| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Sana: Romaani Author: Ebers, Georg Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sana: Romaani" *** SANA Romaani Kirj. GEORG EBERS Suomentanut F. H. B. Lagus. Länsi-Suomen novellisarja II Raumalla, Osuuskunta Länsi-Suomi R.L,. 1907. Ensimäinen luku. "Sana, yksi sana vaan!" huudahti reipas pojanääni ja sitä seurasi voimakas käsien yhteen lyönti ja metsä kajahti heleästä naurusta. Tähän saakka oli ollut hiljaista petäjäin oksissa ja pyökkipuiden latvoissa. Metsäkyyhkynen yhtyi pojan nauruun ja närhi, joka käsien taputuksesta oli säikähtänyt, levitti ruskeat, kauniilla sinikirjavalla pilkulla koristetut siipensä ja lenteli petäjän latvasta toiseen. Vasta muutama viikko takaperin oli kevät tullut Schwarzwaldiin; toukokuu oli vastikään päättynyt ja kuitenkin oli jo helle niinkuin keskikesällä ja pilvet kasaantuivat yhä sakeammiksi taivaalle. Aurinko oli jo lähennyt laskuansa, mutta laakso oli niin ahdas, että päivän pyörä oli jo näkyvistä kadonnut ennenkun se suoritti muhkean kulkunsa yön porttien kautta. Kun aurinko meni mailleen kirkkaalla ilmalla, kultasi se ainoastaan petäjäin latvat lännenpuolisella korkealla vuoren rinteellä. Tänään päivän loistava pyörä ei mailleen mennessään ollenkaan näyttäytynyt ja lintujen niukka, pian taukoava liverrys sopi yhteen paremmin kuin pojan nauru päivän uhkaavien pilvien ja helteen kanssa. Kaikki missä henkeä oli, näytti alakuloiselta, mutta Ulrikki kajahutti vieläkin äänekkään naurun ja huudahti painaessaan paljaan polvensa risukimppua vastaan: "Anna minulle. Ruth, tuo vitsa siteeksi. Kas, kuinka se on kuivunut ja kuinka se ratisee! Yksi ainoa sana vaan! Ja kun yhden sanan takia istuu kaiken päivää selkä koukussa kirjan ääressä — onpa se hullunkurista!" "Niin, mutta toinen sana ei aina ole yhtäläinen kuin toinen", vastasi tyttö. "Piff on paff ja paff on puff" vastasi Ulrikki naureskellen. "Nämäkin risuoksat sanovat, 'naks', kun minä ne taitan poikki, ja vielä kerran 'naks'; ja onhan 'naks' myöskin sana. Ilveilijäkasperin harakka osaa parikymmentä sanaa." "Mutta isä on sen sanonut", vastasi Ruth poimien kuivia oksia. "Hän tekee työtä väsymykseen asti löytääkseen oikeat sanat, mutta ei halvan voitonhimon takia. Sinä olet aina ollut utelias saadaksesi tietää, mitä hän hakee noista paksuista kirjoista. Sentähden minä rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä eräänä päivänä ja nyt minä sen tiedän. Hän huomasi, että minä kummastuin ja silloin hän hymyillen katsoi kirjaan, aivan kuin opetustunnin aikana, kun sinä olet tehnyt typerän kysymyksen, ja sanoi, että sana ei ole vähäpätöinen asia, ja sitä ei saa ylenkatsoa, ja että Jumala on luonut maailman yhdestä ainoasta sanasta." Ulrikki ravisti päätänsä ja hetken mietittyään hän kysyi: "Ja uskotko sinä sitä?" Pikku tyttö vastasi vaan: "Onhan isä sen sanonut." Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, todisti lapsen luottamuksen lujaa horjumatonta uskoa, ja sama tunne säteili myöskin katseesta. Tyttö lienee ollut yhdeksän vuoden ikäinen ja hän oli suora vastakohta muutamaa vuotta vanhemmalle toverilleen; sillä tämä oli lujarakenteinen ja hänen vaaleakutrisesta kauniista kiharapäästään loisti suuret siniset uhkarohkeat silmät. Tyttö sitä vastoin oli pieni hoikka olento, jolla oli heikko ruumiinrakenne, kalpeat kasvot ja sysimusta tukka. Hänellä oli yllään yksinkertainen mutta kaupunkilaiseen tyyliin tehty puku, jalassa sukat ja kengät; poika oli avojaloin ja hänen harmaa takkinsa oli yhtä kulunut kuin lyhyet nahkahousutkin, jotka tuskin ulottuivat polviinkaan asti. Mutta poika näytti melkoisessa määrässä pitävän huolta ulko-asustaan, sillä toiseen olkapäähän oli hänellä kiinnitettynä punanen nauharuusu, joka oli oikeata silkkiä. Hän saattoi tuskin olla talonpojan tai metsätyömiehen poika; siksi oli hänen otsansa liian korkea ja kaareva, nenä ja purppuran punaset huulet liian hienopiirteiset, ryhti liian ylpeä ja vapaa. Ruthin viimeiset sanat olivat antaneet hänelle yhtä ja toista mietittävää, mutta hän jätti vastaamatta kunnes viimeinen risukimppu oli sidottu. Silloin hän sanoi epäröiden: "Äitini, — tiedäthän etten tohdi hänestä puhua isän kuullen, sillä hän silloin suuttuu — äitini taitaa olla niin paha; mutta minua vastaan hän ei koskaan paha ollut, ja minä häntä ikävöin kovasti, enemmän kuin mitään muuta. Kun minä olin noin pieni, kertoi äiti minulle niin monta kummallista juttua. Muun muassa hän kertoi miehestä, joka etsi aarteita ja jolle vuoret avautuivat hänen lausuessaan yhden ainoan sanan, jonka hän tunsi. Sellaista sanaa luultavasti sinunkin isäsi etsii." "En tiedä", vastasi tyttö. "Mutta varmaankin se oli mahtava sana, josta Jumala loi koko maan, taivaan ja kaikki tähdet." Ulrikki nyökkäsi. Sitte hän rohkeasti katsahti ylös ja huudahti: "Ajatteleppas jos hän löytäisi sen sanan eikä pitäisi sitä omana salaisuutenaan, vaan ilmoittaisi sen minulle; kyllä minä tiedän mitä silloin pyytäisin!" Ruth katsahti häneen kysyvästi; mutta poika huudahti nauraen: "Enpäs sano! Mutta entäs sinä, mitä sinä pyytäisit?" "Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —" "Et sinä voi tietää mitä minä toivon." "Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen kotiin." "En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen katseensa alas. "No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro." "Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee ajometsästysretkelle." "Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki, niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen vuoteen." "Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa saisivat tietää pysyvänsä kurissa!" Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että ukkosilma oli tulossa. Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin. Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat. Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui. Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle punertavaksi puroksi. "Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle, josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa. "Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyvä Jumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!" Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana, auta minua pääsemään kotiin!" Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet mukaansa jyrkänteen partaalle. Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen. Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva. Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä. Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa. Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa. Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin puustellissa. Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle kootakseen sadevettä. Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa vanhempain kotiin. Toinen luku. Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa, jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon yläpuolella. Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta tupaan johtava ovikin oli lukitsematta. Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta työkaluaan! Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen. Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä! Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies. Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan iloiseksi nuorukaiseksi. Paja, jossa hän oli kasvanut, oli vieläkin torin varrella tuossa pienessä kaupungissa; se oli jo ollut hänen isoisällään ja tämän isällä. Pajamiehiä ei ollut puuttunut, suureksi harmiksi arvoisille raatiherroille, joiden pakinoita häiritsi pajan pauke, kun se huonosti kivitetyn torin poikki kuului istuntosaliin asti. Raatihuoneen alakerroksessa holvissa oleville vahtimiehille oli pajan edustalla vallitseva vilkas liike sitävastoin tervetullut ajan kulutus heidän toimettomuudessaan. Miten Aatami torin varrelta oli joutunut Pyövelinmäelle, on pian kerrottu. Hän oli ollut rehellisten ja kelpo vanhempainsa ainoa lapsi ja oppi ammattitaitonsa isältään. Äidin kuoltua isävanhus sälliksi päässeelle pojalleen antoi siunauksensa sekä muutaman guldenin ruokarahaksi ja lähetti hänet mailmaan. Hän matkusti suoraa päätä Nyrnbergiin, jota vanhus oli kehunut takomataidon korkeakouluksi. Sinne jäi Aatami kahdeksitoista vuodeksi ja kun hän sai tiedon, että isä oli kuollut ja hän saanut periä torin varrella olevan pajan, niin hän itsekin ihmetteli olevansa jo kolmekymmenvuotias ja ettei hän ollut sen pitemmälle joutunut kuin Nyrnbergiin. Mutta siellä oli hän voinut oppia kaikki mitä muualla mailmassa kenties osattiin taidetakomisessa. Aatami oli suuri, vahvarakenteinen ja kömpelö ja lapsuudesta alkaen oli hän vaan hitaasti ja vastoinmielisesti siirtynyt pois siltä paikalta mihin hän kerran oli asettunut. 'Kun oli paljon työtä, niin ei Aatami työajan päätyttyäkään hevillä lähtenyt alasimen äärestä; jos hän oluttuopin ääressä rupesi viihtymään, niin hän siinä pysyi viimeisenkin oluenjuojan jälkeen. Työtä tehdessään hän oli ääneti ja ikäänkuin kuollut kaikelle mitä hänen ympärillään tapahtui. Oluttuvassa hän harvoin puhui jonkun sanan, ja kumminkin nuoret maalarit, kuvanveistäjät, kultasepät ja ylioppilaat jokapäiväisten vieraitten pöydässä mielellään näkivät tuon vankan juomatoverin ja tarkkaavaisen kuuntelijan; ja hänen ammattitoverinsa ihmettelivät vaan sitä, mikä siihen oli syynä, että tuo järkevä Schvaabilainen, joka ei koskaan ollut osallisena missään kevytmielisissä kujeissa ja teki työnsä ankarimmalla vakavuudella, pysyi heistä erillään yhtyen kevytmielisiin taiteenharjoittajiin ja ylioppilaihin ja että hän edelleen pysyi paavinuskoisena. Isän kuoltua olisi hän oitis voinut muuttaa torin varrella olevaan työverstaaseen; mutta eipä tuosta muutosta niin pian valmista tullut; ja kokonaista kahdeksan kuukautta oli kulunut ennenkun hän sai itsensä irti riistetyksi Nyrnbergistä. Maantiellä Schwabachin edustalla matkamiehemme saavuttivat postivaunut, joissa kulki kiertelevä musikanttijoukkue. Siinä oli paremmanpuoleista väkeä, joka sai esiytyä ruhtinastenkin ja kreivien huviksi ja heitä oli seitsemän henkeä. Isä ja neljä poikaa soittelivat viulua, altoviulua ja rebebeä [Vanhanaikuinen kielisoitin] ja molemmat tyttäret lauloivat itse säestäen lauluansa luutulla ja harpulla. Vanhus kehotti Aatamia nousemaan vaunuihin kahdeksannelle istumasijalle, joka oli tyhjänä, sitte hän suoritti vähäisen maksunsa ja hänelle tehtiin tilaa niin että hän joutui istumaan vastapäätä Floraa, jota hänen omaisensa kutsuivat nimellä Florette. Musikantit olivat matkalla Nördlingeniin markkinoille ja Aatami viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän matkan perille saavuttuakin jäi heidän seuraansa useaksi päiväksi. Kun hän viimein meni matkaansa, niin Florette itkeä tihrusteli; mutta Aatami marssi eteenpäin taaksensa katsomatta. Sitte hän laskeusi kukkivan omenapuun juurelle lepäämään ja evästään maistelemaan; mutta ruoka ei hänelle enää maistunut ja kun hän ummisti silmänsä niin ei hän untakaan saanut, sillä hänen piti aina vaan ajatella Florettea. Varmaan oli hän liian aikaisin eronnut hänestä, sillä hän alkoi kiihkeästi ikävöidä tyttöä, hänen punasia huuliaan ja muhkeata hiuspalmikkoaan. Se oli ihan kullankellertävä; sen Aatami hyvin muisti; sillä ravintolassa, jossa he olivat kaikki yhdessä maanneet olkivuoteella, oli Florette usein vuoteen ääressä kammannut ja palmikoinut tukkaansa. Hänen nauruansakin Aatami ikävöi ja olisi mielellään kerran vielä tahtonut nähdä hänen kyyneleitä vuodattavan. Ja sitte tuli hänen mieleensä autio paja ja sen kupeella oleva pikku asunto pienen torin varrella ja että hän jo oli kolmenkymmenen vuoden ijällä ja että hän jo tarvitsi vaimon. Oma vaimo! Sellainen vaimo kuin Florette! Seitsemäntoistavuotias, valkonen ja punanen, pelkkää iloa ja reipasta elämää! Hän ei todellakaan ollut mikään kevytmielinen nuori mies, mutta tuona ihanana toukokuun päivänä loikoessaan omenapuun juurella hän oli näkevinään miten hän pelkkää iloa ja riemua nauttien asui pajassa torin varrella yhdessä tuon vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli vuodattanut kyyneleitä hänen tähtensä. Viimein hän hyppäsi pystyyn ja koska hän oli kerran päättänyt tänä päivänä vielä kulkea edemmäksi, niin hän myös kulki ainoastaan pysyäkseen eilispäivän päätökselle uskollisena. Seuraavana päivänä hän jo ennen auringon nousua oli maantiellä matkalla, mutta tällä kertaa ei enää eteenpäin Schwarzwaldia kohti vaan takaisin Nördlingeniin. Jo samana ehtoona oli Florette hänen morsiamensa ja seuraavana tiistaina hänen vaimonsa. Häät vietettiin keskellä markkinamelua. Vihkimis-todistajina oli kuljeksivia musikantteja, ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä; soitosta ja kirjavasta koreudesta ei ollut puutetta. Ymmärtäväinen porvarinpoika ja sälli olisi mieluummin tahtonut vakavamman juhlan; mutta hänen täytyi kulkea tämän kiirastulen kautta päästäkseen paratiisiin. Keskiviikkona hän nuoren vaimonsa kanssa lähti Nördlingenistä markkinarattailla ja tultuaan Stuttgartiin hän käytti osan säästämistään rahoista ostaen monenlaisia talouskapineita, vähemmin siitä syystä, että hän tahtoi tukkia kaikkien juoruämmäin suut, joista hän ei pitänyt lukua, vaan pikemmin kunnioittaakseen vaimoansa omissa silmissään. Tämän hän pani kuormaksi omille rattaille ja kuljetti sen kotiin Floretten myötäjäisinä; sillä tämä ei ollut tuonut yhteiseen pesään muuta kuin ruusunpunaisen ja toisen heleänvehreän hameen sekä luutun ja pienen valkosen koiran. Kotona pajassa alkoi nyt Aatamille ihana elämä. Naapurin vaimot tosin karttoivat hänen vaimoansa; mutta kirkossa he toki eivät voineet olla häneen katsomatta, ja Aatamin mielestä hän istuessaan heidän joukossaan täydellä syyllä oli kuin ruusu ohdakkeiden seassa. Kunnianarvoisten porvarien mielestä Aatamin solmima avioliitto oli ihan inhottava; mutta hän ei heidän apuaan tarvinnut ja Flora näytti sitäpaitsi olevan onnellinen hänen kanssaan. Kun hän ennen vuoden kuluttua hänelle synnytti pojan, silloin oli onni ylimmillään ja pysyi talossa kokonaisen vuoden. Kun Aatami silloin ehtoomessun aikaan seisoi poika olkapäällä ja vaimo kainalossa verannalla tuoreitten palsamikukkien, aurikkelien ja orvokkien takana, ja tunsi nenäänsä käryn palaneesta hevosen kaviosta ja näki sällin oppipojan kanssa hevosta kengittämässä, silloin hän ajatteli: kyllä Nyrnbergissä oli hauska ja hyvä olla taidetakomisverstaassa ja kyllä tekisi mieleni vielä kerran takoa jonkun kukkasen; mutta eipä käsityöläisenkään liike suinkaan ole ylenkatsottava ja ihan vissiin on hauskin elää näin vaimon ja lapsensa kanssa. Iltasin hän tyhjensi oluttuopin Karitsa-ravintolassa ja kun välskäri Siedler siellä moitti elämää kurjaksi viheliäisyyden laaksoksi, niin Aatami hänelle nauroi vasten silmiä ja sanoi: "kun vaan oikein osaa oivaltaa elämää, niin se on kuin ihana yrttitarha." Florette oli miehelleen hyvä, ja niin kauvan kuin lapsi vielä oli hänen rinnallaan, osotti hän sille täydellisesti uhrautuvaa äidin rakkautta. Aatami puhui usein pikku tyttärestä, jonka pitäisi olla ihan äitinsä näköinen; mutta tytärtä ei tullut. Kun pikku Ulrikki viimein alkoi juosta kaduilla, alkoi äidissäkin kuohua kuljeksimishalu ja hän toitotteli miehensä korviin alinomaa samaa nuottia, että tämän piti jättää tämmöinen viheliäinen pesä ja muuttaa pois Augsburgiin tai Kölniin, jossa olisi kaunista ja hauskaa asua. Mutta hän jäi entiselleen asumaan ja vaikka vaimon valta Aatamin yli olikin suuri, niin ei hän kuitenkaan saanut voitetuksi tämän paikoillaan pysyvää luontoa. Usein ei hänen rukouksistaan ja muistutuksistaan tahtonut loppua tulla ja kun hän viimein meni niin pitkälle, että rupesi valittelemaan täällä nääntyvänsä yksinäisyyteen ja ikävään, silloin pääsi miehen suuttumus vallalle ja vaimo peljästyi, pakeni kamariinsa ja pillahti itkemään. Jos hän jonakin päivänä tunsi itsensä tavallista rohkeammaksi, saattoi tapahtua, että hän uhkasi mennä tiehensäkin ja etsiä sukulaisensa. Tämä suututti miestä, joka antoi vaimonsa tuta se katkerasti; sillä mies pysyi kaikessa lujana, yksin vihassakin, jota hän tunsi; ja kun hän oli suutuksissaan, niin ei sitä kestänyt tunteja vaan kuukausia ja silloin häntä eivät lepyttäneet suloiset hyväilysanat eivätkä itkut. Vaimo oppi vähitellen vastaanottamaan miehensä tyytymättömyyden olkapäitään kohauttamalla, ja sovittamaan elämänsä oman mielensä mukaan. Ulrikki oli hänen lohdutuksensa ja ylpeytensä, hänen leikkikalunsa; mutta lapsensa kanssa leikkiminen ja löpiseminen ei hänelle riittänyt. Kun Aatami seisoi alasimensa ääressä niin hänen vaimonsa istui kukkien takana palkongilla ja sotamiehet raatihuoneen vahtipaikalla katselivat korkeammalle kuin pajan edustalle ja kunnianarvoisilla raatimiehillä oli toisellaisiakin silmäniskuja kuin vihaisia mulkoilemisia seppä Aatamin taloa kohti; sillä Florette kukoisti yhä ihanampana nauttimassaan rauhassa ja sen seudun ritarien joukossa useammat kuin yksi kengitytti hevosiansa Aatamin pajassa ainoastaan saadakseen katsella hänen kaunista vaimoaan. Ahkerin pajassa kävijä oli kreivi Frohlingen ja Florette oppi pian erottamaan hänen sotaratsunsa kavioiden kapseen muiden hevosten käynnistä ja joka kerran kun kreivi tuli pajaan, oli vaimolla olevinaan milloin mitäkin siellä askaroimista. Iltapäivällä hän usein meni Ulrikin kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolelle ja aina hän kulki sitä tietä, joka johti kreivin linnaan. Sentähden ei myöskään puuttunut toimeliaita ystäviä, jotka varottelivat Aatamia; mutta tämä heitä palkitsi sellaisesta kielittelemisestä vankalla selkäsaunalla ja he oppivat pitämään suunsa kiinni. Florette oli juuri tähän aikaan taas muuttunut iloiseksi ja vilkkaaksi ja laulaa liverteli usein kuin lintu. Näin kului seitsemän vuotta ja kahdeksantena tuli kesällä pakoretkelle hajotettu lippu-osasto sotaväkeä kaupungin ulkopuolelle ja laskettiin kaupunkiin. Sotamiehet saivat kortteerin holveissa raatihuoneen alla, mutta he oleskelivat myös paljon pajassa, sillä heillä oli paljo korjattavaa kypäreissään, haarniskoissaan ja muissa varuksissaan. Vänrikki oli pulska ja ylpeä junkkari, jolla oli komeat viikset ja hän kävi kaikista ahkerammin Aatamin pajassa sekä leikki mielellään Ulrikin kanssa kun Florette pojan kanssa tuli pajaan. Viimein lippuosasto lähti kaupungista ja samana päivänä seppä Aatami kutsuttiin luostariin toimittamaan muutamia korjauksia rahastokamarin rautaristikossa. Hänen palatessaan kotiin oli Florette poissa. Ihmiset sanoivat hänen "juosseen vänrikin perässä", ja siinä he arvasivat oikein. Aatami ei huolinut ajaa viettelijää takaa. Mutta rakkaus ei rinnasta lähde yhtä helposti kuin maahan pistetty keppi; se on kiinni kasvanut tuhansilla hienoilla juurilla ja siteillä ja rakkauden kokonaan hävittäminen on samaa kuin sydämen perinpohjainen musertaminen, johon se on juurtunut, ja samalla koko elämän turmeleminen. Vaikka hän itsekseen vaimoansa kirosi ja sadatteli kyykäärmeeksi, niin hänen mieleensä kuitenkin johtui, miten iloinen, armas ja rakas Florette oli hänelle ollut ja silloin muserretun rakkauden juuret jälleen alkoivat versoa ja hänen sielunsa silmä näki viehättäviä kuvia, joita hän häpesi niin pian kun ne olivat kadonneet. Myöskin seppä Aatamin kodissa olivat salama ja rakeet hävittäneet elämän "ihanan yrttitarhan" ja onnellisten ihmisten pienestä piiristä hän oli joutunut onnettomien ja viheliäisten suureen laumaan. Syyttömästi kohdannut kärsimys sisältää puhdistavia voimia; mutta syyttömästi kohdannut häväistys ei tee ketään paremmaksi, kaikista vähimmin sellaista miestä kuin seppä Aatamia. Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon. Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä — ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut. Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä. Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä, joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta. Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut. Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa, jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita, asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies, jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina seurasivat isäänsä markkinamatkoilla. Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia, asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille, jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero". Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana. Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi, että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi. He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä. Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea asuinpaikka. Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin ostajia. Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa. Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa, jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan osottivat sormella otsaansa. Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi". Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut. Kolmas luku. Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin Benediktus kengitytti hevoset muualla. Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria. "Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria." "Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen. "Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu. Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina. Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet. Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään. Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?" "Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen kengitän, tänään on jo liian myöhä." "Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani." Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen. Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin kyllähän täällä aina tilaa on." Luostari-isä suostui yhtä tyytyväisenä kuin jos hän olisi saanut hyvinkin sydämellisen kutsun, ja kun hevoset ja renki olivat päässeet katon alle, seurasi hän isäntää työpajan viereiseen asuntoon ja pani satulapussin pöydälle. "Kaikki on, mestari, kunnossa ja reilassa", virkkoi hän nauraen ja otti esille paistetun kanan ja nisuleivän. "Mutta miten on viinin laita? Jotakin lämmitystä minä tarvitsen, saatuani ratsastaessani niin paljon vettä selkääni. Olisiko teillä kellarissa tilkka tallella?" "Ei ole, hyvä herra", vastasi seppä. Mutta heti sen jälkeen hän näytti muuttavan mielensä ja virkkoi: "Kyllä minä sentään voin tarjota Teille pikarillisen." Hän avasi seinäkaapin ja kun luostari-isä hetkisen kuluttua tyhjensi ensimäisen pikarillisen, niin hänen suustaan pääsi pitkäveteinen sana "ah!" ja käsi silittelemällä seurasi viinikulauksen kulkua seisattuen vatsan tienoille varsin tyytyväisenä. Hänen huulensa maiskuttelivat vielä vähän aikaa tunnustellen mieluista jälkimakua; sitte hän suuret silmät vallan pyöreinä katseli seppää hyväntahtoisesti ja virkkoi veitikkamaisesti: "jos tämmöisiä rypäleitä kasvaa teidän havupuissanne, niin toivoisin, että hyvä Jumala olisi isä Noakille viiniköynnöksen asemasta lahjoittanut pikku petäjän. Pyhimysteni nimessä! arkkipiispalla ei ole parempaa pisaraa viinikellarissaan. Antakaa minulle vielä kulaus ja sanokaa keneltä saatte tätä ihanaa herran lahjaa?" "Costa antoi minulle viinin." "Noita, juutalainenko?" kysyi luostari-isä lykäten pois pikarin luotaan. "Niin, niin", jatkoi hän puoleksi totisesti puoleksi piloillaan, "kun asiata oikein ajattelee, niin sekin viini, jota käytettiin ensimäisessä pyhässä ehtoollisessa ja myös Kaanaan häissä sekä se rypäleen neste, jolla kuningas David itseään virkisti, oli kerran ollut juutalaisen kellarissa." Benediktus-isä oli odottanut että talon isäntä olisi hymyilyllä tai hyväksyvällä sanalla hänelle vastannut, mutta sepän parrakkaat kasvot pysyivät liikkumattomina kuin kuolleen ihmisen. Luostari-isä oli vähemmin leikillisen näköinen jatkaessaan puhetta: "Nauttikaa toki, mestari, itsekin pikarillinen. Kohtuullisesti nauttien viini tekee ihmisen iloiseksi, ja te minusta ette näytä tyytyväisen näköiseltä. Elämässänne ei kaikki ole käynyt toivomuksienne mukaan; mutta kullakin ihmisellä on ristinsä kannettavana, ja Te, Tehän olette Aatami, niinpä Teidänkin ristinne on tullut Eevalta." Luostari-isän näin puhuessa oli seppä ottanut kätensä pois partaselta leuvaltaan ja muutteli karvalakkiansa sinne tänne kaljulla päälaellaan. Katkeran äreä vastaus jo oli hänen huulillaan kun hän äkkiä huomasi Ulrikin, joka ällistyneenä oli seisattunut kynnykselle. Poika ei vielä milloinkaan ollut nähnyt vierasta isän pöydän ääressä, paitse tohtori Costaa; mutta hän toipui pian hämmästyksestään, astui esille ja suuteli luostari-isän kättä. Munkki sivelsi kauniin pojan leukaa, taivutti leikillisenä hänen päätään taaksepäin, katsoi myös Aatamiin ja huudahti sitte: "Suun, nenän ja silmät on hän saanut vaimoltanne, mutta otsa ja pää ovat saman muotoiset kuin Teilläkin." Kevyt punastus lensi sepän poskille ja hän kääntyi pikaisesti pojan puoleen ikäänkuin olisi hän jo kuullut tarpeeksi paljon, ja virkkoi pojalle: "Myöhäänpä sinä tulet. Missä olet ollut niin kauvan?" "Olin metsässä Ruthin kanssa; me sidoimme risukimppuja Costan perheelle." "Tähänkö saakka?" "Rahel oli leiponut sima-leivoksia ja tohtori pyysi minua jäämään heille." "Mene nyt makuulle. Mutta ensin anna rengille tallissa vähän ruokaa ja levitä puhtaat raidit minun vuoteelleni. Huomen aamulla varhain tarvitsee sinun olla pajassa, meillä on hevonen kengitettävänä." Poika katsoi isäänsä arvellen ja sanoi: "kyllä, isä, mutta tohtori on muuttanut opetustunnit; huomenna opetus alkaa heti auringon nousun jälkeen." "Hyvä on, tulemme toimeen ilman sinuakin. Hyvää yötä." Munkki kuunteli tätä keskustelua yhä tarkemmin ja yhä suuremmalla paheksumisella. Hänen kasvonsa sillä välin muuttuivat aivan toisennäköisiksi, sillä jo ennestään olivat nenän ja suun väliset jäntereet kuopalla, mutta nyt ne vetäytyivät taaksepäin muodostaen alahuulen kanssa sisään päin käännetyn kulman. Näin hän istui hetkisen ja katseli seppää nuhtelevalla katseella. Viimein hän lykkäsi pikarin kauas luotansa ja huudahti selvästi suutuksissaan: "Mitä tämä on, ystävä Aatami? Juutalaisen viini olkoon menneeksi ja simaleivokset myös, minusta nähden, vaikkei kristityn lasta tee Jumalalle otollisemmaksi syöminen samasta kupista niiden kanssa, joiden ylitse on tullut Vapahtajan syyttömästi vuodatettu veri; mutta kun Te, oikeinuskova kristitty, sallitte kirotun juutalaisen opettaa ymmärtämätöntä poikaa — — —" "Elkäämme puhuko siitä asiasta", keskeytti seppä kiukustuneen munkin puheen. Mutta tämä ei sallinut hillitä itseään, vaan jatkoi puhettaan kovemmalla ja jyrkemmällä äänellä kuin ennen. "Tahdon kyllä siitä puhua. Onko ennen kummempaa kuultu? Kastettu kristitty, joka lähettää oman poikansa opetettavaksi uskottoman sielunturmelijan luo!" "Kuulkaapas pater! — — —" "Ei, Teidän pitää kuulla, Teidän, joka olette valinnut uskottoman sielunturmelijan opettajaksi pojallenne. Niin minä sanoin, ja se Teidän pitää kuulla! Tiedättekö mitä se merkitsee? Se on synnin tekemistä Pyhää Henkeä vastaan, pahin kaikista synneistä. Mikä kauhistus! Tällainen syntitaakka hartioillanne, Te mestari, huonosti selviydytte rippituolissa!" "Eipä niinkään syntikuormaa eikä mitään kauhistusta!" vastasi seppä uhalla. Nyt syöksi veri luostari-isän poskille ja uhkaavana hän tiuskasi: "Vai niin, herra mestari! Tuomiokapituli, sen parempi Teille, on Teitä opettava asiata paremmin arvostelemaan. Antakaa pojan tauota käymästä juutalaisen luona, sillä muutoin — — —" "Muutoin?" matki seppä tuiman vakavasti katsoen munkkia kasvoihin. Tämä mutisti suutaan nyrpistäen huuliaan vielä syvemmälle ja silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "Muutoin tulee kirkon kirous ja oikeutettu rangaistus Teidän ja juutalaisen päälle. Neuvo neuvosta. Hengellinen sääty on tullut liian hellätuntoiseksi, emmekä isoon aikaan ole muille varoitukseksi polttanut yhtään juutalaista." Näillä sanoilla oli tehokas vaikutus. Seppä oli kyllä rohkea mies, mutta luostari-isä uhkasi sellaisilla asioilla, joita vastaan hän, seppä, tunsi itsensä yhtä voimattomaksi kuin myrskyn voimaa tai pilvistä syöksevää salamaa vastaan. Suuri sieluntuska ilmestyi hänen kasvoihinsa ja hätäytyneenä hän torjuvasti ojentaen kätensä vierastaan vastaan huudahti: "Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa, niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen sisäpuolelle." Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä äänellä: "Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa. Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle kiitollisuuden velassa?" "On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta. "Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni — —" Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti. "Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä, "kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi. Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria kiittäminen?" Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua katse alaspäin luotuna: "Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti. Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin, sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää. Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle. Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte; viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon. Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus, hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!' ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas! Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.' Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi, että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —" Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensä Aatamin olkapäälle ja sanoi: "Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin, ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä, mestari Aatami." Aatami ei vastannut, vaan kävi edellä näyttäen tulta luostari-isälle ohjaten hänet siihen huoneeseen, missä seppä poikansa kanssa tavallisesti makasi. Vieraalle oli valmistettu hänen oma sänkynsä, johon oli levitetty puhtaat raidit. Ulrikki oli jo vuoteellaan ja näytti olevan nukuksissa. "Meillä ei ole huonetta antaa Teille erikseen", virkkoi Aatami, osottaen samalla poikaansa. Mutta munkki oli tyytyväinen huonetoveriinsa ja kun isäntä oli jättänyt hänet, seisoi hän kauvan aikaa katsellen Ulrikin terveitä kauniita kasvoja. Aatamin kertomus oli järkyttänyt hänen mieltänsä eikä hän heti ruvennut levolle, vaan astuskeli mietiskellen ja hiljaa, ettei poikaa häiritsisi, edestakaisin huoneessa. Aatamilla tosiaan oli syytä olla juutalaiselle kiitollinen ja miksipä ei voisi löytyä hyvää juutalaista? Munkki ajatteli patriarkkoja, Moosesta, Salomonia ja profeettoja. Ja eikös itse Vapahtajakin ja Johannes ja Paavali, jota hän rakasti kaikkien muiden apostolien edellä, olleet juutalaisten äitien lapsia ja kasvaneet juutalaisten keskuudessa? Ja Aatamilla, tuolla onnettomalla miesparalla, oli ollut liiaksikin paljon vastoinkäymisiä tässä mailmassa kärsittävänä; ja se joka luulee Jumalan hänet hyljänneen hän helposti jättäytyy pirun huostaan. Nyt oli hän saanut varotuksen ja nyt piti kerta kaikkiaan tulla loppu sopimattomasta menettelystä pojan kanssa. Mitä kaikkea poika saisikaan kuulla juutalaiselta, tällaisella ajalla, jolloin kerettiläisyys liikuskeli ylen ympäri kuin kiljuva leijona ja istuskeli joka tien vieressä houkuttelevana viettelijänä! Ainoastaan ihmetyön kautta oli tämä kaukainen laakso säilynyt harha-opilta, mutta talonpojat olivat jo osottaneet, etteivät he suoneet ritaristolle valtaa, kaupungille rikkaita tulolähteitä, hengelliselle säädylle Jumalan heille lahjottamaa valtaa ja maallisia rikkauksia. Isä Benediktus oli taipuvainen menettelemään lempeästi ja tällä kertaa säästämään juutalaisenkin, — mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Riisuttuaan kaapunsa haeskeli hän seinässä naulaa, mihin hän sen ripustaisi ja huomasi silloin seinälistan päällä rivin laudanpalasia. Hän otti alas yhden niistä ja näki siihen piirustetun Aatamin tekemän suunnitelman taiteelliseksi kaivon ristikoksi. Vielä katsellessaan hän löysi lehmuspuisen taulun ja sitä valaistessaan tulisoihdulla hän hämmästyksestä säpsähti, sillä taulu esitti tosin huonosti piirustettua, mutta ihmeellisesti samannäköisen kuvan juutalaisesta, tohtori Costan pään. Harmistuneena hän pudisti päätänsä, mutta otti kuitenkin kuvan kattolistalta, ja katseli tarkemmin tohtorin hienopiirteistä nenää ja otsan jalomuotoista kaarevuutta. Itsekseen hän mutisi muutamia käsittämättömiä sanoja; ja kun hän viimein huolimattomasti pani tuon vaatimattoman taideteoksen takaisin paikoilleen, niin hänen nuori huonetoverinsa heräsi ja melkein kerskaten sanoi: "Herra luostari-isä, minä olen itse sen piirustanut." "Hurskas sepän poika, sinun kaltaisesi, poikani, voisi keksiä parempiakin esineitä partaaksensa", vastasi munkki. "Nyt sinun pitää nukkua, ja huomisaamuna varhain nouset ylös isääsi auttamaan. Ymmärrätkös?" Sitte hän äreästi käänsi pojan pään seinään päin ja se lempeä mieliala, jonka sepän kertomus oli herättänyt, oli nyt kadonnut. Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen mietiskelynsä. Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin. Neljäs luku. Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa. Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa, hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta, jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa kiitollisuuttaan hevostallissa. Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse päättää aivan vapaasti. Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin kouluun. Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona. Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa. Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet hyvälle tuulelle. Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla; mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi? Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille. Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos. Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla kasvavien puiden latvoissa. Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia, tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja smaragdi. Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli tuore kaste. Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää, joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat, valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät. Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee, surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja. Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja laskettelevat lemmenääniään! Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden, sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon. Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten hienoja silkkilankoja. Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä. Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan. Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää "Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä, että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka, joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa kiero suunsa vaakasuoraan asentoon. Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan erilaisten toverien kesken. Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli ruumiissa. Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä "Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat". Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi; sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan. Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua, liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun "valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan. Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin. Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan, oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan, ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle. Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von Waldburg. Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen. Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan. Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin ennenkään. Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi, vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä, etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi: "metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo ennestään tiedät." Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos pellotkin?" "Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan toisin." Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut. Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu kaikille ihmisille." Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!" livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona. Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas; hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla Pyövelinmäellä. Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä, minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin piti Ulrikin olla kuninkaana. Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti niin kummallisesti Ulrikkiin. Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen taistelivat olemassaolostaan. Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos, jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä. Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt prinsessana. Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja sanoi: "Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa, täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa tuoksua." Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan. "Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä katseletkaan!" Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti: "Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti." "Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen. "Ja sinun isäsi myöskin." "Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti korjata unhottamansa. Viides luku. Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin. Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi kulkevien katseilta. Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti. Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista karmituolia. Jo kauvan oli mestari Aatamilla istuessaan toisella näistä kahdesta tuolista ollut hauskimmat hetkensä, sillä hän istui siinä kun hän sai pelata sakkipeliä Costan kanssa. Nyrnbergissä oli Aatami joskus katsellut kun tätä jaloa peliä pelattiin; tohtori osasi sitä perin pohjin ja oli hänelle neuvonut kaikki pelin salaisuudet ja temput. Parina ensi vuonna oli Costa ollut oppilastansa paljoa etevämpi, mutta sitte tuli aika, jolloin hänen täytyi täydellä todella puolustautua pelikumppaniansa vastaan ja nyt tapahtui tuon tuostakin, että seppä pelissä voitti oppineen vastustajansa. Tämä oli kuitenkin paljoa sukkelampi liikkeissään kuin Aatami, joka aseman tullessa vaikeaksi vaipui liian pitkällisiin mietiskelyihin. Eipä liene sakkilaudan ääressä liikkunut erilaisempia käsiä kuin näiden kahden pelaajan, sillä toinen oli kuin musta, kömpelö vetojuhta, toinen taas oli keveän, hienon ratsuhevosen kaltainen. Keskikokoisen juutalaisen hahmo melkein jäi huomaamatta sepän jättiläisvartalon rinnalla. Miten karkeapiirteinen ja ajatuksia täynnä olikaan saksalaisen suuri vaalea pää, kuinka erinomaisen hienosti muodostuneelta ja perin älykkäältä näytti portugalilaisen juutalaisen. Tänäkin päivänä olivat molemmat miehet istuneet sakkilaudan ääressä, mutta nyt ei pelattu, vaan oli keskusteltu vakavista, hyvin vakavista asioista. Tohtori oli keskustelun ajalla noussut paikaltaan ja levottomasti astunut edestakaisin huoneessa. Seppä istui edelleen paikallaan. Ystävän esiintuomat perusteet olivat saaneet hänen mielipiteensä varmistumaan. Ulrikki oli lähetettävä luostari-kouluun. Costalle oli mestari myös ilmottanut, mikä vaara häntä uhkasi ja tämä oli hyvin liikutetulla mielellä. Vaara oli suuri ja turmiota uhkaava, mutta kumminkin hänestä tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, oikein hirveältä, että hänen täytyi jättää tämä rauhallinen sopukka. Seppä tunsi hänkin mikä Costan mielessä liikkui ja hän virkkoi: "Teidän mieleenne koskee kovasti, kun täytyy jättää tämä paikka. Mutta mikä täällä Pyövelinmäellä teitä pidättää?" "Rauha, mestari Aatami, rauha!" huudahti Costa. "Sitäpaitsi", lisäsi hän tyynemmästi, "olen minä täällä tullut omistamaan maa-omaisuuttakin." "Oletteko tosiaan?" "Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun omaisuuttani." "Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää", vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon palkan olette meiltä saanut." "Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan. "En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös, mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista. Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki, vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna, tämän päivän osaksi jo riittää." Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää? Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun puhdistaminen jaloista. Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä. Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta, niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi. "Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta heidän päällään. "Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?" Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti, niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi: "Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti." Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat kyselemistä. "Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin epämiellyttävää." Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme tänne, niin, sen me teemme." Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet sydämmestä tulevaa "amen'ta". Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan. Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa edessä. Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat, että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti. Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän, monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi kuulla, kun vaan tahtoi. Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä: "Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua." "_Pitääkö_ minun?" vastasi tämä ystävällisesti. "Jollette tahdo, niin voin kyllä mennäkin", vastasi hän ärtyneenä. "Yhdessä kohden istuminen on tosiaan mukavampaa kuin juokseminen." "Mitä tarkotuksesi on?" "Luuletteko noita kirjoja tuossa Zionin muureiksi, onko Teillä halua vielä kerran tehdä tuttavuutta munkkien kanssa?" "Ai, ai, Rahel hyvä, oletko nyt taas ollut kuuntelemassa? Mene pois keittiöön." "Heti paikalla, mutta ensin tahdon puhua. Te luulette jäävänne tänne vaimonne tähden; mutta kaukana siitä; se on tuo kirja, joka Teitä täällä pidättää. Minä tunnen mailman, mutta Te ja vaimonne olette kumpikin aivan kuin olisitte lapsia. Pahuus unhotetaan tuossa tuokiossa ja hyvän pitäisi kai tulla niinkuin mannan suoraapäätä taivaasta. Kirjojen ääressä kyllä olette mies, ja mikä melu Teistä nostettiinkaan, kun tohtorinhattu mukananne tulitte Coimbran yliopistosta! Silloin yksi ja toinen hoki: Lopez, herra Lopez, mikä loistava nero hän on! Entäs nyt sitte? Jumala paratkoon! Te teette työtä minkä kerkiätte, ja minkä palkan siitä saatte? Ette kananmunan hintaa, ette penniäkään. Lähtekää Alankomaihin, herra setänne luo; hän pian unohtaa kirouksensa, jos nöyryytätte itsenne hänen edessään. Minkä verran onkaan enää jälellä niistä rahoista, jotka isänne onnistui pelastamaan?" Tohtori tässä keskeytti vanhuksen kiihkoisan puheen lausuen ankarasti "riittää jo!", mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi vielä entistä vilkkaammin: "Riittää, sanotte? Saan kyllä muutoin pitää hyvänäni tarpeeksi hullutusta, mutta tänään minulta ennen leikattakoon kieleni poikki kuin minä vaikenen. Hyvä Jumala! lapsi kulta, oletkos aivan järjiltäsi? Mitä kaikkea onkaan päntätty sinun päähäsi! Mutta sitä ei kirjoissa selitetä, että jos täällä tulee tietoon se mitä on tapahtunut Portossa, että sinä olet nainut kastetun gojimin lapsen, kristityn tytön" — — — Nämä sanat kuullessaan tohtori nousi seisoalle, laski kätensä vanhan palvelijattarensa olalle ja sanoi juhlallisella tyynellä totisuudella: "Joka siitä puhuu, hän voi saattaa asian ilmi, niin, sen hän voi tehdä! Ymmärräthän, Rahel? Kyllä minä tiedän mitä tarkotat, ja tahdon sentähden sulle sanoa, että vaimoni täällä tuntee itsensä tyytyväiseksi ja että vaarasta vielä ei ole tietoa. Me jäämme tänne. Sitäpaitse tiedät, että siitä saakka kuin Elisabeth tuli omakseni, karttavat juutalaiset minua niinkuin kirottua olentoa; kristityt niinkuin tuomittua pahantekijää. Juutalaiset sulkevat oven edessäni; kristityt tahtoisivat avata sen — vankilan oven nimittäin, ainoastaan sen! Tänne ei tule ketään portugalilaista, mutta Alankomaihin tulee useampikin munkki ja juutalainen Portosta ja jos joku heistä minut tuntee ja löytää Elisabetin luonani, niin silloin ei ole vähemmästä kysymys kuin hänen ja minun hengestäni. Tänne minä jään, nyt sen tiedät minkätähden, ja mene keittiöön." Vanhus totteli vastahakoisesti. Tohtori ei istunut enää kirjoituspöydän ääreen, vaan astuskeli kauvan tavallista nopeammin edestakaisin kirjahyllyjensä välillä. Kuudes luku. Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena, eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä, häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa. Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään suureen kaupunkiin. Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja heleänviheriää leninkiä. Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein hartaudella. Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita. Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla, jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi, joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan. Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö hänelle ja muille. Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki. Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti, ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin silitteli hänen leninkiään. Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen, jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle. Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä sisällä". Nämä sanat kuullessaan seppä kalpeni, puristi poikaansa rintaansa vastaan niin lujasti, että tämä ähkyi ja pyysi sitte erästä luostarin maallikko-veljistä kutsumaan luostari-isä Benediktusta. Hänelle hän jätti lapsensa ja lähti sitte allapäin kotomatkalle. Tähän asti ei Ulrikki ollut oikein tiennyt pitikö hänen olla iloissaan vai peloissaan siitä että hänet pantiin luostarin kouluun. Valmistelut olivat olleet mieluisat ja hänen turhamielisyyttään ilahutti ajatus, että hän saisi istua samalla penkillä, kuin aateliset ja hienot porvarien pojat; mutta kun hän nyt näki isän menevän menojaan, tunsi hän sydämensä heltyvän ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä. Kun luostari-isä näki sen, veti hän pojan luoksensa, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "pysy vaan kilttinä ja reippaana poikana, niin saat nähdä, että täällä on paljon hauskempi olla kuin tuolla Pyövelinmäellä." Näistä sanoista sai poika paljon mietittävää, eikä hän taaksensa enää katsonut kun luostari-isä hänet vei jyrkkää ajotietä myöten ylöspäin ruokasalin ohi sisään pihamaalle. Ristikäytävissä pihamaan ympärillä kuljeskeli munkkeja hiljaa edestakaisin ja heistä yksi ja toinen kohotti paljaaksi ajellun päänsä valkosen kaapunsa yli katsahtaakseen uutta oppilasta. Pihan takana oli komea päätyrakennus, jossa oli vierasten huoneet ja tämän rakennuksen sekä kirkon välillä oli koulun puisto, hedelmäpuilla istutettu niitty, jonka muuri erotti maantiestä. Benediktus avasi puisen portin ja lykkäsi Ulrikin leikkikentälle. Täällä oli kyllä kova melu, mutta kun luostari-isä tuli näkyviin, taukosi leikki ja Ulrikin tulevaiset leikkitoverit nykäsivät toisiaan ja katselivat häneen tarkastavin katsein. Luostari-isä viittasi muutamia pojista luoksensa ja teki heidät ja sepän pojan tuttaviksi keskenään. Sitte hän vielä kerran taputteli Ulrikin kiharaista päätä ja jätti hänet yksin toisten seuraan. Juhannuspäivänä pojat saivat koulusta lupaa ja saivat leikitellä ja huvitella mielin määrin. He eivät suurestikaan pitäneet lukua Ulrikista ja töllisteltyään häneen kylliksensä ja jonkun sanan vaihdettuaan hänen kanssaan, jatkoivat he kesken jäänyttä yritystään viskata kiviä kirkon katon ylitse. Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan. Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä, mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa. Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle, mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin, ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan. Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto. Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan onnistumaisillaan. Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän, etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään leikkikalu". Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin luostarin herra apotti itse. Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen. "Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa. Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on: "ei milloinkaan vakava, aina iloinen". Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä ystävä ja toveri. "Kas noita peevelin poikia!" kuiskasi kreivi apotille. "Näittekö miten tuo vaaleapäinen tuolla viskasi? Minkä perheen jäseniä se nuori herra on?" Hengellinen ylimys kohautti vaan olkapäitään ja vastasi naurahtaen: "Hän on Pyövelinmäen pajasta." "Seppä Aataminko poika?" vastasi kreivi nauraen. "Helkkari soikoon! Sainpa minä kerran rippituolissa vaikean hetken hänen äitinsä tähden. Tukan ja silmät on poika saanut kauniilta Florettelta, muutoin hän on isänsä näköinen. Teidän luvallanne, herra apotti, huudan pojan luokseni." "Sitte, sitte", vastasi luostarin johtaja ystävällisesti, kieltävällä äänellä, joka ei sallinut vastaan väittelemistä. "Kertokaa ensin pojille mitä olemme päättäneet." Kreivi kumarsi kunnioittavasti, veti sitte poikansa lähemmäksi luokseen ja odotti poikia, joita hän viittasi lähestymään. Kun pojat tiheässä ryhmässä olivat koolla hänen edessään, huudahti kreivi: "Te olette jo kerran sanoneet jäähyväiset tälle rasavillille. Mitä sanoisitte, jos minä antaisin hänen jäädä teidän seuraanne jouluun asti? Herra apotti on niin hyvä, että suostuu pitämään hänet niin kauvan, ja te —" Hän ei saanut puhutuksi loppuun, sillä pojat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja huusivat: "Jää tänne Filip! Kreivi Lips jääköön tänne!" Pieni pellavatukkainen poika vetäytyi liki äsken saatua suojelijaa, toinen suuteli kreivin kättä, ja pari suurempaa poikaa yritti vetää häntä pois isän luota takaisin omaan seuraansa. Apotti katseli tätä kaikkea iloisen näköisenä ja kirkkaat kyyneleet valuivat kreivin partaan, sillä hänellä oli herkkätunteinen sydän. Kun hän oli malttanut mielensä huudahti hän: "Lips jää tänne, te poikaviikarit, hän jää tänne! Ja herra apotti on antanut luvan teille seurata minua metsästyslinnaan tekemään siellä juhannuskokkovalkean ja siellä teiltä ei puutu viiniä eikä leivoksia." "Eläköön kreivi von Frohlingen, hurraa! hurraa! hurraa!" kirkuivat pojat ja jokainen, jolla oli lakki päässä, heilutti sitä korkealle ilmaan. Ulrikki seurasi toisten esimerkkiä, ja kaikki pahat sanat, jotka hänen isänsä oli lausunut tuosta kauniista iloisesta herrasta, ja Markun herjaukset ritareita ja aatelismiehiä vastaan olivat unhottuneet. Apotti ja hänen seuraajansa menivät menojaan. Kun pojat tiesivät, ettei kukaan kuullut eikä nähnyt heitä, huudahti kreivi Lips: "Sinä, keltanokka siellä, viskasit katon ylitse, sen minä itse näin. Tule tänne poika! Yli katon! Kas sitähän minäkin. Se tulee voittajaksi, joka ensin kivellä viskaa rikki akkunaruudun kirkon tornista." Sepän poika tuli hämilleen, sillä hän pelkäsi vallattomuutta ja kavahti herra apottia ja isäänsä. Mutta kun nuori kreivi ojensi molemmat nyrkkinsä ja sanoi: "jos sinä saat punasen kiven, niin sinä heität ensiksi", niin hän osotti toverin oikeata kättä ja kun punanen kivi oli siinä kourassa, niin Ulrikki alkoi kilpailun. Hän viskasi kiven ja sai sattumaan ikkunaan, ja poikain äänekkäästi huutaessa ilosta useampi pyöreä lasiruutu irtautui lyijykehyksestä, putosi helisten säpäleiksi kirkonkatolle ja sitte hiljaa alas nurmikolle. Kreivi Lips pyrskähti äänekkäästi nauramaan, niin hauskaa se hänestä oli, ja valmistautui hänkin samalla tavalla heittämään. Mutta nyt puinen portti paiskattiin kiivaasti auki, ja veli Hieronymus, ankarin kaikista luostarin isistä, tuli leikkikentälle. Kiukkuisen munkin posket hehkuivat vihasta, hänen suustaan tulvaili hirmuisia uhkauksia ja hän katseli poikia hurjasti mulkoilevilla silmillä, pyhästi vakuuttaen, että aijottu juhannusjuhla peruutettaisiin, ellei jumalaton templin häpäisijä, joka oli rikkonut tornin ikkunan, ilmoittautuisi. Silloin nuori kreivi rohkeasti esiin ja sanoi anteeksi pyytävällä äänellä. "Minä sen tein, herra pater. Se sattui vahingossa. Antakaa anteeksi!" "Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip? Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa". Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!" "Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin." Seitsemäs luku. Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa, samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja siitä syystä oli hän kaikista viimeinen. Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi. Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat "tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän raivostui ja käytti suuria voimiansa. Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut tuon ruman haukkumanimen. Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvan Mikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään. Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella. Kreivi Lips tästä kaikesta ei välittänyt ollenkaan. Hän pysyi Ulrikin parhaana ystävänä ja seurasi häntä mielellään hevostenkin luo. Hänen vilkas sielunsa kohtasi iloisesti käsityöläisen pojan, kun tämä kertoeli Ruthin mielikuvaelmista ja usein hän Ulrikin kanssa erkani muista tovereista, kun oltiin ulkona leikkimässä. Mutta juuri tätä seikkaa eivät äsken tulleelle antaneet anteeksi monet, jotka ennen olivat olleet lähemmät tuttavat tuon ylhäisen pojan kanssa. Kaupunkilais-poika Xaver ei ollut koskaan ollutkaan kreivin pojan ystävä ja hänen onnistui yllyttää moni vihamieliseksi entistä suosikkia kohtaan sentähden että tämä, kuten Xaver häntä syytti, luuli olevansa muita parempi ja vielä enemmän Ulrikkia kohtaan joka oli puoleksi renki ja rohkeni heitä mestaroida ja kohdella väkivaltaisesti. Koulussa toimivat munkit pian huomasivat, miten huono sopu oli uuden oppilaan ja hänen toveriensa välillä, ja kuinka oli kyllin syytä arveluttavasti ravistaa päätänsä. Benediktus ei ollut malttanut jättää mainitsematta kuka oli ollut Ulrikin opettaja Pyövelinmäellä ja mitä juutalainen oli pojalle opettanut, näytti kantavan kummallisia ja harmillisia hedelmiä. Isä Hieronymus, joka pojille opetti uskontoa, joutui vallan haltioihinsa, kun hän joutui puhumaan niistä turmiollisista opeista, jotka kummittelivat uuden oppilaan päässä. Kun hän, vähän sen jälkeen kuin Ulrikki otettiin kouluun, oli puhunut Kristuksen pelastustyöstä, ja oli pojalta kysynyt, mistä mailma piti pelastettaman Vapahtajan kärsimyksen kautta, oli tämä vastannut: "mahtavien ja rikkaiden sortovallasta". Toisen kerran oli hän puhunut pyhistä sakramenteista ja oli kysynyt: "millä tavoin kristitty varmaan saa armon, jollei hän sitä tee mahdottomaksi, s.o. tee kuolemansyntiä?" Tähän oli Ulrikki vastannut: "kun emme kenellekään tee sellaista, joka meitä itseämme loukkaisi". Sellaisia kummallisia puheita sai usein kuulla pojan suusta. Muutamat oli hän kuullut Hirsipuu-Markun suusta, toiset tohtorilta, ja kun munkit kysyivät, mistä hän oli sellaista oppinut, mainitsi hän aina ainoastaan tohtorin, sillä munkkien ei pitänyt saada tietää mitään hänen seurustelustansa metsänriistan varkaan kanssa. Monista puheistaan, jotka hän oli luullut kauniiksi ja Jumalalle otollisiksi, sai hän ankarat nuhteet ja kovat rangaistukset ja onneton, murheellinen nuori sielu usein ei löytänyt mitään neuvoa hädässään. Hyvän Jumalan ja Vapahtajan puoleen, joita hänen sanottiin puheillaan herjanneen, hän ei voinut kääntyä, sillä hän pelkäsi heitä, mutta kun hän oli menehtymäisillään sydämen tuskista, silloin hän rukoili apua pyhältä neitsyeltä. Sen onnettoman naisen kuva, josta hän oli kuullut puhuttavan pelkkää pahaa, sen naisen, joka oli hänet hyljännyt ja jonka uskottomuus antoi toisille pojille tilaisuuden ja oikeuden tehdä hänestä pilkkaa, sulautui hänen silmissään yhteen sen puhtaan kuvan kanssa pyhästä neitseestä, joka oli kirkossa ja jonka luostari-isä Lukas oli tuonut mukanansa Itaaliasta. Kaikista niistä valituksista huolimatta, joita apotille tehtiin Ulrikkia vastaan, piti tämä häntä harhaan joutuneena, mutta paljo lupaavana kelpo poikana ja tätä hänen arveluansa vahvistivat musikin opettaja ja maalaustaidon opettaja Lukas, jonka paras oppilas Ulrikki oli; mutta nämäkin molemmat olivat vihoissaan juutalaiselle, joka tämän lahjakkaan lapsen oli houkutellut turmion tielle ja usein he kiusasivat apottia, joka ei suinkaan ollut mikään kiihkoilija, että tämän piti antaa kiduttamalla tutkia juutalaista. Marraskuussa kutsuttiin vouti ja hänelle annettiin tieto niistä harhaopeista, millä juutalainen oli turmellut kristityn lapsen sielun. Viisas apotti halusi, että tähän aikaan, jolloin oli levinnyt kapinallinen henki kirkon valtaa vastaan, oli vältettävä kaikkea, joka herättäisi huomiota; mutta vouti pidätti itselleen oikeuden saada ryhtyä tohtoria syyttämään. Kumminkin, sanoi hän, piti ensin syytettyä vastaan hankittaman kelpaavia todistuksia. Isä Hieronymuksen piti kirjottaa ne herjaavat lauseet, jotka hän todistajien läsnäollessa oli pojan suusta kuullut ja adventinaikaan piti seppä ja hänen poikansa otettaman kuulusteltaviksi. Apotti, joka mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa harjotti humanistisia opinnoita, oli hyvillään kun tämä asia oli maallisen esivallan käsissä ja hän kiihotti isä Hieronymusta pysymään varsin tarkkaavaisena. Kolmantena adventtisunnuntaina tuli vouti uudestaan luostariin. Hänen hevosensa olivat vaan vaivaloisesti saaneet reen kiskotuksi syvien lumikinoksien läpi rotkotiellä ja puoleksi paleltuneena hän ensiksi antoi johtaa itsensä ruokasaliin ja kyseli siellä poikaansa. Tämä makasi kylmässä makuusalissa kääre silmän päälle sidottuna ja kun vouti meni poikansa luo, sai hän kuulla, että Ulrikki oli tätä rääkännyt. Vaikkei Xaver olisikaan tehnyt katkeria syytöksiä, niin hänen isänsä olisi muutoinkin tuntenut itsensä ankarasti suuttuneeksi väkivaltaista poikaa vastaan, eikä vouti tahtonut ollenkaan rauhottua sittenkään, vaikka hänelle ilmotettiin, että pieni väkivallantekijä oli moneksi viikoksi erotettu toisten poikien leikeistä ja oli määrätty saamaan niukemmin ravintoa. Julmistuneena hän meni apotin luo. Edellisenä päivänä oli Ulrikki ilman nuoren kreivin seuraa, koska tämä jonkun pahanilkisyyden takia oli arestissa, tullut lumiselle leikkikentälle, jossa hänen kimppuunsa oli hyökännyt Xaver ja tusina muita toveria ja nämä olivat hänen paiskanneet lumihankeen, niin että hän oli vähällä tukehtua. Liittoutuneet olivat tunkeneet jääkappaleita ja lunta hänen vaatteittensa sisäpuolelle lämmintä ihoa vastaan, olivat kiskoneet kengät hänen jaloistaan ja täyttäneet ne lumella ja sen lisäksi oli Xaver asettunut hänen selkäänsä ja painanut hänen kasvonsa lumeen niin että hän ei voinut enää hengittää ja oli luullut siihen kuolevansa. Ulrikki oli ponnistaen viimeiset voimansa onnistunut heittämään pois päältään kiusaajansa ja pitää hänet kiini. Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat! Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!" Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä. Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa. Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan. Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua jouten istuessa. Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan rekeen. He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun. Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti. Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika oli käsissä. Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin; mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta, sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa. Vihdoinkin iltamessu oli lopussa. Hän nousi ylös. Aivan häntä vastapäätä oli suuri ristiinnaulitun kuva, ja Vapahtaja ristin päällä, joka muulloin pää kallellaan niin lempeästi ja kärsivänä katsoi maahan, näytti tänäpäivänä katsovan häneen samalla rankaisevana ja valittavana. Makuuhuoneessa toverit häntä karttoivat kuin ruttotautista, mutta sitä hän tuskin huomasikaan. Kuunvalo ja lumen heijastus tuli kirkkaasti valaisten akkunasta sisään; mutta hän halusi synkkää pimeyttä ja peitti päänsä tyynyihin. Tornin kello löi kymmenen. Hän nousi istualle ja kuunteli nukkuvien syvää hengitystä kummallakin puolellaan ja rottien nakertamista sänkyjen alla. Hänen sydämmensä sykki yhä kiivaammin ja pelokkaammin, mutta äkkiä tuntui sydämmen sykkiminen taukoavan, sillä ääni oli hiljaa lausunut hänen nimensä. "Ulrikki!" kuiskattiin hänelle vielä kerran, ja nuori kreivi, joka makasi viereisessä sängyssä, nousi ylös ja kumartui hänen puoleensa. Ulrikki oli puhunut hänelle sanasta ja oli hänen kanssaan usein samoin kuin ennen Ruthin kanssa antautunut toivomuksien alalle. Nyt Filip hänelle kuiskasi: "Nyt on tekeillä hyökkäys tohtoria vastaan. Apotti ja vouti on meitä kuulustellut niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta. Mitä sanasta tiedän, sen pidän omana tietonani; sillä minun tulee juutalaista sääli; mutta Xaver, tuo salakavala ilkiö, on asian kääntänyt siksi, että sinä olit saanut sanan haltuusi; jo sitä ennen tuli hän luokseni ja ilmaisi, että hänen isänsä huomen aamuna varhain vangitsee juutalaisen ja että tämä sitte viedään piinapenkille. Ei ole vielä ratkaistu, tuleeko hän hirtettäväksi vai poltettavaksi. Mutta varmaan hän tulee tapettavaksi, sanoo Xaverin isä, ja Musta on siitä iloissaan. "_Silentium, turbatores!_" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa. Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin. Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan. Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen, mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi Ulrikin mieltä. Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä. Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi. Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle. Kahdeksas luku. Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan. Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla, pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin oli tekeillä juutalaista vastaan. Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan. Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu. Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön. Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu hänen pieni hevosensa. Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin villakoira, joka luo takkunsa. Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä, Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin töin tuskin istumaan rekeen. "Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle. Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä. Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!" Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen: "Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami." "Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan." "Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen: "Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota säkki tohtorilta." Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan. Yö oli kylmä ja kirkas. Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen. Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti. Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään. Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja horkka vielä lisäksi." Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee minun viimeinen rekireissuni." Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon. Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus. "Jospa vaan sataisi lunta!" hoeskeli sysimies. Kuta korkeammalle tultiin, sitä syvempi oli lumihanki ja sitä tukalammaksi tuli siinä kahlaaminen. Tohtorin vuoksi seppä useamman kerran komensi "seis!" ja silloin Costa meni reen luo kysymään: "Mikä nyt on?" taikka hän sanoi: "Kyllä kaiketi jo jatkamme?" Kun kaukaa kuului ketun räkytys, jos susi laski ulvovan äänen tai huhkain lensi puun latvoissa, niin kuului vanha Rahel myöskin päästävän rääkkyvän äänen ja toisetkin hypähtivät säikähtyen. Ainoastaan Markku kulki tyynenä ja antamatta narrata itseään pikku tammahevosensa pään kohdalla, sillä hän tunsi kaikki äänet metsässä. Aamupuolella tuli kovempi pakkanen. Ruth heräsi ja alkoi itkeä ja isä kysyi levotonna: "Milloinka seisatumme lepäämään?" "Tuon mäen takana, kymmenkunta jousipyssyn ampumamatkan päässä täältä." "Rohkeutta!" kuiskasi seppä. "Asettukaa rekeen, tohtori, me toiset lykkäämme." Mutta Costa osotti läähättävää hevosta, ravisti päätänsä kieltävästi ja laahusti eteenpäin. Kummallista kaaripyssyä lienee sala-ampuja käyttänyt, sillä toinen neljännestunti toisensa jälkeen kului eikä vieläkään oltu päästy mäen huipulle. Sen lisäksi alkoi yhä enemmän valjeta ja hiilenpolttaja käänteli päätänsä aina levottomammin, milloin ylöspäin, milloin sivulle. Taivas oli pilvessä, valo ylhäällä harmaa ja sakea, ja täynnä valkoista sumua. Lumi oli vielä häikäisevä, mutta se ei kiiltänyt eikä kimallellut enää, vaan lähellä ja kaukana se oli kiillottaman valkonen kuin liitu. Ulrikki astui reen vieressä ja lykkäsi. Kun Ruth kuuli hänen ähkivän ja puhkivan, taputti hän pojan kättä, joka oli reen laitaa vastaan, ja tämä teki pojalle hyvää ja hän hymyili. Kun jälleen seisahdus tapahtui, tällä kertaa mäen harjalla, niin Ulrikki huomasi, että sysimies vainusi ilmaa ja tuiski sieramiaan kuin koira. Ulrikki kysyi: "Mikä nyt on, Markku?" Silloin sala-ampuja irvisti ja vastasi: "Minä vainuan lumisadetta." Nyt kuljettiin alamäkeä ja kun oli matkaa jatkettu vähän, virkkoi sysimies: "Tuolla alhaalla Jörgin luona pääsemme katon alle ja te vaimoväki saatte lämmitellä takkavalkean ääressä." Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen heidän silmilleen. "Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla metsänreunassa. Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään arveluttavasti ja murisi: "Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä." Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli, avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen, osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä suojaa hakenut. Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon. Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle. Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo. Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut mukana "talonpoikain" seassa. Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät, Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa. Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto. Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt linnunpoika nokkansa. Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.Apotti istui sillä välin komeassa hyvin lämmitetyssä työhuoneessaan, jossa oli heikko hyvähajuinen tuoksu, ja katseli vuoroin pystyvalkeaa, joka paloi kauniissa marmorikamiinissa, vuoroin voutia, joka oli tuonut kummallisia uutisia. Valkoisesta villakankaasta tehty aamupuku verhosi pehmoisesta hengellisen ylimyksen komeaa vartaloa. Hänen vieressään oli vertailun vuoksi kaksi käsikirjotusta hänen lempikirjoistansa Theokritoksen Idylleistä, joita hän huviksensa, silloin kun virkatoimilta oli loma-aikaa, käänsi latinaksi runomuotoon, saadakseen toimeen jotakin parempaa kuin Eoban Hessen käännös oli. Vouti oli kamiinin ääressä. Hän oli keskikokoinen tanakka mies, jolla oli suuri pää ja korkeat ikäänkuin puusta veistetyt älykkäät kasvonpiirteet. Hän oli kokeneimpia lainoppineita koko maassa ja hänen paksuilta huuliltaan sujui puhe niin tasaisesti ja tarkoin sommitellussa muodossa, kuin jos jokainen ajatus hänen kekseliäässä päässään olisi ilmestynyt mailmaan komeasti varustettuna kannussaappaat jalassa. Huoneen kaukaisimmassa sopessa seisoi voudin apulainen, pieni mies, jolla oli pää kuin aurinko ja sääret kuin kapeat kuun sakarat ja odotti herransa viittausta, sillä hänellä oli kainalossaan lyhykäisten käsivarsien alla kaksi salkkua täpötäynnä tärkeitä asiapapereita. "Hän on siis kotoisin Portugalista ja on pitänyt väärää nimeä?" Tällaisen loppupäätöksen teki apotti siitä mitä vouti oli ilmoittanut. "Lopez hänen nimensä on, eikä Costa, sen todistavat nämä paperit", virkkoi toinen. "Anna tänne salkku, kelpo mieheni! Tohtorin diploomi on ruskeassa salkussa." Vouti ojensi hengelliselle herralle pergamentti-kirjan. Sen luettuaan tämä lausui päättävästi: "Siinä juutalaisessa on enemmän kuin luulimme. Sellaisia ylistyslauseita annetaan Coimbran yliopistossa vaan harvoin. Lieneväthän teillä tohtorin kirjat hyvässä tallessa, herra Conrad? Huomenna minä tahdon niitä katsella." "Ne ovat teidän käytettävänänne. Nämä paperit —" "Antaa niiden olla." "Niitäkin paitse löytyy tarpeeksi asti raskauttavia seikkoja", sanoi vouti. "Kaupungin kirjurimme, joka tosin ei ole mikään oppinut mies, mutta jolla on, kuten tiedätte, suuri kokemus, on samaa mieltä kuin minäkin. Ainoastaan se, jolla on syy peljätä lakia", jatkoi hän tekeytyen juhlalliseksi, "vääristää nimensä; ainoastaan se, joka itsensä tietää syylliseksi, karttaa tuomaria." Hieno hymy, jossa oli vähän katkeruuttakin, näkyi apotin huulilla, sillä hän ajatteli kidutustutkintoa ja raatihuoneen kidutushuonetta, ja nyt hän tohtorissa ei nähnyt enää pelkkää juutalaista, vaan huomasi hänen olevan myös humanistin ja oppitoverin. Hän vilkasi taas diploomiin ja sillävälin kuin vouti jatkoi esittelyjään, oikasi hän itsensä yhä enemmän nojatuolissa ja katseli lattiaan miettivästi. Äkkiä hän ikäänkuin ilmestyksen saatuaan kosketti hiljaa korkeata otsaansa hyppysillään ja odottamatta keskeyttäen innokkaan puhujan pakinan sanoi: "Isä Anselm tuli viisi vuotta takaperin luoksemme Portosta ja tunsi siellä kaikki, jotka osasivat kreikan kieltä. Käy mies hyvä, sanomaan, että kirjastonhoitajamme tulee tänne." Voudin apulainen meni, ja heti sen jälkeen ilmestyi isä Anselm. Tieto Ulrikin katoamisesta ja juutalaisen paosta oli levinnyt luostarissa. Siitä puhuttiin miehestä mieheen kirkon kuorissa, koulussa, tallissa ja ruokakeittiössä; ainoastaan isä Anselm ei ollut kuullut mitään koko jutusta, vaikka hän jo ennen päivän nousua oli ollut työskentelemässä kirjastossa ja vaikka sielläkin kyllä innokkaasti oli juteltu tuosta harmillisesta tapauksesta. Selvästi huomasi isä Anselmista, joka jo alkoi vanheta, että hän, lukuun ottamatta käsikirjoituksia ja painotuotteita, vähän välitti siitä, mitä mailmassa tapahtui. Hänen pitkä kapea päänsä liittyi laihaan ohueen kaulaan, joka ei ollut pystyssä, vaan ikäänkuin oksa puunrungosta kasvoi esiin hartioiden välistä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyjä täynnä niinkuin hohkakivi; mutta suuret, älykkäät silmät antoivat ränstyneille kasvoille miellyttävän ulkonäön ja arvokkuutta. Alussa hän välinpitämättömästi kuunteli apotin kertomusta, mutta heti kun juutalaisen nimi oli mainittu ja hän oli lukenut läpi diploomin niin pikaisesti kuin jos hän yhdellä ainoalla silmäyksellä olisi kyennyt ottamaan selkoa kymmenen rivin sisällyksestä, niin hän virkkoi vilkkaasti: "Lopez, tohtori Lopez on ollut täällä? Ja siitä ei ole meillä ollut tietoa, emmekä ole kysynyt hänen neuvoansa! Missä hän on? Mitä on tekeillä häntä vastaan?" Kun hän oli saanut tietää, että juutalainen oli paennut ja kun apotti oli käskenyt hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi tohtorista, kokosi hän ajatuksensa ja alkoi alakuloisella äänellä: "Jaa, jaa, se mies teki pahan rikoksen. Hän on Herramme edessä paha syntinen. Tiedätte kai mihin rikokseen vikapääksi hän on itsensä tehnyt?" "Me tiedämme kaikki tyyni", huudahti vouti innokkaasti ja merkillisellä tavalla silmää vilkuttaen koki hän nähdä apotin silmät. Sitte hän ikäänkuin rehellisesti valittaen rikoksellista, hyvin onnistuneella teeskentelyllä jatkoi: "Mutta kuinka tuo korkeasti oppinut mies tuli tehneeksi sellaisen rikoksen?" Maallikko-tuomarin kavaluus oli apotille vastoinmielinen, mutta Anselmin sanoja oli mahdoton enää peruuttaa, ja koska apotti itse halusi kuulla enemmän tohtorin elämänvaiheista, niin hän kehotti Anselmia puhumaan, mitä hän tästä tiesi. Lyhyellä kuivakiskoisella tavalla, mutta samalla kertaa niin lämpimästi, ettei apotti koskaan ennen ollut sellaista hänessä huomannut, kertoi kirjastonhoitaja nyt tohtorin suuresta opista ja terävä-järkisyydestä. Hän mainitsi, että tohtorin isä tosin oli juutalainen, mutta kuitenkin tavallaan ylhäinen mies, joka oli ystävällisissä suhteissa moniin jalosukuisiin perheisiin, sillä kuningas Emanuelin hallitukseen asti, joka hallitsija vainosi juutalaisia, olivat he olleet Portugalissa korkeassa arvossa ja oli tuskin ollut mitään eroa juutalaisten ja kristittyjen välillä. Kun juutalaiset karkotettiin maasta, sallittiin muutamain enemmän suosittujen heidän joukostaan jäädä jälelle ja niiden joukossa myöskin kunnianarvoisa Rodrigo, tohtorin isä, joka oli kuninkaan henkilääkäri ja nautti suurta kunnioitusta hänen puoleltaan. Lopez oli Coimbrassa saavuttanut korkeimmat kunnianarvot, mutta hän ei ollut antautunut lääketieteen alalle, niinkuin isä, vaan harjotti humanistisia opinnoita. "Toimeentuloansa", jatkoi luostari-isä puhuen verkalleen ja miettivästi sekä toistaen loppuosan jokaisesta lauseesta ikäänkuin hän olisi ollut aikeissa vertailla kahta eri käsikirjotusta, "ei Lopezin tarvinnut ajatella, sillä Rodrigo oli Porton kaupungin rikkaimpien joukossa. Hänen poikansa Lopez oli rikas ystävistä, sangen rikas, sillä niihin kuuluivat kaikki, jotka antoivat arvoa tieteelle. Kristittyjenkin joukossa oli hänellä ystäviä, sangen paljon ystäviä. Meidän seassamme, se on kirjastossamme, meidän seassamme on hän myös saavuttanut suurta kunnioitusta. Minun on häntä kiittäminen monesta neuvosta, monesta hyvästä avusta, minä tarkotan auttamisesta selityksillä kirjoista, joita oli vaikea saada ja vaikeasti ymmärrettävistä paikoista. Kun hän lakkasi käymästä luonamme, kaipasin minä häntä suuresti. Minä en ole utelias; vai luuletteko minua uteliaaksi? En ole utelias, mutta en kuitenkaan voinut olla kyselemättä hänestä. Silloin sain kuulla pahoja asioita, varsin pahoja asioita. Nainen on ollut syynä kaikkeen, tietysti taas nainen. Oli kauppias Flanderista, kristitty, joka oli asettunut asumaan Portossa. Tohtorin isä seurusteli usein hänen luonaan — — — Mutta tämän kaiketi jo ennestään tiedätte?" "Tietysti, tietysti!" huudahti vouti. "Mutta kertokaa te eteenpäin." "Vanha tohtori Rodrigo oli siis alankomaalaisen kauppiaan kotilääkäri ja oli kuolinvuoteella ummistanut hänen silmänsä. Kauppias jätti jälkeensä orporaukan lapsen, ja lapsi oli tyttölapsi. Heillä ei Portossa ollut yhtään sukulaista, ei ainoatakaan. Ne, jotka — tarkoitan nuoria tohtoreita ja maistereita, jotka olivat hänet nähneet — väittivät, että hän oli hyvin ihana kasvoiltaan nähdä, sangen miellyttävä. Mutta ei siitä syystä, vaan koska hän oli orpo ja yksin mailmassa, otti lääkäri lapsen, tytön piti sanoakseni — —" "Ja kasvatti hänet juutalaiseksi —", keskeytti vouti hänen puheensa tutkivasti katsellen. "Juutalaiseksiko?" vastasi luostari-isä suuttuneena. "Kuka sitä on sanonut? Ei suinkaan! Kristitty leskivaimo kasvatti hänet Rodrigon maatalossa, ei kaupungissa. Siellä nuori tohtori tultuaan kotiin Coimbrasta näki tytön useamman kerran, varmaankin useammin kuin hänelle oli hyödyllistä. Paholainen sekautui asiaan. Minä tiedän myöskin, miten se tapahtui, kun he menivät naimisiin, niin, kyllä minä sen tiedän. He vannoivat toisilleen uskollisuutta yhden juutalaisen ja kahden kristityn todistajan läsnäollessa, ja vaihettivat sormuksia, he vaihettivat sormuksia aivan niinkuin kristillisissä vihkiäisissä. Mies jäi juutalaiseksi, nainen kristityksi. Miehellä oli aikomus muuttaa hänen kanssaan Alankomaille, mutta yksi todistajista petti heidät, ilmiantamalla heidät pyhälle inkvisitsioonille. Se sekautui pian asiaan, luonnollisesti, sillä siellä se sekautuu kaikkeen, ja tässä tapauksessahan oli asiaan sekautuminen välttämätön, jopa kristityn velvollisuus. Nuori vaimo otettiin kiinni seuraajanaisen kanssa kadulla, ja vietiin vankeuteen ja kidutuspenkillä hän menetti puhekykynsä, menetti sen tykkänään. Vanha tohtori Rodrigo ja hänen poikansa Lopez saivat ajoissa varotuksen ja pysyivät tarkoin piilossa. Kamariherra de Sa, naisen eno, — vai lieneekö ollut ehkä vaan hänen orpanansa? yhtäkaikki, de Sa toimitti, että nainen sai jälleen vapautensa ja sitte he pakenivat Ranskaan, luulen ma, kaikki kolme, isä, poika ja tämän vaimo — —. Ei, täällähän ne taitavat ollakin — —" "Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen. Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin, ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista, suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja, ja minä kiitän teitä." "Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui keskellä hänen otsaansa suoni korkealle. "Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille puhumista." Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta. Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti: "Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme. Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka, ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön, joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan, juutalaiseksi." "Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen varmaan?" kyseli apotti. "Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti, mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan." Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä velvollisuutenne vaatii." "Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt, että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia todistajaksi raatihuoneeseen." "Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette hänen kidutuslavalle." "Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne." "Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti olkapäitään kohauttaen. "Mitä tarkoitatte?" "He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet käsiinsä." Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa, ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea aikaa kulumaan hukkaan." Apotti jäi yksin. Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut. Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille, jotka yksistään häntä voivat tyydyttää. Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden, ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi! Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan. Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän "ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista, josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen kirjotti: "Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä." Yhdeksäs luku. Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia. Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli. Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella, sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet. Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen, sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon. Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa jatkettiin. Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta mitään puutu kun vaan sinä olet luonani." Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi. Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka Elisabet oli — — — Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan vähän. Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa. Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki hiilenpolttaja ja mörisi: "Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen." "Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!" Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan. Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä. Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat, vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan, irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi: "Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin paljon!" Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin. Hän tunsi itsensä iloiseksi ja väkeväksi, ja Ruth ei ollut ollenkaan raskas kantaa, ja kun tyttö uudelleen laski kätensä hänen kaulaansa, sanoi poika: "Minä tahtoisin aina sinua kantaa tällä tavoin." Tyttö vaan nyökkäsi hiljaa ikäänkuin tämä pojan toivomus olisi häntä miellyttänyt; poika jatkoi: "luostarissa ei ollut ketään joka minusta olisi oikein pitänyt, sillä myöskin Lips — — — niin, olihan hän kreivi. Mutta sinusta kaikki pitävät. Et sinä tiedä miltä tuntuu, kun on aivan yksin ja täytyy puolustautua kaikkia vastaan. Luostarissa minä usein toivoin, että olisin ollut maan mustassa mullassa, nyt en tahdo kuolla ja me jäämme yhteen teidän kanssanne, sen on isä sanonut. Ja nyt olo tulee entiselleen, enkä minä tahdo lukea latinaa enempää, vaan rupean maalariksi taikka taidesepäksi, taikkapa miksi hyvänsä muuksi, kunhan vaan minun ei tarvitse jättää teitä jälleen." Hän tunsi nyt, kuinka Ruth nosti päänsä ja kuinka tytön pehmeät huulet koskettivat hänen otsaansa aivan silmien yläpuolelle ja nyt poika antoi käsivarsiensa, jotka tyttöä kannattivat, vaipua vähän ja suuteli hänen suutaan ja sanoi: "Nyt tuntuu ihan kuin minulla taas olisi oma äitikulta jälleen." "Niinkö sinusta tosiaan tuntuu?" kysyi Ruth säteilevin silmin. "Laske minut maahan. Nyt minä tunnen itseni väkeväksi taas ja tahdon juosta." Näin puhuessaan tyttö liukui alas maahan ja poika jätti hänet irti. Tyttö astui taas reippaasti hänen sivullaan ja pojan täytyi puhua pahoista pojista luostarissa, kreivi Lipsistä, kuvista ja munkeista ja pakomatkastaan, kunnes viimein iltahämärässä tultiin perille. Sysimies Jörg otti vastaan pakolaiset ja avasi heille tupansa, mutta ainoastaan lähteäksensä itse matkoihinsa; sillä hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän pakolaisille antoi suojaa eikä esivaltaa vastaan tekeminen hänen mieltään haitannut; mutta jos karkurit saataisiin kiinni, niin hän ei tahtonut olla saapuvilla. Hän otti sentähden vastaan Aatamin tarjooman guldenin ja meni kylään. Mökissä oli vaan yksi tulisija ja kaksi huonetta, toinen suuri, toinen pieni, sillä kesä-aikaan oli sysien polttajalla tavallisesti vaimo ja lapset luonansa täällä metsässä. Matkamiehet tarvitsivat levätä ja saada jotain virkistävää ja kumpaakin he olisivat täällä saaneet, jollei pelko olisi tehnyt ravintoa katkeraksi ja karkoittanut unta väsyneistä silmistä. Jörgin piti seuraavana aamuna varhain palajaman tuoden hevosen ja ajoneuvot. Siitä oli suuri lohdutus. Myöskin vanha Rahel oli toipunut ja nyt hän oli vaipunut sikeään uneen. Lapset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja sydänyön aikana mykkäkin oli nukuksissa. Markku makasi tulisijan vieressä ja hänen kierosta suustaan kuului kummallinen kuorsaaminen, ihan kuin viimeinen ääni urkujen pillistä, josta puhallus on lopussa. Kun kaikki muut jo olivat nukkuneet useita tunteja, istuivat tohtori ja seppä edelleen olkisäkin päällä vakavaan keskusteluun syventyneinä. Lopez oli ystävällensä kertonut onnensa ja onnettomuuksiensa historian ja lopetti sanoen: "Nyt siis tiedätte keitä me olemme ja miksi olemme jättäneet isänmaamme. Te, mestari Aatami, minulle lahjotatte tulevaisuuden ja paljon muutakin, ja tätä ei voi palkita millään tavalla; mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin teille velkapää antamaan kertomuksen kuluneesta elämästäni." Sitte hän sepälle ojensi kätensä ja kysyi: "Te olette kristitty, tahdotteko vielä olla minun puolellani kaiken senkin jälkeen, mitä olette saanut tietää?" Aatami ei vastannut, vaan puristi ainoastaan juutalaisen kättä. Hetkisen istuttuaan ääneti ja ajatuksiin vaipuneena, sanoi hän kolkolla äänellä: "Jos teidät saadaan kiinni ja — — Jumalan pyhä äiti! — jos saadaan tietää — — — Ruth! — — Oikea juutalaislapsi hän toki ei liene — — Oletteko kasvattanut hänet juutalaiseksi?" "En, mestari Aatami, vaan pelkästään hyväksi ihmiseksi." "Onko hän kastettu?" Lopez vastasi kieltävästi. Silloin seppä ravisti päätään paheksuvasti; mutta tohtori virkkoi: "Hän tietää Jesuksesta enemmän kuin monet kristityt lapset hänen ijällään. Kun hän on tullut täysikasvuiseksi, niin hänellä on vara valita vapaasti seurata äitiä taikka isää." "Miksi ette itse ole ruvennut kristityksi? Älkää pahastuko kysymystäni. Sydämessänne olette varmaan sellainen." "Mestari Aatami, se on — — se on asia, joka — — Ajatelkaa itse, että teidän suvussanne jokainen miespuolinen jälkeinen sukupolvesta toiseen monen vuosisadan kuluessa olisi ollut seppä, ja te sitte saisitte pojan, joka sanoisi: minä ylenkatson sinun ammattiasi." "Jos Ulrikki sanoisi: Minä tahdon ruveta maalariksi, niin minä varsin mielelläni siihen suostuisin." "Sittekin jos seppiä vainottaisiin niinkuin meitä juutalaisia vainotaan ja hän pelosta jättäisi Teidän ammattinne valitakseen toisen?" "Ei, se olisi rumasti ja halpamielisesti tehty ja tuskin sitä käy vertaaminen Teidän asiaanne. Sillä, nähkääs, Te tunnette kaikki, senkin mitä sanotaan kristin-uskoksi. Niin, Te pidätte Vapahtajan suuressa arvossa, sen olette jo kerran mulle sanonut. No niin; otaksukaamme, että Te olisitte löytölapsi ja että Teille yhtaikaa ehdotettaisiin meidän uskoamme ja Teidän omaanne, ja Teiltä kysyttäisiin kummanko Te, ottaisitte, niin kumpaisenko Te silloin valitsisitte?" "Me rukoilemme elämää ja rauhaa, ja missä rauha vallitsee, siellä ei voi rakkauskaan puuttua. Ja kuitenkin! Kentiesi päättäisin valita Teidän uskontonne." "Siinäpä se on!" "Ei, mestari Aatami, niin pikaisesti ei tämä kysymys ole ratkaistu. Nähkääs, minä Teille suon uskonne, enkä tahdo sitä häiritä. Lapsen tulee pitää kaikki hyvänä, mitä vanhemmat tekevät ja vaativat siltä, mutta muukalainen näkee sen toisellaisilla terävämmillä silmillä kuin poika ja tytär. Te olette kirkkonne suhteen lapsen asemassa, vaan en minä. Minä tunnen Jesuksen Kristuksen opin, ja jos minä hänen ajallaan olisin elänyt Palestiinassa, niin minä olisin ollut ensimäisiä, jotka seurasivat mestaria; mutta siitä ajasta alkaen tähän päivään asti on hänen ylevään oppiinsa pantu lisäksi paljon ihmistyötä. Tätäkin tulee teidän rakastaa; sillä onhan sekin saatua teidän vanhemmiltanne; mutta minua se säikähdyttää takaisin peräytymään. Totuuden puolesta olen elänyt, toiminut ja valvonut ja jos minä nyt astuisin kastemaljan ääreen ja vastaisin 'jaa' kaikkeen siihen mitä papit minulta kysyvät, niin olisin valehtelija." "Teille on tehty pahaa, paljon pahaa, kidutettu teidän vaimoanne, ajettu teidät perheinenne kodistanne — —" "Kaiken tämän olen minä kärsivällisesti kestänyt", huudahti tohtori. "Mutta on monta muuta rikosta, joita vielä tänäkin päivänä tehdään minua ja omaisiani vastaan ja niistä ei ole mitään anteeksi antamusta. Minä heidät tunnen, nuo törkeät pakanat ja heidän tekonsa. Heidän rakkauden tarpeensa ulottuu ainoastaan siihen kansaan, johon he itse kuuluvat, vaan ei koko ihmiskuntaan. Omaa voittoa pyytämätön oikeus on viimeinen, jota toinen ihminen on toisellensa velkaa. Kristus on ulottanut rakkauden kaikkiin kansoihin ja hänen sydämensä oli kylliksi avara voidakseen rakastaa koko ihmiskuntaa. Ihmisrakkaus, puhtain ja kaunein kaikista avuista, on se ylevä lahja, se jalo perintö, jonka hän jätti jälkeensä kärsimyksiin syntyneille veljillensä. Tämä sydän, tämä sydänparka mustan takin alla, tämä sydän oli syntynyt ihmisrakkautta varten; tämä sydän ikävöi kaikin voimin auttaa lähimmäistä ja helpottaa hänen kärsimyksiään. Ihmisrakkauden harjottaminen, se on olla hyvä; mutta he eivät sitä tunne enää; ja mikä on pahempi, tuhannen kertaa pahempi, he estävät lakkaamatta minussa ja omaisissani hyvänä olemisen halun, halun olla hyvä samassa hengessä kuin heidän oma mestarinsa. Katoovainen rikkaus on roskaa; viheliäisin onni on olla rikas. Juutalaista ei kielletä taistelemasta sitä saavuttaakseen — eihän häneltä oteta pois tuskin enempää kuin puoli hänen ansiostaan — sielun onnen saavuttamiseen pyrkimistä, puhtaan tiedon etsimistä he eivät myöskään voi häneltä kieltää, sillä meidän sielumme ei ole heikompi eikä lennä vähemmin korkealle kuin teidänkään. Itämailta profeetat tulivat! Mutta sen onnen, että saisimme harjottaa ihmisrakkautta, sen he meiltä kieltävät, sillä ihmisrakkauteen kuuluu jokaisen ihmisen asettaminen samanarvoiseksi kuin itsekin on ja ikäänkuin toisen sydämellä tunteminen toisen puolesta, tunteminen mikä häneltä puuttuu, mikä häntä painaa, ja että hänen kärsimyksensä, hänen ilonsa teemme omiksemme. Tämän kristityt kielsivät juutalaisille, sillä teidän ihmisrakkautenne lakkaa nähdessänne minut ja omaiseni; ja mikä onni minulle siitä koituisi, jos minä yrittäisin kilpailemaan kristittyjen kanssa puhtaimmassa halussa elää heidän mestarinsa kauneimman opin mukaan? Juutalainen ei saa olla hyvä! Se joka laskee tämän kuorman veljiensä hartioille, hän tekee synnin, josta minä en tunne mitään anteeksiantamusta. Ja jos Jesus Kristus tulisi takaisin maan päälle ja näkisi sen liittoutuneen joukkion, joka meitä ajaa takaa, niin totisesti, Hän, joka oli ihmisrakkaus itse, Hän avaisi sylinsä meille, avaisi sen selkiselälleen ja kysyisi: 'Missä ovat nämä vihan apostolit? Minä en heitä tunne!'" Tohtori vaikeni, sillä joku kävi ovessa, ja hän nousi seisoalle posket kovasti punastuneina katsomaan viereiseen huoneeseen. Mutta seppä pidätti häntä sanoen: "Seisattukaa, seisattukaa! Se oli vaan Markku, joka meni ulos. Voi tohtori! Kyllä kaiketi se on totta, mitä itse äsken sanoitte, mutta eivätkö juutalaiset Vapahtajaa ristiinnaulinneet?" "Ja tätä syntiä kostetaan joka päivä", vastasi Lopez. "Kuinka monta huonoa, kuinka monta halpaa sielua onkaan minun kansassani! Kuinka moni ihmeellinen jumalallinen hengenlahja tuhlataan halvan rahanvoiton tähden! Enemmän kuin puolelta minun kansaltani riistetään teidän kostonalttarinne ääressä korkeutensa ja arvonsa ja viskataan inhottavan ahneuden valtaan. Ja tämä, kaikki tämä — — — Mutta kylliksi jo tästä kaikesta! Se saa koko minun sisällisen olentoni kuohuksiin, ja minulla; on teidän kanssanne muutakin puhuttavaa." Aivan kuin kuoleman kielissä oleva, alkoi oppinut mies puhua sepän kanssa omaistensa tulevaisuudesta. Hän ilmoitti sen paikan, mihin hän oli piilottanut vähäisen omaisuutensa eikä jättänyt mainitsematta, että hän yhdistymisen kautta vaimonsa kanssa oli saanut aikaan ei ainoastaan vainoa kristittyjen puolelta, vaan myös kirouksen oman uskonsa tunnustajain puolelta. Hän lupasi pitää Ulrikista huolta niinkuin omasta lapsestaan jos joku onnettomuus kohtaisi seppää. Aatami puolestaan lupasi, että jos hän saisi elää ja olla vapaana, niin hän tekisi samoin juutalaiselle ja hänen lapsellensa. Sillaikaa tuvan ulkopuolella tapahtui aivan toisellainen keskustelu. Sala-ampuja oli istunut valkean ääressä kun ovi hiljaa avattiin ja joku hiljaa mainitsi hänen nimensä. Hän kääntyi pelästyneenä, mutta rauhottui pian, sillä se oli vaan Jörg, joka viittasi hänelle ja veti hänet mukaansa metsään. Markku ei hyvää odottanut, mutta hän kumminkin säpsähti kun toinen virkkoi: "Nyt minä tiedän minkä miehen sinä olet tänne tuonut. Se on juutalainen. Älä huolikaan kierrellä asiata. Rajavartija kaupungista tuli kylään ja kertoi, että se, joka juutalaisen ottaa kiinni, saa viisitoista guldenia. Viisitoista guldenia täysipainoista rahaa. Vouti itse maksaa rahat, koko summan yhdellä kertaa ja pastori sanoo — —" "Minä viisi välitän teidän papeistanne ja munkeistanne", vastasi Markku. "Minä olen ollut mukana Weinsbergin tappelussa, näetkös, minä olen tullut tuntemaan juutalaisen rehelliseksi mieheksi, älköönkä kukaan koskettako hiuskarvaakaan hänen päässään!" "Juutalainen, ja kelpo mies!" sanoi Jörg nauraen. "Sen pahempi sulle, jos et tahdo olla avullisena. Sinä joudut hirsipuussa roikkumaan ja ne viisitoista guldenia — — — tahdotko yhdessä minun kanssani ansaita ne, tahdotko vai etkö?" "Voi tuhat tulimmainen sentään!" mutisi sala-ampuja ja vesi kuhisi hänen kierossa suussaan. "Paljonko puoli on viidestätoista guldenista?" "Seitsemän guldenin paikkeilla, arvelen ma." "Vasikan ja porsaan hinta — —" "Sika juutalaisesta, sehän oikein soveltuu! Täällä hän on kuin pyydyksessä." "Ei, se ei käy päinsä Jörg, minä vannon sieluraukkani kautta, ei käy päinsä. Anna minun olla rauhassa." "Kernaasti minusta nähden. Mutta ajattele tuomioistuinta. Hirsipuu on jo kyllä kauan sinua odottanut." "Ei, ei! Minä olen elin-ikäni ollut rehellinen ihminen ja seppä Aatami ja hänen isävainajansa ovat sitä paitse osottaneet minua kohtaan paljon hyvyyttä." "No kukapa mestarille tahtoisikaan tehdä mitään pahaa?" "Joka varasta suojelee, hän on varkaan arvoinen. Jos hän otetaan kiinni, niin — —" "Hän saa istua jalkapuussa viikon päivät korkeintaan." "Ei, ei! Jätä minut heti rauhaan, taikka minä ilmoitan Aatamille, mitä sinulla on mielessä — — —" "Silloin minä annan ilmi ensiksi kaikista sinut, sinä hirtehinen, sinä kelmi, sinä sala-ampuja! Sinä olet jo kauvan ollut mustissa kirjoissa. No, joko tulet järkiisi, pässinpää?" "Voih, voih! Mutta onhan Ulrikkikin mukana, ja minä pidän pojasta niinkuin se olisi oma lapseni." "Minä tulen hetkisen kuluttua ja sanon, etten voi saada mitään ajopeliä ja otan pojan mukaani. Sitte minä annan hänen mennä liesuunsa." "Niinpä minä sitte otan hänet luokseni. Hän auttaa minua jo yhtä hyvin kuin aika mies. Voi, voi! Juutalainen, lempeä mies, ja hänen kaunis vaimonsa ja pikku tyttö Ruth — — —" "Suuria juutalaisia, pikku juutalaisia, ei mitään muuta. Itse olet kertonut miten juutalaista ajettiin isävainajasi aikoina. No siis, puoli kummallekin. Sisällä tuvassa on jo sytytetty valkea. Sinä saat heitä viivytellä. Frohlinkiläiskreivi oleskelee eilispäivästä asti metsästyslinnassa. Jos he tahtovat kulkea eteenpäin, niin johda heitä kylään." "Ja minä olen kumminkin koko elinkauteni ollut rehellinen mies", vaikeroi sala-ampuja, lisäten sitte uhkaavalla äänellä: "jos sinä kosket hiuskarvaakaan Ulrikin päässä — —" "Mikä hölmö sinä oletkaan! Sen nälkäkurjen minä suon sulle enemmän kuin mielelläni. Mene sinä nyt sisään, niin minä sitte tulen hakemaan poikaa. Se on nätti summa, viisitoista guldenia!" Neljännestunnin kuluttua tuli Jörg tupaan. Seppä ja tohtori uskoivat sysimiestä kun tämä kertoi, että kaikki hevoset ja ajoneuvot koko kylästä olivat päivätöissä, mutta että hän kyllä hankkisi kyytihevosen muualta. Herra voisi antaa pojan seurata hänen mukanaan, että tämä kuulustelisi toisen kylän taloissa. Ainahan jonkun löytäisi, joka uskaltaisi koninsa lainata. Nuori herra oli aatelisen nuorukaisen näköinen ja häneltä kyllä talonpoika ottaisi vastaan jonkun verran käsirahaa. Jos hän, Jörg, näyttäisi, että hänellä oli rahaa, niin hänen hitto perisi, sillä hän oli köyhä kuin kirkon rotta, sen ihmiset tiesivät. Seppä kysyi sala-ampujalta, mitä tämä arveli asiasta ja tämä vastasi vaan hiljaa möristen: "Kyllä kai taitaa paras niin olla." Enempää hän ei sanonut, ja kun Aatami ojensi kätensä pojalle jäähyväisiksi ja samalla suuteli poikaa otsalle ja tohtori sanoi sydämelliset jäähyväiset, niin Markku itsekseen ajatteli olevansa petturi Juudas, ja olisi mielellään viskannut houkuttelevat rahat hiiteen. Mutta nyt oli jo liian myöhä. Seppä ja Lopez kuulivat kuinka Markku levottomana huusi Jörgin jälkeen: "Pidä tarkka huoli pojasta!" Kun Aatami taputti häntä olalle sanoen: "Markku, sinä olet sentään uskollinen mies", niin tämä oli ratkeemaisillaan ulvomaan kuin kahlekoira ja olisi ilmiantanut kaikki tyyni. Mutta sitte hänestä tuntui taas kuin olisi ollut hänen kaulassaan taas hirttonuora, jota hän jo kerran ennenkin oli saanut maistaa, ja hän piti suunsa kiinni. Kymmenes luku. Aamu jo alkoi sarastaa eikä kuitenkaan kuulunut Jörgiä eikä odotettua kyytimiestä. Vanha palvelijatar, joka muuten tavallisesti nousi aikaisin aamusilla, nukkui niin sikeästi, kuin olisi tällä kertaa ollut palkittava kymmenen valvotun yön hukkaan mennyt uni. Seppä taas levottomuudesta ei voinut kauempaa kestää huoneen umpinaisessa ilmassa. Ruth seurasi häntä ulos raittiiseen ilmaan ja kun tyttö ujosti kosketti häneen — sillä tuon harvapuheisen tavattoman ison miehen ulkomuoto oli hänen mieleensä aina tehnyt sen vaikutuksen, että tätä oli vaikea tai mahdoton lähestyä — niin seppä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän omituisella tutkivalla osanottavaisuudella ja kysyi sitte ryhtyen suorastaan asiaan hänelle muutoin oudolla innolla: "Onko isäsi puhunut sinulle Jesuksesta Kristuksesta?" "On useinkin", vastasi Ruth. "Ja rakastatko häntä?" "Rakastanhan paljonkin. Isä sanoo, että hän rakasti lapsia ja kutsui heitä tykönsä." "Niin, se on totta", vastasi seppä ja punastui hävetessään epäluuloansa. Tohtori ei seurannut toisia ja kun hänen vaimonsa huomasi, että he olivat kahdenkesken, niin viittasi hän miehensä luoksensa. Tämä tuli ja istui hänen viereensä vuoteelle ja tarttui vaimonsa käteen. Vaimon heikot sormet tuntuivat vapisevan hänen kourassaan, ja kun hän rakkaasti ja levottomana veti vaimoansa lähemmäksi itseänsä, niin hän tunsi miten vaimon jäsenet vapisivat ja silmistä näkyi katkera sielun tuska sekä suuri sydämen ahdistus. "Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti. Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi. "Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme? Jokin muu sinut tekee levottomaksi?" Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen syvällistä katkeraa kaipausta. "Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko, ettet saisi minua siellä kohdata." "Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen olkapäähän. Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa, jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän rakkaasti lausui: "Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme, toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti! Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa — muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? '_E solo in parte vidi l'Saladino_.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!" Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä, painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!" Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä, jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä. Mustasta puusta tehdyllä ristillä riippui elefantinluusta taiteilijan käden leikkaama marttyyrin jalo kuva. Kun Lopez juuri oli sysäämäisillään kuvan luotansa ja kääntymäisillään siitä pois, katsahti hän sitä kasvoihin eikä siinä huomannut muuta kuin kärsimystä, hiljaista kuuliaista kärsivällisyyttä ja liikuttavaa tuskaa. Samoin kuin tämän hyvän, köyhän, vainotun, kidutetun miehen otsa vuoti verta orjantappurakruunun alla, niin oli myöskin usein, voi, liiankin usein hänenkin oma sydämensä vuotanut verta. Tämän äänettömän kärsimystoverin uhmaaminen ei ollut mikään miehuullinen työ; vaan rakkaudesta osottaa kunnioitustaan hänelle, joka oli rakkauden synnyttänyt mailmaan, näytti Lopezin mielestä nyt suloiselta ja vastustamattomasti viehättävältä ja niin hän pani kätensä lujasti ristiin vaimonsa käsien ympärille, kumarsi tummat hiuksensa Elisabethin vaaleiden kiharain kanssa yhteen ja molemmat lukivat yhdessä ensimäisen ja viimeisen kerran hartaan hiljaisen rukouksen. Tuvan edustalla oli avara, jokapuolelta metsän ympäröimä avoin paikka, jossa kaksi tietä meni ristiin, toistensa poikki. Aatami oli Markun ja Ruthin kanssa tähystellyt ensin pitkin toista tietä, sitte toista pitkin, nähdäkseen tuliko kyyditsijää. Mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Kun yhä kiihtyvällä levottomuudella palattiin takaisin ensimäiselle tielle, tuli sala-ampujakin hätäiseksi. Hänen kiero suunsa lerpahteli kummallisesti tempomalla milloin sinne, milloin tänne ja tämä oli samalla kammottavan ja hullunkurisen näköistä, niin että Ruthin täytyi nauraa ja sepän kysyä mikä häntä vaivasi. Mutta Markku ei vastannut, sillä hänen hieno korvansa kuuli kaukaisen koiran haukunnan ja hän kyllä tiesi mitä tämä merkitsi. Alasimen ääressä kuulo heikkenee ja mestari ei vieläkään kuullut mitään lähestyvästä vaarasta ja kysyi uudelleen: "Mikä sinua vaivaa, mies?" "Minua viluttaa", vastasi sysimies ja värähteli, tehden naamansa surkeaksi. Ruth ei kuunnellut enää tätä keskustelua, sillä hän oli seisattunut, laski kätensä korvansa taakse ja pää eteenpäin kurotettuna hän kuunteli kaukaa kuuluvia ääniä. Äkkiä hän päästi heikon parahduksen ja huudahti: "Mestari Aatami, minä kuulen koiran haukuntaa!" Seppä kalpeni ja ravisti päätänsä. Mutta Ruth väitti innokkaasti: "Uskokaa pois, minä kuulen sen selvästi! Nyt taas koira haukkuu." Myöskin Aatami kuuli jotain outoa ääntä metsästä. Hän irroitti nopeasti moukarin vyöstänsä, sieppasi Ruthia kädestä ja riensi hänen kanssaan ulos aukealle paikalle. Lopez oli sillä välin saanut vanhuksen nousemaan nukkumasta. Kaikkien piti olla valmiina kun Ulrikki palasi. Innoissaan ja levotonna oli hän mennyt ulos ja kun hän näki sepän ja tytön kiiruhtavan aukealle paikalle, juoksi hän levottomana heitä vastaan, sillä hän luuli jonkin onnettomuuden tapahtuneen Ulrikille. "Takaisin, takaisin!" huusi seppä ja Ruth laski irti hänen kätensä, viittaili ja huusi samoin kerta toisensa perästä: "takaisin, takaisin!" Tohtori totteli kehotusta ja seisattui; mutta hän oli tuskin kääntynyt takasinpäin ennenkuin pari nuuskivaa koiraa ja heti sen jälkeen Frohlingenin kreivi itse hevosen selässä tuli näkyviin metsästä sen rotkotien päässä, jota myöten eilen oli tänne tultu. Niinkuin itse auringonsankari Sigfrid komeili kreivi muhkean mustan oriinsa selässä. Vaaleat hiukset liehuivat hänen päänsä ympärillä, vaahtoavasta, korskuvasta hevosesta nouseva höyry ympäröitsi häntä ikäänkuin pilvi raikkaassa talvi-ilmassa. Hän nosti korkealle käsivartensa. Vasemmassa kädessä oli hänellä suitset, oikeassa hän heilutteli metsästyskeihästään ja kun hän oli nähnyt Lopezin, kajahti hänen partaisesta suustaan reipas, iloinen, riemuisa: "halloo! halloo!" Tänään kreivi ei ajanut hirveä, vaan aivan omituista otusta, juutalaista. Metsästys oli onnistunut. Kuinka hyvin olivatkin koirat tehneet tehtävänsä; kuinka uljaasti oli Emir, hänen nopea metsästyshevosensa, pakenevia seurannut! Miten ihana aamu! "Halloo! halloo!" riemuitsi kreivi vieläkin kerran ja ennenkun pakolaiset olivat ehtineet takaisin tupaan oli hän jo tohtorin sivulla, pidätti hevosensa ja huusi: "Kas tuossahan otukseni onkin. Polvillesi, juutalainen!" Kreivi oli aivan yksin pitkän matkaa seuralaistensa edellä. Kun Lopez siinä seisoi käsivarret ristissä eikä totellut hänen käskyään, käänsi hän keihään lyödäkseen tätä keihään varrella. Silloin Aatamissa ensi kerran monen vuoden ajalla kuohahti vanha viha. Niinkuin tiikeri syöksi hän kreiviä vastaan ja ennenkun tämä aavistikaan, kietoi hän tavattomat käsivartensa kreivin vyötäiselle, tempasi hänet hevosen selästä maahan, painoi polvensa hänen rintaansa vastaan, sieppasi vyöltänsä moukarinsa, ja iski kuoliaaksi koiran, joka syöksi hänen kimppuunsa. Sitte hän taas heilautti asettaan musertaaksensa tuon vihatun miehen kallon. Mutta Lopez ei tahtonut sillä hinnalla tulla pelastetuksi ja huusi lepyttäen: "Laskekaa irti hänet, mestari Aatami! Säästäkää hänet!" Samalla hän kaikin voimin tarttui sepän jo kohotettuun käsivarteen ja kun tämä koki rimpuilla irti, huudahti hän hilliten: "Elkäämme itse ryhtykö rankaisemaan niinkuin he tekevät!" Vielä kerran heilahti moukari korkealle ilmaan, kerran vieläkin tarttui juutalainen Aatamin käsivarteen, tällä kertaa käskien jyrkästi: "Säästäkää hänet, jos olette minun ystäväni!" Mitäpä hän kykeni tehdä seppää vastaan! Ja kuitenkin hän jälleen, kun moukari kolmannen kerran kohosi, yritti estää hirmuista tapausta, tällä kertaa takertuen kiinni raivostuneen miehen käsiranteeseen ja voihki, taistellessaan pudoten polvilleen kreivin viereen: "Ajatelkaa Ulrikkia! Tämän miehen poika oli ainoa, ainoa koko luostarissa, joka oli poikanne Ulrikin puolella — — luostarissa — — hänen ystävänsä — — ainoa kaikkien joukossa — — Säästäkää hänet, mestari Aatami — — Ulrikki — — Säästäkää hänet Ulrikin tähden!" Tässä kahakassa oli seppä vasemmalla kädellään pitänyt kiinni kreiviä ja oikealla torjunut itsestään Lopezia. Tempaus vaan, niin murhaamaan nostettu käsi oli vapaa taas. Mutta nyt hän sitä ei enää käyttänyt. Hänen ystävänsä viimeinen sana oli hillinnyt hänen vimmansa. "Siinä on, ottakaa", sanoi hän kumeasti ja ojensi tohtorille moukarin. Tohtori otti sen. Hän nousi ylös iloisena ja kun seppä yhä vieläkin oli kreivin rinnan päällä polvillaan, niin hän laski kätensä sepän olkapäälle ja pyysi: "Antakaa nyt jo olla sillänsä. Tämä mies on ainoastaan —" Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hänen huuliltaan kuului vaan valittava, rohiseva, sydäntä vihlaseva parahdus; toisen kätensä hän painoi rintaansa vastaan, toisen otsaansa ja kaatui lumihankeen kaadetun petäjän kannon juureen. Metsästä tuli juosten aseenkantaja-poika. Metsästäjä, joka oli kaatanut tämän jalon takaa-ajettavan, tuli näkyviin aukeamalle metsässä ja nosti korkealle jousipyssyänsä, jolla hän oli ampunut tuon mainion laukauksen. Hänen ampumansa nuoli oli keskellä tohtorin rintaa. Voi, olihan aseenkantajapoika lennättänyt nuolensa ainoastaan pelastaaksensa hädässä olevan herransa juutalaisen kädessä olevalta moukarilta. Kreivi nousi seisoalle ja veti syvään henkeänsä. Hänen kätensä tapaili jahtipuukkoa, mutta hänen pudotessaan hevosen selästä oli puukko tupesta luiskahtanut lumihankeen. Aatami piti kuoleman kielissä olevaa ystäväänsä sylissään. Ruth kiiruhti valittaen tupaan ja ennenkun kreivi vielä oli tointunut, oli aseenkantaja jo hänen sivullansa ja nuori kreivi Lips ratsasti täyttä vauhtia esille metsästä tulisen juoksijahevosen selässä ja hänen kintereillään seurasi kolme metsästäjää hevosten selässä ratsastaen. Kun he näkivät isäntänsä seisoalla maassa, astuivat hekin maahan satulasta, Lips samalla tavoin ja nyt heidän keskuudessaan alkoi vilkas keskustelu, jossa paljon kyseltiin ja vastaeltiin. Ritari tuskin ennätti katsoakaan poikaansa, mutta aseenkantajan, joka oli juutalaista ampunut, hän vastaanotti vihaisilla sanoilla. Sitte hän ääni käheänä ja kiukusta puhkien käski sitoa sepän eikä tämä tehnytkään vastarintaa, vaan alistui kaikkeen niinkuin kiltti lapsi. Lopez ei enää tarvinnut hänen väkevää käsivarttansa. Mykkä vaimo istui puunkannon päässä ja hänen kuolevan miehensä pää lepäsi hänen sylissään. Vaimo oli pannut käsivartensa miehen verta vuotavan ruumiin ympäri; jalat roikkuivat veltosti lumihangen pinnalla. Ruth istui maassa kyttyrässä äitinsä vieressä itkeä nyyhkyttäen ja vanha Rahel, joka oli tullut täyteen tajuntaan, painoi kuolevan otsaa vastaan viinillä kostutettua liinaa. Nuori kreivi meni lähelle kuolevaa. Hänen isänsä seurasi hitaasti, veti pojan luoksensa ja lausui hiljaa ja tuskallisesti: "Minun on paha mieli sen miehen tähden, hän on pelastanut henkeni." Kuolettavasta haavotettu silloin avasi silmänsä, näki kreivin, pojan ja köytetyn sepän, tunsi vaimonsa kyyneleet otsallaan ja kuuli Ruthin tuskallisen itkun. Lempeä hymy oli hänen kalpeilla huulillaan, ja kun hän sitte yritti kohottaa päätänsä, auttoi hänen vaimonsa häntä ja painoi sitä lempeästi puoleensa. Heikot huulet liikkuivat ja Lopez käänsi katseensa vaimoonsa ikäänkuin häntä kiittääkseen ja sanoi hiljaa: "Nuoli — — älä kajoo siihen — — Elisabeth — — Ruth, me olemme uskollisesti pysyneet yhdessä, mutta nyt — — minä jätän teidät yksin jälelle — — minun on pakko jättää teidät — —" Hän vaikeni; tumma varjo himmensi hänen silmiään ja silmäluomet painuivat hitaasti umpeen. Mutta pian hän avasi ne taas ja nyt hän käänsi katseensa vakaasti kreiviin ja sanoi: "Kuulkaa minua herra! Kuolevaisen puhetta pitää kuulla, vaikka hän olisi juutalainenkin. Katsokaa tänne! Tämä on minun vaimoni, tämä lapseni. He ovat kristityitä. Pian ovat he yksinänsä, hyljätyt, ilman puolisoa ja isää. Seppä tuossa on heidän ainoa ystävänsä — laskekaa hänet — he — he tarvitsevat suojelijaa. Vaimoni on mykkä — — mykkä — yksin mailmassa. Rukoilla, kerjätä — — sitä hän ei osaa. Laskekaa vapaaksi Aatami teidän Vapahtajanne tähden — — poikanne tähden — — laskekaa hänet — — Pitkä matka olkoon välillänne — — hyvin pitkä välimatka — — hänen tulee mennä heidän kanssansa — — kauas pois! Laskekaa hänet! Minä pidätin hänen kätensä kun se uhkasi moukarilla — tiedättehän — — moukarilla. Laskekaa hänet! Minun kuolemani — — sovittaahan kuolema — —" Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi itkusilmin hänelle: "Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään muuta joululahjaa." Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan, kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen, niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni: "Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta, Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!" Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa: "Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — — _Solo in parte_ — — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta! Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä — sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —" Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa, näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan. Yhdestoista luku. Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa. Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia. Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille, mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja. Ne sisälsivät käskyn mestarille, että hänen piti viipymättä jättää koko maa ja ettei hän ikänä enää palajaisi kotiinsa. Juutalaisen ruumis pantiin kuusen seipäistä tehdylle paarille ja kantajat nostivat sen ylös. Ruth vetäytyi äitinsä kupeelle sillaikaa kun kannettiin pois rakkain mitä hänellä oli, ja kumpikin vapisi niinkuin lehti tuulessa, mutta ainoastaan lapsi taisi itkeä. Ne seuraajat, jotka kreivi oli jättänyt, odottivat sepän kanssa päivälliseen asti tämän pojan palajamista, mutta silloin he antoivat käskyn lähteä liikkeelle ja matkalle lähdettiin. Ei sanaakaan puhuttu ennenkun seisahduttiin hiilenpolttajan asunnon edustalla. Mies oli kaupungissa, mutta vaimo kertoi, että poika oli ollut siellä ja tunti sitte juossut takaisin metsään. Majatalossa sanoi akka olevan tilaa monelle ja siellä he voisivat häntä odottaa. Matkamiehet seurasivat akan neuvoa, ja kun Aatami oli hankkinut vaimoväelle yösijan, meni hän vielä kerran onnettomuuspaikalle ja odotti siellä poikaa kunnes tuli yö. Puunkannon vieressä, jossa hänen ystävänsä oli henkensä heittänyt, rukoili hän kauvan ja lupasi kuolleelle pelastajallensa elää ainoastaan tämän omaisten hyväksi. Äänetön hiljaisuus vallitsi yltympärillä ja hänen mielestään tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja että jokainen puu metsässä oli todistamassa sitä valaa, jonka hän itsellensä vannoi. Seuraavana aamuna seppä uudelleen haki hiilenpolttajaa. Tällä kertaa hän löysi tämän kotona ja Jörg moitti maltitonta poikaa, mutta lupasi Markun kanssa yhdessä etsiä Ulrikin ja tulla hänen kanssaan jälestä. Saattomiehet kiirehtivät ja seppä lähti ilman Ulrikkia eteenpäin luodetta kohti Reinjoen laaksoon. Sysimies ei saanutkaan mitään palkkiota ilmi-annostaan eikä hän myöskään voinut ansaita sanansaattajan palkkaa. Hän oli aamulla narrannut Ulrikin ullakkokamariin ja teljennyt hänet sinne. Hänen poissa ollessaan oli poika juossut matkaansa. Oli se sentään kaikissa tapauksissa peijakkaan reipas ja uskalias poika, sillä hänen oli täytynyt uskaltaa hypätä ulos ikkunasta ja sitte kiivetä aidan yli päästäkseen ulos tielle. Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta. Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen. Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien. Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli perille avoimelle paikalle metsässä. Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle huudolleen. Mihin olivat he joutuneet? Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut punaseksi verestä. Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä, hakemasta jälkiä ja tutkimasta. Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja kertoja oli heilutellut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli, kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin. Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten etelään päin, yhä vaan etelää kohti. Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä. Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän kulki aina vaan eteenpäin. Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä, oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran. Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan, mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään. Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi. Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän näki seinässä olevan luukun. Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää. Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin, mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin. Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän, joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi. Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos, siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti. Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta. Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät. Hänen vastaansa tuli muutamia kuormarattaita, joita saattamassa oli aseellisia sotureita, sekä talonpoikaisväkeä rukousnauhat kädessä ja kirkkoon menossa, mutta ei kukaan ollut vielä häntä sivuuttanut. Myöhemmin aamupäivällä kuuli hän takaansa hevosten jalkain kopinaa ja aseiden kalinaa. Ääni tuli uhkaavalla nopeudella lähemmäksi ja lähemmäksi. Entäs jos ne ovat ratsumiehet! Sydän oli pakahtumaisillaan ja kun hän kääntyi taakseen katsomaan, näki hän tienkäänteessä monta ratsumiestä tulevan. Vaikka oli lumituisku, niin hän kuitenkin erotti vilahtelevia aseita, kirjavia röijyjä ja koristusnauhoja, ja nyt, nyt oli kaikki hukassa: niissä oli Frohlingenin kreivin värit! Jos ei maa revennyt auki hänen edessään, niin tässä ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Maantie oli sotilasten vallassa, oikealla oli lumihanki, vasemmalla kohosi kukkula, jota maantien puolella kömpelösti tehty muuri esti sortumasta. Tämä suojamuuri ei juuri ollut tarpeellinen maantien vuoksi, vaan paremmin kirkkomaan tähden, jonka likeisen kauppalan asukkaat olivat tehneet vähitellen kohoavan mäen rinteeseen. Hautakummut, lehdettömät seljapensaat ja tuuheat sypressit hautausmaalla olivat lumen peitossa ja kuta valkoisemmin lumi hohti peittäen koko ympäristön, sitä huomattavammin näkyivät mustat hautaristit lumihangessa. Kirkkomaan taustalla oli pieni kappeli. Ulrikki huomasi sen. Jos hänen onnistuisi päästä kiipeämällä muurin ylitse, niin hän voisi piilottautua kappelin taakse. Ratsumiehet olivat jo hänen kintereillään. Silloin ponnisti hän viimeiset voimansa, kiiruhti muurista esiin pistävää kiveä kohti ja alkoi kiivetä. Edellisenä päivänä olisi ollut vähäpätöinen asia hänelle tämänkorkuisen muurin yli kapuaminen; mutta tänään perin väsynyt poika kömpi ylöspäin vaivaloisesti ja luiskahteli vaan takaisin alas liukkaita kiviä myöten, kun hän ei saanut luotettavaa käden eikä jalan sijaa kuivista lumenpeittoisista ruohoista muurin kivien leveissä saumoissa. Ratsumiehet olivat huomanneet hänet ja muuan nuori sotilas sanoi vierustovereilleen: "Karkuun päässyt lurjus! Katsokaas miten tuo pikku maankulkija käyttäytyy. Minä otan hänet kiinni!" Samalla hän kannusti hevostansa ja juuri kun pojan oli onnistunut päästä muurin päälle, tarttui sotamies kiinni hänen jalkaansa. Mutta Ulrikki piteli jo kiinni hautakivestä ja kenkä jäi ratsumiehen kouraan ja toiset sotamiehet päästivät ison naurun rähäkän. Tämä kuului hyvin lystikkäältä, mutta levottoman poikaparan korvissa se kuului pirulliselta pilkan hohotukselta ja karkotti hänet pakenemaan eteenpäin. Hän oli onnellisesti päässyt jo kymmenkunnan hautakummun ylitse, kun hän kompastui hautakiveä vastaan, joka oli lumen peitossa. Suurella vaivalla hän vielä kerran ponnisti viimeiset voimansa, mutta ennenkuin hän oli päässyt kappelin luo, kaatui hän uudestaan ja nyt hänen tarmonsa oli lamaantunut. Hirveässä tuskassaan hän tarttui kiinni hautaristiin ja rauetessaan tajuttomaksi hän ajatteli "sanaa" ja taas tuntui hänen mielestään kuin olisi joku hänelle huutanut sen oikean sanan, ja niinkuin hän pelkästä heikkoudesta ja väsymyksestä ei olisi kyennyt sitä muistamaan. Nuori sotamies ei ollut halukas antautumaan toveriansa ivalle alttiiksi jos hän laskisi tuon nuoren maankulkijan pääsemään pakoon. Hän tiuskasi vaan lyhyesti: "Maltappas lurjus!" viskasi kengän hautausmaalle, ojensi suitsensa sivutoverillensa ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän oli jo pojan kupeella. Hän ravisteli ja pudisteli poikaa, mutta turhaan. Silloin hän tuli levottomaksi ja huusi toisille että poika luultavasti oli kuollut. "Ohoh! eipä henki niin vikkelästi lähde!" huusi sotilasten harmaapartainen päällysmies. "Anna hänelle läimäys." Nuori ratsumies nosti kättään, vaan ei iskenyt. Hän oli nähnyt Ulrikin kasvot ja huomannut niissä jotakin, joka liikutti hänen sydäntänsä. "Ei, ei", huusi hän takaisin. "Tule tänne ylös, Pietari! Tämä on kaunis poika, mutta kyllä hän nyt on henkitoreissaan, se on varma." Tämän seisahduksen aikana lähestyi kirkkomaata reippaasti ravia ajaen myöskin se matkustaja, jonka suojelusjoukkona sotilaat seurasivat ja hänen vanha palvelijansa. Matkustaja, joka oli keski-ikäinen herrasmies, puettuna hienoon turkkiin suojellakseen itseään kylmältä, oivalsi heti ensi silmäyksellä mitä tämä seisahdus merkitsi. Hän nousi heti alas satulasta ja seurasi sotilasten johtajaa suojamuurin päähän, jossa epätasaisista kivistä oli tehty portaantapaiset. Sotilas piti Ulrikin päätä sylissään ja matkustaja katseli sääliväisesti pojan kasvoja. Vakava katse hänen kirkkaissa silmissään ei voinut luopua pojan kasvonpiirteitä katselemasta. Kun hän oli hetkisen seisonut häntä katsellen, viittasi hän vanhemmalle sotilaalle ja sanoi: "nostakaa poika ylös. Me otamme hänet mukaamme, kyllä vaunuissa aina yhdelle lisäksi tilaa on." Matkavaunut, joista matkustaja oli puhunut, viipyivät jälempänä hetkisen. Ne olivat nelipyöräiset pitkät vankkurit, joiden peitteeksi oli tehty pyöreäkattoinen teltta suojaksi tuulta ja pahaa säätä vastaan. Hevosten takana istui ajuri silpuilla täytetyssä kopassa niinkuin hautova kana. Turkkiin puetun herran matkakapineiden päällä ja välissä suojateltan alla oli istumassa tai pitkällään neljä matkamiestä, jotka vaunujen omistaja siellä täällä matkan varrella oli ottanut mukaansa ja jotka muodostivat varsin kirjavan seurueen. Kaksi saarnaajamunkkia, maisterit Sutor ja Stubenrauch olivat tulleet mukaan jo Kölnissä, sillä vaunut tulivat suoraa päätä Hollannista; ne olivat Utrechtistä kotoisin olevan taidemaalari Moorin, joka oli matkalla kuningas Filipin hoviin. Hienot sopulinnahkaiset reunukset mustassa lakissa ja samettisessa päällystakissa osottivat, ettei hänen tarvinnut olla säästäväinen. Hän ratsasti komean hevosen seljässä mieluummin kuin olisi istunut tärisevillä kuormarattailla. Munkit olivat ottaneet parhaat paikat vaunujen perällä. He olivat eroamattomat veikot ja melkein kuin yksi henkilö, sillä he käyttäytyivät kuin kaksi ruumista, joilla oli yhteinen sielu. Lihava maisteri Sutor edusti tahtoa, laiha Stubenrauch miettimistä ja tämän kaksoisruumiin toimeenpanevaa voimaa. Kun edellinen ehdotteli maatapanoa tai istumista, syömistä tai juomista, makaamista tai puhelemista, niin toinen sen teki oitis ja laiminlöi harvoin mietiskellä ja tarkasti harkituilla sanoilla tuoda esiin perusteet miksi kysymyksessä oleva toiminta oli tehtävä juuri nyt. Etempänä vaunuissa oli pitkänään nojaten kirstua vastaan, pulska nuori sotilas. Hän oli varmaan reipas pöyhkeä junkkari, mutta nyt hän äänetönnä ja alakuloisena piteli oikeata kättään haavoitettua vasenta käsivarttansa suojelemassa niinkuin helposti särkyvää astiata. Hänen edessään oli kasa pöyhittyjä olkia, joiden alla silloin tällöin jotakin liikkui ja josta tuon tuostakin lyhyen väliajan kuluttua kuului heikkoa yskimistä. Heti kun ovi vaunujen perällä avattiin ja kylmä talvinen ilma tunkeutui teltan alla olevaan sumuiseen puolipimeään vaunujen sisustaan, avasi myös maisteri Sutor suunsa pitkäveteisesti ulvahtaen: huu! ja hänen laiha toverinsa oli oitis valmis säestämään tätä huudahdusta pitkällä moitemurinalla viivytyksestä, vedosta, kylmettymisen vaarasta j.n.e. Kun maalarin pää näkyi oven aukossa, niin munkki tosin piti suunsa kiinni, sillä Moor maksoi kyydin, mutta kun virkatoveri Sutor kääri päällystakkia tiukemmin ympärilleen selvästi näyttäen tyytymättömyyttä ja vastoinmielisyyttä, niin toinenkin teki samoin, vielä huomattavammalla tavalla. Näistä mielenosotuksista maalari ei piitannut yhtään, vaan pyysi tyynesti noita kutsutuita vieraita tekemään tilaa pojallekin. Olkikasasta silloin pisti esiin monilla kääreillä kiedottu pää. "Nelipyöräinen lasaretti!" virkkoi pää, ja sukelsi takaisin olkien alle aivan kuin kala, joka oli veden pinnalle kohonnut ilmaa näykkäsemään. "Aivan niin!" vastasi taidemaalari. "Ei teidän, kelpo soturi, tarvitse vetää sääriänne niin paljo kokoon, mutta herroja maistereita minun täytyy pyytää, että siirrytte joko kauemmaksi toisistanne tai likemmäksi toisianne, jotta tekisitte tilaa nahkatyynyllä sairaalle." Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa olevan pojan teltan alle suojaan. Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille, mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme kleinitaudin ja — — —" Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen kimeä, terävä ääni kysyi: "Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi tien ohesta, kuiva vai märkä?" Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta: "Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin samarialaisia — — —" "Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta. Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja virkkoi: "Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne." Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan. Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti, että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla, seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin. Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää tilaa sekä vieraille että hevosille. Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin hän olisi ollut pojan oikea isä. Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla peitossa. Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti. Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta. Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula, ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta huomaamatta. Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta käyttämättä. Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika oli lähtenyt karkuun. Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun — Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla. Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta. Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään. Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas, joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä paistia ja viiniä. "Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä. "Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin, retuperä-rattaita kumpikin." "Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä. Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan teidän puhelukykynne." "Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin minä viskataan romukoppaan." "Tekö —?" "Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?" "Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa kulumaan." "Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra? Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän. Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat, vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista, jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä, josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa." "Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu pää-nupista." "Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat — se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu, jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa: 'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut oma narrinsa." "Hän on teille antanut armollisen virka-eron." "Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää, ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä, sen parempi." "Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?" "Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää. Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?" "Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus! Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu." Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan ja kysäsi ujosti: "Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?" "Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein ujostellen hän lausui: "Juur joulu-yönä Kristus meille tul' vapahtajaks langenneille; siis kättäin ylös nostaen mä sotur' lausun toivoen: Oi herra, kuule huokaustain, kun sotur'parka taisteluistan mä suuret haavat kärsien sun puolees käännyn rukoillen! On tässä oikein kunnon mies! Hän sairastakin auttaa ties ja mun vie kautta tämän maan. Niin ota hänet istumaan vaunuihis armias taivaan Herra kun hälle alkaa matka kerran täst' elon maasta kuolohon. Sä paratiisin ilohon vie silloin hänet ihanasti iloitsemahan ikuisasti!" "Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan. Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän tunteenkin rinnassaan sitä vaativan. Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu vähän erällään katosi: "Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on, vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on. Se mua vasta oikein suurest' huvittaa lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa. Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla portailla seisoo, niin on aina hartehilla kullakin narrinkaapu; mutta se ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen juur suurimmaksi narriks', aivan niin! Siis kirjavana seiso sinäkin vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna sä laaker' päässä muistat tätä joulua ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas, mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas; Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan! Vaan kun sä maistat maljasta, niin on se vähän karvasta jos sit'ei narri makeeks' tee, niin että mielen iloitsee. Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan, niin mielees tulkoon vanha Pellican, puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin — vaan rinnassa on hällä toki sydänkin." "Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä. "Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle, joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan muuttuivat puhtaaksi kullaksi!" "Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee, niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä mielelläni suostuisin!" "Niin minäkin", naureskeli sotamies. "Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe, mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä sinun nimesi on?" "Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!" Kahdestoista luku. Aterioituansa lähti Moor vanhan palvelijansa kanssa, joka hevoset hoidettuaan oli palvelijain huoneessa syönyt maukasta joulupaistia, Hochburgiin hankkimaan itselleen saattomiehiä seuraavaksi päiväksi. Pellicanus oli luvannut hoitaa poikaa, joka vieläkin nukkui rauhallisesti. Narri olisi mielellään tahtonut ruveta levolle, sillä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja viluiseksi; mutta hän jäi kuitenkin tuntikausiksi sairaan luo, vaikkei huonekaan ollut lämmitettävä. Kädet ja jalat kontassa hän yölampun ääressä piti vaaria pojan jokaisesta hengenvedosta usein niin suurella huolella ja osanotolla kuin jos poika olisi ollut hänen oma lapsensa. Kun Ulrikki viimein heräsi, kysyi hän hämmästyneenä ja levottomana missä hän oli ja kun narri oli tässä suhteessa häntä rauhoittanut, pyysi hän leipäpalaa, sillä hänellä oli nälkä. Miten nälissään hän oli, sen hän heti näytti, kun hänen eteensä oli asetettu muutamia ruokalautasia. Pellicanus olisi tahtonut häntä ruokkia niinkuin pientä lasta, mutta poika otti uljaasti lusikan hänen kädestään ja narri sai tyytyväisellä hymyllä todistaa pojan oivallista ruokahalua eikä hän poikaa häirinnyt ennenkun tämä oli kylliksensä syönyt. Silloin hän alkoi poikaa kuulustella sellaisella tavalla, joka poikaa kummastutti ja hänestä tuntui vaikealta käsittää ja herätti epäluuloa. "No pikku lintuseni", alkoi narri iloisessa luulossa, että hänen teräväjärkiset johtopäätöksensä nyt toteutuisivat, "taisitpa olla pitkällä lentomatkalla kirkkomaalle missä sinut löysimme? Haudan päällä on aina parempi olla kuin haudassa; ja paljo mukavampaa on maata sängyssä Emmendingenissä, vatsa täynnä puuroa ja vasikanlihaa, kuin lumessa maantiellä vatsan nälästä kuristessa. Puhuppa nyt suusi puhtaaksi, ukkoseni! Missä on teidän rosvonpesänne?" "Rosvonpesäkö?" matki Ulrikki kummastuneena. "No niin, sanoppa sitä sitte vaikka ritarilinnaksi tai joksikin muuksi, minusta nähden olkoon menneeksi", jatkoi Pellicanus urkkien. "Jostakin on kukin kotoisin paitse herra Ei kukaan, mutta koska sinä olet joku, niin ei voi herra Ei kukaan olla sinun isäsi. Puhuppa nyt vähän isä-ukostasi." "Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja itki. "Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on äiti kotona?" Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan tarkkaälyisyyteensä: "Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan." Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten: "Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee." "Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!" Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään. "Ulrikki", oli vastaus. "Entäs muuta?" "Antakaa mun olla!" pyysi poika ja veti peitteen päänsä päälle. Narri teki pojan mieliksi ja avasi oven anniskeluhuoneeseen, sillä joku naputti ovelle. Maalarin palvelija tuli sisään hakemaan herransa matkalaukkua. Hochburgin vanha kreivi oli kutsunut mestari Moorin vieraaksensa, ja tämä aikoi jäädä linnaan yöksi. Herra Pellicanusta pyydettiin hyväntahtoisesti katsomaan poikaa ja hätätilassa vielä kerran kutsumaan välskäriä. Tunnin kuluttua sen jälkeen lepäsi sairas narrikin vilusta väristen sängyssä ja yski ensin valveillaan, sitte unissaan. Ulrikki ei saanut unta. Alussa hän itki ääneti, sillä nyt vasta hänellä oli selvillä, että hän oli kadottanut isänsä ja ettei hän koskaan enää näkisi Ruthia ja tohtoria ja puhumatonta rouva Elisabethia. Sitte hän kysyi itseltään miten hän oli joutunut Emmendingeniin, mikä paikka tämä oli ja kuka tuo hullunkurinen yskivä pieni mies mahtoi olla, jolla oli niin paksu pää ja kostean kiiltävät silmät ja joka häntä oli luullut aatelispojaksi. Tuo erehdys sai hänet hymyilemään ja hän muisti, että Ruth kerran oli neuvonut häntä käskemään "sanaa", että se hänet muuttaisi kreiviksi. Entäs jos hän huomenna sanoisi, että hänen isänsä on ollut aatelismies? Tämä häijy ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja jo ennen kuin hän sitä oli tarkemmin ajatellutkaan, hän sitä häpesi, sillä hän ei ollut mikään valehtelija. Hänkö kieltäisi isänsä! Sepä olisi ruma teko ja kun hän oikasi itsensä suoraksi nukkuakseen, tuli hänen sielunsa näkyviin tajuttavan selvästi kuva rehellisestä sepästä. Vakavana ja ankarana se liihotteli yli pilvien ja oli aivan sen näköinen kuin kuvat Isästä Jumalasta itsestä, jotka Ulrikki oli nähnyt, mutta sillä oli vaan sepän lakki harmahtuneen tukkansa peittona. Siitä ei Aatami edes kirkastuneena paratiisissakaan ollut luopunut. Ulrikki nosti kätensä ikäänkuin rukoillaksensa, mutta laski ne pian vaipumaan alas, sillä äkkiä kuului majatalon edustalla vilkasta hälinää. Hevosten jalkojen kopinaa ja meluavia miesten ääniä, rumpujen pärinää ja torven toitotuksia alkoi kuulua ja sitte kalisi ja jymisi hirveä melu pihalla. "Huone värväyskirjurille ja pestausrahastonhoitajalle!" huudettiin. "Hiljaa, hiljaa pojat!" varotteli syvällä äänellä piiskuri, joka oli sotamiesten kurittaja, ystävä, neuvonantaja ja isä. "Pyhän joulujuhlan aikana elköön kukaan hurskas soturi melutko, mutta pikarillisen viiniä hän saa juoda, Jumalan kiitos! Suuri kunnia tapahtuu Teidän talollenne, herra isäntä! Täällä alkaa sotamiesten pestaus kaikkein armollisimman sotaeverstimme, Obersteinin kreivin puolesta. Kuulkaas nyt, mies! Kaikki maksetaan käteisellä, ei kanaakaan oteta ilmaiseksi; mutta viinin pitää olla hyvää. Oletteko ymmärtänyt? Siis tynnyri parasta viiniä tänä iltana. Suokaa pojat anteeksi, kaikista parhainta, piti mun sanoa!" Ulrikki kuuli nyt miten ovi temmattiin auki ja luuli näkevänsä sotilasten tunkeutuvan sisään anniskeluhuoneeseen kirjavissa puvuissa toinen toisestaan erinäköisenä. Narri alkoi yskiä kiivaasti ja valitteli ja torui itsekseen. Ulrikki taas kuunteli silmät säkenöivinä hataraa ovea kohti, jonka lävitse hän voi kuulla kaikki, mitä viereisessä huoneessa tapahtui. Värväyskirjurin, rahastonhoitajan ja piiskurin mukana tulivat myöskin rumpali ja pillipiipari, jotka parin päivän perästä aikoivat kuuluttaa pestausjulistuksen ja sitäpaitse kaksitoista sotamiestä, joista näki, etteivät he olleet ensikertalaisia. Heti heidän tullessaan tarjoiluhuoneeseen kuului moni ilon ja hämmästyksen huudahdus ja tässä äänien sekamelussa sattui Ulrikin korviin tuon tuostakin nimi Hans Eitelfritz. Piiskurin ääni kuului erittäin ystävälliseltä kun hän tervehti uljasta nuorukaista, jolla oli haavotettu käsivarsi ja tämä oli hänelle painava kunnianosotus. Hän oli viisi vuotta palvellut samassa lippujoukossa kuin "isä Kanold", ja tämä katseli miehiä suorastaan sydämeen ja tunsi heidät kaikki niinkuin he olisivat olleet hänen omia poikiaan. Ulrikki ei voinut paljoakaan käsittää melusta viereisessä huoneessa, mutta kun Hans Eitelfritz von der Lücke Cölnistä Spreen varrella pyysi ensi sijassa päästä sotilasluetteloon, niin kuului selvästi miten piiskuri kumosi kirjurin vastaväitteet ja lausui tyyneesti mutta innolla: "Kirjota pois vaan! Minä pidän hänestä enemmän toiskätisenä kuin kymmenestä kaksikätisestä nahjuksesta. Siinä pojassa on elämää. Anna hänelle myöskin vähän etukäteen rahaa, sillä kyllä kai häneltä puuttuu varustuksissa yhtä ja toista, arvelen ma." Varmaankin oli viinitynnöri pantu vuotamaan sillä välin, sillä alkoi kuulua pikarien kilistyksiä ja heti sen jälkeen äänekästä laulua. Kun toinen laulu järjestyksessä alkoi, niin poika nukkui; mutta parin tunnin kuluttua hän taas heräsi siitä äänettömyydestä, joka äkkiä katkasi meluamisen. Hans Eitelfritz oli ilmottanut tovereille laulavansa uuden laulun ja piiskuri komensi hiljaisuutta. Nyt laulu alkoi ja laulun aikana Ulrikki nousi aina enemmin pystyyn sängyssä eikä häneltä jäänyt kuulematta sanaakaan ei laulusta itsestään eikä loppuloilotuksestakaan, johon koko joukko yhtyi ylen iloisella melulla ja äänekkäällä pikarien kilistyksellä. Niin uljaita iloisia ääniä ei poika vielä koskaan ollut kuullut ja jo toista runosäettä kuunnellessa hänen sydämensä alkoi pamppailla ja hänestä tuntui kuin hänenkin olisi pitänyt yhtyä lauluun, jonka hän nopeasti oli tajunnut. Se oli näin kuuluva: "Hei rummut ja torvet nyt soikohot vaan! ei uljasta sortaa voi tieltään! Kynät, moukarit jättää hän ruostumahan ja onnesta onnehen rientää. Isä, äiti ja siskoni rakkahin, oi! hyväst' jää oma kultakin! Mieltä jo kiihottaa taistohon torvi mi soi, sotapoika se onnehen rientää. Kas säilä kun välkkyy ja sotamelu soi, vihamiestä mä vastahan hyökkään. Sota parhainta on sotamiehelle. Hoi! mun onnein jo vastaani nyökkää. Kun linna on saatu ja viineistä sen mä onneni maljat oon juonut, punaposkisen tyttösen kaunistelen, min mulle on onneni suonut. Ja miekka jos rintanikin haavottaa niin kuolon' on uljas; ei vaivaa ei vanhuuden raihnautta sitt' olekkaan, vaan kaikki on onnea taivaan. Tän laulun nyt lauleli Hans Eitelfritz von der Lücke, tää sotamies uhkee; Suku Markin Cölnissä asuupi; siks hän onnesta onnehen kulkee!" "Onnesta onnehen kulkee!" lauleli Ulrikkikin mukaan, ja sillävälin kuin pikarit riemuisasti kilahtelivat vastakkain viereisessä huoneessa, matki hänkin toistamiseen reipasta loppusäijettä: "onnesta onnehen rientää!" Ja äkkiä hänelle tuli ikäänkuin ilmestys henkimaailmasta. "Onnesta onnehen!" tämähän kenties olikin se "taikasana!" Niin rohkeata riemua, niin reipasta laulua, raikasta ja iloista kuin leivosen liritys, niin toivorikasta ja ilahuttavaa iloa ei vielä koskaan ollut kaikunut hänelle vastaan mistään muusta sanasta kuin "Onnesta", jonka sanan tuo nuori sotamies oli niin mahtaillen ja voitonvarmana laskenut suustansa. "Onni, onni!" huudahti Ulrikki ääneensä itseksensä ja narri, jonka valveillaan sängyssään täytyi hymyillä pojan laulua, nousi ylös ja virkkoi: "Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse, hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa. Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös, ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi "joululahjaksi". Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo, suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa "liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon häpeää. Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa sotamiespestaus-pöydän ääressä. Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti haluavansa sotamieheksi. Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta piirustuksessa. "Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla." "En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja toista. Oliko sinun isäsi maalari?" "Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava kauniiden taidetöiden takoja." "Missä kaupungissa te asuitte?" "Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —" "Vai niin?" — keskeytti taiteilija pojan puheen ja hymyili merkillisesti, sillä hän tiesi, että moni aatelismieskin harjotteli ammattia. "Vastaa nyt vaan vielä kahteen kysymykseen; sitte saat olla rauhassa kunnes itse vapaaehtoisesti minulle avaat sydämesi. Mikä sinun on nimesi?" "Ulrikki." "Sen minä jo tiedän. Minä tarkotan sinun sukunimeäsi. Mikä isäsi nimi oli?" "Aatami." "Entäs muuta?" Poika katsoi ääneti maahan, sillä mestari ei ollut koskaan käyttänyt muuta nimeä. "Hyvä on", sanoi Moor, "toistaiseksi siis kutsukaamme sinua Ulrikiksi; ja kyllähän sekin jo riittää. Eikö sinulla ole ketään omaisia? Eikö sinua kukaan kotona odota?" "Ei kukaan. Me elimme niin yksinämme." Moor oli katsellut poikaa silmästä silmään. Nyt hän nyökkäsi tyytyväisenä, pani kätensä Ulrikin kiharaisen pään päälle ja virkkoi: "Katso tarkkaan minuun. Minä olen maalari, ja jos sinua haluttaa oppia minun taidettani, niin saat minulta opetusta." "Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet yhteen. "Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan." "Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan tohtorin kotona. "Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä. Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella, sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä, joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen ja uskolliselle rouvalleen. Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen. Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle kelpo miehelle käänsi selkänsä. Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen. Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain "pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua "kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian sovittanut näin, hänen iloksensa. Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat, rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone, josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija = puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet. Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset, joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita, jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla. Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa. Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin vaatteisiin puettuna. Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella. Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja miellytti. Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin, leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen. Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan, sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen. Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa, että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle mieluista. Hän oli ylen onnellinen. Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä rakastaneet. Kolmastoista luku. Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen, joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi, pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja. Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa, olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi kannelta soittamaan. Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat. Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti: "Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o. kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä." Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa. Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin kun hän oli hyvällä tuulella. Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi täysin luottamaan. Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä poika lopulta ei jaksanut kärsiä. Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään. Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen: "Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan." "Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta. Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden. Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?" "Ei, tosiaan." "Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa], mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen, Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi Pellicanus." Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte: "Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta; kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä; emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi." Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä elämänvaiheistaan. Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa päästäkseen eteenpäin. "Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani varastamassa minulle makkaran teurastajalta." Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä. Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen. Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti. Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte, että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi, ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas! Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa. Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli. Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä. Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui, sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä, niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita, joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin. Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi, kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin itse "paholaista". Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen. Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan. Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan. Hän riensi hänen luoksensa, nosti hänet pystyyn sängyssä niinkuin tavallisesti kun pikku mies parka kärsi hengenahdistusta, mutta tällä kertaa Pellicanus ei sadatellut eikä äkäillyt vaan oli ihan ääneti ja hiljaa ja kun pienen miehen raskas pää niinkuin kurpitsi kaatua retkahti pojan rintaa vastaan, niin tämä pelästyi ja juoksi kutsumaan maalaria. Pian tämä saapui sairasvuoteen ääreen ja valaisi kynttilällä miehen kasvoja, kun tämän hengitys heikosti vaan korisi. Hän avasi silmänsä ja teki kolme erilaista irvistystä perättäin. Ne olivat hyvin hullunkurisia, mutta vielä surullisemman näköisiä. Luultavasti hän huomasi maalarin huolestuneen ulkonäön, sillä hän koetti tälle nyökätä; mutta pää oli liian raskas ja hänen voimansa liian heikot, sillä hän kykeni vaan vähän heilauttamaan päätään vasemmalle ja sitte oikealle. Silmän katse kuitenkin ilmoitti kaikki mitä hän tahtoi sanoa. Muutama minuutti kului näin; sitte Pellicanus syvä surumielisyys katseessa mutta yhä veitikkamaisuus suun ympärillä hymyili ja sanoi: "_Mox erit_ ääneti vaan, _qvi modo_ narri _erat_." Sitte hän virkkoi niin hiljaa kuin joka sana olisi tullut huulilta eikä rinnasta: "Ymmärsitkös, Navarrete, Ulrik Navarrete? Eikös se ollut helppoa latinaa, häh? Anna kätesi, poika! Ja Tekin, rakas, rakas mestari — — Moor — murjaani — — neekeri — —" Sanat loppuivat heikkoon äänen rohinaan ja kuolevan silmät tummenivat sameiksi, mutta vielä kului useita tunteja ennenkuin hän veti viimeisen hengenvetonsa. Pappi kävi hänelle antamassa viimeisen voitelun, mutta sillävälin hän ei tullut enää tajuihinsa. Kun pappi oli lähtenyt hänen luotaan, liikkuivat hänen huulensa lakkaamatta, mutta ei kukaan voinut ymmärtää mitä hän sanoi. Vasta aamupuolella kun Etelä-Ranskan aurinko valoisana ja kirkkaasti paistoi huoneeseen ja hänen vuoteelleen, heitti hän äkkiä käsivartensa korkealle päänsä yläpuolelle ja puoleksi puhelemalla puoleksi laulamalla sotamies Hans Eitelfritzin nuotilla tuli hänen huulillensa sanat: "onnesta onneen!" Muutaman minuutin kuluttua sen jälkeen hän jo oli kuollut. Moor ummisti hänen silmänsä, Ulrikki laskeutui itkien polvillensa ja suuteli ystävä-raukan kylmää kättä. Kun hän nousi seisoalle oli maalari vielä paikallaan ja katseli äänettömällä hartaudella narrin kasvoja. Ulrikki teki samoin ja hän luuli nähneensä ihmeen, sillä karkeat, häijyt, levottomat kasvot olivat saaneet uuden ulkonäön ja olivat nyt tykkänään rauhallisen, hyväntahtoisen miehen kasvojen näköiset, joka oli kuolon uneen vaipunut ystävälliset muistot sydämessä. Neljästoista luku. Ulrikki oli nyt ensikerran ollut näkemässä ihmisen kuolevan. Kuinka usein hän olikaan nauranut narrille ja pitänyt hänen puhettaan mielettömänä ja syntisenä; mutta kuollut mies hänessä vaikutti kunnioitusta ja kun hän ajatteli isäänsä kuolleena ruumiina, niin se ajatus häneen vaikutti syvällisemmin ja pysyvämmin kuin isän otaksuttu kuolema. Tähän asti hän ei ollut voinut ajatella isäänsä toisellaisena kuin eläessäkään, mutta nyt tuli hänen sielunsa silmien eteen usein isävainaja yhtä kalpeana ja kankeana kuin kuollut Pellicanus. Maalari oli harvapuheinen mies ja osasi ajatuksensa ilmi tuoda paremmin piirteillä ja väreillä kuin sanoilla. Ainoastaan silloin, kun oli keskustelu sellaisista aineista, jotka olivat yhteydessä hänen harjottamansa taiteen kanssa, tuli hän kaunopuheiseksi ja tulisen innokkaaksi. Toulousessa hän osti kolme uutta hevosta ja palkkasi itselleen yhtä monta ranskalaista palvelijaa. Hän meni myös hohtokivikauppiaan luo tekemään muutamia ostoksia. Majatalossa hän asetteli ostamansa vitjat ja sormukset viiteen pieneen somaan lippaaseen ja kirjoitti niihin koreilla fraktuura kirjaimilla tarkalla huolellisuudella: Helena, Anna, Minerva, Europa ja Lucia, yhden nimen kunkin lippaan kanteen. Ulrikki, joka seisoi tätä katsellen, lausui arvelunsa, etteiväthän toki maalarin lapset olleet sen nimisiä. Silloin Moor katsahti ylös ja vastasi hymyillen: "Ne ovat pelkkiä nuoria naismaalareita, kuusi sisarusta ja kaikki he ovat mulle yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin jos he olisivat omia tyttäriäni. Me kohtaamme heidät, toivon ma, Madridissa, kaikissa tapauksissa yhden heistä, Sofonisban." "Mutta tässähän on vaan viisi lipasta", huomautti poika, "ettekä te ole yhteenkään kirjottanut Sofonisbaa." "Hän saa jotain parempaa", vastasi taiteilija hymyillen. "Oman muotokuvani, jota jo eilen alotin maalata, aijon täällä valmistaa. Ojenna mulle peili, keppi ja värit." Siitä tuli oivallinen muotokuva, ja siitä ei puuttunut laisinkaan mitään. Kirkas otsa kaareutui ohimoiden kohdalla korkeiksi kaariksi, pienet silmät tulivat yhtä viisaan ja kirkkaan näköisiksi kuin peilissäkin, voimakas suu ohuine viiksineen oli sen näköinen, kuin se juuri olisi avautumaisillaan sanoakseen ystävällisen sanan. Suippoiseksi leikattu täysiparta riippui Valkoselle pitsirinnustalle, joka vast'ikään näytti olleen silittäjän silitysraudan alla. Kuinka reippaasti ja tarkasti mestari liikuttikaan pensseliään. Ja Sofonisba, jolle Moor oli määrännyt sellaisen lahjan, millaiseksi piti Ulrikin ajatella häntä? Entä ne muut viisi sisarta? Vasta heitä ajatellessaan hän oli Madridista oikein iloissaan. Bayonneen jätti mestari vaununsa. Hänen tavaransa pantiin muulin selkään ja kun matkue lähti liikkeelle, niin siitä tuli melkoisen pitkä joukko. Ulrikki ihmetteli tätä kallishintaista komeutta, johon Moor ystävällisesti vastasi: "Sanoihan Pellicanus: narrien seassa pitää itse olla narri! Me tulemme kuninkaan kutsumina vieraina Espanjaan ja hovissa on ihmisillä heikot silmät älyämään; siellä huomataan se vaan, mikä esiytyy meluamalla:" Fuentarrabiassa, ensimäisessä espanjalaisessa kaupungissa mihin tultiin, vastaanotettiin taiteilija monilla kunnianosotuksilla ja muhkea ratsuväkijoukko saattoi hänet täältä Madridiin. Kolmannen kerran tuli Moor kuningas Filipin kutsuvieraana pääkaupunkiin ja vastaan-otettiin siellä kaikella sellaisella kunnioituksella, jota muutoin osotettiin ainoastaan ylhäisille herroille. Hänen entinen asuntonsa valtakunnan rahastorakennuksessa Alcazarissa, Kastilian kuningasten palatsissa, annettiin taas hänen käytettäväkseen. Siinä oli atelieri eli työhuone ja koko sarja huoneita, jotka yksivaltiaan erityisestä käskystä olivat sisustetut kuninkaallisella loistolla. Ulrikki oli hämmästyksestä ihan ymmällä. Kuinka vähäpätöistä ja mitätöntä olikaan kaikki, mikä äskettäin Rappoltsteinissä oli hänessä herättänyt ihmettelyä. Ensimäisenä päivänä mestarin vastaanottohuone oli kuin mehiläispesä, sillä ylhäiset herrat ja naiset, maallisia ja hengellisiä ylimyksiä tuli ja meni; passaripoikia ja palvelijoita kantoi sinne kukkia, hedelmäkoreja ja muita lahjoja. Kaikki, jotka kuuluivat hovipiireihin, tiesivät kuinka suuressa suosiossa maalari oli hänen majesteettinsa luona ja kiiruhtivat sentähden saadakseen hänet ystäväkseen kunnianosotuksien ja lahjojen avulla. Joka hetki toi aina jotakin uutta, ihmeellistä nähtävää, mutta enimmän kaikesta mestari itse sai pojan ihmettelemään. Tuo vaatimaton mies, joka matkalla oli seurustellut sairaan kanssa, jonka hän oli ottanut tieltä, majatalojen isäntien ja saattojoukossa olevien sotamiesten kanssa yhtä ystävällisesti kun he olisivat olleet hänen vertaisiaan, näyttäytyi täällä ihan toisellaiseksi: Hän tosin vieläkin oli puettuna mustaan pukuun, mutta puku ei enää ollut verkanen ja silkkinen, vaan samettinen ja atlaskankainen ja pitsirinnustan alapuolella hänellä oli kahdet kultaiset kunniavitjat. Juuri ylhäisimpiä kohtaan hän käyttäytyi ikäänkuin hän tekisi heille suurenkin suosionosotuksen heidät vastaanottaessaan, ja ikäänkuin hän olisi varsin luoksepääsemätön ylhäinen henkilö. Heti ensimäisenä päivänä oli kuningas Filip ja hänen puolisonsa Isabella Valois vastaanottanut hänet puheillensa ja koristivat hänet uudella kallisarvoisella kunniamerkillä. Tässä tilaisuudessa oli Ulrikki nähnyt kuninkaan, sillä hänen piti puettuna paashipukuun kantaa sitä taulua, jonka Moor oli tuonut mukanaan lahjaksi kuninkaalliselle isännälleen. Heidän tullessaan sisälle suureen vastaanottosaliin istui hallitsija liikkumattomana, katse tuijottaen avaruuteen ikäänkuin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat täällä koolla, ei olisi ollut olemassakaan. Pää oli kenossa taaksepäin, ja painoi taaksepäin myöskin jäykän pitsikaulustan, jonka päällä pää näytti olevan kuin vadissa. Vaaleaverisen miehen kaunispiirteiset kasvot olivat jäykät ja elottomat kuin naamari, vaan eivät sen näköiset kuin lihasta ja verestä olevat kasvot. Suu ja sieramet olivat vähän kokoon kutistetut, ikäänkuin hän olisi vastoinmielisesti tahtonut hengittää samaa ilmaa kuin muut ihmislapset. Sellaisina pysyivät hallitsijan liikkumattomat kasvot hänen vastaanottaessaan paavin sekä Venezian tasavallan lähettiläät. Kun Moor laskettiin sisälle kuninkaan eteen, niin pehmoisten, kaarevasti ylöspäin väännettyjen viiksien alla ja lyhyeksi leikatun täysiparran alla voitiin huomata vähäinen hymyily ja kuninkaan raukeannäköiset silmätkin alkoivat hiukan vilkastua. Seuraavana päivänä kuului taidemaalarin työhuoneessa kellon kilinää. Kaikkien läsnäolevien piti nyt kiiruusti sieltä poistua, sillä kello ilmotti, että kuningas oli tulossa ja hän tulikin aivan yksin ja jäi koko kahdeksi tunniksi Moorin luo. Kaikki nämä kunnianosotukset olisivat voineet saattaa heikomman pään pyörälle, mutta Moor vastaanotti suosionosotukset muitta mutkitta ja kun hän taas jäi yksin Ulrikin tai Sofonisban kanssa, niin hän oli yhtä vaatimaton ja ystävällinen kuin Emmendingenissä tai matkalla Ranskan kautta. Viikon kuluttua siitä kun Moor oli muuttanut asumaan valtion rahastorakennukseen, saivat palvelijat käskyn että heidän piti kieltää sisäänpääsy kaikilta tervehtimään tulijoilta, sekä naisilta että herroilta, olivatpa he kuinka arvokkaita tai keitä hyvänsä ja tervehtijöille oli ilmotettava, että mestaria esti heitä vastaanottamasta työ, jota hän teki hänen majesteetilleen. Ainoastaan Sofonisba Anguisciola sai aina tavata Moorin. Tätä erinomaista tyttöä oli Moor tullessaan tervehtinyt niinkuin isä lastansa. Ulrikki oli saapuvilla kun mestari hänelle antoi kuvansa ja hän näki miten Sofonisba vallan haltioissaan ilosta ja kiitollisuudesta peitti kasvonsa käsiinsä ja puhkesi nyyhkyttämään ihan äänekkäästi. Tämä Cremonasta kotosin oleva neito oli Moorin ollessa ensi kerran Madridissa tullut sinne aivan nuorena maalaajattarena isänsä ja viiden siskonsa seurassa ja jo kauvan sitte oli hänen velvollisuudekseen tullut pitää huolta noiden kuuden toimeentulosta. Vanha Cavaliere Anguisciola kuului ylhäiseen sukuun, oli kevytmielisesti tuhlannut melkoiset perintönsä ja nyt hän huoletonna eleli päivästä päivään "Jumalan onnen nojassa", kuten hän mielellään lausui. Suuren osan vanhimman tyttärensä ansiosta hän hävitti pelissä ja hurjistelevassa elämässä kevytmielisten aatelismiesten seurassa, iloisesti luottaen siihen taiteelliseen lahjakkaisuuteen, jota voi huomata hänen nuoremmissakin tyttärissään ja siinäkin suhteessa luottaen siihen, mitä hän nimitti "Jumalan onneksi". Tuo sukkela, iloinen italialainen oli kaikkialla suosittu vieras ja sill'aikaa kun Sofonisba ahersi aikaisin aamusta myöhään iltaan asti eikä usein tiennyt miten hän voisi soveliaalla tavalla elättää ja vaatettaa siskonsa, niin isän elämä oli yhtämittainen iloisten juhlain ja huvitusten jakso. Tästä huolimatta jalo tyttö säilytti isältä perityn iloisen luonteensa, vieläpä enempikin, ahtaissakin oloissa hän ei tauonnut täydellä vakavuudella ajattelemasta harjottamaansa taidetta, eikä milloinkaan laskenut käsistään mitään työtä, jota hän ei pitänyt täysin valmiina. Moor oli ensin hiljaisuudessa seurannut hänen rientojaan ja sitte kutsunut hänet työskentelemään omaan työhuoneeseensa ja käyttämään hyväkseen hänen neuvojaan ja apuaan. Tällä tavoin oli tyttö tullut hänen oppilaakseen ja ystäväkseen. Pian ei tytöllä ollut enää mitään salaisuuksia häneltä salattavina ja kun Moor sai tuntea hänen kotoisenkin elämänsä, niin hän tuli liikutetuksi ja tyttö tuli aina läheisemmin häneen liittyneeksi. Vanha Anguisciola iloitsi tästä onnellisesta sattumasta ja oli heti suostuvainen ehdotukseen, kun Moor hänelle tarjosi tilaisuuden tyttärinensä muuttamaan erääseen taloon, jonka hän, mestari, oli ostanut, ja pitämään se asuttavassa kunnossa. Kun taiteilija sai kuninkaalta toimitetuksi suuremman vuositulon Sofonisballe, niin isä riensi hankkimaan itselleen hevosenkin. Näin monista hyvistä töistä ei Sofonisba voinut olla muuta kuin kiitollinen mestarille ja häneen kiintynyt, mutta hän olisi ilmankin noita hyviä töitä mestarista pitänyt. Seurustelu mestarin kanssa oli Sofonisballe tärkeämpi kuin mikään muu. Korkein ja puhtain nautinto hänestä oli kun hän sai oleskella ja maalata hänen luonaan, hänen kanssaan syventyä keskusteluihin taiteesta, sen päämäärästä, keinoista ja tarkotuksesta. Kun Sofonisba oli suorittanut ne velvollisuudet, jotka seurasivat palveluksesta kuningattaren luona, niin hänen sydämensä halu veti hänet tuon miellyttävän, kunnioitettavan miehen luo ja joka kerran kun hän lähti tämän luota, tunsi hän mielialansa samallaiseksi kuin jos hän olisi käynyt kirkossa ja sielunsa puhdistanut rukouksella ja ripillä. Moor oli toivonut tapaavansa hänen siskonsakin Madridissa, mutta isä oli heidät vienyt mukaansa Italiaan. Hänen luottamuksensa "Jumalan onneen" oli tullut palkituksi, sillä hän oli saanut oivallisen perinnön. Mitäpä hän enää tekisi Madridissa? Jäykkäluontoisten juhlallisten espanjalaisten kanssa seurusteleminen ja heitä naurattaminen miellytti häntä vähemmin kuin että hän omassa kotimaassaan viettäisi iloista elämää ja antaisi vilkkaiden seurustelutoverien huvittaa itseään. Sofonisban toimeentulo oli nyt taattu ja kauniilta, iloiselta hovineideltä ei myöskään puuttunut kosijoita. Isä oli vastoin tyttären tahtoa antanut rikkaimmalle ja ylhäisimmälle heistä, sisilialaiselle paroonille, don Fabbrizio di Moncadalle, toiveita saada tyttö puolisokseen. "Valloittakaa linna! Jos se antautuu — niin saatte sen pitää omananne", oli isä viimeksi sanonut. Mutta linna näytti mahdottomalta valloittaa, vaikka piirittäjällä oli niin oivallisia aseita kuin on ritarillinen ylhäinen olento, kaikin puolin nuhteeton maine, kaunis miehuullinen ulkomuoto, miellyttävä käytös ja suuri rikkaus. Ulrikki tunsi itsensä toiveissaan pettyneeksi kun hän Madridissa ei löytänytkään niitä viittä nuorta tyttöä, joista hän oli uneksinut. Olisipa ollut hauskaa, kun olisi ollut kauniita tovereita työssä, joka pian oli alkava. Työhuoneen vieressä oli pienempi huone ja sen erotti käytävä, jonka voi sulkea paksuilla uutimilla. Siihen järjestettiin soveliaalla valaistuksella Ulrikille työpöytä, jonka ääressä noille viidelle tytölle kyllä olisi ollut tilaa. Hänen piti piirustaa plastillisten mallien mukaan, ja sellaisista ei ollut Alcazarissa suinkaan puutetta, sillä täällä oli tornimainen kolmikerroksinen sivurakennus, johon kuningas Filip mielellään vetäytyi syrjään silloin kun hän väsyneenä valtiotaitonsa juoniin ja hovin ulkonaiseen pakkoon, antoi perää synkän sielunsa ainoalle lempeälle taipumukselle ja huvitteli katselemalla jaloja taideteoksia. Alakerroksen pyöreässä salissa säilytettiin erittäin hienosti tehdyissä pähkinäpuisissa kaapeissa lukemattoman paljo pohjapiirroksia, suunnitelmia, piirustuksia ja painettuja piirroksia. Tämän jalomuotoiseen tyyliin koristetun salin yläpuolella oli kirjasto ja kolmannessa kerroksessa oli suuri sali, jossa oli Tizianin valmistamia taideteoksia. Uupumaton politikoitsija kuningas Filip oli yhtä uuttera kokoomaan ja hankkimaan haltuunsa kuuluisan venetialaisen mestarin uusia, ihania taideluomia kuin vahvistamaan ja kohottamaan omaa ja kirkon valtaa. Mutta nämä taideaarteet piilotettiin kateellisesti eikä niitä saanut nähdä ketkään muut kuin hän itse ja hänen palveluksessaan olevat taiteilijat. Filip oli kaikki itsellensä; toinen tai kolmas henkilö ei hänelle ollut minkään arvoinen ja sentähden ei heidän myöskään tarvinnut nauttia sitä, mitä hän nautti. Jos ylipäänsä mikään muu kuin kirkko hänen mielestään oli tyhjää arvokkaampi, niin se oli taiteilija ja siitä syystä hän tälle soi sen minkä hän muilta kielsi. Ei ainoastaan täällä ylhäällä vaan myöskin alakerroksien huoneissa oli soveliaissa paikoissa vanhan ajan mestarien tekemiä ja uudempiakin veistokuvia ja niistä sai Moor vapaasti valita, sillä hänelle kuningas myönsi mitä muille ei annettu. Usein antoi hän kutsua Moorin Tizian-saliin ja vielä useammin hän soitti kelloa ja meni silloin ainoastaan hänelle varattua käytävää myöten, joka taiteelle ja tieteelle pyhitetyistä huoneista johti valtiorahastorakennukseen ja työhuoneeseen, seisattuen tuntikausiksi Moorin kanssa pakinoimaan. Ulrikki ryhtyi työhön innokkaasti ja mestari seurasi hänen opiskelujaan uskollisena, tarkkaavaisena ja huolellisena opettajana. Hän karttoi pojan liiallista rasittamista ja antoi hänen seurata mukana monelle ratsastusretkelle ja neuvoi häntä katselemaan ympärilleen kaupungissa. Alussa Ulrikki käveli kaduilla katsellen pitkiä loistavia juhlakulkueita tai vetäytyi ujosti takaisin kun tarkoin naamioidut miehet, joista näkyi vain silmät ja jalat, kantoivat ohitse kuollutta taikka riensivät katuja pitkin salaperäisissä hankkeissa. Härkätaistelut olisivat kyllä vetäneet puoleensa hänen huomionsa, mutta hän piti hevosista ja hänen mieltään pahoitti kun hän näki jaloja eläimiä raadeltavan ja tapettavan. Hengellisiin ja maallisiin juhlakulkueisiin, joita melkein joka päivä sai nähdä, ja jotka aina yhtä suuresti madridilaisia huvittivat, oli hän pian kyllästynyt. Hengelliseen säätyyn kuuluvia oli Alcazarissa niin että vilisi ja kaikenlaatuista sotaväkeä kulki joka päivä palatsin ohi tai tuli sisään vahtipalvelukseen. Matkalla oli hän nähnyt vastaan tulevan joukon muuleja, joilla oli kirjavat tupsut ja hetaleet valjaissaan ja omituisesti puettuja talonpoikia ja porvareita. Loistaviin hovipukuihin puettuja herroja, prinssejä ja prinsessoja hän näki joka päivä linnan pihalla, portailla ja puistossa. Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu, oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja juutalaisten roviolla polttaminen. Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma, joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi. Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään, auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain leikillistä sanaa sanomatta. Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin johdolla. Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria. Viidestoista luku. Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari, oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään. Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan opetusta. Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot. Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes ei saisikaan tehdä niin. Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen hänen suhteensa Isabellaan. Tämä oli tuskin neljäätoista vuotta täyttänyt ja oli pieni olento, jonka liikkeet olivat niin kulmikkaat ja kasvot niin ihmeellisen vilkkaat, että niitä täytyi välistä pitää kauniina, toisen kerran epämiellyttävinä. Kauniit silmät hänellä kaikissa tapauksissa oli; kaikki muu oli kehittymätöntä ja voi tulla miellyttäväksi, mutta myös päinvastaiseksikin. Kun työ häntä innostutti, puri hän kieltänsä ja hänen sysimustat hiuksensa, jotka tavallisesti harvoin olivat sileinä, sekaantuivat usein niin kummallisesti, että hän oli tontun näköinen; mutta kun hän puhui ystävällisesti tai laski leikkiä, niin kaikkien täytyi häneen mieltyä. Hän oli hyvin lahjakas lapsi ja työntekotapansa kautta suora vastakohta saksalaiselle pojalle. Tyttö edistyi hitaasti, mutta sai kuitenkin lopullisesti oivallista valmiiksi; mitä taas Ulrikki innolla alotti, näytti hyvältä ja lupaavalta, mutta valmistuksessa suuri alku kutistui kokoon ja huononi sen sijaan että se olisi parannut. Sanchez Coello jäi paljo jälelle tovereistaan, mutta sen sijaan hän tiesi paljon sellaista, josta Ulrikin turmelematon sielu ei aavistanut mitään. Pikku Isabella oli äidiltään naispuoliseksi valvojaksi saanut valppaan lesken, donna Catalinan, joka aina oli huonolla tuulella eikä hän saanut jättää tyttöä niinkauvan kuin tämä oli Moorin tykönä toisten oppilasten kanssa. Yhteinen opetus kiihotti Ulrikkia kilpailuun ja edisti sitäpaitse hänen espanjankielen taitoaan. Mutta toisellakin tavalla hän joutui tätä kieltä oppimaan, sillä kun hän eräänä päivänä tuli hevostalleista, kohtasi hän mustan, maisterin pukuun puetun laihan miehen, joka tutkien katsoi häntä kasvoihin, tervehti häntä kansalaisekseen ja vakuutti, että tuntisi itsensä onnelliseksi kun kerran vielä saisi puhua rakasta äidinkieltä. Viimein hän kehotti "herra taidemaalaria" käymään häntä tervehtimässä. Hän oli maisteri Kochel ja asui kuninkaan lahjainjakajan luona, ja oli tämän kirjurina. Poikaa ei miellyttänyt tuo kalpea kuivanaamainen mies, jonka silmät olivat niin syvällä ja joka niin kummallisesti irvisteli, jolloin aina paitse hampaita näkyi hänen sinipunertavat ikenensäkin; mutta häntä miellytti ajatus saada kerrankin puhua kotimaansa kieltä ja sentähden hän lähti saksalaisen luo. Pian hän luuli siinä tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä, sillä maisteri Kochel tarjoutui opettamaan häntä espanjan kieltä puhumaan ja kirjottamaan. Ulrikki oli hyvillään kun oli koulusta eroon päässyt ja hylkäsi tarjouksen, mutta kun maisteri ehdotti hänelle pelkkää espanjankielen puhumista ja että tämäkin kävisi päinsä leikkiä lasketellen ja ilman mitään vaivaa, niin poika suostui ja meni maisterin luo iltahämärän aikaan, päivän toisensa jälkeen. Opetus alkoi heti ja se oli kyllä lystikästä, sillä Kochel antoi hänen kääntää hullunkurisia juttuja ja rakkaudentarinoita itaalialaisista ja ranskalaisista kirjoista, joita hän pojalle lueskeli saksaksi; ei koskaan häntä moittinut ja pani säännöllisesti kirjan pois ensimäisen puolen tunnin kuluttua, ryhtyen sitte pojan kanssa juttelemaan. Moor piti Ulrikin tekoa oikeana ja hyvänä, että hän oli ottanut vaivakseen vieraan kielen oppimisen ja hän lupasi opetuksen lopussa antaa soveliaan palkkion maisterille, joka näytti elää kituvan puutteellisesti. Mestarilla oli myös syytä olla suopea kelpo Kocheiia kohtaan, sillä tämä oli hänen töittensä innokas ihailija. Hän arvosteli alankomaalaista suuremmaksi kuin Tizian ja muitakin suuria italialaisia etevämmäksi, sanoi häntä jumalain ja kuningasten arvokkaaksi ystäväksi ja kehotti hänen oppilastaan seuraamaan hänen esimerkkiänsä. "Ahkeruutta! ahkeruutta!" kirkui maisteri. "Ainoastaan ahkeruudella päästään nousemaan kunnian ja rikkauden kukkuloille. Mutta sellainen menestys vaatii myös uhrauksia. Miten harvoin onkaan sille arvoisalle miehelle sallittu saada nauttia messun siunaavaa vaikutusta? Milloinka hän viimeksi kävi kirkossa?" Ulrikki vastasi tähän ja samallaisiin kysymyksiin suorasti ja totuuden mukaan ja kun maisteri ylisteli sitä ystävyyttä, joka maalarin yhdisti kuninkaaseen ja nimitti näitä kumpaakin Oresteeksi ja Pyladeeksi, niin Ulrikki kertoi, ylpeillen mestarillensa osotetusta kunniasta, kuinka usein kuningas salaa oli käynyt mestarin luona. Sittemmin Kochel, joka kerran kun he kohtasivat toisensa, kysäsi ikäänkuin sattumalta kesken muita puheita: "Onko kuningas taas teitä kunnioittanut?" taikka: "Teitä onnellisia! hänen majesteettinsa on siis jälleen teille näyttänyt kasvonsa." Nuo sanat "teille" ja "te" miellyttivät Ulrikkia, sillä sen kautta lankesi kuninkaallisesta armosta säde hänenkin osalleen ja sen vuoksi hän pian rupesi kysymättäkin maamiehelleen kertoelemaan jokaisesta kuninkaan käynnistä Alcazarissa. Kului viikkoja ja kuukausia. Kun Madridissa oloajasta ensimäinen vuosi läheni loppuaan, niin Ulrikki jo puhui espanjankieltä melkein sujuvasti ja osasi esteettömästi saada oppitoverinsa ymmärtämään puhettaan, olipa hän alkanut opetella Itaaliankin kieltä. Sofonisba Anguisciola kulutti vieläkin niinkuin ennen joutilaat hetkensä atelieerissa maalaillen tai keskustellen Moorin kanssa. Ylimyksiä ja Espanjan grandeja tuli ja meni työhuoneeseen ja sieltä pois ja heidän joukossaan usein, tavallisesti silloin kun cremonatar oli mestarin luona, kävi hänen uskollinen ihailijansa don Fabbrizio di Moncada. Kerran Ulrikki, seisattumatta kuuntelemaan, sattumalta oppilasten huoneen oven avoinna ollessa joutui kuulemaan miten Moor neidelle puheli, että tämä teki epäviisaasta kun hylkäsi sellaisen kosijan kuin parooni oli; olihan tämä jalo, ylevämielinen herra ja hänen rakkautensa oli kaiken epäilyksen yläpuolia. Kauvan Sofonisba mietti ennenkuin vastasi; mutta viimein hän nousi seisoalle ja vastasi liikutetulla äänellä: "Mestari, me tunnemme toisemme; minä ymmärrän mitä te tarkotatte. Mutta kuitenkin! Sallikaa minun jäädä siksi mikä minä olen, niin vähäpätöinen kuin olenkin. Paroonia minä pidän suuressa arvossa, mutta voiko avioliitto minulle antaa sen parempaa kuin minulla jo on? Rakkauteni olen pyhittänyt taiteelle, ja Te — Te olette ystäväni. — Siskoni ovat minun lapseni. Enkös ole ansainnut oikeutta pitää heitä sellaisina? Minulta ei puutu velvollisuuksia heitä kohtaan kun isäni on tuhlannut perintönsä. Tulevaisuudestani pitää kyllä huolen jalo kuningattareni ja minä olen hänelle tarpeellinen. Sydämeni on kokonaan täynnä, ääriänsä myöten, minkä minä voin, sen minä teen, ja eikö ole ihanaa, että minä olen ja voin olla jotakin heille, joita minä rakastan? Antakaa minun olla Sofonisbanne, antakaa minun edelleen jäädä vapaaksi taiteilijaksi." "Niin, niin! Pysy sellaisena kuin olet tyttöni!" oli Moor huudahtanut ja sen jälkeen oli atelieerissa kauvan vallinnut äänettömyys. Isabellan ja hänen saksalaisen toverinsa välillä jo oli kehittynyt ystävällinen suhde ennenkuin he sanoilla olivat voineet toisilleen ilmaista ajatuksiaan, sillä työn loma-ajoilla olivat he jo useampia kertoja piirtäneet kuvia toinen toisestaan. Siinä toimessa oli heillä ollut paljon nauramista ja usein oli myös syntynyt viatonta kiistaa Ulrikin ja Sanchezin välillä, sillä tuo nuori espanjalaispoika tahtoi mielellään anastaa nämä muotokuvat muuttaakseen ne julmiksi irvikuviksi. Isabella sai mestarilta osakseen usein pelkkää kiitosta. Ulrikki sai kuulla väliin kehottavia, toisen kerran moittivia, joskus ankaroitakin sanoja. Ne sanoi maalari hänelle tavallisesti saksaksi, mutta ne loukkasivat pojan mieltä syvällisesti ja kirvelivät hänen muistissaan kaiken päivää. "Sana" oli yhä hänelle kuuliainen. Ainoastaan siinä, missä taide alkoi, näytti onnen voima päättyvän ja lakkasi häntä auttamasta: Jos mestari oli antanut hänelle vaikeita tehtäviä, jotka eivät tahtoneet onnistua, niin hän kutsui "sanaa" avukseen; mutta kuta suuremmalla innolla ja hartaudella hän sen teki, sen varmempaa oli, että hän pikemmin kulki takaperin kuin edistyi. Kun hän kiukutteli huonoa onneaan, torui sitä ja sysäsi sen luotansa, luottaen ainoastaan omiin voimiin, käytti silmiään ja piirustintaan, niin hän onnistui suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät ja sai opettajaltaan kehumista. Hän ajatteli usein jättää koko huoleton mukava elämä ja kaikki muut onnen lahjat, jos vaan hänen onnistuisi taiteessa saada aikaan se, mitä Moor häneltä tahtoi. Hän tiesi ja tunsi, että tämä oli oikein, — mutta piirustushiilellä ja piirtimellä hän sitä varmaankaan ei saavuttaisi koskaan. Mitä hänen sielunsa unelmoi, mitä hänen sisällinen silmänsä näki, sitä voi selittää ainoastaan värien avulla. Piirustaminen, yhtämittainen piirustaminen tuli hänestä raskaaksi, vastoinmieliseksi, inhottavaksi; mutta paletti ja pensseli kädessä hänestä voi ja täytyi tulla maalari, kenties Tizianin vertainenkin. Salaa oli hän työskennellytkin maaliaineilla ja ensimäiseen yritykseen oli Sanchez Coello antanut aiheen. Tämä ylen aikaisin kehittynyt nuorukainen tavotteli erään kauniin tytön suosiota. Ulrikille hän uskoi salaisuutensa ja eräänä päivänä, kun Moor sekä hänen isänsä olivat kuninkaan kanssa Toledossa, oli hän vienyt Ulrikin palkongille, joka oli vastapäätä portinvartijan asuntoa ja jonka vaan kapea piha erotti siitä ikkunasta, jossa muhkea portinvartijan tytär, kaunis Carmen tavallisesti istuskeli. Tyttö oli siinä alinomaa, sillä isän asunto oli varsin synkkä ja hänen täytyi aamusta aikaisin myöhään ehtooseen ommella koruompeluja messupukuihin. Tästä työstä oli vähän tuloja, ja ne käytti isä kyllä vikkelästi, sillä hän kulutti rahoja ravintoloissa, söi öljyssä paistettuja kaloja ja joi Zamora-viiniä. Kuta parempi ruokahalu isällä oli, sitä ahkerammin täytyi tyttären neuloa koruompeluita. Ainoastaan suurina juhlina tai kun oli kuulutettu autodafé, kerettiläisen elävänä polttaminen, sai Carmen lähteä linnasta vanhan tätinsä seurassa, mutta olipa hänellä kuitenkin jo ollut kosijoita. Yhdeksäntoistavuotias Sanchez ei häntä halunnut vaimoksi, vaan koki saada hänen rakkautensa, ja kun tuli iltahämärä, asettui hän palkongille, jonka hän oli huomannut, teki tytölle merkkejä ja viskeli kukkia tai leivoksia hänen työpöydälleen. "Tyttö on vielä kylmäkiskoinen", virkkoi nuori espanjalainen, käskien Ulrikin seisattumaan kapean oven luo, joka johti palkongille, "kas tuossa se enkeli istuu! Katsoppas vaan! Kranaattipuun kukka hänen komeassa tukassaan — oletko nähnyt muhkeampia hiuksia? Se on minun antamani. Huomaappas! Kyllä hän kohta taipuu; minä tunnen naiset!" Heti sen jälkeen kukkakimppu lensi tytön polvelle. Carmen parahti heikosti, ja nähtyään Sanchezin teki hän päällä ja kädellä vastustavia liikkeitä ja käänsi hänelle viimein selkänsä. "Tänään hän on huonolla tuulella", virkkoi Sanchez; "mutta otappa huomioosi, että hän otti minun ruusuni. Huomenna hän yhden niistä pitää hiuksissaan tai rinnassaan; lyödäänkö vetoa?" "Ehkäpä kyllä pitääkin", vastasi Ulrikki. "Tytöllä kenties ei ole rahaa, millä ostaisi itselleen kukkia." Seuraavana päivänä hämärän aikana oli tosiaankin tytöllä ruusu tukassa. Sanchez oli voitonriemuinen ja vei Ulrikin mukanaan parvelle. Kaunotar heitti silmäyksen häneen päin, punastui vähän ja vastasi vaaleaverisen nuorukaisen tervehdykseen hiukan päätä nyökkäämällä. Portinvartijan tyttö oli tosiaankin kaunis lapsi, ja mitä Sanchez uskalsi, sitä ei Ulrikkikaan peljännyt tehdä. Kolmantena päivänä seurasi hän taas toveriansa parvelle ja tällä kertaa hän rohkeni painaa kätensä sydämelleen juuri kun Carmen katsoi häneen ja ensin kutsuttuaan äänettömästi "Sanaa" avuksensa. Silloin tyttö taas punastui, viittasi hiljaa viuhkallaan ja painoi sitte pienen päänsä niin syvälle, että se melkein otti kiinni käsityöhön. Seuraavana ehtoona Ulrikki salavihkaa heitti tytölle sormisuukkosen. Tästä lähtien Ulrikki mieluummin tuli parvelle ilman Sanchezta. Hän olisi mielellään tahtonut huutaa tytölle hempeitä sanoja tai laulaa hänelle luutun säestyksellä, mutta se ei käynyt päinsä, sillä pihamaalla aina joku tuli tai meni. Silloin hänen mieleensä tuli ajatus puhua kaunottarelle kuvan avulla. Laudanpalanen oli pian löydetty, maaleja ja pensseleitä oli yltäkyllin ja muutaman minuutin kuluessa oli hän maalannut valmiiksi palavan sydämen, johon oli ammuttu nuoli. Mutta se oli niin punanen ja ruma ja sentähden hän sen hylkäsi ja aikoen kopioida erään Tizianin maalaaman enkelin, josta hän piti paljon, maalasi hän sen sijaan pienen alastoman Amorin, joka piteli sydäntä kädessään. Hän oli oppinut monta temppua tarkastellessaan mestarin työntekoa ja kun tuo pieni kuva pyöristyi, niin se häntä huvitti niin paljon, ettei hän voinut siitä irtautua, vaan vasta kolmen päivän kuluttua hän piti sen täysin valmiina. Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut tehdä täydellistä taideteosta, mutta hänen pensseliään johti onnestaan nauttivan nuorukaisen rohkea yltiöpäisyys. Ylpeänä ja iloisena kumartui pikku Amor eteenpäin ja heilautti taaksepäin oikeata jalkaa ikäänkuin olisi maata kaapaissut kumartaessaan. Viimeksi Ulrikki maalasi sille keltasen olkanauhan, jommoisen hän oli nähnyt nuorilla itävaltalaisilla arkkiherttuoilla, ja huonosti piirrettyyn käteen hän asetti lävistetyn sydämen ja ruusun. Hänen täytyi itsensä nauraa tuhraukselleen ja tuore maalaus kädessä hän riensi ylös parvelle sitä näyttämään Carmenille. Tyttö nauroi hänen kanssaan täyttä kurkkua ja vastasi hänen merkin-antoonsa ystävällisillä tervehdyksillä. Sitte hän pani pois koruompelunsa ja meni sisälle huoneeseen ja tuli oitis taas näkyviin ikkunan ääreen, jossa hän nosti ylös rukouskirjan ja ojensi kahdeksan ahkeraa sormeansa poikaa kohti. Poika teki tytölle ymmärrettäväksi, että hän oli käsittänyt tämän ajatuksen ja huomispäivänä kello 8 aamulla hän meni aamu-messuun, laskeusi polvilleen hänen viereensä ja piti vaarin soveliaasta hetkestä kuiskatakseen hänelle: "Kaunis Carmen." Tyttö punastui, mutta turhaan poika odotti mitään vastausta. Viimein tyttö nousi seisoalle ja kun poikakin nousi pystyyn laskeakseen tytön menemään ohitse, antoi tyttö rukouskirjansa pudota lattialle. Poika kumartui yhtaikaa tytön kanssa kirjaa nostamaan ja kun silloin heidän päänsä melkein sattuivat toisiinsa, niin tyttö kuiskasi hänelle pikaisesti: "Tänä iltana kello yhdeksän simpukkaluolassa; puutarha on avoinna." Tyttö odotti häntä määräpaikalla. Alussa poika ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen sydämensä sykki liian kiivaasti ja rajusti; mutta tyttö auttoi häntä alkuun, sanoen, että hän oli kaunis poika, jota kyllä voisi rakastaa. Silloin hän muisti ne helläsanaiset rakkauden vannomiset, jotka Kochel ensin oli hänelle kääntänyt vieraskielisistä kirjoista, matki niitä änkyttäen ja notkisti polvensa tytön edessä niinkuin kaikki tarinoissa ja romaaneissa mainitut sankarit ainakin. Ja katsos vaan! Tyttökin teki niinkuin ne hempeät neidit, jotka hän oli oppinut tuntemaan maisterin kirjoista: hän käski pojan nousta ylös. Ja kun poika mielellään totteli tätä käskyä, sillä hänellä oli jalassa hienot silkkiset sukat ja luolan lattialla oli teräviä sorakiviä, niin tyttö likisti häntä sydäntään vastaan, silitteli sormillaan hiuskiharat hänen kasvoiltaan ja poika salli kernaasti, että tytön pehmoiset huulet painettiin hänen suutaan vastaan. Kaikki tämä oli kummallisen suloista ja ihanaa eikä hänen tarvinnut sen ohessa puhuakaan mitään; mutta hän tunsi itsensä kumminkin levottomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin jonkun vapaaksi-pääsemisen hetkeltä kun vahtisotilasten askeleet kuuluivat matkan päästä ja Carmen veti hänet mukaansa pois puutarhan portista ulos pihamaalle. Pienen oven edustalla, josta mentiin hänen isänsä asuntoon, puristi tyttö vielä kerran hänen kättänsä ja pujahti heti tiehensä. Poika jäi yksin ja astuskeli kauvan edestakaisin valtiorahasto-huoneen edustalla, sillä hän oli varmaankin tehnyt jotain hyvin pahaa, eikä rohjennut näyttäytyä mestarin edessä. Kun hän oli tullut tummaan puutarhaan, oli hän taas kutsunut "onnea" avukseen; nyt hänen olisi ollut paremmin mieleen, jos onni olisi ollut vähemmän suosiollinen häntä auttamaan. Työhuoneessa oli valaistu ja Moor istui nojatuolissa pitäen — Ulrikki olisi mieluimmin piiloutunut maan syvimpään syvyyteen — käsissään hänen maalaamaansa Amoria. Nuori pahantekijä yritti pujahtaa opettajan ohi hiljaa lausuen hyvää yötä; mutta tämä kutsui hänet luoksensa ja kysyi hymyillen, kuvaa osottaen: "sinäkö tämän olet tehnyt?" Ulrikki nyökkäsi ja punastui. Silloin mestari häntä tarkasteli kiireestä kantapäihin ja virkkoi: "Katsoppas vaan, olihan se näppärästi tehty. Taitaapa olla aika, että alotamme maalata." Poika tuskin uskoi korviaan, sillä vielä muutama viikko takaperin oli Moor jyrkillä sanoilla antanut kieltävän vastauksen kun poika sitä pyysi, jota tämä nyt omasta ehdostaan hänelle tarjosi. Hämmästyksestä ja onnesta iloisena Ulrikki tuskin kykeni hillitsemään itseään ja kumartui suutelemaan maalarin kättä, mutta tämä sen veti pois, katseli häntä isällisellä ystävyydellä ja sanoi: "Koetelkaamme maalata, poikaseni, mutta emme kuitenkaan lakkaa piirtämästä, sillä, piirustaminen on meidän taiteemme isä. Se meitä pitää niiden rajojen sisäpuolella, jotka määräävät sen, mikä on kaunista ja ihanaa. Aamupuolella päivää ollaan entisessä toimessa ja jälkeen puolipäivän palkinnoksi ryhdymme väreihin." Sille kannalle asiat jäivätkin; ja Ulrikin ensimäisestä rakkaudenseikkailusta oli sekin hyöty, että se peräti muutti hänen suhteensa Sancheziin. Ulrikkia kiusasi se tunne, että hän oli astunut toisen tielle ja väärinkäyttänyt hänen luottamustaan ja hän koki tehdä mitä ikänä taisi tullakseen toverinsa kanssa taas hyviin väleihin. Hän alkoi siten, ettei enää toiste mennyt Carmenia tapaamaan. Muutaman viikon kuluttua oli seikkailu unohtunut, sillä maalaaminen mestarin johdolla valtasi hänet voimallisemmin kuin mikään sitä ennen koko hänen edellisessä elämässään ja harvat seikat myöhemminkään. Kuudestoista luku. Ulrikki oli nyt seitsentoistavuotias ja oli saanut neljä kuukautta maalauksen opetusta. Sanchez Coello kävi Moorin työhuoneessa vaan ani harvoin, sillä hän oli pantu oppiin arkkitehti Herreran luo. Isabella kilpaili Ulrikin kanssa, mutta tuo nuori saksalainen pian meni hänen edellänsä. Näytti siltä kuin hän olisi syntynyt maailmaan jo syntyessään omistaen taidon käyttää pensseliä, ja tyttö seurasi hänen edistymistään vilpittömällä ilolla. Kun Moor poikaa nuhteli hänen huonosta piirustuksestaan, niin tytön lempeisiin silmiin tuli kyyneliä; mutta kun mestari ilosta myhähtäen katseli Ulrikin väriharjotelmia ja lausuen jonkun hyväksyvän sanan, näytti niitä Sofonisballe, niin Isabella ihastui niinkuin hän itse olisi saanut kehumisia. Cremonalaisetar tuli edelleen kuten ennenkin joka päivä maalailemaan Moorin kanssa, tai juttelemaan tai pelaamaan hänen kanssaan. Ulrikin edistyminen häntä ilahutti ja hän antoi pojalle monta hyödyllistä ohjausta. Kun tuo nuori taiteilija kerran valitteli, ettei hänellä ollut mitään hyvää mallia, niin Sofonisba aivan reippaasti tarjoutui istumaan hänen edessään mallina. Se oli uusi odottamaton onni. Päivät ja yöt ei hän muuta ajatellut kuin Sofonisbaa. Istunnot alkoivat. Sofonisba tuli puettuna punaseen pukuun, jossa oli kultalanka-koristeompeluja. Korkea, valkonen pitsinen koristekaulus ulottui melkein poskiin. Ruskea kiharainen tukka ympäröi päätä ja kauniita soikeita kasvoja ja kiemurteli runsaissa aaltomaisissa kiehkuroissa alas pitkin niskaa; pikku hiussuortuvat liehuivat korvallisilla ja sopivat vallan hyvin yhteen rakastettavan veitikkamaisen piirteen kanssa hänen suunsa ympärillä, joka voitti kaikkien sydämet. Ruskeiden viisasten silmäin maalaaminen ei ollut helppo asia; ja hän kehotti Ulrikkia varovasti maalaamaan pientä, vähän esiinpistävää leukaansa, joka ei ollut mikään kaunis ja ettei hän tekisi hänen ennestään melkoisen korkeata ja leveätä otsaansa liian huomattavaksi. Hän oli koristanut hiuksensa helmikoristeella ainoastaan helpottaakseen Ulrikin tehtävää tässä suhteessa. Kiihkeällä innolla ryhtyi nuori taiteilija tähän työhön ja ensimäinen suunnitelma onnistui paremmin kuin hän kykeni odottamaankaan. Don Fabbrizion mielestä muotokuva oli "hirveästi" yhdennäköinen kuin malli. Moor ei ollut tyytymätön; mutta hän pelkäsi, että oppilaan työ valmistelussa menettäisi sen rohkean tuoreuden, joka hänen silmissään sille antoi miellyttävän ulkonäön ja hän sentähden ihastui kun kello kilahteli ja heti sen jälkeen tuli sisään kuningas, jolle hän aikoi näyttää Ulrikin työn. Filip ei ollut isoon aikaan käynyt atelieerissa, mutta mestarilla oli syy odottaa kuningasta, sillä edellisenä päivänä oli kuninkaan pitänyt saada häneltä kirje, jossa hän pyysi saada armossa lähteä Madridista. Moor oli jo kyllin kauvan ollut Madridissa ja ikävöi kotiin puolisonsa ja lastensa luo. Kuitenkin tuntui hänestä ikävältä lähteä Madridista varsinkin Sofonisban tähden; juuri sentähden, että hän tunsi tytön olevan enemmän kuin suosittu oppilas, rakas lapsi, oli hän päättänyt kiiruhtaa lähtöänsä. Kaikki läsnäolevat lähtivät pikaisesti pois, ovet teljettiin ja Filip tuli sisään. Hän oli tavallista kalpeampi ja oli väsyneen ja uupuneen näköinen. Moor tervehti häntä kunnioittavasti sanoen: "Pitkään aikaan ei teidän majesteettinne ole käynyt minun työhuoneessani." "Älä sano majesteetti, sinulle olen minä vaan pelkkä Filip", keskeytti kuningas hänen puheensa. "Ja sinä, mestari Antonio, tahdotko minusta luopua! Peruuta aikeesi, josta eilisessä kirjeessäsi kirjotit, nyt et saa matkustaa." Ja odottamatta Moorin vastausta alkoi kuningas nyt valitella vaivaloista, voimia ja terveyttä turmelevaa tointansa, virkamiesten taitamattomuutta, ihmisten omanvoitonpyyntiä, ilkeyttä ja halpamaisuutta. Hän valitti, että Moor oli alankomaalainen eikä espanjalainen, sanoi häntä ainoaksi ystäväksi mikä hänellä oli kapinallisen roskaväen seassa Hollannissa ja Flanderissa, keskeytti Moorin puheen, kun tämä yritti puolustella maamiehiään, ja vakuutti moneen kertaan, että seurustelu hänen kanssaan oli hänen suurin ilonsa, hänen ainoa tosi virkistyksensä. Moorin täytyi jäädä, säälistä häntä kohtaan, joka muka oli purpuraan puettu orja. Kun maalari oli luvannut lähinnä seuraavassa tulevaisuudessa olla puhumatta poislähdöstä, niin Filip alkoi maalata pyhimystä, johon taiteilija oli tehnyt piirustuksen. Puolen tunnin kuluttua hän taas viskasi pois pensselin. Hän sanoi itseään velvollisuutensa laiminlyöneeksi, kun hän antoi perää mieliteoilleen sen sijaan että hän kirkon palvelukselle omistaisi ajatuksensa ja voimansa. Velvollisuus häntä piti hirmuvallassaan. Kun päivätyöläinen nosti lapion olalleen, niin se raukka oli päässyt päivän kaikista vaivoista ja huolista; mutta häntä onnetonta ne vainosivat kaikkialla, yöllä ja päivällä. Hänen poikansa oli hirviö, hänen alamaisensa kapinoitsijoita tai matelevia koiria. Kerettiläisjoukot niinkuin maanalaiset myyrät taikka raivoisat sonnit kaivoivat heikommiksi tai rynnäköllä tahtoivat kukistaa valtaistuimen perustuksia ja yhteiskunnan turvaa, kirkkoa. Hänen tehtävänsä oli kukistaa ja musertaa, hänen palkkansa maailmassa oli viha. Sitte hän hetkiseksi vaikeni, osotti taivasta kohti ja huudahti ikäänkuin haltioissaan: "Tuolla, tuolla, hänen luonansa, pyhimysten luona, joiden puolesta minä taistelen!" Harvoin oli kuningas sellaisella mielialalla tullut Moorin luo. Hän näytti itsekin sen huomaavan ja maltettuaan mielensä lausui hän: "Se minua ahdistaa tänne asti; värien tuoksu ei minua tänään miellytä. Onko sinulla jotakin uutta minulle näytettävää?" Moor näytti nyt kuninkaalle ensin oman maalaamansa kuvan ja sitte kun kuningas kauvan oli taiteentuntijan tarkkuudella sitä katsellut ja ymmärtävästi arvostellut, vei Moor hänet katsomaan Ulrikin maalaamaa Sofonisban kuvaa ja kysyi miltei jännitetyllä mielellä: "Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yrityksestä?" "Hm", vastasi kuningas. "Jonkun verran Mooria, vähän Tiziania ja kuitenkin paljon muutakin, joka on omintakeista. Siniharmaa lyijyntuntu tässä tulee kai sinun apteekistasi. Kuva on pahuksen yhtäläinen kuin malli. Sofonisba sellaisena kuin puutarhurin oppilas hänet näkee. Kuka sen on maalannut?" "Minun oppilaani, Ulrik Navarrete." "Miten kauvan hän on maalannut?" "Muutamia kuukausia vaan, teidän majesteettinne." "Ja sinä arvelet hänestä jotakin tulevan?" "Kenties. Monessa kohden hän edistyy enemmän kuin olen odottanutkaan, toisissa hän jää toiveistani jälelle. Hän on omituinen nuorukainen." "Aina jotakin." "Eipä juuri vähän, tulevaiseksi taiteilijaksi. Mitä hän innolla alkaa, se näyttää suuremmoiselta ja lupaavalta; mutta valmistettaessa se kutistuu vähiin. Hänen sielunsa sieppaa yhdellä ainoalla reippaalla tempauksella sen, mitä hän tahtoo esittää —" "Ehkäpä liian rohkeasti arvelen ma." "Ei se ole virhe hänen ijällään. Minulla on vähemmän huolta siitä, mitä hänellä on, kuin siitä, mitä häneltä puuttuu. Minä en vielä voi hänessä huomata ajattelevaa taiteilijan henkeä." "Tarkotat kai sitä henkeä, joka itsessään puhdistaa sen, minkä se on vastaanottanut ja hiljaisessa miettimisessä järjestelee piirteet ja määrää eri väreille niiden oikean paikan; lyhyesti sanoen, omaa taiteellista henkeäsi." "Ja Teidänkin, sire. Jos olisitte aikaisin alkaneet maalata, niin Teillä olisi ollut se, mikä Ulrikilta puuttuu." "Kenties. Hänen puutteensa muutoin on sellainen, joka vuosien kuluessa katoo. Sinun koulussasi vakavasti työskennellen — —" "Hän saa, mitä häneltä puuttuu, arvelette. Sitä minäkin olen ajatellut! Mutta vastikään sanoin, että hänellä on kummallinen luonne. Se jonka usein olette myöntänyt, se lähtökohta, josta keskustelumme sata kertaa on alkanut, sitä hän ei voi käsittää; muoto hänen mielestään ei ole taiteen olemus." Kuningas kohautti olkapäitään ja osotti otsaansa; mutta Moor jatkoi: "Kaikki mitä uutta hän luo, sen pitäisi ilmaista mitä hän tunsi ensi kerran esikuvaa katsellessaan. Usein hän onnistuu heti, mutta kun hän epäonnistuu, niin hän kokee päästä totuuteen ja tarkkuuteen vähäpätöisillä kummallisilla keinoilla. Aina vaan tuntemista ja tuntemista! Viivat ja värit ovat kaikki, ne ovat meidän sanamme. Jolla ne on vallassaan, hän voi niiden avulla lausua kaikista korkeimmankin." "Oikein, oikein! Anna hänen piirtää, piirustella lakkaamatta. Anna hänen maalata suita, silmiä ja käsiä." "Kyllä Antwerpenissä." "Älä puhu mitään Antwerpenistä! Sinä jäät tänne, Antonio, sinä jäät tänne. Vaimolle ja lapsille olkoon heidän kunniansa. Minä olen nähnyt vaimosi kuvan. Hyvää ravitsevata leipää! Täällä sinulla on ambrosiaa ja mannaa. Tiedäthän ketä tarkotan; Sofonisba on sinulle suosiollinen, kuningatar sanoo niin." "Sen minä kiitollisuudella myönnän. Onpa vaikeata erota armollisesta herrasta ja sellaisesta tytöstä kuin Sofonisba on; mutta leipä, teidän majesteettinne, leipä sehän kuuluu elämän ylläpitämiseen. Tänne minulta jää ystäviä, kallisarvoisia ystäviä — uusien ystävien löytäminen on vaikeata, sangen vaikeata minun ijälläni." "Niin on minunkin laitani ja juuri sentähden sinä jäät tänne, jos olet ystäväni! Ei sanaakaan enempää! Hyvästi toistaiseksi, Antonio; ehkäpä tulen takaisin jo huomenna, vaikka minulla on monenmoisia tehtäviä. Sinä onnen poika! Ennenkun on ehtinyt lukea tuhanteen, niin sinä jo täysin nautit värien loistoa, mutta minua painaa ijes, velvollisuuksien vaskinen ijes." Moor luuli saavansa häiritsemättä jäädä työhönsä sitte kun kuningas oli lähtenyt, ja veti sentähden auki ovien salvat. Jälkeen puolisen hän seisoi maalaamassa taulunsa ääressä, kun äkkiä, ilman tavallista edelläkäypää merkinantoa, Moorin tavalliseen asuntoon vievän käytävän ovi avattiin ja Filip astui jälleen sisälle työhuoneeseen. Tällä kertaa hänen poskensa eivät olleet yhtä kalpeat kuin aamupäivällä ja hänen käyntinsä ei osottanut sitä hitaista juhlallisuutta, joka oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Kuinka iloisen ja hilpeän näköinen hän oli! Mutta se sopi hänelle huonosti. Oli kuin hän olisi ottanut yllensä lainatun vieraan puvun, jossa hän ei osannut liikkua vapaasti. Oikeassa kädessään, joka oli koholla, heilutti hän paperiliuskaa ja vasemmalla kädellä osottaen sitä hän huudahti: "Ne tulevat! Tällä kertaa kaksi ihmeteosta yhtaikaa. Armollinen Vapahtajamme rukoilevana Gethsemanessa ja vielä sen lisäksi Diana kylvyssä. Kas tässä, katsoppas! Tämä jo on aarteen arvoinen. Nämä rivit ovat hänen, Tizianin omalla kädellä kirjotetut." "Hän on verraton ukko", alkoi Moor puhua; mutta Filip kuningas keskeytti hänet innokkaasti: "Ukko, ukkoko? Nuorukainen, mies, voimakas mies hän on. Pian hän täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, ja kumminkin kumminkin! Kuka pystyy häntä jäljittelemään?" Viimeiset sanat lausuessaan oli kuningas seisattunut Sofonisban muotokuvan eteen ja jatkoi nyt pilkallisesti nauraen sitä osottaessaan: "Tuossahan vastaus heti minua kohtaa. Katsoppas tuota punaista väriä! Venetsialaisen maalivarasto näyttää vääntävän sinun oppilaasi pään pyörälle. Sehän on hirvittävä kuva!" "Ei se minusta näytä niin huonolta", vastasi Moor. "Onpa siinä jotakin, joka minua miellyttää." "Sinua, sinuako?" huudahti Filip. "Voi Sofonisba parkaa! Mimmoiset mullisilmät! Ja sellainen suu, joka ei näytä osaavan muuta kuin maiskutella konvehtia. En tiedä mikä minua tänään vaivaa. Annas tänne paletti! Muodot ovat noin jotakuinkin välttävästi syntyneet, värit ovat melkoisen räikeitä. Mutta kuka poika voi käsittää naista, sellaista naista kuin sinun ystävättäresi on! Minä maalaan uudelleen koko töherryksen ja jollei siitä tule mitään Sofonisbaa, niin saattaa siitä ehkä tulla meritaistelu." Kuningas oli ottanut paletin taiteilijan kädestä, pisti siveltimen maaliin ja yritti nauraen ryhtyä työhön; mutta Moor asettui hänen ja taulun väliin ja huudahti iloisesti: "No maalaa sitte Filip minut, mutta säästä kuva." "Ei, ei, se soveltuu hyvin meritappeluksi", naureskeli kuningas, ja kun hän tunki taiteilijan syrjään, niin tämä innostuneena kuninkaan omituisesta vilkkaudesta huitasi häntä hiljaa olkapäähän palettikepillä. Silloin kuningas vavahti, hänen poskensa ja huulensa kalpenivat, pieni ylpeä vartalo suoristui ja tuossa tuokiossa oli inhimillisesti vapaa käytös muuttunut luoksepääsemättömäksi, jääkylmäksi arvokkaisuudeksi. Moor ymmärsi mitkä tunteet liikkuivat hallitsijan sielussa. Hän tunsi kauhistuksen värähdyksen, mutta hänen tyyni mielensä ei kadottanut tasapainoansa ja ennenkuin loukattu hallitsija ehti ilmaista suuttumustaan sanoilla, sanoi hän pikaisesti ja ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut josta tuskin kannatti puhuakaan: "Taiteilijatoverien kesken sattuu kummallisia seikkoja. Maalari-taistelu on loppunut! Alkakaa meritaistelu, Teidän majesteettinne, taikka vielä paremmin, sovittakaa suupieleen enemmän suloa ja hienoutta. Oppilas on erittäin epä-onnistunut leukaa maalatessaan; mutta sille loukkauskivelle olisi taitavammatkin voineet tarttua. Ja nämä silmät! Ehkä ne kerran ovat noin kiiltäneet, mutta olemmehan siitä yksimieliset, että muotokuvan ei pidä esittää alkuperäistä henkilöä jonakin vissinä silmänräpäyksenä, jonkun vissin tunteen valtaamana tai jotakin vissiä toimintaa suorittaessa, vaan että muotokuvan tulee näyttää loppusumman kuvatun henkilön koko tekemisestä ja ajattelemisesta, hänen mielentilastaan ja toimintatavastaan. Kuningas Filipistä, kun hän miettii monimutkaisia valtiollisia selkkauksia, tulisi mieltäkiinnittävä historiallinen maalaus, mutta ei mikään muotokuva —" "Eipä suinkaan", sanoi kuningas matalalla äänellä, "muotokuvan tulee kääntää sisäpuoli ulospäin; minun kuvastani pitää myös nähdä, miten sydämestään Filip rakastaa taidetta ja taiteilijoitaan. Minä pyydän sinua, suurta mestaria, enkä itseäni, monen puuhan rasittamaa taiteen harrastaja-hutilusta, parantamaan nerokasten oppilasten töitä!" Näiden sanojen ääntämisessä oli jotakin imartelevan äitelää ja tämä ei jäänyt maalarilta huomaamatta. Filip oli jo kauvan sitte oppinut mestariksi teeskentelemisessä, mutta Moor tunsi hänet perinpohjin ja osasi lukea ihmisten sydämistä. Kuninkaan puhetapa häntä kauhistutti enemmän kuin myrskyisä kiukun purkaus. Sillätavoin hän puhui ainoastaan salatessaan mikä hänen sisässään kuohui. Sen lisäksi tuli vielä yksi asia. Alankomaalainen oli tahallaan alkanut keskustelun kaunotaiteesta ja tuskinpa oli koskaan ennen tapahtunut, ettei Filip olisi hyväksynyt hänen sanojaan. Lyöntiä tuskin tuntui, mutta majesteetti ei suvainnut ollenkaan kajoamista. Filip ei tällä kertaa tahtonut rikkoa hyvää sopua taiteilijan kanssa, mutta hän kätki mieleensä, mikä hänelle oli tapahtunut ja voi taiteilijaa, jos hallitsija synkeällä hetkellä sattui muistamaan sitä solvausta, joka tässä oli häntä kohdannut! Jo kaikista heikoinkin isku tuon tyyneesti hiipivän tiikerin kynsistä taisi tehdä syviä ja kuolettavia haavoja. Salaman nopeudella olivat nämä ajatukset taiteilijan mielessä syntyneet ja ne kehittyivät edelleen kun hän kunnioittavasti torjui luotansa maali-paletin ja sanoi: "Minä pyydän Teidän majesteettianne, pitäkää pensseli ja maalit ja oikaiskaa se mikä teistä on epämiellyttävää." "Se on, että maalaisin uudestaan koko kuvan, ja minun aikani on täpärä", vastasi Filip. "Teidän on vastattava oppilastenne virheistä niinkuin omistannekin. Jokaiselle on annettava mikä hänelle on tuleva, eikö niin, rakas mestari? Hyvästi siksi, Te saatte taas kuulla minusta." Mennessään hallitsija vielä ovella viittasi kädellään jäähyväiseksi taiteilijalle, sitte hän meni pois. Seitsemästoista luku. Moor jäi yksin työhuoneeseen. Kuinka hänen päähänsä oli, pälkähtänyt tehdä tuollainen nulikkamainen teko! Levottomana hän katseli alas lattiaan. Syystä hän voi olla huolestunut, mutta jossakin määrin häntä tyynnytti se ajatus, että hän oli ollut kuninkaan kanssa aivan yksin ja että tuo tavaton tapahtuma oli sattunut ilman todistajaa. Hän ei voinut tietää, että kolmaskin henkilö, Ulrikki, oli nähnyt hänen houkkamaisen turmiollisen painiskelunsa kuninkaan kanssa. Oppilas oli työskennellyt piirustellen opintohuoneessa ja kuuli äänekkään keskustelun mestarin työhuoneesta. Hän tunsi rajatonta, melkein jumaloimiseen ulottuvaa kunnioitusta kaunista, ensimäistä malliansa Sofonisbaa kohtaan, ja siinä luulossa, että tämä oli mestarin luona nyt niinkuin usein ennenkin keskustelemassa Moorin kanssa taide-asioista, oli Ulrikki avannut oven, vetänyt uutimen syrjään ja nähnyt Moorin lyövän nauravaa kuningasta olkapäähän. Se oli kyllä iloinen näky, mutta hän oli sen ohessa tuntenut hiljaisen pöyristyksen ja pikemmin kuin hän oli tullutkaan oli hän palannut takaisin kipsisen mallinsa ääreen. Illan tullessa maalari meni Sofonisbaa tapaamaan. Hän oli saanut kutsun tulla tanssiaisiin kuningattaren luo ja hän tiesi, että hän Isabella Valois'en seurassa kohtaisi hovineiden. Juhlahuoneet olivat valaistut tuhansilla vahakynttilöillä hopeisissa ja pronssista tehdyissä kandelaabereissa. Seinillä riippui kallisarvoisia gobeliinikudoksia ja flanderilaisia purppuran värisiä tapetteja. Iloisen värisiä maalauksia välkkyi heijastuen kirkkaan valaistuksen valossa kiiltävästä lattiasta. Ennenkun Filip oli mennyt naimisiin vapaampiin tapoihin tottuneen ranskalaisen prinsessan kanssa, ei hänen hovissaan oltu koskaan tanssittu. Nyt joskus pantiin toimeen tanssiaisetkin Alkazarissa. Ensimäinen, joka hallitsijan ja hänen kauhistuneen seurueensa nähden oli rohjennut alkaa gaillarde-tanssia, oli Sofonisba, jota Gonzagan herttua vei tanssiin. Ja kumma kyllä, tämä elämässään iloisin hovinainen samalla kaikista vähimmän antoi aihetta pahojen kielien panetteluille. Kun Moor astui sisään loistohuoneeseen, oli vastikään lopetettu gavottitanssi. Kuningatarta ympäröivien korkeiden hengellisten herrain, lähettilästen ja ylimysten eturivissä seisoivat itävaltalaiset arkkiherttuat sekä Aleksander Parmasta ja kuningattaren puolison velipuoli don Juan. Kyttyräselkäinen perintöruhtinas don Carlos kiusaili törkeän kömpelöllä leikkipuheella hovinaisia, jotka pitivät viuhkat kasvojensa edessä eivätkä uskaltaneet antaa hallitsijan pojan tuntea suuttumustaan. Sametti, silkki ja jalokivet loistivat ja hienot pitsit reunustivat naisten ja herrain kauloja ja käsiranteita. Liehuvat hiuskiharat, loistavat silmät, jalot ja miellyttävän kauniit kasvonpiirteet vetivät katsojan huomion puoleensa, mutta naisten kaulat ja käsivarret olivat korkeiden kaulusten ja pitsikoristeiden, jäykkien miehustain ja puhvi-hihojen peitteessä. Tukehuttava hyvän hajun tuoksu täytti juhlahuoneet, jotka olivat kirkkaammin valaistut kuin keskipäivällä; kevyet viuhkat löyhyttelivät, niitä nosteltiin, laskettiin ja painettiin kokoon; naureskeltiin, pakinoitiin ja paneteltiin. Viereisestä huoneesta kuului kulta-zekiinien helähtelyjä pelipöytiä vastaan. Maallinen ilo oli tullut nyreään, tekopyhään, jäykkien juhlamuotojen kytkemään hoviin, eikä sitä häirinnyt ylhäisten hengellisten läsnäolo, kun he sinipunertavissa ja tulipunasissa puvuissaan arvokkaasti kulkivat huoneissa tervehtien valittuja naisia ja ylimyksiä. Silloin soitettiin fanfaari. Filip tuli ja äkkiä peräytyivät kavaljeerit kaunotarten luota kumartaen syvään ja naiset notkistivat polviaan lattiaan asti. Äänetön hiljaisuus seurasi. Tuntui kuin jääkylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut kukkaistarhaan yhtaikaa palelluttaen kaikki kukkaset. Muutaman minuutin kuluttua herrat suoristivat selkänsä ja naisetkin nousivat pystyyn, mutta eivät edes vanhimmatkaan herttuattaret saaneet istua hallitsijan läsnä ollessa. Kaikki hilpeys tukehtui, keskustelu muuttui kuiskailuksi. Turhaan nuoriso odotti kehotusta tanssimaan. Niin ylpeän ylenkatseellisena, niin nyreänä ja äreänä kuin nyt ei oltu Filipiä nähty moniin aikoihin. Kokeneet hovimiehet huomauttivat, että hänen majesteettinsa piti päätään tavallista enemmän takakenossa ja he väistyivät hänen tieltään. Hän astui ikäänkuin kattomaalauksia tutkien, mutta ei mikään kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mitä hän tahtoi nähdä ja huomatessaan Moorin, nyökkäsi hän armollisesti ja hymyili silmänräpäyksen hänelle lempeästi, mutta ei viitannut häntä luoksensa niinkuin tavallisesti. Tämän huomasivat sekä maalari että Sofonisba, joka edelliseltä oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut. Moor luotti häneen niinkuin itseensä ja tyttö ansaitsikin hänen luottamuksensa. Älykäs italialainen neito oli jo alusta alkaen ollut levoton samoin kuin Moor, ja kun kuningas oli mennyt toiseen huoneeseen, viittasi Sofonisba Moorille ja keskusteli kauvan hänen kanssaan akkunan pieluksessa. Moorin piti pitää kaikki valmiina lähtöä varten ja Sofonisba suostui tarkkaavana pitämään vaarin varottaakseen aikanansa häntä. Yö oli jo enemmän kuin puolivälissä kun Moor palasi valtiorahastontaloon. Siellä hän antoi unisen palvelijan mennä levolle, astuskeli itse levottomana edestakaisin ja siirsi sitte Ulrikin maalaaman Sofonisban kuvan lähemmäksi uuninhyllyä, jossa paloi monta vahakynttilää tukevissa jaloissa. Tuo kuva oli hänen ystävättärensä eikä se kuitenkaan ollut hän. Mikä kuvasta puuttui, sitä — niin, kuningas oli oikeassa — sitä ei poika voinut käsittää. Sitä ei kykene esittämään, jota itse ei kykene käsittämään. Mutta Filipin moite oli kuitenkin ollut liian ankara. Muutamalla harvalla siveltimen vedolla hän luuli voivansa tämän kuvan muuttaa sellaiseksi, että se esitti täydellisesti sen rakkaan tytön, josta eroaminen tuntui hänestä sanomattoman vaikealta. "Jo olen enemmän kuin viisikymmenvuotias", ajatteli hän ja alakuloinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, "enemmän kuin viisikymmenvuotias, vanha puoliso ja isä, ja kumminkin — kumminkin — kotona hyvä ravitsevainen leipä, Jumala sitä siunatkoon ja ylläpitäköön! Voi miten ihmissydän kuitenkin kauvan säilyttää luonnolliset taipumuksensa! Ehkäpä rakkaus on elämän ydin — jos se kuivaa, niin puukin lakastuu!" Yhä miettien oli Moor ottanut paletin ja maalannut lyhyitä tuskin huomattavia siveltimen vetoja kuvan suupieliin, silmiin, hienoihin sieramiin; — mutta nämä muutamat piirteet olivat oppilaan työlle antaneet suloa ja henkistä sisällystä. Kun hän viimein nousi työn äärestä ja katseli tekoansa, täytyi hänen hymyillä ja kysyä itseltään miten oli mahdollista niin vähillä keinoilla kuvata korkeinta mitä ihmisellä on, henkeä ja sielua. Molemmat näkyivät katsojalle näistä piirteistä. Mestarilla oli vallassaan oikeat sanat ja niiden avulla hän kankealle ja kömpelölle lauselmalle oli antanut ajatuksen ja sisällyksen. Seuraavana aamuna Moor tapasi Ulrikin seisomassa Sofonisban kuvan edessä. Oppilaan uni ei ollut levollisempi kuin mestarinkaan, sillä Ulrikki oli tehnyt teon, joka kovasti painosti hänen mieltänsä. Edellisenä päivänä tahtomattansa jouduttuaan näkemään tuon harvinaisen tapauksen työhuoneessa, oli Ulrikki lähtenyt ratsastusretkelle Sanchezin kanssa ja sen jälkeen oli hän mennyt oppitunnille maisterin luo. Ulrikki puhui tosin jo melkoisen esteettömästi espanjankieltä ja vähän italiankin kieltä, mutta Kochel oli osannut niin hauskuuttaa häntä, että hän yhä edelleen muutaman kerran viikossa kävi hänen luonaan. Tällä kertaa ei tullut mitään kielen kääntämisestä, sillä maisteri oli ensin ystävällisesti torunut häntä kauvan poisjäämisestä ja sitte kun oli sattunut puhe Ulrikin edistymiseen maalaustaidossa ja kun puheltiin Moorista, niin maisteri säälien oli kysynyt oliko totta mitä huhupuhe kertoeli, ettei kuningas pitkään aikaan ollut käynyt hänen luonaan ja että mestari oli joutunut epäsuosioon. "Joutunutko epäsuosioon!" oli Ulrikki iloisesti huudahtanut. "Niinhän ne ovat kuin kaksi veljestä! Tänään he painiskelivat keskenään ja mestari kaikessa ystävyydessä hänen majesteettiaan huitasi palettikepillä. Mutta; mikä hölmö olenkaan, kun tässä siitä puhun! — Lupaattehan, että ette kellekään siitä puhu." "Huitasi häntä kepillä, sanotte!" oli Kochel matkinut äänekkäästi nauraen. "Kas tässä käteni ja vakuutukseni, etten siitä juttele. Mutta varokaa itse, Navarrete, siitä lörpöttelemästä. Tuo hullunkurinen temppu voisi mestarille tuottaa huonot seuraukset. Mutta suokaa anteeksi; minun täytyy pyytää teitä lähtemään pois, sillä minulla on paljon kirjotettavaa lahjain jakajan luona." Maisterin luota oli Ulrikki lähtenyt suoraa tietä kotiin ja sisälle atelieeriin. Hänet oli vallannut ajatus, että hän oli ajattelemattomasti menetellyt, jopa tehnyt pahan työn jo ennenkun hän oli puhunut suunsa puhtaaksikaan ja tuo ajatus kiusasi häntä sitte yhä enemmän. Jos Kochel, joka kuitenkin oikeastaan oli vaan halpa ihminen, juoruaisi tuon asian, niin mihin vaaraan Moor joutuisikaan hänen petoksensa kautta! Ulrikki ei yleensä ollut mikään kielikello, mutta nyt hän oli unhottanut kaiken varovaisuuden ainoastaan saadakseen kerskailla mestarinsa toverillisesta seurustelusta kuninkaan kanssa. Levottomasti nukuttuaan yön hän ensi työkseen oli asettunut katselemaan Sofonisban muotokuvaa ja tämä oli vastustamattomalla lumousvoimalla vetänyt puoleensa hänen huomionsa ja hurmannut hänet tenhovoimallaan. Oliko tämä tosiaankin sama kuva, jonka hän oli maalannut? Hän tunsi jokaisen siveltimen vedon. Ja kumminkin! — — Nämä miettiväiset silmät, tämä valaistus korkealla otsalla, nämä hienot huulet, jotka näyttivät ikäänkuin juuri aukenevan, joista ei voinut arvata, sanoisivatko ne leikillisen vai vakavan sanan — niitä hän ei ollut maalannut, hän ei olisi ikinä onnistunut niitä näin esittämään. Hän tunsi mieltään ahdistavan. Oliko onni, joka tavallisesti jätti hänet omiin hoteisiinsa silloin kun hänen työnsä oli kysymyksessä, tällä kertaa auttanut häntä? Vielä edellisenä iltana, kun hän meni levolle, oli muotokuva ollut aivan toisellainen. Moorin tapa ei ollut koskaan maalata kynttilän valolla; hän oli kuullut hänen myöhään palajavan kotiin, ja nyt — — nyt — — Näistä mietteistä hänet herätti taiteilija. Tämä oli jo kauvan mielihyvällä katsellut kaunista poikaa, joka yhä enemmän oli kehittynyt nuorukaiseksi ja joka nyt seisoi maalauksen edessä ikäänkuin ihmetyön lumoomana. Ja hän käsitti mitä tällä hetkellä tapahtui heräjävässä taiteilijan sielussa, sillä samallaista oli hän itse kokenut vanhan opettajansa Schorelin luona. "No, kuinka sinun laitasi on?" kysyi Moor tyynesti niinkuin tavallisesti aina, ja laski kätensä hämillään olevan oppilaan käsivarrelle. "Työsi näyttää sinua erittäin miellyttävän!" "Se on — — — en tiedä — —" änkytti Ulrikki. "Minusta näyttää kuin se eilispäivän jälkeen — —" "Niin usein tapahtuu", keskeytti mestari hänen puheensa. "Jos joku asiaan ryhtyy täydellä todella ja itsekseen ajattelee: taide on minulle kaikki, sen ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin häiritsevää turhuutta, silloin häntä näkymättömät voimat auttavat ja kun hän aamulla jälleen näkee, mitä hän edellisenä päivänä oli tehnyt, niin hän luulee ihmeen tapahtuneen." Nämä sanat kuullessaan Ulrikki sekä kalpeni että punastui. Viimein hän ravisti päätään ja lausui hämillään: "Niin, mutta nämä varjot suupielissä — näettekö? ja tämä valaistus otsalla ja tuossa — katsokaa vaan tässä nenässä, sieramien sivuilla — niitä minä ihan varmaan en ole tehnyt — —" "Ne eivät ole hullumpia, minun mielestäni", keskeytti Moor hänen puheensa. "Mitä ystävälliset henget sinulle tekevät yöllä, sen opit Antwerpenissä maalaamaan keskellä päivää, milloin hyvänsä." "Antwerpenissä, sanotte?" "Me valmistaudumme jo tänä päivänä lähtöä varten. Se on tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Kun Isabella on poissa, niin sinä panet kokoon parhaat tavarasi pieneen matkalaukkuun. Kenties matkustamme täältä salaisesti; olemme jo tarpeeksi kauvan olleet Madridissa. Pidä itsesi valmiina lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Ei kukaan, kuuletkos, ei yksikään ihminen, eivät edes palvelijatkaan saa aavistaa mitä on tekeillä. Minä tunnen sinut, ettet ole lavertelija." Maalari vaikeni äkkiä ja kalpeni, sillä atelieerin ulkopuolelta kuului riitelevien miesten ääniä. Myöskin Ulrikki kauhistui. Mestarin aikomus lähteä pois Madridista oli häntä suuresti ilahuttanut, sillä se pelasti Moorin joutumasta siihen vaaraan, joka olisi voinut syntyä Ulrikin ajattelemattomuudesta. Mutta kun sanasota etuhuoneessa tuli yhä äänekkäämmäksi, niin hän jo luuli näkevänsä alguaciilien tunkeutuvan sisälle atelieeriin. Mestari meni ovelle päin, mutta ennenkun hän ehti sinne, niin ovi avattiin kiivaasti ja partanen sotamies astui kynnyksen yli. Nauraen ja tehden pilkkaa hän lennätti muutamia haukkumasanoja ranskalaisten palvelijain silmille, jotka olivat koettaneet häntä hillitä, kääntyi sitte taiteilijan puoleen ja notkistaen vartaloaan pitkälle taaksepäin sekä hurjasti ojentaen innokkaalla sydämmellisyydellä käsivartensa Mooria kohti huudahti hän: "Kas noita länsimaisia koiria, noita kerjäläisten kaltaisia puukupin nuoleksijoita, kun tahtoivat estää minua tervehtimästä hyväntekijääni, ystävääni, suurta Mooria ja hänelle osottamasta kunnioitustani! No mestari, kuinka te noin kummallisesti minua katselette! Olettekos unhottanut kokonaan joulupäivän vieton Emmendingenissä ja Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella?" Mestarin kasvoista katosi heti kaikki levottomuuden merkit. Hän ei tosiaankaan ollut tuntenut tuota isoäänisesti meluavaa sotilasta samaksi ujoksi nuoreksi sotamieheksi, jonka kanssa hän oli Emmendingenissä viettänyt joulua. Hans Eitelfritz oli niin oudossa ulko-asussa, niin kirjavassa ja kummallisessa puvussa, että hän olisi herättänyt huomiota vertaistensakin seassa. Toisessa housunlahkeessa oli punaset ja siniset raidat ja se ulottui pitkälle polven alapuolelle, kun taas toinen lahje keltaisen ja vihreän juovainen oli niin lyhyt, että se paksun makkaran muotoisena kiersi reiden yläosan ympäri. Ja miten paljo puhvia, kirjavia suikaleita ja nauhoja olikaan pantu koristeiksi hänen röijyynsä, miten suuri joukko sulkia oli pantu kaunistamaan hänen nipukkalieristä hattuansa! Moor lausui ystävällisesti uskollisen sotamiehen tervetulleeksi ja ilmaisi ilonsa siitä kun hän tämän tapasi niin pulskassa asussa. Hänellä oli nyt pää pystymmässä kuin ajaessaan kuormarattailla ja majataloissa ollessaan, ja olihan hänellä siihen oikeus, vakuutti Moor. "Totta kaiketi", vastasi Hans Eitelfritz. "Onhan minulla nyt yhdeksän kuukauden ajalla ollut kaksinkertainen palkka, ja tällaisille pojille elämä hymyilee toisella tavoin kuin köyhälle maalaissotilasraukalle, joka kärsien vaivoja ja puutteita saa vaeltaa maita ja mantereita pitkin ylen ympäri. Tunnettehan laulun: "On suuri kurjuus päällä maan Ken sen voi välttää, iloitkaan! jos sotamieheks joutuu vaan, niin pakko käskee marssimaan. "Entäs sitte viimeinen värssy. "Ja sotamies — niin ihan totta! on aina köyhä kirkonrotta. Kun meit' et taisteluista säästä, niin kurjuudesta kuolo päästä. "Sitä laulua minä, hyvä herra, silloin usein laulelin; mutta kas tänään: Mitä maksaa koko mailma? Tuhannen kultakolikkoa ei likimainkaan ole liian suuri hinta minun kukkarolleni." "Olet kai voittanut sotasaalista, Hans?" "Kyllä tästä vieläkin parempaa tulee, hyvä herra, vaikka ma nytkin varsin hyvin toimeen tulen. Pelkkää huvia ja riemua! Minä olen kahden toverin kanssa tullut tänne Veneziasta, Lombardian kautta, Genuasta meritietä Barcelonaan ja sitte tämän kuivan kivisen maan halki tänne Madridiin." "Palvelukseenko?" "Enpä toki. Olen lippukuntaani ja rykmenttiini tyytyväinen. Olemme tänne tulleet tuomaan maalattuja tauluja. Suuri mestari Tizian on ne maalannut. Kyllähän te hänen nimensä tunnette. Katsokaas rahakukkaroani! Se on täynnä, ihan pullollaan. Pelkkää kultaa. Joka Filip kuningasta sanoo kitsastelijaksi, hänen hampaansa minä lyön hänen kurkkuunsa." "Hyvä toimi, hyvä palkka", virkkoi Moor hymyillen. "Oletteko myös saanut asunnon ja ravinnon?" "Sellaisen vuoteen kuin Rooman keisari ja kaikki muu sen mukaan. Niin on kuin äsken sanoin; me elämme huvissa ja riemussa. Tänä iltana, sen pahempi, on ilo lopussa, mutta lausumatta teille kunnioittavaa tervehdystäni en tahtonut — — — no helkkari soikoon, onko tuo se poika, se kämmenen verran toista kyynärää pitkä nulikka, joka Emmendingenissä tunkeili pestauspöydän ääreen?" "On kyllä, ihan sama." "Peeveli vieköön kuinka hän on kasvanut! Tänään teidät kyllä kernaasti ottaisimme vastaan, nuori herra. Muistattekohan vielä minua?" "Totta kaiketi" vastasi Ulrikki. "Tehän lauloitte laulua onnesta." "Ja sitäkö te vielä muistelette?" kysyi soturi. "Hullutuksia! Uskokaapa taikka ei, mutta pelkässä surussa ja viheliäisyydessä minä sen laulun sepittelin kokoon itseäni virkistääkseni. Nyt minulle käy hyvin ja ainoastaan harvoin onnistun saamaan kokoon kyhätyksi laulun pätkän. Eihän kesällä uunia tarvita." "Mihin te olette majotettu?" "Tänne alte Katzeen (vanhaan kissaan-Alkazar), siksihän tätä Goliatin linnaa sanotaan." Kun soturi oli kysellyt narrivainajasta ja juonut pikarillisen viiniä Moorin ja Ulrikin kanssa, sanoi hän heille jäähyväiset ja heti sen jälkeen mestari lähti yksin kaupungille. Tavalliseen aikaan tuli Isabella Coello holhojattarensa kanssa atelieeriin ja huomasi oitis miten Sofonisban muotokuva oli muuttunut. Ulrikki seisattui hänen viereensä taulun eteen sillä välin kuin Isabella tarkasteli hänen työtänsä. Hän tarvitsi siihen pitkän, oikein pitkän ajan, eikä virkkanut sanaakaan. Kerran vaan hän katsahti ylös kysyen: "Ja sinä, sinäkö tämän olet tehnyt ilman mestarin apua?" Silloin Ulrikki kieltävästi ravisti päätänsä ja sanoi epäröiden: "Hän väittää, että se on minun omaa työtäni, ja kumminkin — — minä en sitä voi ymmärtää." "Mutta minä sen ymmärrän!" huudahti tyttö vilkkaasti ja katseli yhä edelleen tarkastellen. Viimein tyttö käänsi pienet ystävälliset pyöreät kasvonsa häneen, katseli häntä silmät kosteina ja lausui niin hellän sydämellisesti, että Ulrikki tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Kuinka se minua ilahuttaa! Sellaista minä en ikänä kykenisi tekemään. Kyllä sinusta kerran tulee suuri taiteilija, hyvin suuri, sellainen kuin Moor. Sen saat nähdä, että sinusta tulee. Oh, en voi sanoa kuinka kaunista se on!" Veri kohosi Ulrikin päähän nämä sanat kuullessaan, ja lieneekö sen vaikuttanut tulinen viini, jonka hän vast'ikään oli juonut, vai innostuneen tytön ennustavat sanat, vai molemmatko yhdessä, yhtäkaikki, hän tunsi itsensä ikäänkuin hurmautuneeksi ja tuskin tiesi mitä hän teki kun sanoi, tarttuen Isabellan pikku kätöseen, ja heilauttaen kiivaasti taaksepäin kiharaista päätään innostuneena: "Niin, kyllä sinä vielä olet oikeassa, Belica, minusta tulee taideniekka. Taide, pelkkä taide vaan! Mestari on sanonut, että kaikki muu on pelkkää häiritsevää turhuutta. Niin, minä tunnen sen. Minä tunnen tässä, että mestari on oikeassa!" "Niin, niin", huudahti Isabella, "suureksi, oikein suureksi sinä tulet." "Ja jollen onnistu ja ellen kykenisikään saamaan aikaan enää mitään sellaista kuin tuo — —" Tässä hän äkkiä vaikeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän jo kenties huomenna lähtisi täältä pois ja sen vuoksi hän jatkoi puhettaan tyynesti ja alakuloisesti: "Niin, luota vaan siihen, että minä teen mitä suinkin kykenen, ja mitä tapahtuneekaan, niin ainahan sinä iloitset, jos minä onnistun — ja jos sattuisi käymään toisin —" "Ei, ei!" huudahti tyttö innokkaasti. "Sinä voit saavuttaa kaikki, etkä sinä tiedä kuinka onnelliseksi se minut tekee, että sinä voit enemmän kuin minä!" Silloin Ulrikki hänelle taas ojensi kätensä ja kun tyttö sydämellisesti siihen tarttui, niin valpas holhoojatar äreällä äänellä mörähti: "No mitä nyt, sennorita? Ryhtykää työhönne, saan teitä pyytää. Aika on kallis, sanoo teidän herra isänne." Kahdeksastoista luku. Aika on kallis! Sen sanan oli myöskin maisteri Kochel ottanut onkeensa heti kun Ulrikki edellisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotansa. Alankomaalaista taidemaalaria vakoilemaan ja löytämään häntä vastaan raskauttavia syytöksiä, oli hänet pestannut nimittämätön mahti, jonka hän hyvin tunsi. Hän sanoi kirkon palvelemiseksi vakoilemista ja ilmiantamista, jota hän oli monta vuotta perätysten harjottanut ammattinansa. Hän toivoi aikaisin tai myöhemmin saavansa palkaksi papin paikan, mutta jos tuo toivo pettäisikin, niin hänellä ilmi-antajatoimestaan oli sen verran tuloja kuin hän tarvitsi, ja hänen ammattinsa oli hänelle tullut iloksi ja elämän vaatimukseksi. Kölnissä hän oli alkanut saarnaajamunkkina ja oli vielä yhä edelleen entisten munkkikuntaveljestensä kanssa yhteydessä. Myöskin maisterit Sutor ja Stubenrauch, jotka Moor kaksi vuotta takaperin adventti-aikaan oli niin vierasvaraisesti ottanut vaunuihinsa, vastasivat joskus hänen kirjallisiin kysymyksiinsä. Hän oli kauvan tietänyt, että se erinomainen suosio, jota kuningas osotti taidemaalarille, harmitti ei ainoastaan pyhän inkvisitsioonin johtomiehiä, vaan myös mahtimiehiä hovissa ja vieraiden maiden lähettejä, mutta taidemaalarin hiljainen aivan moitteeton elämä ei antanut heille mitään aihetta käydä hänen kimppuunsa. Pian tuli hänelle odottamaton apu kaukaa ulkoapäin. Saapui kirje, jonka Sutor oli sanellut ja Stubenrauch kirjottanut hänen sekä hänen vertaistensa käyttämällä huonolla latinan kielellä. — Siinä oli muun muassa matkakertomus, jossa paljon puhuttiin Moorista. Nuo arvoisat herrat syyttivät häntä, että hänellä muka oli kerettiläinen ja häijy mieliala. Sen sijaan, että hän olisi heidät vienyt heidän matkansa päähän, niinkuin hän oli luvannut, oli hän, kuten he sanoivat, jättänyt heidät tien varrelle kurjaan kapakkaan, villien, jumalattomien sotamiesten sekaan niinkuin Mooseksen äiti jätti poikansa. Ja mokoma mies rohkeni, kuten hämmästyksellä oli Kölnissä kuultu, kerskailla nauttivansa hänen katolisen majesteettinsa, Filip kuninkaan suosiota. Kochelin tuli pitää vaarin, ettei tuo sielultaan spitaalin saastuttama tunkeutuisi rupisena lampaana laumaan eikä kääntäisi paimenta pois oikealta laitumelta. Tämän kirjeen saapumisen jälkeen oli maisteri houkutellut Ulrikin luoksensa. Ne ennen kuulumattomat oudot tiedot, jotka hän nyt sai kuulla nuorelta maalarilta, saivat mitan kukkuroilleen ja näitä voisi käyttää perustana sellaiselle syytökselle, että kerettiläinen, alankomaalainen — ja kaikkihan alankomaalaiset tahdottiin pitää kerettiläisinä — oli kuninkaan mielialan soaissut noitatempuilla ja kytkenyt hänet itseensä paholaisen pauloilla. Hänellä oli nopea kynä kirjottamaan ja sentähden hän jo samana iltana voi mennä inkvisitsiooni-palatsiin mukanansa asiapaperit ja syytöskirjotus. Seuraavana päivänä hänet pidätettiin siellä kauvan antamassa suullisia selityksiä pöytäkirjaan. Kun hän lähti tuosta synkästä rakennuksesta, ilahutti häntä se iloinen vakaumus, että hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan ja että alankomaalainen oli turmion oma. Valtionrahastotalossa varustettiin jälkeen puolen päivän kaikessa hiljaisuudessa poislähtöä. Mestari oli syvästi levoton, sillä eräs kuninkaallinen palvelija, joka oli erittäin hyväntahtoinen häntä kohtaan, oli hänelle ilmottanut, että eräs valepukuinen dominikaanien munnidoori — tämän hän hyvin tunsi — oli tunkeutunut atelieerin ovelle saakka ja jutellut Moorin ranskalaisen palvelijan kanssa. Tämä merkitsi samaa kuin ilmivalkea katon alla, tai vettä laivassa taikka ruttotauti kototalossa. Sofonisba oli hänelle lähettänyt sanan että hän tänään saisi häneltä tietoja. Mutta aurinko oli jo alhaalla eikä kuulunut Sofonisbaa eikä ketään lähettilästäkään. Hän koetti maalata, mutta eipä se onnistunut; hän katseli alas puutarhaan ja kaukaiseen Guadarrama-vuoristoon, vaan tällä kertaa ei häntä liikuttanut tenho siinä lempeässä punertavan sinisessä ilmakehässä, joka ympäröi vuoriselänteen hedelmättömiä autioita ryhmiä. Hänen mieltään ei kuohuttanut pelkkä piinapenkin, tuskan ja kuoleman pelko, vaan suuttumus ja levottomuus sekä katkerasti pettyneet toiveet. Oli ollut hetkiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt Filipille ja hän oli uskonut tämän ystävyyteen. Ja nyt! Kuningas ei hänessä antanut arvoa muulle kuin hänen työkyvylleen! Synkkiin aatteisiin vaipuneena hän seisoi vielä ikkunan ääressä kun vihdoinkin Sofonisba ilmotettiin tulleen. Hän ei tullut yksin, vaan kävi käsi don Fabbrizio di Moncadan kainalossa. Edellisenä päivänä tanssiaisten lopulla oli tyttö omasta ehdostaan sisilialaiselle antanut kätensä ja myöntyvällä vastauksella palkinnut tämän uskollisen kosinnan. Moor oli iloissaan — oikein sydämen pohjasta ja hän sen myös lausui ilmi, mutta hän tunsi kuitenkin vihlovaa tuskaa ja kun parooni yksinkertaisella ylevällä tavallansa hänelle lausui kiitokset siitä uskollisesta ystävyydestä, jota hän oli aina osottanut Sofonisbaa ja hänen siskojansa kohtaan, ja sitte kertoi miten armollisesti kuningatar oli pannut heidän kätensä yhteen, kuunteli hän sitä vaan puolella korvalla, sillä häntä vaivasi monta epäilystä ja pahaa aavistusta. Oliko Sofonisba sydämensä pohjasta antanut myöntävän vastauksen, vai oliko hän tehnyt raskaan uhrauksen Moorin turvallisuuden hyväksi? Kenties hän tämän arvokkaan miehen sivulla löysi oikean onnensa, mutta miksi hän nyt, juuri nyt antoi myöntymyksensä? — Ja nyt hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että leski, markiisitar Romero, suurinkvisitorin kaikkivoipa ystävätär, oli don Fabbrizion sisar. Sofonisba oli antanut sulhonsa puhua; mutta kun ovet oli avattu kirkkaasti valaistuun vastaanottohuoneeseen ja vahakynttilät sytytetty atelieerissa, niin ei tyttö kauvemmin voinut kestää sitä pakkoa, jonka hän oli ottanut päällensä, vaan kuiskasi maalarille nopeasti ja kiihtyneenä: "Poistakaa palvelijat, sulkekaa atelieeri ja seuratkaa meitä." Moor teki niinkuin tyttö käski ja hän sekä parooni tottelivat häntä mielellään kun hän heitä kehotti tarkastelemaan, ettei ketään asiaan kuulumatonta ollut viereisissä huoneissa. Hän nosti itse varjostimia ja tutki uunienkin pesät. Niin kalpeana ei taiteilija ollut häntä usein nähnyt. Kykenemättä pitämään kasvojensa jäntereitä, olkapäitänsä ja käsiänsä hiljaa, asettui tyttö keskelle huonetta, viittasi molemmille miehille, että he lähestyisivät, asetti viuhkan suunsa eteen ja lausui matalalla äänellä: "Don Fabbrizio ja minä olemme nyt yksi. Jumala kuulee minua. Te, mestari, olette suuressa vaarassa ja teitä ympäröivät kuuntelijat. He ovat saaneet tiedon siitä mitä eilen tapahtui. Se on joka miehen suussa. Sulhoni on hankkinut tietoja. Teitä vastaan on tehty syytös. Ilmiantajat sanovat teitä kerettiläiseksi noitamieheksi, joka on noitunut kuninkaan. Huomenna tai ylihuomenna he teidät vangitsevat. Kuningas on hirvittävällä päällä. Lähettiläs on julkisesti häneltä kysynyt onko totta, että hän eilen on teidän atelieerissanne kärsinyt mielettömän solvauksen. Onko kaikki järjestyksessä? Voitteko paeta?" Moor nyökkäsi myöntävästi. "No hyvä", keskeytti parooni morsiamensa puheen, "sitte minä pyydän teitä kuulemaan minua. Minä olen hankkinut virkavapautta matkustaakseni Sisiliaan siellä pyytämään isäni siunausta. Minusta ei ole helppoa nyt, juuri kun lämpimimmät toiveeni ovat toteutumaisillaan, erota onnestani; mutta Sofonisballa on valta käskeä ja minun on totteleminen. Minä tottelenkin mielelläni, sillä jos onnistun pelastamaan teidät, niin uusi kaunis tähti kaunistaa muistojeni taivasta." "Pian, pian", pyysi Sofonisba tarttuen lujasti tuolin selkään. "Te tottelette, mestari, sitä pyydän ja käsken!" Moor teki kumarruksen ja don Fabbrizio jatkoi: "Kello neljä huomisaamuna lähdemme liikkeelle. Sen sijaan, että olisimme vaihettaneet lemmen lupauksia, olemme pitäneet sotaneuvottelua. Kaikki on mietitty. Tunnin kuluttua minun palvelijani tulevat pyytämään morsiameni muotokuvaa; maalauksen asemesta pannaan laatikkoon teidän matkatavaranne. Ennen puoliyötä te tulette minun luokseni. Minulla on passi itselleni, kuudelle palvelijalle, matkamarsalkalle ja kappalaiselle. Pater Clemente jää tarkoin kätkettynä piiloon sisareni luo, te seuraatte minua papin puvussa. Saammeko teidän suostumuksenne?" "Kiitollisen sydämen kaikella liikutuksella, mutta —" "Mutta mitä?" "Minulla on vanha palvelijani ja oppilaani Ulrik Navarrete." "Vanhus on vaitelias, don Fabbrizio!" virkkoi Sofonisba. "Jos tykkänään kieltää hänet puhumasta mitään — hän on mestarille välttämättömän tarpeellinen." "Niin hän seuratkoon teitä", sanoi parooni. "Mitä tulee Navarreteen, niin hänen täytyy auttaa meitä turvaamaan teidän pakoanne ja johtamaan takaa-ajajat väärille jälille. Kuningas on teille lahjottanut matkarattaat. Kello puoli kaksitoista annatte valjastaa niiden eteen ja ajatte niissä pois Alkazarista. Meidän linnamme edustalla nousette pois ja jäätte minun luokseni. Navarrete, jonka jokainen tuntee, jää vaunuihin ja jatkaa matkaa Burgosiin päin niin pitkälle kuin pääsee. Parempaa syöttiä kuin hän ei voi ajatella ja sitäpaitse hän on reipas ja oiva ratsastaja. Antakaa hänelle oma hevosenne, andalusialainen ratsunne. Jos vahti hänet saavuttaa —" Tässä Moor keskeytti paroonin puheen ja sanoi jyrkästi ja vakavasti: "Minun vanhuuteni on liian kalliisti maksettu hänen nuorella hengellään. Minä pyydän teitä luopumaan tästä osasta suunnitelmassanne." "Se on mahdotonta!" huudahti sisilialainen. "Meidän käytettävissämme on vaan muutama tunti ja jolleivät he aja häntä takaa, niin he ovat meidän kintereillämme ja silloin te olette hukassa." "Ja kumminkin —" alkoi Moor; mutta tuskin kyeten, puhumaan keskeytti Sofonisba: "Hänen on teitä kiittäminen kaikesta. Minä tunnen hänet! Missä hän on?" "Älkäämme menettäkö mielenmalttiamme!" huudahti alankomaalainen. "Kuninkaalta en minä odota armoa, mutta kenties hän ratkaisevalla hetkellä muistaa mitä olemme toisillemme olleet, mutta jos Ulrikki sitä vastoin ärsytetyltä leijonalta sieppaa pois saaliin ja hänet saadaan kiinni —" "Minun sisareni pitää hänestä huolta", vakuutti parooni; mutta Sofonisba tempasi oven auki, riensi atelieeriin ja huusi siellä niin kovaa kuin jaksoi: "Ulrikki! Ulrikki!" Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!" Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän kysyi: "Mitä minun on tekeminen?" "Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?" Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti: "En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi! Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi, mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!" Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti. Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä vakavuudella: "Nouse ylös, sinä lurjus raukka! En minä sinulle ole suutuksissani." Ja kun Ulrikki taas seisoi hänen edessään, suuteli hän häntä otsalle ja lisäsi: "Sinun ja Sofonisban suhteen en ole erehtynyt! Te, don Fabbrizio, suljette Navarreten rouva markiisittaren suojaan ja ilmoitatte mitä me häneltä pyydämme! Hänelle tuskin olisi onneksi jos se menisi täytäntöön, mikä on seurauksena minun ajattelemattomuudestani ja hänen kevytmielisyydestään. Hyödyllistä on sovittaa mitä on rikkonut. Jos sinä Ulrikki pelastat minut, jos minä joudun perikatoon — yhtäkaikki sinä olet yhä edelleenkin uskollinen rakas oppilaani!" Silloin Ulrikki itkien heittäysi mestarin rintaa vastaan, ja kun hän sai tietää mitä häneltä pyydettiin, niin hän loisti ilosta ja toimintahalusta ja sanoi, ettei mitään ihanampaa voisi hänelle tapahtua kuin että hän saisi kuolla mestarin puolesta. Kun kello linnan kirkossa soitti iltarukoushetkeä, piti Sofonisban erota ystävästä, sillä hänen velvollisuutensa oli kuningattaren seurassa olla saapuvilla iltamessussa linnan kirkossa. Don Fabbrizio kääntyi pois kun Moor Sofonisbalta otti jäähyväisiä. "Jos tahdot minua onnelliseksi, niin tee hänet onnelliseksi", kuiskasi mestari tytölle, mutta tämä ei voinut vastata mitään, vaan ainoastaan nyökkäsi äänetönnä. Sitte Moor veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Meillä on ankara ja kuitenkin lohduttava sana: jumalallista on rakastaa; vielä jumalallisempaa on itsensä hillitä. Ystäväksi olet tänään voittanut isän. Tervehdi siskojasi. Jumala sinua siunatkoon, lapsi." "Ja sinua, sinua myöskin!" nyyhkytti tyttö. Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa. Yhdeksästoista luku. Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta. Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua johonkin kuninkaan huvilinnaan. Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa. Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään, mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka; nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin tienoilla. Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon. Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa. Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo. Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla tutkittavaksi. Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat alguaciilit Avilaan. Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska tuskan perästä. Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi. Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin. Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti mikään sääliväinen ihmissydän. Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen. Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla kahleilla. Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut, tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit, ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea. Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon. Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä. Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta. Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä, pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä nostaa. Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa, kidutuspenkillä. Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa. Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen. Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään ravistanut päätään kun ne paranivat. Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä, espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan. Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli rikkonut. Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth, Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin. Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle, piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä. "Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta. Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset, eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat, kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan. Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli hänen taideteoksensa! Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi, mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla, jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella. Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa! Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi. Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta vankilan ovet hänelle avattiin. Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa. Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille. Hän oli nyt kahdeksantoista vuotias, mutta hän näytti vanhemmalta ja se vakavuus, joka oli hänen otsallaan ja näkyi hänen silmistään, antoi hänelle täysi-ikäisen miehen ulkonäön. Hän oli juossut eteenpäin kysymättä mihin. Hän tuli nyt vilkasliikkeiselle kadulle ja hillitsi kulkuansa. Oliko hän Madridissa? Oli, sillä tuolla näkyi Guadarama-vuorten jono, sen hän tunsi hyvin. Nuo olivat ne pienet puut, joille schvarzwaldilainen usein oli myhäellyt ja jotka nyt hänen mielestään olivat suuret ja komeat. Tuolla käveli myös ylpeästi hänen ohitsensa toreadori, jota hän useamman kerran oli näyttämöllä ihaellut. Tuossa oli kaupungin portti, jonka kautta hän oli ratsastanut pois Madridista mestarinsa vaunujen sivulla. Hänen piti mennä kaupunkiin, mutta mihin hänen piti siellä ryhtyä? Ehkäpä hänelle oli annettu takaisin mestarin rahat samalla kuin vaatteetkin? Hän tutki tarkoin taskunsa, vaan täytetyn rahakukkaron asemasta hän löysi ainoastaan muutamia hopearahoja, joita hän ei tiennyt omistaneensa vangiksi joutuessaan. Ravintolassa lähellä kaupungin porttia hän sai lihaa ja viiniä, joita hän pitkään aikaan ei ollut saanut nauttia, ja syödessään hän päätti käydä don Fabbrizion luo. Ovenvartija käski hänet pois, mutta kun hän oli ilmottanut nimensä, niin tämä ystävällisesti käski hänet astumaan sisälle ja ilmotti, että parooni puolisonsa kanssa oli maalla markiisitar Romeron luona. Tiistaina heitä odotettiin takaisin ja he kyllä vastaanottaisivat hänet, sillä he olivat jo useamman kerran häntä kysyneet. Nuori herra varmaan tuli vieraasta maasta; Madridissa oli tapana pitää päässä hattu. Silloin Ulrikki huomasi mikä häneltä puuttui, mutta ennenkun hän lähti sieltä täydentämään pukuaan, kysyi hän portinvartijalta tiesikö tämä, mihin mestari Moor oli joutunut. Pelastunut! Hän oli pelastunut! Monta viikkoa takaperin oli donna Sofonisba saanut häneltä kirjeen Flanderista ja Ulrikille kertoja tiesi asiat tarkoin, sillä hänen vaimonsa palveli sisäpiikana paronittaren luona. Onnellisena, säteilevänä sydämellisestä ilosta, lähti vapauteen päässyt sieltä, osti kiiruusti uuden lakin ja meni sitte Alkazarin palatsiin. Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi käski Ulrikin mennä tiehensä. Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt. Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon. Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille, kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan riiteleviä kohti. Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa, puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin. "Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut." "Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?" "Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?" "Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!" Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli edelleen. Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä huoneissa. Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä aikoja. Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa. Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan. Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella. Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa, jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä. Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä iloisempi ja sydämellisempi. Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi hoitajattaren puoleen huudahtaen: "Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene, Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan pöydälle ruokaa ja juomaa!" Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän oli tullut ja paljon muuta. Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan. Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä ja viimein isä sanoi: "Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille, sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt. Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella, hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin, hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä, nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo! Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide, jolle sinä pelastit Moorin." Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin kauniin Carmenin huulet. Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle, sanojen sanalle. Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille, jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla! Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja järjestettyinä. Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti ylöspäin. Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan! Kahdeskymmenes luku. Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin, Coellon luo. Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen. Maalaustelineillä oli pitkiä pahvilevyjä, joihin oli piirretty suunnitelmia monine kuvioineen, suuria tuskin alettuja ja puolitekoisia maalauksia, mannekiineja, puusta tehtyjä liikkuvia hevosenpäitä ja kipsisiä malleja oli lattialla, pöydällä ja akkunalla. Vaatetta, pukuja, mattoja, aseita oli tuolien selkänojien päällä tai kistujen kansilla, pöydillä ja lattiallakin. Kuihtuneita laakeriseppeleitä pitkine nauhoineen liehui tulisijan yläpuolella; yksi niistä oli pudonnut alas ja roikkui Julius Caesarin rintakuvan kaljulla päälaella. Maalarin kuusi kissaa kuljeksi ympäri maalaustelineiden välillä tai loikoivat kallisarvoisella sametilla taikka arapialaisilla kudoksilla. Eräässä huoneen kulmassa oli pikkunen sänky, jonka edessä riippui silkkiset uutimet. Se oli mestarin suosikkien makuukamari. Paraikaa siellä loikoi valkonen muhkea kissa poikineen. Kaksi keltaista ja sinistä kakaduaa sekä useita papukaijoja oli kiinni messinkirenkaissaan avoimen ikkunan edessä ja Coellon sysimusta neekeri ryömi ympäri puhdistaen avaran huoneen lattiata keskipäivällä. Samalla hän alinomaa ravisteli villatukkaista päätään ja irvistellen näytti hampaansa, sillä hänen isäntänsä lauleli äänekkäästi työtä tehdessään ja kirjavapukuinen rengaskorvainen afrikalainen rakasti musiikkia. Mikä muutos olikaan tapahtunut alankomaalaisen hiljaisessa, hyvin järjestetyssä, kiusallisen puhtaassa atelieerissa! Mutta tässä sekamelskassakin valmistettiin oivallisia maalauksia; olipa espanjalaisella paljoa runsaampi mielikuvitus kuin Moorilla ja hän teki tauluja, jotka olivat paljon eloisammat ja henkilöistä rikkaammat. Mutta niin vakavia ja tarkoin mietittyjä, niin ihmeellisesti totuudenmukaisia kuin rakastetun, mestarin taulut eivät espanjalaisen tekemät suinkaan olleet. Coello kutsui nuorukaisen taulu-telineen luo ja sanoi, osottaessaan monikuvioista värillä tehtyä luonnosta, jota hän paraikaa maalaili: "Katsoppas poikaseni; tästä tulee kentaurien taistelu; nämä ovat parttilaisia ratsumiehiä; — pyhä Yrjö ja louhikäärme sekä ristiretkeilijät eivät vielä ole valmiit. Kuningas tahtoo myös Ilmestyskirjassa mainitut ratsastajat. Hyi peeveli! Mutta minkäs tekee; huomenna minä alan niitä maalata. Kaikkityyni kuuluu tuolla kauempana olevan alvi-sirkuksen seiniin ja kattoon. Kaikesta tästä roskasta ei yksi henkilö paljoakaan ennätä valmistaa ja minä — minä — tilauksia on vieläkin ylen paljon. Ihmisen täytyisi tehdä työtä kahden, neljän hengen edestä! Efesoksen Dianalla oli monta rintaa ja Cerberuksella oli kolme päätä, mutta minulla ei ole kuin kaksi kättä. Minä tarvitsen apua ja sinä juuri olet oikea apulainen. Isabella sanoo, että te ette vielä ole piirtäneet ettekä maalanneet hevosia; mutta olethan sinä hevosmies kuin puoleksi kentauri. Ryhdyhän nyt varsoihin ja kun pääset kylliksi pitkälle, niin siirrä piirrokset sirkuksen kattoon ja seiniin. Minä sitte täydennän kokonaisuuden ja annan sille ryhtiä." Tämä kehotus Ulrikkia enemmän huolestutti kuin ilahutti, sillä se ei ollut mestarin hengen mukainen. Ihmispelko ei Ulrikkia enää hillinnyt ja sentähden hän sanoi suoraan, että hän mieluummin tahtoi piirustaa luonnon mukaan ja ehkä tekisi parhaiten kun lähtisi Moorin luo Flanderiin. Hän luuli myös, että Coello arvosteli hänen kykyänsä liian suureksi. Mutta espanjalainen keskeytti vilkkaasti hänen puheensa huudahtaen: "Minä olen nähnyt sinun maalaamasi Sofonisban kuvan. Et sinä enää ole mikään oppilas, vaan tuleva mestari. Moor on verraton muotokuvamaalari ja sellaisena sinä et enää ole paljoa hänestä jäljellä. Mutta taiteella on korkeampiakin päämaalia. Kaikki, missä eloa on, kuuluu taiteelle. Venuksen kuva, hevonen — kumpiko näistä kahdesta kuvasta Apellekselle tuotti suurempaa kiitosta? Ei ainoastaan se, minkä jäljittelemällä teemme, vaan sekin, minkä itse miettimällä sommittelemme, johtaa meidät ylös taiteen kukkuloille. Moor on kehunut sinun vilkasta mielikuvituksesi voimaa. Mitä ihmisellä on, sitä hänen tulee käyttää! Ajattele Buonarottin ja Rafaelin kompositsiooneja ja freskomaalauksia! Niiden maine voittaa kaikkien muiden. "Oivallinen Antonio on jo liiaksikin kauvan sinua kiusannut kun on antanut sinun piirustaa elottomia esineitä. Jos nämä eskissit monta kertaa suuremmassa mittakaavassa siirrät suurille pinnoille, niin opit enemmän kuin kahden vuoden kuluessa kipsi-mallien ääressä. Luonnonlahjaa täytyy olla sekä rohkeutta ja ahkeruutta; sitte muut tulevat itsestään ja sinullahan Jumalan kiitos on kaikki kolme. Minun maalaamani hevoset — katsoppas tänne, — eivät ole hullumpia, enkä minä kuitenkaan ollut eläissäni milloinkaan piirtänyt elävää hevosta ennenkun jouduin maalaamaan hänen majesteettinsa kuvaa ratsun selässä istumassa. Sinun käy paremmin. Mene jo huomenna talliin ja vanhaan ratsastusmaneesiin. Koeta taitoasi ensin piirustamalla kauniimpia jalompia elukoita ja mene sitte torille katselemaan minkänäköiset huonot loppuunkäytetyt hevoskonit ovat. Ilmestyskirjan ratsumiehille voi käyttää sellaisia. Reippaasti työhön! Jos työ onnistuu, niin saat myös ensimäiset itse ansaitsemasi kultakolikot." Kultainen palkinto ei Ulrikkia liioin houkutellut, mutta hän antoi vanhan taideniekan puheen vaikuttaa mielipiteisiinsä ja piirusteli hevosia sekä maalaili mielihyvällä ja menestyksellä, teki työtä mukana kun Isabella ja Coellon oppilas Felice di Liano piirustelivat ja maalasivat eläväin mallien mukaan, ja kun talvisirkuksessa pantiin pystyyn telineitä, niin hänkin meni sinne hovimaalarin johdolla mittailemaan, järjestämään sekä viimein siirtämään suunnitellut piirustukset suurille pinnoille. Tätä hän teki yhä lisääntyvällä mieltymyksellä, sillä vaikka Coellon suunnitelmissa olikin jotain kovaa, niin ne kuitenkin olivat rohkeasti ajateltuja ja miellyttivät häntä. Kuta pitemmälle hän edistyi, sitä intohimoisemmin hän teki työtä. Häntä ilahutti uuden luominen suuressa määrässä niinkuin tässä ja kaikin voimin työskenteleminen, samoin kuin vähäpätöinen väsymys työn päätyttyä, kun sitä vielä sulostutti ilo siitä, mitä hän oli saanut aikaan, kaikki tämä tosin oli ilahuttavaa ja ihanaa, mutta kumminkin Ulrikki tunsi, ettei se ollut aivan oikein, vaan että jyrkempää, vaivaloisempaa tietä täytyy nousta taiteen korkeuteen ja sinne hän ikävöi päästä. Hän kaipasi levottomaksi tekevää yllytystä aina paremman ja paremman yrittämiseen, häneltä puuttui häntä itseään paljo etevämmän mestarin moitetta. Kun hän kuuli kiitosta sellaisesta työstä, joka ei tyydyttänyt häntä itseään, niin hän hämmästyi ja hänessä heräsi epäluulo. Uskotuiksi ystäviksi jäivät hänelle Isabella ja Sofonisba, sitte kun tämä oli palannut kotiin. Isabella oli jo kauvan tuntenut sen, mitä Ulrikki nyt lausui julki. Hänen nuori sydämensä oli poikaan kiintynyt, mutta tässä hän rakasti saman verran tulevaista suurta taiteilijaa kuin ihmistä. Eipä tosiaankaan ollut hänelle helppoa olla ilman Ulrikin seuraa ja kuitenkin hän itsekseen myönsi, että hänen isänsä, joka oli ottanut suorittaakseen noin suuria töitä, ei kyennyt sellaiseksi opettajaksi kuin Moor ja että Ulrikille kyllä olisi parasta lähteä entisen mestarinsa luo Flanderiin, jahka hän oli lopettanut työnsä sirkuksessa. Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan Antwerpeniin. Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi. Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa. Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan. Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein. Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa. Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan, että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä. Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti: "Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää lähteä Italiaan!" "Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut! Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä! "Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta! Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa. Mikä häntä enää pidätti Madridissa? Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa ja Italian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta. Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi, sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan. Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa. Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään erinomaisia tekoja. Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän seurusteli. He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan. Ulrikki ei tarvinnut mitään kumppaneita ja hänen kultakolikkonsa olivat hänelle pyhiä; hän tahtoi ne säästää matkaa varten Italiaan. Toiset alkoivat pian häntä pitää ylpeänä ja kummallisena ihmisenä, jonka kanssa ei päässyt puusta pitkälle. He antoivat hänen kulkea omia teitään ja hän kyllä selvisi asioissaan omin päin. Ypö yksin hän kuljeskeli kaduilla öisin, piti serenaadeja ja pakotti monen kaksintaisteluun kun he astuivat hänen tiellensä. Ei kukaan, ei edes Sanchez Coello saanut tietää mitään näistä yöllisistä seikkailuista; ne olivat hänen parhaat huvituksensa, ne panivat hänen verensä liikkeelle ja antoivat hänelle hekumallisen tunteen siitä, että hänellä oli ylellisen suuri voima. Näiden toimien ohessa lisääntyi hänen itsenäisyydentunteensa ja tämä sai oman leimansa hänen käytöksessään, joka vivahti espanjalaiseen. Hän oli nyt täysikasvuinen ja kun hän kääntyi kahdennellekymmenelle ikävuodelleen, niin hän oli pitempi kuin useimmat kastilialaiset ja piti päänsä yhtä pystyssä kuin ylimys. Hän oli kuitenkin tyytymätön itseensä, sillä hän edistyi vaan hitaasti ja hän pysyi itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että Madridissa ei hänellä ollut mitään opittavaa; Coellon määräämät tehtävät häneltä vaan kuluttivat kalliin ajan hukkaan. Ratsastusradalla tehtävät työt lähenivät viimeinkin loppuansa. Niihin oli kulunut melkoista enemmän aikaa kuin se vuosi, jonka kuluessa niiden piti valmistua ja hänen majesteettinsa maltittomuus oli niin kiihkeä, että Coellon täytyi jättää kaikki muu kesken ja maalata ainoastaan ratsastusradalla ja siellä parannella Ulrikin töitä. Matkalle lähdön aika läheni. Telineet, joilla Ulrikki oli maannut maalatessaan kattomaalauksia, olivat jo poistetut, mutta seinillä oli vielä jotain tehtävää. Silloin hovimaalari aivan odottamatta sai käskyn keskeyttää työ ja antaa korjata pois ne palkit, tikapuut ja laudat, joita oli radalla. Lähinnä seuraavien päivien kuluessa aiottiin tuota suurta huonetta käyttää johonkin erityiseen tarkotukseen ja Coello sai muuta tehtävää. Don Juan d'Austria, kuninkaan ritarillinen velipuoli oli alkanut sankariuransa ja kukistanut kapinalliset maurilaiset Granadassa. Kunnialliset vastaanottajaiskemut piti valmistettaman nuorelle voittajalle ja Coello sai toimekseen muutaman päivän kuluessa koristella riemuportti hätäpikaa suunnitelluilla vaikuttavilla kuvilla. Suunnitelmat valmistettiin pikaisesti ja kunniaportti pystytettiin Alkazarissa pihamaalla, sillä epäluuloinen hallitsija oli päättänyt vastaanottaa ja kunnioittaa triumfaatoria täällä hovivirkamiesten ahtaassa piirissä eikä julkisesti ja koko kansan nähden. Ulrikki auttoi taas Coelloa hänen valmistamiensa suunnitelmapiirustusten toimeenpanossa. Kaikki valmistui oikeassa ajassa, don Juanin vastaanotto toimitettiin loistavasti ja päättyi ratsastusradalla juhlamenoilla vakavalla arvokkaisuudella; pidettiin kiitos-jumalanpalvelus, juhlakulkueita, härkätaisteluita, suuri kerettiläisten polttaminen ja turnajaiset. Tämän juhlan jälkeen jätti kuningas taas ratsastusradan maalarin käytettäväksi ja työhön ryhdyttiin heti. Kaikki oli valmiina paitsi pieniä kuvia suurempien maalauksien alapuolella ja ne voitiin valmistaa ilman telineitäkin. Äsken mainitun keskeytyksen jälkeen oli Ulrikki ensi kertaa taas tikapuilla työtä tekemässä ja hovimaalari oli myöskin seurannut häntä ratsastusradalle; silloin sen ulkopuolella syntyi hyvin vilkas elämä. Leveät ovet avattiin selki selälleen ja ratsastussali tuli pian täyteen ratsastavia kavaljeeria ja naisia. Don Juan itse ja hänen nuori orpanansa, Parman prinssi Aleksanteri Farnese olivat tässä komeassa seurueessa loistavimmat henkilöt. Ulrikki nautti katsellessaan tätä loistavaa seuruetta ja voittoisan sankarin ylhäistä, ylpeää ja samalla iloisaa käytöstä. Ihanampaa nuorukaista ei hän luullut milloinkaan nähneensä. Don Juan seisattui suorastaan hänen kohdallaan ja oli paljastanut päänsä. Tuuhea taaksepäin kammattu vaalea tukka valui ihmeteltävän pehmoisina suortuvina alas kaulalle saakka ja hänen kasvonpiirteissään näkyi sekä naisellista kauneutta että miehuullista voimaa. Kun hän toisten apua vastaanottamatta ja hattu toisessa kädessä heilautti itsensä alas satulasta tervehtimään kaunista Medina Celin herttuatarta, niin hänen liikkeissään oli sellainen tenhovoima, että nuori maalari tunsi itsensä taipuvaiseksi uskomaan kaikki ne tarinat, joita kerrottiin siitä menestyksestä lemmenseikkailuissa, joita tällä onnen suosikilla oli ollut. Hänen isänsä tosin oli keisari Kaarle, mutta hänen äitinsä oli ollut vaan saksalainen pyykinpesijä. Ystävällisesti pyysi don Juan seuraajiansa vetäytymään syrjään radan perälle, auttoi naisia satulasta, astui herttuatar käsivarteensa nojaten heidän edellään katsojalavalle, meni taas ratsastustantereelle, antoi siellä taas käskyjä seurueessaan ratsastaville upseereille ja keskusteli sitte naisten, Aleksanteri Farnesen ja mukana olevien ylimyksien kanssa. Ratsastussalin ulkopuolelta kuului äänekkäitä huutoja ja hevosten jalkain töminää ja heti sen jälkeen talutettiin sisään yhdeksän hevosta, kaikki parhaita valituita elukoita, täysirotuisia andalusialaisia, parhaat kaikista niistä hevosista, jotka don Juan oli voittanut sotasaaliina. Ihastuneita hyväksymishuutoja kaikui ratsukentällä ja ihailun ilmaukset tulivat yhä äänekkäämmiksi kun viimeinen, kymmenes ratsu, nuori sysimusta ori, tempasi jäntevät maurilaiset tallimiehet, jotka sitä taluttivat, mukaansa ratsastustantereelle ja siellä nousi kahdelle jalalle nostaen heidätkin ylös koholle. Nuoret ruskea-ihoiset tallimiehet pitivät uljaasti puoliansa, mutta don Juan kääntyi Aleksanteri Farnesen puoleen lausuen: "Mikä komea eläin, mutta sen pahempi, sillä on paholainen ruumiissaan ja sentähden olemme sitä sanoneet Saatanaksi. Ei se kärsi satulaa eikä ratsumiestä selässään. Kuinka minä uskaltaisin — Kas nyt se taas nousee pystyyn — On ihan mahdotonta tarjota sitä hänen majesteetilleen. Katsokaas sen silmiä, ja mimmoiset sieramet sillä on. Se on oikein peto!" "Mutta kauniimpaa hevosta ei voi olla", huudahti prinssi vilkkaasti. "Niin loistavan kiiltävä musta karva, sellainen kaula, tuommoinen pää, entä sitte lautanen; noin komea häntä, noin kauniit jäsenet ja kaviot! Ohoh, nyt on leikki kaukana!" Hillitön ori oli kolmannen kerran hypähtänyt pystyyn, hurjasti potkinut etukavioillaan ympärilleen ja satuttanut toista maurilaista. Parkuen ja valittaen tämä kaatui maahan ja heti sen jälkeen hevonen tempautui irti toisen tallirengin käsistä ja nyt se omin valloin irtaallaan pitkillä loikkauksilla syöksi pitkin rataa. Ikäänkuin villittynä ryntäsi se sinne tänne, potki hurjasti takajaloillaan ja lennätti hiekkaa ja pölyä naisten kasvoille katsojalavalle. Nämä kirkuivat äänekkäästi ja heidän huutonsa teki hevosen vielä hurjemmaksi. Muutamat kavaljeerit väistyivät syrjään ja tallimestari käski viedä pois toiset hevoset. Don Juan ja Aleksander Farnese seisoivat hiljaa, mutta edellinen tempasi miekkansa ja huudahti kiivaasti: "Santiago! Minä tapan tuon ilkeän elukan." Hän ei jättänyt aikomustaan pelkkään puheeseen, vaan syöksi oitis oritta vastaan; mutta tämä väistyi pitkillä loikkauksilla milloin takasin päin milloin sivulle ja joka uudella juoksulla se lennätti uudelleen hiekkaa estraadille. Silloin Ulrikki ei kauempaa malttanut pysyä tikapuilla. Uljaasti ja täysin tuntien voimansa pahankuristen hevosten hillitsemisessä hän astui ratsastusradalle ja meni tyynesti korskuvaa oritta kohti, säikäytti sen takaisin, seurasi sitä, odotti kunnes se oli kääntynyt ympäri, ja kun hänen oli onnistunut päästä hevosen kupeelle, sieppasi hän äkkiä lujasti ja rohkeasti kiinni kädellään hevosen kuonosta. Ori tuli yhä hullummaksi ja koki päästä irti, mutta sepän poika piteli sitä kiinni niinkuin pihdillä, puhalsi sen sieramiin, silitteli kädellään sen päätä ja turpaa ja puheli sille ystävällisesti. Nyt elukka vähitellen tyyntyi. Vielä kerran se yritti kiskaista irti voittajansa rautaisen lujasta kourasta, mutta kun ei se onnistunut, niin se alkoi väristä ja seisoi nöyrästi hiljaa etujalat pitkälle eteenpäin ojennettuina. "_Bravo, bravamente_!" huudahti herttuatar ja sellaisen henkilön suusta tullut suosionosotus sai Ulrikin hurmautuneeksi. Esiytymishalu, jonka hän oli äidiltään perinyt, kiihotti häntä uskaltamaan vielä enemmän. Varovasti hän tarttui vasemmalla kädellä oriin harjaan, laski kuonon irti ja hyppäsi sen selkään. Viekkaudella voitettu eläin koki tosin vapautua taakastaan, mutta ratsastaja pysyi selässä lujasti; hän kumartui eteenpäin oriin kaulalle, siveli taas sen päätä, painoi polvensa sen kupeisiin ja muutaman minuutin kuluttua hän ainoastaan säärillään ohjaten vei hevosen, ensin astuen ja sitte ravia juosten yli ratsastuskentän. Viimein hän hyppäsi ratsailta, hyväili levollisena vieressään seisovaa hevosta ja talutti sen suitsista don Juanin luokse. Tämä vilkasi pikaisesti solakkaan rohkeaan nuoreen mieheen, kääntyi puoleksi hänen puoleksi Aleksander Farnesen puoleen lausuen: "Totta tosiaan, rakkauteni kautta vakuutan, tämähän oli kadehdittava kepponen, oikein mestarin teko!" Sitte hän meni hevosen luo, silitteli ja taputteli sen kiiltävää kaulaa ja jatkoi puhettaan: "Minä kiitän teitä, nuori mies. Te olette pelastaneet parhaan hevoseni. Ilman teitä olisin pistänyt sen kuoliaaksi. Oletteko maalari?" "Teidän palvelukseksenne, Teidän ylhäisyytenne." "Se on kaunis taide, ja itse tiedätte parhaiten miten siinä olette edistynyt. Mutta myös minun ratsumiesteni joukossa mies voi saavuttaa suurta kunniaa, ehkäpä rikkautta ja mainettakin. Ottaisitteko pestin?" "En, Teidän ylhäisyytenne", vastasi Ulrikki syvästi kumartaen. "Ellen olisi maalari, niin ehkä mieluimmin olisin sotilas, mutta taidettani en voi hyljätä." "Oikein, oikein! Mutta — luuletteko, että oriille antamanne läksytys nyt riittää, vai vieläkö se tanssi on alettava uudelleen?" "Kenties; mutta myöntäkää, Teidän ylhäisyytenne, minulle kahdeksan päivää aikaa, niin ruskeat tallirengit tätä hevosta ohjaavat aivan helposti; pieni läksytys joka aamu niinkuin tänäänkin, niin sillä se on tehty. Enkeli ei tosin tule teidän saatanastanne, mutta kumminkin varsin viisas hevonen." "Jos te siinä onnistutte", vastasi don Juan iloisena, "niin olen teille kiitollinen. Ilmottautukaa minun luonani ensi viikolla. Jos tuotte iloisia uutisia hevosesta miettikää sillä välin miten voisin teitä palkita!" Ulrikin ei tarvinnut kauvan mietiskellä. Kahdeksan päivää kului pian, ja sitte — kuninkaan veljen piti lähettää hänet Italiaan. Hän oli antelias ja ylevämielinen, sen tunnustivat hänen vihamiehensäkin. Viikko kului, hevonen oli kesytetty ja piti selässään satulan rauhallisesti. Don Juan vastaanotti suosiollisesti Ulrikin pyynnön ja kutsui hänet matkustamaan amiraalilaivalla, yhdessä kuninkaan lähettilään ja tämän sihteerin de Soton kanssa. Vielä samana päivänä onnellinen taiteilija sai suosituskirjeen, joka oli asetettu Rialton luona toimivalle kauppaliikkeelle ja nyt oli asia päätetty, hän lähti Italiaan! Coellon täytyi antaa perää ja hänen hyvä sydämensä nähtiin taas, sillä hän kirjotti Ulrikin puolesta kirjeitä vanhoille taiteilija-tovereillensa Veneziassa ja taivutti kuninkaan lähettämään lahjan suurelle Tizianille. Lähettilään piti viedä se perille ja hovimaalari häneltä otti lupauksen, että hän esittäisi hänen oppilaansa Navarreten tuolle harmaantuneelle taiteenruhtinaalle. Kaikki matkaa varten oli valmiina; Ulrikki asetteli kokoon kapineitaan atelieerissa ja sitä hän teki toisellaisilla tunteilla kuin ensi kerralla. Hän oli mies, hän tiesi nyt oikean sanan, elämä oli hänellä avoinna ja taiteen paratiisin piti hänelle avaaman porttinsa. Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt: tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat liian viheliäiset. Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen. Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut. Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin osanottavaisena kysyi: "Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?" "Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran puhua kanssasi kahden kesken." "Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?" "Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen." "Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi tulla huolestuneeksi." "Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt, muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua." "Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä itseänikään. Isäsi — —" "Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset. Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin, ja se minun täytyy nyt sanoa. "Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja, jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi tulla." "Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee." "Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö." "Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin, etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —" "Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?" "Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!" Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki lähestyi häntä ja sanoi: "En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta, pidäthän minusta, etkö pidä?" "Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —" "Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!" Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi kuinka mielelläni tulisinkin!" Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja painaa rintaansa vastaan. Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta. Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa, Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja epäröiden katseli heitä hetkisen. Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh, soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti erilleen toisistaan. Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli viimein: "Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —" Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin: "Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte palajaa luoksemme —" "Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani, olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita, menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua." Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi: "Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta ethän sinä konnan näköiseltä näytä!" Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen! Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois, olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo ymmärtämätön viaton tyttöraukka. Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana. Yhdeskolmatta luku. Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan, tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa niinkuin vanha merimies. Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla, ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä. Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!" Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen omaansa — mutta nyt — nyt! Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella, ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa. Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan. Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän, ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos. Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen. Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat, niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa kohtaloansa kohtaan. Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita, suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut. Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka, tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään. Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi apunsa kieltänyt. Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman, minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut. Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli ylistellyt. Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan, kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista. Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru häntä painoi. "Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan valtakunta on pudonnut maan päälle!" Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset, te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa, vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto, jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti, mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta! Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi, hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois mitään, mihin se kerran on tarttunut. De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta. Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa, pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon. Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa, unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet, säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset. Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!" Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei "taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen, läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy mitään huomispäivästä. Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista, jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on zekiinejä täynnä. Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin pesäkomeroihinsa. Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen "sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille eksyneeseen. Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo. Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan lähettämät lahjat. Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä kasvoja. Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet; mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen. Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla. Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä, naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi, niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle tarjoilevat. Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään. Vieraat nousevat pöydästä. Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä muiden suurten maalarien ja herrain kanssa. Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän, oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee; mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän. Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi painostavasta ahdistuksesta. Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain, opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan. Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä. Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt, jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä. Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan, Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata. Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre piirteeltä hänen sielunsa eteen. Tuossa on punaliitu-kynä. Muutamalla viivalla hän piirtää hahmoviivat. Sitte hän tarttuu siveltimeen ja hänen kiireellisesti seottaessaan maaleja ja liikuttaessaan sivellintä, tuntuu ihan kuin Costa olisi seisonut ilmi elävänä hänen edessään kehottaen häntä maalaamaan hänen kuvansa. Lempeän katseen tässä silmässä, hymyn tämän hienon suun ympärillä, kaiken tämän hän on näkevinänsä. Silmänräpäykset lentävät ohitse, minuutit rientävät pois, kuva pyöristyy ja muuttuu elävän näköiseksi. Hän vetäytyy takaperin maalaustelineen äärestä katsoakseen, mitä vielä puuttuu ja vielä kerran täydellä sydämellä kutsuakseen avuksi "sanaa"; silloin ovi avattiin ja nuoremman maalarin käsivarteen nojaten Tizian muiden taideniekkojen seurassa astuu atelieeriin. Hän vilkasee pikaisesti kuvaa, katsahtaa maalaria ja hyväksyvästi hymyillen hän sitte lausuu: "Katsokaas vaan, katsokaas! Ei liiaksi juutalaisnaamaa ja koko apostoli! Paavali, taikka pitempitukkaisena ja vähän nuorempana vaikkapa Johannekseksi kelpaava. Hyvä, hyvin tehty, poikani!" Hyvä, hyvin tehty! Näillä sanoilla oli Tizian aateloinut hänen työnsä ja ne kaikuivat vielä kuuluvasti hänen korvissaan ja sen ilon ylenpalttisuus, joka hänen mielensä täytti, uhkasi tulvia yli äyräittensä, kun ei sen vähempi henkilö kuin suuri Paolo Veronese kehotti häntä seuraavana lauvantaina ilmottautumaan hänen työhuoneeseensa hänen oppilaaksensa. Hurmaantuneena, uuden toivon elähyttämänä hän heittäytyi gondooliin. Siitä palatsista, jossa hän yhdessä de Soton kanssa asui, olivat kaikki ihmiset rientäneet ulos huvittelemaan. Kukapa kotiin jäisi laskiaistiistai-iltana? Tyhjissä huoneissa tuntui hänestäkin liian ahtaalta. Huomisaamuna alkoivat hiljaiset päivät, ensi lauvantaina hänelle alkaisi uusi hedelmää tuottava elämä totisen sanan, taiteen, jumalallisen taiteen palveluksessa. Tämän illan kuluessa, tämän yön hän tahtoi nauttia iloa, maistella sitä pohjaan asti. Tänä päivänä hän mielestään oli ansainnut oikeuden nauttia kaiken mailman ilot. Markuksen tori oli valaistu kuin keskipäivällä, sillä siellä paloi tulisoihtuja, marshallitulia ja lamppuja, ja sileällä katukivityksellä tunkeili naamioituja niinkuin äärettömän suuren tanssisalin permannolla. Meluava musiikki, äänekkäät naurun rähäkät, hiljaiset hellät kuiskaukset, suloiset tuoksut viehättäväin naisten aaltoilevista hiuksista lumosivat hänen aistimensa, jotka jo ennestään olivat menestyksestä ja ilosta sekaisin. Yltiöpäisen tavoin hän uhmaillen antautui seurustelemaan jokaisen kanssa ja kun hän aavisteli kauniiden kasvojen olevan naamarin takana, niin hän astui lähemmäksi tarttuen luutun kieliin, mikä hänellä leveässä purpuran värisessä nauhassa oli kaulassa ja vaati rakkautta hellällä lemmenlaululla. Moni viuhkan huiskutus palkitsi tuota rohkeata ihailijaa, moni vihastunut katse tummista miehen silmistä häntä uhkasi. Nyt kulki ihana majesteettinen nainen ohi pitäen kiinni rikkaasti puetun kavaljeerin käsivarresta. Eikö se ollut kaunis Claudia, joka äskettäin rikkaan Grimanin nimessä oli menettänyt äärettömän suuret rahasummat pelipöydän ääressä ja joka häntä kehotti luonansa käymään myöhemmin laskiaisen aikaan? Sehän se oli, hän ei voinut erehtyä ja nyt hän seurasi tuota paria kuin varjo ja tuli yhä rohkeammaksi, kuta vihaisemmin kavaljeeri häntä torjui poismenemään tuimasti häneen katsoen ja äreästi puhuen; sillä nainen ei lakannut ilmaisemasta, että hän tunsi hänet ja että Ulrikin leikinteko häntä huvitti. Mutta aatelismies ei näyttänyt kärsivän tuollaista loukkaavaa leikintekoa. Keskellä Markuksen toria hän seisahtui, jätti irti naisen käsivarren samalla tehden ylenkatseellisen liikkeen ja sanoi: "Ilveilijä tai minä, valitkaa kaunottareni!" Silloin veneziatar nauroi äänekkäästi, tarttui Ulrikin käsivarteen ja virkkoi: "Loppuosa laskiaistiistain-yöstä kuuluu teille, iloinen laulaja." Ulrikki yhtyi hänen nauruunsa, otti soittokoneen irti kaulastaan ja ojensi sen ärsyttävällä liikkeellä kavaljeerille ja huudahti: "Se olkoon teidän käytettävänänne, naamioitu; nyt olemme vaihettaneet osia. Mutta, minä pyydän, pitäkää sitä paremmin kiinni kuin naistanne." Pelisalissa oli kuuma ottelu, ja Claudiaa seurasi onni pelatessaan maalarin kultarahoilla. Kahdentoista lyönnin jälkeen pankin pitäjä pani pois kortit. Tuhkakeskiviikko oli alkanut, sali oli tyhjennettävä; hiljainen paastoaika oli tullut. Pelaajat vetäysivät syrjään sivuhuoneisiin ja niiden joukossa myös tuo kadehdittava pari. Claudia heittäytyi sohvalle; Ulrikki jätti hänet mennäkseen hankkimaan gondoolin. Heti kun hän oli mennyt, tunkeusi Claudian ympärille kirjava lauma ihailijoita. Kuinka tuon kauniin naisen silmät säkenöivät, kuinka jalokivet välkkyivät hänen pyöreällä kaulallaan ja häikäisevillä käsivarsillaan ja miten sattuvasti hän vastasi jokaiseen leikilliseen sanasutkaukseen! "Claudia ilman seuralaista!" huudahti muuan nuori aatelismies. "Sehän on kummallisin nähtävä koko tämän tavattoman karnevaalin aikana!" "Minä paastoan!" vastasi hän iloisesti. "Ja nyt kun haluan laihaa ruokaa, niin tulitte Te! Mikä onnellinen sattuma!" "Nuori Grimani onkin Teidän avullanne tullut aivan köykäiseksi mieheksi!" "Silläpä hän lensikin tiehensä. Mitäpä jos tekin menisitte hänen jälessään!" "Kernaasti, kernaasti, jos Te vaan seuraatte mukanani!" "Tänäpäivänä sanon ei! Kiitoksia! Tuolla tulee minun ritarini." Ulrikki oli viipynyt ison aikaa poissa, mutta Claudia ei sitä ollut huomannut. Nyt hän teki kumarruksen herroille, tarjosi käsivartensa Claudialle ja heidän astuessaan alas portaita myöten hän tälle kuiskasi: "Se naamioitu, joka äsken oli seurassasi, on minua viivyttänyt; ja tuolla — katsos vaan, tuolla hän nostetaan ylös. — Hän teki hyökkäyksen minua vastaan." "Te olette — — Olisitteko te —" "He tulivat oitis hänen avukseen. Hän syöksyi minua vastaan paljastettu miekka kädessä." Claudia tempasi nopeasti käsivartensa hänen kainalostaan ja huudahti hiljaa ja hätäisenä: "Pois, pois, onneton, ken hyvänsä oletkin! Hän oli Luigi Grimani, hän oli Grimani-suvun jäsen. Sinä olet hukassa, jos sinut saadaan kiinni. Pois, niin totta kuin henkesi on sinulle rakas, pois heti kohta!" Niin loppui laskiaistiistai, joka nuorelle maalarille oli alkanut niin ihanasti. Tizianin sana: "Hyvä, hyvin tehty", ei enää kaikunut onnea ennustavana hänen korvissaan, mutta sitä äänekkäämmin kaikui tuon rahalla ostettavan naisen häpeällinen sana: "Pois, pois!" De Soto odotti häntä saadakseen hänelle ilmottaa, miten suurta kiitosta hän oli kuullut Ulrikin taidenäytteestä Tizianin luona; mutta Ulrikki ei saanut kuulla siitä mitään, sillä hän ei sihteerille jättänyt kertomisen aikaa, eikä sihteerikään voinut muuta kuin uudistaa kauniin Claudian sanat: "Pois, pois", sekä auttaa häntä pakenemaan. Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren maalarin selän takana. Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin. Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet levottomiksi. Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja Cagliarin opetuksen. Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä. "Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi. Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus, että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi. Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan mitä häneltä puuttui. Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta. Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä, tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi, ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi. Iltasin hän haki huvitusta pelipöytien ääressä ja täällä samoin kuin Veneziassakin seurasi häntä onni pelissä. Hänen rahakukkaronsa oli kultazekiinejä täynnä, mutta samalla kun hän sai loistavaa kultaa, hänet vapautti taide mahtavasta liittolaisestaan köyhyydestä, ahdistavasta pakosta ylläpitää henkensä ponnistamalla omia voimiansa. Niinkuin huoleton taiteen suosija pysyi hän huoneessa opinnoita varten määrätyillä tunneilla ja teki työtä tuntematta mitään pakottavaa halua, ilman kiihkeätä halua, ilman iloa ja yhtähyvin nähtävästi enentäen kykyänsä. Pelipöydän ääressä hän unhotti sen mikä hänet teki levottomaksi. Peli sai hänen verensä liikkeeseen, se karkotti ikävyyden; kulta ei hänelle ollut minkään arvoista. Suurimman osan voitostaan hän antoi lainaksi pelaajille, jotka olivat kaiken omaisuutensa menettäneet, toivomattakaan saada rahojaan takaisin, hän niitä lahjotteli nälkäisille maalareille ja jakeli niitä tuhlaten kurjille kerjäläisille. Niin kuluivat kuukaudet Ferrarassa ja kun määrätty aika oli tullut, lausui hän Sebastiano Filippille jäähyväiset ilman mitään kaipauksen tunnetta, palasi meritietä Espanjaan ja tuli takaisin Madridiin varakkaampana kuin oli lähtenyt, mutta köyhänä luottamuksesta omaan voimaansa, epäillen taiteen kaikkivoipaa valtaa. Kahdeskolmatta luku. Ulrikki seisoi taas Alkazarin edustalla ja muisti sen hetken, jolloin hän köyhänä kerjäläisenä oli laskettu vankeudesta ja jolloin hänet äreästi ajoi pois sama portinvartija, joka nyt alamaisesti tervehti kallisarvoisiin samettivaatteisiin puettua nuorta herraa. Ja kuitenkin, miten mielellään hän olisi tahtonut olla köyhä niinkuin silloinkin; kunpa vaan hän olisi voinut vapaana ja sielu täynnä innostusta ja toivoa astua kynnyksen yli, kuinka iloisesti hän olisikaan elämästään hävittänyt ne vuodet, jotka olivat edellisen hetken ja nykyisen välillä! Hän kauhistui Coellon perhettä; ainoastaan kunniantunto vaati hänet tulemaan heidän luoksensa. Niin, ja entä jos ukko hänet käskisi pois? — No sen parempi! Atelieerissa vallitsi yhä edelleen entinen hullunkurinen sekamelska. Hän sai siellä odottaa kauvan ja kuuli monen oven takaa miten rouva Petra torui ja miten kiukkuisesti hänen miehensä vastasi. Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi: "Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää; mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi, siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin. Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä Sebastianon luona piirustit?" Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin kertomuksen ja huudahti: "Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen, niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!" Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin. Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa, sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan: "Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä muuttuvalla äänen painolla: "Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne, tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla lopussa!" Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken omaisuutensa pannut yhdelle kortille. Coellon tytär ei häntä kuunnellut. Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja miellyttäväin kasvojen ympäriltä. "Onnellinen se, jolle on sallittu saada omaksensa tämä nainen!" niin kaikui voimakkaasti nuorukaisen rinnassa, mutta toinen ääni hänelle kuiskasi: "Kadotettu, kadotettu, menetetty ja tuhlattu pois!" Miksi Isabella ei totellut hänen kutsumustaan? Minkätähden hän ei rientänyt hänen avoimeen syliinsä? Mistä syystä? Minkä vuoksi? Ulrikki pusersi nyrkkiä, hän puri yhteen hampaitaan, sillä Isabella ei liikahtanutkaan lähemmäksi, vaan siirtyi lähemmäksi isäänsä. Tuo kaunis, hyvin puettu herra, jolla oli siistitty parta, syvällä olevat silmät ja kova uhkaava katse, oli ihan toinen kuin se iloinen, innostunut taiteen oppilas, jota kohtaan hänen heräävä sydämensä ensi kertaa oli sykkinyt nopeammin, tuo ei ollut tuleva mestari, joka hänen sielunsa silmissä oli ollut ihana onnen ja taiteen suosikki, jota kirkasti iloinen luomisen voima ja suuri menestys. Tuo uhmaileva jättiläinen ei ollut taideniekan näköinen. Ei, ei, tuo ei enää ollut sen Ulrikin näköinen, jolle hän elämänsä ihanimpana hetkenä niin mielellään, vieläpä enemmän kuin mielellään oli ojentanut puhtaat huulensa. Isabellan nuori sydän kutistui vavisten kokoon ja kuitenkin hän näki, että Ulrikki häntä ikävöi; tyttö tiesi eikä voinut itseltään kieltää, että hän oli Ulrikille lupautunut sielullaan ja elämän ijäksi ja että hän niin mielellään olisi tätä rakastanut. Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut suustaan muuta sanaa kuin "Ulrikki" ja taas "Ulrikki", eikä se kuulunut iloiselta ja ihastuneelta, vaan levottomalta ja kysyväiseltä. Coello tunsi miten tyttären käsi painettiin yhä lujemmin hänen olkapäätään vastaan. Tytär varmaankin etsi suojaa ja apua häneltä pysyäkseen lupauksessaan ja vastustaakseen rakastetun nuoren miehen intohimoista kutsumusta. Nyt hänen armaan tyttärensä silmät tulivat kyyneliä täyteen ja Coello tunsi hänen jäseniensä vapisevan. Silloin hän ei enää voinut vastustaa isän sydämen kiihkeätä halua nähdä pikku Belitansa onnellisena ja aivan heltyneenä hempeästä heikkoudesta hän kuiskasi tyttärelleen: "Pikku raukkani! Rakastunut lapseni! Tehkää niinkuin tahdotte, en minä näe mitään!" "Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?" "Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme? Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!" Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa oikeassa. Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja varmasti: "Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän: vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani." "Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla. "Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja, silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin, kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä! Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen. Tuollaista, miestä minä pelkään!" Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta, oli hän menettänyt. Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso. Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan. Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse, miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut. Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei isältään ja vielä vähemmin äidiltään. Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa vallassaan lempeä arvostelu! Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis. Siihen Ulrikki suostui. Hänen täytyi saada Isabella omakseen. Uhka uhkaa vastaan! Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi. Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ. Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan, mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa: piirusta, ja taas piirusta. Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni, sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis, mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa. Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen. Kului viikkokausia. Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa, aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä, joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään. Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin poika hänelle huusi: "No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?" Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi sanaa, mutta se ei häntä kuullut. Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät. Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen. Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla; silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen kukoistavan sydämessään. Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa päämaaliin. Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi. Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen piirteisiin saada oikeata ilmettä. Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä? Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut soittoniekan tyttärenkin huulilla. Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan se hänen oma äitinsä! Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa. Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä nostaakseen hänet olallensa. Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen ikkunan kautta kanavaan. Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän. Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että madonnan kuva oli valmis. Päivällisen aikana tämä tuli, mutta ei tullut yksin, ja se joka kulki hänen edellään, ei ollut sen vähempi henkilö kuin kuningas. Sykkivin sydämin ja sanaakaan sanomatta Ulrikki avasi atelieerin oven ja kumarsi syvään hallitsijan edessä; mutta tämä ei hänelle suonut edes silmäystäkään, vaan astui juhlallisen vakavasti maalauksen luo. Coello veti syrjään peitteen, joka verhosi taulua ja pian kajahti kuninkaan huulilta tuo vihlaseva ivanauru, jota Ulrikki jo usein ennenkin oli kuullut hänen suustaan. Sitte kuningas kääntyi Coellon puoleen ja sanoi harmistuneena ja kyllin äänekkäästi, niin että sanojen piti kuulua nuorelle taiteilijalle: "Loukkaavaa! Häpäisevä, pilkallinen hutiluksen työ! Bakkuksen papitar armorikkaan Jumalan äidin puvussa. Entäs lapsi! Katsoppas sen sääriä! Jos tuo kasvaa täysi-ikäiseksi, niin voi hänestä tulla tanssimestari. Joka maalaa tuommoisen taulun, hän pysyköön maalista erossa. Talliin hän menköön, hevostalliin!" Coello ei löytänyt sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta kuningas vilkasi vielä taulua ja virkkoi sitte äkeissään: "Kristityn ihmisen työ, kristityn ihmisen! Mitä sellainen mato, joka tämän on tehnyt, tietää Jumalan äidistä, pyhästä neitsyestä, tahrattomasta liljasta, piikittömästä ruususta, siitä polkutiestä, jota myöten Jumala on tullut ihmisten luo, siitä tuskia kärsiväisestä, joka on mailman lunastanut kyynelillään, samoin kuin Kristus sen on tehnyt verellään! — Jo olen nähnyt kylliksi, enemmän kuin kylliksi! Escovedo odottaa minua ulkona! Kunniaportista saamme puhua huomenna!" Filip lähti pois ja hovimaalari seurasi häntä ovelle. Kun hän palasi atelieeriin, seisoi onneton nuorukainen entisellä paikallaan ja katsoa tuijotti perin liikutettuna kelvottomaksi julistettua työtään. "Voi sua poikaparkaa!" sanoi Coello lähestyen häntä sääliväisenä, mutta Ulrikki keskeytti hänet ja kysyi vaivaloisesti änkyttävin sanoin: "Entäs Te? Te? Teidän arvostelunne!" Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla: "Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan! En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen. Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —" "Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin. "Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan. Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa. Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olen sinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —" "Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa. Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan. Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut, vaan huudahti ainoastaan: "Taiteeni on lopussa, se on lopussa! _A Dios_ mestari! Teidän tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla ei ole enää mitään yhteistä." Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan. Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä: "Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu — mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin. Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide mennyttä! _A Dios_ petollinen sana! _A Dios_ jumalallinen taide!" Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi sitte Coellon ohitse ulos. Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin. Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa. "Isä", huudahti hän ylhäältä. Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään osanottavaisesti ja kieltävästi. Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta päättävästi: "Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo. Minun täytyy se nähdä." "Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua, lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt." "Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani." Nopein askelin riensi hän sisälle heidän asuntoonsa ja kun hän pian sen jälkeen musta pitsihuntu päässä astui rappusia alas isänsä sivulla, tuli heitä vastaan sihteeri de Soto ja huudahti maalarille: "Tahdotteko, Coello, kuulla uutisia? Teidän oppilaanne Navarrete on tullut Teille ja maalaustaiteelle uskottomaksi. Neljännestunti sitte Don Juan antoi hänelle pestin. Aina on parempi olla hyvä ratsastaja kuin keskinkertainen maalari. Mutta mikä teitä, neiti, vaivaa?" "Ei mikään, ei mikään", mutisi Isabella hiljaa ja vaipui isänsä rintaa vastaan. Kolmaskolmatta luku. Kaksi vuotta oli kulunut. Kaunis lokakuun aamu oli koittamassa. Ei ainoakaan pilvi himmentänyt kirkkaan sinistä taivasta ja auringon kehä nousi hehkuvana sen kapean salmen takaa, jonka kautta päästään Korinton lahteen. Niinkuin vast'ikään auenneet sinikukat loistivat hiljaa läikkyvät laineet rauhallisen merenlahden pinnalla, jonka toinen sivu huuhtoo Hellaan auringonpaisteista rannikkoa ja toinen Peloponneeson varjokkaita rantaseutuja. Kasvittomia, päivän polttamia kallioita näkyy alastomassa kauneudessa lahden pohjoispuolella ja äsken nousseen päivän säteet kutovat kultaisia lankoja hienoon valkoseen sumuun, joka leikkii keveänä liehuen kallioiden ympärillä. Morean ranta kallistuu pohjoiseen päin; sentähden vielä paksut varjot tummentavat kivikkoperäisiä oliivipuistoja ja niitä tummanvärisiä laakeripuiden ja oleanderipensasten ryhmiä, jotka uhkeasti kasvaen seuraavat purojen varsia ja täyttävät vuoren rotkot. Miten äänetöntä ja hiljaista täällä tavallisesti onkaan aikaisin aamusilla. Valkosia kalalokkia leikittelee rauhallisesti vedenpinnalla; kalastajan vene ja kaleerilaiva liukuvat hiljaa eteenpäin ja tekevät kiiltäviä juovia sinisen veden kalvoon, mutta tänään laineet huokailevat lukemattomia laivoja kantaessaan; tänään tuhannet pitkät airot pieksevät merta niin että vesi ulisevalla loiskeella läikkyy korkealle. Tänään molemmilla puolin sitä salmea, jonka kautta tullaan Lepanton lahdelle, kuuluu kolinaa ja räiskettä ja kohisevaa pauhua. Jyminä ja melu kajahtelee takaisin alastomalta pohjoispuolelta suurella voimalla, mutta hiljemmin eteläpuoleiselta tiheää kasvullisuutta kasvavalta rannikolta. Kaksi äärettömän suurta toisilleen leppymättömän kiukkuista vihollisjoukkoa on vastakkain ikäänkuin painitaistelijat, jotka käsivarsiaan kurottavat tarttuakseen vastustajaansa kiinni ja paiskatakseen maahan. Paavi Pius viides on kutsunut koko kristikunnan taistelemaan osmanien maatanielevää voimaa vastaan. Kypros, kristitty Kypros, viimeinen maakunta joka Venezialla oli itämailla, on joutunut muhamettilaisten käsiin. Espanja ja Venezia ovat tehneet liiton Kristuksen sijaisen kanssa, genualaiset, muita italialaisia ja vielä Johanneksen ritarit Maltassa kokoutuvat Messinaan antaakseen liittolaisille apua. Suurin ja komein sotalaivasto mikä pitkään aikaan on lähtenyt kristitystä satamasta, lähtee täältä ulos merelle. Korkeimman ylipäällikkyyden on kuningas Filip, huolimatta kaikista juonista, antanut nuorelle velipuolelleen don Juan d'Austrialle. Eivätpä turkkilaisetkaan ole jääneet toimettomiksi. Lepanton lahdella he vahtivat vihollisen liikkeitä sadallakahdellakymmenellätuhannella sotilaalla, jotka ovat sijoitetut kolmeensataan laivaan. Don Juan ei anna itseään odottaa. Turkkilaiset ovat äskettäin Kypros-saarella antaneet salaa teurastaa tuhansittain kristityitä ja sellaista häväistystä ei tuo tulinen sankari voi kärsiä. Ne varotukset ja muistutuskirjotukset, jotka hän on saanut Madridista ja jotka ovat masentaneet hänen iloista toimikykyään, jättää hän taivaan tuulien kuljetettaviksi; hänen sotajoukkonsa ja etupäässä venezialaiset haluavat kostoa. Turkkilaiset eivät myöskään jää tappelua odottamaan ja Kapudan-pasha purjehtii, vastoin sotaneuvottelunsa päätöstä, vihollistansa vastaan. Lokakuun seitsemännen päivän aamuna on joka laiva, joka mies valmiina taisteluun. Auringon kehä näyttäytyy ja nyt espanjalaisten laivoilta kaikuu soiton tapaisia kellon helähdyksiä taivaalle ja sekaantuvat kimeä-ääniseen lauluun: "_Allahu Akbar, Allahu Akbar, Allaha Akbar!_" sekä hurskaaseen huutoon: "Minä vakuutan, että paitse Allah'ia ei ole ketään jumalaa ja että Muhamed on Allahin profeetta; käykää tänne rukoilemaan!" "Tänne rukoilemaan!" — sitä huutaa kellonkin metallikieli samoin kuin metalli mueddinin rinnassa kun hän tänään ei minaretin huipusta, vaan laivan maston korista kutsuu uskolaisiaan hartauden harjotukseen. Kummallakin puolella kapeaa meren porttia ajattelevat, toivovat ja uskovat tuhannet, täällä kristitty, tuolla muhamettilainen, että kaikkivaltias heitä kuulee. Nyt taukoaa soitto ja laulu, nopea kaleeri, jossa don Juan on komentajana, kulkee laivasta laivaan. Nuorella sankarilla on ristiinnaulitun kuva kädessä ja hän huutaa kehotussanoja kristityille sotilaille. Sitte raikuvat taas torvien toitotukset, rummutukset ja komentosanat takaisin kivikko-rannoilta. Eteenpäin liikkuu armada ja etupäässä amiraalilaiva, jossa oli don Juan. Turkkilainen laivasto hyökkää sitä vastaan. Nuori urho ei kysy enää kokeneiden amiraalien neuvoa, hän ei pyydä mitään, ei ajattele mitään, eikä käske mitään muuta kuin "eteenpäin", "hyökätkää", "vallatkaa", "tappakaa", "upottakaa", "tuhotkaa". Niinkuin villit sonnit kumeasti mylvien syöksevät vastakkain päät alaspainettuina ja silmät veristäen, yhtäläisesti toinen sotalaivasto syöksee toista vastaan. Marco Antonio Colonnan taistelusuunnitelma, Dorian, Venierin tai Giustinianin viisaat neuvottelut, kuka niistä välittää tänä koston päivänä? Tänäpäivänä eivät asioita ratkaise ajattelevat päät ja tarkka silmä — vaan miehuus ja käsivarren voima. Parman prinssi Aleksanteri Farnese on äsken yhtynyt nuoren sukulaisensa kanssa. Ensimäisessä kahakassa hän komentaa suurta osastoa genualaisia laivoja. Hänen piti odottaa kunnes Doria hänelle antaisi käskyn ryhtyä tappeluun. Mutta don Juan on jo vallannut turkkilaisten amiraalilaivan, on kiivennyt sen kannelle ja raskailla miekan iskuilla raivannut itselleen tien Kapudan pashan kimppuun. Aleksanteri näkee sen; eteenpäin syöksevän sankarin uljas käytös saa hänet innostumaan ja hänkin komentaa: "eteenpäin!" Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita. Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva! Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi maksaa vaivaa. Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat hyökkääjiä? Eteenpäin vaan! Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo niitä nähdä eikä kuulla. Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän ja nojautuu laivan reunaa vastaan. Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle. Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä. Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle. Ei kukaan oikein tiedä miltä seudulta tai mistä suvusta hän on kotoisin, sillä hän on seuraa karttava, yksinäisyyttä etsivä jörö mies. Ainoastaan matkalla Lepantoon on hän ystävyydellä liittynyt sairaaseen sotamieheen, don Miguel Cervantes'iin. Vaikka hän päätänsä pitää pystyssä osottaen yhtä kylmää _sosiegoa_ kuin ylpein Espanjan ylimys, niin hän jokaisen joutilaan hetkensä uhraa kärsivälle samanikäiselle kumppanille ja hoitaa häntä niinkuin veli, jopa niinkuin palvelija. Toinen osaakin kertoa kummallisia juttuja ja onpa hänellä omituiset mielipiteensä kaikesta, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu. Hän tietää Navarretesta, että tämä on ennen ollut maalari ja näyttää olevan hurskasten kastilialaisten seassa kaikista hurskain, sillä hän menee joka kirkkoon ja kappeliin, jonka ohi sotajoukko kulkee ja monen madonnan kuvan ja alttaritaulun eteen hän seisattuu ikäänkuin hurmaantuneena ja kiinni kasvaneena, siinä pysyen kauvan ja väsymättä. Rohkeinkaan ei uskalla häntä ärsyttää, sillä hänen miekkansa levittää kuolemaa, ja kumminkaan hänen sydämensä ei ole paatunut. Anteliaalla kädellä hän lahjottelee voittonsa ja saaliinsa. Jokainen apua pyytävä on varma hänen avun-annostaan. Hän karttaa naisten seuraa, mutta haavotettujen ja sairasten kanssa hän seurustelee mielellään ja yöt läpeensä hän valvoo pahasti haavotettujen toverien vuoteen ääressä. Hänestä kulkupuhe kertoo, että häntä ilahuttaa katsella toisten kuolemaa. Eihän toki! Yksinäisen ylpeän miehen sydän etsii vaan tilaisuutta saadakseen olla heltynyt; mies joka itse ei ole saanut rakkautta kokea, tarvitsee edes jonkun paikan, missä hän itse saa osottaa muille, mitä ei kukaan hänelle tarjoa, huolellista rakkautta. Aleksanteri Farnese tuntee Navarreten samaksi mieheksi, joka _picaderossa_ Madridissa kesytti hurjan hevosen; hän nyökkää tälle tyytyväisenä ja kiipee rintavarustuksen yli. Mutta toinen ei häntä oitis seuraa, sillä tämän ystävä don Miguel on häneen liittynyt ja tahtoo olla ottelussa osallisena. Navarrete ja laivan kapteeni tahtovat hillitä kuumetautista, mutta hänpä väittää äkkiä parantuneensa ja vaatii hehkuvin silmin päästä mukaan. Ulrikki ei odota sanajupakan päättymistä, sillä Farnese syöksee nyt vihollisen laivan kannelle. Rohkealla hyppäyksellä hän tätä seuraa. Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita. Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan. Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes, kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi. Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun myrskytuuli on syössyt niitä kohti. Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut, mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —" Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa. Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!" Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on "sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana! On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat salamat ja jyrinät. Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi, jolle ei vertaa ole. Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina. Hämärän tullessa oli taistelu ratkaistu kristittyjen voitoksi. Samoin kuin Farnese oli kaatanut rahastonvartijan, niin oli myöskin don Juan tappelussa lyönyt kuoliaaksi turkkilaisen sotajoukon ylipäällikön Ali pashan. Molemmat orpanat lähtivät taistelusta ylistettyinä sankareina, mutta päivän kunnia liittyi don Juanin nimeen. Farnesen uhkarohkeaa tekoa ylipäällikkö moitti ystävällisesti ja kun edellämainittu don Juanille kertoi Navarreten sankarillisesta avusta, niin sotapäällikkö tälle viimeksi mainitulle, pelkäämättömälle taistelijalle ja reippaalle ratsastajalle antoi kunniakkaan toimen viedä perille voiton sanoma kuninkaalle. Yhtaikaa lähti kaksi kaleeria merta kyntämään länteen päin; toinen espanjalainen, jossa oli don Juanin lähettiläs, toinen venezialainen, jossa oli vapaavallan kuriiri. Kummassakin laivassa oli soutajilla täysi työ päästä eteenpäin laivanhylkyjen ja rauskojen, katkenneiden mastojen ja lankkujen, monien ruumiiden ja vedenpinnalla kelluvien köysien välitse, mutta jo näiden esteiden seassa alkoi kilpailu. Tuuli ja meri olivat kumpaisellekin laivalle yhtä suotuisat, mutta venezialaiset sivuuttivat kuitenkin espanjalaiset ja laskivat ankkuriin Alicantessa neljäkolmatta tuntia ennen heitä. Nyt oli ratsastajan voitettava se aika takaisin, minkä merimiehet kilpailussa olivat menettäneet. Vapaavallan lähettiläs oli kaukana sotapäällikön lähettilään edellä. Joka paikassa, missä Ulrikki muutti hevosta ja jonkun lyhyen silmänräpäyksen ajan näytteli profeetan lippua, joka hänen piti jättää kuninkaalle kauneimpana voiton saaliina — Allahin nimi oli siihen kirjoitettu kahdeksankolmattatuhattayhdeksänsataa kertaa tuli häntä vastaan riemuitsevia ihmisjoukkoja, juhlakulkueita ja juhlallisia koristuksia. Don Juanin nimi kaikui naisten, miesten, tyttöjen ja lasten huulilta. Se oli kunniaa, se oli Jumalan jokapaikassa läsnäoloa; joka sellaisen oli saavuttanut, hänellä ei ollut enää korkeampaa saavutettavaa. "Kunniaa, kunniaa!" kaikui Ulrikin sielussa; jos löytyy sanaa, joka ihmistä kohottaa häntä itseään ylemmäksi ja istuttaa hänen oman olemuksensa miljooniin toisiin, niin tämä sana se varmaankin on! Ja nyt hän ratsasti toisen hevosen toisensa perästä uuvuksiin eikä itselleen suonut lepoa yölläkään; puolen peninkulman päässä Madridista oli hän saavuttanut venezialaisen ja ratsasti hänen ohitsensa kohteliaasti tervehtien. Kuningas ei ollut pääkaupungissa ja pysähtymättä jatkoi Ulrikki matkaa Escorialiin. Kokonaan pölyisenä ja päästä jalkoihin asti maantien kurassa, ruumis rasittuneena ja uuvuksissa ikäänkuin hän olisi ollut kidutuspenkillä, roikkui hän satulassa eikä kumminkaan säästänyt piiskaa, eikä kannuksia, eikä myöskään jättänyt sanomaansa kenenkään toisen ratsastajan perille vietäväksi. Nyt olivat Guadarraman alastomat vuoret aivan hänen edessään; hän oli saavuttanut ensimäisen työpajan, jossa taottiin rautoja tulevan jättiläispalatsin rakennuksia varten. Kuinka monta ahjoa savusikaan, miten monta kättä olikaan työssä tätä rakennusta tehtäessä, mihin piti valmistettaman kuninkaan asunto, temppeli, verraton kirjasto, museo ja hautarakennus. Monet kärryt ja kelkat, joilla kuljetettiin vaaleanharmaita kraniittilohkareita, oli hänen tiellänsä. Hän ratsasti niitä kiertäen ja oli hevosinensa syöksemäisillään kuiluun ja nyt hän seisattui sekavan sokkelon eteen, jossa oli telineitä ja kivilohkareita harmaassa puuttomassa villissä vuorilaaksossa. Mikä mies olikaan hän, joka tämmöisen erämaan oli etsinyt siellä asuakseen eläessään ja kuoltuaan! Escorial oli sopiva kuningas Filipille samoin kuin Filip oli sovelias Escorialissa olemaan. Täällä hän tunsi itsensä parhaiten tyytyväiseksi, täällä tuo kuninkaallinen hämähäkki kutoi maanpallon ympäri ulottuvia heikkoja ja kestämättömiä älykkäästi mietittyjä verkkoja. Vielä keskentekoisessa kirkossa oli hänen majesteettinsa läsnä iltarukousmessussa. Linnanvouti Fray Antonio de Villacastia näki Ulrikin laskeutuvan maahan hevosen selästä, tarjosi uupuneelle ravintoa ja vei hänet kirkkoon. Oli juuri aljettu messuta _confiteor_, mutta Fray Antonio viittasi papeille, he keskeyttivät messun ja Ulrikki nosti profeetan lipun korkealle ilmaan ja huusi: "Verraton suuri voitto — don Juan — lokakuun seitsemäntenä päivänä — Lepanton luona — turkkilaisten laivasto kokonaan hävitetty —" Filip kuuli tämän tärkeän sanoman ja vilkasi muhamettilaisten lippuun, mutta hän ei näyttänyt kuulevan, eikä näkevän, sillä ei ainoakaan kasvonpiirre liikahtanut eikä mikään mielenliikutus ilmaissut mitä hänen sisässään oli tapahtunut. Pikemmin ivallisesti kuin iloisesti hän hiljaa mutisi: "Don Juan on uskaltanut paljon." Sitte hän kirjettä avaamatta antoi merkin messun jatkamiseksi ja tuossa hän polvistui ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Peräti uupunut sanansaattaja vaipui alas rukoustuolille ja heräsi vasta silloin horroksista, kun ehtoollinen oli lopussa ja kuningas antoi käskyn pitää kiitosjumalanpalvelus Lepanton luona saavutetun voiton johdosta. Kun hän nousi seisoalle ja astui pois tuolin luota, meni äsken vihitty pariskunta hänen sivuitsensa: rakennusmestari Herrera ja Isabella Coello kukoistavassa ihanuudessaan. Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa. Neljäskolmatta luku. Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea! Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien, iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja. Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti. Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa, niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään! Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi halun astua uusille kunnian urille. Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle. Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen, ei edes veljensä kanssa. "Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan lausunut Escovedolle. Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran johtotähtenä. Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä hän toivoi. Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niin Ulrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä. Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin vastaan tulijat kuiskivat toisilleen: "Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa nurmelle." Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin: "Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen Zierikzeetä vastaan." Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä; mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä puhuessaan he pusersivat nyrkkiään. Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa, palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä. Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta. Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen, vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi. Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista. Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä. Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä, pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa", kunniaa. Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa. Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa, jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan hairahtuneeksi petetyksi narriksi. Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä. Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen. Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu. Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki hämmästyvää ihailua. Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja. Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa. Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt, juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli putipuhtaaksi ryöstetty. Hän kävi puettuna kapteenin univormuun, mutta sehän oli vaan koreutta, lapsen leikkiä eikä sen enempää. Olihan eräs iloinen kokkipoikakin kiinnittänyt kapteenin kypäritöyhdön korkeaan hattuunsa. Kenttä-eversti, useimmat kapteenit ja luutnantit olivat luopuneet sen jälkeen kuin suuri kapina oli Schouwenin saarella ja heidän sijoillaan oli nyt vänrikkejä, kersantteja ja majotusmestareita. Ylemmät upseerit olivat menneet Brysseliin ja kapinoiva sotajoukko kulki ilman päällikköä ristiin rastiin läpi Brabantin. Kahdenkolmatta kuukauden kuluessa ei ansaittua palkkaa ollut maksettu ja nyt nälkiintyneet rykmentit hakivat elatustaan missä löysivät. Myöskin kaksi vuotta takaperin Mookerin nummen tappelun jälkeen oli armeija itse auttanut itseään ja silloin olivat samoin kuin usein ennenkin samallaisissa tilaisuuksissa alemmat upseerit kapinoivassa joukossa valinneet eleetön. Ulrikki oli siihen aikaan maannut sairaana pahasti haavoitettuna, mutta sotilaskapinan lopulla olivat monet hänelle sanoneet, ettei ketään muuta olisi valittu _electoksi_ jos hän olisi ollut terveenä ja saapuvilla. Nyt oli taas electon vaali tulossa ja siihen toimeen valitun piti olla kolmen tuhannen miehen päällikkönä, voitiinpa odottaa, että pian muitakin rykmenttejä ryhtyisi kapinaan. Sotajoukon komentaminen! Sepä oli valtaa, se oli korkeinta, sen saavuttaminen oli elämän arvoista. Herenthalsin luona rykmentit asettuivat leiriin ja siellä piti vaali toimitettaman. Ulrikki oli ollut puheenjohtajana kun telttakadut järjestettiin, kun määrättiin paikat vaunuille, jotka piti asetettaman leirin ympäri ikäänkuin valliksi, kun sijoitettiin kanuunat vähimmän suojatuille paikoille ja siinä tilaisuudessa oli hän ensi kerran eläessään hillinnyt mielensä, osottaen lempeyttä ja anteeksiantavaisuutta missä hän paljo mieluummin olisi torunut. Hän oli kuumeentapaisessa touhussa, uni karkosi hänen silmistään; jokaisen sanan, mikä lausuttiin, luuli hän tarkottavan häntä ja hänen valitsemistaan. Näiden päivien kuluessa hän oppi hymyilemään, vaikka hän olikin kiukuissaan, sekä lausumaan ystävällisiä sanoja vaikka kirous poltti hänen huuliaan. Ja sitäpaitse oli tärkeä, ettei hän saanut antaa kenenkään huomata mitään, ei kasvojen liikkeelläkään ilmaista mitä hänen mielessään liikkui ja mihin hän pyrki, ettei hän joutuisi pilkan alaiseksi jos hän ei vaalissa onnistuisikaan. Vielä päivä, vielä yksi yö, niin hän ehkä oli kohonnut sotapäälliköksi ja valloittaisi kuningaskunnan ja oli saapa koko mailman kauhistumaan. Kenties, ainoastaan kenties; sillä paitse häntä tavotteli toinenkin mies sotajoukon päällikkyyttä käyttäen vaarallisia keinoja. Se mies oli kersanttimajuri ja majotusmestari Zorillo, oivallinen ja hyvässä arvossa pidetty soturi, joka oli valittu electoksi Mookerin nummella tapahtuneen tappelun jälkeen, mutta ensimäisen vakavamman vastuksen häntä kohdatessa oli hän vapaaehtoisesti luopunut kunniapaikaltaan. Sanottiin, että hän oli sen tehnyt vaimonsa kehotuksesta, ja tämä vaimo oli myös Ulrikin vaarallisin vastustaja. Zorillo oli toisessa rykmentissä kuin Ulrikki; mutta tämä oli jo kauvan tuntenut hänet ja hänen naiskumppaninsa "leirisibyllan". Majotusmestarin teltassa anniskeltiin viiniä, ja ennen kapinan syttymistä oli sama teltta ollut upseerien ja kappalaisten kokoontumispaikkana. Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa. Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan. Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo. Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas luotaan. Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei voinut tulla mitään hyvää. Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin. Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!" Viideskolmatta luku. Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon telttaan neuvottelemaan. Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui, sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun Vapahtajan kuva. Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa. Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa, sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti. Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia; mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän miekalla lattiaan. Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi, mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä. Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä, joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton. Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi saada kaikkea mitä tarvitsi. Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää vaatimuksiaan. Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut, kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä; kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia. Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari, joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena: "Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä minä valitsen!" "Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta. Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle: "Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää." Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa, laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä. Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan, sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen, neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi. Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt, ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin. Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä. Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä. Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen luo sitä tuutimaan käsivarsillaan. Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira. Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä. Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään "vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat. Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean vaaleatukkaisen soturin. Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota sotilaskin oli käyttänyt: "Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?" "Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla, joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä. Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan, sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa. Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi. "Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena. Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti: "Rajuilma, ukkonen —" Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen. Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta. "Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa." "_A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios_", kuului sekaisin ja pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta. Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä. Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista, jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi! Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi. Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut ystävällisen vastaanoton. Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä. Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan, jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt. Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa, hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan, liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan, kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin hopeanheleästi ja sydämen pohjasta. Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle, miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää hylkää!" Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan. Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta; lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki. Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan, että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi kuulla hänen ääntänsä. "Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole muiden koirien kaltainen." "Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!" "Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä, komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä tohtori Lelaps." "Onpa se kiltti elukka." "Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella. Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?" "Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä keksimiskyky." "Ette te ennen epäillyt minun onneani, mutta nyt epäilette tätä todellista juttua." "Ehkä se onkin kääntynyt nurin päin, sillä onni tuo Teidän onnenne — joka siihen luottaa oikein täydellä todella, hän on hyvin typerä. Olettekos sepittänyt uusia lauluja?" "Ne ovat lopussa, ihan lopussa!" huokaili vääpeli. "Katsokaas tätä arpea! Siitä asti kuin uskoton koira, muhamettilainen Tunisissa halkasi minun pääni, en enää onnistu sepittämään yhtään värsyä; mutta eipä silti ole pääkopassani sisällys pysynyt rauhallisena. Nyt minä lasken valheita sen sijaan että sepittelisin lauluja. Hullutuksille nauretaan kun minä niitä laskettelen ravintolan pöydän ääressä." "Entäs se halaistu pääkallonne, onko sekin sellainen lemmenkukka-juttu vai olisiko siinä —" "Katsokaas tänne. Ihan puhdas tosi. Se oli kyllä pahanpäiväinen kolttonen, mutta eihän niin pahaa ole, ettei siitä jotakin hyvää tulisi. Niinpä olimme esim. Afrikassa, erämaassa janoon nääntymäisillämme, sillä sehän kuuluu yhteen erämaan kanssa niinkuin piste i-kirjaimeen. Lelaps, joka oli siellä minun kanssani, oli heti vainunnut vesilähteen. Olisi pitänyt kaivaa, mutta mulla ei ollut lapiota eikä kuokkaa. Silloin minä otin irtonaisen puolen pääkallostani, joka totta tosiaan on kovaa luuta, ja kaivoin sillä; ja kun lähde tuli näkyviin, niin ryyppäsin pääkallostani niinkuin pikarista ainakin." "No, no, mies hoi! mitä puhutte!" huudahti Ulrikki lyöden kädellään pöytään. "Vai ette usko, että koira voi vainuamalla löytää vesilähteen?" kysyi Eitelfritz hullunkurisesti tekeytyen suuttuneen näköiseksi. "Lelaps on kotoisin Afrikasta, tiikerin kotimaasta, ja sen emä —" "Ettekös sanonut sitä saaneenne Tübingenistä." "No johan minä äsken sanoin teille, että minä valehtelen. Silloin teille uskottelin, että Lelaps muka olisi kotoisin Schwabenista; mutta oikeastaan se on syntynyt erämaassa, siellä tiikerien kotiseuduilla. Älkää pahastuko, herra Ulrikki. Säästetään jutut toiseen ehtooseen. Heti kun joku minua kintereilläni rupee hätyyttämään, niin minä lakkaan vikuroimasta. Sanokaas mulle nyt, missä minä saisin tavata Navarreten, vänrikin, joka oli mukana Lepanton tappelussa ja Schouwenissa? Varmaankin hän on kova mies; sanotaan, että Zorillo ja hän —" Soturi oli puhunut kovalla äänellä ja majotusmestari, joka oli kuullut Navarreten nimen, kääntyi ympäri ja hän katsahti vänrikkiä silmästä silmään. Tuota miestä täytyi varoa! Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle. Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja vakavasti: "Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?" "Enhän toki! Mitä puhetta se on?" "No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete." "Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni." "En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun tulevaisuuteni turmeleminen." Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa Caballero Navarretelle!" Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän kadotti selvän järkensä. Hän iski silmää veitikkamaisesti Ulrikille älykkäillä silmillään ja kuiskasi hänelle: "Kyllä minä osaan pitää suuni kiinnikin, jos niin tarvitaan. Olettepa Te korkealle pyrkivä mies! Schwabilainen näiden jäykkäniskaisten junkkarien johtajaksi! Mutta pitäkää nyt vaarin, miten minä Teitä autan." "Mikä Teillä onkaan mielessänne?" kysyi Ulrikki; mutta Hans Eitelfritz oli jo nostanut korkealle ison pikarin ja sysännyt sen pöytään niin kiivaasti, että pöytä horjui. Sitte hän löi nyrkillään pöytään ja kun espanjalaiset kääntyivät katsomaan häneen, niin hän huusi heidän kielellään: "Niin, silloin olikin oivallista, Caballero Navarrete. Teidän sukulaisenne, jalosukuinen Conde, siellä Kastiiliassa, tiedättehän, ja Condesa ja vielä Condesilla! Pelkkää oivallista väkeä! Vieläkö muistatte herra isänne tallissa sitä sysimustaa oritta, jolla oli lumivalkoinen häntä? Entäs vanhaa renkiä Enriqveä? Ei koko Kastiiliassa ollut kenelläkään pitempää nenää kuin hänellä. Minä näin kerran Burgosissa yksinäisen pitkän varjon kääntyvän kadun kulmassa ja vasta kahden minuutin kuluttua tuli ensin nenä ja sitte vanha Enriqve." "Kyllä muistan", vastasi Ulrikki, joka aavisti soturin tarkotuksen, "mutta onpa nyt jo tullut myöhä meidän jutellessamme; lähtekäämme liikkeelle!" Sibylla ei ollut kuullut mitään heidän keskinäisistä kuiskutuksistaan, mutta hän aavisti mitä vääpeli tarkotti meluavalla puheellaan. Kun tämä hitaasti nousi seisoalle, laski hän lapsen koppaan, henkäsi syvään, painoi kätensä silmänräpäykseksi lujasti silmilleen ja meni sitte suoraan poikansa luo. Oliko Florette saanut Sibyllan nimen tosiaankin korteista ennustamistaitonsa vuoksi vai älykkäisyytensäkö takia, sitä hän ei itsekään tietänyt. Jo kaksitoista vuotta sitte, ollessaan vielä vallonilaisen kapteeni Grandgagnagen rakastajattarena, oli hän sen nimen äkkiä saanut tietämättä oikein miten ja keneltä. Ennustustaidon oli hän oppinut eräältä merikapteenin leskeltä, jonka luona hän oli kauvan asunut. Kun hänen äänensä oli tullut terävämmäksi ja heikommaksi, niin hän oli ruvennut ennustajaksi tullakseen huomatuksi ja saavuttaakseen arvoa ja hänen herkkä luonteensa, hänen kunnianhimonsa ja se ihmistuntemus, jonka hän oli saavuttanut leirissä ja kulkiessaan maasta maahan, auttoivat häntä saamaan toimeen erinomaisia tuloksia tällä ihmeellisellä taidolla. Korkeimmatkin sotapäälliköt olivat tarkkaavaisuus jännitettynä istuneet hänen korttiensa ääressä kuunnellen hänen ennustuslauseitaan ja Zorillo, jonka rakastajattarena hän nyt oli ollut kymmenen vuotta, sai kiittää hänen vaikutusvaltaansa siitä, ettei hän viime kapinan jälkeen ollut menettänyt majotusmestarin tointansa. Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta hiukan tulevaisuuteen. Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi: "Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra. Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä, vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein." Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee teidän vuoronne, kapteeni." "Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on onnettomuus, luulisin ma." "Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen." Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän vastasi nopeasti: "Olkoon menneeksi; alkakaa!" "Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen." "Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin häntä oli pyydetty. Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli: "Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä." Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla nähdä hänen katseensa: "Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?" "Totta kaiketi." "Ja muistatte isänne?" "Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano teille, että hän on kuollut?" "Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?" "Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti puhua äidistä tämän naisen kanssa. Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään: "Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?" "Mitä se teitä liikuttaa?" "Minun täytyy se kumminkin tietää." "Ei maar! Mitä minun äitiini tulee, niin se on liian hyvää tämmöisiin vehkeisiin." "Oh", sanoi Sibylla katsoen häneen sellaisella katseella, että Ulrikki sitä peljästyi. Sitte hän ääneti lateli pöydälle jälellä olevat kortit ja kysyi: "Tahdotteko kuulla jotakin morsiamesta?" "Ei mulla ole sellaista. Mutta kylläpä te minua katselette! Oletteko kyllästynyt Zorilloon? Minusta ei ole rakastajaksi." Sibyllaa vähän pöyristytti ja hänen iloiset kasvonsa taas saivat vanhan ulkonäön, niin vanhan ja uupuneen näön, että Ulrikin tuli häntä sääli. Mutta nainen pian tointui jälleen ja jatkoi: "Voi toki mitä puhuttekaan! Mutta tehkää nyt hyvin ja lausukaa itse kysymyksenne." "Mistä minä olen kotoisin?" "Metsäisestä vuoriseudusta Saksasta." "Vai niin! Ja mitä tiedätte isästäni?" "Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette, otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän." "Lastu ei kauvas kannosta sinkoa." "Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin." "Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi. "Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta." Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan, jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen, tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi: "Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?" Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni, karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi." "Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja itki katkerasti. Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä tuolle miehelle oli tullut?" Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?" Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen sinulle myöhemmin." Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet hyvästi. Kuudeskolmatta luku. Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla, vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon. Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta. Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo, hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään. Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti. Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin kultaiset langat tummassa kankaassa. Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen. Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi. Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa, mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu, huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!" Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa, saksalainen nukkuu tuolla." Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä. Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset, miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään jo; Zorillo minua vartoo." "Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —" "Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen. Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä, mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa." "Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian." "Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen. Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina sattuvat niin kummallisesti." Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki, sanoi hän varoittaen: "Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan." "Toisen suruja", virkkoi Flora kumealla äänellä ja laskeusi levolle. Valkotukkainen nainen, miksi olet pysynyt niin nuorena? Vanhuuden ja nuoruuden kaikki murheet ja tuskat sinua kiduttavat tänään yht'aikaa! Rinnassasi taistelee toinen rakkaus toista vastaan elämästä ja kuolemasta; kumpi niistä pääsee voitolle? Hän tietää sen, hän tiesi sen jo ennen kuin menikään sisälle telttaan. Äiti on paennut lapsensa luota mutta jälleen löytämäänsä poikaa hän ei voi hyljätä. Oi äidinrakkaus, sinä liikut autuaassa ilossa laulavien enkelien seassa taivaan pilvissä! Oi äidin sydän, miekan lävistämänä vuodatat verta tuskallisemmin kuin mikään muu. Onneton Florette-raukka! Tänä heinäkuun aamuna hän kärsii enemmän kuin inhimillisiä tuskia ja kaikki mitä hän on rikkonut, sotii häntä vastaan ja huutaa hänen korvaansa, että hän on kadotettu olento ja ettei hänelle ole mitään armoa tässä eikä tulevassa elämässä. Ja kumminkin! Pilvet leviävät, muuttolinnut menevät, soittoniekka kulkee laulaen maasta maahan, löytää rakkautta ja heittää pois huoletonna kevyet kahleet etsiäksensä uusia. Ja hänen lapsensa tekee niinkuin isäkin teki, ja hän vuorostaan on samallainen kuin hänenkin isänsä oli ja samallainen kuin hänen iso-isänsäkin muinaisina aikoina! Mutta ikuinen oikeus? Mittaako se sinne tänne tuulen ajamaa lehteä samalla mitalla kuin paikallaan juurtunutta kasvia? Kun Zorillo päivän valjettua katsoi naisystäväänsä kasvoihin, sanoi hän lempeästi: "Oletko itkenyt?" "Olen", vastasi hän luoden silmänsä maahan. Silloin mies arveli hänen olevan levottoman sen vuoksi, että pelkäsi, ettei mies onnistuisi electo-vaalissa ja sen vuoksi hän veti Floran luoksensa ja sanoi: "Ole huoleti, Bonita. Jos he minut valitsevat ja Mannsfeld tulee, niinkuin hän on luvannut, niin leikistä tulee loppu tänä päivänä. Toivokaamme, että he yhdennellätoista hetkellä palajavat järkiinsä ja ottavat kuullaksensa järkipuheita. Jos he tuon uuden hurjapään tekevät electoksi — silloin hänen päänsä on vaarassa, vaan ei enää minun. Oletko sairas? Kuinka alakuloisen näköinen oletkaan! Varmaankin voit pahoin; et saa enää tuolla tavoin mennä ihmisten luo yöllä!" Nämä sanat lausuttiin levottomalla mielellä ja ne kaikuivat niin sydämellisiltä ja lämpimiltä. Ne sattuivat syvälle Floretten sydämeen ja intohimoisella liikutuksella hän tarttui Zorillon käsiin, suuteli niitä ja huudahti: "Kiitos, Pasqvale, rakkaudestasi ja kaikesta. En sitä koskaan unhota, tapahtukoon mitä hyvänsä. Riennä, riennä; rumpu pärisee taas." Mies luuli hänen puhelevan kuumeen houreissa ja pyysi häntä rauhoittumaan; sitte hän lähti teltasta ja lähti sille paikalle, missä vaali piti toimitettaman. Kun Flora jäi yksin, heittäysi hän pyhän neitsyen kuvan eteen polvilleen, mutta hän ei tiennyt oliko oikein rukoilla pojalle sellaista virkaa, joka oli ollut onnettomuudeksi niin monelle ja kun hän rukoili pyhää neitsyttä antamaan hänelle voimaa jättääksensä rakastettunsa, niin se hänen mielestänsä oli aivan kuin petos Pasqvalea kohtaan. Hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän ei kyennyt rukoilemaan. Hänen häilyvä mielensä horjahti korkeimmasta vähäpätöiseen ja hän sieppasi korttipakan katsoaksensa yhdistikö kohtalo hänet Zorilloon vai Ulrikkiinko ja herttakymppi — se oli hän itse — joutui aivan patasotamiehen viereen, joka oli Pasqvale. Levottomalla mielellä hän kokosi taas kortit ja väliäpitämättä korttien ennustuslauseesta hän päätti seurata poikaansa. Leirissä sillä välin rummut jyrisivät ja torvet toitottivat ja kokoontuneen sotajoukon keskuudesta puheet ja huudot kaikuivat kuin kaukainen meren aaltojen kohina. Taasen kajahti torven toitotus ja hän kokosi ajatuksensa ja rupesi kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa Ulrikin äänen. Hänen sydämensä sykkiminen esti häneltä hengityksen. Ulos hänen täytyi lähteä, myöskin kuulemaan mitä tapahtui. Nopeasti hän pyyhkäsi valkoiset hiukset otsaltaan, heitti liinan päähänsä ja kiiruhti läpi leirin vaalipaikalle. Hiekkavallilla tykkien välissä olivat kapinan johtajat ja keskellä eturiviä, toisten edellä seisoi hänen poikansa puhuen kansalle. Vaali horjui hänen ja Zorillon välillä. Ulrikki oli jo kauvan puhunut. Hänen poskensa hehkuivat ja päässänsä kullattu kypäri, hiuskiharat liehuen hän oli niin miehuullisen, niin sotaisen kaunis, että Floran sydän heltyi ja niinkuin yö kirkastuu kun mustat pilvet hajaantuvat ja kuu voitollisena tulee näkyviin, niin yht'äkkiä äidin rakkaus ja äidin ylpeys voittivat tuskan ja levottomuuden. Ja nyt Ulrikki vielä enemmän oikasi itseään ja huudahti: "Kieltänsä pieksämään ovat muut sukkelammat ja terävämmät, mutta miekallani minä osaan puhua yhtä hyvin kuin joku toinenkin." Ja nyt hän nosti raskaan aseen, jota toiset vaan töin tuskin jaksoivat molemmin käsin hallita, ja heilutteli sitä ainoastaan oikealla kädellään reippaissa kaarissa päänsä yläpuolella niin että se vinkuen halkasi ilmaa. Sotamiehet sen nähdessään riemastuivat ja kun hän taas oli laskenut alas aseen ja miehet jälleen olivat rauhoittuneet, niin hän jatkoi puhettaan kiivaasti ja uhmaavasti: "Ja mihin nämä puhujat ja rauhanhierojat tahtovat meitä johtaa? Siihen, että me niinkuin koirat nuoleskelisimme herrojemme jalkoja, näiden herrojen, jotka meitä pettävät. Kreivi Mannsfeld tulee tänään; sen tiedän varmaan, ja yhtä varmasti olen myös saanut tietää, että hän tuo kaikkea, mutta ei vaan sitä, joka meille on tuleva, jota me tarvitsemme, jota meillä on oikeus vaatia, jota tarvitsemme alastomien jalkojemme suojaamiseksi, repaleisten vaatteittemme korjaamiseksi: rahoja, rahoja hänellä ei ole meille antaa! Niin on asian laita, sen vannon, ja jos asia toisin on, niin astukaa esiin te herrat rauhanhierojat, ja todistakaa minut valehtelijaksi! Onko teillä halua, onko teillä rohkeutta väittää, että Navarrete valhettelee? — He vaikenevat! — Mutta me puhumme! Me emme tahdo antaa tehdä itsestämme pilkkaa ja syöttää itseämme tyhjillä lupauksilla! Se mitä pyydämme, on vaan vähäinen palkkio kelpo työstä. Jolla kärsivällisyyttä on, hän odottakoon. Minun on jo lopussa. Me olemme hänen majesteettinsa kuuliaisia palvelijoita, ja sellaisina pysymme. Kun hän pitää sanansa meille, niin hän voi meihin luottaa; mutta jos hän rikkoo sopimuksen, niin emme me ole sidotut mihinkään muuhun kuin itseemme ja, _Santiago!_ me emme ole heikoimmat. Me tarvitsemme rahoja, ja jos hänen majesteetiltaan puuttuu kultakolikoita, niin me tahdomme kaupungin, missä löydämme sen mikä meiltä puuttuu. Rahoja, taikka kaupunki; kaupunki tahi rahoja. Vaatimuksemme on oikea ja jos valitsette minut, niin pysyn lujana enkä väisty vaikka takanani kuuluisikin mutinaa ja vaikka minua uhattaisiinkin. Jolla on rohkea sydän haarniskansa alla, hän minua seuratkoon; joka tahtoo nöyränä kontata niinkuin Zorillo, tehköön niin. Valitkaa minut, ystäväni, minä teille hankin enemmän kuin tarvitsemmekaan ja sen lisäksi kunniaa ja mainetta. Pyhä Jaakoppi ja madonna meitä auttakoot. Eläköön kuningas!" "Eläköön kuningas, Eläköön Navarrete! Navarrete! Eläköön Navarrete!" huusivat tuhannet parrakkaat suut lujaa ja kiivaasti. Zorillo ei enää tullut kysymykseen. Vaali pantiin toimeen. Ulrikki valittiin electoksi. Ikäänkuin siipien kohottamana hän meni miehestä mieheen pusertamaan toverien käsiä. Valtaa, valtaa, korkeinta mitä mailmassa on, oli hän saanut, se oli hänen. Ja koko kuormamiehistö, rengit, kokit, vaimot, tytöt ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat hänen nimeänsä ja jokainen, jolla oli hattu tai lakki, heilutti sitä ilmassa; kellä nenäliina oli, huiskutti sillä. Rummutus toisensa jälkeen kumisi, torven toitotus seurasi toistansa, ja konstaapeli käski lauaista kaikki kanuunat yhteislaukauksena, sillä vaali oli hänen mielensä mukainen. Melkein kuin huumauksissa seisoi valittu keskellä melua, riemuhuutoja, sotamusiikkia ja tykistön jyskettä, nostaen kypäriänsä sekä viittaillen kansalle vilkkailla liikkeillä. Hän tahtoi myös puhua, mutta meteli sekotti hänen äänensä. Florette oli vaalin jälkeen sieltä hiipinyt pois, ensin tyhjään telttaan, sitte sairaan vaimon luo, joka tarvitsi hänen apuansa. Electo ei joutanut ajattelemaan äitiänsä, sillä tuskin oli hän ehtinyt tekemään tovereillensa kalliin juhlallisen valan ja heiltäkin vastaanottamaan samallaisen, niin saapui kreivi Mannsfeld. Sotapäällikkö vastaanotettiin kaikella kunnialla. Hän tunsi Navarreten ja tämä alkoi keskustelut hänelle omituisella miehekkäällä arvokkaisuudella, mutta kreivillä oli tosiaankin pelkkiä lupauksia annettavana ja kapinalliset eivät luopuneet vaatimuksestaan: saada rahaa taikka kaupunki! Ylhäinen herra muistutti heille heidän valaansa eikä säästänyt hyviä sanoja, varotuksia ja uhkauksia, mutta electo pysyi taipumattomana. Mannsfeld älysi tulleensa turhaan; ainoa, minkä hän Navarretelta sai toimitetuksi oli, että ymmärtäväinen mies johtajain joukosta saisi seurata häntä Brysseliin esittämään valtioneuvostolle miten oli rykmenttien tila, sekä vastaanottamaan uusia ehdotuksia ja kun kreivi senjälkeen ehdotti, että hän tämän toimen uskoisi Zorillolle, niin electo käski majotusmestarin heti laittautumaan valmiiksi matkalle. Tuntia myöhemmin ylipäällikkö lähti leiristä ja Zorillo oli hänen seurassaan. Seitsemäskolmatta luku. Viides yö electo-vaalin jälkeen pimeni, sateli hiljaa, tyhjillä leirikaduilla kuului vaan silloin tällöin vahtisotilaitten askelia tai jonkun itkevän lapsen ääntä. Zorillon teltassa, jossa tavallisesti muutoin oli myöhään valaistus, paloi tällä kertaa huono päretikku, jonka ääressä palvelustyttö unisena istui parsien reikää villasessa röijyssään. Tyttö ei enää odottanut ketään tulevaksi ja säpsähti kun teltan ovi äkkiä temmattiin auki ja hänen isäntänsä, mukanansa kaksi äskettäin kapteenin arvoon nimitettyä toveria, tuli suoraan hänen luoksensa. Zorillo piti hattua kädessään, hänen musta, hiukan harmaansekainen tukkansa riippui epäjärjestyksessä hänen otsallaan, mutta hän astui suorana kuten tavallisesti. Hänen ruumiinsa ei liikahtanut, mutta silmät vilkuivat teltan toisesta päästä toiseen; tyttö teki ristinmerkin ja nosti kaksi sormea häntä kohti, sillä ilkeä katse sattui häneen kun Zorillo viimein kumealla äänellä hänelle ärähti: "Missä emäntäsi on?" "Hän on poissa, sille en mitään voi", vastasi tyttö. "Mihin hän on mennyt?" "Electon Navarreten luo!" "Milloinka?" "Electo tuli hakemaan hänet ja lapsen heti teidän poismentyänne." "Eikö hän ole tullut takaisin?" "Äskettäin hän lähetti paistetun kanan, minun piti se tallettaa teille kunnes tulette takaisin. Tuossa kananpaisti on." Zorillo naurahti. Sitte hän kääntyi seuralaisiinsa ja sanoi: "Minä kiitän teitä, te olette nyt — vieläkö Flora on electon luona?" "Vielä tietystikin." "Ja kuka — kuka se oli — sallikaa että istahdan — kuka se oli joka hänen näki electon luona vaalin edellisenä yönä?" "Minun veljeni", vastasi toinen kapteeni. "Hän tuli ulos teltasta juuri kun veljeni kulki ohitse leirivartioston kanssa." "Älä sitä pane sydämellesi", virkkoi toinen kapteeni. "Kyllä löydät naisia tarpeeksi monta. Me jo rupeamme käymään harmaapäisiksi, eikä kannata kilpailla enää niin kauniin miehen kanssa kuin Navarrete on." "Minä olin luullut Sibyllaa älykkäämmäksi", sanoi toinen kapteeni "Kuusitoista vuotta takaperin minä näin hänet Neapelissa. Olipa hän silloin pulska nainen! Vielä hän nytkin on kohtalaisen soman näköinen; mutta Navarrete, voisihan hän melkein olla Sibyllan poika. Te olette, Pasqvale, häntä aina kohdellut hyvin. Niin, joka naisilta odottaa kiitollisuutta — —" Silloin majoitusmestarin mieleen johtui miten Sibylla juuri ennen vaalia oli hänen kaulaansa kavahtanut ja kiittänyt häntä kaikesta hänen hyvyydestään ja silloin Zorillo puri hammasta ja huokasi syvään. Seuralaiset valmistautuivat lähtöön hänen luotansa, mutta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Anna hänelle Renato kreivin lähettämä kirje. Se mitä minulla on hänelle puhuttavaa, sen saan sitte myöhemmin sanoa." Zorillo tarvitsi pitkän aikaa antaakseen haarniskansa ja ottaakseen esiin kirjotuksen. Molemmat toverit huomasivat miten hänen sormensa vapisivat ja he katsoivat toisiinsa säälivillä katseilla, mutta kirjettä vastaanottaessaan vanhempi sanoi: "Ei tämä meno kelpaa. Naiset ovat juuri kuin onnikin. Tänään yksi, huomenna toinen. Vastaanota sinä se asia niinkuin tuhannet muutkin ovat sellaiset seikat kantaneet, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Onhan sinulla kelpo miekka, mutta Navarreten kanssa taisteluun antautuminen olisi itsemurha. Kyllä minä hänelle kirjeen annan. Zorillo, ole sinä järkevä ja ota pian toinen henttu." "Pian, heti kohta, se on tietty", vastasi majotusmestari; mutta lähetettyään pois palvelustytön ja jäätyänsä ihan yksin, hän painoi otsansa pöytää vastaan ja hänen ruumiinsa tärisi liikutuksesta. Niin hän istui kauvan; sitte hän pakotti itsensä juhlallisen näköiseksi ja astuskeli edestakaisin. Oli jo aamukoitto kun hän meni vuoteellensa. Seuraavana aamuna hän kokoontuneen sotaneuvoston läsnäollessa antoi raportin electolle ja kun tämä toimitus oli lopussa, astui hän esiin Navarreten luo ja sanoi niin lujalla äänellä, että kaikkien täytyi se kuulla: "Toivotan onnea teille, kun olette saanut uuden rakastajattaren." "Siihen on teillä täysi syy", vastasi electo. "Malttakaa vaan vähän aikaa, niin lyönpä vetoa, että toivotatte mulle onnea vielä sydämellisemmin kuin tänään!" Brysselistä kirjeellisesti lähetetyt ehdotukset olivat taas sellaiset, ettei niihin voitu suostua. Nyt oli tarvis ryhtyä toimiin, ja kapinallisen sotajoukon päällikkö käytti aikaa. Hänestä tuntui "valta" tekevän hänen joustavuutensa ja vilkkautensa kahta vertaa suuremmaksi. Oli kerrassaan ihana marssimisen, sotaneuvottelun ja muiden vaivojen jälkeen saada levähtää äidin luona, kuunnella hänen puhettaan ja avata hänelle sydämmensä. Kuinka arvokkaana olikaan äiti pysynyt levottomuuksien ja vaarojen aikana, leirielämän likaisuudessa ja kaikesta huolimatta — niin, hän uskalsi sen sanoa suoraan! Kuinka viisaasti ja viehättävästi hän osasi puhua ihmisistä ja asioista, miten leikillisiä sanasutkauksia hän lasketteli keskustelun höysteeksi ja kuinka tarkoin huomasi Ulrikki hänen kokemuksesta tuntevan kaikki seikat, jotka koskivat rykmenttien tilaa ja electon omaa asemaa. Totta tosiaan, eipä Flora ollut suotta ollut likeisessä tuttavuudessa sotajoukon johtajan kanssa. Äitinsä neuvosta hän luopui aikeista valloittaa Mechelnin kaupunki, saatuaan vakoojain kautta tietää, että se oli hyvin varustettu ja että siellä odotettiin kapinallisten tuloa. Sellaisilla varustuksilla, kuin hänellä oli käytettävinä, ei hän voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen; hänen ensimäinen iskunsa ei saanut olla harha-isku. Ja niin hän vaan näyttäytyi Brysselin läheisyydessä, lähetti kapteeni Montesdoccan, joka vielä kerran koki neuvottelukeinoja, tyhjin toimin takaisin ja eksyttääksensä vastustajansa väärille jäljille hän valitsi ihan uuden tien ja hyökkäsi äkkiarvaamatta Flanderissa rikkaan Aalstin kaupungin kimppuun. Asukkaat yllätettyinä kokivat tosin puolustaa lujasti linnoitettua kaupunkiansa, mutta porvarien voimat eivät kestäneet sotataitoisen, saaliinhimoisen sotajoukon kiivasta hyökkäystä. Valloitettu kaupunki oli kuninkaan oma. Sellaista panttia kapinalliset tarvitsivat ja sen saatuaan he väkivallalla ottivat korvauksen maksamatta jääneestä palkastaan. Kaikki, jotka yrittivät tekemään vastarintaa, tapettiin miekalla; kaiken porvarien omaisuuden otti sotamies itselleen kuuluvana palkkana. Holveissa suuren tornin Belfriedin alla, jossa kellonsoitolla asukkaat vaaran uhatessa kutsuttiin kokoon, oli runsaasti vaatetta uusia jakkuja varten. Kultaa ja hopeaa ei puuttunut raatihuoneen rahastossa, kauppiasten kassoissa eikä porvarien arkuissa. Kaikki hopeiset talouskapineet, naisten kultaiset koristeet, lasten syntymäpäivälahjatkin joutuivat vallottajain käsiin ja sataseitsemänkymmentä rikasta seurakuntaa Aalstin ympäristöllä pakotettiin pitämään huolta siitä, että kapinalliset saivat muonavaroja. Navarrete ei estänyt ryöstämistä. Mitä sotamies hyökkäyksen aikana otti, se oli hänen mielipiteensä mukaan ansaittua saalista. Aalstin valloitus hänen mielestään oli täysin oikeutetun itsepuolustuksen teko ja rykmentit ajattelivat niinkuin hänkin ja olivat electoonsa tyytyväiset. Kapinoitsijat hakivat ja löysivät asunnon porvarien taloissa, nukkuivat heidän sängyissään, söivät heidän astioistaan ja joivat heidän viinikellarinsa tyhjiksi. Kolme päivää sai ryöstäminen kestää. Viidentenä päivänä oli palvelus ja majotuslaitos järjestetty ja porvarit saivat taas kokoontua raatihuoneeseen, järjestää kauppansa ja ammattinsa harjottamisen sekä toimia ja askaroida vanhastaan totutun tapansa mukaan. Säilyneeseen omaisuuteen ei saanut enää kajota; ryöstäminen ei enää maksanut vaivaa. Electolla oli oikeus valita itselleen asunto missä hän tahtoi ja Aalstissa ei puuttunut kauniita rakennuksia. Ulrikki oli tosin ensiksi halunnut asettua asumaan Hiérgesin vapaaherran palatsissa, mutta hän luopui siitä ja valitsi pienen kauniin talon torin varrella asunnoksi itselleen ja äidilleen, koska se talo muistutti hänen isänsä pajarakennusta. Kulmahuoneen, jonka ikkunat olivat Belfriediin ja komeaan raatihuoneeseen päin, antoi Ulrikki sisustaa äidilleen ja kaupungin puutarhurit saivat käskyn jättää hänelle kauneimmat ruukkukasvinsa. Tuo kukilla kaunistettu huone, jota laululinnut elähyttivät, oli pian paljo hauskempi ja komeampi kuin se koti, josta hän oli uneksinut. Hankittiin myöskin pieni valkonen koira, ihan samallainen kuin Florettella oli ollut pajarakennuksessa ja kun iltasilla lämmin kesäilma tuli sisään avoimista ikkunoista ja Ulrikki äitinsä kanssa vaipui muistelmiin entisiltä ajoilta tai suunnitteli tulevaisuuden hankkeita, niin hänestä tuntui kuin uusi kevät olisi tulvinut hänen sieluansa täyttämään. Kaupungin asukasten surkea tila ei häntä yhtään koskenut. He olivat tappiolle jäänyt puolue sodan vakavassa pelissä, he olivat vihollisia — kapinallisia. Oman käskyvaltansa alaisissa hän näki pelkkiä iloisia naamoja; hän käytti valtaa, he tottelivat. Zorillo häntä vihasi, sen hän näki tämän silmistä, mutta Ulrikki oli nimittänyt hänet kapteeniksi ja mies teki tehtävänsä majotusmestarina mallikelpoisesti. Florette tahtoi hänelle ilmottaa että electo oli hänen poikansa, mutta Ulrikki pyysi hänen säästämään se tieto kunnes hänen valtansa oli juurtunut lujemmaksi ja kuinkapa Florette taisi armaaltansa kieltää mitään? Äiti oli ollut huolestunut, syvästi murheissaan, mutta se oli pian haihtunut ja nyt hän taas voi olla iloinen Ulrikin seurassa ja unhottaa murheet ja sydämensä surut. Mikä onni kun sai taas omistaa poikansa ja vastaanottaa hänen rakkautensa! Missä olisi ollut hellätuntoisempi poika, missä rakkaampi koti kuin hänen kotinsa? Saaliina anastetut samettiset ja brokaadivaatteiset puvut, jotka olivat olleet vapaaherratar Hiérgesin omat, olivat joutuneet electolle. Kuinka nuorelta Florette näytti niihin puettuna! Katsoessaan peiliin tämä hämmästyi omaa ulkonäköänsä. Vapaaherran tallissa oli löydetty kaksi kaunista ratsuhevosta ja kallisarvoisia satuloita ja suitsia. Ulrikki oli sen maininnut äidilleen, jonka mieli heti rupesi tekemään lähteä ratsastamaan pojan kanssa samoin kuin hän oli ratsastellut Grandgagnagen kanssa; ja kun hän sitte pojan rinnalla ratsasti, puettuna pitkään sametti-leninkiin, heiluvat sulkatöyhdöt komeassa hatussa, niin hän huomasi pian miten vihamieliset porvaritkin ja heidän naisensa ihmetellen katselivat heidän jälkeensä. Kaunis näkö olikin kun komea soturi, täynnä voimaa ja itsetietoisuutta, virkun hevosen seljässä ratsasti kauniin naisen vieressä, jolla oli valkonen tukka ja jonka silmistä loisti reipas elämänhalu. Zorillo tuli usein heitä vastaan kun he karauttivat raatihuoneen ohi ja silloin Florette aina ystävällisesti teki hänelle tervehdyksen ratsuvitsalla; mutta Zorillo tahallaan katsoi sivulle tai vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä kun hän ei voinut olla vastaamatta. Tämä syvästi loukkasi Florettea ja hänen ollessaan yksinänsä tapahtui usein, että hän lyyhistyi kokoon, vanhentuneen ja väsyneen näköisenä katsoa tuijottaen maahan. Mutta Ulrikin tulo virkisti ja nuorensi hänet pian. Mitä poika eläessään oli kokenut, mikä oli liikuttanut hänen sydäntään ja sieluaan, sen äiti nyt tunsi ja tiesi nyt välttää pojan vastustamista kun tämä väitti, että valta oli suurin mailmassa. Vähäpätöisiin seikkailuihin Aalstissa ei eleetön korkealle pyrkivä mieli voinut tyytyä. Brysselistä oli tullut pannajulistus kapinallisia vastaan, mutta kuninkaalla ei ollut mitään tekemistä sen toimen kanssa; häpeällisen julistuksen tarkotuksena oli vaan alankomaalaisten kirkujain suun tukkeaminen ja heidän piti vielä kalliisti maksaa suunsa pieksäminen! Oli jotain suurempaa tekeillä! Sen aikuista Antwerpeniä oli mainittu koko Intiaksi, joka oli yhteen kaupunkiin koottu, ja nyt ei ollut sen vähempi kysymyksessä kuin tämän rikkauden pesäpaikan sieppaaminen kapinallisten käsiin ja koko espanjalaisten armeija Alankomailla oli hankkeissa seurata Aalstissa olevien rykmenttien esimerkkiä. Äiti oli pojan ystävä ja neuvonantaja. Mihin tärkeämpään toimeen hän ryhtyi, siihen hän ensin kuulusteli äitinsä mielipidettä ja usein hän oman mielipiteensä hylkäsi kuultuansa äidin neuvon. Tällainen osallisuus suurten asiain ohjaamisessa sai Sibyllan kekseliäälle älylle miettimistä. Kun jossakin asiassa syyt ja vastasyyt joutuivat tasapainoon, saman arvoisiksi, asetteli hän kortit pöydälle ja niiden ennustus silloin tavallisesti ratkaisi asian. Näiden kahden ajatus- ja toiminta-tapaan ei vaikuttanut mikään korkeampi päämäärä, ei mikään halu vaikuttaa hyvää ja suuremmoista laajempiin piireihin. Mitäpä heitä liikutti, että tuhansien ihmisten onni tai onnettomuus riippui heidän päätöksestään. Kuolettava ase heidän käsissään oli vaan kallisarvoinen kapine, josta iloitaan ja jolla otetaan alas hedelmät puusta. Don Juanin sanan, että valta on viljavainio, näki Ulrikki nyt jo toteenkäyneen, sillä olihan Aalstissa paljon täysinäisiä tähkäpäitä heidän poimia. Sotamiehen lasta, jonka Flora oli ottanut mukaansa poikansa luo, hoiteli hän niinkuin ennenkin äidillisellä huolella, mutta olkipahnoilla syntynyt lapsi oli nyt puettuna hienoon palttinaan ja pitseihin ja muihin kummallisesti mietittyihin koristuksiin. Lapsi oli hänelle tarpeellinen, sillä kun hän pitkäin tuntien kuluessa aamupäivillä, jolloin Ulrikki tavallisesti oli ulkona, liian kipeästi tunsi synkkien ajatusten vaivaavan, niin hän puuhasi hoitaen tuota avutonta olentoa. Ulrikki oli usein melkoisen kauvan poissa, kauvemmin kuin velvollisuus vaatikaan. Mitähän mahtoi poika puuhata? Mahtoiko hän käydä jonkun rakastajattaren luona? Miksipä ei? Äiti vaan oli ihmeissään, ettei kaukaa ja läheltä kulkenut kauniita naisia hänen komean poikansa luo. Niin, olihan electo löytänyt entisen rakastajattaren: taiteen, jonka hän tyytymätönnä oli hyljännyt. Hän oli saanut kuulla, että eräs maalari oli kaatunut kaupunkia puolustettaessa. Ulrikki oli nyt lähtenyt vainajan asuntoon nähdäksensä hänen maalaamiansa teoksia, mutta mimmoisessa tilassa olikaan taiteilijan asunto! Akkunat ja talouskapineet oli rikottu pirstaleiksi, murtamalla avatut kaappien ovet roikkuivat väännetyillä saranoillaan huoneen lattialle päin; leski oli lasten kanssa atelieerissä olkipahnoilla. Tämä liikutti hänen sydäntänsä ja tuolle onnettomalle naiselle hän antoi apua runsaalla kädellä. Seinillä oli muutamia pyhimysten kuvia, jotka espanjalaiset olivat säästäneet hävittämättä; myöskin maalausteline, maalit ja siveltimet olivat säilyneet koskematta. Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, jonka toimeenpanoon hän heti ryhtyi. Hänen piti maalata uusi sotalippu! Kuinka kiivaasti hänen sydämensä sykkikään, kun hän taas seisoi maalaustelineen edessä! Kerettiläisiä hän piti pakanoina. Espanjalaiset taistelivat etupäässä niitä vastaan uskon puolustukseksi. Sentähden hän nyt maalasi lipun toiselle sivulle ristiinnaulitun Vapahtajan ja toiselle sivulle pyhän neitsyen kuvan. Taiteilijan leski oli mallina madonnaa maalatessa ja nuori sotilas Kristuksen kuvaa maalatessa. Hänen luovaa kättänsä ei nyt ollut hillitsemässä mitkään arvelut eikä pelko arvostelijain moitteista, sillä nyt oli valta hänen käsissään ja mitä hän sai syntymään, sen täytyi kelvata. Costan pään, jommoiseksi hän sen oli maalannut Tizianin luona, hän asetti Vapahtajan vähän koukistetulle vartalolle ja neitsyt Maria sai Sibyllan kasvot, uhmaten Madridilaisia ankaroita taiteen tuomareita, hänen omaksi ilokseen ja äidin kunniaksi. Hän kuvasi äitinsä nuoremmaksi, muutti hänen valkoset hiuksensa kiiltäviksi kullan keltaisiksi ja eräänä päivänä hän pyysi Floraa pysymään liikkumattomana ja miettimään jotakin oikein vakavaa; hän tahtoi piirtää äitinsä kuvan. Silloin äiti iloisesti istahti asentoon ja sanoi: "Riennä nyt, sillä vakavannäköisenä en voi kauvan pysyä." Muutaman päivän kuluttua olivat molemmat maalaukset valmiit; ne olivat koko lailla hyvin onnistuneet ja häntä ilahutti, että hän vielä pitkän väliajan kuluttuakin kykeni jotakin aikaansaamaan. Äiti oli ylen ihastunut pojan mestariteoksesta ja varsinkin hänen tarkasta muististaan. Nuorena vaimona hän sanoi olleensa ihan sen näköinen ja ihmeellistä oli miten hyvin Ulrikki oli osannut saada tarkoin saman värin mikä hänen hiuksillaan silloin oli; mutta hän pelkäsi kuitenkin, että olisi Jumalan pilkkaamista kun maalasi neitsyt Marian kasvot hänen muotoisiksi. Eihän hän ollut sen parempi kuin törkeästi syntinen vaimo. Hän iloitsi että tämä työ oli lopussa, sillä taas rupesi häntä vaivaamaan levottomuus ja aamupäivät hänestä tuntuivat niin ikäviltä. Pasqvale ei ollut kertaakaan — se häneen kipeästi koski — edes katsonut hänen puoleensa ja hän alkoi ikävöidä seurustelua miesten kanssa, johon hän oli tottunut. Mutta hän ei valittanut, vaan näytti Ulrikille aina samaa iloista naamaa, kunnes tämä eräänä päivänä ilmoitti, että hän joksikin ajaksi lähtisi matkalle jättäen äidin yksin. Jo useita kertoja oli hän pikkukahakoissa ajanut pakoon porvareista ja talonpojista kokoon haalituita joukkoja, jotka olivat lähteneet taisteluun kapinoivaa sotajoukkoa vastaan; nyt eversti Romero kutsui häntä taistelemaan suurta isänmaanystäväin sotajoukkoa vastaan, joka oli kokoutunut Löwenin ja Tirlemontin välisille seuduille jalosukuisen Floyonin herran johdolla. Sanottiin siinä sotajoukossa olevan pelkkiä ylioppilaita ja muita niskoittelevia kirkujia, ja niin asianlaita tosiaan olikin; mutta sellaiset "kapinoitsijat" olivat kukoistavin osa sorretun kansan nuorisosta, jalomielisiä henkilöitä, joiden mielestä oli sietämätöntä nähdä isänmaa kapinoitsevain vallattomain sotalaumojen sorron alaisena. Ulrikki lähti äitinsä luota ilman mitään levottomuutta. Hän oli varmasti vakuutettu palajavansa kotiin voittajana, mutta tuo herkkätunteinen nainen oli itkuun pakahtumaisillaan pojaltansa jäähyväisiä ottaessaan. Electo lähti sotaan johtaen oivallista joukkoa. Kapinallisen sotajoukon pääosasto, jossa oli kapteeni ja majotusmestari Zorillo, seisattui paikoilleen pitääksensä porvareita kurissa. Kahdeksaskolmatta luku. Melkoisen suurilukuinen, mutta hätäpikaa kokoonhaalittu joukko isänmaansa puolustajia joutui perin pohjin tappiolle taistelussa Tisnacqin luona, vaikka heitä vastassa oli vaan vähäinen joukko tottuneita espanjalaisia. Ulrikki oli toimeliaasti auttanut pikaisen voiton saamiseen ja häntä tervehtivät vertaisenansa hänen entinen everstinsä, urhoollinen Romero, uljas ratsuväen päällikkö Mendoza ja monet muut arvossa pidetyt upseerit. Kun nämä herrat itse olivat yhtyneet kapinaan, niin electo oli heidän veikkonsa ja he eivät jättäneet tinkaamatta häntä osalliseksi siihen yritykseen, joka heillä oli mielessä tehdä Antwerpeniä vastaan. Hän oli suurella rohkeudella mennyt tuleen ja missä hän näyttäytyi, siellä hänen väkensä ojensi hänelle kättä luvaten kuuliaisuutta ja uskollisuutta kuolemaan asti. Ulrikki kulki ikäänkuin myötätuulen kannattamana. Ei yksikään ruhtinas voinut tuntea kasvavan valtansa suloisuutta makeammin kuin hän. Illalla tappelun jälkeen syötiin oivallinen juhla-ateria, jolloin häneen liittyivät Romero, Vargas, Mendoza ja Tassis. Seuraavana aamuna hänen luoksensa tuotiin ne sota-vangit, jotka olivat joutuneet hänen väkensä käsiin. Vangiksi joutuneet ylioppilaat, porvarien pojat ja talonpojat oli hän jättänyt luutnanttinsa kuulusteltaviksi; mutta vankien joukossa oli myöskin kolme jalosukuista herraa, joilta voitiin vaatia suuret lunnaat. Molemmat vanhat herrat olivat jo suostuneet maksamaan mitä hän vaati ja heidät olivat vahtimiehet jo vieneet pois, kolmas pitkä ritarin haarniskapukuun puettu mies jäi hänen luokseen viimeksi. Tämän kanssa oli Ulrikki mieskohtaisesti ollut käsikähmässä, sillä vangittu oli ratsastanut suoraan häntä vastaan tehden ankaran hyökkäyksen täydellä voimalla; eikä taistelu olisi päättynyt electon voitoksi, ellei kiväärin laukaus olisi vastustajan hevosta tappanut hänen altansa. Ritarilla oli nyt käsivarsi siteessä. Keskellä hänen panssariansa ja varuksien olkakappaleessa komeili aatelinen vaakuna taitehikkaasti korkokuvaksi taottuna. "Teidät on autettu esiin kuolleen hevosenne alta", virkkoi electo ritarille. "Te käytätte miekkaanne oivallisesti." Hän oli puhunut espanjankieltä, mutta toinen kohautti olkapäitään ja vastasi saksaksi: "En ymmärrä espanjankieltä." "Oletteko saksalainen?" kysyi Ulrikki omalla äidinkielellään. "Kuinka te olette joutunut alankomaalaisten kapinoitsijain joukkoon?" Aatelismies katsoi electoa kummastuneena. Mutta tämä ei hänelle jättänyt miettimisen aikaa, vaan jatkoi: "Minä ymmärrän saksaa; mitä vastaatte?" "Minulla oli asioita käydäkseni Antwerpenissä." "Asioita, mitä asioita?" "Mitäpä se muihin kuuluu." "Jättäkäämme siis kohtelias puhetapa ja ryhtykäämme toisellaiseen." "Ei, minä olen voitettu ja olen velvollinen teille vastaamaan." "No siis?" "Minun piti ostaa vaatetta." "Oletteko kauppias?" Ritari ravisti päätään ja vastasi hymyillen: "Olemme rakennuttaneet uudelleen linnamme tulipalon jälkeen." "Ja nyt tarvitsette tapetteja ja taiteellisia kudoksia. Luuletteko niitä saavanne meidän luotamme?" "Tuskinpa!" "Mikä siis Teidät vei meidän vihollistemme joukkoon?" "Parooni Floyon on äitini sukulainen. Hän marssi teitä vastaan ja kun hänen hankkeensa oli minulle sovelias —" "Ja kun Teitä halutti tapella, niin teki mieli koettaa sotaonnea." "Aivan niin." "Ettekä ole huonosti tehnyt tehtäväänne. Mistä olette kotoisin?" "Johan sen tiedätte; Saksasta." "Se on hyvin laaja maa." "Schwarzwaldista, Schwabenista." "Entäs Teidän nimenne?" Vanki vaikeni, mutta Ulrikki katsahti vaakunaa ritarin haarniskassa, tarkasteli hänen kasvojaan tarkasti ja merkillinen hymy oli hänen suupielissään hänen astuessaan vangin luokse lausuen aivan toisellaiseksi muuttuneella äänellä: "Te arvelette, että Navarrete vaatii Frohlingenin kreiviltä yhtä suuren lunastusrahan kuin mitä kreivin metsät ja tilukset maksavat?" "Te näytätte minut tuntevan." "Ehkäpä, kreivi Lips." "Tuli ja leimaus!" "Ahaa! Te olette olleet sotaretkillä sen jälkeen kuin läksitte luostarista." "Luostaristako! Kuinka Te sen tiedätte?" "Me olemme vanhat tuttavat, kreivi Lips, katsokaahan vaan minua tarkemmin!" Toinen katseli electoa tutkistellen, ravisti päätänsä ja sanoi: "Alussa ette näyttänyt vallan tuntemattomalta, mutta en ole koskaan ollut Espanjassa." "Mutta minä olen ollut Schwabenissa ja siitä ajasta asti on Teillä vielä minulta saatavaa. Olisiko Teidän lunastusrahanne kylliksi riittävä maksuksi rikotusta kirkon ikkunasta?" Kreivi silloin silmänsä avasi selko selälleen ja iloinen hymy tuli hänen kasvoillensa kun hän löi yhteen kahta kämmentään ja vilpittömällä ihastuksella huudahti: "Sinä, sinä — sinä olet Ulrikki! Hiisi minut vieköön jos erehdyn! Mutta kuka tuhat tulimmainen osaisi espanjalaisessa electossa tuntea ja aavistaa schwarzwaldilaispoikaa?" "Että minä kumminkin se olen, se jääköön ensiksikin salaisuudeksi meidän kesken!" huudahti Ulrikki ja ojensi kreiville kätensä. "Ole vaiti, ja tästälähtien olet vapaa. — Lunastusrahasi kuitataan ikkunaruudulla!" "Voi pyhä neitsyt! Jos kaikki luostarin ikkunat olisivat yhtä kalliita, niin kylläpä munkit lihoisivat!" huudahti kreivi. "Schwabilainen säilyttää luonteensa espanjalaisenkin jakun alla. Mikä onni olikaan, mikä sanomaton onni, että minä seurasin Floyon'in mukana — entäs ukko, Aatami ja Ruth — mikä ilo heille!" "Kaiketi tietänet — isäni on kuollut kauvan aikaa sitte!" sanoi Ulrikki luoden silmänsä maahan. "Kuollutko?" huudahti toinen. "Ja kauvanko aikaa sitte? Kolme viikkoa takaperin minä vielä hänen tapasin alasimensa ääressä." "Minunko isäni? Alasimen ääressä? Ja Ruth!" änkytteli Ulrikki katsoen kalpeana toista kasvoihin kysyvästi. "Elossa he ovat, ihan totta, he ovat elossa. Minä tapasin hänet jälleen Antwerpenissä. Hän takoi rautapukuja paremmin kuin kukaan muu. Hitto soikoon, totta kai sinä olet kuullut puhuttavan asesepästä mestari Schwabista." "Schwab, Schwab — hänkö olisi isäni?" "Sinun isäsi ilmi elävänä. Kuinka pitkä aika siitä nyt on kulunut? Kolmetoista vuotta, sillä siihen aikaan minä olin kuudentoista ijällä. Silloin hänet näin viimeisen kerran ja kumminkin tunsin minä hänet heti ensi silmäyksellä. Niin, niin, sitä hetkeä, jolloin mykkä nainen veti nuolen pois juutalaisen rinnasta, en voi koskaan unhottaa. Mitä minä silloin metsässä näin, on vieläkin ihan elävästi tänäkin päivänä silmieni edessä." "Hän elää, he eivät ole häntä tappaneet!" huudahti electo ja nyt vasta hän alkoi iloita tuosta mieltä liikuttavasta uutisesta. "Lips, Filip! Minä olen löytänyt jälleen äitini ja nyt isänikin. Malta, malta; minä puhun luutnantilleni. Hän tulee minun sijaani ja sinä ja minä ratsastamme Lieriin ja siellä pitää sinun kertoa minulle kaikki! Pyhä neitsyt, sinulle kiitos, tuhannet kiitokset olkoot. Minä saan jälleen nähdä isäni, oman isäni!" Oli jo enemmän kuin puoliyö kulunut ja entiset koulutoverit istuivat vielä viinipikarista maistellen erikoisessa huoneessa Leijonan ravintolassa Lierissä. Electo ei väsynyt kyselemiseen ja kreivi Filip hänelle vastaeli mielellään. Nyt Ulrikki sai tietää minkä lopun tohtori oli saanut ja että hänen oma isänsä oli tullut Antwerpeniin sekä asunut siellä kaksitoista vuotta aseseppänä. Juutalaisen mykkä vaimo oli jo matkan kuluessa kuollut surusta, mutta Ruth asui Aatamin luona ja hoiti hänen talouttaan. Navarrete oli usein kuullut kehuttavan mestari Schwabia ja hänen työtään, olipa käyttänyt rautapaitaakin, joka oli tehty hänen pajassaan. Ruthista tiesi kreivi paljon kertoa. Hän tunnusti, ettei hän ollut hakenut mestari Aatamia aseiden vuoksi, vaan kauniin tyttären takia. Tyttö oli kasvanut solakaksi kuin honka. Entäs hänen kasvonsa! Joka hänet kerran oli nähnyt, ei häntä koskaan unhottanut. Sen näköinen oli varmaankin ollut ihana Judith, joka tappoi Holoferneksen, taikka kuningatar Zenobia, taikka siveä Lucretia Roomassa. Hän oli nyt kahdennellakymmenellä vuodella, ikänsä kukoistavimmalla ajalla, mutta hän oli hellävaraisesti pidettävä kuin lasi ja vaikka Ruth mielellään näki hänet, vanhan tuttavuuden ja ystävyyden vuoksi Ulrikkia kohtaan ja metsässä tapahtuneen tapauksen tähden, niin asia kuitenkin mitä Ruthiin tuli oli niin selitettävä, että hänen sai nähdä, mutta ei häneen kajota. Ruth varmaankin olisi iloissaan kun hän saisi kuulla Ulrikin vielä olevan elossa ja mikä hänestä oli tullut. Ja mestari, mestari! Ei, nyt hän ei lähtenytkään kotiin, vaan takaisin Antwerpeniin ruvetaksensa Ulrikin sanansaattajaksi! Mutta nyt täytyi Ulrikin myös kertoa, miten hänen oli käynyt. Sen hän kyllä teki, mutta pikaisesti ja päällisin puolin; sillä yhä uudelleen electo palasi entisiin aikoihin ja isäänsä. Hän kyseli jokaista yhteistä tuttavaa. Vanha Frohlingenin kreivi oli vielä elossa, mutta hän kärsi paljon vaivaa jalka-leinin takia ja nuoren oikullisen puolisonsa vuoksi, jonka kanssa hän leskimiehenä oli vanhanpuoleisena mennyt naimisiin. Hirsipuu-Markku oli tullut synkkämieliseksi ja hänen elämänsä oli päättynyt nuora kaulassa, mutta itsemurhan kautta. Xaver oli mennyt hengelliseen säätyyn ja Roomassa hän nautti suurta arvoa espanjalaisen munkkikunnan jäsenenä. Apotti oli vieläkin luostarin esimiehenä ja nyt hänellä oli hyvää aikaa lukujensa harrastamiseen, sillä koulu oli luostarissa lakkautettu ja kun osa luostarin tiluksista oli otettu pois, niin oli munkkienkin luku vähentynyt. Vouti oli joutunut väärän syytteen alaiseksi siitä, että hän muka olisi anastanut itselleen holhottien omaisuutta. Hän oli koko vuosikauden ollut vankeudessa ja sitte kun hän oikeudessa oli julistettu syyttömäksi, oli hän myöhemmin kuollut maksatautiin. Aamu valkeni kun ystävät erosivat. Kreivi Filip suostui ilmoittamaan Ruthille, että Ulrikki oli löytänyt äitinsä. Ruthin piti taivuttaa mestarin antamaan anteeksi vaimollensa, jota poika ei lakannut kehumasta. Jäähyväisiä lausuessa koki Filip taivuttaa electoa ajoissa kääntymään toiselle elämänuralle, sillä tie, jota hän nyt kulki, oli vaarallinen. Mutta Ulrikki hänelle nauroi vasten kasvoja ja huudahti: "Tiedäthän että olen löytänyt oikean sanan ja äärimmäiseen saakka minä sitä käytän hyödykseni. Sinä olet syntynyt pikku-valtiaaksi, minä olen itse hankkinut valtani enkä aijo pysähtyä ennenkun sitä voin käyttää suuressa ja suurimmassakin. Jos mikään maailmassa jumalain ravinnolle maistuu, niin se on valta!" Leirissä löysi electo lippukomennuskunnan valmiina palausmatkaa varten Aalstiin ja kun hän nyt ratsasti tietä eteenpäin, näki hän ajatuksissaan vanhemmat, omat vanhempansa uudestaan onnellisina yhdessä; toisen kerran hän oli näkevinänsä Ruthin majesteetillisen kauneutensa täydessä loistossa. Hänen muistoonsa johtui miten ylpeänä hän oli nähnyt isänsä ja äitinsä yhdessä astuvan kirkkoon sunnuntaisin ja kuinka hän sylissään oli kantanut Ruthia pakoretkellä ja kaiken tämän hän toivoi jälleen näkevänsä ja kokevansa. Ainoastaan vähän lepoa hän soi miehistölleen, sillä hänellä oli palava halu päästä äitinsä luo. Kotiintulo sellaiset uutiset mukanansa, kas sitä sopi pitää muhkeana paluumatkana. Kuinka ihanaa ja kaunista elämä olikaan, miten hartaasti hän kiitti onneansa. Aurinko meni mailleen ystävällisen Aalstin taakse kun hän läheni kaupunkia ja taivas oli kuin ruusuja täynnä. "Ihanaa, kaunista", mutisi hän ja osotti luutnantille loistavia värejä taivaanrannalla lännessä. Sanansaattaja oli rientänyt hänen edellänsä ja voittajia vastaanotettiin kunnialaukauksilla ja torven toitotuksilla kun he ratsastivat kaupungin portista sisään. Raatihuoneen edustalla hän hyppäsi maahan hevosen seljästä ja siellä hänet vastaanotti se kapteeni, joka hänen poissa ollessaan oli pitänyt ylipäällikkyyttä. Electo kertoi pikaisesti loistavan voittoretken menosta ja kysyi sitte tapahtumisia hänen poissaolo-ajaltaan. Silloin kapteeni hämillään katsoi alas ja sanoi epäröiden: "Ei ole mitään tärkeämpää tapahtunut, mutta toissa päivänä sattui tapaus, joka varmaan pahoittaa mieltänne. Teidän armaanne, leirisibylla —" "Mitä? Mitä tarkoitat?" "Hän meni Zorillon luo ja tämä, älkää peljästykö — on hänet lävistänyt." Silloin Ulrikki horjui ja hän matki kumealla äänellä: "on hänet lävistänyt?" Hän tarttui sitte toisen olkapäähän ja ärjäsi: "Lävistänytkö? Se on murhannut, tappanut hänet?" "Hän pisti väkipuukon sydämeen, keskelle Sibyllan sydäntä. Varmaan hän on kuollut kuin salaman iskemänä. Zorillo on lähtenyt täältä pois. Herra ties mihin lienee mennytkään. Kukapa osasi aavistaakaan, että tuo rauhaluontoinen ihminen —" "Te olette laskeneet hänet pakoon pääsemään, auttaneet murhamiehen matkaansa, Te koirat!" riehui Ulrikki onnetonna. "Siitä saatte vielä vastata. Missä hän on, missä hänen ruumiinsa nyt on?" Kapteeni kohautti olkapäitään ja sanoi lepyttävällä äänellä: "Tyyntykää, Navarrete! Kyllä meidänkin on paha mieli Sibyllasta, moni häntä leirissä ikävöipi. Mitä Zorilloon tulee, niin hän tunsi tunnussanan ja voi milloin hyvänsä päästä kaupungin portista ulos. Ruumis on vielä hänen asunnossaan." "Vai niin!" soperteli electo. Hän koki sitte koota ajatuksensa ja virkkoi synkästi: "Minä tahdon hänet nähdä!" Kapteeni kävi ääneti hänen kanssaan ja avasi murhaajan asunnon oven. Tuossa höylänlastujen päällä karkeista laudoista kokoonkyhätyssä ruumisarkussa oli pitkänään se vaimo, joka hänet oli synnyttänyt, oli hänet hyljännyt ja kumminkin oli niin sydämestään häntä rakastanut. Köyhä sotamiehen vaimo, jolle vainaja oli tehnyt hyviä töitä, vartioi hänen ruumiinsa ääressä ja päänpuolella paloi ainoastaan suitsuva pärevalkea punasella valolla. Pikkunen valkonen koira oli päässyt sisään ja vainusi nuuskien lattiapalkkeja, jotka vielä olivat punasina emännän verestä. Ulrikki tempasi päretikun pihdistä ja valaisi vainajan kasvoja. Hänen kyyneleiset katseensa tarkastelivat äidin kasvonpiirteitä mutta ainoastaan pikimältään hän niihin vilkasi, sitte hän kauhistuneena kääntyi pois ja ojentaessaan pärevalkean seuralaisilleen hän sanoi hiljaa: "Peittäkää hänen kasvonsa." Sotamiehen vaimo laski karkean peitteen tuon naisen kasvoille, joka oli eläessään hymyillyt niin ystävällisesti; mutta Ulrikki laskeusi polvilleen ruumisarkun viereen ja painoi päänsä vainajan syliin ja niin kului monta pitkää minuuttia. Viimein hän hitaasti nousi pystyyn, hieroi silmiään ikäänkuin pahasta unesta herännyt, löi rajusti rintaansa ja katsoi ympärillä oleviin henkilöihin heitä tutkivasti tarkastellen. Hän oli electo, ja tällä tavoin kunnioitettiin sitä, mikä hänelle oli rakasta. Viheliäisenä köyhään kirstuun oli hänen äitinsä laskettu, ryysyinen kerjäläisnainen oli ruumiin ääressä vartijana — ei mitään vahakynttilää ollut pään pohjissa, ei kukaan pappi rukoillut hänen sielunsa pelastukseksi! Hänen rinnassaan riehui tuska ja nyt kun tuon katkeran vieraan lisäksi tuli karvas mieliala, niin hän haltioissaan huudahti: "Tänne kapteeni! Tämä vainaja, tämä nainen julistakaa se kaikille — Sibylla oli minun äitini, niin, niin, minun oikea äitini! Kunnioitusta, kunnioitusta minä vaadin hänelle samoin kuin itselleni! — Pakolla minä vaadin, mitä minulle on tuleva! Tänne ihmisiä, ihmisiä, jotka tuovat tulisoihtuja! Katafalkki Pyhän Martin kirkossa on pantava kuntoon ja asetettava alttarin eteen! Ja sen viereen vahakynttilöitä niin monta kuin voidaan saada! Vielä on aikaa! Luutnantti, hyvä on että olette saapuvilla! Puhutelkaa tuomiorovastia ja käykää piispan puheilla, minä tahdon juhlallisen sielumessun äidilleni! Samat juhlamenot ovat pidettävät kuin Aerschotin herttuattaren kuoleman jälkeen! On puhallettava kokoutumismerkki sotaväelle! Kelloja on soitettava! Tunnin kuluttua on kaikkien kokoutuminen P. Martin kirkkoon. Tänne tulisoihtuja, sanon minä. Minulla on oikeus käskeä! Myönnetäänkö vai eikö? Täällä läheisyydessä oli iso tamminen ruumisarkku puusepällä. Tuokaa se tänne. Paremman kuolinvuoteen minä tahdon äidilleni. Onneton, onneton rakas vaimo, miten paljon pidit kukkasista eikä kuitenkaan ole kukaan tullut sinulle tuomaan ainoatakaan! Kapteeni Ortis! Nyt olen antanut käskyni! Kun tulen takaisin, niin pitää kaikki olla pantu toimeen; — luutnantti, Te olette saanut käskynne noudatettavaksi!" Nyt hän riensi pois kuolinhuoneesta omaan asuntoonsa. Hän repi pikaisesti kukkia ja oksia kasveista. Palvelustytöt katselivat häntä levottomina ja hän käski heitä äreästi kokoomaan mitä hän oli poiminut, ja viemään ne vainajan luo. Hänen käskyjänsä noudatettiin ja kun hän tuli Zorillon asunnon edustalle, johon sotilaat olivat kokoontuneet, väistyivät nämä syrjään, jättäen hänelle tilaa. Hän viittasi heille kulkien toisen luota toisen luokse ja sanoi kaikille: "Sibylla oli minun äitini — Zorillo on murhannut minun äitini." Sillä välin kirstu kannettiin sisälle taloon. Eteisessä hän nojasi päänsä seinään, huokaili ja vaikeroi kunnes ruumis oli laskettu alas tammiseen ruumisarkkuun ja eräs sotamies laski kätensä hänen olkapäällensä. Nyt sirotteli hän kukkia vainajan päälle ja puuseppä tuli arkkua kiinni naulaamaan. Vasaran iskut häntä kiusasivat; hänestä tuntui kuin jokainen lyönti olisi sattunut häneen keskelle sydäntä. Ruumissaatto kulki sotilasten välitse, jotka täyttivät koko kadun. Muutamat upseerit tulivat häntä vastaan ja kapteeni Ortis meni suorastaan hänen luoksensa ja sanoi: "Piispa kieltää katafalkkia antamasta ja sitä suurta sielumessua pitämästä, jota sinä vaadit. Äitisi kuoli synnissä saamatta sakramenttia. Sielumessuja piispa tahtoo myöntää niin paljon kuin tahdot; mutta noin suuria kunnianosotuksia —" "Niitäkö hän ei myönnä?" "Hän ei meiltä niitä kiellä, vaan Sibyllalta." "Hän oli minun äitini, teidän electonne äiti. Eteenpäin, tuomiokirkkoon!" "Se on suljettu ja ovia ei tänään avata, sillä herra piispa —" "Niinpä ovet murretaan auki! Nyt heille näytämme kenellä on valta!" "Oletko sinä järjiltäsi? Pyhä kirkko!" "Eteenpäin, sanon minä! Joka ei ole pelkuri seuratkoon minua!" Ulrikki veti esiin komentosauvan vyöltänsä ja marssi eteenpäin ikäänkuin ryhtyäksensä rynnäkköön; mutta Ortis huudahti: "Me emme taistele pyhää Marttia vastaan!" ja suostumuksen hälinä kaikui vastaukseksi. Silloin Ulrikki seisattui ja virkkoi hampaitaan kiristellen: "Eikö, eikö?" Samalla hän katseli ympärilleen joka puolella oleviin kumppaneihin ja kysyi: "Eikö kukaan uskalla minua auttaa saamaan mitä minulle oikeuden mukaan on tuleva? Ortis, de Vega, Diego, seuraatteko minua, sanokaa seuraatteko vai ettekö?" "Emme kirkkoa vastaan!" "Niinpä minä nyt käsken", torui electo. "Huomatkaa! Luutnantti de Vega etupäässä lippukomennuskuntanne kanssa ja murtakaa auki kirkon ovet!" Mutta ei kukaan totellut, ja Ortis komensi: "Täysi käännös! Pyhä Martti on minun suojeluspyhäni; joka syntistä sieluansa rakastaa, ei kajoa kirkkoon, vaan auttaa minua sen suojelemisessa!" Silloin kuohahti veri Ulrikin päähän ja kykenemättä enää hillitsemään mieltänsä hän viskasi komentosauvan keskelle kapinallisten rivejä ja ärjäsi: "Minä viskaan sen teidän jalkojenne eteen; joka sen nostaa, pitäköön sen." Sotamiehet ällistyivät, mutta Ortis uudisti komentonsa: "Täysi käännös!" Toisetkin upseerit antoivat saman käskyn ja heidän lippukuntansa tottelivat. Katu tuli tyhjäksi, ja electon äitiä seurasi haudalle ainoastaan muutamat pojan ystävät; ei yhtään pappia kulkenut ruumissaaton edellä. Hautausmaalla Ulrikki viskasi kolme kourallista maata avattuun hautaan ja meni sitte kotiin alla päin. Miten autiota, kuinka yksinäistä olikaan nyt ilmakkaassa kukkaishuoneessa! Nyt vasta electo tunsi itsensä oikein hyljätyksi. Hän ei surussaan löytänyt kyyneliä, sillä se häväistys, joka tänäpäivänä oli häntä kohdannut, herätti hänen kiukkuansa, ja hän sitä ylläpiti ikäänkuin siitä olisi ollut lohdutusta. Komentosauvan mukana hän oli viskannut vallan pois käsistään. Valta! Sekin oli vaan savenvalajan romua, jonka kivenheitto murskasi; lakastumaisillaan oleva kukka, joka hajoaa kun siihen sormi kajoaa. Ei mitään jaloa metallia, pelkkää katinkultaa se oli! Oven kolkutin ei pysynyt hiljaa. Toinen upseeri toisensa jälkeen tuli häntä lohduttaaksensa, mutta hän ei laskenut sisälle edes luutnanttiansakaan. Hän oli hyvillään rohkeasta teostaan. Onneansa ei voi kukaan väistää, arveli hän; taiteesta ei eroon pääse, kunnia poljetaan jalkoihin ja se kuitenkin juoksee jäljessämme. Valta on näitä kolmea parempi sen takia, että sen voi viskata pois niinkuin kuluneen vanhan mekkoryysyn. Menköön se sitte menojaan! Oliko ehkä hänen valtaa kiittäminen ilostansa viimeksi kuluneiden viikkojen aikana? Eipä suinkaan! Äidin kanssa yhdessä olisi hän ollut onnellinen köyhässäkin porvarillisessa kodissa, vaikka ei olisi ollut electo-virkaa, ilman kukkasia, hevosia ja palvelijoita. Äitiänsä hänen oli kiittäminen, vaan ei valtaa, jokaisesta onnellisesta hetkestä; ja nyt kun äiti oli poissa, miten aution näköistä olikaan hänen sydämessään! Tähän sisälliseen kurjuuteen sattui ikäänkuin auringon paisteena ajatus, kun hän muisti isänsä ja Ruthin. Nyt oli electo-leikki lopussa; huomenna hän aikoi lähteä Antwerpeniin. Miksi oli kohtalo juuri nyt temmannut äidin häneltä; miksi onni ei sallinut hänen nähdä vanhempia jälleen yhdessä? Isää oli äiti pahasti loukannut, mutta mitä ei kuolema sovittaisi? Isälle piti Ulrikin jättää muisto hänestä ja hän meni kamariin etsimään äitivainajan vaatearkusta. Se ei ollut enää entisellä paikallaan. Talon emäntä, rikas rouva, joka majotuksen tähden oli karkotettu päätykamariin, oli Floretten kuoltua ottanut kalpean sotamiehen lapsen ja arkut hoitoonsa ja talteensa. Kelpo alankomaalais-nainen piti myös huolta hoitoon otetusta lapsesta ja vihollisensa omaisuudesta, saman miehen, joka väkensä kanssa oli ryöstänyt köyhiksi hänen veljensä ja omaisensa. Vieraan naisen kuolema oli koskenut hänen sydämeensä, sillä Floretten olennon ihmeellinen lumousvoima oli häneenkin vaikuttanut. Puolen yön tienoissa Ulrikki otti lampun ja astui rappusia ylös. Aikoja päiviä sitte hän jo oli vieraantunut muita säästämästä kun hän itse jotakin toivoi. Kolkutus oveen ja kolina porstuassa oli pitänyt rouva Geelin valveilla. Kuullessaan electon raskaat askeleet portailla hypähti hän säikähtyen kehruurukkinsa äärestä ja unen pöpperössä oleva palvelustyttö heittäysi polvilleen. "Rouva Geel", huudettiin oven takana. Silloin hän tunsi Navarreten äänen, avasi oven ja kysyi mitä hän tahtoi. Vanhus ajatteli: se oli hänen äitinsä, kun Ulrikki viskeli vaatearkusta liina- ja pitovaatteita lattialle. Hänen äitinsä oli vainaja. Kenties hän haki äitinsä rukousnauhaa ja rukouskirjaa. Vai hänen poikansa tämä on! Niin he olivat toisensa seurassa kuin nuori rakastava onnellinen pariskunta. Hurjapäinen soturi hän on, mutta ei kuitenkaan mikään häijy ihminen. Rouva näytti hänelle valkeata hänen etsiessään ja ravisti päätään nähdessään tavarain epäjärjestystä, joita electo penkosi. Ulrikki oli tullut kirstun pohjaan asti. Siellä hän ensin löysi kallisarvoisen kaulakoristeen, jonka Zorillo oli sotasaaliina ottanut ja antanut Florettelie säästönä käytettäväksi jos hätä ja puute tulisi. Sen Ulrikki otti antaakseen Ruthille. Vieressä oli paketti, yhteen sidottu punasella silkkinauhalla ja siinä oli pieni lapsenpaita, korea nukke ja kapea kultasormus, hänen kihlasormuksensa! Sen oli Florette saanut hänen isältään, se näkyi vuosiluvusta ja paita sekä nukke olivat muistoja hänestä, äidin armaasta pojasta. Näitä esineitä hän katseli, muutti toisesta kädestä toiseen ja äkkiä hänen sydämensä tuli ylen täyteen ja pitämättä lukua vanhasta naisesta, joka häntä katseli, itki hän hiljaa itsekseen ja huudahti: "äiti, rakas äiti!" Silloin hän tunsi käden hiljaa koskevan olkapäähänsä ja ystävällinen naisen ääni virkkoi: "Miesraukka, miesraukka! Niin, hän oli rakastettava nainen ja äiti, hän oli äiti — sehän jo riittää!" Kyyneleet silmissä electo nyökkäsi eukolle, ja kun tämä vielä kerran lempeästi ja sydämellisellä osanotolla virkkoi "miesraukka", niin tämä hänestä kuului mieluisemmalta kuin meluavin kunnianosotus, jota koskaan oli huudettu hänen kunniallensa ja vallallensa. Yhdeksäskolmatta luku. Seuraavana päivänä Ulrikki palvelijainsa avulla pani kokoon tavaroitansa. Silloin kuului rumpujen ja torvien ääntä, toitotuksia ja hurraahuutoja kadulla ja kun hän meni akkunan luo, niin hän näki koko kapinallisten sotajoukon marssivan esiin paraatipuvuissa. Hänen asuntonsa edustalla lippukunnat järjestettiin riveihin, hurjan kiivaasti kaikui huutoja ja soittoa akkunaruutuja vastaan ja nyt upseerit tunkivat hänen asuntoonsa ojentaen hänelle miekkansa ja vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti sekä pyysivät häntä pysymään heidän päällikkönänsä. Silloin hänelle selvisi, ettei valtaa kuitenkaan voida viskata pois arvottomana, mitättömänä ja tyhjänä. Hänen kiusaantunut sydämensä tuli liikutetuksi ja kunnianhimon veltostuneet siivet levisivät taas uudella voimalla. Hän torui ja pauhasi, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun Ortis polvillaan hänelle ojensi komentokapulan, niin hän vastaanotti sen. Ulrikki oli taas electo, mutta se ei saanut estää häntä jälleen näkemästä isäänsä ja Ruthia ja sentähden hän ilmotti kyllä pysyvänsä entisessä toimessaan, mutta että hän vielä tänäpäivänä aikoi ratsastaa Antwerpeniin. Hän ilmotti salaa upseereille hyökkäysaikeesta tätä kaupunkia vastaan ja että nyt oli kysymys vakavista keskusteluista sikäläisen ylipäällikön kanssa, ettei heidän osansa kalliista saaliista menisi tältä hukkaan. Mitä moni oli aavistanut ja toivonut, piti nyt pantaman toimeen. Heidän electonsa ei ollut mikään tavallinen ihminen! Ja kun Navarrete päivällisen aikaan tuli sotarintaman eteen tuoden omatekoisen lipun, niin hän vastaanotettiin riemulla eikä kukaan nurissut, vaikka moni tunsi neitsyt Marian kuvassa murhatun sibyllan kasvonpiirteet. Kaksi päivää sen jälkeen Ulrikki toiveita täynnä ratsasti Antwerpeniin. Hänen laukussaan olivat ne muistitavarat, jotka hän oli ottanut äitinsä vaatearkusta; hänen sielunsa silmäin edessä oli hänen isänsä kuva, paja Hirsipuunmäellä, kaunis metsä, kotoseudun vuoret, Costan talo ja hänen pieni leikkitoverinsa. Oliko hänelle tosiaan sallittu, että isä vielä kerran häntä painaisi leveätä rintaansa vastaan? Entä Ruth, Ruth! Vieläköhän tämä piti hänestä, olikohan Filip oikein kertonut Ruthista? Viipymättä hän meni kreivin luo ja tapasikin hänet kotona. Filip tosin vastaanotti hänet ystävällisesti, mutta väittelemällä ja hämillään. Myöskin Ulrikki oli vakavalla mielellä, sillä hänen täytyi ensin ilmottaa nuoruudenystävällensä äitinsä kuoleman. "Oli siis sallittu, että asian piti olla selvillä", virkkoi kreivi. "Isäsi on kuin vanha visapölkky, oikea schvaabilainen härkäpää. Unhottaminen ja anteeksi antaminen ei ole hänen asiansa." "Eikö hän tiennyt, että äiti oli niin lähellä, että hän oli Aalstissa?" "Kaikki hän sai tietää." "Vainajalle hän antaa anteeksi. Niin, niin, hän kyllä sen tekee kun minä sitä häneltä pyydän ja me saamme taas toinen toisemme, jos minä hänelle sanon —" "Voi ystävä parka! Kaikki sinä ajattelet tapahtuvan niin helposti. — Vaikeampaa tehtävää ei minulla ole pitkään aikaan ollut, mutta täytyyhän minun se kerran kuitenkin ilmaista. Hän ei tahdo mitään tietää sinustakaan." "Eikö hän tahdo mitään tietää minusta?" huudahti Ulrikki. "Onko hän mieletön? Mitä minä olen rikkonut häntä vastaan, mitä hän tahtoo —" "Hän tietää, että sinä olet Navarrete, electo Herenthalsista, Aalstin mies ja sentähden —" "Sentähden?" "Niin. Näetkös Ulrikki, jos on niinkuin sinä kuuluisa mies, niin hän näkyy pitkäin matkojen päähän ja kaikki mitä hän tekee, siitä huudetaan ja kaiku kertoo sen kaikilla kaduilla ja kujilla." "Minun kunniakseni Jumalan ja ihmisten edessä." "Jumalanko edessä? Onhan se mahdollista; espanjalaisten mielestä kyllä varmaan. Mitä minuun itseeni tulee — olinhan minä itse lippua seuraamassa; minä sanoisin sinua uljaaksi soturiksi; mutta — älä pane pahaksesi — Te olette tässä maassa pitäneet kauheata elämää. Ovathan alankomaalaisetkin ihmisiä." "Kapinallisia he ovat, uskosta luopuneita kerettiläisiä!" "Ole varovainen puheessasi, ettet solvaisi omaa isääsi. Hänen uskonsa on huonolla kannalla. Muuan saarnamies, jonka hän tapasi jossakin majatalossa tänne paetessaan, on hänet houkutellut raamattua lukemaan. Monet seikat, jotka kirkko tuomitsee, ovat hänelle pyhiä. Alankomaalaiset ovat hänen mielestään jaloa vapaata kansaa. Teidän kuningastanne Filipiä hän pitää hirmuvaltiaana, sortajana ja säälimättömänä murhaajana. Te, jotka olette palvelleet häntä ja Alban herttuaa — Te olette hänen mielestänsä — mutta en minä tahdo mieltäsi loukata —" "Mitä me muka olisimme, minä tahdon sen kuulla!" "Ei, ei, siitä ei olisi hyötyä. Lyhyesti sanoen, mestarin mielestä espanjalainen sotajoukko on maanvaiva." "Urhoollisempaa sotaväkeä ei ole missään ollut." "Aivan oikein, mutta jokainen tappio ja kaikki veri, minkä Te olette vuodattaneet, on tehnyt hänet ja kansan täällä katkerasti suuttuneeksi ja se suuttumus, joka saa joka päivä uutta kiihdytystä ja saa syöpyä ihmisten mieliin, mitäpä siitä tulisi muuta kuin vihaa? Alban nimeen ovat liitetyt kaikki suurimmat ilkityöt, sinun nimeesi moni vähempi, mikä on tehty tämän sodan aikana ja sillä tavoin tehdään isäsi —" "Niinpä opettakaamme hänelle jotain parempaa! Minä palajan hänen luoksensa rehellisenä sotilaana, tuhansien päällikkönä! Poika pysyy poikana! Sen olen saanut kokea äitinikin kanssa. Me olimme kilpailijoita ja vihollisia, kun minä hänet kohtasin! Ja sitte, sitte oi, että se on mennyttä. Nyt tahdon isäni luona löytää jälleen mitä minä olen kadottanut! Kaiketi minua seuraat hänen pajaansa?" "En, Ulrikki, en! Kaikki, mitä voidaan sinun puolustukseksesi tuoda esiin, olen vanhukselle puhunut, mutta katkeruus on niin syvälti häneen juurtunut —" Silloin electon mieli kuohahti ja hän tiuskasi kiukkuisesti: "_Santiago_! En minä tarvitse asianajajaa. Jos isä-ukko tietää mikä minun osalleni tulee tässä sodassa, niin se on sen parempi. Aukkoja hänen tiedoissaan minä voin itse täyttää. Missä on tuliset ottelut olleet, siellä olen minäkin ollut mukana! Jumal'avita, siitä olen ylpeä! En ole enää mikään poikanulikka ja minä olen taistellut elämäni läpi ilman isää ja äitiä. Se mikä olen, olen ainoastaan omasta ansiostani jo voin sen kunniallisesti puolustaa isä-ukonkin edessä. Hän käyttää karkeita ampuma-aseita; mutta enpä minäkään ole tottunut pehmosilla höyhenmöykyillä sotimaan!" "Ulrikki, Ulrikki! Hän on ijäkäs ja on sinun isäsi!" "Sitä kyllä ajattelen, jahka hän sanoo minua pojaksensa." Muuan kreivin palvelijoista vei Ulrikin sepän taloon. Mestari oli tyyten lakannut hevosia kengittämästä, sillä kapean korkean rakennuksen alakerrassa oli vaan pää-ovi ja ikkuna sen kumpaisellakin puolella. Ovesta oikealle oli ikkunan sisäpuolella muutamia kauniita korkokuvilla kaunistettuja rautapukuja sekä taiteellisesti tehtyjä takomatöitä. Vasemmanpuolinen ikkuna oli puoliksi avoinna, niin että syys-aurinko esteettömästi pääsi paistamaan sisälle. Ulrikki antoi kreivin palvelijan mennä pois, otti käteensä ne muisto-esineet, jotka hänellä oli äidiltään ja kuunteli vasaran pauketta, joka talosta kuului kadulle. Ennestään tuttavat äänet herättivät hänessä lempeitä lapsuuden muistelmia ja hillitsivät hänen kuohuksissaan olevaa mieltään. Kreivi Filip oli oikeassa. Aatami oli vanhus ja hänellä oli oikeus pojaltaan vaatia kunnioitusta. Mitä tämä ei voinut kärsiä muilta, täytyi hänen isältään suvaita. Tunsipa hän taas onneksi olla niin lähellä tuota niin rakasta, kauvan kaivattua vanhusta ja mikä hänen erotti isä-ukosta, se varmaankin pian raukeaisi tyhjäksi jahka he toinen toistaan katselisivat silmästä silmään. Olipa ihme, miten isä vielä oli aika mestari. Teräshaarniska, jota keskellä koristi Medusanpää, soveltui paremmin kuin mikään muu hänen ruumiinsa suojaksi. Täällä isä ei tehnyt työtä yksin niinkuin Hirsipuunmäellä, sillä Ulrikki kuuli useamman kuin yhden moukarin takovan rautaa työpajassa. Ennenkun hän kosketti portin kolkuttimeen, vilkasi hän sisälle avonaisesta akkunasta. Siellä seisoi pitkä naishenkilö pulpetin ääressä. Nainen oli kääntynyt selin häneen ja hän näki vaan niskapuolen päästä, pitkät mustat palmikot, yksinkertaisen ruskean leningin, joka vaatimattomasti oli reunustettu sametilla sekä pitsit kaulan ympärillä leikkauksen reunassa. Kauppiaan pukuun puettu vanhanpuolinen mies juuri tällä kertaa ojensi kättä jäähyväisiksi ja Ulrikki kuuli hänen lausuvan: "Nyt olette taas kerran ostanut rautaa halvalla hinnalla, neiti Ruth, liiankin halvalla hinnalla." "Ei muuta kuin kohtuullisuuden mukaan", vastasi tämä tyynesti. "Te saatte hyvän voiton ja me voimme myöskin tulla toimeen. Minä odotan, että saamme raudan ylihuomenna." "Se tuodaan aamupäivällä. Te olette mestarille oikein aarteen arvoinen, arvoisa neiti. Jos poikani vielä olisi elossa, niin kyllä tiedän ketä hän vaimoksensa pyytäisi. Vilhelm Ykens on minulle valittanut tuskaansa; hän on taitava kultaseppä. Miksi ette sille poikaparalle anna mitään toiveita? Ajatelkaa! Te olette kahdennellakymmenennellä vuodellanne ja jokaisen kuluvan vuoden ajalla käy aina vaikeammaksi antaa myöntävä vastaus." "Ei se minua miellytä enempää kuin isän luokse jääminen", vastasi tyttö iloisesti. "Tiedättehän, ettei hän tule toimeen ilman minua, enkä minä ilman häntä. Vilhelmiä vastaan minulla ei ole mitään sanomista, mutta minusta näyttää varsin helpolta tulla toimeen ilman häntäkin. No hyvästi nyt vaan, isä Keulitz." Ulrikki vetäysi pois ikkunan luota, kunnes kauppias oli poikennut syrjäkadulle näkymättömiin; sitte hän taas katseli kapeaan huoneeseen. Ruth istui nyt pulpetin ääressä, mutta hän ei tarkastellut avonaista tilikirjaa, vaan katseli haaveilevan näköisenä tyhjään avaruuteen, ja electo näki nyt hänen kauniit, ylevän tyynet kasvonpiirteensä, eikä häntä häirinnyt, sillä hän ei kyllästynyt tyttöä katsellessaan ja vertaillessaan häntä siihen kuvaan, joka oli hänen muistossaan ja katoamattomasti oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa. Ei koskaan eikä missään, jollei mahdollisesti Italiassa, hän ollut nähnyt kauniimpia naisen kasvoja. Kreivi Filip oli oikeassa; Ruthin olennossa oli jotakin ruhtinaallista. Se oli hänen unelmoitu vaimonsa, sellainen ylhäinen nainen, jota electo oli ikävöinyt, jakaaksensa hänen kanssaan mahtavuutensa ja suuruutensa. Ja olihan hän kerran jo tuota tyttöä pitänyt sylissään! Tuntui hänestä kuin se olisi ollut eilen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä lujemmin. — Kun neito nyt nousi seisoalle ja miettiväisenä lähestyi ikkunaa, ei electo enää kyennyt itseään hillitsemään, vaan huudahti hiljaa: "Ruth, Ruth! Etkö tunne minua, tyttö? Minähän olen — Ulrikki!" Ruth säpsähti hämmästyksestä ja ojensi kätensä torjuvasti, mutta vaan silmänräpäykseksi. Sitte hän riemuiten huudahti hänen nimeänsä ja koki taas rauhoittua ja kun Ulrikki riensi sisään kamariin, huudahti tyttö taas: "Ulrikki" ja vieläkin kerran "Ulrikki", ja tuskin jaksaen hillitä itseänsä salli tyttö Ulrikin painaa itsensä hänen sydäntänsä vastaan. Ruth oli joka päivä odotellut häntä palavalla ikävällä ja kuitenkin hiljaisella kauhistuksella; sillä olihan Ulrikki hurja electo, kapinallisten päällikkö, veri-vihollinen sille oivalliselle kansalle, jota hän rakasti. — Mutta kaikki tämä jäi unhotuksiin kun hän Ulrikin sai nähdä ja hän tunsi vaan ilon siitä, että Ulrikki oli tullut takaisin, hän, jota Ruth ei ollut koskaan unhottanut, sekä riemun kun näki ja tunsi Ulrikin häntä rakastavan. Ja myöskin Ulrikin sydän oli täynnä intohimoista ihastusta. Hän tavotteli helliä sanoja ja painoi Ruthin pään rintaansa vastaan ja nyt hän nosti sen jälleen pystyyn painaaksensa suunsa hänen puhtaita huuliansa vastaan. Silloin hurmaus haihtui — ja ennenkun Ulrikki oli voinut sitä estää, oli Ruth tempautunut irti hänen syleilystään ja sanoi ankarasti: "Ei sillä tavoin — sinun ja meidän välillämme on paljo pahaa." "Ei suinkaan!" huudahti Ulrikki tulisesti. "Etkö sinä ole minua lähellä? Sinun ja minun sydämeni kuuluvat yhteen, tuon tapauksen jälkeen lumikinoksessa. Ja jos isäni on siitä minulle vihainen, että minä palvelen toisia herroja kuin hän, niin sinun, juuri sinun tulee sovittaa meidät keskenämme. Minua ei mikään enää pidätä Aalstissa." "Kapinallistenko luona?" kysyi Ruth surullisena. "Ulrikki, Ulrikki, voi toki, että sinä palajat luoksemme tällä tavoin!" Silloin Ulrikki taas tarttui hänen käteensä ja kun Ruth veti sen takaisin, niin hän vaan mahtavasti hymyili ja lausui asiastansa varman miehen täydellä luottamuksella: "Jätä jo tuo hassu ujostelu, Huomenna sinä jo omasta tahdostasi, ojennat et vain toista, vaan molemmatkin kätesi. En minä ole niin huono kuin luulette. Sota-onni on minut viskannut espanjalaisten lippujen joukkoon ja sotamies sanoo: kenen leipää mä haukkaan, sen virttäkin laulan. Mitä te tahdotte? Minä olen kunnialla kohonnut koko pitkälle; sen pitäisi teille olla kylliksi!" Silloin Ruthin mieli kuohahti ja hän huudahti jyrkästi: "Ei, tuhannesti ei. Sinä olet electo Aalstista, kaupunginryöstäjä, eikä sitä pyhkäistä pois niinkuin pölyä lattialta. Minä olen vaan heikko tyttö; mutta sinun isäsi ei ikinä ojenna kättänsä espanjalais-pukuiselle veriselle miehelle. Minä tunnen hänet, minä tiedän sen." Silloin alkoi Ulrikki taas hengittää kiivaammin; mutta hän hillitsi kuohahtavan sisunsa ja vastasi ensin nuhtelevalla, sitte rukoilevalla äänellä: "Sinä olet ikäänkuin kaiku vanhuksesta. Mitäpä hän ymmärtäisi sotilaan kunniasta; mutta sinun, Ruth, täytyy minua ymmärtää. Muistatko vielä leikkiämme sanasta, siitä mahtavasta sanasta, joka voi kaikki tehdä? Minä olen sen löytänyt, ja mitä se lahjottaa, sitä sinun pitää nauttia kanssani. Auta ensin minua saadakseni isäni ystävälliseksi minua kohtaan; kyllä se onnistuu kun sinä autat minua, vaikka siitä tuleekin kova koetus. Hän ei ole vielä jaksanut antaa anteeksi vaimoraukallensa — niin sanoi kreivi Filip; mutta nyt, näetkös Ruth, äitini kuoli muutama päivä sitte, ja hän oli hyvä ja olisi ansainnut paremmankin onnen. Minä olen taas yksin ja minä ikävöin rakkautta, niin lämpimästi ja sydämeni pohjasta — enemmän kuin voin sanoakaan. Mistä minä sitä etsisin jollen sinulta ja isältäni? Sinä vieläkin pidät minusta, sinä olet sen ilmaissut, ja eikö totta, tiedäthän, että minä en ole huono ja paha? Ole tyytyväinen minun sydämelliseen rakkauteeni ja johda minut isäni luo. Auta minua, että hän kuulisi puhettani. Minulla on mukanani hänelle annettavaa, jota sinun kauttasi tahdon hänelle jättää; saatpa nähdä, että hänen sydämensä silloin heltyy!" "No anna sitte tänne", vastasi Ruth, "mutta olkoonpa mitä ikänä — usko minua Ulrikki, niin kauvan kuin sinä marssit espanjalaisen kapinoitsija-joukon etunenässä, pysyy hän kovana, lujana kuin hänen rautansakin on." "Mitäpä espanjalaisista, mitä huolimme kapinallisista? Se joka tahtoo rakastaa, hän myöskin voi rakastaa; kaikki muu sitte tasaantuu. Sinä et tiedä kuinka rajusti sydämeni sykkii nyt kun olen niin lähellä sinua, kun minä sinun näen ja kuulen äänesi. Sinä olet minun hyvä enkelini ja sellaisena tulee sinun pysyä edelleen. Katsoppas nyt tänne. Nämä ovat äitivainajani jättämiä tavaroita. Tätä pientä paitaa olen minä pikkulapsena ollessani pitänyt ja tuo korea nukke tuossa oli minun leikkikaluni; ja tämä kultasormus, on sama vihkimäsormus, jonka isäni antoi morsiamellensa alttarin ääressä — kaiken tämän on äitini tallettanut elämänsä loppuun asti ja pyhänä muistona kuljettanut mukanansa maasta maahan, leiripaikasta toiseen. Tahdotko jättää isälle nämä muistot?" Ruth nyökkäsi ääneti. "Ja nyt tulee paras. Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa työtä? Tämän kaulakoristeen annan sinulle Ruth ensimäisenä lahjanani." Ulrikki näytti kallisarvoista koristetta, mutta Ruth vetäytyi takaperin ja kysyi katkeralla äänellä: "Saaliinako se on otettu?" "Rehellisessä sodassa", vastasi hän ylpeästi ja lähestyi asettaaksensa omin käsin koristeen Ruthin kaulaan; mutta Ruth sysäsi hänet pois luotaan, tempasi kaulakoristeen hänen kädestään, viskasi sen lattialle ja tiuskasi harmistuneena ja loukkautuneena: "Minä inhoan varastettua tavaraa. Pidä se mielessäsi. Sotaleirissä oleville tytöille sellaiset voivat kelvata." Silloin loppui Ulrikin mielenmaltti ja lujasti kuin rautaisilla pihdillä hän tarttui kiinni Ruthin kumpaankin käsivarteen ja sähisi: "Ota takaisin sanasi, ne koskevat minun äitiäni." Mutta Ruth ei kuullut eikä nähnyt mitään, vaan mielenliikutuksesta ankarasti kiukuissaan hän tunsi kärsivänsä väkivaltaista kohtelua ja turhaan hän taisteli sitä vastustamatonta voimaa vastaan, joka häntä piteli kiinni. Sillävälin oli ovi avattu selki selälleen, mutta sitä ei ollut Ruth eikä Ulrikki huomannut ennenkuin karkea miehen ääni äreästi toruen huusi: "Takaisin sinä konna! Tule tänne Ruth! Kas tuolla tavalla tuo murhaaja roisto palajaa takaisin omaistensa luo! Ulos, ulos! Sinä taloni häpäisijä!" Aatami oli huudahtanut nämä sanat, ja nyt hän tempasi suuren vasaran esiliinansa alta. Ulrikki katsoa tuijotti ällistyneenä häntä kasvoihin. Siinä seisoi hänen isänsä vahvana kuin puu, isona kuin jättiläinen, aivan kuin kolmetoista vuotta takaperin. Hänen päänsä oli vähän eteenpäin kumarruksissa, parta oli vähän pitempi ja valkoisempi, silmäkulmat vähän tuuheampina, katse synkeämpänä, mutta muutoin hän oli aivan entisensä näköinen. Pojan silmät olivat kuin lumottuina kiintyneet isään. Näytti siltä kuin onneton kohtalo olisi hänet houkutellut satimeen. Hän ei voinut muuta sanoa kuin "isä" ja vielä kerran "isä", ja seppä ei vastaukseksi löytänyt muuta sanaa kuin äreästi lausuttu "ulos!" Silloin Ruth meni mestarin luo, hiipi häntä likelle ja rukoili: "Kuule häntä, älä aja häntä ulos tällä tavoin; hän on toki oma poikasi ja vaikka suuttumus äsken hänet valtasi —" "Espanjalainen tapa — väkivaltaisesti kohdella naisia", huudahti Aatami. "Minulla ei ole mitään Navarrete nimistä poikaa, vai miksi tuo murhaaja peto itseään nimittää. Minä olen porvari, eikä minulla ole mitään poikaa, joka komeilee varastetuissa aatelis-vaatteissa; tuota ja hänen murhamiestovereitaan minä vihaan, vihaan joka-ikistä. Jalkanne tahraa minun taloni. Ulos poika, muutoin minä käytän moukariani." Silloin Ulrikki vielä kerran huudahti: "Isä, isä!" ja hän koki väkisinkin koota ajatuksensa ja sai vaivalla sanotuksi: "Isä, minä tulin luoksesi hyvällä sydämellä, rakkautta täynnä. Minä olen rehellinen sotilas ja jos kukaan muu kuin sinä — Herran kuolema — jos yksikään toinen olisi uskaltanut minulle sanoa tuollaista-" "Murhaa se koira, olisit silloin sanonut!" keskeytti seppä hänen puheensa. "Me tunnemme espanjalaisen siunauksen: _à sangre, à carne_! Kiitos armahtavaisuudestasi! Sanoppa vaan yksikään sana lisää, niin en voi hillitä itseäni." Ruth oli takertunut kiinni mestariin ja viittasi Ulrikille, että hän menisi. Silloin electo huokasi syvästi, painoi käden silmilleen ja syöksi ulos. Kun mestari jäi kahdenkesken Ruthin kanssa, tarttui tämä hänen käteensä ja huudahti rukoilevasti: "Isä, isä, hän on oma poikasi: Rakastakaa vihamiehiänne, on Vapahtaja käskenyt; ja sinä —" "Ja minä vihaan häntä", sanoi seppä lyhyesti ja jyrkästi. "Tekikö hän sinulle pahaa?" "Sinun vihasi tekee minulle kymmenen kertaa enemmän pahaa! Sinä tuomitset tutkimatta; niin isä, sen sinä teet! Kun hän tarttui minuun, oli hänellä siihen täysi syy, hän luuli, että minä olin herjannut hänen äitiänsä!" Seppä kohautti olkapäitään ja Ruth jatkoi: "Se vaimoparka on kuollut. Tuon sormuksen Ulrikki toi mukanansa sinulle; sitä Ulrikin äiti ei koskaan ollut jättänyt pois luotaan." Silloin mestari säpsähti; hän otti kultasormuksen, katseli sen sisäpuolella olevaa vuosilukua ja sen nähtyään hän pani ristiin kätensä sormuksen ympärille ja painoi ne ääneti otsaansa vastaan. Niin hän seisoi hetkisen aikaa, sitte hän antoi käsiensä vaipua alas ja lausui hiljaa: "Vainajalle täytyy antaa anteeksi —" "Entäs eläville, isä? Sinä olet rangaissut häntä hirmuisesti, mutta huono ihminen hän ei ole, eipä suinkaan! Jos hän nyt tulisi takaisin, isä?" "Niin kisällini espanjalaiselle kapinoitsijalle näyttävät mistä ulos mennään", tiuskasi vanhus kovaluontoisesti ja ankarasti; "katuvaiselle porvarin pojalle taloni on aina avoinna." Sillä välin harhaili electo kadulta kadulle. Hän tunsi itsensä ikäänkuin huumautuneeksi, melkein häväistyksi. Hän ei ollut täynnä pelkkää tuskaa tai hiljaista sydämen surua, vaan hänessä oli hurja surun ja raivostumisen sekoitus. Hän ei voinut näyttäytyä nuoruuden ystävänsä silmäin edessä ja hän väisti yksin vänrikki Hans Eitelfritziäkin, joka tuli häntä vastaan. Hänen silmänsä ei huomannut kirjavaa iloista ihmisten vilinää suuressa mailmankaupungissa; elämä hänestä näytti harmaalta ja synkeältä. Hänen aikomuksensa keskustella linnoituksen komentajan kanssa jäi siksensä, sillä hän ajatteli ainoastaan isänsä vihaa, Ruthia, omaa häväistystänsä ja onnettomuuttansa. Tällä tavoin hän ei voinut heistä erota. Isän piti, niin, hänen täytyi kuulla pojan puhetta ja hämärän tultua hän vielä kerran haki isänsä kotitalon, josta hän noin säälimättömästi oli sysätty ulos. Ovi oli suljettu. Kun hän kolkutti ovea, kysyi vieras miehen ääni kuka hän oli ja mitä hän tahtoi. Hän halusi puhutella mestaria ja hänen nimensä oli Ulrikki. Kauvan odotettuaan kuuli hän sisällä ovea temmaistavan auki ja mestarin vihaisesti tiuskaavan: "Mene kehruurukkisi ääreen! Se joka häntä puolustelee niinkauvan kuin hän kulkee espanjalais-puvussa, tarkottaa hänen ja minunkin vahinkoani." "Mutta kuulla, isä, kuulla teidän täytyy hänen puhettaan", huudahti Ruth. Silloin ovi jälleen läimäytettiin kiinni, raskaita askelia kuului lähestyvän kadun puolista porttia; portti avautui ja Aatami oli taas poikansa edessä. "Mitä sinä tahdot", kysyi hän äreästi. "Tahdon sanoa, että väärin teet, kun minua häpäiset kuulematta puolustustani." "Vieläkö sinä olet electo? Vastaa!" "Olen kyllä!" "Ja aijotko semmoisena pysyä edelleen?" "Qvé como — puede ser —", änkytti Ulrikki, joka noista kysymyksistä hämillään, epähuomiossa käytti espanjankieltä, jolla kielellä hän niin kauvan oli tottunut ajatuksensa lausumaan. Mutta tuskin oli seppä kuullut nuo vieraskieliset sanat, niin hän uudestaan kiukustui. "No mene sitten turmioon espanjalaisinesi!" kaikui vastaus electolle. Sitte portti taas paiskattiin kiinni niin että koko talo tärisi ja vähitellen mestarin raskaat askeleet porstuassa hiljenivät kuulumattomiin. "Mennyttä, mennyttä!" höpisi itsekseen isän kodista karkotettu poika. Sitte hän rohkaisi mielensä, puristi nyrkkiänsä ja sähisi: "Turmiota ei nyt tule puuttumaan. Ketä se kohtaa, se sen kantakoon!" Sen jälkeen hän kävellessään pitkin katuja ja avoimia paikkoja teki mietteissään suunnitelmia toisensa jälkeen ja tuumaili itseksensä mitä piti tämän jälkeen tapahtuman. Miekka kädessä hän aikoi murtaa auki vanhuksen oven ja ainoa saalis, jota hän itselleen tahtoi oli Ruth, jota hän ikävöi, joka kaikista huolimatta häntä rakasti, joka hänelle kuului lapsuudesta asti. Seuraavana aamuna hän neuvotteli tarkasti ja viisaasti linnoituksessa olevien espanjalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Kaupungin kohtalo oli määrätty ja kun hän nyt taas kulki suuren torin poikki ja näki kaupungintalon, jonka keskuksessa on ylväs päätyrakennuksella koristettu keskirakennus ja alakerroksessa holveja täpötäynnä tavaroita, niin hän itseksensä päästi villityn naurun. Hans Eitelfritz oli pitkän matkan päästä huomannut hänet ja huudahti hänelle: "Aika siisti tupa! Kolmen kerroksen korkuinen. Ja kuinka nuo leveät ikkunat säteilevätkään pilarien välillä sivurakennuksissa!" Sitte hän hiljensi äänensä ja jatkoi hiljaisemmin, sillä torilla tunkeili ihmisiä, tavaravaunuja ja ratsastajia: "Katseleppa ympärillesi tarkemmin ja valikoi itsellesi tuolla asunto. Tule mukaan! Minä näyttelen sinulle missä paras tavara on, mitä me tarvitsemme. Emmekö ole kylliksi verta vuotaneet näiden pippurisäkkien puolesta? Nyt tulee meidän vuoromme nylkeä heitä. Suuret rakennukset tässä, joissa on ukonkuvat päätyseinillä, ovat eri ammattikuntien palatseja. Kussakin niistä on kultaa tarpeeksi kokonaisen lippukunnan lihottamiseksi. Nyt menemme tätä tietä! Kaupungintalon takapuolella on sokurikanava. Siellä asuu pelkkiä jäykkäniskoja, jotka tuhlaavat hopeaa arkipäivinäkin. Pane muistoosi se katu!" Sitte hän vei electon takaisin torille ja jatkoi puhettaan: "Kaikki nämä kadut johtavat laivarantaan! Sen kaiketi tunnet! Oletko nähnyt tavaramakasiinit? Ne ovat täpösen täynnä katonharjaa myöten. Näillä malvasiaviineillä, kanariasekteillä ja näillä Intian maustimilla voisi koko Schelde-joen ja Pohjanmeren muuttaa suureksi viinimaljaksi." Ulrikki seurasi tienopastajaansa kadulta toiselle. Mihin ikinä hän silmänsä käänsi, näki hän uhkeaa rikkautta varastohuoneissa ja makasiineissa, asunnoissa, palatseissa ja kirkoissa. Jalokivikaupan edustalla Hans Eitelfritz seisattui ja sanoi: "Katsos tänne. Tämä minua erittäinkin ilahuttaa. Katsoppas tuota leikkikalua: pikku koiraa, rekeä, pönkkähameeseen puettua naista, kaikkityyni pelkkää hopeata. Jahka tuumat toteen käyvät, niin minä otan sen ja lahjotan sen sisareni lapsille Cöllnissa; se heitä ilahuttaa ja jos joskus puute rupeaa ahdistamaan, niin äiti voi sen myödä." Miten suuri ihmisjoukko tunkeili pääkaduilla! Englantilaiset, espanjalaiset, italialaiset ja Hansaliiton kauppiaat kokivat komeissa vaatteissa ja kultakoristeissa olla alankomaalaisia muhkeammat. Mere-torin varrella olevassa gootilaisessa pörssipalatsissa, joka oli komein koko kaupungissa, hän näki kaikki yhdessä. Siellä he seisoivat isossa avoimessa salissa, nelikulmaisista marmorilevyistä tehdyllä permannolla, ei sadottain, vaan tuhansittain, tekemässä kauppoja tavaroilla, joita tuli kaikilta mailman ääriltä ja lähetettiin kaukaisimpiin maihin. Heidän kysyntänsä ja tavarain tarjouksensa sekautui jo pitkän matkan päähän kuuluvaksi hälinäksi, joka ikäänkuin aaltojen pauhina kohisi Mere-torin ylitse. Siellä puhuttiin sellaisista summista, joita maasotilaankin lennokas mielikuvitus tuskin kykeni käsittämään. Tämä kaupunki oli verraton aarre ja siellä oli tuhannen kertaa runsaampi saalis kuin turkkilaisella rahastolaivalla merellä Lepanton luona. Täällähän oli se rikkaus, jota electo tarvitsi rakentaaksensa sen palatsin, johon hän aikoi viedä Ruthin. Kellepä muulle kuin hänelle oli tuleva suurin osa äärettömästä saaliista! Tämän muhkean kaupungin perikadosta piti kasvaa hänen tulevaisuutensa onni. Nuo olivat korkealle pyrkiviä, loistavia suunnitelmia, mutta hän niitä suunnitteli synkin katsein ja tuimalla mielellä. Mitä hänelle ei annettu, sen hän aikoi väkisin uhallakin hankkia niinkauvan kuin valta oli hänen käsissään. Murhaa ja polttoa ei voinut välttää, vaan sehän kuului hänen ammattiinsa niinkuin lastut höylän työhön, niinkuin paukutus takomiseen. Kreivi Filip ei aavistanut mitään näistä hankkeista eikä saanut mitään aavistaa. Hän piti Ulrikin turmeltuun mielentilaan syynä sitä seikkaa, että tämä oli isän kodista karkotettu ja kun hän lähtiessään Schwabeniin lausui jäähyväiset, puheli hän ystävällisesti entisen koulutoverinsa kanssa kehottaen häntä pian jättämään espanjalaiset liput ja vielä kerran koettamaan hakea sovintoa isä-ukon kanssa. Ennenkuin electo lähti pois kaupungista jätti hän Hans Eitelfritzille, jonka rykmentti salaa oli liittynyt kapinallisiin, suojeluskirjeen omaisiansa ja maalari Mooria varten. Tätä hän ei ollut unohtanut, mutta olipa hänellä täysi syy olla näyttäytymättä kunnioitettavan mestarin edessä niin kauvan kuin synkät ajatukset pitivät vallassaan hänen mielensä. Kapinalliset Aalstissa vastaanottivat hänet äänekkäällä riemulla ja vaikka hän käyttäytyikin töykeästi ja tylysti, niin he kuuliaisina noudattivat hänen tahtoaan, sillä hän voi heille antaa sellaisia tulevaisuuden toiveita, jotka äreäluontoisimmankin soturin partaisen suun sai ihastuksesta hymyilemään. Jos valta oli oikea sana, niin hän tuskin osasi sitä käyttää oikein, sillä kokonaan muista ihmisistä erillään hän vietti ilotonta elämää tyydyttämättömissä toiveissa ja synkissä mietteissä. Hänestä tuntui kuin hän tarvitsisi Ruthin tullaksensa jälleen ehytluontoiseksi ihmiseksi. Tunnit kuluivat niin hitaasti kuin kokonaiset päivät, päivät kuin viikot ja vasta sittekuin de Rodan lähettämä lähettiläs Antwerpenin linnotuksesta toi hänelle kehotuksen ryhtymään toimiin, rohkaisi hän mielensä ja sai jälleen entisen jäntevyytensä. Kolmaskymmenes luku. Lokakuun 20 p. joutui Maastricht espanjalaisten käsiin ja kärsi kauhean hävityksen. Varusväki Antwerpenissä joutui kiihotustilaan ja alkoi kallistua kapinallisten liittolaisten puolelle linnoituksessa. Ulkomaalaiset kauppiaat pakenivat kaupungista. Maaherra Champagny huomasi, että kauppapaikkaa hallitsevan linnoituksen mahtimiehet kauhistavalla tavalla uhkasivat sekä häntä että järjestystä kaupungissa. Alankomaalainen sotajoukko, jossa suurin osa sotilaista oli vallooneja, tuli kykenemättömän markiisi Hervén, puolihupsun de Hézen ja muiden aatelismiesten johdolla Antwerpeniin pahinta turmiota estämään. Champagny pelkäsi, että saksalaiset rykmentit tuntisivat itsensä loukatuiksi ja epäilisivät kavallusta jos hän laskisi liittovaltain sotajoukot kaupunkiin — mutta suurin osa maasotilaita oli jo kapinallisten kanssa yhteydessä; vaara tuli joka hetki suuremmaksi; kaikkialla uskollisuus horjui, porvarit pysyivät kiihkeästi vaatimuksissaan ja sentähden avattiin portit alankomaalaisille. Saksalaisten maasotilasten päällikkö, kreivi Oberstein, joka humalapäissään oli sitoutunut pitämään linnoituksessa olevien kapinallisten puolta, muisti kuitenkin velvollisuutensa ja pysyi sille uskollisena loppuun asti. Se rykmentti, jossa Hans Eitelfritz palveli ja toisetkin maalaissoturien lippukunnat olivat langenneet kiusauksen houkuttelemina ja odottivat vaan merkkiä, milloin he tekisivät hyökkäyksen. Kaupungin asukasten mieliala oli samallainen kuin sellaisen ihmisen, jolla on ruutia ja sytytysainetta kellarissa jalkojensa alla; niinkuin matkustavaisen, joka omassa seurueessansa huomaa rosvoja ja murhamiehiä. Champagny kehotti porvareita ryhtymään itsepuolustustoimiin ja hän käytti heidän apuaan teettääksensä suojelusvallin kaupungin avoimelle paikalle, jota linnotus pahimmin uhkasi. Niiden miesten ja naisten joukossa, jotka vapaaehtoisesti tuhansittain kokoutuivat, oli myöskin seppä Aatami kisälleineen ja Ruth. Mestari ja hänen väkensä käytti lapiota taitavan insinöörin johdolla, tyttö oli muiden naisten kanssa tekemässä puunoksista vallituskoreja. Menneet päivät olivat hänestä katkerat. Varsinkin häntä kiusasi pahasti hänen itseänsä vastaan tekemä moite, että hänen äkkiä leimahtanut suuttumuksensa oli saanut isänkin julmistumisen puhkeamaan poikaa vastaan. Hän oli oppinut vihaamaan espanjalaisia yhtä katkerasti kuin mestarikin; hän tiesi Ulrikin kulkevan rikoksellisia jumalattomia teitä; ja kumminkin hän Ulrikkia rakasti ja tämän kuva pysyi lapsuudesta alkaen tähän hetkeen asti hänen sydämensä pyhimmässä, sopukassa karkoittamatta paikoillaan. Ulrikki oli hänelle kaikki kaikessa, oli hänelle salliman määräämä mies, jolle hän kuului niinkuin silmä kuuluu kasvoihin, sydän rintaan. Ruth luotti Ulrikin rakkauteen, ja kun hän koki tuomita ja poistaa muistostaan hänet, niin tuntui tytön mielestä kuin hän samalla olisi tuominnut ja poistanut parhaan osan omasta olennostaan. Tuhannet äänet lausuivat hänelle, että hän eli Ulrikissa samoin Ulrikkikin hänessä, ja että Ulrikin olento ilman häntä ei voinut olla muuta kuin hyödytön ja puolinainen. Tyttö ei kysynyt aikaa eikä tapaa, mutta että hänen piti tulla Ulrikin omaksi, sitä hän odotti yhtä varmasti kuin päivänvaloa aamunkoitteessa, niinkuin kevättä talven jälkeen. Hänestä ei näyttänyt mikään niin järkähtämättömältä kuin tämä usko; Ulrikki oli hänen lempivän sielunsa itsetietoisuus, ja jos olisi toteutunut mikä kumminkin oli tuleva, silloin tulisi samalla kuin Ruth itsekin, hänen hyvää tarkottava tahtonsa Ulrikinkin omaksi tahdoksi ja poika ei enää voisi sulkea sydäntään isältänsä eikä isä pojaltansa. Lapsen väsymätön mielikuvitus oli pysynyt neitosessakin. Joka joutohetkenä hän oli ajatellut kadotettua leikkitoveriansa, joka päivä hän oli isän kanssa tästä puhellut ja kysellyt halusiko isä nähdä hänen jälleen kiitettynä taidemaalarina, voimakkaana seppänä vai kapteeninako komeassa laivassa. Komealta, voimakkaalta, erinomaiselta oli Ulrikki aina näyttänyt hänen mielestään. Nyt hän oli jälleen löytänyt hänet säälimättömänä ja turmion tiellä, mutta sellaisenakin hän oli verraton mies ja olkoonpa hänessä mikä moitteen tahra hyvänsä, mutta huono ja halpamielinen hän varmaankaan ei ollut! Samoin kuin Ruth lapsuudessaan oli mielikuvituksessaan muuttanut Ulrikin komeaksi satujen sankariksi, niin hän nyt riisui tältä kaiken loiston ja näki hänen nöyränä palajavan isänsä luo yksinkertaisessa porvarillisessa puvussa ja sitte seisovan hänen vieressään ahjon ääressä. Ruth unelmoi olevansa Ulrikin sivulla; hänen edessään oli pöytä, johon hän valmisti ruokaa Ulrikille ja pesuvettä, jota hän toi, kun Ulrikki tuli työstä. Hän oli kuulevinaan miten koko talo kaikui Ulrikin moukarin jykevistä iskuista ja haaveili miten tämä laski kiharaisen päänsä hänen syliinsä sanoen löytäneensä hänen luonaan rakkautta ja rauhaa. Linnasta alkava ampuminen teki lopun porvarien työstä. Vihollisuudet olivat alkaneet. Aamulla, marraskuun neljäntenä päivänä marssi sakean sumun suojassa espanjalaisia kavaltajia kaupunkiin Romeron, Vargasin ja Valdez'in johdolla. Porvarit, niiden joukossa myöskin Aatami, kuulivat sen sanoman kauhistuksella, samalla raivostuen, mutta kapinallinen joukko ei ollut vielä tullut Aalstista. "Hän pidättää heitä", oli Ruth sanonut edellisenä päivänä. "Antwerpen, meidän kotimme, on hänelle pyhä." Kanuunat jyskivät, pitkät kenttätykit räiskyivät, musketit ja hakapyssyt paukkuivat ja tähän huumaavaan meteliin sekaantui hälytyskellojen kauhua ilmaiseva helinä sekä taisteluun rientävien sotilasten ja porvarien hurjat huudot. Jokainen käsi tarttui aseihin; jokainen kauppapuoti suljettiin, kaikkien sydämet melkein lamautuivat levottomuudesta taikka sykkivät entistä kiivaammin raivosta ja kiukusta. Ruth pysyi tyynenä. Hän pidätti mestaria kotona ja lausui yhä uudelleen entiset sanansa: "Aalstista he eivät tule; kyllä hän heidät pidättää." Silloin nuorin oppipojista, jonka vanhemmat asuivat Schelden rannalla, läähättäen ja tukka pörröisenä juoksi sisälle työpajaan ja huusi: "Aalstin sotajoukko on täällä. He ovat tänne tulleet turve-venheillä ja soutulaivalla. Heillä on vehreitä oksia kypäreissään ja heidän etupäässä kulkee electo lippua kantaen. Minä näin heidät — hirvittäviä — kauheita — rautaan puettuja päästä jalkoihin asti." Enempää hän ei sanonut, sillä mestari keskeytti hänen puheensa kamalalla kirouksella, sieppasi suuren moukarinsa ja syöksi ulos. Ruth hoiperteli takaisin työpajaan. Aatami oli rientänyt suoraa päätä vallille. Siellä oli kuusituhatta vallonia puolustamassa keskentekoista varustusta ja heidän takanaan oli suuret joukot asestettuja porvareita. "Aalstilaiset ovat tulleet!" huudettiin miehestä mieheen. Kirouksia, voivotuksia, järjetöntä meteliä sekaantui tykkien jyskeeseen ja kellojen soittoon. Pakeneva mies syöksi ulkonevasta rintavarustuksesta valloonien luo huutaen: "He ovat täällä, he ovat täällä. Navarrete, verikoira, kulkee heidän etupäässään. He eivät tahdo syödä eikä juoda. He sanovat syövänsä joko paratiisissa taikka Antwerpenissä. Kuuletteko, kuuletteko, tuolla he tulevat!" Ja tuossa he olivat, yhä vaan he lähestyivät ja heidän edellään kulki electo heiluttaen lippua korkealla ilmassa. Hänen takanaan kaikui tuhansilta parrakkailta huulilta rajusti, saaliinhimoisesti, kammottavasti: "_Santiago, Espana, à sangre, à carne, à fuego, à saco!_" Mutta hän oli vaiti ja astui ylpeänä ja suorana eteenpäin ikäänkuin häneen ei olisi pystynyt kuulat, joita vinkui hänen ympärillään joka puolella. Vallan ja hurjan tappelunhalun tunne loisti hänen silmistään. Voi sitä, mihin sattui hänen miekkansa, jota hän nyt piti vasemmassa kädessään nojaten sitä olkapäätään vastaan. Aatami seisoi valloonien eturivissä moukari pystyssä. Hänen silmänsä oli kuin lumottuna katsomaan hyökkäävää poikaa ja tämän kädessä liehuvaa sotalippua. Lipusta häntä vastaan tuijottivat saman onnettoman naisen kasvot, joka hänet oli pettänyt ja turmellut hänen elämänsä onnen. Hän ei ollut selvillä siitä, oliko hän valveilla, vai kiusasiko häntä pahanilkinen unennäkö. Nyt, nyt hänen katseensa kohtasi electon silmäyksen ja nyt hänen oli mahdoton enää hillitä itseään, vaan nosti moukariansa ja yritti rynnätä eteenpäin, mutta valloonit tunkivat hänet takaisin. Niin, niin, hän vihasi omaa poikaansa ja raivosta täristen, hehkuen himosta syöstäksensä tätä vastaan, näki hän miten electo hyppäsi vallin alimmaiselle penkereelle kiivetäksensä ylös. Hetkisen oli electo sepälle näkymättömissä, mutta nyt näkyi lipputangon pää, nyt lippu ja nyt, nyt hänen poikansa oli vallin harjalla ja huusi: "_Espana, Espana!_" Sillä hetkellä lauaistiin huumaavalla paukkeella satoja hakapyssyjä mestarin läheisyydessä, paksu ruudinsavu pimitti ilman ja kun tuuli oli sen hajottanut, niin Aatami ei enää nähnyt sotalippua. Se oli vaipunut maahan ja sen vieressä oli pitkänänsä electo, kasvot ylöspäin, liikkumatonna, äänetönnä. Voihkien sulki isä silmänsä ja kun hän ne avasi jälleen oli satoja rautapukuisia sotilaita kapinallisesta sotajoukosta kiivennyt rintavarustuksen yli. Heidän jaloissaan makasi hänen verta vuotava poikansa. Ruumis toisensa jälkeen vaipui kaatuneen ympärille, mutta ikäänkuin rautainen vaaja tunki espanjalaisjoukko yhä eteenpäin. _Espana, à sangre, à carne!_ Ja nyt he olivat ehtineet valloonien kimppuun, teräs iski terästä vastaan, hetkinen vaan ja kaupungin puolustajat horjuivat, hyökkääjät tunkivat heidän sekaansa, he hajaantuivat, väistyivät ja äänekkäällä hätähuudolla kääntyivät hajotetut rivit pakoon. Espanjalaisten miekat riehuivat heidän keskellään ja yleisen kauhistuksen vallitessa päällikötkin syöksivät pakoon sotamiesten perässä ja niinkuin myrskytuuli tempasi pakeneva joukko kaikki mukaansa, yksin mestarinkin. Alkoi verilöyly, jolla ei ollut vertaistaan. Aatami näki hurjistuneen joukon syöksevän sisälle taloihin ja hänen mieleensä johtui Ruth, ja melkein mieletönnä hän kiiruhti takaisin pajaan. Siellä hän kotona oleville kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte hän varusti itsensä ja kisällinsä omatekoisilla aseilla ja riensi ulos taistelemaan. Tuntikausia kului ja meteliä, ampumista ja kellonsoittoa jatkui; savu ja tulipalon käry tunki sisälle ovista ja akkunoista. Tuli ehtoo ja mailman rikkain, kukoistavin kauppakaupunki oli muuttunut paikottain tuhkaläjäksi, paikottain raunioiksi ja kaikkialla tyhjilleen ryöstetyksi aarre-aitaksi. Työpajasta kuultiin kerran rosvojoukkueen riehuvan ja meluavan sepän pajan edustalla, mutta se marssi tiehensä eikä koko päivän kuluessa tullut kukaan enää hiljaiselle kadulle, jonka varrella asui pelkkiä metallityöntekijöitä. Ruth ja vanha Rahel olivat jääneet kotiin uljaan pää-kisällin suojaan. Mestari oli käskenyt heidän paeta kellariin jos he kuulisivat melua oven edustalla. Ruthilla oli luonaan väkipuukko ja hän oli lujasti päättänyt käyttää sitä viimeisessä hätätilassa omaa rintaansa vastaan. Mitäpä arvoa hänen elämällään enää oli kun Ulrikki oli poissa? Vanha Rahel, joka jo oli kahdeksankymmenvuotias mummo, kulki koukkuselkäisenä ja levottomana edestakaisin isossa huoneessa. Kun hänen silmänsä sattui tyttöön, huokasi hän syvään ja huudahti säälivästi: "Olrikki, meidänkö Olrikkimme?" Samalla kohautti hän olkapäitään ja katsoi ylöspäin. Hän ei enää muistanut, mitä oli tapahtunut moniaita tuntia sitte, mutta tarkkaan hän muisti kaikki kauvan aikaa sitte sattuneet tapaukset. Talon palvelustyttö, joka oli Antwerpenissä syntynyt, oli taistelun alkaessa juossut kotiinsa, vanhempiensa luo. Iltapuolella akkunaruutuja yhä harvemmin tärisytti laukausten pauke; kauhistuttava melu kaduilla vähentyi, mutta huoneet tulivat yhä enemmän täyteen tukahuttavaa savua. Tuli yö ja sytytettiin valkeita. Joka kerran kuin jälleen melua kuului, kauhistuivat naiset ja Ruthia vaivasi enemmän kuin mikään muu, levottomuus Aatamin tähden. Silloin ovi avautui ja mestarin karhea ääni huusi jo porstuassa: "Minä täällä olen, älkää peljästykö, minä täällä olen!" Viiden kisällin seurassa hän oli lähtenyt, kaksi hänellä oli mukanansa palatessaan. Toiset olivat kuolleina pitkin katuja ja heidän kanssansa kreivi Obersteinin saksalaiset palkkasoturit, ainoat sotamiehet, jotka uljaasti olivat tehneet vastarintaa viimeiseen mieheen asti espanjalaisia kapinoitsijoita ja heidän liittolaisiansa vastaan. Aatami oli heiluttanut moukariansa ensin Mere-torin ja sitte sokurikanavan varrella niiden porvarien joukossa, jotka epätoivoisesti taistelivat omaistensa hengen ja tavaransa puolesta — mutta kaikki oli ollut turha. Vargasin ratsumiehet olivat tukehuttaneet viimeisenkin vastarinnan. Kadut tulvailivat verta, suurissa röykkiöissä oli ihmisruumiita ovien edessä ja katujen kivityksellä niiden joukossa oli myöskin Antwerpenin markkikreivi Verreyckin, pormestari van der Meren ja useiden senaattorien ruumiit. Toinen tulipalo toisensa jälkeen teki taivaan punaseksi, kaunis kaupungintalo oli ilmitulessa ja tuhansista akkunoista kuului hätähuutoja verta vuotavien porvarien, naisten ja lasten suusta kun heidän kimppuunsa oli hyökätty ja heidät ryöstetty tyhjiksi. Mestari virkisteli itseänsä hätäpikaisesti syöden vähän, sitte hän nosti päätänsä ja sanoi: "Meidän taloomme ei ole kukaan kajonnut. Naapurimme Ykensin ovi ja ikkunaluukut ovat murretut pirstaksi." "Se on ihmeellistä!" huudahti vanha Rahel nostaen keppiänsä. "Kultasepän luona nuo paholaisten sikiöt vainusivat jotain parempaa kuin rautaa." Silloin joku liikutti portin kolkutinta. Aatami hypähti pystyyn, puki jälleen päällensä haarniskan, viittasi sälleille ja meni ovelle. Rahel kirkasi täyttä kurkkua: "Kellariin, Ruth! Jumala, Jumala, armahda meitä! Joudu pian — missä minun kaulahuivini on? He hyökkäävät kimppuumme! — Pois, pois! Jumala, Jumala, minä olen kuin halvattu, en kykene enää astumaan!" Hirveä peljästys oli vallannut vanhuksen; hän ei tahtonut kuolla. Ruthille oli kuolema tervetullut ja hän ei liikkunut paikaltaan. Nyt kuului ääniä eteisessä, mutta ne eivät olleet meluavia eikä uhkaavia; Rahel kirkui kumminkin vieläkin niinkuin vimmattu kun eräs palkkasoturi täysissä tamineissa mestarin kanssa astui sisään työpajaan. Hans Eitelfritz oli tullut tapaamaan Ulrikin isää. Hänellä oli sylissä koira Lelaps, joka vuoti verta kaulaan sattuneen luodin haavasta ja ryömi vavisten isäntänsä luo. Kun vänrikki näki Ruthin, kumarsi hän kohteliaasti ja sanoi: "Armahtakaa kaunis neiti tätä elukka-raukkaa ja peskää hiukan sen haavaa viinillä. Tämä koira sen kyllä ansaitsee ja minä voisin teille kertoa monta juttua koirastani! Se on kotoisin kaukaisesta Intiasta, missä villi merirosvo — mutta siitä saatte kuulla toiste. Kiitoksia, neiti, kiitoksia! Mitä teidän poikaanne tulee, mestari, niin hänestä on ikuinen vahinko. Oivallinen mies hän oli ja me olemme olleet kuin veljekset. Suojeluskirjeen teille ja mestari Moorille jätti hän itse minuun käsiini ja kun taistelu alkoi, niin minä omin käsin kiinnitin ne ovien päälle. Miekankantajani oli saanut käsiinsä liisteriä ja olkoon kirjotus nyt siinä kunnioitettavana muistomerkkinä maailman loppuun asti! Navarrete oli uskollinen ihminen, joka aina ajatteli omaisiansa! Kas se tekee hyvää Lelapsille! Katsokaas! Nyt se nuoleskelee teidän käsiänne ja se merkitsee sitä paljon kuin: 'kiitoksia!'" Sillaikaa kuin Ruth pesi haavotettua koiraa ja sotilas puheli Ulrikista, oli tytön silmä kyyneltyneenä sattunut isän silmään. Vänrikki jutteli edelleen: "Sanotaan, että hän oli iskenyt maahan yksikolmatta valloonia ennenkun hän kaatui!" "Eipä niinkään", keskeytti Aatami hänen puheensa. "Minä näin hänen kaatuvan. Luoti kaatoi hänet ennen kuin hän ehti nostaakaan syntistä miekkaansa." "Vai niin — mutta rintavallilla se kumminkin tapahtui." "Toiset ryntäsivät hänen päällitsensä." "Ja siellä hän vieläkin makaa; ei kukaan ole vielä pitänyt lukua kuolleista ja haavotetuista." Silloin tyttöä pöyristytti; hän pani koiran Rahelin syliin ja huudahti: "Entäpä jos Ulrikki vielä elää! Kenties hän ei haavoittunutkaan kuolettavasti — ehkä —" "Niin kyllä, neiti, kaikki on mahdollista", keskeytti soturi hänen puheensa. "Voisinpa teille kertoa tapahtumia — oli mulla esim. maamies, jonka iski maahan maurilainen pasha, kun olimme Afrikassa. — Mutta se on hullutusta! Vakavasti puhuen on mahdollista — Malttakaapa — Puolenyön aikaan minä joukkoineni olen vahdissa vallin luona, silloin minä koetan —" "Me haemme hänet!" huudahti Ruth ja tarttui mestarin käsivarteen. "Niin, minä", vastasi mestari. "Sinä jäät tänne." "En, isä, minä tulen kanssasi." Silloin soturikin ravisti päätänsä ja virkkoi: "Neiti, neiti, Te ette tiedä, mikä tämä päivä on. Kiittäkää taivaallista isää siitä, että teille ei ole käynyt pahemmin. Julma leijona on päässyt veren makuun. Te olette kaunis lapsi, ja jos he tänäpäivänä —" "Olkoonpa niinkin!" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Minä tiedän mitä minä pyydän. Sinä otat isä minut mukaasi! Sen teet jos minua rakkaana pidät! Jos kukaan hänet löytää, niin minä löydän. Kuulkaa herra, herra! Te näytätte ystävälliseltä ja hyväsydämiseltä! Teidän vuoronne on olla vahdissa. Antakaa meille saattomiehiä; sallikaa minun etsiä Ulrikki. Kyllä minä hänen löydän, minä tiedän sen, minun täytyy häntä etsiä, minun täytyy!" Tytön posket hehkuivat, sillä hän oli näkevinänsä leikkitoverinsa, armaansa, selvästi silmiensä edessä, ja luuli huomaavansa, että tämä hengitti, että hän avasi silmänsä ja että tytön oma nimi liikkui Ulrikin kylmillä huulilla. Surullisena ja vastustaen Aatami ravisti päätänsä; mutta Hans Eitelfritz tunsi itsensä liikutetuksi neidon sydämellisestä halusta auttaa sitä miestä, joka hänelle itsellensäkin oli niin rakas ja sen vuoksi hän vaivasi kekseliäisyyttään ja virkkoi: "Kenties — se riippuu siitä — kuulkaapa mestari, ettepä tekään kadulla ole liioin turvallisessa asemassa, ettekä ilman minua helposti pääsisi perille vallin luo. Minulta kuluu aika — mutta tehän olette isä ja tämä neito — onko se hänen sisarensa? Ei! Sen parempi hänelle, jos hän vielä virkoo elämään! Ei se ole mikään helppo asia, mutta ehkä se käy päinsä. Tuo vanha mummo hoitaa minun Lelapsiani. Koira parka! Eikö niin, tekeehän se hyvää? No niin, puolen yön aikaan voisin tulla tänne jälleen. Onko teillä kotona minkäänmoisia vaunuja?" "On sellaiset, millä tuodaan hiiliä ja rautaa." "Hyvä on. Antakaa naisten keittää kattilan täysi keittoa, ja jos teillä sattuu olemaan pari kinkkua —" "Meillä on neljäkin!" huudahti Ruth. "Pankaa lisäksi leipää, pari astiaa viiniä, ja tynnöri olutta ja seuratkaa minua ääneti. Minä tiedän tunnussanan, poikani seuraa minua ja minä koetan saada espanjalaiset uskomaan, että te olette meidän joukkoamme ja tulette tuomaan illallista minun väelleni. Tahrikaa noella kauniita kasvojanne, arvoisa neiti, ja jos löydämme Ulrikin, niin panemme hänet rattaille ja minä seuraan teitä takaisin kotiin. Ottakaa tuo ryytisäkki mukaan, ja jos sen polosen onnistumme löytämään elävänä tai kuolleena, niin peitämme hänet säkillä. Se oli määrätty toiseen tarkotukseen, mutta minä tyydyn tähänkin saaliiseen. Tämän hopeisen leikkikalun otatte talteen, se vasta on komea, nähkääs! Katsokaa miten hevonen keikistelee ja entä lintu sitte tuossa häkissä! Älkää niin tuimasti katsoko, mestari! Kalanpyynnissä täytyy tyytyä jos sattuu huonompiakin kaloja saamaan ja jos en minä sitä olisi ottanut, niin joku toinen sen olisi vienyt. Sen olen aikonut antaa sisareni lapsille ja tänne takkini alle olen piilottanut muuta, joka minua auttaa paremmille päiville. Niin on nytkin, että toisen kuolo auttaa toista leipään." Kun Hans Eitelfritz puolen yön aikaan tuli takaisin, olivat vaunut valmiina varustettuina ruualla ja juomalla. Aatamin varotukset olivat menneet hukkaan. Ruth oli pysynyt toiveessaan saada seurata hänen mukanaan ja hän tiesi mikä tytön sai yhtä mielellään kuin hän itsekin panemaan henkensä ja menestyksensä vaaralle alttiiksi. Vanha Rahel oli tehnyt kaikki minkä taisi peittääksensä Ruthin kauneuden. Vaarallinen yöretki alkoi. Seppä veti vaunuja, Ruth lykkäsi takaa, vänrikki kulki aseenkantajansa kanssa hänen sivullaan. Tuon tuostakin he kohtasivat espanjalaisia sotilaita, jotka huutaen seisauttivat heidät, mutta Hans Eitelfritz osasi taitavasti tyynnyttää heidät ja poistaa heidän uteliaisuutensa ja epäluulonsa. Ryöstö ja murhaaminen ei vielä ollut lopussa ja Ruth sai nähdä, kuulla ja aavistaa kauhistuttavia kohtauksia, jotka vihloivat hänen sydäntänsä. Mutta hän kesti lujana kunnes he ehtivät perille vallin luo. Täällä vänrikki löysi omat miehensä. Hän jätti ruuan ja oluen heille, antoi heidän nostaa kaikki pois rattailta ja kehotti heitä rohkeasti käymään ravinnon kimppuun. Sitte hän otti lyhdyn ja vei Ruthin ja mestarin, joka veti tyhjiä rattaita perässään, marraskuun pimeydessä, vallin luo. Hans Eitelfritz näytti valkeata, kaikki kolme etsivät. Ruumis oli ruumiin vieressä. Mihin Ruth laski jalkansa, sattui hänen eteensä kaatuneita sotilaita. Kauhun, pelon ja inhon vallassa oli hän menemäisillään tainnoksiin, mutta hänen sydämellinen toivonsa, hänen sielunsa viimeinen, ainoa toivomus piti häntä pystyssä, terästi hänen ruumiilliset voimansa ja teki hänen silmänsä tarkkanäköisiksi. He olivat tunkeutuneet vallin keskikohdalle saakka ja siellä hän näki matkan päässä pitkän rotevan ruumiin maassa makaavan. Niin, siinä oli Ulrikki! Ja tyttö otti lyhdyn soturin kädestä, riensi kaatuneen luo, heittäysi maahan hänen viereensä ja valaisi hänen kasvojansa. Mitä hän oli nähnyt? Miksi hän nyt päästi suustaan niin surullisen ja tuskallisen huudahduksen? Miehet lähestyivät häntä, mutta tyttö tiesi, että nyt oli muuta tehtävää kuin voivotella ja valittaa. Tarkasti kuunnellen hän painoi korvansa haarniskaa vastaan ja kun hän ei kuullut mitään hengitystä, niin hän nopeasti availi ne hakaset ja lenkit, jotka pitivät rautavaruksia koossa. Kalisten putosivat haarniskat maahan ja nyt — eipä ollutkaan erehdystä, nyt kaatuneen rinta hänen korvansa alla kohosi ja hän kuuli haavotetun miehen sydämen heikosti sykähtelevän ja hiljaisen hengityksen heikkoa huokumista. Silloin häneltä pääsi äänekäs vaikeroiva itku, hän nosti Ulrikin päätä ja painoi sitä rintaansa vastaan. "Kyllä kai hän on kuollut; minä aavistin sen heti!" virkkoi Hans Eitelfritz ja Aatamikin laskeusi polvilleen maahan kaatuneen eteen. Mutta Ruthin itku nyt muuttui hiljaiseksi onnelliseksi hymyilyksi, hänen äänensä sai omituisen kaiun kun hän mestarille huudahti: "Ulrikki hengittää, hän on hengissä! Jumala, Jumala, miten sinua kiitämme!" Ja silloin — erehtyikö hän, oliko mahdollista? Hän kuuli tuon taipumattoman miehen vieressään itkeä nyyhkivän ja näki hänen kumartuvan Ulrikin puoleen ja kuuntelevan hänen sydämensä sykkimistä ja painavan parrakkaat huulensa ensin Ulrikin otsalle ja sitte samaa kättä vastaan, jonka hän niin tylysti oli sysännyt pois luotansa. Hans Eitelfritz kehotti toisia kiiruhtamaan, nosti Aatamin avulla tunnottoman haavotetun rattaille ja puoli tuntia myöhemmin puolikuollut isän kodista karkotettu poika oli hyvällä vuoteella parhaassa huoneessa isänsä talossa. Hänen sänkynsä oli yläkerroksessa; alhaalla keittiössä puuhasi vanha Rahel lieden ääressä ja keitti itse "hyvää voidettansa". Sitä tehdessään hän usein itseksensä äänekkäästi naurahteli ja mutisi "Olrik" ja sekoitellessaan ja hämmentäessään voidetta hän ei malttanut pitää vanhoja jalkojaan hiljaa, vaan näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut tanssia. Hans Eitelfritz lupasi mestarille, ettei hän kellekään puhuisi, mihin tämän poika oli joutunut ja palasi sitte miehistönsä luo. Seuraavana aamuna Aalstilainen kapinoitsijajoukko etsi kaatunutta päällikköänsä; mutta hän oli heiltä kadoksissa ja silloin heidän keskuudessaan levisi ja vakaantui puhe, että paholainen oli vienyt Navarreten ruumiin helvettiin. Koira Lelaps kuoli haavoistansa ja tuskinpa oli viikkoakaan kulunut kukoistavan Antwerpenin hävityksestä, niin vänrikin rykmentti muutettiin Gentiin. Alla päin tuli Hans Eitelfritz sepän pajaan sanomaan jäähyväiset. Hän oli myönyt kallisarvoisen ryöstösaaliinsa ja samoin kuin niin monet muutkin rosvoojat oli hänkin ryöstetyt rikkautensa hävittänyt pelissä. Antwerpenin hävityksestä oli hänellä jälellä ainoastaan hopeinen leikkikalu sisarensa lapsille Cöllnissä Spreen varrella. Yhdesneljättä luku. Sepän pajassa oli tuli sammuksissa; ei yksikään moukari takonut rautaa, sillä haavotettu oli ankarassa kuumeessa ja kaikki jyrinä häntä vaivasi. Sen oli Aatami itse huomannut, eikä hän ollenkaan ollut työssä, sillä häntä tarvittiin poikaa hoitamassa, kun piti nostaa painavaa potilasta ja Ruthille täytyi antaa apua, että hän sai levätä, kun hänen sitkeät voimansa olivat uupumaisillaan pitkien öiden valvomisesta. Vanhus huomasi, että tytön kädet paremmin olivat soveliaat Ulrikin hoitamiseen kuin hänen kovat kouransa ja hän salli Ruthin pitää päänsä — mutta ne hetket, jolloin Ruth lepäsi kamarissaan, olivat kuitenkin Aatamille rakkaimmat, sillä silloin hän oli yksin Ulrikin luona ja sai häiritsemättä poikansa kasvoja katsella sekä iloita jokaisesta kasvonpiirteestä, joka hänelle muistutti pojan lapsuuden aikaa ja Floraa. Usein painoi isä partaset huulensa sairaan kuumaa otsaa tai herpoutunutta kättä vastaan ja kun lääkäri poistui arveluttava ilme kasvoissaan, laskeusi Aatami polvilleen Ulrikin sängyn viereen painaen otsansa tyynyjä vastaan ja rukoili hartaasti taivaallista isää pelastamaan hänen lapsensa, mutta sen sijaan ottamaan hänen oma vanha henkensä ja kaikki hänen omaisuutensa. Hän luuli usein, että loppu oli käsissä ja antautui hillittömän tuskansa valtaan; sitävastoin Ruth ei kertaakaan kadottanut toivoansa, ei edes uhkaavimmilla hetkillä. Jumala ei suinkaan ollut sallinut hänen jälleen löytää Ulrikki ottaaksensa tämän pois häneltä. Kun vaara oli lopussa, niin Ruthin mielestä se jo oli pelastuksen alku. Kun Ulrikki ensi kerran tunsi Ruthin, niin tyttö jo oli näkevinänsä Ulrikin kävelevän huoneen läpi nojaten hänen olkapäähänsä. Heti kun Ulrikki kykeni pysymään pystyssä, piti Ruth häntä jo terveenä. Tytön sydän oli niin ylen täynnä, ja kumminkin hänen ymmärryksensä pysyi valppaana ja virkeästi huolellisena, huolimatta pitkällisen ja vaikean sairaanhoidon rasituksista. Hän ei pienintäkään seikkaa unohtanut, sillä mitä hänen oli tehtävä, sen hän huomasi jo ennenkun alkoikaan ja jokaisen yksityisen seikan niinkuin hän sen jo olisi tehnyt. Jokaisen ruokapalan, jonka Ulrikki söi, oli Ruth omin käsin valmistanut, jokaisen juoman, minkä sairas nautti, oli Ruth itse tuonut kellarista tai kaivosta. Samalla kertaa kuin Ulrikki tunsi myöskin Ruth mikä sairasta häiritsi, mikä häntä miellytti ja mitä hän kaipasi. Kun hän akkunaverhoa levitti taikka veti kapeammalle, ei hän laskenut taikka estänyt valoa enemmän kuin Ulrikille oli mieluista; jos hän kohotti tai teki matalammaksi päänalusta, niin hän sen teki aina parahiksi ja aivan kuin kokenut lääkäri hän keveällä mutta kuitenkin vakavalla kädellä sitoi hänen haavansa. Mitä tuskaa tai mielihyvää Ulrikki silloin tunsi, sen tunsi myöskin Ruth. Vähitellen katosi kuume, taju palasi, tuskat vähenivät, Ulrikki kykeni liikkumaan ja alkoi tuntea voimistuvansa. Alussa hän ei tiennyt missä hän oli; sitte hän tunsi Ruthin ja viimein isänsäkin. Kuinka hiljaista, kuinka hämärää, kuinka puhdasta kaikki oli hänen ympärillään! Ihmeellinen rauha oli levinnyt hänen joka puolelleen, suloinen raukeus hiljensi hänen sydämessään jokaisen myrskyisen liikkeen. Joka kerran kun hän avasi silmänsä, kohtasi häntä hellät huolelliset silmäykset. Silloinkin kun tuskat uudelleen alkoivat vaivata, nautti hän hiljaista lohduttavaa onnea. Senkin Ruth tunsi ja piti sitä verrattomana palkkiona itselleen. Kun Ruth tuli sisälle sairaan huoneeseen tuoden puhtaita liinavaatteita ja niistä levisi samanlaista lavendelintuoksua, josta Ruthin äitivainaja oli niin paljon pitänyt, niin Ulrikin mielestä hänen nuoruutensa aika oli tullut takaisin ja hänen mieleensä palasivat tohtorin asunto, ystävällinen viisas mies itse, rouva Elisabeth, tuuhea honkametsä hänen kotoseudullaan, lorisevat vesipurot ja mehevät niityt ja mielikuvituksissaan hän oli Ruthin kanssa kuuntelevinansa lintujen laulua, oli poimivinansa marjoja ja kukkia ja pyytävinänsä "sanaa" antamaan kauniita lahjoja. Ainoastaan isä oli nyt toisellainen kuin silloin, nyt hän oli vielä ystävällisempi, rakkaampi ja huolellisempi. Täysi-ikäinen mies oli taas tullut pojaksi ja kaikki, mitä hän ennen oli rakastanut, kasvoi nyt uudelleen rakkauden loistavassa valossa ja virkistävässä kasteessa. Sydämellisellä kiitollisuudella hän vastaanotti Ruthin väsymättömän huolenpidon ja katsoessaan hänen uskollisiin silmiinsä, kun tytön käsi häneen kajosi, kun hänen pehmeäsointuinen matala äänensä kaikui hänen sieluunsa, silloin Ulrikki tunsi verrattoman sulouden tunteen. Kaikki, vähimmät kuin suurimmatkin hänen sielunsa vastaanotti rakkauden käsillä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä lämmin ikävöiminen ulottuisi kauas yli koko mailman ja pian se kohosi myös Jumalan luokse, joka täyttää kaiken ikuisella isänrakkaudellaan. Ulrikin mielestä täytyi jokaisen hänen henkäyksensä tästälähin olla rukous, kiitollisuuden rukous Hänelle, joka itse on rakkaus, se rakkaus, jonka kautta ja jossa hän eli. Tätä rakkautta hän oli etsinyt iloitaksensa sen lahjoista: nyt häntä ilahutti rakkaudesta tehdä uhria. Hän näki miten Ruthin kauniit kasvot synkistyivät huolesta, kun häntä tuskat vaivasivat ja nyt hän miehuullisella lujalla tahdolla salasi sanomattomat tuskat peittäen ne kiitollisella hymyilyllä. Hän oli nukkuvinansa salliakseen Ruthin ja isän saada lepoa ja kun kuumeen levottomuus häntä kohtasi, oli hän hiljaa liikkumatta tyynnyttääksensä rakastavaiset hoitajansa ja palkitaksensa heidän vaivansa. Rakkaus sai hänet olemaan hyvä ja antoi hänelle voimaa kaikkeen hyvään. Parantuminen edistyi ja kun hän sai nousta vuoteeltaan, talutti isä häntä ensin huoneen lävitse ja sitte rappusia alas pihamaalle. Hän tunsi usein hiljaisella liikutuksella miten ukko hyväili hänen kättään, joka lepäsi isän käsivarrella ja kun hän väsyneenä palasi sairashuoneeseen, istahti hän kiitollisuutta täynnä mukavaan tuoliin ja katsahti ystävällisesti kukkasiin, jotka Ruth oli kamarinsa akkunalta tuonut ja asettanut hänen viereensä pöydälle. Hänen omaisensa nyt tiesivät hänen elämänsä vaiheet ja mitä hän oli kokenut ja kaikesta, mitä seppä vielä joku kuukausi takaperin oli pitänyt syntisenä ja anteeksi antamattomana, oli hänellä nyt sanottavana joku rauhoittava, lepyttävä sana. Sellaisen keskustelun kuluessa virkkoi Ulrikki kerran: "Sota! Etpä tiedä kuinka se tempaa ihmisen mukaansa; se on elämän uhkapeliä. Toisten omaisuus on yhtä vähän arvoinen kuin omakin; toiselle niin paljon vahingon tekeminen kuin mahdollista, on tunnuslause; mutta nyt — nyt on rintaani tullut rauha ja minä kammoan elämää sotatantereella. Eilen minä puhelin Ruthin kanssa hänen isästään ja hän muistutti isävainajansa lempilauselmaa, jonka jo kauvan sitte olin unohtanut. Tiedätkös isä mikä se lause oli? Ei koskaan saa toiselle tehdä mitään, joka itseämme loukkaisi. Minä en ole ollut julma enkä ole miekkaan tarttunut tappamisen halusta, mutta nyt minua vaivaa se ajatus, että olen niin monelle ihmiselle tehnyt pahaa! Voi miten meneteltiin Haarlemissa! Jos te olisitte sinne muuttaneet sen sijaan että tulitte Antwerpeniin, ja sinä isä ja Ruth — en sitä kykene ajattelemaankaan! Monen unettoman tunnin kuluessa minua kiusaavat muistot niiltä ajoilta ja täyttävät mieleni katkeralla katumuksella. Mutta jäänhän minä vielä eloon ja minusta näyttää nyt kuin olisin syntynyt uudelleen ja niinkuin tästä hetkestä alkaen hyvää tekeminen ja eläminen minulle olisi oleva sama asia. Niin, isä, kyllä olit oikeassa kun minulle olit vihoissasi —" "Se on unohdettu ja anteeksi annettu!" keskeytti seppä hänen puheensa karhealla äänellään ja likisti lujasti hänen kättään. Niinkuin voimakkaat lääkkeet vaikuttivat nämä sanat paranevaan Ulrikkiin ja kun vasarat pajassa jälleen alkoivat kalkutella, niin hän ei enää pitänyt toimettomasta olostaan, vaan alkoi Ruthin kanssa miettiä tulevaisuutta ja puhella vastaisista päivistä. "Sanat: onni, kunnia, valta", virkkoi hän kerran, "ovat kaikki minut pettäneet; mutta taide! Et sinä Ruth tiedä mitä taide on! Eihän sekään kaikkea lahjoita, mutta kuitenkin paljon, sangen paljon. Mestari Moor, kas hän vasta oli opettaja! Olen jo liian vanha alkaakseni vielä kerran alusta. Jollei niin olisi —" "Niin mitä sitte, Ulrikki?" "Sitte ehkä koettaisin jälleen maalaustaidetta." Tyttö koki häntä rohkaista ja kertoi isälle heidän keskustelustaan. Silloin seppä pukeutui pyhävaatteihinsa ja lähti käymään taidemaalarin luokse. Tämä oli Brysselissä, mutta häntä odotettiin pian kotiin palajavaksi. Siitä lähtien kävi Aatami, yllänsä paras pukunsa, jota hän muutoin vastahakoisesti käytti, taiteilijaa tapaamassa joka kolmas päivä; mutta aina turhaan. Helmikuulla paraneva potilas istui yhdessä Ruthin kanssa pelaamassa shakkia, jota Ruth oli sepältä oppinut ja itse opettanut Ulrikille. Silloin Aatami astui sisään huoneeseen ja virkkoi: "Jahka pelinne loppuu, niin tahdon puhella kanssasi, poikani." Tyttö oli pelissä voittopuolella, mutta hän lykkäsi heti shakkinappulat kokoon ja jätti isän ja pojan keskenään kahden. Hän tiesi varsin hyvin, mitä isällä oli pojalle sanomista, sillä edellisenä päivänä oli isä tuonut kotiin koko joukon maalaustarpeita ja käskenyt hänen panna järjestykseen pohjoiseen päin oleva päätykamari, jossa oli iso ikkuna, sekä kantaa sinne taulun kannatusteline ja maalit. Sillä välin olivat he vaan hymyilleet toisilleen, mutta jo kauan sitte olivat he ymmärtäneet toistensa ajatukset, vaikka eivät puhuneetkaan mitään. "No mitäs nyt?" kysyi Ulrikki ihmeissään. Silloin mestari hänelle ilmaisi mitä hän oli pannut kuntoon ja jatkoi puhettaan: "Sanoithan itse maalanneesi sen kuvan, joka oli sotalipussa?" "Niin kyllä, isä." "Se oli äitisi, aivan samannäköisenä kuin hän oli siihen aikaan. — Hän ei tehnyt oikein meitä molempia kohtaan. — Mutta hän! — Kristus suokoon anteeksi ja koska hän kuitenkin oli äitisi — niin — minä haluaisin — ehkei se ole mahdollista; mutta jos voisit maalata hänen kuvansa, ei neitsyt Mariaksi, vaan ainoastaan sellaisena, minkä näköinen hän oli nuorena mestarin vaimona —" "Sen minä voin, minun täytyy se voida!" huudahti Ulrikki iloisesti liikutettuna. "Viekää minut kamariin. Onko tauluvaate valmis?" "Se on jo kehykseen kiinnitettynä! Minä olen jo vanha mies ja — —. Näetkös, poikani, minä kyllä muistan hyvin miten ihmeen kaunis ja lempeä äitisi oli; mutta minä en koskaan onnistu häntä mielessäni kuvittelemaan ihan sellaisena minkä näköinen hän silloin oli. Olenhan minä tosin koettanut — olen tuhansia kertoja yhä uudelleen yrittänyt, — kotona Hirsipuunmäellä ja täällä ja kaikkialla — kaikesta karvaasta mielestäni huolimatta." "Kyllä hänen saat nähdä jälleen, ihan varmaan saat!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa. "Minä näen hänet muistossani niinkuin hän olisi edessäni, ja mitä minä muistossani näen, sen voin myöskin maalata!" Työ aljettiin jo samana päivänä. Ulrikille se onnistui ihmeellisen hyvin ja hän sitä teki koko sillä runsaalla rakkaudella, jota hänen sydämensä nyt oli täynnä. Niin suurella ilolla hän ei vielä koskaan ollut pensseliä käyttänyt. Tämän kuvan avulla hän tahtoi antaa, ainoastaan antaa — antaa tuolle rakkaalle isälleen parhaan, mitä hän kykeni antamaan, ja sentähden työ onnistui. Porvarilliseen pukuun puettuna esitti kuva mestarin nuorta vaimoa, silmät sydämellisesti katselevina ja suun ympärillä oli puoleksi ihastunut puoleksi surullinen hymy. Aatami ei saanut tulla työhuoneeseen ennenkun maalaus oli valmis ja kun Ulrikki viimein otti sen päältä pois peitteen, niin tuo vanha mies ei voinut itseään hillitä, vaan rupesi äänekkäästi nyyhkimään ja lankesi poikansa kaulaan ja hänestä tuntui niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään nuhdeltavaa eikä anteeksiannettavaa tuolle rakastettavalle henkilölle tuossa kullattujen puitteiden sisällä, vaan päinvastoin kiittäminen monesta onnellisesta hetkestä. Pian sen jälkeen Aatami tapasi Moorin kotona ja jonkun tunnin kuluttua hän vei Ulrikin hänen luoksensa. Siitä tuli iloinen ja samalla vakava jälleen-näkemiskohtaus, jonka jälkeen pian seurasi Moorin käynti sepän kotona. Moor katseli siellä Ulrikin työtä kauvan ja tarkastelevalla silmällä. Kylliksi sitä tarkasteltuaan ojensi hän kätensä oppilaallensa ja lausui lämmöllä: "Sen olen aina sanonut, että sinä olet maalari! Huomispäivästä alkaen teemme taas työtä yhdessä ja pensselillä sinä itsellesi hankit ihanampia voittoja kuin miekalla." Ulrikin posket hehkuivat onnesta ja ylpeydestä. Sen näköisenä ei Ruth ollut koskaan häntä nähnyt ja kun hän iloisena katsoi Ulrikin silmiin, ojensi tämä molemmat kätensä tyttöä kohti huudahtaen: "Maalari, maalari olen jälleen! Oi jospa aina olisin maalarina pysynyt! Nyt minulta vaan yksi puuttuu — ja se olet sinä!" Tyttö heittäysi hänen rintaansa vastaan ja huudahti riemastuneena: "Sinun, sinun omasi olen! Olenhan aina ollut omasi ja omanasi pysyn, tänään, huomenna, kuolemaani saakka, aina ja ikuisesti!" "Niin, niin", vastasi Ulrikki sydämellisen tuntehikkaasti, "meidän sydämemme ovat yksi ja pysyvät yhtenä ijäti, eikä niitä mikään voi erottaa: mutta sinun kohtalosi älköön yhdistettäkö minuun, ennenkun Moor itse minua sanoo mestariksi. Rakkaus ei tee mitään ehtoja, sinä olet minun omani — mutta minä tahdon itseni asettaa tälle koetukselle ja tällä kertaa minä sen koetuksen kestän, sen tiedän!" Oppilasta elähytti uusi henki. Uupumattomalla uutteruudella hän ryhtyi työhön ja vaikeimmatkin tulivat hänelle helpoiksi tehtäviksi kun hän ajatteli sitä palkintoa, jota hän ikävöi. Vuoden kuluttua Moor piti häntä täysin valmistuneena taiteilijana ja Ruthista tuli mestari Ulrikki Schwabin puoliso. Antwerpenin taidemaalarien kuuluisa yhdistys pian ylpeillen luki hänet jäseniensä joukkoon kuuluvaksi ja taiteen tuntijat pitävät vielä tänäkin päivänä hänen maalaamiansa tauluja suuressa arvossa, vaikka niiden luullaan olevan muiden mestarien tekemiä, sillä hän ei ole niitä merkinnyt omalla nimellään. Niistä neljästä sanasta, jotka johtotähtinä olivat valaisseet hänen elämänuraansa, oli hän oppinut pitämään kunniaa ja valtaa vähä-arvoisina; onni ja taide pysyivät hänelle uskollisina, mutta samoin kuin ei maa loista omalla voimalla, vaan saa valonsa auringosta, niin hänen onnensa ja taiteensakin saivat loistoa, suloutta ja pysyvää voimaa rakkaudesta. Hurja electo, jonka miekka oli raivonnut sodassa, muuttui hyväntahtoiseksi ihmisystäväksi, joka toimi Kristuksen ja jalon opettajansa puhtaan opin mukaisesti. Hiljaisella ihastuksella on moni katsellut sitä ihanaa taulua, joka kuvaa miten kaunis äiti, jonka kasvot osottavat viisautta ja iloa, taluttaa kolmea lastansa ystävällisen ukon luo, joka ojentaa käsiään heitä kohti. Vanhus on Aatami, äiti on Ruth, lapset ovat asesepän lapsenlapsia; taulun on maalannut Ulrikki Schwab. Mestari Moor kuoli pian Ulrikin naimisiin mentyä ja muutaman vuoden kuluttua tuli Sofonisba di Moncada Antwerpeniin käydäksensä tuon rakastetun miehen haudalla. Vainajalta hän oli kuullut, että tämä oli jälleen löytänyt rakkaan oppilaansa Madridista ja hänen luoksensa tulikin Sofonisba ensiksi käymään. Katseltuansa hänen töitänsä huudahti hän iloisesti: "Sana! Muistatteko vielä mestari? Johan minä silloin Teille sanoin, että Te olitte löytänyt oikean sanan. Te olette muuttunut paljon, sangen paljon ja vahinko on teidän aaltoilevista kiharoistanne; mutta Te olette kuitenkin onnellisen miehen näköinen; ja ketä teidän on siitä kiittäminen? Sanaa, ainoata oikeata sanaa: taidetta!" Ulrikki antoi hänen puhua loppuun, mutta sitte hän vastasi vakavasti: "Onpa, jalo rouva, vieläkin ylevämpi sana. Joka voi sen sanoa kokonaan omaksensa, hän on onnellinen, eikä hänen tarvitse enempää harhailla, etsiä eikä epäillä." "Mikäpä se sana olisi?" kysyi rouva vastustaen ja voitollisesti hymyillen. Mutta varmasti vastasi Ulrikki: "Minä olen sen sanan löytänyt; sen nimi on: rakkaus!" Silloin rouva kumarsi alas päänsä ja lausui alakuloisesti ja hiljaa: "Niin kyllä — rakkaus!" *** End of this LibraryBlog Digital Book "Sana: Romaani" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.