komennuksia. Condillaciin oli saapunut täyttä neliä
ratsumies, kävelyttänyt hevosensa sillan yli — joka oli nostettuna vain
öisin — ja pyrki sisälle, koputtaen raippansa nupilla käskevästi portin
lankkuihin.

Fortunion määräyksestä portti avattiin, ja porttikäytävästä ilmestyi
linnan pihalle pölyn peittämä mies, joka ratsasti väsyneellä,
vaahtoisella hevosella.

Garnache silmäili häntä uteliaana; miehen ulkonäkö osoitti, että hän
oli pikalähetti. Ratsumies oli pysähtynyt muutaman askeleen päähän
Battistasta ja tämän toverista ja nähdessään, että halpapukuinen
Garnache kuului Condillacin palveluskuntaan, hän heitti hänelle
suitsensa ja laskeutui sitten jäykästi satulasta.

Fortunio astui heti tärkeänä tulokkaan luokse, vasen käsi miekan
kahvassa, kierrellen oikealla kädellään pitkiä vaaleita viiksiään, ja
vaati häntä ilmoittamaan asiansa.

— Tuon kirjeen leskimarkiisitar de Condillacille, oli vastaus, minkä
jälkeen Fortunio käski ylpeästi nyökäten miehen lähteä mukaansa.

Arsenio oli luonnostaan utelias ja arvaili, mitä uutisia lähetti
saattoi tuoda. Garnache pohti samaa kysymystä, vaikkakin aivan
erilaisista syistä. Mistä tämä lähetti tuli? Miksi ei tuo
Fortunio-tomppeli ollut sitä kysynyt, että Garnachekin olisi kuullut
vastauksen?

Hän esitti hätäisesti Arseniolle jonkin verukkeen ja poistui.
Vilkaistuaan ympärilleen varmistautuakseen siitä, ettei häntä
tarkkailtu, oli hän lähtemäisillään käytävään, mutta empi äkkiä.
Mitä varten hän sinne menisi? Urkkimaanko? Käyttäytyisikö hän kuten
avaimenreiästä kuunteleva lakeija? Ei! Hänellä oli velvollisuuksia
kuningatarta kohtaan, mutta hänellä oli velvollisuuksia myös itseään
kohtaan, ja ne kielsivät häntä menemästä sellaisiin äärimmäisyyksiin.

Niinpä hän kääntyikin poispäin, mielihalun ja ylpeyden taistellessa
vallasta hänen sydämessään, ja asteli synkkänä pihalla Arsenion
ihmetellessä, mikä hänelle oli tullut. Ja hyvä olikin, että ylpeys
oli häntä pidättänyt; näytti todellakin siltä, että hänen onnensa oli
nousussa ja antanut ylpeyden pelastaa hänet hengenvaarasta. Sillä äkkiä
joku huusi: — Battista!

Hän kuuli sen, mutta kun oli sillä hetkellä kokonaan omissa
ajatuksissaan, ei hänen mieleensä muistunut, että hänet tunnettiin
Condillacissa sillä nimellä.

Vasta sitten kun se toistettiin äänekkäämmin ja käskevämmin, hän
pyörähti ympäri ja näki Fortunion viittaavan häntä luokseen. Hänet
valtasi äkkiä huolekas pelko, ja hän kiiruhti kapteenin eteen. Oliko
hänet yllätetty? Mutta Fortunion sanat rauhoittivat hänen epäilyksensä
heti.

— Teidän on heti saatettava neiti de La Vauvraye takaisin asuntoonsa.

Garnache kumarsi ja seurasi kapteenia portaita myöten sisälle panemaan
toimeen määräystä. Hän arvasi, että neidin äkillinen poisvieminen
aiheutui lähetin saapumisesta.

Kun he — hän ja Valérie — olivat kahden etuhuoneessa pohjoisessa
tornissa, kääntyi tyttö häneen päin, ennen kuin hän ennätti kysyä
mitään, kuten oli aikonut.

— On saapunut pikalähetti, virkkoi Valérie.

— Tiedän sen; näin hänet pihalla. Mistä hän on? Saitteko tietää sen?

— Florimondilta. Tyttö oli kalpea kiihtymyksestä.

— Markiisi de Condillacilta? huudahti Garnache tietämättä, olisiko
hänen pitänyt toivoa vai pelätä. — Italiasta?

— Ei, monsieur. En luule, että hän on tullut Italiasta. Siitä, mitä
puhuttiin, voin päättää, että Florimond on jo matkalla Condillaciin.
Kylläpä se synnytti aika hälyn. Heiltä meni koko ruokahalu päivällisen
osalta, ja he tuntuvat arvelleen, että minulle oli käynyt samoin, sillä
he päättivät lähettää minut heti takaisin huoneisiini.

— Sitten ette kai tiedä mitään — paitsi että lähetti on markiisilta?

— En mitään, enkä todennäköisesti saakaan tietää, vastasi tyttö.

Garnache ei voinut pidättää kirousta. Sitten hän hiljensi ääntään ilman
mitään nähtävää syytä ja puhui nopeasti ja kiihkeästi: — Minun on
mentävä ottamaan selvää, mikäli kykenen. Se saattaa olla vaarallista,
mutta se vaara on mitätön verrattuna siihen, mikä meitä uhkaa, jos
teemme erehdyksiä, kun emme tiedä mitä on tulossa. Jos joku tulee
— mikä ei ole luultavaa, sillä kaikki asiaan sekaantuneet henkilöt
viipyvät salissa siihen asti, kunnes lähetistä on selviydytty — ja jos
tiedustetaan, missä olen, niin ette saa tietää siitä mitään, koska te
ette osaa lainkaan italiaa enkä minä ranskaa. Sanotte vain luulevanne,
että minä vastikään menin noutamaan vettä. Ymmärrättekö?

Valérie nyökkäsi.

— Lukitkaa sitten itsenne huoneeseenne palaamiseen! saakka!

Hän otti lattialta ison saviastian, jossa säilytettiin vettä hänen
ja Valérien tarpeiksi, tyhjensi sen vahtihuoneen ikkunasta alhaalla
olevaan suojakaivantoon ja poistui pihalle vieviä portaita myöten.

Hän tirkisti ulos. Ei ketään ollut näkyvissä. Iällä sisäpihalla oli
tähän aikaan päivästä vähän liikettä, ja tornin ovelle sijoitettiin
vartija vain yöksi. Tämän oven vieressä oli toinen. Se avautui
käytävään, josta saattoi päästä linnan mihin osaan hyvänsä. Pistettyään
tuomansa saviastian viimemainitun oven taakse, Garnache riensi nopeasti
käytävää pitkin salin oven taakse kuuntelemaan.



Florimondin kirje


Condillacin avarassa salissa, jossa markiisitar, hänen poikansa ja
neiti de La Vauvraye olivat olleet päivällisellä, oli pikalähetin
saapuminen saanut aikaan äkillisen hämmingin, niin pian kun saatiin
tietää, että hän toi kirjeen Condillacin markiisilta Florimondilta.

Markiisitar oli noussut hätäisesti pöydästä, kasvoillaan hämmentynyt
pelokkaan uhkaava ilme, ja komentanut, että Valérien oli heti
poistuttava.

Kun he vihdoin olivat kolmisin, hän viivytteli hetkisen ennen kuin
avasi kirjeen, ja puhutteli vielä kerran lähettiä.

— Mihin markiisi de Condillac jäi?

— La Rochetteen, madame, vastasi mies, ja sen kuultuaan hypähti Marius
pystyyn kiroten.

— Niin lähellä! hän huudahti, mutta markiisittaren katse pysyi tyynen
levollisena.

— Mistä johtuu, ettei hän rientänyt Condillaciin?

— En tiedä, madame. En nähnyt herra markiisia. Tuon kirjeen toi minulle
hänen palvelijansa, käskien minun ratsastaa tänne.

Marius lähestyi äitiään otsa synkkänä.

— Katsotaanpa, mitä Florimond kirjoittaa! hän ehdotti hätäisesti. Mutta
äiti ei välittänyt hänestä mitään.

— Ettekö siis voi kertoa meille mitään herra markiisista?

— En mitään muuta kuin olen jo kertonut, madame.

Markiisitar pyysi Mariusta kutsumaan Fortunion ja lähetti sitten
kirjeentuojan pois, käskien kapteenin toimittaa hänelle virvokkeita.

Jäätyään sitten vihdoin kahdenkesken poikansa kanssa hän repäisi
hätäisesti kuoren auki ja alkoi lukea. Marius, jota levottomuus kalvoi,
tuli hänen viereensä voidakseen hänkin lukea. Kirje kuului:

 Rakas Markiisitar!

 Epäilemättä Teitä ilahduttaa kuulla, että olen matkalla kotiin, ja
 jollei olisi sattunut kuumekohtausta, joka on pidättänyt meitä täällä
 La Rochettessa, olisin Condillacissa yhtä pian kuin lähetti, joka tuo
 teille tämän kirjeeni. Pariisista saapui kaksi viikkoa sitten luokseni
 Milanoon lähetti tuoden minulle kirjeen, jossa ilmoitettiin, että
 isäni oli kuollut kuusi kuukautta sitten ja että hovissa toivottiin
 minun palaavan hoitamaan Condillacia. Minua kummastuttaa suuresti,
 että sain tällaisen ilmoituksen Pariisista enkä teiltä, sillä olisihan
 toki ollut teidän velvollisuutenne lähettää minulle tieto isäni
 kuolemasta silloin, kun tämä kohtalon isku meitä kohtasi. Mieleni
 murtui murheesta saatuani tämän surusanoman, ja hovin kehotus sai
 minut kiireesti lähtemään Milanosta rientääkseni tänne. Se seikka,
 etten ole saanut minkäänlaisia uutisia Contlillacista, on ihmetyttänyt
 minua kuukausimääriä. Isäni kuolema selittänee sitä jonkin verran,
 mutta tuskinpa se on riittävä selitys. Uskon kuitenkin varmasti Teidän
 voivan haihduttaa kaikki epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Luulen
 olevani Condillacissa tämän viikon lopulla, mutta pyydän, ettette Te
 eikä veljeni Marius antaisi tämän seikan millään tavoin vaikuttaa
 suunnitelmiinne, sillä vaikka aionkin palata hoitamaan Condillacia,
 kuten hovista minua kehoteltiin, toivon Teidän ja rakkaan veljeni
 edelleen pitävän sitä kotinanne, niin kauan kuin se Teitä miellyttää.

 Teidän nöyrä ja harras palvelijanne ja poikapuolenne

                                               _Florirnond_.

Luettuaan kirjeen loppuun leskimarkiisitar toisti ääneen lauseen: —
Uskon kuitenkin varmasti, madame, Teidän voivan haihduttaa kaikki
epäilyt, joita mielessäni on herännyt. Hän katsahti poikaansa, joka nyt
oli siirtynyt seisomaan häntä vastapäätä.

— Hän epäilee, ettei kaikki ole niin kuin olla pitäisi, murahti Marius.

— Mutta hänen sävynsä on kauttaaltaan herttainen. Pariisista
lähetetyssä kirjeessä ei ole voinut olla liikoja. Häneltä pääsi pieni,
katkera naurahdus. — Meidän on edelleenkin pidettävä tätä kotinamme,
niin kauan kuin se meitä miellyttää.

Sitten hän kävi äkkiä vakavaksi, taittoi kirjeen kokoon, pani kädet
selän taakse ja katsoi poikaansa silmiin.

— No? Mitä aiot tehdä? Hän on La Rochettessa, päivän ratsastusmatkan
päässä, ja siellä häntä pidättää vain kuume. Joka tapauksessa hän lupaa
olla täällä viikon lopulla. Lauantaina Condillac on siis luisunut pois
käsistämme, olet menettänyt sen peruuttamattomasti. Aiotko menettää
samoin myös La Vauvrayen?

Marius antoi käsiensä pudota riipuksiin ja kääntyi katsomaan äitiään
suoraan kasvoihin.

— Mitä voin tehdä? Mitä voimme me tehdä?

— Sinulta puuttuu luovaa mielikuvitusta, Marius, mutta kuitenkin pyydän
sinua käyttämään järkeäsi, muutoin olemme ensi sunnuntaina melkein
kodittomia. Minä en ota vastaan almuja Condillacin markiisilta enkä
usko sinunkaan ottavan.

— Jos kaikki raukeaa, vastasi Marius, — niin onhan meillä vielä sinun
talosi Tourainessa.

— Minun taloni? kivahti markiisitar, ääni kimeänä kiukusta. —
Hökkelini, aiot kai sanoa. Voisitko sinä viihtyä siellä — mokomassa
pahnassa?

— _Vertudieu!_ Jos kaikki muu menee myttyyn, niin meidän pitäisi toki
olla iloissamme siitäkin.

— Iloissamme? En ainakaan minä. Ja kaikki muu menee myttyyn, jollet
sinä toimi nopeasti kolmena lähipäivänä.

— Voinko minä tehdä mahdottomia?

— En vaadi sinulta muuta kuin että viet Valérien rajan yli Savoijiin,
jossa voit saada jonkun papin vihkimään teidät, ja teet sen ennen
lauantaita.

— Ja eikö se ole mahdotonta? Hän ei suostu lähtemään mukaani, kuten
hyvin tiedät.

— Senkin pelkuri, hupsu! Oletko tosiaan minun poikani? Pelkästä
arkuudesta olisit valmis viettämään koko elämäsi kerjäläisenä. Mutta
minä en, en taivu siihen, niin kauan kuin käteni liikkuu ja saan sanan
suustani. Sinä saat mennä tiehesi, mutta minä hinautan nostosillan ylös
ja varustaudun puolustamaan itseäni näiden muurien sisällä. Florimond
de Condillac ei astu jalallaan tänne minun eläessäni, ja jos hän tulee
musketin kantomatkan päähän, niin sitä pahempi hänelle.

— Minusta tuntuu, että olet hullu puhuessasi hänen vastustamisestaan ja
nimittäessäsi minua pelkuriksi. Jätän sinut yksin siihen asti, kunnes
mielesi on rauhoittunut. Ja hän lähti kasvot punaisina salista jättäen
markiisittaren yksin.

Pohjoisessa tornissa Valérie istui keskustellen Garnachen kanssa.

Pariisilainen oli kertonut hänelle kaikki, mitä oli saanut selville
kirjeen sisällöstä. Florimond oli niin lähellä kuin La Rochettessa,
jossa häntä pidätti kuumekohtaus, mutta hän lupasi saapua Condillaciin
viikon lopulla. Asiain näin ollen ei heidän Valérien mielestä enää
tarvinnut vaivautua karkaamaan, kuten he aiemmin olivat suunnitelleet.
He voisivat odottaa Florimondin tuloa.

Mutta Garnache pudisti päätään. Hän oli kuullut muutakin, ja vaikka
hän arvelikin, että Valérie oli sillä hetkellä turvassa Mariukselta,
ei hän kuitenkaan harhautunut arvostelemaan väärin tämän luonnetta
eikä antanut hänen hetkellisen hienotunteisuutensa pettää itseään.
Hänestä oli varsin mahdollista, että Marius muuttuisi epätoivoiseksi
Florimondin saapumishetken lähestyessä. Jääminen oli hyvin vaarallista.
Siitä hän ei virkkanut mitään, mutta todisti Valérielle, että olisi
parasta lähteä.

— Mutta enää meidän ei tarvitse suorittaa vaivalloista matkaa Pariisiin
saakka. Neljän tunnin ratsastus La Rochetteen, ja te saatte syleillä
sulhastanne.

— Mainitsiko hän minusta kirjeessään, tiedättekö mitään siitä, monsieur?

— Kuulin heidän sanovan, ettei hän maininnut, vastasi Garnache. — Mutta
kenties hänellä oli siihen hyvät syynsä. Hän saattaa epäillä enemmän
kuin hän kirjoitti.

— Kuinka voisi siinä tapauksessa kuumekohtaus pidättää häntä La
Rochettessa? Voisiko kuumekohtaus estää teitä, monsieur, rientämästä
rakastamanne naisen luokse, jos tietäisitte tai edes epäilisitte, että
häntä pidetään vankina?

— En tiedä, mademoiselle. En ole koskaan rakastanut, minun olisi
kohtuutonta käydä tuomitsemaan rakastuneita. On yleisesti tunnettua,
etteivät he ajattele samoin kuin muut ihmiset, heidän mielensä on sillä
hetkellä hämmennyksissä.

Mutta kun hän katseli Valérieta, joka seisoi ikkunan ääressä niin
ylevän lempeänä, solakkana, viehättävänä ja hentona, oli hän kuitenkin
varma siitä, että jos hän olisi Florimond de Condillac ja pelkäsipä hän
sitten tytön olevan vankina tai ei, niin ei kuume eikä edes ruttokaan
voisi pidättää häntä suurinta osaa viikosta La Rochettessa, helpon
ratsastusmatkan päässä.

Valérie hymyili vienosti hänen sanoilleen ja käänsi keskustelun asiaan,
joka oli heille tärkein.

— On siis päätetty, että meidän on lähdettävä tänä yönä.

— Puoliyön aikana tai vähän sen jälkeen. Olkaa valmiina, mademoiselle,
älkääkä antako minun odottaa, kun koputan ovellenne. Joutuminen saattaa
olla hyvin tarpeen.

— Saatte luottaa minuun, ystäväni, vastasi tyttö ja ojensi kätensä
äkillisen mielijohteen vallassa. — Olette ollut perin hyvä minua
kohtaan, herra de Garnache.

Garnache tarttui tytön käteen ja omituinen hellyys pani hänen likaiset,
naamioidut kasvonsa värähtelemään. Häntä sykähdytti samanlainen tunne
kuin isän tytärtään kohtaan — ainakin hän silloin luuli niin.

— Te liioittelette tekojani. En ole tehnyt muuta kuin minkä voin, minkä
jokainen olisi tehnyt.

— Kuitenkin enemmän kuin Florimond on tehnyt — ja hän on sulhaseni.
Kuume oli hänelle riittävänä syynä jäädä La Rochetteen, mutta
hengenvaara ei voinut pelottaa teitä tulemasta tänne.

— Unohdatte, mademoiselle, ettei hän kenties tiedä, missä oloissa
olette.

— Kenties hän ei sitä tiedä, myönsi tyttö, keveästi huokaisten.



Neuvottelu


Lähetin saapuminen Condillaciin kiidätti Tressanin linnaan samana
päivänä kiireisesti. Hän halusi kiihkeästi tietää, mistä lähetti tuli
ja mitä sanomia hän toi. Hän ilmestyi leskimarkiisittaren puheille,
salaten huolestumisensa hellällä hymyilyllä.

Hänet otettiin vastaan niin herttaisesti, että hänen päätänsä melkein
huimasi, sillä äärimmäisen turhamaisena miehenä hän ei kyennyt
oivaltamaan tämän sydämellisyyden ainoaksi mahdolliseksi syyksi sitä,
että häntä tarvittiin Condillacissa. Hetkisen hän empi ja puheli
tyhjänpäiväisistä seikoista, ennen kuin lausui julki asian, joka häntä
vaivasi. Kun he vihdoin jäivät kahdenkesken, hän esitti kielellään
pyörineen kysymyksen. — Kuulin, että Condillaciin on tänään saapunut
lähetti.

Vastaukseksi markiisitar kertoi hänelle kaikki, mitä hän tahtoi tietää,
mistä lähetti oli tullut ja mitä sanomia hänellä oli ollut.

— Niinpä siis, herra de Tressan, ne päivänne Condillacissa ovat luetut.

— Kuinka niin? Tehän sanoitte, että Florimondin sävy teitä kohtaan on
ystävällinen. Varmastikaan hän ei häädä isänsä leskeä pois täältä.

Markiisitar katseli tuleen, hymyillen raskasmielisen haaveksivasti.

— Ei, hän ei häädä minua pois. Hän tarjosi minulle oleskelupaikan
Condillacissa, niin kauan kuin minua miellyttää pitää sitä kotinani.

— Erinomaista! huudahti käskynhaltija, hykertäen pieniä, lihavia
käsiään. — Miksi sitten puhua poistumisesta?

— Miksikö? Kysyttekö sitä, Tressan? Luuletteko, että minä alistuisin
elämään tuon miehen almuista? Perustin toiveeni Mariukseen, mutta hän
uhkaa osoittaa ne turhiksi. Minun taitaa olla parasta tyytyä elämään
köyhänä talossani Tourainessa.

Silloin käskynhaltija älysi, että hetki oli tullut. Tilaisuus, jota hän
olisi turhaan saanut etsiä, melkein työnnettiin hänelle. Mielessään
hän siunasi Florimondia siitä, että tämä oli palannut niin sopivaan
aikaan. Hän nousi tuolistaan ja heittäytyi muitta mutkitta polvilleen
leskimarkiisittaren eteen.

— Älkää ajatelko köyhyyttä, madame, hän rukoili, — ennen kuin olette
antanut minulle matkapassin! Lausukaa vain suostumuksen sana, ja
teistä tulee rouva de Tressan! Koko omaisuuteni riittäisi vain
huonoksi koruksi sellaiselle kaunottarelle kuin te olette ja varoisin
tarjoamasta sitä teille, jollen sen mukana voisi tarjota teille koko
Ranskan altteinta sydäntä. Markiisitar — Clotilde, polvistun nöyränä
jalkojenne juureen. Tehkää minulle, mitä haluatte! Rakastan teitä!

Tahtoaan ponnistellen rouva de Condillac nieli Tressania kohtaan
tuntemansa inhon. Hänen ylpeyttään loukkasi kuunnella Tressanin
puhetta, mutta hän tukahdutti tunteensa. Hän ei antaisi miehelle mitään
vastausta — hän ei voinut, sillä hän oli vähällä pyörtyä inhosta —
mutta kuitenkin hänen täytyi antaa Tressanille toiveita sen ajan
varalta, jolloin, jos kaikki muu raukeaisi, hän joisi sen kirpeän
maljan, jota hän nyt piteli huulillaan. Niinpä hän mukautui olojen
pakosta.

Hän hillitsi äänensä vienon murheelliseksi ja otti röyhkeille
kasvoilleen surullisen ilmeen.

— Monsieur, monsieur, hän huoahti ja voitti vastenmielisyytensä siinä
määrin, että kosketti hieman Tressanin kättä, — te ette saa puhua siten
naiselle, joka on ollut leskenä vasta kuusi kuukautta, enkä minä saa
sitä kuunnella.

Käskynhaltijan kädet ja ääni alkoivat vapista kovemmin, mutta nyt se
ei enää johtunut rukkasten pelosta; sen sai aikaan kiihkeä, voimakas
toivo, jonka markiisittaren sanat hänessä herättivät.

— Annatteko minun toivoa, markiisitar? Jos tulen uudelleen —?

Rouva de Condillac huokasi, ja hänen kasvonsa saivat murheellisen
kysyvän ilmeen.

— Jos luulisin, että olette puhunut kaiken tämän säälistä, koska
pelkäätte puutteen käyvän minulle raskaaksi, en voisi antaa teille
vähääkään toiveita. Minussa on ylpeyttä, _mon ami_. Mutta jos olisitte
puhunut näin sittenkin, vaikka olisin edelleenkin ollut Condillacin
emäntä, niin sitten, Tressan, saatte toistaa sen minulle myöhemmin
sellaisena aikana, jolloin minä voin kuunnella teitä.

Keväisen joen lailla tulviva riemu valtasi Tressanin mielen. Hän
kumartui eteenpäin, tarttui markiisittaren käteen ja vei sen huulilleen.

— Clotilde! hän huudahti tukahdutetulla äänellä. Mutta samassa avautui
ovi, ja avaraan huoneeseen astui Marius.

Oven narahtaessa käskynhaltija koetti nopeasti nousta pystyyn. Hän
kompuroi seisomaan vaivalloisesti — sitäkin vaivalloisemmin, kun hän
ponnisteli näyttäytyäkseen vielä ketteräksi sydämensä valtiattaren
silmissä.

— Herra käskynhaltija, alkoi markiisitar tyynesti, — tuli tapaamaan
meitä lähetin saapumisen johdosta.

— Niinkö? sanoi Marius, kohottaen loukkaavasti kulmakarvojaan ja luoden
silmäyksen Tressaniin, ja Tressan vannoi sydämessään valan, ettei
häneltä unohtuisi tämän katseen maksaminen nenäkkäälle pojalle, sitten
kun hän oli saanut äidin puolisokseen.

— Herra kreivi syö kanssamme illallista, ennen kuin lähtee ratsastamaan
takaisin Grenobleen, lisäsi markiisitar.

Ja ennen kuin Marius ennätti vastata, oli äiti mennyt hänen ohitseen,
poistuen alakertaan. Nuorukainen seurasi synkkänä ja istua murjotti
pöydässä välittämättä vähääkään käskynhaltijan vallattomasta
hilpeydestä ja markiisittaren pakotetusta iloisuudesta. Hän käsitti
hyvin, minkälaatuisen lausumattoman sopimuksen äiti oli tehnyt.
Markiisitar oli oivaltanut, että Mariuksen vastenmielisyys hänen ja
Tressanin välistä suunniteltua liittoa vastaan oli hänelle eduksi, ja
käyttänyt tätä etua hyväkseen täysin määrin. Nuorukaisen täytyi joko
pakottaa Valérie menemään kanssaan avioliittoon ennen lauantaita tai
tyytyä näkemään äitinsä — kauniin, verrattoman äitinsä — naimisissa
tuon otuksen kanssa.

Ja äkkiä, molempien toisten, jotka nyt olivat jo tottuneet hänen jöröön
äänettömyyteensä, ennakolta aavistamatta, puhkesi paha ilmoille.
Markiisitar oli puhunut joistakin vähäarvoisista toimista, jotka oli
suoritettava ennen Florimondin palaamista. Marius pyörähti jyrkästi
tuolillaan katsomaan äitiään silmiin.

— Täytyykö tämän Florimondin palata? hän kysäisi, ja vaikkei hän
virkkanutkaan mitään muuta, olivat näiden hänen lausumiensa neljän
sanan merkitys ja sävy siksi selvät, että ne jättivät hyvin vähän
tulkinnan varaa mielikuvitukselle.

Markiisitar kääntyi tuijottamaan häneen kasvoillaan sanoin
kuvaamattoman hämmästyksen ilme, joka ei aiheutunut itse viittauksesta,
vaan siitä, että se tehtiin niin jyrkästi.

Mariuksen sanoja oli seurannut jännittynyt hiljaisuus, ja suu auki
käskynhaltija katsoa töllisteli nuorukaista, samalla kun hänen lihavat
kasvonsa hieman kalpenivat, sillä hän arvasi, mihin nuorukaisen
viittaus tähtäsi. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Kutsu Fortunio tänne! Siinä kaikki, mitä hän sanoi. Marius ymmärsi
täydellisesti, mitä varten hän tahtoi kutsua Fortunion tänne saapuville.

Hän nousi myhäillen pöydästä, meni ovelle ja käski etuhuoneessa
vetelehtivän hovipojan noutaa kapteenin. Sitten hän asteli verkkaisesti
takaisin, ei entiselle paikalleen pöydässä, vaan takan ääreen.

Fortunio saapui. Markiisitar pyysi häntä istumaan ja kaatoi omin käsin
hänelle lasin anjouta.

Hiukan ihmetellen ja vähän ujostellen kapteeni noudatti kehotusta ja
istuutui osoitetulle paikalle ikään kuin anteeksi pyydellen.

Marius kävi kärsimättömäksi ja toi häikäilemättä esiin asian, jonka
lausumiseksi markiisitar mietti hienostelevia sanoja.

— Olemme noudattaneet teidät, Fortunio, hän selitti rehentelevästi,
— tiedustaaksemme teiltä, minkä hinnan vaaditte veljeni, Condillacin
markiisin, surmaamisesta.

Käskynhaltija vaipui taaksepäin tuolissaan ähkäisten. Kapteeni hätkähti
ja kääntyi katsomaan poikaa, hänen vilpittömien silmiensä väliin tuli
ryppy.

— Herra de Condillac, hän virkkoi tekeytyen arvokkaaksi, — luullakseni
olette erehtynyt miehestä. Minä olen sotilas enkä salamurhaaja.

— Niinhän toki, tyynnytti häntä markiisitar, ryhtyen heti saattamaan
asiaa oikealle tolalle ja laskien pitkän, hoikan kätensä kapteenin
nukkavieruisen samettitakin hihalle. — Poikani tarkoitus ja hänen
sanansa ovat kaksi eri asiaa. Jos kysymyksessä olisi pelkkä salamurha,
niin olisimmeko kutsuneet teitä? Vartioväessä on kymmenkunta miestä,
jotka olisivat kelvanneet siihen tarkoitukseen.

— Mitä te sitten tarvitsette? kysyi Fortunio.

— Haluamme, että juttu hoidetaan kaikkien sopivaisuussääntöjen
mukaisesti. Markiisi on Sanglier Noirissa La Rochettessa. Teidän ei
ole lainkaan vaikea löytää häntä ja sen jälkeen joko loukata häntä tai
saada hänet loukkaamaan itseänne.

— Erinomaista, mutisi Marius takan luota. — Sellaisen tehtävän pitäisi
miellyttää teidän kaltaistanne miekkamiestä, Fortunio.

— Kaksintaistelu? sanoi mies, ja hänen olemuksestaan katosi röyhkeys,
jättäen sijaa pelkälle vastahakoisuudelle. Kaksintaistelu oli kokonaan
toista. — Mutta _sangdieu!_ Entäpä, jos hän surmaa minut? Oletteko
ajatelleet sitä?

— Surmaa _teidät_? huudahti markiisitar, katsoen Fortuniota silmiin
ikään kuin kummastuneena moisesta kysymyksestä. — Te laskette leikkiä,
kapteeni.

— Ja hänessä on kuumetta, tokaisi Marius pilkallisesti.

— Hänessä on kuumetta? Se on jotakin. Mutta — mutta — sattuuhan
vahinkoja.

— Florimond on aina ollut huono miekkailija, sanoi Marius, ikään kuin
itsekseen.

Kapteeni pyörähti uudelleen häneen päin.

— Miksi sitten, herra Marius, koska asia on niin ja koska te olette
yhtä taitava tai taitavampi kuin minä — ja hänessä on kuumetta, miksi
sitten on tarpeellista pestata minut tähän työhön?

— Miksikö? kertasi Marius. — Mitä se teihin kuuluu? Pyydämme teitä
mainitsemaan hinnan, josta olette valmis sen tekemään. Jättäkää sikseen
vastakysymykset!

— Jos ryhdyn tähän puuhaan, madame, niin en lähde yksin.

— No, mitä siihen tulee, sanoi Marius, — olkoon, kuten tahdotte!
Ottakaa mukaanne miehiä niin paljon kuin haluatte!

— Ja joudun sittemmin kenties hirteen heidän kanssaan, ärähti kapteeni,
käyden jälleen röyhkeäksi. — Nähkääs, herra de Condillac ja te, madame,
jos lähden, niin tahdon mukaani paremman vakuuden kuin tämän paikan
koko varusväen. Tarvitsen turvakseni sellaisen henkilön, joka huolehtii
siitä, ettei hänelle itselleen käy huonosti, aivan kuten minä pidän
huolta siitä, että hänelle käy huonosti ennemmin kuin minulle.

— Mitä tarkoitatte? Puhukaa suunne puhtaaksi!

— Tarkoitan, madame, etten lähde itse suorittamaan sitä, vaan olemaan
mukana ja auttamaan, jos apua tarvitaan. Menköön herra de Condillac! Ja
minä lähden hänen mukaansa ja otan vastatakseni siitä, että hän palaa
vahingoittumattomana ja että jätämme toisen kylmäksi.

Molemmat Condillacit säpsähtivät, ja käskynhaltija nojautui
raskaasti pöytää vasten. Kaikista vioistaan huolimatta hän ei ollut
verenhimoinen, ja tämä puhelu inhotti häntä.

Markiisitar koetti nyt turhaan horjuttaa kapteenin päätöstä. Äkkiä
Marius keskeytti äitinsä selittelyt puhuttelemalla kapteenia:

— Kuinka voitte sen luvata? Tarkoitatteko, että minun ja teidän on
karattava hänen kimppuunsa? Ette ota huomioon, että hänellä on väkeä
ympärillään. Kaksintaistelu on kokonaan toista kuin käsikähmä, enkä
usko, että meille jälkimmäisessä käy hyvin.

Häijyn ovela hymy levisi kapteenin kasvoille.

— Olen ajatellut sitä, en suunnittele kaksintaistelua enkä käsikähmää,
vaan niiden välimuotoa, joka näyttää kaksintaistelulta, mutta on
käsikähmä.

— Selittäkää tarkemmin!

— Mitäpä enempiä selityksiä se kaipaisi? Yllätämme markiisin
sellaisessa paikassa, jossa ei ole hänen väkeään. Tunkeudumme
esimerkiksi hänen huoneeseensa. Kierrän avainta hänen ovessaan. Olemme
yksin hänen kanssaan, ja te loukkaatte häntä. Hän suuttuu, ja hänen
täytyy taistella heti paikalla. Olen ystävänne; minun on toimittava
kummankin sekundanttina. Te aloitatte, ja minä seison vieressä ja annan
teidän taistella. Väitätte, että hän käyttelee miekkaa huonosti, ja
lisäksi hänessä on kuumetta. Niinpä saatte pistetyksi miekkanne hänen
lävitseen, ja se on ollut kaksintaistelu. Mutta jos hän onnen tai
taidon avulla saa teidät vaaraan, olen minä valmiina pistämään miekkani
väliin oikealla hetkellä ja tekemään aukon, josta te voitte suunnata
häneen iskun.

— Uskokaa minua, olisi parempi... aloitti markiisitar. Mutta Marius,
joka äkkiä oli mieltynyt ehdotukseen, keskeytti taas hänen puheensa.

— Oletteko varma siitä, ettette erehdy, Fortunio?

— _Per Bacco!_ Erehdys maksaisi minulle sata pistolia. Uskon, että
voitte luottaa minuun. Jos lainkaan erehdyn, niin se johtuu siitä,
että haluan kiihkeästi teidän suoriutuvan hänestä pian. Olette saanut
vastaukseni, monsieur. Vaikka keskustelisimme koko yön, niin pitemmälle
ette saa minua myöntymään. Mutta jos ehdotukseni on teistä sopiva, niin
olen valmis.

— Ja minä myös, Fortunio, vakuutti Marius, ja hänen äänessään oli
melkein riemuisa sointu.

Leskimarkiisitar katsoi vuoroin toista, vuoroin toista, ikään kuin
punniten miehiä varmistuakseen siitä, ettei Mariusta uhannut vaara.
Hän teki pari kysymystä pojalleen ja kapteenille. Sitten hän näytti
tyytyvän sopimukseen, nyökkäsi ja huomautti, että heidän olisi parasta
lähteä liikkeelle aamun sarastaessa.



Yllätys


Huoneistossaan pohjoisessa tornissa oli Valérie syönyt illallista ja
— säästääkseen herra de Garnachea jossakin määrin niistä alentavista
velvollisuuksista, joita vartijan tehtäviin sisältyi — itse korjannut
aterian pöydältä ja vienyt ruokailuvälineet vahtihuoneeseen, jossa ne
saivat olla aamuun saakka. Kun se oli tehty — hänen vastustelustaan
huolimatta oli Garnache tuppautunut auttamaan — muistutti pariisilainen
hänelle, että kello oli jo yli yhdeksän ja hoputti häntä tekemään
tarpeelliset matkavalmistukset.

— Minun valmistukseni on pian tehty, vakuutti tyttö hymyillen. —
Kaikki, mitä tarvitsen, voin kantaa vaipassani.

He alkoivat keskustella pian tapahtuvasta karkaamisesta ja nauroivat
leskimarkiisittaren ja tämän pojan pettymykselle, kun he aamulla
näkisivät häkin tyhjäksi. Sitten he käänsivät puheen Valériehin
itseensä, hänen aikaisempaan elämäänsä La Vauvrayessa, ja myöhemmin
keskustelu siirtyi Garnacheen. Tyttö kyseli hänen sotaseikkailujaan ja
tiedusteli sitten häneltä kaikenlaista Pariisista ja hovielämästä.

Siten he tutunomaisesti puhellen kuluttivat odotusaikaansa, ja silloin
he kenties oppivat tuntemaan toisiaan paremmin kuin koko aikana siihen
asti. He olivat todellakin tietämättään tulleet läheisiksi tuttaviksi.

Tänä iltana he tuntuivat henkisesti lähentyneen toisiaan, ja kenties
juuri se sai Valérien huokaamaan ja herttaisessa, ajattelemattomassa
viattomuudessaan sanomaan vielä kerran:

— Olen tosiaankin pahoillani, herra de Garnache, että täällä olomme
lähenee loppuaan.

Garnache ei ollut turhamainen narri eikä antanut näille sanoille väärää
merkitystä. Hän vastasi nauraen:

— Minä en ole, mademoiselle. Eikä mieleni saa rauhaa, ennen kuin tämä
kovanonnen linna on jäänyt ainakin kolmen peninkulman päähän taaksemme.
Sh! Joku tulee.

Ja äkkiä hänelle selvisi, kuinka vaarallista olisi, jos hänet
tavattaisiin tytön seurasta.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän kuiskasi, osoittaen peloissaan
sisemmän huoneen ovea. — Sulkeutukaa lukon taakse! Ja hän kehotti
merkillä Valérieta liikkumaan hiljaa.

Nopeasti ja äänettömästi kuin hiiri tyttö hiipi huoneesta ja sulki
meluttomasti oven.

Vahtihuoneesta kuului askelia. Garnache istuutui jälleen tuolille,
nojasi päätään sen selkämykseen, sulki silmänsä, avasi suunsa ja oli
nukkuvinaan.

Askeleet lähenivät nopeasti vahtihuoneen lattian poikki, ne olivat
keveät, kuin olisi tulijalla ollut pehmeäpohjaiset kengät, ja Garnache
mietti mielessään, oliko vastenmielinen vierailija äiti vaiko poika ja
mitä hän haluaisi.

Etuhuoneen ovi työnnettiin hiljaa auki — se oli ollut raollaan — ja
kynnykselle ilmestyi Marius. Hän pysähtyi hetkiseksi silmäilemään
huonetta. Sitten hän astahti eteenpäin, rypistäen otsaansa nähdessään
Battistan niin sikeässä unessa.

— Hei, mies! hän huudahti, potkaisten vartijan ojennettuja jalkoja. —
Tällä tavoinko sinä hoidat tehtäväsi?

Garnache avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi sekunnin ajan
teeskennellyn unensa häiritsijään. Sitten hän oli heräävinään täysin
valveille ja tuntevinaan isäntänsä, hypähti seisomaan ja kumarsi.

— Näinkö hoidat vartijantointasi? ärjäisi Marius toistamiseen, ja
Garnache, joka katseli nuorukaista typerästi hymyillen, huomasi
punan hänen poskillaan ja omituisen väikkeen hänen silmissään.
Garnachen valtasi levottomuus, mutta hänen kasvonsa pysyivät älyttömän
ilmeettöminä, tylsän hymyilevinä. Hän kumarsi taas, heilautti kättään
sisähuoneeseen päin ja sanoi:

— _La damigella é là_.

Vaikka Marius ei osannutkaan yhtään italiankieltä, ymmärsi hän
kuitenkin sanojen merkityksen, jota selvensi miehen ilmeikäs liike. Hän
virnisti julmasti.

— Asiasi olisivat huonosti, ruma ystäväni, jollei hän olisi siellä,
hän vastasi. — Tiehesi! Kutsun sinua tarvitessani. Ja hän osoitti
sormellaan ovea.

Garnache tunsi levottomuutta, jopa pelkoa. Hän arveli, että hänen olisi
parasta olla Mariuksen liikkeistä ymmärtävinään, mitä tämä tarkoitti.
Mutta hän aikoi jäädä oven taakse. Hän kumarsi sen vuoksi kolmannen
kerran, hymyili vielä typerästi ja löntysti huoneesta, sulkien oven
jälkeensä, jotta Marius ei huomaisi, kuinka lähellä hän oli.

Välittämättä hänestä sen enempää Marius astui Valérien ovelle ja
koputti sitä käskevästi.

— Kuka siellä?

— Minä — Marius. Avaa! Haluan puhella kanssasi.

Ovi avautui hitaasti. Tyttö näyttäytyi kalpeana ja arkailevana.

— Mitä tahdot, Marius?

— Nyt ja aina ja ennen kaikkea muuta nähdä sinua, Valérie. Et näy vielä
olleen vuoteessa, se on hyvä. Meidän on keskusteltava hiukan. Sitten
hän itse istuutui pöydälle ja silmäili tyttöä.

— Valérie, markiisi de Condillac, veljeni, on La Rochettessa.

— Hän on kotimatkalla! huudahti tyttö, pannen kätensä ristiin ja
näytellen hämmästymistä.

Marius pudisti päätään ja hymyili julmasti.

— Ei, hän ei palaa kotiin. Se on — jollet sinä sinä tahdo.

— Jollen minä tahdo! Mutta luonnollisestikin minä tahdon sitä!

— Niinpä siis, Valérie, jos tahdot saada tahtosi toteutetuksi, niin
täytyy minunkin saada. Jos Florimondin pitää palata Condillaciin, on
sinun tultava vaimokseni.

Hän kumartui Valérien puoleen, nojaten kyynärpäihin, työntäen kasvonsa
aivan lähelle tytön kasvoja. Tyttö peräytyi ja puristi käsiään yhteen,
niin että rystyset kävivät valkeiksi.

— Mitä — mitä tarkoitat? hän änkytti.

— En enempää kuin sanoin, enkä vähempää. Jos rakastat häntä kylliksi
paljon uhrautuaksesi, niin tule vaimokseni ja pelasta hänet tuhosta!

— Mistä tuhosta?

Marius heilautti itsensä alas pöydältä ja tuli seisomaan tytön eteen.

— Kerron sinulle kaikki, hän lupasi ja hänen äänensä oli hyvin uhkaava.
— Rakastan sinua, Valérie, enemmän kuin mitään muuta maan päällä ja
luullakseni taivaassa enkä luovuta sinua hänelle. Jos nyt vastaat
minulle kieltävästi, niin lähden päivän koittaessa La Rochetteen
voittaakseni sinut häneltä miekallani.

Pelostaan huolimatta ei Valérie kyennyt pidättämään vähäistä
halveksimisen hymyä.

— Siinäkö kaikki? No, jos olet niin ajattelematon, niin varmastikin
saat itse surmasi.

Marius naurahti rauhallisesti kuullessaan tämän rohkeudestaan ja
taidostaan lausutun viittauksen.

— Niin saattaisi käydä, jos menisin yksin, hän myönsi. Tyttö ymmärsi,
ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja inhosta.

— Sinä, roisto, raukkamainen salamurhaaja! Olisihan minun pitänyt
arvata, että jollakin sellaisella konnanjuonella aioit toteuttaa
uhkauksesi voittaa minut omaksesi aseilla!

Hän hypähti pystyyn Mariuksen eteen ennen kuin tämä ehti virkkaa
mitään. Hänen silmänsä leimusivat ja hän osoitti vapisevalla kädellä
ovea.

— Ulos! hän käski, ja hänen äänensä oli käheä. — Pois näkyvistäni!
Ulos! Tee pahimpasi, kunhan vain jätät minut rauhaan! En tahdo olla
missään tekemisissä kanssasi.

— Etkö tahdo? sähisi Marius hampaittensa välitse ja tarttui äkkiä hänen
ranteeseensa. Mutta tyttö ei huomannut häntä välittömästi uhkaavaa
vaaraa. Hän tiesi vaaran uhkaavan vain Florimondia, eikä se merkinnyt
kovinkaan paljoa, sillä hänhän lähtisi Condillacista La Rochetteen
hyvissä ajoin varoittaakseen sulhastaan.

— Olet esittänyt minulle sopimusta, hän jatkoi. — Olet maininnut
hintasi ja kuullut hylkäävän vastaukseni. Ja nyt mene!

— En vielä heti, vastasi mies, ääni niin inhottavan maireana, että
Garnache pidätti henkeään.

Marius kiskoi Valérieta puoleensa ja painoi häntä rintaansa vasten
rajusta rimpuilemisesta huolimatta. Vaikka tyttö olisi kuinka
ponnistellut, suuteli nuorukainen kiihkeästi hänen kasvojaan ja
hiuksiaan, kunnes hän sai toisen kätensä vapaaksi ja iski Mariusta
vasten kasvoja kaikin voimin. Silloin Marius päästi Valérien irti,
astahti taaksepäin kiroten — hänen kalpeilla kasvoillaan oli punaiset
sormenjäljet.

— Tämä lyönti maksaa Florimond de Condillacin hengen, sanoi hän
ilkeästi. — Hän kuolee huomenna puolenpäivän aikaan. Ajattele sitä,
tyttöseni.

— En välitä siitä, mitä teet, kunhan jätät minut rauhaan, vastasi
Valérie ponnistaen uljaasti pidättääkseen kiukun ja tuskan kyyneliä. Ja
yhtä kiukkuinen oli oven takana kuunteleva Garnache. Vain vaivoin hän
sai hillityksi itsensä syöksymästä Mariuksen kimppuun.

Marius silmäili tyttöä hetkisen, kasvot vääntyneinä raivosta.

— Jumalauta! hän vannoi. — Jollen saa sinua rakastamaan itseäni, niin
annan sinulle kylliksi syytä vihata itseäni.

— Jo nyt olet tehnyt sen varsin perinpohjaisesti, vastasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä häneltä pääsi pelokas kirkaisu. Marius
oli käynyt uudelleen häneen käsiksi ja painoi hänen hentoa vartaloaan
itseään vasten.

— Suutelen huuliasi ennen kuin poistun, _ma mie_, hän sähähti. Mutta
hänen vielä ponnistellessaan toteuttaakseen aikeensa tarttui hänen
vyötäisiinsä pari käsivarsia kuin rautapihdit.

Ällistyneenä hän päästi Valérien irti, ja samassa hänet pyöräytettiin
ympäri ja sinkautettiin runsaasti kuuden askeleen päähän lattialle.

Hän lennähti pöytää vasten ja tarrautui siihen kiinni välttyäkseen
kaatumasta ja silmäili kummastuneena ja raivoissaan Battistaa.

Garnache oli tyyten menettänyt malttinsa kuullessaan Valérien
kiljahduksen. Hän antoi varovaisuuden mennä menojaan, häneltä unohtui
kaikki järki, ja häntä ohjaamaan jäi vain sokea raivo, joka pakotti
häntä heti toimimaan. Mutta yhtä äkkiä kuin tämä raivo oli noussut,
se myös tyyntyi, kun hän nyt huomasi olevansa vastakkain vimmastuneen
Condillacin kanssa.

Rajun kiihkeästi hän koetti vielä nytkin korjata tekemäänsä erehdystä,
mutta turhaan. Hän kumarsi Mariukselle anteeksipyytävästi, heilutteli
käsiään ja täytti ilman italiankielisillä lauseilla, jotka hän lausui
mielipuolisen ponnekkaasti, ikään kuin olisi tahtonut sanan voimalla
takoa selityksen isäntänsä kalloon. Marius katseli ja kuunteli, mutta
hänen kiukkunsa ei suinkaan lauhtunut, päinvastoin se yltyi, ikään
kuin sekava puhetulva, jota hän ei ymmärtänyt, olisi ollut vain
lisäloukkaus. Hän vastasi vain kiroamalla. Sitten hän pyörähti ympäri
ja tempasi Garnachen miekan lähellä olevalta tuolilta, jolla se yhä
oli, ja silloin Garnache sadatteli ajattelemattomuuttaan. Kiskaistuaan
pitkän, terävän säilän tupestaan Marius syöksyi hänen kimppuunsa.

Mutta ennen kuin hän ehti iskeä, ennen kuin Garnache ehti liikahtaakaan
puolustautuakseen, oli Valérie rientänyt heidän väliinsä. Marius
katsahti hänen kalpeisiin, päättäväisiin kasvoihinsa ja ällistyi. Mitä
merkitsi tuo renki tytölle, miksi hän tuli väliin silläkin uhalla, että
miekka osuisi häneen itseensä?

Sitten levisi hymy hitaasti hänen kasvoilleen. Häntä kirveli vieläkin
Valérien halveksiminen ja vastarinta samoin kuin eräässä mielessä se
pettymys, jonka palvelijavintiö oli hänelle tuottanut. Hän oivalsi
voivansa loukata tyttöä, nöyryyttää hänen ylpeyttään ja häpäistä hänen
sisimpiä tunteitaan.

— Olet erittäin huolissasi tuon miehen hengestä, hän virkkoi, ja hänen
äänestään kuvastui halpamainen salaviittaus.

— En tahdo sinun murhaavan häntä, vastasi Valérie, koska hän on vain
totellut äitisi käskyjä.

— Epäilemättä hän on ollut tuiki oivallinen vartija, pisteli Marius.

Vielä nytkin olisi kaikki voinut käydä hyvin. Tällä loukkauksella olisi
Marius kenties arvellut maksaneensa kärsimänsä tappion. Hän olisi
saattanut malttaa mielensä ja uskoa, että kenties Battista, kuten tyttö
väitti, oli sittenkin vain noudattanut saamiaan määräyksiä hiukan liian
rajusti, olkoon menneeksi, mutta uskollisesti siitä huolimatta. Niin
ajatellen hän olisi saattanut tyytyä menemään tiehensä ja tyydyttämään
kostonhimoaan surmaamalla Florimondin seuraavana päivänä. Mutta
Garnachen kiivaus, joka taas yltyi, repi rikki tämänkin viimeisen
heikon toiveen.

Loukkaus, josta Valérie ei olisi välittänyt — jota hän kenties ei edes
ollut täysin ymmärtänyt — kiihdytti Garnachen vihan vimmaan hänen
puolestaan. Hän unohti esittämänsä osan, unohti senkin, ettei hän
osannut ollenkaan ranskaa.

— Mademoiselle, hän huusi, ja tyttö tuijotti häneen kauhistuneena, kun
hän oli näin tuhoisan varomaton, — pyydän teitä väistymään syrjään.
Hänen äänensä oli matala ja uhkaava, mutta sanat olivat pelottavan
selvät.

— _Par la mort Dieu!_ kirosi Marius perin ällistyneenä, — ethän tähän
asti ole osannut vähääkään ranskaa?

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache, ja nyt aion tappaa
ainakin yhden Condillacin likaisesta joukkiosta.

Hän tarttui tuoliin, nostaen sen eteensä valmiina torjumaan toisen
hyökkäystä.

Mutta Marius epäröi hetkisen — aluksi pelkän hämmästyksen, sitten pelon
lamauttamana. Hän tunsi jonkin verran pariisilaisen toimintatapoja. Hän
vilkaisi oveen ja mittasi katseellaan sen etäisyyttä. Ennen kuin hän
pääsisi sinne, katkaisisi Garnache häneltä tien. Hän ei voinut muuta
kuin yrittää tunkea pariisilaista takaisinpäin. Ja niinpä hän alkoi
hyökätä, tehden äkillisen syöksyn. Garnache peräytyi ja nosti tuoliaan,
mutta siinä samassa astui Valérie uudelleen heidän väliinsä.

— Väistykää syrjään, mademoiselle! huusi Garnache, joka oli jälleen
kylmä kuten aina taistelussa ja huomasi selvästi Mariuksen aikeen. —
Väistykää! Tai hän pääsee hälyttämään vartioväkeä.

Hän hypähti Valérien ohitse estämään Mariuksen äkillistä juoksua
ovelle. Kynnyksellä oli nuorukaisen pakko kääntyä puolustautumaan,
sillä muutoin olisi raskas ase, jota Garnache käsitteli harvinaisen
keveästi, musertanut hänen aivonsa. Mutta onnettomuus oli tapahtunut,
kun hän oli päässyt kynnykselle.

Marius alkoi kiljua kohti kurkkuansa:

— Tännepäin! Fortunio! Abdon! Tänne, lurjukset! Minua ahdistetaan.

Pihalla kajahti hänen sanojensa kaiku, ja sen toisti vahtimiehen
luikkaus, joka oli kuullut hätähuudon. Pian he erottivat miehen nopeat
askeleet, kun hän riensi noutamaan apua.

Garnache hyppäsi äkkiä syrjään ahdistaakseen vastustajaansa sivulta
päin ja estääkseen hänet takaperin peräytymästä ulko-ovelle. Temppu
onnistui ja asteittain, aina puolustaen itseään, Garnache kiersi
edelleen, kunnes hän oli Mariuksen ja kynnyksen välissä.

Mutta nyt kuului juoksuaskelia pihalta. Portaista näkyi valon
hohdetta ja miesten läähättävä hengitys kantautui taistelijoille
saakka. Garnache arveli, että hänen viimeinen hetkensä oli varmasti
koittanut. No niin, koska hänen oli kuoltava, niin hän voisi kuolla
täällä Mariuksen miekasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Siispä hän
päätti antautua siihen vaaraan voidakseen samalla antaa Mariukselle
merkin, josta tämä muistaisi hänet. Hän heilautti tuolinsa korkealle,
paljastaen ruumiinsa sekunnin ajaksi. Salamannopeasti sujahti nuoren
miehen miekka häntä kohti. Mutta Garnache väistyi ketterästi sen tieltä
ja astahti lähemmäksi vastustajaansa. Tuoli putosi jysähtäen ja Marius
vaipui pyörtyneenä ja verissään lattialle saatuaan päähänsä hirvittävän
iskun. Kalahtaen putosi miekka hänen kädestään ja kieri heilahdellen
Garnachen jalkojen juureen.

Pariisilainen viskasi pois tuolin ja kumartui ottamaan tuiki
tervetullutta säilää. Hän suoristautui puristaen miekankahvaa ja saaden
itseluottamusta tuntiessaan kädessään aseen, ja pyörähti ympäri, juuri
kun Fortunio ja kaksi hänen kätyriään ilmestyivät ovelle.



Garnache lähtee Condillacista


Ei kukaan ole nauttinut taistelusta enemmän kuin Martin de Garnache,
eikä hän nytkään jäänyt miettimään, että nyt hän todennäköisesti saisi
tyydyttää tätä haluaan liiaksikin. Noiden kolmen miehen ilmestyminen
hänen eteensä karkoitti hänen mielestään kaikki muut ajatukset, paitsi
pian alkavan ottelun.

Hän kävi asentoon torjuakseen heidän hyökkäyksensä; hänen katseensa oli
valpas, huulet tiukasti yhteen puristetut, polvet kuin teräsjoustimet.

Fortunion johdolla karkasivat miehet hänen kimppuunsa, ja seuraavien
minuuttien aikana kaikunut melu, taistelevien raskas huohotus,
kiroustulva, askelten töminä, kun he hypähtelivät sinne tänne, ja ennen
kaikkea miekkojen kalskahteleminen vastakkain, täytti huoneen ja kuului
linnan pihalle saakka.

Kului minuutteja, mutta he eivät mahtaneet mitään tälle yhdelle
ainoalle miehelle; näytti siltä, ettei hän heilutellut yhtä, vaan
kymmentä säilää, niin nopeat olivat hänen liikkeensä, niin vinhasti
sujahteli hänen miekkansa kaikkiin suuntiin. Jos hän olisi pysynyt
paikallaan, olisi hän pian saattanut saada surmansa, mutta hän
perääntyi hitaasti etuhuoneen ovea kohti. Valérie seisoi vielä siellä,
katsellen taistelua kauhistunein silmin ja henkeään pidättäen.

Omalla tavallaan hän auttoi Garnachea, vaikka hänellä itsellään
ei ollut siitä aavistustakaan. Hän piti kädessään haaraista
kynttilänjalkaa, jonka kuusi kynttilää oli tämän myrskyisen näyttämön
ainoana valaistuksena, ja niiden valo sattui Garnachen ahdistajien
silmiin, joten hän näki heidän kasvonsa, samalla kun hänen kasvonsa
olivat varjossa.

Pariisilainen vetäytyi yhtä mittaa taaksepäin ovea kohti. Hän ei voinut
sitä nähdä, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Hän tiesi sen olevan
suoraan sen oven vastassa, joka avautui portaisiin, ja viimemainitun
mukaan hän ohjasi peräytymistään.

Tarkkaillessaan Valérie arvasi, että hänen aikomuksensa oli tulla
sisempään huoneeseen, päästä sen kynnyksen yli, jolla hän itse seisoi.
Melkein koneellisesti hän astui taaksepäin askeleen tai pari antaakseen
Garnachelle tietä. Tämä liike oli vähällä maksaa pariisilaisen hengen.
Kun valo ei enää niin räikeästi osunut Fortunion silmiin, näki tämä
paremmin kuin siihen asti ja suuntasi vikkelästi murhaavan piston
suoraan Garnachen sydäntä kohti. Pariisilainen hypähti taaksepäin, kun
miekan kärki oli vain tuuman päässä hänen rinnastaan.

— Pankaa kynttilänne, mademoiselle, hän pyysi, uuninreunustalle
taakseni! Sijoittakaa sinne toinenkin kynttilänjalka!

Valérie kiiruhti kerkeästi täyttämään pyyntöä, vaikka hänen päätänsä
huimasi ja hänestä oli kaikki sekavaa kuin painajaisessa. Ja kun valo
taas oli Garnachen takana, se antoi hänelle vastustajiin verrattuna
saman pienen edun kuin aikaisemminkin. Reippaasti hän lausui uuden
määräyksen.

— Jaksatteko siirtää pöytää, mademoiselle? hän kysyi. — Koettakaa se
kiskoa tänne seinän viereen minusta vasemmalle, niin lähelle ovea kuin
suinkin saatte!

— Minä koetan, läähätti tyttö huulet kuivina ja riensi tekemään työtä
neuvottua. Tietämättään hän nyyhkytti kiihkeästi ehättäessään auttamaan
Garnachea mahdollisimman tehokkaasti. Hän tarttui rajusti jykevään
tammipöytään ja alkoi vetää sitä lattian poikki, kuten Garnache oli
pyytänyt. Fortunio älysi, mitä oli tekeillä, arvasi Garnachen aikeet
ja yritti äkkiryntäyksellä raivata itselleen tien huoneeseen. Mutta
Garnache piti varansa. Terässäilät kirskahtivat vastakkain, sitten
kuului kumea tömähdys, ja Fortunio oli jälleen vartiohuoneessa, minne
hän oli peräytynyt pelastaakseen nahkansa.

Taistelu keskeytyi sen jälkeen vähäksi aikaa, ja Garnache laski
miekkansa alas lepuuttaakseen kättään, kunnes hänen kimppuunsa
uudelleen käytäisiin. Oven toiselta puolen kapteeni kehotti häntä
antautumaan. Hän piti sellaista ehdotusta loukkauksena ja joutui
hetkeksi kiihkon valtaan.

— Antautua? hän karjaisi. — Antautua teille, murhaajat! Saatte
miekkani, jos tulette sitä noutamaan, mutta saatte sen kurkkuunne.

Vuorostaan raivostuneena Fortunio kumartui kuiskuttamaan toverinsa
korvaan, antaen tälle määräyksen. Sitä totellen astui mies esiin,
käyden miekkasille Garnachen kanssa. Äkkiä hän laskeutui polvilleen, ja
hänen päänsä ylitse Garnache äkkiä näki vastassaan Fortunion miekan.
Se oli sukkela temppu ja oli hyvin vähällä lopettaa Garnachen puuhat.
Mutta vaikka se hämmästyttikin häntä, oivalsi hän samalla myös sen
tarkoituksen. Hänen säilänsä alitse piti polvistuneen miehen syöstä
miekkansa hänen ruumiiseensa. Samalla kun Valérielta pääsi varoittava
huudahdus, hän hypähti syrjään seinän viereen, missä hän oli suojassa
Fortunion aseelta, kääntyi äkkiä ja pisti miekkansa kyljittäin
polvillaan olevan palkkasoturin lävitse.

Kaiken sen hän oli suorittanut koneellisesti, pikemminkin vaiston
kuin järjen ohjaamana. Ja kun kaikki oli ohitse ja juoni oli noin
tehokkaasti kääntynyt hänen vastustajansa turmioksi, hän tuskin
käsitti, kuinka hän oli sen tehnyt.

Kaatuneen ruumis telkesi nyt oviaukon, ja sen takana seisoi Fortunio
uskaltamatta tunkeutua eteenpäin, peläten, että näkymätön säilä —
Garnache oli yhä aivan seinän vieressä — tekisi hänelle samanlaisen
tempun.

— Älkää katselko tätä, mademoiselle, rukoili Garnache lempeästi. —
Olkaa rohkea, koettakaa olla rohkea!

Valérie koetti terästää horjuvaa rohkeuttaan; ponnistaen tahtoaan hän
käänsi katseensa ovelta ja silmäili pariisilaisen tyyniä, pelottomia
kasvoja. Garnachen valppaiden silmien näkeminen tuntui uudelleen
valavan häneen luottamusta ja uljuutta.

— Tässä on pöytä, monsieur, hän sanoi. — En voi saada sitä lähemmäksi
seinää.

Garnache ymmärsi, ettei sen syynä ollut tytön rohkeuden eikä voimien
loppuminen, vaan se seikka, että hän itse oli sillä kohdalla, johon
hän oli pyytänyt Valérieta työntämään pöydän. Hän viittasi tyttöä
väistymään, ja tämän siirryttyä hän syöksähti äkkiä ja nopeasti
sivulle, tarttuen pöytään, mutta pitäen miekkaa edelleen kahdella
sormellaan. Hän oli saanut vankan pöydän työnnetyksi puolitiehen oven
eteen ennen kuin Fortunio käsitti tilanteen. Heti koetti kapteeni
käyttää sitä edukseen, luullen pääsevänsä Garnachen kimppuun tämän
huomaamatta. Mutta niin pian kuin hänen nenänsä tuli näkyviin
ovenpielen takaa, välähti Garnachen miekka hänen silmiensä edessä,
pakottaen hänet vetäytymään takaisin verinen naarmu poskessaan.

— Varokaa, herra kapteeni, pilkkasi pariisilainen. — Jos olisitte
tullut tuuman verran kauemmaksi, olisitte saattanut menettää henkenne.

Portaista kuului askelia ja Garnache ryhtyi taas työhönsä, työntäen
pöydän avoimen oven eteen. Hänellä oli nyt hetkinen levähdysaikaa,
sillä haavoittuneena — joskin lievästi — ei Fortunio todennäköisesti
ahdistaisi häntä ennen kuin olisi saanut toisia avukseen. Ja sillä
aikaa kun toisia saapui, sillä aikaa kun heidän ääntensä hyminä
kävi yhä kuuluvammaksi ja heidän askeleensa lopulta kajahtelivat
vartiohuoneen paljailla lattialankuilla, oli Garnache temmannut
tuolin ja heittänyt sen pöydän alle suojaksi alhaalta suunnattuja
hyökkäyksiä vastaan sekä viskannut toisen tuolin pöydälle korottamaan
ja lujittamaan varustustaan.

Barrikaadinsa takaa hän tirkisteli ulompaan huoneeseen saadakseen
selville uusien vastustajiensa lukumäärän ja näki hämmästyksekseen
Fortunion vierellä vain neljä miestä. Heidän takaansa hän erotti
varjossa seisovan naisen hahmon ja tämän vierellä yhden miehen, joka
oli lyhyt ja pyylevä.

Nainen tuli lähemmäksi, ja hän näki, että se oli itse leskimarkiisitar.
Pyylevä olento siirtyi markiisittaren kanssa valojuovaan, joka tulvi
Garnachen puolustamasta oviaukosta, ja se paljasti hänen kasvonsa;
hän oli herra de Tressan. Jos Garnache vielä siihen asti oli ollut
vähääkään epävarma epäillessään käskynhaltijan vilpittömyyttä, niin nyt
se epävarmuus haihtui.

Äkkiä päästi markiisitar säikähtyneen kirkaisun. Hänen katseensa oli
osunut Mariukseen, ja hän riensi poikansa luokse. Tressan kiiruhti
hänen perässään, ja yhdessä he nostivat nuorukaisen lattialta ja
auttoivat hänet tuolille. Hän jäi istumaan hieroen vaivalloisesti
kädellään epäilemättä kipeää otsaansa. Oli selvää, että hän oli
tointumassa, ja Garnache huomasi harmikseen, että hänen iskunsa
oli ollut liian heikko. Leskimarkiisitar kääntyi häntä lähestyneen
Fortunion puoleen, ja hänen silmänsä näkyivät alkavan kiilua, kun
italialainen sanoi hänelle jotakin.

— Garnache? kuuli pariisilainen markiisittaren ääntävän ja näki
Fortunion osoittavan peukalollaan ovelle päin.

Markiisitar näytti unohtavan poikansa, ja tirkisti oviaukosta
Garnachea, joka näkyi epäselvästi häntä rinnan korkeudelle saakka
suojaavan huonekaluröykkiön takaa. Sanaakaan hän ei virkkanut
pariisilaiselle, vaan katseli häntä hetkisen huulet tiukasti yhteen
puristettuina ja kalpeilla kasvoilla pelästynyt, kiukkuinen ilme.
Sitten hän kuului sanovan Fortuniolle:

— Mariuksen ehdotuksestahan hänet pantiin vartioimaan tyttöä.

Hän vilkaisi lattialla viruviin ruumiisiin, joista toinen oli melkein
hänen jalkojensa juuressa, toinen juuri oven sisäpuolella, nyt melkein
piilossa pöydän varjossa. Sitten hän komensi hurjistuneena miehiään
käskien heidän kaataa kumoon esteen ja ottaa pariisilaiskoiran kiinni
elävänä.

Mutta ennen kuin sotilaat ennättivät liikahtaa totellakseen häntä,
kajahti Garnachen ääni käskevänä huoneessa.

— Sananen teille, herra de Tressan, ennen kuin leikki alkaa! hän
huusi, ja hänen sävynsä oli niin käskevä, että miehet pysähtyivät kuin
lattiaan naulattuina vilkuillen markiisittareen ja odottaen häneltä
uutta määräystä.

— Mitä sanomista teillä on minulle? tiedusteli Tressan, koettaen tehdä
sävynsä röyhkeäksi.

— Tämä: Palvelijani tietää, missä olen, ja jollen aivan lähipäivinä
pääse vahingoittumattomana Condillacista hänen luokseen, on hänen
ratsastettava Pariisiin ja vietävä sinne minulta saamansa kirje.
Siinä kirjeessä syytetään teitä osallisuudesta näihin Condillacissa
suoritettuihin häpeällisiin vehkeilyihin. Siinä selostetaan,
kuinka te epäsitte minulta apunne, kuinka uhmailitte kuningattaren
käskyjä, joiden tuojana minä olin; ja jos lisäksi saadaan näytetyksi
toteen, että minä olen menettänyt henkeni teidän petollisuutenne ja
niskuroimisenne tähden, niin lupaan, ettei mikään koko maailmassa voi
pelastaa teitä hirsipuusta.

— Älkää kuunnelko häntä, monsieur! huudahti markiisitar nähdessään
Tressanin hätkähtävän ja perääntyvän äkillisen pelon vallassa. — Se ei
ole muuta kuin epätoivoisen miehen juoni.

— Ottakaa varteen sanani tai älkää niistä huoliko! jatkoi Garnache
Tressanille. — Olette saanut varoituksen. En odottanut näkeväni teitä
täällä tänä iltana. Mutta tapaamisemme vahvistaa pahimmat epäluuloni,
ja jos minun on kuoltava, niin on kuollessani omatuntoni rauhallinen
tietäessäni, että jättäessäni teidät alttiiksi hänen majesteettinsa
kuningattaren vihalle en ole uhrannut viatonta ihmistä.

— Madame... aloitti käskynhaltija kääntyen markiisittaren puoleen.
Mutta tämä keskeytti kärsimättömänä sanat, jotka hän aikoi lausua,
hänen kielellään pyörivän rukouksen, että markiisitar ajattelisi hieman
ennen kuin antaisi surmata tämän pariisilaisen.

— Monsieur, sanoi rouva de Condillac, — voitte hieroa kauppaa hänen
kanssaan, sitten kun hänet on pidätetty. Tahdomme hänet käsiimme
elävänä. Tuokaa tuo lurjus ulos — elävänä! hän komensi miehiään
ja hänen äänensä oli nyt siksi päättäväinen, ettei yksikään enää
uskaltanut vitkastella.

Garnache hymyili Valérielle, kun nämä sanat lausuttiin. — He tahtovat
minut elävänä. Se on ilahduttava seikka. Pysykää uljaana! Saatan
tarvita apuanne ennen kuin olemme tästä selviytyneet.

— Minä olen valmiina, monsieur, vakuutti tyttö pelostaan huolimatta.

Sitten hyökkäys alkoi, ja pariisilainen olisi voinut nauraa nähdessään,
kuinka kaksi murhamiestä, joista kumpikaan ei halunnut kunniaa käydä
hänen kimppuunsa yksin, estivät toisiaan koettaessaan päästä häneen
käsiksi yhtä aikaa.

Vihdoin leskimarkiisitar komensi yhden miehistään menemään sisään. Mies
tuli, mutta hänet torjui takaisin miekka, joka suhahti häntä kohti
vallituksen ylitse.

Tapahtumien kehityksessä olisi tapahtunut keskeytys, jollei Fortunio
olisi astunut esille toistaakseen erään miehensä kanssa saman tempun,
joka jo oli maksanut hänelle yhden sotilaan hengen. Hänen toverinsa
laskeutui polvilleen, pisti miekkansa pöydän alitse ja tuolin jalkojen
välitse ja koetti pistää Garnachea jalkoihin. Samalla tarttui kapteeni
pöydällä olevan tuolin selkämykseen, pyrkien ahdistamaan Garnachea sen
ylitse. Temppu onnistui siinä määrin, että pariisilaisen oli pakko
peräytyä. Pöytä tuntui todennäköisesti muuttuvan hänen turmiokseen
turvan asemesta. Salamannopeasti hän notkisti toisen polvensa, koettaen
pakottaa alhaalla olevan miehen vetäytymään takaisin. Mutta samat
esteet, joiden olisi pitänyt häiritä ahdistajia, olivat tällä kertaa
vielä pahemmin Garnachen vastuksina. Juuri silloin Fortunio tempasi
tuolin pöydältä ja sinkautti sen eteenpäin. Yksi sen jaloista osui
Garnachen oikeaan käteen ja turrutti sen sekunnin ajaksi. Miekka
kirposi hänen kädestään, ja Valérie kirkaisi ääneen luullen taistelun
olevan lopussa. Mutta seuraavalla hetkellä oli pariisilainen pystyssä,
säilä jälleen lujasti kourassa, vaikka hänen käsivartensa vielä
tuntuikin vähän turralta.

— Vaippa, mademoiselle! Tuokaa minulle vaippa! hän pyysi.

Valérie sieppasi vaipan, joka oli tuolilla hänen makuuhuoneensa oven
pielessä, ja ojensi sen hänelle. Hän kiersi sen kahdesti vasemman
käsivartensa ympäri, antaen sen laskoksien riippua höllällä ja eteni
taaskin yrittääkseen selviytyä pöydän alta uhkaavasta miehestä.
Hän heitti vaipan niin, että se kietoutui miekan ympärille, kun se
seuraavan kerran tuli näkyviin. Astahtamalla ripeästi sivulle hän
syöksähti pöydän ääreen, ja hänen viuhuva säilänsä ajoi takaisin
miehen, joka ahdisti häntä pöydän ylitse. Paiskautuen sitä vastaan koko
painollaan hän sysäsi sen takaisin, kunnes se taaskin oli tiukasti
puristettuna pihtipielien väliin, niin että tuoli jäi aivan hänen
jalkojensa juureen. Alhaalla oleva mies oli tällä välin saanut säilänsä
vapaaksi ja koetti uudelleen käyttää sitä. Se oli hänen loppunsa.
Taaskin Garnache kietaisi hänen miekkansa vaipan laskoksiin, potkaisi
tai oikeammin työnsi jalallaan tuolin syrjään, kumartui äkkiä, pisti
miekkansa pöydän alle ja tunsi sen uppoavan kiusanhenkensä ruumiiseen.

Kuului ähkäisy ja käheä rykäisy, mutta ennen kuin Garnache sitten ehti
nousta pystyyn, huudahti Valérie hänelle varoittavasti. Pöytää oli
äkkiä tyrkätty eteenpäin melkein hänen päälleen; sen reuna sattui hänen
vasempaan olkaansa, singoten hänet askeleen mitan taaksepäin pitkälleen
lattialle.

Pystyyn nouseminen ja ilman haukkominen — sillä hän oli kaatuessaan
saanut kelpo täräyksen — vaativat vain hetkisen. Mutta sillä aikaa oli
Fortunio työntänyt pöydän syrjään, ja hänen miehensä työntyivät sisälle.

He karkasivat Garnachen kimppuun yhdessä rykelmässä, päästellen hurjia
pilkkahuutoja. Nopeasti hän kävi puolustusasentoon ja perääntyi heidän
tieltään, kunnes hänen hartiansa olivat kiinni seinälaudoituksessa,
joten hän ainakin oli varma siitä, ettei kukaan voinut hyökätä hänen
päällensä takaapäin. Hänellä oli vastassaan kolme säilää. Fortunio oli
jäänyt ovelle, jossa hän, haavoittunut poski veren peitossa, silmäili
näyttämöä. Markiisitar seisoi hänen vieressään, ja aivan heidän
takanaan oli Tressan kauhun vallassa.

Mutta tälläkin uhkaavan vaarallisella hetkellä liitivät Garnachen
ajatukset ensimmäiseksi Valériehen. Hän tahtoi säästää tytön näkemästä
sitä näkyä, joka pian avautuisi silmien eteen tässä teurastussalissa.

— Huoneeseenne, mademoiselle! hän huusi. — Te häiritsette minua,
hän lisäsi, siten pakottaakseen tytön tottelemaan. Valérie noudatti
kehotusta, mutta vain osittain. Hän ei mennyt edemmäksi kuin huoneensa
ovelle, jonne hän jäi seisomaan, katsellen taisteluntelmettä, kuten hän
aikaisemmin oli seisonut sitä katselemassa etuhuoneen ovella.

Äkkiä hän sai mielijohteen. Garnache oli sitä ennen päässyt
edullisempaan asemaan perääntymällä ovesta sisempään huoneeseen. Eikö
hän voisi menetellä samoin uudelleen ja parantaa mahdollisuuksiaan
perääntymällä nyt Valérien huoneeseen?

— Tänne, herra de Garnache! Minun huoneeseeni!

Markiisitar vilkaisi häneen päin ja naurahti pilkallisesti. Hänen
mielestään oli Garnachella siksi kiperät paikat, ettei hän voinut
yrittää niin uhkarohkeata temppua. Jos hän uskaltaisi irrottaa selkänsä
seinästä, kohtaisi häntä tuho nopeammin kuin asiain näin ollen. Mutta
niin ei Garnache ajatellut. Hänen vasemman käsivartensa ympärille
kiedottu vaippa tarjosi hänelle jonkin verran etua, ja hän käytti sitä
mahdollisimman tarkoin hyväkseen. Hän pyyhkäisi sen liepeellä yhtä
vastustajaansa vasten kasvoja ja survaisi sen jälkeen miestä vatsaan
ennen kuin tämä ehti päästä jälleen miekkailuasentoon, samalla kun
hän toistamiseen heilauttamalla vaippaa kietaisi siihen säilän, joka
kerkeästi sujahti hänen paljastamaansa kohtaa kohti.

Markiisitar sadatteli, ja Fortunio kertasi hänen kirouksiaan.

Garnache pyörähti nyt irti seinästä ja sijoittui selin Valériehen päin
päättäneenä toimia hänen neuvonsa mukaan. Mutta juuri sillä hetkellä
hän ensimmäisen kerran tämän verileikin kestäessä kysyi itseltään: mitä
varten? Hänen käsivartensa olivat raskaat väsymyksestä, hänen suutaan
kuivasi, ja isoja hikihelmiä oli hänen otsallaan.

Tähän asti oli hänen mielensä ollut kiintynyt yksinomaan taisteluun,
ja jos hän oli ajatellut perääntymistä, oli hänen tarkoituksensa
ollut vain saavuttaa jonkin verran parempi asema. Kun hän nyt huomasi
väsyvänsä yhä enemmän, johtui hän vihdoinkin ajattelemaan pakoa. Eikö
ollut mitään keinoa selviytyä tästä pinteestä? Oliko hänen surmattava
jokaikinen mies Condillacissa, ennen kuin hän voisi toivoa pelastuvansa?

Hänen päähänsä pisti melkein koneellisesti laskea mielessään miehet.
Palkkasotureita oli kaikkiaan kaksikymmentä paitsi Fortuniota ja häntä
itseään. Hän saattoi luottaa, ettei Arsenio kävisi hänen kimppuunsa,
vaan kenties tulisi loppujen lopuksi hänen avukseen. Jäljellä oli siis
yhdeksäntoista. Neljä hän oli joko tyyten surmannut tai tehnyt kokonaan
taistelukyvyttömiksi, joten hänellä oli vielä vastassaan viisitoista.
Näistä viidestätoista selviytyminen oli aivan liian ylivoimainen
tehtävä hänelle. Pian saisivat ne kaksi, jotka häntä nyt ahdistivat,
epäilemättä avukseen muita.

Hän mietti mielessään, kykenisikö hän iskemään maahan nämä kaksi,
surmaamaan Fortunion ja juoksemalla koettamaan pelastautua takaportin
kautta, ennen kuin vartioväestön loppuosa ennättäisi saavuttaa hänet
tai arvaamaan hänen aikeitaan. Mutta sellainen ajatus oli liian hurja,
sen toteuttaminen liian mahdoton.

Hän taisteli parhaillaan selin Valériehen kasvot käännettyinä korkeata
ikkunaa kohti, jonka lyijykiskoilla kiinnitettyjen ruutujen läpi
hän näki epämuotoiseksi vääntyneen nousevan kuun. Äkkiä välähti
hänen päähänsä ajatus. Tuo ikkuna oli runsaasti viidenkymmenen jalan
korkeudella vallihaudasta, sen häh tiesi, ja jos hän yrittäisi
hypätä siitä alas, niin olisi yhtä mahdollista, että hän kuolisi
tärähdyksestä. Mutta hänen kuolemansa olisi varma, jos hän viipyisi
sisällä, kunnes toisia ennättäisi tulla avuksi hänen nykyisille
vastustajilleen. Ripeästi hän niin ollen päätti antautua pienempään
vaaraan.

Ja kun hänen päätöksensä nyt oli tehty, muutti hän taistelutapaansa
jyrkästi. Tähän asti hän oli liikkunut vähän, säästäen voimiaan sen
pitkän ottelun varalle, joka hänellä näytti olevan edessään. Oltuaan
tähän asti vain puolustautuja hän äkkiä muuttui hyökkääjäksi, tehden
sen perin tuhoisasti. Hän käytti tehokkaasti vaippaansa, kiersi sen
irti käsivarrestaan, heilautti sen yhden vastustajansa pään ja ruumiin
ympärille, niin että mies kietoutui siihen ja sokaistui. Hypähtäen
hänen viereensä Garnache potkaisi rajusti jalat hänen altaan, niin että
hän jysähtäen kellahti lattialle. Sitten pariisilainen äkkiä kumartui
ja syöksi miekkansa toisen palkkasoturin säilän alitse, lävistäen hänen
reitensä.

Nopeasti Garnache pisti kerran miekkansa vaippansa alla rimpuilevaan
mieheen. Rimpuileminen kävi rajummaksi, mutta lakkasi täydellisesti
muutamien sekuntien kuluttua.

Tressan tunsi olevansa päästä jalkoihin saakka märkä hiestä, jonka
kauhu oli pusertanut hänestä. Markiisittaren huulilta valui hirvittävä
tulva kirosanoja, ja Garnache oli sillä välin kääntynyt ottelemaan
viimeisen vastustajansa Fortunion kanssa.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa rohkeasti aseinaan miekka ja
tikari, ja silloin Garnache lopen uupuneena katui katkerasti sitä,
että oli luopunut vaipasta. Mutta sittenkin hän miekkaili sitkeästi,
ja heidän taistellessaan, häärien sinne tänne, tuli Marius hoippuen
äitinsä viereen heitä katselemaan, nojaten raskaasti Tressanin olkaan.
Markiisitar kääntyi häneen päin kasvot lyijynharmaina.

— Tuo mies on varmaankin itse paholainen, kuuli Garnache hänen sanovan
pojalleen. — Juoskaa noutamaan apua, Tressan, tai jumaliste hän voi
päästä meiltä pakoon! Rientäkää kutsumaan väkeä, tai Fortunio sortuu
myös! Käskekää miesten tuoda musketteja!

Huumaantuneen tavoin Tressan lähti täyttämään käskyä, samalla kun
ottelijat jatkoivat taisteluaan.

Markiisitar, joka piti silmällä ottelua ja ymmärsi hiukan miekkailua,
käsitti, että vaikkakin Garnache oli väsynyt, kaataisi hän pian
Fortunion toisten viereen, jollei apua saapuisi tai joku aavistamaton
sattuma saattaisi kapteenia edullisempaan asemaan.

Garnachen oikea olka oli etuhuoneen oven kohdalla, jossa markiisitar
seisoi, eikä hän lainkaan huomannut viimemainitun lähtevän Mariuksen
viereltä ja hiipivän varovasti huoneeseen kiertääkseen nopeasti hänen
taakseen.

Ainoa henkilö, jonka taholta hän luuli itsellään olevan syytä pelätä
salahyökkäystä, oli se mies, jota hän oli haavoittanut reiteen, ja hän
karttoi huolellisesti joutumasta niin lähelle tätä, että olisi voinut
saada häneltä äkillisen miekanpiston.

Mutta jollei hän nähnyt naisen liikkeitä, niin Valérie näki ne,
ja se sai hänen silmänsä laajentumaan uudesta pelosta, Hän arvasi
markiisittaren salakavalat aikeet. Ja heti kun hän sen arvasi,
tukahdutti hän nyyhkytyksensä ja vakuutti itselleen, että myös hän
voisi tehdä saman kuin markiisitarkin.

Äkkiä Garnache huomasi vastustajassaan suojattoman kohdan; Fortunion
katse oli osunut markiisittaren liikkeisiin ja suuntautui hetkiseksi
pariisilaisen ohitse, ja se seikka olisi ollut kapteenille tuhoisa,
jollei Garnache samalla hetkellä, jolloin hän oli tekemäisillään
syöksyn, olisi tuntenut, että häneen tartuttiin takaapäin, hennot kädet
kiertyivät hänen ympärilleen ja hänen käsivartensa puristettiin kupeita
vasten; hänen olkansa yli kuului kiukkuinen ääni, jonka hengitys tuntui
hänen polttavalla poskellaan, sähisevän:

— Pistäkää nyt, Fortunio!

Kapteeni ei toivonut mitään parempaa. Hän kohotti väsynyttä oikeata
kättään ja suuntasi säilänsä kärjen Garnachen rintaan, mutta samassa
muuttui käsi lyijynraskaaksi. Valérie oli jäljitellyt markiisitarta ja
ehtinyt ajoissa. Hän tarttui Fortunion puolittain nostettuun käteen,
heittäytyen sitä vastaan koko painollaan.

Kapteeni sadatteli häntä hirveän pelon valtaamana, sillä hän ymmärsi,
että jos Garnache saisi pudistetuksi markiisittaren irti, odottaisi
häntä itseään pikainen kuolema. Hän koetti kiskoutua irti tytön
estävästä otteesta, ja uupunut kun oli, vaipui hän ponnistellessaan
tytön painosta lattialle. Hän jäi polvilleen, ja Valérie, joka yhä piti
voimakkaasti kiinni, laskeutui hänen mukanaan, huutaen Garnachelle
pidättävänsä kapteenia.

Ponnistaen viimeiset voimansa pariisilainen kiertäytyi markiisittaren
syleilystä ja sinkautti tämän kauas luotaan paljon rajummin kuin oli
aikonut.

— Te, madame, olette ensimmäinen nainen, jonka kanssa Martin de
Garnache on koskaan ollut käsikähmässä, mutta milloinkaan ei
kaunottaren syleily ole ollut vähemmän tervetullut.

Läähättäen hän tempasi yhden kaatuneista tuoleista. Hän lähestyi
ikkunaa, pitäen tuolia selkämyksestä. Hän oli pudottanut miekkansa ja
pyysi Valérien pidättämään kapteenia vielä hetkisen. Heilautettuaan
tuolin korkealle hän iski sen ikkunaa vasten. Kuului korviasärkevä
kilinä, kun lasi särkyi, ja marraskuun yön vilpoisa tuulahdus raitisti
ilmaa.

Hän nosti tuolia uudelleen ja iski sillä ikkunaa toistamiseen, ja
sitten vielä kerran, kunnes ikkunasta ei ollut jäljellä muuta kuin
ammottava aukko, jota reunustivat säröinen lasi ja mutkistuneet
lyijykiskot.

Samassa Fortunio kompuroi pystyyn vapautuneena tytöstä, joka vaipui
lattialle melkein pyörtyneenä, ja syöksähti Garnachea kohti. Tämä
kääntyi ja viskasi särkyneen tuolinsa hyökkäävää Fortuniota vastaan. Se
putosi italialaisen jalkoihin, hänen säärensä sattuivat sen reunaan, ja
hän lennähti vahingoittuneena suinpäin lattialle. Ennen kuin hän pääsi
jälleen pystyyn, heittäytyi pariisilainen avoimesta ikkunasta ulos.

Valérie nousi istumaan ja kirkaisi.

— Te saatte surmanne, herra de Garnache! Hyvä Jumala! Te saatte
surmanne! Hänen äänensä oli tuskainen.

Se oli viimeinen ääni, joka kaikui Garnachen korviin, kun hän suistui
päistikkaa kolkon marraskuun yön pimeyteen.



Vallihaudassa


Fortunio ja markiisitar riensivät yhdessä ikkunaan ja ennättivät
parhaiksi kuulemaan kumean loiskahduksen viidenkymmenen jalan päässä
alhaalla olevasta vedenpinnasta. Vähäinen kuunsirppi oli pilven
peitossa, eivätkä heidän kynttilänvalon häikäisemät silmänsä voineet
erottaa pimeässä mitään.

— Hän on vallihaudassa, huudahti markiisitar kiihtyneenä, ja Valérie,
joka istui lattialla siinä, mihin hän oli vaipunut, kun Fortunio sysäsi
hänet irti, huojutteli itseään kauhuissaan.

Markiisitar ravisteli häntä äkäisesti.

— Mitä hän oli sinulle? Mitä hän oli sinulle? hän tiukkasi kiihtyneenä.

Ja tyttö, joka vain puolittain tajusi mitä sanoi, vastasi:

— Uljain herrasmies, ylevin ystävä, mitä minulla on milloinkaan ollut.

— Pyh! Markiisitar hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi antamaan
komennuksen Fortuniolle. Mutta italialainen oli jo poistunut. Hän
ei välittänyt naisista, vaan siitä miehestä, joka oli päässyt hänen
kynsistään.

Hän saapui kohdalle, johon Garnachen oli täytynyt pudota, pysähtyi
viidenkymmenen jalan korkeudessa yön pimeyden läpi hohtavan rikotun
ikkunan alle ja valaisi tulisoihdullaan vallihaudan tummaa vedenpintaa
kaikkiin suuntiin. Ei värähdystäkään näkynyt tasaisena välkkyvässä
vedessä. Hänen takaansa kuului ääniä, ja voimakkaasti hehkuva punainen
valo ilmoitti, että hänen miehensä olivat tulossa. Hän kääntyi heidän
puoleensa ja osoitti miekallaan poispäin linnasta.

— Hajautukaa! hän huusi. — Etsikää tuolta! Hän ei ole voinut mennä
kauaksi.

Ja miehet, jotka vain hämärästi tiesivät, ketä etsittiin, riensivät
käskyn mukaisesti tarkastamaan niittykaistaletta, jossa jokaiselle
pakolaiselle täytyi käydä huonosti, sillä siellä ei ollut minkäänlaista
piilopaikkaa.

Fortunio jäi paikoilleen vallihaudan reunalle. Kumarassa hän siirtyi
linnan kaukaisimpaan kulmaukseen saakka, heiluttaen soihtuansa pitkin
maata ja tutkien pehmeää, kosteaa savea. Ihmisen olisi ollut mahdotonta
kiivetä sen yli jättämättä jälkiä. Hän saapui nurkkaukseen; saviäyräs
oli koskematon; ainakaan ei hän ollut huomannut ainoatakaan käden eikä
jalan jälkeä, joita olisi täytynyt löytyä, jos joku olisi noussut
vedestä.

Hän palasi samaa tietä takaisin ja eteni linnan itäiseen kulmaukseen
saakka, mutta tulos oli sama. Vihdoin hän suoristautui ja kävi
tyynemmän näköiseksi; hänen hätäinen kiireensä oli mennyt, ja
rauhallisesti hän nyt kohotti soihtuaan ja antoi sen taaskin valaista
vedenpintaa. Hän katseli sitä hetkisen, ja hänen tummissa silmissään
oli melkein valittavan haaveileva ilme.

— Hukkunut! hän sanoi ääneen ja pisti miekkansa tuppeen.

Ylhäältä ikkunasta kuului huuto. Hän katsahti sinne ja näki
leskimarkiisittaren ja hänen poikansa.

— Oletteko saanut hänet kiinni, Fortunio?

— Kyllä, madame, vastasi hän vakuuttavasti. — Saatte hänen ruumiinsa,
milloin vain tahdotte. Hän on tuolla alhaalla. Ja hän osoitti veteen.

Nähtävästi hypätessään oli Garnache ollut valmis siirtymään toiseen
— ja hän toivoi parempaan — maailmaan. Hän oli kiepahtanut ilmassa
kahdesti ympäri, tullut jalat edellä kaivannon kylmään veteen ja
painunut, kunnes hänen varpaansa koskettivat ainetta, joka ei ollut
yhtä pehmeää kuin vesi, mutta antoi kuitenkin perään. Kummastuneena
siitä, että hän oli pysynyt tajuissaan siihen saakka, hän kuitenkin
ajoissa oivalsi, että hän oli painumassa mutaan, että hän oli jo
nilkkaa myöten siihen uponnut. Rajun voimakas potkaisu molemmilla
jaloilla irrotti hänet heti, ja hän tunsi hitaasti kohoavansa pinnalle.

Vedenpinta särkyi, ja hänen päänsä kohosi yön koleaan pimeyteen. Hän
veti syvän henkäyksen kylmää, mutta virkistävää ilmaa ja liikutellen
käsiään hiljaa veden alla ui tyynesti, ei kaivannon reunalle, vaan
linnan seinustalle, johon painautuneena hän arveli voivansa säilyä
huomaamatta. Onneksi hän löysi kahden kiven välisen raon; hän
ei sitä nähnyt, vaan tunsi sen sormillaan haparoidessaan pitkin
graniittiseinää. Hän pysytteli hetkisen kiinni siinä ja punnitsi
asemaansa. Ylhäältä kuului ääniä, ja sinne katsahtaessaan hän näki
valonhohteen särkemästään aukosta.

Hämmästyksekseen hän huomasi voimiensa palaavan. Heittäytyessään
ikkunasta hän oli tuskin jaksanut hypätä, hän oli ollut yltäpäältä
hiessä ja luullut voimiensa tyyten ehtyneen. Vallihaudan jääkylmä vesi
tuntui olleen omiaan reipastuttamaan häntä, pyyhkäisemään pois hänen
väsymyksensä ja uudistamaan hänen tarmonsa. Hänen päänsä oli selvä ja
aistinsa herkät, ja hän alkoi miettiä, mitä hänen olisi paras tehdä.

Ensiksi hänen mieleensä luonnollisestikin juolahti uida vallikaivannon
reunalle, kiivetä siitä ylös ja lähteä juoksemaan. Mutta ajatellessaan,
kuinka avointa ympäristö oli, hän tajusi, että se koituisi hänen
tuhokseen. Pian tultaisiin ottamaan selkoa, miten hänelle oli käynyt,
ja kun ei häntä löydettäisi vedestä, etsittäisiin häntä läheisyydestä.
Hän koetti asettua takaa-ajajiensa sijaan, ajatella heidän tavallaan,
parhaansa mukaan arvailla, kuinka he toimisivat, ja sitten hänen
mieleensä välähti ajatus, jota kannatti miettiä. Hänen asemansa oli
joka tapauksessa vieläkin hyvin epätoivoinen; siinä suhteessa hän ei
antautunut harhaluulojen valtaan. Hän ei ollut kylliksi toiveikas
uskoakseen että hänen hukkumistaan pidettäisiin varmana.

Hän hellitti otteensa muurista ja alkoi varovasti uida itäistä
kulmausta kohti. Jos tultaisiin ulos, niin olisi pakko laskea
nostosilta. Hän sijoittuisi niin, että se laskettaessa peittäisi hänet
ja piilottaisi hänet näkyvistä. Hän kiersi rakennuksen kulman ympäri,
ja nyt siirtyi kuun edestä pois ystävällinen pilvi, jonka takana se oli
ollut, ja heikko hopeinen hohde välkkyi vedenpinnalla hänen edessään.
Mutta tuolla edessäpäin oli jotakin mustaa kaivannon yläpuolella. Heti
hän tunsi sen sillaksi. Se oli alhaalla. Ja selityksen siihen hän tiesi
muistaessaan, ettei käskynhaltija ollut vielä poistunut Condillacista.
Vähät hän välitti, oliko asia niin vai näin.

Muutamilla nopeilla, äänettömillä vedoilla hän pääsi sen luokse. Hän
empi hetkisen ennen kuin uskaltautui sen alla vallitsevaan pimeyteen;
sitten hän ajatteli, että hänen oli mentävä sinne tai jouduttava ilmi,
ja ui eteenpäin. Hän lähestyi muuria ja hapuillessaan eteenpäin osuivat
hänen käteensä riippuvat ketjut, jotka ulottuivat veteen saakka.
Tarttuen niihin molemmin käsin hän jäi riippumaan.

Ensimmäistä kertaa sinä iltana hänen sydämentykytyksensä nyt todella
kiihtyi. Hän odotteli pimeässä, aika tuntui hänestä vierivän kovin
hitaasti, ja hän oli hyvin levoton.

Pian hän erotti askelten töminää ja äänten sorinaa, jonka ylitse
kuului Fortunion huuto. Sillalla hänen päällään juostiin raskaasti,
ja jalkojen kopse tuntui alhaalla olevasta miehestä ukkosen jymyltä.
Hänen kummallekin puolelleen vallihautaan loi soihtu punaista,
hulmuavaa valoa. Sillalla juokseva mies oli pysähtynyt. Valo liikkui
sinne tänne, ja Garnache melkein vapisi, odottaen joka hetki, että sen
säteet tunkeutuisivat sinne, missä hän riippui, ja paljastaisivat hänet
piilottelemassa kuten säikähtänyt vesirotta. Mutta mies lähti jälleen
liikkeelle, ja valo lakkasi lepattamasta.

Hänestä tuntui kuluneen kokonainen iäisyys ennen kuin miehet
palasivat ja marssivat taaskin hänen ylitseen. Hän sai odottaa vielä
toisen iäisyyden ennen kuin kavioiden kopse pihalla ja kumahdukset
siltapalkeilla ilmoittivat hänelle, että Tressan ratsasti kotiinsa.
Mutta sitten, kun kapse eteni, kuului taaskin äänten sorinaa ylhäältä.

Eikö kaikki ollut ohitse vieläkään? Eikö tämä koskaan päättyisi? Hän
tunsi, että jos hänen pitäisi olla vedessä vielä jonkin aikaa, niin hän
olisi auttamattomasti mennyttä; hän kohmettuisi niin, ettei jaksaisi
uida suojakaivannon poikki.

Äkkiä kantautui hänen korviinsa ensimmäinen ilahduttava ääni sinä
iltana. Ketjut kalisivat, saranat kitisivät, ja hänen yläpuolellaan
oleva laaja, tumma katos alkoi vähitellen kohota. Sen liike kiihtyi,
kunnes se vihdoin pysähtyi pystyasentoonsa, liittyen tiiviisti linnan
muuriin, ja kuun himmeät valonsäteet osuivat hänen kylmettyneille
kasvoilleen.

Hän päästi ketjut irti ja ui toiselle puolelle niin nopeasti ja
äänettömästi kuin suinkin voi. Äyräälle kiivettyään hänen voimansa
olivat melkein lopussa. Hetkiseksi hän kyykistyi sinne kuuntelemaan.
Oliko hän lähtenyt liikkeelle liian hätäisesti? Oliko hän ollut
varomaton?

Takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Hän ryömi hiljaa pois kovalta
tieltä, jolle oli noussut vedestä. Kun hänen jalkojensa alla sitten oli
joustava, pehmeä nurmikko, ei hän enää lainkaan muistanut kohmetustaan.

Oli vielä jonkin verran toista tuntia puoliyöhön, kun Garnache
likomärissä vaatteissaan lähti Condillacista. Hän suuntasi matkansa
pohjoiseen ja jatkoi juoksuaan, kunnes hän oli edennyt suunnilleen pari
kilometriä, jolloin hänen oli pakostakin hiljennettävä vauhtiaan.

Hänen päämääränsä oli Voiron, jossa hänen palvelijansa Rabecquen piti
majailla Beau Paonin majatalossa valmiina ottamaan hänet vastaan millä
hetkellä hyvänsä. Jo kerran ennen, mennessään Condillaciin, hän oli
kulkenut samaa tietä, ja se oli niin suora, että tuntui tuskin olevan
pelättävissä, että hän voisi siitä erehtyä. Yhä eteenpäin hän juoksi
nousevan kuun valaistessa tietä; ilma oli niin tyyni, että märistä
vaatteista huolimatta häntä ei vähääkään palellut.

Asteltuaan ripeästi kolme tuntia Garnache saapui vihdoin Voironiin,
ja hänen askeleensa kajahtelivat hiljaisilla kaduilla, pelästyttäen
kulkukissan tai pari, jotka olivat saalistamassa ovien edustoilla.
Pienessä kaupungissa ei ollut yövahtia eikä valaistusta, mutta
himmeässä kuutamossa Garnache etsi Beau Paonin majataloa ja löysi sen
hieman harhailtuaan. Räikeänvärinen riikinkukko pyrstö levitettynä
koristi ovea, jota Garnache jyskytti ja potki ikään kuin olisi aikonut
särkeä sen.

Se avautui jonkin ajan kuluttua, ja puolipukeissa oleva mies, jolla
oli kynttilä kädessä ja yömyssy harmailla hiuksillaan, työnsi raosta
näkyviin äkäiset kasvonsa.

Nähtyään sisälle pyrkivän ränsistyneen ja ryvettyneen olennon isäntä
olisi sulkenut oven jälleen, peläten joutuneensa tekemisiin jonkun
hurjan vuoristorosvon kanssa, mutta Garnache esti sen jalallaan.

— Täällä majailee eräs Rabecque-niminen mies Pariisista. Minun täytyy
heti saada puhua hänen kanssaan. Garnachen sanat ja niiden ripeä,
käskevä sävy tehosivat isäntään.

Rabecque oli näytellyt korkeata herraa sen viikon ajalla, jonka hän oli
viettänyt Voironissa, ja saanut talonväen kohtelemaan häntä alistuvasti
ja kunnioittavasti. Se seikka, että tämä kopeasävyinen ryysyläinen
vaati tavata häntä siihen aikaan yöstä, vähät välittäen siitä, kuinka
paljon hän vaivaisi suurta herra Rabecquea, tuotti myös hänelle
jossakin määrin arvonantoa, vaikka siihen vielä sekaantuikin hieman
epäluuloa.

Isäntä käski pariisilaista sisään. Hän ei oikein tiennyt, antaisiko
herra Rabecque hänelle anteeksi häiritsemisen; hän ei voinut sanoa,
suostuisiko herra Rabecque ottamaan vastaan tämän vieraan sellaiseen
aikaan; luultavasti hän ei suostuisi. Mutta sittenkin sai mies astua
sisään.

Garnache keskeytti hänet jyrkästi ennen kuin hän oli edes päässyt
selittelyjensä puoliväliin, sanoi nimensä ja käski hänen ilmoittaa
sen Rabecquelle. Lakeijan vilkkaus, kun hän ponnahti vuoteestaan
kuullessaan, kuka tulija oli, vaikutti isäntään hyvin voimakkaasti,
mutta ei puoliksikaan niin voimakkaasti kuin se, että hän pian sai
nähdä, kuinka nöyrästi tämä suuri herra Rabecque Pariisista esiintyi
joutuessaan vastakkain portaiden alapäässä odottavan kulkurin kanssa.

— Oletteko terve ja vahingoittumaton, monsieur? huudahti Rabecque
kunnioittavan riemastuneesti.

— Kyllä, ihmeen kautta, _mon fils_, vastasi Garnache naurahtaen. — Auta
minut vuoteeseen ja tuo minulle sitten malja maustettua viiniä. Olen
uinut vallihaudan poikki ja suorittanut muitakin ihmeellisiä tekoja
tässä puvussani.

Isäntä ja Rabecque häärivät nyt yhdessä palvelemassa häntä, ja
kun hän vihdoin lopen uupuneena oli pitkänään hyvältä tuoksuvien
lakanoiden välissä ja hänestä tuntui, että hän todennäköisesti nukkuisi
tuomiopäivään saakka, hän antoi viimeiset määräyksensä.

— Herätä minut päivän sarastaessa, Rabecque, hän sanoi unisesti. —
Meidän on lähdettävä liikkeelle silloin. Laita hevonen ja vaatteet
valmiiksi! Sinun on pestävä minut puhtaaksi, ajeltava partani ja
muutettava minut jälleen samaksi mieheksi, joka olin, ennen kuin
temppusi ja värisi tekivät minut siksi, jona olen ollut yli viikon.
Vie pois valo! Päivän koittaessa! Älä anna minun maata kauempaa, jos
pidät palveluspaikastasi. Huomenna saamme toimia nopeasti. Päivän —
sarastaessa — Rabecque!



Florimond de Condillac


Seuraavana päivänä kello kahdentoista vaiheilla saapui La Rochetten
läheisyydessä olevalle ylänteelle kaksi ratsastajaa, jotka
pysähdyttivät hevosensa antaakseen niiden hengähtää ja silmäilläkseen
jalkojensa juurella leviävällä tasangolla sijaitsevaa pientä kauppalaa.
Toinen heistä oli herra de Garnache, toinen hänen palvelijansa
Rabecque. Mutta nyt ei Garnache enää ollut irvikuva, joka Condillacissa
viime aikoina oli tunnettu Battistana, vaan herrasmies, joka hän oli
silloin, kun hän ensi kerran ilmestyi linnaan. Rabecque oli ajanut
hänen partansa ja puhdistanut hänen ihostaan ja hiuksistaan värin,
jonka hän oli aikaisemmin niihin hieronut.

Puolen tunnin kuluttua he ratsastivat sisälle Mustan Karjun majatalon
portista. Tallimieheltä, joka riensi pitelemään heidän suitsiaan,
Garnache kysyi, asuiko markiisi de Condillac siellä. Hän sai myönteisen
vastauksen.

Garnache antoi määräyksen hevosten hoidosta ja käski Rabecquen syödä
itsensä kylläiseksi arkituvassa. Isännän ilmoittamana pariisilainen
sitten nousi portaita herra de Condillacin huoneeseen.

Isäntä opasti hänet talon parhaaseen huoneeseen, painoi kädensijaa,
avasi oven selälleen ja astui syrjään päästääkseen herra de Garnachen
sisään.

Huoneesta kuului ääniä, miehen hiljaista naurua ja naisen vielä
hiljaisempaa pyytelyä.

— Laskekaa minut irti, monsieur! Jumalan tähden, antakaa minun mennä!
Joku tulee.

— Mitä minua liikuttaa kenenkään tulo? vastasi ääni, joka tuntui olevan
tukahtumaisillaan nauruun.

Garnache astui huoneeseen — se oli tilava ja hyvin kalustettu,
kuten Auberge du Sanglier Noirin parhaan huoneen sopikin — ja näki
siellä katetun pöydän, josta levisi maukkaiden ruokien tuoksu,
mutta tarjoilijattaren viehkeys oli saanut vieraan unohtamaan
aterian ja kiertämään kätensä tytön vyötäisille. Kun hänen katseensa
osui kookkaaseen pariisilaiseen, hän päästi tytön irti ja käänsi
tulokkaaseen päin puolittain nauravat, puolittain ällistyneet kasvonsa.

— Kuka hitto te olette? hän tiedusteli ja hänen ruskeat silmänsä
kohdistuivat eloisan tutkivasti Garnacheen, joka puolestaan
vastasi kohteliaisuuteen, tarkastellen tyynesti tätä keskikokoista
herrasmiestä, jolla oli vaalea tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.

Tyttö hypähti syrjään ja kiiti ulos, väistäen isännän uhkaavan käden,
jonka tämä kohotti, kun hän pujahti sivuitse. Pariisilaisen sisu
kiehahti. Tämänlainen kuumeko pidätti markiisia La Rochettessa, sillä
aikaa kun Valérie sai nääntyä vankina Condillacissa?

Huulet kaartuneina tuimaan hymyyn Garnache kumarsi jäykästi, esitellen
itsensä kylmästi ja muodollisesti.

— Nimeni on Martin Marie Rigobert de Garnache. Minut lähetti hänen
majesteettinsa kuningatar Pariisista huolehtimaan siitä, että neiti
de La Vauvraye pääsee vapaaksi vankeudesta, jossa teidän äitipuolenne
häntä pitää.

Herrasmiehen kulmakarvat kohosivat, ja hänen kasvoilleen levisi melkein
loukkaava hymyily.

— Kun asia on siten, niin mitä hemmettiä teette täällä?

— Olen täällä, monsieur, vastasi Garnache nykäisten päätään taaksepäin,
koska te ette ole Condillacissa.

Hänen sävynsä oli ynseä, lähennellen halveksimista, sillä siitä
huolimatta, että hän oli edellisenä iltana päättänyt siitä lähtien aina
hillitä luontoaan, alkoi Garnachelta jo mennä maltti.

Markiisi pani merkille hänen sävynsä ja tarkasteli miestä. Eräissä
suhteissa hän piti kummastakin; toisissa suhteissa olivat ne kumpikin
hänestä vastenmielisiä. Mutta hän tajusi selvästi, ettei tätä kiivasta
herrasmiestä saanut kohdella kovin uhittelevasti; muutoin voisi koitua
ikävyyksiä. Niinpä hän viittasikin herttaisesti pöytään, jossa oli pari
pulloa höyryävien ruokalajien keskellä.

— Suvaitsette kai syödä päivällistä kanssani. Otaksun, että teillä
on jotakin asiaa minulle, koska olette tullut tänne minua etsimään.
Keskustelkaamme syödessämme. Minusta on ikävää syödä yksin. Hänen
sävynsä ja käyttäytymisensä olivat erittäin tyynnyttäviä. Garnache oli
noussut ylös aikaisin ja ratsastanut pitkän matkan; ruokien tuoksu
oli kiihottanut hänen ruokahaluaan, joka jo ennestään oli hyvä; ja
kun lisäksi hänen ja tämän herrasmiehen piti olla liittolaisia, niin
olisihan hyvä, etteivät he alkaisi riitelemällä.

Hän kumarsi vähemmän jäykästi, esitti kiitoksensa, pani hattunsa,
raippansa ja vaippansa syrjään, irrotti miekkansa ja istuutui pöytään
isännän itsensä valmistamalle paikalle.

Garnache tarkasteli nyt markiisia huolellisemmin ja löysi hänen
piirteistään paljon miellyttävää. Ne olivat avoimet ja miellyttävät,
mies vaikutti rehelliseltä.

Aterian aikana herra de Garnache kertoi matkastaan Pariisista,
käynneistään Tressanin luona ja seikkailuistaan Condillacissa. Hän
kuvasi oivallisesti, kuinka häntä oli siellä kohdeltu, ja hänen
oli vaikea valita sanoja ilmoittaakseen syyn, jonka vuoksi hän oli
naamioituna palannut esiintyäkseen Valérien vaeltavana ritarina.
Lopuksi hän puhui edellisen illan tapahtumista ja paostaan. Markiisi
kuunteli koko ajan kasvot vakavina ja totinen, tarkkaavainen ilme
silmissään, mutta pariisilaisen lopetettua väikkyi hänen huulillaan
hymy.

— Sen kirjeen nojalla, jonka sain Milanoon, odotin joitakin tämän
suuntaisia vastauksia, hän sanoi, ja Garnachea kummastutti hänen kevyt
sävynsä, samoin kuin hän oli ihmetellyt nähdessään, kuinka levollisena
mies kuunteli kertomusta Valérien vaikeasta asemasta. — Arvasin kauniin
äitipuoleni puuhailevan tällaisissa katalissa juonitteluissa, koska
hän ei lähettänyt minulle tietoa isäni kuolemasta. Mutta vilpittömästi
sanoen, monsieur, kertomuksenne voittaa hurjimmatkin kuvitteluni.
Te olette käyttäytynyt perin — perin uljaasti tässä asiassa. Näytte
oikeastaan toimineen neiti de La Vauvrayen vapauttamiseksi innokkaammin
kuin kuningattarella olisi ollut oikeus odottaa. Hän hymyili, ja
hänen silmissään oli paljon puhuva ilme. Garnache nojautui taaksepäin
tuolissaan ja tuijotti mieheen.

— Teidän kevyet sananne, monsieur, tällaisessa asiassa saattavat minut
ymmälle, hän virkkoi vihdoin. — Entä sitten tyttöparka, joka viruu
Condillacissa vankina sen tähden, että hän on uskollisesti pysynyt
teille antamassaan lupauksessa?

Tämä huomautus täytti tarkoituksensa. Toisen kasvot kävivät heti
vakaviksi.

— Rauhoittukaa toki, monsieur! hän huudahti, kohottaen kättään
tyynnyttävästi. — Olen loukannut teitä jollakin tavoin, se on selvää.
Tässä jutussa on jotakin, mitä en oikein käsitä. Sanoitte Valérien
kärsineen minulle annetun lupauksen tähden. Mitä tarkoitatte?

— Häntä pidetään vankina, monsieur, koska halutaan hänen menevän
avioliittoon Mariuksen kanssa, vastasi Garnache, koettaen kaikin voimin
hillitä suuttumustaan.

— _Parfaitement!_ Sikäli olin selvillä.

— No niin, monsieur, eikö muu sitten ole selvää? Koska hän on teidän
kihlattunne... Hän vaikeni. Vihdoinkin hän oivalsi lausuvansa
sellaista, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Mutta toinen ymmärsi heti
hänen tarkoituksensa, heittäytyi takakenoon tuolissaan ja purskahti
nauramaan.

Veri suhisi Garnachen päässä, kun hän puristi huulensa yhteen ja
silmäili tuota herrasmiestä, joka antautui aiheettomasti hyvän tuulen
valtaan. Aivan varmasti oli herra de Condillacilla herkin huumorintaju
koko Ranskassa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, ja Garnache rukoili
palavan hartaasti, että hän tukehtuisi nauruunsa. Sen ääni sai koko
majatalon tärisemään.

— Monsieur, monsieur! hän ähkyi. — Taivaan nimessä, älkää olko noin
äkäisen näköinen! Onko minun syyni, että minua naurattaa? Koko juttu
on niin suunnattoman hullunkurinen. Kolme vuotta poissa kotoa, ja
sittenkin nainen pysyy uskollisena ja pitää hänen puolestaan annetun
lupauksen! Totisesti, monsieur, tehän olette nähnyt maailmaa, ja
teidän täytyy myöntää, että tässä on jotakin kerrassaan erikoista,
harvinaisen huvittavaa. Pieni Valérie-parkani! sopersi hän puolittain
tukahdutettujen naurunpuuskiensa lomassa, — odottaako hän minua
vieläkin? Vieläkö hän pitää minua sulhasenaan? Ja sen tähden vastaa
»ei» Marius-veljelleni! Tulimmaista! Minä kuolen nauruun.

— Minusta tuntuu, että niin teille saisikin käydä, sanoi Garnache
karkeasti, ja samalla narahti hänen tuolinsa liukuessaan lattiaa
pitkin. Hän oli noussut seisomaan ja katseli iloista isäntäänsä hyvin
kiukkuisesti, kasvot kalpeina, silmät säihkyen. Oli mahdotonta erehtyä
hänen eleistään ja sanoistaan.

— No? sanoi toinen, alkaen vihdoinkin älytä, kuinka uhkaavaksi tilanne
näytti kääntyvän.

— Monsieur, selitti Garnache, ääni perin kylmänä, — onko minun
käsitettävä tämä niin, ettette enää aio pysyä lupauksessanne ettekä
ottaa neiti de La Vauvrayeta puolisoksenne?

Synkkä puna levisi markiisin kasvoille. Hänkin nousi pystyyn ja
silmäili pöydän yli vierastaan kasvoillaan ylpeä ilme ja katse
korskeana.

— Luulin, monsieur, hän vastasi hyvin arvokkaasti, — kutsuessani teidät
pöytääni luulin, että halusitte tehdä minulle palveluksen, niin vähän
kuin saatoinkin aavistaa ansainneeni sitä kunniaa. Mutta sen sijaan
näyttää siltä, että olette tullut tänne loukataksenne minua. Olette
vieraani, monsieur. Sallikaa minun pyytää teitä poistumaan, ennen kuin
pahastun kysymyksestä, joka koskee minua yksin!

Hän oli oikeassa, ja Garnache oli väärässä. Hänellä ei ollut mitään
oikeutta ryhtyä ajamaan neiti de La Vauvrayen asioita. Mutta nyt ei
järki pystynyt häneen, eikä hän koskaan suvainnut ylimielistä kohtelua,
olipa se sitten verhottu vaikka kuinka kohteliaaseen asuun.

— Monsieur, hän virkkoi, — ymmärrän tarkoituksenne täydelleen. Puoli
sanaa minulle on yhtä hyvä kuin kokonainen lause jollekulle toiselle.
Olette kohteliain sanoin moittinut minua tunkeilemisesta. En ole
tungettelija; ja minä pahastun siitä viittauksesta.

— Vai niin! äännähti markiisi, naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.
— Jos pahastutte siitä... Loppu kävi selväksi hänen hymystään ja
liikkeestään.

— Juuri niin, monsieur, oli Garnachen vastaus. — Mutta minä en taistele
sairaiden kanssa.

Florimondin otsa meni ryppyihin, ja hänen silmiinsä tuli hämmästynyt
ilme.

— Sairaiden! hän kertasi. — Hetki sitten, monsieur, tunnuitte epäilevän
järkeäni. Onko laitanne kuten humalaisen, joka luulee, että koko
maailma on humalassa häntä lukuun ottamatta?

Garnache katsoi markiisia silmiin. Hänen äskeinen epäilyksensä alkoi
muuttua melkein varmuudeksi.

— En tiedä, kuumeko tuo sanoja kielellenne... hän aloitti, mutta hänet
keskeytti markiisi, jonka silmiin äkkiä välähti ymmärtämyksen ilme.

— Olette erehtyneet, hän huudahti. — Minussa ei ole kuumetta.

— Entä Condillaciin lähettämänne kirje? kysyi Garnache, perinpohjin
ällistyneenä.

— Mitä siitä? Voin vannoa, etten maininnut olevani kuumeessa.

— Minä voin vannoa, että mainitsitte.

— Syytätte siis minua valehtelijaksi?

Mutta Garnache heilautti kättään ikään kuin pyytäen toista jättämään
sikseen molemminpuoliset solvaukset. Heidän välillään oli joku
väärinkäsitys, sen hän tajusi, ja pelkkä hämmästys oli jäähdyttänyt
hänen raivonsa. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli nyt saada selvitetyksi
tämä hämärä seikka.

— En millään muotoa. Haluan vain selvyyttä.

Florimond hymyili.

— Lienen kirjoittanut, että _meitä_ pidätti kuume, mutta en suinkaan
sanonut, että sairas olin minä itse.

— Kuka sitten? huudahti Garnache.

— Siinäpä se, monsieur! Nyt käsitän. Vaimonihan on kuumeessa.

— Teidän —! Garnache ei rohjennut lausua sitä sanaa.

— Vaimoni, monsieur, toisti markiisi. Matka kävi liiaksi hänen
voimilleen, kun kuljimme nopeasti.

Syntyi hiljaisuus. Garnachen voimakas leuka painui rinnalle, ja hän
seisoi liikkumattomana, tuijottaen pöytäliinaan ja ajatellen viatonta
tyttöparkaa, joka odotteli Condillacissa niin varman luottavana ja
uskollisena sulhastaan, tämän palatessa Italiasta vaimoineen.

Hänen seisoessaan ja Florimondin katsellessa häntä uteliaana avautui
ovi ja isäntä astui sisään.

— Herra markiisi, hän ilmoitti. — Alhaalla on kaksi herrasmiestä
kysymässä teitä. Toinen heistä on Marius de Condillac.

— Marius? mutisi Garnache, mutta sitten hän älysi, että salamurhaajat
olivat tulleet niin nopeasti hänen kintereillään, ja hän hylkäsi
mielestään kaikki muut paitsi nykyhetkeä koskevat ajatukset. Hänellä
oli itsellään velka maksettavana niille miehille. Nyt oli aika tullut.
Hän pyörähti ympäri, ja ennen kuin hän itsekään oikein aavisti, oli hän
lausunut sanat:

— Tuokaa heidät ylös, isäntä!

Florimond katsahti häneen kummastuneena.

— Oh, kaikin mokomin, jos te niin haluatte, hän virkkoi.

Garnache vilkaisi häneen ja kääntyi sitten jälleen empivän isännän
puoleen.

— Olette kuullut, hän sanoi kylmästi. — Tuokaa heidät ylös!

— _Bien_, monsieur, vastasi isäntä ja poistui.

— Sekaantumisenne asioihini käy todella omituiseksi, monsieur,
huomautti markiisi yrmeästi.

— Kun saatte tietää, mitä varten sekaannun, niin kenties se ei ole
teistä aivan niin omituista, oli yhtä yrmeä vastaus. — Meillä on vain
hetkinen, monsieur. Kuunnelkaa, kun selitän teille, millä asialla he
saapuvat.



Haamu astiakaapissa


Garnachella oli vain muutamia minuutteja käytettävinään kertomustaan
varten, ja lisäksi hän tarvitsi sekunnin tai pari pohtiakseen
tilannetta nykyisten tietojensa pohjalla.

Suppeasti, mutta osuvasti Garnache paljasti Florimondin murhaamiseksi
punotun juonen, ja hän riemuitsi nähdessään raivon kuvastuvan markiisin
kasvoista ja hehkuvan hänen silmistään.

— Mitä syytä on heillä turvautua niin katalaan tekoon? huudahti hän
epäilyksen ja vihan repiessä hänen mieltään.

— Heidän kunnianhimonsa. Marius himoitsee neiti de La Vauvrayen
tiluksia.

— Eikä hän saavuttaakseen tarkoituksensa empisi murhata minua?
Puhutteko tosiaankin totta?

— Annan kunniasanani takeeksi, _että se on totta_, vastasi Garnache,
katsellen markiisia terävästi. Florimond silmäili häntä hetkisen.
Noiden sinisten silmien vakava katse ja tuon joustavan äänen varma
sointu haihdutti häneltä epäilyksen rippeetkin.

— Ne konnat! huudahti markiisi. — Hupsut! hän lisäsi. — Minun
puolestani olisi Marius hyvin voinut saada Valérien. Hän olisi saanut
minut liittolaisekseen edistämään kosintaansa. Mutta nyt... Hän ojensi
kätensä ja pudisti nyrkkiään ilmassa ikään kuin taistelun uhkauksena.

— Hyvä! sanoi Garnache rauhoittuneena. — Kuulen heidän askeleensa
portaista. He eivät saa nähdä minua seurassanne.

Hetkisen kuluttua avautui ovi, huoneeseen astui hyvin upeasti puettu
Marius, ja aivan hänen takanaan seurasi Fortunio. Kummassakaan
ei näkynyt kovin pahoja jälkiä edellisen illan tapahtumista
lukuunottamatta pitkää tummanruskeata juovaa kapteenin poskessa, johon
Garnachen miekka oli sen kyntänyt.

Heidän astuessaan sisään nousi Florimond, joka istui rauhallisena
pöydässä, pystyyn ja meni herttaisesti hymyillen tervehtimään
veljeään. Hänen huumorintajuntansa oli saanut virikettä; hänellä oli
näyttelijäntaipumuksia, ja se osa, jota hän oli ottanut esittääkseen
tässä ilveilyssä, tuotti hänelle eräänlaista julmaa tyydytystä. Hän
tahtoi saada todistuksen siitä, mitä Garnache oli kertonut hänen
veljensä aikeista.

Marius otti hänen lähentelynsä hyvin kylmästi vastaan. Hän tarttui
veljensä käteen, alistui veljen suudeltavaksi, mutta hän ei vastannut
suuteloon eikä kädenpuristukseen. Florimond ei ollut sitä huomaavinaan.

— Toivon, että olet voinut hyvin, rakas Marius, hän puheli, tarttui
veljensä olkapäihin, työnsi hänet käsivarren matkan päähän ja katseli
häntä arvostelevasti. — _Ma foi_, sinähän olet muuttunut komeaksi,
sopusuhtaiseksi mieheksi. Entä äitisi, myös hän voi kai hyvin.

— Kiitos, Florimond, kyllä, vastasi Marius jäykästi. Markiisi hellitti
kätensä veljensä olkapäistä. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat yhä
naurussa, ikään kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä onnellisin hetki.

— On hauskaa olla jälleen Ranskassa, rakas Mariokseni, hän sanoi. —
Olin hullu, kun viivyin niin kauan poissa. Ikävöin päästä taaskin
Condillaciin.

Marius silmäili häntä ja koetti turhaan löytää kuumeen merkkejä.
Hän oli odottanut tapaavansa heikentyneen ja laihtuneen raukan; sen
sijaan hän näki edessään elinvoimaisen, terveen, hilpeän miehen, joka
oli pursuavan hyvällä tuulella ja silminnähtävästi hyvissä voimissa.
Hänen aikomuksensa alkoi miellyttää häntä vähemmän, Fortunion avun
herättämästä varmuudesta huolimatta. Mutta yhtäkaikki hänen oli
kuitenkin se suoritettava.

— Kirjoitit meille, että sinussa oli kuumetta, hän sanoi puolittain
kysyvästi.

— Ei se mitään. Mutta kuka sinulla on seurassasi? hän tiedusteli,
tarkastellen arvostelevasti Fortuniota, joka seisoi askeleen tai parin
päässä isäntänsä takana.

Marius esitteli kätyrinsä.

— Tämä on kapteeni Fortunio, Condillacin varusväen komentaja.

Markiisi nyökkäsi ystävällisesti kapteenille.

— Kapteeni Fortunio. Hänellä on hyvä maine onneaan etsivänä soturina.
Veljelläni on epäilemättä perheseikkoja puhuttavana minulle. Olisin
kiitollinen, jos menisitte alakertaan, herra kapteeni, ja joisitte
siellä maljan, pari odottaessanne.

Kapteeni joutui hämilleen ja vilkaisi Mariukseen. Florimond huomasi
sen. Mutta Mariuksen käytös kävi vieläkin hyytävämmäksi.

— Fortunio, hän selitti, käännähti hiukan ja laski kätensä kapteenin
olalle, — on perin läheinen ystäväni. En salaa häneltä mitään.

— Vai niin, kuten tahdot, vastasi markiisi kylmästi. Kenties ystäväsi
suvaitsee istua, ja sinä myös, Marius. Ja hän esiintyi isäntänä
reippaasti ja miellyttävästi. Osoittaen vierailleen tuolit hän pakotti
heidät istumaan ja tarjosi heille viiniä.

Marius viskasi hattunsa ja vaippansa samalle tuolille, jolle
Garnachen tamineet olivat jääneet. Pariisilaisen hatun ja vaipan hän
luonnollisesti otaksui kuuluvan veljelleen. Särkynyttä pulloa ja
lattialle valunutta viiniä hän tuskin huomasikaan, laskien sen joko
veljensä tai palvelijan kömpelyyden syyksi. He joivat kumpikin, Marius
ääneti, kapteeni esittäen maljan.

— Palaamisenne onneksi, herra markiisi.

Florimond kiitti häntä kumartamalla päätään. Sitten markiisi kääntyi
Mariuksen puoleen.

— Teillä on siis varusväkeä Condillacissa. Mitä hittoa siellä
on tapahtunut! Olen kuullut teistä outoja uutisia. Saattaisipa
melkein luulla, että te aiotte kapinoida pienessä rauhallisessa
kulmakunnassamme Dauphinéssa.

Marius kohautti olkapäitään, hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli
pahalla päällä.

— Condillacissa on huolta neiti de La Vauvrayen tähden.

Florimond hätkähti ja kumartui eteenpäin, alkaen heti näytellä
hätäilevää rakastunutta.

— Eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut? hän huudahti. Sano, ettei
hänelle ole tapahtunut mitään pahaa!

— Rauhoitu, vastasi Marius naurahtaen pilkallisesti, ja mustasukkainen
raivo teki hänen kasvonsa harmaiksi. — Ei hänelle ole mitään vahinkoa
sattunut. Pulma oli se, että minä kosin häntä, mutta hän ei huolinut
minusta, koska hän on kihlattu sinulle. Niin ollen veimme hänet
Condillaciin, yhä toivoen saavamme hänet suostutetuksi. Muistanet,
että äitini on hänen holhoojansa. Mutta tyttöä ei saatu taipumaan.
Hän lahjoi yhden miehistämme viemään häneltä Pariisiin kirjeen, ja
vastaukseksi siihen kuningatar lähetti kuumapäisen, ajattelemattoman
tomppelin Dauphinéhen huolehtimaan hänen vapauttamisestaan. Mies viruu
nyt Condillacin vallihaudan pohjassa.

Florimondin kasvoilla kuvastui kauhu ja suuttumus.

— Rohkenetko kertoa minulle sellaista? hän kivahti.

— Rohkenenko? vastasi Marius, naurahtaen ilkeästi. — Tämän asian tähden
on jo kuollut monta miestä. Sama Garnache jätti eilen illalla käsiimme
muutamia ruumiita, ennen kuin hän itse lähti toiseen maailmaan. Et voi
aavistaa, kuinka pitkälle uskallan mennä tässä jutussa. Olen valmis
lisäämään tähän asti kuolleiden luetteloon niin monta nimeä kuin
tarvitaan, ennen kuin sinä astut jalallasi Condillaciin.

— Aa! sanoi Florimond ikään kuin valo olisi äkkiä välähtänyt hänen
mieleensä. — Tämä asiako sinut siis toi luokseni! Olen epäillyt
veljenrakkauttasi, se minun on tunnustettava, rakas Marius. Mutta
sanopa, veljeni, mitä arvelet isämme toivomuksista tässä suhteessa!
Etkö kunnioita niitä vähääkään?

— Kunnioititko sinä? kivahti Marius, jonka ääni nyt kävi kovemmaksi
raivosta. — Oliko rakastuneen miehen tapaista viipyä poissa kolme
vuotta — antaa koko sen ajan kulua lähettämättä ainoatakaan sanomaa
kihlatullesi.-' Mitä olet tehnyt tukeaksesi vaatimuksiasi häneen?

— En mitään, sen myönnän, mutta —

— No niin, nyt sinun on tehtävä jotakin, huudahti Marius, nousten
seisomaan. — Olen tullut antaakseni sinulle tilaisuuden. Jos vielä
tahdot voittaa neiti de La Vauvrayen omaksesi, niin sinun täytyy
voittaa hänet minulta — miekallasi. Fortunio, sulkekaa ovi!

— Malta, Marius! huusi Florimond, näyttäen todella pelästyneeltä. —
Kuuntele minua hetkinen! Jos haluat pakottaa minut tähän luonnottomaan
taisteluun, niin anna ainakin kaiken käydä asianmukaisessa
järjestyksessä! Älkäämme taistelko täällä, näissä ahtaissa huoneissa,
vaan avoimessa ulkoilmassa. Jos tämä kapteeni suostuu sinun
sekundantiksesi, niin minä etsin jonkun ystäväni, joka tekee minulle
saman palveluksen.

— Me ratkaisemme asiamme täällä ja nyt, vastasi Marius tyynesti, mutta
jyrkästi.

— Mutta jos minä surmaisin sinut — alkoi Florimond.

— Ole huoleti, murahti Marius hymyillen ilkeästi.

— No niin, kumpi mahdollisuus hyvänsä kelpaa pohjaksi sille
kysymykselle, jonka tahdon esittää. Jos sinä tappaisit minut —
voitaisiin sitä pitää murhana. Taistelumme säännönvastaisuus ei voisi
olla herättämättä huomiota.

— Kapteeni toimii meidän kummankin sekundanttina.

— Olen kokonaan käytettävissänne, vakuutti Fortunio kohteliaasti,
kumartaen vuorotellen kummallekin veljekselle.

Florimond katseli häntä. — En pidä hänen ilmeestään, hän huomautti.
— Hän lienee sinun paras ystäväsi, Marius, et kenties salaa häneltä
mitään, mutta minä puolestani, avoimesti puhuen, toivoisin mieluummin,
että saapuvilla olisi joku minun ystäväni hänen vastustajanaan.

Marius kohautti olkapäitään.

— Puheessasi on järkeä, hän myönsi. — Mutta minulla on kiire. En voi
odottaa, kunnes sinä kävisit etsimässä jonkun ystäväsi.

— No siispä, vastasi markiisi nauraen huolettomasti, — täytyy minun
koettaa manata esille haamu huvittamaan teitä, herra kapteeni. Sitten
hän kohotti ääntään, hänen ja Mariuksen säilien sattuessa vastakkain,
ja huusi:

— Halloo, herra de Garnache! Tänne!

Huoneen toisessa päässä olevan astiakaapin ovet lennähtivät äkkiä auki,
ja niiden välistä astui esille Martin de Garnache kädessään paljastettu
miekka, joka välkkyi ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa.

Murhaajat jäivät seisomaan kauhistuneina ja kalmankalpeina. Sitten
välähti kummankin mieleen sama selitys tästä ilmiöstä. Tämä Garnache
oli samannäköinen kuin se mies, joka oli esittäytynyt sen nimisenä
tullessaan Condillaciin kaksi viikkoa sitten. Siispä se keltanaamainen,
mustatukkainen palkkasoturi, joka eilen illalla oli väittänyt olevansa
valepukuun puettu Garnache, oli petturi. Siihen johtopäätökseen he
pääsivät heti, ja niin pahasti kuin heitä harmittikin Florimondin
liittolaisen ilmestyminen, antoi se usko heille taaskin rohkeutta.
Mutta tuskin he olivat ehtineet päätellä siten, kun Garnachen ääni sen
pian kumosi.

— Herra kapteeni, hän lausui, ja Fortunio vavahti sen kuullessaan,
sillä se oli sama ääni, jonka hän oli kuullut puhuvan vain muutamia
tunteja sitten, — olen iloinen siitä, että saamme tilaisuuden jatkaa
eilen illalla keskeytynyttä otteluamme. Ja hän astui tyynesti eteenpäin.

Mariuksen miekka oli pudonnut irralleen veljen säilästä, ja molemmat
taistelijat seisoivat liikahtamatta. Fortunio syöksähti muitta mutkitta
ovea kohti. Mutta yhdellä hyppäyksellä Garnache katkaisi häneltä tien.

— Kääntykää! hän huusi. — Kääntykää! Tai minä pistän miekan selkäänne.
Pian pääsette ovesta, mutta tarvitaan kaksi miestä kantamaan teidät
siitä ulos. Varokaa saastaista nahkaanne!



Kirkon velvollisuudet


Pari tuntia markiisi de Condillacin huoneessa Sanglier Noirin
majatalossa La Rochettessa tapahtuneen kohtauksen jälkeen de
Garnache ratsasti Rabecquen seuraamana ripeätä vauhtia pieneen
Cheylasin kaupunkiin, joka on Isèren laaksoon ja Condillaciin
vievän tien varrella. Noin kolmen kilometrin päässä itäänpäin
Cheylasista olevalla kukkulalla, jonka rinteet olivat kaikki rehevien
viinitarhojen peitossa, sijaitsi Pyhän Fransiskuksen luostarin matala,
neliskulmainen, harmaa rakennus. Pariisilainen ja hänen palvelijansa
ratsastivat iltapäivä-auringon miellyttävässä paisteessa pitkää,
valkeata tietä, joka kiemurteli ylöspäin fransiskaanien viinitarhojen
välitse.

Vihdoin he pääsivät kukkulalle, ja Rabecque laskeutui satulasta
koputtamaan raipallaan luostarin portille.

Heille tuli avaamaan maallikkoveli, joka vastaukseksi Garnachen
pyyntöön saada puhutella isä apottia kehotti heitä astumaan sisään.

Garnache seurasi opastaan jykevää rakennusta ympäröivän pihan läpi ja
sitten portaita ylös apotin kammioon.

Cheylasin fransiskaaniluostarin johtaja — kookas, laiha mies, jolla
oli askeettiset kasvot, ulkonevat poskipäät ja jonka nenä muistutti
suuresti Garnachen nenää ja olisi sopinut pikemminkin toiminnan
miehelle kuin rukoilijalle, kumarsi juhlallisesti muukalaiselle ja
pyysi saada tietää, miten hän voisi palvella vierasta.

Hattu kädessä Garnache astahti askeleen eteenpäin alastomassa, niukasti
kalustetussa pikku huoneessa, jossa oli heikko vahan tuoksu. Empimättä
hän ilmoitti vierailunsa syyn.

— Isä, yksi Condillacin perheen jäsenistä kuoli tänä aamuna La
Rochettessa.

Munkin silmät saivat eloa ikään kuin hänen mielenkiintonsa ulkoista
maailmaa kohtaan olisi äkkiä virinnyt.

— Se on Jumalan käsi, hän huudahti. — Heidän huono elämänsä on
viimeinkin nostattanut vihan. Miten tämä onneton sai surmansa?

Garnache kohautti olkapäitään.

_De mortuis nihil nisi bonum_. Hänen ilmeensä oli vakava, sinisissä
silmissä juhlallinen katse, eikä apotilla ollut mitään syytä varoa
tuon silmäparin valpasta tarkkailua. Hän punastui hieman epäsuorasta
nuhteesta, mutta taivutti päätään ikään kuin alistuen oikaistavaksi, ja
odotti, että toinen jatkaisi.

— Hänen ruumiinsa pitäisi haudata, isä, sanoi Garnache hiljaa.

Silloin munkki nosti päätään ja — suuttumuksen puna — levisi hänen
kellahtavan kalpeille poskilleen. Garnache huomasi sen ja oli iloissaan.

— Miksi tulette minun luokseni? kysyi apotti.

— Miksi? kertasi Garnache, ja nyt hänen äänensä kuulosti empivältä.
— Eikö vainajien hautaaminen kuulu kirkolle? Eikö se ole yksi teidän
pyhiä velvollisuuksianne?

— Kysytte sitä ikään kuin vaatisitte minulta vastausta, virkkoi munkki
päätään pudistaen. — Asia on kuten sanotte, mutta velvollisuutemme ei
ole haudata jumalattomia kuolleita eikä sellaisia, jotka eläessään ovat
olleet erotettuja seurakunnasta ja kuolleet katumatta.

— Kuinka voitte otaksua, että hän kuoli katumatta?

— Sitä en otaksu, vaan oletan hänen kuolleen ilman synninpäästöä,
sillä ei yksikään pappi olisi rohjennut ripittää häntä, tietäen hänen
nimensä, ja jos joku olisi tehnyt sen tietämättä, kuka hän oli ja että
hän oli pannassa, niin se olisi katsottava tekemättömäksi. Pyytäkää
muita hautaamaan tämä Condillacin perheen poika.

— Kirkko on kovin tyly, isä, huomautti Garnache.

— Kirkko on hyvin oikeamielinen, vastasi pappi.

— Eläessään hän oli mahtava ylimys, arveli Garnache miettivänä. — On
oikein ja kohtuullista, että hänen ruumiilleen osoitetaan kunnioitusta
ja arvonantoa.

— No kunnioittakoot tätä kuollutta Condillacia siis ne, jotka itse
ovat saaneet osakseen kunnioitusta Condillacien puolelta. Kirkko ei
kuulu niiden joukkoon, monsieur. Markiisi-vainajan kuolemasta saakka on
Condillacin perhe ollut kapinassa meitä vastaan, pappejamme on kohdeltu
pahoin, arvovaltaamme pilkattu, Condillacit eivät ole maksaneet
kymmenyksiä eivätkä olleet osallisina sakramenteistä. Tuskastuneena
heidän jumalattomuudestaan kirkko julisti heidät pannaan, näyttää
siltä, että he kuolevat tämän pannan alaisina. Sydäntäni kirvelee
heidän tähtensä, mutta...

Hän levitti pitkät ja melkein läpinäkyvät laihat kätensä, ja hänen
kasvoillaan oli murhetta.

— Siitä huolimatta, intti Garnache, — kaksikymmentä
fransiskaaniveljestä kantaa ruumiin kotiin Condillaciin, ja te itse
kävelette tämän synkän kulkueen etunenässä.

— Minä? Munkki astahti taaksepäin, ja hänen vartalonsa näytti venyvän
pitemmäksi. — Kuka olette te, monsieur, joka määräätte, mitä minun on
tehtävä, vastoin kirkon lakeja?

Garnache tarttui apotin karkean puvun hihaan ja veti häntä lempeästi
ikkunaa kohti. Hänen huulillaan ja hänen terävissä silmissään oli
suostutteleva hymy, jota munkki totteli melkein tietämättään.

— Kerron teille jotakin, lupasi Garnache, — ja samalla koetan taivuttaa
teitä luopumaan tylystä kannastanne.

Samaan aikaan kuin herra de Garnache hellytteli Cheylasin
fransiskaaniluostarin apottia lempeämmäksi kuollutta miestä kohtaan,
rouva de Condillac istui päivällispöydässä seurassaan Valérie de La
Vauvraye. Ei kumpikaan nainen syönyt juuri ollenkaan. Toista kalvoi
suru, toista levoton huoli. Vihdoin puhkesi markiisitar puhumaan.

— Muutamia päiviä sitten saimme sanoman, että Florimond oli matkalla
kotiin, mutta että kuume pidätti häntä La Rochettessa. Sittemmin
kuulimme hänen sairautensa muuttuneen niin vakavaksi, että hänen
paranemisestaan on vain vähän toiveita.

— Ja hänen viime hetkiään lohduttamaanko Marius lähti Condillacista
tänä aamuna?

Markiisitar katsahti terävästi tyttöön, mutta Valérien kasvot olivat
poispäin käännetyt, ja hän tuijotti tuleen. Hänen äänensä ei ilmaissut
muuta kuin luonnollista uteliaisuutta.

— Niin, vastasi markiisitar.

— Ja siltä varalta, etteivät hänen omat ponnistuksensa yksin riittäisi
auttamaan hänen veljeään pois tästä maailmasta, hän otti kapteeni
Fortunion mukaansa? jatkoi Valérie yhtä ilmeettömällä äänellä.

— Mitä tarkoitat? kysäisi markiisitar melkein sähisten.

Valérie kääntyi häneen päin kalpeilla kasvoillaan heikko puna.

— Juuri sitä, mitä sanoin, madame. Tahdotteko tietää mitä olen
rukoillut? Siitä alkaen, kun tulin jälleen tajuihini, olin koko
yön polvillani ja rukoilin, että taivas sallisi Florimondin tuhota
poikanne. En sen tähden, että toivoisin Florimondin palaavan, sillä en
välitä, vaikka en enää ikinä häntä näkisi. Tätä taloa painaa kirous,
madame, jatkoi tyttö, nousten tuoliltaan ja puhuen nyt kiihkeämmin,
samalla kun markiisitar, jonka kasvot olivat kaameasti muuttuneet
ja äkkiä käyneet harmaiksi, horjahti askeleen taaksepäin, — ja olen
rukoillut että se kirous kohdistuisi Mariukseen, tuohon salamurhaajaan.
Soman puolison, madame, te työntäisitte Gaston de La Vauvrayen
tyttärelle!

Hän pyörähti ympäri, poistui vastausta odottamatta verkkaisesti salista
ja meni omiin huoneisiinsa. Ne olivat täynnä muistoja miehestä, jota
hän suri, jota kuten hänestä tuntui, hänen piti aina surra, joka lepäsi
kuolleena hänen ikkunansa alla tummassa vallihaudassa.

Äkillisen, selittämättömän kauhun valtaamana hypähti leskimarkiisitar
pystyyn ja lähti ulos tiedustelemaan eikö vielä ollut saapunut
sanansaattajaa, vaikka hän tiesikin, ettei sanansaattaja olisi vielä
ennättänyt linnaan. Hän nousi kivisiä kiertoportaita myöten muurille
ja asteli siellä yksin edestakaisin marraskuun auringon paistaessa,
odottaen tietoja, pinnistäen katsettaan nähdäkseen Isèren laaksoon ja
hakien silmillään ratsumiestä, jonka piti tulla sitä tietä.

Vihdoin hän erotti kaukana liikkuvan olennon, ja hiljaisessa
iltailmassa kantautui hänen korviinsa etäinen kavioiden kapse. Siellä
ratsasti joku täyttä laukkaa. Vihdoinkin hän palasi! Markiisitar
nojautui rintasuojusta vasten, hänen hengityksensä oli nopeata, lyhyttä
läähätystä, ja hän silmäili ratsastajaa, joka kasvoi isommaksi hevosen
jokaisella harppauksella.

Sitten häneltä pääsi parahdus, ja hän puri huultaan tukahduttaakseen
toisen, sillä hän oli nähnyt ratsastajan kasvot, ja ne olivat
Fortunion. Fortunio — ja haavoittuneena! Siispä oli Marius varmasti
kuollut!

Fortunio oli vihdoin perillä; hän horjahteli kävellessään jäykkänä
pitkästä ratsastuksesta. Markiisitar astui askeleen häntä kohti. Rouvan
huulet avautuivat.

— No? hän kysyi ja hänen äänensä oli käheä ja pingoittunut. — Kuinka
yritys luonnistui?

— Kaikki kävi ainoalla mahdollisella tavalla, vastasi kapteeni. — Niin
kuin te toivoitte.

Sen kuullessaan luuli markiisitar pyörtyvänsä. Hänen keuhkonsa
tuntuivat nytkähtelevän saadakseen ilmaa; hän avasi suunsa ja veti
pitkin henkäyksin nousevaa usvaa, virkkamatta vähään aikaan sanaakaan,
kunnes hän oli kylliksi toipunut pelkonsa kauheasta vastavaikutuksesta.

— Missä sitten on Marius? hän kysyi vihdoin.

— Hän jäi jälkeen saattamaan ruumista kotiin. He tuovat sen tänne.

— He? kertasi markiisitar. — Kutka »he»?

— Cheylasin fransiskaaniluostarin munkit, vastasi Fortunio.

Kapteenin äänensävy, hänen eloisien silmiensä ilme ja hänen
kauniita, tavallisesti vilkkaita kasvojaan synkistävä pilvi herätti
markiisittaressa epäluuloja ja masensi hänen uudelleen virinnyttä
rohkeuttaan.

Hän tarttui rajusti Fortunion käsivarteen ja pakotti miehen katsomaan
itseään silmiin hämärtyvässä valossa.

— Puhutteko minulle totta, Fortunio? hän tiukkasi, ja hänen äänensä oli
puolittain kiukkuinen, puolittain pelokas.

Italialainen kohtasi hänen katseensa värähtämättä ja kohotti kätensä
ylös antaakseen pontta sanoilleen.

—- Vannon sieluni autuuden nimessä, madame, että herra Marius on terve
ja vahingoittumaton.

Markiisitar rauhoittui ja hellitti irti hänen kätensä.

— Tuleeko hän tänä iltana?

— Ei tänään, vaan huomenna. Siitä tuli jonkin verran hälyä, selitti
kapteeni. — Markiisilla oli väkeä mukanaan, ja jos tämä juttu olisi
tapahtunut Ranskassa, niin siitä olisi voinut koitua ikävyyksiä.

— Teidän on selostettava se minulle täydellisesti, sanoi markiisitar,
aivan oikein arvellen, että asiassa oli vielä jotakin selitettävää.



Garnache tuomarina


Seuraavana aamuna leskimarkiisitar nousi ylös hyvissä ajoin ja pukeutui
säädyllisyyden vuoksi mustiin.

Myös käskynhaltija lähti hyvissä ajoin Grenoblesta parin palvelijan
saattamana Condillaciin, vähääkään aavistamatta, että hän siten
menetteli ennen kaikkea Garnachen toivomusten mukaisesti.

Oli ihana aamu, leuto ja aurinkoinen ikään kuin luonto olisi ottanut
osaa markiisittaren voitonriemuun ja halunnut esiintyä parhaassa
talviasussaan sen kunniaksi.

Lihavan kosijan saapuminen oli rouva de Condillacille mieleen. Hänen ei
enää tarvitsisi, kuten hän kerran oli pelännyt, kuunnella tuon miehen
kosiskelua kauempaa kuin suvaitsisi. Mutta Tressanin tervehdyssanat
olivat ensimmäinen epäsointuinen sävel markiisittaren haaveilemaan
täydelliseen harmoniaan.

— Madame, valitti käskynhaltija, — mieltäni pahoittaa suuresti,
etten tuo parempia sanomia. Mutta mitä tarkimmista etsiskelyistämme
huolimatta ei Rabecquea ole saatu pidätetyksi. Emme kuitenkaan ole
vielä tyyten lakanneet toivomasta, hän lisäsi osoittaakseen, että hänen
maalaamassaan synkässä pilvessä oli hiukan hopeista hohdetta.

Markiisittaren otsa rypistyi hetkiseksi. Hän oli siihen asti unohtanut
koko Rabecquen.

— Hänet on löydettävä, Tressan, hän kivahti.

Tressan hymyili tyrmistyneenä ja pureksi partaansa.

— Vaivoja ei säästetä, hän lupasi. — Siitä saatte olla varma. Olen
lähettänyt hänen jälkeensä miehiä kaikkia kolmea Pariisiin vievää
tietä myöten. Heidän on käsketty rahaa ja ratsuja säästämättä etsiä
hänen jälkensä ja vangita hänet. Uskon, että sittenkin saamme hänet
siepatuksi.

— Hän on nyt ainoa meitä uhkaava vaara, vastasi markiisitar, — sillä
Florimond on kuollut — kuumeeseen, hän lisäsi pilkallisesti hymyillen,
mikä herätti Tressanissa samanlaisen tunnelman kuin hän olisi saanut
kylmää vettä niskaansa. — Olisi kohtalon ivaa, jos tuo kurja lakeija
pääsisi nyt Pariisiin ja turmelisi voittomme, jonka saavuttamiseksi
olemme niin ankarasti työskennelleet.

— Totisesti se olisi, myönsi Tressan, — ja meidän on huolehdittava
siitä, ettei hän pääse.

— Mutta jos hän pääsee, huomautti markiisitar, — niin sitten on meidän
vedettävä yhtä köyttä.

— Sitä toivon aina, Clotilde, vakuutti käskynhaltija.

Hän tarttui markiisittaren käteen ja olisi heti paikalla langennut
polvilleen rouvan jalkojen juureen öisestä kasteesta vielä kosteaan
ruohikkoon, jollei hänen mieleensä olisi ajoissa juolahtanut, kuinka
pahasti hänen komea pukunsa siitä kärsisi.

— Luvatkaa tulla puolisokseni kuuden kuukauden kuluessa — pääsiäisenä,
luvatkaa!

Markiisitar älysi, että hänen oli annettava vastaus, ja niinpä hän
antoi Tressanin haluaman vastauksen. Ja tämä ei ollenkaan huomannut
hänen äänensä sointua, joka helähti kuin väärä raha, ei lainkaan
aavistanut markiisittaren luvatessaan ajatelleen, että lupaus
voitaisiin vaaratta rikkoa kuuden kuukauden perästä, jolloin Tressania
ja hänen uskollisuuttaan ei enää tarvittaisi.

Heitä lähestyi linnasta päin mies ripein askelin. Hän ilmoitti,
että monilukuinen seurue munkkeja laskeutui Isèren laaksoa pitkin
Condillacia kohti. Markiisitarta kannusti lievä kiihtymys, ja hän
palasi Tressanin saattamana rintasuojukselle, josta hän voisi katsella
kulkueen saapumista.

Matkalla sinne Tressan tiedusteli, miten tällainen saattue oli saatu
aikaan, ja vastaukseksi hän kertoi, mitä Fortunio oli puhunut edellisen
päivän tapahtumista La Rochettessa. Rintavarustuksilta hän katseli
itäänpäin, suojaten kädellään silmiään aamuauringon säteiltä, ja
tarkasteli kulkuetta, joka hitaan arvokkaasti läheni laaksoa alaspäin
Condillacia kohti.

Sen etunenässä asteli kookas ja laiha Cheylasin fransiskaaniluostarin
apotti, kantaen korkealla hopeista ristiinnaulitun kuvaa, joka
säihkyen välkkyi auringonpaisteessa. Hänen päähineensä oli sysätty
taaksepäin, niin että hänen kalpeat, askeettiset kasvonsa ja ajeltu
päänsä näkyivät. Hänen jäljessään kantoi kuusi mustakaapuista ja
mustapäähineistä munkkia ruumisarkkua, joka oli mustan verhon peitossa,
ja sen takana asteli neljätoista fransiskaaniveljestä, verhotut päät
kumarassa, käsivarret ristissä ja kädet piilotettuina leveihin hihoihin.

Se oli lukuisa saattue, ja tarkkaillessaan sen tuloa alkoi markiisitar
ihmetellä, millä tavoin ylpeä apotti oli saatu taivutetuksi suostumaan
näin suureen kunnianosoitukseen kuolleelle Condillacille ja saattamaan
hänen ruumiinsa kotiin tähän pannaan julistettuun taloon.

Munkkien jäljessä tulla rämistivät suljetut vaunut rosoista
vuoristotietä alaspäin, ja niiden takana ratsasti neljä Condillacin
liveriin puettua palvelijaa. Mariuksesta ei markiisitar nähnyt
merkkiäkään ja arveli, että hän oli vaunuissa ja että niitä saattavat
palvelijat olivat markiisivainajan väkeä.

Äänettömänä hän meni Tressanin vierellä alas ottamaan kulkuetta
vastaan. Mutta pihalle saapuessaan hän hämmästyksekseen näki, ettei
se ollutkaan pysähtynyt, kuten sopivaisuus olisi varmasti vaatinut.
Käskemättä oli apotti mennyt edelleen isosta ovesta Condillacin saliin
vievään käytävään.

Hän pysytti kasvonpiirteensä asianmukaisen juhlallisina ja astui
reippaasti saliin Tressan yhä kintereillään. Siellä hän näki, että
arkku, jonka laaja, musta, hopeareunuksinen samettiverho riippui
lattiaan saakka, oli asetettu pöydälle.

Erittäin arvokkaasti markiisitar asteli pää pystyssä upean salin
toiseen päähän apotin luokse, joka seisoi suorana kuin keihäs pöydän
päässä häntä odottamassa. Ja hyvä oli, että papin mielenlaatu oli
ankara, sillä muutoin olisi rouvan majesteettinen, verraton kauneus
hellyttänyt hänen sydämensä ja pehmittänyt hänen päättäväisen
kovuutensa.

Hän kohotti kättään, kun markiisitar oli miekan mitan päässä hänestä,
ja rikkoi painostavan hiljaisuuden pelottavilla sanoilla, jotka
lausuttiin jyrisevällä äänellä.

— Turmeltunut nainen, hän julisti, — syntisi ovat tuottaneet sinulle
tuomion. Oikeus on tyydytettävä, ja niskasi on taivuttava jäykästä
ylpeydestäsi huolimatta. Sinä pappien pilkkaaja, puhtauden turmelija,
pyhän kirkon herjaaja, sinun jumalaton valtasi on lopussa.

Tressan horjahti kauhistuneena taaksepäin, ja hänen kasvonsa kävivät
kalmankalpeiksi, sillä jos markiisitar joutuisi tuomiolle, kuten apotti
oli sanonut, joutuisi hän myös. Missä heidän suunnitelmansa olivat
menneet myttyyn? Mikä heikko kohta oli häneltä siihen saakka jäänyt
huomaamatta? Hän kyseli itseltään äkillisen kauhun vallassa.

Mutta markiisittareen ei pelko pystynyt kuten Tressaniin. Hänen
silmänsä menivät hieman enemmän levälleen, heikko puna nousi hänen
poskilleen, mutta hän tunsi vain hämmästystä ja harmia. Oliko mies
hullu, tuo kaljupää munkki? Se kysymys välähti hänen mieleensä, ja
saman kysymyksen hän kylmästi lausui vastaukseksi apotin purkaukseen.

— Sillä vain hulluus, hän katsoi sopivaksi lisätä, — voi selittää
harkitsemattoman uhkarohkeutenne.

— Se ei ole hulluutta, madame, vastasi apotti hyytävän ylväästi, —
vaan oikeutettua suuttumusta. Olette uhmannut pyhän kirkon valtaa
samoin kuin olette uhkaillut kuningattaremme mahtia, ja oikeuden käsi
on niskassanne. Me olemme tulleet esittämään laskun ja pitämään huolta
siitä, että se maksetaan täydellisesti.

Markiisitar kuvitteli mielessään, että munkki tarkoitti arkussa olevaa
ruumista — hänen poikapuolensa ruumista — ja hän olisi voinut nauraa
apotin typerälle luulolle, että hän muka pitäisi Florimondin kuolemaa
rangaistuksena jumalattomuudestaan. Mutta yltyvä kiukku esti hänet
nauramasta.

— Minä luulin, herra pappi, teidän tulleen hautaamaan vainajaa. Mutta
pikemminkin näyttää siltä, että olette tullut puhelemaan.

Apotti silmäili häntä pitkään ja ankarasti. Sitten hän pudisti päätään,
ja hänen askeettisilla kasvoillaan väikkyi hienon hieno hymy.

— En ole tullut puhumaan, madame, en suinkaan puhumaan, hän vastasi
hitaasti, — vaan toimimaan. Olen tullut, madame, vapauttamaan tästä
sudenluolasta sen hennon lampaan, jota pidätte vangittuna.

Silloin kävivät rouvan posket hieman kalpeammiksi, hänen silmiinsä tuli
tyrmistynyt ilme ja vihdoin hän alkoi älytä, ettei kaikki ollut niin
kuin hän oli luullut — kuten hänelle oli uskoteltu. Mutta sittenkin hän
vaistomaisesti koetti vielä uhmailla.

— _Vertudieu!_ hän jyräytti. — Mitä tarkoitatte?

Markiisittaren takana seisovan Tressanin paksut, kömpelöt sormet
tutisivat vastakkain. Mikä hupsu hän olikaan ollut tullessaan
Condillaciin sinä päivänä ja mennessään ansaan rouva de Condillacin
kanssa, joutuen osalliseksi hänen syyllisyydestään! Tuolla kopealla
apotilla, joka uhkaavasti julisti tuomiota, oli voimaa takanaan, sillä
muutoin hän ei ikinä olisi uskaltanut kohottaa ääntään Condillacissa,
huutomatkan päässä epätoivoisista miehistä, jotka vähät välittäisivät
hänen pyhyydestään.

— Mitä tarkoitatte? toisti markiisitar ja lisäsi uhkaavasti hymyillen:
— Innoissanne, herra apotti, unohdatte, että väkeni on huutomatkan
päässä.

— Niin, madame, ovat minunkin, oli apotin ällistyttävä vastaus, ja hän
viittasi kädellään munkkeihin, jotka seisoivat rivissä, päät kumarassa,
käsivarret ristissä.

Silloin pääsi markiisittarelta kimakka nauru, joka kajahteli huoneessa.

— Nuo kaljupääraukatko?

— Juuri nämä kaljupääraukat, madame, vastasi apotti, kohotti taas
kätensä ja teki merkin. Ja silloin tapahtui omituinen seikka, joka
herätti todellista kauhua markiisittaren sydämessä ja lisäsi Tressanin
pelkoa.

Munkit ojentautuivat suoriksi. Näytti siltä kuin äkillinen tuulenpuuska
olisi pyyhkäissyt pitkin heidän rivejään ja pannut heidät kaikki
liikkeeseen. Päähineet putosivat taaksepäin, ja kaavut vetäistiin
syrjään. Siinä, missä äsken oli ollut kaksikymmentä munkkia, seisoi
nyt kaksikymmentä joustavaa, jäntevää miestä puettuina Condillacin
liveriin, kaikki täysissä aseissa ja naurahdellen huvittuneina
markiisittaren ja Tressanin säikähdykselle.

Yksi heistä astui syrjään ja lukitsi salin oven. Mutta hänen liikkeensä
jäivät huomaamatta markiisittarelta, jonka kauniit, kauhusta levällään
olevan silmät kiintyivät jälleen tuikeaan apottiin melkein ihmettelevän
näköisinä, kun hänessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta.

— Petosta! hän huohotti kaamealla äänellä, joka ei ollut kuiskausta
voimakkaampi, ja taas hänen silmänsä lipuivat pitkin seuruetta, jääden
äkkiä tuijottamaan Fortuniöon, joka seisoi kuuden askeleen päässä
hänestä oikealle, vedellen miettivästi viiksiään nähtävästi lainkaan
ihmettelemättä sitä, mitä oli tapahtunut.

Äkillisen, sokean vimman vallassa hän pyörähti ympäri, tempasi tikarin
Tressanin vyöstä ja karkasi kavaltajakapteenin kimppuun. Tämä oli
pettänyt häntä jollakin tavoin, luovuttanut Condillacin — kenen
valtaan, sitä hänellä ei ollut vielä ollut aikaa ajatella. Hän tarttui
italialaista kurkkuun niin rajun jäntevästi, ettei sellaista voimaa
olisi luullut olevan hänen valkeissa, siroissa käsissään. Tikari oli
koholla, ja yllätetty kapteeni lamaantui ällistyksestä eikä kyennyt
nostamaan kättään torjuakseen uhkaavaa iskua.

Mutta apotti astui ripeästi markiisittaren luokse ja puristi hänen
rannettaan läpikuultavan ohuella kädellään.

— Malttakaa mielenne! Mies on vain välikappale.

Markiisitar horjui taaksepäin — melkein apotin vetämänä — huohottaen
raivosta ja tuskasta. Sitten hän huomasi, että verho oli vedetty pois
arkun päältä. Koristelematon mäntyarkku kiinnitti hänen huomionsa
puoleensa, syrjäyttäen hetkiseksi hänen kiukkunsa. Mitä uutta yllätystä
hänelle valmistettiin?

Tuskin hän oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen, kun hän jo itse
vastasikin siihen, ja kylmä käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.
Vainaja oli Marius. Hänelle oli valehdeltu. Juuri Mariuksen olivat he
— nuo hänen poikapuolensa liveriin puetut miehet — kantaneet ruumiina
Condillaciin.

Hänen kurkkuunsa kohosi nyyhkytys, ja hän astui askeleen arkkua
kohti. Hän tahtoi itse katsoa. Millä tavoin hyvänsä hänen täytyi
saada poistetuksi tämä kalvava epäilys. Mutta ennen kuin hän oli
ennättänyt astua kolmea askelta, jäi hän taas seisomaan kuin lattiaan
naulattuna, hänen kätensä tempautuivat nytkähtäen rintaa vasten,
hänen huulensa avautuivat ja häneltä pääsi kauhun kirkaisu. Sillä
arkun kansi oli hitaasti noussut ja kääntynyt sivulle. Ja ikään kuin
kasaamaan hänelle kauhua kauhun päälle nousi arkusta olento istumaan
ja katseli ympärilleen tuimasti hymyillen, ja se olento oli mies,
jonka hän tiesi kuolleeksi, joka oli saanut surmansa hänen puuhiensa
tähden — se olento oli Garnache. Se oli Garnache sellaisena kuin hän
oli ollut sinä päivänä, jolloin he tavoittelivat hänen henkeään juuri
tässä samassa huoneessa. Kuinka hyvin hän tunsi tuon vankan, kaarevan
nenän, kirkkaat, siniset, teräksenhohtoiset silmät, tummanruskean
tukan, joka ohimoilta oli iän mukana harmaantunut tuhkanväriseksi,
ja lujapiirteisen suun ylähuulta ja pitkää, vankkaa leukaa peittävän
tuuhean, punertavan parran!

Hän tuijotti tuijottamistaan, kauniit kasvot lyijynharmaina ja
vääntyneinä, kunnes niissä ei näkynyt mitään kaunista, samalla kun
apotti silmäili häntä kylmästi ja hänen takanaan oleva Tressan oli
pyörtymäisillään pelosta. Mutta häntä ei kammottanut haamujen pelko.
Hän näki Garnachessa miehen, joka oli vielä elävä ja täysissä voimissa
— se mies oli jonkin ihmeen kautta välttänyt sen kohtalon, johon he
olivat otaksuneet hänen sortuneen, ja hän pelkäsi tilitystä, jota tämä
mies vaatisi.

Oltuaan hetkisen ääneti, ikään kuin nauttien herättämästään
vaikutuksesta, Garnache nousi seisomaan ja hyppäsi reippaasti
lattialle. Jysähdys, joka kuului, kun hän putosi markiisittaren eteen,
ei ollut vähääkään aavemainen. Rouva de Condillacin kauhu väheni
hieman, mutta ei haihtunut täydellisesti. Hän tajusi, että hän oli
tekemisissä vain ihmisen kanssa, mutta hän alkoi käsittää, että tämä
ihminen oli hyvin pelottava.

— Taaskin Garnache! hän huohotti.

Pariisilainen kumarsi rauhallisena, hymy huulillaan.

— Niin, madame, hän sanoi ystävällisesti, — aina Garnache. Sitkeä kuin
iilimato, madame, ja iilimadon lailla olen tullut tänne suorittamaan
hieman puhdistustyötä.

Markiisittaren katse kirkastui jälleen, kun hän voitti äskeisen
säikähdyksensä, ja hän vilkaisi Fortunioon. Garnache huomasi sen ja
arvasi, mitä hänen mielessään liikkui.

— Kaikki, mitä Fortunio on tehnyt, hän virkkoi, — hän on tehnyt teidän
poikanne käskystä ja suostumuksella.

— Mariuksenko? kysyi markiisitar, melkein peläten kuulevansa, että
Garnache tarkoitti hänen pojallaan hänen poikapuoltaan ja että Marius
oli kuollut.

— Niin, Mariuksen, vastasi Garnache. — Pakotin hänet alistumaan
tahtooni. Uhkasin, että hän ja tämä hänen asetoverinsa, joka on niin
isäntänsä arvoinen, teilattaisiin kumpikin, jollei minua ehdottomasti
toteltaisi. Jos he tahtoivat pelastaa henkensä, niin tässä tarjoutui
heille tilaisuus. He olivat ymmärtäväisiä ja käyttivät tilaisuutta
hyväkseen antaen siten minulle keinon tunkeutua Condillaciin ja
pelastaa neiti de La Vauvrayen.

— Siis Marius...? Markiisitar jätti kysymyksensä kesken, puristellen
hermostuneesti nyrkkiään.

— On terve ja reipas, kuten Fortunio lienee totuudenmukaisesti teille
kertonut. Mutta en ole vielä päästänyt häntä vallastani enkä päästä
ennen kuin Condillacin asiat on järjestetty. Sillä jos minua täällä
vielä vastustetaan, niin hänet teilataan, sen vakuutan.

Vielä viimeisen kerran koetti markiisitar uhmata. Pitkäaikaisesta
isännöimistottumuksesta on vaikea luopua. Hän nykäisi niskansa kenoon,
hänen rohkeutensa elpyi nyt, kun hän tiesi Mariuksen olevan elossa ja
terveenä.

— Komeita sanoja, hän pilkkasi. — Mutta kuinka te voitte tuolla tavoin
uhkailla ja vakuutella?

— Olen kuningattaren halpa puhetorvi, madame. Uhkaukseni lausun hänen
nimessään. Älkää kiemurrelko enää, se on neuvoni. Se ei maksa vaivaa.
Valtanne on mennyttä, madame, ja teidän olisi viisainta suhtautua
siihen arvokkaasti ja rauhallisesti — niin kehotan teitä kaikessa
ystävyydessä.

— En ole vielä painunut niin alhaalle, että kaipaan neuvojanne, vastasi
rouva happamesti.

— Kenties painutte ennen kuin aurinko laskee, virkkoi Garnache,
hymyillen tyyntä hymyään. — Markiisi de Condillac ja hänen vaimonsa
ovat vielä La Rochettessa odottamassa, kunnes minä ehdin suorittaa
täällä tehtäväni, jotta he voivat tulla kotiinsa.

— Hänen vaimonsa? huudahti markiisitar.

— Niin, hänen vaimonsa, madame. Hän on tuonut puolison Italiasta.

— Siis — siis — Marius? Enempää hän ei sanonut. Kenties hän ei aikonut
jupista ajatuksiaan ääneen niinkään paljon. Mutta Garnache arvasi,
mitä hänen mielessään liikkui, ja häntä ihmetytti, kuinka sitkeästi
ajatukset saattavat pysyä totutulla urallaan. Heti kun markiisitar
oli kuullut Florimondin avioliitosta, olivat hänen mielessään taas
heränneet tavanmukaiset mietteet Mariuksen mahdollisuuksista mennä
naimisiin Valérien kanssa.

Mutta Garnache haihdutti tällaiset haaveet.

— Ei, madame, hän sanoi. — Marius saa katsella itselleen puolisoa
muualta — jollei neiti de La Vauvraye omasta vapaasta tahdostaan suostu
hänen vaimokseen — mikä ei ole todennäköistä. Sitten hän muuttui äkkiä
ankaraksi. — Neiti de La Vauvraye voi kai hyvin, madame?

Markiisitar nyökkäsi, mutta ei virkkanut mitään. Pariisilainen kääntyi
Fortunioon päin.

— Menkää noutamaan hänet tänne! hän käski kapteenia.

Garnache käveli edestakaisin lattialla ja meni Tressanin ohitse aivan
läheltä. Hän nyökkäsi käskynhaltijalle niin ystävällisesti, että tämä
säikähti pahasti.

— Sattuipa hyvin, rakas herra käskynhaltija. Olen iloissani siitä, että
tapasin teidät täällä. Muutoin minun olisi pitänyt lähettää kutsumaan
teitä. Meidän keskemme on järjestettävä eräs pikku asia. Saatte
luottaa, että hoidan sen teidän nykyiseksi tyydytykseksenne, joskin
vastaiseksi suruksenne. Ja hymyillen hän asteli edelleen, jättäen
käskynhaltijan liian tyrmistyneeksi vastaamaan tai väittämään, ettei
hän ollut osaltaan syypää Condillacin tapahtumiin.

— Aiotteko esittää minulle ehtoja? tiedusteli markiisitar kopeasti.

— Kyllä varmasti, vastasi Garnache tuikean kohteliaasti. — Sen varassa,
hyväksyttekö _ne_ ehdot, on Mariuksen henki ja oma vastainen vapautenne.

— Mitkä ne ovat?

— Että kaikki väkenne — alinta keittiöpoikaa myöten — laskee aseensa
tunnin sisässä ja poistuu Condillacista.

Markiisitar ei uskaltanut vastata kieltävästi.

— Markiisi ei häädä minua pois? hän lausui puolittain kysyvästi.

— Markiisilla, madame, ei ole lainkaan valtaa tässä suhteessa. Teidän
niskuroimistanne käsittelee kuningatar — minä kuningattaren lähettinä.

— Jos minä suostun siihen, monsieur, niin entä sitten?

— Ette voi sanoa _jos_, madame. Teidän on pakko suostua tahtoen tai
tahtomattanne. Ollakseni varma siitä olen tullut takaisin tällä tavoin
väkeä mukanani. Mutta jos ryhdytte taisteluun, niin teidät voitetaan —
ja silloin teille käy perin huonosti. Käskekää miestenne lähteä, kuten
ehdotin, niin saatte itsekin vapaana poistua täältä.

— Niin, mutta minne? huudahti markiisitar äkillisen raivon puuskassa.

— Mikäli tunnen olosuhteitanne, madame, käsitän teidän jäävän melkein
kodittomaksi. Teidän olisi pitänyt ajatella kerran joutuvanne
riippuvaiseksi markiisi de Condillacin jalomielisyydestä, ennen
kuin kävitte juonittelemaan häntä vastaan ja suunnittelemaan hänen
surmaamistaan. Nyt voitte tuskin odottaa jalomielisyyttä häneltä
ja jäätte niin ollen melkein kodittomaksi, jollei... Hän katkaisi
lauseensa kesken, vilkaisten Tressaniin hyvin ivallinen ilme silmissään.

— Käytätte minua kohtaan kovin uskaliasta kieltä, huomautti
markiisitar. — Sillä tavoin ei ainoakaan ihminen ole ennen rohjennut
minulle puhua.

— Kun valta oli teillä, madame, kohtelitte minua sillä tavoin, ettei
kukaan ole koskaan uskaltanut kohdella minua siten. Nyt olen minä
voiton puolella. Saatte nähdä, että käytän sitä teidän eduksenne.
Pankaa merkille, kuinka jalomielisesti kohtelen teitä, murhan
suunnittelijaa! Herra de Tressan, hän kutsui käskevästi. Käskynhaltija
syöksähti eteenpäin ikään kuin jonkun sysäämänä.

— He... herra?

— Teihinkin nähden käännän pahan hyväksi. Tulkaa tänne!

Käskynhaltija lähestyi ihmetellen, mitä oli tekeillä. Markiisitar
katseli häntä kylmä väike silmissään, sillä älykkäämpänä kuin Tressan
hän oli jo arvannut Garnachen aikeen.

Sotilaat nauraa virnistelivät, apotti seisoi värähtämättömin kasvoin.

— Markiisitar de Condillac joutuu tästä lähtien todennäköisesti
kodittomaksi, sanoi pariisilainen Tressanille. — Ettekö te, herra de
Tressan, ole kyllin ritarillinen tarjotaksenne hänelle kodin?

— Minäkö? änkytti Tressan, tuskin tohtien uskoa korviaan. — Markiisitar
tietää hyvin, kuinka kernaasti sen teen.

— Tietääkö hän? Tehkää se sitten, monsieur! Ja sillä ehdolla annan
anteeksi ajattelemattomat puuhanne. Vakuutan sanallani, ettette
joudu tekemään tiliä niistä ihmishengistä, jotka ovat tuhoutuneet
petollisuutenne ja puuttuvan uskollisuutenne tähden, kun vain omasta
vapaasta tahdostanne luovutte Dauphinén käskynhaltijan toimesta, jota
en voi sallia teidän tästä lähtien pitää.

Tressan silmäili vuorotellen markiisitarta ja Garnachea. Rouva seisoi
liikkumattomana ikään kuin Garnachen sanat olisivat muuttaneet hänet
marmoripatsaaksi, kykenemättä puhumaan raivoltaan. Sitten avautui ovi,
ja saliin astui neiti de La Vauvraye Fortunion seuraamana.

Nähdessään Garnachen Valérie pysähtyi, vei käden sydämelleen ja
huudahti hiljaa. Näkikö hän todellakin Garnachen — uljaan vaeltavan
ritarinsa? Garnache ei ollut enää sen näköinen kuin niinä päivinä,
jotka hän oli ollut hänen vartijanaan; mutta hän oli sellainen,
jollaisena tyttö häntä mielellään ajatteli, sen jälkeen kun hän piti
häntä kuolleena. Pariisilainen meni häntä vastaan silmissään kaihoisa
ilme, ojensi hänelle molemmat kätensä, hän tarttui niihin ja kaikkien
nähden, ennen kuin Garnache ehti temmata käsiään pois, hän kumartui ja
suuteli niitä, samalla kun hänen huuliltaan pääsi kuiskaus:

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

— Mademoiselle! Mademoiselle! esteli pariisilainen, mutta liian
myöhäistä oli jo pidättää tyttöä.

Hän ei nähnyt tässä teossa mitään muuta kuin kiitollisuutta siitä, mitä
hän oli tehnyt auttaakseen Valérieta, ja siitä vaarasta, mihin hän niin
alttiisti oli pannut henkensä palvellessaan tyttöä. Garnachen sanat
saivat Valérien jälleen tyyntymään, mutta äkkiä hänet taaskin valtasi
pelko tässä paikassa, jossa hän ei ollut tuntenut mitään muuta kuin
pelkoa.

— Miksi olette täällä, monsieur? Oletteko taaskin antautunut vaaraan?

Garnache nauroi. — En, en suinkaan. Nämä miehet ovat minun väkeäni —
ainakin tällä hetkellä. Tällä kertaa olen tullut voimakkaana säätämään
oikeutta. Mitä on tehtävä tälle naiselle, mademoiselle? hän kysyi,
ja tietäen hyvin, kuinka lempeän herttainen tyttö oli, hän lisäsi: —
Puhukaa nyt! Hänen kohtalonsa on teidän kädessänne.

Valérie katsahti viholliseensa, ja sitten hänen katseensa lipui ympäri
huonetta, tarkastellen siellä äänettöminä seisovia miehiä ja apottia,
joka yhä oli pöydän päässä tämän kummallisen näyttämön kalpeana,
kylmänä katselijana.

Muutos oli tullut niin äkkiä. Muutamia minuutteja sitten hän oli vielä
ollut vanki, ja häntä oli raadellut tuska, sillä hän oli kuullut,
että Mariuksen piti palata sinä päivänä ja heidät vihittäisiin,
suostuipa hän tai oli suostumatta. Ja nyt hän näki olevansa vapaa.
Hänen sankarinsa oli palannut mahtavana ja pyytänyt häntä ratkaisemaan
äskeisten sortajiensa kohtalon.

Markiisitar oli tuhkanharmaa. Hän arvosteli tyttöä oman mittapuunsa
mukaan. Markiisitar odotti kuolemantuomiota, sillä hän tiesi, että hän
olisi julistanut sellaisen tuomion, jos osat olisivat olleet toisin
päin. Hän ei voinut uskoa, vaan luuli itseään pilkattavan kuullessaan
Valérien lausuvan:

— Antakaa hänen mennä rauhassa!

Ja ikään kuin kaikki olisikin ollut pilaa, Garnache nauroi ja vastasi:

— Annamme hänen mennä, mademoiselle — mutta emme aivan omaa
valitsemaansa tietä. Teidän laisenne luonteet tarvitsevat miehen
ohjausta. Mielestäni saatte kylliksi ankaran rangaistuksen menemällä
avioliittoon tämän harkitsemattoman herra de Tressanin kanssa, aivan
kuten hänkin saa riittävän rangaistuksen myöhemmin, kun väärät haaveet
haihtuvat. Tehkää siis toisenne onnellisiksi! Tämä arvoisa isä liittää
teidät yhteen heti paikalla ja sitten, herra käskynhaltija, saatte
viedä nuorikkonne kotiin. Hänen poikansa seuraa teitä.

Markiisitar vimmastui. Hän polki jalkaansa, ja hänen silmänsä
liekehtivät.

— En ikinä, monsieur! En koskaan eläissäni! hän huusi. — Olen
markiisitar de Condillac, monsieur. Älkää unohtako sitä!

— Tuskin on pelättävissä, että sitä unohdan. Juuri sen vuoksi, että
muistan sen, kehotan teitä vaihtamaan nimeä kaikella kiireellä
ja lakkaamaan olemasta markiisitar de Condillac. Mainitulla
markiisittarella on varsin raskas velka maksettavanaan. Antaa hänen
välttyä sitä suorittamasta muuttamalla nimeään. Olen avannut teille
oven, madame, josta voitte pelastautua.

— Te olette hävytön, kivahti markiisitar. — En ole mikään letukka,
josta joku mies määräilee.

Silloin tulistui myös Garnache. Hänen suuttumuksensa oli kuin teräs,
joka kalahti hänen luonteensa piikiveen, ja hänet valtasi yksi hänen
pelottavan rajuja kiivaudenpuuskiaan.

— Entä tämä lapsi sitten? hän jyräytti. — Entä hän, madame? Oliko hän
mikään letukka, josta kukaan mies tai nainen sai määrätä? Kuitenkin
te koetitte määrätä hänestä vastoin hänen sydäntään, vastoin hänen
luontoaan ja vastoin hänen lupaustaan. Siinä kaikki! hän ärjäisi ja
hänen ilmeensä ja äänensä olivat niin pelottavat, että kopealuontoinen
markiisitar säikähti ja horjahti taaksepäin, kun Garnache astui
askeleen häntä kohti. — Laittautukaa naimisiin! Ottakaa tämä mies
puolisoksenne, te, joka niin kylmäverisesti tahdoitte pakottaa
toista vastenmieliseen avioliittoon! Tehkää se, madame, ja tehkää se
nyt, sillä muutoin, taivaan nimessä, teidän on lähdettävä mukanani
Pariisiin, ja saatte nähdä, ettei siellä olla lempeitä. Siellä ette
kostu paljoa, jos riehutte ja kiljutte olevanne markiisitar de
Condillac. Teidät tuomitaan murhaajana ja kapinoitsijana ja poikanne
myös. Valitkaa siis, madame!

Hän lakkasi puhumasta. Valérie oli tarttunut hänen käsivarteensa. Heti
lauhtui hänen raivonsa, ja hän kääntyi tyttöön päin.

— Mitä nyt?

— Älkää pakottako häntä, jollei hän tahdo ottaa herra de Tressania
puolisokseen. — Minä tiedän — mutta hän ei tiennyt — kuinka kauheaa se
on.

— Rauhoittukaa, tyynnytti Garnache häntä kasvoillaan hymy, joka
muistutti päivänpaistetta ukkosen jälkeen. — Hänen laitansa ei ole
lainkaan huonosti. Näyttää siltä, että he olivat jo kihloissa. Enkä
sitä paitsi pakota häntä. Hänen on mentävä naimisiin omasta vapaasta
tahdostaan — tai muutoin lähdettävä Pariisiin tutkittavaksi ja
tuomittavaksi.

— He olivat kihlautuneet, niinkö?

— Niin — ettekö ollutkin, herra käskynhaltija?

— Olimme, monsieur, vastasi Tressan itsetietoisen ylpeästi, — ja minä
puolestani olen valmis heti vihittäväksi.

— Jumalan nimessä siis antakoon markiisitar vastauksensa nyt! Me emme
voi tuhlata näin koko päivää.

Markiisitar seisoi katsellen häntä, naputtaen kenkänsä kärjellä
lattiaa, silmät synkän kiukkuisina. Mutta vihdoin hän melkein pyörtyen
inhosta lupasi täyttää Garnachen tahdon. Pariisi ja teilauspyörä olivat
liian hirvittävä vaihtoehto. Ja joskin hän säästyisi siitä, ei hänellä
ollut muuta kuin pahanpäiväinen hökkeli Tourainessa, ja vaikka Tressan
olikin ruma, niin hän oli rikas.

Niinpä apotti valmistautui kuningattaren lähetin määräyksestä
juhlallisesti toimittamaan vihkimisen.

Se oli pian tehty. Fortunio oli Tressanin puhemiehenä ja Garnache itse
vaati saada taluttaa morsiamen käskynhaltijan luokse, mikä pilkka
kirveli Condillacin ylpeää emäntää pahemmin kuin kaikki muut viimeisen
puolituntisen kärsimykset.

Kun toimitus oli ohitse, ja Condillacin leskimarkiisitar oli
muuttunut kreivitär de Tressaniksi, käski Garnache avioparin poistua
rauhallisesti ja heti paikalla.

— Kuten lupasin, ei teitä ollenkaan ahdisteta oikeudellisesti, herra de
Tressan, hän vakuutti käskynhaltijalle erottaessa. — Mutta teidän on
heti luovuttava kuninkaan käskynhaltijan toimesta Dauphinéessa, sillä
muutoin on minun pakko toimia niin, että se teiltä riistetään — ja
siitä voisi aiheutua ikäviä seurauksia.

He lähtivät, markiisittaren pää painuksissa; hänen jäykkä ylpeytensä
oli vihdoinkin nujerrettu, kuten fransiskaaniapotti oli niin varmana
hänelle uhannut. Heidän jälkeensä poistuivat apotti ja Florimondin
palvelijat. Fortunio meni heidän seurassaan panemaan toimeen Garnachen
määräystä, että leskimarkiisittaren varusväkeen kuuluvat miehet oli
heti lähetettävä tiehensä, jättäen pariisilaisen luokse isoon saliin
vain neiti de La Vauvrayen.



Martin päivän aatto


Apein mielin pohtien, miten hän kertoisi Valérielle tietonsa ja
vapautuisi kiusallisesta tehtävästään, Garnache käveli edestakaisin
salin lattialla.

Valérie nojasi pöytään ja tarkkaili häntä. Pariisilainen mietti
turhaan, hän ei voinut keksiä mitään sopivaa ilmoittamistapaa.
Tyttö oli sanonut, ettei hän varsinaisesti rakastanut Florimondia,
ettei hänen uskollisuutensa ollut muuta kuin isän toivomuksien
kunnioittamista. Mutta kuinka pahan kolauksen hänen ylpeytensä siitä
huolimatta saisi, kun hän kuulisi, että Florimond oli tuonut puolison
mukanaan kotiin? Garnache tunsi voimakasta sääliä häntä kohtaan.
Kuinka yksinäiseksi hän jäisikään tästä lähtien suurten tiluksien
omistajattarena, yksin ja ystävittä? Ja hieman pahoillaan hän oli
omastakin puolestaan, yksinäiseksi täytyisi hänenkin tästedes tuntea
itsensä, mutta se oli sivuseikka.

Vihdoin Valérie itse keskeytti äänettömyyden.

— Monsieur, ehdittekö ajoissa pelastamaan Florimondin?

— Kyllä, mademoiselle, vastasi Garnache iloisena siitä, että Valérie
otti asian puheeksi.

— Entä Marius? Teidän puheistanne päättäen otaksun, ettei hän ole
vahingoittunut.

— Ei lainkaan. Säästin hänet, jotta hän voisi ottaa osaa iloon, jota
avioliitto herra de Tressanin kanssa tuottaa hänen äidilleen.

— Olen hyvilläni, että asia on niin. Kertokaa minulle, miten kaikki
kävi.

Mutta Garnache joko ei kuullut tai ei välittänyt mitään hänen
pyynnöstään.

— Mademoiselle, hän virkkoi hitaasti. — Florimond on tulossa...

— Florimond?

— Hän on vielä La Rochettessa. Mutta hän vain odottaa sanomaa siitä,
että hänen äitipuolensa on poistunut Condillacista.

— Mutta — miksi — miksi —? Eikö hänellä sitten ollut vähääkään kiire
minun luokseni?

— Hän on... Garnache keskeytti lauseensa ja alkoi pureksia viiksiään,
silmäillen Valérieta synkkänä. Hän oli pysähtynyt aivan tytön eteen,
laski kätensä keveästi hänen olalleen ja katseli pieniä, soikeita,
viehättäviä kasvoja. —

— Mademoiselle, koskisiko teihin hyvin kipeästi, jollette sittenkään
olisi määrätty herra de Condillacin puolisoksi?

— Koskisiko se minuun? kertasi tyttö. Pelkästään se kysymys pani hänet
huohottamaan toivosta. — Ei — ei, monsieur, se ei koskisi minuun.

— Onko se totta? Onko se todella, ihan todella totta? huudahti toinen,
ja hänen sävynsä näytti muuttuvan vähemmän alakuloiseksi.

— Ettekö tiedä, kuinka totta se on? sanoi Valérie, korostaen sanojaan
sillä tavoin ja luoden ylöspäin niin kainon silmäyksen, että Garnache
tunsi äkkiä kurkkuaan kuristavan. Veri tulvahti hänen poskiinsa.
Hän aavisti noissa sanoissa olevan sellaisen merkityksen, joka sai
hänen suonensa sykkimään kiivaammin kuin milloinkaan ennen vaaroissa
ja iloissa. Sitten hän hillitsi itseään ja oli sydämensä sisimmässä
kuulevinaan raikuvaa pilkkanaurua — aivan samanlaista pilkkanaurua,
jota hän itse oli toissa yönä nauranut juostessaan Voironiin. Hän
palasi asiaan.

— Minua ilahduttaa, että ajattelette niin, sillä Florimond on tuonut
mukanaan kotiin puolison.

Sanat oli lausuttu, ja hän astahti taaksepäin kuten mies, joka
sinkautettuaan loukkauksen valmistautuu torjumaan vastaukseksi
odottamaansa iskua. Hän oli otaksunut näkevänsä myrskyn, rajun,
epätoivoisen purkauksen, suuttumuksesta leimuavat silmät. Mutta Valérie
oli lempeän tyyni, hänen herttaisille, kalpeille kasvoilleen levisi
hymy ja sitten hän piilotti kasvonsa käsiinsä, painoi kasvonsa ja
kätensä Garnachen olkaa vasten ja alkoi itkeä hyvin hiljaa.

Tämä oli pariisilaisesta melkein pahempaa kuin hänen pelkäämänsä
myrskynpuuska. Kuinka hän olisi voinut tietää, että nämä kyyneleet
tulvivat sellaisesta sydämestä, joka oli pakahtumaisillaan ilosta? Hän
taputti Valérieta olalle ja tyynnytteli häntä.

— Lapsukainen, hän kuiskasi tytön korvaan. — Mitäpä sillä väliä?
Ettehän oikeastaan rakastanut häntä. Hän ei ole läheskään teidän
arvoisenne. Älkää surko. Näin on parempi.

Valérie katsoi häntä silmiin hymyillen kyyneltensä lävitse.

— Itken ilosta, monsieur, hän sanoi.

— Ilosta? _Vertudieu!_ Mistä kaikesta naiset voivatkaan itkeä?

Tietämättään, melkein vaistomaisesti Valérie painautui lähemmäksi
Garnachea, ja taas miehen sydämenlyönti kiihtyi ja puna lehahti hänen
laihoille kasvoilleen. Hyvin lempeästi hän kuiskasi Valérien korvaan:

— Tahdotteko lähteä kanssani Pariisiin, mademoiselle?

Hänen tarkoituksensa oli vain kysyä, eikö Valérien nyt, kun hän jäisi
Dauphinéhen yksin ja ystävittä, olisi parasta antautua kuningattaren
hoivattavaksi. Mutta voiko tyttöä moittia siitä, jos hän käsitti
kysymyksen väärin, jos hän piti sitä juuri niinä sanoina, joita
hänen sydämensä kaipasi kuulla Garnachen lausuvan? Garnachen äänen
hellä sointu oli omiaan viittaamaan, että hänen tarkoituksensa oli
juuri Valérien toivoma. Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja
painautui vielä lähemmäksi häntä, sitten värähtivät hänen silmäluomensa
kainoudesta, hieno puna valahti hänen poskilleen, ja hän vastasi hyvin
hiljaa:

—Tahdon tulla kanssanne minne tahansa, monsieur .. minne tahansa.

Hän tarttui Valérien olkapäihin ja piti häntä käsivarren matkan päässä
itsestään, tarkastellen häntä, terävissä silmissään huolestunut ilme.

■— Mademoiselle, mademoiselle! hän huudahti. — Valérie, mitä te
sanoitte minulle.

— Mitä minun olisi pitänyt sanoa? kysyi tyttö, katse maahan luotuna.
— Onko kukaan koskaan auttanut ketään naista siten kuin te olette
auttanut minua? Onko kellään naisella koskaan ollut parempaa ja
ylevämpää ystävää? Miksi minun pitäisi sitten ujostella tunnustaessani
rakkauteni?

Garnache nielaisi rajusti, ja hänen silmiensä edessä leijaili
utua, vaikka ne olivat värähtämättä katsoneet vastustajaan monissa
verileikeissä.

— Ette ymmärrä mitä teette. Minä olen vanha.

— Vanha? kertasi Valérie syvästi kummastuneena ja silmäili Garnachea
ikään kuin etsien todistuksia hänen väitteelleen.

— Niin, vanha, vakuutti pariisilainen katkerasti. — Katsokaa harmaita
hiuksiani. En ole sopiva teille. Te tarvitsette komean, nuoren keikarin.

Valérie katseli häntä heikon hymyn värähdellessä suupielissään. Hän
näki Garnachen suoran uljaan vartalon, hänen hienon, arvokkaan ja
voimakkaan olemuksensa. Hänessä oli miestä joka tuuma.

— Olette juuri sellainen kuin toivoisin teidän olevan, vastasi Valérie.

— Olen äreä ja kärttyinen. Rakkaus ei ole milloinkaan osunut kohdalleni
ennen kuin nyt. Minkälainen mies minusta voi mielestänne tulla?

Tytön katse oli kiintynyt Garnachen takana oleviin ikkunoihin. Niiden
läpi paistava päivä tuntui antavan hänelle vastauksen, jota hän etsi.

— Huomenna on Pyhän Martin päivä, mutta katsokaapas, kuinka lämpimästi
aurinko paistaa!

— Surkea, kuviteltu Pyhän Martin kesä, syksyn hetkellinen
lenseytyminen. Sain sopivan vastauksen vertauksestanne.

— Oi, ei se ole kuviteltua, huudahti tyttö. — Auringon kirkkaudessa
ja lämmössä ei ole mitään luuloteltua. Me näemme sen ja tunnemme sen,
emmekä ole yhtään vähemmän iloissamme siitä sen tähden, että sattuu
olemaan marraskuu, pikemminkin riemuitsemme siitä sitäkin enemmän. Eikä
teidän elämänne ole vielä marraskuussa, ei vielä moneen kuukauteen.

— Sananne ovat kenties sattuvat, koska nimeni on Martin, vaikka en
olekaan pyhä. Ei, ei! Se olisi arvottomasti tehty.

— Jos rakastan sinua, Martin? kysyi Valérie hellästi.

Hetkisen Garnache tuijotti tyttöön ikään kuin tahtoisi noiden
kirkkaiden silmien lävitse tunkeutua hänen sielunsa sisimpiin
sopukoihin. Sitten hän vaipui polvilleen tytön eteen kuten rakastunut
poikanulikka ja suuteli Valérien käsiä merkiksi siitä, että hänet oli
voitettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningattaren lähetti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.