Title: Uhkea markiisi
Author: Sabatini, Rafael
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Uhkea markiisi" ***


UHKEA MARKIISI

Kirj.

Rafael Sabatini


Englanninkielestä ["Bardelys the Magnificient"] suomentanut

Alpo Kupiainen



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1923.



SISÄLLYS:

     I. Vedonlyönti
    II. Kuninkaan toivomukset
   III. René de Lespiron
    IV. Tyttö kuutamossa
     V. Varakreivi de Lavédan
    VI. Toipuvana
   VII. Eustachen vihamielisyys
  VIII. Valokuva
    IX. Öinen hälytys
     X. Kuolleistanoussut
    XI. Kuninkaan käskynhaltija
   XII. Toulousen tuomioistuin
  XIII. Yhdennellätoista hetkellä
   XIV. Salaa kuuntelemassa
    XV. Herra de Chatellerault raivoissaan
   XVI. Kalpa käteen
  XVII. Ganymeden lörpöttely
 XVIII. St. Eustace itsepäisenä
   XIX. Piitä ja terästä
    XX. Blagnacin salamurhaajat
   XXI. Ludvig Oikeamielinen
  XXII. Riisumme satulat



I

VEDONLYÖNTI


»Siinä paha, missä —» kuiskasi La Fosse korvaani. Nämä sanat ja hänen
merkitsevä katseensa saivat minut kääntymään ympäri tuolillani.

Ovi oli aukaistu, ja sen aukossa seisoi tanakka vartaloinen kreivi de
Chatellerault. Lakeija, jonka liverissä oli minun vaakunani värit,
punainen ja kullankeltainen, ja jonka selkä oli taipunut nöyrään
kaareen, otti parhaillaan vastaan hänen hattuaan ja vaippaansa.

Seurue kävi äkkiä hiljaiseksi. Ilmassa oli hämmästyksen tuntu, sillä
olimme kuulleet, että Chatellerault oli masentunut lemmenjumalan
kilpatantereella saamastaan kolauksesta, emmekä odottaneet näin pian
näkevämme häntä pöydässä, jossa — niin ainakin minä kerskailin —
iloinen hilpeys oli puheenjohtajana.

Ja niinpä sai kreivi lyhyen hetkisen seisoa salini kynnyksellä
samalla kun me katselimme häntä kaulojamme kurkottaen, ikäänkuin hän
olisi ollut joku uteliasta huomiota herättävä olento. Sitten pääsi
tyhjäpäiseltä La Fosselta tukahdutettu nauru, joka tuntui murtavan
lumouksen. Minä rypistin otsaani. Se oli äärimmäisen epäkohtelias teko,
jonka vaikutus minun oli millä hinnalla hyvänsä saatava haihdutetuksi.

Hypähdin pystyyn niin äkkiä, että tuolini liukui runsaasti puoli metriä
kiiltävällä parkettilattialla; kahdella harppauksella olin kreivin
edessä ja ojensin hänelle käteni lausuakseni hänet tervetulleeksi.
Hänen tarmoton kädenpuristuksensa osoitti, että häntä jäyti suru. Kun
hän astui kynttilöiden kirkkaasti valaisemaan saliin, tunkeutui hänen
vantterasta ruumiistaan syvä, murheellinen huokaus.

»En luullut tapaavani täällä näin paljon väkeä», sanoi hän. Ja hänen
seuraavat sanansa selittivät syyn hänen alakuloiseen sävyynsä.
»Kuningas, herra de Bardelys, on kieltäytynyt ottamasta minua vastaan;
ja kun aurinko on laskenut, täytyy meidän, hovin pienempien tähtien,
turvautua kuuhun saadaksemme valoa ja iloa.» Hän teki minulle
keikailevan kumarruksen.

»Olenko minä siis yön valtias?» laskin nauraen leikkiä. »Vertauksenne
on enemmän leikillinen kuin sattuva, sillä kuu on kylmä ja ynseä,
mutta saatte nähdä, että minä olen aina lämmin ja sydämellinen.
Olisin toivonut, että joku vähemmän harmillinen seikka kuin hänen
majesteettinsa epäsuosio olisi suonut minulle sen ilon, että te
kunnioitatte pöytääni läsnäolollanne.»

»Eipä teitä turhanpäiten nimitetä uhkeaksi», vastasi hän, kumartaen
toistamiseen välittämättä maireihin sanoihini sisältyvästä pistoksesta.

Purskahdin nauruun, jätin kohteliaisuudet siihen ja vein hänet pöytään.

»Ganymedes, paikka herra kreiville. Gilles, Antoine, pitäkää huolta
herra de Chatelleraultista. Basile, viiniä herra kreiville. Liikkukaa
vilkkaasti!»

Yhdessä tuokiossa oli hänestä tullut puuhaisan huomaavaisuuden
keskipiste.

Mutta hänen tulonsa aiheuttama pidättyminen hillitsi yhä seuruetta,
sillä Chatelleraultista ei moni pitänyt, ja hänen saapumisellaan oli
hyvin samanlainen vaikutus kuin pääkallon ilmestymisellä egyptiläisten
pitoihin.

Pelkäänpä, että kaikista niistä iloisista ystävistä, jotka istuivat
pöydässäni — heidän joukossaan oli vain harvoja, jotka eivät olleet
saaneet tuntea hänen valtaansa — oli tuskin ainoatakaan, joka olisi
välittänyt salata halveksumistaan kukistunutta suosikkia kohtaan. Sen,
että hän oli kukistunut, ilmaisivat meille yhtä hyvin hänen sanansa
kuin kaikki se, mitä ennestään tiesimme.

Mutta omassa talossani tahdoin säästää häntä etukäteen maistamasta sitä
kalseutta, jota koko Pariisi hänelle huomenna osoittaisi; senvuoksi
esiinnyin isäntänä niin kunnioittavasti ja ystävällisesti kuin asemani
suinkin saattoi vaatia, kohdellen häntä perin sydämellisesti, samalla
kun panin viinit virtaamaan entistä runsaammin sulattaakseni jäisen
jäykkyyden muiden vieraitteni käytöksestä.

Ponnistukseni eivät menneet hukkaan. Rypälemehun kirvoittava vaikutus
alkoi vähitellen tuntua. Hyvä tuuli levitti uudelleen vaippansa meidän
yllemme; kommat ja leikinlasku maustivat naurun säestämää puheluamme,
kunnes ilonpidostamme aiheutuvan melun täytyi avoimista ikkunoista
kantautua elokuun illan keveän tuulenhengen mukana St. Dominique-katua,
Enfer-kadun poikki kenties aina Luxembourg-palatsin asukkaiden korviin
saakka, kertoen heille, että Bardelys ystävineen taaskin vietti noita
hurjia kemujaan, jotka olivat tulleet Pariisissa puheenparreksi ja
jotka osaltaan olivat melkoisessa määrin olleet aiheena ihmisten
minulle antamaan liikanimeen »Uhkea.»

Mutta kun maljat myöhemmin kävivät vallattomiksi ja niitä esitettiin
vähemmän henkilön tai asian kuin itse viinin tähden, muuttuivat
sukkeluudet rohkeammiksi, menettäen varovaisen, hillityn sävynsä;
harkitsemattomuus leijaili jonkun aikaa yllämme vaanivan petolinnun
tavoin, iskien sitten äkkiä keskellemme La Fosse-houkkion sanoissa.

»Hyvät herrat», sopersi hän hänelle ominaiseen teeskennellyn
narrimaiseen tapaan ja silmäillen kalseasti Chatelleraultiä, »haluan
esittää teille maljan.» Hän nousi varovasti seisoalleen — hän
oli päässyt siihen tilaan, jossa varovainen liikkuminen on perin
tarpeellinen. Siirtäen katseensa kreivistä puolillaan olevaan lasiin.
hän antoi lakeijalle merkin täyttää sen. »Reunoja myöten, hyvät
herrat!» hän komensi. Sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän koetti
seisoa toinen jalka lattialla ja toinen tuolilla; mutta kun tasapainon
säilyttäminen siten kävi vaikeaksi, tyytyi hän seisomaan suorana,
vakavammassa, jos kohta ei niin maalauksellisessa asennossa.

»Hyvät herrat, esitän maljan Ranskan verrattomimmalle, kauneimmalle,
kylmimmälle naiselle, jonka saavuttaminen myöskin on vaikeinta. Juon
maljan niiden hänen tuhansien sulojensa kunniaksi, joista maine on
meille kertonut, ja hänen suurimman ja kiihoittavimman viehättävän
puolensa, miehiä kohtaan osoittamansa kylmyyden, kunniaksi. Ja samalla
pyydän teitä juomaan maljan sen nuorukaisen menestykseksi, joka saa
onnen olla Endymionina tälle Dianalle.

— Siihen», jatkoi La Fosse, joka oli klassillisten kielien ja
kreikkalais-roomalaisen mytologian innokas harrastaja, »vaaditaan
Adonista kauneudessa, Marsia uljuudessa, Apolloa laulussa ja itse
Erosta rakkaudessa. Ja minä pelkään», — hän nikotteli — »että siihen ei
kukaan pysty, koska se koko Ranskan ainoa mies, johon me olimme panneet
toiveemme, ei ole siihen kyennyt. Hyvät herrat, seisomaan! Esitän
maljan verrattomalle Roxalanne de Lavédanille.»

Niin paljon kuin nämä sanat minua huvittivatkin, sekaantui hilpeyteeni
samalla pelokkaita aavistuksia. Loin nopeasti katseen Chatelleraultiin
nähdäkseni, mitä hän piti tästä naljailusta ja maljan esittämisestä
sille naiselle, jota kosimaan kuningas oli hänet lähettänyt, mutta jota
hänen ei ollut onnistunut voittaa. Hän oli La Fossen kehoituksesta
noussut seisomaan kuten kaikki muutkin; joko hän ei ollut epäillyt
mitään tai oli arvellut, että epäilys oli mitätön toimintaohjeeksi.
Mutta kun neidon nimi mainittiin, levisi hänen tärkeännäköisille
kasvoilleen synkkä ilme. Hän laski lasinsa pöytään niin rajusti, että
sen hento jalka katkesi ja valkealle pöytäliinalle valahti punainen
viinijuova, joka levisi hopeisen kukkamaljakon ympärille. Tämän
tahran nähdessään hän malttoi mielensä ja pakottautui noudattamaan
seurustelutapoja, joiden hän oli hetkeksi sallinut itseltään unohtua.

»Bardelys, pyydän tuhannesti anteeksi kömpelyyttäni», hän mutisi.

»Läikkynyt viini», vastasin nauraen, »on hyvä enne.»

Ja sillä kertaa uskoin tuon lauseen oikeaksi, sillä ilman viinin
läikkymistä ja sen äkillistä vaikutusta olisimme todennäköisesti
joutuneet verenvuodatuksen todistajiksi. Näin saatiin ajattelemattoman
La Fossen sopimaton pilailu verrattain rauhallisesti sivuutetuksi.
Mutta kun asia oli kerran otettu puheeksi, ei siitä niin hevillä
luovuttukaan. Neiti de Lavédanista tuli yleisen keskustelun aihe,
ja myöskin kreivin kosintaan viittailtiin, aluksi hämärästi, sitten
selvästi, noudattamatta vähääkään hienotuntoisuuden vaatimuksia, mistä
seikasta en voi muuta kuin moittia viiniä, jolla nämä herrasmiehet
olivat sekoittaneet järkensä. Yhä enemmän huolissani tarkkailin
kreiviä. Mutta hänessä ei enää näkynyt ärtymisen oireita. Hän istui ja
kuunteli keskustelua, ikäänkuin se ei olisi vähääkään koskenut häntä.
Saattoipa hän joskus hymyilläkin jollekin sattuvalle sutkaukselle, ja
jopa hän vihdoin liittyi mukaan seurueen hilpeään sukkeluuskilpailuun,
puolustautuen toisten hyökkäyksiä vastaan. Mutta niiden hyväntuulisuus
riitti vain heikosti verhoamaan sitä vastenmielisyyttä, jota häntä
kohtaan tunnettiin, tai sitä tyydytystä, jota hänen äskeinen
vastoinkäymisensä herätti.

Jonkun aikaa minä pysyttelin syrjässä sekaantumatta yleiseen pilailuun.
Mutta vihdoin minut kenties petti se seikka, että Chatellerault, kuten
olen kertonut, suhtautui kaikkeen niin sävyisästi; kenties sai minut
narratuksi viini, jota lienen nauttinut liikaa kuten vieraanikin;
tulin lausuneeksi sanoja, joita ilman tämä kertomus olisi jäänyt
kirjoittamatta.

»Chatellerault», huudahdin nauraen, »luopukaa toki noista verukkeista;
tunnustakaa, että esitätte vain tekosyitä ja että olette hoitanut tämän
asian kömpelösti, mikä on anteeksiantamatonta sellaiselle miehelle kuin
teille, jolla on kaikki hovitottumuksen tuottamat edut!»

Hänen kasvoilleen lehahti puna, ensimmäinen suuttumuksen merkki,
senjälkeen kun viini oli läikkynyt.

»Menestyksenne, Bardelys, tekee teidät turhamaiseksi, ja
turhamaisuudesta kehittyy pöyhkeily», vastasi hän halveksivasti.

»Katsokaapa!» Vetosin seurueeseen. »Huomaatteko, kuinka hän koettaa
karttaa suoraa vastausta! Ei, kyllä teidän on tunnustettava
kömpelyytenne.»

»Minulla ei ole tunnustettavana mitään kömpelyyttä.» Chatellerault
kiivastui ja korotti ääntään. »On perin mukavaa istua täällä
Pariisissa, hovin velttojen, äitelien ja hermottomien kaunottarien
keskellä; heidän suosionsa on helposti voitettu, koska he pitävät
armastelua parhaana heille tarjoutuvana ajanvietteenä ja ottavat
kiihkeästi vastaan kaikki ne tilaisuudet, joita te, ilakoivat
kukkopojat, heille suotte. Mutta neiti de Lavédan on kokonaan
toisenlaista ainesta. Hän on nainen eikä nukke. Hän on lihaa ja verta,
eikä sahajauhoja, puuteria ja ihomaalia. Hänellä on sydän ja tahto,
eikä hänen sielunsa ole turhamaisuuden ja julkeuden pilaama.»

La Fosse purskahti nauruun.

»Kuulkaa! Oi, kuulkaa», hän huusi, »tätä siveyden apostolia!»

»_St, Gris_!» täräytti joku toinen. »Tämä kelpo Chatellerault on
menettänyt sekä sydämensä että päänsä.»

Chatellerault loi puhujaan vihasta hehkuvan katseen.

»Tepä sen sanoitte», virkoin minä hyväksyvästi. »Hän on sortunut
neiti de Lavédanin uhriksi ja esittää nyt turhamaisuudessaan
neidon täydellisten ominaisuuksien kokoomuksena. Onko olemassa
sellaista naista kuin te kuvailitte, kreivi? Pyh! Kenties rakastajan
mielikuvituksessa ja jonkun hourupäisen runoilijan tekeleissä; mutta ei
missään muualla tässä äitelässä maailmassamme.»

Hän liikahti kärsimättömästi.

»Te olette ollut kömpelö, Chatellerault», intin. »Ette ole menetellyt
taitavasti. Sellaista naista ei ole, jota ei voisi voittaa kuka
mies tahansa, joka sen päättää tehdä, jos hänellä vain on sama
yhteiskunnallinen asema kuin naisellakin ja hän kykenee säilyttämään
naisen siinä tai nostamaan hänet korkeammalle. Naisen rakkaus, hyvä
herra, on sellainen kasvi, jonka juurena on turhamaisuus. Teidän
huomaavaisuutenne imartelee häntä ja tekee hänet etukäteen herkäksi
antautumaan. Jos te siis vain viisaasti valitsette ajan hyökkäystä
varten ja menettelette näppärästi — eikä taitoa perin paljoa
tarvitakaan — niin taistelu on helposti voitettu ja nainen antautuu.
Uskokaa minua, Chatellerault; olen kokonaista viisi vuotta nuorempi
kuin te, mutta kokemuksiltani olen miespolvea teitä vanhempi ja puhun
mitä tiedän.»

Hän naurahti katkeran pilkallisesti. »Jos perustatte
kokemusväitteenne siihen, että olette aloittanut armastelu-uranne
kahdeksantoistavuotisena lemmenseikkailulla, joka päättyi
häväistysjuttuun, niin myönnän teidän olevan oikeassa»,
sanoi hän. »Mutta muutoin, Bardelys, kaikista kauneista
naistenvalloittamispuheistanne huolimatta saatte uskoa minua, kun
väitän, ettette koko elämänne aikana ole kohdannut ainoatakaan naista
— sillä minusta ei näillä hoviolennoilla ole oikeutta vaatia itselleen
sitä nimitystä. Jos haluatte nähdä naisen, niin menkää Lavédaniin,
herra markiisi. Jos tahdotte, että lemmenjuonivarastostanne huolimatta
joudutte lopultakin tappiolle, niin menkää käyttämään sitä Roxalanne
de Lavédanin sydämen linnoitusta vastaan. Jos teitä huvittaa tuntea
ylpeytenne nöyryytettynä, niin lähtekää Lavédaniin.»

»Haaste!» mylvi kymmenkunta ääntä. »Haaste, Bardelys!»

»_Mais voyons_», välttelin nauraen, »tahtoisitteko, että minun pitäisi
matkustaa Languedociin muka kosimaan tätä ruumiillistunutta ihmenaista
todistaakseni väitteeni oikeiksi? Olkaa laupiaita, hyvät herrat,
älkääkä vaatiko sellaista!»

»Kerskailijan tavallinen puolustelu», murahti Chatellerault, »kun häntä
pyydetään näyttämään kerskailunsa todeksi.»

»Arveleeko herra, että minä olen kerskunut?» lausuin, hilliten sisuani.

»Sananne tekivät sellaisen vaikutuksen — muutoin en ymmärrä sanojen
tarkoitusta. Ne merkitsevät, että te voitte onnistua siinä, missä
minä kärsin tappion, jos teitä vain huvittaa yrittää. Vaadin teitä
koettamaan, Bardelys, vaadin vieläkin. Järjestäkää kosintanne niinkuin
tahdotte; huikaiskaa puheena olevan naisen silmät rikkaudellanne
ja uhkeudellanne, palvelijoillanne, hevosillanne, ajoneuvoillanne
ja kaikella käytettävissänne olevalla loistolla! Mutta minä
rohkenen väittää, että vaikka kokonaisen vuoden suitsuttaisitte
huomaavaisuuttanne ja punoisitte ovelimpia juonianne, ette kuitenkaan
saavuttaisi mitään tuloksia. Riittääkö tällainen haaste?»

»Mutta tämähän on sulaa hulluutta!» vastustelin. »Miksi pitäisi minun
sitä koettaa?»

»Osoittaaksenne, että minä olen väärässä», härnäsi hän.
»Todistaaksenne, että menettelin kömpelösti. Reippaasti toimeen!

— Onko rohkeutenne mennyttä, herra de Bardelys? Onko äsken niin
hilpeästi kiekunut kukko nyt jo mykistynyt? Nähkääs, herra markiisi,
teitä pidetään täällä huimana pelaajana. Kiihoittaako kenties veto
teidät tähän yritykseen?»

Hypähdin pystyyn kuultuani ne sanat. Hänen ivansa kirpaisi luontoani
kuin piiskan sivallus.

»Te tahdotte lyödä vetoa, niinkö, Chatellerault?» huusin vastaten
uhmaan uhmalla. Kaikki vaikenivat, pidätellen henkeään. »Olkoon
menneeksi sitten! Kuulkaa, hyvät herrat, ja olkaa todistajina! Täten
panen puolestani veikkaan Bardelysin linnan ja Picardiessa olevat
tilukseni, kivineen, kantoineen ja kaikkine ruohonkorsineen siitä,
että kosin Roxalanne de Lavédania ja saan hänet suostutetuksi tulemaan
Bardelysin markiisittareksi. Tyydyttääkö panokseni teitä, herra kreivi?
Voitte panna sitä vastaan kaikki, mitä teillä on», lisäsin karkeasti,
»mutta sittenkin, sen vannon, te jäätte runsaasti etupuolelle.»

Ensimmäiseksi puhkesi muistaakseni puhumaan Mironsac, lempeä,
herttainen, alle kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen; hän koetti vielä
niinkin myöhään hillitä meitä ja vedota järkeemme.

»Hyvät herrat, hyvät herrat!» hän rukoili. »Taivaan nimessä,
ajatelkaa, mitä teette! Bardelys, vetonne on sulaa hulluutta. Herra de
Chatellerault, ettehän hyväksy sitä? Te —»

»Ole vaiti!» ärähdin hänelle hieman tuikeasti. »Mitä on herra de
Chatelleraultilla sanottavaa?»

Hän tuijotti pöytäliinaan ja viinitahraan, jonka oli siihen tehnyt,
kun neiti de Lavédanin nimi ensi kerran mainittiin. Hän istui pää
kumarassa, joten hänen pitkä, musta tukkansa oli valahtanut eteenpäin,
verhoten osittain hänen kasvonsa. Kuullessaan kysymykseni hän katsahti
äkkiä ylös. Hänen aistillisilla huulillaan väreili aavemainen hymy,
sillä hänen kasvonsa olivat käyneet kiihtymyksestä tavattoman kalpeiksi.

»Herra markiisi», virkkoi hän, nousten seisomaan, »hyväksyn
tarjouksenne ja panen veikkaan Normandiessa olevat tilukseni teidän
Bardelys-linnaanne vastaan. Jos te häviätte, ei teitä enää nimitetä
Uhkeaksi; jos minä häviän — niin minusta tulee kerjäläinen. Vedollamme
on ratkaiseva merkitys, Bardelys; toiselle meistä se tuottaa tuhon.»

»Se on hulluutta!» valitti Mironsac.

»_Mordieux_!» kirosi Cazalet, kun taas La Fosse, joka oli koko metakan
alkusyy, päästi kiihtymyksensä ilmoille mielettömänä naurunhihityksenä.

»Kuinka paljon annatte minulle aikaa, Chatellerault?» tiedustin niin
tyynesti kuin voin.

»Kuinka kauan tarvitsette?»

»Minusta olisi parempi, että te määräisitte sen», vastasin.

Hän mietti hetkisen ja kysäisi sitten:

»Riittääkö kolme kuukautta?»

»Jollen ole saanut kaikkea selväksi kolmessa kuukaudessa, niin minä
maksan», sanoin.

Ja sitten Chatellerault teki sen ainoan tempun, jonka herrasmies
mielestäni saattaa kaiken tapahtuneen jälkeen sellaisissa oloissa
tehdä. Hän nousi pystyyn, pyysi seuruetta täyttämään lasinsa ja esitti
lähtömaljan.

»Hyvät herrat, juokaa kanssani malja herra markiisi de Bardelysin
Languedocin-matkan ja hänen yrityksensä menestykseksi!»

Vastaukseksi kajahti voimakas huuto samoista kurkuista, jotka jännitys
oli äsken pitänyt äänettöminä. Jotkut hyppäsivät tuoleilleen,
kohottivat lasinsa ylös ja suitsuttivat minulle kehuskeluaan niin
äänekkäästi, kuin olisin ollut jonkun ylevän sankariteon suorittaja
enkä päähenkilö koko lailla epäillyttävässä vedossa.

»Bardelys!» Se huuto pani talon kajahtelemaan. »Bardelys! Uhkea
Bardelys! _Vive_ Bardelys!»



II

KUNINKAAN TOIVOMUKSET


Aamu oli käsissä, ennenkuin kaikki olivat poistuneet luotani, sillä
vieraistani oli kymmenkunta jäänyt pelaamaan korttia toisten lähtiessä.

Kun heistä viimeinen oli hoippuroinut portaita alas ja minä olin
käskenyt unisen lakeijan sammuttaa kynttilät, kutsuin Ganymedeksen
näyttämään minulle tulta mennessäni vuoteeseen ja auttamaan minua
riisuutumaan. Hänen oikea nimensä oli Rodenard; mutta ystäväni La Fosse
oli mytologisessa innossaan antanut hänelle jumalien juomankantajan
mukaan nimen Ganymedes, joka oli sitten jäänyt pysyväiseksi. Hän oli
nelikymmenvuotias mies, ollut lapsesta saakka isäni palveluksessa,
ja sittemmin oli hänestä tullut intendenttini, faktoottumini,
taloudenhoitajani ja sekä Pariisissa että Bardelysissä olevien
palvelijoitteni ja omaisuuteni ylivalvoja.

Auttaessaan sinä yönä minua riisuutumaan hän oli hyvin surullisen
näköinen.

»Armollinen herra aikoo lähteä Languedociin?» hän kysyi murheellisesti.
Hän nimitti minua aina siten kuten kaikki muutkin Bardelysissä
syntyneet palvelijani.

»Veitikka, sinä olet kuunnellut», toruin minä.

»Mutta, monseigneur», selitti hän, »kun herra kreivi de Chatellerault
esitti vetonsa —»

»Enkö ole sanonut teille, Ganymedes, että sattuessanne olemaan
ystävieni joukossa teidän ei pidä kuulla muuta kuin mitä teille
lausutaan eikä nähdä muuta kuin täyttämistä kaipaavat lasit? Mutta nyt!
Me aiomme lähteä Languedociin. Entä sitten?»

»Kerrotaan, että sota voi puhjeta millä hetkellä hyvänsä», hän
valitteli, »että herra herttua de Montmorency saa apuvoimia
Espanjasta ja että hän _aikoo_ ryhtyä puoltamaan Monsieurin [Isolla
alkukirjaimella kirjoitettu Monsieur tarkoittaa kuninkaan veljeä,
Orleansin herttuaa. _Suom. muist._] asiaa ja maakuntansa oikeuksia
hänen ylhäisyytensä kardinaalin valtapyyteitä vastaan.»

»Vai niin! Tuleeko meistä poliitikkoja, Ganymedes? Ja mitä tuo kaikki
meitä liikuttaa? Jos olisitte kuunnellut tarkkaavammin, olisitte saanut
tietää, että menemme Languedociin etsimään itsellemme puolisoa emmekä
välitä mitään kardinaaleista ja herttuoista. Ja nyt tahdon nukkua,
ennenkuin aurinko nousee.»

Seuraavana aamuna olin kuninkaan aamuvastaanotolla ja pyysin hänen
majesteetiltaan poistumislupaa. Mutta kuullessaan, että aioin lähteä
Languedociin, hän rypisti kysyvästi otsaansa. Hänen veljensä oli jo
antanut hänelle varsin paljon huolta siinä maakunnassa. Selitin hänelle
meneväni kosimaan, ja kun kaikki salailu tuntui minusta vaaralliselta,
sillä se olisi vain saattanut ärsyttää häntä, kun hän myöhemmin saisi
tietää naisen nimen, mainitsin hänelle — virkkamatta kuitenkaan
mitään vedosta — että toivoin voivani tehdä neiti de Lavédanista
markiisittareni.

Hänen otsansa painui entistä syvempiin ryppyihin ja hänen ilmeensä kävi
synkemmäksi. Tavallisesti hän ei luonut minuun sellaisia silmäyksiä,
jollaisen nyt kohtasin hänen väsyneistä silmistään, sillä Ludvig
kolmastoista piti minusta paljon.

»Tunnetteko tämän naisen?» kysyi hän terävästi.

»Vain nimeltä, teidän majesteettinne.»

Sen kuullessaan hän kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.

»Vain nimeltä? Ja aiotte mennä häntä kosimaan? Mutta, Marcel, ystäväni,
te olette varakas mies — Ranskan rikkaimpia. Te ette voi olla
onnenonkija.»

»Sire», vastasin, »tästä naisesta, hänen kauneudestaan ja hyveistään
puhutaan hyvin ylistelevästi, ja se on antanut minulle aihetta luulla,
että hänestä tulisi minulle erinomainen _chatelaine_. Olen saavuttanut
sellaisen iän, jolloin on hyvä mennä naimisiin; onhan myöskin
teidän majesteettinne usein siitä minulle huomauttanut. Ja minusta
tuntuu, ettei koko Ranskassa ole toista naista, joka olisi enemmän
tavoittamisen arvoinen. Suokoon taivas, että hän antaa myöntävän
vastauksen kosintaani!»

»Pidättekö minusta hiukan, Marcel?» kysyi kuningas ominaiseen
liikuttavan väsyneeseen tapaansa.

»Sire», huudahdin ihmetellen, mihin tämä kaikki tähtäsi, »tarvitseeko
minun sitä vakuuttaa?»

»Ei», vastasi hän kuivasti, »te voitte todistaa sen. Todistakaa se
luopumalla tästä languedocilaisesta kosioretkestä. Minulla on omat
syyni, järkevät, poliittisesti tärkeät syyt. Haluaisin, että neiti de
Lavédan menisi avioliittoon erään toisen miehen kanssa. Sitä toivon,
Bardelys, ja odotan, että minua totellaan.»

»Sire», lausuin, taivuttaen masentuneena päätäni, »minua pahoittaa
suuresti se seikka, että taipumukseni ovat ristiriidassa teidän
toiveittenne kanssa, mutta minun täytyy toivoa anteeksiantoa teidän
hyvyydeltänne ja lempeydeltänne, jos tunteeni ovat niin pakottavan
voimakkaat, etten voi nyt perääntyä.»

Hän tarttui rajusti käsivarteeni ja katsoi terävästi minua silmiin.

»Uhmailetteko minulle, Bardelys?» hän kysyi suuttuneesti.

»Jumala minua siitä varjelkoon, sire!» vastasin nopeasti. »Noudatan
vain sallimuksen tahtoa.»

Hän oli jonkun aikaa vaiti kuten henkilö, joka tahtoo hillitä itseään,
ennenkuin puhuu mistään. Tiesin, että monet silmät tarkkasivat meitä,
ja useat saapuvillaolijoista lienevät ajatelleet, että Bardelysia
odotti sama kohtalo, joka edellisenä päivänä oli tullut hänen
kilpailijansa Chatelleraultin osaksi. Vihdoin hän taaskin seisahtui
vierelleni.

»Marcel», hän sanoi, mutta vaikka hän käyttikin sitä nimeä, oli hänen
äänessään tyly sointu, »menkää kotiinne ja miettikää sitä, mitä olen
teille puhunut! Jos pidätte arvossa suosiotani, jos tahdotte säilyttää
ystävyyteni, niin luopukaa aikomastanne kosiomatkasta. Mutta jos
itsepintaisesti pidätte oman päänne, niin teidän ei tarvitse palata.
Ranskan hovissa ei ole tilaa sellaisille herrasmiehille, jotka ovat
palvelleet vain huulillaan, eikä sellaisille hovimiehille, jotka
niskuroivat kuningastaan vastaan.»

Se oli hänen viimeinen sanansa. Vastausta odottamatta hän pyörähti
kantapäillään ympäri, ja hetkistä myöhemmin näin hänen syventyneen
keskusteluun St. Simonin herttuan kanssa.

Käännyin huokaisten poispäin, sillä kaikista hänen heikkouksistaan
ja kehnoudestaan huolimatta pidin tästä kardinaalin taluttamasta
kuninkaasta ja olisin tarpeen vaatiessa ollut valmis kuolemaan
hänen puolestaan. Mutta tässä asiassa — niin, mielestäni oli siinä
kysymyksessä kunniani, ja minun oli mahdoton peräytyä muutoin kuin
maksamalla vetoni ja tunnustamalla hävinneeni.



III

RENÉ DE LESPERON


Lähdin matkaan samana päivänä. Sillä kun kuningas vastusti aiettani
ja kun tiesin, kuinka jyrkkiin toimenpiteisiin hän helposti turvautui
toteuttaakseen tahtonsa, niin minua pelotti, että hän saattaisi keksiä
jonkun keinon estääkseen lopullisesti retkeni siinä tapauksessa, että
vitkastelisin.

Matkustin vaunuilla, saattajinani kaksi lakeijaa ja parikymmentä
minun liveriini puettua, aseistettua miestä, joita kaikkia komensi
Ganymedes. Tämä itse ajoi toisissa vaunuissa, mukanaan pukuvarastoni
ja matkatarpeet. Olimme komea, melkein kuninkaallinen _cortège_
kulkiessamme Enfer-katua pitkin ja poistuessamme Pariisista
Orleans-portin kautta, lähtien etelään vievälle tielle. Seurueemme
oli todella niin komea, että mieleeni välähti kuninkaan mahdollisesti
saavan siitä kuulla ja lähettävän väkeä noutamaan minut takaisin,
koska hän tiesi, minne olin menossa. Sitä välttääkseni päätin poiketa
suunnastani, ja käännyimme itäänpäin Touraineen. Pont-le-Ducissa,
lähellä Toursia, oli minulla serkku, varakreivi d'Amaral, ja hänen
linnaansa saavuin kolmantena päivänä Pariisista lähdettyäni.

Koska minua olisi kaikkein viimeiseksi osattu etsiä tästä paikasta,
jos minua yleensä haluttiin etsiä, jäin serkkuni vieraaksi
viideksitoista päiväksi. Siellä ollessani saimme hälyttäviä tietoja
etelästä; Languedocissa oli alkanut kapina herttua de Montmorencyn
johdolla. Kun niin ollen menin sanomaan jäähyväisiä Amaralille, niin
hän, tietäen minun aikovan Languedociin, koetti hartaasti pidättää
minua luonaan siihen asti, kunnes kuulisimme, että mainittuun
maakuntaan oli palautettu rauha ja järjestys. Mutta minä en pitänyt
kapinaa vaarallisena ja pysyin tiukasti lähtöpäätöksessäni.

Ganymedes, joka viime vuosina viettämänsä ylellisen, mukavan elämän
johdosta oli komeista kerskailuistaan huolimatta alkanut tuntea ankaraa
vastenmielisyyttä kaikkea sodankäyntiä ja kiihoittavia seikkailuja
vastaan, rukoili minua huolehtimaan turvallisuudestani ja makailemaan
rauhallisesti Montaubanissa, kunnes maakunnan olot tasaantuisivat.

»Se seutu on kapinan liesi», hän intti. »Jos nuo chouanit vain saavat
tietää, että olemme Pariisista ja kuulumme kuninkaan puolueeseen, niin
totisesti katkaistaan kurkkumme. Koko niillä mailla ei ole ainoatakaan
talonpoikaa — tuskinpa yhtään ainoata ihmistä — joka ei olisi punainen
orleanisti, kardinaalin vastustaja ja paholaisen ystävä. Ajatelkaa
toki, monseigneur. Matkan jatkaminen tällä hetkellä olisi salamurhan
uhmailemista.»

»No sitten me uhmailemme sitä», virkoin kylmästi. »Käske miesten
satuloida ratsunsa!»

Juuri kun lähdimme liikkeelle, kysyin häneltä, tunsiko hän Lavédaniin
vievän tien. Tuo valehteleva pelkuri vastasi tuntevansa. Nuoruudessaan
hän lienee sen tuntenut, mutta seutu oli kenties senjälkeen muuttunut
siksi paljon, että hän meni ymmälle. Tahi mahdollisesti pelko pimitti
hänen järkensä ja narrasi hänet mieluummin valitsemaan turvalliselta
kuin oikealta tuntuvan tien. Sen vain tiedän, että vaununi illansuussa
pysähtyivät horjahtaen, ja kun kurkistin ulos, näin vastassani
vapisevan taloudenhoitajani, jonka kasvot hohtivat kalpeina hänen
takkinsa palttinaisen kauluksen yläpuolella vallitsevasta hämärästä.

»Miksi pysähdyimme, Ganymedes?» tiedustin.

»Monseigneur», änkytti hän, alkaen puhuessaan vapista entistä kovemmin
ja katsellen minua silmiin surkean ja masentuneen näköisenä, »pelkään,
että olemme eksyksissä.»

»Eksyksissä?» kertasin. »Mitä puhelet? Onko minun nukuttava vaunuissa?»

»Voi, monseigneur, olen tehnyt parhaani —»

»Mitä? Varjelkoon Jumala meitä pahimmastasi!» ärähdin. »Avaa minulle
ovi!»

Laskeuduin maahan ja silmäilin ympärilleni. Totisesti ei
henkipalvelijani olisi voinut rangaistuksen uhallakaan löytää autiompaa
eksymispaikkaa. Eteeni levisi kalpea, karu maisema — jollaista olisin
tuskin uskonut olevan koko tässä kauniissa maakunnassa — näyttäen
kenties nyt vielä tavallista kolkommalta sentähden, että sen yllä
leijaili sakeaa iltausvaa. Kaukana oikealla puolellamme osoitti
himmeästi ruskottava taivas läntistä suuntaa, ja edestämme erotin
Pyreneitten hämärät piirteet. Ne nähdessäni pyörähdin ympäri ja tartuin
henkipalvelijaani olkapäästä.

»Oletpa sinäkin uskottu palvelija!» ärjäisin. »Kun palaamme Pariisiin
— jollet sinä siihen mennessä kuole pelosta — panen sinut työhön
keittiöön. Suokoon Jumala, että sinusta tulee parempi keittiöpoika
kuin matkaseuraIainen!» Sitten hyppäsin tien vieressä olevan aidan yli
ja lähdin reippaasti astelemaan lähellä olevaa latoa kohti, komentaen
puolitusinaa miehistäni seuraamaan itseäni.

Kun vanha ravistunut ovi narahti ruostuneilla saranoillaan, kuului
sisältä valitusta ja hiljaista ruohon kahinaa. Pysähdyin hämmästyneenä
odottamaan, kunnes yksi miehistäni sytytti tulen muassaan tuomaansa
lyhtyyn.

Sen valossa näimme säälittävän näyn rakennuksen nurkassa. Siellä virui
oljilla varsin nuori, pitkä ja voimakasrakenteinen mies. Hän oli
täysissä pukimissa, pitkävartiset ratsastussaappaat jalassa. Asetakki
riippui hänen yllään niin löyhästi, että näytti siltä kuin hän olisi
koettanut riisua varustuksiaan, mutta uupunut kesken.

Ei tarvinnut olla terävä-älyinen arvatakseen, että edessämme oli yksi
eilispäivänä tappiolle joutuneita sotureita, mies, joka oli ponnistanut
viimeiset voimansa ja ryöminyt tänne saadakseen kuolla rauhassa. Ettei
saapumisemme herättäisi hänessä pelkoa ja lisäisi siten hänen tuskiaan,
polvistuin hänen viereensä veren tahraamille oljille ja nostin hänen
päänsä käsivarteni varaan.

»Älkää pelätkö minua», sanoin vakuuttavasti. »Olemme ystäviä.
Ymmärrättekö?»

Hänen huulillaan väreili sekunnin ajan heikko hymy.

»Minä kuolen — eikö niin?» kysyi hän ja Ganymedes taivutti päätään
äänettömänä. Poika-parka huokasi. »Nostakaa minut pystympään.» hän
pyysi, ja kun se palvelus oli hänelle tehty, harhaili hänen katseensa
ympäri, kunnes se osui minuun. Sitten hän virkkoi.

»Monsieur, tahdotteko tehdä minulle viimeisen palveluksen?»

»Teen sen varmasti, ystävä-rukka», vakuutin ja kumarruin hänen
puoleensa.

»Olen René de Lesperon, Lesperonista, Gascognesta. Tahdotteko lähettää
sanan sisarelleni — myöhemmin?»

Kumarsin päätäni virkkamatta mitään.

»Hän on ainoa omaiseni, monsieur. Mutta», hänen äänensä kävi
murheelliseksi, »on vielä toinenkin, jolle pyytäisin teitä toimittamaan
tiedon.» Hän nosti tuskaisasti ponnistaen kätensä rintansa tasalle.
Mutta hänen Voimansa uupuivat kesken, ja hän vaipui takaisin. »En
jaksa, monsieur», hän äänsi liikuttavan anteeksipyytävästi. »Katsokaa
kaulastani; siellä on ketjussa muistokotelo. Ottakaa se! Ottakaa se
heti, monsieur! Siellä on myöskin eräitä papereita, monsieur. Ottakaa
kaikki! Tahdon nähdä ne varmasti teidän hallussanne.»

Noudatin hänen pyyntöään ja vedin hänen ihokkaansa povelta joitakuita
irrallisia kirjeitä ja muistokotelon, jossa oli erään naisen
pienoiskuva.

»Pyydän teitä jättämään ne kaikki hänelle, monsieur!»

»Se tehdään», vastasin syvästi liikutettuna.

»Pitäkää sitä — pitäkää sitä ylhäällä», rukoili hän äänen käydessä
heikoksi. »Näyttäkää minulle kasvoja.»

Hän katseli kauan kuvaa, jota pidin hänen edessään. Vihdoin hän huokasi
kuin uneksien:

»Rakas! _Bien aimée_!» Kyyneleitä valui verkkaisesti hänen harmaille,
riutuneille kasvoilleen. »Suokaa anteeksi tämä heikkouteni, monsieur!»
kuiski hän katkonaisesti. »Meidät olisi vihitty kuukauden kuluessa,
jos olisin elänyt.» Lopuksi tuli nyyhkytys, ja kun hän alkoi taaskin
puhua, kävi se työläämmin, ikäänkuin nyyhkytys olisi vienyt puolet
hänen elinvoimiensa tähteistä. »Kertokaa hänelle, monsieur, että —
kuolinhetkelläni — ajattelin häntä. Kertokaa — kertokaa hänelle — että
— minä —»

»Hänen nimensä?» huudahdin peläten, että hän kuolee ehtimättä ilmoittaa
sitä. »Mikä hänen nimensä on?»

Hän katseli minua, ja hänen silmänsä muuttuivat lasimaisiksi ja
ilmeettömiksi. Sitten hän näytti ponnistautuvan ja toipuvan sekunniksi.

»Hänen nimensä?» mutisi hän hajamielisesti. »Hän on neiti de —»

Hänen päänsä retkahti rinnalle, kun kaula kävi äkkiä hervottomaksi. Hän
vaipui Rodenardin syliin.

»Onko hän kuollut?» kysyin minä.

Rodenard nyökkäsi äänettömästi.



IV

TYTTÖ KUUTAMOSSA


En tiedä, vaikuttiko minuun ladon nurkassa viruva olento, jonka
peitteeksi Rodenard oli levittänyt vaipan, vai pakottiko joku muu
kohtalon viittaus minut nousemaan pystyyn ja ilmoittamaan aikovani
ratsain lähteä etsimään itselleni sopivampaa majapaikkaa.

»Huomenna», käskin Ganymedestä, seisoessani valmiina hyppäämään
satulaan, »on sinun muiden kanssa palattava samaa tietä takaisin,
otettava selvää Lavédaniin vievästä tiestä ja seurattava minua linnaan.»

Poistuin niityltä, ratsastin takaisin päin, kunnes tulin poikkitielle,
jota myöten käännyin oikealle ja lähdin ajamaan ripeätä vauhtia
Pyreneitä kohti. Olin valinnut tien viisaasti, mitä todisti se seikka,
että noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua saavuin pieneen Mirepoixin
kylään. Pysähdyin majatalon edustalle, jonka kilvessä pöyhisteli
riikinkukko — ikäänkuin purevana ivana majatalon huonoudesta, sillä se
ei ollut vähääkään parempi tavallista maantien ohessa olevaa kapakkaa.

Astuessani sisälle, kuului kadulta kavioiden kopsetta, ja neljä
rakuunaa kersantin johtamina ratsasti tämän Paon-majatalon ovelle. He
olivat nähtävästi ratsastaneet kovasti ja pitkän matkan, sillä heidän
hevosensa olivat melkein tyyten nääntyneet.

Päästyäni sisälle kutsuin isäntää ja saatuani pullon hänen parasta
viiniään — taivas vahvistakoon niitä ihmisiä, joiden on pakko tyytyä
hänen huonoimpaansa — ryhdyin tiedustelemaan, missä olin ja miten
pääsisin Lavédaniin. Sain tietää, että se oli vain kolmen tai neljän
penikulman päässä. Toisen pöydän ääressä — huoneessa oli niitä vain
kaksi — seisoivat rakuunat, neuvotellen kuiskaamalla keskenään.

»Hän on kuvauksen mukainen», virkkoi kersantti, ja vaikka kuulinkin
hänen sanansa, ei päähäni pälkähtänyt, että he puhuivat minusta.

»_Pardieu_», kirosi eräs hänen tovereistaan, »lyönpä vaikka vetoa, että
hän on sama mies.»

Ja sitten, juuri kun panin merkille, että isäntä Abdon, joka myöskin
oli kuullut keskustelun, silmäili minua omituisesti, astui kersantti
luokseni ja kysäisi: »Mikä on nimenne, monsieur?» Loin häneen
ällistyneen katseen ja kysyin sitten vuorostani:

»Mitä se teihin kuuluu?»

»Anteeksi, hyvä herra, mutta me olemme kuninkaan asialla.»

Silloin muistin, että hän oli sanonut jonkun kuvauksen sopivan
minuun. Samassa välähti mieleeni, että heidät oli lähettänyt hänen
majesteettinsa pakottamaan minua noudattamaan hänen toivomuksiaan ja
estämään minua pääsemästä Lavédaniin. Minut valtasi heti kiihkeä halu
salata, kuka olin, saadakseni jatkaa matkaani estämättä. Ensimmäiseksi
juolahti mieleeni sen onnettoman vainajan nimi, jonka olin puoli tuntia
sitten jättänyt latoon, ja paukautin:

»Olen herra de Lesperon, palvelukseksenne.»

Liian myöhään oivalsin tehneeni virheen. Jos olisin ajatellut maakunnan
rauhattomia oloja, olisi minun mieluumminkin pitänyt arvata, että
heidän asiansa olivat yhteydessä kapinan kanssa.

»Rohkea hän ainakin on», huudahti eräs ratsumiehistä, purskahtaen
nauramaan. Sitten kuului kersantin ääni kylmänä ja muodollisena:

»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, vangitsen teidät.»

Hän oli tempaissut miekkansa ja sen kärki oli parin sentimetrin päässä
rinnastani. Mutta huomasin, että hänen kätensä oli ojennettu aivan
suoraksi, joten hänen oli mahdoton pistää äkkiä. Syöksyä tekemästä esti
häntä välissämme oleva pöytä.

Tässä epätoivoisessa tilanteessa aivoni työskentelivät ripeästi, ja
käsitin, että minun oli koetettava pelastautua hirveän nopeasti;
hypähdin senvuoksi äkkiä taaksepäin, mutta jouduin hänen seuralaistensa
syliin. Mutta liikahtaessani olin tarttunut sen tuolin jalkaan, jolla
olin istunut. Kohottamalla sen iskua varten, vältin ratsumiesten
otteen. Ennenkuin he ennättivät paljastaa miekkojaan, olin minä
syöksynyt kuin jänis heidän välitseen kadulle. Kersantti seurasi
kintereilläni, sadatellen miehiään pelottavan voimaperäisesti.

Hyppäsin tiellä niin kauaksi kuin jaksoin ja käännyin torjumaan miehen
hyökkäystä. Käytin tuolia kilpenä ja väistin sillä hänen pistonsa.
Pisto oli niin raju, että miekan kärki upposi puuhun ja säilä napsahti
poikki, joten hänen käteensä jäi vain kahva ja lyhyt tynkä terästä.

Riensin ratsuni luokse ja keikahdin satulaan. Kiskaisin suitset niitä
pitelevän poikanaskalin käsistä, painoin kannukset hevosen kupeisiin
ja lasketin täyttä laukkaa katua pitkin, puristaen polvillani tiukasti
ratsun kylkiä, samalla kuin jalustimet, joihin minulla ei ollut aikaa
sovittaa jalkojani, heiluivat rajusti säärieni ympärillä.

Takanani pamahti pistooli, sitten toinen, ja olkapäässäni tuntuva
terävä, pistävä kipu ilmaisi minulle, että olin haavoittunut. Mutta
silloin en siitä välittänyt. Haava ei voinut olla vaarallinen, sillä
muutoinhan olisin jo pudonnut satulasta, ja varsin hyvin ehtisin
huolehtimaan siitä, kun olisin ensin päässyt eroon vainoojistani. Sain
ajaa lähes puoli tuntia, ennenkuin he jäivät minusta, ja sittenkin
tiesin heidän yhäti ajavan minua takaa, aikoen saavuttaa minut niiden
tietojen nojalla, joita he voisivat saada kyselemällä pitkin matkaa.

Tällöin olin saapunut Garonnen varrelle. Pysäytin ratsuni vuolaasti
juoksevan virran partaalle, joka välkkyvänä hopeavyönä kiemurteli
tummavarjoisten äyräittensä välissä. Istuin siinä vähän aikaa
kuunnellen ja tarkastellen komeata, torneilla varustettua linnaa, joka
kohosi joen toisella puolella harmaana ja jyhkeän ylevänä. Mietin
mielessäni, mikä kartano se saattoi olla, ja päättelin, että se
otaksuttavasti oli Lavédan.

Kannustamalla ja mielittelemällä ratsuani houkuttelin sen veteen.
Mutta turhaan sitä hoputin ja koetin saada sitä eteenpäin; se
hypähteli pelokkaasti, päristeli, korskui, ponnisti sitten voimiaan,
mutta virta kuljetti meitä nopeasti mukanaan eikä hevonen jaksanut
viedä meitä yhtään lähemmäksi vastaista rantaa. Vihdoin solahdin
pois sen selästä ja aloin uida sen rinnalla, ohjaten sitä suitsista.
Mutta sittenkään se ei näkynyt kykenevän vastustamaan virtaa, joten
lopuksi annoin sen mennä menojaan ja uin yksin toiselle rannalle,
toivoen, että se nousisi maalle alempana ja saisin sen sitten
uudelleen kiinni. Mutta kun joen yli päästyäni nousin seisomaan linnan
varjoon, huomasin, että pelkurimainen eläin oli kääntynyt takaisin,
kömpinyt ylös vedestä ja ravasi nyt takaisin samaa polkua, jota
olimme tulleet. Minua ei suinkaan haluttanut lähteä sen perässä, vaan
tyydyin vahinkoon ja kiinnitin huomioni edessäni olevaan kartanoon.
Noin kahdensadan metrin päässä joesta kuvastuivat sen laajat, jykevät
muurit tummaa, tähdikästä taivasta vasten. Rannan puoliselta etusivulta
laskeutui maa vedenrajaan, jossa minä seisoin, kuutena pengermänä;
kutakin niistä reunusti valkoinen marmorikaide, jonka päässä oli
firenzeläistyylinen, neliskulmainen, tasalatvainen pylväs. Hämärässä
kuutamossa saattoi erottaa tämän upean rakennuksen siron arkkitehtuurin
ja kaunispuitteiset, kimaltelevat ikkunat. Mutta koko kartanossa ei
näkynyt vähääkään liikettä.

Olin heikkona nälästä, väsynyt kovasta ratsastuksesta ja uupunut
olkapäässäni olevasta haavasta, josta joka tapauksessa oli vuotanut
jonkun verran verta. Sen lisäksi värisin vilusta märissä vaatteissani
ja muistutin varmastikin mahdollisimman vähän sitä Bardelysiä, jota
nimitettiin Uhkeaksi. Aloin ajatella, että minun olisi järkevintä etsiä
joku tämän herraskartanon ulkorakennuksista ja nukkua siellä aamuun
saakka. Mutta äkkiä valahti pihalle leveä valojuova eräästä toisen
kerroksen ikkunasta. Vaistomaisesti painauduin takaisin suojaavan
pylvään varjoon ja katselin ylöspäin.

Äkillinen valojuova johtui siitä, että ikkunan edestä oli vedetty
syrjään sitä verhoavat uutimet. Silmäilin nyt tätä ikkunaa, joka
avautui eräälle parvekkeelle, ja näin — mielestäni samanlaisen näyn
kuin Beatricen ilmestyminen lienee ollut Dantesta — valkopukuisen
naisen hahmon. Kuu valoi häneen hohdettaan, kun hän nojasi
rintasuojukseen, katsellen taivasta kohti. Näin suloiset, hienot
kasvot; kenties niiden piirteet eivät olleet aivan kauneusmääritelmien
mukaisesti tasaisen täsmällisesti sopusuhtaiset, mutta niissä oli oma
erikoinen viehättävä kauneutensa, joka kenties johtui yhtä paljon
ilmeestä kuin muodosta; sillä näistä herttaisista kasvoista kuvastui
koko tyttöyden viehättävä sulous, raikkaus, puhtaus ja neitseellisyys.

Henkeä pidätellen ihailin hurmautuneena tätä valkeata näkyä. Jos tämä
paikka oli Lavédan ja tuo tyttö se kylmä Roxalanne, joka oli lähettänyt
uljaan Chatelleraultin tyhjin toimin takaisin Pariisiin, niin silloin
minun todella kannatti yrittää.

Äkkiä värähti tyynessä ilmassa hiljainen laulu. Se oli
muinaisprovencelainen laulu, jonka sävelen tunsin ja josta pidin; ja
jos mitään olisi tarvittu lisäämään sitä lumousta, jonka vallassa
jo olin, niin tämä pehmoinen, sointuva ääni olisi sen tehnyt. Yhäti
laulaen hän kääntyi ympäri ja meni takaisin huoneeseen, jättäen ikkunan
auki, joten hänen äänensä edelleenkin hänen poistuttuaan näkyvistä
kantautui korviini heikosti kuin pitkän matkan päästä.

Samassa välähti mieleeni ajatus, että minun oli antauduttava tämän
ihanan olennon armoille.

Ponnistin viimeiset voimani ja aloin kiivetä hänen parvekkeelleen. Se
oli helppo tehtävä niinkin heikossa tilassa olevalle miehelle kuin
minulle. Seinä oli paksulti murattien peitossa, ja lisäksi sain tukea
alhaalla olevasta ikkunasta, sillä seisoessani sen vankalla ylälaudalla
yletin sormineni ylhäällä olevan parvekkeen alareunaan. Kiskoin itseni
ylös ja pian nostin käsivarteni rintasuojukselle. Olin päässyt jo
istumaan hajareisin suojukselle, ennenkuin hän huomasi minut.

Laulu kuoli äkkiä hänen huuliltaan, ja hänen silmänsä, jotka olivat
lemmikinsiniset, menivät levälleen minun herättämästäni pelosta. Vielä
yksi sekunti, ja häneltä olisi päässyt parahdus, joka olisi kiidättänyt
koko talon väen luoksemme, mutta minä astuin huoneen kynnykselle ja
rukoilin:

»Mademoiselle, Jumalan rakkauden nimessä' pysykää vaiti! En tarkoita
teille mitään pahaa. Olen pakolainen. Minua ajetaan takaa.»

Se ei ollut edeltäkäsin harkittua puhetta. En ollut ollenkaan
valmistanut sanojani. Lausuin ne melkein koneellisesti — kenties
innoituksesta, sillä juuri ne olivat varmastikin parhaiten omiaan
takaamaan minulle tämän naisen myötätunnon. Ja mitä itse sanoihin
tulee, niin ne olivat ehdottomasti totta.

Hän vilkaisi likomärkään pukuuni, kalpeihin kasvoihini ja vereen, joka
oli tahrannut ihokkaani olkapäältä alaspäin. Kaikesta siitä hän oli
tehnyt johtopäätöksensä, että minä muka olin vainottu kapinallinen.
Hän talutti minut huoneeseen, sulki ikkunan ja veti sen eteen raskaat
verhot, osoittaen siten minua kohtaan luottamusta, joka pisti
omaatuntoani — käytinhän minä vääriä värejä.

»Pyydän anteeksi, mademoiselle, että olen pelästyttänyt teitä
saapumalla näin sopimattomasti», virkoin enkä koskaan eläissäni
ole tuntenut asemaani niin vaikeaksi. »Mutta olin näännyksissä ja
epätoivoinen. Olen haavoittunut, ratsastin kovasti ja uin joen poikki.»

Sitten alkoi äkkiä, ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä, päätäni
huimata, ja minun oli pakko nojautua seinää vasten ja hengitin
raskaasti vähän aikaa. Häneltä pääsi heikko, huolestunut huudahdus.

»Monsieur, teidän pitää toki istua. Menen kutsumaan isääni ja laitamme
teidät vuoteeseen. Ette saa enää olla tuossa puvussa.»

»Hyvyyden enkeli!» mutisin kiitollisena, ja ollen vielä puolittain
huumaannuksissa turvauduin hänen kammiossaan hovitemppuihini, tartuin
hänen käteensä ja nostin sitä huuliani kohti. Mutta ennenkuin olin
painanut aikomani suudelman hänen sormilleen — joita hän jonkun ihmeen
tähden ei tempaissut pois — osuivat katseemme uudelleen vastakkain.
Pysähdyin kuten sellainen mies, joka aikoo tehdä pyhyydenhäväistyksen.
Hetkisen hän katsoi minua silmiin; sitten minä jouduin hämilleni ja
päästin hänen kätensä irti.

Tuon lapsen silmien viaton ilme se sillä hetkellä saattoi minut
nolostumaan ja pani minut vapisemaan ajatellessani, kuinka halpaa olisi
menettelyni, jos sallisin, että minut löydetään sieltä ja hänen nimensä
sotketaan omaani. Lausumatta sanaakaan liikahdin vetääkseni verhon
syrjään, mutta hän tarttui märkään hihaani ja pidätti minua.

»Mitä aiotte tehdä, monsieur?» hän huudahti hätääntyneenä. »Teidät
voidaan nähdä.»

»St, lapsi!» varoitin. »Parempi niinkin, jos sikseen tulee.»

Samassa vetäisin verhon syrjään ja työnsin ikkunapuoliskot auki. Hän
jäi seisomaan huoneeseen, katsellen minua kasvot valjuina ja silmissä
tuskaisa, hämmentynyt ilme.

Loin häneen vielä viimeisen silmäyksen noustessani hänen parvekkeensa
reunalle. Sitten laskeuduin alas samalla tavoin kuin olin sinne
kavunnut. Riipuin käsieni varassa ja hapuilin jalkoineni alemman
ikkunan ylälautaa, kun korvani alkoivat äkkiä humista. Vilahdukselta
näin valkean olennon, joka kumartui eteenpäin parvekkeen reunalta;
sitten tuntui verho laskeutuvan silmieni eteen; tunsin putoavani;
kuului kuin myrskytuulen suhahdus; sitten — ei mitään.



V

VARAKREIVI DE LAVÉDAN


Kun tulin tajuihini, huomasin olevani vuoteessa upeassa, tilavassa
ja aurinkoisessa huoneessa, jota en ollenkaan tuntenut. Joitakuita
sekunteja makasin tyytyväisesti hiljaa, välittämättä vähääkään
ympäristöstäni. Katseeni lipui verkkaisesti pitkin tämän aistikkaasti
sisustetun salin hauskaa kalustoa, osuen vihdoin laihaan kumaraiseen
mieheen, joka seisoi selin minuun päin, käsitellen jonkun matkan päässä
olevalle pöydälle asetettuja pulloja.

»Halloo, mestari!» puhuttelin häntä ja koetin samalla liikahtaa. Mutta
se puristi huuliltani tuskanparahduksen. Vasen olkapääni oli turta
ja hellä, mutta oikeassa jalassa oli äkillinen liikkeeni synnyttänyt
ankaraa kipua.

Kuullessaan huudahdukseni pyörähti pöydän ääressä puuhaileva kuihtunut
pikku mies äkkiä ympäri. Hänellä oli petolinnun kasvot, jotka olivat
keltaiset kuin louisdor-kolikko, iso kyömynenä ja sysimustat silmät,
jotka katselivat minua juhlallisesti. Suu oli ainoa miellyttävä piirre
näissä kasvoissa, jotka muutoin olisivat näyttäneet ilkeiltä; siinä
kuvastui hyväntuulisuus. Mutta kauan en saanut tarkastaa häntä, sillä
samalla kun hän kääntyi, kuului vuoteeni vieressä toinenkin henkilö
liikkuvan ja katseeni siirtyi sinne päin. Minua lähestyi komeapukuinen
ja harvinaisen pitkä herrasmies.

»Olette valveilla, monsieur?» sanoi hän puolittain kysyvällä äänellä.

»Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa minulle, missä olen, monsieur!» pyysin
minä.

»Ettekö sitä tiedä. Olette Lavédanissa. Minä olen varakreivi de Lavédan
— palvelukseksenne.»

Vaikka en tosin olisi voinut muuta odottaakaan, valtasi minut kuitenkin
ällistys, jonka pian ilmaisin tiedustamalla typeränä:

»Lavédanissa? Mutta miten olen tänne tullut?»

»Sitä on minun mahdoton sanoa», vastasi hän nauraen. »Mutta sen voin
vannoa, että kuninkaan rakuunat eivät olleet kaukana jälessänne.
Löysimme teidät viime yönä pihaltamme; olitte aivan nääntynyt,
olkapäässänne oli haava ja jalkanne oli nyrjähtänyt. Hälytyksen teki
tyttäreni, ja hän kutsui meitä avuksenne. Viruitte hänen ikkunansa
alla.» Nähdessään sitten lisääntyvän kummastuksen ilmeen silmissäni
ja pitäen erheellisesti sitä levottomuudesta johtuvana ehätti hän
rauhoittamaan minua: »Teidän ei suinkaan tarvitse pelätä mitään,
monsieur. Teitte oikein viisaasti tullessanne meille. Olette joutunut
ystävien sekaan. Me, Lavédanin asukkaat, olemme myöskin orleanisteja,
vaikka minä en ollutkaan mukana Castelnaudaryn taistelussa. Se ei
ollut minun vikani. Hänen armonsa sanansaattaja saapui luokseni liian
myöhään, ja vaikka lähdinkin miehineni liikkeelle, peräydyin Lautreciin
saavuttuani ja kuultuani, että ratkaiseva ottelu oli taisteltu ja
että meikäläiset olivat kärsineet musertavan tappion.» Hän huokasi
pahoillaan.

»Jumala meitä auttakoon, monsieur! Monseigneur de Richelieu saa
todennäköisesti suunnitelmansa meihin nähden toteutetuiksi. Mutta
älkäämme siitä nyt huolehtiko! Te olette täällä ja olette turvassa.
Vielä ei Lavédania epäillä ollenkaan. Kuten jo mainitsin, myöhästyin
taistelusta ja palasin niin ollen rauhallisesti kotiin voidakseni
palvella asiaamme jollakin muulla tavalla, joka kenties tarjoutuu.
Suojaamalla teitä palvelen Orleansin Gastonia ja voidakseni tehdä
samoin vastedeskin rukoilen, että edelleenkin säilyisin epäluuloilta.
Jos Toulousessa saataisiin siitä vihiä — tai jos siellä tiedettäisiin,
kuinka olen tukenut tätä kapinaa rahalla ja muulla tavoin — niin en
vähääkään epäile, että minulta sen sovitukseksi vaadittaisiin pääni.»

Minua kauhistutti tämän perin hyvänsävyisen herrasmiehen rohkea
vapaapuheisuus hänen kertoessaan vento vieraalle tällaisia
valtiopetoksellisia seikkoja.

»Mutta sanokaahan, herra de Lesperon», jatkoi isäntäni, »kuinka on
teidän laitanne.»

Hätkähdin uudelleen ällistyneenä.

»Mistä — mistä te tiedätte, että olen Lesperon?» kysyin.

»_Ma foi_», vastasi hän nauraen, »kuvitteletteko mielessänne, että
olisin näin peittelemättä puhunut sellaiselle miehelle, josta en
tiedä mitään? Ajatelkaa toki minusta parempaa, pyydän. Löysin viime
yönä taskustanne nämä kirjeet, ja niiden osoitteesta sain tietää, ken
olette. Nimenne on minulle hyvin tuttu», lisäsi hän. »Ystäväni herra de
Marsac on usein puhunut teistä ja teidän kiintymyksestänne asiaamme,
ja minua ilahduttaa suuresti, kun voin jonkun verran auttaa sellaista
miestä, jota jo olen maineen nojalla oppinut pitämään arvossa.»

Vaivuin takaisin pieluksille ja ähkäisin. Olinpa todella tukalassa
asemassa.

Pitäisikö minun nyt paljastaa hänelle oikea asianlaita? Pitäisikö
minun ilmaista hänelle, etten ollutkaan Lesperon — en edes lainkaan
kapinallinen — vaan Marcel de Bardelys, kuninkaan suosikki? En juuri
pelännyt, että hän pitäisi minua urkkijana, mutta varmastikin hän
ajattelisi, että eloon jäädessäni olisin vaarana hänen hengelleen;
hänen täytyi pelätä, että kavaltaisin hänet, ja itseään suojatakseen
hänellä olisi oikeus ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin. Entä sitten
Chatelleraultin kanssa lyömäni veto?

Kun veto johtui mieleeni, siirtyivät ajatukseni itse Roxalanneen —
tuohon herttaiseen, sulokasvoiseen lapseen, jonka huoneeseen olin
edellisenä yönä tunkeutunut. Ja voitteko uskoa? Minusta — kaikkeen
kyllästyneestä, kyynillisestä, uskomattomasta Bardelysistä — tuntui
vastenmieliseltä jo pelkkä ajatuskin, että minun olisi poistuttava
Lavédanista, ja vain siitä syystä, etten sitten enää saisi nähdä tätä
maaseutuneitosta!

Niinpä annoinkin asioiden mennä menoaan, ja koska en millään tavoin
väittänyt vääräksi sitä nimeä, joka minulle annettiin, pitivät
varakreivi ja hänen perheensä minua edelleenkin Lesperonina.

Äkkiä herra de Lavédan kutsui vanhuksen vuoteeni viereen ja kuulin
heidän keskustelevan tilastani.

»Arvelette siis, Anatole», sanoi hän lopuksi, »että herra de Lesperon
pääsee jalkeille kolmessa, neljässä päivässä?»

»Olen siitä varma», vakuutti vanha palvelija, minkä jälkeen Lavédan,
«kääntyen minuun päin, sanoi:

»Pysykää sen vuoksi reippaalla ja rohkealla mielellä, monsieur, sillä
vammanne ei kaikesta huolimatta olekaan vaarallinen.»

Mutisin parhaillaan kiitoksiani ja selittelin olevani erinomaisella
tuulella, kun meitä äkkiä häiritsi kaukaista ukkosta muistuttava ryminä.

»_Mon Dieu_!» kirosi varakreivi, ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen
ilmeen. Hän seisoi pää kumarassa, kuunnellen jännittyneenä.

»Mitä se on?» tiedustin.

»Ratsumiehiä — nostosillalla», vastasi hän lyhyesti. »Joukkue, äänestä
päättäen.»

Näiden sanojen vahvistukseksi kuului sitten linnanpihalta jyminää ja
kavioiden kapsetta. Vanha palvelija seisoi avuttoman kauhun vallassa,
väännellen käsiään ja valittaen: »Monsieur, monsieur!» Mutta varakreivi
astui ripeästi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Sitten hän purskahti
nauramaan silminnähtävästi rauhoittuneena ja ilmoitti ihmettelevästi:

»Ne eivät olekaan ratsumiehiä. Pikemminkin ne näyttävät seurueelta
yksityiseen liveriin puettuja palvelijoita; ja siellä on vaunut —
_pardieu_, kahdet vaunut!»

Mieleeni välähti heti muisto Rodenardista ja seuralaisistani. Kiitin
taivasta siitä, että olin vuoteenomana, joten hän ei voinut nähdä
minua. Nyt hänet otaksuttavasti käännytettäisiin pois tyhjin käsin ja
selitettäisiin hänelle, ettei hänen isäntänsä ollut saapunut eikä häntä
odotettukaan.

Mutta se otaksumani oli ennenaikainen. Ganymedes oli sitkeätä ainesta,
ja siitä hän antoi nyt näytteen. Kuultuaan, ettei Lavédanissa tiedetty
mitään markiisi de Bardelysistä, ilmoitti uskollinen isännöitsijäni
aikovansa jäädä sinne odottamaan minua, koska se paikka, hän vakuutti
varakreiville, oli minun matkani määrä.

»Ensimmäinen mielijohteeni oli», selitti Lavédan kertoessaan siitä
minulle myöhemmin, »haikailematta käskeä häntä tiehensä. Mutta
ajatellessani asiaa ja muistaessani, kuinka mahtava kuninkaan suosikki
tämä hirveä Bardelys-irstailija on, tuntui minusta viisaammalta antaa
suojaa tälle kauhealle seurueelle. Hänen muonamestarinsa — veltto,
julkea vintiö — väittää Bardelysin eronneen heistä viime yönä lähellä
Mirepoixia ratsastaakseen tänne, käskien heidän seurata häntä tänään.
Omituista, ettemme ole kuulleet hänestä mitään! Se mahdollisuus, että
hän olisi pudonnut Garonneen ja hukkunut, olisi liian suuri onni
voidakseni sitä toivoa.»

»Mutta miksi sitä toivoisitte, herra varakreivi?»

»Koska tiedän, millä asialla hän tulee Lavédaniin. Hän aikoo kosia
tytärtäni.»

Jos hän olisi heittänyt pommin vuoteeseeni, ei hän olisi voinut sen
paremmin saada minua hätkähtämään.

»Se hämmästyttää teitä, niinkö?» Hän naurahti katkerasti. »Mutta minä
voin vakuuttaa teille, että asia on siten. Kuukausi sitten vieraili
luonani kreivi de Chatellerault — toinen hänen majesteettinsa hienoista
suosikeista. Hän saapui kutsumatta, ei esittänyt tulolleen mitään
muuta syytä kuin että hän muka huvikseen matkusti maakunnassamme.
Tuttavuutemme oli perin vähäinen enkä minä lainkaan halunnut sitä
lujittaa. Mutta yhtäkaikki hän majoittui tänne mukanaan kymmenkunta
palvelijaa ja näkyi aikovan viipyä täällä pitkään.

— Minua se kummastutti, mutta seuraavana aamuna sain siihen selityksen.
Eräältä hovissa olevalta vanhalta ystävältäni sain kuriirin mukana
kirjeen, jossa hän ilmoitti, että herra de Chatellerault oli tullut
Lavédaniin, koska kuningas oli kehoittanut häntä kosimaan tytärtäni.
Syiden arvaaminen ei ollut vaikeata. Kuningas pitää hänestä ja
tahtoo tehdä hänestä varakkaan; helpoin keino on rikas avioliitto;
ja Roxalannea pidetään perijättärenä. Sen lisäksi tunnetaan
vaikutusvaltani tässä maakunnassa ja pelätään minun vastustavan
kardinaalin puoluetta. Mitenkä voitaisiin minut paremmin uudelleen
liittää kruunun kannattajiin — sillä kruunu ja hiippa merkitsevät samaa
nykyisessä sekavassa Ranskassa — kuin naittamalla tyttäreni jollekin
kuninkaan suosikille?

— Jollen olisi hyvissä ajoin saanut varoitusta, niin Jumala tietää,
kuinka onnettomasti olisi käynyt. Mutta nyt ei herra de Chatellerault
saanut nähdä tytärtäni kuin kahdessa tilaisuudessa. Heti samana
päivänä, jona sain mainitsemani tiedot, lähetin hänet Auchiin eräiden
hänen äitinsä sukulaisten hoiviin. Chatellerault viipyi viikon. Sitten
hän kävi kärsimättömäksi ja tiedusti, milloin tyttäreni palaisi. 'Kun
te poistutte, monsieur', vastasin, ja kun hän tiukkasi syitä, puhuin
hänelle siksi avoimesti, että hän laittautui kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluessa paluumatkalle Pariisiin.»

Varakreivi lopetti puheensa ja käveli huoneessa, sillä aikaa kun minä
mietin hänen sanojaan, jotka paljastivat minulle mielenkiintoisen
seikan. Sitten hän alkoi taaskin puhua:

»Ja kun nyt Chatelleraultin aikeet eivät onnistuneet, valitsee kuningas
vaarallisemman henkilön saadakseen toivomuksensa täytetyiksi. Hän
lähettää markiisi Marcel de Bardelysin Lavédaniin samalle asialle.
Epäilemättä hän pitää Chatelleraultin epäonnistumisen syynä kömpelyyttä
ja on päättänyt tällä kertaa valita sellaisen miehen, jolla on
hienokäytöksisen hovimiehen maine ja joka osaa armastelun taidon niin
hyvin, että hän ehdottomasti saa tyttäreni kiedotuksi pauloihinsa.
Hän imartelee meitä lähettäessään hovinsa komeimman ja tahdikkaimman
herrasmiehen — niinhän maine kertoo — mutta se imartelu ei minuun
pysty. Bardelys lähtee täältä yhtä tyhjin toimin kuin Chatelleraultkin
lähti. Kun hän vain näyttäytyy, matkustaa tyttäreni taaskin Auchiin.
Eikö suunnitelmani ole hyvä, herra de Lesperon?»

»Niin, kyllä», vastasin hitaasti, ikäänkuin punniten sanojani, »jos
olette varma siitä, että Bardelysia koskevat päätelmänne ovat oikeat.»

»Olen enemmän kuin varma. Mitä muuta asiaa voisi hänellä olla
Lavédaniin?»

Siihen kysymykseen en yrittänyt vastata.



VI

TOIPUVANA


Siitä viikosta, joka seurasi Lavédaniin tuloani, on minun hieman
vaikea kirjoittaa. Se oli minulle hyvin tapausrikasta aikaa ja
tuntui muovaavan luonteeni uudestaan sekä tekevän minusta kokonaan
toisenlaisen henkilön kuin se Marcel de Bardelys oli, jota Pariisissa
nimitettiin Uhkeaksi.

Rodenard viipyi tovereineen linnassa kaksi päivää, ja hänen
vitkastelunsa huoletti minua alituisesti, sillä en tietänyt, kuinka
kauan tuo hupsu katsoi sopivaksi sitä pidentää. Onneksi minulle oli
herra de Lavédan yhtä huolissaan siitä, sillä häntä ei silloisena
aikana miellyttänyt sellaisen miehen palveluskuntaan kuuluvien ihmisten
läsnäolo, joka oli niin ilmeisesti kuninkaan puoluelainen. Vihdoin
hän tuli neuvottelemaan minun kanssani siitä, mihin toimenpiteisiin
voitaisiin ryhtyä, että heistä päästäisiin eroon, ja minä — perin
kerkeänä punomaan hänen kanssaan salajuonia niin toivottua tarkoitusta
varten — kehoitin häntä huomauttamaan Rodenardille, että herra de
Bardelysiä oli kenties kohdannut onnettomuus ja että hänen olisi
viisainta etsiä isäntäänsä maakunnasta tuhlaamatta aikaansa Lavédanissa.

Varakreivi noudatti tätä neuvoa ja tulos oli niin erinomainen, että
Ganymedes, jonka velvollisuudentunto oli herätetty, lähti vielä
samana päivänä — jopa samalla tunnilla — etsimään minua, mieli perin
levottomana — sillä monista puutteistaan huolimatta tämä vintiö rakasti
minua vilpittömästi.

Rodenardin lähdön jälkeisenä päivänä söin päivällistä perheen seurassa
ja kohtasin uudelleen neiti de Lavédanin, jota en ollut nähnyt muutamia
päiviä aikaisemmin tapahtuneen öisen parvekeseikkailun jälkeen. Myöskin
varakreivitär oli saapuvilla; hän oli perin ankaran ja ylimyksellisen
näköinen nainen — vartalo hoikka kuin keihäs, nenä perin kauhea —
mutta mieleltään, kuten pian sain havaita, ylenmäärin taipuvainen
puhelemaan häväistys- ja muita höystettyjä juttuja hovista, jossa hän
oli viettänyt tyttöaikansa.

Siirsin katseeni hänestä hänen tyttäreensä ja kiitin taivasta siitä,
ettei Roxalanne ollut äitinsä jäljennös.

Hän oli perinyt äidiltään yhtä vähän luonnetta kuin ulkonäköä. Sekä
piirteiltään että sielultaan neiti de Lavédan muistutti isäänsä,
ylevää, uljasta herrasmiestä.

Aterialla oli mukana vielä yksi henkilö, josta minulla tuonnempana
on enemmänkin kertomista. Hän oli nuori mies, jonka ulkonainen
vaikutus oli hyvä, lukuunottamatta kenties liian silmään pistävää
narrimaisuutta, ja jonka herra de Lavédan esitteli minulle perheensä
kaukaiseksi sukulaiseksi, herra de St. Eustacheksi. Hän oli varsin
pitkä mies — hyvinkin minun mittaiseni — ja hänen ruumiinrakenteensa
oli erinomainen, vaikka hän olikin hyvin nuori.

Hän näytti hupaiselta nuorukaiselta, jonka hupaisuus oli kielteistä
laatua, pelkkää säyseyttä, mutta joka muutoin oli tympeä ja mieleltään
kehittymätön — maalainen, kuten voi odottaa sellaisen olevan, joka on
viettänyt elämänsä syntymämaakunnassaan, ja tämän maalaisuuden tekivät
vielä näkyvämmäksi hänen ponnistuksensa sen salaamiseksi.

Hän kääntyi minun puoleeni kysäisten, tunsinko hovin hyvin. Olin
vähällä tehdä auttamattoman virheen nauramalla hänelle vasten kasvoja;
mutta malttaen ajoissa mieleni, vastasin epämääräisesti tuntevani
sitä jonkun verran, minkä jälkeen hän melkein sai minut ponnahtamaan
tuoliltani tiedustamalla minulta, olinko koskaan tavannut uhkeata
Bardelysiä.

»Minä — olen hänen tuttavansa», myönsin varovasti. »Miksi sitä kysytte?»

»Hän johtui mieleeni sen johdosta, että hänen palvelijansa olivat
täällä kaksi päivää. Tehän odotitte markiisia itseään, eikö niin, herra
varakreivi?»

Lavédan kohautti äkkiä päätään sellaisen miehen tapaan, jolle oli
lausuttu loukkaus.

»En odottanut, chevalier», hän vastasi painokkaasti.

»Ettekö ole koskaan tavannut häntä, monsieur?» kysyi chevalier.

»En koskaan.» Isännän äänensävystä saattoi jokainen muu paitsi tomppeli
käsittää, ettei hän toivonut mitään vähemmän kuin tällaista kohtausta.

»Ihastuttava mies», mutisi St. Eustache, — »loistava, huikaiseva
persoonallisuus.»

»Te — te kai olette hänen tuttaviaan», huomautin minä.

»Tuttavia?» kertasi tuo pöyhistelevä valehtelija. »Me olimme kuin
veljeksiä.»

»Kuinka mielenkiintoista! Mutta miksi ette ole siitä ennemmin mitään
hiiskunut?» torui talon rouva, silmäillen nuorukaista kateellisena —
yhtä kateellisena kuin Lavédan paheksivana. »Onnettoman ikävää, että
herra de Bardelys on muuttanut suunnitelmiaan eikä enää aio tulla
meille. Sellaisen miehen kohtaaminen merkitsee sitä, että taaskin saa
hengittää _grand monden_ ilmaa. Muistattehan, herra de Lesperon, tuon
Bourgognen herttuattaren jutun?» Hän katsoi häijysti hymyillen minuun
päin.

»Muistan sitä hämärästi», vastasin kylmästi. »Mutta luullakseni ovat
huhut liioiteltuja. Kielikellot useinkin suurentavat mitättömän
ojapahasen kohisevaksi vuoripuroksi.»

»Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, mitä minä tiedän», väitti hän
veitikkamaisesti. »Usein kyllä, sen myönnän, huhu paisuttaa tällaisten
juttujen merkitystä, mutta tässä tapauksessa en usko huhun olleen edes
kylliksi värikkään. Minulle on kerrottu, että hän on hyvin komea mies»,
lisäsi hän, vedoten minuun saadakseen vahvistusta sanoilleen.

»Madame», vastasin, »häntä pidetään varsin hauskannäköisenä.» Ja
anteeksipyytävästi hymyillen jatkoin: »Minun on sanottu jonkun verran
muistuttavan häntä.»

»Niinkö?» huudahti hän, kohottaen kulmakarvojaan ja silmäillen minua
tarkemmin kuin sitä ennen. Ja sitten minusta tuntui, että hänen
kasvoilleen hiipi pettymyksen ilme. Jollei tuo Bardelys ollut kauniimpi
mies kuin minä, niin silloin hän ei ollut läheskään niin kaunis kuin
hän oli kuvitellut. Hän kääntyi St. Eustacheen päin ja kysäisi:

»Onko asianlaita todella niin, chevalier? Huomaatteko te
yhdennäköisyyttä?»

»_Vanitas, vanitate_», jupisi nuorukainen, jonka päässä oli joitakuita
latinankielisiä sirpaleita ja joka mielellään toi ne näkyviin. »Minä
en voi nähdä vähääkään yhdennäköisyyttä — en jälkeäkään siitä. Onhan
herra de Lesperon komea kylläkin, sanoisin. Mutta Bardelys!» Hän loi
katseensa kattoon. »Ranskassa on vain yksi Bardelys.»

»_Enfin_», virkoin nauraen, »te epäilemättä pystytte hyvin
arvostelemaan sitä. Minä olin imarrellut itseäni sillä, että
yhdennäköisyyttä oli jonkun verran olemassa, mutta otaksuttavasti
olette te nähnyt markiisin useammin ja tunnette hänet paremmin kuin
minä. Mutta siitä huolimatta tahdon, jos hän sattuu tulemaan tänne,
pyytää teitä katselemaan meitä, kun olemme rinnakkain, ja arvostelemaan
yhdennäköisyyttämme.»

»Jos sattumalta olen täällä», sanoi hän, käyden äkkiä hillityksi, minkä
syytä ei ollut vaikea arvata, »ryhdyn mielelläni arvostelijaksi.»

»Jos sattumalta olette täällä?» kertasin, kummastellen. »Mutta
varmastikin te, jos kuulisitte, että herra de Bardelys aikoo saapua,
siirtäisitte toistaiseksi kaikki mahdollisesti silloin suunnittelemanne
matkat, voidaksenne uudistaa sen suuren ystävyyden, jolla väitätte
kunnioittavanne häntä.»

Chevalier silmäili minua sellaisen miehen näköisenä, joka katselee
toista hyvin korkealta. Varakreivi hymyili tyynenä itsekseen, sivellen
etusormellaan miettivästi komeata partaansa, samalla kun jopa
Roxalanne, joka oli istunut äänettömästi kuunnellen keskustelua —
lempeästi häntä säästettiin liian yksityiskohtaisesti sitä seuraamasta
— loi minuun huvitetun katseen. Vain talon rouvasta — joka samoin
kuin hänen laatuisensa naiset yleensä oli erikoisen hidasälyinen — ei
tilanteessa ollut mitään erikoista.



VII

ST. EUSTACHEN VIHAMIELISYYS


Seuraavina päivinä näin chevalier St. Eustachea usein. Hän oli hyvin
ahkera vieras Lavédanissa, eikä sen syytä ollut vaikea arvata. Omasta
puolestani minä en pitänyt hänestä. Meidän suhtautumisemme toisiamme
kohtaan kävi asteittain, tosin niin vähitellen, että sitä tuskin
saattoi huomata, yhä vierovammaksi, kunnes se viikon lopulla oli tullut
niin vihamieliseksi, että Lavédan näki sopivaksi ottaa sen puheeksi.

»Varokaa St. Eustachea!» hän varoitti minua. »Avoimesti puhuen pelkään
häntä ja neuvoisin teitä tekemään samoin. Se mies on valehtelija, jos
kohta vain kerskaileva valehtelija — ja valehtelijat voivat hyvin
helposti tehdä tahallisia, tuhoisia kepposia.»

Nämä sanat olivat eittämättä järkeviä, mutta niihin sisältyvää neuvoa
ei ollut helppo noudattaa, etenkään sellaisen miehen, jonka asema oli
niin erikoislaatuinen kuin minun.

Lisääntyvästä vihamielisyydestämme huolimatta chevalier ja minä
jouduimme varsin usein toistemme seuraan. Syynä siihen oli
luonnollisestikin se, että missä hyvänsä Roxalanne oli, siellä
tavallisesti olimme myöskin me molemmat. Minä olin kuitenkin siksi
edullisessa asemassa, että se varmaankin lietsoi hänessä kalvavaa
vihaa, joka perustui yhtä paljon mustasukkaisuuteen kuin mihinkään
muuhun tunteeseen, sillä samalla kun hän oli Lavédanissa vain
jokapäiväinen vieras, asuin minä siellä yhtä mittaa.

Siitä, miten sen ajan käytin, minun on vaikea puhua. Heti siitä
hetkestä alkaen, jolloin olin nähnyt Roxalannen ensi kerran, olin
tajunnut todeksi Chatelleraultin väitteen, etten ollut koskaan
tuntenut naista. Hän oli oikeassa. Niillä, joita minä olin tavannut
ja joiden mukaan minä olin heidän sukupuoltaan arvostellut, oli
päinvastoin kuin tällä lapsella vain vähän oikeutta vaatia itselleen
naisen nimeä. Ja se veto sitten! Kuinka kirosinkaan sitä niinä päivinä
Lavédanissa! Kuinka sadattelinkaan Chatelleraultia, ovelaa, taitavaa
juonittelijaa! Kuinka kiroilin itseäni, kun olin ollut siksi vähän
ritarillinen ja kunniallinen, että olin niin helposti antanut narrata
itseni näin halpamaiseen juttuun! Sillä joka kerta, kun vedon muisto
johtui mieleeni, toi se perässään epätoivon. Jos olisin huomannut,
että Roxalanne oli sellainen nainen kuin olin olettanut — jollaisia
minä olin tuntenut — niin kaikki olisi ollut helppoa. Olisin kertonut
hänelle olevani Bardelys, ja sellaiselle naiselle, jollaisen olin
odottanut tapaavani, ei minun olisi ollut ollenkaan vaikea tunnustaa
kaikkea. Mutta Roxalannelle! Jollei vetoa olisi ollut, olisin voinut
ilmaista, kuka olin. Asian näin ollen tuntui minusta mahdottomalta
paljastaa toinen ja salata toinen.

Oivalsin täydelleen, kuinka jokainen kulunut hetki teki tunnustamisen
yhä vaikeammaksi. Kuta aikaisemmin sen tekisin, sitä todennäköisempää
olisi, että minua uskottaisiin; kuta myöhemmäksi sen lykkäisin, sitä
otaksuttavammaksi kävisi, että sanojani pidettäisiin valheena. Voi!
Tuntui siltä, että Bardelysin muiden puutteiden lisäksi oli tullut
raukkamaisuus.

Mitä tulee Roxalannen kylmyyteen, niin se oli pelkästään
Chatelleraultin sepitystä, tai sitten vain haavemielisen La Fossen
olettamus, keksintö. Asia oli todella aivan päinvastoin; minä en
löytänyt hänessä lainkaan uhmailua enkä kylmyyttä. Aivan kokemattomana
sukupuolensa juoniin nähden ja ollenkaan tuntematta keimailutemppuja
hän oli luonnollisuuden ja neitseellisen yksinkertaisuuden perikuva.

Varakreivi huomasi, että suhteemme kävivät yhä läheisemmiksi, mutta
hän ei koettanut sitä estää. Tämä ylevä herrasmies olisi luullakseni
ollut sydämessään mielissään, jos meidän välillämme suhteet olisivat
kehittyneet huippuunsa, sillä niin köyhänä kuin hän lieneekin minua
pitänyt — Lesperonin Gascognessa olevat tiluksethan tultaisiin
todennäköisesti takavarikoimaan hänen valtiopetoksensa tähden — hän
samalla muisti, mistä se aiheutui ja kuinka innokkaasti se mies, jona
minä esiinnyin, kannatti Orleansin Gastonin asiaa.

Mitä tulee varakreivittäreen, niin samat syyt, jotka olivat jossakin
määrin tehneet tyttären minulle huomaavaiseksi, tehosivat hyvin myöskin
äitiin.

Hän oli ollut kiintynyt chevalieriin, ennenkuin minä saavuin. Mutta
mitäpä tiesi chevalier suuresta maailmasta verrattuna siihen, mitä minä
osasin kertoa? Hänen mieltymyksensä häväistysjuttuihin pakotti hänet
kyselemään minulta milloin mistäkin henkilöstä, joista useimmat olivat
hänelle pelkkiä nimiä.

Niinpä kaikki — paitsi kenties chevalier de St. Eustachea — edistivät
yhdessä juonessa kosintaani niin voimakkaasti, että sen olisi täytynyt
saada Chatellerault kiristelemään hampaitaan raivosta, jos hän
olisi voinut sen nähdä, mutta pani minut kiristelemään hampaitani
epätoivosta, kun ajattelin tarkoin, missä asemassa olin. Eräänä iltana
— olin ollut linnassa kymmenen päivää — olimme me, Roxalanne ja minä,
soutelemassa Garonnella ja etenimme puolen penikulman päähän. Kun
palasimme, ajelehtien virran mukana, airot toimettomina käsissäni,
mainitsin hänelle, että aioin lähteä Lavédanista. Hän katsahti nopeasti
ylöspäin; hänen ilmeensä oli melkein hätääntynyt, ja hänen silmänsä
laajenivat, kun katseemme sattuivat vastakkain — sillä, kuten olen
sanonut, hän oli täydelleen perehtymätön sukupuolensa temppuiluun
ja luonteeltaan liiaksi vilpitön koettaakseen näytellä tai verhota
tunteitaan.

»Mutta miksi teidän on lähdettävä?» hän kysyi. »Lavédanissa olette
turvassa, mutta muualla saatatte olla vaarassa.»

»On paljon, mademoiselle, todella paljon pidättämässä minua
Lavédanissa», jatkoin vihdoin. »Mutta velvollisuuteni vaativat minua
lähtemään.»

»Tarkoitatteko yhteistä asiaa?» hän huudahti. »Uskokaa minua, te ette
voi tehdä mitään! Uhrautumisestanne ei ole mitään etua. Voitte palvella
herttuaa äärettömän paljoa paremmin, jos odotatte, kunnes aika on kypsä
uutta iskua varten. Ja miten voisitte paremmin säilyttää henkenne kuin
pysymällä Lavédanissa siihen asti, kunnes vaino on lakannut?»

»En ajatellut yhteistä asiaa, mademoiselle, vaan yksistään omaa itseäni
— vain omaa kunniaani. Toivoisin voivani selittää teille kaikki, mutta
minä pelkään», lopetin avuttomana.

»Pelkäätte?» kertasi hän, kohottaen kulmakarvojaan ihmeissään.

»Niin, pelkään. Pelkään teidän halveksimistanne ja vihaanne.»

Hänen kasvojensa kummastunut ilme kävi selvemmäksi, ja siitä kuvastui
kysymys, johon minä en voinut vastata. Kumarruin eteenpäin ja tartuin
toiseen hänen sylissä velttoina lepäävistä käsistään.

»Roxalanne», kuiskasin hyvin hellästi; sävyni, kosketukseni ja hänen
nimensä käyttäminen pakottivat hänet ummistamaan silmänsä.

»Roxalanne», toistin, »olemme olleet hyviä ystävyksiä, te ja minä,
siitä yöstä alkaen, jolloin kiipesin suojaa pyytämään teidän
kammioonne, olemmehan?»

»Olemmehan toki, monsieur», änkytti hän.

»Siitä on kymmenen päivää. Ajatelkaa — ei enempää kuin kymmenen päivää.
Ja tuntuu siltä kuin olisin ollut Lavédanissa kuukausimääriä, niin
hyvin olemme tutustuneet toisiimme. Näiden kymmenen päivän aikana
olemme muodostaneet itsellemme käsityksen toisistamme. Mutta siinä on
se erotus, että minun on oikea, teidän väärä. Olen oppinut tuntemaan
teidät koko tämän maailman suloisimmaksi, herttaisimmaksi pyhimykseksi.
Jospa Jumala olisi sallinut minun tutustua teihin aikaisemmin! Silloin
saattaisi kaikki olla aivan toisin; minä olisin voinut olla — minä
olisin — toisenlainen, enkä olisi menetellyt niin kuin nyt olen. Te
olette oppinut tuntemaan minut onnettomaksi, mutta kunnialliseksi
herrasmieheksi. Sellainen en ole. Täällä käyttämäni värit ovat väärät,
mademoiselle. Onneton lienen — ainakin on viime aikoina minusta siltä
tuntunut. Kunniallinen en ole — en ole ollut. Siitä, lapsikulta, en voi
puhua enempää.»

Keskeytin puheeni, ja olimme hetkisen hiljaa. Sitten hän äkkiä katsahti
minua silmiin, ja hänen sormensa puristivat kättäni.

»Herra de Lesperon», hän virkkoi, »mitä te puhelette? Te rääkkäätte
minua, monsieur.»

»Tarkastakaapa kasvojani, Roxalanne. Eikö niistä ollenkaan näy, että
rääkkään myöskin itseäni?»

»No kertokaa sitten, monsieur», pyysi hän rukoilevan hellästi ja
hyvittelevästi, »kertokaa minulle mikä teitä vaivaa, kahlehtien
kielenne. Olen varma siitä, että te liioittelette. Te ette ole voinut
tehdä mitään kunniatonta, mitään halpaa.»

»Lapsi», huudahdin, »kiitän Jumalaa siitä, että olette oikeassa! Minä
en voi tehdä kunniatonta tekoa enkä tahdo sitä tehdä, vaikka kuukausi
sitten sitouduinkin sen tekemään!»

Hänen katseestaan kuvastui äkkiä pelkoa, epäilyä, epäluuloa.

»Te — te ette kai tarkoita olevanne urkkija?» kysyi hän, ja sydämeni
pohjasta kiitin ja ylistin taivasta, että ainakin siihen saatoin
vilpittömästi vastata kieltävästi.

»Ei, ei — en sitä. En ole urkkija.»

Hänen kasvonsa kirkastuivat taaskin ja hän huokaisi.

»Se on luullakseni ainoa seikka, jota en voisi antaa anteeksi. Koska
syy ei ole se, niin ettekö suostu ilmaisemaan sitä minulle?»

Hetkeksi valtasi minut halu tunnustaa, kertoa hänelle kaikki. Mutta
minua pelotti sen hyödyttömyys.

»Älkää pyytäkö sitä!» rukoilin. »Saatte sen kyllä pian tietää.» Olin
näet varma siitä, että kun olisin maksanut vetoni, leviäisi uutinen
siitä ja Bardelysin tuhosta ympäri Ranskan kuin väreily veden pinnalla.
Mutta nyt —

»Suokaa minulle anteeksi, että olen tunkeutunut elämäänne, Roxalanne!»
anoin huoahtaen. »Voi, jospa vain olisin tuntenut teidät aikaisemmin!
En uneksinutkaan, että tässä kuluneessa Ranskassamme on sellaisia
naisia.»

»En tahdo udella, monsieur, koska päätöksenne kerran näyttää olevan
niin luja. Mutta jos — jos myöhemmin, kun olen kuullut siitä asiasta,
josta puhutte», hän jatkoi, silmät toisaalle käännettyinä, »tuomitsen
teitä lempeämmin kuin te itse ja lähetän teille sanan, niin tahdotteko
— tahdotteko palata Lavédaniin?»

Rinnassani tuntui voimakas sykähdys — voimakas, äkillinen toivon
värähdys. Mutta yhtä äkkiä, yhtä voimakkaana palasi epätoivo mieleeni.

»Te ette lähetä minulle kutsua, siitä saatte olla varma», sanoin
päättävästi, ja siihen keskustelu katkesi.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa reippaasti. Ehätin lopettamaan tämän
tilanteen.

Roxalanne istui kalpeana ja syviin aatoksiin vaipuneena, mutta hänen
katseensa oli verhottu, joten en saattanut arvata mitään siitä, mitä
hänen mielessään liikkui.

Saavuimme vihdoin linnan rantaan, ja kun ohjasin veneen
pengermäportaille, riensi St. Eustache tarjoamaan käsivarttaan
neidille. Hän pani merkille Roxalannen kasvojen kalpeuden ja loi
minuun nopean, epäluuloisen katseen. Astellessamme linnalle sanoi hän
omituisesti korostaen:

»Herra de Lesperon, tiedättekö, että maakunnassa huhutaan teidän
kuolleen?»

»Toivoinkin, että sellainen huhu joutuisi liikkeelle kadottuani»,
vastasin tyynesti.

»Ettekä ole millään tavoin koettanut kumota sitä.»

»Miksi sen tekisin, kun kerran sitä huhua voidaan pitää turvallisuuteni
takeena?»

»Siitä huolimatta, monsieur, _voyons_. Ainakin te saisitte huojentaa
huolestumista — sanoisinpa melkein tuskaa — niiltä, jotka murehtivat
teitä.»

»Ah!» virkoin. »Ja keitä ne sitten ovat?»

Hän kohautti olkapäitään, väänsi huulensa omituiseen hymyyn, vilkaisi
syrjästä päin neiti de Lavédaniin ja murahti:

»Pitääkö minun mainita teille neiti de Marsacin nimi?»

Seisoin hievahtamatta paikallani, aivoni työskentelivät kuumeisesti,
mutta kasvoni eivät värähtäneetkään hänen tarkastaessaan minua
tutkivasti. Mieleeni välähti, että tämä oli varmaankin niiden kirjeiden
kirjoittaja, jotka Lesperon oli antanut minulle, ja että juuri hänen
pienoiskuvansa oli taskussani.

Pysyin ääneti, mutta tunsin äkkiä, että minua tarkkasi toinenkin
silmäpari — Roxalannen. Hän muisti, mitä olin sanonut, hän lienee
muistanut, kuinka hartaasti olin lausunut toivovani, että olisin
kohdannut hänet aikaisemmin, ja hän lienee nopeasti keksinyt selityksen
sanoilleni.

»Herra de St. Eustache», aloin puhua hyvin kylmästi, katsoen häntä
suoraan lähekkäin oleviin silmiin, »olen sallinut teidän ottaa useita
vapauksia, mutta yhtä en salli kenenkään tavoitella — ja niin paljon
kuin teitä kunnioitankin, en voi tehdä poikkeusta teihinkään nähden.
En voi sallia kenenkään sekaantua asioihini ja sanella minulle, miten
minun on niitä hoidettava. Olkaa hyvä ja pitäkää se muistissanne!»

Heti paikalla hän muuttui orjamaisen maireaksi. Irvistys katosi hänen
kasvoiltaan, uhma hänen sävystään. Hän hymyili ja liehakoi kuin halvin
imartelija.

»Suokaa minulle anteeksi, monsieur!» hän huudahti, levittäen käsiään ja
hymyillen hyvin nöyrästi. »Oivallan menetelleeni perin vapaasti, mutta
te olette käsittänyt väärin sen tarkoituksen. Aikomukseni oli tiedustaa
mieltänne erään suorittamani teon järkevyydestä.»

»Nimittäin, monsieur?» kysäisin, nakaten niskaani ja aavistaen vaaraa.

»Rohkenin tänään mainita, että te olette elossa ja terve, eräälle
henkilölle, jolla luulin olevan oikeuden tietää siitä ja joka tulee
tänne huomenna.»

»Tätä omavaltaista menettelyänne saatte katua», sähäytin hampaitteni
välitse. »Kelle te sen ilmoititte?»

»Ystävällenne herra de Marsacille», vastasi hän, ja hänen nöyrän
naamarinsa takaa alkoi virnistys taaskin pilkistää. »Hän on täällä
huomenna», toisti hän.

Marsac oli se Lesperonin ystävä, jonka antamia, gascognelaista
kapinoitsijaa koskevia lämpimiä suosituksia sain kiittää siitä
kohteliaisuudesta ja ystävällisyydestä, jota olin tulostani alkaen
saanut nauttia varakreivin puolelta.

»Tämä uutinen ei näytä juuri tervetulleelta, herra de Lesperon»,
huomautti Roxalanne omituisella äänellä. Hänen sävynsä teki minut
levottomaksi, sillä siitä kuvastui heräävää epäluuloa.

»Se ei ole tervetullut, mademoiselle», vastasin. »Minulla on
erinomaiset syyt toivoakseni, etten nyt tapaisi herra de Marsacia.»

»Erinomaiset ne todellakin ovat!» jupisi St. Eustache, ja hänen
suupielensä painuivat ilkeän näköisesti. »Epäilemättä teidän käy
vaikeaksi esittää hänelle todennäköistä syytä siihen, ettette ole
hänelle ettekä hänen sisarelleen ilmoittanut olevanne elossa.»

»Monsieur», pamautin umpimähkään, »miksi koetatte sekoittaa tähän
juttuun hänen sisarensa nimen?»

»Mitä?» kummasteli hän, silmäillen minua peittämättömän huvitettuna.
Hän seisoi suorana, pää takakenossa, oikea käsivarsi ojossa,
käsi keveästi viiruisen kepin kultanupilla. Hän siirsi katseensa
Roxalanneen, sitten taaskin takaisin minuun. Vihdoin hän virkkoi: »Onko
se ihmeellistä, että sekoitan tähän morsiamenne nimen. Tai kenties
väitätte, ettei neiti de Marsac ole kihlattunne?»

Unohdin hetkeksi sen osan, jota näyttelin, ja sen miehen, jona
esiinnyin, ja vastasin kiivaasti: »Niin väitän.»

»No, sitten te valehtelette», tokaisi hän, kohauttaen olkapäitään
loukkaavan halveksivasti.

En usko, että minun voidaan sanoa kertaakaan koko elämäni aikana
antautuneen raivon valtaan. Raa'at, kehittymättömät ihmiset saattavat
joutua intohimon saaliiksi, mutta herrasmies ei minun mielipiteeni
mukaan ole koskaan kiukuissaan. Enkä minä silloinkaan ollut, mitä tulee
kiukun ulkoisiin merkkeihin. Nostin kumartaen hattuani Roxalannelle,
joka seisoi lähellämme, silmissään pelokas ja ihmettelevä ilme.

»Mademoiselle, suonette minulle anteeksi, että minun on pakko kurittaa
tätä lörpöttelevää koulupoikaa teidän näkyvissänne.»

Sitten astuin eteenpäin maailman hauskimmalla tavalla, tempaisin kepin
chevalierin kädestä, ennenkuin hän aavistikaan, mitä aioin tehdä.
Kumarsin hänelle äärimmäisen kohteliaasti, ikäänkuin pyytäen anteeksi
tekoani, ja ennenkuin hän sitten oli tointunut ällistyksestään, olin
sivaltanut kepillä hänen hartioihinsa kolme nopeata perättäistä iskua.
Parahtaen tuskasta ja nöyryytyksestä, hän hypähti taaksepäin ja vei
kätensä miekankahvaan.

»Monsieur», huudahti Roxalanne hänelle, »ettekö näe, että hän on
aseeton?»

Mutta hän ei nähnyt mitään, tai jos näkikin, niin hän kiitti taivasta
siitä, että asian laita oli niin. Silloin olisi Roxalanne astunut
väliimme, mutta ojensin käteni, pidättäen häntä.

»Älkää olko peloissanne, mademoiselle», sanoin aivan rauhallisesti;
sillä jollei se käsivarsi, joka oli voittanut La Vertoilen, kykenisi
kepillä lannistamaan pariakin sellaista miekkailijaa kuin tämä
kukkopoika oli, niin saisin hävetä koko ikäni.

Hän hyökkäsi kimppuuni raivoisasti, tähdäten säilänsä kärjen suoraan
kurkkuani kohti. Väistin kepilläni; kun hän sitten vaihtoi säilän
asentoa ja antoi minulle piston alempaa, tein minä vastasivalluksen ja
saatuani hänen miekkansa keppiini pyöräytin sitä ympyrässä ja sinkautin
sen pois hänen kädestään. Se kaarsi välkkyvänä valokieppuna hetkisen
ilmassa ja kolahti sitten marmorisuojusta vastaan viiden, kuuden
askeleen päähän meistä. Hän näkyi menettävän rohkeutensa samalla kertaa
kuin miekkansa ja jäi armoilleni omituisena näytteenä typeryydestä,
ällistyksestä ja pelosta.

Olihan chevalier de St. Eustache nuori mies, ja nuorille voidaan
antaa paljon anteeksi. Mutta jos olisin antanut anteeksi sellaisen
teon, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi paljastaessaan miekkansa
aseetonta miestä vastaan, olisi se ollut naurettavaa suvaitsevaisuutta
ja lisäksi äärimmäistä velvollisuuteni laiminlyöntiä. Vanhempana
miehenä tuli minun antaa chevalierille opetusta käyttäytymisessä ja
herrasmiehelle sopivassa ajatustavassa. Niinpä ryhdyinkin työhön aivan
kiihkottomasti, pitäen silmällä vain hänen vastaista menestystään, ja
annoin hänelle sellaisen selkäsaunan, jota olisi perinpohjaisuuteen
nähden ollut vaikea parantaa. En välittänyt siitä, mihin sivallukset
osuivat. Tanssitin keppiäni säännöllisessä tahdissa, ja minusta oli
pikemminkin hänen kuin minun asiani, sattuivatko iskut päähän vai
takapuoliin vai hartioihin. Minun oli teroitettava hänen mieleensä
siveyssääntö, ja ne kolaukset, joita hän saattoi opetuksen kestäessä
saada, olivat mitättömiä syrjäseikkoja, kunhan vain itse oppi juurtui
hänen sieluunsa. Pari, kolme kertaa hän yritti päästä kanssani
käsikähmään, mutta minä vältin häntä; minua ei suinkaan haluttanut
käydä hänen kanssaan rahvaanomaiseen tappeluun. Tarkoitukseni ei
ollut riidellä eikä tapella, vaan kurittaa, ja uskallanpa väittää,
tarkoitukseni toteutin melkoisen onnistuneesti.

Vihdoin tuli Roxalanne väliin, mutta vasta sitten kun keppi edellisiä
kenties hiukan rajummasta iskusta katkesi ja herra de Eustache vaipui
avuttomana kokoon ähkyväksi läjäksi.

»Valitan, mademoiselle, että olen loukannut katseitanne tällaisella
näytöksellä, mutta jollei näitä läksytyksiä anneta heti rikoksen
tapahduttua, ei niiden vaikutus ole puoleksikaan niin terveellinen.»

»Hän ansaitsi sen, monsieur», vastasi hän, äänessään melkein raju
sävy. Ja niin huonoa ainesta me olemme, että hänen halveksumisensa
tuota valittavaa koru- ja muhkuraläjää kohtaan sai minut värähtämään
mielihyvästä. Menin sinne, mihin hänen miekkansa oli pudonnut, ja
nostin sen maasta.

»Herra de St. Eustache», lausuin, »olette siinä määrin häpäisseet tätä
säilää, etten usko teidän enää haluavan sitä kantaa.» Niin sanoen
katkaisin sen polveani vasten poikki ja heitin kappaleet kauas jokeen
siitä huolimatta, että kahva oli kallisarvoinen, varustettu runsailla
pronssi- ja kultakirjaimilla.

Hän kohotti tuhkanharmaita kasvojaan, ja hänen silmänsä säihkyivät
voimatonta raivoa.

»_Par la mort Dieu_!» hän ärjyi käheästi. »Tästä saatte antaa minulle
hyvitystä.»

»Jos ette vielä mielestänne ole saanut riittävästi hyvitystä, olen
valmis sitä antamaan milloin vain tahdotte», vastasin kohteliaasti.

Ennenkuin ehdimme virkkaa mitään muuta, näin herra de Lavédanin
lähestyvän meitä joutuisasti. Varakreivin otsa oli synkissä rypyissä,
kuten olisi saattanut luulla, suuttumuksesta, mutta todellisuudessa
pahoista aavistuksista, kuten minä aivan oikein arvasin.

Vaikkakin hän pelkäsi tapahtuman seurauksia ja St. Eustachen
kostontoimenpiteitä — siitä huolimatta, että tämä oli poikanen — lausui
hän kuitenkin peittelemättä ajatuksensa chevalierin käyttäytymisestä ja
hänen minulta saamansa rangaistuksen sopivaisuudesta.

Sitten hän puhutteli palvelijoita tyyneen, tasaiseen tapaansa:
»Anatole, on parasta, että käskette valjastaa vaunut herra chevalieria
varten. En usko, että hän kykenee ratsastamaan kotiinsa.»

Anatole tirkisteli maassa viruvaa kalpeata nuorukaista, käänsi
sitten pienet, kuihtuneet kasvonsa minuun päin ja virnisti erikoisen
juhlallisesti. Herra de St. Eustache ei näkynyt olevan kovin suosittu.

Nojaten raskaasti erään lakeijan käsivarteen, lähti chevalier
tuskallisesti pihalle, jossa hänelle parhaillaan laitettiin vaunuja
kuntoon. Viimeisellä hetkellä hän kääntyi ja viittasi varakreiviä
luokseen.

»Niin totta kuin Jumala elää, herra de Lavédan», hän vannoi, huohottaen
raskaasti raivoissaan, »te saatte katkerasti katua sitä, että kävitte
tänään puoltamaan tuota gascognelaista kerskailijaa. Muistakaa minua
kumpikin, kun olette matkalla Toulouseen!»

Varakreivi seisoi hänen vieressään värähtämättä ja välinpitämättömän
näköisenä, vaikka tämän julman uhkauksen olikin täytynyt tuntua hänestä
kuolemantuomiolta.

»Hyvästi, monsieur — pikaista tervehtymistä!» Siinä koko hänen
vastauksensa. Mutta minä astuin heidän luokseen.

»Eikö teidänkin mielestänne, varakreivi, olisi parasta pidättää hänet?»
tiedustin. .

»Pyh!» äänsi hän. »Antaa hänen mennä.»

Chevalier katsahti pelästyneenä minua silmiin. Kenties tuo nuorukainen
jo katui uhkaustaan ja tajusi, kuinka järjetöntä oli uhata sellaista
miestä, jonka vallassa hän sattui olemaan.

»Ajatelkaa toki, monsieur!» huudahdin. »Teillä on ylevä ja hyödyllinen
elämä edessänne. Ei minunkaan henkeni ole arvoton. Saammeko sallia,
että tämä mato tuhoaa elämämme — niin, ja vaimonne sekä tyttärenne
onnen?»

»Antakaa hänen mennä, monsieur; antakaa hänen mennä! Minä en pelkää.»

Kumarruin ja vetäydyin takaisin, viitaten lakeijaa viemään pois miehen,
jokseenkin samalla tavoin kuin olisin viitannut häntä korjaamaan
jotakin saastaa edestäni.



VIII

VALOKUVA


Jokaisen ajattelevan ihmisen on silloin tällöin täytynyt johtua
katkerasti ajattelemaan, kuinka äärimmäisen avuttomina me olemme
kohtalon armoilla, sen kaikkien oikkujen heiteltävinä.

Jos herra de Marsac olisi suvainnut saapua Lavédaniin jonakin järkevänä
vuorokauden aikana, olisin minä jo ollut matkalla Pariisiin vakaassa
aikomuksessa tunnustaa tappioni ja maksaa vetoni. Yön mietittyäni, mikä
yhä enemmän oli lujittanut päätöstäni menetellä siten, olin alkanut
ajatella, että senjälkeen voisin palata Roxalannen luokse; silloin
tosin olisin köyhä, mutta minun aikeitani ei ainakaan voitaisi epäillä.

Juuri ne aatokset lienevät pitäneet minua valveilla myöhään yöhön
saakka, ja kenties senvuoksi oli herätessäni aamu jo pitkälle kulunut.
Aurinko paistoi huoneeseeni, ja vuoteeni vieressä seisoi Anatole.

»Kuinka paljon kello on?» kysyin, nousten reippaasti istumaan.

»Yli kymmenen», vastasi hän jäykän moittivasti.

»Ja te olette antanut minun nukkua!» äkeilin.

»Emme juuri estä teitä mistään täällä Lavédanissa, vaikka olemmekin
valveilla», murahti hän. »Ei ollut mitään syytä, miksi herran olisi
pitänyt herätä.» Sitten hän ojensi minulle paperiarkin. »Herra
Stanislas de Marsac oli täällä varhain tänä aamuna sisarensa kanssa.
Hän jätti tämän kirjeen teille, monsieur.»

Ällistyksen ja pelon syrjäytti mielessäni pian huojennus, koska
Anatolen sanoista saatoin päättää, että Marsac oli poistunut. Otin
siitä huolimatta kirjeen hieman epäröiden ja kääntelin sitä käsissäni.

Vihdoinkin voin hengittää vapaasti. He olivat poissa, ja mitä vahinkoa
he lienevätkin ennen lähtöään tehneet René de Lesperon-paran maineelle,
nyt he ainakaan eivät enää olleet täällä paljastamassa minua vieraan
nimen käyttäjäksi. Pyytäen mielessäni Lesperon-vainajan haamulta
anteeksi sitä häpeää, jonka hänen nimelleen aiheutin, mursin tämän
merkityksellisen kirjeen sinetin. Kuoressa oli muun muassa noin
seitsemänkymmenenviiden sentimetrin pituinen lankasäie.

»Monsieur», luin, »missä hyvänsä satun teidät kohtaamaan, on
velvollisuuteni surmata teidät.»

Alku oli lupaava, totta totisesti?

»Vain siitä syystä», jatkui kirje, »en ole halunnut joutua kanssanne
vastakkain tänä aamuna. Aika on siksi levoton ja tämä maakunta siksi
vaarallinen, ettei voida tehdä sellaista tekoa, joka saisi hallituksen
sinetinvartijan huomion kiintymään Lavédaniin. Siitä, että olette
vielä hengissä, saatte niin ollen kiittää herra varakreiviä kohtaan
tuntemaani kunnioitusta sekä omaa alttiuttani sitä asiaa kohtaan, jota
molemmat palvelemme. Olen matkalla Espanjaan etsiäkseni sieltä turvaa
kuninkaan kostolta.

»Henkeni pelastaminen on velvollisuuteni yhtä paljon itseäni kuin
asiaamme kohtaan. Mutta minulla on myöskin velvollisuuksia sisartani
kohtaan, jota te olette kohdellut niin solvaavan kevytmielisesti, ja
ne minä, jos Jumala suo, täytän ennen lähtöäni. Teidän kunniastanne,
monsieur, emme välitä puhua sellaisista syistä, joita minun ei tarvitse
kosketella, enkä siihen lainkaan vetoa. Mutta jos teissä on jäljellä
rahtuakaan miehuutta, jollette ole yhtä kurja pelkuri kuin olette
suuri konna, odotan teitä ylihuomenna mihin aikaan hyvänsä ennen
puolta päivää Auberge de la Couronnessa Grénadessa. Siellä, monsieur,
järjestämme välimme, jos se teille suinkin sopii. Että voisitte saapua
sinne valmistuneena ja ettei tavattuamme tarvitsisi tuhlata aikaa,
lähetän teille mitan miekkani pituudesta.»

Tällä tavoin päättyi tämä kiukkuinen, tulta huokuva kirje. Käänsin
miettiväisenä sen kokoon ja sitten, kun päätökseni oli valmis, hypähdin
vuoteesta ja pyysin Anatolea auttamaan itseäni pukeutumaan.

Tavatessani varakreivin pohti hän ankarasti, mitä Marsacin omituinen
käyttäytyminen saattoi merkitä, ja huojennuksekseni näin, ettei
ainakaan hän osannut keksiä siihen mitään syytä. Vastaukseksi
kysymyksiin, joilla hän varsin luonnollisesti ahdisti minua, vakuutin
hänelle, että kaikkeen oli syynä pelkkä väärinkäsitys, että herra
de Marsac oli pyytänyt minua kohtaamaan häntä kahden päivän perästä
Grénadessa ja että minä silloin epäilemättä voisin selvittää koko jutun.

Samalla lausuin valitteluni tämän tapahtuman johdosta, koska se
pakotti minut viipymään vielä kaksi päivää rasittamassa varakreivin
vieraanvaraisuutta. Siihen kaikkeen hän kuitenkin antoi odottamani
vastauksen, huomauttaen lopuksi, että ainakin sillä hetkellä näytti
siltä, kuin olisi chevalier de St. Eustache tyytynyt siihen, että oli
saanut aikaan tämän selkkauksen minun ja Marsacin välillä.

Anatolen puheiden nojalla olin jo voinut päätellä, että Marsac oli
ollut hyvin vaitelias. Mutta hänen sisarensa ja Roxalanne olivat
keskustelleet keskenään, ja se seikka huoletti minua vakavasti. Naiset
eivät tavallisesti sellaisissa oloissa ole yhtä pidättyviä kuin miehet,
ja jos kohta neiti de Marsac ei kenties ollutkaan sananmukaisesti
selittänyt, että minä olin hänen uskoton rakastajansa, ovat naiset
kuitenkin vikkeliä panemaan merkille ja selittämään sellaisista syistä
aiheutuneen hämmingin merkkejä, ja minä pelkäsin pahasti Roxalannen
tulleen siihen johtopäätökseen, että olin valehdellut hänelle
edellisenä iltana. Levottomin mielin menin sen vuoksi etsimään häntä ja
löysin hänet linnan takana olevasta vanhasta puutarhasta.

Hän ei aluksi huomannut minun tuloani, joten minulla oli tilaisuus
vähän aikaa tarkastella häntä; panin merkille, kuinka surullisilta
hänen kasvonsa sivusta päin näyttivät ja kuinka raukeita hänen
liikkeensä olivat. Tämä oli siis minun työtäni — minun ja herra de
Chatelleraultin sekä niiden toisten iloisten herrasmiehien, jotka lähes
kuukausi sitten olivat istuneet pöydässäni Pariisissa.

Liikahdin, ja sora narahti jalkani alla. Silloin hän kääntyi ja
hätkähti nähdessään minun lähestyvän. Veri kohosi hänen kasvoihinsa,
poistuen niistä seuraavana hetkenä ja jättäen ne entistä kalpeammiksi.
Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi aikonut poistua, mutta sitten hän
näytti hillitsevän itsensä ja jäi hievahtamatta paikoilleen, odottaen
ulkoisesti rauhallisena tuloani.

Mutta hänen silmänsä olivat toisaalle suunnatut, ja hänen
rintansa nousi ja laski siksi rajusti, ettei se sopinut siihen
välinpitämättömyyden naamioon, johon hän oli nopeasti verhoutunut.

»Tepä olette ollut kuhnustelija tänä aamuna, herra de Lesperon.» Ja
hieman naurahtaen hän poikkesi tieltä taittamaan ruusun.

»Se on totta», myönsin typeränä; »nukuin kovin pitkään.»

»Surkuttelen teitä kovasti, sillä siten ette saanut nähdä neiti de
Marsacia. Onko teille jo kerrottu, että hän kävi täällä?»

»Kyllä, mademoiselle. Stanislas de Marsac oli jättänyt minulle kirjeen.»

»Olette epäilemättä pahoillanne siitä, ettette tavannut heitä», hän
huomautti.

En ollut oivaltavinani hänen kysyvää äänensävyään. »Se on heidän
syynsä. Heistä oli nähtävästi mieluisempaa karttaa minua.»

»Onko se ihmeteltävää?» kivahti hän, ja hänen kasvoillaan näkyi
äkillinen suuttumuksen välähdys, jonka hän yhtä nopeasti hillitsi.
Entiseen välinpitämättömään tapaansa hän jatkoi: »Te ette näytä
häiriytyneen siitä, monsieur.»

»Päinvastoin, mademoiselle; olen hyvin harmissani.»

»Siitäkö, ettette nähnyt — kihlattuanne?» kysäisi hän; nyt hän ensi
kerran loi minuun katseen, ja se oli terävä kuin tikari.

»Mademoiselle, en ole vannonut uskollisuutta ainoallekaan elävälle
naiselle. Olen surkuteltavien asianhaarojen uhri. Oi, en voi puhua
enempää! Nämä Marsacit rauhoitan helposti. Minun on kohdattava herra
de Marsac Grénadessa ylihuomenna. Taskussani on kirje tältä elävältä
säilältä; siinä hän ilmoittaa minulle suvaitsevansa silloin surmata
minut. Mutta —»

»Toivon, että hän sen tekee, monsieur!» tokaisi Roxalanne niin rajusti,
että minä mykistyin ja jätin lauseeni kesken. »Rukoilen Jumalaa, että
hän sen tekee!» lisäsi hän. »Te ansaitsette sen paremmin kuin kukaan on
milloinkaan sitä ansainnut!»

Hetkisen seisoin hänen sanojensa lamauttamana. Sitten sain äkillisen
mielijohteen ja astuin hyvin lähelle häntä.

»Roxalanne», puhuin kuumeisesti, »te ette sitä toivo. Mitä olisi teidän
elämänne, jos minä kuolisin? Te, lapsi, te rakastatte minua samoin
kuin minä rakastan teitä.» Vedin häntä äkkiä puoleeni äärettömän
hellästi, melkein kunnioittavasti. »Ettekö voi kallistaa korvaanne
tämän rakkauden äänelle? Ettekö voi luottaa minuun vähääkään? Ettekö
voi ajatella, että jos olisin aivan niin arvoton kuin te itsellenne
uskottelette, tätä rakkautta ei voisi olla olemassa?»

»Sitä ei ole olemassa!» huudahti hän. »Te valehtelette, — kuten
kaikessa muussakin. En rakasta teitä. Minä vihaan teitä. _Dieu!_ Kuinka
teitä vihaankaan!»

»Kuulkaa, Roxalanne!»

»En tahdo kuunnella! Olen nyt jo kuullut kylliksi loukkauksia.
Päästäkää minut!»

»Kyllä, mutta teidän pitää kuunnella sanojani. En ole René de Lesperon.
Jos nämä Marsacit eivät olisi olleet niin äkkipikaisia ja hupakkoja,
vaan olisivat odottaneet tavatakseen minut tänä aamuna, olisivat he sen
teille ilmaisseet.»

Hän lakkasi hetkiseksi ponnistelemasta katsoakseen minua silmiin. Mutta
sitten hän puhkesi ylenkatseelliseen nauruun ja alkoi rimpuilla entistä
voimakkaammin.

»Mitä uusia valheita te minulle syötätte? Päästäkää minut! En tahdo
kuulla enää mitään!»

»Taivas on todistajani, että olen puhunut teille silkkaa totuutta.
Käsitän kyllä, kuinka järjettömältä se kuulostaa, ja osittain juuri sen
vuoksi en ole siitä teille aikaisemmin puhunut. Mutta halveksumistanne
en voi kestää. Se, että te pitäisitte minua valehtelijana, kun
tunnustan teille rakkauteni —»

Hänen reutoilemisensa kävi niin rajuksi, että minun oli pakko hellittää
otteeni. Mutta tein sen niin äkkiä, että hän heilahti tasapainostaan
ja oli vähällä kaatua selälleen. Sitä estääkseen hän tarttui nuttuuni,
joka oli lähtenyt auki meidän ponnistellessamme.

Seisoimme parin askeleen päässä toisistamme, ja hän silmäili minua
kalpeana ja läähättäen suuttumuksesta. Hänen silmistään kuvastui
murhaava ylenkatse, mutta kun katsoin häntä vakavasti, värähtämättä,
loi hän vihdoin katseensa maahan. Kun hän taaskin katsoi ylös, väreili
hänen huulillaan tyyni, mutta kuvaamattoman halveksiva hymy.

»Tahdotteko vannoa», hän virkkoi, »ettette ole René de Lesperon, että
neiti de Marsac ei ole kihlattunne?»

»Kyllä — niin totta kuin toivon pääseväni taivaaseen!» vakuutin
kiihkeästi.

Hän katseli minua, hymyillen edelleen pilkallista, halveksivaa hymyään.

»Olen kuullut sanottavan», hän lausui, »että suurimmat valehtelijat
ovat aina kerkeimmät vannomaan.» Sitten hän jatkoi, kuohahtaen äkkiä
vihasta ja inhosta: »Olette taitanut pudottaa jotakin, monsieur.» Hän
osoitti sormellaan maahan. Odottamatta sen enempää hän pyörähti ympäri
ja poistui luotani.

Jalkojeni juuressa oli, kasvot ylöspäin, se pienoiskuva, jonka
Lesperon-rukka oli uskonut huostaani kuolinhetkellään. Se oli pudonnut
taskustani ponnistellessani Roxalannen kanssa, enkä nyt enää lainkaan
epäillyt, että muistokotelossa oleva kuva oli neiti de Marsacin.



IX

ÖINEN HÄLYTYS


Kun samana iltapäivänä palasin pitkältä kävelymatkalta — olin näet
sellaisella surkuteltavalla tuulella, jolloin ihmisen on pakko olla
liikkeessä — oli pihalla matkavaunut ikäänkuin valmiina lähtemään.
Noustessani linnan portaita, jouduin vastakkain neiti de Lavédanin
kanssa, joka laskeutui alaspäin. Vetäydyin syrjään, että hän pääsisi
ohitseni, ja hän sivuutti minut, pitäen leukaansa ylhäällä ja vetäen
hamettaan lähemmäksi itseään, ettei se koskettaisi minua.

Sillä hetkellä valtasi minut lohduton, tuskaisa tunne, jota minun
on vaikea kuvata. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi poistunut
elämästäni iäksi, kuin en koskaan enää kykenisi sovittamaan häntä niin,
että hän palaisi kaiken sen jälkeen, mitä sinä aamuna oli välillämme
tapahtunut.

Voi sentään! Kaikki oli mennyttä. Peli oli lopussa, ja minä olin
hoitanut siinä oman osani narrimaisen huonosti. Yksi tehtävä oli
minulla vielä jäljellä — minun oli kohdattava Marsac Grénadessa ja
puhdistettava Lesperon-raukan muisto. Mitä sen jälkeen tapahtuisi,
siitä välitin vähät. Selvitettyäni asiani Chatelleraultin kanssa,
olisin köyhtynyt mies, ja Marcel de St. Pol de Bardelys, Ranskan hovin
taivaalla säihkynyt kirkas tähti, himmenisi äkkiä, sammuisi iäksi.
Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa silloin. Olin menettänyt kaikki,
mitä olisin pitänyt arvossa — kaikki, mikä olisi voinut antaa uutta
makua väsyneen, kyllästyneen miehen elämään.

Myöhemmin samana päivänä mainitsi varakreivi minulle, että liikkeellä
oli huhu, jonka mukaan markiisi de Bardelys oli kuollut. Kysyin
välinpitämättömästi, kuinka sellainen huhu oli syntynyt, ja hän kertoi
minulle, että herra de Bardelysin palvelijat olivat tunteneet isäntänsä
omaksi erään ratsastajattoman hevosen, jonka talonpojat olivat ottaneet
kiinni muutamia päiviä sitten ja että luultiin jonkun onnettomuuden
kohdanneen häntä, koska häntä ei ollut kuulunut eikä näkynyt kahteen
viikkoon. Ei edes tämä tieto kyennyt herättämään mielenkiintoani.
Luulkoot ihmiset minua kuolleeksi, jos haluavat. Sellainen mies, jonka
kärsimykset ovat pahemmat kuin kuolema, ei paljoa välitä siitä, että
häntä pidetään kuolleena.

Seuraava päivä kului ilman mitään erikoista. Neiti de Lavédan oli yhäti
poissa, ja minua olisi haluttanut tiedustaa varakreiviltä, missä hän
oli, mutta varsin luonnollisista syistä emmin enkä udellut.

Seuraavana aamuna minun piti lähteä Lavédanista. Sinä iltana vaivuin
uneen juhlallisesti haaveillen, että kohtalo olisi minua kohtaan
sääliväinen ja ratkaisisi kauniisti pulman siitä, mitä minun olisi
tulevaisuudessa tehtävä, jollen enää koskaan heräisi.

Sallimus oli kuitenkin päättänyt, että minut herätettiin jälleen, juuri
kun yön huntu kohosi ja aamunkoiton kylmä henkäys tuntui maanpinnalla.
Kuului äänekästä koputusta Lavédanin portilta, sekavia ääniä, jalkojen
töminää, ovien aukomista ja sulkemista linnan sisältä.

Huoneeni ovelle naputettiin, ja kun menin aukaisemaan, seisoi
varakreivi kynnyksellä, yönuttu paidan verhona ja sytytetty
vahakynttilä kädessä.

»Portilla on ratsumiehiä!» hän huudahti, astuen sisään. »Tuo St.
Eustache-koira on jo aloittanut työnsä!»

Ennenkuin ehdin vastata, lennähti ovi selkosen selälleen, ja huoneeseen
syöksähti varakreivitär, yömyssy päässään ja hätäisesti puettu
puku yllään, näyttäen todelliselta _mégereltä_ tuossa rumentavassa
_déshabilléssa_.

»Katsos nyt», hän kirkui miehelleen, ja hänen narisevassa äänessään oli
moittiva sävy — »mihin ahdinkoon olet meidät saattanut!»

»Anne, Anne!» huudahti varakreivi, astuen hänen luokseen ja koettaen
tyynnyttää häntä. »Ole rauhallinen, lapsi-raukka, ja ole urhea!»

Mutta rouva vältti häntä, seisten laihana ja kiukkuisena kuin raivotar.

»Rauhallinen?» hän kertasi halveksivasti. »Urhea?» Sitten häneltä pääsi
lyhyt naurahdus, epätoivoinen, pilkallinen, synkkä kiukun ilmaus. »Hyvä
Jumala, oletko muiden puutteittesi lisäksi vielä julkea? Vaaditko
minua olemaan rauhallinen ja urhea tällaisella hetkellä? Sitä vartenko
olen turhaan varoitellut sinua kokonaisen vuoden aikana, että sinä
nyt, oltuasi välittämättä minusta ja hyljeksittyäsi varoituksiani,
saisit käskeä minua pysymään rauhallisena, kun pelkoni on toteutunut?»
Alhaalla kirskahtivat portin saranat. Varakreivi kuuli sen.

»Madame», hän lausui, luopuen äskeisestä hellästä sävystään ja puhuen
ylhäisen arvokkaasti, »ratsumiehet on päästetty sisään. Salli minun
pyytää sinua poistumaan huoneisiisi. Ei ole meidän asemamme mukaista —»

»Mikä on meidän asemamme?» keskeytti rouva tylysti. »Olemme
kapinoitsijoita — proskribeerattuja, kodittomia kerjäläisiä.
Sellainen on asemamme, kiitos siitä sinulle ja järjettömille
valtiopetoksellisille puuhillesi. Mitä meistä tulee, hupsu? Mitä tulee
Roxalannesta ja minusta, kun sinut on hirtetty ja meidät häädetty
Lavédanista? Jumalan kuolema! Onpa todellakin aika sinun puhua
asemamme arvosta! Enkö ole varoitellut sinua, _malheureux_, jättämään
puoluejuonittelut sikseen?»

Valittavasti huokaisten vaipui varakreivi vuoteelle ja kätki kasvot
käsiinsä.

»Jumala minua armahtakoon!» hän valitti, ja hänen äänestään kuvastui
sellainen tuska, jollaista ei kuolemanpelko ollut koskaan kyennyt
valamaan hänen uljaaseen sieluunsa; sen tuskan oli synnyttänyt sen
naisen sydämettömyys, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut hänen pöytä-
ja vuodetoverinaan ja joka nyt vastoinkäymisen hetkellä hylkäsi hänet
näin julmasti — näin traagillisesti.

»Niin», pilkkasi rouva katkerana, »pyydä Jumalalta armahdusta, sillä
minä en sinua sääli!»

»Madame», huudahdin minä, »sallikaa minun kehoittaa teitä hillitsemään
itseänne!»

Hän pyörähti ympäri ja katsoi minua silmiin, katse kiukusta liekehtien.

»_Sangdieu!_ Millä oikeudella te —» hän aloitti. Mutta nyt ei
sopinut antaa naiskielen jatkaa jaaritteluaan. Nyt ei ollut aikaa
kursasteluihin, kumarteluihin eikä typeriin, hymyhuulin lausuttuihin
kohteliaisuuksiin. Tartuin rajusti hänen ranteeseensa ja ärjäisin
hänelle, vieden kasvoni lähelle hänen kasvojaan:

»_Folle_!» Uskallanpa vannoa, ettei yksikään mies ollut käyttänyt häntä
puhutellessaan sitä sanaa. Hän jäi tuijottamaan suu auki läkähtyneenä
hämmästyksestä ja kiukusta. Hiljentäen ääntäni, etteivät lähestyvät
sotilaat sitä kuulisi, mutisin sitten: »Tahdotteko syöstä turmioon
varakreivin ja itsenne?» Hän katsoi minua kysyvästi, ja minä vastasin:
»Mistä tiedätte, että sotilaat ovat tulleet noutamaan puolisoanne?
Saattavathan he olla etsimässä minua — ja yksin minua. Kenties ei
varakreivin rikkomuksesta tiedetä mitään. Pitääkö juuri teidän sitten
ilmaista se heille hillittömällä kiivaudellanne ja syyttelemisellänne?»

Hänen leukansa painui alas ällistyksestä.

Samassa avautui ovi uudelleen, ja ovelle ilmestyi nuori mies, jolla
oli päässään töyhtöhattu, yllään nahkainen haarniska ja toisessa
kädessään paljastettu miekka, toisessa lyhty. Hänen takanaan näin häntä
seuranneiden ratsumiesten aseiden välkkyvän.

»Kumpi teistä on herra René de Lesperon?» kysyi hän kohteliaasti; hänen
sanoistaan tuntui voimakkaasti gascognelainen murre.

Astuin eteenpäin, sanoen:

»Minut tunnetaan sillä nimellä, herra kapteeni.»

Hän silmäili minua suruisesti, melkeinpä anteeksipyytävästi, ja virkkoi
sitten:

»Kuninkaan nimessä, herra de Lesperon, käsken teitä antautumaan!»

»Olen odottanut teitä. Miekkani on tuolla, monsieur», vastasin
ystävällisesti. »Jos sallitte minun pukeutua, olen valmis seuraamaan
teitä muutamien minuuttien kuluttua.»

Hän kumarsi, ja heti kävi selväksi, että hänen tehtävänsä Lavédanissa
koski — kuten olin varakreivittärelle huomauttanut olevan mahdollista —
ainoastaan minua.

»Olen kiitollinen siitä, että te alistutte näin alttiisti», selitti
tämä perin kohtelias herrasmies. Hän oli miellyttävä nuorukainen, jolla
oli siniset silmät ja hyväntuulinen suu ja jonka ulkonäölle törröttävät
viikset turhaan koettivat antaa hurjaa leimaa.

»Ennenkuin ryhdytte pukeutumaan, monsieur, on minun suoritettava eräs
toinen velvollisuus.»

»Tehkää velvollisuutenne, monsieur!» vastasin, minkä jälkeen hän antoi
merkin miehilleen, jotka heti riensivät tarkastamaan vaatteitani ja
tavaroitani.

Vaatteistani he ottivat esille Lesperonille osoitetut kirjeet, jotka
tämä onneton herrasmies oli kuolinyönään jättänyt minun haltuuni.
Niiden joukossa oli yksi, jonka lähettäjä oli Orleansin herttua itse ja
joka olisi riittänyt toimittamaan kokonaisen rykmentin hirteen. Vielä
he ottivat herra de Marsacin kaksi päivää sitten lähettämän kirjeen ja
muistokotelon, jossa oli neiti de Marsacin kuva.

Paperit ja kuvan he luovuttivat kapteenille, joka otti ne vastaan
yhtä pahoittelevan ja harmistuneen näköisenä kuin hän toimitti kaikki
vangitsemiseni yhteydessä olevat asiat.

Tätä samaa vastenmielisyyttä hänen suorittamaansa poliisityötä kohtaan
saan kiittää siitäkin, että hän lähtöhetkellä tarjoutui antamaan minun
ratsastaa ilman häiritsevää vartiostoa, jos antaisin hänelle sanani
siitä, etten koettaisi karata.

Seisoimme silloin linnan eteissalissa. Hänen miehensä olivat jo
pihalla, ja saapuvilla olivat vain varakreivi ja Anatole, jonka
jälkimäisen kasvoista kuvastui hänen herransa ilmeitä synkistävä suru.
Ylevämielisyys saattoi kapteenin varmastikin ylittämään valtuuksiaan,
ja se liikutti mieltäni.

»Annan teille sanani siitä, etten yritä karata, herra kapteeni»,
vastasin, osoittaen kumarruksella käsittäväni hänen kohteliaisuutensa.

»Olen Mironsac de Castelroux, Chateau Rougesta, Gascognesta», ilmoitti
hän, vastaten kumarrukseeni.

Sanoin herra de Lavédanille lyhyet, mutta sydämelliset jäähyväiset;
minä lausuin anteeksipyyntöni, hän toi esiin voimakkaan myötätuntonsa.
Ja niin lähdin kahden kesken Castelrouxin kanssa matkalle Toulousea
kohti, hänen annettuaan miehilleen määräyksen, että heidän oli
lähdettävä puolen tunnin kuluttua ja ratsastettava mieleistään vauhtia.

Minuun nähden oli elämä mennyttä. Olin turmellut sen ainoan
mahdollisuuden todellisen onnen saavuttamiseksi, mikä minulle oli
milloinkaan tarjoutunut, ja jos Toulousen tuomioistuimen herrasmiehiä
huvittaisi lähettää minut huomaamattomasti mestauslavalle, niin mitäpä
se merkitsisi?

Mutta eräs toinen seikka kiinnitti mieltäni, ja se oli kohtaukseni
Marsacin kanssa. Puhuin siitä vangitsijalleni.

»Haluaisin tavata erästä herrasmiestä Grénadessa tänä aamuna. Minulta
otettujen papereiden joukossa on kirje, jossa kohtauksen aika ja paikka
on määrätty, ja olisin todella kiitollinen, jos te, herra kapteeni,
suostuisitte järjestämään niin, että nauttisimme aamiaisemme siellä,
joten minä saisin tilaisuuden tavata häntä. Asia on minulle hyvin
tärkeä.»

»Se koskee —?» kysyi hän.

»Erästä naista», vastasin.

»Ah, niinkö? Mutta kirjehän on haasteen luontoinen, eikö olekin?
Luonnollisestikaan en voi sallia teidän panna vaaraan henkeänne.»

»Ettemme tekisi Toulousen pyöveliä tyytymättömäksi», laskin nauraen
leikkiä. »Mutta älkää pelätkö! En joudu kaksintaisteluun, lupaan sen.»

»Sitten olen tyytyväinen, monsieur, ja te saatte kohdata ystävänne.»

Kiitin häntä, ja keskustelimme sitten muista asioista ratsastaessamme
varhaisina aamutunteina pitkin Toulousen tietä. Keskustelumme kääntyi,
en muista miten, Pariisiin ja hoviin, ja kun sattumalta ohimennen
mainitsin hyvin tuntevani Luxembourg-palatsin, tiedusti hän minulta,
olinko koskaan sattunut tapaamaan nuorta Mironsac-nimistä teikaria.

»Mironsac?» kertasin. »Niin, kyllä olen.» Olin lisäämäisilläni, että
tunsin mainitun nuorukaisen läheisesti ja pidin hänestä paljon, mutta
katsoen sen epäviisaaksi tyydyin kysymään häneltä: »Tunnetteko hänet?»

»_Pardieu_!» hän kirosi. »Poikahan on serkkuni. Olemme molemmat
Mironsaceja; hän on Castelvertin Mironsac, kun taas minä, kuten
muistanette minun maininneen teille, olen Castelrouxin Mironsac.
Erotukseksi toisistamme nimitetään häntä aina Mironsaciksi ja minua
Castelrouxiksi. _Peste!_ Se ei ole ainoa erotus, sillä samalla aikaa
kun hän paistattelee päivää Pariisin suuressa maailmassa — he ovat
varakkaita, Castelvertin Mironsacit — saan minä köyhä gascognelainen
upseeripahus näytellä poliisin osaa Languedocissa!»

Silmäilin häntä tarkkaavammin, sillä kelpo Mironsac-veikon
mainitseminen johti mieleeni sen illan, jolloin onneton vetoni lyötiin,
ja muistin, kuinka tämä ylevämielinen nuorukainen oli — kun se oli jo
liian myöhäistä — koettanut järkevällä puheella saada minut luopumaan
koko puuhasta.

Puhelimme hänen serkustaan — Castelroux ja minä — ja menin nyt niin
pitkälle, että tunnustin pitäväni koko paljon nuorukaisesta ja kehuin
häntä peittelemättä. Se oli omiaan lisäämään ystävällisyyttä, jota
nuori kapteenini oli minulle osoittanut pidättämisestäni saakka, ja se
rohkaisi minua pian pyytämään häntä kaikkien niiden hyvyydenosoitusten
lisäksi, joista jo olin hänelle kiitollinen, vielä palauttamaan minulle
valokuvan, jonka hänen miehensä olivat ottaneet taskustani. Halusin
antaa sen Marsacille, jolloin se samalla vahvistaisi kertomustani.

Siihen ei Castelroux pannut esteitä.

»Tietystikin», sanoi hän, ottaen sen esille. »Pyydän teitä suomaan
anteeksi, etten ole tehnyt sitä omasta aloitteestani.»

Kiitin häntä ja pistin muistokotelon taskuuni.



X

KUOLLEISTANOUSSUT


Kello oli vähäistä vaille kymmenen, kun ratsastimme mahtavan Hotel de
la Couronnen pihalle Grénadessa.

Castelroux tilasi yksityisen huoneen ensimmäisessä kerroksessa —
hauskan kamarin, jonka ikkunat olivat pihalle päin — ja vastaukseksi
tiedusteluuni ilmoitti isäntä, ettei herra de Marsac vielä ollut
saapunut.

»Määräaika oli ennen puolta päivää, herra de Castelroux», huomautin.
»Teidän luvallanne tahtoisin odottaa kello kahteentoista.»

Hän ei estellyt. Kaksi tuntia ei merkinnyt mitään.

Kenties noin puoli tuntia myöhemmin kiidätti ulkoa kuuluva kavioiden
kapse minut ikkunaan. Eräs perin hurjasti ratsastava herrasmies oli
juuri tuoksahtanut sisään portista ja hillitsi parhaillaan ratsuaan.
Hän oli laiha, vilkasliikkeinen, hyvin upeasti puettu mies, jonka
hänen kasvojensa sekä parran ja viiksien tummuus teki melkein mustan
näköiseksi.

»Ah, sinä olet täällä!» hän huudahti, niin että se kuulosti puolittain
ärähdykseltä, puolittain naurulta, puhutellen jotakin porttikäytävän
suojassa olevaa henkilöä. »_Par la mort Dieu_, tuskin odotin löytäväni
sinua täältä!»

Portin suojasta kuului ihmettelevä äännähdys ja sanat:

»Marsac! Sinä täällä?»

Tämä oli siis se herrasmies, jota minun oli tavattava! Tallipoika oli
ottanut vastaan hänen suitsensa, ja hän hypähti ketterästi maahan. Nyt
hoippui näköpiiriini voimaton herrasmies, jonka äänen olin jo kuullut.

»Stanislas, rakas ystävä!» hän huudahti. »En voi sanoa, kuinka iloinen
olen nähdessäni sinut!» Ja hän lähestyi Marsacia kädet levällään
ikäänkuin valmiina syleilemään.

Tulokas silmäili häntä hetkisen ihmetyksissään, kasvot synkkinä.

»Mitä tämä on?» hän ärjäisi tylysti. »Mitä tämä teeskennelty heikkous
merkitsee? Sitä, että sinä, pelkuri-raukka, olet kalpea, en ihmettele!
Mutta miksi vapisevat jäsenesi? Miksi olet olevinasi voimaton? Luuletko
voivasi pettää minua tällä tavoin?»

»Oletko järjiltäsi?» kummasteli toinen, ja hänen äänensä värähti
suuttumuksesta. »Oletko tullut hulluksi, Stanislas?»

»Jätä sikseen tämä teeskentely!» oli halveksiva vastaus. »Kaksi
päivää sitten kerrottiin minulle Lavédanissa, kuinka täydellisesti
olit parantunut. Siitä, mitä meille kerrottiin, oli helppo arvata,
minkä vuoksi vitkastelit siellä ja miksi et antanut meille tietoja
itsestäsi. Siinä syy, miksi kirjoitin sinulle, kuten lienet käsittänyt.
Sisareni on surrut sinua kuolleena — suri sinua, sillä aikaa kun sinä
istuit Roxalannesi jalkain juuressa ja vannoskelit hanalle rakkauttasi
Lavédanin ruusujen keskellä.»

»Lavédanin?» kertasi toinen hitaasti. Sitten hän korotti ääntään ja
kivahti: »Mitä helkkaria sinä höpiset?»

Kuin salaman välähdyksestä oli minulle selvinnyt, kuka tämä voimansa
menettänyt herrasmies oli. Rodenard-tomppeli oli ollut väärässä
sanoessaan, että Lesperon oli kuollut. Selvästikään hän ei ollut voinut
muuta kuin pyörtyä; sillä edessäni oli Lesperon itse, sama mies, jonka
olin muka kuolleena jättänyt makaamaan latoon Mirepoixiin.

»Hyvä jumala, Marsac! Etkö tahdo selittää?»

»Kyllä», ärjyi Marsac, ja hänen miekkansa singahti ulos tupesta. »Kyllä
minä selitän. Niin totta kuin Jumala elää, minä selitän — tällä!» Ja
hän heilutti miekkaansa haavoittuneen kasvojen edessä. »Miekka käteen,
hyvä herra, näytelmä on lopussa. Heitä pois tuo kainalosauva ja vedä
säiläsi! Vedä säiläsi, mies, tai, _sangdieu_, lävistän sinut tuossa
paikassa!»

Alhaalla syntyi hälinä. Isäntä ja joukko hänen apureitaan —
tarjoilijoita sekä tallirenkejä ja poikia — syöksyi heidän väliinsä,
koettaen hillitä verenhimoista Marsacia.

»_Pocapdediou_!» kirosi Castelroux vierelläni. »Oletteko koskaan nähnyt
tuollaista!? Mitä on tapahtunut?»

Mutta minä en jäänyt vastaamaan hänelle. Ennenkuin gascognelainen
kapteenini aavisti aikomustani, olin heilauttanut itseni ikkunasta
eteishuoneen ulkonevalle katolle. Sekuntia myöhemmin sain
pihallaolijain huomion kiintymään itseeni tipahtamalla maahan keskelle
rähäkkää; hätäytynyt Castelroux, joka luuli minun aikovan karata,
seurasi perässäni samaa harvinaista tietä myöten, huutaen täyttä
kurkkua:

»Herra de Lesperon! Hei! Herra de Lesperon! Muistakaa sananne, herra de
Lesperon!»

Parempaa tapaa Marsacin raivon lauhduttamiseksi ei olisi voitu
keksiä; mikään ei olisi sen paremmin voinut tehdä häntä taipuvaiseksi
kuuntelemaan sanottavaani, sillä oli aivan ilmeistä, että Castelrouxin
sanat olivat tarkoitetut minulle ja että hän käytti juuri minusta
nimeä Lesperon. Hetkeäkään vitkastelematta olin Marsacin edessä. Mutta
ennenkuin ehdin virkkaa mitään, loi hän minuun tuikean, epäluuloisen
silmäyksen ja kysyi:

»Mitä hittoa tämä merkitsee?»

»Se merkitsee, monsieur, että Ranskassa on useampia kuin yksi Lesperon.
Minä olen se Lesperon, joka oli Lavédanissa. Jos epäilette sanojani,
niin kysykää tältä herrasmieheltä, joka pidätti minut siellä viime
yönä! Kysykää häneltä myöskin, miksi olemme pysähtyneet täällä!
Pyytäkää, jos haluatte, häntä näyttämään Lavédaniin jättämänne kirje,
jossa ehdotitte kohtausta täällä tänään aamupäivällä ja jonka minä
sain!»

Epäilyksen ilme haihtui Marsacin kasvoilta, ja hänen silmänsä menivät
levälleen hämmästyksestä, kun hän kuunteli ihmeellistä todisteluani.

Ennenkuin Marsac kerkisi vastaamaan, riensi Castelroux luokseni ja
puhkesi nauraen puhumaan:

»Pyydän tuhannesti anteeksi! Pässikin olisi saattanut arvata, mikä
teidät niin nopeasti kiidätti ikkunasta, ja vain pässi olisi saattanut
epäillä teidän yrittävän karata. Se oli arvotonta minun puoleltani,
herra de Lesperon.»

Käännyin hänen puoleensa toisten yhä töllistellessä suu auki ja vein
hänet sivulle.

»Herra kapteeni, saanko vielä vaivata teidän ylevämielisyyttänne
anomalla, että sallisitte minun viedä nämä riitaveljet huoneeseemme ja
jättäisitte meidät sinne kolmisin puoleksi tunniksi?»

Avonaisuus oli paras liittolaiseni järjestäessäni asioita Castelrouxin
kanssa — avonaisuus ja hänen vastenmielisyytensä sitä tehtävää kohtaan,
joka hänelle oli annettu. Marsac ja Lesperon taaskin olivat perin
innokkaita kuulemaan salaperäisen sekaannuksen selitystä, ja kun minä —
saatuani Castelrouxin suostumuksen — kutsuin heitä huoneeseeni, olivat
he heti valmiit tulemaan.

Koska herra de Lesperon ilmeisesti ei tuntenut minua, ei minulla ollut
mitään syytä ilmaista heille, ken olin, vaan päinvastoin minulla oli
hyvät syyt pitää se salassa. Heidän istuuduttuaan kävin heti käsiksi
asian ytimeen ilman minkäänlaisia valmistavia puheita.

»Kaksi viikkoa takaperin, hyvät herrat», aloin, »ajoi joukko
rakuunoita minut pakoon Garonnen poikki. Olin haavoittunut olkapäähän
ja hyvin näännyksissä; kolkutin Lavédanin portille, pyytäen suojaa.
Suojaa minulle annettiin, ja kun ilmoitin olevani herra de Lesperon,
kohdeltiin minua sitäkin sydämellisemmin, koska eräs herra de Marsac,
joka oli varakreivi de Lavédanin ystävä ja Orleansin tuhoutuneen asian
kannattaja, oli sattunut usein puhumaan herra de Lavédanille eräästä
herra de Lesperonista, oikein hyvästä ystävästään. Epäilemättä te,
hyvät herrat, tuomitsette minua siitä, etten selvittänyt varakreiville
hänen erehdystään. Mutta minulla oli syyni, joita te toivoakseni ette
vaadi minua ilmaisemaan, sillä minun olisi vaikea puhua niistä teille
totta.»

»Mutta onko teidän nimenne Lesperon?» huudahti Lesperon.

»Se, monsieur, on vähäarvoinen seikka. Olkoonpa nimeni Lesperon tai
ei, joka tapauksessa tunnustan menetelleeni kavalasti varakreiviä ja
hänen perhettään kohtaan, koska varmasti en ole se Lesperon, jona
esiinnyin. Mutta jos omaksuinkin teidän henkilöllisyytenne, omaksuin
myös vastuunalaisuutenne, ja sen vuoksi voitte te luullakseni jossakin
määrin antaa sydämessänne minulle anteeksi. René de Lesperonina,
Lesperonista, Gascognesta, vangittiin minut viime yönä Lavédanissa ja
kuten huomannette, viedään minua parhaillaan Toulouseen vastaamaan
hänen valtiopetossyytöksestään. En ole empinyt; en ole vastoinkäymisen
hetkellä hylännyt sitä nimeä, josta oli minulle apua tarpeen hetkellä.
Otan vastaan pahan, jos hyvänkin, ja vakuutan teille, hyvät herrat,
että edellinen on oikein tuntuvasti suurempi.»

»Mutta niin ei saa käydä!» kiivasteli Lesperon, nousten seisomaan. »En
tiedä, mihin tarkoitukseen lienette nimeäni käyttänyt, mutta minulla ei
ole mitään syytä uskoa teidän tuottaneen sille häpeää, ja siksi — »

»Kiitän teitä, monsieur, mutta —»

»Ja siksi en voi suostua siihen, että te menette Toulouseen minun
sijastani. Missä on se upseeri, jonka vanki olette? Kutsukaa hänet
tänne, olkaa niin hyvä, ja pankaamme tämä asia oikealle tolalle!»

»Puhutte hyvin ylevästi», vastasin rauhallisesti. »Mutta minun
niskoillani on riittävästi rikoksia, ja jos minulle osuisikin pahin
mahdollisuus, sovitan niin ollen vain yhdellä kertaa kahden henkilön
erehdykset. Asiani ei ole läheskään toivoton. Olen aivan varma siitä,
että asioiden ollessa nykyisellä kannallaan minä voin paljastamalla
oikealla hetkellä pelini, ilmoittamalla sopivana aikana, kuka olen,
pelastaa niskani pyövelin kirveeltä, jos niin haluan.»

»Jos niin haluatte?» huudahtivat he molemmat, ja heidän katseensa
saivat kysyvän ilmeen.

»Olkoon se sillään», vastasin, »se ei tällä kertaa liikuta meitä. Mutta
ymmärtänette, että minun turvallisuuteni tähden on hyvin tärkeätä, että
te poistutte rauhallisesti Ranskasta ja jätätte jälkeenne sen luulon,
että olette kuollut — mikä luulo pian leviää, sitten kun minä olen
lakannut esiintymästä teinä. Käsitättekö minua?»

»Hämärästi, monsieur, ja kenties olette oikeassa. Mitä arvelet sinä,
Stanislas?»

»Mitäkö arvelen?» huudahti tulinen Marsac. »Painun maan alle häpeästä,
René-parkani, sentähden että olen tuominnut sinua niin väärin.»

Hän olisi puhunut enemmän samaan suuntaan, mutta Lesperon keskeytti
hänet, kehoittaen häntä pysymään käsillä olevassa asiassa.

Marsac oli matkalla Espanjaan. Hänen sisarensa, hän kertoi, odotti
häntä Carcassonnessa. Lesperonin olisi heti lähdettävä hänen mukaansa,
ja neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa he olisivat päässeet pois
kuninkaan vihan ulottuvilta.

»Tahtoisin pyytää teiltä erästä palvelusta, herra de Marsac»,
virkoin, nousten seisomaan, sillä asiamme oli lopussa. »Jos teillä on
tilaisuutta lähettää tietoja neiti de Lavédanille, toivoisin teidän
ilmoittavan hänelle, että minä en — en ole se Lesperon, joka on
kihloissa sisarenne kanssa.»

»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta
sitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin
ilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte
kiinni?»

»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»

»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi
sinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»

»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan
varma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»

Pysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai
minut aavistamaan lausumattoman totuuden.

»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti de
Lavédan?»

Hän taivutti päätään äänettömänä.

Hyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta —
niin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan
kohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.

Hillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.

Heidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni
pääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä
keveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.

Sitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä
nopeammin.

Tajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli
ajanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti
minua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli
toiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.

Se ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en
välinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun
täytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille,
kuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi
virota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?

Yhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt
oli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen
tunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi
tietää totuuden?

Niin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni
oli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin
todella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä
tietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.



XI

KUNINKAAN KÄSKYNHALTIJA


En tavannut uudelleen Marsacia enkä Lesperonia, ennenkuin lähdimme
jälleen matkalle.

Keveällä mielellä en kuitenkaan ollut, sillä Castelroux oli kertonut
minulle, että valtiopetoksesta syytettyjen juttuja käsiteltiin hyvin
summittaisesti, ja se teki minut jonkun verran levottomaksi.

Tämä levottomuus sai minut puhelemaan vangitsijani kanssa näistä
tuomioistuimista, ja koetin saada häneltä tietää, keitä oli tuomareina.
Hän kertoi, että säännöllisen oikeusistuimen lisäksi oli hänen
majesteettinsa lähettänyt Toulouseen käskynhaltijan, jota odotettiin
saapuvaksi sinne joka hetki.

»Tiedättekö tämän kuninkaallisen käskynhaltijan nimen?» tiedustin.

»Hän on eräs kreivi de Chatellerault, joka kuuluu olevan hänen
majesteettinsa erikoinen suosikki.»

»Chatellerault!» pääsi minulta riemuisan ihmettelevä huudahdus.

»Tunnetteko hänet?»

»Erinomaisesti!» Purskahdin nauramaan. »Olemme hyvin läheisiä tuttavia.»

»No sitten, monsieur, toivotan teille tämän herrasmiehen ystävyyttä,
ja auttakoon se teidät pois pulasta. Vaikka —» Luonteeltaan säälivänä
miehenä hän keskeytti äkkiä lauseensa. Mutta minä nauroin keveästi.

»Todellakin, paras kapteeni, luulen, että se tekee sen; vaikka tässä
maailmassa ystävyys on sellainen seikka, jota onnettomat eivät
paljoakaan saa kokea.»

Mutta iloni oli liian aikainen, kuten saatte kuulla.

Ratsastimme reippaasti edelleen; tiemme kulki pitkin Garonnen
hedelmällisiä rantoja, jotka nyt olivat keltaisia kahisevasta viljasta.
Illansuussa pysähdyimme viimeisen kerran Fenouilletissa, josta parin
tunnin ratsastus veisi meidät Toulouseen.

Postitalolla saavutimme eräät vaunut, jotka nähtävästi olivat
pysähtyneet vaihtamaan hevosia, mutta minä tuskin vilkaisinkaan niihin
laskeutuessamme satulasta.

Sillä aikaa kun Castelroux meni tilaamaan levänneitä hevosia, astuin
minä vierassaliin ja seisoin siellä jonkun aikaa, puhellen isännän
kanssa ruuista. Kun lopuksi olin päättänyt, että meille riittäisi kylmä
pasteija ja pullo armagnacia, aloin katsella ympärilleni nähdäkseni,
keitä huoneessa oli. Eräässä huoneen kaukaisessa nurkassa oleva ryhmä
kiinnitti äkkiä huomiotani siinä määrin, etten kuullut Castelrouxin
ääntä, joka juuri oli palannut ja seisoi nyt vieressäni. Tämän
ryhmän keskellä oli itse kreivi de Chatellerault, tanakkatekoinen,
synkännäköinen mies, puettuna hautajaismaisen juhlallisesti, kuten
hänen tapansa oli.

Hämmästykseni johtui pikemminkin siitä, että hänen ympärillään olevien
puolentusinan herrasmiehen joukossa näin — ja ilmeisesti hänen
seurueeseensa kuuluvana — chevalier de St. Eustachen. Nähtävästi
hän oli hyvin läheisissä suhteissa kreivin kanssa, sillä kun nostin
katseeni, näin hänen parhaillaan kumartuneen tutunomaisesti kuiskaamaan
Chatelleraultin korvaan.

Heidän katseensa — jopa koko seurueen katseet — olivat suunnatut
minuun. Kenties ei ollut kummastuttavaa, että Chatellerault katseli
minua niin omituisesti, sillä olihan todennäköistä, että hän oli
kuullut minun kuolleen. Lisäksi se seikka, ettei minulla ollut miekkaa
ja että vierelläni seisoi kuninkaan upseeri, osoitti selvästi, missä
asemassa olin; niinpä Chatelleraultilla todellakin oli syytä tuijottaa,
nähdessään minut niin selvästi vankina.

Juuri silmäillessäni häntä, hän näkyi hätkähtävän jostakin, mitä St.
Eustache hänelle sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui kummallisesti.

»Tuo mies», kuiskasi Castelroux korvaani, »on kuninkaan käskynhaltija.»

Enkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin
lattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.

»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»

Olisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä
sai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta
ja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle
kallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.

»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän
julkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin
onko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne
nyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen
majesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»

Astahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä
hänen selittämätön käytöksensä merkitsi.

»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.

»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte,
herra de Lesperon?»

Olin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten
hänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa
kuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön
sellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen
seuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin
typerän näköisenä.

»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.

»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte
vielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa,
kapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne
seurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan
sikäläisessä tuomioistuimessa.»

Sokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon
viheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa
kättään estääkseen minua.

Hän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli
suorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin
rajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut
heikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten
hänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.

»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava
sekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän
saa!»

Vihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä,
ja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut
sätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin
todennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei
Castelroux olisi tullut väliin.

Mutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kuten _Mordieu, Sangdieu_
ja _Po' Cap de Dieu_, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan
ruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla
peräytymään.

Chatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin,
kasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.

Vasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme
matkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti
mielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.

»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur»,
huomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle
koko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä
nyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön
tähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.

Kerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle,
että olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen
yksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut
siihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän
epäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus
samoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui
hän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että
sydämestäni miellyin häneen.

»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.

»Kovin heikko toivo, hyvä herra», huokasi hän.

»Eipä suinkaan, saattaa olla toisinkin. Taloudenhoitajani Rodenardin
ja parinkymmenen palvelijani pitäisi olla jossakin tämän paikan ja
Pariisin välillä. Etsittäkää heitä, monsieur, ja rukoilkaamme Jumalaa,
että he vielä olisivat Languedocissa ja että heidät löydettäisiin
ajoissa!»

»Se tapahtuu, monsieur, lupaan sen teille», vastasi hän juhlallisesti.
»Mutta kehoitan teitä olemaan toivomatta siitä liikaa. Chatelleraultin
vallassa on toimia ripeästi, ja saatte olla varma siitä, ettei hän
vitkastele vähääkään kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.»

»Mutta meillä lienee sittenkin aikaa pari, kolme päivää, ja sillä välin
on teidän, ystäväni, tehtävä voitavanne.»

»Saatte luottaa minuun», lupasi hän.

»Ja siihen mennessä, Castelroux», varoitin, »ette puhu tästä sanaakaan
kellekään.»

Hän vakuutti minulle pitävänsä asian salassa, ja pian välkkyivät
edessämme määräpaikkamme valot.

Sinä yönä viruin Toulousen ummehtuneessa, synkässä vankilassa, eikä
seuranani pimeinä, unettomina tunteina ollut toivon hiventäkään.



XII

TOULOUSEN TUOMIOISTUIN


Olin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin
minut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin
onnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin.
Voitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut
kutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.

Vankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas
— sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta
rikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan
askeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot,
jotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle
töytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.

»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin,
_monsieur le traitre_!»

Lähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli
yhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin
kasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta
minun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme
käyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän
näkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet
uudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata
aiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin
pahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.

Kuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha,
kuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin
pergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan
oli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan
käskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli
osoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.

Kun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun
verran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol,
Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»

Puheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästi
Chatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaan
jotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä.
Puheenjohtaja nyökkäsi.

»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi
ratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä
tyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden
uhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan
lähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo
teidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään,
filosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani
pysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna
vastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.

»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin
rakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»

»Kyllä, monsieur.»

»Ja kun teidät vangittiin, kun teidät pidätettiin René de Lesperonina,
ette millään tavoin koettanut kieltää olevanne hän, vaan päinvastoin,
kun herra de Castelroux kysyi herra de Lesperonia, astuitte te esiin ja
tunnustitte olevanne hän.»

»Anteeksi, monsieur. Tunnustin, että minut tunnettiin sillä nimellä.»

Puheenjohtaja naurahti häijysti, ja apulaiset hymyilivät, kohteliaasti
kuvastaen hänen mielialaansa.

»Tämä terävä erittely, monsieur, on ominaista sellaisille henkilöille,
joiden sieluntila ei ole terve», hän selitti. »Mutta minä pelkään,
että siitä ei ole paljoa apua. Yleensä mies tunnetaan nimellään.
Teitä, herra de Lesperon, syytetään valtiopetoksesta sen pahimmassa ja
pahanilkisimmässä muodossa. Teitä syytetään aseellisesta taistelusta
hänen majesteettiansa vastaan. Onko teillä mitään sanomista?»

»Minulla on sanottavaa se, monsieur, että syytös on väärä; hänen
majesteetillaan ei ole uskollisempaa ja alttiimpaa alamaista kuin minä
olen.»

Puheenjohtaja kohautti olkapäitään, ja harmistumisen varjo lehahti
hänen kasvoilleen.

»Jos tarkoituksenne tänne tullessanne on ollut vain kieltää minun
esittämiäni lausuntoja, niin pelkään, että me vain tuhlaamme aikaa»,
hän huudahti kärtyisästi. »Jos haluatte, voin kutsua herra de
Castelrouxin vannomaan, ettette te silloin, kun teidät vangittiin
syytettynä tästä rikoksesta, millään tavoin koettanut torjua syytöstä.»

»En luonnollisestikaan, monsieur», kivahdin, jonkun verran kiivastuen
tästä tärkeiden tosiasioiden nähtävästi tahallisesta syrjäyttämisestä,
»koska ymmärsin, että herra de Castelrouxin tehtävänä oli vangita minut
eikä tuomita minua. Herra de Castelroux oli upseeri eikä oikeusistuin,
ja jos olisin jotakin hänelle kieltänyt, olisi se ollut turhaa sanojen
haaskaamista.»

»Niinkö? Se on perin sukkelaa; perin sukkelaa todellakin, herra de
Lesperon, mutta tuskin vakuuttavaa. Jatkakaamme! Teitä syytetään
siitä, että olette ollut mukana erinäisissä kahakoissa marsalkkojen
Schombergin ja La Fossen armeijoja vastan ja että te lopuksi olisitte
ollut Castelnaudaryn taistelussa herra de Montmorencyn läheisenä
käskyläisenä. Mitä on teillä sanottavaa?»

»Se ei ole lainkaan totta.»

»Mutta kuitenkin on nimenne, monsieur, luettelossa, joka löydettiin
herra herttua de Montmorencyltä vallattujen matkatavaroiden seasta.»

»Ei, monsieur», vastasin ylpeästi, »ei ole. Kuinka voi se seikka, että
Lesperon-nimi on löydetty herttua de Montmorencyn papereista, todistaa
minut syypääksi valtiopetokseen, koska olen sanonut teille, etten ole
Lesperon? Jos teillä, messieurs, olisi hiukankaan tuntoa siitä, mitä
korkea tehtävänne vaatii, pyytäisitte minua selittämään, miten minut
on voitu sekoittaa Lesperoniin ja vangita hänen sijastaan, jos kerran
väitteeni ovat todenperäisiä. Sitten, messieurs, voisitte koettaa ottaa
selvää, ovatko sanani paikkansapitäviä. Mutta tällainen menettely, jota
nyt noudatatte, ei ole tuomitsemista, vaan murhaa. Oikeutta kuvataan
hyveelliseksi naiseksi, jonka silmillä on side ja joka pitää kädessään
puolueetonta vaakaa; teidän käsissänne, hyvät herrat, on siitä, sieluni
autuuden nimessä, tullut huntua kouristeleva portto.»

Chatelleraultin kyynillinen hymy kävi leveämmäksi sitä mukaa kuin
puheeni jatkuessaan lietsoi raivoa noiden kunnianarvoisten herrasmiesten
sydämissä. Sinetinvartija vuoroin kalpeni, vuoroin punastui, ja kun
minä vaikenin, syntyi painostava hiljaisuus, jota kesti joitakuita
hetkisiä. Vihdoin puheenjohtaja kallistui neuvottelemaan kuiskaamalla
Chatelleraultin kanssa. Sitten hän kysyi minulta pakotetun
rauhallisella äänellä, joka muistutti ukkoshauteen tyyneyttä:

»Kuka te väitätte olevanne, monsieur?»

»Olen sen jo kerran teille sanonut ja rohkenenpa uskoa, ettei nimeni
niin helposti unohdu. Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin
markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»

Hänen ohuet huulensa raottuivat ovelaan hymyyn.

»Onko ketään, joka voi todistaa, kuka olette?»

»Satoja, monsieur!» vastasin innokkaasti, luullen pelastuksen jo olevan
käteni ulottuvilla.

»Mainitkaa heistä joitakuita!»

»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»

»Nimittäin?»

»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla
Toulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan,
ennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»

»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista,
joka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte
näyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte
vankilassa muutamia viikkoja?»

Hänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus
tyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen
aiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.

»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai
hänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti
saavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani
— parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja
toivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti
käsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata
Pariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»

Hän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon
valaisemaan, lasiseen kupukattoon.

»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui
pahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä.
»Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette,
monsieur?» kysyi hän.

»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin
ne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi
riisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen
mairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn,
kasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt
kiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.

»_Miserable_!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut
syyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas
sillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi
oikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen?
Mutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut
Bardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs
herrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa,
monsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut
puhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka
voisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut
ketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»

»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä
ilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen
herra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos
hän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä,
niin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra
kreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi.
Osaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan
ja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin
ollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra
puheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä
jonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä
suoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»

Luja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä
puheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen.
Mutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti
olkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.

»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra
puheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka
vajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin
tekemään se.

»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten
halveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä
tarpeellista.»

»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä
— jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö
ole Marcel de Bardelys!»

»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä
narrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»

Pääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin
toiveeni.

»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa
tämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne.
Rukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»

He ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se
seikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan
tekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään
tarvittiin.

Käyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti
käytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan.
Mieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että
minut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden
kuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.

Olin ollut puoli tuntia kopissani, kun ovi avautui ja sisään astui
Castelroux, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin edellisenä yönä. Hän
tuli valittamaan kovaa osaani ja samalla kehoittamaan, etten vielä
tyyten menettäisi toivoa.

»Tänään on liian myöhäistä panna tuomiota toimeen», hän selitti, »ja
kun huomenna on sunnuntai, siirtyy se ylihuomiseen. Siihen mennessä
saattaa tapahtua paljon, monsieur. Asiamiehiäni on liikkeellä ympäri
koko maakunnan etsimässä palvelijoitanne, ja rukoilkaamme luojaa,
että heidän onnistuisi ne löytää.» Sitten hän lisäsi, ettei se
kuitenkaan ollut hänen käyntinsä ainoa syy. Eräs nainen oli saanut
sinetinvartijalta luvan käydä minua katsomassa ja odotti parhaillaan
puheillepääsyä.

»Nainen!» huudahdin ja mieleeni välähti Roxalanne. »Neiti de
Lavédanko?» kysäisin. Hän nyökkäsi.

Pyysin häntä päästämään vieraani heti sisään, ja pian oli Roxalanne
luonani. Castelroux sulki poistuessaan oven, ja me jäimme kahdenkesken.

Seisoimme hetkisen vastakkain sanaakaan virkkamatta. Sitten hän loi
katseensa maahan, astui askeleen eteenpäin ja sopersi änkyttäen,
empien, tukahdutetusti:

»Monsieur, monsieur.»

Yhdellä hyppäyksellä olin hänen edessään sulkien hänet syliini ja
painaen hänen pienen, ruskean päänsä olkaani vasten.

»Roxalanne!» kuiskasin niin hyväilevästi kuin voin. »Roxalanne!» Mutta
hän koetti irtautua syleilystäni.

»Antakaa minun olla, monsieur!» hän rukoili, ääni omituisesti väristen.
»Älkää koskeko minuun, monsieur! Te ette tiedä — ette tiedä.»

»Kyllä minä tiedän, rakas», kuiskutin, »ja myöskin ymmärrän.»

Sen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan
sylissäni hervottomana, ja avuttomana.

»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä
kavalsin teidät?»

»Kyllä», vastasin suoraan.

»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te
moiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»

»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.

»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi
aavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli
Lavédaniin.

— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät,
että te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka
olin laskenut niin lähelle sydäntäni.

— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että
te muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut
minut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan
hellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin
kovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.

— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin
turhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua,
arvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte
minua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni,
kunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon
yksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»

»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.

»Sitten muuttui katkeruuteni ja suruni vihaksi teitä vastaan. Te olitte
murtanut sydämeni ja luulin teidän tehneen sen vain leikillä. Siitä
päätin rangaista teitä. Ah! eikä se kenties ollut ainoastaan sitä.
Luultavasti kannusti minua jonkun verran myöskin mustasukkaisuus. Te
olitte kevytmielisesti kosiskellut minua, mutta te olitte saanut minut
rakastumaan itseenne, ja jollen minä teitä saisi, ei teitä saisi kukaan
muukaan. Ja niin minä hulluna lähdin Lavédanista, sanoen isälleni
meneväni Auchiin hänen sisarensa luokse, tulin Toulouseen ja annoin
teidät ilmi sinetinvartijalle.

— Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun jo tajusin tekoni kauheuden ja
aloin vihata itseäni.»

Hän vavahti, ja häneltä pääsi huokaus.

»He eivät saa panna sitä täytäntöön! Oi, he eivät saa! Sanokaa minulle,
että voitte puolustautua, ettette ole se mies, joksi he teitä luuleva!»

»Olemme Jumalan kädessä, lapsi. Mahdollisesti voin vielä pelastaa
itseni. Jos pelastun, tulen suoraa päätä luoksenne, ja te saatte tietää
kaikki. Mutta muistakaa, lapsi», ja nostaen käsilläni hänen kasvojaan
katsoin hänen sinisiin, kyyneleisiin silmiinsä — »muistakaa, pieni,
että yhdessä asiassa olen ollut vilpitön ja kunniallinen, siinä ei
minulla ole ollut mitään muuta vaikutinta kuin sydämeni — kosiessani
teitä. Minä rakastan teitä, Roxalanne, kaikesta sielustani, ja jos
kuolen, olette te koko maailmassa ainoa olento, jonka jättäminen minua
surettaa.»

»Minä uskon sen; uskon varmasti. Ei mikään voi enää horjuttaa uskoani.
Mutta ettekö tahdo sanoa minulle, kuka olette?»

Mietin taaskin hetkisen. Sitten pudistin päätäni.

»Odottakaa, lapsi», virkoin, ja hän noudatti toivomustani eikä enää
kysellyt.

Toisen kerran löin silloin laimin sopivan tilaisuuden enkä tunnustanut,
ja kuten olin katunut sitä, että olin antanut ensimmäisen tilaisuuden
mennä käyttämättä ohitseni, sain myöskin katua tätä vaikenemistani,
vieläpä edellistä katkerammin.

Hän viipyi vielä hetkisen luonani, ja minä koetin valaa rohkeutta
hänen sieluunsa. Puhuin toiveistani, jotka perustuivat siihen, että
Castelroux löytäisi ystäviäni tuntemaan minua, vaikka ne toiveet
olivat varsin heikot. Ja myöskin hän, lapsi-parka, koetti lohduttaa ja
rohkaista minua.

»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen
ja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen
kerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä
siellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja
pyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»

En riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka
hyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa
maanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos
loppua ei voitaisi välttää.

Sitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta
olin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta
tuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt
tehdä reippaammin ja iloisemmin.



XIII

YHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ


Castleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään
sellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen
tiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä
ollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille.
Rohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla
vielä oli, haihtuivat nopeasti.

Päätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää
Castelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle
itselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja
lisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.

Tehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun
huomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää
kohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima
kasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja.
Sitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten
toinen, ja vielä toinen.

Hypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen
ikkunani ääreen kuuntelemaan.

Kun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot
olivat suosionosoituksia.

Mieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja
ensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta
ajatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla
hetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli
vasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana
toivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan,
velttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi
Toulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta
sunnuntai.

Palasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn
vartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.

Oli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä
tervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.

»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»

Pyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä
seisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan
sai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.

»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.

Mutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oli
Mironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.

»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan
oli sata kysymystä.

»_Po Cap de Dieu_!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä
viisaasti, kun toin sinut tänne.»

»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et
ilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de
Bardelysin luokse?»

»Olisitko tahtonut minun turmelevan näin iloista yllätystä?» vastasi
serkku.

»Armand», sanoin minä, »ei milloinkaan ole kukaan ollut tervetulleempi
kuin sinä nyt. Tulit parhaiksi ajoissa pelastamaan henkeni.»

Sitten kerroin, vastaillen hänen kysymyksiinsä, lyhyesti kaikki,
mitä minulle oli tapahtunut sen yön jälkeen, jolloin veto Pariisissa
lyötiin, ja kuinka Chatelleraultin ovela vaikeneminen oli saattanut
minut mestauslavan kynnykselle. Sen kuullessaan hän vimmastui, ja
mieltäni hiveli, kun hän sätti kreiviä. Vihdoin hillitsin hänen
herjaavaa purkaustaan.

»Saakoon riittää tällä kertaa, Mironsac!» sanoin nauraen. »Sinä olet
täällä ja voit tehdä tyhjiksi kaikki Chatelleraultin suunnitelmat
todistamalla sinetinvartijalle, kuka olen.»

Mutta sitten valtasi minut epäilys, ikäänkuin olisi kylmä käsi
laskeutunut päähäni. Käännyin Castelrouxiin päin ja huudahdin.

»_Mon Dieu!_ Entä jos he eivät suostu ottamaan asiaani uudelleen
käsiteltäväksi?»

»Eivätkö suostu!» Hän purskahti nauramaan. »Sitä ei heiltä kysytä.»

»Se ei ole tarpeen», lisäsi Mironsac. »Kun minä vain kerron kuninkaalle
—»

»Mutta, ystäväni», keskeytin hänet kärsimättömästi, »minunhan on
kuoltava huomenna!»

»Ja kuninkaalle kerrotaan siitä tänään — nyt heti. Lähden hänen
puheilleen.»

Tuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken
kuulemani hälinä ja huudahdin:

»Onko kuningas jo saapunut?»

»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä?
Kuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»

Silloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen
tuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani,
merkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin
häntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin
vankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin
edestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa,
jollaista en ollut luullut enää kokevani.

Puolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.

»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa
edes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»

»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin
koskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan
määräys.»

Ajoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen
majesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska
hänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.

Minut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa
kun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin
pieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto
ja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä
tai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun
päin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten
ikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan
käsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.

Hän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli
poistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä
kääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen
kasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.

»_Voilà_, monsieur Bardelys!» tervehti hän minua kylmästi. »Näette nyt,
mihin pulaan olette joutunut, kun ette totellut käskyjäni.»

»Tahtoisin kiinnittää huomiotanne siihen, sire», vastasin, »että minut
on saattanut siihen teidän majesteettinne tuomarien kyvyttömyys ja
erään sellaisen henkilön pahanilkisyys, jota teidän majesteettinne
kunnioittaa suoden hänelle liian paljon luottamusta, pikemminkin kuin
oma tottelemattomuuteni.»

»Molemmat yhdessä kenties», myönsi hän lempeämmin.

»Vaikka heillä näkyy joka tapauksessa olleen perin tarkka nenä
haistamaan, kuka on valtiopetturi. Niin, Bardelys, tunnustakaa pois.»

»Minäkö? Petturi?»

Hän kohautti olkapäitään ja naurahti näyttämättä vähääkään iloiselta.

»Eikö sellainen mies ole valtiopetturi, joka tekee vastoin kuninkaansa
toivomuksia? Ja ettekö senvuoksi ole petturi, nimitettäköönpä teitä
Lesperoniksi tai Bardelysiksi? Mutta», jatkoi hän vieläkin lempeämmin
ja heittäytyen puhuessaan tuoliin, »olen ollut kovin ikävystynyt,
senjälkeen kun te poistuitte luotani. Heillä on maailman parhaat
tarkoitukset, näillä tomppeleilla, ja jotkut heistä rakastavatkin
minua, mutta he ovat kaikki väsyttäviä. Kun myöskin Chatellerault saa
päähänpiston laskea leikkiä — kuten tässä tapauksessa — tekee hän sen
näppärästi kuin karhu ja säkenöivän joustavasti kuin norsu.»

»Leikkiä?» sanoin.

»Ettekö te pidä sitä pilana, Marcel? _Pardieu_, kukapa teitä siitä
moittisi? Sillä miehellä ei olisi terve huumorin tajunta, joka
ymmärtäisi semmoista pilailua, että hänet tuomitaan kuolemaan.
Mutta kertokaahan minulle siitä! Koko juttu, Marcel! En ole kuullut
ainoatakaan tarinaa, jota olisi kannattanut kuunnella, senjälkeen kun —
kun te lähditte luotamme.»

»Ettekö suvaitsisi, sire, kutsuttaa tänne kreivi de Chatelleraultin,
ennenkuin aloitan?» kysyin.

»Chatelleraultin? Ei, ei.» Hän pudisti päätään oikukkaasti.
»Chatellerault on saanut jo nauraa, ja huonosti opetetun koiran tavalla
hän on pitänyt koko naurun yksin. Mielestäni, Marcel, on nyt meidän
vuoromme. Olen tahallani lähettänyt Chatelleraultin pois, ettei hän
saisi vihiä siitä mullistavasta kujeesta, jota valmistelemme hänelle
tervetuliaisiksi.»

Nämä sanat saattoivat minut mitä parhaalle tuulelle, ja kenties juuri
siitä johtui, että kun lämpenin kertoessani, puhuin niin lennokkaasti,
että hänen majesteettinsa tavallinen turtuus ja raukeus katosivat. Kun
lopulta aloin kuvailla Toulousen tuomioistuinta, asiani käsittelyä ja
Chatelleraultin näyttelemää osaa, kävivät hänen kasvonsa päättäviksi ja
koviksi.

»Onko se totta — kaikki se, mitä olette kertonut?» huudahti hän
ankarana.

»Niin totta kuin evankeliumi. Jos katsotte valan tarpeelliseksi, niin
vannon kunniani kautta, etten ole lausunut pienintäkään valhetta enkä
herra de Chatelleraultista puhuessani ole jättänyt mitään mainitsematta
samoin kuin en myöskään ole vähääkään liioitellut.»

»Se kurja raukka!» ärähti hän. »Mutta me kostamme kyllä hänelle,
Marcel. Siitä olkaa huoletta!»

Kun hänen ajatuksensa sitten suuntautuivat uudelle uralle, hymyili hän
väsyneesti.

»Kautta kunniani, saatte arvottoman elämänne aikana kiittää joka ilta
Jumalaa siitä, että minä saavuin Toulouseen niin sopivaan aikaan, ja
niin saa myöskin se ihana lapsi, jonka kauneutta olette kuvannut niin
rakastuneen innokkaasti. Olette voittanut sekä neidon että vedon, ja
kautta pyhän messun, te saatte nauttia kummastakin.»

»_Helas_, sire», huokasin taaskin. »Kun se nainen saa tiedon vedosta —»

»Kertokaa se hänelle vitkastelematta, Marcel, ja jättäytykää hänen
armoilleen! Ei, älkää menkö noin synkän näköisenä, ystäväni! Kun nainen
rakastaa, voi hän olla armollinen — ainakin on minulle niin sanottu.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toistamiseen uudelle tolalle, ja
hän kävi tylyksi.

»Mutta ensin on meidän suoriuduttava Chatelleraultista. Mitä hänelle
teemme?»

»Se on teidän majesteettinne ratkaistava.»

»Minunko?» huudahti hän, ja hänen äänensä sai taaskin ankaran sävyn,
joka ei koskaan ollut siitä kaukana. »Näen erikoisen mielelläni
läheisyydessäni vain kunnon miehiä. Luuletteko, että ikinä enää tahdon
nähdä tuota lurjusta edessäni. Olen jo tehnyt päätökseni häneen nähden,
mutta mieleeni juolahti, että kenties teitä huvittaisi olla lain
välikappaleena.»

»Minuako, sire?»

»Niin, ja miksipä ei? Puhutaan, että te tarpeen vaatiessa osaatte
käyttää miekkaa perin tuhoisasti. Tämä tilaisuus vaatii meitä tekemään
poikkeuksen asetuksestamme. Teillä on suostumukseni, että saatte
lähettää haasteen kreivi de Chatelleraultille. Ja pitäkää huolta siitä,
että surmaatte hänet, Bardelys!» hän jatkoi äkäisesti. »Sillä jollette
te sitä tee, niin kautta pyhän messun minä teen sen! Jos hän välttää
miekkanne, tai jos hän jää eloon teiltä saamastaan haavasta, niin
pyöveli saa hänet. _Mom dieu!_ Onko minua turhanpäiten nimitetty Ludvig
Oikeamieliseksi?»

Seisoin hetken mietteissäni. Sitten rohkenin huomauttaa:

»Jos minä teen sen, sire, niin maailma sanoo, että tein sen päästäkseni
suorittamasta maksettavakseni langennutta vetoa.»

»Narri, se ei ole langennut maksettavaksenne. Eikö sellainen mies, joka
menettelee petollisesti, menetä kaikkia oikeuksiaan?»

»Se on aivan totta. Mutta maailma —»

»_Peste_!» keskeytti hän minut kärsimättömästi. »Te alatte ikävystyttää
minua, Marcel, ja koko maailma tekee sen niin erinomaisesti, ettei
teidän tarvitse ruveta muiden avuksi. Noudattakaa mieltänne, mies,
ja tehkää kuten haluatte! Mutta teillä on suostumukseni surmata
tuo Chatellerault-vintiö, ja olen hyvin mielissäni, jos käytätte
sitä hyväksenne. Hän majailee Auberge Royalessa, jossa hänet nyt
otaksuttavasti tapaatte. Ja nyt menkää! Minun on jaettava paljon
oikeutta tässä kapinallisessa maakunnassa.»

Viivähdin hetkisen. »Eikö minun ole ryhdyttävä jälleen tehtäviini
teidän majesteettinne läheisyydessä?»

Hän mietti vähän aikaa ja hymyili sitten väsyneeseen tapaansa.

»Minusta olisi hauskaa pitää teitä luonani, sillä nämä olennot
ovat niin harmillisen tylsiä jokaikinen. _Je m'ennuie tellement_.
Marcel!» huoahti hän. »Ooh! Mutta ei, ystäväni, epäilemättä olisitte
te nykyisin yhtä tylsä kuin kaikki muutkin. Rakastunut mies on
ikävin ja jokapäiväisin olento tässä ikävässä ja joutavanpäiväisessä
maailmassa. Mitä teen minä ruumiillanne, kun sielunne on Lavédanissa.
Epäilenpä, että teillä on kiire päästä täältä pois. Menkää siis,
Marcel! Laittautukaa avioliittoon ja selviytykää rakkaudenhumalastanne!
Avioliitto on paras vastamyrkky. Kun se on tehty, palatkaa sitten
luokseni!»

»Se ei tapahdu koskaan, sire», vastasin leikillisesti.

»Väitättekö niin, herra Cupido Bardelys?» Hän siveli partaansa
aatoksissaan. »Älkää olko siitä kovin varma! Muillakin on ollut
tunteita — niin, yhtä voimakkaita kuin teidänkin — mutta sittenkin ne
ovat jäähtyneet. Mutta te tuhlaatte aikaani. Menkää, Marcel! Olette
vapaa tehtävistänne minun luonani, niin kauan kuin omat asianne
pidättävät teitä täällä — niin kauan kuin haluatte. Meillä on täällä
suoritettavana kolkko tehtävä — kuten tiedätte. Meidän on käsiteltävä
serkkuni Montmorencyn ynnä muiden juttua, emmekä me täällä lepää emmekä
salli juhlimista. Mutta tulkaa luokseni, milloin tahdotte, ja minä otan
teidät vastaan! Hyvästi!»

Jupisin kiitokseni, ja ne tulivat vilpittömästi sydämen pohjasta.
Suudeltuani sitten hänen kättään poistuin hänen luotaan.



XIV

SALAA KUUNTELEMASSA


Pohdin kuninkaan luota poistuessani mielessäni, pitäisikö minun
omin käsin antaa Chatelleraultille hänen niin hyvin ansaitsemansa
rangaistus, mutta muistin kirotun vetomme, ja minua pidätti se ajatus,
että se tekoni voitaisiin selittää yritykseksi välttää sen seurauksia.
Myöskin tuli Roxalanne ottaa huomioon, ja totisesti ajattelin asiaa
syvästi siltä kannalta. Paljon mietittyäni pääsin jälleen siihen
johtopäätökseen, etten saanut uudelleen lähestyä häntä, ennenkuin
olin sovittanut tekoni ainoalla vallassani olevalla tavalla, ainoalla
tavalla, joka puhdistaisi käteni.

Olipa Chatellerault menetellyt petollisesti tai ei, se ei merkinnyt
mitään neiti de Lavédanin ja minun väleihini nähden. Jos maksaisin
vetoni — velvoittipa minut siihen kunnia tai ei — niin sitten voisin
lähestyä häntä; tosin olisin köyhtynyt, mutta ainakaan ei voitaisi
mitenkään epäillä, että kosinnallani oli mitään muuta vaikutinta kuin
Roxalannen saavuttaminen.

Sitten voisin tunnustaa, ja varmastikin se seikka, että olin maksanut,
vaikka selvästikään minun ei enää olisi suinkaan tarvinnut maksaa,
hankkisi minulle anteeksiannon ja todistaisi, että tunteeni olivat
vilpittömät.

Niin päätin siis menetellä ja siinä aikomuksessa suuntasin askeleeni
Auberge Royaleen, jossa hänen majesteettinsa oli maininnut kreivin
majailevan.

Kun hotellissa tiedustin herra de Chatelleraultia, ilmoitti se
palvelija, jota olin puhutellut, että hän oli kotosalla, mutta että
hänellä sillä hetkellä oli vieras. Vastasin odottavani ja pyysin
yksityistä huonetta. Minut opastettiin nopeasti pieneen kamariin,
jonka yhdellä seinällä oli vierassaliin vievä ovi ja jonka vastaisella
puolella erotti viereisestä huoneesta perin ohut puinen väliseinä.

Isännän poistuttua jäin sinne odottamaan ja tein siellä sellaista,
mitä en olisi uskonut voivani tehdä enkä vielä tänäänkään voi ajatella
punastumatta. Lyhyesti sanoen, näyttelin salassakuuntelijaa — minä
Marcel St. Pol de Bardelys. Sillä se ääni, joka tunkeutui korviini, oli
Roxalanne de Lavédanin.

»Pyrin kuninkaan puheille», sanoi hän, »mutta en päässyt. Minulle
selitettiin, ettei hänellä ollut vastaanottoja ja ettei hän päästänyt
puheilleen ketään muita kuin ne, joita saattoi joku yksityisen luvan
saanut henkilö.»

»Ja niin ollen», vastasi Chatellerault, jonka ääni oli aivan väritön,
»olette tullut minun luokseni, että minä veisin teidät hänen
majesteettinsa puheille?»

»Olette arvannut oikein, herra kreivi. Olette ainoa hänen majesteettinsa
seurueeseen kuuluva henkilö, jonka tunnen — joskin väin vähän — ja
lisäksi on yleisesti tunnettua, kuinka suuresti te olette kuninkaan
suosiossa. Minulle on kerrottu, etteivät ne, joilla on joku
armonosoitus anottavana, voi saada teitä parempaa puoltajaa.»

»Jos olisitte mennyt kuninkaan luokse, mademoiselle, jos olisitte
päässyt hänen puheilleen, olisi hän vain kehoittanut teitä kääntymään
minun puoleeni. Olen hänen käskynhaltijansa Languedocissa, ja
valtiopetoksesta syytetyt vangit ovat minun vallassani.»

»Silloin, monsieur», huudahti Roxalanne kiihkeällä äänellä, joka pani
vereni kiertämään rajummin, »ette epää minulta sitä hyvää työtä, jota
pyydän. Lupaattehan minulle säästää hänen henkensä?»

Chatellerault naurahti lyhyesti, ja minä kuulin hänen askeltensa äänen,
kun hän aatoksissaan asteli huoneen lattialla.

»Mademoiselle, mademoiselle, ette saa arvioida valtaani liian suureksi.
Ette saa unohtaa, että olen oikeuden palvelija. Te pyydätte kenties
enemmän kuin vallassani on myöntää. Mitä voitte esittää sellaista,
mikä osoittaisi, että teen oikein menetellessäni teidän toivomuksenne
mukaan?»

»_Helas_, monsieur, en voi esittää mitään muuta kuin rukoukseni ja
vakuutuksen, että tässä on tapahtunut kamala erehdys.»

»Miksi niin puollatte tätä herra de Lesperonia?»

»Hän ei ole herra de Lesperon», intti Roxalanne.

»Mutta koska ette voi ilmoittaa minulle, kuka hän on, täytyy teidän
tyytyä siihen, että ainakin puhumme hänestä Lesperonina», virkkoi
kreivi, ja saatoin mielessäni kuvitella, kuinka ilkeästi hän niin
sanoessaan virnisti.

»Sanokaapa minulle», hän toisti, »miksi puollatte tätä herrasmiestä!»

Syntyi hiljaisuus. Mielessäni näin, kuinka Roxxalannen ylevät Kasvot
synkkenivät hänen koettaessaan keksiä vastausta tähän kysymykseen;
näin, kuinka hän loi maahan viattomat silmänsä, kuinka hänen kauniit
poskensa hieman punehtuivat häpeästä, kun hän viimein vastasi
hiljaisella, jäykällä äänellä nämä neljä sanaa:

»Minä rakastan häntä, monsieur.»

Oi, _Dieu!_ Kuulla hänen tunnustavan se näin!

Chatelleraultilta tuli vastaukseksi kärsimätön tirskahdus, ja hänen
jalkansa tömistivät uudelleen lattiaa, kun hän pysähdyttyään hetkiseksi
alkoi taaskin kävellä edestakaisin Sitten seurasi pitkä äänettömyys,
jonka rikkoivat vain kreivin rauhattomat askeleet. Vihdoin tiedusti
Roxalanne vavahtelevalla äänellä:

»Miksi ette virka mitään, monsieur?»

»_Helas_, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että
asianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»

»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»

»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin
hänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä
surun.»

Hän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!

»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja
epätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja
hetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.

»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»

»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin
säälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa
kuninkaalta!»

»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin
kapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen
noiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos
toimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet
tänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja
ottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla
minua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin
voisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen
panen oman kaulani vaaraan.»

Hänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet
voitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.

»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian
paljon voidakseni sitä pyytää.»

»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen
äänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä
teidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä,
ole _liian_ paljon!»

»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän
arvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä
sitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja
ponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.

»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin,
kuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen
hetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin
teidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen
värähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus
ilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.

»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän
teitä ajattelemaan suruani.»

»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua,
otan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nyt _on_ oikea aika, ja
jos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette
minua loppuun saakka.»

»Monsieur, rukoilen teitä —»

»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen
tyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»

»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»

»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin
keskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen
kanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan
epäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän
joutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä
vähän aikaa ja sitten — _helas!_ se on miesten ja naisten tapa — aika
parantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»

»Monsieur, monsieur!» valitti lapsi-rukka. »Tiesin, että te olitte
hyvä! Tiesin —»

»Vielä hetkinen! Älkää käsittäkö minua väärin! En sano antavani sitä —
minä tarjoan sitä.»

»Mitä erotusta siinä on?»

»Se että jos tahdotte sen saada, mademoiselle, on teidän se ostettava.
Olen sanonut, että teidän tähtenne olen valmis uhmailemaan kaikkia
vaaroja. Pelastaakseni rakastajanne uhittelen mestauslavaa. Jos minut
kavalletaan tai jos tapaus pääsee asianomaisten tietoon, niin varmasti
pääni putoaa Lesperonin pään sijasta. Uskaltaudun siihen vaaraan,
mademoiselle — teen sen ilomielin — jos lupaatte tulla vaimokseni, kun
olen sen tehnyt.»

Roxalannelta pääsi parkaisu, sitten oli kaikki hiljaista. Sitten kuului:

»Oi, monsieur, te olette säälimätön! Millaista kauppaa te minulle
esitätte!»

»Rehellistä kauppaa, se on varma», vastasi tämä hornan sikiö — »perin
rehellistä. Minä panen vaaraan henkeni, te lupaatte minulle kätenne.»

»Entä jos kieltäydyn, monsieur?»

Chatellerault huokasi.

»Sen lisäksi, että pidän henkeäni kalliina, tunnen varsin inhimillistä
mustasukkaisuutta. Ja kun minulla on sellaiset vaikuttimet, niin mitä
voitte toivoa?»

»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»

»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.

He olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.

»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin
armahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen
kuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka
ilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt
rukoilen teitä hänen puolestaan.»

Oliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta
vetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja
tuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin
intohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain
lausui:

»Tiedätte hinnan, lapsi.»

»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy,
sillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!»
Sitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi,
kun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne
naimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa,
niin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty
Lesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»

Kuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.

»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne
jäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»

»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.

Silloin vihdoin hypähdin seisomaan. En jaksanut enää kestää.
Kenties ihmettelette, että olin kyennyt hillitsemään sisuani näin
kauan, sallien hänen kärsiä, saadakseni selville, kuinka pitkälle
Chatellerault-lurjus menisi konnanjuonissaan.

Äkkipikaisempi mies olisi iskenyt väliseinän pirstaleiksi tai huutanut
Roxalannelle sen lohduttavan tiedon, että Chatelleraultin esittämä
sopimus oli merkityksetön, koska minä jo olin vapaana. Ja siinä olisi
rajumpi mies vaistomaisesti menetellyt viisaammin kuin minä tein
järkevästi harkiten. Sensijaan minä avasin oven, menin vierassalin
halki ja kiiruhdin käytävään, jonka arvelin vievän Chatelleraultin
huoneeseen. Mutta erehdyin, ja ennenkuin olin löytänyt tarjoilijan
ja kysynyt häneltä tietä, meni muutamia kalliita minuutteja hukkaan.
Hän saattoi minut takaisin vierassalin läpi erääseen toiseen
käytävään avautuvalle ovelle. Hän sysäsi sen auki, ja minä jouduin
äkkiä vastakkain Chatelleraultin kanssa, joka oli vieläkin punaisena
äskeisestä ottelustaan.

»Te täällä!» hän äännähti, ja hänen leukansa laskeutui ja kasvonsa
kävivät niin kalpeiksi kuin voivat. Hän ei voinut aavistaa, että minä
olin kuullut koko kaupan hieronnan.

»Menemme takaisin, jos suvainnette, herra kreivi», sanoin minä.

»Takaisin, minne?» kysäisi hän typertyneenä.

»Takaisin neiti de Lavédanin luokse. Takaisin siihen huoneeseen, josta
juuri tulette.» Työnsin hänet hieman kovakouraisesti käytävään, jonka
hämärässä valossa en voinut enää erottaa hänen ilmeitään.

»Hän ei ole siellä», virkkoi hän.

Naurahdin lyhyesti.

»Yhtäkaikki me menemme takaisin», tiukkasin.

Pidin pääni, ja pian olimme samassa huoneessa, jossa hänen häpeällinen
kauppansa oli tehty. Mutta tällä kertaa hän oli puhunut totta.
Roxalanne ei ollut enää siellä.

»Missä hän on?» kysyin kiukuissani.

»Hän meni pois», vastasi Chatellerault, ja kun huomautin vastaan, etten
ollut kohdannut häntä, kysäisi hän loukkaavasti: »Ette kai haluaisi,
että nainen kulkee yleisen vierassalin halki, vai haluaisitteko? Hän
poistui sivuovesta pihalle.»

»Koska asia on niin, herra kreivi», sanoin tyynesti, »tahdon
keskustella hieman kanssanne, ennenkuin menen hänen jälkeensä.» Sitten
suljin oven huolellisesti.



XV

HERRA DE CHATELLERAULT RAIVOISSAAN


Kun ovi oli suljettu, katselimme Chatellerault ja minä toisiamme
äänettöminä. Ja kuinka äärettömästi olivatkaan suhteemme muuttuneet
viime kohtauksemme jälkeen!

»Herra kreivi», virkoin pilkallisesti, »onnittelen teitä oveluutenne ja
suunnitelmienne syvyyden johdosta ja valitan sitä pientä onnettomuutta,
jonka nojalla minä olen täällä ja jonka tähden teidän kauniit
sommitelmanne todennäköisesti romahtavat.»

»Kuinka paljon tiedätte?» kysyi hän äkäisen halveksivasti.

»Olen ollut tuossa huoneessa puoli tuntia», vastasin, koputtaen
väliseinää rystysilläni. »Kuten huomannette, on seinä ohut, ja minä
kuulin kaikki, mitä teidän ja neiti de Lavédanin välillä tapahtui.»

»Niinpä siis se Bardelys, jota nimitetään Uhkeaksi, Bardelys,
ritarillisuuden esikuva, Bardelys, Ranskan hovin _arbiter
elegantiarum_, onkin vain, kuten näyttää, tavallinen urkkija.»

Jos hän koetti sanoillaan saada minut raivostumaan, niin hän pettyi.

»Herra kreivi», sanoin tyynesti, »olette kylliksi vanha tietääksenne,
että vain totuus voi haavoittaa. Olin siinä huoneessa sattumalta, ja
kun keskustelunne ensimmäiset sanat osuivat korviini, en olisi ollut
ihminen, jollen olisi jäänyt sinne ja herkistänyt korviani kuullakseni
jokaisen lausumanne tavun. Muuten sallikaa minun kysyä, hyvä herra
Chatellerault, milloin teistä on tullut niin omantunnontarkka, että
rohkenette syyttää jotakin toista miestä kuuntelemisesta!»

»Olette hämäräpuheinen, monsieur. Mitä viittauksenne tarkoittaa?»

»Se merkitsee sitä, että jos mies on paljastettu pettäjäksi,
valehtelijaksi ja varkaaksi, pitäisi hänen oman luonteensa antaa
hänelle riittävästi huolta ja estää hänet lausumasta arvostelevia
huomautuksia toisten käyttäytymisestä.»

Hänen päivettyneille kasvoilleen lehahti puna, joka sitten katosi,
jättäen ne lyijynharmaiksi, mikä on perin ilkeännäköistä, niin totta
kuin Jumala elää. Hän sinkautti isotöyhtöisen hattunsa pöydälle ja vei
kätensä miekankahvaan.

»Jumalan kuolema!» hän kiljaisi. »Tästä teidän on vastattava minulle.»

Pudistin päätäni ja hymyilin, mutta en lainkaan liikahtanut
paljastaakseni asettani.

»Monsieur, meidän on puheltava hetkinen. Luullakseni se on teille
parasta.»

Hän loi minuun yrmeän katseen. Kenties tehosi häneen vakavan ponteva
sävyni. Olkoonpa sen laita miten tahansa, joka tapauksessa hän painoi
puoleksi paljastetun miekkansa takaisin tuppeen, niin että kalahti, ja
kysyi:

»Mitä teillä on sanomista?»

»Istukaa!» Viittasin häntä siirtymään pöydän ääressä olevalle tuolille
ja istahdin sitten itse häntä vastapäätä. Otin kynän, kastoin sitä
vieressä olevassa mustetolpossa ja nykäisin eteeni paperiarkin.

Tunsin hänen katsovan minua ja saatoin aavistaa hänen arvelunsa ja
sekavat mietteensä, kun kynäni nopeasti raapi paperin pintaa. Se oli
pian tehty, ja pistin kynän syrjään. Otin hiekkasäiliön.

»Kun mies menettelee petollisesti, herra kreivi, ja hänet saadaan
kiinni, katsotaan hänen ehdottomasti menettäneen panoksensa. Yksistään
sen nojalla on koko omaisuutenne nyt oikeuden mukaan minun.» Taaskin
piti minun torjua hänen keskeytyksensä. »Mutta jos syrjäytämmekin
sen näkökohdan ja oletamme, että te olette menetellyt minua kohtaan
rehellisesti ja kunniallisesti, on teillä sittenkin, monsieur, pätevä
todistus — itse neiti de Lavédanin sana — siitä, että minä olen
voittanut vedon. Joskin siis otamme asian tältä kaikkein lievimmältä
kannalta», — pysähdyin siroittaakseni hiekkaa kirjoitukselle —
»olette sittenkin menettänyt tiluksenne, ja ne ovat tulleet minun
omaisuudekseni.»

»Niinkö, jumal'auta!» mylvi hän kykenemättä enää hillitsemään itseään.
»Siispä, herra markiisi, katsokaamme, eikö muutama tuuma terästä kykene
voittamaan niitä minulle takaisin!» Ja taaskin lennähti hänen kätensä
miekan kahvaan.

Nousin pystyyn ja sysäsin hänelle nyt valmiin asiakirjan. »Vilkaiskaa
ensin tuohon!»

Hän seisahtui silmäilemään minua kysyvästi. Käytökseni saattoi hänet
niin uteliaaksi, että hänen kiihkonsa syrjäytyi. Sitten hän astui
pöydän ääreen ja otti paperin. Kun hän luki, vapisi hänen kätensä, ja
ällistyksestä menivät hänen silmänsä levälleen ja otsansa ryppyihin.

»Mitä — mitä tämä merkitsee?» läähätti hän.

»Sitä, että vaikka varmasti tiedänkin voittaneeni, pidän kuitenkin
parempana tunnustaa menettäneeni vedon. Luovutan teille täten
Bardelysin tilukset, koska, monsieur, olen oppinut käsittämään, että se
veto oli häpeällinen — sellainen, jossa herrasmiehen ei pitäisi olla
mukana — ja koska tämä on ainoa tapa, jolla voin hyvittää — itseni,
kunniani ja sen naisen, jota olemme loukanneet.»

»En ymmärrä», ähkäisi hän.

»Käsitän kyllä, kuinka vaikeaa se on teille, kreivi. Asia on
hienotuntoinen. Mutta sen toki ymmärtänette, että picardielaiset
maatilukseni ovat teidän. Mutta, monsieur, viisaasti menettelisitte,
jos tekisitte heti jälkisäädöksenne, sillä teidän itsenne ei ole
sallittu niistä nauttia.» Hän loi minuun kysyvän silmäyksen. »Hänen
majesteettinsa», jatkoin vastaukseksi hänen katseeseensa, »aikoo
vangituttaa teidät, koska olette pettäneet hänen teihin panemansa
luottamuksen ja vääristäneet oikeuden tarkoitusperiä palvelemaan omia
yksityisiä murhapyyteitänne.»

»_Mon Dieu_!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan.
»Tietääkö kuningas?»

»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista
seikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle
jalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle,
mitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua
mestauslavalle huomenna!»

»_Scelerat_!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen
äänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot
sinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään.
Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen
leveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen
kiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui
hilpeä chevalier de St. Eustache.

Hän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin
kiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.

Kreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.

»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»

»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.

»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin.
»Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»

Sanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä
kävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon,
kapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.

Samassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri,
näin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja
vanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen,
kasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja
Castelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään.
Rohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua
tällaisissa oloissa.

He työntyivät huoneeseen, pakottaen St. Eustachea edellään, ja sitten
vaihdettiin tervehdyksiä ja onnitteluja, samalla kun Chatellerault,
hilliten hämminkiään, veti chevalierin nurkkaan ja kuunteli, mitä
hänellä oli sanottavaa. Pian kuulin kreivin huudahtavan:

»Tehkää kuten haluatte, chevalier! Jos teillä on omia etujanne
ajettavina, niin ajakaa! Mitä minuun tulee — en välitä enää mistään.»

»Mutta miksi, monsieur?» tiedusti chevalier.

»Miksi?» kertasi Chatellerault, ja hänen rajuutensa kuohahti uudelleen.
Sitten hän pyörähti ympäri ja tuli suoraan minua kohti kuten hyökkäävä
härkä.

»Herra de Bardelys!» hän ärjäisi.

»Bardelys!» ällisteli taempana seisova St. Eustache.

»No, mitä?» kysäisin kylmästi, kääntyen poispäin ystävistäni.

»Kaikki, mitä puhuitte, saattaa olla totta, ja minä lienen tuhon oma,
mutta jumal'auta, sen vannon, ettette te pääse rangaistuksetta.»

»Minun mielestäni olette suuressa vaarassa vahingoittaa itseänne!»
vastasin naurusuin.

»Teidän on annettava minulle hyvitystä, ennenkuin eroamme!» karjui hän.

Pudistin päätäni.

»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen
miekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta;
hänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur,
sanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»

Hänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi.
Hän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin
milloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän
astahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:

»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule! _Pardieu!_
Miten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin
pystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska
te muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La
Vertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän
läähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies.
»Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta.
Katsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen
eteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli
tavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut
minua syliinsä.

»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko.
»Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»

Chatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään
oikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.

»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti

»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen
vannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»

Hän nauroi koleasti.

»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne
auttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs, _sortons!_ Heti paikalla!

»_Soit_!» virkoin lyhyesti. Ja sitten me tunkeuduimme pois huoneesta ja
menimme sekavana joukkona käytävää myöten rakennuksen takana olevalle
pihalle.



XVI

KALPA KÄTEEN


La Fosse asteli vierelläni etumaisena; hän oli ottanut minua
käsipuolesta ja vannoskeli tahtovansa olla sekundanttinani. Hän piti
taistelemisesta niin paljon, tämä vastuuton, järkkymätön runoseppo,
että se lähenteli intohimoa, ja kun keskustelun aikana viitattiin
kaksintaistelukieltoon ja minä vastasin siihen, että minulla oli tähän
otteluun kuninkaan lupa, tuli hän melkein hulluksi riemusta.

Mironsac ja Castelroux sulkivat St. Eustachen auttamina vankan
ajoportin, suojaten meidät siten ohikulkijoiden huomiolta.
Portinpuoliskojen rämähdyksestä riensi isäntä parin apulaisensa
seuraamana luoksemme, ja me saimme kuulla rukouksia ja
välitysyrityksiä, pyyntöjä ja uhkauksia, jotka aina ovat
takapihataistelujen esinäytöksenä, mutta jotka aina kuten nytkin
päättyvät siihen, että isäntä poistuu, lähtien juoksujalkaa noutamaan
apua lähimmästä vartiopaikasta.

»Nyt, _myrmidonit_», intoili La Fosse verenhimosta hurmaantuneena,
»työhön, ennenkuin isäntä ehtii takaisin!»

»_Po' Cap de Dieu_!» murahti Castelroux. »Onko nyt pilailun aika, herra
ilveilijä?»

»Pilailun?» tokaisi hän vastaan auttaessaan minua riisumaan ihokkaani.
»Pilailenko minä? _Diable!_ Te gascognelaiset olette hidasjärkistä
väkeä! Pidän kuvaannollisesta puheesta, ystäväni, mutta sitä ei ole
vielä koskaan sanottu miksikään niin halvaksi kuin pilailuksi.»

Vihdoinkin olimme valmiit, ja siirsin kaiken huomioni lyhyeen,
vankkavartaloiseen Chatelleraultiin, joka kävi kimppuuni kasvot
vakavina ja silmissä jyrkän päättävä ilme. Asetuin miekkailuasentoon,
eikä ruumiini, eikä mieleni vapissut. Tahdoin odottaa ja antaa
hänen aloittaa, saadakseni tilaisuuden arvostella hänen kykyään ja
ratkaistakseni, kuinka parhaiten selviytyisin hänestä. Olin päättänyt
olla lainkaan haavoittamatta häntä ja valani mukaisesti jättää hänet
pyövelin surmattavaksi; aikomukseni oli joko kiertoiskulla lyödä säilä
pois hänen kädestään tai tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.

Miekkojemme kalahdettua vastakkain teimme joitakuita alkuotteita
terssiasennossa, kumpikin etsien varovasti tilaisuutta pistämiseen,
mutta kummankaan paljastamatta itseään tai osoittamatta lainkaan
hätäilemisen tai kiihtymyksen merkkejä. Nyt hänen miekkansa lipui
pitkin omaani yhtä mittaa vavahdellen; hän katsoi kulmiensa alta minua
tiukasti silmiin, ja polvet notkossa hän kyykistyi kuin syöksyyn
valmistuva kissa. Sitten se tuli. Salamannopeasti hän vapautti
säilänsä; hän siirsi sen miekkani alitse jälleen sen yläpuolelle,
sitten taaskin takaisin sen alle, ja jännittäytyen syöksyyn —
suoritettuaan kaksinkertaisen valehyökkäyksensä — hän suoristi
käsivartensa antaakseen piston.

Mutta liikauttaen nopeasti miekkani kärkeä, väistin hänen säilänsä
syrjään, niin että se meni ruumiini ohitse. Miekkamme olivat kahdesti
sattuneet tiukasti yhteen, ja nyt oli Chatellerault, joka oli tehnyt
mahdollisimman pitkän syöksyn ja jonka miekka oli puoliterään saakka
sivuuttanut minut, pienen hetkisen ajan täydelleen armoillani. Mutta
minä tyydyin seisomaan paikallani irroittamatta säilääni hänen
säilästään, kunnes hän sai takaisin tasapainonsa ja olimme jälleen
alkuperäisessä asennossamme.

Kuulin Castelrouxin syvällä bassoäänellä lausutun kirouksen
»_Mordieux_», St. Eustachen säikähtyneen äännähdyksen, kun hän jo
mielikuvituksessaan näki ystävänsä elottomana maassa, ja La Fossen
harmistuneen huudahduksen, kun kreivi nousi uudelleen taisteluasentoon.
Mutta niistä en välittänyt. Kuten jo sanoin, kreivin surmaaminen ei
ollut tarkoitukseni. Chatellerault olisi kenties menetellyt viisaasti,
jos hän olisi oivaltanut sen seikan, mutta hän ei sitä tehnyt. Päättäen
siitä tavasta, jolla hän jatkoi hyökkäyksiään, olin varma, että hän
luuli selviytyneensä minun hitauteni tähden, eikä hän tullut vähääkään
ajatelleeksi, kuinka nopeasti minun oli täytynyt liikkua päästäkseni
siihen asentoon, jossa olin ollut.

Kun en ollut surmannut häntä tällä vaarallisella hetkellä, alkoi hän
halveksia miekkailutaitoani. Se näkyi selvästi siitä, että hän alkoi
käyttää uhkarohkeita otteita, kiirehtien saamaan kaikki valmiiksi,
ennenkuin meidät kenties keskeytettäisiin. Tätä hänen maltittomuuttaan
käytin äkkiä hyväkseni, koettaen riistää häneltä aseen. Väistin
uhkaavan piston, antaen sen mennä läheltä — vaarallisen läheltä
— itseäni, ja pyöräyttäen säilääni hänen miekkansa ympäri yritin
sinkauttaa sen hänen kädestään. Se oli hyvin vähällä onnistua, mutta
hän sai sen torjutuksi ja peräytyi.

Silloin hän kenties tajusi, etten ollutkaan niin halveksittava
vastustaja kuin hän oli luullut, ja alkoi jälleen noudattaa
aikaisempaa, varovaisempaa taktiikkaansa. Minä muutin suunnitelmaa.
Olin ahdistavinani ja panin hänet vähäksi aikaa tiukalle. Hän oli
vahva, mutta minulla oli se etu, että yletin pitemmälle ja olin
joustavampi, ja ilman sitäkin etua olisin voinut surmata hänet
nopeasti, jos olisin tavoittanut hänen henkeään. Mutta tämä leikki
oli vaarallista itselleni, ja kerran oli kuolema minua hyvin lähellä,
olin niin vähällä saada surmani hänen miekastaan kuin suinkin on
mahdollista, jos kerran pelastuu. Hyökkäykseni oli narrannut hänet
tekemään jälkipiston, kuten olin toivonutkin. Hän yritti, ja kun hänen
säilänsä kiersi miekkani ympäri ja sujahti minua kohti, väistin sen
taaskin, ja pyöräyttäen sitä kaaressa koetin jälleen sinkauttaa sen
pois hänen kädestään. Mutta tällä kertaa se ei onnistunut minulle
niinkään hyvin kuin edellisellä kerralla. Hän nauroi yritykselleni,
ja niin vikkelästi, etten olisi sitä häneltä odottanut, hän irroitti
säilänsä, ja hänen miekkansa koukersi kuin käärme kurkkuani kohti.

Väistin sen piston, mutta vasta sitten kun se oli enää vain muutaman
tuuman päässä kaulastani, ja vaikka sainkin sen ohjatuksi syrjään,
meni se niin läheltä ohitseni kuin suinkin mahdollista raapaisematta
ihoa. Vaara oli ollut niin uhkaava, että kun taaskin olimme molemmat
alkuasennossa, oli koko ruumiini kylmässä hiessä.

Silloin päätin lakata koettamasta tehdä hänet aseettomaksi lyömällä
säilän pois hänen kädestään ja pinnistin aivojani, saadakseni hänet
sellaiseen asentoon, että voisin tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.
Kun parhaillaan suunnittelin sitä — olimme silloin sekstiasennossa —
tarjoutui tilaisuus äkkiä. Hänen säilänsä kärki oli alhaalla ja hän
tarkkaili minua; kärki oli niin alhaalla, että hänen käsivartensa
oli paljaana, ja minun säiläni oli siihen suunnattuna. Tarvitsin
vain sekunnin murto-osan nähdäkseni avoimen paikan, arvioidakseni
mahdollisuudet ja tehdäkseni päätöksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
oli käsivarteni ojentunut, säiläni oli suhahtanut kuin salama ja
lävistänyt hänen oikean käsivartensa.

Kuului tuskankiljaisu ja sitä seuraava syvä, raivoisa murahdus, kun
kreivi, joka oli haavoittunut, mutta ei voitettu, sieppasi putoavan
miekkansa vasempaan käteensä ja koetti pistää sen lävitseni, sillä
aikaa kun minun säiläni oli tiukasti kiinni hänen oikean käsivartensa
luussa. Hypähdin vikkelästi syrjään, ja ennenkuin hän ehti uudistaa
yritystään, olivat ystäväni karanneet hänen kimppuunsa ja kiskoneet
miekan hänen kädestään ja minun miekkani hänen käsivarrestaan.

Seurasin katseellani sekundanttiani, kun hän astui Chatelleraultin
luokse. Kreivi seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteen puristettuina,
epäilemättä käsivarressa tuntuvasta tuskasta. Sitten hän puhutteli La
Fossea, niin että se kuului minulle saakka.

»Tehnette minulle sen palveluksen, monsieur, että ilmoitatte
ystävällenne, ettei tämä ollut kaksintaistelu ensimmäiseen vereen
saakka, vaan _à Voutrance_. Käyttelen miekkaa vasemmalla kädellä yhtä
hyvin kuin oikealla, ja olen perin kiitollinen, jos herra de Bardelys
suo minulle sen kunnian, että ottelu aloitetaan uudelleen.»

La Fosse kumarsi ja tuli tuomaan meille tätä sanomaa, jonka jo olimme
kuulleet.

»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin,
»kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut
antamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en
suostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin
huomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian
pimeä miekkailua varten.»

»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusi
Chatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.

»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat
tämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.

Minun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan
seuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan
henkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin,
etteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan
vangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.

Upseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.

»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»

Chatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties
sieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä
ja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen
näköisenä.

»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.

Muskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.

»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»

Sillä aikaa kun chevalier nosti ylös maahan viskatun säilän, odotti
kreivi ulkoisesti rauhallisena, minkä vuoksi silloin ihailin häntä,
kuten aina on ihailtava sellaista miestä, joka suuren vastoinkäymisen
kohdatessa käyttäytyy tyynesti.

Hän otti miekan chevalierilta. Hän piteli sitä sekunnin verran kahvasta
miettiväisen näköisenä, ikäänkuin jotakin pohtien, ja muskettisoturi
odotti maltillisesti, kunnes hän haluaisi luopua miekasta, osoittaen
kohteliaisuutta kuten kaikki ylevät luonteet onnettomuuteen joutunutta
kohtaan.

Yhä pitäen miekkaansa, hän nosti katseensa sekunniksi ja silmäili minua
tuikean pahanilkisesti. Sitten hän naurahti, kohautti olkapäitään,
vaihtoi otettaan, tarttuen miekkansa terästä kiinni, ikäänkuin aikoen
tarjota sen kahva edellä upseerille. Pitäen sitä sillä tavoin, hän
astahti äkkiä taaksepäin, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, oli
hän laskenut miekkansa nupin maahan, tähdäten kärjen rintaansa, ja
syöksynyt siihen, lävistäen itsensä.

Kaikilta pääsi huudahdus, ja juoksimme hänen luokseen. Hän kellahti
kupeelleen; hänen kasvonsa vääntyivät tavattomasta tuskasta, mutta hän
lausui järkkymättömän pilkallisesti:

»Nyt voitte ottaa miekkani, herra upseeri.» Samassa hän vaipui
pyörtyneenä pitkälleen.

Kiroten astui muskettisoturi hänen luokseen. Hän totteli
Chatelleraultia kirjaimellisesti, polvistuen hänen viereensä ja vetäen
miekan varovasti pois haavasta. Sitten hän komensi pari miestänsä
nostamaan ruumiin.

»Onko hän kuollut?» kysyi joku, ja joku toinen vastasi: »Ei vielä,
mutta hän kuolee pian.»

Kun olin jälleen pukeutunut, aioin rientää heti Hotel de l'Epéehen
tavatakseni Roxalannen, tyynnyttääkseni hänen pelkonsa ja surunsa ja
tehdäkseni vihdoinkin tunnustukseni.

Astuessamme kadulle, jossa hämärä alkoi pimetä, tiedustin
Castelrouxilta, kuinka St. Eustache oli joutunut Chatelleraultin
seuraan.

»Hän on Iskariotin sukua luullakseni», vastasi gascognelainen. »Niin
pian kun hän sai tietää, että Chatellerault oli saapunut Languedociin
kuninkaan käskynhaltijana, kiiruhti hän tarjoamaan tälle palvelustaan
saatettaessa kapinallisia vastaamaan oikeudessa teoistaan. Hän
väitti, että kuninkaalla olisi paljon hyötyä siitä, että hän tunsi
maakunnan perinpohjin ja että hänellä oli ollut erittäin hyvä tilaisuus
tutustua monien sellaisten miesten valtiopetoksellisiin puuhiin, joita
valtiovalta ei lainkaan epäillyt.»

»_Mort Dieu_!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette
oikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi
kuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä
äskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja —
vaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt
moiseen hommaan?»

»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta —
halusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän
saakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos
saadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen
kapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»

»_Diable_!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»

»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia
vapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan
metsästäessään kapinallisia.»

»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.

»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat,
jotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»

»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta
herrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme
hänet luopumaan verirahoistaan.»

»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn»,
vastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel
de l'Epée!»

Nousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle,
kun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun
äänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle.
Epäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin
kuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma,
että ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin
sanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet
hänet Toulouseen.



XVII

GANYMEDEEN LÖRPÖTTELY


Ennen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen
taloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen
lukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan,
minkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut
lainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka
eräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi
de Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja
saavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut
siihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut
Castelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta,
ja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.

Aioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle
lörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin
tuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse
Roxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika
ja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen
takaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja
kasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä
ajassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun
hän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni
kihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui
kadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa,
kalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten
seurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei
voinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten
hän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä
masentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini
häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.

Nyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja
myöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä
poistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän
piti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui
nähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti
voittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.

Hänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa
olivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni
vastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi
minut väkisinkin.

Rodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin
hillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle
sopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään
tavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli
kädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti
murahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin
huoneeseen.

Taloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä,
sillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani.
Yksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja
häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta
Rodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän
huomannut mitään muuta.

»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen
on kunniaksi —»

Viimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut
hänen hyvinruokittuun ruhoonsa.

»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!»
kiljaisin.

Hän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen.
Hän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina
pelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut
täydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi
kamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen
ja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt
ymmärtämään paljoakaan.

Piiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän
kiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta.
Mutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni,
ja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa
hinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan
siima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan
ihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan
edessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni,
kun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa.
Hän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti,
mutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille,
jättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne
kainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.

Kun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka
häntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten
olen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä
pieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys;
itse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta
puolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.

Aamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain
järjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.

»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä
koira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna
tämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»

»Armollinen herra!» hän parkui. »_Misericorde_, monseigneur!»

»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö
varten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi
luotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi,
lihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä
tavoin? _Sangdieu_, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit
puhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä
koira! Sinä kurja lurjus!»

»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne
tähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»

»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin,
kurja?»

Hän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi,
jota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.

Mielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta,
säikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia
varjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä
kirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin
parkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä
sekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten
liittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin
lakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni.
Pääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani
oli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja
heidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.

»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he
vaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa
vastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille
ylenkatsettani purskahtamalla nauruun.

»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi
käydä heikoksi.

Vastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten
ruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille,
jolta olin sen lainannut.

»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä
jalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos
kurja henkesi on sinusta kallis!»

»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette
rangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää
seisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle
anteeksi!»

»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan,
etten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin
palvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi
esiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.

»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari
teistä tulee mukaani!»

Sitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä
lakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti
siistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin
masentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin
kenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat
asiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä
yönä.

Kun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin
tuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen
esikoisensa ruumista.

Aamulla päätin lähteä Toulousesta, poistua koko tästä maakunnasta,
jossa minulle oli tapahtunut niin paljon, ja mennä Beaugencyyn
vanhentuakseni siellä eristäytyneenä ihmisvihaajana.

Tapasin sinä päivänä Castelrouxin, mutta en virkkanut hänelle mitään
surustani. Hän kertoi minulle Chatelleraultista. Kreivi makasi hyvin
heikossa tilassa Auberge Royalessa, eikä häntä voitu siirtää minnekään.
Häntä hoitavan lääkärin mielestä ei hänen eloonjäämisestään ollut juuri
toiveita.

»Hän pyytää nähdä teitä», lisäsi Castelroux.

Mutta minua se ei haluttanut. Siitä huolimatta? että hän oli tehnyt
minulle huutavaa vääryyttä ja että halveksin häntä sydämeni pohjasta,
olisi minussa voinut herätä sääli nähdessäni hänet nykyisessä
tilassaan, enkä tahtonut Chatelleraultin kaltaiselle miehelle — en edes
hänen kuolinvuoteellaan — tuhlata sellaista tunnetta, jota silloin itse
niin kipeästi kaipasin.

»Aion poistua Toulousesta tänään», ilmoitin.

»Minne lähdette?»

»Helvettiin, Beaugencyyn — tuskin tiedän minne, eikä sillä olekaan
väliä.»

Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta hienotuntoisena miehenä hän ei
kysellyt mitään sellaisesta asiasta, jota hän piti salaisuutena.

»Entä kuningas?» hän huomautti äkkiä.

»Hänen majesteettinsa on jo vapauttanut minut tehtävistäni.»

En kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä. Se oli kyllä aikomukseni
auringonlaskuun saakka. Kun sitten älysin olevan myöhäistä, lykkäsin
matkani seuraavaan aamuun.

Aamulla sitten lähdin. Mutta kun jouduimme matkalle myöhään, emme
ehtineet pitemmälle kuin Grénadeen, jossa vielä kerran yövyimme Hotel
de la Couronneen. Niinpä sen nojalla, että olin siirtänyt lähtöni yhden
päivän myöhemmäksi, saavuttikin minut sanansaattaja, ennenkuin se olisi
ollut liian myöhäistä.

Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä. Hevosemme olivat satuloidut;
olipa osa miehistäni jo ratsailla — sillä en aikonut erottaa heitä
palveluksestani, ennenkuin Beaugencyyn saavuttuamme — ja molemmat
vaununi olivat lähtövalmiit. Elinaikaisista tavoista ei ole helppo
luopua, vaikka välttämättömyys antaakin siitä pakottavan määräyksen.

Olin parhaillaan selvittämässä laskuani isännälle, kun käytävästä äkkiä
kuului nopeita askelia, miekan kalahtelua seinää vasten, ja ääni —
Castelrouxin ääni — huhuili kiihtyneenä:

»Bardelys! Herra de Bardelys!»

»Mikä teidät on tänne kiidättänyt?» huudahdin tervehdykseksi, kun hän
astui huoneeseen.

»Oletteko vielä matkalla Beaugencyyn?» kysyi hän terävästi, nykäisten
niskaansa.

»Totta kai», vastasin, kummastellen hänen kiihkoaan.

»Sitten ette liene nähnyt St. Eustachea ettekä hänen miehiään?»

»En.»

»Mutta heidän on täytynyt ratsastaa tätä tietä vain muutamia tunteja
sitten.» Sitten hän paiskasi hattunsa pöydälle ja jatkoi rajusti:. »Jos
tunnette mielenkiintoa Lavédanin perhettä kohtaan, niin palatkaa heti
Toulouseen!»

»Jättäkää meidät kahdenkesken, herra isäntä!» pyysin lyhyesti ja
hänen poistuttuaan tiedustin niin tyynesti kuin voin: »Mitä Lavédanin
perheestä, Castelroux?»

»Chevalier de St. Eustache lähti Toulousesta tänä aamuna kello kuusi
Lavédaniin.»

Nopeasti välähti päähäni aavistus hänen saapumisensa tarkoituksesta.

»Hän on kavaltanut varakreivin?» virkoin, puolittain kysyen, puolittain
todeten. Castelroux nyökkäsi.

»Hän on saanut sinetinvartijalta pidätysmääräyksen ja menee nyt
panemaan sitä toimeen. On hyvin pelättävissä, että Lavédanista ei
muutamien päivien kuluttua ole jäljellä muuta kuin pelkkä nimi. Tämä
St. Eustache hoitaa liikettään ripeästi, ja hän on saanut nyt jo
siepatuksi muutamia kauniita saaliita. Mutta yhteenlaskettuinakaan ei
niiden määrä ole niin suuri kuin tästä hänen viimeisestä retkestään
koituisi. Jollette te sekaannu, Bardelys, on varakreivi de Lavédan
tuhon oma ja hänen perheensä koditon.»

»Minä sekaannun asiaan», huudahdin. »Jumal'auta, sen teen! Ja St.
Eustache — hän on totisesti syntynyt onnellisella hetkellä, jos hän
välttää hirsipuun. Hän tuskin uneksiikaan, että minut on vielä otettava
huomioon. Kas niin, Castelroux, lähden Lavédaniin heti.»

Astuin ovea kohti, mutta gascognelainen kutsui minut takaisin.

»Mitä hyötyä siitä on?» hän kysäisi. »Eikö olisi parempi ensin palata
Toulouseen ja hankkia kuninkaalta vastamääräys?»

Hänen sanansa olivat viisaat — hyvin viisaat. Mutta vereni kiehui, ja
minulla oli liian tulinen kiire kyetäkseni harkitsemaan.

»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni.
Ei, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen
liian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää
hillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta
tällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!»
huusin, työntäen oven auki. »Gilles!»

»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.

»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!»
komensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua
pihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen —
Lavédaniin.»



XVIII

ST. EUSTACHE ITSEPÄISENÄ


Kun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut —
tai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa —
Chatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani
kaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni,
osoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun
nimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota
olin tullut voittamaan omakseni.

Mutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli
kaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.

Tulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme
voineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen
toimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta
vaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi
voineet tulla sopivampaan aikaan.

Pihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas
asteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja
pilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja
huulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa
ja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin
sielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja
ylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.

Heidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus
hiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä
todellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut
lakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta
myöskin oman ruumiini verhoon nähden.

Gilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään
jalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain
silmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.

Menin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä
alentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen
kaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys,
joka kiukuttaisi ylevämpää sielua.

»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache»,
aloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan
kummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla
täällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte
te toimivan täällä — poliisina.»

»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli
heräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti,
ikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja
hänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua
oli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa
hänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan
silmänsä maahan kysyi:

»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi
nimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili
minua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä
huomaavammin.

»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne
täällä.»

Häneltä meni suu auki.

»Haluatteko —?»

»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen
määräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui
voimatonta vihaa.

»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys,
ja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain
kuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan
sinetinvartijalle.»

»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta
en suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava
sinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta,
ja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy
toimenpiteeni.»

Niin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.

»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi,
pudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni
sisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava —
ymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»

Hänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja
melkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen
korttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.

»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään,
chevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.

»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois
toisten kuuluvilta.

»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä
röyhkeämmäksi kuin minä.

»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä,
»että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra
de Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne
perättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei
varakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»

Hän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.

»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille
herrasmiehille», hän ivasi,

»Niin, _ma foi_, hyvin todennäköinen», vakuutin. »Kun he ajattelevat,
minkälaisen saaliin menetätte, kun varakreiviä ei vangita, eivätkä voi
huomata teidän voittavan siitä mitään, ei heidän ole kovinkaan vaikea
uskoa teitä.»

»Entä ne todistukset, joihin viittasitte?»

»Te ette ole, otaksun, löytänyt minkäänlaisia raskauttavia
todistuskappaleita, ei mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat
varakreiviä vastaan?»

»En, monsieur, en todellakaan ole —»

Hän keskeytti lauseensa ja puri huultaan, sillä hymyilyni osoitti
hänelle, että hän oli ollut liian avosuinen.

»No niin, teidän on sitten keksittävä joku seikka, joka todistaa, ettei
hän ollut millään tavoin sekaantunut kapinaan.»

»Herra de Bardelys», sanoi hän hyvin töykeästi, »tuhlaamme aikaa
turhiin puheisiin. Jos luulette, että minä suostun panemaan kaulani
vaaraan palvellakseni teitä tai varakreiviä, niin olette perin
surkeasti erehtynyt.»

»Se ajatus ei ole pälkähtänytkään päähäni. Mutta olen arvellut, että
kenties saatatte panna vaaraan kaulanne — nykyisessä asemassanne —
juuri sen itsensä tähden, pelastaaksenne sen.»

Hän liikahti poispäin.

»Monsieur, puheenne on turhaa. Teillä ei ole kuninkaan antamaa
valtuutusta, joka kumoaisi minun määräykseni. Tehkää mitä tahdotte,
Toulouseen tultuanne!» Hän hymyili synkästi. »Mutta nyt lähtee
varakreivi minun mukaani.»

»Teillä ei ole mitään todistuksia häntä vastaan», huudahdin, tuskin
uskoen, että hän rohkenisi uhitella minua vastaan.

»Minulla on todistuksena sanani. Olen valmis vannomaan sen oikeaksi,
mitä tiedän — että kun muutamia viikkoja sitten olin täällä
Lavédanissa, huomasin hänen vetävän yhtä köyttä kapinallisten kanssa.»

»Ja mitä luulette te, kurja hupsu, sananne painavan minun sanaani
vastaan?» kivahdin. »Olkaa huoletta, herra chevalier! Saavun Toulouseen
todistamaan, että olette valehtelija, jonka sanaan ei kukaan ihminen
voi luottaa, ja paljastamaan kuninkaalle entisen käyttäytymisenne. Jos
luulette, että kuningas Ludvig, jota nimitetään Oikeamieliseksi, minun
puhuttuani hänelle sallii, että oikeudenkäyntiä varakreiviä vastaan
teidän väitteittenne nojalla jatketaan, tai jos uskotte voivanne
pelastaa kaulanne siitä silmukasta, jonka minä sen ympärille kierrän,
niin olette äärettömän paljon suurempi hupsu kuin miksi teitä luulin.»

Hän katseli minua olkansa ylitse kasvot punaisina ja otsa synkkänä kuin
ukkospilvi.

»Kaikki tämä saattaa tapahtua, sitten kun saavutte Toulouseen, herra de
Bardelys», hän murahti äkäisesti, »mutta täältä Toulouseen on matkaa
noin kolmekymmentä peninkulmaa.»

Sen sanottuaan hän pyörähti kantapäällään ympäri ja jätti minut
ymmälläni ja äkeissäni aprikoimaan hänen viimeisten sanojensa
merkitystä.

Hän antoi miehilleen määräyksen nousta satulaan ja kehoitti herra de
Lavédania astumaan vaunuihin, minkä jälkeen Gilles loi minuun kysyvän
katseen. Sekunnin ajaksi, astellessani hitaasti chevalierin jälessä,
valtasi minut halu yrittää aseellista vastarintaa ja muuttaa linnan
harmaa piha verileikin näyttämöksi. Mutta ajoissa ymmärsin, kuinka
turha sellainen toimenpide olisi, ja kohautin olkapäitäni vastaukseksi
palvelijani katseeseen.

Kun lähestyin vaunuja, riensi varakreivitär äkkiä portaita alas ja tuli
luokseni, hymyillen ystävällisesti.

»Herra de Bardelys, olemme teille kiitolliset siitä, että olette
ryhtynyt välittämään kapinallisen puolisoni asiassa.»

»Madame», varoitin häntä kuiskaamalla, »jollette tahdo syöstä häntä
lopullisesti turmioon, niin olkaa, pyydän teitä, varovainen. Luvallanne
annan miesteni saada virvokkeita ja sitten lähden takaisin Toulouseen.
En voi toivoa muuta kuin että vedotessani kuninkaaseen saavutan
paremmat tulokset.»

Vaikka puhuinkin hilliten ääntäni, kuuli St. Eustache, joka seisoi
lähellä, sanani, mikä kävi selvästi ilmi hänen kasvoistaan.

»Jääkää tänne, monsieur», vastasi varakreivitär minulle, »ja tulkaa
perästämme levättyänne!»

»Teidän perästänne?» kummastelin. »Aiotteko siis lähteä herra de
Lavédanin mukaan?»

»Ethän toki, Anne», esteli vaunuissa istuva varakreivi kohteliaasti.
»Se rasittaisi sinua tarpeettomasti. Sinun olisi viisainta odottaa
täällä palaamistani.»

Pelkäänpä, että varakreivi-parkaa huoletti enemmän, että rouva
vaivaisi häntä kuin että matka väsyttäisi rouvaa. Mutta varakreivitär
ei taipunut vastaväitteisiin, chevalier oli virnistänyt varakreivin
puhuessa palaamisesta. Madame oli huomannut hänen virnistyksensä ja
kävi nyt hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin raivotar.

»Hän ei palaa, luulette te, Juudas!» ärähti hän St. Eustachelle, ja
hänen laihoja, tummia kasvojaan oli sillä hetkellä vaikea katsella.
»Mutta hän palaa — jumal'auta hän palaa! Ja kun hän tulee takaisin,
niin varokaa nahkaanne, herra urkkija, sillä kautta kunniani, te saatte
maistaa helvetin esimakua tässä asiassa suorittamanne temppuilun
tähden.»

Chevalier hymyili väkinäisesti.

»Naisen sanat eivät vahingoita ketään.»

»Entä naisen käsi, mitä siitä arvelette?» kysäisi sotainen rouva. »Te
myskinhajuinen poliisikätyri, minä —»

»Anne, rakkaani», rukoili varakreivi tyynnyttävästi, »pyydän sinua
hillitsemään itseäsi.»

»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen?
Pitääkö minun —»

»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella
tuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme
pysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne
tehnyt sellaisiksi.»

St. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti
kuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen
oven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.

»Te ette saa lähteä», hän lausui.

»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en, _monsieur l'espion_?»

»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache
töykeästi. »Te ette saa lähteä.»

»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne
koettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu.
Älkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.»
Muitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle
ovea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain
vihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle.
St. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi
suuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin
häntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.

»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin.
Ja hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin
luona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa,
chevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.

Takaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea
ja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä
lopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen
äitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle
kuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni,
tarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.

»Isä!» hän nyyhkytti.

On kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla
— joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden
kirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi
käännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen,
sillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti
kajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä
ikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti
hänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja
rämisevät pyörät alkoivat liikkua.

»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo! _Adieu, mon enfant_!»

Roxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen
nykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä
tukemaan.

En usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä
hetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin
lohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä
vastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja
saavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä
nimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan
herrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä,
vaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi
kaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän
tempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan
minuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.

Kun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista,
annoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.



XIX

PIITÄ JA TERÄSTÄ


»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole
vihdoin.

Jo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että
Roxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella
kerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään
Lavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että
kuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli
halveksittu.

Seurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt
edestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa
Roxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean,
avoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun
ensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista
kuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.

»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.

»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne
riittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne
selitykseksi.»

Totisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota
korkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä
hän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei
suinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa,
hoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet
näyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.

Hänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin
syöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni
anteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta
tukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.

»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti,
»oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että
vertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»

»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»

Ja kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:

»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»

Hän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti
puolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen
suuttumuksesta.

»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja
puhuttuanne poistunette.»

»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.

»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin,
äärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka
olin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat.
»Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että
saisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen
pilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä
teitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin
voinut teiltä odottaa!»

»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.

»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten
tahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »_Enfin_, koska olette puhunut
puhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea

»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.

»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja
eleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää
kuulla teiltä mitään.»

»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.

»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät
kuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin
häneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään
sijoittuessani hänen tielleen.

»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti
hän.

»Jumala minua siitä varjelkoon!»

»No antakaa minun sitten mennä!»

»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»

»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle
sanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta
ja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänä _mauvais
sujetina_, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse
näkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille
kohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»

»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä
lohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»

»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet
kasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen
taaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu,
monsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on
suorastaan uskomaton.»

»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta
minua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää
sitten Toulousessa!»

Se sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan
päätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään
kanssani.

»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka
oikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin
oli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur,
ovat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen
saanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin
tunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja
sallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen
käskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin
pitkälle.

»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette
puhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut
minua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että
olitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle,
saatte mennä.»

Astuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän
ei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen
huulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä.
Hänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu
ryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka
olin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään
sitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän
yhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa
osoittivat.

»Monsieur, kiitän teitä siitä, että selvititte sen minulle. En
todellakaan ole voinut puhua totta kolme päivää sitten. Te olette
oikeassa, sitä en enää epäile, ja poistatte minulta häpeän taakan.»

_Dieu!_ Se oli isku vasten kasvoja, ja sen kirvelevä purevuus pani
minut horjumaan. Olin mennyttä, siltä näytti. Voitto oli hänen, ja hän
oli pelkkä lapsi, jolla ei ollut vähääkään harjaannusta lemmenjumalan
kilpatanterella!

»Ja nyt, monsieur», lisäsi hän, »kun nyt olette saanut varmuuden siitä,
että teitte väärin väittäessänne minun rakastavan teitä, kun olemme
suoriutuneet siitä kysymyksestä — _adieu_!»

»Vielä hetkinen! Siitä olemme suoriutuneet, mutta on vielä eräs toinen
kohta, aikaisempi, jonka olemme tällä kertaa jättäneet huomioon
ottamatta. Olemme — te olette — todistanut olemattomaksi sen rakkauden
— jota minä itserakkaan yltiöpäisesti uskoin teidän tuntevan minua
kohtaan. Mutta vielä on meidän otettava huomioon minussa teitä kohtaan
syttynyt rakkaus, ja siitä emme selviydy niin helposti.»

Hän teki väsyneen tai kärsimättömän eleen, kääntyen poispäin.

»Mitä te oikein tahdotte? Mihin te pyritte ärsyttämällä minua tällä
tavoin? Vetoanneko voittamaan?» Hänen äänensä oli kylmä. Kukapa
sellainen, joka olisi nähnyt hänen lapselliset kasvonsa, hänen
laupiaat, miettivät silmänsä, olisi voinut uskoa häntä niin julmaksi?

»Vedostani ei enää voi olla puhettakaan; olen sen menettänyt ja
maksanut.»

Hän katsahti äkkiä ylöspäin. Hänen kulmansa rypistyivät hämmästyksestä.
Oli selvää, että sanani panivat hänen mielenkiintonsa vireille. Hän oli
taaskin kahdella päällä.

»Mitä?» hän kysäisi, »Olette menettänyt ja maksanut sen?»

»Aivan niin. Tämä inhoittava, kirottu, häpeällinen veto oli juuri
se seikka, jonka niin usein viittasin olevan meitä erottamassa. Se
tunnustus, jonka niin usein olin tekemäisilläni, jota te niin usein
vaaditte minua tekemään, koski juuri tuota vetoa. Jospa Jumala olisi
suonut, Roxalanne, että olisin kertonut siitä teille!» valitin, ja
minusta tuntui, että äänessäni värähtelevä vilpittömyys poisti jonkun
verran tylyyttä hänen piirteistään, vähensi hieman hänen katseensa
kylmyyttä.

»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut
tullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun
pääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin
kauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni,
jollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä
aikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden
saavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä
käsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa
olevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko
omaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de
l'Epéehen.

— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä
olin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki
mahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian
myöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä.
Lörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää,
minkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka
olin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti
te ette voinut muuta kuin halveksia minua.»

Hän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä,
katse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas
nouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat
vaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka
tein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen
äänessään värähti kärsimys.

»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko
Ranskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan.
Minä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen
velvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille
parhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»

»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle
sanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»

»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo
vapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin
lähellä kuolemaa.»

»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.

»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa
ymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen
kasvoilleen. »_Pardieu!_ huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin.
Hän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun
aloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti,
ilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut
Chatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä
hyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan
uhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta
syöksymällä itse miekkaansa.

Kun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä
paikallaan ja näytti miettivän.

»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen
seuraava kysymyksensä.

»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun
verran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt
kaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys
tympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän
juttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota
olin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti
perustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä
teidän väitettyyn kylmyyteenne.

— Eivätkä myöskään liian hienotuntoiset arvelut vaivanneet minua. En
vähääkään salaile heikkouksiani, mutta älkää moittiko minua liian
ankarasti! Jos saisitte nähdä hienoja pariisilaisneitosiamme, kuunnella
heidän periaatteitaan ja läheisesti tutustua heidän elämäänsä, ette
lainkaan ihmettelisi minua. En ollut milloinkaan tuntenut muita
naisia kuin heidät. Sinä iltana, jolloin saavuin Lavédaniin, huikaisi
minua teidän suloutenne, teidän puhtaan viattomuutenne, teidän
melkein lapsellisen hyveellisyytenne uutuus. Siitä ensi hetkestä asti
olen ollut orjanne. Senjälkeen olin puutarhassanne päivän toisensa
jälkeen. Ja onko kummallista, että ollessani täällä, tässä vanhassa
languedocilaisessa puutarhassa teidän ja ruusujenne seurassa, minunkin
sydämeeni hiipi hieman teidän ja ruusujenne puhtautta ja suloutta,
puhdistaen sitä? Oi, mademoiselle!» Astuin aivan hänen eteensä ja
olisin polvistunut rukoilemaan, jollei hän' olisi estänyt minua.

»Monsieur», keskeytti hän minut, »kiusaamme itseämme turhaan. Tämä
voi loppua vain yhdellä tavoin.» Hänen äänensävynsä oli kylmä, mutta
tiesin, että kylmyys oli teennäinen — muutoin hän ei olisi sanonut
»kiusaamme _itseämme_.» Se ei suinkaan laimentanut intoani, vaan antoi
sille uutta virikettä.

»Se on totta, mademoiselle», huudahdin melkein voitonriemuisesti. »Se
voi päättyä vain yhdellä tavoin!»

Hän käsitti ajatukseni, ja hänen otsansa meni entistä syvempiin
ryppyihin. Olin nähtävästi liian hätäinen. »Olisi parasta, että kaikki
loppuisi nyt, monsieur. Meitä erottamassa on liian paljon. Te löitte
vetoa saadaksenne minut vaimoksenne.» Häntä puistatti, »Sitä en voi
ikinä unohtaa.»

»Mademoiselle», intin jyrkästi vastaan, »en lyönyt.»

»Mitä?» Hän pidätti henkeään. »Ettekö lyönyt?»

»En», jatkoin rohkeasti »En lyönyt vetoa siitä, että voittaisin teidät,
vaan erään neiti de Lavédanin, jota en tuntenut — en teitä, en.»

Hän hymyili hieman halveksivasti. »Esittämänne erotus on perin hieno —
liian hieno minusta, monsieur.»

»Rukoilen teitä olemaan järkevä, ajattelemaan järkevästi.»

»Enkö ole järkevä? Enkö ajattele? Mutta on niin paljon ajattelemista!»
Hän huokaisi. »Jatkoitte liian kauan valheellista esiintymistänne.» Hän
ojensi kätensä. »Adieu, monsieur!»

Vilkaisin ensin hänen kättään ja sitten hänen kasvojaan. Hänen
käyttäytymisensä alkoi raivostuttaa minua, sillä näin, ettei hän
vastustanut ainoastaan minua, vaan myöskin itseään. Hänen sydäntään
kalvoi yhä epäilys. Hän tiesi — tai hänen olisi pitänyt tietää — ettei
enää olisi pitänyt olla sijaa epäilykselle, mutta itsepäisesti hän
antoi sen vaivata itseään edelleen.

»Roxalanne, en tullut Lavédaniin sanomaan teille jäähyväisiä. Tulin
kuulemaan teiltä tervetuliaiset enkä lähtökäskyä.»

»Mutta muuta en voi teille antaa kuin lähtökäskyn. Ettekö tahdo tarttua
käteeni? Emmekö voi erota ystävinä?»

»Emme; emme voi, sillä emme eroa lainkaan.»

Tuntui siltä kuin olisi päättäväisyyteni teräs kalahtanut hänen sisunsa
piikiveen. Hän katsoi minua hetkisen silmiin, kohottaen moittivasti
kulmakarvojaan; sitten hän huoahti, kohautti toista olkaansa, pyörähti
kantapäällään ympäri ja lähti ovea kohti.

»Anatole tuo teille virvokkeita, ennenkuin poistutte», virkkoi hän
hyvin kohteliaasti ja muodollisesti.

Silloin iskin pöytään viimeisen korttini. Olinko turhaan heittänyt
omaisuuteni menemään? Jollei hän antaudu, niin jumal'auta, minä pakotan
hänet myymään itsensä. Eikä se teko minua ollenkaan hävettänyt, sillä
siten pelastin hänet sekä itseni viettämästä onnetonta elämää.

»Roxalanne!» huusin. Ääneni käskevä sävy sai hänet pysähtymään— kenties
vastoin hänen nimenomaista tahtoaan.

»Monsieur?» äänsi hän hyvin empivästi. »Tiedättekö, mitä olette
tekemäisillänne?»

»Kyllä toki — täydellisesti.»

»_Pardieu_, te ette tiedä. Minä sanon sen teille. Olette
lähettämäisillänne isänne mestauslavalle.»

Hän kävi harmaan kalpeaksi, hänen jalkansa näyttivät huojuvan, ja hän
nojautui oven pielukseen. Sitten hän tuijotti minuun, silmät kauhusta
levällään.

»Se ei ole totta», väitti hän, mutta ilman vakaumuksen pontta. »Hänen
henkensä ei ole vaarassa. Häntä vastaan ei voida todistaa mitään. Herra
de St. Eustache ei löytänyt täältä minkäänlaisia todistuksia — ei
ainoatakaan.»

»Mutta herra de St Eustache puhuu; ja se seikka — se merkityksellinen
seikka — ettei isänne tarttunut aseisiin kuninkaan puolesta, antaa
jonkun verran tukea chevalierin syytökselle. Toulousessa ei nykyisin
olla turhantarkkoja. Muistakaa, kuinka olisi käynyt minulle, jollei
kuningas olisi saapunut parhaaseen aikaan!»

Se tehosi häneen. Hänen voimiensa viimeisetkin rippeet lamaantuivat
Ankara nyyhkytys pani hänet vavahtelemaan, sitten hän peitti kasvonsa
käsillään ja rukoili: »Taivaallinen äiti, armahda minua! Oi, niin ei
voi olla, ei voi!»

»Niin voi käydä, niin käy, niin totta kuin Jumala elää, niin käy, jos
pysytte järjettömällä kannallanne.»

»Monsieur, sääliä!»

»Kyllä, sittenkun te suvaitsette näyttää minulle esimerkkiä
osoittamalla sääliä minua kohtaan. Jos olenkin rikkonut, niin olen
myöskin sovittanut. Mutta se kysymys on nyt loppuun käsitelty; siihen
kajoaminen olisi turhaa. Huomatkaa, Roxalanne: on yksi asia — vain yksi
asia koko Ranskassa — joka voi pelastaa isänne.»

»Ja se on, monsieur?» tiedusti hän, pidättäen henkeään.

»Minun sanani St. Eustachen sanan vastapainona, kun selitän hänen
majesteetilleen, ettei isänne valtiopetosta voida pitää todistettuna
St. Eustachen syytöksen perustuksella, kun ilmoitan kuninkaalle, mitä
tästä herrasmiehestä tiedän.»

»Lähdettehän, monsieur?» rukoili hän. »Oi, pelastattehan hänet! _Mon
Dieu_, kun ajattelen, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet täällä,
te ja minä, sillä aikaa kun häntä viedään mestauslavalle! Oi, en
aavistanut, että hän on niin suuressa vaarassa! Hänen vangitsemisensa
teki minut lohduttomaksi; ajattelin hänen saavan muutamia kuukausia
vankeutta, mahdollisesti. Mutta että hänen pitäisi kuolla —! Herra de
Bardelys, pelastattehan hänet! Sanokaa, teettehän sen minun tähteni!»

Nyt hän oli polvillaan edessäni, syleillen saappaitani; hänen
katseensa, josta kuvastui rukous — hyvä Jumala, millainen rukous! — oli
suunnattu silmiini.

»Nouskaa ylös, mademoiselle, pyydän», kehoitin rauhallisesti, vaikka
mieleni ei suinkaan ollut tyyni, »Tuo on ihan tarpeetonta. Olkaamme
levollisia. Isäänne ei vaara uhkaa niin nopeasti Meillä on vielä aikaa
joitakuita päiviä — kenties kolme, neljä.»

Nostin lempeästi hänet pystyyn ja talutin hänet tuolille istumaan.
Mieleni teki kovasti pidellä häntä käsivarsieni varassa, Mutta
sellaista etua en voinut ottaa hänen tuskastaan. Omituista
hienotuntoisuutta, arvelette te kenties, kun halveksien nauratte
minulle. Mahdollisesti on teillä oikeus nauraa minulle — mutta aivan
oikeassa ette sittenkään ole.

»Menettehän Toulouseen, monsieur?» pyysi hän Kävelin kerran
edestakaisin lattialla, pysähdyin sitten hänen eteensä ja vastasin:

»Kyllä, minä menen.»

Hänen silmiensä kiitollinen ilme koski minuun kipeästi, sillä lauseeni
oli vielä kesken.

»Minä menen», ehätin jatkamaan, »kun te olette luvannut tulla
vaimokseni.»

Ilo häipyi hänen kasvoiltaan. Hän silmäili minua vähän aikaa, ikäänkuin
ei olisi ymmärtänyt.

»Tulin Lavédaniin voittamaan teidät omakseni enkä hievahda Lavédanista,
ennenkuin olen saanut aikomukseni toteutetuksi», puhelin hyvin
tyynesti. »Käsittänette senvuoksi, että riippuu teistä, kuinka pian
lähden.» Hän pillahti hiljaa itkemään, mutta ei vastannut mitään.
Vihdoin käännyin poispäin ja astuin ovea kohti.

»Minne aiotte mennä?» huudahti hän.

»Raittiiseen ilmaan, mademoiselle. Jos mietittyänne voitte suostua
tulemaan vaimokseni, niin lähettäkää minulle sana Anatolen tai jonkun
toisen mukana, ja minä lähden heti Toulouseen.»

»Seis!» äänsi hän. Pysähdyin tottelevaisesti, käteni jo ovenrivassa.
»Olette julma, monsieur!» valitti hän.

»Rakastan teitä», vastasin selitykseksi. »Julmuus näkyy olevan
rakkaudelle ominaista. Tekin olette ollut julma minua kohtaan.»

»Voisitteko — voisitteko ottaa, mitä ei vapaaehtoisesti anneta?»

»Toivon, että te, kun huomaatte teidän olevan pakko antaa, annatte
vapaaehtoisesti.»

»Jos — jos lupaan teille sen —»

»Niin?» kävin kalpeaksi kiihtymyksestä.

»Täytättekö te oman osanne sopimuksesta?»

»Se on tapani, mademoiselle — kuten Chatelleraultin juttu todistaa.»

Hän vavahti kuullessaan kreiviä mainittavan. Se johti hänen mieleensä
sen toisen, aivan samanlaisen sopimuksen, jonka hän oli tehnyt kolme
päivää sitten. Sanoinko aivan samanlaisen? Ei, ei aivan.

»Minä — minä lupaan tulla vaimoksenne», sanoi hän, äänen pyrkiessä
takertumaan hänen kurkkuunsa, »milloin te vain haluatte, senjälkeen kun
isäni on vapautettu.»

Kumarsin. »Minä lähden heti matkaan.»

Ja kenties tuntematta häpeää, kenties tuntematta — kukapa voi sanoa
mitä tunteita? — käännyin ympäri virkkamatta mitään muuta ja poistuin
hänen luotaan.



XX

BLAGNACIN SALAMURHAAJAT


Olin iloinen ollessani jälleen ulkoilmassa — hilpeänä liikkeestä
ratsastaessani uljaan seurueeni etunenässä pitkin Garonnen rantaa
kultaisissa syysväreissä komeilevien puiden varjossa.

Olin jossakin määrin äkeissäni itseäni kohtaan, sentähden että olin
käynyt sellaista kauppaa Roxalannen kanssa, ja jossakin määrin
harmissani hänelle, koska hän oli itsepäisyydellään pakottanut minut
siihen. Olinpa minä, kautta sieluni autuuden, soma herrasmies; olin
haukkunut Chatelleraultia roistoksi, vaikka hän ei ollut tehnyt sen
pahempaa, kuin nyt itse olin tehnyt! Mutta oliko asia sittenkään niin?
Ei, vakuuttelin itselleni, se ei ollut niin. Tuhat kertaa ei! Minä olin
menetellyt niin yhtä paljon voittaakseni Roxalannen itselleni kuin
saadakseni hänet selviämään järjettömyydestään. Tulevaisuudessa hän
kiittäisi minua tylyydestäni, jota hän nyt kenties piti oikeuden ja
kohtuuden loukkaamisena.

Aikomukseni oli ollut vaihtaa ratsuja Grénadessa ja jatkaa sitten
matkaa sekä saapua Toulouseen joko samana iltana tai varhain seuraavana
aamuna. Mutta Grénadessa ei ollut saatavissa hevosia enempää kuin
kolme, ja niinpä minä jätin seurueestani suuremman osan sinne ja lähdin
edelleen vain Gillesin ja Antoinen saattamana. Tuli pimeä paljoa ennen
kuin ennätimme Lespinasseen ja sen mukana ruma ilma. Alkoi tuulla
lännestä, tuuli yltyi rajuksi myrskyksi, johon yhtyi niin rankka,
purevan kylmä sade, jollaisessa en koskaan ollut joutunut ratsastamaan.
Lespinassen ja Fenouilletin välillä on tie usein hyvin alava, ja
sellaisissa kohdissa meistä aina tuntui, kuin olisimme ratsastaneet
tulvavedessä, ratsujemme pärskytellessä vuohisia myöten mudassa.

Antoine valitteli ähkymällä; Gilles murisi peittelemättä, mennen niin
pitkälle, että ratsastaessamme Fenouilletin huonosti kivitettyjä, veden
peittämiä katuja pyysi minua pysähtymään sinne. Mutta päätökseni oli
horjumaton. Olin likomärkä, kastuneet vaatteeni riippuivat tiukasti
ympärilläni, ja olin läpeensä viluinen, mutta siitä huolimatta purin
yhteen kalisevat hampaani ja vannoin, ettemme nukkuisi ennenkuin
Toulousessa.

Mutta kaitselmus antoi ratsuni kompastua puolen penikulman päässä
Blagnacista, ja se oli ajettu niin lopen uuvuksiin, ettei sillä voinut
ratsastaa enää pitemmälle.

Miesteni hevoset eivät olleet paljoakaan paremmassa kunnossa, ja niin
täytyi minun rajattomaksi harmikseni tunnustaa kärsineeni tappion
ja suostua lepäämään loppuyön Blagnacissa. Eikähän sillä oikeastaan
ollut juuri mitään väliä. Parin tunnin ratsastuksen jälkeen olisimme
seuraavana aamuna Toulousessa, ja me lähtisimme liikkeelle hyvissä
ajoin.

Käskin Gillesin nousta satulasta — hänen valituksensa olivat olleet
äänekkäämmät — ja seuraamaan meitä jalkaisin, tuoden ratsuni Auberge de
l'Étoileen Blagnaciin, jossa me odottaisimme häntä. Sitten nousin hänen
nääntyneen hevosensa selkään ja Antoinen — viimeisen seuralaiseni —
saattamana ratsastin Blagnaciin, pysähtyen »Tähden» kilven kohdalle.

Koputin raipallani ovea ja sainkin kolkuttaa lujasti, jos mielin
saada sen kuulumaan tuulessa, joka vinkui ja ulvoi ahtaan kadun
räystäskouruissa. Mutta näytti melkein siltä, että oli odotettu
jotakuta, sillä tuskin olin lakannut kolkuttamasta, kun ovi avautui
ja sen takana seisoi isäntä, suojaten kädellään kynttilää. Hetkisen
näin sen valossa hänen punertavat, vaaleapartaiset kasvonsa; sitten
tuulenpuuska sammutti sen.

»_Diable_!» sadatteli hän »Ilkeä yö matkustajille», lisäsi hän sitten.
»Olette myöhään liikkeellä, monsieur.»

»Olette erinomaisen harkitseva mies, herra isäntä», ärähdin
suuttuneesti työntäen hänet syrjään ja astuen käytävään. »Aiotteko
pitää minua sateessa aamuun saakka pohtiessanne sitä, kuinka myöhään
ratsastan? Onko tallirenkinne makuulla? Huolehtikaa sitten itse
noista hevosista! Senjälkeen antakaa minulle ruokaa — minulle ja
palvelijalleni — ja vuode kummallekin!»

»Minulla on vain yksi huone, monsieur» vastasi hän kunnioittavasti. »Te
saatte sen, ja palvelijanne saa maata heinäylisillä.»

»Palvelijani nukkuu minun huoneessani, jos teillä on vain yksi.
Laittakaa hänelle vuode lattialle! Voiko tänä yönä jättää koiraakaan
heinäparvelle? Jälkeenpäin saapuu toinen palvelijani. Hän on täällä
muutamien minuuttien kuluttua. Teidän on hankittava tilaa hänellekin —
käytävään oveni edustalle, jollei mukavampaa paikkaa ole.»

»Mutta, monsieur —» alkoi hän, vastustellen.

»Tehkää niin!» keskeytin hänet käskevästi. »Saatte hyvän maksun. Nyt
menkää vaalimaan hevosiamme!»

Käytävän seinälle lankesi vierashuoneesta lämmin, punertava hohde, joka
osoitti, että siellä oli tuli takassa, ja se oli siksi houkuttelevaa,
etten malttanut enää kauempaa keskustella hänen kanssaan. Astuin
senvuoksi eteenpäin.

Huoneeseen tullessani tervehti eräs nurkassa tulen ääressä istuva
mies minua äänekkäästi kuorsaamalla. Hänen päänsä oli kallistunut
taaksepäin, niin että ruskea, jäntevä kaula näkyi, ja hän nukkui — tai
näytti nukkuvan — suu selkosen selällään. Liedellä, palavien halkojen
punertavassa hohteessa virui, kuten ensi katsauksella luulin, läjä
vaateriekaleita, mutta lähemmin tarkastaessani huomasin sen toiseksi,
pitkänään makaavaksi mieheksi, joka nähtävästi myöskin nukkui.

Heitin märän hattuni pöydälle, pudotin vettätihkuvan vaippani lattialle
ja menin raskain askelin ja meluisasti kalistellen kannuksiani lattian
poikki. Mutta rääsyinen herrasmies nukkui yhä. Nykäisin häntä keveästi
raipallani

»_Holà, mon bonhomme_!» huusin hänelle. Sittenkään hän ei liikahtanut.
Menetin kärsivällisyyteni ja töytäisin häntä navakasti kylkeen.
Iskuni osui niin hyvin, että hän heti vetäytyi koukkuun, kimmahtaen
sitten istumaan, samalla äristen kuin vihainen koira, jota on pahasti
ärsytetty.

»Hyvät miehet», kivahdin tuikeasti, »jollette te tahdo nähdä, kuinka
märkä olen, ettekä senvuoksi suvaitse siirtyä päästääksenne minut tulen
ääreen, niin toimitan niin, että joudutte viettämään yönne, ette vain
_à Vertoile_, vaan vieläpä _à la belle étoile_. Lausuen tämän pilan
siirsin tuon miekkosen jalallani syrjään. Sävyni ei ollut hempeä, eikä
ulkonäköni tavallisestikaan lupaa enempää kuin voin tehdä.

Miehet murahtelivat keskenään nurkassa, kun Antoine saapui riisumaan
takkiani ja saappaitani. He nurisivat vielä sittenkin, kun Gilles
piakkoin liittyi meihin, vaikka he hänen tullessaan vaikenivat,
mittaillen katseillaan hänen kokoaan. Sillä Gilles oli jättiläinen,
ja miehet tavallisesti katsoivat taakseen — niin, ja naiset samoin —
ihaillakseen hänen sopusuhtaista vartaloaan. Nautimme illallisen — se
oli niin huono, etten henno kertoa teille, mitä söimme — ja sitten
käskin isäntää opastamaan minut huoneeseeni. Mieheni olin päättänyt
jättää yöksi arkitupaan, jossa oli tuli takassa ja jossa heidän —
noista kahdesta retkaleesta huolimatta, joiden lupaa en ollut viitsinyt
tiedustella — epäilemättä olisi parempi olla kuin missään muualla tässä
kurjassa majatalossa.

Kootessaan vaippani, takkini ja muut tamineeni viedäkseen ne keittiöön,
aikoi isäntä ottaa miekkanikin, mutta nauraen tempasin sen häneltä
pois, huomauttaen, ettei se kaivannut kuivamista.

Mennessämme portaita ylös kuulin ylhäältä ääntä, joka muistutti
oven narahdusta. Isäntä kuuli sen myöskin, sillä hän pysähtyi äkkiä
silmäillen hyvin kysyvästi ympärilleen.

»Mitä se oli?» hän virkkoi.

»Tuuli kai», vastasin välinpitämättömästi. Vastaukseni tuntui
rauhoittavan häntä, sillä hän äänsi:

»Ah, niin — tuuli», lähtien sitten eteenpäin.

Vaikka en olekaan arka enkä taipuvainen aiheettomasti aavistelemaan
vaaraa, alkoi tämä »Tähti» majatalo, totta puhuen, vaivata hermojani.
Jos minulta olisi kysytty, olisin tuskin voinut selittää sen syytä,
istuessani isännän poistuttua vuoteeni reunalla ja ajatellessani sitä.
Syynä ei ollut mikään tullessani sattuneista mitättömistä tapauksista,
vaan luullakseni ne kaikki yhdessä. Ensinnäkin oli isäntä halunnut
eristää minut palvelijoistani ehdottamalla, että he nukkuisivat
heinäylisillä. Se oli ilmeisesti tarpeetonta, koska hän kerran suostui
muuttamaan arkihuoneensa makuuhuoneeksi. Sitten hän oli ilmeisesti
ilostunut, kun minä, ensin ilmoitettuani tahtovani toisen heistä
nukkumaan huoneeseeni ja toisen käytävään oveni viereen, suostuin
siihen, että he saivat viettää yönsä alhaalla. Lisäksi tuli kahden
ilkeännäköisen hirtehisen läsnäolo, yritys viedä pois miekkani ja
lopuksi oven narahdus sekä isännän hätääntynyt ilme.

Mitä se oli?

Nousin äkkiä pystyyn. Oliko mielikuvitukseni, joka yhä harhaili,
viimeksimainitun sattuman ympärillä, narrannut minut luulemaan, että
taaskin ovi narahti? Kuuntelin, mutta kaikki oli hiljaista, eikä
kuulunut muuta kuin arkihuoneesta kantautuva äänten sorina. Kuten olin
portaissa vakuuttanut isännälle, vakuuttelin nyt itselleni, että se
johtui tuulesta, että kenties myrsky heilutteli majatalon nimikilpeä.

Mutta kun sitten olin jo melkein herjennyt epäilemästä, kun oli
alkamaisillani riisua vielä ylläni olevia vaatteita, näin sellaista,
mikä sai minut kiittämään taivasta siitä, etten ollut sallinut isännän
viedä pois säilääni. Katselin ovea ja näin säpin hitaasti kohoavan.
Se ei ollut näköharha; järkeni oli selvä ja näköni terävä; ei ollut
vähääkään syytä pelätä, että näin olemattomia. Hiivin varovasti
sängyn päädylle, johon olin ripustanut miekkani kantimestaan, ja
vedin sen meluttomasti tupestaan. Ovi työnnettiin auki ja erotin
hiipivästi lähestyviä askelia. Oven takaa työntyi huoneeseen paljas
jalka ja sekunnin ajan arvelin naulata sen säilälläni lattiaan; sitten
seurasi sääri ja reisi sekä puolipukimissa oleva vartalo, jolla oli —
Rodenardin kasvot.

»Mitä hittoa —» aloitin. Mutta kuullessaan ääneni hän kävi hyvin
hätääntyneen näköiseksi.

»St!» hän kuiskasi, vieden sormen huulilleen. »Olkaa taivaan tähden
hiljaa, monseigneur!»

Hän sulki oven äänettömästi ja nilkutti sitten luokseni varovasti,
vaikka tuskallisesti.

»Teidän murhaamistanne suunnitellaan, monseigneur», hän kuiskasi.

»Mitä! Täällä Blagnacissako?»

Hän nyökkäsi kauhuissaan.

»Pyh!» naurahdin. »Sinä hourit, mies.. Kukapa olisi tietänyt minun
tulevan tätä tietä? Ja kukapa punoisi juonia henkeäni vastaan?»

»Herra de St. Eustache», vastasi hän. »Ja muuten he eivät
odottaneetkaan teitä tänne, mutta he valmistautuivat senkin vähäisen
mahdollisuuden varalle. Sikäli kuin olen saanut tietooni, ei tämän ja
Lavédanin välillä ole ainoatakaan majataloa, johon chevalier ei ole
jättänyt salamurhaajiaan, luvaten tavattoman suuret palkkiot niille
miehille, jotka surmaavat teidät.»

Pidätin henkeäni. Epäilyni hälvenivät.

»Kerro kaikki, mitä tiedät!» kehoitin. »Lyhyesti!»

Sitten tämä koiramaisen uskollinen olento, jota olin niin pahasti
pieksänyt vain neljä päivää takaperin, kertoi, kuinka hän tunnettuaan
kykenevänsä jälleen kävelemään oli lähtenyt etsimään minua
rukoillakseen, että antaisin hänelle anteeksi enkä kokonaan hylkäisi
häntä, joka oli viettänyt koko elämänsä palvellen isääni ja minua.

Hän oli herra de Castelrouxilta saanut tietää, että olin mennyt
Lavédaniin, ja hän päätti seurata minua sinne. Hänellä ei ollut hevosta
ja vain vähän rahaa, minkä vuoksi hän oli lähtenyt jalan samana päivänä
ja kävellä retuuttanut Blagnaciin asti, missä hänen voimansa kuitenkin
olivat uupuneet ja hänen oli ollut pakko pysähtyä. Tuntui siltä kuin
olisi kaitselmus sen niin tahtonut. Sillä täällä _Etoilessa_ hän
oli samana iltana kuullut St. Eustachen keskustelevan noiden kahden
alhaalla olevan salamurhaajan kanssa. Chevalierin puheitten nojalla
näytti siltä, että hän oli ryhtynyt samanlaisiin toimenpiteisiin
Grénaden ja Toulousen välillä jokaisessa majatalossa — missä minun vain
saatettiin otaksua yöpyvän.

Heidän aikomuksensa oli karata kimppuuni nukkuessani.

»Monseigneur», lopetti hän, »tietäen kuinka suuri vaara väijyi teitä
pitkin matkaa, olen istunut valveilla koko yön, rukoillen Jumalaa ja
hänen pyhimyksiään, että tulisitte tänne saakka, joten voisin varoittaa
teitä. Jollei ruumiini olisi ollut niin surkeassa kunnossa ja hellänä,
olisin hankkinut hevosen ja ratsastanut teitä vastaan; mutta nyt en
voinut muuta kuin toivoa ja rukoilla, että saapuisitte Blagnaciin ja
että —»

Silloin suljin hänet syliini, mutta syleilyni puristi hänen suustaan
ähkäyksen, sillä uskollinen palvelija-parkani oli täynnä kipeitä
haavoja.

»Ganymedes-rukkani!» mutisin, ja silloin oli myötätuntoni
vilpittömämpää kuin koskaan ennen koko itsekkään elämäni aikana. Kun
hän kuuli hyväilynimensä, välähti hänen silmissään äkkiä toivon kipinä.

»Otattehan minut takaisin, monseigneur?» vetosi hän. »Te otatte minut
takaisin, otattehan? Vannon, etten ikinä anna kieleni —»

»St, hyvä Ganymedes! Tietysti otan sinut takaisin ja koetan myöskin
hyvittää raa'an käytökseni. Ystäväni, saat kaksikymmentä louisdoria,
joilla voit ostaa voiteita selkäparkaasi varten.»

»Monseigneur on perin hyvä», jupisi hän, ja minä olisin syleillyt häntä
jälleen, jollei hän olisi vapisten peräytynyt.

»Ei, ei, monseigneur», kuiskasi hän peloissaan. »Se on suuri kunnia,
mutta — tekee niin kipeätä, jos minuun kosketaan.»

»No, sitten syleilen sinua hengessäni. Ja nyt noihin alakerrassa
oleviin herrasmiehiin.» Nousin seisomaan ja siirryin ovelle.

»Käskekää Gillesin iskeä heidän kallonsa mäsäksi», kuului Ganymedeen
laupias ehdotus.

Pudistin päätäni.

»Meidät voitaisiin pidättää murhasta. Meillä ei vielä ole minkäänlaisia
todistuksia heidän aikeistaan. Mielestäni —» Äkkiä välähti päähäni
ajatus. »Mene takaisin huoneeseesi, Ganymedes!» määräsin, »Lukitse
ovesi äläkä hievahda mihinkään, ennenkuin kutsun sinua. Toivon, ettei
heissä herää epäluuloja.»

Aukaisin oven, ja kun Ganymedes oli tottelevaisesti pujahtanut ohitseni
ja kadonnut käytävään, huusin:

»Herra isäntä! Hoi, Gilles!»

»Monsieur?» vastasi isäntä.

»Monseigneur?» kuului Gillesin ääni, ja alhaalla syntyi liikettä.

»Onko jossakin vika?» kysäisi isäntä ja hänen äänessään oli huolestunut
sointu.

»Vika?» kertasin kärtyisesti teeskennellyllä äänellä. »_Pardieu!_
Pitääkö minun itseni riisuutua, samalla kun nuo palvelijalaiskurit
kuorsaavat allani? Tule heti ylös, Gilles! Ja», lisäsin ikäänkuin
mielijohtumasta, »sinun olisi parasta nukkua täällä huoneessani.»

»Heti paikalla, monseigneur», vastasi hän, mutta hänen äänessään
oli hieno hämmästyksen väre, sillä voimakas, kömpelö Gilles ei
ollut koskaan sitä ennen joutunut auttamaan minua pukeutuessani tai
riisuutuessani.

Isäntä jupisi jotakin, ja kuulin Gillesin vastaavan kuiskaamalla.
Sitten portaat narahtelivat hänen raskaista askelistaan.

Hänen saavuttuaan selitin hänelle puolellakymmenellä sanalla, mitä oli
tekeillä. Vastaukseksi hän karkeasti kiroten kertoi, että isäntä oli
sekoittanut hänelle tuopin hehkuviiniä, jota hän nyt varmasti luuli
myrkytetyksi. Käskin hänen mennä alas noutamaan viinin ja sanomaan
isännälle, että minäkin pidin siitä.

»Entä Antoine?» tiedusti hän. »He nukuttavat hänet.»

»Nukuttakoot! Me, sinä ja minä, kykenemme hoitamaan tämän jutun ilman
hänen apuaankin. Jolleivät he nukuttaisi häntä, niin mahdollisesti he
murhaisivat hänet. Niin ollen on unessa hänelle turva »

Hän teki käskyni mukaisesti, ja pian hän palasi, tuoden muassaan ison
höyryävän kulhon. Sen tyhjensin vesikannuun ja annoin sen sitten
hänelle takaisin, että hän palauttaisi sen isännälle, vieden samalla
kiitokseni ja kehumiseni. Siten saisimme heidät uskomaan, että tie oli
selvä ja sileä.

Sitten kävi aivan niin kuin edeltäkäsin saattoi arvata. Odotettuamme
hiiskumatta kenties noin tunnin saapui heistä ensimmäinen. Olimme
jättäneet oven telkeämättä joten hän pääsi helposti sisään. Mutta
tuskin oli hän astunut ovesta, kun Gilles ja minä nousimme pimeästä
hänen kummaltakin puoleltaan. Ennenkuin hän aavistikaan, oli hänet
nostettu ilmaan ja laskettu vuoteelle hänen ennättämättä päästää
huudahdustakaan. Ainoa syntynyt ääni oli hänen hervottomaksi käyneestä
kädestään tipahtaneen puukon kalahdus. Hänen viruessaan vuoteella,
Gillesin jykevä polvi rinnallaan ja tukevat kädet kurkussaan,
ilmoitimme hänelle perin vakuuttavasti, että surmaisimme hänet, jos hän
vähääkään äännähtäisi. Sytytin kynttilän. Sidoimme hänen kätensä ja
jalkansa vuodevaatteilla, ja sitten, hänen maatessaan voimattomana ja
äänettömän kauhun vallassa, aloin puhella hänen kanssaan asiasta.

Huomautin hänelle tietävämme, että hän oli tehnyt tekonsa St.
Eustachen yllytyksestä; senvuoksi oli todellinen syyllinen juuri St.
Eustache, ja rangaistus kohtaisi yksin häntä. Mutta, että niin voisi
käydä, pitäisi hänen tulla vahvistamaan meidän — minun ja Rodenardin
— todistukset oikeiksi. Jos hän lähtisi Toulouseen ja tekisi sen —
tunnustaisi peittelemättä, kuinka hänet oli viekoiteltu murhaamaan —
joutuisi chevalier de St. Eustache, joka oli todellinen syypää, yksin
kärsimään laissa säädetyn rangaistuksen. Jollei hän suostuisi siihen,
niin silloin hän saisi itse kantaa seuraukset — ja seurauksena olisi
joutuminen pyövelin käsiin. Kummassakin tapauksessa vietäisiin hänet
seuraavana aamuna Toulouseen.

Olimme parhaiksi ehtineet sopia asiasta molemminpuoliseksi
tyydytykseksi, kun ovi taaskin avautui ja hänen rikostoverinsa — jota
epäilemättä hänen pitkä poissaolonsa oli alkanut hermostuttaa — tuli
katsomaan, mikä saattoi olla syynä siihen, että parin nukkuvan miehen
kaulan katkaisemiseen kului näin tolkuttoman kauan.

Nähdessään meidän neuvottelevan hyvässä sovussa tämä kohtelias
herrasmies, arvellen että hänen tunkeutumisensa asiain näin ollen
ei voinut olla muuta kuin sopimatonta, päästi huudahduksen — jota
mielelläni pitäisin anteeksipyyntönä siitä, että hän oli häirinnyt
meitä — ja pyörähti ympäri poistuakseen perin kömpelömäisen hätäisesti.

Mutta Gilles kouraisi kiinni hänen likaiseen niskaansa ja kiskoi hänet
sisälle. Vähemmässä ajassa kuin tarvitsen sitä kuvatakseni virui hän
toverinsa vieressä, ja häneltä tiedustettiin, eikö hänen sopinut
ajatella asemasta samalla tavoin. Ylenmäärin ilostuen siitä, ettemme
aikoneet hänelle sen pahempaa, hän vannoi kaikkien almanakan pyhimysten
nimessä noudattavansa tahtoamme; hän oli muka vastahakoisesti ryhtynyt
chevalierin puuhaan, hän ei ollut mikään salamurhaaja, vaan köyhä mies,
jolla oli vaimo ja lapset huollettavinaan.

Sillä tavoin lyhyesti esitettynä kävi, että chevalier de St. Eustache
suunnitellessaan minun tuhoani tulikin valmistaneeksi tuhon itselleen.
Kun minulla oli nämä kaksi todistajaa ja Rodenard vannomassa, kuinka
St. Eustache oli lahjonut ensinmainitut murhaamaan minut, ja kun minä
ja Gilles todistaisimme, kuinka yritys oli tehty, mutta rauennut
tyhjiin, saatoin nyt mennä hänen majesteettinsa puheille varmasti
luottaen voivani osoittaa kaikki chevalierin syytökset epäiltäviksi,
ketä vastaan ne sitten lieneekään tehty, ja lisäksi saavani chevalierin
itsensä hirsipuuhun, jonka hän oli niin runsaasti ansainnut.



XXI

LUDVIG OIKEAMIELINEN


»Minua varten», sanoi kuningas, »eivät nämä todistukset olisi
tarpeen. Sananne, paras Marcel, olisi riittänyt. Mutta kenties on
hyvä, että olette hankkinut ne oikeusistuinten varalle. Sitäpaitsi
ne ovat arvokkaana lisätodistuksena herra de St. Eustachea vastaan
valtiopetoksesta esittämällenne syytökselle.»

Seisoimme — ainakin La Fosse ja minä seisoimme, Ludvig kolmastoista
istui — eräässä Toulousen palatsin huoneessa, johon olin päässyt hänen
majesteettinsa puheille. La Fosse oli siellä, koska kuningas tuntui
alkaneen pitää hänestä eikä Toulouseen saavuttuaan osannut olla ilman
hänen seuraansa.

»Pidän huolta siitä», jatkoi Ludvig, »että ystävänne chevalier
vangitaan heti paikalla, ja yhtä paljon hänen yrityksestään murhata
teidät kuin hänen poliittisten mielipiteittensä epävakaisuudesta on
lakia käytettävä häntä kohtaan — jyrkästi.» Hän huoahti. »Minusta
tuntuu aina tuskalliselta ryhtyä äärimmäisiin toimenpiteisiin hänen
laatuisiaan ihmisiä vastaan. Pään riistäminen hullulta näyttää
liialliselta velvollisuusintoilulta.»

Taivutin päätäni ja hymyilin hänen leikinlaskulleen. Ludvig
Oikeamielinen suvaitsi harvoin puhua pilaa, ja silloinkin hänen
huumorinsa muistutti huumoria yhtä paljon kuin vesi viiniä. Mutta
kun hallitsija laskee leikkiä, niin jokainen viisas mies, jolla on
suosionosoitus pyydettävänä tai joka haluaa saada paikan tahi säilyttää
paikkansa hovissa, hymyilee, vaikkapa hallitsijan kömpelön pilan
sopimattomuus olisi pikemminkin omiaan aiheuttamaan surua.

»Luonto tarvitsee joskus pientä apua», rohkeni La Fosse viisastella
kuninkaan tuolin takaa. »Tämä St. Eustache on eräänlainen Pandoran
lipas, joka on hyvä sulkea ennenkuin —»

»Menkää hiiteen!» murahti kuningas. »Me emme laske nyt leikkiä. Meidän
on jaettava oikeutta.»

»Ah! Oikeus», jupisi La Fosse, »olen nähnyt kuvia siitä naisesta. Hän
peittää siteellä silmänsä, mutta ei ole niin varovainen ruumiinsa
muihin sulopuoliin nähden.»

Hänen majesteettinsa punehtui. Hän oli ennen kaikkea puhdasmielinen
mies, siveä kuin nunna. Ympäristössään vallitsevaa siveettömyyttä hän
tavallisesti ei tahtonut kuulla eikä nähdä, kunnes sen remu ja melu
kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän enää voinut pysyä siihen nähden
sokeana eikä kuurona.

»Herra de La Fosse», virkkoi hän ankarasti, »te väsytätte minua, ja
kun ihmiset rasittavat minua, lähetän heidät pois — mikä on yhtenä
syynä siihen, että tavallisesti olen niin paljon yksin. Pyydän teitä
silmäilemään tuota metsästyskirjaa, niin että voitte selostaa minulle
siitä saamanne vaikutelman, kun olen lopettanut puheluni herra de
Bardelysin kanssa.»

La Fosse peräytyi nöyränä, mutta joutumatta hämilleen, siirtyi ikkunan
luona olevan pöydän ääreen ja avasi kirjan, jota Ludvig oli osoittanut.

»Ja nyt, Marcel, sillä aikaa kun tuo ilveilijä valmistautuu selittämään
minulle, että kirja on itse Dianan innoittama, puhukaa minulle, mitä
muuta puhuttavaa teillä on.»

»Ei mitään muuta, sire »

»Eikö muuta? Entä varakreivi de Lavédan?»

»Varmastikin teidän majesteettinne on huomannut, ettei häntä vastaan
ole mitään syytöstä — ei mitään pätevää syytöstä.»

»Mutta onhan häntä vastaan tehty syytös — hyvin paha syytös. Ja tähän
asti ette te ole esittänyt minulle hänen syyttömyydestään minkäänlaisia
todistuksia, joiden nojalla voisin suostua hänen vapauttamiseensa.»

»Arvelin, sire, että olisi tarpeetonta esittää todistuksia hänen
syyttömyydestään, ennenkuin näytettäisiin toteen hänen syyllisyytensä.
Ei ole tavallista, teidän majesteettinne, vangita ketään herrasmiestä
sitä varten, että hän voisi todistaa vangitsemisen aiheettomaksi.
Tavallisempi menettely on, että hänet vangitaan, koska voidaan tuoda
esiin todisteita hänen rikoksestaan.»

Ludvig siveli partaansa ajatuksissaan, ja hänen melankoliset silmänsä
saivat miettivän ilmeen.

»Arka kohta, Marcel», myönsi hän, haukotellen. »Arka kohta. Teidän
pitäisi olla lakimies.» Sitten hänen olemuksensa muuttui äkkiä.
»Annatteko minulle kunniasananne siitä, että hän on viaton?» kysyi hän
terävästi.

»Jos teidän majesteettinne tuomarit esittävät todistuksia hänen
syyllisyydestään, niin annan sanani siitä, että revin ne todistukset
kappaleiksi.»

»Se ei ole vastaus kysymykseeni. Vannotteko, että hän on syytön?»

»Voinko tietää, mitä hänellä on omallatunnollaan?» huomautin, yhä
kierrellen. »Kuinka voisin antaa sanani sellaisesta asiasta? Ah, sire,
turhaan ei teitä nimitetä Ludvig Oikeamieliseksi», jatkoin, turvautuen
imarteluun ja käyttäen hänen omaa mielilausettaan. »Te ette voi sallia,
että sellainen mies, jota vastaan ei ole todistuksen hiventäkään,
tuomitaan vankeuteen.»

»Eikö sitten ole?» Virkkoi hän, mutta hänen äänensä kävi lauhemmaksi.
Hän oli luvannut itselleen, että historiassa hänet tunnettaisiin
Ludvig Oikeamielisenä, eikä hän tekisi mitään, mikä saattaisi panna
epäiltäväksi hänen oikeutensa tähän ylvääseen nimitykseen. »Onhan St.
Eustachen todistus!»

»Suostuisiko teidän majesteettinne hirtättämään koiraakaan tuon
kaksinkertaisen petturin sanojen nojalla?»

»Hm. Olette etevä asianajaja, Marcel. Te kartatte kysymyksiin
vastaamista; vältätte kysymykset vastakysymyksillä.» Hän näytti
puhelevan enemmän itsekseen kuin minulle. »Olette esimerkiksi paljoa
parempi asianajaja kuin varakreivin vaimo. Hän vastaa kysymyksiin, ja
hänellä on sisu — _Ciel!_ minkälainen sisu!»

»Oletteko nähnyt varakreivittären?» huudahdin ja mieleni jähmettyi
pahoista aavistuksista, sillä tunsinhan kuinka vapaasti tuo nainen
saattoi käytellä kieltään.

»Nähnyt hänet?» kertasi hän kärtyisesti. »Olen nähnyt hänet, kuullut
häntä ja melkeinpä koskettanut häntä. Tämän huoneen ilma aaltoilee
vieläkin levottomasti hänen käyntinsä johdosta Hän oli täällä tunti
sitten.»

»Ja tuntui siltä», lepersi La Fosse metsästyskirjansa äärestä, »kuin
olisivat kaikki kolme Acheronin tytärtä lähteneet Pluton valtakunnasta
ja ruumiillistuneet tähän yhteen naiseen.»

»En olisi ottanut häntä vastaan», jatkoi kuningas, ikäänkuin La Fosse
ei olisikaan puhunut, »mutta hänpä ei alistunutkaan estelyihin. Kuulin
hänen sadattelevan etuhuoneessa, kun epäsin häneltä puheillepääsön;
ovelta kuului hälyä; se tyrkättiin auki, ja vartioiva kaartilainen
lennähti huoneeseeni, ikäänkuin hän olisi ollut kääpiö. _Dieu!_ Koko
sinä aikana, jonka olen ollut Ranskan kuninkaana, ei ympärilläni ole
ollut sellaista hälinää. Hän on vahva nainen, Marcel — pyhimykset teitä
suojatkoot, kun hänestä tulee anoppinne. Koko Ranskassa, sen vannon,
ei ole mitään vankempaa kuin hänen käsivartensa paitsi hänen kielensä.
Mutta hän on hupsu.»

»Mitä hän sanoi, sire?» tiedustin huolissani.

»Sanoi? Hän vannoi — _Ciel!_ kuinka hän vannoi! Hän ei jättänyt rauhaan
ainoatakaan almanakan pyhimystä. Hän kiskoi ne kaikki vuoronperään
haudoistaan todistamaan sanojensa todenperäisyyttä.»

»Nimittäin —»

»Että hänen puolisonsa oli pahin petturi, mitä helvetissä on, mutta
että hän oli typerä, järjetön mies, jota ei voida pitää vastuunalaisena
teoistaan, ja että hän vain mielettömyytensä tähden on joutunut
harhateille. Niillä perusteilla hän pyysi minua antamaan hänelle
anteeksi ja päästämään hänet vapaaksi. Kun vastasin hänelle, että
hänen miehensä asia tulee oikeuden käsiteltäväksi ja että hänen
vapauttamisestaan on varsin vähän toiveita, ilmoitti hän minulle
itsestäni sellaisia seikkoja, joista minä itserakkaudessani —
kiitos siitä teille, minua ympäröineille imartelijoille — en ollut
uneksinutkaan.

— Hän nimitteli minua rumaksi, hapannaamaiseksi ja rujomuotoiseksi,
papin talutusnuorassa kulkevaksi hupakoksi; olin kokonaan toisenlainen
kuin veljeni, joka — niin hän vakuutti minulle — on ritarillisuuden
ja miehisten hyveiden perikuva. Hän lupasi minulle, ettei taivas
ikinä ota vastaan sieluani, vaikka lukisin rukouksiani tästä hetkestä
tuomiopäivään saakka, ja ennusti, että olen tervetullut kadotettujen
joukkoon, kun hetkeni lyö. En tiedä, mitä kaikkea muuta hän olisi
minulle ennustanut. Hän alkoi uutuudestaan huolimatta lopulta väsyttää
minua, ja minä lähetin hänet tiehensä — se on», hän lisäsi, »määräsin
neljä muskettisotilasta kantamaan hänet pois. Jumala teitä armahtakoon,
Marcel, kun teistä tulee hänen tyttärensä aviomies!»

Mutta minua ei hänen leikillisyytensä voinut temmata mukaansa. Tämä
nainen, joka ei kyennyt hillitsemään kiihkoaan eikä kieltään, oli
tuhonnut kaikki.

»Minusta ei ole lainkaan todennäköistä, että minusta tulee hänen
tyttärensä puoliso», vastasin surullisena.

Kuningas katsahti minuun ja purskahti nauruun.

»Polvillenne sitten», hän huudahti, »ja kiittäkää taivasta!»

Mutta minä pudistin päätäni perin vakavana

»Teidän majesteetistanne se on hupaisa ilveily», virkoin, »mutta
minusta, _helas_, se on paljoa pikemmin murhenäytelmä.»

»No, no, Marcel», torjui hän, »enkö saa edes vähän nauraa? Ranskan
kuninkaana oleminen tekee ihmisen niin surumieliseksi! Kertokaa minulle
huolenne!»

»Neiti de Lavédan on luvannut tulla vaimokseni vain siinä tapauksessa,
että pelastan hänen isänsä mestauslavalta. Tulin tänne sitä varten
hyvin toiveikkaana, sire. Mutta hänen vaimonsa on ennättänyt ennen
minua ja nähtävästi hankkinut hänelle peruuttamattoman tuomion.»

Hän loi katseensa maahan, ja hänen piirteensä saivat tavallisen synkän
ilmeensä. Sitten hän katsahti jälleen ylöspäin, ja hänen surumielisten
silmiensä pohjalla näin pilkottavan jotakin, mikä muistutti hyvin
suuresti myötätuntoa.

»Tiedätte, että pidän teistä, Marcel», puhkesi hän puhumaan lempeästi.
»Jos olisitte oma poikani, en voisi rakastaa teitä enempää. Olette
huima, hillitön vintiö, ja useammin kuin kerran olen kuullut teidän
ilkeistä kujeistanne; mutta te olette toisenlainen kuin nämä toiset
tomppelit ettekä ainakaan ole ikävystyttänyt minua. Ja se on paljon
tehty. En tahtoisi menettää teitä; ja minä menetän teidät, jos te
otatte puolisoksenne tämän Languedocin ruusun, sillä otaksuttavasti
hän on liian suloinen kukka tuotavaksi kuihtumaan hovin ummehtuneeseen
ilmaan. Tämä mies, tämä varakreivi de Lavédan, on ansainnut kuoleman.
Miksi en antaisi hänen kuolla, koska te, jos hän kuolee, ette mene
naimisiin?»

»Kysyttekö minulta miksi, sire?» sanoin. »Siksi, että teitä nimitetään
Ludvig Oikeamieliseksi eikä yksikään kuningas ole paremmin ansainnut
sitä nimitystä.»

Hän säpsähti, rypisti huuliaan ja vilkaisi La Fosseen päin, joka
oli syventynyt kirjansa salaisuuksiin. Sitten hän veti luokseen
paperiarkin, otti kynän ja jäi istumaan sitä hypistellen.

»Koska minua nimitetään Oikeamieliseksi, on minun annettava oikeuden
mennä menoaan», vastasi hän vihdoin.

»Mutta», huomautin, alkaen äkkiä toivoa, »oikeus ei voi vaatia, että
varakreivi de Lavédan joutuu pyövelin käsiin.»

»Miksi ei?» Hän loi minuun pöydän yli juhlallisen vakavan katseen.

»Siksi, ettei hän ollut aktiivisesti mukana kapinassa; jos hän
olikin valtiopetturi, niin hän oli vain sydämessään ja ennenkuin
mies tekee rikollisen teon, ei häneen voida sovittaa lakia kaikessa
ankaruudessaan. Hänen vaimonsa on selvästi paljastanut hänen
uskottomuutensa. Mutta kohtuutonta olisi rangaista häntä samalla tavoin
kuin niitä, jotka ovat olleet aseissa teitä vastaan, sire.»

»Ah!» Hän mietti. »No? Entä sitten?»

»Eikö siinä ole kylliksi, sire?» huudahdin. Sydämeni sykki kiivaasti ja
suoneni värähtelivät tämän tärkeän hetken jännityksestä.

Hän taivutti päätään, kastoi kynäänsä ja alkoi kirjoittaa.

»Minkä rangaistuksen tahtoisitte minun määräävän hänelle?» kysyi hän
kirjoittaessaan. »No, Marcel, olkaa vilpitön minua ja vilpitön häntä
kohtaan — sillä sellainen kuin te olette häntä kohtaan, olen minäkin
hänen kauttaan teitä kohtaan.»

Tunsin kalpenevani kiihtymyksestä. »Onhan karkoitus, sire — se on
tavallinen sellaisissa valtiopetostapauksissa, jotka eivät ole kylliksi
ilmeisiä rangaistaviksi kuolemalla.»

»Niin!» Hän kirjoitti ripeästi, »Kuinka pitkäksi ajaksi, Marcel? Hänen
eliniäkseen?»

»Ei, sire. Se olisi liian pitkä aika.»

»Minun eliniäkseni sitten?»

»Myöskin se olisi liian pitkä aika.»

Hän nosti katseensa kirjoituksesta ja hymyili. »Ah! Käyttekö
profeetaksi? No, kuinka kauaksi sitten? Antakaa tulla, mies!»

»Arvelisin, että viisi vuotta —»

»Olkoon viisi vuotta! Älkää virkkako enää mitään!» Hän kirjoitti vähän
aikaa, otti sitten hiekkatolpon ja siroitteli hiekkaa asiakirjalle.

»_Tiens_!» huudahti hän, karistaen paperin puhtaaksi ja ojentaen sen
minulle. »Tuossa on määräykseni herra varakreivi Leon de Lavédanista,
Hänen on lähdettävä maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta hänen
tiluksiaan ei takavarikoida, ja karkoitusajan kuluttua hän saa palata
nauttimaan niistä — toivoaksemme uskollisempana kuin tähän saakka.
Käskekää panna tämä määräys heti toimeen ja pitäkää huolta siitä, että
varakreivi lähtee tänä päivänä saattojoukon seuraamana Espanjaan.
Se on samalla todistus, jonka voitte esittää neiti de Lavédanille
osoittamaan, että tehtävänne on luonnistunut.»

»Sire!» Olin niin kiitollinen, etten kyennyt lausumaan sen enempää,
vaan polvistuin hänen eteensä ja vein hänen kätensä huulilleni.

»Kas niin», virkkoi hän isällisesti. »Menkää nyt ja olkaa onnellinen!»

Kun nousin pystyyn, kohotti hän äkkiä kättään.

»_Ma foi!_ Olinpa vähällä unohtaa; herra de Lavédanin kohtalo on niin
paljon askarruttanut ajatuksiani.» Hän otti pöydältään toisen paperin
ja ojensi sen minulle. Se oli Chatelleraultille antamani, tunnustus,
jolla luovutin hänelle Picardiessa olevat tilukseni.

»Chatellerault kuoli tänä aamuna», jatkoi kuningas. »Hän oli pyytänyt
teitä luokseen, mutta kun hänelle oli ilmoitettu, että olitte poistunut
Toulousesta, oli hän sanellut pahoista töistään pitkän tunnustuksen,
jonka hän lähetti minulle yhdessä tämän kanssa. Hän ei voinut,
kirjoitti hän, sallia perillistensä nauttia teidän tiluksistanne;
hän ei ollut niitä voittanut; oikeastaan hän oli menettänyt oman
panoksensa, koska hän oli rikkonut pelin sääntöjä. Hän jätti minun
ratkaistavakseni, oliko hänen maansa joutuva teidän omaisuudeksenne.
Mitä sanotte siitä, Marcel?»

Melkeinpä vastahakoisesti otin paperiliuskan vastaan. Olisi ollut niin
kaunista ja sankarillista heittää rakkauden tähden omaisuuteni kuin
tuhka tuuleen, että sieluni autuuden nimessä minusta tuntui pahalta
nähdessäni omistavani muutakin kuin Beaugencyn. Sitten välähti mieleeni
keskitie.

»Osallisuuteni siihen vetoon, sire», sanoin, »hävettää minua; sen
häpeän tähden olin innokas maksamaan sen, vaikka olinkin täysin
tietoinen siitä, etten ollut menettänyt sitä. Mutta nytkään en missään
nimessä voi suostua siihen, että Chatellerault jäisi häviölle, kuten
hän olisi ollut valmis. Emmekö — emmekö unohda koko vedon lyömistä?»

»Tämä päätös on teille kunniaksi. Juuri sellaista olin teiltä toivonut.
Ja nyt menkää, Marcel! Uskon, että teillä on kiire. Rakkaudentuskanne
hieman helpotettua toivomme näkevämme teidät jälleen hovissa.

Huokasin.

»_Helas_, sire, se ei tapahdu koskaan.»

»Niin sanoitte jo kerran ennenkin, monsieur. Se on typerä mieliala
avioliittoon astuttaessa; mutta — kuten niin monet muut typeryydet — se
on kaunis. Hyvästi, Marcel!»

»Hyvästi, sire!»

Olin suudellut hänen kättään; olin tuonut esiin tulvivan
kiitollisuuteni; olin jo ovella, ja hän oli kääntymäisillään La Fosseen
päin, kun päähäni pälkähti silmätä hänen antamaansa määräystä. Hän
huomasi sen ja äkillisen pysähdykseni.

»Onko jotakin vinossa?» hän tiedusti.

»Teiltä — teiltä on jäänyt eräs seikka pois, sire», rohkenin lausua ja
palasin pöydän luokse. »Olen jo niin kiitollinen, että minua epäilyttää
pyytää vielä yhtä suosionosoitusta. Mutta se ei tuota teille muuta
vaivaa, kuin että lisäisitte muutamia rivejä kynällä, ja asiallisesti
se ei muuta ajatusta.»

Hän vilkaisi minuun, ja hänen otsansa rypistyi, kun hän koetti arvata
tarkoitustani.

»No, mies, mistä on kysymys?» virkkoi hän kärsimättömästi.

»Mieleeni juolahti, että varakreivi-parka, joka joutuu vieraaseen
maahan, yksin, outojen ihmisten seuraan, ja saa kaivata rakkaitaan
nähtyään heidät niin monia vuosia aina luonaan, tuntee itsensä
surkuteltavan yksinäiseksi.»

Kuningas katsahti äkkiä minua silmiin.

»Onko minun siis karkoitettava myöskin hänen perheensä?»

»Koko perheen karkoittaminen ei ole tarpeellista, teidän
majesteettinne.»

Kerrankin katosi surumielinen ilme hänen silmistään, ja hän purskahti
nauramaan niin hilpeästi kuin koskaan olen nähnyt tämän ikävystyneen
hallitsija-paran nauravan.

»_Ciel!_ Mikä vekkuli olette! Voi, että menetän teidät!» huusi hän,
tarttui kynään ja lisäsi määräykseen pyytämäni sanat.

»Oletteko vihdoinkin tyytyväinen?» kysyi hän, antaen paperin minulle
takaisin.

Vilkaisin sitä. Nyt se sisälsi, että rouva varakreivitär de Lavédanin
oli seurattava miestään maanpakoon.

»Sire, te olette liian hyvä!» sopersin.

»Ilmoittakaa sille upseerille, jolle uskotte tämän määräyksen
toimeenpanon, että hän löytää rouvan alhaalta vahtihuoneesta, missä
hän on pidätettynä odottamassa päätöstäni. Jos hän tietäisi, että
hän on varronnut teidän päätöstänne, niin vapisisin ajatellessani
tulevaisuuttanne, kun viisi vuotta on kulunut.»



XXII

RIISUMME SATULAT


Mademoiselle piteli kädessään kuninkaan määräystä hänen isänsä
karkoittamisesta. Hän oli kalpea, ja hän oli tervehtinyt minua
arkaillen. Minä seisoin hänen edessään, ja ovenpielessä oli Rodenard,
jonka olin käskenyt tulla mukaani.

Lähestyessäni sinä päivänä Lavédania oli minut vallannut voimakas,
masentava häpeäntunne sen sopimuksen tähden, johon olin hänet
pakottanut. Olin miettinyt sitä, ja minulle oli selvinnyt, kuinka oikea
oli hänen huomautuksensa, että rakkaudessa ei kannattanut ottaa mitään,
mitä ei vapaaehtoisesti annettu. Häpeästä ja tästä johtopäätelmästä oli
muodostunut uusi päätös. Ettei sitä mikään voisin horjuttaa ja ettei
Roxalannen nähtyäni voimakas kaipaukseni saattaisi minua kiusaukseen
luopua aikomuksestani, olin arvellut viisaaksi, että viimeisen
keskustelumme aikana olisi todistaja minua pidättämässä. Sitä varten
olin käskenyt Ganymedeen seurata itseäni salonkiin saakka.

Hän luki asiakirjan loppuun; sitten hän loi minuun arkailevan katseen,
vilkaisten sitten Ganymedeeseen, joka seisoi jäykkänä paikallaan
ovensuussa.

»Oliko tämä kaikki, mitä voitte tehdä, monsieur?» tiedusti hän vihdoin.

»Ihan kaikki, mademoiselle», vastasin tyynesti. »En halua suurennella
palvelustani, mutta valittavana oli joko se tai mestauslava. Äitinne
oli pahaksi onneksi tavannut kuninkaan ennen kuin minä ja pahentanut
isänne asiaa myöntämällä, että hän oli syypää valtiopetokseen. Yhteen
aikaan olin senvuoksi menettämäisilläni kaiken toivoni. Olen kuitenkin
iloinen siitä, mademoiselle, että sain taivutetuksi kuninkaan olemaan
näinkin lempeä.»

»Ja viiteen vuoteen siis en saa nähdä vanhempiani.» Hän huoahti, ja
hänen surunsa oli perin liikuttava.

»Se ei ole välttämätöntä. Vaikka he eivät saa tulla Ranskaan, niin
voittehan te kyllä käydä heitä katsomassa Espanjassa.»

»Se on totta», haaveksi hän; »onhan sekin jotakin — eikö olekin?»

»Varmasti on; asiain näin ollen paljonkin.»

Hän huokasi taaskin, ja hetkisen vallitsi hiljaisuus.

»Ettekö tahdo istua, monsieur?» kehoitti hän vihdoin. Hän oli hyvin
rauhallinen tänään, tämä pieni neito — hyvin rauhallinen ja ihmeellisen
masentunut.

»Se on tuskin tarpeellista», vastasin lauhasti, minkä jälkeen hänen
katseestaan kuvastui lukemattomia kysymyksiä. »Oletteko tyytyväinen
puuhiini, mademoiselle?» tiedustin.

»Kyllä, minä olen tyytyväinen, monsieur.»

Siinä oli loppu, ajattelin, ja tahtomattani huoahdin minäkin. En
kuitenkaan liikahtanutkaan poistuakseni. »Arveletteko, että olen — olen
täyttänyt lupaukseni?»

Hän loi taaskin katseensa maahan ja astahti askeleen ikkunaan päin.

»Tottahan toki. Te lupasitte pelastaa isäni mestauslavalta. Sen olette
tehnyt, enkä vähääkään epäile, että voitavanne mukaan olette koettanut
lyhentää hänen karkoitusaikaansa. Niin, monsieur, lupauksenne on hyvin
täytetty.»

Hohhoo! Tullessani kypsynyt päätös kuiskutti korvaani, että minulla
ei ollut muuta tekemistä kuin poistua ja mennä tieheni. Mutta siitä
päätöksestä — sadoista sellaisista päätöksistä — huolimatta en
olisi voinut lähteä näin. Ainakin yhden ystävällisen sanan, yhden
ystävällisen silmäyksen tahtoisin saada lohdutuksekseni. Puhuisin
hänelle suorin sanoin aikomuksestani, ja hän saisi nähdä, että minussa
vielä oli jotakin hyvää, jonkun verran kunnian tuntoa, ja hän pitäisi
minua arvossa poistuttuani.

»Ganymedes», virkoin.

»Monseigneur?»

»Käske miesten nousta ratsaille!»

Sen kuullessaan Roxalanne pyörähti ympäri, silmät levällään
kummastuksesta, ja katsahti kysyvästi ensin minuun, sitten
Rodenardiin. Mutta hänen vielä katsoessaan viimemainittu kumarsi, teki
täyskäännöksen ja poistui huoneesta täyttämään määräystäni. Kuulimme
hänen kilisevin kannuksin astelevan eteissalin läpi pihalle. Kuulimme
hänen jyrisevällä äänellä huutavan komentosanan, ja sitten kuului
kavioiden töminää, varustusten kalahtelua ja muuta lähtövalmistelun
hälyä.

»Miksi käskitte miehenne ratsaille?» kysyi Roxalanne vihdoin.

»Koska asiani täällä on lopussa, ja me lähdemme.»

»Lähdette?» Hänen katseensa oli nyt suunnattu maahan, mutta otsan
rypistyksestä aavistin niiden ilmeen »Minne?»

»Pois täältä», vastasin. »Muulla ei tällä hetkellä ole mitään
merkitystä.» Pysähdyin nielemään jotakin, joka esti minut puhumasta
selvästi. Sitten sanoin: »Hyvästi!» ja ojensin rajusti hänelle käteni.

Hän katsoi minua silmiin pelottomasti, vaikkakin hämmentyneenä.

»Tarkoitatteko, monsieur, aikovanne poistua Lavédanista — tällä tavoin?»

»Kunhan vain lähden, niin mitäpä merkitsee lähtötapa?»

»Mutta» — hänen silmänsä osoittivat, että hän oli entistä pahemmin
hämillään, ja hänen poskensa kävivät vieläkin kalpeammiksi — »mutta
mehän — mehän teimme sopimuksen.»

»St, mademoiselle, rukoilen teitä!» huudahdin. »Minua hävettää sitä
muistellessani, melkein yhtä paljon kuin ajatellessani sitä toista
sopimusta, joka oli alkusyynä Lavédaniin tulooni. Viimeksimainitun
häpeän olen pyyhkinyt pois — vaikka te kenties ette sitä usko. Aion
pyyhkiä pois myöskin edellämainitun häpeän. Menettelin silloin
arvottomasti, mademoiselle, mutta rakastin teitä niin sydämestäni, että
minusta tuntui samantekevältä kuinka teidät saavuttaisin, että olisin
tyytyväinen, kunhan vain voittaisin teidät omakseni. Sen jälkeen olen
oppinut käsittämään, että se oli erehdys, että se oli väärin. En tahdo
ottaa sellaista, mitä ei anneta vapaaehtoisesti.»

»Ymmärrän, kyllä ymmärrän», mutisi hän eikä ollut huomaavinaan
ojennettua kättäni. »Olen siitä hyvin iloinen, monsieur.»

Vetäisin äkkiä käteni takaisin. Otin hattuni tuolilta, jolle olin sen
viskannut. Tuon hän olisi voinut minulta säästää, mietin. Hänen ei
olisi tarvinnut ilmaista riemuaan. Olisihan hän ainakin voinut puristaa
kättäni ja erota minusta ystävällisesti.

»Hyvästi, mademoiselle!» sanoin uudelleen niin jäykästi kuin
mahdollista ja käännyin ovea kohti.

»Monsieur!» lausui hän jälkeeni. Minä pysähdyin.

»Mademoiselle?»

Hän seisoi kainostellen, silmät alasluotuina ja kädet ristissä.

»Minulle tulee täällä yksinäistä.»

Seisoin liikahtamatta. Tuntui kuin olisin menettänyt liikuntakykyni.
Sydämeni sykähti rajusti toivosta ja tuntui sitten lakkaavan
sykkimästä. Mitä hän tarkoitti? Katsoin vielä kerran häntä suoraan
silmiin ja epäilemättä olin hyvin kalpea. Mutta ettei turhamaisuus
saisi minua narratuksi, en uskaltanut toimia arvelujen nojalla. Niinpä
sanoinkin:

»Se on totta, mademoiselle. Teille käy olo yksinäiseksi; valitan sitä.»

Syntyi hiljaisuus, ja minä käännyin taaskin ovelle päin; toivoni
lamaantui yhä enemmän joka askeleella, jonka astuin siihen suuntaan.

»Monsieur!»

Hänen äänensä naulasi minut kynnykselle.

»Mitä on tyttö-raukan tehtävä, kun tämä suuri tilus joutuu hänen
hoiviinsa? Se menee rappiolle, jollei mies ole sitä hoitamassa.»

»Teidän ei pidä sitä yrittääkään. Teidän on otettava palvelukseenne
isännöitsijä.»

Erotin jotakin, mikä ihmeellisesti muistutti nyyhkytystä. Olisiko se
mahdollista? _Dieu!_ Olisiko asia sittenkin niin? Mutta en tahtonut
antautua olettamuksien varaan. Käännyin taaskin puolittain, mutta hänen
äänensä pidätti minua. Nyt se oli pyytävä.

»Herra de Bardelys, te olette pitänyt lupauksenne ylevästi. Ettekö
tahdo mitään palkkiota?»

»En, mademoiselle», vastasin hyvin lempeästi; »en voi ottaa mitään
palkkiota.»

Hän nosti katseensa sekunnin ajaksi. Hänen syvät, siniset silmänsä
näyttivät sumeilta. Sitten hänen katseensa vaipui jälleen.

»Oi, miksi ette auta minua?» puhkesi hän puhumaan, lisäten sitten
vienommin: »Minusta ei ikinä tule onnellista ilman teitä!»

»Tarkoitatteko?» läähätin, astuen askeleen takaisinpäin ja sinkauttaen
hattuni nurkkaan.

»Että rakastan sinua, Marcel — että kaipaan sinua!»

»Ja voit antaa anteeksi — voitko antaa anteeksi?» huudahdin, sulkien
hänet syliini.

Hänen vastauksensa oli naurahdus, joka osoitti, kuinka vähän hän
välitti mistään — mistään muusta kuin meistä kahdesta, meidän
rakkaudestamme. Se ja hänen rusohuuliensa suipistus olivat hänen
vastauksensa. Ja jos niiden huulien houkutus — Mutta kas, minähän käyn
kovin avosuiseksi.

Painaen häntä yhäti rintaani vasten huusin:

»Ganymedes!»

»Monseigneur?» kuului hänen vastauksensa avoimesta ikkunasta.

»Käske miesten laskeutua ratsailta ja riisua satulat!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Uhkea markiisi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.