Title: Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoilta
Author: Waterloo, Stanley
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoilta" ***


LUOLAIHMISET

Kertomus ihmissuvun alkuajoilta


Kirj.

STANLEY WATERLOO


Suomentanut

Toivo Wallenius



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



SISÄLLYS:

          Johdanto.
       I. Lapsi metsässä.
      II. Ihminen ja hyeena.
     III. Eräs ateria.
      IV. Ab ja Tammi.
       V. Muuan rohkea yritys.
      VI. Vaarallinen vieras.
     VII. Odottamaton tapaus.
    VIII. Sapelihammas ja sarvikuono.
      IX. Kotosalla.
       X. Rampa-ukko, opettaja.
      XI. Kotiaskareita.
     XII. Rampa-ukon tarinoita.
    XIII. Abin suuri keksintö.
     XIV. Uimaretki.
      XV. Mammutinajo.
     XVI. Mammutinpeijaiset.
    XVII. Toverukset.
   XVIII. Rakkaus ja kuolema.
     XIX. Kauhun vallassa.
      XX. Tulimaa.
     XXI. Kosinta.
    XXII. Kuherruskuukausi.
   XXIII. Kuherrusajan jatkoa.
    XXIV. Jälleen Tulimaassa.
     XXV. Aimo edistysaskel.
    XXVI. Rosvon kimpussa.
   XXVII. Pikku Rampa.
  XXVIII. Taistelu vallituksella.
    XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu.
    XXX. Esi-isämme.



JOHDANTO.


Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin
kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja
taisteli kunnon tavalla.

Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan
kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten
aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he
ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille
hartaimmat kiitoksensa.

Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen
hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia
todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei
koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet
otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan.
Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua,
voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja
neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja
keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään
tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän
muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta
hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien
alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda.
Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan,
hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen
eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat
muuttumattomia.

Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä
seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi
luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat.
Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat
heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja
nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa.
Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi
rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo
ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He
taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun
heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät
äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti
säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme
nyt lukea sen.

S.W.



ENSIMÄINEN LUKU.


LAPSI METSÄSSÄ.

Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen
siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti
virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä
laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo,
josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai
oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa,
oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin
tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään.
Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen
matkan päässä luolasta.

Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä
lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta
päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä
nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin
hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni
vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin.
Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen
yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja
säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin
pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista
tuskin saattaa kuvitellakaan.

Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli
yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu
mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella
ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin
luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi
oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen
suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti,
sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro,
biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja
kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen
sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.

Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta
vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana
pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että
Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin
vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi
enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään.
Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia.
Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa,
vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli
miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen
leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan
mieheksi.

Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen
juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti,
vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia
jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten
se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat
jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi
ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi
lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat
tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä
tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.

Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että
sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota
verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen
varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s.
Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä
lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan
pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä.
Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja
riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista
kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee
Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan
matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat
suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien
aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti,
siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata.
Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni
häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta
oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava.
Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia,
kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi
kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui
niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja
lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.

Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen
tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin
nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia
havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian
punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa.
Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta
jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta
vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut
olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman
leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.

Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen
aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta,
kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia
puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja
pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin
jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita
runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa
yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset
saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen
marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat
tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä
kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis
jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa
epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen
ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja
kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju,
kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat
sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri
merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa.
Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta.
Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös
jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille
mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.

Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein
loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden
rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän
viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta
ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä
ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan.
Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin
tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä,
että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle.
Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä
paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi
huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä
ja hänen pukuaan.

Ensin on suurella huolella ja varovaisuudella selitettävä, että
Abin äiti eleli aikansa paraimmissa ja valituimmissa piireissä. Hän
kuului ylimystöön, ja lisättäköön tästä hienosta naisesta vielä
sekin, että hän pani paljon huomiota pukuunsa. Tavallaan häntä
voisi sanoa seuraelämän johtajaksi, vaikka seuraelämä olikin siihen
aikaan jotensakin laimeata, sillä perheet elivät yleensä muutamien
virstojen päässä toisistaan ja monellaiset esteet, etupäässä isot
ihmissyöjäpedot, vaikeuttivat keskinäistä seurustelua. Mitä itse
vierailuihin tulee, niin tehtiin niitä yhtä usein vihamielisessä kuin
ystävällisessä tarkoituksessa — ja toisellaista on tulla kivikirvestä
heiluttaen, kuin jättää nimikorttinsa kumartavan kamaripalvelijan
vietäväksi.

Mutta tämä ei kuulu asiaan. Abin äiti oli luettava aivan ylimpään
kermaan ja hän vaatetti itsensä sen mukaan. Hänen pukunsa oli
miellyttävä, mutta yksinkertainen. Sillä oli ensiksikin se suuri
etu, että sen saattoi pukea ylleen tai riisua kovin helposti. Sitä
piti kiinni vain yksi ainoa solmu, silmukkasolmu — ihmiset olivat jo
kivikaudenaikana oppineet tekemään sekä silmukka- että muita solmuja,
sillä elämä vaati kätevyyttä ja he olivat senvuoksi näppärämpiä
sormiltaan kuin me. Kuvauksemme alainen nainen oli sitonut solmunsa
taitavammin kuin yksikään toinen nainen koko sillä paikkakunnalla.

Itse puku oli omiansa tyydyttämään suurimpiakin -vaatimuksia. Se oli
tehty ahmannahoista ja sidottu rihmalla löyhästi vyötäisten ympäri.
— Varsinaisesti sitä kannatti nahkasuikale, joka kaarsi yli vasemman
olkapään, selän ja rinnan. Täten jäi oikea käsi aivan vapaaksi, mikä
oli varsin tärkeätä, sillä luolaihmiset olivat meikäläisten tavoin
oikeakätisiä. Meidän pitäisi kantaa heitä kohtaan kaunaa tämän
huolimattomuuden tähden ja olisi kenties muodostettava yhdistys
molempien käsien käyttämiseksi, korjataksemme menneen ajan virheet ja
pakoittaaksemme pieniä lapsia työskentelemään kummallakin kädellä yhtä
paljon.

Ahmannahat, jotka oli ommeltu sievästi yhteen jäntererihmalla, olivat
nuoren äidin ainoana pukuna. Olkapäältä valuen ja ympäröiden kokonaan
hänen yläruumiinsa se ulottui uumenilta alas lanteiden ja polvien
puoliväliin. Tämä vaatetus oli yhtä miellyttävä, kuin jos se olisi
ollut jonkun nykyaikaisen kunnianhimoisen muotiompelijattaren tai
keikarimaisen mallipiirustajan suunnittelema. Se mukautui ruumiiseen
vapaasti ja löyhästi ja sen värit sulautuivat pehmeästi ja sopivasti
kantajan ihonväriin. Ahmannahka oli mustan ja valkoisen sekaista,
mutta musta ja valkoinen eivät silti ole oikein sopivia sanoja. Musta
ei ollut mustaa, se oli vain jotain tummahkoa väriä; eikä valkoinen
ollut valkoista, se oli vain himmeä, vaaleampi vastakohta viereiselle
tummemmalle pinnalle. Yhdistys oli kuitenkin verrattain onnistunut.
Siinä oli kyllin eroitusta kiinnittämään katsetta, eikä se kuitenkaan
ollut siksi räikeä, että se olisi loukannut silmää. Ymmärtäväinen
tarkastelija olisi sanonut, että Abin äidillä oli hyvä maku. Mutta
pukuhan on sentään sivuseikka. Luola-äidistä on kerrottavana jotain
muutakin kuin pelkästään pukuselityksiä.



TOINEN LUKU.


IHMINEN JA HYEENA.

Pelkkä kohteliaisuus ja oikeus vaativat meitä tunnustamaan, että
tuolla luolanaisella oli liikkeissään jonkinlaista joustavuutta, joka
usein puuttuu nykyajan naiselta. Emme ollenkaan tahdo moittia meidän
päiviemme jumaloitua naista, mutta totuudenmukaisesti on sentään
sanottava, ettei hän voisi loikata puron poikki eikä kavuta sellaisien
esteiden kuin jättiläispuun rungon yli likimainkaan yhtä liukkaasti
ja sulavasti kuin tämä äiti, joka saapui hyppien metsän halki. Hänen
liikkeissään ei ollut mitään epätietoista eikä epäröivää. Tilaisuuden
tullen hän juoksi nopeasti ja hyppäsi kevyesti. Hän oli joustava kuin
pantteri ja yhtä huoleton siitä, missä hänen ruskea jalkansa kosketti
maata.

Tuolla naisella oli ruumiillisia suloja. Hän oli jotensakin
samanmittainen kuin keskikokoinen nainen nykyään, mutta hänen
vyötäisensä eivät olleet luonnottomasti puristetut. Ne muistuttivat
paljon Milolaista Venusta, jonka vartalo on tullut oikeaksi
terveellisen sopusuhtaisuuden esikuvaksi. Hänen hiuksensa olivat
ruskeat ja pitkät. Solmu, kerä tai palmikko olivat niille aivan
tuntemattomia eikä niihin oltu kätketty mitään vaarallisia neuloja. Ne
eivät olleet jakauksella, vaan taipuivat suoraan taaksepäin pään yli
ja riippuivat valloillaan alas ruskeiden olkapäiden välissä. Se oli
komea tukka, siinä oli kiiltoa ja väriä. Viisastelevat arvostelijat
saattaisivat, toisen aikakauden katsantokannan mukaan tuomiten, kyllä
arvella, että se olisi sietänyt sukimista, mutta sellainen riippuu vain
mausta. Se oli sotkeutunut lujaksi, pehmeäksi tukuksi eikä siis valunut
vaimon silmille. Tämä oli varsin edullista ja erittäin mukavaa, sillä
noina vilkkaina päivinä olivat kirkkaat silmät ja esteetön näkö tarpeen.

Naisen kasvot ilmaisivat heti ensi silmänluonnilla, ettei hän ollut
koskaan turvautunut ihovoiteisiin hankkiakseen niille tekokauneutta.
Vaikeata olisikin ollut käyttää niihin nykyaikaisia ihovoiteita, sillä
noissa kasvoissa oli havaittavissa jotain vahvempaa kuin haivenia,
ja ulkopiirteet olivat paikoittain niin säännöttömät, että sellaiset
yksityiskohdat kuin hipiä jäivät varsin vähäpätöisiksi. Silmät olivat
syvällä ja pienet, nenä lyhyt ja paksu, ääriviivoiltaan epämääräinen.
Ylähuuli oli ylenpalttisen pitkä ja alahuuli esiintyöntyvä. Leuka oli
lujapiirteinen ja voimakas. Suu oli verrattain suuri, hampaat hyvin
vahvat, tasaiset ja yhtä valkeat kuin norsunluu konsanaan.

Sellaiset olivat kasvot, ja ruumiista lisättäköön muutamia tärkeitä
yksityisseikkoja. Tämän hurmaavan naisen käsivarret olivat täysin
sopusuhtaiset. Ne vastasivat ajan vaatimuksia ja olivat erittäin
kauniit. Olkapäästä kyynärpäähän ulottui kaistale lyhyitä, mustia
karvoja. Kädestä ylös kyynärpäähän ulottui toinen karvakaistale ja
molemmat yhtyivät kyynärpäässä, muodostaen siinä suloisen pikku
töyhdön; se muistutti n.s. "lesken piikkiä" eli tuota pientä
hiusniemekettä, joka jolloinkulloin kasvaa niin hurmaavana naisen
otsalla.

Hänen hauislihaksensa olivat hirvittävät, kuten täytyikin olla
naisella, joka on tottunut keikauttamaan itsensä puunlatvoissa oksalta
oksalle. Peukalo oli melkein muiden sormien pituinen ja kämmenet olivat
sieroittuneet. Sääret olivat yhtä jäntevät kuin käsivarretkin ja
samalla tapaa karvojen kaunistamat. Hänellä oli kauniit jalat. Tosin on
myönnettävä, että kantapäät ulkonivat pitemmälle taaksepäin, kuin mitä
nykyaikana katsotaan ihanteelliseksi, sekä että hänen isovarpaansa,
kuten kaikki muutkin varpaat, olivat erittäin silmiinpistävät. Mutta
nykyään ei kymmenen tuhannen naisen joukossa ole ainoatakaan, joka
voisi varpaillaan poimia esineitä yhtä näppärästi kuin Abin äiti.
Hän oli ruskea kuin pähkinä, puolitroopillisen kesän paahtama, ja
olento niin terve, takkuisesta kiireestä aina ulkoneviin kantapäihin
asti, kuin konsanaan on astunut polkua pitkin maailman historian
aikana. Tämänkaltainen oli se vaimo, joka nyt saapui kiireisesti
ottamaan selkoa sikiönsä tarpeesta. Sen ajan naiset pitivät aina
itse huolta omista lapsistaan. Imettäjä oli tuntematon ilmiö eikä
palvelustyttöäkään oltu ajateltu sen enempää. Tämä oli lapsille eduksi.

Vaimo sukeltausi pieneen kuoppaan, otti lapsen lehtivuoteelta ja
nosti sen kevyesti ylös. Se lakkasi heti itkemästä, kiersi pienet
ruskeat kätösensä äidin kaulaan ja loruili melkein samaten kuin
meidänkin pienokaisemme. Se tyyntyi tuossa tuokiossa. Jokin melu
lienee herättänyt sen, sillä nyt sattui olemaan varsin tarpeellista,
että juuri tämä lapsi heräsi juuri tällä hetkellä ja huusi ääneen
äitiänsä. Se kävi ilmi heti paikalla. Kun vaimo kohotti pienokaista
käsivarsillaan ja syleili sitä uudelleen, niin hänen korviinsa sattui
muuan ääni, joka sai hänet villipedon tavoin hypähtämään eräälle
pienelle kunnaalle. Hän käänsi päätään ja sitten — olisitpa vaan nähnyt
tuota naista!

Aivan lähellä heidän yläpuolellaan riippui suuren pyökkipuun oksa.
Äiti paiskasi lapsen vasempaan kainaloonsa ja hypähti kyynärän verran
ylöspäin, tarttuakseen oikealla kädellään oksaan. Siinä hän riippui
heiluen. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään lujasti poikasensa
käsivarteen, laski hänet viipymättä jalkojensa väliin ja puristi
säärensä tiukasti hänen ympärilleen. Ja jos sinulla olisi ollut onni
syntyä noina aikoina, niin olisitpa nyt saanut nähdä verratonta
kiipeämistä. Kun tämä reipas vaimo oli saanut molemmat voimakkaat
käsivartensa vapaiksi, niin hän rupesi kapuamaan tuota tukevaa
pyökinoksaa pitkin, joka ojentui alaspäin paksusta puunrungosta.
Tultuaan parinkymmenen jalan korkeuteen maasta hän kohottautui erääseen
mukavaan paikkaan ja istui tuossa tuokiossa turvassa. Jalkansa ja
toisen kätensä hän kietoi ison haaran ja siitä ylöspäin ojentuvan
pienemmän oksan ympäri, toisella kädellään hän likisti ruskeata
pienokaistaan tiukasti rintaansa vasten.

Tämä ihastuttava nainen olikin päässyt hyvissä ajoin orrelleen
pyökkipuun latvaan. Juuri kun hän keikahutti itsensä tuolle paksulle
oksalle, hyökkäsi alla olevan aukeaman poikki muristen, nuuskien
ja etsien eräs villipeto, jota pahempaa ja äidille sekä pojalle
vaarallisempaa ei saattanut löytyä maan päällä. Sen väri oli likaisen
ruskea ja siinä vaaleampia täpliä ja juovia, likaisia nekin. Kuono oli
musta ja kärsämäinen, ja vahvoissa leukapielissä oli torahampaita.
Se muistutti muuten isoa sutta, paitsi kokonsa ja tylpän kuononsa
puolesta. Tuo eläin oli sen ajan hirvittäviä hyeenoja, jotka varmaankin
olivat silloisille ihmisille yhtä vaarallisia kuin mikä peto hyvänsä,
ottamatta lukuun luolatiikeriä ja luolakarhua. Sen huonontuneet
jälkeläiset, joiden näemme levottomina kiertelevän edestakaisin
häkissään, ovat kenties yhtä ilkeän näköisiä, mutta esi-isiinsä
verrattuina pelkkiä kääpiöitä. Peto oli varmaankin vainunnut nukkuvan
lapsen ja voimakkaalla murinallaan herättänyt sen; lapsi oli ruvennut
huutamaan ja tullut pelastetuksi.

Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana
sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi
käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata
levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri
ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää
petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin
päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja
niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan,
väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan
päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana
oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon
uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä
vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua,
eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin
lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului
yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten,
heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä
tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.

Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli
naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja
leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän
oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui
jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni
vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase
sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se
oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara.
Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja
sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni
kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta
sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä
voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.

Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat
keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä
tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin
viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään
hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli
hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä,
harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi
hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän
pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin,
kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin
alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija
teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa
ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski
rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas,
että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti
mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana
pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen
maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut
heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet
sellaisiin seikkoihin.

He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva,
karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta
keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä,
jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät
joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja
niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein
tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän
taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin
taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna
vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi,
olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin
tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut.
Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin
ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille,
tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko
tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti
ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat
voimakasta lastaan.

Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle,
vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta
kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä
pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka
syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti
yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa,
jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta
puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.

Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen
kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan
laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa
saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo
lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen
maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat
varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran
käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä
kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman
kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun
tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä.
Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin
helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien
avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen
omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli
ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen
luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen.
Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään
luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli
villihevosen takareisi.



KOLMAS LUKU.


ERÄS ATERIA.

Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle
varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle,
jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti
tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä
olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin
villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät
olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin,
eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten
olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja
isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut
sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla
vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi
villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt
juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli
heillä kummallakin.

Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle
kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka
hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta
ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi
villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti
mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta
lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin
ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään
tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli
kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön
keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat
hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän
hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme
kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio
ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.

Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta.
He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli
tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli
ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä
suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä.
Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä
ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan
hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua
rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen
ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä
lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan
ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat
lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon
kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli
käynyt levolle.

Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut
yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön.
Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella
jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina
kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden
asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa
turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä
ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja
lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja
kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin
pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin
alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa
oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä,
joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo
omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet
olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet
ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja
terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli
häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.

Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa
nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin
juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat
nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää
villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla
kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset
eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä
se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta
puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja
liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei
yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea
tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.



NELJÄS LUKU.


AB JA TAMMI.

Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan
itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi
syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta
hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä
annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta
miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun
kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei
yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä
Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui
keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia
riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe,
mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.

No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat
kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja
ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa
koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä
myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän
opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen
saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen
kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.

Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat
voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia
ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos
niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan.
Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja
se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä
ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin
erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä
pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä
oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä,
joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta
sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan
selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt
vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja
Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.

Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai
omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä
tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti
siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen,
joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti
oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota
matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein
huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen
nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia;
nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan.
Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille
oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut
mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin
poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin
tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen
syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä
kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa
eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle
ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa
se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani
oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.]
olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.

Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian
näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja
ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta
tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen
ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa
puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia,
vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti
oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne
laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet
vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli
puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä
säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja
kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten
muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan
kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.

Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran
nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä
nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä,
niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan.
Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan
lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen
äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan
sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä
Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta
esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei
ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä
taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena
maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut
maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti.
Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita
kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan
varsin helliä.

Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia.
Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä.
Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että
nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa
muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat
ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli
näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin
nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta
ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä,
toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen
luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan
nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan
parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin
nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan
varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja
virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko
sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin
läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli
myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli
jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli
onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja
ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin
samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.

Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta
tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa
elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja
oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan.
Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin
hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa
etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain
puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että
se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota
esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui
varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas
ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen
nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään
seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että
hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä
täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa
oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden
välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin
tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin
silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin
kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen
äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna
iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi
tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa.
Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.

Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että
yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja
väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla
tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa
käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla
itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia
myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta
hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä
esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu
tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja
silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin,
tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman
poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.

Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti,
kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän
livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja
tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän
näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä
oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei
voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.

Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin
parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä
oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi
tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se
merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään
toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli
levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle
oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään,
heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat
toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta,
uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti
orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja
kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa
tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti
ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi
heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen,
niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten
tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.

"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.

"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"

"Minäkö? Oh, minä olen Ab."

"Mistä sinä tulet?"

"Luolasta, joka on pyökkien luona. Ja mistä sinä tulet?"

"Tulen luolasta, joka on joen käänteessä, enkä minä pelkää sinua."

"Enpä minäkään pelkää sinua", virkkoi Ab.

"Kiivetäänpä alas ja lähdetään tuolle korkealle paadelle heittelemään
kivillä vesieläimiä", ehdotti Tammi.

"Sama se", virkkoi Ab.

Ja molemmat luisuivat alas paksua puunrunkoa pitkin ja juoksivat
nopeasti erään suunnattoman paaden luo, joka kohosi joen rannalla. Sen
kyljet olivat melkein kohtisuorat, mutta niissä oli halkeamia, särmiä
ja kielekkeitä, joita myöten nuo tottuneet poikaset nousivat helposti
sen laelle. Siellä oli muutaman kyynärän laajuinen tasanne ja sinne
päästyään pojat olivat täysin turvassa ryöstönhimoisilta pedoilta.
Tällainen oli noiden kahden ihmislapsen ensimäinen kohtaus. Kohtalo
oli määrännyt heidät varttumaan yhdessä miehiksi ja pysymään hyvinä
toveruksina, viettämään vilkasta, ajoittain jotensakin jännittävääkin
elämää ja vaikuttamaan toisiinsa sekä ilossa että surussa, niin hyvässä
kuin pahassakin ja kaikessa, mikä kuuluu olemassa-oloon.



VIIDES LUKU.


MUUAN ROHKEA YRITYS.

Kuinkahan käy aina, kun kaksi poikaa, jotka eivät vielä ole toisella
kymmenellä, kohtaavat toisensa, ensin taistelunhaluisina ja sitten,
voitettuaan vähitellen epäröimisensä, päättävät tehdä lähempää
tuttavuutta ja solmia kestävän ystävyydenliiton? Heidän puheensa on
varsin rohkeata ja he tuntevat merkitsevänsä paljon tässä maailmassa.
Niinpä oli Abin ja Tammenkin laita. Kun heidän keskustelunsa rupesi
sujumaan keveästi, niin molemmissa alkoi vähitellen herätä se ajatus,
että lähinnä häntä itseään tuo toinen luultavasti oli maailman tärkein
henkilö ja sopi erinomaisesti toveriksi ja aseveljeksi pojalle, joka
oli uskomattoman lyhyessä ajassa varttuva mieheksi ja toimittava
suuremmoisia tekoja.

Istuen paadella, joka oli sekä mukava että turvallinen paikka, he
pakinoivat pitkään siitä, mitä kaikkea kaksi poikaa saattaisi tehdä.
Ja pohtiessaan tulevia suurtöitään he kävivät niin innokkaiksi, että
Ab vaati Tammea lähtemään mukanaan hänen kotiinsa. Tämä oli vakava
asia. Silloiseen aikaan ei pojan, jolle oli leikkitanhuaksi määrätty
rajoitettu alue luolakotinsa läheisyydessä, käynyt vaan niinkään
helposti uskaltaminen pitemmän matkan päähän. Mutta tämähän oli
suuri tapahtuma Tammen elämässä. Nyt hän oli ensi kerran kohdannut
ikätoverinsa ja niinpä hän rupesi äkkiä uhkarohkeaksi, suostuen
empimättä Abin ehdotukseen. He juoksivat yhdessä metsäpolkuja pitkin
Abin luolaa kohti, puhua kotkottaen kummallisella kielellään ja
käyttäen tuolla lyhyellä matkalla suurimman osan pientä sanavarastoaan
kertoessaan ennakolta tulevista teoistaan.

Abin vanhemmat olivat varsin suosiollisia Tammea kohtaan. Menivätpä
he niinkin pitkälle, että antoivat Abille luvan käydä seuraavana
päivänä vastavierailulla, vaikka siihen liitettiin sentään — äidin
nimenomaisesta vaatimuksesta — sellainen sopimus, että isä saattaisi
poikaa enimmän osan matkasta. Korvapuoli tunsi varsin hyvin Tammen
isän. Tammen isällä, Naarmunaamalla, oli arvokas asema tuossa laajalle
levinneessä yhteiskunnassa. Naarmunaamaksi nimitettiin häntä sen
johdosta, että hän oli nuorena miehenä joutunut aivan tahtomattaan
kahakkaan luolakarhun kanssa ja siinä tilaisuudessa hänen vastustajansa
oli kyntänyt hänen toiseen poskeensa kynsillään vakoja, joista
sitten jäi jälelle lyijynväriset arvet. Korvapuoli ja Naarmunaama
olivat hyviä ystäviä. Toisinaan he metsästivät yhdessä; he olivat
myöskin taistelleet rinnan, eikä siis ollut ensinkään sopimatonta,
vaan päinvastoin aivan luonnollista, että Abista ja Tammesta tulisi
toverukset.

Seuraavana päivänä Korvapuoli lähti poikineen metsän halki vierailemaan
Naarmunaaman luolaan. Hilpeinä ja valloituksenhaluisina menivät
nuoret penikat yhdessä ulos sillä aikaa, kuin miehet suunnittelivat
jotain omia hommiaan. Pojat sopivat mainiosti yhteen. Oivallisempia
kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaita saattoi tuskin kuvitellakaan kuin nämä
kaksi, jotka lähtivät seikkailemaan tuona iltapäivänä. Lähetetäänhän
tosin nykyäänkin kerrassaan kelpo poikia meidän moniin kouluihimme,
mutta erinomaisempaa paria ei ole koskaan astunut opintielle. Ei
ollut näillä tanakoilla penikoilla aavistustakaan minkäänlaisesta
painetusta kirjatiedosta, mutta heidän silmänsä olivat terävät
kuin kotkan ja kätensä vahvat, heidän kulkunsa oli nopeaa, kun he
juoksivat maassa, ja melkein yhtä joutuisaa, kun he kiipeilivät
puunoksia myöten. Heissä oli mielenmalttia ja valppautta, ja he olivat
kypsyneet suorittamaan pääsytutkinnon mihin senaikuiseen yliopistoon
tahansa. Nimittäin johonkin luonnonyliopistoon, jonka vaatimuksiin
kuului nopea käsitys uhkaavista vaaroista ynnä keinoista, miten niitä
vältetään, sekä kätevyyttä ja kykyä hankkia ravintoa, suojaa ja
turvaa. Niin, kerrassaan komea pari olivat nämä kaksi nuorta herraa,
jotka nyt hyökkäsivät tiehensä, omistaen koko maailman ja uskoen
varmasti pystyvänsä yhdistyneinä valvomaan oikeuksiaan. Ja pian heidän
kunnianhimoiset ajatuksensa tekivät ratkaisevan käänteen. He päättivät,
että heidän oli surmattava hevonen!

Olemme jo maininneet silloisen villihevosen kelpaavan sangen hyvin
syötäväksi, mutta muuten eivät luolaihmiset panneet näihin eläimiin
suurta arvoa. Niitä eleli viljalti laajassa Thames-laaksossa,
jonka ruohotasangoilla ne käyskentelivät laitumella satalukuisina
parvina. Hevonen antoi runsaasti ravintoa niin hyvin ihmisille kuin
petoeläimillekin, kun sen vain sai pyydystetyksi. Sen nahkaa ei
kuitenkaan pidetty suuriarvoisena. Lyhyen karvapeitteensä tähden se
loi ruumiinverhona varsin vähän lämpöä ja parkittu vuota kävi kovaksi
ja kankeaksi, kun se kuivui kastumisen jälkeen. Hevosen nahkaa saattoi
sentään käyttää muihinkin tarkoituksiin. Siitä sai oivallisia nauhoja
ja hihnoja, ja elukan liha oli, kuten mainittiin, ruoka-varaston
pääaineksia. Ab ja Tammi, nuo kaksi urheata seikkailevaa ritaria,
päättivät nyt ensi työkseen saartaa ja surmata, vieläpä yksinään ja
omin voimin, jonkun villihevosen. Siten he hämmästyttäisivät molempia
perheitä, saisivat samalla kertaa varoja, millä täyttää sanottujen
perheiden vatsat aivan yltäkylläisiksi, ja verhoutuisivat kauttaaltaan
kunniaan.

Näiden nuorten sotilaiden ja valtiomiesten suunnitelmat eivät suinkaan
kypsyneet yhdessä päivässä eikä viikossakaan. Villihevonen oli jo
ammoin oppinut käsittämään, että ihmisolento oli sille yhtä vaarallinen
kuin ne julmat nelijalkaiset pedot, jotka ahdistivat sitä; sillä oli
tarkka vainu, se oli nopsajalkainen, kulki laumoissa ja vältteli
epäilyttäviä paikkoja. Abin ja Tammen valitsema tehtävä ei siis
ollutkaan niin helppo, kuin miltä se kenties näytti. Pojat tarvitsivat
jonkun huolellisesti laaditun suunnitelman päästäkseen tarkoituksensa
perille, mutta he luottivat itseensä. He olivat usein ottaneet vaarin
vanhempien metsästäjien hommista ja arvelivat vetävänsä vertoja kenelle
hyvänsä. Pitkään ja vakavasti he suunnittelivat. Jakoivatpa he jo
mielessään saaliinsakin ja päättivät, mitä sen nahalla ja lihalla
tehtäisiin. Tämä tapahtui jo aikoja ennen, kuin he olivat omaksuneet
mitään juonta sen pyydystämiseksi ja surmaamiseksi. He olivat aito
poikia!

Vanhemmat eivät olleet ensinkään yritystä vastaan. He tiesivät, että
poikien täytyi oppia metsästämään, ja elleivät nuo molemmat kyenneet
nyt hoitamaan itseänsä, niin he olivat kelvottomia sikiöitä. Saatuaan
luvan pojat toimivat kokonaan omalla edesvastuullaan, ja nyt lienee
tarpeen selittää seudun maantietoa hiukan tarkemmin, tehdäksemme heidän
juonensa selvemmäksi ja ymmärrettävämmäksi.

Abin luola sijaitsi virran pohjoispuolella eräässä kohdassa, missä
kallioiset äyräät lähestyivät toisiaan jättäen molemmille puolin
kapean hiekkarantaman; ja Tammen luola oli noin virstan päässä länteen
samalla puolen jokea ja jotensakin samallaisessa ympäristössä. Virran
eteläisellä rannalla, vastapäätä molempien luolien välisiä korkeita
äyräitä, maa oli muodostunut laajaksi ruohikkolaaksoksi. Myöskin
pohjoispuolella oli eräässä paikassa pieni laakso, mutta se ulottui
vain muutaman sadan kyynärän päähän joesta ja oli metsäisten kukkulain
ympäröimä. Hätätilassa saattoi lähitysten seisovia tammia ja pyökkejä
käyttää kulkutienä, ja niiden oksien seassa olivat pojat verrattain
turvassa. Molemmat pystyivät milloin hyvänsä kapuamaan puuhun ja puiden
latvoissa oleskeli vain aniharvoja vaarallisia petoja; oikeastaan
ansaitsi ainoastaan yksi mainitsemista, nimittäin muuan parkinvärinen,
kissansukuinen eläin, joka muistutti nykyajan ilvestä — mutta sekin oli
verrattain harvinainen.

Pohjoispuolisen laaksotasangon keskivaiheilla kohosi eräs puuryhmä,
ja tästä pojat arvelivat saavansa keinon toiveidensa toteuttamiseksi.
Villihevoset kävivät päivittäin laitumella niin hyvin pohjoisessa kuin
eteläisessäkin laaksossa. Mutta siellä väijyi toisinaan korkeassa
ruohikossa isoja petoeläimiä ja luolaihmiselle oli vaarallista
oleskella tasangolla kaukana puusta. Vikkelä poika saattoi kuitenkin
parissa minuutissa hyökätä metsän reunasta puuryhmän luo, ja juuri tämä
seikka johdatti poikasien mieleen erään juonen hevosen pyydystämiseksi.

Luolaihmisten kodit sijaitsivat, milloin se kävi päinsä, sellaisilla
paikoilla, missä ne olivat suojatussa asemassa juuri joen partaan
yläpuolella ja missä maassa liikkuvien eläinten täytyi kulkea ohitse
niiden alapuolelta. Mutta vaikka siihen aikaan asuikin ihmisiä
vain harvassa ja eläinmaailma oli rikas, niin heikommat eläimet
olivat kuitenkin kehittyneet älykkäiksi ja oppineet karttamaan
eräitä polkuja, jotka olivat osoittautuneet turmiollisiksi niiden
veljille. Tasangoilla niitä liikkui viljalti ja siellä ne olivat
verrattain huolettomia, koska luottivat pelastuvansa nopeutensa avulla
vaarallisten villipetojen kynsistä. Mutta ne kulkivat aniharvoin
kallionkielekkeiden alatse, sillä sieltä saattoi äkisti pudota raskas
kivilohkare, joka tuotti pikaisen kuoleman. Luolaihmisille ei ollut
niinkään helppoa saada lihaa säännöllisesti, vaikka heidän ympärillään
kuhisikin ylellinen elämä. Monesti oli turvauduttava uusiin keinoihin,
ja Abilla ja Tammella oli nyt aikomuksena käyttää erästä, joka onnistui
jotensakin usein.

Sen ajan raakku, etenkin juuri ylisen Thamesin varsilla elävä, oli
kerrassaan ihmeellinen rakenteeltaan. Se oli yhtä iso kuin maukaskin,
sitä tapasi erinomaisen runsaasti ja senaikuisessa ruokavarastossa
sillä oli tärkeä sija. Eikä sillä ollut merkitystä yksinomaan
ravintoaineena, vaan myöskin työkaluna, ja sovittuaan suunnitelmastaan
pojat ryhtyivätkin nyt ensiksi etsimään suuren raakun kuorta. Heille
ei käynyt lainkaan vaikeaksi hankkia mitä halusivat, sillä molempien
luolien ympärillä oli niitä viljalti. Tuollaisesta teräväsyrjäisestä,
lujaselkäisestä kuoresta sai oivallisen pikku lapion, jolla saattoi
viiltää turvetta ja luoda multaa; se olikin erittäin hyödyllinen työase
joen partailla liikkuvan väestön käsissä.

Poikasten juoni oli yksinkertaisesti seuraava: Heidän oli määrä tavata
toisensa metsässä sillä paikalla, joka oli lähinnä pienessä laaksossa
sijaitsevaa yksinäistä puuryhmää. He valitsisivat turvallisimman
hetken vuorokaudesta ja hyökkäisivät sitten äkkiä alamäkeä puuryhmän
luo. Tietysti he olisivat varuillaan ja koettaisivat karttaa sellaisia
eläimiä, joille pienet pojat olivat erinomainen einepala. Saavuttuaan
kerran puuryhmän luo ja piilouduttuaan oksien suojaan he saattaisivat
viisaasti sopia seuraavasta toimenpiteestä seikkailussaan. Nämä nuoret
miehenalut olivat varsin taitavia, sillä he olivat ottaneet vaarin
vanhemmista miehistä. Kaiken tämän hurjapäisyyden loppuna ja päämääränä
oli kaivaa laakson pehmeään maaperään lähelle puuryhmää salahauta, joka
olisi noin kymmenen jalan pituinen, kuuden jalan levyinen ja seitsemän
tai kahdeksan jalan syvyinen. Se oli jättiläistyö. Mutta Ab ja Tammi
olivat luolapoikia ja heidän oli pakko menetellä aivan alkuperäisesti.
Mitä juonen yksityiskohtiin tuli, no, ne olivat vielä varsin hämäriä,
mutta kehittyivät nopeasti yhä selvemmiksi.

Ensiksi oli pojille välttämätöntä päästä puuryhmän luo. Aurinko oli
juuri kohoamaisillaan korkeimmilleen, kun he eräänä päivänä saapuivat
saareketta vastapäätä sijaitsevalle kukkulalle ja kapusivat yhdessä
eräälle oksalle, joka ulottui melkein maahan asti. Tämän ajan he
olivat valinneet ensimäistä hyökkäystään varten. Levottomin silmin
he tarkastelivat jokaista neliöjalkaa tuon pienen laakson pitkästä
ruohikosta. Jonkun matkan päässä vaelteli vähäinen hevoslauma ja
etäämpänä, aivan joen luona, kohosi silloin tällöin esiin jotain,
mikä saattoi olla senaikuisen ison hirven sarvihaarukat. Poikien
ja puuryhmän välillä ei ruohikossa ollut mitään liikettä eikä elon
merkkiä. He eivät voineet eroittaa jälkeäkään väijyvistä pedoista.

"Pelkäätkö?" kysyi Ab.

"En, jos juoksemme yhdessä."

"No, hyvä", virkkoi Ab; "lähdetään sitten aika kyytiä."

Nuo hoikat ruskeat ruumiit pudottautuivat kevyesti maahan ja
kumpaisellakin pojalla oli kädessään raakunkuori. Rinnatusten he
pyyhältivät alas rinnettä pitkin ja korkean ruohon läpi, kunnes
saapuivat puuryhmän luo, jolloin he kapusivat kuin kaksi nuorta apinaa
turvaan oksien sekaan.

Puu, johon he olivat kiivenneet, oli ryhmän isoin ja hyvin
tuuhealehväinen. Se oli silloisia jättiläishavupuita, mutta sen oksat
alkoivat jo noin kolmenkymmenen jalan korkeudesta ja vankimmista pisti
ulos sivuhaaroja, jotka kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein
muodostivat jonkullaisen lavan. Pojat olivat tottuneet oleskelemaan
puissa ja tarvitsivat nyt vain puolen tunnin ajan nivoakseen yhteen
lisää oksia ja laatiakseen itselleen siten lujan pesän ja tähystimön.
Siinä he saattoivat levätä rauhassa, sillä se oli niin korkealla ettei
yksikään peto voinut hypätä sinne. Tähän pesään he kyyristyivät ja
kotkottivat kauan väitellen, ennenkuin sopivat toimintatavastaan. Vain
yhden pojan piti kaivaman kerrallaan, toisen täytyi viipyä pesässä
tähystämässä.

Nopeita olivat sen ajan miehet toimimaan, sillä välttämättömyys oli
tehnyt sen heille tavaksi, ja vielä nopeampia olivat luonnollisesti
herkät pojat. Tuskin he olivat saaneet pesänsä valmiiksi, kun jo
päättivät ryhtyä työhön. Ainoa seikka, mikä vielä oli ratkaisematta,
oli haudan asema. Muutaman sadan jalan päässä puusta pohjoiseen ja
itään leveni houkuttelevaa viheriää ruohikkoa; heinä oli sielläkin
rehevää, vaikkei niin korkeata kuin muualla. Vaeltavat hevoset olivat
jo käyneet syömässä sitä ja luultavasti ne saapuisivat uudelleen
tuolle viekoittelevalle alalle. Sinne päätettiin hauta lopullisesti
kaivettavaksi. Se oli melkoisen matkan päässä puusta, mutta haudan
luominen juuri siihen paikkaan teki villihevosen pyydystämisen monin
kerroin mahdollisemmaksi. Viis siitä, vaikka sen vuoksi olikin
juostava pitemmälti, päästäkseen tarpeen tullen turvaan. Jälellä oli
vielä kysymys siitä, kuka kaivaisi ensin ja kuka rupeaisi ensinnä
tähystämään. Tästä asiasta syntyi ankara väittely.

"Minä lähden kaivamaan ja sinä rupeat vahtimaan", sanoi Tammi.

"Eipähän, minä lähden kaivamaan ja sinä jäät vahdiksi", kuului Abin
vastaus. "Minä voin juosta nopeammin kuin sinä."

Tammi epäröi ja osoitti vastenmielisyyttä. Hän oli tukeva, tuo nuori
herra, mutta Abilla oli kuitenkin jossain määrin käskynvaltaa. Lopulta
sovittiin, että Ab kaivaisi ja Tammi vahtisi. Ja niin Ab luisui alas
puuta pitkin, raakunkuori kädessään, ja ryhtyi voimakkaasti työhön
määrätyllä paikalla.

Vahvalle pojalle ei ollut vaikeata leikata sitkeitä ruohonjuuria
poikki raakunkuoren terävällä syrjällä. Ab piirsi karkeasti ja
nopeasti salahaudan rajat ja rupesi sitten viiltämään turpeita
palasiksi, aivan kuten työmies aloittaa työnsä vielä tänäkin päivänä,
ryhtyessään siistimään jotain puistoa tai ruohokenttää. Sillä- välin
Tammi tähysteli valppain silmin joka suunnalle. Hänellä oli erittäin
vastuunalainen toimi ja hän tunsi sen. Poikasille oli tullut hirveän
jännittävä hetki.



KUUDES LUKU.


VAARALLINEN VIERAS.

Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan
kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä
nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty,
muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö
oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea
notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen
kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin
heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat
ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan
äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä
vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina
sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa
multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab
kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen
kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen
kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa
keksi sukkelan keinon.

"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti
sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi
yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan
vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet
mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus
vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan
mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan
keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä
luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.

Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon,
kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti
miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön.
Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä
heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi
täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa
ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina
lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin
kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti
tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin
molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen
turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin
kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät
ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain
seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan
edelleen.

Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle
ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle
toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan
kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä
oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut,
puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön.
Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois
haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet
kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä
äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.

Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että
Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää
soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla
luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja
palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden
jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa
karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle,
kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla
alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain,
jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi
helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta
edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt
mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja
tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein
kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan
huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin.
Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen
synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta,
sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä
haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.

Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla
silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen
kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta
kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen
ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja
ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin
alas tähystimöpuun runkoa myöten.

"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson
poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden
oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen
äännetyksi sanan:

"Katsohan!" hän lausui.

Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti
Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli
olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän
näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti,
jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut
muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja
saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista
jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia,
olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin
valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja
hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin
olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen
isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli
nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri
merikäärme!

Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki
tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään
ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi
minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli
niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen
välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää
kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei
mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän.
Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö
pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis
kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui
alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.

Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan
kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen
täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin
nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi.
Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi
jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja
voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon
varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain
jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin,
kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli
luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli
suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä
otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja
luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin
epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä
ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta
elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin
syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei
saanut yhtä puoleen vuosisataan.

Kauaa eivät pojat viipyneet edes tuossa etäisessäkään turvapaikassaan.
Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.



SEITSEMÄS LUKU.


ODOTTAMATON TAPAUS.

Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä
kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän
ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana
aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä
harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he
vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen
tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut
huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien
oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää
ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin.
Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin
kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.

Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät
olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja
eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla
vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä.
Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan.
Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen
varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat
koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle,
miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-,
toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä
ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä
ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.

Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja
vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi
keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan
suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain
vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava
tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä
minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle
yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta
kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan
verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.

Liian myöhään saapui tuo rohkea joukko ahdistamaan käärmettä, sillä
se ei ollut jäänyt odottamaan sitä. Puunlatvassa piileskellessään
olivat pojat saaneet nähdä jotain, mitä ei ollut hauska katsella. Sillä
he olivat nähneet hirviön äkkiä heittäytyvän alas oksalta, kietovan
vuoden vanhan biisonin syleilyynsä ja nielaisevan tuon muserretun
nelijalkaisen. Mutta tämä ateria, joka varmaankin ravitsi sen viikon
ajaksi, ei yhtäkaikki tehnyt siihen samaa vaikutusta kuin kauriin
nieleminen sen huonontuneisiin, Amazonin ja Intian aarniometsissä
eläviin jälkeläisiin. Käärme ei jäänyt välinpitämättömänä makaamaan
sulattaakseen avuttomana uhrinsa murhenäytelmän tapahtumapaikalla, vaan
ryömi hitaasti tiehensä kaislikon halki ja vaistomaisesti vettä kohti,
johon se liukui melkein ilman loiskausta. Sitten se solui laiskasti
virran mukana merta kohti. Vuosia oli kulunut siitä, kun tuollainen iso
merikäärme oli tunkeutunut jokea pitkin niin kauas sen suusta, eikä
toista tullutkaan enää koskaan niin etäälle. Monet seikat vaikuttivat,
että tämä kauhea eläinlaji kuoli nopeasti sukupuuttoon.

Kolme tai neljä päivää ennätti vierähtää äsken mainitusta tapahtumasta,
ennenkuin Ab ja Tammi saivat käsitetyksi, että yhteiskunnassa oli
tärkeämpiäkin henkilöitä kuin he ja että heidän oli jälleen ryhdyttävä
työhönsä, jos he halusivat pitkittää mainehikasta uraansa. Kun elämä
alkoi taasen kulkea jokapäiväistä rataansa, niin huomattiin, että
salahauta oli vielä valmistamatta.

Poikien ollessa poissa oli iso joukko eläimiä valinnut laakson
laitumekseen. Siellä näkyi vähäisen matkan päässä toisistaan
biisoneita, alkuhärkiä, noita nykyisen sarvikarjan esi-isiä,
villihevosia, hirviä ja poroja. Yksinpä iso, karvainen sarvikuonokin
vaelteli jälleen ristiin rastiin laakson poikki, piti kemuja sen
ruohikoissa ja rypeili lätäköissä, missä laakso kallistui alaspäin
marskimaan puoleen. Kömpelö mammutti oli tallustanut poikineen
runsasrehuisen alueen halki ja väijyen sen jälessä, vaanien nälkäisenä
ja verenhimoisena mammutin vasikkaa, oli hiipinyt iso luolatiikeri.
Suunnaton luolakarhu oli astua retuutellut korkean heinikon läpi,
etsien suuremman saaliin puutteessa jotain vähäpätöisempää ravintoa.
Siellä täällä oli hiiviskellyt häijynnäköisiä hyeenoja ja ne olivatkin
löytäneet jotain tyydytystä rajattomalle ruokahalulleen.

Kaikki tämä muutos oli johtunut siitä, että nuo molemmat toverukset,
ollen aito poikia ja täynnä itsetietoisuutta, olivat lyöneet
yrityksensä laimin kokonaisen viikon ajan. He olivat vaan soittaneet
kotonaan suutaan, omasta puolestaan hyvinkin mahtipontisen näköisinä,
ja olivat varsin arvokkaina tavanneet toisensa lempipaikallaan
puunlatvassa kukkulan rinteellä. Kun he lopulta havaitsivat, että
heidän oli yhä edelleen tehtävä jotain voidakseen pysyä huomattavina
henkilöinä, niin he ryhtyivät urheasti työhön. Se muutos, mikä heidän
lyhyen poissaolonsa aikana oli tapahtunut laaksossa, oli omiansa
lisäämään heidän luottamustaan. Sillä todistihan se että ihmisolennon
tulo samantekevää nuoren vaiko vanhan, teki niinkin varhaisena aikana
omituisen vaikutuksen koko eläinmaailmaan ja herätti siinä pelkoa;
pojat näkivät sen varsin hyvin. Tosinhan isot petoeläimet ahdistelivat
ihmistäkin, mutta hän oli silloin kuten nytkin, isoille pedoille jotain
peloittavaa, ja heikkoudestaan huolimatta ihminen tiesi olevansa koko
luomakunnan valtias. Mammutti, suunnaton, paksunahkainen sarvikuono,
sapelihammas, tuo hirvittävä tiikeri, karhu, hyeena, kyrmyselkäinen
susi tai lyhytruumiinen, ilkeä ahma, kaikki ne olivat jo silloin hänen
mielestään alempia luontokappaleita. Ihminen tunsi itsensä maailman
herraksi, ja hänen lapsensa perivät tämän käsityksen.

Kaivamistyö edistyi nyt nopeasti, ja muutaman päivän kuluttua oli
hauta jo saatu tarpeellisen syväksi. Työssä olevan pojan täytyi ylös
pyrkiessään kiivetä kuivaa oksaa myöten, joka oli nojallaan kuopan
laitaa vastaan, ja tähystäjä noudatti entistä suurempaa varovaisuutta,
koska hänen alhaalla oleva toverinsa ei voinut enää päästä turvaan
yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta työ oli viimeinkin lopussa,
nimittäin kaivaminen, ja nyt oli valmistettava sadin. Se oli sangen
arkaluontoinen tehtävä, vaan ei järin vaikea. Haudan yli pantiin
tiheästi ristiin rastiin hentoja oksia, joita oli kannettu metsästä
sylimääriä; niiden päälle levitettiin kuivaa ruohoa ohuelti, mutta
tasaisesti, sen päälle sitten multaa ja soraa, lisää ruohoa ja oksia.
Yleensä koetettiin hauta saada luonnollisen näköiseksi. Siinä pojat
onnistuivatkin melko hyvin. Älykäs sai olla se eläin, joka voi keksiä
tuon satimen.

Saatuaan päätyönsä suoritetuksi poikien täytyi ruveta odottamaan
maltillisesti. Paikka sai jälleen jäädä autioksi eikä sitä käyty
sen lähemmäksi kuin kukkulan rinteellä sijaitseviin puihin asti.
Siellä pojat saattoi tavata joka päivä innokkaina, levottomina ja
toivorikkaina, kuten pojat yleensä ovat. Heillä ei ollutkaan mitään
syytä lähestyä sadinta, sillä sen pinta näkyi täysin selvästi heidän
etäiseen tähystimöönsä, ja he voivat sieltäkin erottaa, oliko se
murtunut sisään.

Nuo päivät olivat pojille hillityn jännityksen aikoja. He saattoivat
nähdä puhvelien ja villihevosien liikuskelevan sinne ja tänne, mutta
onni oli yhä vielä vastainen, eikä yksikään saapunut satimen lähelle.
Ennen heidän tuloaan näkyi haudan alue olleen suosittu ruokapaikka.
Nyt söivät villihevoset ja muut eläimet varsin itsepäisesti toisaalla,
ja pojat alkoivat pelätä jättäneensä työstä jotain jälkiä, jotka
paljastivat sen noille viekkaille elukoille.

Eräänä päivänä he odottivat tunnin tai parikin sydän kurkussa. Lähtipä
metsästä länttä kohti komea iiriläinen hirvi. [Cervus giganteus,
sukupuuttoon kuollut hirvilaji, jonka suunnattomien sarvien kaarileveys
nousi toisinaan aina 11 jalkaan. Suom. muist.] Se siirtyi laakson
toiselle puolen veden luo ja rupesi janonsa sammutettuaan syöden
vaeltamaan suoraa päätä puuryhmää kohti. Viimein se saapui aivan
salahaudan läheisyyteen ja seisoi puiden alla, kuvastuen selvästi
takana olevaa aukeamaa vastaan. Se oli suuremmoinen näky poikaparille,
joka istui hievahtamatta ja henkeään pidätellen. Komea otus olikin
luolaihmisen aikuinen iso hirvi eli iiriläinen hirvi, joksi menneen
ajan tutkijat ovat sen ristineet, koska sen luita on löydetty niin
runsaasti nykyisen Irlannin rahkasoista. Mutta hirvi kulki pois
vartijain näkyvistä ja niin heidän valoisat toiveensa sammuivat.

Eräänä kirkkaana, kuulakkana syysaamuna Ab ja Tammi kohtasivat taasen
toisensa tapansa mukaan ja tähystivät laaksoon nähdäkseen, oliko
salahaudan lähistöllä tapahtunut mitään erinomaista. Ruohikko oli
paksulti harmaan huurteen peitossa, joten laakso näytti hopeaiselta
järveltä, jossa oli yltäyleensä tummia raitoja ja täpliä. Nämä olivat
niiden eläinten jälkiä, jotka olivat käyneet laaksossa yön kuluessa
ja varhain aamulla. Joka suunnalle johti niitä, mitkä syvempiä, mitkä
keveämpiä, kertoen yön tapahtumista. Mutta pojilla ei ollut malttia
panna huomiota näihin seikkoihin. He olivat kiintyneet liian paljon
omiin asioihinsa. Kun he yhdessä heilauttivat itsensä lempioksalleen
ja katsahtivat laaksoon, niin molemmilta pääsi samalla haavaa
riemunhuudahdus. Salahaudan luona oli tapahtunut jotain.

Ylt'yleensä satimen ympärillä oli maanpinta tummana, ja tuo tumma
alue ulottui aina joen rannalla sijaitsevan suon partaalle asti.
Vaarasta välittämättä pojat pudottautuivat maahan ja juoksivat peitset
käsissään kuin peurat moniviikkoiselle työpaikalleen. Rinnatusten he
hypähtivät kaivannon suulle, joka nyt ammotti avoinna taivasta kohti.
He olivat lopultakin voittaneet! Nähdessään mitä salahauta sisälsi,
he kirkuivat yhteen ääneen ja tanssivat poikamaisen voitonriemunsa
yltäkylläisyydessä hurjasti aukon ympärillä.

Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori
sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo
niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa
tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän.
Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja
pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita
meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti,
mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.

Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan
vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä
seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi.
Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä
turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja
ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että
heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon
perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He
tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon
aihetta.

Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli
heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun
rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton
eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen
laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan
sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin
ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli
sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen
hyökkäyksen heitä vastaan.



KAHDEKSAS LUKU.


SAPELIHAMMAS JA SARVIKUONO.

Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa
molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties
jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle,
valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan.
Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen
nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä,
melkein villainen karva.

Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa,
vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se
ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän
raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt
sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen
paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä
luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin
tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se
saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka
muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen
panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään
tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä
naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison
kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen
hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän
suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui
tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli
varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen,
kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.

Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin
likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin
lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä
kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko
runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono
pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti
korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.

Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen
jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään
lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja
levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua
sikiötään.

Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan
ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti
pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti
saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta
luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut
lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.

Ab ja Tammi pysyttelivät orsillaan turvallisina, mutta hiukan
hämmentyneinä. Tunnit vierivät, eikä emä-sarvikuono osoittautunut
ensinkään taipuvaiseksi lähtemään pois. Kello oli jo kolme
iltapäivällä, kun se lopulta poistui rypemispaikalleen. Kerran tai pari
se vielä palasi poikasensa luo, ennenkuin katosi alas rinnettä myöten,
ja rämeikköönkin saavuttuaan se korskahteli äkeästi jonkun aikaa,
ennenkuin viimein laskeutui lepäämään.

Pojat odottivat, kunnes marskimaalla oli syntynyt täydellinen
hiljaisuus, ja varovaisuuden vuoksi hiukan kauemminkin. He tahtoivat
olla varmoja siitä että hirviö oli nukahtanut, luisuivat sitten hiljaa
alas puun runkoa myöten ja hiipivät kevyin askelin salahaudan ohi
kukkulan rinnettä kohti. Muutaman jalan päässä heidän kulkunsa muuttui
juoksuksi, eivätkä he pysähtyneet, ennenkuin olivat ennättäneet metsän
turviin.

Eivät he viivyskelleet sielläkään pitemmälti. Kumpikin lähti kotiansa
kohti, sillä he olivat jälleen joutuneet sellaiseen seikkailuun, että
siinä tarvittiin vanhempien aivojen ajatuskykyä ja vahvempien käsien
apua. He päättivät kohdata toisensa niin pian kuin mahdollista ja tuoda
isänsä mukanaan. Sattuikin niin onnellisesti, että kumpikin tiesi,
mistä löytäisi taattonsa sinä päivänä. Paria tuntia myöhemmin molemmat
isät saapuivatkin paikalle poikineen ja varustettuina paraimmilla
aseillaan.

Puuryhmän ja salahaudan läheisyydessä oli aivan rauhallista, mikäli
he voivat päättää kukkulan rinteeltä tähystellessään. Nyt oli jo
myöhäinen iltapäivä, ja miehet arvelivat, että oli parasta hiipiä alas
laakson poikki, surmata satimeen joutunut poikanen ja paeta sitten
niin nopeasti kuin suinkin. Kun emä löytäisi sikiönsä kuolleena,
se varmaankin heittäisi sen sikseen. Poikanen voitaisiin sitten
perästäpäin ottaa kuopasta, luolaihmiset saisivat tuon harvinaisen
saaliin mureasta lihasta juhla-aterian ja käyttäisivät sen sitkeätä
vuotaa monellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, sillä niin nuorella
sarvikuonolla se ei ollut vielä liian paksua. Tämän suunnitelman tiellä
oli vain yksi vaikeus: tuuli oli pohjoisessa puhaltaen metsämiehistä
jokea kohti, ja vaikkei sarvikuono pystynytkään näkemään kauas, niin
sillä oli yhtä tarkka vainu kuin harmailla hukilla, jotka toisinaan
harhailivat varjojen tavoin metsän halki, tai hyeenoilla, jotka
haistoivat jo etäältä niin hyvin elävän kuin kuolleenkin. Yhtäkaikki
päätettiin ryhtyä tuohon uhkayritykseen.

Astuen kevyesti kuin tiikerikissat nuo neljä laskeutuivat alas
kukkulalta, pojat perimmäisinä, ja kulkivat varovaisesti laakson
poikki puuryhmää kohti. He eivät saaneet aikaan ainoatakaan ääntä,
joka olisi voinut saapua pengermän alapuolella rypeilevän hirviön
korviin, mutta tuuli kuljetti sen sieraimiin sanoman heidän tulostaan.
Niinpä he eivät olleetkaan vielä ennättäneet edes puoliväliin laaksoa,
kun sarvikuono jo kömpi kuivalle ja hyökkäsi hurjana tuulen tuoman
hajun mukaan. Metsästäjät lähtivät nopeasti pakoon kukkulan rinnettä
kohti; se ei suinkaan tapahtunut liian varhain, mutta he ennättivät
kuitenkin ajoissa turvaan. Tuo iso peto viivyskeli jonkun aikaa heidän
läheisyydessään, kiertäen ympäri ja pärskyen kiukkuisesti. Sitten se
palasi vangitun poikasensa luo, uudisti siellä varhaisemmat yrityksensä
ja vetäytyi viimein takaisin lähelläolevaan salaiseen lepopaikkaansa.

Miehet, jotka olivat poikineen hyvässä turvassa puun oksilla, eivät
tienneet mitä tehdä. He saattoivat kyllä hiipiä idän puolelle ja
lähestyä poikasta toiselta suunnalta herättämättä hajullaan tuota
isoa hirviötä. Mutta päivä pimeni pimenemistään, ja seutu oli varsin
vaarallista. Puuttomassa laaksossa he olivat epäedullisessa asemassa,
ja siellä liikuskeli öisin peloittavia otuksia. No, he päättivät
kuitenkin antautua alttiiksi vaaralle ja nuo neljä alkoivat nyt siirtyä
kukkulan matalaa harjaa pitkin kaakkoa kohti joen äyräälle päin.
Kukin oli varuillaan ja tarkasteli valppain silmin metsän pimentoja
vasemmalla tai laaksoa oikealla puolellaan. Äkisti Korvapuoli hypähti
takaisin varjostoon, heilutti kättään pysähdyttääkseen takana tulevia
ja osoitti sitten äänetönnä laakson poikki puuryhmää kohti.

Noin sadan kyynärän päässä salahaudasta huojuili korkea heinä hieman;
joku eläin kulki sen halki kuoppaa kohti eikä se ollutkaan mikään
pienoinen otus. Kaikkien katseet jännittyivät nähdäkseen, kuka
sieltä tuppautui heidän näyttämölleen. Oli jo melkein pimeä, mutta
luolamiehillä oli kissan silmät, ja niinpä he eroittivatkin kuinka
muuan pitkä, tumma ruumis sukelsi esiin ruohojen seasta, ja kiersi
uteliaana ja varovaisesti salahaudan ympäri. Yhä lähemmäksi saapui
se avutonta vankia, kunnes oli päässyt parinkymmenen jalan päähän
siitä. Nyt se näkyi kyyristyvän kokoon ja pysyvän liikkumattomana,
mutta vain lyhyen hetken. Sitten kajahti laakson halki repäisevä
karjahdus ja se oli niin villi, raaka, murhaava ja kammottava, että
yksinpä karaistuneet erämiehetkin hypähtivät säikähtyneinä taaksepäin.
Samassa silmänräpäyksessä syöksyi ilman halki muuan tumma esine pudoten
matalassa haudassa seisovan elukan selkään. Tiikeri oli liikkeellä!
Kuului hurja pelon ja tuskan parahdus, kauheampi ja lyhyempi kuin
tiikerin ensimäinen käheä huuto, ja sitten seurasi hiljaisuus, mutta
vain hetkiseksi. Rämeikön reunalta kaikui röhähdyksiä, jotka puhuivat
melkein yhtä peloittavaa kieltä kuin tiikerin karjunta. Matalan
pengermän ylitse kohosi mahtava ruumis ja maa tömisi raskaiden jalkojen
polkemana. Emäsarvikuono karkasi tiikerin kimppuun!

Uudistuivat hurjat korskahdukset, raivoisana hyökkäsi sarvikuono,
kajahti jälleen karjahdus, jonka ääni kiiriskeli pitkin laaksoa, ja
sitten näkyi hämärästi, kuinka ilman halki lensi jotakin mustaa pudoten
hyökkäävän hirviön selkään. Molempien muodot hämmentyivät toisiinsa ja
kuului hirvittävien äänien sekamelskaa, ison tiikerin kumeata karjuntaa
ja tuon rotevan paksunahkaisen puolittain viheltävää mylvinää; mutta
mitään ei voinut eroittaa täysin selvästi. Luolamiehet tiesivät, että
siellä suoritettiin jättiläismäistä kaksintaistelua, ja he tiesivät
myöskin, ettei heidän ollut uskaltamista sen näyttämölle. Melske ei
ollut vielä päättynyt, kun tuli täysi pimeä, ja silloin kumpikin isä
pakeni poikineen kiiruusti kotiaan kohti.

Varhain seuraavana aamuna nuo neljä olivat taasen yhdessä turvallisella
tähystyspaikallaan. Huurteen peittämä laakso väikkyi jälleen hopeisena
järvenä, mutta tällä kertaa eivät eläinten risteilevät jäljet olleet
särkeneet sen pintaa. Ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, sillä ei
yksikään metsän tai tasangon eläjistä ollut kyllin rohkea uskaltaakseen
saapua niin pian sarvikuonon ja luolatiikerin taistelutantereelle.

Varovaisesti kulkivat luolamiehetkin poikineen laakson poikki
ja lähestyivät salahautaa. Sinne saavuttuaan he käsittivät
silmänräpäyksessä koko tapahtuman. Kuopassa oli sarvikuononpoikasen
puoleksi syöty ruumis. Se oli epäilemättä saanut surmansa tiikerin
ensimäisestä hyökkäyksestä; pedon iso etukäpälä oli ensi iskulla
taittanut sen selän tai lujat leuat olivat heti ensi puraisulla
repäisseet irralleen sen selkänikamat.

Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut
päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain
tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin
harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi
suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen
ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä
saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan
kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se
oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut
saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon
lihaa.

Luolaihmisten mielestä ei juuri ollut olemassa sen herkullisempaa
ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat
miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten
isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat
aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta,
ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava
keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt
surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se
saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa
jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se
nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu
heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha
perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen
ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo
neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta
veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut
sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa
pariksikin päiväksi.

Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu.
Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri
saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin
käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan
salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja
lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa
suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän
perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti
toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran
aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.

Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen
taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä
— oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen
reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti
vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa
suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin
vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi
henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan
kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli
myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet
melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.



YHDEKSÄS LUKU.


KOTOSALLA.

Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan
ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli
sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin
kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka
aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen
pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua
paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli
läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten
nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä
käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä
ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet
ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt
ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia
täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä
asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu
saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.

Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi
tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja
jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta
valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista
syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli
ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi
tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi
että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta
vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias.
Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli
kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin
kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta
näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä
syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen
asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille
ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki
perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili
Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.

Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä
aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että
vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan
välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja
keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi.
Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi
heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen
voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia
väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset
vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan
tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.

Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta
häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli
niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät
yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona.
Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli
niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että
luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja
mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin
syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien
kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja
nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.

Kuvaamaamme perheeseen kuului nyt viisi jäsentä, nimittäin Korvapuoli,
Punatäplä, Ab, Haukku ja Pyökinlehti; molemmista viimeksimainituista
oli edellinen Abin nuorempi veli ja jälkimäinen hänen piskuinen
siskonsa. Nimensä he olivat saaneet yhtä satunnaisesti kuin Abkin. Veli
oli pienokaisena matkinut lapsen tavalla jotain haukkuvaa sudensukuista
eläintä, joka oli öisin liikuskellut luolan läheisyydessä, ja siitä
poikanen sai elinijäkseen Haukku-nimen, jonka Ab itse oli sattumalta
hänelle antanut. Pyökinlehti taasen oli saanut nimensä toisella
tapaa. Hän oli pyylevä ja ilakoiva lapsonen eikä juuri suostunut
viettämään päiviään nukkuen, kuten pienokaiset välistä tekevät.
Karhuntalja, jolle äiti oli hänet laskenut, osoittautui varsin usein
liian ahtaaksi alueeksi hänen urhotöilleen; hän kieri siltä isolle
pyökinlehtivuoteelle, jolle talja oli levitetty, ja oli melkein
hukkumaisillaan tuohon ruskeaan läjään. Tämä hilpeä nuori neitonen
saatiin kaivaa niin monesti esiin pyökinlehtien seasta, että hänelle
syntyi nimi aivan luonnollisella tavalla, mielleyhtymän kautta. Abin
ja hänen nuoremman veljensä syntymän välillä oli kulunut viisi vuotta,
sisko oli saapunut kolme, neljä vuotta myöhemmin. Siitäpä seurasi
että Abista tuli isän ja äidin poissa ollessa perheen pää. Hän antoi
nuhteita veljelleen, osasi tarpeen tullen turvautua jonkullaiseen
ruumiilliseenkin kuritukseen ja osoitti pikku siskoaan kohtaan kömpelöä
hellyyttä ja isällisyyttä.

Perheellä oli joka päivä jotensakin samallainen ohjelma, mutta jos
ottaa lukuun mitä ulkopuolella saattoi tapahtua, niin ei voinut sanoa
yksitoikkoisuuden haittaavan sitä. Päivän tehtävänä oli yksinomaan
hankkia jotain syötävää, ja siihen ottivat isä ja äiti osaa yhtä
toimeliaina. Kummallakin oli tässä hiukan erilaiset velvollisuudet.
Korvapuoli piti yleensä huolta lihan hankinnasta, mutta olihan
määrättyinä vuodenaikoina saatavissa myöskin juuria, pähkinöitä ja
hedelmiä, ja niiden kerääminen oli Punatäplän erikoisalana. Ei hän
silti kohdistanut huomiotaan yksinomaan maan ja metsän hedelmiin,
tarpeen tullen hän saattoi auttaa miestään pyydystämään mitä eläimiä
hyvänsä. Hän oli yhtä taitava kuin miehensäkin paloittelemaan
riistaa ja ruoanlaittoon hän oli paljon perehtyneempi. Ja nahkojen
parkitsemisessa, siinä hän vasta oli kätevä.

Näihin aikoihin tapahtui usein, että isä ja äiti lähtivät aamulla
yhdessä liikkeelle, ja silloin vanhin poika jäi nuorempien asujanten
suojelijaksi. Kun hän toisinaan pääsi vanhempiensa mukaan tai sai
luvan poistua yksikseen, silloin ryhdyttiin erityisiin varokeinoihin
luolan turvaamiseksi. Juuri sisäänkäytävän ulkopuolella oli samallainen
paasi kuin sisäpuolellakin, ja kun molemmat nuoremmat lapset jäivät
kahdenkesken, vieritettiin tämä ulkosulku aukon eteen. Siten pikku väki
joutui vankilaan, mutta olivathan he ainakin vaarallisilta pedoilta
turvassa.

Ohjelmassa oli tietysti pieniä vaihteluitakin. Luolaihmisissä oli
jo näinkin varhaisena aikana sen verran yhteishenkeä, että he
saattoivat tilapäisesti liittyä yhteen joko pannakseen toimeen
metsästys- tai jonkinlaisia taisteluretkiä tai saartaakseen ja
tuhotakseen jonkun isomman eläimen. Sellaisissa tapauksissa saattoi
Korvapuoli viipyä poissa päivämääriä, ja Ab jäi äitineen luolan
ainoaksi vartijaksi. Pojasta nämä tilaisuudet olivat äärettömän
hauskoja. Ne herättivät hänessä vastuunalaisuuden ja arvon tunteen ja
kehittivät osaltaan paljonkin hänessä piilevää miehuutta, sillä ne
varmensivat hänen itseluottamustaan ja tekivät hänet taitavammaksi
hankkimaan jokapäiväistä leipäänsä eli sitä, mikä hänen aikanaan
vastasi jokapäiväistä leipää. Olipa hänessä jotain muutakin, eräitä
erikoispiirteitä, jotka kohottivat hänet tavallisen ruoanhankkijan
yläpuolelle. Hän ei ollut milloinkaan täysin toimetonna, ei taljoilla
ja pyökinlehdillä unia vedellyt, ei edes turvallisessa luolassakaan
päivän seikkailujen jälkeen. Hän aprikoi, mikäli olosuhteet olivat
antaneet hänelle kykyä siihen, ja hän rakenteli vaistomaisesti
suunnitelmia. Suunnittelemiskyky merkitsi sangen paljon luolaihmisten
aikana.

Me tiedämme nykyään varsin hyvin, tai luulemme tietävämme, että
ihmislapsen tulevaisuuteen nähden äidillä on useimmissa tapauksissa
suurempi vaikutus kuin isällä. Kenties tämä johtuu siitä, että varemmat
vuodet eli koko se aika, jolloin kaikki nähty ja opittu painuu lujimmin
lapsen mieleen säilyen siinä kuolemaan asti, vietetään enemmän äidin
seurassa kuin isän, joka työskentelee ulkosalla. Tai kenties on
luonnossa joku nurinkurinen laki, jonka mukaan mies tavallisesti
jättää luonteenominaisuutensa perinnöksi tyttärelleen ja vaimo omansa
pojalleen. Vielä emme tiedä siitä asiasta mitään. Varmaa vaan on, että
Ab muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä ja oli nuoruutensa päivinä
suoranaisemmin äitinsä kuin isänsä vaikutuksen alaisena. Ja Punatäplä
taasen oli monessa suhteessa luola-ajan tavallista naista etevämpi.

Pojalle olikin hyödyksi näin pysyä äitinsä holhouksen alaisena. Hän
oli toisinaan avullisena, kun valmistettiin rihmoja jänteistä tai
suolista; usein hän terotti äidin luuneulaa piikaapimellaan tai katseli
mielenkiinnolla, kuinka emo ompeli yhteen nahkoja valmistaen siten
perheelleen pukimia. Neula oli silmätön, oikeastaan jonkinlainen
naskali; sillä pistettiin reikiä, joiden läpi rihma pujotettiin.
Vetelehtiessään tai työskennellessään äitinsä lähellä, vuoroin
auttaen, vuoroin vaivaten, tuo kasvava poika oppi monia asioita, jotka
olivat hänelle hyödyksi tulevaisuudessa, ja samalla hän suunnitteli
urhotekoja, joista hänelle oli koituva suurta mainetta. Olihan hän
vain tuollainen poikanulikka ja muutamissa suhteissa melkein yhtä
ajattelematon kuin metsäneläimet.

Mutta olipa hänelläkin toiveensa ja turhamaisuutensa, kuten on
toimeliaalla majavalla ja tanssivalla kurjellakin. Noista pitkistä
pakinoista kehittyivät hänen kunnianhimoiset pyyteensä jonkun verran
selvemmiksi ääriviivoiltaan. Hänestä oli tuleva koko seudun suurin
metsämies ja sodankävijä!

Luolaäiti tajusi helposti lapsensa kasvavan rohkeuden ja jäntevyyden,
ja vaikka hän olikin tuittupäinen ja kovakourainen, ei hän kuitenkaan
voinut olla tuntematta ylpeyttä tuon vieressään istuvan pojan vuoksi
ja kertomatta hänelle juttujaan. Kun sitten Tammen perhe jonkun ajan
kuluttua palasi luolaansa ja pojat rupesivat jälleen oleilemaan
yhdessä, alkoi äitikin nähdä lastaan harvemmin. Mutta poikaan jäi
kuitenkin niiden päivien vaikutus, jotka hän oli viettänyt äitinsä
rinnalla, ja melkoinen määrä siitä, mitä hän silloin oppi, oli
osoittautuva arvokkaaksi hänen myöhemmän elämänsä puuhissa.



KYMMENES LUKU.


RAMPA-UKKO, OPETTAJA.

Juuri niihin aikoihin, jolloin Ab-poika rupesi kehittymään rotevaksi ja
kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, hänen perheensä lisääntyi kuudennella
jäsenellä. Siihen liittyi näet muuan eriskummallinen olio, Rampa-ukko.
Tämä henkilö oli köyryinen ja näköjään vanha, mutta kuitenkin nuorempi
kuin miltä hän näytti. Kaunis ei hänen muotonsa juuri ollut. Harmaa
tukka oli takkuinen, lyhyt parta törrötti kankeana ja toiselta
jalaltaan hän oli oikein rujorampa. Saattoihan hän tosin onnuskella
sinne tänne, vieläpä tärkeissä tapauksissa laahustaa joltisen
matkankin, mutta metsästämiseen ei hänestä ollut ensinkään. Hänen
kiertyneen jalkansa käyryys johtui, kuten siihen aikaan oli tavallista,
kahakasta jonkun villipedon kanssa. Tuo jäsenparka oli kierteinen kuin
korkkiruuvi ja niin paljon oli se toista jalkaa lyhempi, että mies oli
hyvässä turvassa vain luolan seinien sisäpuolella. Mutta joskin hänen
säärensä olivat heikot, niin eivätpä olleet hänen kätensä ja aivonsa.
Tuossa harmaassa päässä asui paljon älyä, ja käsivarret olivat taitavan
kiipeejän. Hän saattoi varpaillaan tarttua esineisiin ja puunlatvassa
hän oli kuin kotonaan. Mutta hän ei sentään matkustellut paljoa. Siihen
ei ollutkaan pakkoa.

Rampa-ukolla oli erikoiset lahjansa ja ne olivatkin omiansa tekemään
hänet halutuksi ystäväksi luolaihmisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän
oli ollut suuri metsänkävijä ja oli niin oppinut, että saattoi ihmeen
tarkasti kertoa eläinten ja vesiolentojen tavoista sekä miten niitä voi
paraiten surmata ja välttää. Parasta oli kuitenkin se että hän oli niin
perin taitava aseseppä, ettei siinä jokilaaksossa oltu koskaan nähty
etevämpää. Tämän tähden hän olikin erittäin haluttu ja tervetullut
vieras melkein kaikkialle, minne hänen mieleensä vaan juolahti lähteä.

Rammaksi käytyään hän oli ajelehtinut satamasta toiseen, löytämättä
mistään oikein tyydyttävää olinpaikkaa, ja nyt hän sanoi tulleensa
elämään vanhan ystävänsä Korvapuolen luona kuolemaansa asti. Töykeästä
ulkomuodostaan huolimatta tuossa äreässä vanhuksessa oli jotain, mikä
sai Abin suostumaan häneen heti alunpitäen, vaikka sitä ei kumpikaan
heistä kyennyt milloinkaan selittämään. Hänen tuimissa silmissään
saattoi toisinaan huomata omituisen välähdyksen, ja hänen kotkottavassa
puhelussaan kuului välistä jonkinlaista pehmeämpää kaakotusta,
todistaen hellyyttä tuota virkeätä poikasta kohtaan. Nämä molemmat
liittyivätkin pian toisiinsa, kuten nuorukainen ja vanhus usein tekevät.

Vaikka tuo rampa metsästäjä olikin yhdessä suhteessa riippuvaisessa
asemassa, niin pidettiin häntä silti arvossa, ja hän saattoi esittää
mielipiteensä aivan itsenäisesti. Tuhansia vuosia on jo kulunut siitä,
kun hän kulkea onnahteli sinne tänne, mutta koko sillä ajalla ei ole
elänyt ainoatakaan aseseppää, joka olisi ollut suuremmassa maineessa
ystäviensä keskuudessa. Ei yksikään kalvan, peitsen tai rautapaidan
takoja ole ollut hyvien aseidensa tähden paremmassa huudossa kuin
Rampa, joskin hänellä lienee ollut liiketuttavia sata kertaa vähemmän
kuin jollakin myöhemmällä Toledo-säilän valmistajalla. Olkoon että
hän eli osittain riippuvaisessa asemassa, mutta hän saattoi menetellä
melkein miten itse halusi. Ketäpä sitten olisi kunnioitettu, ellei
juuri taitavinta piikiviseppää ja mammutinhampaan kaivertajaa koko
sillä alueella, joka ulottui joen pienistä latvapuroista aina sinne
asti, missä tuo sininen, leveä virta heimolaisiinsa yhtyneenä hävisi
nykyiseen laajaan Pohjanmereen?

Poika ja vanhus voivat liittyä toisiinsa hyvinkin läheisesti ja siitä
on kaikkina aikoina ollut kummallekin suurta hyötyä. Poika saa oppia
yhtä ja toista, vanhus taas tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan
seurata kanssaihmisensä kehitystä. Rampa-ukko auttoi ja ohjaili Abia
sekä välistä Tammeakin eikä suinkaan moittinut heidän hommiaan, vaikka
ne joskus olivatkin koko hurjanrohkeita. Niihin aikoihin pantiin usein
kaikki alttiiksi. Kun siis noiden molempien nuorukaisten mielissä
heräsi joku suuremmoinen suunnitelma, niin Ab kävi heti esittämässä sen
neuvonantajalleen, joka ei koskaan koettanut masentaa hänen rohkeuttaan.

Kerran oli luolassa taas juhlailta, kun Ab toi kotiin kaksi pörröistä
harmaata kääröä, jotka eivät juuri olleet kissanpoikasia suuremmat, ja
kytki ne erääseen loukkoon jännehihnoilla, remmeillä niin sitkeillä,
etteivät niihin iskeytyvät terävät hampaat voineet niille mitään. Nuo
pörröiset kääröt osoittautuivat kahdeksi sudenpennuksi ja Abin mielestä
ne olivat jo koko omaisuus. Ne eivät olleet edes sisaruksia, nämä
penikat, jotka rohkeat metsästäjämme, Ab ja Tammi, olivat urheasti
ottaneet vangiksi.

Pojat olivat jonkun aikaa huomanneet, kuinka erään rosoisen kukkulan
ympärillä, lähellä jokea ja jonkun matkan päässä Abin luolasta, oli
hiiviskellyt tummia varjoja, ja he olivat päättäneet ottaa asiasta
selvän. Luolaihmisen aikuinen susi oli kyllä perin ilkeä peto, mutta
harvalukuisena se ei sentään uskaltanut käydä kahden hyvin asestetun ja
rotevan nuorukaisen kimppuun, ei ainakaan päivän valossa. Vakoiltuaan
kauan varovaisesti he keksivätkin kaksi pesää; kumpaisessakin makasi
penikoita ja vanhemmat olivat poissa. No, Ab sieppasi toisesta kaksi
ärisevää pentua, Tammi samoin toisesta, ja sitten rosvot pakenivat
minkä ennättivät, kunnes olivat päässeet turvallisen matkan päähän
tuosta vaarallisesta paikasta, missä heidän olisi käynyt huonosti,
jos vanhemmat olisivat palanneet. Päästyään varmaan paikkaan he
vaihtoivat keskenään toisen ryöväämistään penikoista ja lähtivät sitten
voitonriemuisina kotiinsa. Ab varsinkin oli mielissään. Hän päätti
pitää penikkansa hengissä ja hoitaa niitä mitä suurimmalla huolella.
Hän oli täynnä kaikellaisia toiveita ja innoissaan niistä, mutta hän
oli antautunut suureen vastuunalaisuuteen.

Penikat kytkettiin luolan loukkoon ja herättivät Haukussa ja
Pyökinlehdessä heti huomiota ja rajatonta ihailua. Etenkin oli nuori
neitonen mieltynyt noihin pieniin eläimiin; hänet tavattiin useasti
makaamassa niiden luona luolassa, sillä sudenpennut oppivat ajan
mittaan kisailemaan hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi itsekin ollut
suden imettämä sikiö. Melkein samallainen oli Haukunkin suhde pikku
pentuihin, ja Ab hoiteli niitä perin tunnollisesti. Yksinpä isä ja
äitikin rupesivat kiinnittämään huomiota pienten susien ja pikku
lasten ilveilyihin, ja niin pennut pääsivät perheen jäseniksi, joskin
halvemmiksi.

Abin unelma oli kuitenkin liian rohkea toteutuakseen niin nopeasti.
Villipedosta ei voinut yhtäkkiä tulla kesyä eläintä. Kun penikat
varttuivat ja niiden hampaat kävivät pitemmiksi ja terävämmiksi,
niin syntyi silloin tällöin pieniä kahakoita, ja Haukku sekä
Pyökinlehvä saivat naarmuja käsivarsiinsa. Ja niin täytyi Abin luopua
lemmikeistään, vaikka hän vastustikin ankarasti. Ei hän kuitenkaan
saattanut surmata noita puoleksi varttuneita eläimiä, vaan päästi ne
irti. Mutta ne eivät paenneetkaan metsään, kuten hän oli odottanut.
Tuskin niillä oli tietoakaan muusta kuin elämästä luolan seinien
sisäpuolella, siellähän ne olivat saaneet lihansa ja illan tullen ne
saapuivatkin oviaukolle ja kerjäsivät vinkuen ruokaa. Niille viskattiin
muutamia puoleksi jyrsittyjä luita, jotka ne ottivat vastaan iloisin
ulvahduksin. Siitä alkaen ne pysyttelivät luolan lähistöllä ja
säilyttivät todellakin paikkansa perheessä.

Omituista oli että ne osoittivat erityistä äkeyttä omia heimolaisiaan
kohtaan, milloin sellaiset rohkenivat lähestyä paikkaa. Tavattiinpa
sitten eräänä päivänä luolan perällä naaras, vieressään neljä
pikkuruista sikiötä, ja se ratkaisi asian! Perhe helli noita nuoria
eläviä, ja ne kasvoivat puolestaan kesymmiksi kuin vanhemmat olivat
olleet. Eikä ollut luultavaa, että ne olisivat ihmisten hoidokkaina
palanneet villiin tilaan. Ajan mittaan jaettiin niiden jälkeläisiä
arvokkaina lahjoina sen seudun luolaperheille ja siitä seurasi hyviä
tuloksia. Rosvotessaan joen varrella löytämissään pesissä nuorukaisemme
tekivät paremman päivätyön, kuin saattoivat aavistaakaan.

Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä
veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun
parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta
tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan
ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli
yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili
trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli,
ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen
ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet,
villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla
kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja
tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.

Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa
etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten
saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle
poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein
aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja
sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia
ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea
eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on
niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja
muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa
ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät
hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat
sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se
osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.

Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim.
villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut
vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön
vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa
tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa
tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija
on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan
porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia
että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa
vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja
ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.

Myskihärkäkin liikuskeli vielä jokilaakson eläimistön keskuudessa,
mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin
napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi
antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla.
Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä
asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli
nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua,
joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat.
Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka
taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin
pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin
käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan
totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin
huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme
ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat
itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin
pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi
että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet
kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin
jännerihmalle.

Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen
pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet
ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska
sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi
se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin
syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon.
Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen,
verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen
mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat
sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana
kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin
nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan
palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin
se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat
kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat
gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin
päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa,
vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on
kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty
luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin
ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen
ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.

Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi
hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin
perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää
yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli
turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he
sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä
oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan
oleskelu ulkosalla.



YHDESTOISTA LUKU.


KOTIASKAREITA.

Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa
erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä
vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä
nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman
mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä,
karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin
välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina
halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään
sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin
päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli
muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä
olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka
tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä.
Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen
kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja
soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi.
Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista,
sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja
hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista
kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat
tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin,
sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena
oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja
syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten
liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut
luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.

Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta
hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä
muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia
piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn
kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä,
etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen,
joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta
hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja
ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto
ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään
liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä
arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän
suoriutui varsin moitteettomasti.

Hän teki työtänsä suurella harrastuksella ja Rampa-ukko oli tyytyväinen
hänen tuloksiinsa.

Alinomaa tuo poika kokeili, yritteli tuon tuostakin uudella
iskukivellä, naputteli varovaisesti kolmannella kivellä saadakseen
syntymään halkeaman tai uteli ääneensä, miksi ei tätä piiveistä
sopisi tehdä hiukan ohuemmaksi tai tuota keihäänkärkeä vähän
vahvemmaksi. Työskennellessään hän kyseli aivan harmiksi asti, mutta
Rampa-ukko pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä ja huomautti toisinaan
muristen, että poika osasi ainakin iskeä kiviä paljon paremmin kuin
jotkut aikaihmiset. Ja tällöin tuo iäkäs aseseppä katsoa muljautti
Korvapuoleen, joka oli tunnettu huonoksi limsiösepäksi — vaikka
harva voi käyttää asetta varmemmin ja voimakkaammin, kun se kerran
oli joutunut hänen käteensä — ja samalla ukko nauraa kotkotti. Mutta
Korvapuoli kuunteli varsin rauhallisena. Hän oli hyvillään siitä,
että hänen poikansa pystyi tekemään oivallisia aseita. Sitä parempi
perheelle!

Äitiään kohtaan Ab oli tavallisen kiltti poika. Melkein kaikki nuoret
miespuoliset luolaihmiset olivat kilttejä poikia, kunnes tuli se
aika, jolloin heidän lihaksensa ja jänteensä veivät voiton heidän
synnyttäjiensä voimasta. Tehtäköön kuitenkin tiettäväksi, ettei se
suinkaan tapahtunut vallan varhain, sillä miehensä kera metsästävä ja
työskentelevä vaimo ei ollutkaan mikään heikko äiti, jonka lyönneistä
ei kannattanut välittää. Läimäys luola-emon kädestä oli kylläkin
peloittava ja karttamisen arvoinen. Voiman käyttö oli yleisenä lakina,
ja vaikka luolavaimo olikin valmis heittämään henkensä lapsiensa
puolesta, niin hän vaati kuitenkin että näiden oli toteltava häntä,
kunnes tuli se aika, jolloin äidin määräämisvaiston tukahutti suuri
tunne, nimittäin ylpeydentunne sen olion voimasta, jonka hän oli
synnyttänyt. Abilla oli siis ankaria velvollisuuksia talouteen nähden.

Olemmehan jo maininneet, että Punatäplä oli oiva emäntä, ja hänen
luolassaan tarjottiinkin keitoksia sellaisia, että ne olisivat
ihastuttaneet jokaista nykyajan herkkusuuta, joka osaa panna arvoa
luonnolliselle maulle. Kyökkikalustonsa johdosta Punatäplä tunsi
perheenemännän oikeutettua ylpeyttä. Ensinnäkin on mainittava
roihuvalkea, johon saattoi pitkiin vartaisiin seivästettynä työntää
kaikellaista lihaa paistumaan, joskin se samalla myöskin hieman
savuttui. Ja sitten oli hehkuvaa hiillosta ynnä tuhkaa, jossa kävi
paistaminen simpukoita ja saveen leivottuja kaloja. Mutta ennen kaikkea
on otettava huomioon keittopaikka, jommoinen oli vain varakkaimmilla
luolaperheillä. Tämän kelpo emännän kasvava poika oli auttanut aika
lailla hänen mielitoivettansa toteutettaessa.

Luolaan oli suurilla ponnistuksilla vieritetty suunnaton
hiekkakivilohkare, joka oli laeltaan melkein tasainen; siihen oli
tarvittu kaikki voimat, mitkä luolaperhe voi panna liikkeelle, ja
avuksi oli haettu myöskin Tammen isä ynnä Tammikin, joka piti Abin
kanssa aika iloa tuossa hommassa. Siitä oli tuleva iso pata, jota
toisinaan käytettiin paistamiseenkin ja jommoisen vain vaativaisemmat
luolaperheet voivat kerskua omistavansa. Keskelle tuon ison kiven
ylipintaa Rampa-ukko kalkutteli kirveellään karkeasti piirretyn
ympyrän, joka oli läpimitaten parin jalan suuruinen. Täten tuli
kattilan koko suunnilleen määrätyksi. Hiekkakivi oli ympyrän
sisäpuolelta kaivettava ison kattilan syvyiseksi ja tämä terveellinen,
joskaan ei juuri houkutteleva työ lankesi suurimmaksi osaksi Ab-pojan
suoritettavaksi.

Urheasti hän ryhtyikin toimeensa, naputteli uutterasti taltallaan
ja sai parissa päivässä kaiverretuksi aikamoisen syvennyksen. Mutta
hänen intonsa alkoi laimeta, kun suurista ponnistuksista koitui
vain vähäisiä tuloksia. Piitaltta, joka oli kiinnitetty tukevasti
poronsarveen, olisi pitänyt tehdä painavammaksi, ja iskuihin, joita
ei voinut synnyttää voimakkaalla kädenheilahduksella, olisi saatava
enemmän väkeä. Hän tuumaili ankarasti. Sitten hän hankki pitkän seipään
ja sitoi talttansa sen nenään, niin että aseen kanta soveltui erääseen
oksahaarukkaan, joka esti sitä työntymästä ylöspäin. Seipään toiseen
päähän hän kiinnitti muutaman naulan painoisen kiven, tarttui molemmin
käsin varteen, kohotti sen ilmaan ja antoi sitten koko vehkeen pudota
ennen tekemäänsä syvennykseen. Tuon raskaan painon työntämänä piitaltta
purasi nyt syvältä, eikä enää kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Ab
oli kaivertanut hiekkakivipaateen ontelon, johon mahtui koko joukko
lihaa ja vettä.

Tuon ison kattilan valmistuttua syntyi juhla aivankuin itsestään. Se
ajettiin melkein täyteen vettä, johon viskattiin suurehkoja kimpaleita
samana päivänä tapetun poron lihaa. Luolanuotioon oli sillävälin
lisätty kuivia puita ja siten saatiin melkoinen kekälekasa, johon
heitettiin useita kohtalaisen isoja kiviä. Ne kuumentuivat pian
hohtaviksi. Tuoreista pajunoksista laadituilla pihdeillä siirrettiin
kivet yksitellen kekälekasasta veteen. Jonkun ajan kuluttua vesi
rupesikin jo kiehumaan ja pian oli valmiina höyryävä, tuoksuva
jättiläiskeitto.

Eikä se päässytkään jäähtymään liiaksi. Kun nuo viekoittelevat höyryt
levisivät luolan halki, hyökkäsi kukin käsiksi raakunkuoriin, joita
käytettiin liemilautasina tai kuppeina, ja keihästeli teräväpäisellä
puikolla itselleen keittolihan palasia. Kaikki olivat tyytyväisiä,
vaikka Haukku, jonka vuoro tuli viimeiseksi, päästikin ensin kimakoita
valituksia, ja Pyökinlehti-typykkä piti aika melua, hän kun oli liian
lyhyt ylettyäkseen itse kattilalle. Ehkäpä jotkut nykyajan ihmisistä
arvelisivat tuosta lihakeitosta puuttuneen maustimia. Mutta käsitys
höysteistä riippuu suureksi osaksi vatsasta sekä ajasta, ja voihan olla
mahdollista että multa, joka joutui veteen kivien mukana, antoi sille
yhtä hienon maun kuin konsanaan suola ja pippuri.

Rampa-ukko oli äänetönnä seurannut Abin hommia ja huomannut heti, että
hänen keksimällään keinolla saattoi kovertaa hiekkakiveä helpommin
kuin kalkuttelemalla sitä käsitaltalla. Olipa hän melkein taipuisa
tunnustamaan tuon ison pojan vertaisekseen heidän yhteisessä työssään.
Hän kävi keskustelussa sävyisämmäksi ja nuorukaisenkin mielihyvä ja
harrastus kasvoivat samassa määrässä. He koettivat seipään, painon ja
taltan avulla halkoa kivilohkareista sellaisia isompia palasia, joista
oli tehtävä aseita, ja tulivat silloin huomaamaan, että he saattoivat
raskaasti painamalla särkeä paljon tasaisemmin kuin kiveä, kirvestä tai
vasaraa käyttämällä. Samoin he oppivat, että kiviä iskettäessä kaksi
voi työskennellä yhdessä, vieläpä paremmillakin tuloksilla kuin yksin
ollen. Rampa-ukko piti aseainesta toisessa kädessä ja sarvivartista
talttaa toisessa, painaen sen terää sopivassa asennossa kiveä vastaan;
Ab taasen kalkutteli taltan päätä milloin voimakkaammin, milloin
kevyemmin, sikäli kuin toinen häntä ohjaili. Paha peri pojan, jos hän
jolloinkulloin iski harhaan ja nuija osui vanhuksen sormiin! Nämä kaksi
taituria suorittivat työnsä perin huolellisesti, ja oivallisempia
kuin mitkään varemmin valmistetut aseet olivatkin ne kirveet ja
keihäänkärjet, joihin nykyaikana olisi varustettu leima "Rampa-ukko ja
Kump."

Näihin aikoihin Ab opetteli myöskin tekemään kaikellaisia esineitä
hirven ja poron sarvista sekä juomakuppeja biisonin ja alkuhärän
sarvista. Menipä Rampa-ukko niinkin pitkälle, että koetti opettaa
nuorukaista leikkaamaan kuvioita torahampaisiin ja lapaluihin,
mutta siinä taidossa ei Ab koskaan edistynyt sanottavasti. Hän oli
liian suuressa määrässä toiminnan mies. Luuneuloja, joita Punatäplä
käytti nahkavaatteita valmistaessaan, hän kyllä osasi tehdä, samoin
vihellyspillejä Haukulle ja Pyökinlehdelle, mutta muuten hänen
taipumuksensa vetivät häntä kokonaan suurempiin seikkoihin. Soturi ja
metsästäjä pysyivät hänen kunnianhimonsa pääpyyteinä.

Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli
vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli
välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto
saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita
voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin
tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin
lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot
kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut
niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin
tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison
luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi
ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin
ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei
myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan
vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia
kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien
tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle
kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja
vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä
lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin
luolan ahtaan aukon luo.

Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen
kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi
ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt
metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato
ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut
olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa
jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti
kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat
tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi
ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.

Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki
luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti
seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin
ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen
toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia
luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat
vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan
nähneet.

Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja
nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita
hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona,
olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa
tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai
puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan
sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka
vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän
oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia
parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty
tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman
luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli
varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo
vanhempi ja vaatimattomampi.

Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat
uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli
kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta,
joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan
poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja
niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat
yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli
löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi
punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.



KAHDESTOISTA LUKU.


RAMPA-UKON TARINOITA.

Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja
kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa
oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli
jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut
sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja
ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa,
ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten
kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa
toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.

Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti
hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan
permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta.
Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa
kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen
sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta.
Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen
imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka
surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä
vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja
pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.

"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni";
ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.

Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.

"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella
puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."

"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.

"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa",
Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä
kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät
tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän
arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan
kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"

Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä.
Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin
jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä
etäällä; se on luoteessa joen varrella."

Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta
seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät
vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva
siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen
tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon,
niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä",
nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat
erilaisia kuin me."

"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut
kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan.
Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että
muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia
ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä
poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja.
Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria,
mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta
tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä,
ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet
enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat
metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän
kertomuksen oikeaksi."

"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin
nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin
elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla,
on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas
taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet
kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta,
mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä
olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä
nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen
varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja
kuorista."

Ja Rampa-ukko oli oikeassa. Meidän kerrotaan olevan arjalaisen rodun
jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi
suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on
syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen
siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys
ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt
nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen
kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet
kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin
nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista,
riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne
tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden
partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen
kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia
takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä
monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että
tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin
vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja
muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen
virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi
vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan
ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.

Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin
tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä
näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri
selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva
alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.]
Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?

Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon
tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut
kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset
paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä
synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat
kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä.
Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros
on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin.
Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien
kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä
hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen
tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja
mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita;
sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi
kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy
kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa
ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille
oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme.
Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju,
jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.

"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he
ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän
yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin
etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin
saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia,
ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja
vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön,
joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden
jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne
kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme
karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat
juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli
vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat
raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet
mitään houkkioita."

"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en
pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset
ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä
aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät
jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano
isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen,
mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta
ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä,
jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä
oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita
ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee.
Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon
kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja
ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita,
joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka
varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä
nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan
ovat, nuo raakkukansan vanhukset."

"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan
sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset
sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän
talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät
siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää
poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli
tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä
kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin
sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä
asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on
tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin
lorupuheita."

Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten
vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa
joskus nähdä sen.



KOLMASTOISTA LUKU.


ABIN SUURI KEKSINTÖ.

Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan
onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman
miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli
täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä
suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva.
Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja
eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se
saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja
satunnaisesta seikasta.

Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias
nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla
lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja
Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä
toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain
tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän
vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää
erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi
peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.

Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta
nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan
oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten.
Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi
jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi
niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta
pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä
jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa.
Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön
mielenkiinnon joksikin aikaa.

Mutta viimein kävi tämäkin uuden leikkikalun käyttö yksitoikkoiseksi.
Haukku herkesi rummuttamasta ja rupesi tekemään kojeellaan kaikellaisia
poikamaisia kokeita. Hän painoi puikon toisen pään jännettä vastaan
ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes toinen pää puserti oksan sisäpuolta
vastaan. Tuloksena oli uusi kuvio puusta ja jänteestä ja se säilytti
muotonsa, vaikka sen laski maahankin. Haukku uudisti kokeensa pariin
kertaan, mutta sittenpä sattuikin suuri onnettomuus. Hän oli juuri
vetänyt puikkonsa, pitäen sitä nuoliasennossa, melkein niin pitkälle
taaksepäin, että sen pää oli joutumaisillaan tuon taivutetun oksan
sisäpuolelle, kun se luiskahtikin hänen kädestään ja lensi tiehensä.

Iltapäivän hiljaisuuden katkaisi läpitunkeva lapsen parahdus, jossa
ei ollut hituistakaan leikillisyyttä. Ab hypähti pystyyn ja oli
silmänräpäyksessä nuorten luona. Hän näki säikähtyneen Pyökinlehden
seisovan kirkuen ja kurottaen paksua käsivarttaan; siinä riippui
pieni puupuikko, joka oli tunkeutunut lihaan juuri siksi syvälle,
että se pysyi siinä kiinni. Haukku katseli häntä hämmästyneenä ja
peloissaan. Ab ei käsittänyt rahtuakaan koko asiasta, vaan luuli
tytön loukkaantuneen siten, että Haukku oli huolimattomasti heitellyt
häntä kepeillä. Hän hyökkäsi veljeänsä kohti antaakseen hänelle yhden
noista läimäyksistä, joita luolalasten kesken jaettiin ja saatiin niin
helposti. Mutta Haukku livahti sopivan puun taakse ja kirkui sieltä
olevansa kerrassaan syytön mihinkään pahaan aikomukseen, aivan kuten
nykyajankin poika on joutuisa puolustautumaan rangaistuksen uhatessa.
Hän kertoi eriskummaisesta leikkikalustaan ja tarjoutui osoittamaan,
miten kaikki oli tapahtunut.

Ab näytti epäilevältä, mutta nauroi sentään; sillä tuo pieni
puikko, joka oli tunkeutunut vain nahan lävitse, oli pudonnut
maahan Pyökinlehden käsivarresta ja nuoren neitosen säikähdys oli
vaihtunut kostonhimoiseen suuttumukseen ja hän vaati, että Haukkua
oli kuritettava. Ab antoi rikollisen tehdä kokeensa. Haukku otti
leikkikalunsa ja ryhtyi näyttämään, miten Pyökinlehti oli tullut
vahingoitetuksi. Mutta häntä seurasi nytkin perin huono onni. Taikka
hän onnistui liian hyvin. Nuoli lennähti jälleen jousesta ja se ääni,
joka nyt kajahti ilmoille, ei ollutkaan mikään lapsen huudahdus.
Sen päästi iso nuorukainen, joka tunsi äkillistä ja pistävää kipua
eikä voinut säilyttää arvokkuuttaan. Vaikka Haukku olisi ollut yhtä
varmakätinen ja tarkkasilmäinen kuin myöhempien, aikojen jousimiehet,
niin ei hän olisi saattanut lähettää nuolta maaliin tarkemmin, kuin
hän nyt oli lennättänyt ihmeellisen säleensä ison veikon rintaan.
Rikoksentekijä seisoi sekunnin ajan tuijottavin silmin, pudotti sitten
leikkikalunsa ja pakeni metsään päästäen ulvonnan, joka ilmaisi hänen
joutuneen melkein kuolemankauhun valtaan.

Abin ensimäisenä ajatuksena oli ajaa takaa pahantekijä-veljeänsä.
Mutta ensimäisen loikkauksen tehtyään hän hillitsi itsensä ja
pysähtyi vetämään ulos tuota esinettä, joka heikon voiman lähettämänä
ei ollutkaan tunkeutunut syvälle. Hän tiesi nyt, että Haukku oli
oikeastaan viaton, ja poimi maasta tuon hyljätyn leikkikalun, ruveten
uteliaana ja miettiväisenä tarkastelemaan sitä.

Nuoren miehemme kokeiluhavainto ilmeni nyt kuten tavallisesti. Hän
asetti säleen jännettä vastaan, veti sen taaksepäin ja antoi lentää,
kuten oli nähnyt Haukunkin tekevän — tuo lupaava vesa muuten tirkisteli
nyt metsänlaidasta ja koetti arvostella, joko hänen sopi palata.
Ab havaitsi, että säle lensi taivutetun oksan voimasta kauemmaksi,
kuin minne hän kykeni heittämään kädellään, ja hän uteli mikä olisi
tuloksena, jos tuo Haukun keksimä leikkikalu tehtäisiin kooltaan
suuremmaksi. "Laadinpa samanlaisen, mutta isomman", hän virkkoi
itsekseen.

Uskalias, mutta enemmän tai vähemmän valtioviisas Haukku oli nyt
astunut esiin metsästä ja luovaili sangen varovaisena sitä paikkaa
kohti, missä Ab seisoi. Vanhempi veli näki hänet ja kutsui häntä
koettamaan kapinettaan uudelleen, ja nyt poikanen tiesi olevansa
turvassa. Sitten molemmat kisailivat leikkikalulla tunnin tai pari ja
Abissa heräsi yhä enemmän mielenkiintoa sen ominaisuuksia kohtaan.
Mitään varmaa käsitystä ei hänellä vielä ollut sen mahdollisuuksista,
pitihän sitä vain eriskummaisena kapineena, jonka olisi oltava isompi.

Seuraavana päivänä Ab hakkasi eräästä puusta noin sormen paksuisen ja
kolmen jalan pituisen oksan, siloitteli sitä ja taivutti sen sitoen
molempiin päihin vahvan jännenuoran, kuten Haukkukin oli tehnyt. Se ei
ollut ensinkään kelvoton ensimäiseksi jouseksi, vaikka toinen pää oli
toista ohuempi ja koko kaari varsin kankea. Sitten Ab leikkasi suoran,
lähes kaaren pituisen pajunoksan ja rupesi toistamaan edellisen päivän
kokeiluja. Ihminen ei ole koskaan ollut enempää hämmästyksissään kuin
tämä nuorukainen, vedettyään oksan taaksepäin melkein päähän asti ja
laskettuaan sen menemään!

Kun tuo voimakkaan käden vetämä keppi oli päässyt irralleen, se
lensi nopeammin ja etäämmälle, kuin mitä hän oli edes kuvitellutkaan
mahdolliseksi valmistaessaan tuota leikkikalua. Kauan sai hän
etsiskellä kärjetöntä nuoltaan ja löydettyään sen hän lähti aukeammille
paikoille voidakseen aina nähdä, minne se putosi. Kerran se iski
lujasti erään tammen runkoon ja tunkeutui tylppäpäisenäkin syvälle
sen kovaan, ruskeaan kuoreen, jääden siihen vapajamaan. Välähtipä
silloin nuorukaisen mieleen muuan ajatus, jonka vaikutus oli ulottuva
vuosisatoihin: "Mitäpä jos tuo lentävä kappale olisi ollut kärjellinen
ja olisi osunut poroon tai johonkin muuhun riistaeläimeen?"

Hän vetäisi kepin irti puusta, seisoi jonkun aikaa tuumaillen ja läksi
sitten äkkiä juoksemaan luolaa kohti. Tästä oli puhuttava Rampa-ukolle!

Vanhus työskenteli yksinään, ja hiukan kiihkeänä kertoi nuorukainen
hänelle, minkä vuoksi oli niin kiirehtinyt hänen luokseen. Ukko
kuunteli jotensakin kärsivällisesti, mutta irvisteli kuitenkin
sääliväisen näköisenä. Olihan hän ennenkin kuullut nuorten miesten
kertovan suurista aatteista, uudesta ja paremmasta kaivamistavasta,
taitavammasta kalastamisesta tai sukkelammista satimista. Mutta
kuuntelipa ukko sentään ja taipui lopulta Abin hartaista pyynnöistä
ontumaan ulkosalle nähdäkseen omin silmin, miten tuo vahva kaari
lähetti kepin lentoon. Kahden he lähtivät aukeaman luo ja Ab näytteli
näyttelemistään vanhalle ystävälleen, mitä tuo kapine sai aikaan.
Toinen laukaus toi entisen metsästäjämme silmiin uuden ilmeen ja hän
pyysi Abia juoksemaan luolaan ja noutamaan sieltä mielikeihäänsä. Nuori
mies palasi takaisin niin nopeasti, kuin vahvat sääret saattoivat tuoda
hänet, ja paikalle syöksähtäessään hän tapasi Ramman seisomassa pitkän
keihäänheiton päässä suurimmasta aukeaman laidassa olevasta puusta.

"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin
voimakkaasti kuin suinkin jaksat."

Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien
aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian
pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin
heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä
painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs
olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi
vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.

"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni
keppi puuhun."

Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui
kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun
vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön
keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota
kaikkea perin ihastuneena.

"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi
nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään.
Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki,
niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"

Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen
ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu
toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja
sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi
yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana
kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen
keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa
varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut
ensimäisen nuolensa.

Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin
toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko
suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken!
Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa
turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja
suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille
vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton
päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän
levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin
saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle,
että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin
yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!

Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas
innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan.
Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi,
vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin
ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui
kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta,
jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä,
joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo
esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten
nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka
olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä,
vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat
kuin jousikin.

Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä
hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi
matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma
pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat
puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet
mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle
pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä
kohti.

Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille
rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli
kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri
keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta
eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin
jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa.
Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä
kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin
syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti
nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten
ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus.
Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista
kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi
niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.

Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen
lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan
kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon
selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon
kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi
metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä,
vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille
suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.

Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.
Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.



NELJÄSTOISTA LUKU.


UIMARETKI.

Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo
aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen
vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri
vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet
luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan
hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä
suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain
ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi,
mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus.
Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona
oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja
hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan
kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät
vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu
olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä
herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat
raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen
ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia
kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä
vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin
pahasti.

Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa
ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan
kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat
oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista,
jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä
laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta
hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui
ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin
halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet
eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä
kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen
kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen
syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut
mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä
päinvastoin ylpeyttäkin.

Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat
tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli
jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt
kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi
paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin
nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla
paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto
luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme
sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja
ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset
panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että
se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi
tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä
kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi
ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson
luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo
luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta
päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan
rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein
samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun
verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin
hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.

Nuorukaiset vitkastelivat matkallaan ja tuhlasivat pari tuntia,
koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän.
Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin
kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt
liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja
lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän
kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.

Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle
kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana,
näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse.
Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka
kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada
jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka
oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen
ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet
siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden
juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli
pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan
rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut
mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei
yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja
sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista
noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän
rauhallisena.

Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain
onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös
kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä
vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo
karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan
Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi
vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän
osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt
Tammea eniten.

Rakkautta ei Ab vielä tuntenut, mutta neitonen veti häntä sentään
puoleensa. Hänellä ei ollut mitään varmaa halua viedä häntä mukanaan
johonkin uuteen kotiin, mutta hän tahtoi tutustua tuohon olentoon
paremmin. Saattoihan raakkutyttöjen joukosta kenties saada yhtä hyviä
vaimoja kuin vuorien ketteräjalkaisista tyttäristä.

"Uinpa tuonne paadelle!" hän virkkoi kumppanilleen ja Tammi vastasi
nauramalla ääneen.

Niinä aikoina ryhdyttiin vitkastelematta päätöksestä toimeen ja tuskin
oli Ab saanut sen sanotuksi, kun hän jo heitti Tammelle nahkaverhonsa
ja puettuna vain lanteille sidottuun kaistaleeseen pudottautui
loiskahtaen veteen. Tyttö oli kaiken aikaa seurannut tarkkaavaisesti
jokaista liikettä. Kun pienet laineet löivät hilpeinä miehen yli, niin
hän laskeutui kevyesti alas kohopaikaltaan ja solahti virtaan yhtä
sulavasti ja hiljaa kuin majava. Ja sitten alkoi kilpa-uinti. Tyttö
löysi helposti keskiväylän virtapaikan ja oli toista sataa kyynärää
edellä, kun Ab tuskin oli ennättänyt hänen vanaveteensä.

Tuo jäntevä nuori vuoristolainen oli oiva uimari. Varhaisesta
lapsuudestaan asti hän oli oleskellut vedessä melkein päivittäin ja
vaikkei hän ollutkaan koskaan kilpaillut raakkuväen kanssa, niin
uskoi hän sentään saavuttavansa jokaisen näistä, olkootpa sitten
miten vikkeliä tahansa. Eivätkö hänen käsivartensa ja säärensä olleet
pitemmät ja vahvemmat, hänen rintansa lujempi kuin heidän? Hän tunsi
helposti voivansa uida uuvuksiin heidän reippaimmat kalastajansa ja
tuon tytön — no, hänet hän saavuttaisi varsin pian, vetäisi hänet
ranta-äyräälle ja sitten pidettäisiin pientä pakinaa, joka olisi tuleva
hupaiseksi, ainakin hänelle. Voimakkaasti halkoivat kädet vettä ja
vahvat sääret potkivat nopeasti ruumista eteenpäin kohti tuota ruskeata
esinettä. Joen partaalla juoksi Tammi nauraen ja huutaen.

Kyynärä kyynärältä lähestyi Ab voimakkain vedoin kilpakumppaniansa.
Tyttö ui rinta-uintia kuten mieskin — Ab ei muuta osannutkaan —
meloen koiran tavoin ja usein hän käänsi päätänsä katsahtaakseen
takanaan tulijaan. Ei hän näyttänyt vieläkään säikähtyneeltä ja se
herätti Abissa ihmettelyä, sillä harvoinpa tuollainen takaa-ajo oli
synnyttämättä pelkoa sen ajan naisessa. Ehkäpä hän käsitti, ettei nyt
ollut kysymyksessä todellinen ryöväys, sillä hän oli usein kohdannut
ahdistajansa; mutta olipa sentään kyllin syytä välttää sinä päivänä
lähempää yhteyttä. Hän ui herkeämättä ja yhtä herkeämättä läheni Abkin
häntä.

Alaspäin pitkin vyöryvää virtaa, joka painui itää kohti mäkien
ja rinteiden, tasankojen ja metsien ohitse, eteni ajo. Rannalla
juoksi Tammi huohottaen ja usuttaen, mutta vahvoista sääristään
ja kestävyydestään huolimatta hänen oli vaikeata pysytellä noiden
molempien päiden tasalla, joiden hän näki kelluvan verrattain lähekkäin
kuohujen keskellä. Ab oli jo aikoja sitten unohtanut Tammen. Hän oli
unohtanut senkin, kuinka hän oli noin joutunut uimaan jokea pitkin.
Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet yksinomaan tuohon pakoittavaan
päämäärään: hänen oli tavoitettava edellä uiva neitonen!

Yhä lähemmäksi saapui nuori mies tyttöä, vaikka nopea virta auttoikin
molempia yhtä paljon. Sata kyynärää oli vähentynyt kymmeniksi ja Ab
voi nyt selvästi eroittaa tytön vanaveden ja silloin tällöin vilauksen
hänen ruskeista kantapäistään, kun hän potkaisi liian korkealle. Hän
tunsi nyt olevansa varma saaliistaan ja nauroi itsekseen, kun hän teki
käsivarsillaan entistä tuimemman vedon ja tuli niin lähelle, että
saattoi eroittaa tytön ääriviivat veden läpi. Tässähän on kysymys vain
kestävyydestä, hän hihitti itsekseen. Kuinka voisi nainen uuvuttaa
uinnissa hänen kaltaisensa miehen?

Juuri silloin Ab näki raakkuneidon kohottavan päätään, kääntävän sen
häntä kohti ja nauravan, nauravan huolettomasti, aivan päin silmiä,
niin lähellä olivat he nyt toisiaan. Ja sitten tyttö opetti hänelle
jotain! Hän katosi näkyvistä sukeltaen kuin saukko, kun se pyrkii
syvyyteen. Tämä oli kuitenkin aiottu vain pieneksi näytökseksi ja
hilpeäksi hämäykseksi, sillä ruskea pää pullahti jälleen esiin muutaman
kyynärän päässä, pyörähti taasen taaksepäin ja päästi iloisen naurun.
Sitten tuo sievä vartalo kääntyi kyljelleen, ja nopeilla potkauksilla
sekä sivuvedoilla tyttö syöksyi eteenpäin pienten vaahtoharjalaineiden
halki ja poistui kintereillään olevasta kilpailijastaan yhtä helposti,
kuin huvipursi jättää lotjan. Joen partaalta kajahti hurja ulvahdus,
jonka olisi voinut selittää ilmaisseen hämmästystä, suurta ihastusta
ja veljellistä ilkuntaa. Tammi nautti suunnattomasti! Hän oli ainoana
todistajana kilpauinnissa, jommoista harvoin näki, ja hän sai maksaa
ystävälleen siitä, että tämä oli erinäisissä tilaisuuksissa kohdellut
häntä mahtipontisesti.

Mutta roteva ja itsepäinen Ab ei ollut vielä uupunut eikä aikonut
tuon uuden käänteen tähden luopua pitkästä ajostaan. Hän veti syvään
henkeänsä ja pani veden kuohumaan ympärillään. Mutta yhtä mahdotonta
olisi villihanhen ollut saavuttaa lennossa pääskystä kuin hänen tuota
ruskeata juovaa vedessä. Ihmeellistä, miten tuo raakkutyttö ui! Niin
hän oli kuin lintu, joka ui ja sukeltelee eikä tunne mitään pelkoa,
niin kauan kuin se on vedessä kyllin kaukana sellaisista paikoista,
missä on kömmittävä maata pitkin ja kivien yli. Eipä silti, että
raakkutyttö olisi tuntenut itsensä oudoksi maalla. Olihan hän sielläkin
verrattain ketterä, mutta puro ja joki olivat pienestä pitäen olleet
hänen varsinaisia elementtejään, ja sen vuoksi oli vuorelaisen kilpailu
alusta asti sulaa mielettömyyttä.

Ab kohottautui pystyyn vedessä ja tähysteli tuota etäistä tummaa
pilkkua. Suuttuneena ja hullaantuneena hän pani liikkeelle jäntevän
ruumiinsa kaiken uintivoiman. Jonkun aikaa näytti siltä, kuin kykenisi
hän sittenkin saavuttamaan tytön, joka häämöitti veden pinnalla tuskin
pistettä suurempana. Hänen heikot menestyksen toiveensa sammuivat
kuitenkin pian. Tuolla pienellä etäisellä pisteellä tuntui olevan omat
aikeensa. Sen nopeus ei vähentynyt ja hetkisen kuluttua se ennätti
erääseen polvekkeeseen kadoten näkyvistä. Ab ajautui mutkaan ja äkkäsi
tytön alempana kapuavan turviin raakkukalastajien lautoille. Mitä
tämä kertoisi heille, sitä ei hän tietänyt. Sitä asiaa ei kannattanut
ajatella.

Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata
maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen
mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin
vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä
he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja
heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa.
Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon
aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut
pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.

Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla
voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut
raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän
olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin
se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja
elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän
mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi
saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria
luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja
taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.

Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat
päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta
ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se
oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä
niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.



VIIDESTOISTA LUKU.


MAMMUTINAJO.

Syksy oli loppupuolellaan ja maa ohuen lumen peitossa, kun eräänä
päivänä muuan luolamies juoksi hengästyneenä jokivartta alaspäin ja
pysähtyi Korvapuolen luolalle. Hänellä oli uutisia, suuria uutisia! Hän
kertoi asiansa joutuisasti ja johdettiin sitten luolaan aterioimaan,
mutta Ab tempasi hänen aseensa ja kiiti alaspäin raakkukansan isoa
kuoritunkiota kohti. Aivan kuin lukemattomia vuosisatoja myöhemmin
joku skotlantilainen juoksija kuljetti tulista ristiään [puuristiä,
jonka päät olivat hiiltyneet, käytettiin ennen vanhaan arpakapulana
Skotlannin ylänkömaissa. — Suom. muist.] jotensakin samoilla seuduilla,
niin riensi Abkin riemuiten levittämään kuulemaansa viestiä. Nyt
oli viipymättä saatava kokoon suuri joukko väkeä, eikä ainoastaan
luolamiehiä, vaan myöskin raakkukansaa; suuri voitto kutsui suuriin
yhteisponnistuksiin. Mammutit olivat saapuneet lähelle ylätasangon
reunaa!

Mies, joka oli juosten tullut Korvapuolen luolalle, oli muuan
metsästäjä, joka asui muutaman virstan päässä pohjoiseen käsin erään
lavean metsäisen ylätasangon reunalla. Tämä tasanko kallistui lännen
puolella luisuksi rinteeksi ja päättyi viimein äkkijyrkästi toista
sataa jalkaa syvän laakson reunalla. Välistä sattui mammuttilauma
joutumaan tuohon metsään, mistä se pyrki ylätasangon huipulle,
ja silloin lähetettiin viesti kautta koko seudun, sillä se oli
suuremmoinen tapaus luolaihmisten elämässä. Jos vaan saatiin äkkiä
kokoon kyllin paljon väkeä, niin voipa olla melkein varma runsaasta
ravinnosta. Saalis oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta se vaati nopeata
toimintaa ja saattoi aiheuttaa murhenäytelmiäkin.

Juuri kuin mehiläiset keräytyvät suristen yhteen, kun niiden kekoon
saapuu jotain häiritsevää, niin menettelivät raakkulaisetkin Abin
ennätettyä uutisineen heidän joukkoonsa. He syöksyivät sinne tänne,
kokoilivat aseita ja valitsivat miehiä retkeä varten. Mutta aikaa ei
juuri tuhlattu. Jo puolen tunnin kuluttua Ab ponnisteli jokivartta
myöten takaisin kotiansa kohti ja hänen jälessään kaarteli puolisataa
raakkumiestä. He olivat varustetut kylläkin tehokkailla aseilla, mutta
luolamiesten mielestä varsin nurinkurisesti. Raakkukansan keihäät
olivat sekä varteen että kärkeen nähden valmistetut toisellaisista
aineksista kuin luolaihmisten, ja he käyttivät aseitaan aivan eri
tavalla. Tottuneina keihästämään kaloja tai toisinaan joitakin
vesieläimiä, kuten pieniä virtahepoja, joita vielä eleli tämän
niemimaan joissa, he käyttivät keihäitään aina heittoaseina — vaikka
olivathan luolaihmisetkin perin perehtyneitä siihen — eivätkä he viime
tingassa turvautuneet kivikirveeseen tai nuijaan, vaan juoksivat
tiehensä viskatakseen uudelleen jonkun matkan päästä tai jälleen
paetakseen, kuinka asianhaarat vain vaativat. Mutta urhoollisia
olivat hekin — niinä aikoina täytyi jokaisessa, ken halusi elää, olla
jonkunlaista eläimellistä rohkeutta — ja lukunsa puolesta he olivat
välttämättömiä harvinaisessa mammutinajossa.

Abin kotiin saapuessaan seurue tapasi siellä parikymmentä luolamiestä.
Mutta viesti oli viety kaikille suunnille ja kun ennätettiin
yhtymäpaikalle, joksi oli määrätty Vaaran luola — tämä mies asui
lähellä ylätasangon harjaa ja oli kuljettanut ensimäisen sanan
jokivartta alaspäin — niin havaittiin, että kaikkiaan oli metsästäjiä
kokoontunut toista sataa, valmiina lähtemään laumaa vastaan
koettaakseen ajaa sen äkkijyrkänteelle. Koko tuossa joukossa ei ollut
yksikään enemmän mielissään kuin Ab ja Tammi; he olivat luonnollisesti
löytäneet toisensa ja käyttäytyivät nyt kuin koirapari, joka vinkuu
vaaran ja metsästyksen halusta.

Mammuttilaumaa vastaan ei käynyt lähteminen kevytmielisesti, ei
edes sadoin hyvin varustetuin miehin. Mammutti oli todellinen
jättiläiseläin, kenties ei juuri yhtä älykäs kuin nykyajan norsu, mutta
ärsytettynä sillä oli pirullinen sisu ja vastustamaton voima. Sen
saattoi voittaa vain sotajuonen avulla. Siksipä luola- ja jokimiehet
vahtivat lakkaamatta tuota kolmikulmaista ylätasankoa yllättääkseen
karjan epäedullisessa asemassa. Mutta vaikka eräs parvi liikuskelikin
lähellä äkkijyrkänteelle viettävää rinnettä, niin olisivat erämiehet
sittenkin olleet varsin saamattomia, elleivät olisi turvautuneet
toisiin keinoihin kuin aseisiin ja huutoihin. Mammutti välitti
luolamiehestä ja hänen keihäästään yhtä vähän kuin noista pienistä
hevosista, jotka toisinaan oleskelivat sen lähellä. Sellainen kääpiö
ei säikyttänyt sitä ja jos se milloin uskalsi tehdä hyökkäyksen, niin
sieppasi jättiläinen sen suurella kärsällään ja paiskasi murskaksi
kiveä tai puuta vastaan tai polki sen kiukkuisena jalkojensa alle. Yhtä
mammutti kuitenkin pakeni, suunnattomasta koostaan huolimatta. Tulta
se ei voinut vastustaa ja luolamiehet olivat tulleet tietämään sen.
Mammutin kimppuun eivät he rohjenneet käydä, mutta he saattoivat ajaa
sitä ja siihen heidän etevämmyytensä perustuikin.

Vaaran johdolla, tuon vanhan tottuneen metsänkävijän, joka oli keksinyt
lauman olinpaikan, ruvettiin valmistautumaan hyökkäykseen. Kaikkein
ensinnä katkottiin kaatuneista pihkahongista kuivia juuria ja sellaisia
kyhmyjä, joissa oli kahvaksi sopivia oksia. Kun näihin juuriin ja
kyhmyihin tuikkasi tulta, niin ne leimusivat tuntikausia ja olivat
siis mitä oivallisimpia soihtuja. Melkein yhtä kauan ja kirkkaasti
roihusi myöskin muutamien muiden puiden kaarna, kun sitä sitoi
pitkissä viipaleissa kimpuksi ja sytytti sen toisesta päästä palamaan.
Jokaisella oli aseidensa ohella myöskin tällainen soihtu valmiina
sytytettäväksi, ja kun nämä varustukset oli saatu valmiiksi, niin
joukko järjestettiin pitkään riviin, joka alkoi hiljaa edetä metsän
halki. Mammuttilaumaan kuului yhdeksäntoista eläintä, joita johti oikea
hirviö, ja miehet, jotka olivat kaiken yötä ja aamupäivän pitäneet
vahtia, ilmoittivat niiden majailevan varsin lähellä metsää, missä se
päättyi äkkijyrkänteelle viettävään rinteeseen. Rinnettä peitti jää,
joten tilaisuus oli otollinen aimo metsästykselle. Mammutit olivat
saatettavat saarroksiin, muodostamalla rivi tuon ylänköniemekkeen
poikki, ja kun se oli ainoastaan viiden sadan kyynärän pituinen ja
metsästäjiä oli toista sataa, niin saartorivi saatiin sangen lujaksi.
Muutamat miehistä kantoivat palavaa taulaa, josta ei lähtenyt mitään
sanottavaa käryä, ja niin alettiin astua eteenpäin.

Hilpeätä oli ollut luolamiesten ja raakkukansan ensimäinen kohtaus
ja soihtu-ainesten kerääminen. Paikka oli siksi etäällä riistan
seutuvilta, ettei ollut tarpeen noudattaa varovaisuutta, ja niinpä
puhuttiin ja naurettiin vapaasti ja iloittiin ennakolta tuosta
odotetusta saaliista. Hieno lumi, joka tuskin peitti maanpinnan
alleen, hohti päivänpaisteessa, ja erämiehet, jotka eivät olleet
tietääkseenkään pienestä pakkasesta, käyttäytyivät melkein
vallattomasti. Varsinkin olivat Ab ja Tammi reippaalla tuulella.
Tämä oli kummallekin ensimäinen metsästys tuolla omituisella
kallioniemekkeellä, he olivat ihastuneet uuteen ympäristöönsä ja
himosivat kamppailua. Kaikkialta kaikui puhetta ja naurua ja ilonpito
nousi korkeimmilleen, kun jollekin metsämiehistä sattui joku pieni
vahinko hänen kiivetessään puuhun taittamaan houkuttelevaa kuivunutta
oksaa tai pudotessaan johonkin petolliseen kuoppaan kaatuneen petäjän
juuria katkoessaan. Eloisa ja vilkas oli näiden villien miesten
kohtaus, kun he tuona raikkaana syysaamuna kokoontuivat mammutinajoon.
Kaikkialla vallitsi ripeyttä, iloa ja hälinää.

Mutta peräti toisellaiseksi muuttui kaikki samassa silmänräpäyksessä,
kuin erämiehet saapuivat metsään ja rupesivat pitkässä rivissä
kulkemaan etsimiänsä jättiläisiä kohti. Luolamies, joka muutamissa
suhteissa oli itsekin melkein kuin villieläin, astui tarpeen tullen
yhtä kevyesti kuin mikä otus hyvänsä. Tuskinpa risukaan risahti tai
lehti kahahti hänen jalkansa alla, ja tuon pitkän rivin tunkeutuessa
metsään siellä syntyi haudan hiljaisuus, sillä erämiehet eivät
aiheuttaneet yhtään melua ja mitä heikkoja ääniä siellä ennen lienee
kuulunutkin, kuten tikkojen nakutusta, ne nyt vaikenivat heidän
edetessään. Niin liukui tuo tumma rivi hiljaa eteenpäin tiheän
metsän halki, kunnes jostakin kuului äkillinen varoitushuuto. Yhä
varovaisemmaksi kävi astunta, yhä tiheämmäksi rivi, mitä enemmän
niemeke kapeni, ja viimein tuli riista kaikkien nähtäviin.

Rinteen reunan lähellä, jonkun matkan päässä erillään varsinaisesta
metsästä, oli pieni havumetsikkö, jossa mammuttilauma paraillaan
söi. Muiden yli kohosi muuan iso koiras, jolla oli pitkät, ylöspäin
kaartuneet torahampaat; se liikkui kauimpana metsikössä. Äänettöminä ja
liikkumattomina makasivat erämiehet puiden suojassa, kunnes vanhimmat
olivat sopineet hyökkäyssuunnitelmasta, ja sitten lähetettiin miehestä
mieheen sana, että soihdut olivat sytytettävät.

Pitkin metsän laitaa tuikahti esiin pieniä liekkejä. Ne kasvoivat,
kunnes metsän halki loisti tulijuova ja lähimmät mammutit kohottivat
kärsäänsä osoittaen levottomuuden merkkejä. Sitten kajahti merkkihuuto
ja äkkiä syöksyi tuo pitkä rivi kiljuen esiin: jokainen mies heilutteli
leimuavaa soihtuansa ja riensi metsikköä kohti.

Näyttipä hetkisen siltä, kuin olisi koko lauma saatu mielettömän kauhun
valtaan, mutta sellaista oli tapahtunut tuskin miesmuistiin. Mammutti
saattoi tosin säikähtyä, mutta sillä ei puuttunut älyä ja isommassa
joukossa ollessaan se tunsi oman voimansa. Kiljunnan kohotessa nuo
pelästyneet eläimet syöksähtivät ensinnä syvemmälle metsikköön, mutta
kun ne sitten äkkäsivät sen alapuolella olevan rinteen, ne pyörähtivät
ympäri ja kaikki muut hyökkäsivät raivoisasti kohti, paitsi tuota
isoa koirasta, joka söi metsikön ulkolaidalla. Ne saapuivat, nuo
suuret lihavuoret, mutta hypähtivät syrjään kohdatessaan tuon etenevän
tulirivin ja hoippuilivat jonkun aikaa neuvottomina sinne ja tänne.
Sitten muuan roteva koiras, johon oli osunut keihäs ja joka oli
mielettömänä pelosta, ryntäsi eteenpäin saartolinjan läpi ja toiset
seurasivat sokeina jälessä. Kolme miestä murskautui kuoliaaksi niiden
jalkoihin ja kaikki mammutit olivat tiessään, paitsi tuota isohampaista
koirasta, joka oli lähtenyt liikkeelle yhtyäkseen laumaansa, vaan oli
saapunut liian myöhään. Se syöksyi nyt hämmentyneenä ja kiukkuisesti
toitottaen edestakaisin metsikössä. Viipymättä keräytyivät erämiehet
lähemmäksi toisiaan ja muodostivat yhtämittaisen tulirivin.

Mammutti hyökkäsi esiin puiden seasta ja seisahtui korkeana. Se oli
komea eläin, verraton sekä kooltaan että mahtavuudeltaan. Sen isot
torahampaat hohtivat valkoisina tummaa, takkuista karvapeitettä
vastaan; pienet silmät leimusivat kiukkuisina, kun se kohotti kärsänsä
ja päästi römeän toitotuksen, joko kutsuen laumaansa tai parkuen
pulaansa. Hetken ajan tuntui siltä, kuin se olisi aikonut karata
kiusanhenkiensä tiheän rivin kimppuun, mutta se säikähtyi roihuvia
soihtuja, joita nuo uhkarohkeat ja kiihtyneet erämiehet viskelivät
melkein sen silmille, ja kun sitten muuan keihäs tunkeutui sen kärsään,
niin se kääntyi ympäri melkein kiljuen tuskasta ja syöksyi takaisin
metsikköön.

Aivan sen kintereillä hyppeli satakunta miestä, ulvoen paholaisten
tavoin ja unohtaen kaiken vaaran hurjassa ajossaan. Suoraan metsikön
halki kulki hirviö ryskien ja kääntyi sitten puoleksi, saapuessaan
avoimelle rinteelle. Sen sivulla juoksi eräs uskalias nuorukainen,
koettaen turhaan lävistää sen mahaa piikärkisellä keihäällään. Kun
mammutti nyt pysähtyi hetkiseksi, niin sen terävät silmät äkkäsivät
tuon kääpiön, sen iso kärsä iski alas ja taaksepäin, nosti miehen
maasta ja sinkahutti hänet monen kyynärän päähän erään suuren puun
runkoa vastaan, johon ruumis murskautui aivan mäsäksi pudoten sitten
maahan muodottomana möhkäleenä.

Mutta epätoivoisen mammutin takana ja sivuilla leimusi nyt tuli yhtenä
ainoana loimuna, voimakkaista käsistä lensi lukemattomia keihäitä,
jotka tunkeutuivat sen sitkeän nahkan läpi, ja silloin hirviö
hyökkäsi ulos rinteelle äkkijyrkännettä kohti. Tulta kintereillä ja
ympärillä puolihulluja erämiehiä! Se töytäsi eteenpäin, luiskahti
sileällä jääpinnalla, koetti jälleen kääntyä vastustaakseen
tunkeilevia vihollisiaan ja tulirengasta. Se hoippui, kieriskeli ja
liikkui ihmeteltävän sukkelasti, ollakseen niin suunnaton eläin,
mutta ei voinut saada lujaa jalansijaa ja tuli tungetuksi aivan
kallionkielekkeen reunalle. Turhaan se koetti ryömiä ylöspäin;
kuljettaen yhtenä ainoana vyörynä mukanaan lunta, jäätä ja pensaita se
syöksyi ryskien kuolemaa kohti sadan jalan syvyyteen.



KUUDESTOISTA LUKU.


MAMMUTINPEIJAISET.

Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja
riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle.
Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas
kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset
juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle.
Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä
paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun
näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.

Tämä oli suuremmoinen tapahtuma seudun ihmisolennoille. Metsästäjät
olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes
vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi
milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän
suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan
korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.

Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen
isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti
ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä
äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä
aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille
muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin
suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan
päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.

Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He
olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun
väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa
lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina.
Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen —
mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken
suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet
keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan
saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli
ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.

Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia
pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa
ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki
perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua
seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia.
Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja
voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä
paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten
mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten
ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita,
laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein
terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan
vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan
pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet
eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella
päiväkausia mitä ylellisimmin.

Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta
suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja
odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat
silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet
olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa
ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat
vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen
yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia,
suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle
jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään.
Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia'
huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita
murskattiin mehua etsittäessä.

Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin
melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki
olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten
jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa
makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin.
Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi
tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja
heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi
ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi
ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi,
vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja
karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita
pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia
simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän
liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti
veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että
mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti
ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli
aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja
mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti.
Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli
koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon
ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä
paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin,
savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä
onnellisiksi.

Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat
käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen
ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa.
Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja,
jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset
ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja
rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat,
jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin
nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja
rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa.
Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa
kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja
ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään
sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset
ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat
silmäyksiä.

Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat
ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet
siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä.
Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat
yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet
olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun
sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman
laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale,
joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he
purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi
jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena
erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.

Lähellä nuotiota, jonka ympärille oli kerääntynyt tusinan verta
ihmisiä, seisoi kaksi neitoa vieretysten. He söivät parhaillaan, eivät
ahneesti, mutta ilmeisellä mielenkiinnolla, sillä he eivät olleet
saapuneet varhaisimpien joukossa. Näihin kahteen oli Abin harhaileva
katse sattunut, heihin se oli pysähtynyt eikä ollutkaan kummallista,
että hän osoitti sellaista hartautta. Molemmat olivat omiansa
herättämään huomiota, vaikka vaikeata olisi kuvitella sen erilaisempaa
paria. Toinen oli solakka, toinen aivan päinvastaista rakennetta, mutta
kummallakin oli puoleensa vetävät ominaisuutensa.

He seisoivat, kuten tyttöparin on tapana meidänkin päivinämme: toisen
käsi lepäsi puoleksi hyväillen toisen lanteilla. Vantterampi heistä
rupatteli vilkkaasti ja hoikempi kuunteli välinpitämättömänä. Edellinen
keskeytti tuontuostakin puheensa syödä nutustellakseen erästä mehevää
lihapalasta. Oli ilmeistä ettei hän ollut vielä sammuttanut nälkäänsä,
ja näkyipä hänen toverillaankin olevan ruokahalua. Hoikempi tytöistä ei
tuntunut välittävän suuria pakinoimisesta, mutta hänen ystävättärensä
jatkoi yhä rupatustaan. Tämä näytti olevan perin tyytyväinen
ihmislapsi. Sopusuhtaiseksi voi häntä kutsua vain lujarakenteisen
vartalon ihailija. Lanteet olivat varsin leveät, käsivarret lihaksiset
ja koko ruumis jotensakin pyylevä. Käytännölliseltä kannalta katsottuna
tämä tanakka neitonen saattoi kyllä olla puoleensa vetävä tavallisen
luolamiehen mielestä; mutta täytyneepä sentään myöntää, että häneltä
puuttui jotain, mikä tarkkanäköisemmän mielestä kuuluu hienon naisen
ominaisuuksiin. Hän oli tavattoman karvainen, tämä nuori neitonen.
Yllään hänellä oli tavallinen nahkavaatetus, mutta kohtalaisen leudolla
säällä hän olisi ollut hyvin verhottuna ilman sitäkin. Katsoipa
asiaa muodin tahi mukavuuden kannalta, niin perin vähän tarvittiin
vierasta verhoa hänen oman pörröisen ja jossain määrin miellyttävänkin
luonnollisen ruumiinpeitteensä lisäksi. Hän oli oikea naispuolinen
Esau, tuollainen roteva, hyväsydäminen, voimakas ja rehellinen
luolatyttö, tuota palvelevaista ja kuuliaista ihmisrotua, joka alkoi
esiintyä tuhansia vuosia ennen historiaa. Hän tunnusti vierustoverinsa
voimakkaammaksi ja vallitsevaksi luonteeksi ja oli hänelle samalla
haavaa uskollinen ystävä ja aulis auttaja. Sellaista tapaamme
nykyäänkin, vieläpä niidenkin luontokappaleiden keskuudessa, joilla
ei sanota olevan mitään sielua; etenkin koirissa se on yleistä. Mutta
tyttö oli voimakas ja hänellä oli nopea käsityskyky, kuten muutamilla
eläimillä. Hän asui jotenkin lähellä vanhan Vaaran kotia ja nimensä oli
Kuukasvo. Hänen kasvonsa olivat näet niin hymyilevät ja säteilevät,
että nimi oli johtunut aivan itsestään hänen hilpeänä lapsuusaikanaan.

Varsin erilainen oli tuo solakka neito, joka oli juuri syönyt
lihaviipaleensa ja kaiveli paraillaan puikolla ydintä eräästä
luupalasta, jonka hänen taattonsa oli heittänyt hänelle. Hänen isänsä
oli Vaara, ympäristön vanhin metsämies ja päivän sankari, ja häntä
itseään sanottiin Nopsajalaksi; tämän nimen hän oli saanut jo varhain,
sillä koko seudulla ei ollut ainoatakaan, joka kykeni liikkumaan
sukkelammin kuin hän. Juuri tätä Nopsajalkaa Ab katseli.

Yksinpä elämään kyllästynein ja välinpitämättöminkin meidän aikamme
miehistä olisi sanonut häntä ihanaksi tai ainakin viehättäväksi
olennoksi. Hän seisoi kevyessä ja sulavassa asennossa, käsivarret sekä
osa rintaa olivat paljaina, samoin sääretkin polvien alapuolelta.
Hänen tummanruskea tukkansa oli sidottu yhteen jonkun puun sitkeästä
sisäkuoresta tehdyllä nauhalla ja valui laakealle, sisäänpäin
kaartuvalle selälle. Hän ei ollut aivan toisten sikäläisten tyttöjen
kaltainen. Silmät olivat suuremmat ja pehmeämmät, niistä kuvastui
paljon enemmän ja niiden ilme oli vaihtelevampi. Hänen raajansa
olivat aivan yhtä pitkät kuin hänen toveriensakin, sormet ja varpaat,
vaikkakin hoikemmat, näyttivät olevan yhtä perehtyneitä tarttumaan
esineisiin; mutta kaiken jäntevyyden ja joustavuuden ohessa hänessä oli
jonkun verran tasoittelua. Karvakaistale hänen säärissään oli harva ja
silkkihieno, samoin käsivarsissakin. Hän oli epäilemättä seuraelämän
johtajia, kuten hänen ulkomuotonsakin ilmaisi — puhumattakaan isän
yhteiskunnallisesta asemasta — mutta vaikka hänen kasvoillaan näkyikin
ylhäisyyden ilme, niin niistä kuvastui samalla hupaisuutta, joka
melkein soti olosuhteita vastaan.

Perin rakastettava neitonen hän oli ja sen oli Abkin tuntenut kiireestä
kantapäihin asti jo ensi kerran, kun hän katseli tyttöä. Ab vertasi
häntä metsän sulavimpaan eläjään, leopardinsukuiseen puukissaan, niin
hän oli siro ja joustava; katsoessaan tytön älykkäisiin kasvoihin hän
lisäsi vertaukseensa jotain ylevämpää. Hän tunsi myöskin jonkinlaista
kunnioitusta. Tähän asti hän oli koettanut saada mitä halusi, milloin
hyvänsä se oli näkösällä. Nyt hän oli ymmällään.

Äkkiä Nopsajalka kohotti silmänsä ja kohtasi Abin katseen. Molemmat
nuoret katselivat toisiaan jonkun aikaa kiinteästi ja sitten neito
käänsi silmänsä toisaalle. Mutta nuorukainen oli sillä välin toipunut.
Hän oli hajamielisenä syönyt erästä hyvin paistettua, mammutin
valiopaikasta leikattua palaa. Nyt hän repäsi sen kahtia ja tarkasti
vaistomaisesti tyttöä. Tämä kohotti jälleen katseensa ja silloin Ab
viskasi hänelle tuon höyryävän puolikkaan. Tyttö huomasi liikkeen,
koppasi palasen vikkelästi toisella kädellään, katsahti Abiin ja
nauroi. Ujoudesta ei näkynyt merkkiäkään. Tyytyväisenä hän alkoi
syödä herkkupalaansa ja nuo molemmat olivat nyt tavallaan tehneet
virallisesti tuttavuutta.

Nuorukainen ei käyttänytkään heti hyväkseen ilmeistä voittoansa, joka
oli vaatinut häneltä enemmän rohkeutta ja suurempia ponnistuksia, kuin
moni kahakka metsänpetojen kanssa. Hän ei puhutellut neitosta. Mutta
veren hyrskytessä suonissa hän ajatteli itsekseen, että hän tahtoi
tavata tuon tytön, tavata hänet metsässä! Tämä ei katsahtanut Abiin
sen enempää, sillä hänen omaisensa keräytyivät hänen ympärilleen ja
tämä oli suuri tilaisuus. Ab palasi tajuihinsa käheän huudahduksen
herättämänä. Tammi katsahti häneen tuimana. Muuta ääntä ei kuulunut,
mutta nuorukainen tuijotti tiukasti siihen paikkaan, mihin tyttö oli
vastikään kadonnut omaistensa keskelle. Ja Ab tunsi vaistomaisesti,
kuten ihmiset aina tuntevat sellaisissa tilaisuuksissa, että hänellä
oli kilpailija, että Tammikin oli nähnyt tuon vuorenrinteen solakan
asujamen ja rakastunut häneen.

Mammutin liha, vuota ja torahampaat jaettiin kaikkien kesken. Ab
ponnisteli miehuullisesti saadakseen osan hammasta Rampa-ukolle
kaiverrettavaksi ja voittikin sen viimein, sillä vanhemmat miehet
arvelivat hänen ja Tammen taistelleen kalliolla kyllin reippaasti
päästäkseen osallisiksi arvokkaimmasta saaliista eikä Tammi
vastustellut nytkään Abin toimia, vaikka hänen silmänsä paloivatkin.
Auringon kallistuessa länttä kohti kaikki erosivat lähteäkseen
vaaralliselle kotimatkalleen. Ab riemuitsi, vaikka tunsikin vähän
epäilystä, mutta Tammi näytti synkältä. Kumpaisenkin sydän oli hiukan
raskas.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


TOVERUKSET.

Vaihtomaisesti pysyttelivät luola- ja raakkuväki vielä ryhmissä
kulkiessaan eri tahoille kotejaan kohti. Seurustelu päättyi aina ennen
pimeän tuloa ja vieraat saapuivat ja poistuivat yhdessä suojellakseen
toisiaan noina luolakarhun ja muiden vaarallisten petojen aikoina.
Mutta mammutinpeijaisten päivänä ei noudatettu aivan yhtä suurta
varovaisuutta kuin tavallisesti. Olihan saapuvilla kymmenittäin rotevia
ja hyvin asestettuja metsämiehiä ja sellaisessa seurueessa saattoivat
naiset ja lapset pimeänkin tultua kulkea verrattain turvallisina, ellei
iso luolatiikeri, Sapelihammas, sattunut olemaan liikkeellä — mutta
sepä olikin paljon harvinaisempi kuin muut senaikuiset villipedot. Se
iski aina kuin salama ja sen kantapäillä seurasivat surma ja murhe.

Mitä enemmän varjot metsässä tummenivat, sitä varovaisemmaksi kävi
vaellus. Terävästi tähystelivät miehet, ja vaimot pitivät lapsiaan
lujasti kädestä. Silloin tällöin erosi joku perhe pääjoukosta ja hävisi
metsään, kääntyen omaan luolaansa johtavalle polulle.

Niinpä poikkesi Vaarakin perheineen syrjään siitä ryhmästä, missä
Ab ja Tammi kulkivat, ja heitä seurasivat tuliset katseet. Molemmat
neitoset, Nopsajalka ja Kuukasvo, olivat astuneet yhdessä jaaritellen
kuin varikset. He olivat pujotelleet punasia marjoja ruohonkorsiin,
ripustaneet niitä tukkaansa ja kaulaansa ja olivat siten aika koreita
katsella. Nopsajalka nauroi tapansa mukaan oikullisesti mille hyvänsä
ja tuo tukeva toveri säesti uutterasti hänen ilakoimistaan.

Olipa sentään hetkiä, jolloin hillitsemätön Nopsajalka kävi
miettiväiseksi ja niin hiljaiseksi, että se ihmetytti toista tyttöä.
Isompaa neitoa oli kevyesti koskettanut tuo nimetön voima, joka on
kaikkina aikoina saanut miehet ja naiset muuttumaan. Hänellä oli
mielessään Abin vakava muoto eikä se tahtonut millään haihtua sieltä.
Tietysti ei hän voinut eikä koettanutkaan selittää mielialaansa.
Nuorukaista ajatellessaan hän tunsi sisässään omituisen väristyksen,
ikäänkuin pelkoa; mutta toistamistaan hän toisti itsekseen, ettei hän
pelännyt. Koko ajan hän saattoi nähdä Abin kasvot ja hänen kaihoisan
ja valloitushaluisen katseensa; vaan olipa hänen silmissään, kun ne
kohtasivat hänen omansa, jotain muutakin, jota tyttö ei voinut tajuta
eikä tuntea. Itse ei hän saattanut puhua tuosta nuorukaisesta, mutta
Kuukasvo ei ollut joutunut niin valtaavan vaikutuksen alaiseksi.

"He ovat samannäköisiä", hän virkkoi.

Nopsajalka myönsi sen, tietäen toverinsa tarkoittavan Abia ja Tammea.
"Mutta Ab on solakampi ja väkevämpi", jatkoi Kuukasvo ja Nopsajalka
myönsi yhtä välinpitämättömästi, sillä kuinka olikaan, niin muisti
hän noista molemmista selvästi vain toisen. Hänen mietteensä kävivät
rohkeammiksi: "Entäpä jos hän tahtoisi kantaa minut luolaansa?" Ja
sitten hän koetti paeta tuota ajatusta, kaikkea, jokaista, lähti
juoksemaan ja jätti jälelle koko seurueen. Hän ennätti isänsä luolaan
aikoja ennen muita ja seisoi nauraen sen suulla, kun muu perhe ja
Kuukasvo, joka aikoi jäädä yövieraaksi, saapuivat verkalleen perille.

Eikä ollut Abkaan, tuo hilpeä ja voimakas nuorukainen, aivan
entisellään matkatessaan joukkoineen kotia kohti. Muuttunut oli
hänenkin mielensä, hän erosi Tammesta ja jättäytyi tuon pienen
seurueen loppupäähän, kun se kulki kierrellen metsän halki. Ennen
pitkää huomasivat toisetkin hänen mielialansa ja koska kaikki tunsivat
hänet pikaluontoiseksi ja vahvakätiseksi, niin hänen annettiin kulkea
rauhassa äreine mietteineen. Hän tunsi rinnassaan ahdistusta ja
polttoa. Ja Tammelle hän oli kiukuissaan siitä, että tämä oli katsellut
Nopsajalkaa lämpimin silmin. Mokomakin! Kun hänen olisi pitänyt tietää,
että Ab katseli tyttöä! Tämä teki hänen mielensä raivoiseksi, ja siihen
tuli lisäksi alakuloisuutta, sillä tyttö saattoi hänet ymmälleen.
"Kuinka saan hänet omakseni?" hän mutisi itsekseen astuessaan edelleen.

Mutta kulkueen etupäästä kuului hälinää ja ilonpitoa. Noin
mieslukuisina ei luola- ja raakkuihmisten tarvinnut välittää
villipedoista, he olivat voineet hetkeksi vapautua pelosta ja saaneet
yllinkyllin ravintoa: niinpä he tunsivat olevansa nyt kerrassaan
hupaisella tuulella. Varsinkin olivat nuoret miehet haltioissaan
ja huimalla päällä. Mutta vaarallisia ja huimia olivat heidän
huvituksensa. Siinä oteltiin sekä painittiin ja hurjapäisimmät
sinkauttelivat kivikirveitään, vieläpä toisinaan tovereitakin kohti.
Päästettiinhän tosin aina varoitushuutoja, mutta heitto tapahtui niin
hurjalla, tiedottomalla voimalla, että elävään maaliin osaaminen olisi
voinut tuottaa surman.

Ab oli syventynyt mietteisiin, jotka olivat perin erilaisia kuin
tuo karkea kisailu, ja hän tuli hermostuneeksi ja kärsimättömäksi.
Hänkin halusi tytön tavoin paeta aatoksiaan, hän syöksähti eteenpäin
yhtyäkseen aseitaan viskelevään ja heiluttelevaan etujoukkoon ja oli
ennen pitkää heidän tyhmänrohkean leikkinsä nopea ja reipas johtaja,
koko hälinän keskusta. Heittipä joku jäntevä mies kivikirveensä
tai tukevan piikärkisen keihäänsä johonkin vihantaan puuhun ja
toiset seurasivat hänen esimerkkiään, kunnes koko maali oli aseiden
peitossa; merkin saatuaan kaikki hyökkäsivät paikkaa kohti koettaen
ennättää ensimäisinä perille ja kiskaista aseensa irti, ennenkuin
toiset saapuivat. Se oli hauskaa kilpailua, mutta liian varomatonta:
siinä saattoi helposti tapahtua onnettomuuksia. Seurasi kokonainen
sarja tällaisia hurjia leikkejä, ja vanhukset hymyilivät kuullessaan
tuon ripeän kilpailun hälinän ja juoksivat itsekin minkä jaksoivat,
pysyäkseen voimakkaamman joukon kintereillä.

Ab oli kaikissa leikeissään osoittautunut varsin nopeaksi. Nyt hän
juoksi etummaiseksi ja kiskasi voittajana irti keihäänsä, pyörähti
sitten ympäri ja riensi polun vartta myöten takaisin sekaantuakseen
matkamiesten keskelle, sillä hän tahtoi olla osallisena ja ensimäisenä
niin monessa kilpailussa kuin suinkin. Kuului uusi merkkihuuto,
pääjoukko teki uuden hyökkäyksen, ja hän hypähti muista erilleen ja
lähti juoksemaan saadakseen tilaisuuden heittää jälleen yhtä hyvin.
Polun keskellä kohosi iso tammi ja sitä kohti oli jo lennätetty
muutamia keihäitä, tähdättyinä erääseen valkeaan sienimäiseen
kasvannaiseen, jonka ensimäinen heittäjä oli valinnut maaliksi.
Tällä kertaa vaadittiin tarkkuutta. Ab loikkasi muutaman kyynärän
edelle muista ja sinkahutti keihäänsä menemään. Hän näki valkoisten
sirpaleitten lentävän irti tuosta kääpämaalista, ja keihäänvarren
tutisevan, kun kärki tunkeutui syvälle puuhun, ja sitten hän tunsi
toisessa jalassaan äkillisen pistoksen ja kipua. Hän kaatui polun
syrjään pensaiden sekaan, juuri kun tuo hurja lauma, nuoret ja vanhat,
pyyhälsi ohitse. Hän oli tullut rammaksi eikä voinut kävellä, ja
vaikka hän huusi kovalla äänellä, ei kukaan kuullut häntä huolettoman
kilpailun hälinässä. Hän koetti jälleen ponnistella pystyyn, mutta
toinen jalka petti ja hän kaatui uudestaan pitkälleen.

Siinä hän nyt makasi aivan polun vieressä, melkein aseetonna ja metsän
petojen saaliina. Se, mikä oli satuttanut häntä niin ankarasti, oli
takaapäin heitetty keihäs. Voimakkaasti lennätettynä se oli iskenyt
erääseen pehmeään puunrunkoon ja luiskahtanut siitä syrjään; kärki oli
osunut nuoren miehen pohkeeseen, tunkeutuen hieman itse luuhunkin ja
lamauttaen jokaisen hermon. Piikiven särmät olivat katkaisseet pari
suontakin, joista nyt vuoti runsaasti verta.

Mutta se ei merkinnyt mitään, todellinen vaara johtui hänen
avuttomuudestaan. Ab oli yksin ja sopi mainiosti ravinnoksi niille
metsänolioille, jotka ennen pitkää tulisivat etsimään häntä.
Villipedoilla oli ihmeellinen vainu. Mies koetti kohottautua pystyyn,
mutta painautui taasen äreänä pitkälleen. Kaukaa kaikuivat yhä heikoten
nauravien keihäänheittäjäin huudot.

Tämä voimakas nuori mies, joka oli nyt jäänyt yksikseen melkein varman
kuoleman uhriksi, ei sentään antautunut kokonaan toivottomuuden
valtaan. Olihan hänellä vielä oivallinen kivikirveensä ja pitkä, terävä
kivipuukkonsa. Ainakin voin haavoittaa jotakin tuntuvasti, ennenkuin
minut syödään, hän mietti tuimana itsekseen. Ja sitten hän painoi
lehtiä haavansa päälle, laskeutui selälleen ja odotti.

Kauaa ei hänen tarvinnutkaan odottaa eikä hän ollut muuta
ajatellutkaan. Kukaan ei tietänyt paremmin kuin hän, kuinka täynnä
metsät olivat verta vainuavia ihmissyöjiä. Hänen tarkka ja tottunut
korvansa kuuli etäältä yhä lähenevää sipsutusta. "Susia", hän
virkkoi ensin itsekseen ja sitten, "hyeenoja", sillä askeleet olivat
erehdyttäviä. Hän tuli ymmälleen. Tuo käynti oli säännöllistä eikä
se kuulunut metsästä, vaan itse polulta. Hän joutui kauhun valtaan
ja ryömi syvemmälle varjostoon, kun hän huomasi, että askeleet ensin
taukosivat ja taas lähenivät, etsien ja epävarmoina. Ja sitten kajahti
voimakas ihmisääni huutaen hänen nimeänsä ja se oli Tammen ääni! Hän ei
voinut hetkeen vastata ja huudahti sitten riemuisasti.

Hyökätessään joukon mukana eteenpäin Tammi oli nähnyt Abin haavoittuvan
ja kaatuvan; mutta hän oli arvellut sen olevan jotain vähäpätöistä,
koska taaempana tulijat eivät olleet päästäneet mitään hälyytyshuutoa,
ja niin hän oli jatkanut matkaansa muiden mukana. Lopulta hän oli
kuitenkin huomannut, että Ab oli poissa, oli tiedustellut ja sitten
— pyydettyään ensin lähimpiä tovereitaan jäämään muista jälelle ja
odottamaan häntä — lähtenyt juoksemaan takaisin sitä paikkaa kohti,
missä hän oli viimeksi nähnyt ystävänsä. No, helppoa oli peittää
Abin lamauttava, mutta ohimenevä haava kosteilla lehdillä. Nojautuen
toveriinsa ja pahasti ontuen hänen onnistui vihdoin saavuttaa Tammen
seurue, joka oli jo ruvennut nureksimaan tuota viivyttelyä. Nyt Ab
sai kaksi auttajaa ja loppumatkasta suoriuduttiin helposti. Abin
kotipolulle saavuttua Tammi seurasi ystäväänsä ja molemmat viettivät
yönsä yhdessä.

Kun Ab oli päässyt omaan vuoteeseensa ja näki Tammen lepäävän
vierellään, niin hän tunsi hämmästyksekseen, ettei ainoastaan hänen
ruumiillinen kipunsa ollut poistumassa, vaan että tuo toinenkin,
suurempi, oli hävinnyt. Ahdistus ja poltto olivat kadonneet hänen
rinnastaan eikä hän tuntenut enää kiukkua Tammea kohtaan. Hänen
ajatuksensa kehittyivät sokeasti, mutta suoraa päätä johtopäätöksiin.
Hän oli melkein halunnut surmata Tammen ja ainoastaan siitä syystä,
että kumpikin oli havainnut erään hennon, ihanan olennon sulouden
ja tahtonut hänet omakseen. Sitten hänelle oli tapahtunut jotain
vaarallista ja tämä samainen Tammi, hänen ystävänsä, mies jonka hän oli
halunnut surmata, oli tullut takaisin ja pelastanut hänen henkensä.

Silloin nuoressa luolamiehessämme heräsi se tunne, jota me kutsumme
kiitollisuudeksi ja johon oli sekoittunut vähän sitäkin, mitä me
nimitämme kunniantunnoksi. Kiusaantuneena ja unettomana hän mietti
monellaisia asioita; ja kenties lievä, mutta silti kiihottava
haavakuume teki hänen käsityskykynsä terävämmäksi. Hän muisteli, kuinka
he molemmat, hän ja Tammi, olivat yhdessä rakentaneet suunnitelmia
ja antautuneet alttiiksi vaaroille, muisteli yhteisiä poikamaisia
hullutuksia, tappioita ja voittoja, kuinka usein Tammi oli viime
aikoina auttanut häntä, kuinka hän oli kerran pelastanut Tammen
hukkumasta rämeikön lietteeseen ja kuinka Tammi nyt oli maksanut
tuonkin velan korjaamalla hänet villipetojen kynsistä ja varmasta
kuolemasta. Ei yksikään — ja tunsihan hän monta luolamiestä — ei
yksikään toinen koko tuossa huolettomassa, iloisessa seurueessa ollut
kaivannut häntä, paitsi Tammi. Varmaankaan ei hän olisi kyennyt
selittämään syytä, mutta hän tunsi itsensä iloiseksi voidessaan palkita
kaiken sen niin runsaasti, että hän jäi sittenkin saamamieheksi. Hyvä,
että hän oli pitänyt jousen ja nuolet omana salaisuutenaan! Sen hän
nyt ilmaisisi Tammelle. Ja niinpä tapahtui, että myöhään sinä iltana,
kun nuotio oli palanut pieneksi eikä ollut viisasta puhua kovempaa
kuin kuiskaten, Ab kertoi Tammelle uudesta aseestaan, sen keksinnöstä,
käytöstä ja merkityksestä metsästettäessä ja taisteltaessa. Noutipa hän
vielä oivallisimman jousensakin ja paraimmat nuolensa, kertoi Tammelle,
että ne olivat nyt hänen ja lupasi opastaa häntä seuraavana päivänä.
Hänen hämmästyneellä ja ihastuneella toverillaan ei ollut paljoa
sanottavaa tuon uutisen johdosta. Hän odotti hartaasti aamunkoittoa,
mutta ojensi silti raajansa lehväpatjalle ja nukkui makeasti. Niin teki
hiukan myöhemmin myöskin Ab, lievästä kuumeestaan huolimatta.

Aamu koitti ja luolaväki nousi askareilleen. Ensin syötiin lyhyt, mutta
vahva ateria ja sitten Ab, Tammi ja Rampa-ukko, jolle Ab oli haastellut
pitkään syrjässä, lähtivät luolasta metsään. Siellä Tammi sai oppia
tuntemaan tuon uuden aseen voiman ja kuinka sillä saattoi turvallisen
välimatkan päästä tuottaa surman. Suuremmoinen oli tuo aamu kaikille
kolmelle, yksinpä ankaralle ja tarkalle opettaja-vanhukselle, kun
he nyt pitivät kokousta metsän kulmassa ja kahden keksimä salaisuus
ilmaistiin kolmannelle. Ja Tammi oli aivan haltioissaan. Hän ei ollut
ensinkään hidasjärkinen, vaan käsitti kohta kuinka äärettömän edullinen
oli tuo uusi tapa surmata ne olennot, joita he söivät tai pahimmin
pelkäsivät. Tuskinpa hän saattoi pidättyä koettamasta sitä itse heti
paikalla. Ennen puoltapäivää hän oli jo matkalla vieden mukanaan jousen
ja oivia nuolia. Kun hän katosi metsään, ei Ab sanonut mitään, mutta
itsekseen hän mietti: "Pitäköön hän vain kaikki jouset ja nuolet, jotka
hän voi valmistaa, mutta Nopsajalan tahdon itselleni!"

Ab ja Rampa palasivat jälleen luolaan, nuorukaisella oli jousi
kädessään ja nuoli valmiina. Heidän viereltään kuului metsästä kevyttä
astuntaa ja lehtien kahinaa. Silloin nuoli sovitettiin jänteeseen
ja Rampa-ukko, joka oli vahvakätinen, vaikkakin heikkojalkainen,
kohotti keihästään. Tänäpäivänä eivät ystävämme etsineet kahakkaa, he
asettuivat vain valmiiksi puolustautumaan. Kovin heitä kummastutti
tuo ääni, jonka heidän terävät korvansa erottivat. Heidän rinnaltaan
kaikui yhtämittaista tassutusta, mutta syvällä metsänsiimeksessä kuului
kulkevan jotain uhkaavia seuralaisia.

Jännittyivät siinä hermot. Tuima Rampa-ukko, joka uskoi tiedottomasti
sallimukseen, osasi pysyä rauhallisempana kuin nuori seuralaisensa,
joka oli asestettu jousella, kivikirveellä ja puukolla. Lopulta
saavuttiin avoimelle paikalle, jonka poikki tuo tuttu polku johti.
No, nyt täytyi vaaran tulla ilmi. Molemmat miehet astuivat esiin
aukeamalle, ja seuraavassa tuokiossa hypähti sille kisaillen ja
ystävällisesti tervehtien nuo kaksi sudenpentua, jotka olivat
leikkineet luolan ympärillä niin kauan; ne elivät nyt erillään
heimolaisistaan ja viihtyivät paremmin ihmisen seurassa. No, siitä
syntyi naurua ja aseet saivat jäädä rauhaan.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


RAKKAUS JA KUOLEMA.

Kovin oli nuori metsäläisemme Ab muuttunut entisestään. Jotain muuta
oli hänellä nyt mielessään kuin villipedot ja niiden pyydystäminen.
Vaistomaisesti hänen metsästysretkensä suuntausivat luoteista kohti
ja pian se tapahtui varmoin tarkoituksin. Hänen oli nähtävä jälleen
Nopsajalka! Siitä pitäen hän samoili vuoriston seutuvilla, eikä tämä
erämies ollut koskaan vaaninut riistaa tai varonut villipetoja niin
terävin ja valppain silmin, kuin hän nyt tähysteli muuatta hentoa
luolaneitoa ilmestyväksi. Vaaran kodin tienoilla ei ollut sanottavasti
riistaa eikä vaarallisiakaan eläimiä, sillä tuo väsymätön ja älykäs
erämies oli asustanut siellä vuosikausia ja oppivathan metsän eläjätkin
yhtä ja toista. Senpä vuoksi Nopsajalka saattoikin kuljeskella
etäämmälle kodistaan kuin useimmat silloiset tytöt.

Tämän kaiken Ab tiesi varsin hyvin, sillä vanhan Vaaran taitavuus
ja rohkeus oli laajalti tunnettu luolamiesten keskuudessa. Ab oli
siis selvillä siitä, että hän metsästeli huonoriistaisella seudulla,
ja hävettihän se häntä hiukan. Mutta siellä hän vaan vaelteli ja
vaaniskeli neitoa, joka saattoi ilmestyä jollekin metsäpolulle
verrattain turvassa salon nälkäisten ihmissyöjäin hyökkäyksiltä.

Kaikkea aikaansa ei tämä villi rakastaja kuitenkaan kuluttanut
harhailemalla haluamansa tytön mahdollisilla joutopoluilla. Lempi
oli hänessä herättänyt eloon samoja ajatuksia kuin miljoonissa
vakavissa rakastavaisissa myöhemmin. Miten oli hänen meneteltävä, jos
Nopsajalka suostuisi häneen? Olihan hän, vain tuollainen iso, nuori
soturi ja metsästäjä, joka vielä vietti melkein kaikki yönsä jollakin
lehtivuoteella taattonsa luolassa. Omaa vaimoa varten oli hankittava
myöskin oma luola. Verrattuna hänen ensimäisiin tunteisiinsa tyttöä
kohtaan tämä ajatuksenjuoksu oli jotain uutta ja samalla jalompaa,
kuten me nykyajan ihmiset käsitämme. Hän tahtoi pitää huolta omastaan.
Hän halusi saada luolan, johon kannattaisi viedä sellainen nainen kuin
vanhan Vaaran tytär Nopsajalka, joka hänen mielestään oli suloisin ja
ylhäisin elävistä.

Kun kulki joen vartta ylöspäin kauas Tammen kodin ohi ja tuolle puolen
välkkyvien marskimaiden ja punertavien kanervikkojen, jotka tekivät
mäet niin hauskan näköisiksi, tapasi joen äyräälle ulottuvan jylhän ja
ihanan kallioniemekkeen, joka oli sankan metsän peitossa. Se oli aimo
alue, jonka joku luonnonmullistus oli kohottanut ylöspäin; sinne oli
muodostunut hyvää maaperää aarniometsille ja samalla avaroita luolia
vastaisiksi asuinpaikoiksi ihmiseksi kutsutulle luontokappaleelle.
Mutta puut kantoivat terhoja ynnä hedelmiä ja niin saapui metsään
suuret laumat sellaisia eläimiä, jotka saivat ravintonsa näistä, ja
myöhemmin sellaisia, jotka rakastivat rehevää ruohostoa; lopuksi
seurasivat sitten ne, jotka elivät edellisistä, kaikki lihansyöjät,
jotka kohtelivat ihmistä kuten muitakin eläviä olentoja: hyökkäsivät
hänen kimppuunsa ja söivät suuhunsa. Tuo vuoriniemeke, jolla tapasi
niin runsaasti riistaa, terhoja ja hedelmiä, oli siis vaarallisin koko
seudulla ihmisten asua. Siellä oli syviä, kuivia luolia, mutta eipä
ollut yksikään luolamies vielä uskaltanut laatia sinne kotiansa.

Juuri tähän kallioniemekkeeseen kohdisti nuori rakastunut mies
huomionsa. Pitäisikö hänenkin säikkyä tuota yksinäistä ylänköseutua,
koska muut olivat pelänneet rakentaa sinne kotiansa? Siellähän sai
yllin kyllin ravintoa ja jos oli tarjona runsaasti taistelujakin, niin
sitä parempi! Eikö hän ollut kyllin voimakas ja nopea, eivätkö hänen
keihäänsä ja kirveensä olleet paraimmat? Ja ennen kaikkea, olihan
hänellä tuo uusi ase, joka teki ihmisen niin paljon etevämmäksi kaikkia
petoja! Se juuri oli sopiva paikka kodille, josta oli tuleva paras
koko siinä luola-asutuksessa. Siellä oli oleva ylenmäärin riistaa ja
kaikellaista ravintoa. Sellaiseen asemaan tarvittiin rohkea mies ja
melkein yhtä urhea vaimo, mutta eivätkö hän ja se tyttö, jonka hän
aikoi viedä sinne, täyttäneet kaikkia vaatimuksia? Hän oli tehnyt
päätöksensä.

Ab löysi erään pienen aukeaman varrelta puhtaan ja kuivan luolan ja
sitä hän paranteli, kuten rakastaja ainakin, järjestäen sisustan
sopivaksi kodiksi sille naiselle, jonka hän oli päättänyt tuoda sinne.
Hänellä oli päähänpistoja sellaisia kuin rakastajilla on ollut aina
niistä ajoista alkaen, jolloin plesiosaurus kaivoi lämpimän meren
rannalle onkalopesän eriskummallisille poikasilleen, aina myöhempään
aikaan asti, jolloin miehet ovat tuhlanneet omaisuuksia lemmittyjensä
makuusuojain koristamiseksi.

Monta päivää hän sai työskennellä. Kirveellään hän veisteli pois
terävät särmät luolan seinämistä ja siten saamillaan ja ulkoa tuoduilla
kiviliuskareilla hän teki permannon valkoiseksi, puhtaaksi ja melkein
tasaiseksi. Sitten hän rakensi tulisijan ja kaiversi erääseen isoon
paateen, joka sattui sijaitsemaan luolan sisäpuolella, syvennyksen
juomaveden säilyttämistä tai lihan keittämistä varten. Suulle hän
laati ahtaan käytävän, josta ei juuri häntä leveämpi olento päässyt
tunkeutumaan sisälle. Vielä hän kantoi luolaan ison kasan lehtiä
ja laati niistä erääseen loukkoon tilavan vuoteen; sen hän peitti
pehmeillä nahoilla, sillä hänellä oli jo itselläänkin aimo varasto
sellaisia. Vipunaan paksu, sitkeä oksa hän vieritti lopuksi aikamoisen
paaden lähelle luolan suuta, ja niin hänellä oli koti valmiina. Vaimo
vaan puuttui vielä.

Ab etsiskeli ja odotteli kärsimättömänä, mutta päättäväisenä. Eräänä
päivänä hän oli surmannut ison metson — sen jälkeläisiä tapaamme
vieläkin pohjoismaiden metsissä — tehnyt tulen ja aterioinut ja
sitten vaistomaisesti kiivennyt erään suunnattoman puun alimmalle,
leveälle oksalle, sijoittuen nukkumaan yltäkylläisen sikeää unta.
Siinä hän makasi iso haara vuoteenaan ja molemmin puolin suojanaan
vihreitä oksia ja nukkui makeasti parisen tuntia. Sitten hän heräsi
velttona ja huolettomana, mutta ateria ja uni olivat tehneet hänelle
varsin hyvää. Iltapäivä ei ollut vielä kulunut kovinkaan pitkälle ja
aurinko valaisi ystävällisesti häntä kuten tuhansia muita elämästään
nauttivia olentoja. Hänen ympärillään alkoi ilmetä ikäänkuin
heijastusta aamuisesta elämästä, kuten aina on laita saloissa ja
kesyttömien eläinten parissa. Metsäelämän ihmeellinen häly rupesi
uudistumaan. Herätessään tuo nuori mies tunsi elinvoiman tykyttävän
jokaisessa suonessaan. Kaikki oli kaunista katsella. Hänen korvissaan
helisi satoja ääniä — lintuset olivat jo aloittaneet iltalaulunsa,
vaikka iltapäivä olikin vielä niin varhainen, että ehtoosta tuskin
oli aavistustakaan. Ja tuhansien kukkien ja yrttien tuoksu tunkeutui
voimakkaana ja huumaten hänen aistimiinsa, kun hän sääriään sätkytellen
lojui ylhäällä turvallisella vuoteellaan.

Miellyttävä olikin se näyttämö, jota Ab katseli. Kesäinen metsä
oli loistavimmillaan ja kaikki pesivät ja hautovat luontokappaleet
olivat onnellisia. Puissa ja kasveissa, linnuissa ja nelijalkaisissa
kuohui elämän yltäkylläisyys. Äänet sekaantuivat pehmeästi toisiinsa
ja tuo täydellinen sulautuminen vaikutti melkein raukaisevasti.
Isot sananjalat huojuivat kuoppien partailla hiljalleen kevyen
tuulenhenkäyksen koskiessa niihin. Ne olivat omituisia, nuo sananjalat.
Ne eivät olleet juuri niin solakoita ja suippenevia kuin nykyaikaiset,
mutta hiukan mehevämpiä ja karkeampia ja latvat toisinaan melkein
pyöreitä.

Mutta Ab kiinnitti varsin vähän huomiota niin sananjalkoihin kuin
lintuihinkin. Hän tajusi vain yleisen kauneuden. Pihkan tuoksu teki
tuon verevän puolittain heränneen miehen virkeämmäksi ja vaikka hän
vielä lojuikin torkkuen kovalla vuoteellaan, niin esti luonto häntä
kuitenkin vaipumasta jälleen perinpohjaiseen, tiedottomaan uneen.
Hänen havaintokykynsä rupesi teroittumaan häiriten hänen rauhallista
nautintoaan. Hän kohosi istumaan ja katseli ympärilleen. Äkkiä hänen
silmänsä välähtivät, jokainen hermo ja lihas jännittyi ja veri virtasi
myrskyisenä hänen suonissaan. Hän oli nähnyt sen, jonka tähden hän oli
saapunut niille seuduille, tytön joka oli niin täysin vallannut hänen
karkean, huolettoman sydämensä. Nopsajalka oli varsin lähellä häntä!

Impi istui mitään aavistamatta erään kaatuneen puun rungolla pienen
puron partaalla. Rannalla oli runsaasti pikku kiviä ja nuori neitimme
leikitteli niillä hajamielisenä; näyttihän tosin siltä kuin olisi hän
kiintynyt tuohon hommaan, mutta epäilemättä hän sentään ajatteli jotain
muuta. Ihana ja oivallinen hän oli siinä istuessaan, todellinen aikansa
kaunotar, joka vain huvitteleikse. Hänen varpaansa olivat hurmaavat:
pitkät, vahvat ja taipuisat, mutta samalla tasaiset ja sopusuhtaiset.
Ne olivat parhaillaan joutavassa hommassa. Nopsajalka poimi näet noilla
ihmeteltävillä jäsenillään kiven toisensa perästä ja heitteli niitä
erästä paatta kohti, joka kohosi puron äyräällä. Heittoon käytettiin
vain varpaita ja ruskeata säärtä, mutta sangen hyvin se luonnistui ja
usein kalahti kivi punertavaan maalitauluun.

Ihaillen katseli tätä leikkiä puussa majaileva kuumaverinen ja
intohimoisesti rakastunut nuorukainen. Kuinka sopusuhtainen oli tuon
tytön vartalo, kuinka kirkas hänen ilmeensä! Ab menetti malttinsa,
huudahti äänekkäästi ja livahti oksaltaan maahan yhtä sukkelasti kuin
käärme. Sitten hän syöksähti tyttöä kohti. Hänen täytyi saada hänet
valtaansa!

Kuullessaan huudon tyttö hypähti pystyyn ja tunsi Abin samassa
tuokiossa, kuin tämä ennätti maahan. Hän tajusi heti, että heissä
oli liikkunut samoja tunteita ja ettei pelkkä sattuma ollut tuonut
nuorukaista hänen lähelleen. Oli hänkin tuntenut tuon toisen tavoin,
mikäli nainen voi tuntea miehen lailla; mutta tytöt ovat tyttöjä:
suloinen hentous pelkää voimaa ja hänkin säikähtyi hiukkasen. Hetkeksi
hän pysähtyi, mutta pyörähti sitten ympäri ja lähti juoksemaan
metsäylänköä kohti.

Puusta kapsahtanut nuorukainen ei joutunut ensinkään ymmälleen tytön
menettelystä. Intohimoinen rakkaus oli saanut hänen verensä kuohumaan
ja hänessä vallitsi nyt mahtava vaisto saada omakseen se, mikä oli
hänelle kalleinta elämässä. Hän juoksi oivallisesti, vaan ei kuitenkaan
paremmin kuin pakeneva ketterä olento.

Yksinpä nykyajan kriitillinen suurkaupunkilainenkin, joka on perehtynyt
kaikellaisiin kilpailuihin, olisi nauttinut nähdessään tämän
kilpajuoksun. Kuin naarashirvi, jonka sorkka tuskin koskettaa maata,
niin kiiti Nopsajalka. Kuin susi tai koira juoksi nuorukainen hänen
takanaan, tosin hitaammin, mutta väsymätönnä. Ja kaikista luolaseudun
miehistä halusi pakeneva tyttö kernaimmin juuri tämän ahdistajansa
ottavan hänet. Ainoastaan naisellinen pakkoa säikkyvä vaisto sai hänet
juoksemaan.

Ab oli itsepintainen ja sitkeä eikä jäänyt ensinkään jälelle
kilpajuoksussa, joka suuntausi nopean pakenijan kotikukkulaa kohti.
Matkaa riitti vielä virstoittain ja siihen hän perustikin toivonsa. He
pysyttelivät polulla, joka johti suoraa päätä Vaaran luolalle, vaikka
olisi ollut käytettävissä melkein yhtä sopivia kierteleviä sivujuntuja,
joita risteili sinne tänne. Mutta pakolaisen ei käynyt poikkeaminen
päätieltä, jos mieli välttää ahdistajaansa. Muuta keinoa ei hänellä
ollut kuin koettaa suoraan juoksemalla ennättää korkeana kohoavalle
metsäiselle kukkulalle, missä hänen isänsä luola sijaitsi.

Rata laskeusi alankoihin, nousi mäkiä ja halkasi ylätasankoja. Yhä
eteenpäin porhalsi vahvarintainen ja lujarakenteinen Ab; paljoa ei
hän vielä ollut voittanut, mutta luotti silti saavuttavansa tytön.
Silloin hän huomasi, että tämä teki äkillisen ponnistuksen ja pyyhälsi
eteenpäin entistä nopeammin, mutta livahti samalla vasemmalle
pääpolulta.

Tätä ei ollut aiheuttanut Ab, tyttö oli säikähtänyt jotain uutta
seikkaa. Hän oli juuri ennättämäisillään erään polun kohdalle, joka
liittyi vasemmalta melkein kohtisuorasti päätiehen. Ab arveli hänen
sivuuttavan sen, mutta eipä käynytkään niin: neito pujahti sille
ilmeisen kauhun valtaamana, ja sitten syöksähti metsästä oikealta käsin
toinen olento, joka heittäytyi kiivaasti pakenijan jäljille. Ab tunsi
hänet hyvin. Tuo uusi ajaja oli Tammi!

Yhtä vaikeata olisi kuvata sitä kamalata vimmaa, mikä nyt leimahti
tuleen Abin sydämessä, kuin kertoa mitä viidakon tiikeri ajattelee.
Hän näki toisen — ja se oli hänen ystävänsä — tavoittelevan sitä, mitä
hän halusi omakseen ja mikä merkitsi hänelle enemmän kuin kaikki muu
maailmassa, enemmän kuin runsas ravinto ja lämpöiset nahat, enemmän
kuin mammutin hammas, johon voi leikellä koristeita, enemmän kuin ison
luolatiikerin kunniakas talja, jonka omistaminen ikäänkuin aateloitsi
metsästäjän; niin, enemmän kuin mikään muu!

Ab hypähti polulta syrjään. Hän tunsi hyvin toisen polun, jota myöten
Tammi ja Nopsajalka juoksivat, ja tiesi saattavansa katkaista heiltä
tien, sillä hänellä oli suoritettavanaan paljon lyhyempi matka ja
metsässä Ab juoksi ja hyppäsi yhtä hyvin kuin eläimet. Äärimmilleen
ponnisti hän nyt voimiaan ja syöksähti varjojen tummetessa sivupolulle,
jota myöten hän tiesi pakenevan Nopsajalan ja ahdistavan Tammen
kiitävän. Hän oli arvellut ennättävänsä heidän edelleen, mutta eipä
Ab ollutkaan ainoa nopeajalka luolaseudulla. He livahtivat ohi
melkein samassa hetkessä, kuin hän loikkasi esiin metsästä. Hän näki
heidät aivan lähekkäin muutamaan sylen päässä ja heittäytyi raivosta
karjahtaen heidän jälkeensä.

Kaikki oli Abille nyt päivän selvää, kun hän kiiti eteenpäin toisten
häntä huomaamatta. Hän tiesi, että Tammi oli kuten hänkin päättänyt
saada Nopsajalan omakseen ja oli hänen laillaan etsiskellyt tyttöä.
Vain sattumalta olivat hän ja neitonen joutuneet kilpaillessaan Tammen
tielle; mutta se ei parantanut asiaa. Tässä oli pian tapahtuva hurja
kohtaus. Ab saattoi huomata, ettei tuo ihmeteltävän ketteräjalkainen
nainen vetänyt kestävyydessä vertoja miehelle, joka oli häntä niin
lähellä. Pian tämä hänet saavuttaisi.

Heidän edessään kohosi kukkula, jonka rinne taisi olla virstan
pituinen; sen laella oli tytön kotiluola ja turvapaikka. Mutta Ab
tiesi, ettei tämä kykenisi nousemaan sinne kyllin nopeasti. Juuri
silloin Nopsajalka käänsi päätään ja katsahti säikähtynein silmin
kintereillä olevaa ahdistajaansa; Ab tiesi varsin hyvin että hänetkin
oli huomattu. Tyttö hiljensikin hetkeksi vauhtiaan, ja silloin Ab tunsi
pakolaisen pitävän häntä jossain määrin suojelijanaan.

Vielä kerran neito ponnisti voimiaan ennättääkseen rinteelle, mutta
Tammi oli päässyt yhä lähemmäksi ja nyt hän teki äkillisen hyökkäyksen,
saavutti otuksensa ja sulki hänet syliinsä, tytön hurjasti huutaessa.
Seuraavassa tuokiossa Abkin syöksähti karjaisten heidän kimppuunsa.
Tammi päästi vaistomaisesti tytön irralleen, sillä tuo viimeinen huuto
kajahti uhkaavalta ja vaaralliselta. Kun Nopsajalka tunsi olevansa
vapaa, hän seisoi hetkisen liikahtamatta, katsellen silmät ammollaan
mitä hänen edessään tapahtui. Sitten hän pyyhälti tiehensä, luomatta
ainoatakaan katsetta taakseen.

Molemmat miehet seisoivat toisiinsa tuijottaen, Tammi hiukan ylempänä,
pienellä penkereellä. Siinä he seisoivat vastatusten, nuo kaksi jotka
olivat lapsuudestaan asti olleet toisiaan niin lähellä, kuin kaikki
mielen ja ruumiin ominaisuudet suinkin saattoivat sallia; nyt he olivat
toisistaan niin erillään kuin ihmisolennot konsanaan. Tavallaan he
olivat kauniita, seistessään noin valmiina murhaavaan hyppäykseen.
Aurinko sattui Tammen siniseen kirveeseen saaden sen näyttämään
harmaalta. Abin kohotettu kirves, joka oli vaaleampaa kiveä, oli
varjossa ja sen kellertävä väri tummentui ruskeaksi.

Tätä näkyä kesti vain sekunnin aika. Tammen hypähtäessä Ab kapsahti
syrjään ja nyt alkoi tasaisella maalla hurja kaksintaistelu. Sen
säännöistä ei saanut selvää; eipä edes teräväsilmäinen ahmakaan, joka
maata kyyrötti läheisellä jättiläisoksalla, olisi voinut seurata näiden
kivikirveiden nopeita liikkeitä.

Lyhyt oli tuo hirveä kisa. Kivien kalahdukset toisiaan vastaan
taukosivat, kun kuului kumeampi ääni, joka kertoi kiven osuneen
luuhun. Tammi, joka oli hieman vastustajaansa pitempi, kumartui
äkisti eteenpäin käsivarret kohollaan, ja sininen kirves putosi
hänen kourastaan. Hän kupsahti kömpelösti maahan, raapasi käsillään
pyökinlehtiä ja makasi sitten hiljaa.

Ab seisoi aseetonna, mieli sekavana. Hänen keltainen kirveensä oli
lennähtänyt hänen kädestään ja tunkeutunut syvälle Tammen pääkalloon.
Kummissaan ja hajamielisenä hän katseli sitä, järki hämärtyneenä. Hän
astui esiin, kiskasi kirveen irti ja kohotti sen silmiensä tasalle;
sitten hän siirtyi päivänpaisteeseen. Kirves ei ollut enää keltainen.

Sillä välin muuan neito riensi kotiaan kohti, ja häipyvän päivän varjot
kävivät yhä tummemmiksi.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


KAUHUN VALLASSA.

Ab katsahti metsään, minne Nopsajalka oli paennut, ja sitten siihen
mikä makasi hänen jalkainsa juuressa. Se oli Tammi — sillä oli hänen
ystävänsä vartalo ja piirteet — mutta se ei ollut sittenkään Tammi. Se
oli liian hiljaa ja lehdille vuotanut veri näytti liian kirkkaalta.
Hänen raivonsa haihtui, hän halusi kuulla Tammen äänen ja kutsui häntä,
mutta Tammi ei vastannut. Sitten hän rupesi verkalleen käsittämään,
että Tammi oli kuollut ja että pedot söisivät sinä yönä vainajan, jos
tämä jäisi siihen.

Se ajatus kannusti häntä epätoivoiseen, nopeaan toimintaan. Hän hypähti
esiin, kietoi kätensä ruumiin ympärille ja kantoi sen erääseen kuoppaan
tuolla metsäisellä rinteellä. Hän raatoi hurjasti, menetellen osittain
samaten kuin oli nähnyt luolalaisten tehneen muita haudatessaan. Tammen
aseet hän laski tämän viereen. Hän otti vyöltään oman veitsensä, koska
se oli parempi kuin Tammen, ja pisti sen vainajan käteen. Peitettyään
sitten ruumiin pyökinlehdillä hän väänsi teräväkärkisellä oksalla
kuopan laidoilta multaa päälle ja viskeli katteeksi niin raskaita
kiviä, kuin jaksoi nostaa. Niin kohosi iso kiviröykkiö yli eränkävijän,
joka ei ollut koskaan enää metsästävä.

Huohottaen istahti Ab paadelle katselemaan luomaansa muistomerkkiä.
Uudelleen hän kutsui Tammea, mutta vastausta ei tullut nytkään. Aurinko
oli mennyt mailleen, illan varjot verhosivat hänet yhä tiheämpään
vaippaan. Eloon jääneen valtasi tunne, joka oli yhtä kammottava kuin
uusikin. Hän päästi huudahduksen, joka kuului melkein parahdukselta,
hypähti seisaalleen ja syöksähti kauhistuneena pakoon.

Sen hän vain tiesi, että hänellä oli ruumiissaan jonkinlaista kipua,
mutta se oli toisellaista ja toisessa paikassa kuin sillä kertaa,
kun hän oli syönyt myrkyllisiä marjoja tai liian paljon pikku peuran
paistia. Tämä oli hirveätä ahdistusta, joka ei tuntunut vaikuttavan
hänen ruumiiseensa, vaan sai hänet yhä ajattelemaan kuollutta ja
herätti hänessä halun paeta ja juosta herkeämättä.

Sinä päivänä hän oli jo juossut vahvasti, mutta ei häntä nyt
uuvuttanut. Hänen jaloissaan tuntui olevan hirveän kovat jäntereet,
mutta pääpuolessa oli jotain, mikä niiden oli kuljetettava pois jonkun
luota, niin nopeasti ja niin kauas kuin suinkin. Sankasta metsästä
hän juoksi länteen käsin alas laajalle rämeikölle, jonka takana
kallioseutu sijaitsi. Varemmin hän oli aniharvoin uskaltanut lähteä
sen petolliselle pohjalle, mutta vähätpä hän nyt välitti sellaisista
vaaroista. Hän teki pitkiä loikkauksia ja lihakset ja jäntereet
tottelivat hänen ajatuksiaan. Ken halusi päästä turvallisesti tuon
rämeikön poikki, sen oli astuttava toisinaan melkein jalan koskematta
ja ponnahdettava kyljittäin; se retki vaati paljon voimaa, älyä ja
uhkarohkeutta.

Mutta se kävi ajattelematta, oppaana oli pitkän harjoituksen synnyttämä
vaisto, jota tällä kertaa vielä teroitti kaiken pelon puute. Jokainen
jäntevä varvas osui aivan täsmällisesti kantaville paikoille, ja
huomaamattaan ja vaarasta välittämättä hän pakeni ammottavan kuoleman
yli aivan yhtä helposti, kuin jos olisi juossut kovalla metsäpolulla.
Ei hän ajatellut eikä tiennyt mitä teki, eikä hän välittänyt siitä. Hän
vain juoksi pakoon jotakin, mitä hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
Minkä vuoksi täytyi hänen nyt juosta? Olihan hän varemminkin surmannut,
ei ollut välittänyt sen enempää, vaan unohtanut. Miksi välittäisi hän
nytkään? Mutta siinähän oli se, mikä pani hänet juoksemaan. Ja missä
oli Tammi? Kohtaisiko hän Tammen jälleen ja saisivatko he metsästää
yhdessä? Eivät, Tammi ei tulisi koskaan ja hän, Ab, oli saanut sen
aikaan! Hänen täytyi juosta. Ei häntä kukaan ajanut takaa — sen hän
kyllä tiesi — mutta juosta hänen täytyi!

Räme jäi taakse, yö oli tullut, mutta hän juoksi edelleen, painaltuen
saloon, joka oli karhujen ja tiikerien tyyssija. Tulkoon mitä hyvänsä,
kunhan se vaan saa hänet unohtamaan tuon oudon tunteen ja sen, mikä
panee hänet juoksemaan! Hän heittäysi eräälle metsäpolulle, peräti
uhkarohkeana, kaivaten lievennystä, etsien mitä vaan tielle sattuisi!

Sillä aikakaudella ja sellaisessa seudussa oli aivan luonnollista että
ihmisolento, joka yöllä juoksi metsäpolkua pitkin, oli kohtaava jonkun
hurjan villipedon, joka halasi häntä ravinnokseen. Mutta Ab oli kuin
sokaistu, hän ei olisi karttanut kamppailua, vaikkapa vastustajaksi
olisi ilmestynyt karhu-hirviö taikka iso tiikerikin. Hänen hurjuutensa
oli aivan mieletöntä. Tietämättään hän oli todellinen itsemurhaaja,
joskin sellainen, joka tahtoi kuolla taistellen. Mitä merkitsi
hänelle tänä yönä paino ja voima? Mitä merkitsi kahakka nälkäisten
nelijalkaisten kanssa? Jos jotkut pedoista koettaisivat riistää
häneltä hengen ja syödä hänen ruumiinsa, niin huojennusta se vaan
toisi. Arvottomalta tuntui hänen elämänsä, ja mitä tulee petoihin —
tässä ilmeni luolaihmisen oivallinen kuoloa uhmaava ominaisuus — niin
kummastipa kävisi, ellei sellainen taistelu maksaisi useamman henkeä!
Mutta kaikki tämä kangasti ajatuksissa vain hämärästi ja epämääräisenä.

Toisinaan hän kiljahti juostessaan, ikäänkuin kuolemaa kutsuen. Hän
kiljahti aina, kun näki ajatuksissaan Tammen makaavan hengetönnä. Niin
juoksi ihminen, joka oli surmannut toisen.

Hänen edestään kuului ärjyntää, joku syöksyi äkkiä esiin pensaikosta
ja hän lennähti taaksepäin, huumaantuneena ja verta vuotaen, sillä
iso käpälä oli osunut häneen. Peto, mikä se sitten lieneekään, oli
nälkäinen ja luuli tavanneensa sopivan saaliin. Mutta onnettomuudekseen
ei tämä eläin — se oli epäilemättä karhu — käsittänyt että olento,
jonka se nyt aikoi syödä, erosi melkoisesti niistä elävistä, jotka
kuuluivat sen tavalliseen ruokalistaan. Karhu ei aprikoinut, se vaan
tunkeutui eteenpäin rutistaakseen lopun henkeä juoksijasta, jonka sen
iso kämmen oli iskenyt maahan, ja ryhtyäkseen sitten aterioimaan.

Ihminen ei ollut haavoittunut sanottavasti. Hänen nahkatakkinsa oli
suojellut häntä ja hänen jäntevä ruumiinsa oli siksi sitkeä, ettei
muutaman jalan lennähdys taaksepäin saattanut käydä turmiolliseksi.
Varsin varmasti ja äkillisesti oli hänelle nyt jätetty ratkaistavaksi
kysymys: elää vaiko kuolla, ja se teki tuolle puolihullulle juoksijalle
hyvää, sillä se selvitti hänen järkensä.

Mutta hänen hurjuuttaan ja uhkarohkeuttaan ei se poistanut. Melkein
mielipuolen voimalla hän karkasi kohti sitä, jota hän milloin hyvänsä
muulloin olisi paennut, ja heiluttaen kirvestään salamannopeasti
hän iski hirvittävästi tuohon isoon kumartuneeseen päähän. Jälleen
hän kiljahti tuntiessaan kiven rusahtaen tunkeutuvan luuhun, vaikka
iso kämmen viskasikin hänet sivulyönnillä pensastoon. Hän hypähti
jaloilleen ja näki jonkun suunnattoman, tumman ähkyvän möhkäleen
kieriskelevän polulla. Sen enempää ei hän ajatellut, vaan juoksi
huohottaen edelleen. Kohtalon kummallisesta oikusta oli hullaantunut
mies iskenyt kirveensä melkein vartta myöten rotevan ahdistajansa
kalloon. Tuskinpa lienee siten asestettu luolamies koskaan tehnyt
sellaista urostekoa. Voittaja juoksi edelleen hurjasti ja nyt aseetonna.

Ennen pitkää maisema rupesi muuttumaan hänen ympärillään. Metsä
harveni ja varmoja polkuja oli vähemmän. Edessä kohosi jonkinlainen
ylämäki ja hän kiipesi sen päähän, joskin hiukan vauhtiaan hiljentäen,
sillä pakottavasta voimasta huolimatta luonto alkoi vaatia osaansa ja
lihakset rupesivat väsymään. Yhä harvemmaksi kävi metsä. Hän tiesi
nyt joutuneensa ylävään kallioseutuun ja että vähän matkan päässä oli
Tulimaa, josta Rampa-ukko oli usein hänelle puhellut.

Hän hyökkäsi ulos metsästä, ja tullessaan jälleen tähtien valoon hän
kuuli aivan läheltä pahaa ennustavaa vinkunaa ja takaansa etäistä
ulvontaa. Susilauma oli hänen kintereillään!

Väristys valtasi hänet. Elämisen vaisto oli jälleen elpynyt, kun
kauhu, jota hän oli paennut, jäi yhä kauemmaksi jälelle. Jos hän olisi
kuullut nuo äänet ennen aukealle tuloaan, niin hän olisi etsinyt
turvaa puunlatvasta. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänen oli juostava
umpimähkään poikki suunnattoman lakeuden löytääkseen sen takaa edes
jonkinlaista suojaa. Kaukaa vilkkui pimeyden läpi tulenvaloa. Hän
huohotti uupuneena, mutta takaa kuuluvat äänet palauttivat kuolemaa
tavoittelevan jälleen elämään. Pää kumarassa hän ponnisti eteenpäin
ankarammin kuin koskaan ennen hurjan ja rohkean elämänsä aikana.

Silloiset sudet olivat isompia, nopeampia ja julmempia petoja kuin
pohjoisten seutujen ja historiallisen ajan riutuneet harmaat hukat.
Hyvin ne juoksivat, mutta niin teki myöskin silloinen ihminen ja
ajo kävi ankaraksi. Pelastaakseen henkensä Ab pyyhälsi läähättäen
yli kallioisen maan, uhraten viimeisetkin voimansa suuremmoiseen
loppuponnistukseen. Suoraan valoa kohti hän juoksi ja nopeasti ja
hellittämättä seurasivat häntä sudet, kapsahtaen kerääntyneinä esiin
metsästä. Yhä kirkkaampana loisti valo ihmisen edessä, yhä selvemmäksi
kävi hänen takanaan vainoojien synnyttämä ääni. Mies oli hirmuisessa
asemassa. Ei hän enää ajatellut, mitä äskettäin oli tehnyt. Hän vaan
juoksi.

Valoa lähestyessään hän huomasi sen ulottuvan ikäänkuin jonkinlaisena
liekkiaitana hänen tiensä poikki. Aidassa oli kohtia, joissa tuli
ei kohonnut niin korkealle kuin muualla. Hän ei epäröinyt, vaan
juoksi päin. Sudet kerääntyivät yhä lähemmäksi ja hän kiiti suoraan
liekkejä kohti. Vielä oli yksi mahdollisuus jälellä ja hän turvautui
siihen empimättä. Liekkiseinä hohti nyt aivan hänen edessään, takana
narskuivat kuolaiset leuat saaliin toivossa. Viimeisensä ponnistaen
Ab ryntäsi tulimuurin matalimmalle kohdalle ja heittäytyi pitkällä
loikkauksella keltaisten liekkien kiemurtelevien kielekkeiden läpi.

Ihminen oli turvassa! Hetkinen tuntui polttoa ja sitten hän havaitsi
sätkyttelevänsä vihreällä nurmella. Hänessä oli vielä hiukkanen
epätoivon voimaa ja hän hypähti pystyyn katsellakseen ympärilleen.
Susia ei enää näkynyt. Vieressä oli iso laakea paasi; hän kapusi sille
ja saattoi nyt liekkien yli eroittaa äskeisten vainoojainsa säihkyvät
silmät. Ne juoksivat edestakaisin, raivoisina himoten saalistaan, mutta
tuli, jota ne eivät uskaltaneet lähestyä, piti ne loitolla hänestä.
Huohottaen ja uhmaillen Ab kohosi seisaalleen paadella, näyttäen tulen
loimussa komealta olennolta.

Pian hänet valtasi täydellinen turvallisuuden tunto. Hän huusi
äänekkäästi noille hyppeleville, äriseville pedoille, jotka eivät enää
kyenneet häntä vahingoittamaan. Hän kumartui etsimään teräviä kiviä,
joita hän lennätti vimmastuneena niiden keskelle. Se tuotti hänelle
hurjaa tyydytystä.

Äkkiä mies kaatui maahan, ihan ähkyen väsymyksestä. Luonto oli
suuttunut ja huippukohta saavutettu. Uupunut juoksija makasi raskaasti
hengittäen ja vaipui pian uneen. Suojelevat liekit tuottivat koleassa
yössä myöskin suloista lämpöä, ja tuskin hänen ruumiinsa oli
koskettanut maata, kun hän jo unohti kaiken ympärillään. Ainoastaan
leveän rinnan kohoilu ilmaisi, että tuo ihminen, joka makasi tulen
valossa aivan suojattomana, oli elävä olento. Levoton tuuli painoi
toisinaan liekkejä pitkinä kielekkeinä häntä kohti, niin että kuumuus
mahtoi käydä tavattomaksi; ja toisin ajoin se heitti ne päinvastaiseen
suuntaan, jolloin kylmä viima henkäili yli nukkuvan. Mutta häntä
ei häirinnyt mikään. Ab oli yhtä paljon karaistu kuumuutta kuin
viluakin vastaan ja nukkui tuntikausia niin sikeästi, kuin vaan terve
ihmisolento voi nukkua ankarain ponnistusten jälkeen. Sitten maassa
makaava ruumis alkoi liikahdella levottomasti ja hänen huulensa
mutisivat katkonaisia sanoja. Mies näki unta.

Sillä nukkujan maatessa — hän muisti sen herätessään ja ihmetteli
sitä usein jälestä päin — Tammi hyppäsi liekkien läpi, kuten hän oli
itsekin tehnyt, ja lepäsi pian huohottaen hänen rinnallaan. Tulen
tohina, susien murina ja Tammen tuttu ääni sekaantuivat toisiinsa
hänen korvissaan ja sitten hän ja Tammi juoksivat kilpaa pitkin
epätasaista tannerta ja painivat, kamppailivat ja kisailivat, kuten
niin usein ennenkin. Ja hetket kuluivat, tuuli kääntyi ja liekit
melkein kärventivät hänet. Ab havahtui ja katseli ympärilleen Tulimaan
jylhää luontoa. Sillä yö oli kulunut ja aurinko noussut ja jälleen
laskenut sen jälkeen, kuin uupunut mies oli kaatunut maahan ja käynyt
tajuttomaksi.

Ab pyörähti vaistomaisesti hiukan etäämmälle savuavasta liekkiseinästä
ja kapsahti istumaan etsien silmillään Tammea. Häntäpä ei näkynytkään.
Hurjistuneena juoksenteli Ab kallioilla hakien toveriaan ja kutsuen
epätoivoisena häntä nimeltä. Samassa hetkessä kuin hänen äänensä
kajahti käheänä, hänet valtasi äskeinen tapahtumain muisto. Hän näytti
siinä tulen punertavassa valossa seisoessaan epätoivon kuvapatsaalta.
Tammi oli kuollut; hän oli surmannut Tammen ja haudannut hänet omin
käsin, ja kuitenkin hän oli nähnyt ystävänsä hetkinen sitten! Tämä oli
loikannut liekkien läpi, painiskellut ja juossut kilpaa Abin kanssa, he
olivat haastelleet keskenänsä ja kaikesta huolimatta Tammen täytyi olla
maan povessa tuolla salossa pikku kukkulan juurella. Tammi oli kuollut.
Kuinka hän voisi päästä ylös maan povesta.

Pelko kouristi Abin sydäntä, hänen jalkansa vapisivat. Hän vinkui kuin
eksynyt ja orpo koira ja kyyristyi lähelle vieraanvaraista tulta.
Outojen, uusien vaikutelmien paino rutisti hänen aivojaan. Muisti hän
Rampa-ukon joskus mutisseen, että vainajia oli nähty liikkeellä senkin
jälkeen, kuin olivat joutuneet syvälle maahan; mutta hän tiesi, ettei
sellaisia asioita ollut hyvä ajatella tai pohtia.

Jälleen Ab hypähti seisaalleen. Ei käynyt sulkeminen silmiään,
sillä silloin hän näki selvästi Tammen makaavan matalassa kuopassa
mustassa mullassa ja eroitti nuo kasvot, jotka Ab oli kiiruhtanut
ensiksi peittämään haudatessaan ystävänsä. Ja niin kului yö, unen
tullessa säännöttömästi ja vain hetkiseksi kerrallaan. Ab ei voinut
löytää paluutietä oudossa tulenvalossa eikä uskaltanut lähteä uudelle
yöretkelle petojen luvatun maan halki. Häntä alkoi jo nälkäkin vaivata,
raa'an voiman hurja nälkä, jota hirvittävät ponnistukset vielä
kiihoittivat, mutta hänen täytyi odottaa aamuun asti. Loppumattomalta
tuntui yö eikä löytynyt lievennystä raateleville ajatuksille. Viimein
aamu kuitenkin koitti ja toiminta vapautti hänet ahdistuksesta.



KAHDESKYMMENES LUKU.


TULIMAA.

Oli valoista ja aurinko paistoi ihan Abin pakopaikkaan. Nyt, aistimien
toimiessa, hän ei voinut olla ihmettelemättä ympäristöään. Hän oli
metsäaukeamassa, joka oli painunut niin syvään, että se muodosti
laakson. Sen ympärillä, idässä, pohjoisessa ja lännessä, kohosi
liehuvana, aaltoilevana seinänä tulikehä, jonka läpi hän oli hypännyt;
paikoitellen se oli kuitenkin mitättömän korkea. Etelässä ja kaartuen
hiukan itäisellekin sivulle yleni kallioseinä, joka arvattavasti oli
metsäisen niemekkeen loppupää, sillä aivan sen reunalla kasvoi tiheässä
puita, joiden viheriöitsevät oksat riippuivat jyrkänteen ylitse.
Jostain halkeamasta idän puolella syöksyi esiin kuohuisa puro, vieri
laakson halki ja katosi sitten johonkin solaan lännen puolelle.

Tällä tulen ja kallion piirittämällä alueella ei näkynyt ainoatakaan
elävää olentoa, ottamatta lukuun lintuja, jotka visertelivät pensaissa
puron partailla, kukkasilla keinuvia perhosia ja muita hyönteisiä,
jotka hymisivät hiljaista aamulauluaan. Kaikkea tätä Ab katseli
ihastuneena ja kummissaan, mutta tajuamatta. Ei hänellä kuitenkaan
ollut edessään mikään ihme. Se oli tuloksena jostain kohoamisesta
siihen aikaan, jolloin maan jäähtynyt kuori oli jonkun verran ohuempi
kuin nykyään ja jolloin maanjäristykset, vaikkei vielä ollutkaan
kaupunkeja hävitettävinä, tekivät toisinaan jonkun verran tuhoa
muuttamalla maiseman piirteitä.

Maahan oli syntynyt iso puoliympyrän muotoinen rako, jonka molemmat
päät ulottuivat jyrkän vuorenseinämän luo. Luonnonkaasu, tuhansien
vuosisatain kasvullisuuden tuote, oli saanut tilaisuuden purkautua ja
ruvennut tunkeutumaan ulos. Jokin oli sytyttänyt sen, liekö se sitten
ollut salama ja tuleen leimahtanut puu tai joku luolamies, joka oli
tehnyt valkean, joutuen heti onnistuessaan tuhon omaksi. Tuloksena oli
liekkimuuri. Siihen aikaan se oli varsin luonnollista ja tavallista.
Lähistöllä loimusi useampia alati palavia liekkirivejä — kuten
nykyäänkin Pohjois-Aasiassa — mutta Ab tunsi nämä tulet vain Rampa-ukon
kertomuksista. Ihmetyksen valtaamana hän katseli nyt tuota näkyä.

Mutta tämä mies oli nuori ja varsin vahva, hänellä oli soluja
uudistettavina ja ruumis alkoi vaatia hoitoa. Hänen täytyi saada
syötävää. Hän juoksenteli tarkastellen sinne tänne ja havaitsi pian
että laakson länsipäässä, missä puro tyrskyi paasien välitse alempana
sijaitsevalle tasanteelle, oli helppo päästä ulos tulen kiertämältä ja
suojelemalta alueelta. Kiivettyään puron epätasaista äyrästä myöten hän
joutui mukavammalle rinteelle ja -saattoi sieltä kavuta sankkaa metsää
kasvavalle ylätasangolle. Siellä hän arveli löytävänsä jonkinlaista
ravintoa, vaikk'ei hänellä ollutkaan muuta asetta kuin Tammen veitsi.
Mutta olihan edessä metsä ja siis pähkinöitä!

Ennen pitkää hän oli metsässä, harmaarunkoisten, mustankirjavien
pyökkien ja rosoisten ruskeiden tammien keskellä. Maahan varisseiden
lehtien joukosta hän löysikin terhoja ja pähkinöitä, vaikk'ei sato
ollutkaan mainittavan runsas. Niistä luolaihminen sai kuitenkin
kohtuullisen hyvää ravintoa, ja Ab söi ahnaasti sen verran kuin löysi.
Aterioituaan hän kohosi maasta ja alkoi katsella ympärilleen.

Hänellä ei ollut nyt muuta asetta kuin piiveitsi ja sellaistahan
saattoi käyttää vain käsikähmässä. Ollappa hänellä nyt kirves ja keihäs
ja tuo vahva joutsi, jolla voi vahingoittaa niin pitkän matkan päästä.
Mutta olihan kuitenkin saatavissa muuan ase: nuija. Hän kuljeskeli
tarkastellen kaatuneiden puiden latvoja, väänteli niiden kuivettuneita
oksia ja repäsi lopulta irti sellaisen, josta sai taittamalla karkean,
mutta käyttökelpoisen nuijan. Oli sekin parempi kuin paljas käsi.

Sitten Ab alkoi päättäväisesti astua jälleen kohti tavallista elämää.
Salon halki johti epämääräisiä villieläinten tallaamia polkuja. Niitä
samotessaan mies mietiskeli syvästi.

Hän ajatteli tulimuuria, vaan ei saattanut parhaimmalla
ymmärrykselläänkään päästä selville sen alkuperästä; niinpä hän
hylkäsi koko asian, koska se oli käsittämätön. Se oli tuorein kysymys
ja ensimäiseksi pohdittava. Mutta jälellä oli vielä muitakin ja ne
palautuivat hänen mieleensä toinen toisensa perästä. Kulkiessaan
eteenpäin koiran hölkkää hän ei juuri tuntenut sanottavaa pelkoa,
vaikka olikin melkein aseeton. Hän oli tarkkanäköinen ja liikkui
metsässä päivänvalossa. Nuija kädessä hän kyllä pystyi suojelemaan
itseään pienemmiltä pedoilta, ja jos ilmestyi vaarallisempia, niin
saattoihan silloin kavuta puuhun. Hänellä oli siis tilaisuutta
mietiskellä astellessaan.

Paljon hän mietiskelikin sinä päivänä, tuo kummasteleva mies, meidän
varhainen esi-isämme. Eipä edes oikean suunnan etsiminen kääntänyt
hänen huomiotaan muuanne. Hän ei pannut merkille auringon asemaa, ei
purojen lähdevesien kulkua eikä sammaleen paikkaa puiden rungoilla.
Vaistoansa hän seurasi saloa samotessaan, tuota melkein käsittämätöntä
lahjaa, joka lankeaa metsän olioiden osaksi. Sen omistaa susi ja
intiaani ja joskus myöskin meidän aikamme valkoihoinen mies.

Kulkiessaan Ab vaipui syvempiin ja sitkeämpiin ajatuksiin kuin
milloinkaan ennen elämässään. Olihan hän nyt yksin, uudet ja oudot
seudut olivat laajentaneet hänen tietopiiriään ja nopeat tapahtumat
teroittaneet hänen käsityskykyään. Päivämääriä oli koko hänen olentoaan
hallinnut Nopsajalan tapaaminen mammutinpeijaisissa ja ne tapahtumat,
jotka olivat äkillisesti seuranneet tuota kohtausta. Tammen surkea
kuolema oli tehnyt hänen tuntonsa herkemmäksi. Sitäpaitsi se, mikä
oli häntä viimeksi kohdannut, oli omiansa saattamaan hänet sellaiseen
tilaan, että hän kykeni tajuamaan entistä paremmin. Viisaat miehet
arvelevat nimittäin, että runsas määrä kiihottavaa ainetta tai
suuri puute tekevät aivot kykeneviksi toimimaan hyvin, vaikka puute
tuottaa paremman tuloksen. Marcus Aureliuksen askeettisuus sai aikaan
paljon enemmän kuin yhdenkään nuoren roomalaisen kirjailijakeikarin
juopottelu. Paastoavien ajattelijain luoma kirjallisuus on todellakin
oivallinen.

Ponnistettuaan päiväkausia voimiaan äärimmilleen Ab ei ollut vielä
syönyt lihaa ja ne voimakkaat vaikutelmat, joiden alaiseksi hän oli
joutunut, tapasivat siis paastoavan miehen. Karkea ja kehittymätön
luolan lapsi kohosi hetkeksi tunnelmain ja mielikuvituksen ilmapiiriin.
Ja tämä kokemus vaikutti huomattavassa määrässä koko hänen myöhempään
elämäänsä.

Astuskelevan miehen valtasivat tuon tuostakin tunteet, jotka
ehdottomasti seuraavat hurjaa rakkautta, surmatyötä, epämääräistä
katumusta ja jonkun hämärän pelkoa. Hän näki Nopsajalan kasvot ja
vartalon, näki uudelleen kamppailun, joka oli tuottanut kuoleman hänen
nuoruutensa ystävälle ja kasvinkumppanilleen. Hän muisti hämärästi
puolihullun pakonsa, kulun pelätyn rämeikön poikki ja varsinkin susien
takaa-ajon. Tulimaa ja yleensä kaikki se, mikä oli tapahtunut hänen
herättyään, oli luonnollisesti vielä tuoreena muistissa. Kylläpä
hänellä oli ajateltavaa!

Yhä uudelleen ja muita painostavampana palautui mieleen sen miehen
muisto, jonka hän oli surmannut ja haudannut, peittäen ensin kasvot,
jott'eivät ne tuijottaisi häneen. Ja jälleen hän kysyi itseltään: oliko
Tammi todellakin kuollut? Olihan hän, Ab, heti uneen vaivuttuaan nähnyt
läheisen ystävänsä elävänä ja reippaana. Hän takertui kiinni tuohon
näkyyn ja mietiskeli sitä niin syvästi kuin saattoi.

Kun hän koetti keksiä jotain valoa, niin mieleen juolahti toisiakin
asioita, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä häntä ja hänenlaisiaan
kummastuttavan kuolema-salaisuuden kanssa. Täytyihän olla olemassa
joku, joka sai joen nousemaan ja vaipumaan tai teki pähkinämetsän
joko hedelmälliseksi tai niukkasatoiseksi. Kuka ja mikähän se mahtoi
olla? Miten oli hänen, miten kaikkien hänen ystäväinsä järjestettävä
suhteensa tähän tuntemattomaan seikkaan?

Tällaisia kysymyksiä, jotka Abille ja hänen aikalaisilleen merkitsivät
yliluonnollisia asioita, oli noussut hänen mieleensä jo varemminkin.
Niinpä hän oli mietiskellyt varjoa ja kaikua. Hän muisti, kuinka hän
oli Tammen kanssa keskustellut kaiusta ja kuinka he olivat koettaneet
päästä erilleen tuosta olennosta, joka useamman kuin yhden kerran oli
rohjennut vastata heille laakson toiselta puolen. Jokaisen heidän
huutamansa sanan tuo lymyilevä olento toisti kiusoitellen, eivätkä he
mahtaneet sille mitään. Kerran he olivat jo tarttuneet aseisiin ja
päättäneet hurjan rohkeuden puuskassa ottaa selville, kuka ja mikä tuon
äänen omistaja oli — voisihan sen kanssa ainakin koettaa tapella. He
olivat kulkeneet laakson poikki ja samoilleet saloa, mistä ääni kuului
lähteneen, vaan eivät löytäneet etsimäänsä.

Varjo, joka seurasi heitä aurinkoisina iltapäivinä, oli sekin saattanut
heidät ymmälleen. Peräti itsepintainen oli tuo litteä, musta, maata
matava ja epäsuhtainen olento, joka kulki kaikkialle heidän mukanaan.
Mikähän se mahtoikaan olla, tuo musta, käsin tuntematon ilmiö, joka
heidän liikkuessaan seurasi mukana niin itsepäisesti kaikkialla, missä
ei ollut siimestä, pitäen aina jalkansa heidän jaloillaan?

Mutta kaiku ja varjo eivät olleet mitään niiden olentojen rinnalla,
jotka saapuivat ihmisen luo öisin, hänen nukkuessaan. Miksi ne
pakenivat päivän koittaessa, ilmestyäkseen uudelleen hänen vaivuttuaan
avuttomuuden tilaan?

Aurinko kohosi korkealle ja painui verkalleen länteen, kohti kaukaista
valtamerta. Varjot pitenivät hieman, mutta vielä oli valoisaa
metsäpoluilla, joita myöten uupumaton mies yhä kiiruhti. Hän oli nyt
lähellä kotiseutuaan ja alkoi käydä huolettomaksi ja rauhalliseksi.
Mutta mielikuvitus oli yhä työssä, hän ei voinut vapautua muististaan.
Uudelleen hän näki ajatuksissaan ystävänsä, jonka hän oli haudannut,
peittäen ensin kasvot. Tiedonhalu valtasi hänet jälleen kiihkeän
voimakkaana. Missä oli Tammi nyt? hän uteli itseltään ja koko
luonnolta. "Missä on Tammi?" hän huusi polun varren tutuille puille.
Mutta puut, joita luolaihminen oli niin lähellä sekä aineellisessa
suhteessa että luonnolliselta olemukseltaan, eivät voineet antaa mitään
vastausta.

Niin koetti luolamies hämärällä, epämääräisellä tavallaan ratkaista
tuota ikuista kysymystä: onko ihminen kuoltuaan elävä uudelleen? Sitä
pohtii ihmismieli yhä vieläkin, tuhansien vuosisatojen kehityksen
jälkeen. Meidän ja niiden välillä, jotka eivät enää ole elossa, kohoaa
yhä muuri, jonka läpi on vaikeampi tunkeutua kuin Abin äskettäin
näkemän liekkimuurin. Me tavoittelemme jotain tietoa niistä, jotka
ovat kuolleet, ja käymme melkein mielettömiksi, kun tapaamme vain
tyhjyyttä. Katkeamaton äänettömyys, läpäisemätön pimeys vartioivat
ainiaan kuoleman salaisuutta. Niinä pitkinä aikakausina, jotka ovat
kuluneet noista päivistä, ovat rakkaus ja toivo uskossa rakentaneet
synkkyyden ja epätoivon rajamuurien ulkopuolelle kauniita lupauksen ja
lohdun tupia; mutta todellisuuden ja aineellisten seikkojen ankaralle
tutkijalle ei äänettömyyden seinien sisäpuolelta ole saapunut mitään
tietoja. Kyynelsilmin me anomme jotain sanaa kuolleilta, mutta
vastausta ei kuulu. Niin haparoi ja harhaili Ab yksinään metsässä,
ollen vielä nuori ja tietämätön, kuten koko meidän rotumme niinä
aikoina.

Viimeinkin Ab sukeltausi joen vartta noudattavalle polulle. Nyt hän
oli tutussa ympäristössä. Tuolla alangossa puuryhmän luona oli paikka,
minne hän ja Tammi olivat kaivaneet salahautansa silloin, kun he vielä
olivat vain poikasia ja astuivat ensimäisiä askeleitaan eränkävijän
opintiellä.

Pian tuli näkyviin hänen oman luolansa suu. Hän oli jälleen kotona. Ei
kuitenkaan samana kuin sieltä lähtiessään kolme päivää takaperin. Hän
oli poistunut nuorukaisena; hän palasi miehenä, sillä noina päivinä hän
oli kärsinyt ja mietiskellyt paljon.



YHDESKOLMATTA LUKU.


KOSINTA.

Abin karatessa Tammen kimppuun Nopsajalka lähti jäniksen lailla pakoon
tuon raivostuneen parin luota ja livahti metsään. Häntä kannusti nyt
uusi pelko ja se sai neidon juoksemaan nimensä mukaisesti. Kertaakaan
taakseen katsomatta tai kulkuaan hiljentämättä hän saapui viimein
läähättäen ja lopen uupuneena leikkikumppaninsa Kuukasvon luolalle,
jonne oli vain tunnin juoksumatka hänen kotoaan.

Tyttö kohtasi ystävättärensä heti astuessaan luolaa ympäröivälle
aukeamalle. Kuukasvo oli heittäytynyt sinä iltapäivänä joutilaaksi.
Hän lojui velttona köynnöskiikussa, johon hän oli punonut taipuisan
selkänojan, ja räpytteli unisena silmiään, kun vieras syöksähti esiin
metsästä. Kuukasvo tunsi ystävänsä, päästi väräjävän ihastuksen
huudon ja pudottautui huolimattomasti liukuen ja kierien maahan häntä
vastaan. Nopsajalka ei virkkanut sanaakaan. Hän seisoi hengästyneenä ja
antoi Kuukasvon melkein kantaen johtaa hänet mukavalle sammaleiselle
istuimelle, joka oli tuon nuoren neidin tavallinen lepopaikka. Sille
molemmat nyt vaipuivat, toinen äskeisen pelon ja perinpohjaisen
uupumuksen, toinen äärimmäisen uteliaisuuden valtaamana. Kuukasvon
oli mahdoton hillitä itseään ja odottaa tyynenä, kunnes Nopsajalka
pääsi hengästyksestään ja saavutti puhekykynsä. Hän nipisteli ja
pudisteli ystävätärtään ja vaati kärsimättömänä, melkein itkien, jotain
selitystä. Tämä oli Kuukasvolle suuri hetki, suurin hänen elämässään.
Hänen ystävättärensä ja käskijänsä huohottamassa ja säikähdyksissään
kuin mikäkin heikko, vainottu metsän eläin! Se oli ihmeellistä. Lopulta
Nopsajalka puhkesi puhumaan:

"Ne tappelevat kukkulan juurella!" hän sanoi ja heti Kuukasvo arvasi
koko jutun, sillä tämä leveäsuinen luontokappale ei ollut suinkaan
sokea.

"Miksi juoksit tiehesi?" hän uteli.

"Juoksin, kun pelästyin. Toinen heistä on varmaankin nyt hengetönnä.
Hyvä että olen itsekään elossa", huohotti Nopsajalka. Sitten tyttö
kätki kasvonsa käsiinsä muistaessaan Abin intohimosta ja kuolettavasta
vihasta vääntyneet piirteet ja Tammen yhtä raivoisan muodon, kun tämä
oli tarttunut häneen niin lujasti, että sormien jäljet näkyivät vielä
sinisinä hänen käsivarsissaan, kaulassaan ja hennoilla vyötäisillään.

Sitten Nopsajalka, jonka mielenkuohu asettui vain verkalleen,
kertoi vavisten koko tapahtuman. Huolettoman, hilpeän ja uskollisen
ystävättären levolliset piirteet ja tyynnyttävä pakina tuottivat
hänelle kuitenkin lohdutusta ja hän jäi luolaan yövieraaksi. Kun hän
seuraavana aamuna lähti kotia kohti, niin Kuukasvo tuli saattajaksi.

Vähitellen Nopsajalkakin saavutti tavallisen mielialansa ja hiukan
entistä huoletonta hilpeyttään. Mutta kun he olivat saapuneet kotiin
ja Kuukasvo alkoi tyttöjen levättyä ja syötyä kertoa uudelleen hänen
paostaan, isän ja molempien rotevien veljien kuunnellessa tarkkaavasti,
vaikkakin ilman kiihtymystä, niin hän tunsi jälleen tuota hurjaa
säikähdystä, kammoa ja epävarmuutta, joka oli vallannut hänet, kun hän
ensin pakeni sitä, mikä tuntui hänestä niin hirvittävältä.

Hän hiipi tiehensä luolan suulta, jonka luona toiset istuivat
nauttien keskikesän iltapäivä-tuoksua. Toisen veljistään hän viittasi
mukaansa ja tämä tottelikin empimättä, sillä Nopsajalka oli melkein
lapsuudestaan asti ollut perheessä käskijän asemassa — yksinpä voimakas
isäkin ihaili ainoata tytärtään ja taipui helposti hänen tahtoonsa,
vaikk'ei se ollutkaan ajan hengen mukaista. Tuo iso pojan-köntys
liittyi halusta hänen seuraansa hyvin asestettuna ja valmiina mihin
seikkailuun tahansa, ja molemmat katosivat varjojen tavoin metsän
kohtuun.

Nopsajalka hoiti Vaaran taloutta, seudun suurimman erämiehen,
joka vuosien taakasta huolimatta pysyi yhä vielä nuorena. Samassa
luolassa asustivat myöskin tämän molemmat pojat, nekin sen ajan
oivallisinta lajia. Tuo hento olento, jota he olivat hoivailleet
hänen varttuessaan, piti heidät helposti vallassaan, vaikk'ei siihen
aikaan vielä vallinnutkaan sanottavaa perherakkautta ja ritarillisuus
oli luonnollisesti kokonaan tuntematonta. Vaaran vaimo oli kuollut
kaksi vuotta sitten ja Nopsajalka oli tiedottomalla voimalla ottanut
haltuunsa äidin paikan. Eihän tuolla tuulisella kukkulalla ollut
toistakaan naista miehiä auttamassa.

Vaara ei ollut antanut aivojensa aivan levätä koko tätä aikaa. Monesti
hän oli katsellut tyttärensä toveria, tuota hilpeätä, tummaveristä
ja pulleata Kuukasvoa, ja havainnut tämän varsin miellyttäväksi.
Tänään, kuunnellessaan tytön kertomusta, ei hän osoittanut sellaista
tarkkaavaisuutta, kuin aiheen olisi luullut vaativan. Kuolemantapaus
ei ollut mikään äärettömän tärkeä seikka, eipä edes miestappokaan.
Ei hänkään kiihoittunut siitä vähääkään, vaan tuota sievää kertojaa
katsellessa hänen aivoissaan heräsi verkalleen, kenties myöskin
jonkinlaisen lemmen ja kotoisen vaiston jouduttamana, ajatus että
tuostapa hän saisi puolison, joka vetäisi vertoja läheisimmän
ympäristön parhaimmille. Hän ajatteli asioita suoraan, tämä
metsämiehistä ensimäinen ja yleiseen kunnioitettu salon eläjä. Kun
ajatus kerran oli herännyt, niin se kasvoi kasvamistaan ja kelpo
Vaara oli tottunut käymään tuumasta toimeen. Viisikuudetta ikävuotta
ei suinkaan ollut kokonaan jäähdyttänyt verta hänen pullistuvissa
suonissaan. Hänellä oli edessään kosinta ja se oli suoritettava
viipymättä. Saadakseen olla rauhassa hän käski toisen poikansa,
Kivikäden, joka istui läheisellä paadella kuunnellen avosuin Kuukasvon
kertomusta, lähtemään Nopsajalan ja veljensä luo metsään. Siellä
saattoi liikuskella petoja, ja kaksi miestä tuli aina toimeen paremmin
kuin yksi, lausui tämä viekas taatto-erämies-rakastaja.

Poika oli yhtä taitava vainuaja kuin joku punanahka tai
austraalialainen metsästäjä; hän löysi pian veljensä ja Nopsajalan
valitseman polun ja saavutti heidät. Kuunnellessaan heidän pakinaansa
hän iloitsi siitä, että oli päässyt heidän seuraansa. Kolmisin
riennettiin nyt laaksoa kohti. Puut alkoivat jo luoda pitkiä varjoja,
kun he saapuivat kohdalle, missä jyrkempi vaaran rinne vaihtui
loivemmaksi ja missä kaavittu maa, katkenneet oksat ja syvät jalan
jäljet selvästi kertoivat eilispäivän kamppailusta.

Mutta olipa sen ohessa jotain muutakin. Taistopiirin reunassa oli
kellertävän ruskea lehtimatto, jolle joku oli kaatunut. Sateen
tasaisesti sullomalla puhtaalla lehtivaipalla näkyi täpliä, joiden
purppura vasta äskettäin oli vaalentunut karmosiiniksi. Ja tuossa oli
pinta röyheltynyt ja hiukan kuopalla. Kaikki kolme tiesivät, että
siinä oli ihminen heittänyt henkensä. Sisarukset seisoivat rinnan
lausumatta sanaakaan. Nuorukaiset olivat kummissaan; neitonen käsitti
puoleksi asian laidan. Hän ei empinyt hetkeäkään. Varman vaiston
ohjaamana Nopsajalka kulki, ajattelematta tai tietoisesti etsimättä,
paikalle mihin ihminen oli haudattu tuoreen mullan ja kivien alle. Tuo
hiljattain tasattu röykkiö puhui selvää kieltä.

Joku lepäsi siinä haudattuna, mutta ken? Oliko se Tammi, vaiko Ab?

"Kaivanko?" kysäsi Kivikäsi, valmistautuen työhön, ja samoin teki
myöskin vanhempi veli, Oksa.

"Älä! älä!" huusi Nopsajalka. "Hän on haudattu syvälle ja yllä
on kiviä. Yö lähestyy ja sudet ja hyeenat saapuvat, ennenkuin
ennättäisimme tiehemme. Anna sen olla. Siellä on joku, mutta se,
joka on hänet surmannut, on haudannut hänet. Hän tulee takaisin!"
Nuorukaiset vaikenivat ja lähtivät seuraamaan Nopsajalkaa kotia kohti.

Aurinko oli jo laskemaisillaan mailleen, kun he saapuivat Vaaran
luolalle. Siellä oli tapahtunut jotain, mutta tarpeetonta on ruveta
kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti. Kelpo Vaara ei ollut mikään nahjus
kosijaksi eikä Kuukasvokaan hermostunut neitonen. Perheen toisten
jäsenten joutuessa luolalle hän keikkui jo sen emäntänä.

Tässä ei tullut kysymykseenkään, että "loukattu" perhe ryhtyisi
kostohankkeisiin. Tyttö oli elellyt ijäkkään isänsä kanssa, jonka
toimeentulosta hän oli puoleksi pitänyt huolta; kenties tämäkin
siirtyisi nyt Vaaran luolaan, viettääkseen loppupäivänsä siellä
saviastioita valmistellen ja kaikellaisissa muissa pikku hommissa. Näin
alkoi uusi hallitusjärjestelmä.

Nopsajalalla ei ollut mitään sitä vastaan. Tämä omituinen emintimä
oli ollut hänen nöyrä, mutta uskollinen ystävättärensä. Nopsajalka
pysyi kaikkialla vallitsevana naisolentona ja hän tiesi sen, vaikka
alistuikin aina voiman alle, muuta lakia kun ei ollutkaan. Siitä
huolimatta hän osasi päästä tahtonsa perille. Kuukasvon kanssa hän
tuli helposti toimeen, ja oikeastaan hänestä tuntui hauskalta, että
ystävättärestä oli yht'äkkiä tullut pysyväinen asukas siihen luolaan,
missä hän oli syntynyt ja viettänyt kaiken elämänsä. Kun molemmat
tytöt kohtasivat toisensa ja Vaara ilmoitti lyhyesti asian laidan,
niin kannattipa nähdä heidän muotoansa. Kuukasvon piirteet kuvastivat
levottomuutta ja toivoa, Nopsajalan ensin äkillistä hämmästystä ja
harmia, sitten ajattelua. Hetkisen mietiskeltyään kumpikin pyrskähti
hilpeään nauruun.

Uutinen äsken keksitystä haudasta ei tehnyt sanottavaa vaikutusta tähän
ryhmään; ainoastaan Nopsajalassa se herätti paljon mietteitä, mutta
hän ajatteli äänetönnä. Häntä vaivasi kysymys: "kuka lepäsi siinä?"
Miestappo ei tuntunut perheen muista jäsenistä lainkaan kummalliselta
eikä kukaan moittinut murhaajaa tai ehdottanut häntä rangaistavaksi.
Saattoihan toisinaan tapahtua sellaistakin, että luolamies, joka oli
surmannut toisen, joutui arvaamatta vuorelta vierivän paaden alle tai
kaatui viidakkoa kulkiessaan piikärkisen keihään lävistämänä. Mutta se
oli vain vihastuneen isän tai veljen työtä, oikeuden kädellä ei ollut
siinä asiassa mitään tekemistä, eivätkä sellaiset rangaistusyritykset
olleetkaan erittäin tavallisia.

Nopsajalan rinnassa oli jotain, joka painoi kiven tavoin. Se oli yhtä
raskas, niin hän ajatteli, kuin kivi tuon miehen yllä, joka nyt makasi
mustassa mullassa siitä syystä, että oli juossut hänen peräänsä.
Kukahan se oli? Saattoi olla Ab! Ja kaiken yötä tyttö heittelehti
levottomana lehtivuoteellaan eikä saanut rauhaa seuraavinakaan öinä.

Mitä Kuukasvoon tulee, niin vaikeata on sanoa, mitä tuo pullea ja
pörröinen nuori olento ajatteli, kun perhe oli perehtynyt uuteen
järjestykseen ja hän itse antautunut emännän tehtäviinsä. Yhtä leveä
oli hänen hymynsä, yhtä hilpeä hänen mielensä, mutta kukapa tietää,
mitä hän tuumi nähdessään Nopsajalan palavan katseen ja mietiskelevän
ilmeen. Ehkäpä hän muisteli toisinaan noita kahta nuorta miestä,
joiden hän oli aivan äskettäin nähnyt osoittavan sellaista voimaa ja
väkevyyttä ja joita niin kernaasti katseli. Nyt hän oli vaimo, mutta
kuului toisellaiselle miehelle. No, oli miten hyvänsä; Vaara oli hyvä
turva ja oivallinen riistan hankkija — sitäpaitsi komea mies.

Nopsajalka ei oleskellut nykyisin paljoa luolassa. Hän pysytteli sen
edessä olevalla aukeamalla tai vaelteli läheisessä metsässä. Naisen
vaisto neuvoi häntä liikuskelemaan ulkosalla, milloin hän vain saattoi.
Muuan mies tulisi etsimään häntä. Mutta se ajatus herätti myöskin
kauheata pelkoa. Kuka se olisi? Eräänä iltapäivänä hän näki sitten
jotain.

Metsä-aukeaman poikki, lähellä luolaa, livahti kaksi harmaata
olentoa ja tuossa tuokiossa istui tyttö puussa. Nyt seurasi jotain
odottamatonta. Aivan noiden harmaiden otusten kintereillä saapui
mies täysissä aseissa, innokkaana, valppaana ja äänetönnä, antaen
katseittensa etsien harhailla yli aukeaman. Se oli Ab.

Tyttö huudahti riemusta, mutta kyyristyi sitten säikähtyneenä lehvien
suojaan. Hän tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen.
Ratkaistu oli kysymys, joka oli niin kiusannut hänen mieltään! Mies,
joka makasi maan povessa Vaaran rinteellä, oli Tammi eikä Ab.

Silloin kuului joku kapuavan nopeasti ylöspäin ja nuori luolamies
ilmestyi hänen rinnalleen oksalle. Tällä kertaa ei ollut puhettakaan
pakenemisesta. Tytön kasvot puhuivat kyllin selvää kieltä, niin
selvää että Ab, joka oli vielä hiljattain päätöksestään huolimatta
tuntenut epäilystä, tiesi valittunsa kuuluvan hänelle. Heidät valtasi
onnellisuus, joka aina lankeaa lempivien osalle, olkootpa sitten
ihmisiä, lintuja tai nelijalkaisia. Ja sitten tehtiin nopea päätös.
Ab vaati neitoa lähtemään viipymättä kerallaan ja kertoi hänelle
uudesta luolastaan ja kaikista hommistaan. Mutta tämä säikähtyi peräti
kuullessaan tulevan kodin sijaitsevan petojen suosimassa vaarallisessa
seudussa. Silloin Ab otti puheeksi nuo pienet lentävät keihäät, jotka
Rampa-ukko oli hänelle valmistanut, ja ihmeellisen jousensa, joka
lennätti ne kohti. Se rauhoitti tyttöä, hän rupesi pian tuntemaan
verratonta urheutta ja ylpeilemään uljaasta miehestään.

Ei ollut tällä kertaa lainkaan tarpeen viedä tyttöä väkivalloin tai
viekkaudella, sillä Vaara antoi täyden tunnustuksen Abin voimalle
ja kunnolle. Molemmat kävivät yhdessä luolalle, missä rakennettiin
juhla-ateria, ja myöhemmällä lähti kaksi nahkapukuista ihmistä, mies
ja vaimo, yhdessä samoamaan salon halki. Pitkä oli matka ja tarkkaan
oli tähystettävä vieraan seudun polkuja riennettäessä. Mutta lopulta
ennätettiin luolalle, juuri kun aurinko laskeutui punaisena, valaen
kaikkialle ruusunkarvaista hehkuaan.

Äänettöminä astui pari aukeamalle, jonka laidassa sijaitsi heidän
asumuksensa ja linnansa. Suunnaton paasi suojeli luolan suuta, jättäen
siihen vain ahtaan aukon. Taivasta kohti kohosi somasti kiemurrellen
savua hiiltyvästä nuotiosta, jonka Ab oli edellisenä päivänä laatinut.
Kaikkea tätä katsellessaan Nopsajalka nauroi iloisesti, joskin
väristen, sillä hän oli nyt antautunut miehelle ja tämä oli johtanut
hänet asuntoonsa.

Mutta mies katseli neitoaan ihastuneena. Hänen suonensa tykkivät
kiivaasti. Kätensä hän kietoi naisensa ympärille ja yhdessä he astuivat
luolaan. Heillä oli häät, mutta ilman juhlamenoja. Niinkuin satakielet
yhtyvät toisensa tavattuaan, tai kuten koirashirvi ottaa itselleen
puolison, niin tuli näistäkin kahdesta uskollinen aviopari.

Pimeys verhosi maan, luolan suulle rakennettu tuli leimahti ilmi
liekkiin ja Ab ja Nopsajalka alkoivat yhdyselämänsä.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


KUHERRUSKUUKAUSI.

Aurinko säteili kirkkaana, linnut livertelivät ja pihkakuuset
tuoksuivat aamusuitsutustaan, kun Ab ja Nopsajalka lähtivät liikkeelle
luolastaan. He olivat syöneet vahvasti ja astuivat nyt ulos
hilpeämielisinä ja maailmaansa tyytyväisinä. Joelta kuului heikosti
vesilintujen rupatusta, vieno tuuli leyhytteli lehtiä, ilma oli
täynnänsä hyönteisten surinaa — saattoi tuntea itse elämän valtimon
tykkivän.

Ab kantoi ylpeänä uutta asettaan, janoten naisensa lempeä ja ihailua
ja halaten näytellä hänelle sen mahtia sekä omaa taitavuuttaan. Hänen
selässään riippui mammutin luusta valmistettu viini ja kädessä hänellä
oli jänteestään päästetty jousi.

Luolan edustalla levisi usean sylen laajuinen aukeama, jota reunusti
puu siellä toinen täällä; mutta varsinainen metsä alkoi vasta noin
kuuden sadan kyynärän päässä. Aukeaman poikki oli kaatunut muuan sen
ajan havupuu-jättiläisistä, jonka suunnattomat oksat ja runko olivat
jo lahoamassa ja muodostivat siis kelpo varaston kuivaa ja helposti
noudettavaa polttoainetta; Ab olikin pannut tämän seikan erityisesti
merkille uutta kotia valitessaan. Nyt hän istahti pölkylle pienen
metsäahon laitaan, veti Nopsajalan vierelleen ja alkoi innokkaasti
tehdä selkoa tuosta ihmeellisestä aseesta, jonka hän oli keksinyt
ja sitten yhdessä Rampa-ukon kanssa kehittänyt aivan hämmästyttävän
tehokkaaksi.

On varsin luultavaa, ettei Nopsajalka käsittänyt jokaista
yksityiskohtaa nuoren erämiehen vakavasta selonteosta. Hän katseli
häntä ylpeillen ja hypisteli uteliaana piikärkisiä vasamia, mutta
näytti yleensä kiintyneen enemmän mieheen kuin puuhun ja kiveen. Mutta
kun tämä viittasi isoon pahkaan läheisessä puussa, jännitti jousen ja
lennätti nuolen pilkkaan, josta ei Nopsajalka kyennyt sitä millään
keinoin irroittamaan, niin jopa valtasi hänetkin hurja ihastus ja
kiihko. Hän tahtoi oppia itsekin käyttämään tuota ihmeellistä uutta
asetta, sillä hän tajusi heti, kuinka hyödyllinen se oli heikolle
olennolle.

Ab halusi varmaankin yhtä hartaasti tehdä vaimostaan taitavan
aseenkäyttäjän. Hän ojensi hänelle jousen, mutta piti kaikeksi onneksi,
kuten myöhemmin tuli näkyviin, selässään luuviinen, joka oli täynnä
Rampa-ukon parhaita vasamia. Ensin hän opetti toveriaan taivuttamaan
jousta ja sitomaan jänteen kiinni. Huonostihan siinä alussa kävi, mutta
viimein onnistuttiin, ja Nopsajalka nauroi kaiken aikaa sydämensä
pohjasta. Nyt Ab valitsi nuolen Nopsajalkaa varten, mutta huomasi
sen hiukan sopimattomaksi, sen lovi ei oikein tyydyttänyt häntä.
Otettuaan nahkapukunsa taskusta ohuen, kovan kivikaapimen hän rupesi
nirhaamaan lovea, saadakseen sen soveltumaan paremmin jänteeseen.
Nopsajalka seisoi hänen rinnallaan, jousi yhä käyttövalmiina. Viimein
hän väsyi pitämään sitä kädessään, ripusti sen selkäänsä ja seisoi
nyt huolettomassa asennossa, molemmat kädet vapaina, katsellen kuinka
miehensä raapi pienellä piiliuskallaan ja pysähtyi tuon tuostakin
tarkastelemaan, miten lovi kovan vasamanvarren päässä kävi yhä
pyöreämmäksi.

Hän piti juuri silmiensä tasalla nuolta, joka hänen mielestään oli jo
melkein ihanteellinen, kun heidän korviinsa kajahti selvästi turmaa
ja hengenvaaraa ennustava ääni, ääni sellainen että, vaikka hermot
puhuivat ja lihakset toimivat, heidät oli vallata tuo hetkellinen
herpoutuminen, jonka hirveä äkkipeljästys toisinaan synnyttää.
Kuuluihan aivan läheltä ison luolakarhun puolittain röhkivä, puolittain
karjuva huuto!

Perinnäisen vaiston ohjaamana molemmat hyökkäsivät erikseen lähimmän
puun luo, ja sanaakaan lausumatta kumpikin kiipesi oksille, osoittaen
samallaista tiedotonta voimaa ja nopeutta kuin villieläimet kuoleman
uhatessa. Tuskin he olivat koholla maasta, kun aukeamalle syöksähti
suunnaton ruskeakarvainen otus, jota heti seurasi toinen samallainen.
Kavutessaan oksien välitse ylemmäksi ja luodessaan katseen alas, Ab ja
Nopsajalka näkivät kohollaan kumpaakin runkoa vastaan hirviön, jonka
nälkäisen karjunnan he tunsivat niin hyvin.

Kovin huolimattomia olivat nämä lempivät olleet, etenkin mies. Olihan
hän varsin hyvin tietänyt, kuinka viljalti hänen uuden kotinsa
lähimmässä ympäristössä vilisi petoja; mutta hän oli unohtanut sen
hetkeksi ja siinä nyt oli seuraus hänen ajattelemattomuudestaan.
Hän kykki vaimoineen vankina puunlatvassa muutaman sylen päässä
kotiliedestä, ja aseet olivat jääneet luolaan!

Asetuttuaan vankalle istuimelle korkealla maasta kumpikin katsahti
säikähtyneenä ja huohottaen, miten toisen oli käynyt. Molemmat
rauhoittuivat heti nykyhetkeen nähden, mutta tulevaisuus saattoi
heidät ymmälleen. Perin itsepäinen otus oli luolakarhu, kuten nykyajan
harmaa kontiokin [Pohjois-Amerikan länsi-osissa tavattava harmaa
karhu, meikäläistä mesikämmentä isompi. Suom. muist.], sen heikompi ja
suvustaan huonontunut jälkeläinen, ja niin hyvin Nopsajalka kuin Abkin
tiesivät, etteivät heidän vihollisensa luopuisi piirityksestään ensi
hetkessä.

Puut, joissa he kykkivät, olivat aivan lähellä metsää, mutta ei sinne
kuitenkaan voinut päästä oksateitse. Eivätkä ne myöskään olleet niin
likitysten, että oksat olisivat sekaantuneet; välillä oli selvä
sola. Nopsajalka oli joutunut isoon mäntyyn, joka kohosi melkoista
korkeammalle kuin se roteva pyökki, jonka latvasta Ab oli hakenut
turvaa. Männyn oksat taipuivat tosin niin alas, että niiden päästä oli
vain muutaman jalan matka Abin matalampaan suojapaikkaan. Mutta aukko
oli kuitenkin kiusallisen leveä sille, joka koetti päästä pyökkiin
korkeasta männystä.

Molemmat olivat aseettomia. Abilla oli vielä mukanaan viinentäysi
ihmeteltäviä nuoliaan ja Nopsajalan selässä riippui tuo väkevä jousi,
jonka hän oli niin hilpeämielisenä ripustanut sinne. Pian alkoi
perin vakava keskustelu. Ab halasi jälleen tuon ihanan olennon luo,
joka nyt kuului hänelle; hän oli melkein mielettömänä raivosta,
eikä Nopsajalkakaan ollut voinut säilyttää tavallista huoletonta
iloisuuttaan. Niin he puhelivat ja pohtivat, pääsemättä sanottaviin
tuloksiin, ja lopulta saapui väsyttävien tuntien jälkeen yö.

Asema oli tukala, sama vaara uhkasi sekä miestä että vaimoa. Otsot
olivat nälissään ja luolakarhu tunsi saaliinsa. Ne eivät olleet
ensinkään halukkaita luopumaan riistasta, jonka olivat saartaneet
puun latvaan. Yö kului, mutta katsoessaan alas joko Ab tai Nopsajalka
saattoi nähdä' pienten nälkäisten silmien kiiluvan sieltä vastaan. He
antautuivat hellään keskusteluun, sillä he olivat ankarassa ahdingossa
ja sellaisessa asemassa ovat sielut aina, tapahtuipa se sitten
esihistoriallisena, historiallisena tai nykyaikana, joutuneet toisiaan
lähemmäksi. Paljon lämpimämmäksi kuin koskaan ennen kasvoi heidän
rakkautensa tuona yönä, jonka he viettivät puunlatvassa. Heille tuotti
todellista huojennusta kutsua toisiaan nimeltä läpi pimeyden.

Jonkun ajan kuluttua rupesivat yhtenäisen jännityksen uuvuttamat
lihakset kuitenkin herpoutumaan. Väsymys samensi heidän mielensä ja
löi heidät melkein kokonaan lamaan; heitä piti yllä ainoastaan yksi
seikka, joka on ahdingossa aina antanut tarmoa enemmän kuin mikään muu
maailmassa: miehen ja naisen keskinäinen rakkaus.

Tämän koetuksen he kestivät varsin hyvin. Puussa nukkuminen oli heille
perin helppoa, kunhan vaan turvautuivat silloisiin yksinkertaisiin ja
luonnollisiin varokeinoihin. Kumpikin palmikoi oksista vitsaköyden,
jolla saattoivat sitoa itsensä puuhun, ja valittuaan makuupaikakseen
sellaisen kohdan, missä useita vahvoja oksia liittyi runkoon, he
nukkuivat väsyneiden lasten lailla, kunnes luonnon havahtuminen herätti
heidätkin, jotka olivat osa siitä.

Herätessään Abilla oli muutakin ajateltavana kuin Nopsajalka, sillä
hänenhän oli huolehdittava molempien puolesta. Hän räpytteli silmiään
ja ihmetteli, missä oikeastaan oli. Sitten hän muisti äkisti kaikki.
Levottomana hän loi katseensa hentoon ruskeaan olentoon, joka nukkui
kyyristyneenä niin lähelle puunrunkoa, johon hän oli sitonut itsensä,
että melkein näytti kuuluvan siihen. Sen perästä hän katsahti alas ja
se sai hänet ajattelemaan vakavasti. Karhut olivat vielä paikallaan!
Hän loi silmänsä kirkasta taivasta kohti ja ylt'ympärilleen, hengitti
syvään metsän tuoksua ja tunsi voimiensa palaavan. Ja hän tiesi
myöskin, mitä oli tehtävä. Hän kutsui ääneen.

Nopsajalka heräsi säikähtyneenä. Hän olisi pudonnut ilman sidettään.
Vähitellen koko surkea tila selvisi hänelle ja hän alkoi itkeä. Hänen
oli nälkä, siteet olivat kangistaneet jäsenet ja alhaalla vaani
kuolema. Mutta olihan tuolla hänen lähellään _mies_, ja tämän ääni sai
hänet vähitellen rauhoittumaan.

Ab alkoi nyt käydä vihaiseksi, melkeinpä raivoisaksi. Tässä hän, oman
luolan omistaja ja yhtä itsenäinen valtijas kuin kuka muu tahansa,
kykki puussa, ja toisessa oli hänen yksipäiväinen morsiamensa, josta
nuo alhaalla maleksivat pedot pitivät hänet erillään!

Mutta nyt hän oli päättänyt mihin ryhtyä, ja niin hän rupesi puhumaan
Nopsajalalle peittelemättä kuin voimakas mies ainakin, joka tunsi
olevansa velvollinen pitämään huolta toisesta ja käsitti samalla haavaa
sekä vastuunalaisuutensa että vaikutusvaltansa. Niin paljon lujuutta ja
päättäväisyyttä kaikui hänen äänessään, että nuori nainen veti pienen
nahkaverhonsa kiinteämmin ympärilleen ja kuivasi kyyneleensä. Hän kävi
verrattain tyyneksi ja maltilliseksi.

Siitä puusta, johon Nopsajalka oli paennut, ojentautui useita pitkiä,
ohuita oksia alaspäin jättiläispyökkiä kohti: Ab väitti, että
jäntevälle, notkealle ja hentoruumiiselle Nopsajalalle oli mahdollista
— juuri mahdollista — heittäytyä joltakin korkeamman puun oksalta
kaaressa heidän välillään ammottavan aukon poikki ja päätyä pyökin
oksien sekaan hänen luokseen. Vahvat käsivartensa hän lupasi pitää
valmiina ottamaan hänet vastaan, kestämään töytäyksen ja estämään häntä
putoamasta. Ja antaakseen enemmän tukea pyynnölleen hän huomautti, että
heitä odotti nälkäkuolema, elleivät nyt ryhtyisi ratkaisevaan tekoon,
kun taasen hänen suunnitelmansa epäonnistuminen tuottaisi nopean,
joskin kauhean lopun. Heillä oli nyt yksi keino jälellä ja siihen oli
turvauduttava. Niinpä Ab huusi nuorelle vaimolleen:

"Kiipeä oksaa myöten yläpuolelleni, heiluta ankarasti ja heittäydy
tänne päin. Otan sinut vastaan ja pidän kiinni. Olen väkevä!"

Nainen epäröi yhä, vaikka luottikin mieheensä. Se oli kova koetus
aikaan ja tilaisuuteenkin nähden. Mutta nälkä ja vilu ahdistivat,
ja hän oli luonnollisesti hyvin rohkea. Hän laskeutui alaspäin ja
kiipesi kauas ulottuvalle oksalle. Kuilun toisella puolen istui
Ab tukevat jalat käärittyinä oksan ympäri ja jäntevät ruskeat
käsivarret luottavaisesti ojennettuina, istui katsellen häntä pyytävin
silmin, joissa kuvastui rakkautta ja kaipausta ja melko lailla
taistelunhaluakin.

Pitäen lujasti kiinni ylempänä olevasta haarasta hän kulki eteenpäin
oksaa pitkin, kunnes se rupesi keinumaan ankarasti hänen paljaiden
jalkojensa alla. Sitten tuli hetki, jolloin uskallus joutui kovaan
koetukseen. Hän pysähtyi äkisti, tarttui käsillään alempaan oksaan,
laskeutui riippumaan sen alapuolelle ja siirtyi sitten vuoro-ottein
eteenpäin melkein sen päähän asti. Nyt hän alkoi huojua edes takaisin.
Hän oli vain muutaman kyynärän Abin yläpuolella, heiluen ilmassa, hänen
allaan vaanivat molemmat nälkäiset kontiot odottavin, punertavin silmin
ja kidat kuolaa valuen. Se oli hirvittävä hetki. Pian hän olisi joko
petojen raatelema muodoton jäännös tai myöskin nainen, jolle elämä
oli avautunut uudelleen. Hän katsahti Abiin, sai uutta rohkeutta ja
valmistautui suureen ponnistukseensa, jonka täytyi lopettaa kaikki tai
luoda enemmän eloa.

Hän huojui edestakaisin, jokainen käsivarsien koukistus ja suoristus
ja taivutus antoi lisää vauhtia heilahduksille ja keräsi voimaa siihen
heittoon, jonka hän aikoi tehdä. Ainoastaan epätoivo ja väkevyys
saattoivat hänet tottelemaan Abin käheätä käskyä.

Ojentaen lujia käsivarsiaan ja tuntien nälkäisten karhujen julmien
katseiden tunkeutuvan sydämeensä asti Ab kurottautui eteen- ja
ylöspäin, kun naisen heilahdukset lähestyivät huippukohtaansa.
Nopsajalka päästi varoitushuudon, hellitti kätensä ja lennähti alas- ja
eteenpäin kuin vasama pilkkaansa.

Ab oli väkevä mies, mutta kun nainen päätyi hänen tukevien
käsivarsiensa varaan — ja sen hän teki kauniisti — niin silmänräpäyksen
ajan riippui hiuskarvasta, putoaisivatko molemmat maahan vai
pelastuisivatko yhdessä. Hän otti taakan vastaan taitavasti,
mutta töytäys oli kova ja pani hänet heilahtamaan. Tavattomalla
ponnistuksella hän vetäysi vavisten jälleen oksan varaan, mistä hän oli
ollut lentämäisillään irralleen, ja asetti samalla rinnalleen juuri
sieppaamansa olennon.

Nämä kaksi yksinkertaista rakastavaista, jotka olivat täten pelastuneet
tukalasta tilasta, eivät virkkaneet hetkeen sanaakaan. Vetäen syvään
henkeänsä ja koettaen saattaa mielensä tasapainoon he istuivat
vierekkäin tukevalla oksallaan, kumpikin yhtä turvallisena ja sinä
hetkenä yhtä tyytyväisenä, kuin olisivat levänneet vuoteellaan
luolassa. He huohottivat ankarasti, mutta riemuitsivat sydämensä
pohjasta. Eikä ollutkaan juuri luultavaa, että tuo hetkellinen
hengenvaarallinen tapahtuma vaikuttaisi pitkällisemmin heidän
karaistuihin hermoihinsa.

Muutaman minuutin he istuivat näin yhdessä käsivarret kiedottuina
toistensa ympärille ja vetäen syvään henkeänsä. Sitten he alkoivat
nauraa hihittää, kun henkeä rupesi riittämään sellaisen inhimillisen
tunteen ilmaisemiseksi. Vähitellen hengitys muuttui yhä tasaisemmaksi.
Molemmat olivat päässeet luonnolliseen tilaansa, ja Abin kasvot
pitenivät ja piirteet kävivät selvemmiksi. Hän oli jälleen oma itsensä,
mutta mieli oli kaukana lemmenleikistä. Päästäen voitonriemuisan
huudahduksen, joka kajahti halki metsän, hän pudisti hurjana nyrkkiään
alhaalla oleville pedoille ja kurottautui ottamaan jousta, joka riippui
Nopsajalan selässä.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


KUHERRUSAJAN JATKOA.

Tuo ruskea, untuvapeitteinen nainen käsitti silmänräpäyksessä,
mitä hänen miehensä tarkoitti huudahtaessaan ja ottaessaan jälleen
haltuunsa järeän jousensa, jonka vaimo oli säilyttänyt selässään.
Hän tiesi, ettei tuo huuto ilmaissut ainoastaan iloa, vaan myöskin
kostonhimoa, että Ab halusi saada aseen surmatakseen pedot ja että hän
nyt hehkui taistelunhalusta. Senkin hän tiesi, että noista neljästä
luontokappaleesta, joista kaksi suunnatonta vaani maassa ja kaksi
pienempää kyyhötti puussa, edelliset olivat nyt äkisti joutuneet
epäedullisempaan asemaan.

Tuossa tuokiossa jousi kieppui Abin selässä, ja sitten tämä
hullaantunut nuori herra kääntyi vaimonsa puoleen ja nauroi, kietoi
toisen käsivartensa hiukan kiinteämmin hänen ympärilleen ja taivutti
hänet puoleensa, painoi hetkiseksi poskensa hänen poskeaan vastaan,
veti sen jälleen pois ja nauroi uudelleen. Arvellaan ettei suuteleminen
ollut vielä luolaihmisen aikana kehittynyt aivan valmiiksi, mutta se
korvattiin muulla tavoin.

Sitten Ab hellitti irti ja virkkoi iloisesti hihittäen: "Seuraa
minua!" He laskeutuivat yhdessä pyökinrunkoa myöten, kunnes saapuivat
alimmalle ja isoimmalle oksalle, joka oli noin parinkymmenen jalan
korkeudessa maasta. Nälkäiset karhut, jotka tähän asti olivat pysyneet
kärsivällisinä, kävivät nyt, nähdessään himotun saaliin olevan niin
lähellä, raivoisan kiihkeiksi ja juoksentelivat suut kuolaisina ja
silmät verestävinä aivan heidän heiluvien jalkojensa alla. Toisinaan ne
kurottautuivat hirvittävän lähelle, koettaen innoissaan päästä käsiksi
saaliiseen, jota olivat saaneet odottaa niin kauan ja joka niiden
mielestä tuossa tuokiossa putoaisi niiden kitaan. Olivat ne ennenkin
ajaneet tuollaisia otuksia puuhun ja saaneet sitten nääntyneistä
luola-miehistä ja -naisista oivan aterian. Karhut menettelivät
epäilemättä varsin järkevästi. Eiväthän ne voineet tietää, että tämä
erityinen pari, jonka kaltaisia olentoja ne olivat joskus syöneet
suuhunsa, omisti mitättömän puisen, jänteisen ja piikärkisen kapineen,
joka olisi vastedes aiheuttava perinpohjaisen muutoksen kaksi- ja
nelijalkaisten metsästäjien keskinäisessä suhteessa. Kuinka ne
saattoivat tietää, että jokin pieni ja terävä esine voisi lentää alas
ja pistää ankarammin kuin mikään muu, tunkeutua niin syvälle, että se
saattoi viiltää poikki valtimot tai lävistää sydämen? Hyvin heitetty
keihäs oli sekin aikoinaan herättänyt suurta hämmästystä silloisissa
pedoissa, mutta paljon oli niillä vielä opittavaa.

Ennätettyään tuolle isolle oksalle, joka oli niin lähellä maata, sekä
Ab että hänen vaimonsa säikähtyivät ensin ja vetivät vaistomaisesti
jalkansa ylöspäin. Mutta mies rauhoittui heti, sillä hän tiesi olevansa
täysin turvassa ja kantavansa turman tuojaa. Hän valitsi parhaan ja
lujimman nuolistaan, sovitti sen huolellisesti jänteeseen ja teki
sitten samoin kuin hänen äitinsä oli takavuosina menetellyt uhmatessaan
hyeenaa, joka oli tavoitellut hänen lastaan: kurotti toista jalkaansa
niin alas kuin saattoi ja heilutteli sitä ärsytellen edestakaisin
juuri isomman pedon yläpuolella. Nälän ja saaliinhimon kiihoittama
peto kohosi hirvittävästi ärjyen puuta vasten ja repi kuorta vahvoilla
kynsillään; ja katsellessaan saalista, joka oli jo niin lähellä ja
kuitenkin saavuttamattomissa, se taivutti isoa päätään taaksepäin.

Nyt oli tullut ihmisen vuoro. Ab veti vasamaa taaksepäin, kunnes
piikärki koski hänen ojennettuun käteensä ja sitkeä kaari ritisi
jäntevän käsivarren pingoittamana. Sitten hän päästi sormensa
nuolenvarresta. Niin lähekkäin olivat mies ja karhu, ettei tässä
tarvittu jousimiehen tarkkakätisyyttä osatakseen tuohon ruskeaan
maaliin. Vasama iski viuhuen kohti ja piikivi tunkeutui nahan ja
lihaksien läpi, kunnes sen kärki pisti esiin pedon niskasta. Kontio
kaatui äkkiä selälleen, nousi sitten uudelleen pystyyn ja tavoitteli
sokeasti niskaansa isoilla etukäpälillään. Siitä kohdasta, mistä nuoli
oli tunkeutunut sisään, virtasi verta ruiskahtaen. Äkisti karhu herkesi
kamalasta karjunnastaan ja hyökkäsi luolaa kohti. Siinä oli herännyt
tuo omituinen vaisto, joka saa nuo isot pedot etsimään kuolemaa
yksinäisyydessä. Se syöksyi luolan ahdasta suuta kohti, mutta puussa
majaileva pari ei juuri ennättänyt huomata sen kulkua. Toinen otsoista,
naaras, tavoitteli nyt heitä yhtä vimmoissaan kuin äsken sen voitettu
puoliso.

Harvoinpa sattui luolamiehelle jousen käytön opittuaan, että ensimäinen
voimakas ampuma onnistui yhtä hyvin kuin nyt Abille. Tämä valitsi
jälleen oivan nuolen ja ampui niin voimakkaasti ja taitavasti kuin
taisi, mutta varsi upposi hartiaan ja sai aikaan vain sen, että tuo
kiukkuisa, pahasti haavoittunut eläin äkämystyi aivan mielettömäksi.
Salo kajahteli hurjistuneen pedon karjunnasta, ja kun se kohousi
kiiveten puuta vasten, niin sitkeä kuitu repeili irralleen suurina
siekaleina ja pariskunta oli iloissaan siitä, että runko oli kyllin
paksu ja heillä oli niin oiva luonnonlinna.

Yhä uudelleen Ab lennätti nuoliansa osaamatta vieläkään
hengenvaaralliseen kohtaan. Peto oli aivan piikkisenä vasaman varsista.
Ilmeisesti sen täytyi kuolla, mutta viimeisen nuolen lennettyä se
oli yhä raivoissaan ja nähtävästi yhtä voimakas kuin konsanaan.
Jousimies katseli sitä hiukan nolostuneena, vaan ei heittäytynyt silti
toivottomaksi. Heidän täytyi odottaa, muuta keinoa ei ollut ja hän
ilmoitti sen Nopsajalalle. Tuo älykäs ja luotettava nuori apulainen,
joka oli seurannut tapahtumia syvästi ihmetellen, ei käynyt siitä
tiedosta alakuloiseksi. Hänen miehensä oli saanut urosteollaan suuria
aikaan. Nopsajalan valtasi niin sanoaksemme majesteetillinen tunne. Jos
hänellä olisi ollut kyllin tietoja ja muutamia tuhansia vuosikymmeniä
myöhemmin eläneen Ruthin mielikuvitus, niin hän olisi kertonut
miehelleen, kuinka täydellisesti tämän kansa siitä lähtien oli oleva
hänen kansansa ja tämän jumalat hänen jumaliansa.

Naaraskarhu alkoi vähitellen käydä jonkun verran rauhallisemmaksi.
Se repeli puuta vähemmän kiukkuisesti ja hiljensi hirvittävää
meluaan, joka oli karkoittanut lähistöltä kaikki metsän eläjät, sillä
luolatiikeriä paitsi ei yksikään niistä halunnut oleskella luolakarhun
naapuristossa. Karjunta muuttui karkeaksi mörinäksi ja se astuskeli
ympäri hoippuen. Viimein se riensi suoraa päätä metsää kohti ja
pysähtyi juuri päästyään sen siimekseen, huojui hetkisen edestakaisin
ja kaatui sitten raskaasti kyljelleen. Se oli kuollut.

Ab oli seurannut tarkasti pedon jokaista liikettä. Hän tunsi
hyvin haavoittuneiden eläinten tavat. Kontion kellistyessä hän
päästi ilmoille riemuhuudon, virkkoi sanan vaimolleen ja luisui
tämän seuraamana sukkelasti maahan. Hyvältä tuntui seisoa jälleen
tantereella. Ab polki jaloillaan ja ojenteli käsivarsiaan, Nopsajalka
hyppeli nurmella ja nauroi hilpeästi.

Tätä kesti kuitenkin vain hetkisen aikaa. Ab juoksi luolalle, mutta sen
suulle ennätettyään hän huudahti ankarasti raivosta ja suuttumuksesta.
Nopsajalka kiiruhti rinnalle ja hänen herkkä naurunsakin tyrehtyi, kun
hän katsahti miehensä ällistyneisiin ja synkkiin kasvoihin ja huomasi,
mitä oli tapahtunut. Hän tuijotti koiraskarhun takaruumiiseen.

Etsiessään vaistomaisesti jotain pimeätä onkaloa heittääkseen siellä
henkensä, peto oli tunkeutunut luolan suuhun, sysäten syrjään muutamia
Abin asettamista kivenlohkareista. Se oli tarttunut lujasti kiinni ja
kuollut siihen, ennenkuin sai vapautetuksi ison ruumiinsa. Nuo kaksi
ihmisolentoa olivat nyt kodittomia ja kaikki nuolensa menetettyään
aivan aseettomia tässä vaarallisessa seudussa, missä jokainen askel oli
kuoleman uhittelemista. He olivat myöskin nälissään, sillä he eivät
olleet maistaneet ruokaa moneen tuntiin. Eipä siis ihmeellistä, jos
rohkean luolamiehenkin valtasi kauhistus.

Abin levottomuus osoittautui täysin oikeutetuksi. Metsän laidasta,
missä naaraskontio makasi, kuului terävää ärinää. Hiiviskelevät hyeenat
olivat löytäneet ravintoa ja toiselta suunnalta kajahti pitkällinen,
etsiskelevä ulvonta, kertoen että sudetkin olivat vainunneet sen
ja keräytyivät nyt laumaksi. Hetkeksi pelko teki Abinkin melkein
avuttomaksi; vaimo aivan herpoutui. Mutta sitten mies malttoi mielensä,
tottuneena hengenvaaraan. Hän syöksähti esiin, tempasi jykevän oksan,
joka saattoi kelvata jonkinlaiseksi aseeksi, ja lausui vaimoonsa
kääntyen yhden ainoan sanan: tulta!

Nopsajalka käsitti ja hänessä heräsi jälleen elinvoima. Koko seudussa
ei ollut häntä ketterämpää tulen tekijää. Nopein katsein hän valitsi
sopivat tarveaineet: perustaksi taulaisen puupalasen ja kihnuttajaksi
terävän oksan. Tuossa tuokiossa se hyrräsi edestakaisin pureutuen
puiseen alustaan, pyöri sellaisella taidolla ja nopeudella, että
se olisi meikäläisille käsittämätöntä. Mutta luolaihmiset olivat
saavuttaneet ihmeellisen näppäryyden tässä tärkeimmässä käsityössään
ja jäntevä, uupumaton Nopsajalka oli, kuten jo mainittiin, taitavista
taitavin.

Nuija kädessään Ab hiipi varovasti kohti metsänreunaa, missä karhun
raato makasi. Lähelle päästyään hän pysähtyi katsomaan, mitä siellä
tapahtui. Neljä isoa hyeenaa raateli ahnaasti kuolleen pedon lihaa
ja niiden takana, syvemmällä metsässä, näkyi säihkyviä silmiä, josta
Ab arvasi susilauman kokoontuvan aterialle. Kun otso oli syöty, niin
tulisi ehdottomasti heidän vuoronsa, suojattomia kun olivat. Asema
oli toivottoman tukala, mutta aseiden puuttuessa he saattoivat vielä
turvautua tuleen, ehkäpä se pelastaisi hengen. Puuhun pakeneminen olisi
nyt jo vaarallista ja siellä heitä odottaisi vain nälkäkuolema.

Hän vetäytyi hiljaa takaisin, varoen synnyttämästä mitään melua,
sillä hän ei halunnut herättää etäällä kiiluvien silmien huomiota.
Nopsajalan luo ennätettyään hän kuitenkin hylkäsi varovaisuuden ja
rupesi kiihkeästi katkomaan ison kaatuneen havupuun oksia ja säleitä
sekä rakentamaan puoliympyrän muotoista aitaa luolan suulle. Epätoivo
ja levottomuus saivat hänet työskentelemään kymmenen miehen nopeudella,
hänen suuret voimansa olivat hyvään tarpeeseen tässä pakottavassa
ahdingossa.

Sillä välin puikko pyöri pyörimistään maassa istuvan naisen kämmenissä,
ja viimein alkoi kohota savua ohuena lankana. Yhtämittainen hankaus
oli saanut aikaan jotakin. Ollen itsekin kätevä tulen tekijä Ab
tiesi tarkalleen, mitä juuri tällä hetkellä tarvittiin, ja riensi
vaimonsa luo tuoden lahonneesta puusta taulaa, jonka hän oli kovissa
kämmenissään hieronut jauheeksi. Jauheet valutettiin verkalleen
siihen kohtaan, missä kasvava kuumuus oli synnyttänyt kipunan, ja
ne leimahtivat melkein heti pieneen liekkiin. Seuraava toimitus oli
yksinkertaista ja helppoa. Kuivien risujen avulla heikko liekki
saatiin suurenemaan, ja sitten Abin rakentama muuri sytytettiin tuleen
kymmenkunnasta eri paikasta.

He olivat turvassa, ainakin joksikin aikaa. Takana kohosi jyrkkä
vuorenseinä, jossa heidän luolansa oli, ja edessä kiersi heitä
tulipiiri, jonka yli ei yksikään peto pääsisi tunkeutumaan. Sen
toiseen päähän, aivan vuoren seinämälle, Ab oli jättänyt pienen aukon
voidakseen kulkea isolle puuvarastolleen, joka sijaitsi valmiina niin
lähellä, ettei polttotarpeiden noutaminen tuottanut mitään vaaraa.
Tuskin oli liekki levinnyt pitkin puuvarustusta, kun koko metsä ja
aukeama rupesivat kajahtelemaan pelottavista äänistä. Susilauma oli
kasvanut niin isoksi, että se uskalsi ryhtyä riitelemään juhla-aterian
jätteitä hyeenoilta, ja kamppailu oli paraillaan käynnissä.

Pelon tunne oli nyt kaikonnut nuoresta parista, olo näytti varmalta
ja Ab tunsi olevansa ruo'an tarpeessa. "Tuolla on lihaa", hän virkkoi
viitaten karhuun, jonka perä pisti esiin kalliosta, "ja tässä tulta.
Tuli paistaa lihan ja sitäpaitsi me olemme turvassa. Nyt syömme!"

Nuori aviomiehemme sanoi tämän jotensakin mahtailevasti, mutta eipä
mahtailemista ja turhamielisyyttä kestänytkään kauaa. Hän tapaili
terävää piiveistään nahkapukunsa vyöstä, vaan ei löytänytkään. Se oli
hukkunut puuhun kiivettäessä! Hän pisti kätensä nutun taskuun, mutta
ei sielläkään ollut muuta kuin piikivinen nahkakaavin, jolla hän oli
edellisenä päivänä parannellut vasaman häntälovea, vaikk'ei sitä
alkuaan ollut tarkoitettu sellaiseen käytäntöön. Siinä kaikki mitä
hänellä oli jälellä aseita tai tarvekaluja. Saattoihan sillä sentään
leikata ja repiä, vaikka se olikin perin työlästä, ja niinpä hän alkoi
nauraa, rohkaistakseen vaimoaan, ja kävi ruskean reiden kimppuun.

Yksinpä voimakkaalle Abillekin oli vaikeata lävistää kontion sitkeätä
nahkaa aseella, joka oli laadittu kaapimista eikä viiltämistä varten,
ja vasta sitten kun, hän oli leikannut, tai oikeammin kaivanut, niin
ison reiän, että sai sormensa nahan alle ja voi repiä sitä irti
pelkällä käsivoimalla, päästiin lihan kimppuun. Nyt oli kaivettava
ankarasti kaapimella, tartuttava kiinni lujin sormin ja reväistävä
lihapala irti. Se heitettiin heti muutamalle nuorelle henkilölle, joka
odotti innokkaana pitkä keppi kädessään. Hän otti kimpaleen vastaan
yhtä taitavasti kuin kerran ennen herkkupalan mammutinpaistia, pisti
sen vartaaseen ja työnsi liekkeihin. Taisipa se olla vasta puolikystä,
kun se otettiin tulelta ja katosi, kuten monta muutakin oivallista
viipaletta. Olisi kelvannut jonkun huonovatsaisen tarkata kaunottaremme
syöntiä tässä hiukan eriskummallisessa tilaisuudessa.

Viipaleen toisensa perästä sai Ab kiskoa irti ja heittää vaimolleen,
ennenkuin tämän kasvoilla alkoi väikkyä hieman tyytyväisempi ja
rauhallisempi ilme. Silloin hänelle juolahti mieleen, että heistä
söikin vain toinen. Hänen oma vatsansa huusi tyytymättömänä. Hän
hypähti kontion luota, ojensi kaapimen Nopsajalalle ja käski tämän
vuorostaan toimittaa ruokaa hänelle. Vaimo totteli ja kaiveli lihaa
irti yhtä kätevästi kuin mieskin. Ab söi ahnaasti kuten vaimonsakin ja
salli sitten puolittain kylläisenä tämän asettua jälleen tulen viereen
ja syödä hänen palvelemanaan. Hän oli käyttäytynyt tavalla, jota sen
ajan kannalta on pidettävä mitä ritarillisimpana, jalomielisimpänä
ja kohteliaimpana: hän oli osoittanut hiukan huomaavaisuutta naista
kohtaan.

Kalliolta hyrski pienenä suihkuna raikasta vettä. Sillä he sammuttivat
välillä janonsa ja söivät syömistään. Varjot pitenivät ja Ab lisäsi
tuon tuostakin tuleen uutta polttoainetta. Puoliympyränä kaartuvasta
metsästä kuului tuhka tiheään askeleita kahisevan lehdissä. Mutta
tulen takana majaileva pari oli sammuttanut nälkänsä ja tunsi nyt
tyytyväisyyttä. Puhuipa Ab vaimolleen:

"Tuli pitää ihmissyöjät loitolla. Juoksin tuonnoin niiden ahdistamana
ja olisin joutunut surman omaksi, ellen olisi tavannut samallaista
tulipiiriä, kuin tämä meidän tekemämme on. Hyppäsin sen läpi eivätkä
ne tavoittaneet minua. Mutta se tuli ei elänyt puusta. Se leimusi maan
halkeamasta. Menemme joskus sinne, niin näytän sinulle tuon omituisen
ilmiön."

Vaimo kuunteli mielihyvillään, mutta rupesipa lopulta pää nuokkumaan.
Hän painautui unisena nurmikolle. Ab katseli häntä ja mietiskeli
syvästi. Liekö tässä kyllin turvallista? Kyllä vain toisen täytyi olla
kaiken aikaa valveillaan ja pitää tulta vireillä. Olihan hän aseeton,
kunnes pääsisivät jälleen luolaansa. Tuli yksin voi heitä varjella.
Heillä oli lämpöä ja ruokaa eikä toistaiseksi tarvinnut pelätä mitään,
mutta pysyväiseen turvapaikkaan heidän oli syöminen itselleen tie!

Hän syötteli tulta yösydämeen asti, kasasi sitten suuret määrät
polttotarpeita pitkin puolustuslinjaa, herätti nukkuvan vaimonsa ja
käski tätä pitämään liekkejä kirkkaina hänen vuorostaan levätessään.
Nopsajalka oli juuri sellainen vaimo, jota tällaisessa ahdingossa
tarvittiin, nurkumatta hän nousi tekemään osaltaan vahtipalvelusta.
Metsästä kuului äriseviä ääniä ja uhkaavaa ulvontaa, synkässä
pimennossa leimusi ahnaita silmiä. Siellä liikkui nälkäisiä olentoja,
jotka himosivat miestä ja naista; mutta tulta ne kammoivat. Nainen ei
pelännyt.

Jonkun tunnin kuluttua mies heräsi ja asettui vaimon paikalle, päästäen
hänet jälleen nukkumaan. Tuli aamu ja äänet metsässä vaikenivat osaksi,
mutta ihmispari tiesi siellä vielä väijyvän julmia petoja. He tiesivät
mikä heillä oli edessään. Heidän täytyi niin nopeasti kuin suinkin
kaivaa ja syödä itselleen tie luolaan.

Ab raaputteli karhun suunnatonta ruumista pienellä piipalasellaan
ja kaiveli irti runsaat määrät ravintoa, jonka hän kasasi pieneksi
punaseksi röykkiöksi tulen sisäpuolelle. Mutta kontio oli mahtava
elukka ja hännästä oli pitkä matka päähän. Kuherruskuukauden päivät
menivät ahkerassa aherruksessa, sillä ei kulunut hetkeäkään, jolloin ei
toisen heistä tarvinnut valvoa hoidellen suojelevaa tulta tai karhua
kaivaen. Toisena päivänä he söivät vielä hyvällä ruokahalulla, mutta
totuus vaatii tunnustamaan, että kuudentena päivänä karhun liha alkoi
jo hiukan tympäistä onnellista pariskuntaamme. Kumpikaan ei olisi
häikäillyt syödä kolmeakymmentä viiriäistä kolmessakymmenessä päivässä,
tai hädän tullen kahdessakin päivässä, mutta kun täytyi pistää
poskeensa otson lihaa puhkoakseen itselleen tietä, niin kyllä siitä
lopulta katosi miellyttävä maku.

Kaikki nämä pakottavat seikat loivat hiukan varjoa heidän
kuherruskuukauteensa, mutta koittipa viimeinkin päivä ja hetki, jolloin
karhusta oli melkoinen osa syöty ja vielä enemmän kaivettu irralleen,
ja sitten sen pää ja eturuumis kupsahtivat aivan äkisti luolaan jättäen
tien vapaaksi. Ab ja Nopsajalka seurasivat perässä, toinen riemusta
huutaen, toinen nauraen, toinen astuen jälleen linnaansa, aseidensa luo
ja valtaansa, toinen lietensä ääreen ja velvollisuuksiensa täytäntöön.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


JÄLLEEN TULIMAASSA.

Kirkkaana kohosi aurinko seuraavana aamuna ja maailma näytti kaikin
puolin ihanalta, kun Ab asestettuna ja varovaisesti vyöritti ison
paaden luolan suulta ja astui hiiltyvän tulen ohitse kedolle. Isosta
kontiosta ei ollut jälellä rahtuistakaan. Ahnaat luontokappaleet,
jotka olivat yön kuluessa käyneet aterialla, olivat raastaneet
sen luutkin metsään. Nyt linnut livertelivät eikä ollut näkyvissä
ainoatakaan vihollista. Ab kutsui Nopsajalkaa ja molemmat lähtivät
yhdessä liikkeelle lemmekkäinä ja urhoollisina; mutta tuo perin
mieltäkiinnittävä seutu oli tehnyt heidät myöskin varovaisiksi.

Ja niin alkoi tämän pariskunnan kotielämä. Suhteellisesti ja tavallaan
se oli yhtä suloista ja ihanaa kuin toisiaan lempivän ja arvossa
pitävän miehen ja naisen ensimäinen yhdyselämä nykyaikana. He olivat
kiintyneet toisiinsa hyvin lujasti, kuten sikäläiset olosuhteet
vaativatkin. Eihän peninkulmien päässä asunut ainoatakaan toista
ihmisolentoa. Luolamiehen perhe oli niihin aikoihin suuremmoisen
riippumaton; jokainen omisti erityisen alueensa ja sai itse vastata
toimeentulostaan. Meidän pariskunnallamme ei ollut mitään huolia siinä
suhteessa. Kukapa olisikaan kyennyt heitä paremmin hankkimaan itselleen
päivittäin liharavintoa?

Ab opetti Nopsajalkaa lohkomaan piikivestä liuskoja ja iskemään
oivallisia keihään- ja nuolenkärkiä. Olisipa ollut vaikea löytää häntä
sukkelampaa oppilasta. Myöskin hän opetti vaimolleen uuden aseensa
käytön, menetellen siinä erinomaisen viisaasti. Kauaa ei kestänytkään,
ennenkuin Nopsajalka jo vei miehestään voiton, mikäli hänen voimansa
sen sallivat, ja nepä eivät olleetkaan niin varsin vähäpätöiset.
Hänen vasamansa lensivät kohti tarkemmin kuin Abin ampumat, vaikka
suhisevasta varresta puuttuikin vielä, kuten monta vuosisataa
eteenkinpäin, hanhensulat, jotka olisivat tehneet sen kulun paljon
varmemmaksi. Nopsajalka toi luolaan kurppia, riekkoja ja muita lintuja,
jotka olivat mainio lisäys ruoka-aittaan, ja Ab katseli häntä ihaillen.
Yksinpä yhteisillä metsästysretkilläkin hän ylpeili vaimonsa puolesta,
vaikka he olivatkin puolittain kilpailijoita. Miten lie ollut, mutta
vasama tuntui viuhuvan hilpeämmin Nopsajalan jousesta lentäessään.

Nuori vaimo vei miehestään voiton myöskin kiipeämisessä, kun oli
noudettava sopivia paistinmunia jonkun oksan nenässä keikkuvasta
pesästä, minne vain keveä olento saattoi edetä. Ja hän oppi tuntemaan
perinpohjin heitä ympäröivän metsän, ja vaikka hän aina pelkäsikin
yksin ollessaan, niin hän keksi kuitenkin parhaimmat pähkinä- ja
terhopuut ja tiesi, miltä paikoin joen liejuiselta rannalta hänen
pitkät ja kehittyneet varpaansa saattoivat onkia herkullisia raakkuja.

Mutta metsästäjä ei lähtenyt milloinkaan luolastaan pelotonna. Lehdet
kahisivat aina, yksinpä päivälläkin, aivan liiaksi heitä ympäröivässä
metsässä. Auringon laskettua kuului luolan tukitun suun ulkopuolelta
yhäti pehmeätä tassutusta. Ja tirkistäessään öisin ulos paasien lomasta
luolan asujamet saattoivat nähdä julmien silmien leimuavan pimeässä ja
kuulla ärinää ja ulvontaa eri petojen kohdatessa toinen toisensa.

Eivät he kuitenkaan välittäneet suuria näistä kammottavista ilmiöistä.
Olivathan he turvassa. Aamuisin ei vaanivista pedoista näkynyt
jälkeäkään. Ne pysyttelivät kuitenkin jossain lähistöllä, ja niinpä
Abin ja Nopsajalan täytyi olla alati varuillaan.

Kenties juuri tämä ainainen vaara teki heidän yhdyssiteensä
kiinteämmäksi. Toisin ei juuri voinutkaan käydä ihmisolennoille,
jotka elivät niin erillään heimolaisistaan ja olivat sotakannalla
muuta luontoa vastaan. Heistä tuli ihmeellisen lemmekäs pariskunta,
tuon ankaran ajan kannalta katsoen. Ja sangen onnellisia he olivat
huolimatta siitä perin uuvuttavasta varovaisuudesta, jota tuossa
vaarallisessa seudussa oli noudatettava. Eräänä päivänä syntyi
kuitenkin erimielisyyttä ja toraa.

Tammi oli nähtävästi häipynyt muiden muistista, mutta Abin mielessä hän
yhä säilyi, vaikk'ei tämä koskaan puhunut hänestä. Ab oli toisinaan
väännellyt itseään lehtivuoteellaan mutisten unissaan ja se sana, joka
oli useimmin kaikunut hänen huuliltaan, oli toveri-vainajan nimi.
Heidän avioliittonsa alku-aikana oli Nopsajalka, jolle vainaja johtui
mieleen paljon harvemmin kuin hänen miehelleen, kerran katkaissut
äänettömyyden kysymällä äkkiä: "Missä on Tammi?" Hän ei saanut
vastausta, mutta miehen muoto muuttui sellaiseksi, että hän oli iloinen
voidessaan hiipiä hänen näkyvistään vahinkoa kärsimättä.

Useita kuukausia myöhemmin hän unohti jälleen asian ja matki Abia,
kun tämä oli kerskaillut jostain voimakkaasta ja rohkeasta teosta ja
ikäänkuin ilmaissut, ettei hän tuntenut, mitä pelko oli. Ainoastaan
härnätäkseen häntä Nopsajalka hypähti maasta kasvot kauhun väänteissä,
silmät tuijottavina ja avaten ja sulkien kouriaan suonenvedon
tapaisesti, ja huusi "Tammi! Tammi!" kuten oli nähnyt Abin tekevän
öisin. Tuossa tuokiossa hänen teennäinen pelkonsa muuttui todelliseksi.
Väristen ja palavin silmin mies karahti häntä kohti, siepaten vyöltään
ison kirveensä ja kohottaen sen ilmaan. Vaimo parahti ja vaipui maahan.
Mies heilutti asettaan, mutta sai sitten hillityksi itsensä. Ehkä hän
muisti sillä hetkellä, mikä oli seurannut tuon toisen läheisen ystävän
murhaa. Tällä kertaa ihmistappo tuli ehkäistyksi, mutta Nopsajalka ei
sen koommin maininnut ääneen Tammen nimeä. Hän muuttui hiljaisemmaksi
ja vakavammaksi.

Tämä tapahtuma oli vain ohimenevää laatua, vaikk'ei sitä silti
unohdettu. Kuukaudet kuluivat ja luolassa vallitsi tyyni rauha, kun
iltaisin valmistettiin aseita ja Nopsajalka kerskaili nuolenpäistä,
joita hän oli oppinut laatimaan aivan erinomaisia. Joskus heidän
luokseen saapui jokea myöten vanha Rampa rotevan ja uskaliaan Haukun
soutamana; tämä oli nyt varttunut erikoisen oivalliseksi nuorukaiseksi
ja ihaili rajattomasti isoa veikkoaan. Abin suureksi iloksi kehittyi
Rampa-ukon ja Nopsajalan välille mitä lämpimin ystävyys. Vanhus
opetti nuorelle naiselle nuolisepän salaisuuksia ja jakoi hänelle
auliisti tietojaan metsän eläjistä, niin että luolan herra havaitsi
puolisonsa pian esittävän ajatuksensa perin suurella tuntemuksella ja
itsenäisyydellä. Kaikki mikä tuli Nopsajalalta tai Rampa-ukolta oli
hänelle mieleen, ja kun vaimo kertoi hänelle nuolenteon hienoimmista
ja mutkallisimmista kohdista, niin hän ojensi nauraen jänteviä
käsivarsiaan.

Mutta ajan mittaan miehen kasvoille ilmestyi varjo. Puhe Tammesta
lienee palauttanut hänen mieleensä entistä selvempänä ja voimakkaampana
muiston Tulimaasta. Siellä hän oli löytänyt turvan ja mukavuutta.
Miks'ei hän voisi asettua sinne Nopsajalan kanssa? Se oli ihmeellinen
ja lämmin paikka, ja olihan ympärillä metsiä. Hän syventyi niin tähän
tuumaan, ettei hänen oma vaimonsa voinut käsittää hänen mielialaansa.
Mutta eräänä päivänä Ab ilmaisi hänelle ajatuksensa ja päätöksensä.
"Lähden Tulimaahan", hän sanoi.

Tällä kertaa Abilla oli aseinaan keihäs, kirves, jousi ynnä nuolia ja
nahkapukunsa taskussa yllin kyllin ruokaa, kun hän lähti luolasta,
missä Nopsajalan nyt oli enimmäkseen pysyttävä hyvin teljettynä; sillä
ei ollut ajattelemistakaan, että tämä rupeaisi sellaisessa seudussa
metsästelemään yksinään. Voimme arvata, mitä mies tuumaili astuessaan
uudelleen samoja metsäpolkuja, joita hän oli ennen juossut niin syvissä
mietteissä. Mutta Tammesta ei hän vaan ollut saanut tietää sen enempää.

Jäätyään yksin luolaan Nopsajalka muuttui perin varovaiseksi ja
huolelliseksi hilpeään ja uskaliaaseen luonteeseensa nähden.
Naimisiin jouduttuaan hän oli usein menetellyt uhkarohkeasti, mutta
olihan hänellä vaaran tullen aina äänen kuuluvissa väkevä miehensä.
Nyt hän pysytteli luolan lähistöllä, ja hämärtyessä hän vieritti
sulkupaadet paikoilleen ja laati aukon eteen yönuotion. Erämaan
verenhimoiset ja nälkäiset pedot saapuivat kuten ennenkin hiipimään ja
nuuskimaan aukon ympärille, ja rohjetessaan tirkistää ulkosalle hän
näki niiden ilkeät silmät. Ollessaan yksin ja hiukan peloissaan hän
kävi kostonhimoisemmaksi kuin milloin iso, huoleton Ab eleli hänen
rinnallaan. Hän halusi huvitella jousellaan. Jousi on siitä edullinen,
ettei se kaipaa niin isoa käyttöalaa kuin heittokeihäs. Nuolen voi
melkoisella menestyksellä lennättää pikkuisestakin reiästä.

Niinpä vaimo otti esille lujimman jousensa — se oli aika lailla parempi
kuin Abin ensimäinen karkea kaari — ja kokosi joukon vasamia, joita
hän oli mestari sekä valmistamaan että käyttämään. Näin varustettuna
hän sijoittui jälleen luolan suulle ja lähetti sinne kasattujen
kivilohkareiden lomitse suden tai luolahyeenan silmiä kohti puikkoja,
joihin ne eivät olleet tottuneet, mutta jotka tunkivat nahan lävitse ja
löysivät tiensä sisuksiin yhtä hyvin kuin luolamiehen keihäs. Tämä työ
tuotti jonkun verran huojennusta, vaikk'ei se voinutkaan muuttaa hänen
asemaansa. Saihan sillä kuitenkin nuo silmät karkoitetuiksi loitommalle.

Ja Ab saapui taasen Tulimaahan. Se oli yhtä houkutteleva ja asumaton
kuin hänen pelastaessaan henkensä hyppäämällä liekkipiirin poikki. Hän
kiipesi puron uomaa myöten ylöspäin ja kuljeskeli sen partailla, missä
ympäröivä lämpö piti ruohon vihantana; hän tutkiskeli kaikin puolin
tuota luonnon suojaamaa laaksoa. "Rakennan tänne kotini", hän virkkoi.
"Nopsajalan pitää tulla kanssani."

Mies palasi jälleen luolaansa ja yksinäisen puolisonsa luo ja kertoi
hänelle Tulimaasta. Hän sanoi, että siellä he tapaisivat enemmän
turvaa ja onnea, ja kertoi keksineensä kallion juurelta onkalon, jonka
he voisivat helposti laajentaa luolaksi. Eipä siltä, että Tulimaassa
tarvitsi luolaa, mutta jos heitä halutti, niin saattoivat hankkia
sellaisenkin. Nopsajalka suostui iloisena lähtemään.

Pariskunta keräsi tavaransa ja niin alkoi uudelleen tuo pitkä matka,
jonka Ab oli juuri suorittanut. Mutta kovin se erosi hänen molemmista
entisistä retkistään. Nyt oli vaimo mukana, hän oli hyvin varustettu
ja perillä odotti uusi elämä, jonka hän tunsi koituvan onnelliseksi.
Nopsajalka, joka kantoi reippaasti taakkaansa, riemuitsi paljon.
Vaikka hän olikin ollut onnellinen saloluolassaan, niin todenteolla
hän oli aina pitänyt sitä hiukan epäedullisena paikkana, kuten ajan
mittaan hänen peloton puolisonsakin. Ja onhan sangen kiusallista elää
seudussa, missä heti koti-uksen ulkopuolella odottaa joku jännittävä ja
vastenmielinen tapahtuma ja vaara joutua jonkun mahtavan pedon vatsaan.
Senvuoksi Nopsajalka osoittautuikin varsin halukkaaksi siirtymään Abin
kera Tulilaaksoon, mistä tämä oli niin usein jutellut. Tosin ei häneltä
puuttunut rohkeutta, mutta kaikella on rajansa.

Matkalla ei sattunut mitään mainittavaa seikkailua. Tulilaaksoon
saavuttiin pimeän tullen ja pari ponnisteli uupuneena laakson
länsipäästä virtaavan puron vartta pitkin ylöspäin. Tasangolle päästyä
Ab heitti taakkansa maahan ja Nopsajalka seurasi esimerkkiä. Ja kun
vaimon katseet harhailivat yli kirkkaan maiseman, niin häneltä pääsi
ihastuksen huuto. "Tämä on kotimme!" hän virkkoi.

Syötyään he nukahtivat ympäröivien liekkien valossa ja lämmössä ja
ryhtyivät auringon noustua laajentamaan tulevaa luolaansa. Mutta vaikka
he ahersivatkin hartaasti, eivät he kuitenkaan välittäneet varsin
paljoa tuosta aiotusta suojasta. Luola oli heille tarjonnut lämpöä ja
turvaa. Tässä heillä oli kumpaakin ulkosalla, kirkkaan taivaan alla. Se
oli uutta ja suuremmoista.

Vaimo työskenteli onnellisena, mutta toisinaan hänet valtasi pieni
väsymys. Ja hiukan sen jälkeen, kuin pariskunta oli sijoittunut uuteen
kotiinsa, heille syntyi lapsi, roteva, tanakka poikanen, joka myöhemmin
sai nimen Pikku Rampa.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


AIMO EDISTYSASKEL.

Tuossa miellyttävässä seudussa Abin ja Nopsajalan elämä muuttui
paljon hupaisemmaksi, sillä sen vaarat olivat vähentyneet ja taakka
keventynyt. Mutta varsin kauaa he eivät jääneet Tulilaakson ainoiksi
ihmisolennoiksi. Siellä oli tilaa monelle ja pian Rampa-ukko asettui
pysyväisesti heidän luokseen, sillä hän viihtyi parhaiten Abin
seurassa, tämä kun oli hänelle melkein kuin oma poika. Vanhukselle
kaivettiin oma luola ja siinä hän vietti loppuikänsä onnellisena,
valmistellen nuolen- ja keihäänkärkiä ja leikellen koristuksia.

Ennen pitkää seurasi moni muu hänen esimerkkiään ja niin sai alkunsa
ensimäinen yhteiskunta. Sinne saapui Abin kotiväki, Korvapuoli,
Punatäplä, Haukku, Pyökinlehti ja nuorimmat lapset, joita varten
laadittiin uusi luola, ja sitten taivutettiin vanha Vaarakin tulemaan
Kuukasvon sekä varttuneiden poikiensa, Oksan ja Kivikäden kanssa.
Oivallisessa luonnonlinnassaan ei tällaisen joukon tarvinnut pelätä
mitään vaaraa.

Jokapäiväiset keskinäiset neuvottelut tuottivat pian näkyväisiä
tuloksia, ja näissä uusissa olosuhteissa luovuttiin monesta vanhasta
tavasta. Puro, joka teki etelään päin virratessaan ison kaaren, syöksyi
puolen virstan päässä jokeen, ja siellä oli viljalti vesilintuja
ja kaloja. Metsässä vilisi riistaa ja kasvoi runsaasti hedelmä- ja
terhopuita. Aukeamilla surisi villimehiläisiä ja ontoissa puissa sekä
kallion halkeamissa tapasi kasoittain mettä. Nopsajalka oli muuten
uuttera hunajankerääjä, hän kun kiipesi taitavasti ja oli erittäin
perso makealle. Tällaisilla retkillä hänellä oli tavallisesti mukanaan
joko Haukku tai Kuukasvo ja he toivat kotiin suuret määrät tätä
herkullista riistaa.

Vuodet vierivät ja yhteiskunta kasvoi sekä lukumääräänsä että älyynsä
nähden. Ab oli aina valmis kysymään neuvoa Rampa-ukolta, mutta
seikkailuissa hänellä oli parhaimpana toverina luotettava Vaara,
jonka kanssa tosiaan kannatti metsästää. Johtajinaan kaksi sellaista
miestä laakson vankka väki kykeni rohkeasti käymään vaarallisimpienkin
eläinten kimppuun, ja pian niiden luku vähenikin siinä määrässä, että
jo lapsetkin uskalsivat liikuskella jyrkkäin varustusten ulkopuolella,
jotka suojelivat liekkikehään jääneitä aukkoja. Pohjoispuolisen solan
sulki korkea kivimuuri ja myöskin puron luona oli luja varustus.
Laaksossa oli erinomaista elellä.

Ensin kaikki asuivat luolissa, joita oli kaivettu mureaan
vuorenseinään, sillä alkuaikoina ei kukaan tulokkaista saattanut
nukkua ehtymättömien liekkien kirkkaassa valossa. Mutta sitten
eräänä keskikesänä Ab rupesi valittelemaan luolaa liian kuumaksi, ja
Nopsajalka ja hän rakensivat silloin itselleen ulkosalle jonkinlaisen
suojan, asettaen pitkiä oksia nojalleen kalliota vasten. Siten syntyi
ensimäinen talo.

Tämä asumus osoittautui niin mukavaksi, että toisetkin rupesivat
matkimaan heitä, ja pian oli jyrkän seinämän juurella kokonainen
sarja samallaisia majoja. Lyhyen, ankaran talven tullen kaikki eivät
vetäytyneetkään enää luoliinsa, vaan tekivät kotansa lämpöisemmiksi
kattamalla seinät paksulla kaarnalla ja taljoilla, ja lopulta laaksossa
luovuttiin kokonaan luola-asumuksesta. Oli kuitenkin yksi poikkeus.
Rampa-ukko ei tahtonut hylätä lämmintä pesäänsä, vaan piti koko
elämänsä ajan kallio-onkaloaan kotinaan.

Saapui sinne myöskin ulkosalta nuoria miehiä, laakson nuorukaisten
tovereita, ja joukko milloin kasvoi, milloin hupeni, sillä
luolaihmisten oli mahdotonta luopua heti kuljeskelevasta ja
riippumattomasta elämästään. Mutta äidit saivat lapsia — etenkin oli
tukeva Kuukasvo varsin onnellinen tässä suhteessa — ja muutaman vuoden
kuluttua pyöriskeli puron partailla jo vankka pienokaislauma, kisaillen
ja kamppaillen ankarasti, kuten luolalapsien tulikin. Perheiden päät
olivat keskenään ystävällisissä suhteissa, mutta riippumattomia.
Tavallisesti elettiin aivan itsekseen ja kukin omalla tavallaan, mutta
suurilla metsästysretkillä tai vaaran uhatessa kaikki kokoontuivat
ja toimivat sillä kertaa Abin johdolla, tunnustaen hänet vaieten
päällikökseen. Ja nuoret miehet noutivat itselleen vaimoja naapurien
luolista.

Kehitys kasvoi kasvamistaan. Tulikylää ympäröivä turvallinen alue
laajeni yhä. Yhä kauemmaksi asutun laakson leimuavista soihduista
kaikkosi ison luolatiikerin karjunta. Muodostuipa siitä tavallaan
jonkinlainen liikepaikkakin, sillä etäisistä, ennen tuntemattomista
seuduista saapui toisia luolamiehiä, mukanaan nahkoja, piikiveä tai
torahampaita, jotka he halusivat vaihtaa tuohon uuteen aseeseen ja
ohjaukseen sen käytössä. Ab oli ensimäinen päällikkö, ensimäinen
joka keräsi ympärilleen seuralaisparven. Luolamiehet alkoivat oppia
vähitellen, melkein huomaamattaan kuuliaisuutta, joka on ensimäinen
perusehto yhteiskunta-elämälle, milloin ei vielä löydy lakia, ei edes
kirjoittamatonta tottumuksen lakia.

Lasten seassa juoksenteli ja kisaili toistakymmentä harmaata,
nelijalkaista luunhimoista luontokappaletta, jotka vastaisuudessa
tulivat osaltaan vaikuttamaan ihmisen kehitykseen, vaikk'ei niitä
vielä katseltukaan siltä kannalta. Ne olivat susia — eivät kuitenkaan
täydellisesti. Ne olivat tottuneet pysyttelemään ihmisen parissa,
mutta eivät olleet vielä kyllin älykkäitä tai tarpeeksi opetettuja
auttaakseen häntä metsästyksessä. Tulevaisuuden koiria ne olivat,
niiden neljän pennun jälkeläisiä, jotka Ab ja Tammi olivat takavuosina
ryöstäneet pesästä; mutta vasta niiden kaukaisista jälkeläisistä oli
aikanaan tuleva ihmisen läheisin ystävä. [Toisten tiedemiesten mukaan
on ensimäisen kesyn koiran esi-isänä pidettävä _shakaalia_, joka on
kotoisin Kaakkois-Europasta ja Afrikasta. — Suom. muist.]

Lapsille tämä oleskelu suurissa joukoissa oli erittäin ihmistyttävää
ja kehittävää, vaikka he telmivätkin vain hiukkasen hurjemmin kuin
yksinäisissä luolissa syntyneet. Tuo yhteiselämä tuotti heille enemmän
älyä, vaikk'ei se huolenpito, jonka alaisina he nyt olivat, eronnutkaan
kovin paljoa entisestä.

Pikku Ramman jälkeen Ab oli saanut kaksi rotevaa poikaa, Peuran
ja Tarkkasilmän, jotka muistuttivat aika lailla isäänsä tämän
lapsena ollessa; mutta heistä ei hän tiennyt paljoa, ennenkuin he
varttuivat apulaisiksi ja erämiehiksi. Nopsajalka oli heitä paljon
lähempänä, sillä monista velvollisuuksistaan huolimatta hän säilytti
aina äidillisen hellyytensä ja valppautensa. Samoin oli laita
Kuukasvon, jolla oli aikamoinen lapsiliuta ja joka näytti toimeliaana
kaakattavalta kanaemältä. Ja valpas äidin vaisto vallitsi kaikissa
laakson vaimoissa, vaikka siihen aikaan äidit kalastivat ja metsästivät
ja ottivat melkein yhtä paljon kuin miehetkin osaa seikkailuihin,
jotka olivat omiansa vieroittamaan heitä kotitoimista ja hellästä
kiintymyksestä.

Tässä omituisesti muodostuneessa yhteiskunnassa sai alkunsa eräs
entisestään eroava tapa, joka teki muutoksen ihmisen asemassa ja
aiheutti vallankumouksen, melkein yhtä tärkeän kuin jousikin. Oppineet
eivät ole tehneet siitä selkoa niin kuin olisi pitänyt, vaikka heillä
on ollut kuvaavana esimerkkinä meidän omalla ajallamme höyryn ja
sähkön käytöstä johtuneet seuraukset. Paljon on pohdittu ja ihmetelty
sitä omituista juopaa, joka eroittaa toisistaan n.k. paleoliitiset ja
neoliitiset kaudet, s.o. ne ajat, jolloin keihään- ja nuolenkärjet
ynnä kirveet olivat karkeasti hakattua kiveä, ja ajat jolloin kivi oli
sileäksi hiottua. Oikeastaan ei kannata puhua sellaisesta juovasta.
Paleoliitinen kausi vaihtui neoliitiseksi yhtä äkisti kuin hevosvoiman
aika höyryn ja sähkön ajaksi, vaikka luonnollisesti meidän on ottaminen
lukuun, että uusi tieto levisi suhteellisesti hitaammin aikana, jolloin
ihmiset asuivat harvassa ja sata vuotta vastasi opin levittämiseen
nähden yhtä vuotta meidän päivinämme.

Eräänä päivänä Ab astui tyytymättömänä muristen Rampa-ukon luolaan.
"Ammuin nuolen isoon peuraan", hän virkkoi; "olin lähellä ja ammuin
voimieni takaa, mutta eläin juoksi ennenkuin kaatui ja saimme kantaa
lihaa pitkät matkat. Kiskasin nuolen irti ja varteen tarttunut veri
osoitti, ettei se ollut tunkeutunut puoliksikaan sisään. Katsoin nuolta
ja sen laidasta pisti esiin pukama. Voiko niin rosoisen nuolen ampua
syvälle? Rupeatko olemaan liian vanha, Rampa, kyetäksesi tekemään hyviä
keihäitä ja nuolia?" Ja metsämies kiehui hiukan kiukusta.

Rampa-ukko ei vastannut, mutta Abin mentyä hän ajatteli kauan ja
syvästi. Tietysti Abin täytyi saada hyviä nuolia! Kävikö niitä
parantaminen?

Ja seuraavana päivänä raajarikko vanhus tavattiin etsiskelemässä
jotain puron reunalta, siinä kohden missä se purkautui ulos laaksosta.
Monesti hän oli kumartunut virran yli, tarkaten, ajatellen, mutta
tällä kertaa hän toimi. Hän havaitsi pienen hiekkakivilohkareen, jonka
kylkeä kyhnäili joukko kovempia kiviä; sen hän nosti vesipyörteestä
ja kantoi luolaansa. Sitten hän kaatoi hiukan vettä lohkareen
pinnalle muodostuneeseen syvennykseen, valitsi parhaimman ja isoimman
nuolenpäistään ja rupesi hankaamaan sitä märkää hiekkakiveä vastaan.
Työ oli väsyttävää, sillä pii ja hiekkakivi ovat peräti erilaisia
ja pii paljo kovempaa, mutta lopultakin siitä syntyi jotain. Yhä
sileämmäksi muuttui isketty nuolenpää ja kaksi päivää myöhemmin — sillä
niin pitkä aika kului tuohon uuvuttavaan tahkoamiseen — Rampa-ukko
ojensi Abille vasaman, joka oli pinnaltaan niin sileä ja kärjestä niin
pureva kuin konsanaan kivikauden jousesta lähtenyt.

Eikä kulunut monta vuotta — niinkuin vuodet lasketaan ammoisten
aikojen historiassa — ennenkuin siloitettu kiviase tuli luolaihmisten
yhteiseksi omaisuudeksi. Isketyn kiven aika oli päättynyt, tahkotun
alkanut. Niiden välillä ei ollut mitään huomioon otettavaa juopaa.
Toinen vaihtui nopeasti toiseksi. Alku-aikojen ihminen oli pakotettu
olemaan yritteliäs ja tekemään uudet keksinnöt nopeasti yleisiksi.

Jousi ja sileät aseet eivät olleet ainoat parannukset, jotka syntyivät
tuollaisen yhdyselämän vaikutuksesta, joskin ne olivat aikakauden
suurimmat keksinnöt. Kalastajat, jotka kävivät joella, eivät tyytyneet
Raakkukansan lautantapaisiin laitoksiin, vaan oppivat ajan mittaan
huomaamaan, että ontoiksi kaiverretut hirret uivat veden pinnalla
ja että ison hirren sai ontoksi tulen ja piikirveiden avulla. Eikä
foinikialainen laivanrakentaja, höyrylaivan keksijä Fulton tai
nykyaikainen isojen huvipursien laatija ole koskaan saavuttanut niin
suurta arvonantoa kuin silloisten alkuperäisten veneiden valmistaja.
Tosin ne näyttivät yhtä kömpelöiltä kuin virtahevonen, joka toisinaan
kaatoi ne kumoon, mutta saattoihan ihminen kuitenkin laskea niistä
siimansa tai lennättää keihäänsä vedessä vilisevien kalojen joukkoon.
Ja kalastajilla oli nyt paremmat keihäät ja koukut, sillä vertailu
kiihoitti uusiin keksintöihin, ja hiomalla saatiin luukoukkuja ja
-väkiä, joista kala ei enää päässyt karkuun niin usein kuin ennen.
Sittemmin alettiin valmistaa myöskin karkeita verkkoja, kutoen niitä
sitkeästä marskiruohosta. Mutta nekin vastasivat tarkoitustaan ja
helpottivat hiukan vaikean ravintokysymyksen ratkaisua.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


ROSVON KIMPUSSA.

Eräänä päivänä syöksyi muuan mies läähättäen avoimesta "portista"
Tulilaaksoon. Hänen nahkanuttunsa riippui repaleisena ja vinosti
hänen hartioillaan ja kun hän hoiperteli polkua myöten, niin kaikki
saattoivat nähdä, että hänen toinen poskensa ja käsivartensa oli
raadeltu ja sääri oli hyytyneen veren peittämä. Hän oli aivan menehtyä
haavastaan ja juoksustaan, ja ensin hänen puheensa oli melkein
käsittämätöntä. Muutamat vanhemmista ja viisaammista näkijöistä
astuivat häntä vastaan, mutta hän vastasi heidän kysymyksiinsä
tiedustelemalla Abia, joka saapuikin heti.

Läähättävä ja haavoittunut mies ehti lausua vain sanat "iso tiikeri",
ennenkuin kaatui tajutonna maahan. Mutta se riitti. Jokainen
kuulijoista käsitti hyvin, mitä luolatiikerin ryöstöretki merkitsi.
Kilvan riennettiin portille ja nopeasti kohosi sinne kivimuuri niin
korkea, ettei edes tuo hyppäävä hirviökään voinut toivoa pääsevänsä
sen huipulle. Haavoittunut juoksija kertoi toinnuttuaan ja virkistystä
saatuaan tarinansa yksityiskohtaisemmin ja yhtenäisemmin.

Sanansaattaja toi huohottaen ilmi sanottavansa. Hän oli vielä
heikko runsaasta verenvuodosta, mutta kertoi että Raakkukansan
kylässä oli tapahtunut jotain kamalaa. He olivat edellisenä iltana
heti hämärän tultua kokoontuneet juhlimaan, sillä päivä oli ollut
onnellinen, kalastus luonnistunut hyvin, rannoilta kerätty aika määrät
simpukoita ja kilpikonnia munineen ja vielä saatu saaliiksi suunnaton
virtahepokin. Vuosikausiin ei oltu vietetty niin suurta ja iloista
juhlaa, ja sitä oli kestänyt puoliyöhön asti. He olivat hyvinvoipaa
ja tyytyväistä väkeä, ja vaikk'ei vaaroista ollutkaan puutetta, ei
vesillä eikä maallakaan, niin rannalle syntynyt kylä oli kasvanut ja
kuoritunkio suurenemistaan suurentunut, seuraten nyt pitkät matkat
jokea ja ulottuen sen partaalta kauas metsän reunaan päin. Vesikansa ei
ollut juuri oppinut pelkäämään metsää, mutta nyt salosta oli saapunut
kylään kauhu ja peljästys. Luolatiikeri oli käynyt heidän keskuudessaan!

Raakkukansa oli kokoontunut nurmenkaistaleelle matalien luolainsa
edustalle ja eräs heistä, taruseppä ja laulaja, lauloi juuri
virtahevosta ja heidän aimo saaliistaan, kun äkkiä kajahti nälkäinen
karjahdus. Kaikki, joilta säikähdys ei ollut riistänyt ääntä,
parahtivat tai kirkuivat, ja sitten syöksähti joukkoon luolatiikeri!
Kenties satusepän laulu oli kääntänyt hirviön huomion hänen puoleensa,
kenties sen oli tehnyt hänen asemansa; olipa syy mikä hyvänsä, tiikeri
sieppasi laulajan, loikkasi notkeasti piirin ulkopuolelle ja yhtä
ketterästi, pitkin hypyin, metsän pimentoon.

Hetken ajan vallitsi kauhu ja kammo, mutta sitten miesten rohkeus
palasi. Temmattiin aseet ja riennettiin ajamaan rosvoa takaa. Helppo
oli seurata jälkiä, sillä miestä kantava hirviö ei hypätessään putoa
kevyesti. Kuljettiin pari virstaa, vaikka matka etsiessä eistyikin
verkalleen, ja sitten aamun sarastaessa löydettiin laulajan jäännökset.
Paljoa ei ollut jälellä ja se virui metsäpolulla, sillä luolatiikeri ei
alentunut kätkemään saalistaan. Metsästä kuului puolittain valittava
karjunta. Siellä vaani kuolema ja etsijät pakenivat. Sitten ryhdyttiin
neuvottelemaan ja päätettiin pyytää apua. Ja niin oli juoksija,
jota tiikeri oli hyökätessään ohimennen iskenyt, lähtenyt heimonsa
urhoollisimpana Tulilaaksoon.

Abilla ei ollut paljoa sanottavaa tuolle huohottavalle muukalaiselle.
Hän piti huolen siitä, että tämä sai virvoitusta sekä hoitoa ja että
hänen haavansa sidottiin luolaihmisten lailla. Mutta kaiken yötä tuo
suuri luolapäällikkö tuumaili ankarasti. Minkä vuoksi täytyi ihmisten
elää noin luolatiikeriä peläten? Olivathan ihmiset toki petoja
viisaampia! Tämä hirviö oli joka tapauksessa surmattava!

Mutta mitäpä välitti ympäröivä luonto siitä, että Tulilaakson väkevä
mies oli päättänyt tappaa luolatiikerin. Tiikeri oli vielä elossa!
Koko saloseudun valtimo tykki toisin kuin ennen. Koko metsä vaikeni.
Kautta kaiken eläinkunnan levisi uutinen: "Sapelihammas on täällä!"
Yksinpä suunnaton luolakarhukin hiipi syrjään haistaessaan rosvon
liikkuvan lähistöllä. Alkuhärkä, pystypää hirvi, poro ja pienemmät
sarvipäät pakenivat hurjasti, kun saastutettu ilma toi niille viestin
uhkaavasta surmasta. Vain sarvikuono ja mammutti pysyivät alallaan,
mutta nekin vapisivat poikasiensa puolesta, milloin tiikeri lähestyi
niitä. Sarvikuono kääntyi silloin hurjana ja vaarallisena päin, sikiö
kintereillään, ja mammutit sulkivat vasikkansa keskelleen torjuen
raatelijan torahampaillaan. Kaikkialla vallitsi kauhu. Metsä tuntui
käyneen miltei elottomaksi. Haukunta ja ulvonta hiljenivät, huoleton
kisailu keskeytyi, lehtien seasta ei kuulunut enää niin paljoa kahinaa
eikä poluilta askelten taputusta. Siellä vallitsi pelko ja hiljaisuus,
sillä Sapelihammas oli saapunut!

Seuraavana aamuna juoksija ilmestyi ravinnon ja unen virvoittamana ja
vahvistamana jälleen Abin luo, kertoen tarinansa seikkaperäisemmin. Hän
sai lyhyen vastauksen: "Tulemme kerallasi auttamaan sinua ja kansaasi.
Tiikerit täytyy surmata!"

Harvoin oli ihminen sitä ennen lähtenyt vapaaehtoisesti metsästämään
isoa luolatiikeriä. Hän oli toisinaan tukalaan tilaan jouduttuaan
puolustautunut parhaansa mukaan tuota hirviötä vastaan, mutta
kammottavaa oli etsiä taistelua, joka oli hänelle niin epäedullinen.
Nyt oli ahdistettava sitä, joka tavallisesti oli itse vainoojana.
Se vaati rohkeutta. Kostonhimoinen haavoittunut mies silmäili Abia
villein, ihailevin katsein. "Etkö pelkää?" hän kysyi.

Laaksossa oli hälinää ja pian kymmenkunta rotevaa miestä, aseinaan
keihäs ja jousi, lähti matkalle Raakkukansan kotipaikkaa kohti. Kylään
saavuttiin keskipäivällä ja kun miehet astuivat esiin metsästä, niin
heidän korviinsa kaikui valituksia. "Tiikeri on käynyt uudelleen!"
huudahti juoksija.

Se oli totta. Tiikeri oli palannut! Toistamiseen se oli karjuen
hyökännyt kylän halki ja vienyt mukanaan uuden uhrin, erään
johtohenkilön vaimon. Raakkumiehet olivat tällä kertaa liian
typertyneitä toimiakseen viipymättä eivätkä olleet ajaneet isoa petoa
takaa, kun se katosi yöhön. Vasta aamulla olivat uskaltaneet seurata
sen jälkiä ja havainneet, että tiikeri oli kantanut vaimon samalle
suunnalle kuin miehenkin ja että pedon yöllisen syömingin jätteet
olivat jääneet edelliselle ruokapaikalle. Ensimäinen murhenäytelmä oli
siis toistunut melkein samoin piirtein.

Tulilaakson pieni parvi astui kylään; miehet ottivat sen vastaan
ilohuudoin, mutta naisten kurkusta kohosi vielä kuolonvalitus. Kylässä
oli enemmän väkeä kuin mitä Ab oli siellä milloinkaan ennen nähnyt,
ja hän keksi heti joukosta useita itäpuolen luolamiehiä, rotevaa
heimokansaa. Haavoittuneen juoksijan lähdettyä Tulilaaksoon toinen
oli kiiruhtanut itään kutsumaan apua sieltäkin päin, ja sikäläistä
luolaväkeä oli saapunut Härkänaaman, erään kookkaan jäntevän miehen
johtamana ottamaan selkoa asiasta ja päättämään, missä määrin heidän
kannatti ryhtyä auttamaan.

Idän ja lännen luolamiesten väli oli hiukan kylmä. Julkisia vihollisia
eivät he kuitenkaan olleet, vaikka joskus menneinä aikoina olikin
sattunut perheiden kesken kahakoita eivätkä vainot olleet vielä
hävinneet muistista. Mutta Ab ja Härkänaama tervehtivät toisiaan
ystävällisesti eikä nyt näkynyt jälkeäkään eripuraisuudesta. Härkänaama
otti halusta osaa neuvotteluun ja lupasi auttaa tuossa epätoivoisessa
metsästyksessä. Hänen apuaan ei kannattanutkaan katsoa ylen, kun
tarkkasi hänen seuralaisiaan. He olivat tarmokasta väkeä.

Keräytynyt taistojoukko suuntasi kulkunsa sinne, missä vaimon jätteet
viruivat metsäpolulla. Paikkaa liketessään miehet vetäytyivät lähekkäin
ja rivistä pisti esiin keihäitä aivan kuin mammuttien torahampaita, kun
nämä asettuivat puolustamaan vasikoitaan otukselta, jota nyt ajettiin
takaa.

Mutta kukaan ei hyökännyt eikä metsästä kuulunut hiiskahdustakaan.
Varmaankin tiikeri nukkui. Suunnattoman puun alla oli polulla naisen
ruumiin jätteitä. Erämiehet alkoivat neuvotella, ja tällöin Ab asettui
johtajaksi Härkänaaman ja Raakkumiesten myöntyessä alttiisti hänen
ehdotuksiinsa. Ei ollut lainkaan tarvis antautua avoimeen taisteluun
tuon ison pedon kanssa. Nyt oli turvauduttava viekkauteen ja Ab rupesi
nopeasti jakelemaan käskyjä.

Tulilaakson johtaja oli pitänyt huolta siitä, että hänen seuralaisensa
olivat tuoneet mukanaan, mitä hän tarvitsi tiikerin surmaamiseen.
Heillä oli kerallaan kaksi isoa parkittua, sitkeätä häränvuotaa
ja paksuja siekaleita sarvikuonon nahkaa, jotka kestivät vaikkapa
kymmenen rotevan miehen painon. Vielä kuului tarpeisiin keihäs, jonka
saarnipuinen varsi oli ainakin viidentoista jalan pituinen ja miehen
ranteen paksuinen. Kärkeen oli kiinnitetty terävä palanen kovinta
piikiveä. Se keihäs oli liian raskas miehen heitettäväksi, mutta se
olikin tehty toista tarkoitusta varten.

Suuria epäröimättä ryhdyttiin toimeen, sillä Ab tiesi hyvin,
minkälainen työ hänellä oli edessään. Hän teki lyhyesti selkoa
aikeestaan ja kiipesi sitten itse puun oksalle mukanaan yhteen solmitut
nahkakaistaleet. Päästyään sille kohdalle oksaa, joka oli juuri polun
yläpuolella, hän otti nuttunsa taskusta kiven ja pudotti sen. Se osui
maahan parin kyynärän päässä naisen ruumiin jätteistä ja hän komensi
alhaalla olevia raahaamaan ne sille kohdalle, mihin kivi oli pudonnut.
Nämä olivat juuri noudattamaisillaan käskyä, kun metsästä kajahti niin
kammottava karjahdus, että useimmat miehistä heittivät kaikki kesken
paetakseen mitä kiiruimmin. Tiikeri oli metsässä aivan lähellä ja oli
vainunnut heidät. Polulle jäi vain vanha Vaara ja karkea Härkänaama
ynnä kymmenkunta rotevaa seuralaista, jotensakin saman verran idän ja
lännen miehiä. Nämä kävivät käsiksi nopeasti ja tarmokkaasti.

Tiikeri saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä ja se maksaisi ainakin
yhden hengen. Mutta heiltä ei puuttunut rohkeutta ja he olivat tulleet
etäältä tehdäkseen lopun tästä pedosta. He vetivät tiikerin saaliin
jätteet kiven merkitsemälle paikalle. Ab kieppuili raivoisana oksallaan
ja huusi Vaaraa tuomaan hänelle keihään ja härän vuodat, ja tuossa
tuokiossa reipas vanhus olikin hänen vierellään.

Nyt kiinnitettiin tuohon isoon varteen, heti keskikohdan alapuolelle,
pussimaiset härän vuodat ja keihään päähän sidottiin nahkasiekaleet.
Tämän vahvan köyden varaan se jätettiin riippumaan oksasta, molemmat
nahkapussit heiluen tyhjinä kahden puolen. Annettiin lyhyt määräys ja
Härkänaaman ohjaamana kiipesi mies toisensa perästä puuhun kuljettaen
taskulaukussaan kantamuksen kiviä, jotka hän jätti oksalla lojuvalle
Vaaralle. Tämä ojensi kivet Abille, joka puolestaan laski ne uhkaavana
riippuvan keihään sivuille sidottuihin pusseihin. Nämä olivat juuri
täyttymässä, kun metsästä kuului toinen karjahdus, entistään lähempi
ja kauhistuttavampi, ja muutamat alhaalla työskentelevistä pakenivat
säikähdyksen valtaamina. Nähdessään miesten juoksevan Ab kiljui ja
kuohui raivosta. Silloin vanha Vaara luisui alas puusta kirves kädessä
ja otti synkän Härkänaaman avulla pari miestä kiinni pakoittaen heidät
uudelleen työhön.

Hetken kuluttua Abin määräämät toimet olivat suoritetut. Polun
yläpuolella, juuri naisen jäännösten kohdalla, riippui iso keihäs,
sivuillaan puoli tuhatta naulaa kiveä; se osuisi ehdottomasti
maaliinsa, jos tiikeri saapuisi jälleen saaliinsa luo. Oksa oli leveä,
nahkanuora luja ja Abin piiveitsi pureva. Nyt ei tarvittu, muuta kuin
pysyä rohkeana ja tyynenä tuon pelätyn hirviön läheisyydessä. Sekä
jäntevä Härkänaama että hoikka Vaara tahtoivat jäädä Abin luo, mutta
hän pakoitti heidät poistumaan.

Kauaa ei luolamiehen tarvinnut odottaa, mutta toiset olivat jo
ennättäneet etäälle. Varjot alkoivat pidentyä, mutta iltapäivän aurinko
loi vielä kyllin valoa. Maatessaan oksalla veitsi kädessään Ab ei
saattanut kuulla muuta ääntä kuin lehtien pehmeätä kahinaa heikon
tuulen tunkeutuessa salon halki, tai viisaiden lintujen säikähtyneitä
huutoja, kun ne näkivät allaan hiipivän suunnattoman olennon, jonka
hirvittävät käpälät koskettivat maata melkein ainoatakaan ääntä
synnyttämättä, kun se etsi valmista ateriaansa. Suuri peto teki
tuhoaan. Suuri mies odotti oksallaan.

Tiikeri saapui esiin polkua pitkin ja Ab tarttui tukevammin oksaan,
katsellessaan ensi kertaa elämässään niin läheltä ja päivänvalossa
tuota otusta. Hän oli epäilemättä urhoollinen ja myöskin tyyni, älykäs
ja muita ajattelevampi; mutta nähdessään selvästi pedon, joka oli niin
kevyesti ja hiljaa livahtanut esiin metsästä, hän vavahti ankarasti,
vaikka olikin turvassa. Otus oli niin suunnaton ja kamala se oli
näköjään!

Iso kissanpää kääntelihe verkalleen puolelta toiselle, tuhoa ennustava
katse harhaili leimuten edestakaisin polulla, ja ruskeankeltainen
kuono oli kohotettu vainutakseen, mitä tuuli toisi tullessaan. Peto
tuntui rauhoittuvan astuessaan esiin päivänpaisteeseen. Sapelihammas
muistutti jossain määrin nykyajan tiikeriä, ollen yhtä sulavan notkea;
mutta Intian viidakon isoin asukas olisi sen rinnalla näyttänyt vain
kääpiöltä. Eläin, jota Ab nyt tarkasteli, oli tavallaan kaunis, kaunis
kuten riikinkukko tai kirjava kalkkalokäärme. Siinä oli värivastakohtia
ja hienoja sekoituksia. Sen juovat olivat ihmeellisen vaihtelevia,
ja lähestyessään hiipien ihmisen raatoa se teki yhtä loistavan kuin
pelottavankin vaikutuksen.

Jokainen hermo jännitettynä, mutta ensimäisestä pelon kaltaisesta
vaikutelmastaan vapautuneena Ab väijyi alapuolelleen ilmaantunutta
raatelijaa ja painoi terävää piiveistänsä kevyesti sitkeää nahkanuoraa
vastaan. Tiikeri aloitti kamalan ateriansa, mutta ei ollut vielä
joutunut aivan riippuvan keihään alle. Sitten kuului metsästä joku
etäinen ääni; eläin kohotti päätään ja muutti asemaansa. Nyt se
oli juuri keihään kohdalla. Vuotaa vastaan painettu veitsi liikkui
äänetönnä, mutta tehokkaasti edestakaisin. Äkkiä viimeinenkin jänne
katkesi ja raskaspainoinen keihäs putosi salaman nopeudella. Leveä
piikärki osui tiikeriä juuri hartiain väliin ja tunkeutui suunnattoman
ruumiin lävitse mitään vastusta kohtaamatta. Luja saarnikeihäs naulitsi
hirviön maahan.

Metsän halki kajahti karjunta niin hirveä, että nekin erämiehet, jotka
Ab oli lähettänyt loitolle näyttämöltä, kiipesivät puihin suojaa
etsien. Kamala oli lävistetyn pedon kamppailu, mutta mikään voima ei
voinut sitä nyt auttaa. Se oli saanut kuoloniskun ja pian iso tiikeri
makasi hiljaa, yhtä vaaratonna kuin orava joka säikähtyneenä kyyristyy
pesäänsä.

Hurjan riemun vallassa Ab liukui maahan, ja sitten kiiriskeli salon
halki pitkä huuto kutsuen tovereita kokoon. Toisten ennättäessä
paikalle hän oli jo kiskonut keihään irti ja ryhtynyt veitsellään
nylkemään pedon yltä sen komeata taljaa.

Kaikki olivat kiihkoissaan ja riemuissaan. Pelätys oli surmattu!
Varsinkin Raakkukansa osoitti rajatonta iloa. Sillä välin Ab kutsui
seuralaisensa avuksi, ja tuokion kuluttua oli tiikerin talja levällään
nurmella. Se oli mainehikas saalis luolamiehelle.

"Puolet minulle", selitti Härkänaama, ja molemmat johtajat nousivat
uhkaavina toisiaan vastaan. "Sitä ei saa paloitella", kuului tuima
vastaus. "Se on minun. Minä tapoin tiikerin!"

Vahvat kädet tarttuivat kivikirveisiin ja jo oli syntymäisillään
turmiollinen tappelu. Mutta Raakkukansa sekaantui riitaan, ja ollen
miesluvultaan voimakkain se sai rauhan palautetuksi. Komea voitonmerkki
jäi Abille, mutta Härkänaama ja hänen miehensä poistuivat synkkinä ja
uhkaavia sanoja lausuen.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


PIKKU RAMPA.

Abin kaikista lapsista oli Pikku Rampa, vanhin poika, eniten rakastettu
— mikä oli varsin omituista siihen aikaan nähden. Ollessaan tuskin
parin vuoden vanha tuo tukeva ja hilpeä lapsukainen putosi eräältä
kallion kielekkeeltä, minne se oli kavunnut leikkimään, ja taittoi
molemmat säärensä. Kummallista kyllä poikanen jäi eloon, vaikka
siihen aikaan elämisen oikeus riippuikin melkein yksinomaan elämisen
kykeneväisyydestä. Nopsajalan äidinrakkaus varjeli poikaa luonnon
viimeiseltä säälimättömältä iskulta, vaikk'ei hän sen koommin
kyennytkään enää kävelemään. Luonnollisesti hänelle annettiin nimeksi
Pikku Rampa, ja lapsi oli ennen pitkää vallannut vanhan asesepän
sydämen, kuten nimenkin.

Luolaihmisen aikana ei perhe-elämä vielä ollut niin sydämellistä ja
kiinteätä kuin meidän päivinämme. Mies ja vaimo olivat toisilleen
uskollisia kuten kehittyneemmät eläimet, ja lapsia hoidettiin
niiden varhaisempina ikävuosina karkealla hellyydellä. Ehdotonta
riippuvaisuutta ei kuitenkaan kestänyt kauaa, lapset pakotettiin jo
varhain pitämään osittain huolta omasta ravinnostaan ja välttämättömyys
opetti heidät suojelemaan itseään. Mutta vaikk'ei Pikku Rampa
kyennytkään omasta puolestaan ottamaan hartioilleen riippumattoman
olemassaolon taakkaa, ei häntä kuitenkaan surmattu tai jätetty
kuolemaan hoidon puutteeseen, kuten monen muun raajarikon lapsen
olisi saattanut käydä siihen aikaan. Saatuaan kerran armon hän
voitti omaistensa villit sydämet ja tuli Abin ja Nopsajalan kodin
kaivatuimmaksi ja suosituimmaksi olioksi. Hän sai yhä nauttia jatkuvaa
lempeä ja huolenpitoa, jonka perheen vankkaraajaiset pojat ja tyttäret
vartuttuaan kadottivat, murehtimatta sitä sen enempää.

Se oli harvinaista silloiseen aikaan nähden. Olihan lapsella muitakin
ominaisuuksia kuin avuttomuutensa ja heikkoutensa, jotka vetivät sen
puoleen omaisten sydämet; mutta ensi sijassa juuri sen täydellinen
riippuvaisuus toisista teki siitä tuon pienen oppimattoman, kesyttömän
piirin keskipisteen. Pikku Rampa oli kenties ensimäinen lapsi, jota
konsanaan hellittiin sellaisesta vaikuttimesta.

Äidiltään lapsi oli perinyt hilpeän mielialan, jota ei mikään voinut
masentaa. Usein, kun palattiin sellaisilta pikku retkiltä, joilla
poikanenkin saattoi olla mukana, ja hän istui Nopsajalan olalla tai
Korvapuolen, hiljaisen mietiskelevän vaarinsa väkevällä käsivarrella,
hän päästeli kimakoita lintu-ääniä tai matki muita eläimiä, ja
välillä hänen naurunsa helisi niin että korpi kaikui. Toiset lapset
kerääntyivät hilpeän raajarikon ympärille, koettaen viedä hänestä
voiton, ja vanhempi väki hymyili nähdessään ja kuullessaan, mikä
iloinen sekamelska vallitsi tuon piskuisen meluajan seutuvilla.

Retket joelle olivat pienuudesta pitäen Pikku Ramman suurin ihastus.
Hän antautui matkavalmistuksiin innolla ja riemulla, joka todisti
hänen rujossa ruumiissaan olevan seikkailunhaluisen hengen; ja kun
kalastusretkikunta lähti Tulileiristä, niin se oli vaillinainen, ellei
mukana kuljetettu Pikku Rampaa, koko tilaisuuden iloa ja elämää.

Kukaan ei unohtanut koskaan sitä päivää, jolloin Pikku Rampa — hän oli
silloin noin kuusivuotias — sai pyydystetyksi ensimäisen kalansa. Hänen
riemunsa ja ylpeytensä tarttui kaikkiin, kun hän asetti näytteille
saaliinsa ja kerskaili siitä, mitä hän ensi kerralla pyydystäisi
joesta. Ja kun kotiin palattua Rampa-ukko kutsui häntä "suureksi
kalastajaksi", niin kääpiö kävi ylpeydestä sanattomaksi. Hänen pieni
povensa paisui, silmät säihkyivät, ja sitten hän vääntäysi Nopsajalan
käsistä Rampa-ukon syliin, pujottausi vanhuksen turkkiin ja kätki
kasvonsa siihen; ja nämä kaksi ymmärsivät toisensa.

Hiukan tämän suuren kalastustapahtuman jälkeen kuoli Abin äiti
Punatäplä. Hän ei ollut koskaan päässyt oikein mukautumaan uuteen
elämään Tulilaaksossa, vaan alkoi sinne siirryttyään nopeasti
vanhentua. Viimein hän sai ankaran kuumeen, joka teki lopun hänen
kärsivällisestä, uutterasta elämästään.

Hänen kuolemansa jälkeen Korvapuoli alkoi oleskella ahkerasti
Rampa-ukon luolassa, he kun olivat vanhoja ystäviä. Usein tavattiin
heidän luotaan myöskin raajarikko poikanen. Tämä ei ollut aina iloinen
ja hilpeä. Toisinaan hän makasi päiväkausia kotona lehtivuoteellaan
heikkona ja potevana, äänetönnä ja kummallisena. Kun sitten äidin
huolenpito oli palauttanut häneen hiukan voimia, niin hän pyysi
päästä Rampa-ukon luo. Siellä hän sanoi voivansa nukkua rauhassa
ulkomaailman melulta ja valolta, ja viimein hän vaati ja saikin oman
pesän Rampa-ukon luolan lämpöisimmässä ja pimeimmässä loukossa, missä
hän vietti jokaisen yön ja joskus melko osan päivääkin, milloin hänelle
tuli tuskan ja voimattomuuden puuska.

Täällä hän saattoi monesti tarkoin silmin ja korvin katsella ja
kuunnella, kuinka Ab, Korvapuoli ja Rampa-ukko valmistelivat
keihäänkärkiä tai nuolenpäitä ja pohtivat, miten voisivat parantaa
noita aseita, joista riippui niin paljon. Ja hitaina pimeinä
iltahetkinä tai myrskypäivien puolihämärässä, kun molemmat raajarikot
olivat jääneet kahdenkesken, vanhus rupesi joskus ajan kuluksi
kertoilemaan; ja välistä hän koetti käheällä äänellään laulaakin pikku
kuulijalleen katkelmia Raakkukansan hurjista laulutarinoista, sillä
Raakkukansa oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen kertovaisen laulun.

Kerran Nopsajalka, istuessaan Rampa-ukon nuotion ääressä, jutteli
heille siitä ajasta, jolloin hän ja Ab olivat aseettomina jääneet
luolansa ulkopuolelle ja heidän oli syöminen itselleen tie karhun
läpi päästäkseen asuntoonsa. Hämmästyivätpä silloin äiti ja vanhus
aika lailla, kun Pikku Rampa tämän kuullessaan purskahti nauruun.
Hänessä oli näet kipinä leikillisyyttä ja hän saattoi tajuta
seikkailun hullunkurisen puolen, jota Nopsajalka ja Ab eivät
olleet huomanneet. Tuo pieni poikanen näki hämärästi olemassaolon
yllätykset, valo- ja varjopuolet sekä vastakohdat, ja ne houkuttelivat
hänet toisinaan nauramaan. Luolaihmisen nauru ei ollut mikään
jokapäiväinen tapahtuma, ja milloin se ei pulpahtanut yksinkertaisesti
ruumiillisesta hyvinvoinnista ja elämänhalun yltäkylläisyydestä,
se oli todennäköisesti vakavaa ja ilkeätä laatua. Leikillisyys,
huumori, on myöhäisimpiä, kuten kalleimpia jyväsiä, mitä on varissut
ajan tuntilasista, mutta Pikku Rampa oli jotenkuten saanut hituisen
tuota sateenkaari-lahjaa jo kauan ennen kuin sen aika tuli ilmestyä
maailmaan, ja pian se oli hänen kerallaan jälleen katoava moneksi
vuosisadaksi.

Eräänä päivänä, kun Pikku Rampa oli jälleen käynyt joella toisten
kantamana, hän kertoi palattuaan vanhalle ystävälleen, kuinka hän
oli kalastamiseen väsyttyään istunut pitkät ajat äyräällä leväten
ja katsellen metsää, virtaa, sen pieniä sukkelia eläjiä, lintuja ja
eläimiä, jotka tulivat juomaan. Kuvatessaan erästä peuralaumaa, joka
oli kulkenut hänen läheltään, poika otti käteensä palasen Rampa-ukon
punasta kalkkikiveä ja piirsi luolan seinälle eläimen kuvan. Vanhus
tuijotti ymmällään. Kuva oli ihmeellisessä määrässä luonnonmukainen.
Lapsella oli suuri lahja: hän muisti näkemänsä ja hänen kätensä oli
taitava.

Menestyksensä rohkaisemana poika piirusteli edelleen ihastuttaen
Rampa-ukkoa harvinaisella kyvyllään ja tarkkuudellaan. Tunti- ja
päiväkausia harrastettiin sitten vanhuksen luolassa tätä jaloa työtä.
Opettaja oli ihastunut. Hän toi kätköstään parhaat palat mammutin luuta
tai virtahevosen hammasta ja antoi ne Pikku Rammalle leikeltäviksi
ja uurrettaviksi. Ja aikojen kuluessa nuori taiteilija vei voiton
vanhemmasta ja hänestä tuli opettajansa ylpeys. Toisinaan hän aherteli
myöhään yöhön, sillä hän ei saattanut heretä työstä, ennenkuin se oli
valmis — mutta sitten hän nukkui lämpimässä pesässään aina keskipäivään
asti ryömien ulos vain paistaakseen itselleen palan lihaa lähimmällä
nuotiolla tai ottaen osaa Rampa-ukon ateriaan, kuinka kulloinkin
parhaiten sopi.

Kaikki muu menestyi, kehittyi ja kukoisti Tulilaaksossa, vain Pikku
Ramman raihnas ruumis kasvoi hitaasti, ja kahdennentoista ikävuoden
alussa hänessä tapahtui muutos. Hän pysyi alituiseen heikkona ja kävi
päivä päivältä yhä avuttomammaksi. Hänen oli luovuttava rakkaista
matkoistaan joelle; pian päättyivät hänen pienimmätkin retkeilynsä,
joita hän oli vanhan Korvapuolen väkevällä käsivarrella istuen
tehnyt kallion huipulle, mistä saattoi nähdä koko maailman yhdellä
silmäyksellä.

Kun talven lumi alkoi lennellä ilmassa, niin Pikku Rampa lepäsi hiljaa
vuoteellaan katsellen suurilla silmillään kaihoten Nopsajalkaa, joka
turhaan ponnisti puutteellista kykyänsä saadakseen hänet syömään ja
voimistumaan. Hän puuhaili hänen ympärillään aivan kuin huolestunut
emälintu lepattelee pesästä pudonneen poikasensa päällä, mutta ei
voinut parhaalla tahdollaankaan palauttaa lapseensa edes entistä
heikkoa terveyttäkään. Abkin saapui toisinaan paikalle, katseli
surumielisenä molempia ja poistui sitten alakuloisena, tuntien
rinnassaan raskasta painoa. Rampa-ukko oli yhäti työssä, mutta aina
hän oli valmis ojentamaan pikku kaimalleen vettä tai kääntämään hänen
karkealla vuoteella viruvaa väsynyttä ruumistaan tai levittämään
nahkoja sen yli. Ja aina Nopsajalka odotti, toivoi ja pelkäsi.

Viimein Pikku Rampa kuoli ja haudattiin kivien alle; ja lumi peitti
yksinäisen kummun, joka sijaitsi havupuiden alla Tulilaakson
ulkopuolella.

Nopsajalka muuttui vaiteliaaksi ja murheelliseksi, ei hän voinut enää
hymyillä eikä nauraa. Hän ikävöi Pikku Rampaa, ei syönyt eikä nukkunut.
Eräänä iltana, koettaessaan lohduttaa häntä, Ab sanoi: "Saat nähdä
hänet jälleen".

"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Nopsajalka. "Saat nähdä hänet; hän
tulee yöllä. Käy nukkumaan, niin saat nähdä hänet."

Mutta Nopsajalka ei saattanut vielä nukkua ja monena yönä hänen
silmänsä painuivat umpeen vasta aamupuolella, kun äärimmäinen väsymys
pakoitti uinahtamaan.

Vihdoin, monen päivän ja yön perästä, Nopsajalka näki unessa Pikku
Ramman, aivan kuin ilmielävänä. Mutta hän ei viipynyt kauaa. Ja yhä
uudelleen hän näki hänet ja se tuotti hänelle hiukan lohdutusta, sillä
lapsi hymyili. Nopsajalka oli murehtinut häntä, joka makasi erillään
kivien ja lumen alla kaikkea hoitoa vailla, niin sanomattomasti että
tuo hymy kevensi hänen raskasta sydäntään, ja hän kertoi Abille
nähneensä Pikku Ramman, kertoi vaan kuiskaten — sillä hän tiesi ettei
sellaisista asioista ollut hyvä puhua ääneen. Ja hän ilmaisi myöskin
tuskansa siitä, että lapsi saapui vain yöllä eikä milloinkaan päivällä,
mutta hän ei valittanut. Hän sanoi vain: "Tahdon nähdä hänet päivällä".

Eikä Ab voinut keksiä siihen mitään vastausta. Mutta se sai hänet
ajattelemaan yhä enemmän. Hän tunsi halua päästä entistä lähemmäksi
Nopsajalkaa, vaimoansa, joka ei ollut enää neitonen, vaan kuolleen
Pikku Ramman ja hänen toisten lastensa äiti.

Hänen mielessään heräsi hämäränä, mutta itsepintaisena ajatus, etteivät
raaka voima ja väkevyys, terävät aistimet ja hurja rohkeus olleetkaan
ainoat ominaisuudet, jotka muodostivat ihmisen ja vaikuttivat hänessä.
Raajarikko Rampa-ukko, joka ei kyennyt metsästämään eikä itseään
puolustamaan, oli kaikesta huolimatta merkityksellinen olento, ja Pikku
Rampa, heidän avuton lapsensa, oli ollut kyllin voimakas voittaakseen
ja säilyttääkseen kaikkien rotevien ja karkeiden luolaihmisten
rakkauden. Ab oli pahoillaan Nopsajalan tähden. Kun murheellinen äiti
keväällä piti sylissään pientä tyttölasta, niin hänen katseensa kävi
jälleen hiukan kirkkaammaksi ja Abkin iloitsi sen huomatessaan. Mutta
kumpikaan ei unohtanut koskaan esikoistaan ja rakkaintaan, Pikku Rampaa.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


TAISTELU VALLITUKSELLA.

Abin huomion ollessa kiintyneenä kotiasioihin alkoi taivaalle nousta
uhkaavia pilviä. Hän ja Härkänaama olivat tunteneet toisensa jo ennen
tiikerinajoakin. He olivat metsästäneet yhdessä, ja kerran Härkänaama
oli käynyt muutamine seuralaisineen Tulilaaksossa ja havainnut sen
varsin edulliseksi ja viehättäväksi paikaksi.

Nyt Härkänaama oli mennyt tiehensä vihaisena ja muristen, eikä hänen
laistaan miestä suinkaan kannattanut katsoa yli olkansa. Kotiseudulle
palattuaan hän ei lakannut raivolla muistelemasta Abin voitonmerkkiä.
Miksi annettaisiin tämän lännen luolamiehen pitää yksin hallussaan tuo
laakso, joka oli lämmin ja vihanta talvellakin ja minne villipedot
eivät voineet päästä? Miksi oli hänen, tämän Abin, sallittu viedä
mukanaan koko tiikerintalja? Aprikoiminen kehittyi päätökseksi ja
Härkänaama keräsi sukulaisensa ja kumppaninsa. "Lähtekäämme ottamaan
Tulilaakso Abilta", hän virkkoi heille, ja vähitellen kuulijat
taipuivat ehdotukseen, vaikka moni varoittikin ryhtymästä niin
vaaralliseen yritykseen.

"Tuolla alempana joen varrella on toisia tulia", sanoi muuan vanhus.
"Mennään sinne, jos tulta eniten tarvitsemme; silloin emme häiritse ja
suututa Abia, joka on elänyt vuosikausia laaksossaan. Miksi rupeaisimme
taistelemaan Abin ja hänen väkensä kanssa?"

Mutta Härkänaama nauroi ääneen. "Onhan niitä muitakin maatulia", hän
sanoi. "Tiedän sen hyvin, mutta niistä ei ole yksikään sellainen, että
se kiertäisi leimuavana aitana laaksoa vuoren kyljestä toiseen. Ja onko
niiden piirissä vettä ja muodostavatko ne muurin petoja vastaan? Me
lähdemme taistelemaan Abia vastaan ja otamme häneltä laakson."

Ja niin he antautuivat tuohon uhkayritykseen. He etsivät siihen
apua myöskin Raakkukansalta, mutta onnistumatta. Raakkukansan ja
tulilaaksolaisten välit eivät olleet ensinkään huonot ja Abhan juuri
oli tiikerinkin tappanut. Sitäpaitsi eivät he pitäneet viisaana
sekaantua salolaisten keskinäisiin riitoihin, sillä näillä oli
hyvä muisti ja raskaat kirveet. Ainoastaan jokunen nuoremmista ja
seikkailunhaluisemmista liittyi Härkänaaman joukkoon, mutta se tapahtui
heimon suostumuksetta.

Idän luolamiesten tummapintaisen johtajan seurue kasvoi kuitenkin
melkoiseksi. Siihen kuului oivia taistelijoita, ja sanansaattajain
käytyä laajalti ympäri itäisiä tienoita hänen luokseen kokoontui lähes
pari sataa metsämiestä, jotka osasivat heittää keihäänsä ja käyttää
kirvestä eivätkä pelänneet henkensä puolesta.

Joukko lähti Härkänaaman johtamana liikkeelle Tulimaata kohti, aikoen
yllättää laakson väen. He kulkivat nopeasti, mutta vielä nopeampi
oli muuan ketterä nuorukainen, jonka Raakkukansan vanhimmat olivat
lähettäneet heidän edelleen päivää varemmin. Ja niin Ab sai kuulla
tuosta aiotusta ryöstöretkestä. Riensipä silloin laaksosta juoksijoita
eri suunnille, Nopsajalan silmät kävivät leimuaviksi, koska Abia
uhattiin, vanha Vaara tarkasteli huolellisesti keihäitään ja teroitti
miettiväisenä isoa kivikirvestään, Kuukasvo läjähytteli lapsiaan ja
keräsi aseita kasaan, ja Rampa-ukko meni luolaansa ja viipyi siellä
puuhaten jotain kaikille tietymätöntä.

Kaikkialta saapui lännen luolamiehiä, sillä konsanaan ei laaksossa oltu
evätty keneltäkään ravintoa ja suojaa eikä kukaan rakastanut itäläisiä.
Eri heimojen raivostuneet erämiehet olivat useasti riidelleet saaliista
ja monasti oli salon sydämessä sattunut verisiä kaksinkamppailuja.
Suuri ei heidän joukkonsa ollut, ei läheskään niin lukuisa kuin idän
miesten, mutta silti ei lähestyvä Härkänaama ollut niin erityisen
edullisessa asemassa. Laaksoon kerääntynyt joukko oli tosin puolta
pienempi hänen seuruettaan, mutta se oli hyvin asestettu ja varustusten
sisäpuolella, ja puolustajain joukossa oli muutamia, joita ei ollut
hyvä kohdata kahakassa.

Mutta Härkänaama oli täynnä luottamusta eikä hän ensinkään masentunut,
kun hän ryömiessään joukkoineen esiin huomasi laakson tavallisen tien
tukituksi ja asukkaiden kaikin tavoin valmistautuneen antamaan hänelle
lämpimät tervetuliaiset. Olihan siellä yksi aukko, jota ei voitu sulkea
niin lyhyessä ajassa, nimittäin puron uoma. Tätä solaa myöten heidän
oli tunkeuduttava, sillä mahdottomalta näytti päästä yli muurin, joka
kohosi liekkien välissä ja sulki pohjoisessa olevan aukon. Se oli liian
kapea, korkea ja jyrkkä ja siinä oli liian monta reikää, joista lännen
miehet voivat tunnetulla taidollaan lennättää purevia vasamiaan.

Purossa oli tähän vuoden aikaan vettä niin vähän, että sitä myöten
saattoi helposti kahlata, ja sen luo oli rakennettu vain vähäinen
sulku petojen varalle, sillä Ab ei ollut koskaan otaksunut ihmisten
hyökkäävän laaksoon. Siltä kohtaa mies voi vähällä vaivalla kavuta
muurin ylitse eikä siinä päälle päätteeksi ollut puolustajilla mitään
ylävämpää ja edullista asemaa.

Koska nyt oli tarpeetonta salata toimiaan, niin viholliset
järjestäytyivät puron varsille laakson länsipuolelle ja valmistautuivat
hyökkäämään. Heillä oli muutamia etuja. Olivathan he vahvoja miehiä,
jotka taisivat käyttää aseitaan, ja lukumäärältään he olivat melkein
kaksi kertaa voimakkaampia.

Laaksossa oli jo havaittu vihollisen tulo ja käsitetty hänen aikeensa,
ja jäntevän Abin johdolla oli nopeasti käyty käsiksi tarpeen vaatimiin
taisteluvalmistuksiin.

Puolustajilla oli se suuri etu, että he saattoivat vastustaa kiipeävää
vihollista lujalta jalansijalta, ja niinpä olikin puron varrelle,
hiukan ylemmäksi petojen varalle rakennettua muuria, laadittu
karkeatekoinen, laaja kivilava, jolle laakson koko väki voi hädän
tullen vetäytyä. Tälle oli taistelijain kokoonnuttava puolustaakseen
kykynsä mukaan heittokeihäillä ja nuolilla ensimäistä solaa, ja täällä
heidän oli lopuksi voittaminen tai menettäminen. Tämä kuului yleiseen
valmistautumiseen, mutta sen ohella olivat laakson tärkeimmät asujamet
ryhtyneet myöskin omakohtaisiin varokeinoihin.

Vasemmalla solasta, jota myöten hyökkääjien oli saavuttava, kohosi
kallio jyrkkänä ja eräällä kohdalla pistäysi ulospäin korkea pengermä,
jolle kuitenkin pääsi helposti Tulilaakson puolelta. Ab ja vihainen,
levoton ja melkein kyynelöivä Nopsajalka neuvottelivat keskenään
puolustustoimenpiteistä. Tuo hurmaava nainen, joka nyt oli heimonsa
paras joutsija, oli äkkiä kehittynyt taistonhaluiseksi olennoksi ja
vaati nyt itselleen erityisen paikan. Niinpä päätettiin, että hän
asettuisi jousineen ja nuolivarastoineen ulkonemalle ja koettaisi
sieltä parastaan. Siellä oli verrattain turvallista ja Ab määräsi hänet
sinne.

Vanha Vaara ei virkkanut monta sanaa. Kaikki pitivät melkein
luonnollisena asiana, että hän seisoisi Abin kera vallituksella,
vaarallisimmassa kohdassa. Oikein tyydytyksellä ja ihailulla
katseli tuota hoikkaa, jäntevää ja päättäväistä vanhusta, kun hän
kuljeskeli hiljalleen sijoitellen paikoilleen aseita, joita hän arveli
tarvitsevansa. Kuukasvo häntä yhä seurasi silmillään, milloin hän ei
ollut kurittamassa tummia mukuloitaan; sillä hän oli jo aikoja sitten
oppinut tuntemaan harmaata valtijastaan kohtaan lempeäkin eikä vain
syvää kunnioitusta.

Olihan siellä yllä mainittujen lisäksi muitakin kelpo taistelijoita,
miehiä ja naisia, jotka olivat valmiit tekemään parastaan, mutta nämä
harvat olivat päähenkilöitä. Härkänaama ja hänen voimakas joukkonsa oli
sillä välin sopinut suunnitelmastaan ja pian he hyökkäisivät matalan
puron uomaa myöten urhoollisina ja hurjina, kuten ainakin miehet, jotka
olivat tottuneet katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ottamaan mitä
halusivat.

Julkisesti ja uhkaavin huudoin hyökkääjät kiipesivät puroa myöten,
sillä peitteleminen ei tullut enää kysymykseenkään. Vain harvoilla oli
jousia eivätkä heidänkään nuolensa tehonneet ensinkään; mutta kaikilla
oli jäntevät lihakset, keihäät ja kirveet. He ryntäsivät niin tuimasti,
kuin oli mahdollista liukkaiden kivien yli hyrskyävässä vedessä, ja
tunkeutuivat yksitellen kiviröykkiöiden välitse aivan vallituksen
eteen. Kaiken aikaa sateli heidän keskelleen nuolia ja useampi kuin
yksi mies kaatui kivikärkisen vasaman lävistämänä vedessä pulikoimaan,
nousematta enää milloinkaan. Mutta tulipa myöskin aika, jolloin jousi
oli heitettävä syrjään.

Rynnäkkö tehtiin mainiosti ja yhtä oivallista oli miesten käytös
vallituksen takana. Kumpikin joukko ei voittanut toistaan uljuudessa,
sillä molempiin kuului erinomaisia sotijoita. Ei roomalaisten kehuttu
lyhyt miekkakaan vaatinut käyttäjältään suurempaa miehuullisuutta kuin
piikärkisen keihään, kivipuukon tai isketyn kirveen käsitteleminen.
Niin kamppailtiin pitkin varustusta mies miestä vastaan, säästämättä
toistensa henkeä.

Hyökkääjät menettivät paljon väkeä, sillä nuolia sateli alituiseen eikä
kömpelöinkään jousimies voinut olla osaamatta niin isoon joukkoon.
Mutta yhä ylöspäin he rynnistivät vallituksen juurelle, missä syntyi
tulinen, murhaava ottelu. Eteläpuolella, lähellä sitä kohtaa minne
Nopsajalka oli kavunnut jousineen ja nuolikasoineen, seisoi Ab
etummaisena, ja lähellä kivivarustuksen toista päätä sinkahutteli
vanha Vaara keihäitään ja murskasi kirveellään ryntääjäin pääkalloja.
Taistelu muodostui ylen veriseksi; toisella puolen oli vaakalaudalla
edullisempi asema, toisella suurempi miesluku. Ja Ab ja Härkänaama
etsivät kumpikin toisiaan.

Niin jatkui taistelua runsaasti puoli tuntia ja sen tauotessa makasi
vallituksella kuolleita ja kuolevia ja puron vesi punertui kaatuneiden
ryntääjien verestä. Sekä Ab että Vaara olivat suoriutuneet kahakasta
haavoittumatta. Hyökkääjien tunkeutuessa kovin lähelle Ab oli aika
ajoin kuullut nuolen suhahtavan ja nähnyt lähimmän vihollisen kaatuvan,
ja vanhan Vaaran takaa kajahteli jonkun naisen hurjistuneita huutoja
ja sinkoili kiviä niitä päin silmiä, jotka koettivat päästä häneen
käsiksi. Mutta nyt taistelu laimentui tuokion ajaksi.

Härkänaama oli havainnut mahdottomaksi valloittaa niin hyvin
puolustettua jyrkännettä ja oli miettinyt, miten voisi paremmin
saavuttaa päämääränsä ja tuhota Abin ynnä hänen väkensä. Hän oli
kuullut kerrottavan, kuinka Ab ensin saapui tähän laaksoon, kuinka hän
oli susien ahdistamana loikannut liekkien läpi, ja se synnytti hänessä
uuden tuuman. Mitä yksi mies oli tehnyt, se kävisi päinsä muillekin, ja
valiojoukko mukanaan hän teki nopeasti kierrosliikkeen ja samaan aikaan
päävoima hyökkäsi jälleen vimmatusti vallitusta vastaan.

Jos taistelu oli ennen ollut oivallista, niin vielä se siitäkin
parantui. Moni menetti henkensä, pian loppuivat nuolet ja keihäät ja
sitten kuului vain kivikirveiden kumeata kalsketta. Ab riehui aina
etummaisena ja ruhjoi lähestyviä vihollisia kuin väkevä ja epätoivoinen
mies ikään. Useamman kuin yhden kerran hänen elämänsä riippui
hiuskarvasta, kun pari kolme karkasi samalla haavaa hänen kimppuunsa.
Mutta aina viuhui sellaisissa tilaisuuksissa hänen päänsä ohitse vasama
ja yksi ryntääjistä kaatui kurkku tai ruumis lävistettynä taaksepäin,
estäen tovereitaan, joiden päitä Abin iso kirves ahnaasti tapaili. Ja
kaiken aikaa taisteli vanha Vaara rauhallisena ja hirvittävänä lähellä
vallituksen pohjoista päätä. Paljo oli jo kuolleita puron lätäköissä
vallituksen ja laakson sisäänkäytävän välillä. Ja yhäti lauloivat Abin
ympärillä kallion ulkoreunalta sinkoilevat nuolet.

Hurja oli melske, jonka synnyttivät aseiden kalske ja taistelun
huumaamien miesten karjunta, mutta se ei voinut tukehuttaa erästä
kiljahdusta, joka viilsi terävänä ryskeen halki. Ab tunsi sen
Nopsajalan ääneksi, ja kohottaessaan katseensa hän näki vaimonsa
vaarasta välittämättä seisovan suorana ja viittaavan laakson yläpäähän.
Hän käsitti, että siellä oli kysymys elämästä ja kuolemasta ja että
hänen oli lähdettävä. Hän hypähti taaksepäin ja muuan roteva lännen
luolamies syöksähti hänen paikalleen koettaakseen siinä parastaan.

Tuo kimakka huuto ei ollut ennättänyt soturin korviin
silmänräpäystäkään liian varhain. Hän juoksi takapuolelle, kutsuen
samalla parikymmentä miestä mukaansa, ja tuossa tuokiossa hän äkkäsi,
että ainakin hetken ajaksi kostonhimoinen Härkänaama oli voittanut
hänet viekkaudella. Rynnätessään itäiselle sivulle liekkimuuria kohti
hän huomasi jonkun mustan esineen lentävän yhdellä loikkauksella sen
läpi. Hän tiesi, että pian niitä saapuisi useampia. Härkänaama ja hänen
valiojoukkonsa aikoi uudistaa hänen oman ammoisen urostekonsa!

Hyppääjä ei ollut Härkänaama, vaan eräs uljas nuorukainen, joka oli
rohkeasti tehnyt ensimäisen hyökkäyksen. Hänen rohkeutensa kävi hänelle
kalliiksi, sillä tuskin olivat hänen jalkansa koskettaneet maata,
kun hänen päähänsä painui kivikirves koko seudun voimakkaimman käden
iskemänä, eikä häntä ollut enää elävien ilmoilla. Ab oli ehtinyt
tiilimuurin luo kuin vihuri ja hänen kintereillään saapui hänen kiihkeä
seurueensa.

Molemmat joukot saattoivat nähdä toisensa aivan selvästi ja taasen
oli hyökkääjiä kaksi kertaa runsaammin kuin laaksolaisia. Mutta ne,
jotka loikkasivat liekkien läpi, eivät voineet maahan tullessaan olla
valmiita iskemään, ja heitä oli odottamassa parvi kostonhimoisia
kirvesmiehiä. Hyökkääjät pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan, ja
silloin Ab ennätti raivokseen huomata, miten ajattelematon ja varomaton
hän oli ollut.

Hänen ympärilleen keräytyneet seuralaiset olivat kaikki jousimiehiä
ja jokaisella oli vielä kaari selässään, mutta nuolia puuttui.
Jok'ikinen viinentäysi oli jo alkutaistelussa ammuttu pois ja sitten
oli seurannut keihäs- ja kirveskamppailu. Ollappa nyt nuolia, kun tuo
uhkaava parvi, joka valmistautui vaaralliseen yhteishyökkäykseen, oli
turvassa keihäiltä ja kirveiltä, mutta ei suinkaan pieniltä viuhuvilta
vasamilta! Niin, nuolia, nuolia, noita hoikkia väkäpäitä turmantuojia,
jotka hän oli keksinyt! Ja juuri hänen raivotessaan kajahti laakson
alapäästä heikko huudahdus ja hän näki jotain, joka teki sydämelle
hyvää.

Sieltä saapui vaivalloisesti, mutta varmasti muuan ontuva, kumarainen
vanhus, sylissään taakka sellainen, jota ei itse Abkaan olisi
ponnistuksitta ja läähättämättä pystynyt kantamaan pitempää matkaa.
Laihan Rampaukon pitkät käsivarret olivat kiedotut summattoman
nuolikasan ympäri, ja se kasa oli isompi kuin mitä ihminen
milloinkaan ennen oli nähnyt. Raajarikko vanhus ei ollut venynyt
velttona luolassaan. Hän oli käynyt käsiksi kokoamiinsa varsi- ja
piikärkivarastoihin, ja siinä oli nyt tulos, juuri sellaisia kipeimmin
kaivattaessa.

Vanhus viskasi taakkansa maahan ja vaipui sitten hiukan vavisten sen
viereen. Abin oli tarpeetonta huutaa mitään määräystä seuralaisilleen.
Joukolla he hyökkäsivät riemuhuudoin vasamain kimppuun ja täyttivät
nopeasti tyhjät viinensä. Siihen ei kulunut montakaan silmänräpäystä.

Sitten tapahtui jotain äkkiarvaamatonta. Nuo kookkaat soturit
toimivat ilman määräystä, mutta nyt he ampuivat "yhteislaukauksen",
myöhempien aikojen englantilaisten jousimiesten tavoin. Ja niin lähellä
liekkimuuria oli vihollisjoukko, että kehnoimmankin ampujan täytyi
osata elävään maaliinsa; ja näitä nuolia lennättivätkin väkevämmät
kädet kuin ne, jotka jännittivät jousta keskiajan taisteluissa.

Heti ensimäinen nuolikuuro harvensi tuntuvasti vastustajain rivejä
ja moni mies vaipui kuolontuskissa piehtaroimaan. Eloon jääneet
pakenivat kiiruimmiten jousenkantaman ulkopuolelle, vaikka Härkänaama
koetti raivoissaan koota heitä hyökkäykseen. Heillä oli niin paljo
kaatuneita, että molemmat puolueet olivat nyt melkein tasavoimaiset.
Mutta Härkänaamalla oli pelotonta väkeä. Turvallisen matkan päässä he
järjestäytyivät yhdeksi joukoksi ja ryntäsivät sitten liekkiseinää
kohti loikatakseen miehissä sen läpi.

Heitä kohtasi uusi nuolisade, joka lisäsi kaatuneiden lukua, mutta
hyökkäystä ei voinut enää ehkäistä. Matalien kielekkeiden ylitse
lennähti iso joukko miehiä saaden maahan tullessaan lämpimän
vastaanoton. Kiivas ja murhaava oli ottelu, mutta puolueet olivat nyt
melkein tasaväkiset ja sisäpuolella olijat edullisemmassa asemassa.
Taistelun tuoksinassa Härkänaama ja Ab joutuivat lähekkäin ja
kumpikin karkasi karjahtaen toistaan kohti. Siitä koitui suuremmoinen
kamppailu, sillä kaksi voimakasta päämiestä oli joutunut vastatusten ja
kysymyksessä oli monen henki.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


VANHAN VAARAN VIIMEINEN TAISTELU.

Juuri liekkein läpi hyökätessään hurja Härkänaama viskasi Abia kohti
kivilohkareen, jota oli paras välttää, ja hän oli jo jaloillaan
valmiina taisteluun, kun kirveet kalahtivat toisiinsa. Ab oli
ehdottomasti Härkänaamaa älykkäämpi, kenties myöskin sukkelampi ja
voimallisempi; mutta jälkimäinen oli nuoruudestaan asti harjoittanut
rosvoutta ja hänellä oli omat keinonsa. Noina hurjina aikoina oli
taistelun tarkoituksena tuhota vihollinen millä tavoin tahansa.

Aivan Härkänaaman kintereillä oli hypännyt eräs nuorukainen, jolle
johtaja oli ennen rynnäkköä antanut erikoiset määräykset ja joka
nyt, tuntiessaan laakson nurmen jalkainsa alla, ei etsinytkään omaa
vastustajaa, vaan kierteli molempia päämiehiä pyrkien Abin selän
taakse, sillä välin kuin Härkänaama veti tämän huomion puoleensa.
Nuorella miehellä oli kädessään hirvittävä ase, iso kivipäinen nuija.
Huimasti iskivät miehet ja raskaista kirveistä lenteli sirpaleita,
mutta Härkänaaman oli pakko väistyä verkalleen. Silloin osui Abin
olkapäähän lyönti, joka sai hänet horjahtamaan ja olisi varmasti
kaatanut hänet, jos hänellä olisi ollut pehmeämmät lihakset. Samassa
tuokiossa Härkänaama suuntasi häneen ankaran iskun ja Ab hypähti
syrjään torjumatta sitä tai iskemättä vastaan, sillä hänen käsivartensa
oli hervoton. Hän tiesi olevansa hukassa, jos uusi hyökkääjä uudistaisi
äskeisen lyöntinsä; kuitenkaan ei hän uskaltanut kääntyä — se olisi
hänelle kuolemaksi. Ja nyt Härkänaama teki uuden hyökkäyksen, ja
kirvesten osuessa toisiinsa hän kehotti kätyriään iskemään paremmin.

Mutta silloin, juuri kuin Ab arveli loppunsa olevan lähellä, hän kuuli
takanaan jousenjänteen terävän helähdyksen, saman jänteen, joka oli
soinut niin suloisesti laakson toisessa päässä, ja nurmikolle hänen
viereensä tupsahti parahtaen mies, joka väänteleikse ja sätkytteli
tuskissaan sääriään, saatuaan takaapäin nuolen hartiainsa väliin.
Ab tiesi, mitä se merkitsi. Käsivarsi, joka oli niin voimakkaasti
lennättänyt tuon nuolen, ei ollut miehen, vaan erään solakan olennon.
Nopsajalka oli hurjana rakkaudesta ja levottomuudesta syöksynyt
Rampa-ukon ohi juuri, kun tämä laski maahan vasamataakkansa, ja
huomatessaan puolisonsa vaarallisen tilan hän oli hypännyt esiin
jousi jännitettynä ja surmannut hänen toisen ahdistajansa aivan viime
hetkessä. Nuoli jänteeseen sovitettuna ja kiihkoisa polte poskilla hän
asettui uudelleen väijymään, lähettääkseen toisen vasamansa Härkänaaman
rintaan.

Se oli kuitenkin tarpeetonta. Ab voi nyt esteettömästi hyökätä
vihamiehensä kimppuun ja tämän niskaan sateli iskuja sellaisia, että
vain jättiläinen olisi kyennyt niitä torjumaan. Härkänaama taisteli
epätoivoisesti, mutta nyt oteltiin mies miestä vastaan eikä hän vetänyt
vertoja hurjistuneelle viholliselleen. Kirves lensi hänen kädestään,
kun Abin ase murskasi hänen ranteensa, ja seuraavassa tuokiossa hän
painui veltosti maahan ja tuskin liikahtikaan, sillä uusi isku oli
vajottanut kivikirveen niin syvälle hänen päähänsä, että varsi peittyi
pitkään tukkaan.

Tuokion kuluttua kaikki oli lopussa. Taistelu päättyi nopeasti, kun
Ab kääntyi päin päästäen voitonhuudon. Siellä täällä oteltiin vielä
hetkinen, mutta idän miehet olivat vailla johtajaa ja huonommin
varustettuja kuin vastustajansa, ja vaikka he kamppailivatkin yhtä
hurjasti kuin saarretut sudet, ei heillä ollut enää mitään voiton
toivoa. Kolme pääsi pakoon. He karkasivat tuimasti liekkejä kohti ja
loikkasivat läpi liehuvien kielekkeiden. Kukaan ei ruvennut ajamaan
takaa, sillä nyt ei piiritetyillä ollut aikaa tavoitella hyödytöntä
kostoa. Laakson alapäästä, missä päätaistelu oli käymässä, kuului
hurjia huutoja. Karjahtaen keräsi Ab miehensä ympärilleen ja voittoisa
parvi riensi takaisin vallitukselle, lopettaakseen siellä ylivoimallaan
kamppailun. Ab ei lakannut koskaan seuraavina aikoina pahoittelemasta,
ettei hänen ottelunsa Härkänaaman kanssa ollut päättynyt varemmin. Hän
saapui liian myöhään pelastaakseen erästä vanhaa sankaria.

Ottaessaan mukaansa laakson yläosaan melkoisen joukon Härkänaama oli
kuitenkin jättänyt omasta mielestään musertavan ylivoiman valloittamaan
vallitusta. Siellä vanha Vaara ryhtyi johtamaan puolustusta, koska
Ab oli poistunut näyttämöltä. Kuolemaa uhmailevan horjumattomuutensa
vuoksi hän olikin mies paikallaan.

Ab ei ollut koskaan saanut Nopsajalan isää käyttämään tai edes
koettamaankaan uutta asetta, jousta ja nuolta. Hän ei ollut mikään
uudistuksen ystävä. Hänellä oli terävä silmä ja vahva käsi, keihäs
ja kirves olivat hänelle kyllin hyvät! Tunnustihan hän Abilla olevan
erinomaisia ominaisuuksia, mutta kaikissa seikoissa ei vanha perheen
pää sentään taipunut edes suositun vävynsäkään vaikutuksen alaiseksi.
Sellaisia oli tuo heläjävä kaari kevyine vasamineen; ne soveltuivat
paremmin lasten leluiksi kuin oikeaan miehen työhön. Hän puolestaan
valitsi raskaan keihään tai kirveen, joiden terä oli sidottu jänteillä
lujasti varteen. Harvoin iski kirves syrjään, harvoin lensi keihäs
harhaan. Ja nyt hän pani jurona henkensä alttiiksi todistaakseen
vanhanaikaisen uskonsa oikeaksi. Jälellä oli vain muutama keihäs,
molemmin puolin oli tyytyminen ainoastaan kirveisiin.

Niin seisoi vanha Vaara vallituksella ja hänen rinnallaan ja takanaan
oli miehiä yhtä urhoollisia, joskaan ei aivan yhtä tukevia tai
kuuluisia. Rivin takana hääräilivät, milloin julmistuneina, milloin
itkien, vaimot, jotka olivat taitavuudessa melkein miesten vertaisia
ja vihassaan heitä voimakkaampiakin. Ensimäisenä näiden joukossa
raivosi Kuukasvo, ilmaisten samalla haavaa sekä levottomuutta että
kostonhimoa. Hän pysytteli aivan miehensä vartiojoukon kintereillä ja
viskeli yhä kiviä aika tehokkaasti. Niin ne lensivät kuin heittokoneen
sinkahuttelemina, ja sinä päivänä murskasivat tämän pyylevän
villivaimon ja äidin kädestä lähteneet "kuulat" useamman kuin yhden
luun tai pään.

Mutta vastustajat olivat lukuisammat ja urhoollista väkeä, heitä
kiihotti nyt erilaiset tunteet: valloitushalu, mieshukan synnyttämä
raivo ja, ennen kaikkea, ajatus tuon kauniin, lämpimän ja turvallisen
kotipaikan omistamisesta; he jatkoivat senvuoksi sitkeästi rynnäkköään.
He luottivat johtajaansa Härkänaamaan ja odottivat joka hetki hänen
varmasti hyökkäävän yläpäästä heidän avukseen. Ja niin he kiipeilivät
eteenpäin vetistä rinnettä myöten, toinen työntäen verenhimoisena
toistaan, lähestyivät lujuudella, jota vain yhtä hyvin varustetut
ja yhtä urhoolliset tai urhoollisemmat voivat toivoa kykenevänsä
vastustamaan. Lopputaistelu muodostui hurjan epätoivoiseksi.

Vaara oli etummaisena kahden kalliolohkareen välissä laakson
pääportilla, josta matala puro purkautui ulos. Hän seisoi paadella,
joka oli melkein yhtä laakea, kuin jos joku myöhemmän ajan insinööri
olisi tasoittanut sen pinnan ja sovittanut sen sitten vaakasuoraan
asemaan jättäen veden ryöppyilemään sen ympärille. Paasi pisti jonkun
verran esiin rinteestä, joten täytyi kiivetä hieman päästäkseen tuon
vanhan soturin kimppuun. Molemmin puolin leveni loiva vesiputous, missä
isot kivet estivät hyökkäämästä eteenpäin joukolla ja suoraa päätä.

Mutta niiden välitse syöksyi ylöspäin mustanpuhuvia miehiä ja heitä
vastassa seisoivat vanhan Vaaran molemmin puolin ne eloon jääneet
luolamiehet, joiden avulla hänen oli pidettävä huolta koko vallituksen
puolustuksesta. Vierellään, taistelun keskuksessa, hänellä oli ne kaksi
olentoa, joihin hän saattoi parhaiten luottaa, nimittäin jäntevät,
oivalliset poikansa Vahvakäsi ja Oksa, ja näiden joukossa pysytteli
myöskin innokas Haukku, joka oli yhtä uljas, joskin heikompi kuin hänen
Ab-veikkonsa.

He olivat valmiita kaikki, nämä nuoret miehet, mutta asema sattui
olemaan sellainen, että alussa saattoi vain yksi kerrallaan ottaa
vastaan mieslukuisena kapuavan vihollisen. Laakea paasi näet suippeni
etupuolelta, joten kaikkien muiden täytyi pysytellä tämän etummaisen
takana. Siinä hän seisoi karvaisena ja alastonna, ottamatta lukuun
lanteille sidottua nahkaa, ja kädessään vain kirves; tämä jälkimäinen
seikka ei kuitenkaan merkinnyt niin paljoa kuin olisi luullut, sillä
ei hyökkääjilläkään ollut muita aseita. Kirveen heittäminen oli
yksinkertainen tehtävä tarkkasilmäiselle ja notkealle luolamiehelle.
Ken ei osannut väistää kirvestä, hänen oli paras pysyä poissa tieltä
ja koko maailmasta. Kohtauksessa, johon nyt valmistauduttiin, saattoi
tulla kysymykseen vain mieskohtainen ottelu, vastustaja oli käden
ulotuttavissa, mutta sen käden tuli olla yhtä notkea kuin voimakaskin.

Alkoi kuulua kiviaseiden kalsketta ja väkeviä ihmisolentoja pyllähti
toinen toisensa perästä halaistuin kalloin taaksepäin, pudoten
lorisevaan puroon ja muuttaen verellään sen värin. Vanha Vaara oli
vihollisia vastassa milloin milläkin kiven laidalla, ja ne, jotka
pääsivät hänen ohitsensa, joutuivat hänen isojen poikiensa tai näiden
takana odottavien saaliiksi. Mutta voimat eivät olleet tasaväkiset,
nousu ei ollut kyllin jyrkkä eikä puro kyllin syvä estääkseen
järjestettyä hyökkäystä. Hirvittävän säännöllisesti kohosi ja laski
Vaaran kirves, lentäen silloin tällöin myöskin sivullekäsin iskuja
torjuakseen, ja yhä uljaammaksi kävi taistelu, yhä uljaammin astuttiin
kuolemaan. Eikä ollut työ juuri huonompaa hänen sivuillaankaan.
Aivan hänen rinnallaan seisoivat nyt hänen molemmat poikansa, ja
kun hyökkääjät taa'immaisten tunkemina painuivat lähemmäksi, niin
nuorukaiset todistivat selvästi teoillaan sukuperänsä. Ja Haukku, hän
raivosi kuin nuori tiikeri.

Mutta liian voimakas oli rynnäkkö, liian suuri ylivoima. Kajahti kovia
huutoja, tehtiin äkillinen ponnistus, ja vaikka kirveet nousivat ja
laskivat nopeasti ja entistä enemmän miehiä kaatui taaksepäin veteen,
niin paasi vallattiin ja vanhus jäi yksikseen vihollisten keskelle,
sillä pojat ryntääjäjoukko painoi tieltään taaksepäin. Jäykkää oli
taistelu ylemmällä tasanteella, mutta missään ei vuotanut verta niin
viljalti kuin Vaaran kohdalla, kun hän vanhuudestaan huolimatta yhä
vielä heilutteli hirmuista kirvestään tiheässä vainolaislaumassa. Neljä
ennätti kaatua murskatuin kalloin, ennenkuin muuan jättiläismäinen
hyökkääjä pääsi solan harmaan puolustajan taaksi. Sitten iski kirves
rusahtaen alas ja vanha Vaara kaatui eteenpäin, heittäen henkensä,
ennenkuin putosi alhaalla olevan lätäkön viileään veteen.

Nähdessään vaarallisimman vihollisensa kaatuvan, ylöspäin kiipeilevät
itäläiset puhkesivat riemuhuutoihin, mutta ennenkuin kaiku ennätti
kantaa ne takaisin, ne hukkuivat heidän yläpuoleltaan kuuluvaan
ääneen. Se oli voimakas ja uhkaava, mutta aivan erilainen kuin heidän
kiljuntansa.

Itäisellä laidalla voittanut joukko pyyhälsi myrskynä alas laakson
halki. Ab oli kokonaan taistelunhimon huumaamana, ja kuullessaan
Kuukasvon hurjat huudot tämän puolison kaatuessa, hän kävi yhtä
verenjanoiseksi kuin julmin metsän pedoista. Hänen seuralaisensa
olivat melkein yhtä hirmuisia. Kiivas ja peloittava oli ottelu,
joka nyt syntyi, mutta tulos ei näyttänyt hetkeäkään epävarmalta.
Vallituksen eloon jääneet puolustajat tulivat itsekin yhtä hurjiksi
kuin heidän voittoisat auttajansa. Taistelu muodostui todelliseksi
verilöylyksi. Idän soturien jäännösjoukko, vain parikymmentä miestä,
pakeni toivottomana laakson yläosaan ja etsi siellä turvaa eräästä
tyhjästä isonpuoleisesta luolasta. Siinä he saattoivat sulkujen takana
puolustautua ainakin jonkun aikaa.

Nämä jätettiinkin toistaiseksi rauhaan; olivathan he varmassa
vankilassa ja luolan edustalle sijoittui syömään ja lepäämään kaksi
kertaa suurempi määrä kostonhimoisia urhoja. Taistelu oli päättynyt ja
voitto saavutettu, mutta eipä kohonnut riemu korkealle Tulilaaksossa,
jota oli puolustettu niin oivallisesti.

Kuukasvo oli kesken hurjaa kamppailuaan nähnyt miehensä kuolevan.
Abin palaava väki tempasi hänet mukaansa, kun hän koetti kirkuen
päästä paadelle, missä vanha Vaara oli käyttäytynyt niin mainiosti.
Nyt toiselta syrjältä astui esiin vaimo, joka sanaakaan lausumatta
kiipesi alas puron epätasaista uomaa pitkin, kahlasi paaden alle
muodostuneeseen pieneen suvantoon, kumartui, ja nosti jotain vedestä.
Se oli vanhan kelpo metsästäjän ruumis. Käsivarret kiedottuina sen
ympärille vaimo alkoi jälleen kiivetä ylöspäin, pudistaen mykkänä
päätään, kun karkeat soturit, tuntien tylyydestään huolimatta
hiukan liikutusta, kahlasivat auttamaan häntä tuon kaamean taakan
kantamisessa. Hän ennätti kuormineen kedolle ja laski sen varovaisesti
nurmelle, mutta ei virkkanut sanaakaan, kunnes hänen lapsensa olivat
koolla ja Nopsajalka saapui itkien paikalle ja kääri käsivartensa
hänen ympärilleen. Silloin tuon karkeatekoisen olennon silmistä
purkautui esiin kyyneltulva, jännitys laukesi ja kautta laakson
kaikui kuolonvalitus. Tuo lämminsydäminen raukka tuli jälleen enemmän
kaltaisekseen.

Myöskin laakson itäpäässä virui kuolleita liekkien ääressä; nämä
kannettiin nyt vallitukselle ja heitettiin huolimattomasti alas
lätäkköihin, missä jo ennestään makasi niin paljon surmattuja.
Taivaalle kokoontui myrskypilviä, ja laakson kansa tiesi, miten
piakkoin kävisi. Puhkesi rankkasade, paisuttaen pikku puron äkkiä
tulvavirraksi, joka pyyhkäsi ruumiit mukanansa jokeen ja niin edelleen
merta kohti.

Koko vainolaisjoukosta oli jäänyt eloon vain ne kolme, joiden oli
onnistunut hypätä takaisin liekkien yli, sekä luolaan piiritetyt. Sinä
yönä Ab neuvotteli ystävineen siitä, miten mukavimmin suoriuduttaisiin
noista vangeista, ja joku ehdotti että teljettäisiin luolan suu ja
kurjien voitettujen annettaisiin menehtyä nälkään. Mutta mielevä
Rampa-ukko vei Abin syrjään ja virkkoi:

"Miksi ei heidän sallittaisi elää ja tehdä työtä meidän hyväksemme?
He tekevät niinkuin sinä määräät. Tätähän paikkaa he himoitsevat. Nyt
voivat jäädä ja tehdä meidät voimakkaammiksi."

Ab havaitsikin tämän ehdotuksen järkeväksi, ja niin nälkiintyneet
vangit saivat valita joko kuoleman tai kuuliaisen kumppanuuden. Eivätkä
he kauaa epäilleet. Laakson lämpimyys ja muut edut juuri olivat
houkutelleet heidät sinne eivätkä he suinkaan olleet ahdasmielisiä,
mikäli kysymys ei koskenut ravintoa ja lämpöä. Hyvähän laakso oli.
He alistuivat Abin herruuteen, astuivat ulos ja saivat ruokaa. Ja
niin heistä tuli laakson asujamia, samaten myös heidän vaimoistaan ja
lapsistaan, jotka siirtyivät hekin sinne.

Tämä turvapaikka, koti ja linnoitus kävi yhä merkityksellisemmäksi.



KOLMASKYMMENES LUKU.


ESI-ISÄMME.

Vuodet vierivät. Eräänä tyvenenä syksyisenä iltapäivänä näkyi kylän
lähellä kohoavalla kukkulalla istuvan muuan harmaa, karvainen mies,
joka lähenevästä vanhuudesta huolimatta oli säilyttänyt kätensä
voimakkaana ja jäsenensä notkeina. Levollisena ja hyvillä mielin hän
loi katseensa milloin alas pieneen laaksoon, milloin sen takana olevaan
metsään, missä aurinko painui puiden latvoja kohti. Hänet oli johtanut
kukkulalle vanhan erämiehen vaistomainen halu oleskella ulkosalla,
mutta olipa hän tuonut työtäkin mukanaan ja viimeisteli nyt, milloin
katseet eivät olleet harhailleet kauas pois, suurta jousta, koetellen
silloin tällöin sen jäntevyyttä. Jokainen liike ilmaisi, että hän
oli säilyttänyt suunnattoman voimansa samoin kuin perinpohjaisen
tuntemuksen tuon aseen käytössä. Kerrassaan reipas vanhus oli Ab, kuulu
metsästäjä ja Tulilaakson kansan päämies.

Muutaman kyynärän päässä Abista seisoi Nopsajalka nojautuen pyökin
runkoa vastaan; hänen katseensa harhaili paikasta toiseen nopeana ja
nähtävästi yhtä terävänä kuin ennenkin. Nämä molemmat oleskelivat
yhä vieläkin kernaimmin toistensa seurassa ja onneksi kumpikin oli
kestänyt vuosien koettelemukset yhtä hyvin. Kenties nainen sentään
oli muuttunut vähemmän kuin mies. Hänen tukkansa oli vielä tumma eikä
astunta ollut käynyt raskaaksi. Suurin muutos oli tapahtunut kasvojen
ilmeessä. Silmiin ja suun ympärille oli tullut epämääräisiä, pateetisia
ja suloisia juovia ja merkkejä, jotka kertoivat huolista, murheista,
kärsimyksistä ja tyynestä riemusta, sanalla sanoen äitiydestä.

Hämärän lähestyessä salossa kajahteli huutoja ja naurua, kun muuan
nuorukaisjoukko palasi kotiin joltakin retkeltä. Antaessaan katseensa
siirtyä yli laakson ja sen liehuvien liekkien metsäisiä kukkuloita
kohti, joiden syvässä varjostossa lepäsivät Pikku Rampa, vanha
Vaara ja hänen äitinsä, Ab saattoi nähdä kylän hilpeän nuorison
kilpailevan juoksussa, hypyssä, painissa ja keihään, kirveen ynnä
kiven heitossa. Hänet valtasi omituinen painostava tunne ja hän
muisteli Tammea, joka makasi yksin maan povessa kukkulan rinteellä
peninkulmien päässä. Ab tunsi nytkin vielä ympärillään ystävänsä
väkevän, auttavaisen käsivarren, aivan samoin kuin sinä iltana, jolloin
matkattiin mammutinpeijaisista kotia kohti ja Tammi oli pelastanut
hänet melkein varmasta kuolemasta. Tuon monien taistelujen sankarin,
monien koettelemusten uhrin kurkkuun nousi jotain karvasta. Hän pudisti
itseään ikäänkuin ravistaakseen pois kiusallisen muiston. Tammi ei enää
saapunut usein häiritsemään Abin rauhaa ja hän ilmestyi aina öisin.
Aamu ei koskaan tavannut häntä Tulikylän lähistöllä.

Nuoret erämiehet astuivat nyt ohitse, meluten kuin laaksossa
kisailevatkin. Ab katseli heitä miettiväisenä. Hän tunsi hämärästi
halua puhua heille, kertoa jotakin vahingoista, joita heidän olisi
kartettava, ja kuinka vaikeata oli kantaa rinnassaan isoa, raskasta
taakkaa aika ajoin — läpi koko elämän. Mutta luolamiehen täytyi pysyä
mykkänä, kun oli kysymyksessä tunteet. Yhtä mahdotonta olisi Abin ollut
selittää tunteitaan kuin puun parahtaa kirveen iskiessä siihen.

Nainen lähestyi nyt miestä ja kosketti hänen käsivarttaan. Tämä loi
häneen lempeän katseen ja istuen puolisonsa rinnalle Nopsajalka selitti
nauraen olevansa hirveän nälkäinen ja vaati Abia lähtemään kerallaan
takaisin laaksoon. Hän tarkasteli huolellisesti kaarta ja lausui
siitä oman ajatuksensa; hänen kaltaisensa oiva ampuja oli tietenkin
oikeutettu puhumaan hieman myöskin aseen valmistamisesta, vaikka se
olikin miesten hommaa. Ja auringon painuessa alemmaksi ja laakson
peittyessä varjoihin nämä molemmat laskeutuivat yhdessä kukkulalta.
Kaikesta huolimatta tällä pariskunnalla oli syytä iloita elämästään.

Ja heidän lapsensa olivat luonteeltaan uljaita, voimakkaita ja
luotuja hallitsemaan, ja kylän kasvaessa johtovalta säilyi heidän
käsissään. Myöhempien sukupolvien eläessä sen maan väestö sai kokea
suuria ja ankaroita kärsimyksiä, mutta tämän ylvään, kypsyneen ja
hyvin varustetun ryhmän ei tarvinnut paeta villipetojen lailla, kun
arjalaisen tulvavirran ensimäinen heikko etujoukko ajautui länteen
päin. Etujoukko kukistettiin, miehistä tehtiin orjia, naisista
äitejä. Toisten seutujen luolaihmiset saivat tulvan kasvaessa väistyä
pohjoiseen tullakseen siellä pakkasen puremiksi lappalaisiksi eli
norjalaisten "skrallingeiksi", nykyajan eskimoiksi; mutta sellainen ei
ollut kuuluisan Tulilaakson väestön eikä sen voimakkaiden vasallien
kohtalo. Toisen ja yhä vielä alkuperäisen sivistyksen edustajille ei
ollut mitään leikintekoa karkoittaa heitä varustetuista paikoista, eikä
taistelu päättynytkään valloitukseen — ei ainakaan näillä tienoin —
vaan sulautumiseen, mikä oli onneksi molemmille joukoille.

Ja vaikka luonnon ulkomuoto aikojen kuluessa vaihtelikin, vaikka
myöhemmän jääkauden kylmyys ajelikin ihmisiä ja eläimiä paikasta
toiseen, niin ensinnä muodostunut ryhmä pysyi kuitenkin ko'ossa
kautta suurien luonnon mullistusten aina historiallisiin aikoihin
asti, käyttääkseen vielä kauan hiottuja kiviaseitaan ja myöhemmin
pronssikirveitä. Siitä erkani monta eri haaraa taistelunhaluisia
puolustajia ja valloittajia, joista tuli iberejä, galleja, kelttiläisiä
tai saksilaisia ja jotka kamppailivat perhe perhettä vastaan,
sekaantuakseen näinä myöhäisinä aikoina jälleen toisiinsa.

Pari päivää sitten istui meren rannalla muuan nainen, katsellen kuinka
aallot lipuivat hiekkaa vasten; hän oli sivistynyt, sangen kaunis
ja älykäs ja ihanimpia ja parhaimpia olentoja maan päällä. Hänen
kaltaisiaan on paljo. Pitkää aikaa ei ole kulunut siitä, kuin eräs
luiseva mies, lempeä, lujatahtoinen ja jalo henkilö, kohosi laajan
tasavallan ihailluksi sankariksi murtaessaan orjan kahleet neljän
miljoonan ihmisen jäsenistä. Saarikodissaan, valtameren tuolla puolen,
elää vanhus, joka kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta on
säilyttänyt pirteytensä ja mielenkiintonsa maailman tapahtumiin,
mahti mahtinsa menetettyäänkin, olento omiansa muistomerkiksi
persoonallisessa historiassa, suuri mies. Vain muutamia vuosia
takaperin koko maailma seisoi pää kumarassa, kun rakastamansa maan
poveen laskettiin eräs henkilö, joka on liittänyt kansakunnat toisiinsa
herättämällä niissä myötätuntoisuutta maailman "kurjia" kohtaan.
Mannermaalla asustaa valppaana muuan kaljupäinen, ratsusaappaisiin
pukeutunut jättiläinen, mies joka pääministerinä on mielensä mukaan
määrännyt sen valtakunnan politiikan, jonka hän itse on suureksi
osaksi luonut. Rannalla istuja nainen, suuri vapauttaja, ihmeellinen
vanhus, mieltä järkyttävä kirjailija, mies jättiläisolemus sekä
ruumiiltaan että hengeltään [Abraham Lincoln, Gladstone, Victor Hugo,
Bismarck], kaikki saattavat he kehua kuuluvansa siihen rotuun, joka on
saanut alkunsa Abin ja Nopsajalan verestä. Jokaisella heistä on ollut
veressään niiden hiukkasien tuloksia, jotka liikkuivat Tulilaaksoon
ensinnä asettuneen pariskunnan suonissa. Voimakas oli alkuperäinen
mies, ripeä, kärsivällinen ja uskollinen alkuperäinen nainen. Aikansa
voimakkaimpina ja taitavimpina he saattoivat suojella sikiöitään,
synnyttää ja hoivata yhtä kykeneviä lapsia ja taata siten rotunsa
pysyväisyyden. Näin on oivallinen sininen veri siirtynyt edelleen.

Tämä ei ole tarua eikä kuvittelua, tämä on vain todenperäistä historiaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luolaihmiset: Kertomus ihmissuvun alkuajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.