Title: Tschandalan vanki
Author: Pennanen, Ain'Elisabet
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tschandalan vanki" ***


TSCHANDALAN VANKI

Kirj.

Ain'Elisabet Pennanen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.



SISÄLLYS:

VAPAANA.

Hän kullasta paulaa kalkuttaa.
Muistoni lintu.
Dionysos 1-2.
Hebrealainen.
Kai keijun kevyt on!
Miksi aiot?
Najadi.
Kyyneleitä.
Viftin jälkeen.
La petite!
Tuskaton keiju.
Unilaulu.
Unelmissa.
Metsätiellä.
Sadesäässä.
Kaks vierasta.
Miksi hällä huulet värjyy?
Runoiltu lempi.
Hyveittemme esi-isät.
Miihkalniemi.
Suuri myrsky.
Pikkunen Salome.
Kyttyräänsä ujostelevalle.
Leikkivä lapsi.
Ikuiset jumalat.
Suuri-mies.
Suutelet meille unhoitusta.
Ääni.
Sama tahti.
Ajatti taatto kartanostaan.
Kuta — sitä.
Kilpakosijat.
Löytyis vielä pieni polku.
Ilmassa helähti!
Aurinkoa.
Liian myöhään.
Ruusuni kuolo.
Epitaphium.

VANKINA.

Tschandalan kaupunki.
Ensi ongelma.
Kuoleman kihloissa.
Unelmoitu.
Moirat.
Kuudanyö 1-5.
Miihkalin kallio.
Ulapalla.
Tunteen rukous.
Kirous.
A ja O.
Keski-yössä.
Keijujen luona.
Kaukainen kauneus.
Vanki.
Jobin lohduttajat.
Iäksi.
Moni mieletön haave.
Oi, äiti, äiti.
Erämaihin.



VAPAANA.



HÄN KULLASTA PAULAA KALKUTTAA.


    Hän unten on päiväin paahtama,
    on huikaistu auringon mailla.
    Nyt astuu arkensa raukeena,
    Puol'uinuvan, untelon lailla.

    Hän sielunsa hehkut yksin joi,
    kera haaveiden haamujen horjui.
    Ja kummia kuvia elosta loi —
    pois neuvot ja neuvojat torjui.

    Vaan joukko ei anteeksi antaa voi,
    kun yksinastuja kulkee.
    Yhä julkeimmin sen tuomio soi,
    mut kulkija korvansa sulkee.

    Hän kulkee kalvaana karttaen,
    mut itseksensä laulaa.
    Salapolkuja vieläkin astuen
    jo laittaa kullasta paulaa.

    Hän kullasta paulaa kalkuttaa
    ja riemuissansa hymyy:
    kai elämän kerran paulaan saa
    ja elämän syliin lymyy.



MUISTONI LINTU.


    Ken se liekin? Unteni hämy sen toi.
    Lintu pienin? Kainona pyrki se luo,
    Enkö tuntis! Tuttu kun ääni taas soi,
    lintuni laulu.

    Kas! Se onkin muisto jo mulle kallis,
    hellä, — hellin? Kerta se — niin ah silloin
    riipi rinnan, raasteli — — mut et salli,
    lauluja noita?

    Ei siis! Kätken lintuni työt jo tuhmat,
    Pieni värjyt? Poskeni sulle painan.
    Suuta hellin. Vaikeni vaivat summat
    lintuni töistä.

    Ilta hetket antavi armaat, kas! Oi!
    Tuolla puiston kuutamo hehkuu, uhkuu,
    tenhovälkkein kiitävi virta, soivat
    sirkkojen viulut.

    Lintu, lintuin, leikimme kerran ennen
    puiston yössä, huumaava tuoksu leyhyi
    ruusuvöistä, uinuimme rinta rinnoin
    nuorinta hurmaa.

    Sentään, pienin, luule en minä huolien
    että hetket yöhyen vielä silloin
    riemu korkein ollut ois. — Sydän kuollen
    eroa itki.

    Muita teitä kohtalo johti. Kumman
    ihmemaailman tuntea sain ma, uuden.
    Meidät, lemmen, puiston ja surun nuoren
    unohti aika.

    Mutta kiitos, lintuni, aina sulle!
    Sulta sai mun eloni ensi hurman,
    annoit ensi lempeni laulut mulle,
    kaunista kylvit.

    Muisto vanhin. Unteni hämy sen toi.
    Lintu leikin! Hellänä pyrki se luo.
    Ällös värjy! Siunaus suurin nyt soi
    lemmestä lasten.



DIONYSOS 1.

    Sei klug Ariadne!
    — — —
    — — —
    Ich bin dein Labyrinth.



DIONYSOS 2.


    Miksi solmian kukkasvöitä —,
    häntä kiinikö kiehtoa vois?
    Pian tanssien kukkiin hän kiertyy,
    pian tanssien kiertyy taas pois.

    Miksi solmian kukkasvöitä?
    Jäävät okaat mua pistämään.
    Ikihaavat hän rintaan viiltää,
    kuinka varon ja väistänkään.

    Hälle solmian kukkasvöitä,
    hän mun viehätti solmimaan!
    Ja nyt sokkona sokeimpana
    kera jumalan pyöriä saan.



HEBREALAINEN.


    Jos astuisi hän vielä joukossamme
    ja johdattaisi oppilapsiaan,
    minä myöskin tuohon seuraan saisin.
    En uskois hänen taivaitaan
    — en siitä mitään hälle suotta virkkais. —
    Nuo tahtoisin mä nähdä silmät vaan!
    Nuo äärettömän rakkauden silmät,
    hänet nähdä, jok’ oi' aina hieno —
    ja ihmeen yksin...



KAI KEIJUN KEVYT ON!


    Keijun, keijun kevyt on!
    Kai kevyt on,
    kun kiharat
    on seitin verkkoa,
    ja siivet suuren perhosen,
    ja jalka sorja notkea!

    Kai kevyt on,
    kun rintansa, kun rintansa
    vain sykki vastalempehen
    ja liekki hetken — haihtuen!
    Kai keijun kevyt on!



MIKSI AIOT?


    Miksi aikoo sini-aalto,
    miksi nurmen kukkanen,
    miksi kesän kuuma säde,
    miksi taivaan tuulonen?

    Kuin aalto ja tuuli
    ja säde ja kukka
    mun mieleni alati ailakoi!
    He kysyvät multa,
    miks aion ma rukka, —
    en vastata koskaan heille voi!



NAJADI.


    Salmen rannasta salmen rantaan
    aallon kantelokielet käy.
    Virranmiehen on rinta rikki,
    päänsä aalloille uupunut.

    Sairaan soittajan kiharoilla
    leikin hiljaa itseksein.
    Kastan veteen ja ylös vedän,
    pisar välkkyy päivää päin.



KYYNELEITÄ..!


    Iltasella kuutamossa
    keiju etsii kultoaan.
    Keijun kulta, musta perho
    on jo mennyt nukkumaan.

    Perhopelmu oli ollut
    päivän pitkän yli veen.
    Keijurukka ikävissä
    pienen itki kyyneleen,



VIFTIN JÄLKEEN.


    Istuu perhon siiven päällä
    keiju hiljaa nyyhkien.
    Siro ruumis vavahtelee, —
    vait on perho, miettien —.

    Puhuu keiju haikein äänin:
    — Kuin mua eilen kohtelit?
    Kotiin tulit kukkamaista —
    kovin varmaan viftasit!

    Ilakoiden riennän luokses,
    suuta sulle suihkaisen.
    Huomaan: sull’ on silmät harmaat,
    kovin naama punanen.

    Tiedustelen vointiasi,
    osaa ottain huoliisi,
    katsot mua untelosti
    sitten vastaat vainen: — Nih!



LA PETITE!


    — Missä kulkee kultaseni?
    — Kuutamossa vaan!
    — Mitä miettii maireheni?
    — Päivyt-uniaan!
    — Miksi hällä hajahapsi?
    — Tahtois tanssimaan!
    — Vasta maahan vaivuit, lapsi —
    — Nousis uudestaan!



TUSKATON KEIJU.


    Tuskaton keiju heijaa
    oksalla mäntypuun.
    Utuiset hunnut leijaa
    edessä vanhan kuun.

    Tuskaton keiju kuulee
    soittoja yöhyen.
    Oksissa puiden tuulee
    hyminä rauhainen.

    Vangita keijun rintaa
    perho ei enään voi.
    Keiju jo kaukaisintaan,
    kumminta unelmoi.



UNI-LAULU.


    Hajalla hiukset kuljen
    ja kylvän valmuja.
    Suruilta silmät suljen,
    saa huolet hukkua!
    Hukkukaa!

    Kaikille kalvenneille
    valmuja, almuja.
    Ken syöksyi harhateille,
    saa myöskin nukkua.
    Nukkukaa!

    Unissa kohta näet
    keitaitten palmuja.
    Kultaansa unten käet
    saa sulle kukkua.
    Kukkukaa!



UNELMISSA.


    Ma kuljetan tumminta vankiain,
    se perhojen kruunattu kuningas on.
    Sen siivet on särjössä, sairaat niin,
    sen tie on tuskissa lennoton.

    Sen peittelen silmät mä päivältä,
    se tuntee päivästä pistoksen.
    Ma kuljetan kultaista vankiain.
    pois varjoihin vuorien.



METSÄTIELLÄ.


    Oisit tullut poikanen,
    saanut oisit ruususen,
    immen tumman ruususen
    nähnyt immen kyynelen.



SADESÄÄSSÄ.


    Mielihyvin leikkityössä
    viihdyn päivän hämärvyössä,
    aikaa tappain kirjoitellen,
    laulelmia punoellen.

    Silloin äkin valo voittaa,
    päivän pojat maille koittaa,
    mustan pilven rakosesta
    tuikahtavat, kaposesta.
    Yli metsän, nurmen kulkee,
    hyväilyihin kylmät sulkee,
    valkojalat järveen kastaa,
    naurain tervehdyksiin vastaa.

    Taas jo kaikkoo varsamaiset,
    rakastetut veitikkaiset.
    Pimeämpi pilvi silloin
    kuusikorven rintaa illoin.

    Tuo niin mulle lemmenleikit
    muistuttaa ja mieleen tuo.
    Kera nurmen, metsän synkän
    sateen surun sydän juo.



KAKS VIERASTA...


    Sun pääsi jo vaipuu rintaan
    ja huoneessa hiljenee
    ja sisintä hiljaisintaan
    mun sieluni kuuntelee.

    Kaks kiihkeää, kaunista unta!
    Kaks vierasta kuitenkin!
    Ja yhteinen valtakunta
    on särkynyt suruihin.

    Kaks vierasta vihille tullut!
    Kaks köyhää, kurjaa nyt.
    On haihtuneet haaveet hullut,
    tuli rintain jo jäähtynyt.

    On hiljainen, hiljaisin hetki...
    takan hiilet jo tummuneet...
    ja tunteet suruisetki
    on tyhjinä hapuilleet.

    Mut yhä kun pääsi vaipuu,
    poves mykkänä myrskyää,
    mun täyttää ääretön kaipuu
    sun tuskias viihdyttää.

    Ma tahtoisin povelles asti,
    sua suudella uudestaan,
    sua suudella hehkuvasti
    tän kerran viimeisen vaan.

    Ja jäähyväishetkenä antaa,
    mikä mielehen iäksi jää,
    mitä voisimme ylpeinä kantaa
    ja muistoksi pyhittää.



MIKSI HÄLLÄ HUULET VÄRJYY?


    Miksi hällä huulet värjyy,
    ranne niinkuin heinä heikko?

    Tapansa on kumman tuhmat:
    öisin käy hän varkahissa
    kuutar-rouvan kamarissa
    kootaksensa kissan kultaa
    kuollehelle kullallensa.



RUNOILTU LEMPI.


    Ällös, kulta, kylmi,
    ällös, hieno, hylji,
    vaikk’ kelmeni impesi kasvot,
    runo-impesi raukean sun!

    Valot sammuta kammios ennemmin
    minut pitää pimeä hellemmin,
    ja ma kertoa voin,
    miks kalpenin noin:
    minä lempeni laulaen koin.



HYVEITTEMME ESI-ISÄT.


    Niin oudosti rännissä raksuttaa,
    joku poikanen,
    pirun poikanen.
    Minä pöytäni ääressä valvoa saan,
    yhä huoleni ne on samat vaan.

    Kenen piru se on, joka vainoo mua?
    Se turhaa on,
    sinä tahditon!
    Ei ole mulla aikaa hutkia sua!
    Omat piruni myös on pentuja vaan.
    Niitä hoitaa saan,
    niitä piiskataan,
    joka päivä maidolla ruokitaan.



MIIHKALNIEMI.


    Ken viskoo tuoksuja valmujen?
    Ne tulvaa sierainkaariin
    ja luomiin silmäin raukeiden.
    Saan kohta jo unien saariin.

    Univalssia harmaat hyttyset
    ne tanssivat kattoni alla.
    Niin sulosti sammuu päivyet
    kesämajani kukkulalla.

    Joku unosen aaltonen ailahtaa
    ja kuiskii "hyviä öitä".
    Sydän muistaa jotain laulajaa,
    unin haastanen höperöitä:

    olet kirkkain poikia Apollon,
    siks veljeni sinua lemmin!
    Sinä uskot unia auringon
    yhä laulain sointuisemmin.

    Vielä silmäni auon ja huokaisen:
    myös rukoilla, iltani, muista:
    oi, elämä kumma ja kultainen,
    serenaadiin suruni suista!

    Taas unosen aaltonen vierähtää,
    ne velloo uudet ja uudet — —
    ne soutaa yli — en totta nää —
    vain uneni satujen suuret.



SUURI MYRSKY.


    Suuri myrsky kiiti mulle kukkamaahan.
    Katselin tuota ja säikähti mieli,
    mutta ääntä en ainoota äännä.

    Suuri myrsky löysi oitis hyödynheinät.
    Katselin tuota ja hymähti huuli,
    mutta ääntä en ainoota äännä.

    Suuri myrsky riisti sitten kunnian kukan.
    Katselin tuota ja silmääni kyynel,
    mutta ääntä en ainoota äännä.

    Suuri myrsky taittoi ystävyyden yrtin.
    Katselin tuota ja kohosi rinta,
    mutta ääntä en ainoota äännä.

    Suuri myrsky etsi rakkauden ruusun —.
    Hypähdin silloin ja vihlovasti huusin,
    ruumiini heitin mä lemmen lehden päälle,
    ja katso: taukosi myrsky.



PIKKUNEN SALOME.


    Koko maailman tahtoisin rikki
    ja kahtia revästä näin.
    Ja jos silmäni vihasta itki,
    lyö tulta ne jälkeen päin.

    Ja ulapan äärellä seisten
    mä myrskyä uhmailen.
    Ja salaman taivaalta lyöden
    vain taivasta herjaisen.

    Ja sormeni timanteilla
    myös tyyntä mä kiusailen
    ja voileipäleikkiä vanhaa
    vain rannalta viskailen.

    Ei nimeni kaunis, kuulu,
    mut varttani hierotaan.
    Ja exotiikkaa imin,
    jo niin mua vierotaan.

    Kas taivas on mulle suonut,
    mitä jumalat rakastaa.
    Ja hetki on mulle luonut,
    mitä tuhannet tavoittaa.

    Ja jos kruunun kerran saisin,
    niin narrit ruoskisin,
    ja sitten heidät veisin
    taas maskeraateihin.

    Sinä viimenen narriparka,
    joka seuraani innoin hait,
    olet kaikkein halvin hölmö,
    mut minut viimein nait.

    Ja vaikka ma sulle nauran,
    niin luonani usein käy.
    Ma aina laulaen tanssin,
    ei suruja meillä näy.



KYTTYRÄÄNSÄ UJOSTELEVALLE.


    Sä hyvin näyttelet. Sen siksi siedän.
    Ja kyttyrääsi tuskin huomaakaan.
    Ma aplodeeratakin innoin tiedän, —
    saan muutkin sua uskomaan!



LEIKKIVÄ LAPSI.


    On leluni kaikki rikki
    ja nukkeni halki pää.
    Nyt itkua, valitusta —
    torut äidin peljättää.

    Niin ennen — nyt ei toisin,
    lelut vanhat rikki lyön, —
    mut särjetyn tähden itken
    ja torun pitkän yön.



IKUISET JUMALAT.


    Ma aina etsin jumaloita
    ja noita löydän ihanoita.

    Ain uuden kanssa henkevätä
    on arvostella elämätä.

    Näin vuoroin kuolleisiin ma kiinnyn,
    ja vuoroin eläviin taas piinnyn.

    Kun kävin vielä kouluani,
    sain lempiä vain kuolleitani.

    Mut yhden seuraa tyrkytettiin
    ja moni tunti myrkytettiin.

    Sen hyljin ensilemmen aikaan —
    kuin paljon pahaa siitä saikaan!

    Mut surun käärmeen tappoi Nietzsche
    vaikk’karmi: „Vergiss nicht die Peitsche!

    En säikkynyt mä sentään tuota,
    mut mennä täytyi hänen luota,

    kun luin ma: "Sju små kvinnospråk",
    — jo harakatkin nauroi krook!

    Mut uskoin yhä suurta miestä
    en kauan empinytkään tiestä,

    Vaan paiskoin kaikki kirjat kiini.
    Juomatta moderni jäi viini.

    Nyt muutuin itämaalaiseksi —
    vain niinkuin mielikuvat keksi!

    Ja jäykin ilmein harson alla
    ma kuljin kummaks kaikkialla.

    Mut mennytkään ei vuosi multa,
    kun mun jo löysit, uusi kulta.

    Vaan, kaikkein viime jumalani,
    sa lienet vaikein jumalani!

    Niin jumaltahtos uutta vaatii
    ja uudet lemmen lait laatii.

    Mut tottunut kun jumaloihin
    ma olen, tyranneihin noihin,

    niin tiedän, kuinka heille ollaan
    ja heidän kanssaan toimeen tullaan:

    vain puolin mielin eessä seistä,
    ja sitten tehdä ero teistä,

    ja elää päin ja vastoin aivan
    näin antaa teille tunne vaivan.

    He, kas, lempii koko hehkullansa
    vain eksyneitä lampaitansa.



SUURI-MIES.


    — Tuletko suuresta mailmasta,
    suuri-mies?
    — Sieltä, sieltä, suuresta vaivasta,
    kukaties!
    — Mitä opit sinä suuressa maailmassa,
    suuri-mies?
    — Siellä opin minä lemmellä leikkimään,
    kukaties!



SUUTELET MEILLE UNHOITUSTA.


    Suutelet meille unhoitusta,
    unhoitusta vaan!...
    Haihtuu hurma niinkuin haihtuu
    lentävä tähti syvään sineen,
    surun syvään äänettyyteen.
    Kuulen siellä kellot soivan,
    kaiken lopun kummat kellot.
    Valojasi vannoessa
    korkealla kukkulalla,
    yössä kesäkirkkahassa
    kuulen vaan ma kellot soivan
    kumman kaukaiset ja kylmät kellot.

    Ma kuuntelen kyynelsilmin, —
    ei lempi ikuinen!
    Tuo lempi, perhokulta, kaikkein häipyvintä.
    Niin hehkuen kumpuvan äänesi vuossa
    ne puhkeevat tuttavat valheet
    kuin kirjavat ihanat kuplat,
    punapilkkuineen,
    sinisoiluineen,
    ne pyörii, tanssii, särkyy pois —
    on nopea kuplien kierto.

    Ma kuuntelen kyynelsilmin,
    ja värjyn, ma valheista värjyn!
    Niin rakkaita valheita kaikki ne on,
    niin totta ne muistuttaa!
    Minä aina noin lempiä voisin,
    siks aina ma vaikenen.
    Kylmä, kuuma, myönnän taikka emmin,
    minä yksin, yksin lemmin.



ÄÄNI.


    Jo kuljen lumottuna
    — en tiedä itsekään —
    kuin huimistunut sokko,
    mua kutsuu yksi ään’!

    Mua kutsuu yksi ääni,
    en muuta kuulla voi
    mua kutsuu yksi ääni,
    oi, kuinka soi, se soi!

    Se onkin tuhat ääntä,
    ne tulta väreilee,
    ne on niin kiihkon hurjat,
    ne myötä riuhtasee.

    Jo lienen itse ääntä,
    mi rinnan täristää.
    Ma syöstään, syöstään kohti —
    — — kiviseinään murskaks pää — —!



SAMA TAHTI.


    Sadepisaroita... sadepisaroita
    sama tahti... sama tahti...
    särkyin pisar tipahtaa.

    Yössä tuolla muuten hiljaa,
    Yössä niitän päivän viljaa,
    kylmän kesän karpaloita,
    niellä marjat karvastaa.

    Sama tahti... sama tahti...
    pisaroilla sama tahti...
    Hymy ompi hyvä vahti!
    Nousta ei saa myrskysää.

    Pelkään, että tuulis tuimin,
    pelkään, että riehuis huimin —
    tuhma oisi raivo tää!

    Pisaroilla sama tahti,
    hymy ompi hyvä vahti!
    Jos nyt nousis myrskysää,
    kuolo oisi mulle tää.



AJATTI TAATTO KARTANOSTAAN.


    Nyt turman ruoskat vingahti!
    ja surman soihdut singahti!

    Ajatti taatto kartanostaan,
    ajatti yöhön asunnostaan,
    ajatti yöhön tyttölastaan,
    kirosi kylmä kynnyksellä,
    kotia käydä kielsi.

    Hän vielä viipyy taaton tiellä
    Anellen auki akkunoita...
    kun yössä tuulet tohajavat,
    ja peikot tummat tuijottavat,
    ja pelko päätä puistuttaa,
    ja surman pieni sulhoks’ saa.



KUTA — SITÄ.


    Minä olen kuin nuorallatanssija
    ja nuorani mun on lempi.
    Kuta kummemmin minä muksahdan,
    sitä hyppyni herttaisempi.

    Mut maallikot alhaalla ennustaa:
    — Hän nuoralla niskat taittaa! —
    Lopuks numero hienointa ohjelmaa
    on aikomukseni laittaa.



KILPAKOSIJAT.


    En tiedä, laulanko nyt jo
    mun joutsenlauluain,
    ja sävelten helkkyellen
    käyn kohti kuoloa vain.

    Tai nytkö vasta päivä
    mun nousee loistossaan,
    ja soittooni sylkytellen
    käyn kohti lempeä vaan.

    Kas käteni toinen mulla
    on olalla kuoleman,
    mut toisessa näät sä ruusuin
    niin tummina hehkuvan.



LÖYTYIS VIELÄ PIENI POLKU.


    Löytyis vielä pieni polku,
    jota keiju kulkis,
    jota kulkis kuutamossa,
    surut syvään sulkis.

    Kehräis, kehräis kultalankaa
    uuteen unten vyöhön.
    Kiertäis, kaartais peikon pesää,
    ettei eksyis yöhön.



ILMASSA HELÄHTI!


    Säveleitä, säveleitä,
    ilman täyden säveleitä
    autuanna kuulen.

    Riemuin sinne sävelmereen,
    solisevaan sävelmereen
    sävelenä kuolen.



AURINKOA.


    Ja tummista tuskistansa
    mun sieluni sukelsi pois.
    Ja äkkiä elää ja hehkuu
    kuin juopunut riemusta ois.

    Ja loistavat kirjokuvat
    mun eessäni kimmeltää.
    Ja säihkyy ja soipi ilmat
    ja elämän aukeevan nään.

    Ja on kuin öisin ma ollut
    laps lemmen vain ainiaan.
    Ja valojen aaltoja uinut
    ja kukkia kylvänyt vaan.

    Ja polvilta polville noussut
    kuin tapa on keijujen.
    Ja sylistä siirtynyt syliin
    ja riemunnut keväimen.

    Ja on kuin oisi nyt mulla
    suur’ päiväkin valjaissa vaan,
    me kiidämme kukkakenttää
    ja heinästä ruoskankin saan.

    Me ilkamoiden mennään
    ja pyhimmin peuhataan.
    On nuoret ratketa riemuun, —
    mut vanhoissa kuiskaillaan.

    Joku suuri sammakko loikkaa,
    hui! häijyä hätkähdän.
    Mut taas lyön päivää päähän,
    saan hyppimään oitis tän.

    Monet leikkivät tuulen henget
    ne huulia koskettaa.
    Mut huulet yhä vain hymyy
    kosteina puol'aukeaa.

    Kun kyynärpäälle perho
    taas lentää leikkimään,
    niin nauraen häntä katson —
    kujeensa pohjaan nään.

    Ja voimakkaasti hengin —
    puhallan perhon pois!
    Oi, oi! Sa elämä kumma!
    Enään tuskat kuin tulla vois!



LIIAN MYÖHÄÄN


    Mun kukkaini valtakunta
    kevätöissään väräjää.
    Sen umput huojuvat unta
    niin vaaleaa, pehmeää.

    Sen umput valkean hempeet
    kai aurinko suutelee.
    Kun aukovat silmänsä lempeet,
    yö hiljalleen haihtunee.

    Yön myrkkyiset ruskeat perhot
    luo kukkaini liitelee.
    Niin arkana valkeat verhot
    ens’ suukoista vapisee.

    Punertuu purppuraan lehti
    ajan outona hehkumaan...
    Kun aurinko viimein ehti —
    päät umppuini riippui vaan —



RUUSUNI KUOLO.


Ystäväni, Teidän täytyy lohduttaa minua: minulla on oikea suru.

Olen hyvin alakuloinen, enemmän kuin alakuloinen, linnassa ei ole niin
pimeätä soppea, jonne voisin hiipiä haikeana kätkyäkseni.

Tiedättekö, oletteko koskaan varomattomuudesta tai huolimattomuudesta
saaneet aikaan jotain hyvin pahaa, syvästi onnetonta, iäksi
auttamatonta? Loukannut esimerkiksi jotain armasta olentoa, joka sitten
ainaiseksi arkana ja hermostuneena vetäytyy luotanne, taikka, jos hän
tulisikin takaisin, katsovat hänen silmänsä kuin ainaiset epäluulon ja
epäluottamuksen kysymysmerkit, ja tämä on vaikeampaa kestää kuin hänen
täydellinen poisvetäytymisensä.

Minun täytyy kertoa Teille, mitä on tapahtunut. Tehän sallitte sen?
En voi sitä Teiltä salatakaan, en saa sitä muististani, voin huutaa,
polkea, vaikeroida, ei auta, ei parane: olen sotkenut ruusuni.

Kauneimman, uhkeimman, kesän kuningattaren.

Ruusujeni ruusun.

Sen jälkeen on kuin ei mitään muutakaan ruusua enään tarhassani
kukkisi, kuin ei päivä viitsisi paistaa eikä linnut laulaa.

Taitamattomasti olen astunut sen päälle.

Kuinka?

Seisoin ja tunsin, että sotkin jotain, jotain elävää...

Vavahdin oudosti ja nostin nopeasti jalkani astuen syrjään. — Katsoin
ja näin kauhuin: ruusuni oli siinä, lysässä, runneltuna, repaleina.

Sydänvereni seisahtui...

Tuijotin jäykkänä, kylmänä, myrkytettynä.

Äkkiä poltti häpeän punastus kasvojani, rintaani vihiäsi ja repi ja
pisti, kuin monta terävää säilänpistoa perätysten.

Kuinka, kuinka tämä tapahtui?

Se oli kauheata.

Kukaan ei saa nähdä minua.

Vihdoin nostin lattialta tuon musertuneen raukan, sen lehdet, jalot
vielä repaleinakin, näyttivät hienossa lihassaan selvät jäljet
kengänkorkoni raudoista — — Katkerat kyyneleet tulvivat silmiini,
suutelin raadeltua anteeksi anoen — — katselin taas ja nyyhkytin
jälleen kuin onnettomin lapsi.

Ketä silloin kaipasin? Isoäitiä. Isoäidin helmaan olisin kätkenyt
ujostelevat kasvoni. Helmaan tuon hienon, kultaisen eukon, joka osasi
lukea kasvojen ilmeitä ja silmäinluonteja.

Keikkasin ruusun irti varrestaan, nyppäsin pois kehrän pahimpia risoja
ja asetin sen vesilasiin.

Lopulta en voinut sitä katsella.

Sen näkö oli viiltävä, sen haavat piirtyivät rintaani.

Minä, minä olin barbaari, murhaaja, tylppäsormi, ulkonevaposki.

Nyt sain sen sanotuksi Teille. Teillä on syytä olla pahoillanne minusta.

Olin kerrankin mennyt ohi ruusuni näkemättä sitä, olin mennyt
tunteettomana kuin tylsin palkkapiika, ja helmojeni heilahdus oli sen
kaatanut.

Olinhan kertonut Teille ruusustani. Puoliujosti — oli hauska yllättää
Teidät todellisuudella. Te lupasitte tulla katsomaan sitä. Tunsin syvän
salaisen riemun. Teidän hemmotelluille silmillenne saatoin ehkä näyttää
jotain, jotain harvinaista, säilynyttä, suojattua, pyhää...

Te tulette pian? Odotan Teitä ikävöiden.

Sanon sen Teille nyt:

Ruusua kasvatin Teitä varten.

Siinä on suruni ydin.

Kauan istuin ja muistelin. Muistelin hellyyttäni, hoitamisintoani,
ylpeitä toiveitani, toiveet niin ylpeät kuin kuumat, sähähtelevät
salamat.

Aina minussa lauloi: ruusu, ruusuni, sydänverikukkani.

Tumma, tulinen, sametin pehmeä lehdiltään.

Sen tiesi, vanhaa jalostettua verta itämailta.

Ruusuni itämailta.

Tunnette kaihoni itämaille.

Ummistan vain silmäni ja mielikuvitukseni kosteassa, kuumassa yössä
heti loikoilen jossain Persian, Indian helmoissa.

Melkein aistittavasti kaikki tunnen, kuulen, näen... kukkain tuoksun,
satuisen, runsaan, uneen myrkyttävän tuoksun. Siellä täysmuotoiset,
kaarevat ja silkoiset, käärmeenviisaat lapset yksitellen puiden alla
liikkuvat. Kuuma tuuli kohisuttaa lehtiä, pyhän virran laine leiskahtaa
... oi untelona noihin kuviini ijäksi uinuisin!

Ruusuni oli viesti sieltä. Sieltä öisistä ihanuuksista.

Kun sen kehrään äkisti satuin katsomaan, tulvahti sydämeeni melkein
säpsähyttävä onnen aavistus, vapisevat käteni kostuivat, vereni
vilkastuivat. Minulle tuli niin kiire, kuumeinen kiire jonnekin outoon,
salaperäiseen, tummaan, ihanaan. Elämässä saattoi saavuttaa jotain.

Ruusu tuossa oli päämäärissään.

Täynnä lepäävää kauneutta, koskematon ja ylhäinen.

Sen täyteläiset purppurahuulet olivat kuin ylpeimmän immen, joka salli
itsestään vain kuninkaiden nähdä suutelo-unia.

Voinko sen sanoa?

Ruusu oli minulle symbooli.

Symbooli siitä, miksi tahdoin sydämeni, rakkauteni.

Te ymmärrätte minut.

Kuinka, kuinka olin sen kaatanut!

Osoittaisivat minua tylpillä sormillaan, jos tietäisivät ruusuni lopun.

Mitä he välittäisivät traagillisuudesta siinä!

Kuinka he vaikenisivat hienotunteisesti ja ihmettelisivät.

Olin huolimaton, varomaton, hullu! — — hyvä jumala, ovathan ne vikoja!

Mutta he sanoisivat, että olin väsynyt, kyllästynyt, tunteeton. En
viitsinyt enään hoitaa ruusuani. Ja ilkkuisivat alhaista ilkkuaan
niinkuin aina, kun näkevät jotain hienoa värjöttävän sairaana,
alakuloisena, riepuisena.

Tuossa nyt on sen musertunut kauneus marmoripöydällä. Heleätä verta
valkealla pohjalla!

Sen lehtien lomasta kuuluu kuin viime uikutus...

Olinko mieletön, kun sen sotkin — — tämä on sietämätöntä.

Hillitsen itseni. Ummistan silmäni ja painan ruusun huulilleni...

Sen vielä täysin ihana tuoksu täyttää sieraimeni.

Se on kuin rakastava nainen, jonka särkynyttä sydäntä uskoton lemmitty
uudestaan suutelee... hän kuolee, mutta suutelee kuollessaan.

Juovuta minut vielä kerran tuoksullasi, hengittää sinut tahtoisin
sieluuni.

Ehjänä en enää sinua näe.

Kätken sinut, etsin somimman rasiani, iso-äidin lahjan, jonka kanteen
on koverrettu onnen temppeli ja säilytän sinut syvällä, syvällä
piilossa.

Vanhana kerron tarinasi, vanhana lempeänä mummona jollekulle
lemmikilleni, joka iltahämärässä takkatulen räiskiessä polvilleni
hiipii.

Rasian kansi on kiinni... käteni painaa kantta... katselen ulos.

Ilta on hiipinyt yllemme.

Sydämeni on täynnä sanatonta surua.

Katselen kauas ja kauan.

Mikä ilta! Miksi niin kaunis juuri nyt?

Kuulakas taivas ja sen rannassa purppurainen pilvisaatto, reunat
hehkuen kullassa kuin polttava tuli.

Metsässä tummaa, hiljaa, jännitettyä.

Iltani lohduttaa, lupaa, ennustaa — — —

Sielussani herää jotain — —

Mitä? Sitä en saa kertoa — en Teillekään — —



EPITAPHIUM.


    Mä hengen haudasta vein taaskin hautaan,
    mut tiellä paistoi aurinko ja usein kuu
    Myös mielistyin mä moneen outoon nautaan,
    ja juuri ennen hautaa oi’ hauskin rendez-vous!



VANKINA.



TSCHANDALAN KAUPUNKI.


    Askeleissas lokaa, jäätä,
    seuranasi hylkyväki.
    Kanna siellä pystypäätä,
    Herra senkin kuuli, näki.

    Siellä sull’ on lapsuuskoti,
    mennyt nuoruus, äiti, veli.
    Yksi päivä tuskat poti,
    mitä muiden ikä eli.

    Aatelinen unelmissaan
    pysähdy ei puolitiehen.
    Tschandala saa kaupungissaan
    ylhäisemmän naisen, miehen.



ENSI ONGELMA.


    On murhe suuri sen lapsosen,
    joka syntynsä kiroaa.
    Epäluulot se ylhäin ihmisten
    ja koston alhaisten saa.



KUOLEMAN KIHLOISSA.


    Musta vieras rinnoiltani
    kiihkoin riisti suudelmat.
    Sulle soitan, kirkas haave,
    suuren lemmen unelmat.

    Julma vieras viilsi rintaan
    kuolon haavat vuotamaan.
    Sulle puhkee, pyhä harha,
    veriruusut loistamaan.

    Hornan miesi kuilun kitaan
    kostomielin syöksi mun.
    Viime katse, kyynel, kuiske,
    jumalani ainut, sun!



UNELMOITU.


    Sinä kaipasit kirkkautta
    ja hiljaista iloa.
    Sitä oli, sitä olihan kerran —
    oi, jumaluus aikoja!

    Lopun tippuvat veriruusut,
    ilo, tuskani kuumeinen.
    Kun nauraa, ilkkua koitan,
    kera kammoni kilpailen.

    Kas rinnassa auki on haava,
    syvin syvien haavojen.
    Verikukka jos vieläkin puhkee,
    sa poimi se viimeinen!

    Sen kuihtuneet siskot sulle
    niin kerran hehkuneet ois.
    Tämä kukkani ei sua loukkaa,
    sen antaja uupuu pois.



MOIRAT.


    Miks minun uneni itkua täys?
    Se eilen onnea paloi.
    Sua lemmin ja astelin itseksein —
    suur’ taivas kultaa valoi.

    Se eilen vieri niin kauaksi pois.
    Kade sattuma kauvan jo vaani.
    Se eilen vierikin iäksi pois —
    meni iäksi luvattu maani.



KUUDANYÖ.


    1.

    Ja hiiri mun herätti yöllä,
    se seinääni nakerti niin.
    Ei pikkunen sievä hiiri
    mua saanut suutuksiin.

    Mut seuraksi sille alkoi
    sydän-rottani kaivertaa,
    Se vanha ilkeä rotta,
    min pettynyt lempivä saa.


    2.

    Kuin ystävällinen kuuriani
    Taas seinille kuvia luo.
    Salakummia kuviansa,
    ne lauluni vanhat tuo.

    Ja ma yöhön kuiskin hiljaa
    taas hurmasta suukkojen.
    Mut hetken vain ma hehkun
    olen kuoleva kukkanen.

    Ja kyynel vieriä alkaa,
    se kymmenen siskoa saa.
    Ne kyynelet juhlia tietää,
    sydän suuri kun uinahtaa


    3.

    Olen lapseksi jälleen tullut,
    ja sylihin kaipaan vaan.
    Käsivarsillas minua veisit
    ja tuutisit uinumaan.

    Me puistossa ympäri käytäis,
    sinä taruja kuiskisit.
    Ikitaruja lemmestä noita,
    mitä muillekin laulelit.

    Jos totta ne lainkaan ei oisi,
    osaan valhetta rakastaa —,
    niin monesta valheesta join jo
    elon hienointa hekkumaa.


    4.

    On kumma vaan tuo sydän,
    kun kaikki se kadottaa,
    se laulussa suukkoja antaa
    ja laulussa suukkoja saa.

    Eteeriset suukot nää hienot,
    ne on suita ja sinä ne saat.
    Ne oikeat suukkosi tiedän,
    ne pienille tytöille jaat.


    5.

    On rauhaa nyt jo tullut,
    sydän hiljaa nyyhkii vaan.
    Se nyyhkii niinkuin nyyhkis
    itsensä nukkumaan.

    Sinä, rauhaa lemmit, rakas,
    se eikö ollut niin?
    Jo kohta mun poskeni peittyy
    lumikukkiin valkoisiin.



MIIHKALIN KALLIO.


    Ma akkunallani istun,
    kuu salmeen pilarin luo.
    Ja kostea öinen tuuli
    kohun Miihkalkosken tuo.

    Siell’ alhaalla kosken alla
    tarun kallio kohoaa.
    Koko seutu ympärillä
    on oudon kamalaa.

    Kun yö on kauneimmillaan
    — taru vanha väittää vaan
    mies aallon harjalle nousee
    ja huutaa armastaan.

    Mies on se kaunis Miihkal,
    talon lempi hän emäntää.
    Mut nainen renkiä nauroi,
    sekos tältä kuuma pää.

    Niin kummasti mieltä viehtää
    tuo aallon kaunis mies.
    Jos olisi vanha aika,
    se onnistuis kenties.

    Minä tuskani viimeisen veisin
    alas tuonne viileään...
    ja nousisin haamuna sitten,
    kun Miihkalin kutsuu ään'.

    Hän alhaalla aallon päällä,
    minä kiireellä kallion.
    Ja joku kurja saisi
    taas tästä laulelon.



ULAPALLA.


    Yksinäni ulapalla,
    rannan tulet sammuu.
    Myrskypilvet pohjan alla
    mulle turmaa ammuu.

    Soittaa siellä henkikuoro
    alla sinikuvun.
    Saman toistaa: sun on vuoro
    luoksi kuolleeen suvun.



TUNTEEN RUKOUS.


    Oi, soinnu kerran, ääni sointuvin,
    oi, soinnu kerran vain!
    Niin hartahasti,
    ja kaunihisti,
    niin kultahaikeana
    sua rukoilen —
    sua rukoilen —
    kuin läsnä ennen, verhotonna.

    Nyt on hetki oikea.
    Veri läikkyy lämpimänä,
    sielu vapaa, aaluvana,
    sydän kuin ois kultaa täys.

    En väistyä voi!
    En taantua voi!
    Suur'innoin ma kuljin
    ja tähän ma tulin.

    Oi, soinnu, oi soi!
    Sieltä ylhäältä, oi!
    Tähdestäni,
    onnestani,
    lemmestäni!

    Uuden tunteen sointu,
    kirkkaan intohimon kirkas lämmin,
    syte tuhat vuotten takaa
    tulevien tunteen lasten!
    Nimet sulle tuskin tiedän,
    mutta mulle kuulu!
    Yksi ääni, sävel, — miten?
    Viesti vainen, vaikka vienoin,
    mistä öisin täysin autuas!

    Ilon, hymyn, naurun, tanssin,
    hengen hehkun, lemmen leimun,
    tuota joskus tunsin taisin.
    Siitä tahdon korkeemmalle,
    siitä, mistä kulku kiihtyy,
    sinne, missä sielu viihtyy,
    itseriemuin, muille riemuin.

    Ah, pyydänkö paljon itselleni,
    ja pyydänkö mahdotonta?
    Mun on niin ahdasta olla.
    Vain kerran lyö ja soi ja valu ylle,
    kuin aamuin aamun heiliväinen kultavihma.

    Enhän haaveksi. Voimalleni haastan.
    Tuntoani kannustan ma tunteen ääriin.
    Tunteet ääret — mitä siellä on?
    Valomeri, värimeri, sävelmeri —
    nousu, lento, helke, huume —
    tulten aallot sulon polttavaiset —
    taiko haikeet kiihkot, hekkumakin,
    pyhät innot, rakkauden rauha —
    taiko, taiko — —
    koidon inehmoisen kuolo vihdoin!

    Ah, ei riitä!
    En sua tunne,
    ääni tunteen äärten.
    Niinkuin lienet,
    mulle siity!

    Sulosaalihiksi
    sun unosille saan.
    Ne sua tuutii soittimilla
    kultakantelon,
    hoivaa hemmoitellen
    sormin ruusuisin.

    Oi sointu sorja!
    Unten, aavistuksen mailla
    saavutan ma seuras muun.
    Äänes nostaa mulle puolet elämää,
    äänes tappaa multa puolet elämää —
    Uusin loistoin palan, hehkun, säihkyn,
    toisin kuljen, värjyn, lemmin.

    Joka väre sieluni,
    joka solu, hengitys,
    joka syke sydämen,
    sua odottaa!

    Kuulu jo,
    kuulu jo,
    aurinko!

    Ennenkuin ma katkeen, särjyn, sammun!

    Hetki suurin, rannattoman vapaa
    siunauksen hetki...
    jossa ikuisena öisin —
    laadussani kirkastua voisin —
     — — —
    taivas aukee —!
     — — —



KIROUS.


    Jos olisin voinut pelastaa sinut kauneuteen,
    erilaiseen kuin mun,
    pisar viimeinen vaikk’ olis vuotanut,
    sinä olisit saanut ruusut,
    kukkaset kuninkaallisen sydämen.
    Minä olisin sinusta tehnyt sen jumalan,
    joka suudeltuaan saa mennä,
    luoden vielä hohteen
    elon illan pitkiin hetkiin...
    Neron ikuisesti kahlimaton käynti,
    älköön nainen sille este olko.

    Sen tiedät,
    tän ansaitsitko?
    Vaiko poltinmerkin
    pööbel-otsallesi,
    halpa, hillitön lurjus,
    jonka askeleista nousee inha löyhkä,
    yhtä myrkkyinen,
    kuin ruttoon kuolleen koiran raadon,
    jota suuri päivyt kultaa.



A JA O.


    Jos ensisuutelosi ottaa suita varas,
    niin uusi varas ottaa toisenkin.
    Jos tallella on suutelosi kaikkein paras,
    varas vie sen! lienet viekkahin.



KESKI-YÖSSÄ.


    Nyt löi se tummin tunti — —
    tää loppu julmin on — —
    en astu, seiso enään,
    vain ryömin, jalaton.

    Kuin...? eikö värjy vuoret...
    maa aukee armahtain...
    putoa taivaan tähdet...?
    Ma mitä hain — —! ja sain —



KEIJUJEN LUONA.


    Verissäpäin mä saavun
    taas luoksi keijujen.
    Ja riisun rääsykaavun,
    nuo vaatteet ihmisten.

    Nyt keijusiskot itkee
    ja nyyhkii kauhuissaan.
    Mut viisain heistä kitkee
    yrttinsä kiehumaan.

    — Oi, missä käynyt lienet,
    ken on sun raadellut?
    — En tiedä, siskot pienet,
    olen yössä taistellut.

    Ma astuin jossain siellä
    niityillä ihmisen.
    Mua kohtas turma tiellä,
    kai joku ihminen.

    Mut, siskokullat, auta
    ei meidän itkeä.
    Jos kuolen, tehdään hauta
    Nyt saan kai kylpeä!



KAUKAINEN KAUNEUS.


    On sielunsa villi lintu
    yli kuilujen kiitämään.
    Niin kaukaa päätän ja mietin:
    kai kohtalon ylpeän nään!

    Mä lähemmä tulen ja kuulen:
    pari vuotta väliä vaan,
    taas pikkukaupungin juorut
    hän tulta saa hulmuamaan.



VANKI.


    Joka päivä herätessä
    tuskan muistan: vanki, vanki!
    Pakomatkaa miettiessä
    oveen lyötiin rautakanki.

    Joka päivä joku heittää
    ruusun vangin akkunalle.
    Kyyneleeni koitan peittää,
    ruusu, ruusu kurjimmalle!



JOBIN LOHDUTTAJAT.


    — Kuka siellä ovella kolkuttaa?
    — Me pyydämme päästä sisään!
    — Nyt häiritä mua ei kukaan saa —
    — Me emme tuskias lisää, — —
    (äänetöntä)

    — Kuka siellä ovella kolkuttaa?
    — Jo voimme kai tulla luokses!
    — Nyt häiritä mua ei kukaan saa —
    — Sun kärsimme paljon vuokses
    (äänetöntä)

    — Pirut siellä ovella kolkuttaa!
    — Ja sinä et päästä sisään!
    Varo, syntejäs et myös anteeks saa
    Ja he Herralle juoruvat lisää.



IÄKSI.


    Nyt riehuu kansa Tschandalan,
    täys täyttyy pyövelin piha.
    Ovi kiini vielä on vankilan,
    verin värjyy kuningas-liha.

    Verin värjyy ja otsaa hiestaa vaan,
    pian saatava pois on pilkku.
    Ei jouda hän kuumeessa kuulemaan,
    mitä kertoo pyövelin ilkku.

    Verin värjyy ja hiestaa uudestaan,
    hyvät henget siipiä kutoo.
    Kun siivet saavat valmiiks vaan,
    niin akkunaraudat putoo.

    Ne putoo, putoo — vapaa on!
    Hän taivasta aavinta liitää.
    Kuin? Tschandala ois toivoton —?
    läks siltä lintu nyt kiitää.



MONI MIELETÖN HAAVE...


    Moni mieletön haave haihtui,
    moni toive on iäksi vait.
    Oi, kaikki niin toiseksi vaihtui —,
    sydän, lemmestä kylliksi sait!

    Ei lemmestä oikeasta!
    Se harvoilla kukkii vaan —,
    niin harvoin kuin armaimmasta
    oma armas tuleekaan.



OI, ÄITI, ÄITI...


    Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan
    minä olisin kantanut helmaasi
    Sen tuonut kotia kartanoon,
    sen akkunalleni tuoksumaan — —
    Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan
    minä olisin kantanut helmaas.

    Mut senkin runteli maailma;
    se siedä ei nuoria nuppuja.



ERÄMAIHIN...


    Erämaihin aasini ohjaan;
    on yllämme tähtiyö.
    Elon turmat jo join ma pohjaan,
    levon hetki nyt viimein lyö.

    Taas kuljen hajallahapsi
    yöt kisoissa keijujen.
    On mukana armas lapsi,
    uus lemmikki leikkien.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tschandalan vanki" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.