Title: Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta
Author: Pfeiffer, Sara
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta" ***


MAGDALENA RUDENSCHÖLD

Romantillinen kertoelma Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta


Kirj.

Sylvia [Sara Pfeiffer]


Suomentanut —r—r. [F.F. Brummer]



Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa,
1886.



ENSIMÄINEN LUKU.


Raskaiden akuttimien välistä pilkisti aurinko huoneesen ja heitti
leveän, loistavan valonsäteen erääsen nuoreen tyttöön, joka seisoi
kuultelevassa asemassa, pää hiukan nyökällänsä, huoneen keskellä jonka
toinen ovi oli jätetty puoleksi auki. Eräs harso-ompeluskehä oli
huolimattomasti heitetty korkeanojaiselle tuolille, ja lattialla
oli hänen ympärillänsä kirjavia silkkivyyhtiä hujan hajan. Olihan
selvää, että hän oli hypähtänyt pois ompelunsa äärestä, selvemmin
kuullaksensa niitä sanoja, joita läheisessä huoneessa lausuttiin.

— Minä puolestani pidän Magdalenan hoviin pääsemisen liian hätäisenä —
lausui nyt eräs ääni, johon toinen heti vastasi:

— Se on tosi, hän on vielä lapsi, mutta hyvä lapsi...

— Sellainen voi kuitenkin turmeltua, keskeytti ensimmäinen puhuja —
kun päiväkaudet näkee ainoastansa ylellisyyttä ja kevytmielisyyttä...
usko minua, esimerkki tarttuu, ja niin vilkas luonne kuin hänellä on,
pelkään minä...

— Niin, lapsikultani, mitä tulee minun tehdä?

— Malttaa muutama vuosi, äitiseni, malttaa, kunnes Malin'illa on kyllin
järkeä eroittamaan hyvän pahasta.

— Mutta mietihän meidän taloudellista tilaamme Minun täytyy
ajoissa hankkia hänelle hovineidin toimi. Isämme on vanha, lähes
kahdeksankymmenvuotias, ja minä olen kivulloinen... Ei kukaan voi olla
Magdalenaa turvattomampi sinä päivänä, jona hän jää orvoksi maailmaan.

— Olkoon se päivä kaukana! — ajatteli tyttö, joka yhä seisoi siinä
kuuloksilla, sill'aikaa kun hänen äitinsä ja sisarensa viereisessä
huoneessa päättivät hänen tulevaisen kohtalonsa.

Niin, tulisiko hän pääsemään hoviin vai eikö?

Hänen sydämensä sykki hiukan kovemmin, heleä puna nousi yhä vilkkaammin
hänen valkoisille poskipäillensä, hänen kihara tukkansa säkenöi ja
hohti kullalta auringonvalossa, ja hänen huulillensa ilmautui hymy —
enkelin hymy.

Ah, mikä elämä, tarjoava juhlia, valoa, soitantoa ja kukkain tuoksua!
Eipä tulisi olemaan ketään, joka ei olisi hänelle ystävällinen! Mitä
komeita pukuja hän tulisi pitämään sekä kantamaan kukkia, helmiä
ja hohtokiviä hiuksissansa! Tyttö hymyili yhä; hän oli lapsi, joka
riemuitsi leikkikaluistansa; hän oli impi, joka tiesi tulevansa
viehättämään.

Eräs ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä, tyttö kääntyi äkkiä
sinnepäin ja meni erästä solakkavartaloista nuorukaista tahi oikeammin
poikaa vastaan.

— Mitäs luulet, Pentti-kultani lausui hän puoliääneensä, pistäen esiin
täytelään alahuulensa — minä en luultavasti pääsekään Drottningholmiin!

— Miksikä et?

— Karolina-siskoni estelee äitiäni viemästä minua sinne; minä olen
liian järjetöin, liian lapsekas...

— Se on sula vääryys, nauroi poika, johan sinä olet kolmentoistavuotias.

— Sano neljäntoista, neljäntoista.

— En!

— Jospahan vaan lasket, niin saat huomata, että olen juuri
jättämäisilläni tuon tukalan kolmetoistakymmenisen!

— Tänään on heinäkuun 7 päivä 1779, vastasi hän ja oli laskevinaan
sormillansa, — viiden kuukauden ja viidenkolmatta päivän perästä...

— Kuuluupa kylläkin puheestasi Pentti, että vielä olet poika, muutoin
hyvinkin käsittäisit, kuinka epäkohteliasta on puhuminen naiselle hänen
i'ästänsä! — Tyttö kietoi valkoisen hameensa pulleoihin poimuihin
ympärillensä ja nousi hiukan varpaillensa, viitaten hänelle alavaisesti.

— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, teidän armonne! — Hän teki tätä
lausuessansa syvän kumarruksen. — Onko minulla kunnia puhutella vanhaa
neiti Drakenberg'iä?

— Hyi, Pentti, sinä olet auttamatoin! Mutta sanohan, eikö ole huonosti,
ett'ei Karolina soisi minun saavani hauskaa? Hän puhuu ikäänkuin vanha
mummo ja morkkaa sekä moittii hovielämää äiti-pahalleni, ikäänkuin
olisi se joku Sodoma ja Gomorra!

— Jossa hän itse viihtyy sangen hyvin.

— Tyttö naurahti. — Ah, veliseni, hänelle siitä ei ole mitään
vaaraa; etenkin pitää hän itsensä pelastettuna, sittenkuin eräs
hovitallimestari on ruvennut hänelle kumartelemaan ja liehakoimaan...
Vaiti! — keskeytti hän itsensä, — minä luulen kuulevani hänen äänensä!
Nyt on parasta, että menen sisään... tuleepa hauskaksi tietää, mitä
hänellä nyt on ilmoittamista! Tietysti tulee hän hyväksymään Karolinan
mielipiteet.

Mutta tässä pettyi tuo nuori tyttö, sillä sittekun hän oli tehnyt syvän
lyyhistyksen hovitallimestarille, paroni Ehrenkronalle (1), joka tänä
aamuna oli hovipuvussa tullut tervehtimään kreivitär Rudenschöld'iä,
tahi kentiesi ennemmin hänen Karolina-tytärtänsä, ja tuo Magdalenalle
ai'ottu hovineidin toimi puheeksi, oli kuitenkin paroni, huolimatta
Karolinan vastakkaisista mielipiteistä, sangen taipuvainen edistämään
tätä asiaa ja lupasi puhua siitä muutamien mahtavain henkilöiden
kanssa, koska hän nyt tulisi menemään Drottningholm'iin.

Jos Magdalena olisi ollut yksin äitinsä kanssa olisi hän kentiesi
kietonut käsivartensa tämän kaulalle ja sanonut, kuinka onnelliseksi
hän tunsi itsenä. Nyt ilmaisi vaan ruusut hänen kasvoillansa sekä
kuopat hänen poskipäillään ja loistavat, siniset silmänsä sitä
lapsellista iloa, jota hän tunsi ja, kuten hyvin kasvatetun tytön
tulikin, istautui hän sisarensa viereen, kuunnellen vaitonaisena
vanhempien keskustelua. Tämä koski yhä hovielämää, ja parooni
Ehrenkrona sanoi muun muassa:

— Kreivi Kageneck (2) käy tänään hyvästijätöllänsä kuninkaan luona.

— Menikö asia todellakin niin pitkälle? keskeytti kreivitär Rudenschöld.

— Hänen majesteettinsa ei voinut antaa anteeksi, että kreivi Kageneck
kieltäytyi suutelemasta kuningattaren kättä.

— Niin sehän soti hovitapoja vastaan, ja sitä kreivitär Rudenschöld
oli sanomaisillaan: sitä noudattaa kuningas enemmän kuin mitään
muuta; mutta hän pidätti itsensä sekä lausui: — ja sitä on tietysti
noudattaminen.

— Tietystikin, kreivitär! Ja koska kreivitär Kageneck kovapintaisesti
kieltäytyi noudattamasta tätä tapaa, ei hän voinut tulla esitetyksikään
hänen majesteetillensä. Ja muutoinkin, tapahtuman jälkeen
pörssitanssiaisissa...

— Me emme olleet siellä — lausui Karolina, mutta me olemme kuulleet
tuhannella eri tavalla siitä kerrottavan, että...

— Minä olin läsnä, keskeytti paroni, ja kuulin kuninkaan käskevän
osoittamaan pois kreivitärtä...

— Mutta minun mielestäni olisi hänen tanssiaisissa, johon kukin ostaa
pääsylippunsa, pitänyt näyttää, ikäänkuin ei hän laisinkaan oli
huomannutkaan kreivittären läsnäoloa, lausui Karolina, sitoessansa
vaaleanpunaista nauhaa pienen valkoisen villakoiran kaulaan, joka
makasi hänen polvellansa.

— Siltä voi näyttää. Mutta huolimatta kreivi Schefferin esityksistä oli
kuningas sittekin taipumatoin, ja itävaltalainen hovi on nyt käskenyt
ministerinsä lähtemään Tukholmasta.

Paroni veti, lausuessansa näitä sanoja taskustaan ison kultakellon ja,
katsellen sen jalokivistä hohtavia viisareja, lisäsi hän: — Jumalani,
aika rientää aina täällä ollessani kuni siivillä!

— Meitä ihastuttaa kuullessamme sitä, vastasi Karolina hymyillen.

— Rohkenenko siis sanoa: me näemme jälleen toisemme?

— Rohkenette, vastasi kreivitär, joka armollisesti ojensi hänelle
kätensä suudeltavaksi.

— Minulla on kunnia sulkeutua teidän suosioonne, kunnioitettavat
naiset: me näemme jälleen toisemme!

Paroni Ehrenkrona kumarsi sievistellyllä veikeydellä, tuo heikko puna,
joka silloin leimahti Karolinan poskille, loi hänen nuorille, vaikka
tavallisesti kalpeille ja vakaville kasvoillensa suloisen ihanuuden ja
mitä viehättävämmän hämillä olemisen näyn, joka melkoisesti lisääntyi,
kun paroni, antaen silmäyksensä viipyä hänessä, meni pois.

Paroni Ehrenkrona saapui Drottningholm'iin samassa silmänräpäyksessä,
kun Itävallan lähettiläs, paroni Kageneck lähettiläs-sihteerinsä
seurassa lähestyi linnan-portaita, joita myöten kuninkaan hovimarsalkka
nyt astui ales ja jäi, tehtyään syvän kumarruksen, seisomaan niiden
kolmannelle portaalle.

— Jäättekö te sinne ylös seisomaan, herra hovimarsalkka, vai a'iotteko
tulla minua vastaanottamaan? — kysäsi ranskaksi kreivi Kageneck,
joka, noustuaan ylös puoliväliin portaita, nyt pysähtyi ja katseli
ympärillensä ylpeillä silmäyksillä.

— Olenhan minä tullutkin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hovimaarsalkka
kylmäkiskoisesti.

Muutamat hoviherrat selittivät nyt, että olisi aivan vastoin
hovitapoja, jos hovimarsalkka astuisi enemmän kuin kaksi porrasta
alaspäin.

Synkillä kasvoilla astui kreivi sitte ylöspäin luomatta silmäystäkään
häntä seuraavaan hovimaarsalkkaan. Täten menivät he vahtipalvelusta
tekevien upseerein ohitse, jotka ranskalaiseen tapaan pitivät valtansa
merkkinä kädessänsä pientä, mustaa sauvaa valkoisella, norsunluusta
tehdyllä nupilla, jonka jälkeen lähettiläs sekä häntä seuraavat herrat
suorastansa vietiin kuninkaan makuuhuoneesen.

Paroni Ehrenkrona liittyi kuninkaan luokse meneviin herroihin jotka
muodostaen jonkinmoisen _tableau vivant_'in, olivat asettuneet somiin
ryhmiin Kustaa III:n ympärille, joka, istuen eräällä vuoteensa
edessä olevalla istuinsijalla, hattu päässänsä, hymyillen viittasi
kädellänsä ministerille. Imartelevilla sanoilla lausui nyt tämä
hovinsa tervehdyksen sekä oman jäähyväispuheensa. Tuolla hienolla ja
sivistyneellä tavalla, joka oli omituista tälle kuninkaalle, vastasi
hän siihen mitä kohteliaimmin, ja tervehtimässä käynti oli lopussa,
jolloin syvään kumarteleva ministeri poistui.

Kustaa-kuningas seisoi nyt keskellä huonetta, pää pystyssä, samalla
kun hänen suuret vilkkaat silmänsä tähystelivät noita ko'olla olevia
hoviherroja.

— Kreivi Kageneck oli huonolla tuulella, luulen ma, lausui hän; sitä
pahempi hänelle itsellensä! Kunniani nimessä! — Vaativilta ihmisiltä
puolustan mielelläni oikeuksiani. — Hän oli vaiti hetkisen, hänen
vilkkaat, liikkuvaiset kasvonsa muuttuivat hymyileviksi ja hän lisäsi:
— Niin, mitä herrat sanovat, jos menisimme Kiinaan murkinoimaan? —
Kustaa-kuninkaan silmät vilkuivat taaskin ympäris, ja mihin hänen
silmäyksensä vaan sattui, näki hän ainoastansa kumartavia ja hymyileviä
hoviherroja.

— Ehrenkrona-hyväni, lausui hän taaskin, viitaten hovi-tallimestaria
luoksensa, kertokaa meille millä tuulella herra de Kageneck jättää
meidät. Antakaa meidän myöskin heti tietää hänen lähtönsä. Sitä ennen,
paroni, emme a'io murkinoida.

Ystävällisesti nyökäten kääntyi nyt Kustaa-kuningas hänestä, jonka
jälkeen hovi-tallimestari meni pois täyttämään tehtävää, jonka kuningas
oli antanut hänen toimeksensa.

Kreivi Kageneck meni juuri silloin kuningattaren huoneesta, kun
Ehrenkrona hänet kohtasi. Itävaltalainen ministeri oli nyt sekä
kuningattaren että kuninkaankin hovimaarsalkan seuraamana, jotka
kumpikin tuppasivat käymään toisensa oikealla puolella.

— Minä olen kuninkaan marsalkka ja täydyn siis käydä teidän oikealla
puolellanne, lausui toinen.

— Mutta minulla on kolmetoista vuotta vanhempi valtakirja kuin
teillä, vastasi toinen, jonka jälkeen nuot molemmat ylhäiset herrat
lakkaamatta hyppelivät toistensa ohitse, kunnes he lopulta tekivät
varsinaisia kievahduksia, saattaessansa ministeriä perintöruhtinaan
"vastaanottohuoneesen".

Siellä istui eräässä nojatuolissa purppurakatoksen alla kreivitär
Rosen, joka piti polvellansa kuninkaallista lasta, jonka rinnalle oli
ripustettu serafimer-tähdistön kunniamerkki. Hänen ympärillänsä seisoi
palvelusta tekeviä hoviherroja, tahi istui hovinaisia jakkaraisilla,
kukin arvonsa mukaan.

Kreivi Kageneck lähestyi nyt pientä perintöruhtinasta ja teki
kolme kumarrusta, jonka jälkeen hän lausui muutamia lyhyitä ja
kohteliaita jäähyväissanoja, joihin kreivitär Rosen hiljaisella ja
värisevällä äänellä vastasi, lukien paperista moniaita sanoja, joita
ei kukaan voinut kuulla, sillä tuo kirkuva kuninkaallinen lapsi
voitti tykkänään hänen äänensä. Ja nyt, jäähyväisten onnellisesti
lopetettua tämän ruhtinaan luona, vietiin Kageneck Södermanlannin
herttuattaren puheille, ja tämän korkeuden luona loppui hänen julkinen
hyvästijättöhommansa.

— Joko se on lopussa? lausui itävaltalainen kreivi, joka kenties laski
ivaa kaikista noista ruotsalaisessa hovissa. — Jääkää hyvästi, hyvät
herrat! — Ja hän kumarsi kummallekin hovimaarsalkalle, jotka kumpikin
vielä inttivät käydä toisensa oikealla puolella seuratessansa häntä
ales laivasillalle.

— Mitä te ajattelettekaan, herra kreivi, lausui silloin kuninkaan
hovimaarsalkka, a'iotteko antaa lähettilässihteerinne tulla Tukholmaan,
samassa purressa, jossa itsekin menette?

— Tietysti

— Ei, se ei käy laatuun!

— Ei millään lailla, keskeytti kuningattaren hovimarsalkka; se
on vastoin hovitapoja! Mutta me annamme he panna kuntoon teidän
sihteerinne varalta toisen purren.

— Minä taivun siihen, vastasi kreivi Kageneck, ja pidättäen naurunsa
siveli hänen kädellänsä hienoja viiksejänsä; sitte kääntyi hän
vieressänsä seisovaan kreivi Ehrenkronaan päin.

— Niin, ainoa, joka kunnioitti minua vähälläkään surulla tässä suuressa
hyvästijätössä, oli hänen kuninkaallinen korkeutensa, joka itki!

Nyt kääntyi kreivi Kageneck hymyillen pois, astuen vitkallisesti häntä
vartoavaan purteen.

Kuten hovimiehen tuleekin, riensi nyt Ehrenkrona kuninkaan luokse,
ollen vaiti ministerin pilasanoista ja ilmoittaen hänen hymyilynsä sekä
poislähtönsä. Myöhempään päivällä sai hän lupauksen, että Magdalena
Rudenschöldiä muistettaisiin soveliaassa tilaisuudessa hovineidin
toimella sekä että hänet esitettäisiin kuningasparille tulevana
sunnuntaina tapahtuvissa juhlamenoissa.



TOINEN LUKU.


— Olenko sovelias tällaisena? Kysyi Magdalena, kohottaen toisella
kädellään keveätä, valkoista juhlapukuansa, joka verhosi hänen
heiveröistä vartaloansa, ja katsellen pieniä jalkojansa, joiden
viehättävä muodostus kokonaan tuli näkyviin hänen ahtaista
silkkisukistaan ja atlaskankaisista kengistänsä, — Näin tulen minä
kumartamaan, vai pitäisikö sen tapahtua vieläkin syvempään? — Ja tuo
nuori tyttö toki peilin edessä muutamia viehättäviä eljeitä, kumartuen
syvään alas laattiaan päin. — Niin, jospa sinä, Karolina olisit mukana!

— Näillä ajettuneilla poskipäillä näyttäsin minä todellakin kauniilta!
vastasi tämä nauraen.

— Se on ikävää! Jos sinä olisit ollut minun läheisyydessäni, olisin
silloin tällöin voinut saada viittauksen siitä, mitä on tehtävä, mitä
ei. Mutta saman tekevä, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun näkemään,
ett'en ole sellainen lapsi, joksi minua luulet! Mikä kuume minulla on
mikä sydämen tykytys?

Hän painoi käsiään rintahansa vilkasi peiliin. Viehättävämpää
kuvaa ei tuo kirkas lasi voinut heijastaa. Huikaisevan valkoinen
hipiä, loistavat lempeät, siniset silmät, kultaiset hiukset, jotka
höyhenenkevyisinä kutrina liehuivat hänen päälaellansa, valuen ales
hänen lumivalkoisille olkapäillensä, hymyilevien purppurahuulien
välissä helmien kirkas kiille — sellainen oli kuva! Voiko Magdalena
muuta kuin riemuita hymyillä?

— Nyt vielä hiukkanen tukkajauhoa, niin olen valmis! Ja hän kietoi
vaipan ympärillensä sekä antoi päänsä sisärensä käsiteltäväksi, joka
auliisti teki viimeiset parannukset Magdalenan vaatetuksessa.

— Niin tyttöseni, nyt saat kelvata! lausui kreivitär Rudenschöld,
luoden tarkastelevan silmäyksen tyttärensä somaan pukuun. — Joudu,
vaunut ovat aikoja olleet portaiden edessä!

Magdalenan olkapäille kiedottiin nyt kevyt päällysvaate, ja hän seurasi
äitiänsä vaunuihin. Hänen astuntansa muistutti hiukan säikähtyneestä
metsäkauriista. Miten tulisi hän käyttäymään tässä hovissa, jossa
vallitsi ankarat ranskalaiset hovitavat? Mutta hän hymyili taaskin pian
hemmoitellun lapsen huolettomuudella. Mistäpä hän oikeastansa levotoin
olisikaan?

Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua äidillensä siitä, mikä nyt enin oli
hänen sydämellänsä, vakuutti lopulta, että hän puolestansa olisi valmis
milloin tahansa suutelemaan kädelle ketä tahansa.

— Karta varomattomia lauseita Maalin! varoitti häntä kreivitär, jonka
silmät äidin ylpeydellä kääntyi tähän hänen nuorimpaan ja rakkaimpaan
lapseensa; ja loppumatkalla piti hän pienen, hyvää tarkoittavan
esitelmän hyvästä käytöksestä ja hienosta sivistyksestä.

Kuinka ihana sunnuntai! Aurinko paistoi, ja mehiläisiä sekä perhosia
leijaili niityn kukkasilla! Magdalena ei tulisi milloinkaan unohtamaan
tätä päivää ihmeellisine, viehättävine levottomuuksineen.

Vaunut pysähtyivät. Äitinsä rinnalla kulki hän käytävien kalterein
ja etehisten läpi. Mitä loistavia pukuja, mikä tungos! Läsnäolijat
järjestivät itsensä, niin hyvin kuin voivat, jokseenkin arvonsa mukaan
kahteen pitkään riviin. Magdalena tunsi itsensä aivan levolliseksi
ollen puolittain piilossa äitinsä takana. Nyt alkoi esittely ja
kuninkalliset henkilöt astuskelivat pysähtyen siellä täällä, hymyilivät,
kumartelivat ja juttelivat. Äkkiä huomasi Magdalena seisovansa
majesteetein edessä; hän kumartui syvään samalla kuin hänen korvansa
hiljaa soivat ja hänen silmänsä huikenivat, ja kun hän taas kykeni
käsittämään, mitä oli tapahtumassa, piti äitinsä häntä kädestä, lausuen:

— Hän on vielä niin nuori, milt'ei lapsi — teidän majesteettinne!

Magdalena näki kuninkaan suuret, vilkkaat silmät luodun häneen, samalla
kun hymyily ilmautui kuninkaan huulille.

— Nuoruus ei ole mikään vika, kreivitär! lausui hän ja oli samassa
kuningattaren kanssa jo hyvän matkan päässä heistä, ennenkuin Magdalena
oikein voi käsittää sen vaikean hetken olevan onnellisesti ohitse ja
itsensä tulleen esitellyksi heidän majesteeteillensa.

Nyt esittelymenojen loputtua alkoi jumalanpalvelus. Kirkossakin
noudatettiin mitä ankarimpaa säätyeroitusta rientäessä valitsemaan
istumasijoja. Kreivitär Rudenschöld asettautui istumaan
valtioneuvosten rouvain penkkiin, ja Magdalena meni ujona hovineitojen
luokse, mutta koska nämät pitivät itseänsä ylhäisempänä tuota tällä
hetkellä tykkänään hämillänsä olevaa kaunotarta, osoittivat he hänet
pois joukostansa. Silmät luotuna alespäin ja vitkallisilla askelilla
meni hän erääsen syrjässä olevaan penkkiin, jossa hän vavisten istahtui
erään vanhan kenraalin viereen. Hänen kultaisien olkatöyhtöjensä
ja tupsujensa takaa silmäili nyt nuori tyttö ympärillensä. Aivan
hänen lähellänsä seisoi pitseillä reunustettuihin silkkinuttuihin
puettuja hoviherroja, jotka syvään kumartelivat muutamille kasvoiltaan
maalatuille naisille, joilla oli mustia tekopilkkuja olkapäissään
ja poskillansa. Synnin tunnustusta luettaessa viuhtoivat naiset
viuhkoillansa, tahi avasivat hajuvesi-pulloja ja sienikoteloita ja
näyttivät niin tyyneltä ja välinpitämättömiltä, ikäänkuin olisivat he
luulleet maailman synnit olevan kaukana itsestänsä. Eräässä penkissä
aivan Magdalenan lähellä istui eräs kamariherra, joka saarnan aikana
usein katseli häntä silmälasien avulla, ja hän kuuli tämän lausuvan
naapurillensa: "Kuka tuo tyttö on, joka istuu tuolla kenrali Horn'in
vieressä ilmeisenä näytelmäesineenä Jumalan seurakunnan edessä?"

— Minä tiedän ainoastansa: mitä näen: viehättävän ruusunupun, hennon
kukan varhaisimmassa loistossaan, vastasi eräs nuori hovipalvelija,
heittäen veitikkamaisen silmäyksen tyttöön, joka seuraten toisten
naisten esimerkkiä, levitti viuhkansa, jonka taakse hän piiloitti
punastuvat kasvonsa.

Kirkosta mennessään pysähtyi kreivinna Rudenschöld ja esitti Magdalenan
muutamille ylenpalttisesti koristetuille naisille, jotka puhuessansa
salavinkaan silmäilivät toistensa pukuja.

— Jumalani, johan te olette täysikasvuinen nainen, lausui kreivitär
Vrede lyöden leikillänsä Magdalenaa viuhkallaan käsivarrelle. — Sepä
oli ihana saarna! Sitte aljettiin puhua muista asioista, tehtiin
monenmoisia suunnitelmia tulevan viikon huvituksien varalta, kerrottiin
nykyään vietetyistä pelikokouksista ja huviretkistä, jonka jälkeen
vihdoin aljettiin pakinoida kilpataistelusta, jonka kuningas aikoi
panna toimeen.

Sykkivin sydämin kuulteli Magdalena. Huveja ja taaskin huveja — ja nyt
oli hän itsekin näiden viehätysten ja tarumaisten juhlain pyörteiden
keskellä, joita tässä hovissa niin runsaasti vietettiin, ja kun vihdoin
otettiin puheeksi päivällisen syöminen kreivitär Vreden yksityisessä
huoneessa, seurasi tuo nuori tyttö mukana, ollen ikäänkuin unessa ja
milt'ei kajoamattakaan niihin ruokiin, joita hänelle tarjottiin, tullen
ainoastansa tarkkaavaiseksi, kun kreivitär kysyi hänen äidiltänsä,
josko tämä aikoi jäädä operanäytelmää katsomaan.

— Kaiketi minä jään, vastasi tämä, samassa kun Magdalenan rukoilevat
silmäykset olivat tähdätyt häneen päin.

Ja nyt oli hetki käsissä, jolloin operanäytelmän piti alkaman.
Loosit täyttyivät. Mihin vaan heitti silmänsä, säteili valoa, loisti
hohtokiviä, ja ruusunpunaisilla huulilla ilmaantui viehättäviä
hymyilyjä. Kauniita naisia imarteli kokonainen laveri hoviherroja,
joilla oli tukkajauholla riputettuja kiharoita otsallansa; leikillisiä
komppasanoja vaihdeltin ja miellyttävillä eljeillä kuiskailivat
silkkiin puetut herrat lemmen suloisuudesta ja tunteidensa ikuisesta
kestäväisyydestä, joita kuiskeita heidän sydänkäpynsä kuultelivat,
joko heittäen viehättäviä silmäyksiä tahi jaellen viuhkoillansa pieniä
rangaistuksia.

Hiljaista hälinää kuului silloin läpi koko salin, mutta vaikeni heti.
Kuningas astui sisään — tämä kuningas, joka ei ainoastansa ollut
ensimäinen arvoltansa, vaan myöskin ololtansa ja käytökseltänsä. Missä
hän vaan esiintyi oli hän empimättä ovelin sekä viehättävin seuramies
ja seisoi siinä nyt lempeästi hymyillen tuolle ylhäiselle seuralle,
joka oli hänen ympärillänsä, ja hän näytti Magdalenasta milt'ei puoli
jumalalta, jonka ympärillä "laulu heräsi," samalla kun hurmaavat
huvitukset näyttivät kasvavan hänen askeleidensa jäljistä.

Eräs Kraus'in sepittämä sävellys kaikui salissa. Soitanto kuului
ikäänkuin laulu metsässä kevät-aamuna, ja kuningas taputteli käsiänsä
juhlapukuisille laulajille ja laulajattarille. Mikä vilkkaus,
mikä tuli siinä silmäyksessä, jolla hän tarkasteli näyttelijöiden
liikkeitä! Ainoastansa näyttämöön oli hänen huomionsa kiinnitettynä,
ja ylhäisimmästä alhaisimpaan näyttiin tässä salissa yksimielisellä
tarkkaavaisuudella oltavan yhtä mieltä kuninkaan kanssa; liehakoiminen
ja kuiskaukset olivat tauonneet.

Magdalena istui äitinsä lähellä. Hän kuulteli soitantoa ja laulun
ihmeellisiä säveliä. Tuon nuoren tytön mielikuvitelma oli vilkkaasti
juoksevan puron kaltainen, milloin muistellen mennettä, hiljaista
elämäänsä lapsikamarissa ja noita vaikeita läksyjänsä, jotka kaikeksi
onneksi nyt ainiaaksi olivat ohimenneet, milloin taaskin rientäen
eteenpäin ajassa, jolloin hän halusi olla kauniin kauniimpienkin
joukossa, se, jonka puoleen kaikkein näiden hoviherrain ihastus
kääntyisi. Suloinen hymy ilmausi hänen lapsellisilla, pyöreillä
kasvoillansa, samassa kun hänen silmäyksensä lensi ympäri salin. Tämä
päivä, jota hän niin paljo oli ajatellut, niin paljon ikävöinyt, tämä
päivä oli nyt hänelle ihana, iloinen, autuaallinen todellisuus. Ja
olihan hän itsekin ikäänkuin perhonen niityllä, liehuen huvitusten
päiväpaisteessa, leijaillen sinne tänne, nauttien kyllälti suloisia,
tuoksuja ja juoden riemujen taivaallista kastetta!

Mutta miksi laulu hänen ympärillänsä vaikeni? Ah, esirippu vajosi,
operanäytelmä oli loppunut!

Mahtavuudella, joka sopi hänen arvollensa, nousi kreivitär Rudenschöld
istuimeltansa ja kääntyi Magdalenan puoleen, joka hehkuvin poskin
kietoi harsopukunsa kiinnemmäksi yllensä, seuraten vitkallisesti
äitiänsä, joka lausui:

— Meitä on käsketty illalliselle kuningattaren pöytään!

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, arvoisat naiset! lausui nyt
kuningattaren hovimarsalkka estäen Magdalenaa menemästä eteenpäin.
Nuori tyttö pysähtyi aivan hämillänsä, kuunnellen aivan uutta,
hovitapoja koskevaa kysymystä: Oliko hän arvollinen syömään iltaista
kuningattaren seurassa?

Magdalena punastui ja vaaleni. Joko nyt kaikki oli lopussa? Eikö
hän tulisi pääsemäänkään hoviin? Tuskissansa koki hän lukea äitinsä
silmistä, tämän äidin, joka tyynenä ja olematta kuulevinansakaan,
mistä puhe oli, iloisesti jutteli muutamain vanhempien naisten kanssa,
varmalla vakuutuksella siitä, minkälainen se vastaus tulisi olemaan,
jonka nyt virkaatekevä kamaripalvelija oli hänelle tuomaisillansa.

Aivan nykyisin oli kahden illalliselle käsketyn neidin täytynyt lähteä
pois illallisetta, kertoi hän, koska näiden isä ei ollut kreivi;
kuitenkin koska nyt vanha kreivi Kaarlo Rudenschöld oli sekä kreivi
että valtioministeri, pidettiin hänen tyttärensä arvollisena hoviin
pääsemään illalliselle.

Pariovet aukenivat. Tästä silmänräpäyksestä alkaen voi Magdalena pitää
itseänsä hoviin kuuluvaksi.



KOLMAS LUKU.


Muutamia viikkoja tämän Magdalena Rudenschöldin elämässä niin
muistorikkaan päivän jälkeen tapaamme hänet ahkerasti neulomassa somaa
koru-ompelusta.

— Ettekä te, neiti, päässyt hovineitien penkkiin ja saitte odottaa
pääsöä kuningattaren huoneesen, lausui muuan keski-ikäinen vaimo, joka
oli puettu isokukilliseen hameesen ja viittaan ja joka työskennellen
hämäisen silkkivyyhden selvittämisellä, nyt loi huolellisen silmäyksen
tuohon nuoreen tyttöön.

— Tiedättehän, Regina, miten sen laita oli, vastasi tämä hieman
maltittomuudella.

— Niin, minä tiedän sen enkä voi olla sitä ajattelematta. Jos
Malla-neiti, olisitte minun lapseni, niin totta kuin olen imettänyt
teidät, ette olisi koskaan enään päässeet hoviin.

— Enkö olisi päässyt? Magdalena hymyili. Miksikä en? — Siinä
tapauksessa saisi kaikki kärsiä minun kohtaloni, vastasi Magdalena, yhä
hymyillen.

Vaimo ei vastannut, vaan pudisti huolestuneen näköisenä päätänsä.

— Minä sanon teille Regina, minkaltainen hovi minun mielestäni on.
Aivan kanakopin kaltainen, jossa kukot ja kanat tahtovat lentää
toistansa ylemmäksi päästäkseen ylimmäiselle istuinpuulle, ja siipiänsä
räpytellessä eivät he laisinkaan pidä lukua, jos lyövätkin toisiaan
siivillensä!

— Jumala paratkoon niin epäkristillistä puhetta!

— Se on teidän oma syynne, Regina, lausui Magdalena veitikkamaisesti;
minun tarkoitukseni oli vaan antaa selvän kuvan hovioloista, ett'ette
luulisi minua ainoaksi, joka on saanut muutamia pieniä läimäyksiä.

— Kaikissa tapauksissa on toivoni ett'ette olisi niitä saaneet, neiti
Maalin, lausui Regina, pudistaen päätänsä. — Minä ajattelin... mutta
samantekevä! Niin paljo voin kuitenkin sanoa, että kun ensi kerran
nä'in Lundegvist-vainajan, tarttui hameeni kiinni ovenpielessä olevaan
naulaan, juuri kuin olin häntä tervehtimäisilläni, ja kun hän sitte
kosi minua, ja me menimme naimisiin, tiesin täsmällensä, miten minulle
tulisi käymään... oh, hoh, niin, niin: merkkejähän tapahtuu aina, jos
ne vaan otetaan huomioon, ja se on viisas, joka niin tekee!

— Regina, te olette tänään oikein päättäneet suututtaa minua!

— Lapsikultani, se ei ollut tarkoitukseni!

— Niin se ei tule onnistumaankaan, lausui tyttö iloisesti. Illallinen
syötiin pienimmittäkään tukaluuksitta, kuningatar hymyili minulle, ja
minä kuulin hänen armollisesti lausuvan äiti-hyvälleni, ilman tänä
suvena olleen erinomaisen ihanan.

— Magdalena loi veitikkamaisesti silmäyksensä ompeluksestaan ja lisäsi:
— Noh, Regina, mitä tästä sanotte? Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin!

— Sitä vastaan ei voi kukaan väittää, vastasi Regina, joka oli
tämän kreivillisen perheen hovimestarin leski ja jolla Magdalenan
imettäjänä oli jonkinlainen vapaampi puheenvalta, etenkin niissä
asioissa, jotka koskivat hänen nuorta neitiänsä. Mutta vaikka
Magdalenan ensimmäinen ilmestyminen tuottikin Reginalle surullisia
aavistuksia, ei ne kuitenkaan millään tavalla häirinneet tuon tytön
iloista mieltä, joka kiihkeni milt'ei vallattomaksi, sittekun hän
äitineen ja sisarineen oli saanut sijan yhdessä niistä parvista, jotka
oli rakennettu katselijoita varten siihen suureen kilpataisteluun, joka
elokuun 30 päivänä tulisi tapahtumaan Drottningholm'issa.

Ylhäisimmissä piireissä ei nyt puhuttu muusta kuin varustuksista,
hunnuista, kypärintöyhtöistä ja vyöhyistä. Hienojen naisten
ompelupuitteet välkkyivät helmistä, säkenöivät hohtokivistä ja kullalla
ommellusta sametista ja loistavat silkkikankaat peittivät sohvat ja
tuolit.

Rudenschöldinkin perhe teki suurenmoisia valmistuksia, ja jopa tarttui
tämä into vakavaan Karolina-neitiinkin.

Tuo tärkeä päivä tuli. Hopeakankaisessa hameessa ja hunnussa sekä
helmiä kiedottu otsallensa esiintyivät Magdalena ja hänen sisarensa
arvokkaina hovineitinä, jotka kyllä ansaitsivat että joku ritari
asussaan kantaisi valkoista väriä, jonka he yksimielisesti olivat
itsellensä valinneet. Magdalenan siniset, vilkkaat silmät tähystelivät
parvea ja taisteluaituuta. Mikä ihmeellinen loistava näky!

Ritareja, välkkyvät aseet kädessänsä ja liehuvat töyhtöt kypärissänsä,
hovi-rouvia, joiden päähineet olivat koristetut helminauhoilla ja
vitjoilla, kiiltävillä paratiisilinnuilla, loistavilla kukilla sekä
heiluvilla sulilla ja joilla oli valkoiset jalokivistä hohtavat sormet,
pidellen voittajien palkintoja.

Uneksien ajassa vuosisatoja takaperin, kuulteli Magdalena julistajien
huutoja, hevoisten hirnuntaa, kilpien helinää sekä torvien toitotusta.

Eräs kypärillä varustettu ritari kumartui tervehtien. Magdalena
säpsähti. Ketä tarkoitti tämä tervehdys? Punastuen liikutti hän
päätänsä; olipa jotakin uutta, vaikk'ei aivan odottamatointa, että joku
ihmettelevä silmäpari kiinnittyi häneen, ja hymyillen katseli hän nyt
ritarin solakkaa vartaloa, tämän kannustaessaan hevoistansa ja heti sen
jälkeen rientäessään kilpailuradalle.

Voittajana laskeusi hän pian toiselle polvellensa Magdalenan eteen ja
osoittaen kypärintöyhtöänsä, jota ko'ossa pitävä oli tehty valkoisesta
hopeanauhasta lausui hän:

— Minä suosin teidän väriänne neiti.

Ujosti punastuen vastasi Magdalena: Tänne tullessani en ajatellutkaan
ketään ritaria.

Paroni Stjerneld'in varalta on sinulla aina palkinto, lausui kreivitär
Rudenschöld, irroittaen itse helminauhan, joka oli kiedottu Magdalenan
käsiranteeseen, ja jonka tämä aivan hämillänsä hänelle tarjosi.

Hiukan myöhemmin tuli Stjerneld tervehtimään "lemmityistänsä"
jolla hän asianosaisesti esiteltiin, ja osoitti nyt Rudenschöld'in
perheen naisille mitä hienointa hovimiehen lepertelemistä
ritarillisen ihantelemisen ja kunnioituksen ohessa. Lapsellisella
avosydämellisyydellä vastasi Magdalena hänelle, teki leikillisiä
muistutuksia ja tunnusti koko tämän päivän tuntuneen hänestä mitä
ihanimmalta tarinalta.

Heti kilpataistelun loputtua tarjosi paroni Stjerneld käsivartensa
kreivittärelle, sill'aikaa kun Ehrenkrona johteli noita nuoria
neitosia, ja nyt retkeili tuo pieni seurue, milloin kohdaten joitakuita
hovipiiriin kuuluvia kihermiä, milloin sekaantuen noihin iloisiin,
vallattomiin väkijoukkoihin, jotka Tukholmasta olivat tulleet tätä
komeutta ihmettelemään.

— Eipä saa nähdä mitään kauniimpaa, lausui Magdalena, silmäillen noita
takanansa olevia "torninkorkuisia" puukäytäviä ja pysähtyen noiden
linnan lähellä ruiskuavien suihkokaivojen luona, jotka ikäänkuin
säkenöivät kristallit valuivat vaskesta tehtyjen kuvapatsaiden yli ja
murtuivat kimaltellen vesikaaren väreillä tuossa paljossa valossa, joka
ikäänkuin taikakeinon avulla leimusi linnan ympärillä ja lavealta sen
ympäristössä.

— Kuulkaa, kuinka siellä riemuitaan ja hurrataan, lausui taaskin
Magdalena, vetäen seurakumppaninsa muassaan tuonne pitkään
markkinakoju-riviin päin, jonka ympärillä kansa vilkkaimmin tungeskeli.
— Kas, kas, tuossa! Ja hän osoitti erästä kultakoristeiseen vaippaan
puettua ritaria, joka pää pystyssä ja loistavin silmin katseli tuota
öistä, kansasta vilisevää, taikavalossa olevaa väen liikettä. Hänen
ympärillänsä paljastettiin nyt ikäänkuin merkin saatua kaikki päät, ja
laajalta kaikui huuto: "Eläköön Kustaa-kuningas!"



NELJÄS LUKU.


Kuukausia kului tästä päivästä, karttuivat vuosiksi, ja Magdalena
heittäytyi ilon hurmeella siihen loistavaan elämään, jonka pyörteisin
hän oli joutunut. Hänen kauneutensa oli tullut huomatuksi hovissa ja
tuo ylhäinen piiri, jossa hänen vanhempansa seurustelivat, käänsi
kohteliaalla imartelemisella huomionsa häneenkin. Hänen hieno
käytöksensä ja avonainen, teeskentelemätöin luonteensa viehätti
kaikkia. Vaikka vielä i'ältänsä lapsi, kohdeltiin häntä täysikasvuisena
neitona, jota useampi kuin yksi nuori hovin herra huokaellen silmäili,
hänen näkymättä vähääkään pitävän siitä lukua. Sitä enemmän huoli hän
sisarensa lemmensuhteista, sillä paroni Ehrenkrona oli nyt esiytynyt
tämän suosittuna kosiana, ja siis puuhaeltiin kaikella innolla
Karolinan kapioiden ja myötäjäisten valmistamista. Tähän aikaan
työskenteli Magdalena innokkaasti neulomisella, ompelemisella sekä
solmeilemisella, ja kotielämä veti taas jokseenkin hänen huomionsa
puoleensa.

Eräänä sellaisena päivänä istui hän äitinsä ja sisarensa seurassa,
nypläyspatja edessänsä ja hänen hienot sormensa liikkuivat vilkkaasti
edestakasin, samalla kun kukkasia ja lehtiä syntyi pitsikankaan
läpikuultavalle, lukinverkon näköiselle pohjalle.

— Se oli hyvä, lausui hän, tervehdittyänsä paroni Stjreneld'iä, joka
silloin oli usein nähty vieras tässä talossa ja oli nyt tavallisella
tervehtimiskäynnillänsä, — se oli hyvä, minä tarvitsen juuri palvelusta
tekevää kavaljeeria. Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon
neulalautasen tuolta!

Anokaatte minulta kaikkea muuta, vaan ei neuloja, lausui hän hymyillen:
ne ovat huonoja enteitä ja...

— Minä en usko enteitä, enkä huonoja enteitä laisinkaan:

— Mutta entä jos minä pistän niillä puhki välillämme olevan ystävyyden?
Tuon nuoren miehen tummat silmät kiintyivät häneen tähystelevinä.

— Noh, niin, lausui hän iloisesti, jos ystävyys ei ole sen lujempi,
kuin että se menehtyy, niin menehtyköön.

— Todellakin, lausui hän, — mitä minun ystävyyteeni tulee, en luule
sen huolivan neuloista... kas tässä ne ovat! Jumalani, minkä joukon
te tarvitsettekin! Magdalena-neiti, ystävyyteni teitä kohtaan luulen
tulevan kestämään kaikissa elämän vaiheissa!

— Se oli kauniisti lausuttu, herra paroni, eikä enempää sovi pyytääkään
inhimilliseltä olennolta.

Sangen mielissänsä siitä ystävyydestä, jota paroni Stjerneld aina
osoitti Magdalenalle, ryhtyi nyt kreivitär Rudenschöld'ikin
pakinoimiseen ja antaessaan tuolle nuorelle tytölle muutamia neuvoja
tuon käsillä olevan työn suhteen, johti hän täten äidillisellä
viisaudella tyttärensä ajatukset pois tunteiden alalta, ala, joka yhä
vielä oli Magdalenalle tuntematoin, samoinkuin hänen mielensä vielä oli
liian lapsellinen huomaamaan niiden tunteiden oikeaa luonnetta, jotka
alati johtivat paroni Stjerneld'iä hänen läheisyyteensä.

Muutama päivä paronin siellä käymisestä, kun Regina-rouva aamulla
auttoi nuorta neitiänsä pukeumaan, lausui hän, puheen sattuessa
Karolinan pian vietettäviin häihin:

— Niin, ensikerran kun tässä talossa näin puuhaillaan, tulee se
tapahtumaan Malla-neidin häiden viettämiseksi, eikä siihen kait pitkää
aikaa olekaan.

— Regina on niin iloisen näköinen, ikäänkuin olisi minun kotoani pois
joutuminen suuri riemu!

— Onhan se aina riemu, kun neiti tulette onnelliseksi!... Olenpa
kyllä huomannut erään, joka useammin kuin muut, käy tässä talossa.
Niin, niin, hänen kypärissänsä ei kait suotta ollut neidin väriä
kilpataistelussa.

— Älkää puhuko siitä, pyysi Magdalena hehkuvin poskin.

— Niin, jos se ei tule olemaan hän, niin...

— Ei se tule olemaan hän!

— Noh, sitte ei neiti saa ketään!

Nämät sanat lausuttiin Magdalenan istuessa peilin edessä. Nyt
kääntyi hän äkkiä takaperin. Tuon valkoisen kaapun yli valui hänen
kullanhohtavat hiuksensa ikäänkuin auringonpaisteessa kimaltelevat
laineet, ja hän käänsi veitikkamaisesti silmänsä Reginaan. — Näytänkö
minä sitte siltä, että jäisin naimattomaksi? lausui hän.

— Ei sen vuoksi, että juuri olisitte sen näköinen, neiti, mutta...

Mutta Regina-hyvä, onhan minulla vielä kyllin aikaa sen ajattelemiseen!

— Voi kyllä siltä näyttää, mutta ken varhain tulee myllyyn; saa myöskin
varhain jauhaa — niin se, joka niin nuorella i'ällä kuin neiti on
päässyt ulos maailmaan, saa myöskin...

— Mitä arvelette, Regina, kiinnitänkö nämät siniset nauharuusut
hameeseni?

— Niin, Maalin-neiti, te ette koskaan salli minun puhua järjellistä
sanaakaan!

— Vaikka kaksikymmentä, jos, Regina, tahdotte, kunhan vaan pääsen
kuulemasta ikäviä asioita!

Täten vältti Magdalena niin kau'an kuin oli mahdollista ja kenen kanssa
tahansa kaiken keskustelun tässä hänelle niin tärkeässä asiassa, jota
kuitenkin erään iltana paroni Stjerneld kovinkin pian kosketteli, joka
erään pienen, valitun seuran ollessa koolla kreivitär Vreden asunnossa,
sattui yht'äkkiä jäämään kahdenkesken Magdalenan kanssa. Raukeudella,
joka oli hänessä tavatoin, silmäili hän uneksien milloin kirjavaa
laattiamattoa, milloin noita kullattuja akkunoissa olevia telineitä,
jotka olivat täynänsä kaikenlaisia kummallisia kiinalaisia, teoksia,
ja kalliista, intialaisesta puulajista tehtyjä koristuksia. Vihdoin
kumartui Magdalena henkimään muutamien kukkain tuoksua, jotka olivat
asetetut hänen vieressänsä olevalle marmoripöydälle.

Hänen huomaamattansa silmäili häntä paroni Stjerneld muutaman sekunnin,
ja kun Magdalena kumartui kukkasiin, astui hän esiin ja taittaen erään
ruusunnupun tarjosi sen hänelle.

— Vahinko turmeltuneesta kukkakimpusta, lausui Magdalena, ollen
olevinaan huomaamatta hänen eljettänsä ja nousten sohvalta mennäkseen
pois.

— Ettekö tahdo ottaa minulta pientä kukkaistakaan, Magdalena? kysyi hän.

— Tahdon kylläkin, vastasi hän, ja hänen valkoiset, sormuksilla
koristetut sormensa tarttuivat oksaseen, — kuinka epäkohteliaasti, että
ette karsineet ruususta pois okia! Katsokaa, kuinka minä revin sormeni!

Paroni tarttui Magdalenan käteen, jota hän kunnioituksella suuteli. —
Voitteko antaa minulle anteeksi, lausui hän. — Niin, Magdalena teidän
polultanne tahtoisin raivata pois kaikki pistävät o'at!

— Paljon kiitoksia! lausui Magdalena iloisesti, vetäen pois kätensä ja
rientäen ovea kohti.

— Magdalena, pyydän teitä pysähtymään! Hänen äänensä oli niin
kiihkoinen ja hänen silmänsä niin rukoilevat, että Magdalena
vastoin tahtoansakin pysähtyi, hyvin huomaten, ett'ei hän enää
leikkipuheillansa voinut poistaa tuota pelkäämäänsä hetkeä. Vaalein
poskin ja milt'ei henkimättä seisoi Magdalena hänen edessänsä. Taaskin
tarttui paroni hänen käteensä ja veti hänet luoksensa.

— Magdalena, oi, kuinka teitä lemmin! kuiskasi hän.

Magdalena teki torjuvan eljeen. — Jumalani, oi, Jumalani! Nämät sanat
tulivat ahdistetusta sydämestänsä hänen huulilleen.

— Niin, Jumala, lausui paroni. — Jumala on todistajani, kuinka
sydämellisesti minä teitä lemmin! Sano, Magdalena, tahdotko olla omani
tästä päivästä alkaen? Olen niin paljon ajatellut tätä autuutta... ja
eihän se vaan lienekään pelkkä uni? Vastaa, Magdalena, minä rukoilen
sitä!

— Antakaa minun olla, pyysi tämä, — en ole koskaan ajatellut, en ole...

— Ette te, Magdalena, mutta minä olen ajatellut meidän kumpaisenkin
edestä! Mitä onkaan tämä loistava elämä ja nämät juhlat? Kiiltoa ja
turhuutta, joka jättää ainoastansa tyhjyyttä jälkeensä! Ah, me emme
eläisi yhdessä perhoisten tavoin, jotka ovat silmänräpäyksen lapsia,
vaan kuten ijäisyyden kuolemattomat olennot. — Väistykäämme maailman
turhuuksista ja eläkäämme ainoastansa toisillemme!

— Ei, ei, niin ei voi käydä, kuin sanotte!

— Enkö siis ole mitään teidän mielestänne, Magdalena?

— En tiedä... sallikaa minun mennä... oi, sallikaa minun mennä, pyysi
hän. Kyyneleet kimaltelivat hänen tummissa silmäripsissänsä, ja hänen
poskillansa loisti punaisia purppuraleimuja.

— Sananen vielä, Magdalena, yksi ainoa sananen! Lemmittekö ketään
toista?

Silmänräpäyksen seisoi hän liikkumatta alallansa. Sitten aukeni hänen
huulensa hymyilyyn.

— En, lausui hän.

Tuo vapiseva neitonen oli äkkiä muuttunut veitikkamaiseksi lapseksi,
joka avosydämisesti ilmaisee tunteensa, ja hän lisäsi:

— En tiedä ketään, jota pitäisin teitä parempana!

Kiiruusti riensi hän nyt pois, mutta hänen äänensä suloinen sointu
kaikui tuon nuoren miehen korvissa sittekin, kun hän oli yhtynyt
toisten seuraan, kaikui vielä yön hiljaisuudessakin ja tuotti hänelle
suloisia, viehättäviä unia.



VIIDES LUKU.


Korkeassa nojatuolissa istui entinen valtioneuvos ja silloinen Upsalan
yliopiston kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld. Murheellisilla
silmäyksillä katseli hän Magdalenaa, joka, ollen polvillansa hänen
edessänsä, piti hänen kättään omissansa ja silmäili häntä, hiljaa
itkien.

— Jumala on todistajani, ett'en tahtoisi närkästyttää teitä rakastettu
isäni, lausui hän — mutta en voi ajatellakaan naimiseen menemistä
paroni Stjern'eldin kanssa.

— Tätä nykyä pitävät lapset itseään vanhempiansa viisaampina, vastasi
kansleri, joka hiljaa ja ikäänkuin rauhottaen silitteli Magdalenan
kiharia. — Luuletko, että minä vä'ittäisinkään sinua tähän naimiseen,
jos pitäisin sen sinulle arvottomana?

— Mutta minä tulisin i'äti onnettomaksi!

— Onnettomaksi, — sano ennemmin päinvastoin? Älähän toki
oikullisuudesta työnnä onnea luotasi!

— Minun tuskani ei olekaan oikku.

— Pelkäänpä, lapseni, pitäneemme sinua liian höllissä ohjissa; sinä
olet liian paljo saanut leikitellen viettää aikaasi.

— Olisikohan minun jo sitte pitänyt vieraantua leikeistä? Kyynelien
vuotaessa poskipäillensä silmäili hän, puolittain hymyillen, isäänsä.

— Leikittele, kuinka paljon tahdot, mutta älä karkoita itsestäsi
kaikkia vakavia ajatuksia. Tosin en tahdo pakoittaa tunteitasi, mutta
isänä neuvon sinua, tarkoin asiaa miettimään. Aatto Ludvig Stjerneld ei
olekaan hyljittävä mies: ollen rikas ja Kustaa I:n vanhimman pojanpojan
jälkeläinen, on hän jalompaa verta kuin nykyinen hallitsijasukumme.

— Tahdon miettiä, vastasi Magdalena — ei hänen rikkauksiensa eikä hänen
ylhäisen sukunsa vuoksi, vaan sen tähden, ett'en tahdo antaa teille,
rakas isäni, närkästymisen syytä...

— Ei närkästymisen, Magdalena, mutta minä olen kovin mielipahoillani.
Ennenkuin täältä erkanen, haluaisin jättää sinut suojelevan puolison
huostaan.

— Olkoon se hetki kaukana, jolloin tulen isättömäksi!

— Ajatelkaamme kuitenkin sellaista hetkeä, Magdalena!

— Niin, jos Jumala on päättänyt, että minun tulee kestää sellainen
surupäivä, enhän, isä-kultani, silloinkaan ole turvattomana, sillä se
asema, johon piakkoin Sofia Albertinan hovissa joudun, on kylläksi
riittävä siinä suhteessa. Ah, älkäätte huolehtiko tulevaisuudestani.
Minä olen niin onnellinen, niin tyytyväinen nykyiseen tilaani! Jos en
tuutisi sellaista kauhua tämän avioliiton suhteen, niin...

— Saat noudattaa vapaata tahtoasi, senhän tiedät, ja miten tehnetkin,
saat siunaukseni; kansleri laski vapisevan kätensä tyttärensä
päälaelle. — Siinä nimessä, joka sinulla on, ei ole koskaan ollut
tahrapilkkua, jos josko omaat sen tahi jonkun muun, voi aina katsella
pää pystyssä ympärillesi.

Magdalenan huulet avautui myöntymykseen, mutta sulkeutuivat samassa.
Ei, hän ei voinut voittaa hirmuansa tähän, avioliittoon! Äkisti nousi
hän pois polviltansa ja kietoi käsivartensa isänsä kaulalle — hänkö
tuottaisi murhetta ja levottomuutta tämän harmajan pään, näiden
lumivalkoisten kähäräin yli! Näin seisoi hän liikkumatoinna muutaman
silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän riensi pois saadakseen henkiä omassa
hiljaisessa huoneessansa ilmaa siinä tuskassa, joka täytti hänen
sielunsa.

Nopein askelin ja väännellen käsiänsä astui hän edestakaisin.

— Noudattaa omaa, vapaata tahtoani, lausui hän, niin, minä tiedän sen!
Ah, hänen hyvyytensä masentaa minut! Jos minua oltaisi väkivallalla
pahoitettu ottamaan tuo raskas askel, en olisi tuntenut itseäni
onnettomammaksi kuin nytkään... Äitini, itkee ja isäni rukoilee!

Magdalena seisoi liikkumattomana; hänen hehkuville poskipäillensä valui
kuumia kyyneleitä.

Niin hän tahtoi, kuten hänen vanhempainsa toivomus oli, ajatella tätä
avioliittoa!

Hiljaa laskeutui hän pitkälle sohvalle, joka oli huoneen yhdellä
seinällä. Hän muisteli tuon nuoren miehen hienoa käytöstä ja kauniita
kasvoja sekä sitä sydämen jaloutta, jota hän tässä miehessä aina oli
huomannut. Todellakin piti hän tätä kaikkia muita parempana ja tämän
tunteen hän ansaitsikin, mutta omantaa hänelle koko elämänsä, kaikki
ajatuksensa — sellaista lupausta hän ei voinut täyttää!

Kuinka tuo nuori mies olikin vakava, ja kuinka hän itse oli leikkisä;
Tuo oli mies, ja hän lapsi; edellinen ei tulisi koskaan voimaan
laskeutua hänen kannallensa, eikä hän koskaan kohottaida tuon edellisen
kannalle. Heidän yhdessä elonsa ei tulisi koskaan olemaan onnellinen,
sen hän tiesi, sen hän aavisti; rakkaus aviopuolisojen välillä oli
jotakin, eikä vavistus ollut yksinomaisesti tuskaa; se oli iloakin, ja
jos joskus vapisikin, tapahtui se autuudesta.

Pää kätensä nojassa, puoleksi avatuilla huulilla ja loistavin silmin
istui hän hiljaa sekä liikkumatta ja hänen ajatuksensa viipyivät tässä
ihmeellisessä tunteessa, josta hän ei tietänyt, mutta josta hän ei
tahtonut luopua. Ei, hän ei tahtonut, hänellä ei ollut rohkeutta! Hän
oli onnellinen sekä tahtoi tulla siksi ja lemmen autuutta halusi hän
kerran tuntea — Kuinka kadehdittava hänen Karolina-sisarensa oli! Hän
tuli saamaan sen, josta hän piti; lempi oli muuttanut hänen vaalean
hipiänsä ruusunpunaiseksi, ja hän oli ikäänkuin auringon elähyttämä
kukkanen.

Niin, Magdalenakin halusi lempiä? Mutta ketä?

Kovin punastuen istui hän puoleksi ummistetuin silmin, samalla kun ujo
kainous pani hänen sydämensä sykkimään.

Kuinka kaunis, urhollinen, uljas viehättävä tämä tulisi olemaan —
täydellinen ihminen, jonka keralla hän leikiten ja riemuiten elelisi
päivänsä. Kuinka hän tätä lempisi, jumaloisi ja kuinka hän tätä ikävöi!

Hymyily ilmestyi hänen huulillensa. Levottomuus, joka äsken oli häntä
ahdistanut, poistui hauen mielestänsä. Ah, jospa tuo tulisi, jospa
tuo ei kauan varrottaisi itseänsä! Ei, hän ei voinut olla paitsi tätä
varrottua tuntematointa Hän ei voinut myöntyä siihen, mitä vanhempansa
häneltä vaativat, hän ei voinut koskaan ruveta Aatto Stjerneld'in
aviopuolisoasi.



KUUDES LUKU.


Kansleri, kreivi Kaarlo Rudenschöld, joka ajoittain oleskeli Upsalassa,
oli juuri palannut kotia, oltuansa siellä parin viikon ajan, samana
päivänä, jona Stjerneld esiintyi kosijana, ja tänään söi hän taas
päivällistään monen viikon kuluttua omaisiensa seurassa.

Oli todellakin hauskaa nähdä tämän i'äkkään jalosukuisen istuvan ylinnä
päivällispöydässä. Hänen vakavissa kasvoissansa ilmestyi myöskin
niin paljon todellista ystävällisyyttä, että se vaan antoi hänen
kohteliaisuudellensa enemmän arvoa ikäänkuin mehu vanhassa, hyvässä
viinissä. Hän istui suorana ja uljaalla ryhdillä nojatuolissa, jota hän
aina käytti, ja hän loi mielihyvällä silmänsä tuohon pitkään pöytään,
jonka ääressä hänen vaimonsa, tyttärensä ja poikansa istuivat.

— Oltua poissa jonkun aikaa, tuntuu koti kahdenkertaisesti hauskalta...
— juokaamme kodin malja! — Kaarlo Rudenschöld kumarsi vaimollensa, joka
nyt lastensa kanssa kohotti lasiansa, ja joiden kasvoista näkyi, kuinka
paljon he häntä rakastivat ja kunnioittivat.

— Niin, lapseni, minä toivon lapsuutenne kodin pysyvän teille rakkaassa
muistossa, jatkoi i'äkäs kreivi palvelijain poistuttua ja ainoastaan
viinien sekä jälkiruoan ollessa enään nauttimatta — Sinä, Karolina,
tulet pian sen jättämään, ja kukin teistä tulee lentämään pois pesästä;
— Magdalenaankin loi hän pienen silmäyksen, jonka jälkeen hän jatkoi:
Me olemme nyt juoneet mieluisen maljan; juokaamme vielä yksi, nimittäin
nyt hallitsevalle kuningassuvullemme ja etenkin Lovisa Ulrikalle! —
Tuo i'äkäs vanhus kostutti lasissa huuliansa, ollen silminnähtävästi
hyvällä tuulella, ja hän alkoi puhua siitä ajasta, jolloin tämä
kuningatar oli nuori ja hän itse ministerinä Berlinissä. Ei sanallakaan
viitannut hän siihen keskusteluun, joka tänä aamuna oli ollut hänen
ja Magdalenan välillä, joka, ollen alakuloisella mielellä, ei voinut,
saada kiinni yhtäkään niistä leikillisistä komppasanoista, joita hän
tavallisesti aina tukaloissa kohtauksissa keksi. Hänen ympärillänsä
juteltiin hänen puuttumattansa pakinoimiseen, ja kun he nousivat
ruokapöydästä, näkyi synkkä alakuloisuus hänen kasvoillansa.

Karolina kietoi silloin käsivartensa Magdalenan vyötäisille ja vei
hänet pois, neuvoitellakseen hänen kanssansa, miten muutamat uudet
hameet olisivat reunustettavat, mutta tämän neuvottelun keskeytti
äkisti tuo hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, lausuen:

— Näen sinusta, ett'et ole iloinen, Maalin, enkä voi ymmärtää syytä
siihen. Minusta sellainen mies, kuin Stjerneld on...

— Älä kiusaa minua, keskeytti Magdalena kiivaasti, — sinulla, joka olet
niin miekkoinen, että saat mennä naimisiin sen kanssa, jota lemmit,
pitäisi olla kylläksi omasta onnestasi, tyrkyttämättä minua olemaan
ihastunut kosijaan...

— Malla-kultani, minä en todellakaan sinua käsitä!

— Käsitä sitte, ett'en laisinkaan ole iloissani tästä kosijasta!

—Sen kyllä huomaan — Karolina ei voinut pidättää hymyilyänsä —
suloinen, kaunis, kohtelias kun hän on, en voi käsittää, mitä sinulla
on häntä vastaan?

— Ei mitään, kultaseni, mutta tyhjästä tyhjää tulee! Minä en suinkaan
ole Isä Jumala, joka voisin luoda jotakin!

— Sitä en ole koskaan väittänytkään! — Karolina, joka yhä oli
hymyillyt, muuttui yht'äkkiä totiseksi.— Mutta isä- ja äitiparallemme
saatat sinä suurta murhetta, jos hylkäät Stjerneld'in. Minusta pitäisi
sinun sitäpaitsi ymmärtämän, ett'et voi koskaan saada sen parempaa
avioliiton tarjoomusta.

— Noh, siinä tapauksessa kärsin kyllä kohtaloni. — Magdalena kietoi
hyväillen käsivartensa sisarensa vyötäisille; — en olisi pahoillani,
jos asiat ainakin voisi olla niin, kuin nyt ovat; eihän tarvitse olla
naimisessa, onnellinen ollaksensa... älä kuitenkaan luule minun olevani
kokonaan välinpitämätön näistä huolista, joita minä perheesemme tuotan!
Mutta jo riittää tästä, puhukaamme jostakin muusta!

— Ei mistään muusta Magdalena! Haluaisin niin mielelläni nähdä sinut
onnellisena. Niin, luulenpa, että tulisit siksi, jos tekisit niin kuin
isä- äitikultamme sinua neuvovat.

Magdalena nojasi päänsä sisarensa olkapäähän. — Ei kukaan halua minua
hartaammin olla rikkomatta heidän tahtoansa vastaan.

Niin, Maalin, koeta ajatella suurimman onnesi olevan juuri sinun
lapsellisessa tottelevaisuudessasi ja nöyryydessäsi!

— Sen olen tehnyt, olen koettanut ajatella sen täyttämistä, mitä
minulta toivotaan vaaditaan.

— Ah, jatka siten!

— Hiljainen huokaus kuului Magdalenan puoliväliin avatuilta huulilta. —
Minä koetan, kuiskasi hän.

Kuinka ystävällisesti Karolina suuteli hänen poskeansa! Kuinka hellästi
hänen isänsä äitinsä hänelle puhuivat!

Hän istui nyt hetkikaudet yksinänsä, koettaen vakuuttaa itsellensä
parhaaksi, jos tuo kysymyksessä oleva avioliitto toteutuisi, mutta
hänen sydämensä epäröi ja parhaallansa, kun hän luuli sen voittaneensa,
synnytti se uusia ristiriitaisuuksia, ja kunkin sellaisen taistelun
jälkeen tunsi hän yhä selvemmin, että se tulisi nostamaan kapinan, jos
hän taipuisi täyttämään niitä toivomuksia, joita hänen läheisyydessänsä
ääneen ja peittelemättä lausuttiin.

Viikon päivät kuluivat tällä tavoin, kun Pentti eräänä Magdalenan
miettimisen ja yksinäisyyden hetkenä astui hänen luoksensa. Tämä veli,
joka oli häntä ainoastansa vuotta vanhempi oli ollut hänen rakkain
leikkitoverinsa ja oli nyt se ystävä, jolle hän mieluimmin uskoi
ajatuksensa.

— En voi käsittää, minkätähden tuosta Stjerneld'istä pidetään niin
suurta melua, lausui Pentti, jonka tavallisesti iloiset, avonaiset
kasvot nyt olivat vakavat ja miettiväisen näköiset.

— Kas sinä kerran et tahdo huolia hänestä, pitäisi mielestäni sinut
antaa olla rauhassa.

— Niin minäkin ajattelen! — Voi, kuinka tämä on tukalaa, Pentti!
Näetsen, jota enemmän ajattelen, että minun tulisi täyttää isäni ja
äitini tahto, sitä alakuloisemmaksi ja onnettomammaksi tunnen itseni...

— Ajattele vaan itseäsi äläkä keitään muita!

— Sepä oli kaunis oppi! Magdalena hymyili.

— Niin, Malla, naura sinä koko puuhille! Kun et tahdo, niin et tahdo,
sehän on mitä luonnollisinta!

— Pentti-kultani, onpa oikein hauskaa kuulla sinun puhuvan sillä tavoin!

— Hupaista että se sinusta tuntuu hauskalta! Jatkakaamme siis
neuvotteluamme. Sinä hylkäät paroni Stjerneld'in ja sitte tulee kaikki
taas entisellensä, saatpa nähdä. Onhan sinulla sitäpaitsi toimesi
hovissa ja siihen voit kyllä tyytyä siksi aikaa!

— Minä puolestani tyydynkin!

—Sen tulevat vanhempammekin tekemään, kun myrsky vaan ensiksi on
asettunut. Älä siis pidä suotta huolta äläkä mielipahaa.

— Ah, Pentti-kulta, minä toivon, ettemme koskaan olisi päässeet
lapsengengistä, kuten Reginalla on tapana sanoa.

— Oh, minä olen sen suhteen hyvin tyytyväinen! Niin, kunniani nimessä,
nythän voin luoda itselleni tulevaisuuden!

— Noh, kuulehan tuota poikaa! — Leikillinen hymy näyttäytyi Magdalenan
huulilla. — Sinä kumminkaan et te'e itsellesi turhia huolia!

— Sellaisena minä sinusta pidän, Malla! Niin, jos et ajan varrella
tyydykään hovineitinä olemiseesi, keksimme aina kuitenkin jonkun
neuvon... minä rupean nyt kaartilaiseksi...

— Ja ylenet yhä arvoasteissa sekä tulet piakkoin kenraaliksi!

— Niin, jokseenkin sinnepäin!

— Suuret rikkaudet keräät sinä itsellesi tietysti myöskin...

— Ja sitte, Malla, me ne ja'amme.

— Tyhmä poikani! Sanottakoon mitä tahansa, hyvä poikaa sinä sittekin
olet!

Veli ja sisar seisoivat puhuessansa akkunan ääressä, ja Pentti, joka
juuri kurkisti ulos, keskeytti äkisti Magdalenan: — Jos sinulla on
halu päästä erilleen kosijastasi, luulen soveliaan hetken nyt olevan
käsillä. Tässä silmänräpäyksessä nousee paroni Stjerneld vaunuistansa,
ja se pysähtyi juuri meidän etehisen ovelle.

Hymyily pakeni taaskin Magdalenan huulilta, ja hän laski kätensä
keveällä painolla Pentin olalle. — Jätä minut yksinäni, kuiskasi hän —
minä tarvitsen vielä hetkisen mietiskellä.

Joitakuita silmänräpäyksiä katseli hän oveen päin, jonka Pentti nyt
oli sulkenut jälestänsä; sitte peitti hän kasvonsa käsillään, ja
huokaus hiipi hänen paisuvilla huulillensa. Näin seisoi hän hiljaa ja
liikkumatta syviin ajatuksiin vaipuneena; kun hän jälleen nosti päänsä,
oli hieno kalpeus hänen kasvoillansa, joista kaikenlainen epäröiminen
oli kadonnut, ja koko kehkeytyneen naisen päättäväisyydellä odotti hän
sitä hetkeä, jolloin häntä tultaisiin viemään antamaan varma vastaus
Stjerneld'in kosimiseen.

Viesti, joka tuli häntä noutamaan, ei kau'an viipynytkään, ja muutama
silmänräpäys tämän jälkeen seisoi Magdalena isänsä pakeilla. Tuo i'äkäs
vapaasukuinen astui ystävällisellä vakavuudella tytärtänsä vastaan.
Kreivi Rudenschöldin olennossa oli tavallisesti ystävällistä kopeutta
ja varovaisuutta sekä säännöllistä kohteliaisuutta joka kuitenkin
tässä silmänräpäyksessä muuttui haikeaksi, milt'ei helläksi tunteeksi,
kun hän tarttui Magdalenan käteen ja viehkeällä eljeellä vei tämän
äidin luokse, joka tuon nuoren tytön tullessa huoneesen puoliääneen
jutteli paroni Stjerneld'in kanssa, ja, vastaten hänen kohteliaaseen
tervehdykseensä, valloitti Magdalenan äkisti sellainen ujous ja
hämmästys, että hän loi silmäyksensä laattiaan.

— Sinä tiedät, Magdalena, mikä nyt on asiana, lausui kreivi
Rudenschöld, joka yhä piti Magdalenan kättä omassansa; — ja sallikaa
herra paroni, minun ilmoittaa teille, kuinka mielissään minun
puolisoni ja minä olemme tarjouksesta, jonka olette suvainneet tehdä
tyttärellemme! Te tiedätte myöskin, herra paroni, meidän täydellisesti
hyväksyvän tämän liiton.

Siinä silmänräpäyksessä sulki kreivitär Rudenschöld Magdalenan
sylihinsä. Jumala siunatkoon sinua, lapseni! kuiskasi hän kyyneltäen ja
suuteli Magdalenan otsaa.

Ei sanaakaan kuulunut Magdalenan huulilta, samalla kun hänen
hämmästyksensä yhä eneni sekä vihdoin muuttui kuolon ahdistukseksi,
kun paroni Stjerneld kohteliailla sanoilla lausui hänelle, kuinka
onnelliseksi hän itsensä tuntisi, jos Magdalena suostuisi rupeamaan
hänen aviopuolisoksensa.

— Te tiedätte, herra paroni, minun pitäväni teistä enemmän kuin kestään
muista, — vastasi vihdoin Magdalena vavisten; — mutta minä en teitä
lemmi enkä voi siis suostua avioliittoon välillämme... jo avioliiton
ajatuskin saattaa minut levottomaksi... sellaista en voi ajatella... en
kumminkaan vielä.

— Ja koskahan tahtoisitte sitä ajatella?

— Kolme vuotta tahdon vielä olla aivan vapaa.

— Niin hartaasti lemmin teitä, Magdalena, että mielelläni tahdon
odottaa tämän ajan... en tahdo olla teille kiusallinen kyllästyttävällä
kohteliaisuudella, jos vaan annatte minulle toivon, että silloin...

— En voi mitään luvata. Kolme vuotta on pitkä aika Kuka tietää, josko
minä silloin... josko te...

— Minun tunteeni pysyvät aina muuttumattomina!

— Älkää ajatelko minua, — pyysi hän kädet ristissä, — en voi
milloinkaan tulla omaksenne.

— Ette milloinkaan, Magdalena? — kertoi hän tuskallisesti. Magdalena
pudisti päätänsä katsoen tänään häneen ensi kerran; tytön silmät
kyyneltyivät ja tarttuen kosijansa käteen kuiskasi hän; — En voi tehdä
toisin! — Suokaatte minulle anteeksi!

— Minä lemmin teitä, Magdalena, kuiskasi hän. Ääneensä nyyhkien
heittäysi tyttö äitinsä syliin. — Älkäätte vihastuko, pyysi hän,
säälikäätte minua!



SEITSEMÄS LUKU.


Musliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori
nainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin
silkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset
mehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä
koristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä
hienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen
kirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti
tuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja.
Kaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä
tuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen
nyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille
kavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään
koreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen
hiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.

— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla
ruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen
miellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät
herrat, siihen sanotte?

— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui
vanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:

Mitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun
silmissäni viehättävin nainen.

— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen,
pelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän
heikot naisenne.

— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse
luule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli
suora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä
kohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli,
hartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.

— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui
kreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta,
oli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja
kulmakarvojansa.

Paroni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta
eloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon
minun taivaaltani!

— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.
— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!

-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta!
Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia
kiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli
pullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju
sekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.

— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on
kukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni
merkiksi!

Paroni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin,
ja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti
hän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan
aseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin
väkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili
spartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa.
— Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren
teikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä
hänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen
nainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.

Salaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri
tekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti
hovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.

Dashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt
ja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä
purppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena
kaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä
olkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä
kohteliaimmin.

— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen,
olen teitä hyvän aikaa varronnut!

— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta
yksissäolostamme kreivitär Vreden luona!

Daschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan
käsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä
seurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi
kohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin
paroni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut
miellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen
vastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.

— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui
kreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa... teidän
hovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!

— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan... te kaipaatte siis hiukan
Paris'ia, keskeytti paroni Essen.

— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni,
kuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.

— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan
ikuinen ja toivotoin sekä...

— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.

Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä
hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa
onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti
huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään... rankaisematta ei kukaan
ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän
kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki
saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:

— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti
viimeksimainittu.

— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta,
käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi...
ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta
suloisempaa.

— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti
Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen
kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!

— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa
sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen
kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.

Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän
on ijäti nuori ja viehättävä!

— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen
ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin... voittehan käsittää kuinka
autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.

— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas
niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti
vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?

— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.

— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä
ansaitsevani teidän ystävyyttänne?

Tuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka
onnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko
maailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti
puristi.

— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld,
sentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin
useimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan
luonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä,
heleää ääntä; onpa kauan siitä kuin... kreivitär keskeytti puheensa
hymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te,
Magdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin.
Maailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme,
millaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea
itseämme.

— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!

— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui
tuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä
vielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan
tarvitse oppia sitä käsittämäänkään... mutta jutelkaamme jostakin
muusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona
ruhtinattarenne luona...

— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun...

— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen
ihastunut... luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa
virkkaa kellekään.

— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi
Magdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.

— Tekin?

— Ei, minä en usko...

— Herttuako?

— Ei, vaan rakkautta.

— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta
todellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?

— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan
kulta-ripsuilla.

— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on
vaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että
tuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa
laisinkaan epäillyt rakkautta.

— Mutta minä en häntä lempinyt.

— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.

— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse
tunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä
käsittämään.

— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta... Noh siis kokonaisen kolmen
kuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu,
ett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi
teidän rakkauttanne?

— Moni saattaa olla sen arvoinen... mutta turhaan kysyn itseltäni: mitä
on rakkaus?

— Saippuakupla, yhtä kaunis kuin katoavainenkin lausui tuo ihana
kreivitär heleällä naurulla. Se haihtuu ilmassa tahi särkyy
vesipisaraksi, jatkoi hän; ensiksi mainitulla tavalla katoaa se
näkymättömiin ja jälkimäisellä jättää se kyyneleisen muiston jälkeensä,
aina tilaisuuden ja luonteiden tahi henkilöjen suuremman tahi vähemmän
tunteellisuuden mukaan.

Magdalena hymyili. — Noh, entäs ikuinen rakkaus sitte?

— Siis on se tämä tarina, joka...

— Te pidätte sen siis tarinana?

— Oh, Jumalani! jos minulla olisi ollut yhtä monta ystävää, kuin niitä,
joita olen lempinyt, olisin ollut useimmin naimisessa kuin Tobiaan
vaimo, Saara.

—Te arvelette kentiesi, ett'ei avioliittoa pitäisi olemankaan?

— Päinvastoin! Naisella täytyy olla turvaa; aviomies antaa siinä
tapauksessa varmimman turvan. Jos hän voi rakastaa, on hyvä, mutta
ei välttämätöintä, ollaksemme onnellisia, samoinkuin mieskin voi
rakkaudetta liittyä meihin ja yhtähyvin tulla onnelliseksi. Rakkaus ei
ole välttämätöin avioliiton pysyväisyydelle. Minä olen leski... vaimona
sain noudattaa mielioikkujani... olin silloin yhtä vapaa kuin nytkin...
ja vapaudessa on onni.

—Tuon viimemainitun uskon täydellisesti, mutta en voi ajatella, että
voisi juuri siteen solmiamisella saavuttaa vapautta.

— Kuulkaa, neiti Rudenschöld, minä luulen, että te esimerkiksi olisitte
tulleet onnelliseksi paroni Stjerneld'in kanssa.

— Mutta hänen vaimonansa... ajatelkaapa jos... jos silloin olisin
ruvennut rakastamaan, kuten sanotte.

— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos
sellaista olisi teille johtunut mieleenne.

— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se
tunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä
minäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään... kentiesi ei
yksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee
olemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin
pysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista... heleä puna rusoitti
hänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista
lempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.

— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!

— Sitä en tule laiminlyömään.

Nuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.

— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.

—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!

—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että
kuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan
kauniit silmänne kyynelillä.

—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.



KAHDEKSAS LUKU.


Erään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä,
akkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta
oli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan
Eläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti
Rudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi
hänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista,
lausuen:

— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?

— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!

— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!

— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän
kuninkaallinen korkeutenne...

— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen... täytyyhän minun
teitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen
luonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri
tähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se
joskus katoaa.

— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän
kuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä
sydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.

— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän
kielenne osaa olla vaiti.

— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan,
jatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin
rohkenette lausua tunteenne ilmi!

— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja
uusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää
kaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan
elää edes päivänkin!

— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin... vieläkin voisi niin
olla... ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta
turhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla
niistä iloa sellaisinakin kuin ovat... Ah, täällähän tulee Charlotta!
— Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä,
Södermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä
astui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana
riemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen,
jonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.

— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta
kylläpä vaununi lensivätkin kaduilla... ei hänkään säästänyt
hevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin... mutta
hauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun
sormuksen!

— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni
Vrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi
Charlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin
päästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.

— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että
ennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!

— Naiset ei voi koskaan menettää...

— Eikö voi?... niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja
pannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te,
hyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään
menettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin
ole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti,
jonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin
me annamme omamme sijaan.

— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.

Herttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan
seuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon,
joka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin
huoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen
anoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla,
teeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä
pysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista
huvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla:
"kulta-äitini", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja
hätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin "kultani" eikä huomannut tuon
synkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti
hänet katkerasti:

— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua _pysymään
kotonani_.(3)

Näiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan,
joka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein
vähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan
välillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä
äitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen
huulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli
sellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.

Niin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina
tuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä,
joutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta,
että hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän
seikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.

Läsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken
äänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:

— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta
minä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen,
onnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan —
isänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan
ääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät
jatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin... hän
ei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin
nähdä tätä _hänen_ poikaansa!

— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda
tätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin
herttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka
onnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.

— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka
tulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi
Fredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.

— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan
pettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä
tulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!

— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla... se näyttäisi ikäänkuin
tahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän
hänen sydämensä hartaasti kaipaavan!

— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa
Ulrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne
itä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki
pojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä
maailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit
äitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin,
kumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi... Nyt on hän kylläksi
itsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin
hänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä
katkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani
minun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas
Armfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön
läheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi
ja alensi itsensä!

— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu
erinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa
sekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.

— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan
minulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten
käydäkään... sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen
vierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman
vähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla
neuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa
Kustaa-kuningasta.

— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, —
vaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.

Tätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli
mieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin,
Kustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin
hän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut
kumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.

— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain
ja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi
voimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja
kelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia
Magdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta
loukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen
järjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä...
hän saa yhä enemmän vihamiehiä... myrsky tulee joskus pääsemään
valloillensa!

— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?

— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana
hänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut.
Minä _olen_ hänen äitinsä ja _olen ollut_ Ruotsin kuningatar!
Menestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa...
Nämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän
kielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla
jätä lisäämättä, ett'en minä _pyydä_ enkä _halua_, että hän ja Kustaa
Aadolf tulisivat luokseni.

Kun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän
kasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien
hoviherrain ja naisten silmäyksistä.

— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen
tuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja
ikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti
Rudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän
velvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette
nuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi
— riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin
kamalata sanaa, kuin ikä-sana on!

Naiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo
sana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa
kävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä,
kumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren
huoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.

Veitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren
puolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän
ääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa
silmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni
esine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin
nakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella
eljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila
herätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja
langeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen
vallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.



YHDEKSÄS LUKU.


Niiden kireäin suhteiden tähden, jotka olivat leskikuningattaren ja
hänen poikansa välillä, ei tänä aikana Sofia Albertina eikä siis
myöskään hänen naisensa pitäneet minkäänlaista yhteyttä kuninkaallisen
hovin kanssa. Fredrikshofissa elettiin verrattain yhtä hiljaisesti ja
kohtuullisesti kuin kuninkaallisessa hovissa pidettiin vaihettelevia
huveja. Niissä tilaisuuksissa, jolloin Magdalena Rudenschöld oli
vapaa hovipalveluksesta, etsi hän siis mielellään entisiä tuttaviansa
ja näiden joukosta ei hän myöskään laiminlyönyt uudistaa käyntiänsä
Daschka- kreivittären luona, jolla, ollen rikas ja Paris'issa hienosti
kasvatettu oli sekä varoja että aistia huvien järjestämiseen
asunnossansa, joissa ylpeimmät ja ylhäisemmät perheet kilvassa kävivät.

Tuo kaunis kreivitär oli kaikkien ihailema; miellyttävä ja kaivattu,
kuin hän oli, kuiskailtiin hänestä hymyillen, että hän sangen
halukkaasti suvaitsi useamman kuin yhden hoviherran ihailua. Tulinen
ja vilkas luonteeltaan, kuten ranskalaisnainen ainakin, kehoitti
hän virmailemisellansa enemmän seuraamaan hänen esimerkkiänsä kuin
häntä siitä moittimaan, ja Magdalenasta oli pian hauskaa nähdä
itsensä liikkuvan seuraelämässä samalla vilkkaudella kuin hänen
ystävättärensäkin.

Eräänä edelläpuolenpäivänä maaliskuun lopulla tapaamme kreivittären
ja Magdalenan yhdessä, ollen par'aikaa sellaisessa vilkkaassa
pakinoimisessa, joka usein sattui noiden molempain nuorten naisten
kesken ja jotka, vaikka ne koskettelivatkin päivän vähäpätöisiä
tapahtumia, kuitenkin joskus soivat heille tilaisuutta vaihtamaan
ajatuksiansa seikasta, josta kaksi toistansa ystäviksi nimittävää
nuorta naista helposti joutuvat keskustelemaan — ja tämä seikka oli
rakkaus.

Tässä suhteessa ilmoitteli kuitenkin ainoastaan kreivitär
salaisuuksiansa. Kumminkin kymmenen eri kertaa oli hän tänä talvena
tunnustanut olleensa rakastunut, ja Magdalena kuulteli epäilevästi
hymyillen hänen kertomuksiansa, tunnustaen puolestansa vielä
odottavansa omaa, tuntematointa ritariaan.

— Siis ei vaan teidän ikuinen rakkautenne toteudukaan, ystäväiseni!
lausui Daschka-kreivitär tuolla vilkkaalla, hiukan ivallisella äänellä,
jolla hän tavallisesti puheli.

— Alan yhä enemmän menettää toivoni.

— Magdalena-parka! Mutta mitä pidätte te minun hameestani?

— Se on oivallinen! Olisipa sentään hauskaa tietää, minkä vuoksi te
niin usein vilkaisette seinäkelloon... rohkenenpa arvata... kysymys on
jostakin kahden kesken kohtaamisesta.

— Myönnän olevanne oikeassa! vastasi kreivitär hilpeästi, —
ajatelkaahan, missä pulassa olin viime viikolla. Ompelijattarellani
oli niin ylen paljo työtä, että hän kieltäytyi valmistamasta minulle
pukua, jota ai'oin pitää kreivi Gyldenstolpen tee-iltamassa... mutta
tästä puhuen, tapasin siellä teidän hyljättynne! Niin, paroni Stjerneld
on todellakin tullut kalpeaksi ja laihtunut, ja tämä tulee rasittamaan
teidän omaatuntoanne, Madeleine!

— Te mainitsitte pulastanne keskeytti tuo nuori hovineiti.

— Niinpä niin; ompelijattareni oli, kuten sanoin, aivan mahdotoin, ja
minä olin epätoivossa...

— Mutta sitte keksitte te keinon, te hankitte toisen ompelijattaren!

— Kuinka te sen tiedätte, Madeleine?...

— Näenhän minä hameenne! — molemmatkin naiset hymyilivät toisillensa.

— Eipä puutu teiltä terävää silmää!

— Sitte minä jatkan... te odotatte ompelijatartanne, ja minä
jään rauhassa luoksenne istumaan, toivoen ett'en häiritse teidän
keskusteluanne.

— Päinvastoin on hauskaa kysyä neuvoa teidän aistiltanne. Te puette
itsenne sangen somasti; mutta teidän hovissanne ei teillä olekaan hätää
värin valitsemisessa, valkoista, mustaa ja... mutta enpä voi käsittää,
missä hän viipyy!

— Entä jos hänkin jää tulematta... jos hänelläkin on niin ylen paljo
työtä...

— Siitä ei ole pelkoa... koko talven on hän milt'ei ollut työttömänä.
Olipa pelkkä sattuma, että hänet tapasin ja, kaikeksi onneksi minulle,
voin häntä käyttää.

Samassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren
tuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö,
kantaen kääryä käsivarrellansa.

— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette
niin hyvin, että tulette täsmällensä!

— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; —
minun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli
teillä, kreivitär, niin paljo puuhaa...

— Noh, jospa saittekin varrota... entä sitte? Jos ai'otte saada
työnansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!

Hämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan
äitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.

Tuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin
säikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne
muassanne jonkun tarttuvan taudin.

— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.

Miksi ette sanonut sitä heti... luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan
teistä hauskaa!... Mutta katsokaapa tätä hihaa!... onhan se liian
avara... vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle... kas niin!... pyörtäkää
sivuompelusta hiukan enemmän... ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja
kääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja
pitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen
hän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena
oli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan
ompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti
Svartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja
Magdalena lausui säälien:

— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin
näyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.

— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko
tuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli
keksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!

— Mutta pelkäsittehän te itse...

— Ensiksi, tosin, mutta kun aprikoin asiata tarkemmin... Ah, Madeleine,
maailma on nyt kerran sellainen, eikä enään voi uskoa kalpeita eikä
vereviä poskia, ei vaiti olevia eikä lavertelevia kieliä!... Jalkaisinko
ai'otte jo mennä... vai niin, te ette ajakaan! Malttakaahan, minun
täytyy kumminkin lähteä ajelemaan ja minä odotan juuri nyt vaunujani,
niin saatan teidät Fredrikshoviin.

Magdalena saapui sinne samaan aikaan kuin hänen palveluksensakin piti
alkaa, ja järjestettyään pikaisesti pukunsa, meni hän suorastansa
ruhtinattaren luokse. Vastattuaan ystävällisellä nyökkäyksellä nuoren
hovineitinsä alamaiseen tervehdykseen, istui Sofia Albertina hetkisen
vaitonaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena, pää kätensä nojassa. — Voinhan
luottaa teihin?

Tämä ruhtinattaren täydessä totuudessa tehty kysymys synnytti heleitä
ruusuja Magdalenan poskille, ja hän kiiruhti vastaamaan, ett'ei hän
kait ollut osoittanut päinvastaistakaan luonnetta.

— Ette, ette, vastasi ruhtinatar hymyillen, — minä tarkoitin vaan,
voisitteko te pitää hampaidenne takana salaisuuden, jos teille
sellainen uskottaisiin.

— Sen rohkenen uskoa, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

Ruhtinatar katseli nyt tutkivilla silmäyksillä Magdalenaa, ja nähden
hänen avonaiset kasvonsa lausui hän: — Olen todellakin vakuutettu,
ettei teidän silmänne vielä osaa vilpistellä.

— Se vakuutus on minulle mieluinen, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

— Niin vaitiolemisen taito on kentiesi vaikein koko maailmassa! Te
näytätte epäileväiseltä; mutta muistakaatte olla varovainen, kun aiotte
uskoa jollekin salaisuuksianne!... Nyt tahdon teitä koetella... saamme
nähdä, voitteko olla kenellekään puhumatta, mitä tästä ajasta lukien
kello neljään tulee tapahtumaan!

Ruhtinatar vaikeni ja hymyili: — Te näytätte aivan juhlalliselta ja
vakavalta, jatkoi hän — olkaa huoletta!... Enpä tule uskomaankaan
teille minkäänmoista tärkeätä valtiollista salaisuutta! — Sofia
Albertina, joka hetkeksi oli keskeyttänyt puheensa, jatkoi taasen
ystävällisesti: — Ensiksikin pitää teidän hankkia tänne umpinaiset
vuokravaunut, joiden tulee varrota Siniportin tällä puolen ja toiseksi
on teidän muutettava pukunne niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista
sekä olla valmis tulemaan hänen majesteettinsa ja minun mukaani. —
Tämän lausuttuansa viittasi ruhtinatar poiskäskevästi kädellään ja meni
leskikuningattaren luokse.

— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään
huomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin
makuuhuoneessansa.

— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti
vuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme
siis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu
pysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme
kohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne
heltymään...

— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen
Kaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos
olen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin...

— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo
sydämenne pysyy aina samana!

Hetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena
Rudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat
yksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät
ilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.

Leskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin
taivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin,
oli katuloan peittämänä.

— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui
Lovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle
vaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren
rinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena,
joka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren
kadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle,
kunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.

Tänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset
vuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa,
sisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä
vierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot
vaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.

— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar
kovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?

— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni
perille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian
tunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän
jäljestämme... kantotuolissa.

Kuningattaren sanat tulivat tässä keskeytetyiksi. Kova sysäys nakkasi
hänet sekä ruhtinattaren nokallensa, akkunanruudut tärisi ja vaunut
kirisi vanhoissa liitoksissansa; he olivat nyt onnellisesti päässeet
viimeisen ja syvimmän katuojan yli, ja hevoiset pysähtyivät Magdalenan
mainitsemaan kadunristeykseen. Nuot kolme naista astuivat joutuin
vaunuista ja katosivat erääsen porttikäytävään, josta he, noustuansa
muutamia portaita ylöspäin, pian astuivat sisään eräästä ovesta, jonka
ruhtinatar avasi avaimella, joka tähän asti oli ollut Magdalenan
huostassa.

Huoneet, joihin he nyt sulkeusivat, olivat luvultansa kaksi ja
kohtalaisesti sisustetut, kotikutoisilla, paksulla langalla
juovitetuilla akuttimilla. Kun kuningatar oli antanut riisua
päällysvaatteet yltänsä, asettautui hän ruhtinattaren kera
erääsen akkunaan, jossa nuot jokseenkin tiiviit akuttimet, jotka
ulottuivat katosta permantoon saakka milt'ei kokonansa peittivät
heitä ohikulkevien silmiltä, samalla kuin Magdalena oli peräytynyt
lähimäiseen huoneesen.

Puoli tuntia kului, jolla ajalla kuningatar ja ruhtinatar vaihtoivat
puoliääneen muutamia sanoja; ja tämä aika tuntui luultavasti
Lovisa Ulrikasta liian pitkältä sillä hän lausui pari kertaa aivan
maltittomana: — Kolmen aikanahan hänen piti lähteä Hagaan?

Vaunuja, ja kantotuoleja sekä jalkamiehiä kohtasivat toisiansa.
Liehuvilla sulkatöyhtöillä koristeltuja naisia, joilla oli kukkia
hatuissansa, vaimoja joiden koruttomien tykki-myssyjen yli oli kiedottu
tiivis huntu, avaroihin viittoihin puettuja kavalieeria, komeissa
virkapuvuissansa pöyhkeileviä sotureja sekä auringonpaistetta,
naurua, loistoa ja vilkkautta, sellaiselta näytti ylipäänsä tuo
katuelämä, johon nyt Magdalenakin salavihkaan loi silmäyksiään.
Eräässä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut, kantotuolit sekä
jalkamiehet, ja syvästi kumartaen tervehtivät he nyt tuota nelivuotista
perintöruhtinaa, joka kasvattajansa sekä erään palvelusta tekevän
hoviherran seuraamana kulki avonaisissa vaunuissa katua eteenpäin.
Juuri sen akkunan kohdalla, johon leskikuningatar oli asettaunut,
pysähtyi vaunut ja hevoiset tekivät pystyn, mutta vakavan käden
ohjaamina rauhottuivat ne milt'ei silmänräpäyksessä, ja matkaa
jatkettiin.

Leskikuningatar, joka yhdellä kädellään oli nostanut akuttimen reunaa,
oli tarttunut toisella tyttärensä käteen, jota hän kovasti puristi,
samalla kun hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Kustaa Aadolf'in päähän,
joka kääntyneenä toisaalle ei silmänräpäystäkään katsellut sinnepäin,
missä Lovisa Ulrika nyt istui.

— Siis en saanut häntä sittekään nähdä, lausui kuningatar, joka
punastunein poskin antoi akuttimen vajota samassa silmänräpäyksessä,
kun vaunut kulki edemmäksi, — noh, niin, yhdentekeväpä se onkin!

— Ei yhdentekevä, äitiseni, vastasi Sofia Albertina nöyrästi, — Jumalan
tähden, maailman puheen tähden... koettakaa ajatella mielisuosiolla
tätä lasta!...

— Sitä en voi, Sofia! — Leskikuningatar työnsi kiivaudella
tuolinsa akkunasta,— suokoon Jumala minulle anteeksi, jos te'en
Kustaa-kuninkaalle väärin! Mutta jos tämä ei ole hänen lapsensa,
tekee hän hirveän vääryyden... hän riistää kruunun omalta suvultaan,
laskeaksensa sen vieraan lapsen päähän... hän jättää vallanperimyksen
suosikkinsa lapselle!... Ja kun silloin ajattelun, että Fredrik voisi
joskus tulla kantamaan tätä kruunua! Onko olemassa parempaa sydäntä,
jalompaa sielua kuin hänen?

Kuningatar vaikeni, muistaen äkkiä, että Magdalena saattaisi
kuulla hänen sanansa joka nyt ruhtinattaren viitattua lähestyi
leskikuningatarta, auttaaksensa häntä päällysvaatteisiin
pukeumisessa, jonka jälkeen he taas kiiruusti palasivat heitä
vartoaviin vuokravaunuihin ja ankaraa täryytystä kärsittyään tulivat
Fredrikshoviin, kenenkään huomaamatta tätä heidän kummallista retkeänsä.

Lovisa Ulrika oli huonolla tuulella. Sattumus oli tehnyt tyhjäksi hänen
aikeensa saada nähdä tätä lasta, jota hän niin usein ajatteli. — Entä
jos sen kasvoissa kuitenkin olisi jotakin hänen poikaansa vivahtavaa?
Leskikuningattaren sydän sykki kiivaasti — äidin ikävöiminen ja milt'ei
sovinnon kaipuu valloitti hänen mielensä, ja hän lausui puoliääneen
itseksensä: — Mitähän Kustaa kuningas tälläkin hetkellä tekee?

Jos hän olisi nähnyt sen kohtauksen, joka juuri tällä hetkellä oli
Kustaa Aadolf'in ja hänen korkean isänsä välillä, olisi kentiesi
kaikki synkät epäilykset hänen mielestänsä poistuneet, sillä kuninkaan
silmät loistivat sulkiessaan helleydellä poikoaan syliinsä. Kun hän
hetkisen oli lakkaamatta puuhaellut tuon lapsukaisen kanssa, jätti
hän sen kasvattajansa huostaan, jonka jälkeen hän viittasi luoksensa
erästä miestä, jonka kasvoissa vikkelyys, ystävällisyys ja viekkaus yhä
vaihetteli.

— Noh, Toll-hyväni, lausui kuningas — missäs me pysähdyimme!

— Kävelemisessämme, teidän majesteettinne!

Kuningas naurahti. — Noh, jatkakaamme sitä siis! Ja kävellen
edestakasin tuossa avarassa salissa, jossa he nyt olivat kahden kesken,
johtui puhe taas siihen kohtaan, missä se perintöruhtinaan tullessa oli
keskeytynyt.

Suurella kaunopuheliaisuudella kuvaili Toll sitä mahtavaa valtakuntaa,
joksi Ruotsi onnellisen sodan kautta voisi tulla, puhui ruotsalaisten
sota-aseiden loistosta Kustaa Aadolf'in ja Kaarlo XII aikana, kiihoitti
kuninkaan kunnianhimoa, samalla kun hän hienolla ja Kustaa-kuninkaalle
mieluisella imartelemisella pilviin asti ylisti kuninkaan nerollisuutta
ja luultua johtajakykyä, esitellen sotasuunnitelman toisensa perään.

— Mutta kaikkeen tähän tarvitaan rahaa!

— Teidän majesteetillenne ei ole mikään mahdotointa!

— Te luulette minusta paljo hyvää, Toll-hyväni! Foi de gentilhomme,
opettakaa minulle ensin kullantekemisen taito, niin käymme sitte
yhdessä onnellisia sotia.

— Jos ei Nordenskiöld...(5)

— Hän ei osaa mitään, keskeytti häntä kuningas äkisti; mutta jos...
niin, mitä luulette Björnram'ista? (6)

— Minä luulen hänen osaavan puhua hyvin, teidän majesteettinne! Toll'in
vilkkaat, ivasta loistavat silmät tähystelivät kuningasta.

— Te luulette siis hänen puhettansa pelkäksi suun pieksemiseksi! lausui
kuningas hymyillen. — Olenpa todellakin milt'ei teidän mielipidettänne.
Kaarlo pitää häntä kuitenkin suuressa arvossa ja väittää hänellä olevan
salaisia, muille tuntemattomia tietoja... omasta puolestani en voi
kieltää, että hän ilman minkäänmoisia valmistuksia omasta pyynnöstäni
näytti minulle korkeasti autuaan isäni haahmun, joka ikäänkuin torjuen
nosti minulle kättänsä. Jos tässä ei ollut mitään petosta, mitähän
tämä elje liene tarkoittanut? Tuo levotoin, aina aavistusten vallassa
oleva kuningas vaikeni muutaman silmänräpäyksen. Se oli varmaankin
varoitus... Entä jos hän varoittikin minua Björnnam'ilta...(7. minä
tulen pitämään sitä veitikkaa tarkalla silmällä! Herrat vapaamuurarit
huvitteleiksevat kentiesi kapinoimalla minun veljeni johdolla... Foi de
gentilhomme, sellainen leikki voisi tulla heille sangen vaaralliseksi!
Mutta todellakin, mehän puhuimme kullantekemisestä. Mitä te, Toll,
tästä asiasta arvelette?

— Minä arvelen, että olisi oivallista olla osakkaana sellaisessa
tehtaassa!

Kuningas hymyili. — Hyvä, vast'edes saamme nähdä! Tepä juuri olettekin
se mies, jota tarvitsen... te olette liian viisas, antaaksenne pettää
itseänne, ja jos sellaisia tietoja todellakin on olemassa, voitte te,
eikä kukaan muu saada niistä selinkoa... siis saatte te valmistaida
matkustelemaan ensi keväänä Saksassa ja Ranskassa. (4)

— Olen ihastuksissani tästä toimesta, lausui Toll, syvään kumartuen.



KYMMENES LUKU.


Eläintarha, joka tykkänänsä vivahti maaseudulle peltosarkoineen,
latoineen ja luhtineen, oli Kustaa III:nen aikana kokonansa
toisennäköinen kuin nyt, mutta silloin, kuten nytkin oli siellä
Pähkinäkumpu, _Mäster Nilses_ (8) nimeltä, joka aina seitsemännentoista
vuosisadan alusta oli Eläintarhan mahtavin ravintola, johon ylhäinen
maailma joka päivä teki huviretkiänsä. Se sijaitsi nurmikoksi
mainitulla paikalla, Novillan vastapäätä, jossa tuo komea, avara
kolmenkertainen puurakennus kohottiikse korkealle puiden yli, ja
aamusta varhain iltaan myöhään tungeskeli siellä loistavia ajopeliä
otollisen suurien lasiakkunoiden edustalla.

Eräänä kauniina kevätpäivänä toukokuun alkupuolella istui täällä
monilukuinen seurue puoleksi rakennuksen sisässä olevalla kuistilla,
joka ulottui koko keskimäisen kerroksen läpi; tämä kuisti, johon
mahtui kaksisataa henkeä, oli täksi päiväksi kokonansa luovutettu
Daschka-kreivittärelle ja hänen seurueellensa. Tuo ihana kreivitär,
joka oli puettu ranskalaiseen tapaan sinertävään hameesen, johon
oli kudottu isoja, vaalean punaisia ruusunkukkia ja hopealoimisesta
silkkikankaasta tehtyyn viittaan, joka oli reunustettu loistavilla,
auringonpaisteessa välähtävillä tähdillä koristetulla koruompeluksella,
istui ikäänkuin kuningattaren ryhdillä ja alamaisesti jutellen tuon
hovikavalieerijoukon kanssa, joka hääräili hänen ympärillänsä.

Kreivittären puku erosi huomattavasti muiden hänen lähellänsä
olevien naisten puvuista, jotka käyttäen tuota koristelemattomampaa
ruotsalaista pukua (9), olivat mustissa laahushameissa, ruumista myöten
asuvissa kureuumissa, pitsihihoissa ja leveissä hameenlaskoksissa.

— Suokaatte minulle kunnia juoda teidän terveydeksenne! lausui
kreivitär, joka sanomattoman viehättävänä piti emännyyttä kahvipöydässä
ja nyt, kostuttaen huuliansa lasillisessa Huil de Venus-viiniä
[Jonkinlaatuista hienoa likööriä] joi vieraidensa maljan; — mutta,
hyvät naiset, kentiesi haluatte toisen kupin kahvia?

— Siihen en suinkaan ole halutoin, vastasi kreivitär Rudenschöld, joka
samoinkuin Magdalenakin oli yksi kutsutuista vieraista.

— Madelaine hyväni, auta minua emännän raskaiden velvollisuuksien
täyttämisessä. En jaksa enään nostaa tätä kannua, lausui
Daschka-kreivitär, jonka käytös nyt muuttui naisen viehättäväisyydestä
leikkivän lapsen vallattomuudeksi ja joka nyt nousi seisovallensa,
antaen tuon ison hopeakannun Magdalenalle, joka hymyillen ja
viehättävänä istui pöytään emännän sijalle.

Magdalenan olkapäillä riippui Tours'in kaupungista tuotu, silkkinen
aamukaapu, ja hänen liikkuessaan paljastui osa hänen kaulaansa,
jonka huikaiseva valkoisuus jyrkästi erosi tuosta tulipunaisesta
nauharuususta, joka piti kiinni hänen poimullista kaulustansa.

— Teistä tulee kerran viehättävä emäntä Madelaine! Jos en pitäisi
teistä niin paljon, kadehtisin teitä. Niin, niin, paroni Leyonhjelm,
— kreivitär kääntyi hymyillen paroni Leyonhjelmiin, joka samoinkuin
paroni Essen'kin oli niitä herroja, jotka tänä ehtoopäivänä kuuluivat
tuon venäläisen naisen seuruesen, ja joka ensi kerran esitettiin
lukijalle silloin, kun he olivat Dashka-kreivittären luona hänen
ensimmäisillä vastaanotoillansa, — niin, niin paroni, alanpa peljätä,
ett'en enään tästälähin rohkene lukea teitä ritarikseni!

Paroni Leyonhjelm'in i'äkkäät, ryppyiset ja maalatut kasvot menivät
nauruun, ja laskien kätensä vasemmalle kyljelleen lausui hän: niin
viehättävä nainen, kuin te, kreivitär olette, voi aina luottaa minuun!
Joutuisinpa toivottomuuteen, jos te voisitte luulla...

— Kas tuossa, keskeytti kreivitär, viuhtoen miellyttävästi
viuhkallansa, — juokaa nyt kahvia, se tulee asettamaan teidän
hermojanne!

— Mitä... luulenpa teidän ottavanne sokeriakin! lausui Magdalena, —
enpä edes muistakaan kaikkien niiden kukkasien nimiä, joihin te, herra
paroni vähän ajan kuluessa olette minua verranneet! Onhan kukkasissa
hunajata, ja sellaiselle perhoselle, kuin te olette, luulisin omasta
kädestäni tarjotussa kahvissa olevan kylläksi imelyyttä...

— Minun kauneudestanikin, keskeytti Magdalena leikillisesti paronin,
jonka suu jo oli auki vastaamiseen, — niin, minä keskeytin teidät,
sillä minä tiesin, mitä te tulisitte sanomaan, koska te kumminkin sata
kertaa olette tänään lausuneet minulle samaa; mutta nyt minä olen
siihen kyllästynyt; jos tahdotte olla minulle mieliksi, täytyy teidän
keksimän jotakin uutta...

— Minä tulen keksimään jotakin uutta, keskeytti Daschka-kreivitär
vilkkaasti, — mitähän sanotte pienestä kävelyretkestä mättäillä ja
metsäpoluilla.

— Hyvä, hyvä!

Ehdoitus hyväksyttiin riemulla; ja ainoastansa muutamat harvalukuiset
naiset, niiden joukossa kreivitär Rudenschöld, pitivät kuistille lepoon
jäämisen parempana.

— Etsikäämme seikkailuja! ehdoitteli paroni Essen.

— Me hyväksymme! vastasivat useimmat naiset.

— Mutta näin suurta ihmisjoukkoa väistää kaikki seikkailut, lausui
Dashka-kreivitär, enpä todellakaan tiedä, mitä meille voisi tapahtua,
jos ei vaihettelevaisuuden vuoksi joku meistä kompastu puunpökköihin
tahi revi hamettansa. Mitä sanotte siitä, jos jakaantuisimme pieniin
ryhmiin?

— Kunhan vaan minä saan tulla teidän kanssanne, lausui paroni Essen
puoliääneensä, katsellen ihmettelevillä silmäyksillä tuota viehättävää
ja iloista kemunpitäjätärtä, joka nyt seurueneensa oli pysähtynyt
vanhan tammen alle, jonka ympärillä useimpia polkuja risteili.

— Niin, parempi on, että hajaannutaan, jatkoi kreivitär, — noin
tunnin perästä tapaamme taas kaikki toisemme kuistilla! Madelaine,
tulettehan te minun seuraani? Paroni Essen, tahdotteko ruveta meidän
suojelijaksemme?

Hymyillen jakaannuttiin nyt eri ryhmiin, ja mennen eri suunnille olivat
kävelyretkeilijät pian toistensa näkyvistä.

Raivaamattomia polkuja ja lehväisiä kukkuloita samoilivat nyt
Daschka-kreivitär ja Magdalena. Auringon säteet leikittelivät puiden
latvoissa, jotka olivat keväisen lehdenpuhkeamisen vaaleammassa
vihannuudessa, laululinnut visertelivät heleästi, ja puiden välistä
vilahteli sieltä täältä joku harasarvinen hirvi tahi nopeajalkainen
kauris.

— Mutta löydämmeköhän tien takasin? lausui Magdalena, joka oli
tarttunut ystävättärensä käsivarteen ja nyt äkkiä katsahti taaksensa.

— Luulenpa voivani vakuuttaa siitä, vastasi paroni Leyonhjelm — astukaa
vaan levollisena eteenpäin.

— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin
seikkailujahan me olemmekin etsimässä.

— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä
se on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.

He olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella
oli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko
nuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä.
He sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja
nopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat
valkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki,
valuivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti,
silmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti
käyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret
nostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.

Vähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten,
että aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan,
kysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä
trisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia
kuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.

— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin
hiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni
Essen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota
vilkasta elämää.

— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta
yleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin.
Mutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?

— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka
kuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain
naisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te
olette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen
tapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri
kuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin...
paroni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa
tuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä
paljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä
lausuvankin... hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi,
että mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa
kapakoista ja roistoväestä!

Kreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:

— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan!
Rouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän
neron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää,
laihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä
silmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin
taivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä,
taaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen
ruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi
kainalossansa.

Soittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut
käyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa
levätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle,
samalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä
silmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa
vaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän:

— Laulakaa meille vielä yksi laulu, isä Bellman!

— Ei säveltäkään enään tänä iltana, nukkeni! Minä olen laulanut teille
ja te olette tanssineet minulle... nyt olemme tasassa. Hyvää yötä!

— Ei, älkäätte menkö vielä! huudettiin hänen jäljestänsä, — viipykää
vielä hetkinen! Juokaa edes lasillinen mummaa! ([olutta] 10)

— Älä lörpöttele! Tiedäthän, ett'ei hän sitä koskaan te'e! keskeytti
heitä toiset, kun Bellman sanaakaan lausumatta vitkallisesti poistui.

— Seuratkaamme häntä! pyysi Magdalena, ja kiertäen tuon tasaisen
nurmikon, jossa väkijoukko täynänsä vilkkautta ja riemuhuudoilla
matkien esi-isiensä arvollisuutta koettivat hypiskellä vanhan aikuista
Branikulatanssia (11), vaelsi nyt tuo nuori hovineiti ystävättärensä
ja noiden molempain hoviherrani kera ales Pähkinäkummun takana olevaa
rinnettä myöten ja seurasi niin hyvin kuin taisi Ulla Vinbladen
ikimuistettavaa laulajata, jonka korkea vartalo silloin tällöin vilahti
puiden välistä.

— Nyt häntä oi enään näy, lausui Magdalena, — ah, vaiti, tuolla hän
on! Ajatelkaas, herra paroni, kuinka hauskaa, jos me täällä jossakin
saisimme kuulla hänen laulavan! — Hän on kuninkaan suuressa suosiossa,
joka monasti tuntemattomana on kuullellut hänen lauluansa sekä tuolla
Pähkinäkummulta että Vihriässä Lehdossa, ja häntä kutsutaan usein
kuninkaan ystäväseuroihin...

— Minä olen kuullut hänen niissä laulavan, keskeytti paroni Leyonhjelm
— hän laulaa koko somasti ja varsin omituisesti; mutta tuota yleisön
ihmettelemiskuumuutta en voi käsittää.

— Minäkin tunnen sitä jo! vastasi Magdalena hilpeästi. — Mutta mihin
kummaan hän nyt menikään?

— Hän meni Siniportille (12) päin. Luultavasti meni hän siellä olevaan
ravintolaan.

— Tässä silmänräpäyksessä olivat kävelyretkeilijät niillä paikoin,
missä runoilija hetki sitten oli kadonnut heidän näkyvistänsä. Heidän
edessänsä oli Eläintarhapuistoon vievä ajotie ja oikealla tuo pieni,
vähäpätöinen, keltaiseksi maalattu ravintolarakennus, jonka edustalla
näkyi joitakuita merimiehiä, jotka vieden erästä naista keskellänsä,
nopein askelin riensivät avaralle pihakentälle.

Daschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen
tyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena,
kuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa
ommella pistostakaan minulle!

Magdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni,
kalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja
jonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin
ja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä,
jott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs
jyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt
ahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.

— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö
kukaan auta tuota tyttöparkaa?

— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin
tavoin tehnyt alun... niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei,
älkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen... sitä en salli. Tulkaa,
rientäkäämme täältä!

— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä
edessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan
hoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua
ruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain
humalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen
joitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää
puolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!

— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole
järkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja
heleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä
ivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa
saisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?

Nuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina
liittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat,
erkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.

— Noh, niin, eipä hän väärässä ole... kyllä se vaan totta on!

Tuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta,
joka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta
kun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja
suojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli
milt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen,
joka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä,
rohkaisevalla hymyilyllä lausui:

— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken
eroitettiin... kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen
matkaa!

Tunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista
kohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:

— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka
hän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata,
hurraata Bellman'ille!

— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin
kuullut hänen laulavan... mutta tänä iltana se toivo ei toteudu!
ajatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa,
nähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!

Neljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät
taasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär,
totutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon
nähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle
tielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti
osoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.



YHDESTOISTA LUKU.


— Hän oli niin ystävällinen ja hyvänsuopa, että seurasi meitä aina
Eläintarha-kaupunginosaan (13) saakka.

Tuo pieni ompelijatar, jonka Magdalena kutsuttanut luoksensa
Fredrikshoviin, seisoi kunniata osoittavassa asemassa tuon nuoren
hovineidin edessä, joka kangaskappaleiden, harsojen ja nauhojen
ympäröimänä oli kysynyt, miten tuon edellisen illan seikkailut
vihdoinkin olivat päättyneet.

— Äitini oli aivan menehtymäisillänsä säikähdyksestä, jatkoi tyttö,
— tänään ei hän ole jaksanut nousta vuoteeltansa. Niin me emme olisi
rohjenneet mennä niin myöhään ulos, jos ei...

— Jos ei, kertoi Magdalena alavalla ystävällisyydellä, — te voitte
luottaa minuun!

Tuo nuori, uljas hovineiti, kuinka onnellinen hän itse olikaan!
Jonkinlaisella ihmettelemisellä katseli hän noita kalpeita, umpinaisia
ja murheellisia kasvoja, jotka nyt kyyneltyneinä kääntyivät pois
hänestä.

— Olihan eräs henkilö, jota äitini välttämättömästi tarvitsi
tavata eilen, eräs henkilö, joka asuu pienessä hökkelissä
Eläintarha-kaupunginosassa... ja sinne tulemme mekin nyt muuttamaan...

— Asumuksennepa tulee olemaan kovin syrjässä, kun tarvitsee teidän
apuanne... lupaan kuitenkin pitää teitä muistissani ja, niin paljo kuin
voin, kehua muillekin teidän ompelustanne. Nyt on minulla kuitenkin
itsellänikin hyvä joukko korjuutettavaa... tuon hameen reunus on
silitettävä ja uudestaan poimuttava, ja tässä on kangasta uuteen
päällysvaatteesen... mutta olinpa unohtaa, minulla on niin paljo puuhaa
Svartsjöhön muuttamisen takia, ett'en kentiesi satukaan olemaan kotona,
kun tulette töitänne tuomaan. Olisi sentähden hyvä, jos saisin heti
maksaa teille!

Tuo kalpea tyttö tankkasi aivan hämillänsä suurkiitoksia, samalla kun
ilon puna äkkiä leimahti hänen poskillansa. — Mutta tässähän on liian
paljo rahaa!

— Oh, minulla on niin paljo työtä teidän varaltanne! Kas tuossa on
eräs kaulus à la Medicis, tuossa eräs kankea kaulus ja tuossa eräs
ruotsalaista mallia; tässä on harsoa, ja teidän tulee valmistaa
minulle äärettömän monta pöhötintä pitsihihoihini! Magdalena puhui
hätäisesti, tyytyväisenä ja iloisena mielessänsä, laski hän kädestään
silkkikukkaronsa, joka entuudestansakaan ei ollut kovin raskas ja
joka nyt tuli aivan keveäksi, katsellen samassa hyväntahtoisuudella,
jossa ei enään ollut alavaisuutta, tuota tyttöä, jonka murheellinen
muoto melkoisesti oli kirkastunut, ja lempeyttä täynänsä jatkoi tuo
nuori neiti: — Jos voin joskus olla teille avuksi, niin tulkaa vaan
ujostelematta luokseni!

Tuskin olivat nämät sanat tulleet lausutuiksi, kun Daschka-kreivitär
astui huoneesen.

— Olettepa toimessa, näen ma, lausui hän, osoittaen tuskin
huomattavalla päännyökkäämisellä tuntevansa tuon nuoren tytön, joka nyt
syvään lyykistyen poistui. — Mutta minun mielestäni pitäisi teidän jo
olla kovin kyllästynyt tuohon ruotsalaiseen pukuun!

— Se on niin mukava... ei tarvitse vaivata päätänsä! Niin,
Kustaa-kuningas tiesi kyllä, mitä hän teki. Nuot ranskalaiset kuosithan
panevat teidät kokonansa ymmälle! Ajatelkaas, kuinka suuri säästö
meille tulee, kun pääsemme noudattamasta tätä kuosia. Jumalani, ja
kun vielä ajattelee, mitä kaikkia te tarvitsette! Magdalena oli vaiti
muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän veitikkamaisesti hymyillen
lausueli:

    — Niin, mik' on esimerkiks' Lisatta?
    Töyhtöt, tupsut, soljet, helmet,
    Sormukset ja myssyt rimsut,
    Verkot, kassat, kähertimet,
    Ristit, viuhkat, varjostimet,
    Hameet, laahukset ja kaaput,
    Hepeneet ja hetalehet,
    Pitsit, huivit, silkit, saalit,
    Hohtokivet, kellot, maalit,
    Otsarivat, tekotukat,
    Päähykset ja hunnut, sulat,
    Rannerenkaat, vitjat, paulat,
    Harsot, röijyt, esiliinat,
    Hajuvedet, palatiinit,
    Rintineet ja kureliivit,
    Turnyyrit ja krinoliinit,
    Hatut, nauhat, korvarenkaat,
    Puuhkat, ripsit, poimut, solmut,
    Laskokset ja ruusukkehet,
    Sormikkaat ja kalvoisimet,
    Viitat... liioittelematta
    Kaikki nää, on, näet, Lisatta! (14)

— Oh, me tarvitsemme paljon enemmän, lausui tuo kaunis kreivitär
hilpeällä naurulla, — enemmän kuin puolet on jäänyt unohduksiin!
Mutta, jos teitä tahdotaan saada säästäväisiksi, ei vaatteiden kuosi
voi estää kankaiden kalleutta: Niin, te kaunotar-parat olette tuomitut
ikuiseen yksitoikkoisuuteen! Teidän kuninkaanne ihmetteleminen — jota
samaa minäkin tunnen, — meni aivan liiaillisuuteen, kun te tässä
asiassa noudatitte hänen mieltänsä. Ei mikään maailmassa olisi saanut
minua taipumaan siihen! Mutta unohdanpa kokonansa sanoa, että tulin
tänne viemään teidät muassani. Minä matkustan kohta pois ja tahdon
nauttia teidän läsnäoloanne niin paljo kuin mahdollista, varsinkin tänä
iltana, sillä minun tee-iltamaani kokoontuu pieni, ystävällinen seura,
vapaaherratar Rålamb, paroni Armfelt... mutta kesken puheen, mitä
pidätte hänestä?

— En muista koskaan nähneeni paroni Armfelt'iä.

— Hän on vaarallinen mies, Madelaine, jota minä varoitan teitä
katselemasta liian läheltä.

— Ei mitään hätää, vastasi Magdalena iloisesti.

— Älkää sanoko niin, Madelaine; ei yksikään nainen jonka suosioon hän
haluaa päästä voi häntä vastustaa.

— Epätietoistahan on, haluaisiko hän päästäkään minun suosiooni.

— Oh, te olette kylläksi kaunis!

— Olkoon niinkin, mutta minusta tuntuu tuollaiset vastustamattomat
henkilöt vastenmielisiltä!

— Jättäkää arvostelunne siksi, kunnes olette hänet nähneet! Niin,
älkäähän olko niin nopsa pudistelemaan päätänne! Tiedättekö, aivan
äskettäin en voinut olla häneltä kysymättä, miten hän menetteli,
saadaksensa kaikki naiset itseensä ihastumaan? "Minä jumaloin kauneutta
(15)," oli hänen ainoa vastauksensa; mutta olisittepa nähneet hänen
silmänsä, Madeleine, olisitte olleet hukassa!

— Te jo todellakin olette, vastasi Magdalena hymyillen.

Ah, Madelaine, minä olen jo entisestään häneen ihastunut, ja
ihastukseni alkoi jo kokonaista kaksi vuotta sitte, ollessani Spaan
kaupungissa! oikeastansa olikin se hän, ku sai minut tulemaan tänne!
Jo ensi hetkestä, kun tulin hänen tuttavaksensa kreivitär Ramel'in
perhessä, miellytti hän minua suuresti! Kuinka hyvin minä muistan sen
illan! — Daschka-kreivitär vaikeni moniaan silmänräpäyksen ja katsoen
suoraan eteensä haaveilevalla miettimisellä, joka loi hänen tummille
kasvoillensa uutta suloa, jatkoi hän: — Me istuimme ulko-ilmassa
kuistilla... aurinko oli juuri laskemaisillansa, meidän juttelumme
koski, en tiedä oikein minkä johdosta, kummallisia unia, ja Armfelt
kertoi silloin muun muassa, kerran lapsena olleensa näkevinkin enkelin,
joka tuli hänen luoksensa vakuuttamaan hänen tulevan onnelliseksi ja
kehoitti häntä lausumaan kolme toivotusta, jotka kaikki tulisivat
toteutumaan. Noh, eipä hän kauan aprikoinutkaan, ennenkuin vastasi:
minä toivon tulevani kaikkein niiden rakastamaksi joille haluan
olla mieluinen, tahdon voittaa venäläiset ja tulla jonkun suuren
ruhtinaan suosikiksi (16) Juuri samalla hetkellä ajoi Kustaa III:s sen
kuistin ohi, jolla me istuimme, ja Armfelt kumartui syvään, näkymättä
kuitenkaan tulleen huomatuksi (17) Siitä huolimatta oli hän sittekin
kahden päivän perästä kuninkaan vasituinen suosikki!

Magdalena nauroi: — Hänen täytyy siis ottaa enkelejä avukseen
tullaksensa miellyttäväksi!

— Sitä ei hänen tarvitse tehdä, mutta te tulette piakkoin itse
myöntämään asian niin olevan... valmistakaa nyt vaan itsenne lähtemään
minun mukaani.

— Heti paikalla! Uteliaisuus oikein polttaa minua, vastasi Magdalena
piloillansa ja järjesti peilin edessä pukuansa, kiinnitti hohtokivillä
koristettuja kellukkeita korviinsa sekä tekopilkun poskeensa, jolloin
hän hymyillen lausui: — Tällä pienellä regardez moi pilkulla (18)
toivon kiinnittäväni hänen huomionsa itseheni.

— Baisez moi pilkku [huulilla tai suupielessä] (19) olisi kentiesi
hänen mielestänsä puoleensa päin vetävämpi, vastasi kreivitär.

— Tahdon ensiksi koettaa tätä keinoa! Kas niin, nyt olen vihdoinkin
valmis!

Tässä silmänräpäyksessä astui Magdalenan kamarineiti huoneesen
ilmoittamaan että Sofia Albertina-ruhtinatar oli pahoinvoipa, ja että
hän toivoi Magdalenan jäävän hänen luoksensa siksi päiväksi.

— Siinä tapauksessa en voi lähteä mukaanne, lausui Magdalena, joka
tunsi sangen suurta mielihyvää siitä, että ruhtinatar oli pitänyt
häntä muita hovineitiänsä parempana, ja lausui nyt jäähyvästit
Daschka-kreivittärelle.

— Siis en saakaan esitellä teitä tänään paroni Armfelt'ille, vaikka
olen puhunut ääneni langennuksiin, saadakseni teidät häneen mieltymään?
kysyi kreivitär, joka näytti hiukan närkästyneeltä, antaen viuhkallansa
pienen läimäyksen Magdalenan käsivarteen.

— Suojelusenkelini tahtoo luultavasti varjella minua tuosta
vaarallisesta miehestä, lausui Magdalena piloillansa ja meni nyt
ylhäisen hallitsijattarensa luokse.



KAHDESTOISTA LUKU.


Avonaisella, puutarhan puoleen johtavilla lasi-ovella Svartsjön
linnassa seisoi juhannuspäivänä 1782 Lovisa Ulrika, katsellen
haaveilevilla silmäyksillä ulkoilmaan.

Aamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen
kullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa
suhisten.

Olihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät,
linnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja
ilmassa tuntui suloisia tuoksuja.

Leskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin
valoisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt —
leskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman
poikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin
katkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo
ainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä
johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti
hänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän
ei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin,
katsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut
uuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan
valtaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia
askeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika,
joka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa
silminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja
kentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän
silloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli
kirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin,
Jumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan
kaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi... Ah, rakas
Kustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä
valtaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki
hyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että
yksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)

Näin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana
aurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa
ja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille
kilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot;
suutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)

Leskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat;
niin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.

Pää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi
myrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset,
joita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat
rajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen
sydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin
lemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin
ajattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi
noista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina
ylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta,
tämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä
aikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren
ja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä
anteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.

Tämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine
auringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta
se hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin
hänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet
hänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä
iloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.

— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia
kukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti
Rudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla
uneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?

— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi
punastuen Magdalena.

— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani...

Varoittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren
vaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen
avioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen
puolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi
hän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?... Ettekö
peljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?

— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet... meille oli
vaan hyvin vaikeaa olla puhumatta...

Ja _sitäkin_ teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut
olla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille
ollut mitään hyötyä?

— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä
hevoisväen upseereja...

— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.
Mutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme "leskisille?"

— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme
äitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä
päivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka
hyvin muistan silloisen juhannuspäivän... ja kukkaissalkon sekä tanssin
sen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!

Ja keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna
synkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan,
jonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.

Ollen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein
sekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella
sukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria
nuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean
näköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.

Ainoasti _kerran_ elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella
tuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän
suojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja
Berch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden
ja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän,
ja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja
halun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret
mustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun
ajattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut
työskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin
ahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja
Tukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.

— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän
ajastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa
uusi aikakausi.

Kuningatar hymyili ja hän jatkoi hetken perästä juttuaan menneistä
ajoista; mutta nyt kaikki tämä on lopussa, lisäsi hän. — Aadolf
Fredrikin kanssa meni minun onneni hautaan, kun hän meni pois,
loppui minun vaikutusvaltani, ja olen saanut elää, nähdäkseni sen,
mikä ennen oli totta, nyt muuttuvan leikiksi. — Nyt ratsastellaan,
hypitään, käydään komeassa puvussa, koetetaan olla sivistyneitä
ja puhutaan ranskaa, — siinä kaikki, mitä tarvitsee, päästäksensä
onnen portahille ja saada etevä asema yhteiskunnassa! — Hän puhui
katkeruudella; mutta eipä kuitenkaan pitkää aikaa kulunut, kun leimu
hänen silmissänsä himmeni, ja nojaten selkäänsä sohvaan rupesi hän
taaskin mietiskelemään, näkymättä pitävän lukua mistäkään, mitä hänen
läheisyydessänsä tapahtui:

Tuo raihnaisuus, jota Lovisa Ulrika tunsi ei ollutkaan ohimenevää
laatua, ja eräänä yönä heinäkuun alkupuolella sairastui hän mitä
ankarimmin. Tästä lähetettiin heti tieto kuninkaalle.

— Minä tiedän, ett'ei hän koskaan enään tule parantumaan, lausui
Kustaa-kuningas kyyneleet silmissä puolisollensa, lähetettyänsä
pikasanoman pyytämään itsellensä lupaa saada tulla äitiänsä
tervehtimään; — minä olen kauan aavistanut hänen pian tapahtuvaa
lähtöänsä, mutta minun täytyy saada nähdä hänet, minun täytyy päästä
sovintoon hänen kanssansa: Oi, ett'ei meidän välillämme olisi ollut
niin paljon väärinkäsityksen aihetta!

— Mutta saattaahan tapahtua, että hän paranee, lausui Sofia Magdalena
lohduttaen.

— Hän _ei_ parane; näinä viimeisinä aikoina olen minä nähnyt niin
levottomia ja kummallisia unia... aina olen minä niissä nähnyt hänet
kuolevana... kuullut hänen lausuvan kirouksensa ylitseni!

Turhaan koki kuningas väkisinkin salata mielenliikutusta, joka häntä
järisytti, ja ollen äärimmäiseen asti taikauskoinen, muisteli hän
kaikkia niitä onnettomuuksia, joita Björnram (eräs tunnettu haaveilija)
hänelle oli ennustanut, ja joiden hän luuli tulevan itseänsä
kohtaamaan, jos hänen äitinsä sovittamattomilla tunteilla menisi ales
hautaan.

Kuningas, jonka sielun tuska yhä oli enenemässä, sai nyt äidiltänsä
luvan tulla häntä tervehtimään, mutta kuitenkin nimenomaan niillä
ehdoilla, että hän toisi kuningattaren ja perintöruhtinaan mukanansa.

— Ei, Sofia, sinä et saa tulla meidän mukaamme! lausui kuningas,
kun hänen puolisonsa salaisella hirmulla valmistausi noudattamaan
pelkäämänsä anopin kutsua. — Ken tietää, miten meitä otetaan
vastaan!... Ei, sinä et saa antaa itseäsi alttiiksi järisyttäville
mielenliikutuksille.

Ja nyt, niin paljon kuin hevoisten kavioista pääsi ja kuninkaan yhä
kertoessa: "nopeammin, nopeammin!" riensi hän perintöruhtinaan kanssa
huimaavaa vauhtia Svartsjöhön, jossa hänet, ennätettyänsä linnan
puutarhaan, saavutti sanoma, ett'ei Lovisa Ulrika tahtonut nähdä
poikaansa, ennenkuin hän ensisti oli allekirjoittanut lupauksen, ett'ei
hän tulisi moittimaan äitinsä hänen molempain nuorimman lastensa eduksi
tekemää testamenttia. (24)

Kustaa-kuningas kirjoitti silloin seuraavan kirjelipun, jonka hän heti
lähetti äidillensä:

 "Tulen vielä kerran nauttimaan suloutta saada syleillä teitä, hellä
 äitini. Rukoilen teitä, ett'ette kiellä minulta tätä lohdutusta!
 Fredrik-veljeni on todistajana minun tuskaani. Hän on ottanut
 puhuakseen minun puolestani.

 Teidän, hellä äitini, nöyrä ja alamainen poikanne

                                                    Kustaa."

 Lisää. Olen aina ollut sitä mieltä, ett'en tule mitään muuttamaan
 teidän testamentillisissa säädännöissänne, koska en ole milloinkaan
 epäillyt niiden olevan hyvin harkittuja ja että hellän äidin sydän ne
 on määrännyt. (25)

Tämän jälkeen vietiin kuningas sairaan luokse ja rientäen hänen
vuoteellensa lankesi hän sen ääressä polvillensa, sulkien innokkaasti
äitinsä sylihinsä. Kuningatar vastasi tähän poikansa helleyteen
syvällä mielenliikutuksella, samalla kuin ruhtinatar Sofia Albertina
ja Fredrik-ruhtinas puoliääneensä nyyhkien peittivät kasvonsa vuoteen
verhostimien laskoksiin. Katkonaisia sanoja molemminpuolisesta anteeksi
antamisesta lausuttiin, jolloin Kustaa kuninkaan silmät olivat
kyynelissä ja Lovisa Ulrikan ääni värisi liikutuksesta samalla kuin
rauhan tyyneys ilmautui hänen kasvoillensa.

— Salli minun nähdä poikaasi, Kustaa! kuiskasi leskikuningatar, ja kun
kuningas heti toi pojan hänen luoksensa, silmäili hän tätä tarkasti,
suuteli häntä sitte nähtävällä helleydellä, lausuen: — Niin, tämä on
sinun poikasi ja sentähden on hän minulle rakas! Ja nyt antoi hän tälle
pojalle, hyväillen häntä hellästi, muistoksi mitä kallisarvoisimpia
hohtokivikoristeita, lausuen siunauksensa tuolle lapsoselle ja
rukoillen että hänestä kerta tulisi viisas kuningas ja maansa kunnia.



Keskellä sitä tuskaa, joka aina syntyy ankaran sairaudenkohtauksen
sattuessa, tunsi leskikuningattaren seurue sen levon vaikutusta, jonka
sovinto tuon ylhäisen äidin ja hänen poikansa välillä tuotti. Keskenänsä
kuiskailtiin niitä sanoja, joita kumpikin tuossa mieltäjärisyttävässä
kohtauksessa olivat lausuneet, ja vielä sittekin, kun kuningas oli
lähtenyt Svartsjöstä, kuului Lovisa Ulrika niillä väli-ajoilla, joilla
hän jaksoi puhua, usein helleydellä mainitsevan Kustaa-kuninkaan ja
Kustaa Aadolfin nimeä. Tuo uutinen, että hän oli puhutellut poikaansa
ja pojanpoikaansa, kulki kuin kulovalkea suusta suuhun ja herätti,
kuten kaikkikin uutiset, mitä erilaisimpia tunteita; vaikka sitä oltiin
odotettu, siitä kuitenkin hämmästyttiin, riemuittiin sekä oltiin
äksyissänsä.

Leskikuningattaren sairaus eneni kuitenkin enenemistänsä, lääkärit
sanoivat jo menettäneensä kaiken paranemisen toivonkin; kärsien kovia
tuskia, pyysi hän läsnäolevia rukoilemaan Jumalaa hänen edestänsä
ja suljettuna Sofia Albertinan syliin sekä yhtyen lastensa ja tänne
kokoontuneen hoviväen rukouksiin, veti hän näin viimeisen henkäyksensä.

Tämä tapahtui varahin aamulla Heinäkuun 16 päivänä.

Kuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet
saavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka
oli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa
Ulrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä
hallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar
oli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.

— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa,
pyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa
otsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän
ja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?

Kuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen
avaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi
hän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.

— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen
sisältö.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

 "Herra Poikani!

 Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu
 sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu
 on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä
 tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa.
 Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä
 jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan
 jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä
 tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa...
 minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat;
 mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan;
 minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka
 rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini
 ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat
 tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos
 annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät
 hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta
 tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.

 Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.

                                               Lovisa Ulrika."

Kun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa
Ulrika lausuu pojallensa "kirousta" keskeytti kuningas hänet äkkiä,
kysyen:

— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?

— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan
peruuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny
jättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta
tasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.

— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!

Sittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan
sinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen
Fredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä
sangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista.
Mutta herttua vastasi kiivaudella:

— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on
jäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon
äitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)

— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin
julkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te
riistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä
mielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa... Niin, tepä olette
kehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä
kielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani,
väistykää!

— Minä en tarkoita... tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.

— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja _että_ olen ilmaissut
teille toivomukseni! Ei sanaakaan enää... minun tahtoni ja _käskyni_
on, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa
värisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui
Fredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.

Tämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun
paitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis
ollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena
kutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle,
mitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen
kansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.

— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on
tehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!

— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka
tummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot,
vilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja
ojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan
antamaansa käskyä.

— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri
syvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut;
mutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän
tuskin tiesikään, mitä sanoi, ja...

— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa
esimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua,
miten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on,
minullako vai heillä.

— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan,
minkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä
maassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan
teidän veljenne!

— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?... Niin, uskokaa
minua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt
useammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha
oli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo
seljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli
ulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä
liikkeelläkään rohjennut häiritä.

— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä,
jota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan,
luulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta
kohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; —
tätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän
vilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua
sekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus
hiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä... se
oli _tuolta_ eikä _häneltä_! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella,
mitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa
ja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni
arveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle
ja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön,
jota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik;
ja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset... tämän hänen
rakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla
ikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin
loukkaustakaan.

Kustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja
kunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:

— Jalo, suuri kuninkaani!

- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi
Kustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!

Vaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan
tahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa... ei,
sitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä,
varroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin
halpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle
äidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle... häntä pitäisi rangaista!
Jos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin... mutta Ramel oli
kaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta
huomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini
kanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli
viimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi,
ja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä... siinä kaikki. Hänen
tähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.

Ja tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen
anteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi
kuninkaan rinnoille.



KOLMASTOISTA LUKU.


— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa
oveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin
herttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten
jälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun
31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia
Albertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä
puolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä
iloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.

— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.

— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi
herttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä
silmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni
Fredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja
sydämestään sinua lempivät!

— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?

— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos
sinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.

— Minä olen liian sairas...

— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa
nämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut
synkkämieliseksi... niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä
olisi voinut kestää.

Ruhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi:

— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa
äitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati
elämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä...
minä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan
tunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella
hänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli
suurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta...

— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa,
annoimme hänelle monta murheen aihetta... voi, ett'en minäkään...
mutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli
sydäntäkin!

— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa...
_hänen_ avioliittonsa oli onnellinen!

— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä
herttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!

Herttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet
vakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja
iloisiksi hänen lausuessansa:

— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani!
Koetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta
ja silloin kuin välttämättömästi _täydyn nähdä_... silloin olla
anteeksiantavainen.

— Sinä olet hyvänkurinen lapsi... ja tukehduttavalla kunnioituksellasi,
— hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän
korkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle
kuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa
aikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut
rakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä
Fredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!

Vieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille
ja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen
miellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:

— Fredrik liioittelee!... Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän
pitävänne minusta!

— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi.
Herttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen
lasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on
näin synkkää ihmisen ympärillä.

— Päivä tekee pahaa silmilleni...

— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan
paljo hauskempaa... ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä
keveämmäksi...

— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe...

— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan
tunteistani!... Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia
terveisiä Sofia Magdalenalta...

— Noh?

— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan
ilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä.
Kustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen
milt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti
hänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai
housut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä
puvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä
pilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen
tyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle.
— Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle
sitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä,
kuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla;
suurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin
ja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina
isänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen
sekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä,
mitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan
toistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet
verhoilla peitetyt. (27)

— Noh, entä lapsi?

— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa
hänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan
nähden... noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen
syntymisestänsä on korkeimmallansa.

— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan
lempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi:
— minä kirjoitan hänelle ja Sofialle... ei, älä kehoita minua käymään
heitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille!
Minun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule
sinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois
kaikkea iloa...

— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui
leikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa
jo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan
osaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren
nykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan
hovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan
syntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita
leskikuningattaren kuolema oli vaatinut.

— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua
huoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.

— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen
terveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja
jonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus,
samalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen
olentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren
mieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.

— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä
huveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä
nyt niin vilkkaasti kerrot.

— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin,
vastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä,
jonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun
elämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja
saadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.

— Ja tämä keino?

— Kustaa-kuninkaan täytyy _käskeä_ sinua! Kuningastasi täytyy sinun
_totella_, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista...

Ruhtinatar hymyili:

— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!

— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän
keskuuteemme...

— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee
kunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa
teidän juhliinne.

Tämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut
Kustaa-kuninkaalle mieluinen. "Riemun kuninkaasta" oli käsittämätöintä,
kuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin
mietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut
saada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti
hän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos
ruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa.
Sofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen
seuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; "huvitus"-sanalla oli
kaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin
ja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä
hiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat
riemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi
sen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi
tuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä
järjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin
teki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen
hilpeää vilkkauttansa.

— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun
suljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.

Magdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja
tahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin
sitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.

Tämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli
auringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut
noin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat
vesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli
hiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita
virkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa,
missä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo
nuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä
juhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää
sisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja
ihailluksi?

Hymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen
poskillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa,
joita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen
sielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta
ja loistoa.

Kukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren
luokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän
äkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille;
kukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui
kyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin
hymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä,
kunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta
hyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa.
Jätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin
voi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja
aikeistansa.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Tuo laskiaishuvien tapainen juhla, jonka kuningas oli toimeenpannut
sisarensa huviksi ja vihkiäksensä hänet samalla Quedlinburg'in
luostarin pääjohtajattareksi, oli ollut erinomaisen onnistunut ja
hauska sekä todellakin muutamaksi hetkeksi temmannut ruhtinattaren
surullisista ajatuksistansa; mutta hän kieltäytyi kuitenkin
itsepintaisesti ottamasta osaa mihinkään uuteen huvitukseen. Hoviväki
ei voinut kylläksi ylistellä Schröderheimin oveluutta eikä Armfeltin
viehätysvoimaa Magdalenalle, joka halulla kuulteli niitä juttuja, joita
hänelle Gripsholmin oloista kerrottiin.

— Koko maailma ihmettelee tuota Armfelt'ia lausui hän piloillansa, —
näyttääpä ikäänkuin epäsuostuisa onni aina tahtoisi estää minua häntä
kohtaamasta, jott'en parahimmalla tahdollanikaan voi ottaa osaa tähän
ihastukseen.

Magdalenan täytyi kuitenkin yhä pysyä alallansa, ja nytpä kävi
ruhtinatar joskus nuorta hovineitiänsä tervehtimässä, ja täynänsä
lempeyttä sekä hyväntahtoisuutta tiedusteli hänen vointiansa. Tämä
hiljaisessa yksissä elelemisessä vietetty talvi liitti Magdalenan
lähemmin ja kiinteämmin hallitsijattareensa, vaikka hän, jo
täydellisesti parantuneena, välistä ikävöi kaikella nuoruuden
maltittomuudella sitä aikaa, jolloin maailma huvillensa taaskin olisi
hänelle avoinna. Tätä ikävöimistänsä koetti hän kuitenkin salata
ruhtinattarelta, joka niiden huvitusten pyörteiden koskemattomana,
joiden keskellä kuningas oli vaikuttavana voimana, vietti aikojansa
lujasti päättäneenä, että hän itse sekä hänen hoviväkensä eleleisivät
hiljaisessa yksinäisyydessä, niinkauan kuin suruvuosi hänen niin
suuresti rakastetun ja kaivatun äitinsä jälkeen kestäisi.

Kuninkaan aika kului nyt kuten ainakin tuhansissa eri puuhissa.
Hallintotoimia; sodan hankkeita ja salaisia varustuksia;
kunnianhimoisia, valtioviisaalla sukkeluudella toimeenpantuja
aikeita, tehdäksensä vaikutusvoimansa tuntuvaksi milt'ei jokaisessa
europalaisessa hovissa: mietiskelyjä saada Puola tunnustetuksi
vanhaksi Vasan suvun perintömaaksi; näytelmiä, näyttämö-, tanssi- ja
kirjailijatointa; komeata esiintymistä kuninkaana ja pieniä huviretkiä
tuntemattomana; samppanjakemuja, naamiaisia, tanssi-iltamia, julkisia
aterioimisia, joissa hovitapoja mitä ankarammin noudatettiin, ja
yksityisiä, hauskoja sekä vallattomia kekkerejä; — jokseenkin
tuollaista oli Kustaa III:n viettämä elämä, mutta huolimatta näistä
vaihettelevista toimista ja huveista heräsi välistä hänen sielussansa
kalvava levottomuus, joka tuotti hänelle synkkiä aavistuksia
tulevaisista onnettomuuksista.

Sellaisella hetkellä tapasi hänet valtiosihteeri Elis Schröderheim,
joka tuli esittelemään hänelle eräitä tärkeitä asioita.

— Ei nyt, Elis, lausui kuningas keskeyttäen, — minulla on muuta
miettimistä! Katarina-keisarinnalta olen tänään saanut ikävän kirjeen,
jatkoi hän hetken vaijettuansa: — minä ai'on siihen vastata... häntä
ei saa loukata, mutta samalla en väisty tuumaakaan omista aikeistani.
Olinpa varomatoin, antaessani hänen aavistaa hankkeitani. Se ajatus,
että minun... että Ruotsin valta voisi lisääntyä, on hänelle
silmätikkuna. Hän tahtoo välttämättömästi saada Tanskaakin Ruotsin ja
Venäjän välillä olevaan "perheliittoon" mutta minä en sitä tahdo, tämä
maa on suljettava siitä pois. Vaan ei hiiskaustakaan kenellekään hänen
ja minun välisistä suhteistamme; minä tahdon että kansa luulee niiden
olevan mitä parhaimpia.

Kuningas vaipui vähitellen yhä syvempiin mietteisin, jolloin hän
astuskeli edestakasin; vihdoin kohtasi hänen loistavat silmäyksensä
Schröderheim'iä, ja pysähtyen hänen eteensä jatkoi Kustaa-kuningas:

— Ei, minun täytyy omin silmin saada selville Europan todellinen asema!
Sen valtiollinen elämä on vielä mitä suurimmassa sekasotkussa; mutta
vuoden sisään taitaa kaikki ruveta selvenemään. Minun täytyy päästä
kaikkein valtiollisten tointen ja kiekahduksien keskustaan, jossa
minun on helpompi saada hyötyä olosuhteista kuin täällä (29). Sanalla
sanoen, minun täytyy matkustaa, sitä olen jo kauan ajatellut! Täällä
kotona vallitseva yksitoikkoisuus kiusaa minut kuoliaaksi! Niin, sinä
naurahdat, Elis, mutta elämä täällä on ijäti yksitoikkoista, jolla ei
enään ole minulle mitään viehätysvoimaa eikä hauskuutta, eikä se enään
voi miellyttää minun ajatuksiani. Loukkaantunut käsivarteni (30) vaatii
Pisan kylpyjä; yleisön silmissä on tämä tekosyy riittävä matkaani,
jonka haluan tehdä sekä valtiollisista että muistakin syistä... Niin,
minun on ottaminen selvä koko tuosta vapaamuurarien järjestelmästä,
jossa Kaarlo-veljeni on niin vilpas osanottaja. Tahdon tavata tuota
vallankärkkyjää ja tulla hänen kauttansa koko yhdistyksen johtajaksi;
minä haluan päästä sen perille, mitä heidän keskuudessansa toimitaan.
Se kumminkin on varma, että tässä maassa sen vaipan alla piilee
valtiollisia hankkeita, ja olenpa luvannut itselleni... niin, selvyyttä
kaikessa!

Kuningas vaikeni ja näytti yhä enemmän vaipuvan syviin ajatuksiin;
hymyily, joka hänen puhuessansa oli karkkaantunut hänen huuliltansa,
ei näyttänyt tahtovan palata, eikä mitään auringonpaistetta ollut
niissä silmäyksissä, joita hän hajamielisen näköisenä väliin heitti
suosikkiinsa, joka ystävän säälillä ja alamaisen kunnioituksella
vihdoin lausui: — Jalo kuninkaani, te olette murheissanne.

— Minä ajattelen tulevia aikoja ja niitä, jotka ovat menneitä, vastasi
kuningas; — minun hallitusajastani on kymmenen vuotta kulunut, kymmenen
onnellista vuotta, Elis; mutta minkähänlaisia tulevaiset tulee olemaan?

— Teidän majesteettinne viisaan hallinnon kautta tulee tulevaiset
olemaan yhtä onnellisia maallemme kuin teidän majesteettinne itsekin.

— Minä luotan täydellisesti kansan rakkauteen; minä tiedän olevani
sen lemmityinen, ja tämä tieto on minun suurin onnellisuuteni
ja kunniani... mutta sittekin, Elis, en voi irroittaa itseäni
ahdistuksesta, joka synkkänä hiipi ympärilläni... onhan nyt tuo
onnetoin Maaliskuu... tuntuu ikäänkuin jotakin kauheata olisi minulle
tapahtumaisillansa, ja minä kysyn alituisesti: koska, missä ja miten?

Kuningas oli tarttunut Schröderheim'in käsivarteen, ja alkaen
levottomasti astua hovin huoneiden laattiata, jatkoi hän:

— Ja kun tähän tulee lisäksi nuorimman poikani sairaus... niin,
tiedäthän kuinka rakas hän minulle on, ja mitä toiveita minulla on
hänestä! Mutta minä en saa kauan pitää häntä Elis; lääkärit ovat sen
minulle sanoneet. (31) Tämä on onnetoin kuukausi minulle ja minun
suvulleni. Minulle on julkisesti sanottu ja salaisesti kuiskattu, että
minun pitäisi varoa Maaliskuuta... oma tunteeni, Elis, sanoo minulle,
että tällä ennustuksella on perustusta. Minä tunnen tulevani ennen
aikaani temmatuksi täältä pois, jollakin julmalla tavalla.

— Kartoittakaa nämät surulliset ajatuksenne, teidän majesteettinne,
pyysi Schröderheim, mitä ankarammasti hämmästyneenä kuninkaan
levottomasta katsannosta.

— En voi niitä karkoittaa, en tällä kertaa... väliin se minulle tosin
onnistuu, mutta tässä silmänräpäyksessä olen ikäänkuin masennettu.
Tämä on yksi minun raskaita hetkiäni, sellaisia minulla on monta...
olenpa mielissäni, Elis, että sinä nyt olet luonani! Mutta kun raskain
hetki tulee, onkohan minulla silloin kylläksi voimaa kestämään
kohtaloani? Tulenkohan silloin olemaan yksinäni ja hyljättynä,
vai ystävien ympäröimänä? — lausui kuningas, joka huokaillen ja
kyyneleet silmissänsä pysähtyi katselemaan Kaarlo Stuartin kuvaa.
Osoittaen tätä jatkoi hän: toivon mieluummin saadakseni kuolla, kuten
tämäkin, mestauslavalla, kuin tulla surmatuksi jonkun Damiens'in tahi
Ravaillac'in kädellä. (32)

— Jumalan avulla ei sellainen hetki milloinkaan ole tuleva! Oi, sire,
oman menestyksenne takia älkäätte antautuko sellaisiin synkkiin
mielikuvitteluihin!



VIIDESTOISTA LUKU.


Kuninkaan levotoin mieli, hänen halunsa yhä vaihetteleviin huvituksiin
ja hänen aina uusille hankkeille altis sekä haaveileva sielunsa kuin
myöskin halunsa olla osallisena Europan tärkeiden asiain ratkaisussa,
kaikki nämät yhtenä pakoittivat häntä tekemään tuon ai'otun matkan
Italiaan.

Kuningas lähti Syyskuussa ruotsista. Valikoima oppineita, nerokkaita
ja miellyttäviä miehiä oli hänen seuruessansa, ja ihmettelyllä
kiinnitti Europa huomionsa sellaisiin nimiin, kuin, Adlerbeth, Sergel,
valtioneuvos Kaarlo Sparre, paronit Taube, Armfelt, Essen ja kreivi
Aksel Fersen.

Ruotsiin tuli kuninkaan matkalta silloin tällöin sanomia. Uutisten
joukossa kerrottiin etenkin kuninkaan kohtaamisesta Itävallan keisaria
(33), jonka samoinkuin Venäjänkin hallitsijattaren luultiin olevan
erinomaisen ystävällisellä kannalla Kustaa-kuninkaan kanssa, joka
huomasi edun siitä, että yleisö luulisi hänen olevan liitossa sekä
Venäjän, Itävallan että Ranskankin kanssa; sillä vaikka kuninkaan
uhkarohkeat sotahankkeet Tanskaa vastaan olivat lykätyt tuonnemmaksi,
oli hänen mielitekonsa kuitenkin aina tälle suunnalle, ja hän vartosi
ainoastansa tilaisuutta ryhtyäkseen siihen sotakintaasen, jonka hän
toivoi itsellensä tulevan heitetyksi.

Kaikki nämät rohkeat hankkeet eivät kuitenkaan häirinneet
Kustaa-kuningasta, joka täysin määrin nautti matkansa tarjoamien
seikkailujen ja huvitusten vaihettelua. Kuningas huvitteliihe
ulkomailla, ja hovi osasi hallitsiansa poissa ollessa lohduttaa
itseänsä, tämä iloinen, loistava, irstainen ja huikentelevainen;
totuttujen tapojen ja menojen julkisuudelta suojaama hovi, ei voinut
tulla toimeen ilman niitä huveija, joihin se kerran oli tottunut, ja
jotka olivat sen menestymisen pohjana. Kuningatar ja herttuatar pitivät
iltamia, kemuja ja tanssiaisia Tukholman linnassa, ja ruhtinatar, joka
nyt oleskeli Fredrikshovissa, alkoi ottaa osaa näihin huvituksiin
ja keräsi itse iloisen ja miellyttävän seurueen ympärillänsä. Onnen
etsiminen, juonet ja kateus olivat vanhan tavan mukaan vaikuttamassa,
ja aatelisten vaatimukset saada yhteiskunnassa kaikenmoisia etuja sekä
kuninkaallisten suosio aatelisia kohtaan olivat nyt yhä samat kuin
kuninkaan kotona ollessakin:

Näissä hovipiireissä loisti nyt Magdalena Rudenschöld erinomaisen
kauneutensa täydessä kukoistuksessa; hänen ilomielisyytensä oli
vilkas ja hänen olentonsa mitä miellyttävin yhteydessä luonnollisen
hilpeyden sekä liikuntojen notkeuden kanssa, jotka olivat täynänsä
suloa, ja hänessä oli viehättävä huolettomuus, joka vaikutti
hurmaavaisesti; hänen ihailijainsa joukko lisääntyi lisääntymistänsä.
Sellaiseksi kuin hän oi kuvitellut itsellensä elämää, sellaiseksi
se oli hänelle kehittynytkin, huikaisevaksi, huumaaviin huvituksiin
yhtyneeksi leikiksi ijäti hymyilevällä toivolla, ruusuntuoksulla ja
ihanuudella, — sen arkipuolia, pettyneitä toiveita, ryppyjä, ikävää
ja huolia, murheita sekä kyyneliä ei hän koskaan ajatellutkaan; hänen
onnellisuuden unelmiansa ei mikään häirinnyt, ja vapaana sekä hymyillen
otti hän vastaan niitä ihailuja, joita hänelle suotiin, samalla kun hän
teki pilaa niistä tunteista, joita hän oli herättänyt.

Kaikkein näiden huvituksien keskellä, joihin Magdalena nuoruuden
ihastuksella otti osaa, saapui hänelle tieto isänsä äkillisestä
sairastumisesta, ja hän riensi tämän kuolinvuoteelle.

Perille tultuansa tapasi hän koko perhekunnan kokoontuneena kreivin
makuuhuoneessa. Hänen päänalustansa ääressä istui kreivin puoliso,
tarkaten hänen pienimpiäkin liikkeitänsä. Silloin tällöin pyyhkien pois
silmistänsä kierivät kyyneleet, nojasi hän päänsä vanhemman tyttärensä
rinnalle. Tämän aviomies, paroni Ehrenkrona, sekä valtioneuvoston
kaksi poikaa, Thure ja Pentti, istuivat murheellisina ja vaitonaisina
vuoteen vastapäätä olevalla sohvalla Akuttimet olivat lasketut akkunain
eteen, ja lähellä niitä seisoi Magdalenan imettäjä ja tipahutteli
rohtoja lusikkaan, joita hän huolestuneella katsannolla pahoitti
kreivitärtä nauttimaan. Synkkä puolihämärä vallitsi tässä huoneessa,
johon Magdalena nyt rientäen tuli, jolloin isänsä ojensi väsyneet
käsivartensa häntä kohden. Juhlallinen äänettömyys vallitsi; tuo
kuolemaisillansa oleva isä ja puoliso oli äsken lausunut läsnäoleville
viimeiset jäähyväisensä.

Magdalenan nähdessänsä tuikahti vielä kerran elämän kypenä tuon
ijäkkään miehen silmissä, ja hiljaisella äänellä lausui hän:

— Sinuakin sain vielä nähdä... niin rakas lapseni... kohta on sinun
isäsi poissa, mutta yksi elää, joka valvoo ylitsesi ja joka ojentaa
suojelevan kätensä kaikkein yli; hänestä tulet saamaan varmemman tuen
kuin se on jonka nyt menetät... Magdalena... Herra siunatkoon sinua nyt
ja ainiaan.

Ensi kerran eläessänsä heräsi nyt Magdalenassa aavistus, että ne huvit,
jotka hän oli jättänyt olivat ainoastansa tyhjyyttä ja turhuutta, ja
että korkeampaakin ja jalompaa oli olemassa kuin tuo miellyttämisen
taito ja tuo kilpaileminen voittaa toisensa komeudessa. Raskas huokaus
kuului hänen huuliltansa, isänsä hervotoin käsi lepäsi hänen päänsä
päällä ja notkistuen polvillensa sekä nyyhkien vaipui hän vuoteen
viereen.

— Kaikkina elinpäivinäni, — jatkoi kuoleva olen koettanut toimia
niin, ett'ei katumus koskaan ole häirinnyt sieluni rauhaa...
kunniassani ei ole yhtään tahrapilkkua... jospa te, rakkaat lapseni
viimeisellä hetkellänne voisitte sanoa samaa itsestänne! Hän vaikeni
muutaman silmänräpäyksen ja huokui raskaasti, jonka jälkeen hän yhä
katkonaisemmalla ja epäselvällä äänellä jatkoi: — Rehellisesti ja
uutterasti olen koettanut täyttää velvollisuuksiani; mutta mitä
hyödyttävät kaikki minun pyrintöni, jos ei Jumala minua armahda!
Täynnänsä syntiä ja heikkoutta vaivun minä edessäsi rukoukseen, oi
Herra...

Pidättäen hengityksensä, jott'eivät menettäisi sanaakaan, kuultelivat
häntä puolisonsa ja lapsensa. "Synnintunnustus" kuului nyt ääneen
ja selvästi kuolevan huulilta, ja puoleksi tukahtuneella 'amen'ella
sulkeutuivat ne ijäksi.



KUUDESTOISTA LUKU.


Oleskeltuansa lähes yhden vuoden ulkomailla, palasi Kustaa-kuningas
Elokuun 2 päivänä Tukholmiin. Tuo uhkaava ilmoitus, että Tanska
kuin myöskin Venäjä varustelivat, joudutti hänen kotiinpalajamista.
Hyökkäystä Tanskaa vastaan ei kuningas tällä hetkellä ajatellut; sen
sijaan alkoi hän miettiä ja puuhailla keinoja tämän valtakunnan suosion
saavuttamiseksi.

Sill'aikaa kun nämät todellisen vaaran uhkaukset panivat kuningasta
mietiskelemään ja hän mitä innokkaimmin ajatteli näiden poistamista,
ei häntä kuitenkaan mikään estänyt antaumusta nyt kuten ainakin
seuraelämän sulolle sekä hänen tavallisille huvituksilleen ja
ajanvietoillensa.

Muutama viikko kotiin palajamisensa jälkeen kutsui hän veljensä ja
sisarensa hovineen Drottningholmiin. Tämä antoi nyt aihetta muutamiin
juhlallisuuksiin, joihin Magdalena Rudenshöld'kin valmistelihe
osalliseksi.

Sinä päivänä, jona ruhtinatar saapui huvilinnaan, piti kuningatar
suuret kemut. Kuningas oli palannut, ja kansan tarvitsi saada
nähdä tuota kuninkaallista komeutta; se oli jälleen saanut takasin
jumaloimansa hallitsijan ja tulisi nyt saamaan ilon nähdä hänet koko
valtansa mahtavuudessa ja koko sen majesteetillisessa loisteessa.

Niissä pidoissa, joita tavallisesti vietettiin ennen tuota julkista
kansan silmissä esiytymistä ja joita kuningatar tänä päivänäkin vietti,
noudatettiin mitä juhlallisimpia hovitapoja. Eräässä pöydässä pelasi
kuningatar, katrillia (erästä korttipeliä) virkamiesten kanssa, joilla
vähintänsäkin oli kenraalin arvo. Nämät antoivat _seisovallansa_ kortit
pelikumppaleillensa ja joka kerta syvästi kumartaen kuningattarelle.
Kun korttein jakaminen tuli hänen vuorollensa, teki tämän toimen
päivystäjänä oleva kamariherra, joka sen varalta koko pelin kestäessä
seisoi hänen tuolinsa takana sekä pelin lopussa kuningattaren
puolesta maksoi tahi otti vastaan rahat. Kuningas pelasi _kolmea- ja
neljänkymmentä_ (jonkinlaista uhkapeliä korteilla) eräässä vihriällä
veralla peitetyssä, pitkässä pöydässä. Samassa silmänräpäyksessä kuin
kuningas työnsi tuolinsa pöydän äärestä, lopetti kuningatarkin pelinsä
jo nousi pois pöydästä, vaikka kortteja paraikaa olisi jaettukin. Peliä
kesti noin tunnin verran tahi viisi neljännestä. Kun sitte julkista
aterioimista pidettiin, istuivat nuot kuninkaalliset henkilöt pöydän
pitkällä puolella, ja vastakkaisella puolella seisoi hovijunkkari, joka
leikkeli ja asetti pöytään ruokia.

Hoviseurue seisoi puoliympyrässä vähän matkan päässä, vaarinottaen
kunnioitusta osoittavaa vaitonaisuutta Kuningas nyökkäsi milloin
yhdelle, milloin toiselle ja viittasi milloin yhtä, milloin toista
tulemaan luoksensa. Nämät seisoivat juttelun kestäessä kumarruksissansa
kuninkaan istuimen takana ja vetäytyivät sitte vähitellen takaisin
toisten piiriin; jotakuta toista viitattiin jälleen tulemaan j.n.e.
Muille ei annettu yhtään illallista näissä julkisissa aterioimisissa,
joihin yleisöä päästettiin katselijoiksi. (34)

Heti ruhtinattaren tultua saapui kuningas parhaimman suosikkinsa,
paroni Kustaa Mauritz Armfelt'in, seuraamana. Kuninkaan lausuttua
sisarellensa tervetuliaiset tuolla miellyttävällä tavalla, joka oli
hänelle omituista, ollessansa hyvällä tuulella tahi tahtoessansa
viehättää, lähestyi paroni Armfelt ruhtinatarta. Magdalena Rudenschöld
seisoi aivan ruhtinattaren takana ja kuultuansa Armfelt'in nimen,
tämän nimen, joka jo oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, vetäytyi
hän hiukkasen syrjään, nähdäksensä tätä miestä, jota kaikki olivat
maininneet niin kauniiksi, niin vastustamattomaksi; hänen silmänsä
kiinnittyivät paroniin, ja kohdaten hänen silmäyksensä keskeytti tämä
kohteliaan puheensa ruhtinattarelle ja lisäsi ainoastansa: "Teidän
korkeutenne hovi on tullut kauniimmaksi."

Tämän julkisen imartelemisen kuultuansa ja nähdessänsä sitä ihailua,
joka ilmestyi hänen silmäyksissänsä nousi heleä puna Magdalenan
poskille, ujo kainous valtasi hänen sielunsa, hänen sydämensä sykki
milt'ei kuuluvasti, ja hän vetäytyi jälleen ruhtinattaren seljän taakse.

Mikä ihmeellinen viehätysvoima oli hänen tummanripsisissä, sinisissä
silmissänsä, voima, jonka vaikutuksen Magdalena tunsi kauan
sittemminkin, kuin hän oli kääntynyt poispäin hänestä, ja joka täytti
hänen sielunsa sanomattomalla autuudella.

Hetket kuluivat. Kaikesta mitä hänen ympärillänsä tänä ehtoona
tapahtui, tiesi hän vaan sen, että paroni Armfelt usein oli
hänen läheisyydessänsä ja että hän väisti tätä kuin myöskin että
mielittelevät naiset hymyillen kuultelivat hänen korupuheitansa,
samalla kuin hänen silmäyksensä usein etsivät Magdalenaa.

Lemmen aamurusko oli noussut hänen sydämessänsä ja loi heijastustaan
hänen poskillensa, sytytti auringon loistoa hänen silmiinsä; hänen
hipiänsä oli huikaisevan valkoinen, ja huulensa paisui purppuraisina
sekä hänen tukkajauhoilla tiputellut hiuksensa vivahtelivat kullalta.
Mitähän hän Magdalenasta piti? Olikohan hän paronin mielestä todellakin
kaunis?

Magdalenan täytyi heittää silmäys kuvastimeen. Hän kohtasi tämän
silmäyksen ja hymyili: tiesikö hän, mitä Magdalena ajatteli, ja pitikö
hän lukua tämän ajatuksista hänestä?

Juhlallisuus sekä tuo julkinen aterioiminen oli loppunut.
Tukholmalaisia sekä vieraita maaseutulaisia oli velvollisuutensa mukaan
saapunut näkemään rakastamaansa hallitsijaa ja koko hänen komeuttansa.
Magdalena ei ollut huomannut tuskin mitään tästä kaikesta, ja nyt oli
hovi ko'olla kuningattaren yksityisessä huoneustossa.

— Ilma on ihana tänä iltana... menemmekö puistoon kuuvalossa
kävelemään? kysyi kuningas.

Esitys herätti yleistä mieltymystä, ja muutaman minuutin kuluttua
oli tuo äsken niin tyhjä puisto täynänsä kävelijöitä, joiden iloiset
lauselmat ja leikilliset pilapuheet häiritsivät yön hiljaisuutta.

Korkealla taivaalla kuumottava kuu loi valoansa suhisevien puiden yli,
tunki näiden oksien väliin, ja noilla leveillä puukujilla ja käytävillä
häälyi leikkiviä varjoja ja sinertäviä säteitä.

Nuot monet suihkulähteet, joita siihen aikaan oli Drottningholm'in
puistossa heittelivät väräjäviä kristalleja vaskisen kuvapatsaiden
yli, nuot marmorialtaiden edessä olevat, syyskukista taidokkaasti
muodostetut kummut levittivät valjun tuoksun ympärillensä.

Hengittäen kukkain tuoksua seisoi Magdalena nuoren tyttöjoukon
keskellä. Hän koetti karkoittaa itsestänsä niitä ajatuksia, jotka
koko tämän illan olivat tehneet hänet niin tavallista erilaiseksi,
jotka olivat muuttaneet hänen vilkkaan puheliaisuutensa vaitioloksi ja
ikäänkuin tuudittaneet hänet outoihin, epämääräisiin unelmiin, joilla
ei ollut mitään suuntaa, vaan joissa oli yksi ainoa varmuus, se näet,
että Kustaa Mauritz Armfelt ihmetellen oli häntä silmäillyt.

Hän, jolla oli kyky miellyttää ketä tahtoi... hän oli siis _tahtonut_
häntä miellyttää?

Sen vilkkaan pakinoimisen ajalla, johon Magdalenakin nyt otti osaa,
leijaili tämä ajatus lakkaamatta hänen mielessänsä; yht'äkkiä hän
vaikeni, hiekka kirisi hänen takanansa ja hän kuuli läheneviä
askeleita. Aavistuksensa sanoi hänelle, kuka tulija oli; tyttöjoukko
hajosi, ja Armfelt sillä ritarillisella ryhdillä, joka hänellä oli
omituinen, seisoi tervehtien Magdalenan edessä.

— Te, nuoret immet, olette mieluummin kukkien parissa: — vertaistensa
seurassapa parhain viihtyykin.

— Perhoset leijailevat kukkien ympärillä, ja siksipä te, paroni
Armfelt, etsittekin nuorten impien seuraa, lausui kreivitär Vrede, joka
seisoi Magdalenan läheisyydessä; — mutta nyt arvelen, että noudatamme
toisten esimerkkiä ja astuskelemme Kiinaan päin.

Vitkallisesti kulkien eteenpäin astuskeli nyt Magdalena paroni
Armfeltin rinnalla. Tyyni elokuun yö oli lämmin, ja järven pinnalle oli
levinnyt usvan keveä hopeaharso.

— Onpa milt'ei kummallista, ett'ei minulla koskaan ennen ole
ollut onnea kohdata teitä, neiti Rudenschöld; lausui nyt Armfelt,
tarkastellen Magdalenan ujoja silmäyksiä, — ja te olette kuitenkin
kolme vuotta oleskelleet Sofia Albertina-ruhtinattaren hovissa!...
Nuoren kaunottaren olemassa olo ei jää kuitenkaan koskaan
tietämättömiin; olen usein kuullut teitä mainittavan.

Samassa silmänräpäyksessä kuului järveltä joitakuita mandolinin ääniä,
jonka jälkeen sieltä alkoi kuulua erään italialaisen pursilaulun
tuttuja säveliä.

— Karstenpa siellä laulaakin; kuningas on pannut toimeen tämän
odottamattoman huvin, kuului nyt joka haaralta, ja sen seuraelämässä
luvallisen vapauden nojassa, joka linnassa oli sallittu noille
valituille, hovipiiriin kuuluville henkilöille, alkoivat kaikki
kuulijat taputella käsiänsä, odottamatta ensiksi kuninkaan merkin antoa.

Tuskin oli laulu vaijennut, kun puiston syvimmästä varjostosta virtasi
harmonionääniä, ja ikäänkuin merkin saatua leimusi tuliroihuja Kiinan
ympärillä, jota kävelijät nyt olivat lähestyneet; ovet lensivät auki
tähän Lovisa Ulrikan lempipaikkaan, ja portailla näkyi kiinalaisjono,
joka, mandariini edellänsä, meni kuningattaren luokse. Heittäen itsensä
maahan Sofia Magdalenan jalkoihin pyysi mandariini, jolla oli Elia
Schröderheim'in kasvonjuonteet, häntä suomaan heille sen armon, että
tulisi heidän herransa asuntoon ja että hän suvaitsisi tuoda muassaan
ne herrat ja naiset, jotka olivat hänen seuruessansa.

Hymyillen suostui kuningatar sekä seurasi tuota kirjavaa jonoa, ja
portailla oli kuningas häntä vastaanottamassa, joka vaatehittuna
loistavaan, itämaalaiseen pukuun, täällä häntä tervehti ja johti
hänet jonkinlaatuiselle korkealle valtaistuimelle sekä istuutui hänen
rinnallensa.

— Hyvät herrat ja naiset, lausui kuningas ranskaksi, — kaikki huoneet
ovat täynänsä pieniä pöytiä, jotka tulevat pian olemaan katettuina
kiinalaisilla ruokalajeilla. Rohkenenko pyytää teitä olemaan minun
vieraanani?

Kova-ääninen torventoitotus seurasi näitä sanoja, ja hoviseurue
kokoontui noiden herkullisten pöytäin ympärille, samalla kuin
kiinalaisissa puvuissa olevat palvelijat toimeliaina juoksentelivat
edestakasin.

— Minä pidin kävelyn kuuvalossa milt'ei tätä parempana, kuiskasi
Armfelt Magdalena Rudenschöld'ille; — panettekohan pahaksenne, kun
sanon tämän illan tuntuvan minusta onnellisimmalta elämässäni?

— Kuinka monelle olette jo kuiskanneet näitä sanoja? vastasi Magdalena,
joka nyt oli jälleen saanut entisen vilkkautensa.

— Niin, sellaisia sanoja olen kentiesi lausunut, neiti Rudenschöld,
mutta en ole koskaan ennen, kuin vasta nyt, tietänyt, ett'ei niissä
ollutkaan mitään perää. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko!
Muistatteko, mitä äsken näitte kuvastimessa? Niin, se kuva, sepä minua
opetti käsittämään...

Magdalena riensi pois hänen luotansa, kuuntelematta hänen puoliääneen
lausuttujen sanojensa jatkoa.

Tuo unenkaltainen, kummallinen tila oli tällä silmänräpäyksellä
poistunut hänen sielustansa. Hän tunsi viehättävän sulon, tietäessään,
että paroni Armfelt silmäyksillänsä seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä,
ja hän teeskensteli siis vilkasta virnuilemista, samalla kun hän yhä
väisteli paronia.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Kuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja
valtiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä,
mutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö
päästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja
jyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä
oli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä
vastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:

— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä
asioita minun poissaollessani on tapahtunut.

— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs
kruunu.

— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei
ole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska,
jatkakaa.

— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei
koske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan
itsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.

— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun
veljeni... kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä
oli kädessä, kiivaudella pöydälle.

— Hän ei ole sitä rohjennutkaan, teidän majesteettinne, jatkoi
poliisimestari, — tarjoumus on häikäissyt häntä, se on tosi, kovin
häikäissyt, eikä hän sentähden voinut tykkänänsä sitä hyljätä, mutta
hänen suosikkinsa, paroni Bonden, neuvosta, että koettasivat voittaa
aikaa, on asia vielä ratkaisemattomalla kannalla.

— Kestä on tämä ehdoitus oikeastansa saanut alkunsa? kysyi äkkiä
kuningas.

— Yrjö Maunu Sprengtporten'istä. Rivakka ja kekseliäs kuin hän on, ei
hän kammo minkäänmoisia keinoja aikeidensa toteuttamiseksi. Mutta mitä
hän herttualle lienee esitellytkin, ei hän kuitenkaan uneksu mistäkään
vähemmästä kuin omasta tulemisestansa Suomenmaan Frankliniksi ja sitte
sen Vashingtoniksi.

— Sprengtporten — täytyy saada täältä pois... Hollannissa valmistetaan
sotaa Itävaltaa vastaan, ja minä annan hänelle suosituskirjeen. Hän
on saanut Ranskasta kaikki nuot mietteensä. Keitä muita kuuluu hänen
puolueesensa?

— Siinä on suomalaisia; Sprengtporten on erään klubin jäsen, jossa
tuon nykyajan vapauden oppia Montesquieun ja Rousseaun hengessä
salaisesti saarnataan ja jossa hän on ilmaissut aikeensa Suomenmaan
itsenäisyydestä. Aije on saavuttanut yleistä mieltymystä.

— Ja tämän klubin jäsenet, miten voisi päästä perille, ketkä nämät ovat?

— Olen ollut kylläkin onnellinen tämän perille pääsemisessä, teidän
majesteettinne, ja tulen mitä pikimmin tuomaan teidän majesteetillenne
luettelon sen jäsenistä.

— Ei kymmenenkään poliisimestaria ole sinun vertaisiasi,
Liljensparre-hyväni, — tyytyväisyyden hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan
huulille; — sinun olennossasi on jotakin kaikkitietävää, joka mahtanee
olla kaikkien ihmisten hirmu, joilla on huono omatunto. Todellakin,
sinulla on ihmeellinen Arguksen silmä.

— Jos minussa on yhtään teräväpäisyyttä, on se minun intoni teidän
majesteettinne palvelemiseen sekä teidän majesteettinne neron
ihmettelemisen synnyttämää.

— Viisaudella voi koko salaliiton tukehduttaa kapalossansa, jatkoi
Kustaa-kuningas moniaan silmänräpäyksen mietittyänsä. — Ankaruutta
ei tässä tarvitse käyttää. Minä en ole tietävinänikään koko asiasta,
samalla kun ryhdyn varokeinoihin, ja näitä ei ole vaikea keksiä, kun
tuntee miehensä. Tiedätkö vielä muuta tästä aikeesta.

— He aikovat levittää perättömiä huhuja teidän majesteetistanne,
yllyttää suomalaisia kapinaan ja julistaa Suomenmaan itsenäiseksi.
Ensimäinen, jolle paroni Sprengtporten Ruotsiin tultuansa ilmoitti
tämän aikeen, oli kreivi Axel Fersen.

— Noh, ja hän?

— Uskollisena alamaisena neuvoi hän luopumaan koko aikeesta.

— Hyvä, Axel Fersen saa siis olla minulle avullinen Sprengtportenin
poislähettämisessä... tämän, joka ennen oli minun innokkaimpia
puolustajiani ja jolle minä olen tehnyt... mutta vähät siitä!... Noh,
laamanni Liljesparre, mitä muuta uutta minun poissa olemiseni ajalta?
— Vähää ennen teidän majesteettinne lähtöä Italiaan saapui tänne muuan
luutnantti suomalaisesta laivastosta, Ulfvenklou nimeltänsä.

— Onko hänkin osallinen salaliitossa.

— Hän kapinoitsee omin päinsä, luullakseni ja tätä tekee hän
houkuttelemalla rahoja herkkäuskoisten ihmisten taskuista. Hän on
profeetta, teidän majesteettinne.

— Ja sen johdosta kuuluu hän tietysti myöskin niiden joukkoon, jotka
ihailevat Södermanlannin herttuata?

— Teidän majesteettinne huomaa kaikki. Hän ihailee herttuata ja herttua
vuorostansa ihailee häntä.

— Syyksi herttuan ihailemiseen luulen tuon vanhan ennustuksen taaskin
uudistetuksi, että hänestä joskus tulisi kuningas.

— Niin on, teidän majesteettinne.

— Kaarlo-veljeni mieli on aina palanut johonkin kruunuun... muistanpa
vielä, kuinka, hän lapsena aina unesta herättyään kertoi minulle
olleensa kantavinaan kultakruunua päässänsä tahi olleensa olevinaan
kuningas, ynnä muuta sellaista; mutta mitäs, kun hän nyt vielä
hereillänsäkin ollen uneksii... sellaiset ovat vaarallisia haaveiluja
ruhtinaalle, nuoremmalle pojalle, jonka vanhempi veli on hallitseva
kuningas, kenen pojalle vallanperimys kerta tulee jäämään.

Kuningas vaikeni, ja poliisimestari lausui jälleen, katseltuansa
hetkisen kuningasta läpitunkevilla silmäyksillänsä:

— Tuo lapsellinen uneksuminen ilmautuu vielä lapsellisissa leikeissä.
Voisinpa kertoa niistä jonkun osan, jos ei teidän majesteetillanne ole
liian kiireellistä toimitettavaa.

— Puhu, käski kuningas, tähystellen vilkkailla silmillänsä
poliisimestarin liikkumattomia, kylmiä ja tyyniä kasvoja.

— Ulfvenklou luuloittelee omaavansa kaikenlaisia salaisia tietoja
ja taitoja; hän esiintyykin mieluummin ennustajana. Selvää on että
hänellä sentähden on sanktuarionsa (kaikkein pyhimpänsä) ja sinne
kutsui hän äskettäin herttuan. Sittekuin hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli taipunut muutamiin temppuihin, sanoi Ulfvenklou
olevansa yliluonnollisen hengen valtaamana, ja että tämä hänessä nyt
vaikutti, toimi sekä puhui. Jonkinmoisessa hurmaustilassa valeli hän
sitte herttuan päälaelle pyhää öljyä ja voiteli hänet Ruotsin sekä
Norjan kuninkaaksi.

Kuningas punastui hieman.

— Norjan, kertoi hän; tämän maan, jota hän itse salaisuudessa halusi
saada valtaansa, oltiin rohjettu jonkinlaisessa mielettömyydessä sanoa
herttuan joskus tulevan omistamaan; tämän maan ja Ruotsin — hillitty
kiukku alkoi kuohua Kustaa-kuninkaan suonissa, ja lisäämättä sanaakaan
viittasi hän Liljensparrea jatkamaan.

— Pelkäänpä kertomukseni tuntuvan teidän majesteetistanne liian
vastenmieliseltä.

— Etpä uskoisi minua, jos sanoisin sen olevan mitä hauskinta laatua,
mutta minä huomaan sinun pitäväsi minulle hyödyllisenä, että saan
tietoa tuosta leikistä sen tärkeimpine sivuseikkoinensa ja minä
olen sinulle kiitollinen valppaudestasi ja innostasi; — keveällä
huokauksella jatkoi kuningas: kerro siis, Liljensparre-hyväni!

— Voitelun jälkeen esitteli nyt Ulfvenklou herttualle muutamia
kirjallisia ehtoja, joiden alle tämä piirsi nimensä.

— Mitkä ne olivat? kysyi kuningas, Liljensparren tehtyä pienen
pysäyksen.

— Kuninkaaksi päästyänsä tulisi hänen määrätä Fredrik Sparre
valtiokansleriksi...

— Siis on Sparre se, joka pitää nuot salaiset langat tässä
narrivehkeilyssä kädessänsä? Entä muuta?

— Siihen asti tulisi hänen olla, kuten sanat kuuluivat, "veljellensä
alamainen ja häntä totella, niin kauan kuin tämä viisaasti elää ja
hallitsee."

Hymy ilmautui Kustaa-kuninkaan huulille.

— Tuopa kuuluu kauniilta lausui hän, — enkä todella voi pyytääkään
enempää herra Ulfvenklou'lta. Noh, siihenkö siis koko tuo juttu loppui?

— Eipä aivan, vastasi Liljensparre, — sillä tämän jälkeen piti hän
pienen puheen herttualle, — taaskin vaikeni poliisimestari, jolloin
kuningas vilkkaasti lausui:

— Tänäänpä saan oikein urkkia teiltä sanoja, laamanni Liljensparre.
Millainen tämä puhe oli?

— Ulfvenklou alkoi sen Herran nimeen. Minulle on se tässä
kirjoitettuna, vastasi poliisimestari, joka ei rohjennut kertoa
Ulfvenklou'n sanoja kuninkaalle ja joka kunnioituksella tarjosi
hänelle paperin, josta Kustaa-kuningas nyt luki: "Älä huoli enään nyt
hallitsevasta Kustaa-kuninkaasta, sillä minä olen hyljännyt hänet ja
_hänen sikiönsä_, koska hän on pysynyt maailmallisissa ja hyljännyt
minut; sentähden tahdon hänelle kostaa. Ja minä olen määrännyt hänelle
rajansa, jonka yli hän ei voi mennä; hän on valinnut itsellensä muita
jumalia, jotka häntä eivät voi auttaa, sentähden en enään ajattele
häntä, vaan _ihmiskäden_ kautta pitää hänen maailmasta erkaneman, koska
hän on koettanut viekkaudella juonilla ja petoksilla sekä ihmiskäden
avulla valtaansa vahvistaa?" (35)

Kustaa-kuningas, jolla oli vilkas mielikuvitelma ja joka uskoi
aavistuksia sekä oli kuten Kaarlo-veljensäkin, taipuvainen luottamaan
ennustuksiin, tunsi itseänsä karmivan näitä sanoja lukiossansa. Jokin
hänen sielussansa puhui tämän ennustuksen totuudesta ja jonkinlainen
kauhistus valloitti hänen mielensä; mutta tottunut kuin hän oli
hillitsemään tunteitansa ja ainoastansa ilmaisemaan niitä, joita hän
soi maailman huomaavan, hän hymyili, laskien välinpitämättömällä
katsannolla tuon hienolla käsialalla kirjoitetun paperilapun
kädestänsä. Liljensparren epäluuloiset silmäykset tähystelivät
hänen liikkeitänsä ja tämä mies, joka tarkoin tunsi ihmiset ja voi
helposti saada ilmi lähimäisensä salaisimmatkin ajatukset ja tunteet,
huomasi Kustaa-kuninkaan sielussa vallitsevan ainoastansa huolettoman
välinpitämättömyyden.

— Teidän majesteettinne antaa näille sanoille sen arvon, jonka ne
ansaitsee; lausui hän, — ennustuksena ei niillä ole mitään merkitystä
teidän majesteettiinne nähden, mutta noiden salaisten ajatusten, joita
muutamilla on, ei saa kuitenkaan luulla puuttuvan kaikkea merkitystä,
ja sentähden pidin velvollisuutenani tuoda tuon pienen paperilapun
teidän majesteettinne luettavaksi. Ulfvenklou'lla on sitäpaitse paljo
tekemistä teidän majesteettinne tähden. Monien satojen henkilöiden
seurassa väitti hän teidän majesteettinne poissa ollessa, että teidän
majesteettinne tulisi niinkuin viime maaliskuun kululla murhatuksi
Roomassa.

Kuningas nauroi.

— Jos kaikki hänen ennustuksensa ovat yhtä luotettavia, niin... hän
keskeytti äkkiä puheensa; — tahdonpa kuitenkin itse ottaa selvän tuosta
Ulfvenklou'sta... mieleni tekee kutsua hänet tänne hoviin... olisipa
kylläkin hauskaa nähdä, miltä hän näyttää, huomatessaan minun olevani
elossa. Olenpa todellakin, Liljensparre-hyväni, varma siitä, että jos
noituminen ja taikatemput auttaisi, olisi hän jo aikoja sitte laskenut
kruunun herttuan päähän, lausui kuningas hilpeästi, jonka jälkeen hän
yhä hymyillen lisäsi: — Jos jotakin uutta tapahtuu, anna minulle siitä
heti tieto... minusta on hauskaa, että pidät herttuan toimia tarkalla
silmällä.

— Rohkenenko alamaisuudessa lausua ajatukseni? kysyi poliisimestari
uudelleen kumartaen, ja jatkoi, kuninkaan ystävällisesti viitattua:

— Hänen kuninkaalliselta korkeudeltansa, Södermanlannin herttualta, ei
puutu kentiesi kunnianhimoa, ja sitäpaitsi on hän kovassa rahanpulassa;
hänen täytyy saada rahoja, jottei puute kiihdyttäisi häntä heittäymään
johonkin ajattelemattomaan ja epätoivon synnyttämään yritykseen.

— Hänen pitää saada rahoja. Onko teillä vielä muuta sanomista?

— Ei tällä kertaa, teidän majesteettinne, vastasi poliisimestari, joka
nyt meni pois.

Muutama silmänräpäys tämän jälkeen istui kuningas vaunuissansa;
ajajan ruoska vinkui, selässä ratsastaja antoi lentävien he voisten
tuntea teräviä kannuksiansa, ja tulisessa vauhdissa riensivät he
Drottningholmiin vievää tietä eteenpäin.

Oli täysi hämärä, kun kuningas saapui huvilinnaan, ja jo muutama
minuutti tulonsa jälkeen näkyi hän kuningattaren seurassa, jossa hänen
kumpikin veljensä, kälynsä ja sisarensa ynnä näiden seurueet ja osa
hovijuhlalta jäämään käskettyjä henkilöjä liikkuivat vahakynttiläin
valaisemissa saleissa.

Vaihdettuaan moniaan sanan puolisonsa kanssa, lausui kuningas:

— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa
utelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten,
vihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan
vieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät
lensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld,
teistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee
esittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa
suloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm,
otatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin
vuodenaikaa.

— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin
herttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä
puolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään
kielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella
hymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä
puoleen, jatkoi:

— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla
sekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki
tulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin
oivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä
haluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne!
Noin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.

Suuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka
näyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui
aivan ystävällisesti:

— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän
kunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas
heitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa
pois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa
hovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin
merkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla
ystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka
silmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista
yrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista... hän on verratoin, ja
minä todella häntä ihmettelen.

Herttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän
tämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista
herttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä,
mutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen,
ja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa
Kustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia
sanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.

Esiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan
kasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan
aukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan
hienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin
hänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli
ruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli
syytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa
kuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli
tyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi
ajaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan
tästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville:
— Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Magdalena istui auringonpaistamalla kukkulalla; hänen vieno vartalonsa
oli puolittain heittäytynyt pehmeöille mättäille, ja hän nojasi päätään
käsivarrellansa.

Sen, jota hän kerran tulisi lempimään, pitäisi olla kauniin,
uskollisen, uljaan, viehättävän, — niin oli hän ajatellut, ja Kustaa
Mauritz Armfelt oli sattunut hänen tiellensä. Tämä älykäs, haaveileva
hoviherra, hienolla käytöksellänsä, oli tuo ruumiillisesti toteutunut,
hänen mielikuvitelmansa luoma, ihannekuva.

Hänen unelmansa rakkaudesta olivat tähän saakka olleet hämärät ja
epämääräiset. Tuo ihmeellinen tunne, jota hän oli ikävöinyt ja jota hän
turhaan oli koettanut itsessänsä herättää paroni Stjerneld'iä kohtaan,
oli nyt, ikäänkuin salama iskenyt hänen sieluunsa, sytyttänyt koko
hänen olentonsa, ja hehkuvin poskin, loistavin silmin sekä hymyhuulin
ajatteli hän Armfelt'in kohtaamista ja autuutta tulla kentiesi joskus
tämän rakastamaksi. Hänen unelmansa olivat nyt löytäneet sankarin.

Olikohan hän mitään Armfelt'in mielestä, ja olikohan tämän äänellä
sama suloinen sointu jutellessansa muiden naisten kanssa? Uudestansa
liehahti hänen ajatuksensa jälleen siihen silmänräpäykseen, jolloin
hän näki tämän ensi kerran; olikohan hän uudelleen kuulevinansa
ne ihastuksen sanat, joita tämä silloin oli lausunut; oliko hän
taaskin kulkevinaan tämän kanssa kuun valaisemilla poluilla ja
puistokäytävillä? Nuot tummat, kuun kirkkaiden, väräjävien, sinertävien
säteiden lävistämät lehviköt olivat pohja, jolta paroni Armfelt'in
kuva selvästi ja huomattavasti hänelle esiytyi. Hän kertoi itseksensä
tämän heidän kävelyretkellänsä sekä Kinassa illallisaterialla lausumia
sanoja; hän kuuli taaskin niiden sanain soinnun, jotka sisälsivät
jonnijoutavaa ja tavallista imartelua — näin ei hän olisi suonut
tämän häntä puhuttelevan, ja siitä huolimatta ei tämä tulisi kentiesi
milloinkaan puhuttelemaan häntä muulla tavalla. Ja sittenkin oli hän
sen tehnyt; hän oli nähdessänsä ensi kerran Magdalenan osoittanut
tälle ihailua, joka täytti hänen mielensä hurmaavalla riemulla. Niin,
Magdalena halusi olla kaunis, kaunis ainoastansa hänelle — hän tulisi
jälleen puhuttelemaan Magdalenaa täynänsä ihmettelevää ihastusta, eikä
enään käyttämään tuota jokapäiväistä puhetapaa, noita teeskenneltyjä
lauseparsia, joista hän tunsi enemmän inhoa kuin iloa, enemmän
kyllästymistä kuin huvia; hän tulisi puhumaan Magdalenalle niin, kuten
ei kukaan ihminen vielä sitä ennen ollut puhunut, hän tulisi sanomaan
rakastavansa Magdalenaa niin, kuin ei kukaan ihminen vielä ollut
osannut hänelle sitä sanoa, ja tämä tulisi vaipumaan hänen syliinsä.

Hän loi Armfelt'in kuvan silmihinsä. Hän tahtoi kietoa sormiensa
ympärille tämän tuoksuvat, hiukan tukkajauholla riputellut,
kastanjaruskeat hiukset, hän ikävöi saadakseen katsella kuvaansa
hänen sinisissä, lumoavissa silmissänsä, hän aavisti niitä suuteloja,
joita hänen hehkuvat huulensa voisivat antaa. — Hän vajosi suloisiin
tulevaisuuden unelmiin, lemmen synnyttämä sulous täytti hänet
autuaallisuudella ja hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, saadaksensa
vilkkaassa mielikuvitelmassansa hänestä haaveilla. Hän ummisti
silmänsä, Armfelt'in kuva näkyi hänen edessänsä yhä selvemmissä
piirteissä, ja lempeällä hymyllä hän tätä tervehti.

— Nukuksissa tahi valveillanne olette aina yhtä kaunis, lausui nyt eräs
henkilö puoliääneen.

Magdalena avasi silmänsä, ja hänen unelmansa jatkona esiintyi nyt
viehättävä todellisuus — Armfelt seisoi hänen edessänsä; mutta hänen
tunteensa, jotka äsken olivat niin hartoavat ja tuliset, muuttuivat
aroiksi sekä pelkääväisiksi siitä silmäyksestä, jonka tämä häneen
loi, ja hän nousi äkkiä seisovallensa valmisna jättämään Armfelt'in
yksinänsä.

— Minä mahdan olla teistä kovin vastenmielinen, neiti Rudenschöld,
te väistätte minua yhä, jatkoi hän ja katseli yhä Magdalenaa pitkien
ripsiänsä puoleksi peittämillä silmillänsä,— ja minä... minä etsin
teitä! Te vedätte minua puoleenne sellaisella viehätysvoimalla, jota ei
vielä kellään naisella teitä ennen ole ollut. Vai niin... teistä ei ole
mieluista kuulla minun lausuvani tätä! Noh, tahdon muuttaa puhettani,
kunhan vaan jäätte tänne vielä hetkiseksi.

— Magdalena vastasi ruhtinattaren kentiesi häntä kaipaavan mainitsi ja
kauan poissa viipymisestänsä, kuinka kauan, sitä ei hän itsekään oikein
tietänyt; mutta hän istahti jälleen noille pehmoisille mättäille, ja
Armfelt istuutui vähän matkaa hänen viereensä.

— Te olette olleet poissa yhden tunnin ja kymmenen minuuttia, vastasi
hän hymyillen, — minulla on tarkka tieto siitä ajasta, jonka te olette
viipyneet poissa, ja tämä tunti, nämät minuutit ovat tuntuneet minusta
pitkältä, tukalalta ijankaikkisuudelta. Minäpä en vapaaehtoisesti
karsikaan sellaisia tukaluuksia, — jatkoi hän yhä hymyillen, — minä
tulin suorastansa tänne; en tiedä mistä syystä luulin niin varmaan
löytäväni teidät täältä notkosta... niin teidän vetovoimannehan sen
vaikutti.

— Epäilemättä, vastasi Magdalena, koettaen poistaa tuntemaansa
hämmästystä ja sen sijaan yrittäen puhua iloisella, leikillisellä
tavalla; mutta se jäikin vaan yritykseen, ja heidän juttelunsa
keskeytyi silmänräpäykseksi. Tässä vaitiolossa oli Magdalenan mielestä
joku unenkaltainen suloisuus, joka tuntui niin hyvin soveltuvan tuohon
vaitonaisuuteen, joka tässä puita kasvavassa notkossa vallitsi, ja hän
saattoi nyt häiritsemättä katsella Armfelt'in kasvoihin.

Luonto oli tuhlannut hänelle lahjojansa, oli antanut hänelle älyä
ja kauneutta ja ennen kaikkea tuon teeskentelemättömän sulon, jota
ainoastaan luonto voi antaa. Hän oli aina viehättävä. Teeskentelemättä
oli hänen vartalonsa ryhti miellyttävä, ja joko hän ojensi itsensä
nurmikolle tahi pyöriskeli tanssissa; tahi nojasi itseänsä ovenpieleen
tahi oli jossakin syrjäisessä huoneessa polvillansa jonkin kaunottaren
jalkain juuressa, näytti hän aina ansaitsevan olla mallina jollekin
maalarille tahi kuvanveistäjälle. Ja nyt, kun hän istui Magdalenan
edessä, pää nojattuna erästä koivun runkoa vastaan ja toinen kätensä
huolimattomasti leikkien muutamilla auringon paistamilla kukilla ja
tällä kertaa tyynet ja hymyilevät kasvonsa häneen päin käännettynä,
ei tämä muuta voinut kuin vajota hänen autuaalliseen katselemiseen,
samalla kuin hän kuulteli hänen leikillisiä pilapuheitansa.

Viimeisinä vuosina oli hän vaeltanut kaikkialla katselemassa kaikkea,
mikä näkemistä ansaitsi, ja juttuamisen taidossa oli hän mestari.
Hän puhui Magdalenan kanssa maalauksista, ulkomaan kaupungeista,
kuvapatsaista ja merkillisistä ihmisistä sekä elävistä että vainajista;
hän kertoi Maria Anttoinetten hovista ja siellä tapahtuneista
seikkailuista ja siitä loistavasta esiintymisestä, jota Kustaa-kuningas
siellä noudatti ja siitä ihmettelemisestä, jota hän oli herättänyt;
hän kertoi myöskin tuosta älyllä, omituisuuksilla ja nerolla
yltäkylläisesti lahjoitetusta neiti Neekeristä, jonka paroni Stedingk
niin oli lumonnut, että tämän onnelliseksi aviomieheksi tuleminen
riippui hänestä itsestänsä, kun hän tuon rakastuneen paroni Stäelin
rukouksista peräytyi. — Noh, Stedingk'in rakkaus ei lienee ollutkaan
kovin luja, muutoin, — paroni Armfelt teki pienen pysähdyksen, —
muutoin ei hän olisi ollut niin uhraavainen; rakkauden laita on samoin
kuin pelinkin... siinä ei ole kukaan ystävyyksiä, vaan kukin on lähin
itseänsä.

Ei, nyt täytyi Magdalenan mennä, hän oli jo liian kauan ollut poissa:
ja hän katseli kainoilla silmäyksillä tuota solakkaa vartaloa joka
nyt astui hänen rinnallansa, ja joka silloin tällöin notkeana
taivutteli eteensattuvia puiden oksia. Magdalena, joka tavallisesti
piloillansa antoi sadella ympärillensä leikillisiä komppasanoja ja
iloisia sukkeluuksia, käveli nyt hiljaa ja vaitonaisena, piirtäen
muistiinsa hänen kuvansa. — Ajattelikohan hän tätä sellaiseksi, kuin
hän todellakin oli, nuoreksi keikariksi, joka ei pitänyt lukua,
vaikka sulloikin naisen viattomuuden jalkoihinsa, tyydyttääkseen
kunnianhimoansa? Ei, sellaiseksi hän ei tätä koskaan luullut! Hän oli
nainen, joka sellaisessa tapauksessa olisi karkoittanut hänet siltä
paikalta, jonka hän Magdalenan sydämessä oli valloittanut, ennenkuin
hänen kuvansa olisi ennättänyt kiinnittyä sinne ijäksi. Ei, hän oli
Magdalenan mielestä tuo uneksittu sankari, varustettuna kaikilla
hyvillä avuilla, ja joka tässä silmänräpäyksessä esiintyi hänelle
auringonsäteiden ympäröimänä, puhtaiden ja kirkkaiden kuni hänen omat
ajatuksensa ja mielensäkin. Ei mitkään vaarojen ja tulevien murheiden
aavistukset häirinneet hänen unelmiansa autuudesta hurmaantuneena
astui hän Armfeltin rinnalla ja katsoessansa häntä silmiin, tuntui
Magdalenasta ikäänkuin olisi hänen henkinen osansa virrannut häntä
kohden ja ikäänkuin liittyisi heidän sielunsa toisihinsa ikuisesti.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua,
joka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa
haaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan
varhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.

— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä
silmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi
Ulfvenklou syvään kumartuen.

— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte... en ole virkkanut
siitä kenellekään.

— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa,
sillä minä tiedän sen täydellisesti.

Ulfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti
olivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei
huoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen,
jolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään
niitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:

— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien
välistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen
eteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron
vartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se
päätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen
juonteet... — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi
herttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä
kumartui syvään.

Ruhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa
viimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Niin peuran sarvikruunun alla nä'in minä omat kasvonijuonteet. En
tiedä, miksi minut silloin saavutti ahdistus, joka ei vieläkään minusta
ole luopunut.

— Ja tämä ahdistus pani teidän korkeutenne ääneen parkaisemaan, joka
sai teidät unestanne heräjämään.

— Niin, se on totta... senkin te tiedätte! keskeytti herttua
vilkkaasti. Tuleekohan minulle tapahtumaan jotakin ikävää? Melkeinpä
aavistan, että niin tulee käymään.

— Mikään suuri onnettomuus ei voi koskaan tulla kohtaamaan Herran
voideltua, jonka hän on valinnut, vaan ainoastansa sitä, jonka hän
on hyljännyt. Teidän kuninkaallisen korkeutenne on taivas määrännyt
tekemään suuria töitä, — vastasi Ulfvenklou, joka kädet ristissä
katseli herttuata, valliten häntä ikäänkuin kummallisesta loistosta
leimuavilla silmäyksillänsä, jotka saivat herttuata hirmulla haluamaan
panna toimeen näitä suuria töitä. - Mitä teidän kuninkaallisen
korkeutenne uneen tulee, — jatkoi haaveilija,— saanko alamaisuudessa
vuorostani kertoa teille toisen?

— Kertokaa —, vastasi herttua, yhä Ulfvenkloun silmäyksen vallan
alaisena.

— Viime yönä olin näkevinäni loistavan kristallipalatsin
pilarikäytävillä, taajaan olevine kimaltelevine suihkulähteilleen,
jotka valoivat vihmantapaista sadettansa korskuvien kukkaisten yli.
Ihmeen ihana ruhtinatar, jonka viitasta levisi auringonvaloa kirkkaampi
loisto, kulki pilarikäytävissä ja tuli suorastansa luokseni. "Olen
Chierlin'in kartanon haltijatar,": lausui hän hymyillen, "ja minä olen
etsinyt sinut, ilmoittaakseni sinulle, mitä jo tätä ennen joillekuille
muillekin olen ilmoittanut. Huoneuksessa, jota suojelen, on eräässä
syvässä kellarissa äärettömiä aarteita kätkettyinä. Mutta _oikea
henkilö_ ei ole niitä vielä etsinyt."

— "Ken se oikea sitte on?" kysyin minä.

— "Sinun pitää kertoa minun sanani sille, joka tässä silmänräpäyksessä
näkee omat kasvonsa erään peuran sarvikruunun alla."

Sitte kertoi hän minulle teidän kuninkaallisen korkeutenne unen.

Ulfvenklou vaikeni. Ruhtinas pyyhki pellavaisella nenäliinallansa
kosteata otsaansa: hänen kätensä vapisi huomattavasti.

— Chierlin'in kartano, lausui hän — niin olenpa todellakin monta vuotta
sitte kuullut siellä olevan aarteita kätkössä.

— Siellä on niitä, — vastasi Ulfvenklou tyynellä vakavaisuudella, joka
saattoi herttuan sydämen sykkimään huimaavasta riemusta, ja hän jatkoi:
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne uni merkitsee huolia, rahahuolia...
rahanpuute tuotti huolta ja _minulta_ tuli apu.

— Ja sinä arvelet siis, että minä?... mutta miksi et ole itse?... Niin,
miksi et aijo itse koettaa onneasi? — Herttua teki hätäisesti nämät
katkonaiset kysymykset; silmänräpäyksellinen epäilyn tunne häiritsi
hänen suloista sydämentykytystänsä.

Teidän kuninkaallinen korkeutenne _yksinänsä_ on se henkilö, joka
voi löytää tämän aarteen. Olen nyt sanonut, mitä minua on käsketty
sanomaan, mutta minä ainoastansa voin olla teidän kuninkaalliselle
korkeudellenne apuna, sillä aarteen saaminen on yhdistetty
salaperäiseen uhriin.

— Ja se on?

— Sitä en saa ilmaista.

— Chierlin'in kartanohan on itäisen Pitkäkadun varrella?

— Aivan oikein, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

— Luuletteko, että hän sallisi tehdä siellä tutkimuksia?

— Jos hän sen sallisi — niin kuka tulisi samaan tuon löydetyn aarteen?

— Ja sinun neuvosi tässä asiassa?

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne tulee ostaa koko kartano.

— Ostaa koko kartano? — Herttua oli nähtävästi tykkänään hämillänsä, —
siihen tarvitaan rahaa...

— Milt'ei huomaamatoin hymyily ilmaantui silmänräpäykseksi Ulfvenklou'n
kovasti yhteenpuristetuille huulille, ja hän vastasi:

— Siitä on pieni maksu ja suuri voitto. Juuri niin on asianlaita.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne menetelköön nyt mielensä mukaan.

— Ulfvenklou-hyväni, rupeaisitkohan sinä jollakin tavalla panemaan tätä
kauppaa alkuun?

Minä sekaannun sangen vastenmielisesti mihinkään kauppaan. Tätä asiaa
varten rohkenen ehdoittaa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne
kääntyy jonkun muun puoleen.

— Sitä en tahtoisi mielelläni tehdä; ihmiset alkaisivat kentiesi
arvella tuhannellekin päin tämän kartanon ostamisen syistä.
Liljensparre nuuski kaikkialla, ja jos meidän tutkimuksemme tuottavat
odotetun hedelmän... lyhyesti sanoen, jos te, kuten sanoin, rupeaisitte
panemaan tätä kauppaa alkuun, olisin teille todellakin kiitollinen.

— Olkoon siinä tapauksessa teidän kuninkaallisen korkeutenne toivo
minun lakini.

— Koettakaatte saada se jokseenkin kohtuullisella hinnalla... mutta
missä tapauksessa hyvänsä minä ostan sen kartanon; tämä kauppa
jää tietysti meidän kesken. Herttuan silmäykset jotka osoittivat
viekkautta ja mielihyvää, kääntyivät tällä hetkellä rautauuniin
päin, jonka lähellä seinäkellon viisarit hiljaa kulkivat eteenpäin.
Niin Ulfvenklou-hyväni, enpä tietä, miten osoittaisin sinulle
kiitollisuuttani, jos meidän yrityksemme tulee onnistumaan! Mutta
tosiaankin, älä unohda sitä, että Chierlin oi saa luulla minua
ostajaksi, ennenkuin hän on määrännyt myymähintansa. Tästä ei pidä
kenenkään saada tietää, ei edes Reuterholminkaan... minä odotan häntä
tänne ja tulen kertomaan hänelle sinun todellakin merkillisen unesi.
Kun hän tulee, tekee tosiaankin mieleni koettaa hiukka "seulomista,"
(36) tiedustellakseni, onko tuota aarretta todellakin olemassa.
Tahdotteko olla meille apuna, Ulfvenklou? Hyvä! Niin, Rosersbergillä
teki Björnram puolitoista vuotta sitte pienen kokeen sillä alalla;
Reuterholm ja Ruuth olivat saapuvilla, ja tästä syntyi todellakin
merkillinen tulos. Vähän tämän jälkeen tehtiin toinen koe Reuterholmin
kotona, muutama viikko ennen tuon pienen Smålannin herttuan kuolemaa,
joka siten edeltäpäin saatiin tietää.

Tuo herttuan jo vähän aikaa odottama suosikki astui tällä hetkellä
huoneesen. Hänen kauniille kasvoillensa piirsi äkkiä haihtuva
tyytymättömyys synkkiä varjojansa, nähdessään herttuan kahdenkesken
Ulfvenklou'n kanssa; sitä vaikutusmahtia, jonka tämä oli saavuttanut,
oli tuon vallanhimoisen paroni Reuterholmin vaikea suvaita, ja hänen
tervehdyksensä Ulfvenklo'ulle oli jäykkä sekä korskea.

— Minä kerroin juuri — alkoi herttua, — siitä "seulomisesta," jonka
me kerran toimeenpanimme Rosersberg'issä, ja nyt minulla on tehtävä
erittäin hauska kysymys, — jonka jälkeen herttua juurta jaksain
kertoi tuon unen tahi ilmestyksen, jonka Ulfvenklou sanoi nähneensä.
Se mahdollisuus, että herttua jollakin yliluonnollisella tavalla
tulisi saamaan suuria aarteita, vaikutti erinomaisella tavalla
paroni Reuterholm'iin, ja vähemmin korskeana pakinoi hän hetkisen
Ulfvenklou'n kanssa tästä asiasta, jonka jälkeen nuot kolme herraa
menivät perimmäisempään huoneesen, jossa herttua otti käsille seulan ja
antoi sen haaveilijalle, joka poistui muutaman askeleen herttuasta ja
Reuterholm'ista.

Poppamies ja ennustaja oli tässä oikealla paikallansa, ja tietäen nyt
olevansa parhain mies joukossa piti hän seulaa toisessa kädessänsä,
samalla kun hän veti lakkaristansa linkkuveitsen, jonka toisen,
kirkkaan terän hän paljasti ja asettaen veitsen tasaiseksi katkaistun
pään laattialle, pani hän seulan hienoilla reijillä lävistetyn pohjan
keskeltä veitsenkärkeä vastaan, ja seula pysähtyi pienen heilauksen
tehtyään pian liikkumattomaksi. Tämän teki hän silmänkääntäjän
taidolla, ja Södermanlannin herttua sekä paroni Reuterholm seuraisi
jännitetyllä huomiolla hänen vikkelöitä liikkeitänsä.

— Suvaitsetteko, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minun tekeväni
muutamia kysymyksiä? — lausui Ulfvenklou.

Herttua antoi päätänsä nyökäten suostumuksensa, jolloin haaveilija
juhlallisella eljeellä ojensi toisen käsivartensa ja hetkisen
vaijettuansa alkoi:

— Tuleeko hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua
Ruotsin kuninkaaksi?

Vitkallisella heilahduksella Kaarlo-herttuata kohden teki seula
liikkeen, ikäänkuin antaen myöntävän merkin.

— Tuleeko hän valloittamaan Norjan?

Taaskin heilahti seula yhtä vitkallisesti.

— Tuleeko Kustaa III kuolemaan aavistamatta ja äkillisesti?

Kolmannen kerran teki seula saman liikkeen.

— Saako meidän nykyinen kuningattaremme, Sofia Magdalena, useampia
perillisiä?

Seula heilui sinne tänne, ikäänkuin jonkun sisällisen epäävän liikkeen
pudistelemana.

Ulfvenklou ei kääntänyt silmiänsä tästä yksinkertaisesta, elottomasta
ennustajasta, jonka antamat merkit nostivat kaksi heleänpunaista täplää
herttuan poskille ja panivat hänen sydämensä kovasti sykkimään, samalla
kun paroni Reuterholm tunsi rintansa paisuvan, jolloin hänen kauniit,
ruskeat silmänsä loistivat ylpeydestä ja vallanhimosta.

Ulfvenklou, jonka oikea käsi yhä oli ojennettu eteenpäin ikäänkuin
manaisi hän esille jotakin näkymätöintä henkeä, taivutti nyt toistakin
kättänsä ollen yhä enemmän haltioissansa olevan näköinen.

— Ja nyt viimeinen kysymykseni, huomaa ja käsitä se tarkoin, — lausui
haaveilija hiukan korkeammalla äänellä ja milt'ei leimuavalla loistolla
tummissa silmissänsä, — lausu meille, onko Chierlin'in kartanossa
salaisia aarteita?

Seula pyöri kiivaasti ympäri, joutui tasapainostansa ja kopsahti
veitsineen kovasti permantoon.

— Björnram ei käsitellyt seulaa sillä tavoin; mitä tähän tulee, en ole
nähnyt koskaan tämän vertaista, — keskeytti herttua, joka tyytyväisenä
niihin vastauksiin, joita Ulfvenkloun kysymykset olivat saaneet, heitti
häneen ihmeteltävän silmäyksen.

Ikäänkuin tuntien arvonsa seisoi haaveilija tyynenä ja milt'ei ylpeänä
ruhtinaan edessä. Reuterholm, joka hetkeksi oli tuntenut katkeruutensa
häntä kohtaan vähentyneen, huomasi, minkä vaikutusvallan Ulfvenklou
tulisi saavuttamaan, jos tuo aarre todellakin hänen neuvojansa mukaan
löytyisi, ja lausui nyt:

Niin, varsin kummallista! Sellaista vastausten selvyyttä en ole koskaan
tätä ennen nähnyt, kumminkaan, mitä noihin neljään ensimmäiseen
kysymykseen tulee; tuon viimeisen, aarretta koskevan, voi selittää niin
ja näin, — ja tätä lausuessansa nauroi suosikki hieman.

Tuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään,
keskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?

Olematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä,
otti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen
vitkallisesti paikoillensa.

— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän
aarteen olemista.

— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en
tästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle
korkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla
hän aina puhui.

— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti
herttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta
epäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on
näkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan
enemmän siitä asiasta.

Suosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti
myöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen
ajalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville
huulillensa.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Hovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä
koristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä
päivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän
retken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli
oli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli
levittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet
lehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.

Kaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan
tavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua
luonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt
lintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä
mylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle
halussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että
alkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan
sydämen.

Erään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista
ja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli
asettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista
vasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin
järjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja
täynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden
varressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia
sampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa
pidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on
tapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut
kellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta
höyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä
syötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.

Armfelt oli sijoittunut Magdalena Rudenschöldin lähelle ja tarjonnut
hänelle lautasella tuoksuvia hedelmiä, ja heidän ympärillänsä
pakinoitiin, näiden kumpaisenkaan oikeastansa kuultelematta, mitä
sanottiin.

Tuolla hienolla, sivistyneellä hoviherralla oli tosin ollut joitakuita
kohteliaita sanoja lausuttavana niille ihanille naisille, jotka tänään
ikäänkuin kimaltelevat perhoset olivat liehuneet niityillä ja poluilla;
hän oli tosin kuiskannut muutamille tuttavillensa joitakuita pilasanoja
siihen vapaasen tapaan, jota useammat tämän aikakauden nuoret
vapaasukuiset noudattivat; mutta nyt näytti hän siihen kyllästyneen,
hänen silmäyksensä etsivät Magdalenaa, ja matalalla äänellä sanoi hän
tälle hiljaa, että Italian lauluissa ylistellyt myrttilehdot eivät
olleet mitään kauneuteen nähden verrattuina hänen vierellänsä oleviin
orjantappurapensaisiin, kun Magdalena niiden varjossa lepäsi, ja
että hänen loistavien silmiensä vaihettelevat vivahdukset sekä nuot
katoavat ja jälleen palajavat ruusut hänen poskillansa olivat paljoa
ihmeellisemmät kuin mitkään taikanäytelmät. Mutta kääntyen puolittain
poispäin hänestä, vajosi hän pian kokonansa äänettömyyteen, joka
saattoi Magdalenan hämille, ja samalla kuin autuaallinen huokaus kuului
hänen huuliltansa, silmäili hän syrjästä lemmikkinsä hienoja kasvoja,
joiden juonteet kuvautuivat tummansinistä taivasta kohden.

— Otaksukaatte olevani paimen, — alkoi Armfelt taaskin, katsoi häneen,
— ja te paimentyttö, sekä että me molemmat oleskelisimme vihannoilla
nurmikoilla laitumella käyvien lampaiden ympäröimänä, joilla olisi
ruusunkarvaiset nauhat ja hopeaiset kellot kaulassa... otaksukaatte,
että tämä olisi mahdollista, niin saatte selvän käsityksen
niistä tunteista, joita te minussa herätätte... rauhallisesta,
auringonpaisteisesta hiljaisuudesta, jonkalaista en vielä koskaan ole
tuntenut ja joka mahtaa olla autuaiden henkien rauhan kaltaista.

Jos hänen sanoissansa olisi ollut jotain jokapäiväistä, olisi kentiesi
tuon haaveilevan tytön häntä kohtaan heränneet tunteet saaneet pahan
loukkauksen, joka olisi ne hälventänyt ja hajoittanut kuni sumu
tuuleen. Mutta Kustaa Mauriz Armfelt puhui hänelle niin, kuin hänen
mielestänsä uneksumansa lemmikin tulisi puhuakin, ja katseli häntä
tuolla tulisella ihastuksella, jota Magdalena tahtoi herättää tässä
miehessä, jolle niin monen naisen sydän oli palanut, ja joita hänkin
vuorostansa oli lempinyt; niin hän tahtoi vallita Armfelt'in niin, kuin
ei vielä yksikään nainen siihen asti ollut voinut tehdä, ja tässä hän
onnistuikin. Suloinen voittoriemun tunne valloitti hänet, Armfelt'in
puhuessa hänelle puoleksi käsittämättömiä lauseita, joita hänen
sydämensä kuitenkin varsin hyvin tajusi.

Hän tunsi, ett'ei hän koskaan tulisi unohtamaan tämänpäiväistä
huviretkeä eikä Armfelt'in viehättävää läsnäoloa. Jokainen mieletöin
sana, jonka hän lausui, oli hänestä yhä uusi todistus siihen, että
Armfelt häntä lempi, jokainen silmäys, jokainen elje olivat yhä uusia
tunteenosoitteita, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään ja poskensa
punoittamaan.

Ateria oli loppunut. Palvelijat asettelivat jälleen astioita, kulhoja
ja hopeaisia pöytäkaluja, kunkin vasuhunsa, ja nyt viittasi Kustaa III
alkaamaan huveja ynnä leikkejä. Ruhtinoita ja ylhäisiä virkamiehiä
työnsivät, nyt vilkkaat hovipojat tieltänsä tuossa vanhanaikuisessa
laululeikissä "kun kukin ottaa omansa, niin muut ei saakaan ketään,"
johon leikkiin kuningaskin otti osaa.

Nuot nuoret naiset juoksivat nostetuilla hameenhelmoilla ja liehuvin
kiharoin; tuo heidän poskillensa noussut puna lisäsi heidän silmäinsä
loistoa, ja tieto heidän suloudestansa ja viehättäväisyydestänsä
teki heidät kaikki tyytyväisiksi. Hovimenot olivat karkoitetut,
puvut olivat kohtuulliset ja tuo yksinkertaisuus, joka alussa oli
teeskennelty, muuttui luonnolliseksi, todellinen iloisuus oli vallannut
kaikkein mielen, ja hovijuonet sekä vilpistelemiset lepäisivät tässä
tilaisuudessa.

Eipä alhaisin porvariston jäsenkään voinut olla huolettomampi kuin tämä
kuningas ja nämät ruhtinaat sekä ruhtinattaret, ja vaikka kuningatar
Sofia Magdalena oli hiukan jäykkä ja isoinen, ei hän ollut koskaan
muulloinkaan toisenlainen, eikä myöskään voinut koskaan toisellaiseksi
muuttua, vaikka Kustaa-kuninkaan mahtisanat tuhat kertaa olisi käskenyt
sellaista muuttumista. Hänen kauniit, kylmyyttä osoittavat kasvonsa
olivat aina yhtäläiset, ja vaikka hänen silmänsä eivät säihkyneetkään
riehuvasta ilosta, ei ollut kuitenkaan mitään häiritsevää eikä
masentavaa niissä silmäyksissä, joilla hän katseli noita tuhansia
kolttosia, joita hänen lähellänsä tehtiin. Södermanlannin herttuatar
oli oikeassa elämässänsä, hän liihoitteli ikäänkuin keijukainen
niityllä, antoi itsensä kiinni leskisillä ollessa eikä laisinkaan
huolinut, vaikka hänen puolisonsa joskus poikkesi jollekin syrjäpolulle
kohtaamaan jotakin jumaloimaansa neitoista.

Kustaa III oli käskenyt olemaan iloisena, ja itse antautui hän näille
yksinkertaisille huvituksille nuorukaisen vallattomalla innolla tahi
oikaisi hän itsensä nurmikolle, kertoen vilkkaasti niistä maalaisen
tapaisista juhlista, joilla Maria Antoinette vietti aikaansa Trianiossa.

Tullessani Versailliin, saavuin sinne aivan odottamatta, — jatkoi
kuningas, ja menin äkkiarvaamatta kuningattaren puheille. Tuo hyvä
Ludvig oli metsästämässä; ja kun vihdoin sain syleillen häntä
tervehtiä, oli hän kiireissänsä heittänyt metsästysnutun päähänsä ja
esiintyi kengissä, joista toisella oli punainen toisella musta korko,
toisessa kultainen ja toisessa hopeainen solki, lyhyesti sanoen, hän
näytti kovin kummalliselta. Kuningatar kysyi häneltä, aikoiko hän panna
tanssiaisia toimeen ja joko hän oli alkanut naamiaishuveija, vai oliko
hänen tarkoituksensa antaa minulle käsitys ranskalaisesta komeudesta.
Tämä kaikki herätti suurta naurua, ja Ludvig laski pilaa siitä, ett'ei
ollut löytänyt ketään, joka olisi ollut hänelle avullisna tuossa
kiireellisessä pukeumisessa, ja että hän innoissansa saada minua pian
tavata oli ottanut yllensä, mitä hänen käteensä vaan ensiksi sattui. —
Hymyily oli kuninkaan huulilla, ja hän jatkoi kertomustaan Ranskassa
olostansa.

Kaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä
päivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella
kohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä
vilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät
uutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.

Vasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa
silminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti
vähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.

— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin
ja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota
viehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.

— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.

— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on
todellakin viehättävä... todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin
perhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.

— Häneen nähden en siitä luule muuta _voivankaan_ tulla.

Kuningas nauroi.

— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot
kumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme,
Armfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte
tulisikaan maksamaan?... Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet
soveliaasen naimiseen.

Tietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka
nousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle,
astuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä
rinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen
hänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas
sielunsa voi osoittaa.

Tuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan
vieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista
kummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja
tytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin
Magdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti
luomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan
tuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi
huomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa,
— heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa
asemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle
pienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta
sitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa
olon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn
ohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan
valtaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella
ystävyydellä:

— Minulla olisi teille hiukka työtä. Vielähän te ompelette? Noh,
hyvä! Kokonainen teaatteripuku, — jos tahdotte auttaa minua sen
valmistamisessa, niin tulkaa huomenaamulla Drottningholm'iin.

Ja Magdalena liihoitteli eteenpäin, jälleen hymyillen tuolle
hämmästykselle, jonka hän tytön kasvoissa oli huomannut. Muutama
minuutti tämän jälkeen oli hän ja Armfelt ehtinyt tuolle viheriöivälle,
nyt kokonansa jaloilla poljetulle kummulla, jossa huviretkeilijät
jo olivat valmistauneet palajamaan Drottningholmiin, ja he pääsivät
tähän linnaan juuri kun täysi kuu nousi valjusti kumottaen itäisellä
taivaalla olevien illan pilvien välistä.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Neiti Rudenschöld'in huoneessa oli pöydät ja sohvat täynänsä
levantiinia (hienoa kangasta), kassiaania (ohutta villakangasta),
hopeaharsoa, hienompaa ja paksumpaa silkkikangasta, tavallista
harsoa, kukkasia, nauhoja ja punoksia. Tuo kalpea ompelijatar,
jonka Magdalena edellisenä päivänä oli kohdannut, seisoi läheisessä
huoneessa ahkerasti valmistaen hameenlaskoksia ja kureuumia. Magdalena
aikoi esiintyä eräässä ranskalaisessa, yksinäytöksisessä komediassa,
näytellen kamarineitsyen osaa, jossa oli sukkelia sanasutkauksia sekä
hauskaa pilaa, ja hänen pukunsa piti olla tehty uusimman ranskalaisen
kuosin mukaan. Väliin harjoittaen osaansa ja väliin tutkien erästä
kuosilehteä, lausui hän noita enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä
sanoja, joita hänen tuli puhua tahi vajosi hän yksitotisiin mietelmiin
hameista, kauluksista ja kalvoisimista.

— Olenpa todellakin mielissäni, että satuin teidät kohtaamaan, neiti
Holm, sillä täten pääsin kaupunkiin matkustamisen vaivasta, saadakseni
pukuni reilaan. Pitääkö minun ottaa hopeaharsoinen myssy päähäni? Mitä
siitä sanotte?

— Se tulee näyttämään somalta.

Noh, sitte päätän todellakin käyttää sellaista.

— Tässä silmänräpäyksessä avasi hymy Magdalenan huulet, ja hän jatkoi:
— niin, me kohtasimme toisemme eilen, neiti Holm! Arvelenpa sen nuoren
miehen, joka käveli kanssanne olleen teidän veljenne tahi läheisen
sukulaisenne?

Ennenkuin pieni ompelijatar ennätti vastata, kuului hiljainen naputus,
ja kun Magdalena riensi avaamaan sivuovea, joka johti läpikäytävään,
astui Fredrik-ruhtinas sisään Armfelt'in seuraamana.

— Anteeksi, neiti Rudenschöld, — pyysi ruhtinas, kumartaen kaunista
päätänsä ja lähettäen Magdalenalle ihailevan silmäyksen, — minä olen
etsinyt teitä kaikkiaalta ja teidän närkästymisennekin uhalla tulen
luoksenne neuvottelemaan muutamista tärkeistä asioista.

— Noiden "tärkeiden asiain" tähden, joista teidän korkeudellanne on
neuvotteleminen, en tahdo närkästyksellä kohdella teidän korkeuttanne,
— lausui Magdalena hämillänsä tästä käynnistä, punastuvin poskin sekä
luonnollisella yksinkertaisuudella olennossansa, ja hänen äänessänsä
oli samoinkuin linnun laulussa metsässä huoletoin hilpeys jatkeessansa:
— olenpa erinomaisen utelias ja kokonansa korvana, teidän korkeutenne.

— Ihana Margot, — lausui ruhtinas hymyillen, — te näette minussa
Juhanin, tuon teitä jumaloivan palvelijan, joka koko tänä aamuna ei ole
muuta tehnyt, kuin kertonut mitä hellimpiä lemmenlauseita...

— Mutta minun huoneeni, teidän korkeutenne, ei ole sovelias paikka
näytelmäkappaleiden harjoittamiseen!

— En tulekaan sellaisessa tarkoituksessa, vaan siitä syystä, että
Armfelt äsken keskeytti minun lemmenlauseeni ja tuli sillä sanomalla
hänen majesteetiltansa, että minun pitäisi viivyttelemättä käskeä
valmistamaan se puku, jota aijon laskiaishuvissa käyttää. Siitä syystä
olen etsinyt teitä kaikkiaalta, sillä vaihtokohtauksessa tulee meidän
olla yhtäläisessä puvussa, ja minä haluan siis tietää, minkälaisen
puvun te valitsette, jotta minä voin määrätä omani sen mukaan.

— Teidän korkeutenne kohteliaisuus on ääretöin, — vastasi Magdalena,
jonka jälkeen he alkoivat vilkkaasti keskustella, minkälaisissa
puvuissa heidän tulisi esiytyä sekä niistä kappaleista, joita aiottiin
näytellä kuin myöskin Kustaa III:nen väsymättomyydestä kaikkein
harjoitusten huolenpidosta ja kunkin näyttelijän suuremmasta tahi
pienemmästä ky'ystä.

— Te olette tänään ollut niin näkymätöin, neiti Rudenschöld, ikäänkuin
olisitte ollut kuollut. Ah, jopa käsitän, tämä selittää syyt, te
tutkitte kuoseja! — lausui Armfelt, joka nyt otti ylös tuon pienen
kaavan, jonka Magdalena herrojen sisäänastuessa oli pudottanut
laattiaan — Se on mitä vaarallisinta tutkimusta, jopa valtiota
hävittävääkin. Humen mietteiden mukaan oli muotihulluus Kaarlo II:n
hallitessa Englannille vahingollisempi kuin nälkä ja rutto sekä
sodat, sillä nämät lakkasivat joskus, mutta muotihulluus ei herennyt
koskaan. Tämänpä meidän viisas kuninkaamme älysikin, ja meidän
kansallispuvullamme on maamme paljo voittanut. Toivon myöskin teidän
käsittävänne tämän ajanviettonne turhuuden, ja että te opitte paremmin
käyttämään aikaanne, esimerkiksi — lähtemällä puistoon kävelemään. —
Näitä viimeisiä sanoja lausuessa ilmautui hymyily Armfelt'in huulille,
ja ruhtinas nauroi ääneensä.

— Antakaa Humen mietteet vakuuttaa teitä, kuinka turhaa on viettäminen
päiviänne peilin edessä. Minä olen siinä yhtä mieltä Armfelt'in kanssa,
että nuori nainen käyttää aikaansa verrattomasti paremmin puistossa
kävellessänsä, etenkin jos hänellä on hurmaantunut ihailija rinnallansa.

— Mutta kuosien tutkiminen on erinomattain hauskaa, — väitti Magdalena,
ollen, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan sitä salaista silmäystä,
jonka ruhtinas loi Armfelt'iin, — ja kaikeksi onneksi saa vielä
näyttämöllä noissa ranskalaisissa näytelmäkappaleissa antautua näihin
pieniin haaveiluihin.

— Soma puku ja tuhansittain muserrettuja sydämiä, niinkö ajattelette,
neiti Rudenschöld?— kysyi Armfelt, leikitellen eräällä Magdalenan
pienellä sormikkaalla, joka oli saanut sijansa kukkaisten ja nauhain
keskellä tuolla pienellä, marmorista tehdyllä ompelupöydällä, jonka
jalka oli muodostettu kielillä varustetun, kultaisen kanteleen
kaltaiseksi ja jonka Magdalena oli sysännyt syrjään, asettuessansa
jälleen nojatuoliin.

— Muserrettuja sydämiä, — kertoi hän, — mikä kauhea sana, eikö niin!
Hyvin käytetty nauharuusu, hivuskähärä, tekopilkku, voivat syöstä meidät
turmioon. Ja nämät pienet sormikkaat sitten, lyönpä vetoa, että ne,
jotka saattoivat Englannin Anna-kuningattaren äksyihinsä suosikilleen,
Marlboroughin herttualle, eivät olleet näitä hienommat eikä komeammat!
Tuo pieni sormikasjuttu on myöskin lisänä kuosien historiaan; ei,
älkäätte huoliko muotihullutuksista, neiti Rudenschöld, te olette ihana
koristelemattakin, ja hymyilyllänne saatatte te yllin kyllin meidän
aivomme ymmälle.

— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette
tarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas
ritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme
toisemme jälleen, neiti Rudenschöld.

Ruhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä
sykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään
Magdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti
ja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan,
kuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä!
Eikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi
antaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen
veikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo,
ja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja
ottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen
_á la Medicis_ (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli
konstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:

— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin... siis oli se teidän
veljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?

Heleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille,
lausuessansa:

— Ei kumpikaan, armollinen neiti.

— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin
kävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi
kävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.

— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti
näyttää välinpitämättömältä.

— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun
uteliaisuudelleni avuksi.

Magdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista.
He olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla,
kentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla
rakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä
ruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi
vähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan
mielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi
vertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon
vähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?

— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää
itsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen
teidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä
hetkestä, jolloin hänet näitte.

— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa... se tulisi
olemaan niin yksitoikkoinen...

— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina
olleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä
selvän.

Tuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille,
ja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.

— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain
vanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää
hyvin ja alkakaa, minä kuultelen.

— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen
jälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä
pikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen
kuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme,
täytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin
salata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä.
Ah, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja
suunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa... vasta nyt
viime vuonna...

— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän
on parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon
ajatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa
kyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te
ajattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?

— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä
olemme olleet leikkitovereja, ja nyt...

— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.

— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.

— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan
sanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista!
ja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?

— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, —
vastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen
silmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.

— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin
haarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta
tuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.

— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän _on täytynyt_.

Täytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle
täytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa
yhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella
aivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja
muista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis
kuolemaan epätoivosta!...

— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa
kuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei
ollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä
olisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te
siis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei
surkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli
huomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista,
missä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa
sopusoinnussa olevaa haaveilemista.

— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella
oli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta
minun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en
voinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta
kun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.

Nuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla
äänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.

— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, —
epäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin;
haluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet
onnelliseksi.

— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän
jälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että
pakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen
tuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö
kokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, —
lisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen
peilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän,
kuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


— Kas tässä anomuskirje, jonka olen saanut Bellman'ilta, — lausui
Kustaa III, antaen kirjeen valtiosihteeri Schröderheimille, joka
vaitonaisena silmäili seuraavia rivejä:

 "Jaloin, kaikkein armollisin kuningas!

 Sittenkuin Korkeimman avulla minun alamainen ahkeroimiseni ja
 ilolauluni ovat paljo edistäneet valtion polttimoissa valmistettujen,
 hyväin juomatavarain menekkiä ja myöskin voittamiseen nähden
 epävarmojen arpojen ostamiseen kuninkaallisesta valtionarpomisesta,
 rohkenen alamaisuudessa anoa pientä, 333 riksin palkintoa
 jommastakummasta näistä rahastoista. Armollisin kuningas!
 Bakko-jumalan temppeli on nyt avattu! Yleisö on siten ensi kerran
 saanut tietoa minun kirjoituksistani. Ne eivät vaikuta mitään pahaa,
 koska ne myöskin huvittavat. Ja jos minun kanteleeni joskus on
 karkoittanut murheet valtaistuimelta, on minulla, kaikki ne ansiot,
 jotka perustivat Maron onnen. Olen j.n.e.

 Teidän majesteettinne alamaisin ja uskollisin C. M. Bellman."

— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon
anotun palkkion tulee hän saamaan.

— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta!
— vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään
aikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä
missään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa
laulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla
verrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän
ansaitsee kannatusta.

— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi
Kustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in
lauselmia. —

— Vaikka "Bakko-jumalan temppeli on avattu," eikä minun rakkaita
alamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen
mielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään
anna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän.
Pelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin
tekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi... kaikki
muut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla
kylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.

— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän
esimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut
levottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi
piloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman
ylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden
kohtauksissa.

Mutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi
ainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä
puolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti
oltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.

— Sittenpä saankin kertoa aivan tuoreen uutisen, uutisen josta mies
mieheltä ainoastansa kuiskataan. Ensiksi kerrotaan hänen kuninkaallisen
korkeutensa, Södermanlannin herttuan, äärettömästä hinnasta ostaneen
Chierlinin, itäisen Pitkäkadun varrella olevan talon, ja toiseksi,
että kartanosta, sittekun herttua tuli sen omistajaksi, on ruvennut
kuulumaan kummeaa kolketta jonka syitä on kaikilla keinoin koetettu
saada selville.

— Kummeaa kolketta, sepä kuuluu hauskalta, ja siinä on jotakin
salaperäistä, joka lienee minun veljestäni mieluista. Noh, entä vielä?

— Naapurit ovat peloissansa, etenkin naiset, jotka usein antavat
viittauksia teurastetuista ja suolatuista lapsista, koirankuonolaisista
ja vapaamuurareista.

Kuningas nauroi; — siis piilee kaikessa tässä vapaamuurarien
vehkeitä... niin, sitä voin odottaakin, niinpian kuin minun veljeni oli
mukana. Vapaamuurausta ja kapinoitsemista, — lisäsi Kustaa-kuningas
vakavammin ja katsellen Schröderheim'iä kirkkailla, läpitunkevilla
silmillänsä, jatkoi hän: — sinä olet sanonut mitä _kuiskataan_, mutta
sinä et olisi kertonut sitä minulle, jos et _tietäisi_ enempää.

— Teidän majesteettinne huomaa kaiken,— vastasi Schröderheim hymyillen;
— niin pian kuin kuulin näitä huhuja, otin selon siitä, oliko herttua
todellakin tullut Chierlin'in talon omistajaksi; sitte menin siihen
aikaan, jona tuo mainittu kolke tavallisesti sanottiin kuuluvan,
kävelemään itäiselle Pitkäkadulle.

— Ja sinä huomasit? — keskeytti Kustaa-kuningas vilkkaasti.

— En mitään, teidän majesteettinne, — vastasi Schröderheim; mutta minä
kuulin todellakin heikkoa kolketta, ja kun seuraavana päivänä kohtasin
Liljensparren, mainitsin hänelle niistä huhuista, joita olin kuullut
sekä omasta iltakulustani. "Sittepä minä tiedänkin enemmän kuin te,"
vastasi hän totutulla, kuivalla tavallansa; "minä tiedän muutamain
herrojen, niiden joukossa Södermanlannin herttuankin, kaikki puettuina
avaroihin kaapuihin ja keltainen nauha vasemman käsivarren ympärillä,
noin viikon aikaa sitten alkaneen käydä siinä talossa. Kokous on tähän
asti alkanut noin seitsemän aikaan illalla, ja kolke kuuluu ikäänkuin
joku tekisi kellarissa kaivamistyötä, korjausta tahi muuta sellaista."

— Nuot kellarin korjaamiset tuntuu minusta sangen omituisilta, — lausui
kuningas, ja hymyillen jatkoi hän: — ollen hyvä veli, pidän sangen
paljo lukua Kaarlo-veljeni hankkeista ja toimista.

— Jos teidän majesteettinne käskee Liljensparrea ottamaan tarkempia
tietoja...

— Kentiesi, Elis; mutta tällä silmänräpäyksellä on uteliaisuuteni
herännyt, kello tulee seitsemän, ja minua haluttaa mennä hiukan
kävelemään itäiselle Pitkäkadulle, tuntemattomana tietysti ja puettuna
mustaan avaraan kaapuun ja keltainen nauha käsivarteni ympärillä.

— Ette kait, teidän majesteettinne, ai'o...

— En tiedä mitä ai'on, mutta jos sinulla on halua tulla mukaani, niin
te'e itsesi joutuin valmiiksi.

Avaroihin kaapuihin puettuina ja kasvot milt'ei kokonansa peitettyinä
leveäreunaisiin hattuihin kulkivat Kustaa III ja Schröderheim muutama
minuutti tämän jälkeen pitkin itäistä Pitkäkatua.

Pieni seikkailu oli kuninkaasta varsin mieluista ja leikillisellä
pilalla vastasi hän niihin varoituksiin, joita hänen suosikkinsa
silloin tällöin rohkeni antaa heidän kulkunsa johdosta ja jotka hän
vihdoin kokonansa katkasi, muistuttaen suosikkiansa, ett'ei hän ensi
kertaa itse ottanut selkoa niistä asioista ja hankkeista, joista hän
piti lukua. Tuo kapea katu, jota pitkin he nyt kulkivat, oli tällä
hetkellä miltei kokonansa tyhjä ihmisistä, muutama lyhty levitti
heikkoa valoa ympärillensä, samalla kun toiset kohdat olivat kokonansa
öisen pimeyden peittämät. Nuot molemmat kävelijät astuivat rivakkailla
askeleilla ja, vaihdettuansa hiljaa joitakuita sanoja, menivät he
erääsen etehiseen, jonka puoleksi avatut ovet he työnsivät selälleen
jäljestänsä. Tältä paikalta voivat he pitää silmällä tuota milt'ei
vastapäätä olevaa, entistä Chierlin'in taloa ja kaikkea, mitä sen
läheistössä saattaisi tulla tapahtumaan, samalla kun he itse, pysyen
varjossa, voivat olla kokonansa näkymättömät.

Eipä viipynytkään kauan, ennenkuin he kuulivat askeleita, ja sen
etehisen ohi, jossa he seisoivat piilossa, kulki nyt vaitonaisina kolme
viittoihin puettua henkilöä. Ei ollut epäilemistäkään näiden olevan
niitä henkilöjä, jotka tavallisesti kävivät Chierlin'in talossa, sillä
tähystettyään vaanien ympärillensä, menivät he suoraan tuon vanhan
rakennuksen suljetulle portille, joka kolmen hiljaisen kolkutuksen
jälkeen ääneti aukeni. Siinä valossa, joka tällöin ilmautui, näki
kuningas heidän aukaisevan viittansa ja näyttävän jollekin hänelle
näkymättömälle henkilölle niitä keltaisia nauhoja, jotka heillä oli
käsivartensa ympärillä. Heti tämän jälkeen sulkeutui portti jälleen,
ja muutaman silmänräpäyksen perästä lähestyi sitä taaskin kävelijä,
jonka kintereillä kulki puolikasvuinen poika, joka, kädet pistettyinä
avaroihin housunsa lakkareihin, kimakasti viheltäen kulki katua
eteenpäin. Poika juoksi nyt tuon yksinäisen kävelijän ohi ja rientäen
hänen eteensä lausui hän:

— Armollinen herra, jos te kuulutte koirankuonolaisiin, sallikaa minun
teitä seurata, minä olen lihava ja valkeanpunainen kuin juotetun
vasikan paisti...

— Sittenpä olet kelvollinen, — lausui mies hänelle, jonka jälkeen poika
suin päin riensi katua eteenpäin.

— Se oli Fredrik Sparren ääni,— lausui kuningas hiljaa, nojautuen
eteenpäin, voidakseen paremmin nähdä kaikki hänen liikkeensä, joista
ei yksikään jäänyt häneltä huomaamatta aina tuosta varovaisesta
koputuksesta porttiin sen sulkeumiseen asti hänen jäljestänsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kuningas kadulla, kuiskattuansa
Schröderheimille:

Mene minua päinvastaiseen suuntaan ja yhdy minuun läntisellä
Pitkäkadulla, Harmaaveljesten kadun risteyksessä.

Kuningas oli iloinen mielessänsä, lähestyen nopeasti tuota määrättyä
yhtymispaikkaa, johon valtiosihteeri nyt kokonansa hengästyneenä saapui.

— Pääsö minun veljeni kartanoon ei näytä olevan vaikea, — lausui
Kustaa-kuningas, — kun koputtaa porttiin, näyttää keltaista nauhaa ja
astuu sisään... kaikki tämä on varsin helppoa; — seuraa minua nyt,
ystäväni!

— Mutta, teidän majesteettinne, miettikää...

— Mitä tulee minun miettiä, — keskeytti Kustaa-kuningas, kohottaen
päätänsä, — minä, kuningas, voin astua sisään, mihin mieleni tekee.
Mitään väkivaltaa ei minulle _voi_ tapahtua... eivät he _uskalla_
tehdä minulle. Veljeni tulee varmaankin kovin hämmästymään ja samalla
näyttämään ääretöintä iloa minut nähdessänsä, jos minä hänet tapaisin.
Eteenpäin, ystäväni, meillä ei ole aikaa viivytellä!

Kepein askelin meni Kustaa-kuningas jälleen itäiselle Pitkäkadulle, ja
Schröderheim, joka koetti pysyä hänen rinnallansa, kuiskasi levottomana:

— Sallikaatte minun yksinäni mennä sisään, teidän majesteettinne...

— Nyt ei mitään majesteettia, — keskeytti Kustaa-kuningas, ja
huolimatta siitä, huomaisiko hänet joku ohikulkeva, astui hän rohkeasti
tuota vanhaa rakennusta kohti, jonka tummain akkunaruutujen läpi ei
voinut huomata, mitä siellä sisällä tapahtui, ja nyt kuului hiljaa nuo
kolme kolkutusta. Portti lensi auki, ja Kustaa-kuningas seuraajineen
aukaisi kaapunsa vasempaa lievettä, näyttäen tuota keltaista nauhaa,
joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, eräälle hartiakkaalle,
jäntevälle miehelle, joka kunnioituksella kumarsi päätänsä. Samassa
silmänräpäyksessä tuli portti heidän takanansa suljetuksi raskaalla
telkineellä, ja seikkailuja rakastava kuningas ja hänen mukanansa oleva
suosikkinsa kävivät nyt sitä suuntaa, jota lampun valo heille osoitti.

— Tie ei viekään ylös- vaan alaspäin, — muistutti kuningas, heidän
ollessa eräässä etehisessä, samassa silmänräpäyksessä, kun hän laski
jalkansa eräälle portaalle, joka selvästi johti ales kellariin. Portaat
olivat peitetyt matoilla, eikä heidän askeleitansa enään kuulunut
kivilaskoksella, ja heidän ympärillänsä olevaa vaitonaisuutta keskeytti
väliin heikko hyminä, joka kuului tulevan ikäänkuin maan alta.

— Kokous näyttää alkaaneen, — kuiskasi kuningas, joka nyt pysähtyi
eräälle portaalle, heittäen vaanivan silmäyksen ympärillensä. Eräs
kellariholvi, jossa oli terävät ulospäin pistäytyvät nurkat, näytti
olevan suorastaan hänen allansa ja vasemmalla puoleksi auki oleva
ovi, josta huikaiseva valo virtasi, sekä oikealla tumma, leveä
esirippu, joka oli kiinnitetty kahden nurkan väliin. Kuulumattomin
askelin lähestyi kuningas tuota puoleksi, avattua ovea, ja pysyen itse
varjossa, katseli hän nyt erääsen jokseenkin matalaan holviin, jossa
paitsi kapeata läpikäytävää oli useampia osastoja tahi komeroja, jotka
nähtävästi olivat olleet joitakuita tässä talossa vuokralla asujien
tarvekalujen säilytyspaikkoja, mutta jotka nyt avonaisine ovineen
ainoastansa näyttivät pimeiltä aukoilta sekä luukuilta. Tuon kaidan
läpikäytävän päässä näkyi suljettu ovi, jonka takaa äänet luultavasti
tulivat, ja kääntyen äkkiä seuraajaansa, lausui kuningas:

— Tuo ovi on kiinni lautaseinässä, sen lähellä on eräs aukko, —
rientäkäämme sinne, sillä minä kuulen askeleita porttikäytävän
kivilaskoksella, ja joku tulee varmaankin meidän takanamme.

Muutama sekunti tämän jälkeen oli kuningas ja Schröderheim ennättänyt
tälle paikalle ja vedettyään tuon paksuista laudoista kokoonliitetyn
oven milt'ei kiinni jäljessänsä, seisoivat he aivan liikkumattomina,
samalla kuin kaksi keskenänsä puhelevaa miestä kiireellisesti riensivät
heidän ohitsensa, jolloin lautaseinänä oleva, suljettu ovi narisi.

Joku sekunti tämän jälkeen kuului kuninkaan lähellä muuan ääni:

— Kaikki kutsutut ovat nyt tulleet saapuville, ja tiedän kuninkaallisen
korkeutenne armollisella suostumuksella voimme siis alkaa tämän
kokouksen.

— Sitenpä emme tarvitse enään peljätä tulevamme huomatuiksi, lausui
kuningas, kääntyen varovasti, ja huomattuaan raon lautaseinässä jatkoi
hän: — foi de gentilhomme, mikä onni meillä onkin, tässähän voimme
sekä kuulla että nähdä! Me olemme oikeissa näytännöissä, ystäväiseni;
tämä sija saa olla häränsilmänä, — lisäsi hän piloillansa, — hiukan
epämukava kentiesi, mutta ehkäpä näyttämö tulee tarjoamaan siitä
jonkinmoista korvausta, — ja kumartuen tuohon ravistaneessa seinässä
olevaan lomaan, huomasi hän kokonansa, mitä hänen edessänsä tapahtui.

Perimmällä loisti muutamia lamppuja, jotka olivat asetetut ristiin;
näiden alla seisoi muuan tummaverinen mies, puettu punaiseen,
kantapäihin ulottuvaan viittaan, jonka reunus oli täynänsä mustia
merkkejä, jonkunmoinen mustalaispuku, joka hyvin soveltui miehen
tulisiin silmäyksiin ja kalpeihin kasvoihin, jotka täydellisesti
käännettyinä kuninkaasen päin kokonansa kiinnittivät puoleensa tämän
huomion.

— Kolminaisuuden nimessä, — alkoi ristin alla oleva mies, — tervehdin
täten teitä, veljet Nyt on alakuu, ja hetki on tullut, jolloin saan
teille ilmoittaa, mitä minulle on käsketty. Tämän kartanon mahtava
haltijahenki on käskenyt minua kysymään, oletteko te, veljeni, valmiit
ryhtymään työhön?

— Ollaan, — kuului nyt jotkut äänet yksimielisesti huutavan.

— Oletteko valmiit tottelemaan ja uskomaan?

— Ollaan, — kuului taaskin tuo heleä vastaus.

— Siis kuulkaatte minua, jatkoi mies, joka tyynenä ja vakavana silmäili
läsnäolevia, — tuo mahtava hallitsijahenki käskee teitä kaivamaan ei
ainoastansa tämän kellarin koko kivipermannosta, vaan myöskin tämän
viereisen. Vasta sen jälkeen on meillä oikeus ryhtyä tarkempiin
etsimisiin, ja se paikka, johon aarre on kätketty täytyy meidän itse
löytää; mutta se järjestys jota etsimisessä on noudatettava, on
seuraava: ylhäisin työnjohtaja on hänen kuninkaallinen korkeutensa,
Södermanlannin herttua. Olenpa, haltiahengen käskyn mukaan kirjoittanut
muistiin, mitä järjestystä meidän sittemmin tulee noudattaa. — Tuo
punaiseen viittaan puettu mies kääntyi nyt syvään kumartaen oikealle,
jossa Kaarlo-herttua vakavan ja juhlallisen näköisenä kuulteli hänen
puhettansa, ja antoi tälle erään kirjoituksen, josta hän nyt luki:

— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja
Stenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:
Ulfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:
Reuterholm.

— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin
tuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui
Ulfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella
katseli.

Sittekuin yhteen ääneen lausuttu "ollaan" oli kuulunut näiden sanojen
jälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja
loistavin silmin eteensä.

— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän
matalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan,
innostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen
kertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt
minua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki.
Hänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa
noudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna
valaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on
kätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme
joitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa
tolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään
mallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään
nuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän
on oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan
vuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa
kopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista
hänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään
— sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.

— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan,
ett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista
tarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella,
jolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana
näytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi
Kustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa.
Samassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa
ja lausui naisen kimeällä äänellä:

— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!

Odottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi
kuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän
ajan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään
häntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta
jätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti
nauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.

Puoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen
viereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja
pidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa
pitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu
kaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja
käytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota
loistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme
asti; täällä loistivat nuot "kolme sulotarta," kreivittäret Höpken,
Meijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva
Schröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta —
sanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin
suuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina
tähtinä seuraelämän taivaalla.

Heti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin,
viittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä
menoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa
mielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla
kätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä
naurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli
ollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:

— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita
onnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun
armeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.

— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein
lensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli
viitannut häntä luoksensa.

— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan
tulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin
tulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin;
sinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä
voi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut
voidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.

— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!

— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka
on kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi.
Ulfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee
antamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa!
Tuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua
salaisesti... todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris,
tulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi,
Gösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään "Gibraltar." (40)



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Huilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä
loisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa
lumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina
keveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia.
Tämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja,
liehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä,
ja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin
lumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen,
kuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen
ja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä
hauskutuksia.

Tänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä
rekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse
valitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti
pukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita
kuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.

Nuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian
vieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa
naamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa
sekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat.
Tanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja
hyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla
ja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä,
joita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla,
joka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä,
silkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot
aistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät
heidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista,
jotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen
näköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui
huoneesen.

Kuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman
silmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la
Gardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti
häntä kainolla suloudella.

— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä
kokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen
sanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?

- Siihen sanon, että vaikka hän olisi kuinka kaunis hyvänsä, täytyy
hänellä kuitenkin olla yksi vika.

— Mikähän se olisi?

— Huono kauneudenaisti, teidän majesteettinne.

— Foi de gentilhomme, teillä neiti, on myöskin yksi vika.

— Monta, teidän majesteettinne.

— Te olette liian kaino... vai mistä syystä ette luule voivanne
herättää nuoren miehen rakkautta?

— Siitä syystä, että minulta puuttuu se kauneus, jota tuolla
tuntemattomalla kavalieerilla sanotaan olevan.

— Mutta teidän silmistänne saa lukea teidän sielunne kauneuden...
ruumiillinen kauneus kuihtuu, te tulette solmiamaan hänet lujemmilla,
pyhemmillä siteillä, kuin ne ovat, joilla moni kaunotar voisi sitoa
hänet. Totta puhuen, neiti, minä mietin teidän yhdistämistänne erääsen
henkilöön, jota kohtaan tunnen mitä suurinta luottamusta ja jolle itse
puolestani olen antanut ystävyyteni.

Heleä puna nousi neiti de la Gardien poskille, ja syvällä kumarruksella
salaten sitä hämmästystä, jota kuninkaan sanat hänessä oli vaikuttanut,
antoi hän nyt tämän kulkea ohitsensa.

— Henkilöön, jolle Kustaa-kuningas oli antanut ystävyytensä,...
kauniimpaan hänen hovissansa, — voisikohan se olla?... Hedvig de la
Gardie, joka loi tutkaisevan silmäyksen tuohon kirjavilla väreillä
ja hohtokivillä koristettuun joukkoon, antoi nyt silmänsä pysähtyä
Armfelt'iin jota kuningas nyt lähestyi. Samalla hetkellä avattiin salin
ovet, ja Fredrik-herttua astui sisään sulttaanin komeassa puvussa,
seraljinsa, vartijoiden, soittajien ja tanssijattarien seuraamana.
Tämä loistava joukko, jossa Magdalena Rudenschöld'kin oli, pysähtyi
keskelle laattiata, missä herttua-sulttaani istahti muutamille
täytetyille patjoille, joita mustat orjat hänen luoksensa vierittivät,
samalla kuin seraljin naiset ryhmään järjestettyinä häntä ympäröivät
ja tanssijattaret hyppivät erästä tätä tilaisuutta varten harjoitettua
tanssia, joka oli odottamatoin huvi Kustaa-kuninkaalle, joka tämän
johdosta heti lausuikin veljellensä joitakuita kohteliaita sanoja.

Pian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen,
soitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini
vaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus
oli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä
tarkoitustansa.

— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän
läheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, —
ne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.

Magdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti
kasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.

— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä
hetkeä, saadakseni lausua teille... hän vaikeni; tuo iloinen melu
läheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina;
mutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat
ainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena
oli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen
huulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa
uljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi!
Elämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän
tämän silmiin.

Tanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset
vieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen;
Armfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.

— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi
Armfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan
olette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen
oikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka
nähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.

Hienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte
noiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen
sekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen
nelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä
valo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.

Huoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan,
avonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon
viereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia
papereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö,
joka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään
kumartuen tervehti kuningasta.

— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla
avonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä
käytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden
ennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden
vaikutuksen alla?

— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta
sen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan
lampun.

— Hän tulee siis teidän arvelunne mukaan kuolemaan nuorena?

— Ei hyvinkään nuorena. Nyt en ajattelekaan hänen kuolemaansa — siitä
ei kerran kukaan tule pitämään suurta lukua.

— Mitä se merkitsee, herra-hyväni, — keskeytti kuningas maltittomasti,
— te arvelette siis, ettei minun pojastani tulekaan hallitsijaa?

Ulfvenklou silmäili kuningasta mustilla silmillänsä ja hänen ohuville
huulillensa ilmautui hetkeksi hienon ivan vivahdus. Sitte kohotti hän
päätänsä uljuudella, joka ei ollut vähempi kuin kuninkaankaan, lausuen
tyynesti ja vakavasti:

— Kustaa Adolf on tuleva kuninkaaksi! Hän on tuleva kruunatuksi; hän on
menevä naimisiin ja saava perillisiä!

— Jo riittää, — vastasi kuningas, — joka hymyillen muisteli kaikkea,
mitä Liljensparre oli hänelle kertonut, Ulfvenklou'n Kaarlo-herttuaa
koskevista ennustuksista.

— Ei, se ei vielä riitä, — vastasi Ulfvenklou, joka ylevänä ja
onnettomuutta ennustavana asettui kuninkaan eteen, — sillä kaikesta
tästä huolimatta tulee Södermanlannin herttua sittekin kuninkaaksi...

— Foi de gentilhomme, — vastasi kuningas, joka koki säilyttää hyvällä
tuulella olemistansa, — näillä suunnitelmilla on kentiesi yhtä suuri
toteutumisen mahdollisuus kuin teidän väitteellänne, että minut Romassa
ollessani murhattaisiin! Hyvästi, luutnantti Ulfvenklou, te tulette
tänään saamaan sata riksiä palkinnoksi valvomastanne yöstä.

Ja majesteetillisella ryhdillä viittasi kuningas kädellänsä, jonka
jälkeen hän jälleen riensi tanssisaliin, jossa hänen poissaolonsa jo
hetki sitten oli tullut huomatuksi.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Kas tässä olen piirustanut teille mallin, neiti Rudenschöld, — lausui
Kustaa III, joka oli juhlallisella tervehdyskäynnillä Sofia Albertinan
luona. Tällöin oli hän paljo jutellut Magdalenan kanssa, katsellut
hänen ompelutyötänsä ja ryhtynyt hänen kanssansa mutkalliseen
keskusteluun, olisiko viiniköynnöksen haara tahi tammenlehtiseppele
parempi ympäröimään sitä loistavaa joutsenen kuvaa, jota hän
parhaillansa ompeli. Kas tässä on kaava, — jatkoi hän, — ainoastansa
muutamia simpsukan näköisiä koristuksia; nepä muistuttavatkin tuota
peilikirkasta vedenpintaa, jolla joutsen hiljaa keinuilee. Mitä siitä
arvelette?

Läsnäolijoista olivat simpsukat erinomaisia, eikä vähin Magdalenasta,
joka tunsi viehätystä kuninkaan hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta.

Tahtoisinpa puhua moniaan sanan teille kahdenkesken, neiti
Rudenschöld, — lausui kuningas hiljaisella äänellä, — jotakin teidän
tulevaisuudestanne... Menkää tuonne viereiseen huoneesen, jossa ei ole
ketään; minä tulen heti jäljestä.

"Jotakin hänen tulevaisuudestansa." Tuo kuuma veri loi purppurapilviä
Magdalenan poskille. Tulisiko kuningas puhumaan hänelle Armfelt'ista?
Tulisi aivan varmaan: — hän oli kait huomannut suosikkinsa rakkauden
Magdalenaan, tahi oli tämä puhunut jotakin kuninkaalle, — ja sykkivin
sydämin näki hän tämän nyt lähestyvän.

— Istukaa tähän minun viereeni, neiti Rudenschöld... minulla on tärkeä
asia, josta tahdon teille jutella... jotakin, jota tahdon teiltä pyytää.

Kuningas, joka kohteliaalla eljeellä oli tarttunut hänen käteensä, piti
sitä yhä omassansa, jatkaen vilkkaasti:

— Te lemmitte Armfelt'ia, minä tiedän sen, sillä kun minä tänään
kehoitin häntä tekemään asiasta totta ja naimaan neiti Hedvig de la
Gardien, pelkäsi hän saattavansa teille surua.

Kuuliko Magdalena oikein! Voisiko hänen autuuden unelmansa muuttua
murheeksi?

Tuijottavin silmin katseli hän Kustaa-kuningasta ja huomaten
kohteliaisuuden vaativan häntä jotakin vastaamaan, tankkasi hän
ahdistuksen valtaamana:

— Hän ei siis luvannut mennä tämän kanssa naimisiin?

— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää
teitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden
ja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen
toteuttamiseen.

— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa
surua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää
minulta mitä muuta tahansa!

— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi
puhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni
ilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin
hän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta
siitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi
hän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli;
pidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota
tämä luuli hänellä olevan.

— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin
tarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä
ei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta,
— kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata
teidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin
ehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää
autuaallisuutta... niin, kentiesi te, vaan ei hän.

— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista,
mutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka
minua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän
majesteetillanne minusta on.

Armollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa.
Magdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta
siinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen
mielessänsä.

Mikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt
karkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin,
kuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän
ajatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä
oli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt
oli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin
häneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa,
vaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu
autuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko,
jossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa
enemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka
mielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun
huomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka
toisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä
heräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.

Hän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä
ajattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän
oli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä
leikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen
vastedes meneteltävä?

Omituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi
huntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita
sellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan;
hän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin
pimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen
leskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.

Mutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä
irti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä,
hän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan
lohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin,
hän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen
sielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.

Hän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti
kuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta
miten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle
yhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän
ansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle
kuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli
Magdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus
täyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän
olla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen...

Magdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän
oli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena
aamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein
olivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja
pakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas
mielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia;
näiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän
koetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin
olosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin,
yksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa
valokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa
sydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva
lohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.

Hän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily
huulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden
oviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.

— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut
hänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa,
katsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!... Ei, heitä
ei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!

Hurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli
kaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä,
joilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:

— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?

— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi
iloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet
poistuivat hänestä kauvaksi.

— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi
Armfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,
Magdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi
niin, kuin nyt kärsin.

— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena,
koettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti
olevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö
se korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman
kärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?

— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei
elämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja,
joihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut
semmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen
kuninkaasen... jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky,
— ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta
neiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista,
joita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän,
keskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi;
tätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä...
mitä sanot sinä tästä kaikesta?

— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, —
kertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi,
niin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea,
vaan täyttää kuninkaan toiveet.

— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?... Noh, niin,
minä tulen sitä noudattamaan!

Eivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka
Magdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena
piti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin
totisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt,
ja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta
eikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä
ikänä enään palajaisi.

Kaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina,
eikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan.
Niin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä
hän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa
loistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena
hänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen
sielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt
petollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo,
uskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja
vastoinkäymisessä.

— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä
sanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä
onnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä
olisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt
hänet nyt hylkäsi.

Mutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi
Magdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja
osasihan hän vieläkin hymyillä.

— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään
sitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä
koskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään!
Hän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden
sekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne
hymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.

Noiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen
mieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos
hän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli,
pidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen
äänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi
hänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan,
nyyhki hän ääneensä.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti
Rudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta,
ollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.

— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon
korkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, —
niin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen
ison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne
toria kreivittäreltä...

— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman
hymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.

— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin... niin, Malla-neiti, mielen
levottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.

— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, —
keskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei
sinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku
onnettomuus tapahtunut.

— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin
Magdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät,
Malla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin
kaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt
siipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin...

— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte
luulonne itsellänne.

Nämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan
päätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa
Magdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi
varteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi
hän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin
nukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt
pelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.

Näkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo
oli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä
tuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti
pettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut
hänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja
mitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut
hänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä
kodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa,
unhoitusta ja lepoa.

Mutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan,
muuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin
kuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa
tykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen
tuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä
saada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla,
ja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt
Magdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti
kuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — _hän_ oli ollut Magdalenan
koko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa
pienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä
ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät
ajatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella,
terveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa
kestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään
Armfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla
hetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen
Armfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin
paljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt
tuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana,
ikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää
kuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan
kuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä
ja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa
elämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!

Mutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua
— kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan
vähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi
Armfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän
toivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.

Jospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan
voisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä
pahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua
muusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja
joka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän,
kuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei
_hän_ ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista
ja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut
yksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle
kaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota
hän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut
syöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella
auringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan
perehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi
elämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti
Siperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan,
ja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.

Näin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä
hän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin
hetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä
kerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä
ja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän
katkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut
kiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän
jälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja
kallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän
halusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja
saada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja
samalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt...

Onkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen
ajatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä
lemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita
ylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi
kylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen
nimeäkään!

Eikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi,
tiesi, _yhdellä_ oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin
hänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä
johtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei
yhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista
tuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu
hänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain
makaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:

— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole
sairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria,
on minussa sittekin jotakin vikaa...

— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani
teidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt
pelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.

Magdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka
tielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo
vähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä
tuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi
lemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.

— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin
eräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.

— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi
löytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä,
— pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian
kalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt
Lundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli
omannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä
olekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli
Regina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja
pääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä
päivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin
kalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen
hoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä
muistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili
Regina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä
naurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.

— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida...

— Regina-kultani, sepä onkin hyvä... Mutta pankaa nyt huntu päähänne,
minua haluttaa mennä kävelemään, raitis ilma tulee tekemään minulle
hyvää, ja Regina voi tulla mukaani.

Magdalena teki pitkän kävelyretken tänä varhaisena aamuhetkenä,
kaupungin kadut olivat jo aikoja sitte jääneet hänen jälkeensä, ja
hän pysähtyi erään Eläintarha-kaupungiksi nimitetyssä kaupunginosassa
olevan mökin edustalle.

— Ai'otteko, neiti, mennä sisään tuonne?— rohkeni Regina kysyä.

Magdalena nyökkäsi myöntäen päällänsä:

— Ai'on etsiä erästä ompelijatarta, jonka luulen täällä asuvan. Uusi,
valkoinen hameeni tarvitsee korjaamista, reunusteet ovat varsin
sopimattomat ja laskokset peräti epäonnistuneet. Tulkaa nyt tännepäin...

Regina hymyili tuon kauniin hovineidin seljän takana. Eikö se, että
Magdalena tällä hetkellä ajatteli huonosti tehtyä hametta, todistanut,
ett'ei hänen sydämensä suru mahtanut olla liian raskas? — Ja vaikka
Regina piti kovin tavattomana ja sopimattomana että vapaasukuinen neiti
itse toimitteli tällaisia asioita, ei hän tehnyt vastaväitteitä, joita
hän varmaankin muutoin olisi tuonut kuuluviin, vaan seurasi häntä
vaijeten.

Huone, johon Magdalena nyt tuli, oli pitkä, nelisnurkkainen, ja suuri
oli neiti Holm'in hämmästys nähdessänsä niin ylhäisen naisen halvan
ovensa sisäpuolella.

— Täällähän on oikein hauskaa,— lausui eläväisellä ystävyydellä neiti
Rudenschöld, silmäillen noita valkaistuja seiniä sekä akkunan laudalle
riviin asetettuja kukkaruukkuja ja valkoisia verhoja pienten akkunain
edessä. — Minun pisti tänään päähäni, — jatkoi neiti Rudenschöld, —
nähdä teitä kodissanne, neiti Holm, ja nyt olen täällä. Tulkaa sisään,
Regina-hyväni. Niin, neiti Holm, teidän pitää tulla luokseni korjaamaan
erästä hametta. Ah, nuot ovat varmaankin teidän äitinne ja sisarenne,
joista olette maininneet, — keskeytti Magdalena, nähdessään avonaisesta
ovesta erään kalpean vaimon, jonka rinnalla istui puolikasvuinen tyttö,
joka hymyillen antoi villakarstat levätä Magdalenaa tervehtiessänsä.

— Äitini on nyt varsin halvattu eikä voi liikkua, — lausui neiti Holm,
anteeksi anoen, kun tuo i'äkäs vaimo ei Magdalenan sisääntullessa
noussut seisovallensa; — mutta sisareni on vireä ja näyttää tulevan
kunnolliseksi sekä hyväksi oppimaan.

— Niin, Jumala sitä lasta siunatkoon, hän tekee hyvin muiden mukaan,
vaikk'ei voi nähdä eikä kuulla, keskeytti äiti, vilkaisten lempeydellä
nuorimpaan lapseensa, joka, hyvin käsittäen puheen olevan itsestänsä,
kainosti loi silmänsä ales, samalla kuin Magdalena silitteli hänen
vaaleatukkaista päätänsä.

— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa
tuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän
tajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin
laskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan
minun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani.
Sepä olisikin parasta tuolle raukalle!

— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar
niin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa
kasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen
omaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja
niin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan
minkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi
jotakin valittamisen syytä?

— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria;
mutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet...

— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen
neiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen
läsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia
päiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi;
— lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen
Magdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu
jauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla
jasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa
näytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata
kosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.

— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä
kodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä
ystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa
valmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä... kas niin, ei
mitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa
teidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina
erittäin somaa...

Magdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu,
ja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän,
oliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän
molempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa
minkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa
tahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken
vaitioltuansa:

— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme
tuolla metsäpolulla?

Heleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa
sydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista
taaskin uneksia tästä hetkestä.

— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu... mutta katsokaapas eikö nämät
puuhkat ole somia ja pulleoita?

Maria oli kumartunut syvään työnsä yli.

Myönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne
nähden... mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja... hänen,
jonka tiedätte?

— Millainenko on... niin, yhtäläinen kuin se oli.

— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?

— Ei, ei, se on lopussa... kaikki on lopussa.

— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?

— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla
jutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja
tuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi
ikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen
sanansa todeksi.

— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan
voisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä
ompelijatar... se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme
toisin ajatellakaan, enkä... enkä todellakaan tiedä, miten edes
rohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.

— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen
puhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa
puhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet
häntä sitte... sitte, kun tiedätte?

Maria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa;
en vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se
hyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin
huonosti sotia... hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.

Tuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä
ajatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen,
joka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen
alhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä,
jonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän
hengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi
tuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti
tämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.

Sieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä
mies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja
hiukan sammaltavalla äänellä puhui:

— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat
kasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun
suloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa
otti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. —
Sinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa
vaimoni ja lapseni... ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän
pullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin,
täällä tullaan tanssimaan!

Tätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni
kuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.

— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin
joukosta.

— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.

— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen
eräs horjuileva merimies.

— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! —
lausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä
väkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän
ojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.

— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka
nyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan
mieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin
ihaninten joukossa!... te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut
syntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka
väkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni
kuperkeikkaa.

— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa
ja iloinen kuin pelimanni:

    Valko säärykset,
    Ja lamput loistoiset!

— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas!
— huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta
ympäristössä.

— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld
seuraajattarellensa, rientäen pois.

— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh,
hoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee
pelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Hovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa.
Hohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia,
virkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen
kykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa
muuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että
murheen malja nyt hänelle kukkuroihin.

Vapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa _hänen_ yllänsä. _Hän_
temmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat,
jotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä
sielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän
päästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin
niiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut
syvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä
vihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon
paistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla
kastehelmillä!

Alakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi
silmänräpäyksiksi. Ei, _hänen_ ei pitäisi saada huomata, mitä hänen
petollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä
oli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas
luuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi
noita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä
silmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti
hymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen
allansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta
olisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti
lausunut:

— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!

Ja nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi,
ja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat
kaukana hänen takanansa.

— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta
minä ajattelin... niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja...

Magdalena, joka yhä antoi taluttaa itseänsä kauemmaksi, näki
hämmästyneenä vapaaherratar Rålamb'in, joka säälien häntä katseli, ja
nojaten hänen olkapäähänsä antoi neiti Rudenschöld muutaman sekunnin
kyyneleensä vapaasti vuotaa.

Mennyttä, ijäti mennyttä oli Armfelt hänelle, tahi tuli tämän kumminkin
hänelle olla! Ah, mitä oli hänellä enään jäljellä maan päällä, sittekun
tämä oli toisen oma.

— Päätäni vaan vähän huimasi, pyörrytti,— kuiskasi Magdalena,
nähdessään ne levottomat silmäykset, joita tuo suojeleva ystävättärensä
häneen kiinnitti, — kirkossa oli kentiesi liian lämmin, tahi kentiesi
kukkakimppujen tuoksu tahi...

— Älkäämme ajatelko teidän pahoinvointinne syytä, pääasia on, että
jälleen tulette terveeksi...

— Luuletteko te kenenkään huomanneen,., oi, minä en soisi...

— Vihkimisen aikana olin minä teitä lähinnä, ja muiden huomio oli
niin kiinnitetty morsiuspariin... juokaa hiukka vettä, Magdalena, ja
sallikaa minun hautoa ohimoisiannne...

— Minä voin nyt paremmin...

— Kuten sanoin, minä luulen sangen harvan teitä katselleen ja jos
te pian voitte mennä sisään, tulee teidän poissaolonne tuskin
huomatuksikaan. Niin, mikä vaihetteleva päivä, hoijakoita ja näytelmiä;
mutta näistä puhuen teillä oli miellyttävä osa tuossa "Lumotun metsän
valloittaminen" -nimisessä näytelmässä!

Katkera tuskan vivahdus ilmestyi Magdalenan huulille. Eikö elämäkin
ollut näytelmää ja eikö seuraelämä pakoittanut kutakin näyttelemään eri
osaansa? Eikö hänenkin täytynyt hymyillä ja laskea leikkiä, samalla
kuin tuska ahdisteli hänen sydäntänsä! Mutta tulisiko hänellä olemaan
nyt voimaa näyttämään Armfelt'ille välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä?
Hänen täytyi, — tuo suuri uhri oli täytettävä!

Hän nousi äkkiä tuolta pitkältä, kapealta sohvalta, jolle hän tuskansa
valtaamana oli vaipunut, ja mennen kuvastimen eteen, katseli hän
itseänsä tarkoin. Niin, tuolla huulillansa olevalla hymyllä voi
hän esiytyä hänen silmäinsä edessä ja kohdata häntä. Magdalenan
kasvot olivat kalpeat ja hiukan laihahkot, hänen silmänsä näyttivät
suuremmilta ja loistavammilta — hänen ajatustensa tuskallinen
ristiriitaisuus oli jättänyt nämät jäljet itsestänsä. Tulisiko Armfelt
tätä huomaamaan ja mitä tulisi hän siitä ajattelemaan? Voisiko hän tänä
päivänä puhua Magdalenalle, ja mitä olisi hänellä tälle sanomista? —
Täten kiusasi hän itseänsä tuskissaan alituisesti uusilla, ikävillä
kysymyksillä ja antoi vaan lyhyviä, katkonaisia vastauksia niihin
kysymyksiin, joita vapaaherratar Rålamb hänelle teki ja jotka koskivat
joko sitä hoijakkaa, jota he edellä puolenpäivää olivat olleet
katsomassa tahi sitä näytelmää, jossa he vähää ennen vihkimistä olivat
olleet sekä johon kuningas itse oli tehnyt suunnitelman ja jonka
aineena oli ollut Tasson "vapautettu Jerusalem"; siinä oli näyttelijänä
ottanut osaa kuningaskin ynnä hänen molemmat veljensä, ruhtinatar Sofia
Albertina sekä kaikki, joita, ollen heidän läheisessä seuruessaan,
voitiin pitää nuorina ja kauneina.

— Nyt olen minä jokseenkin voimissani... oi, kiitoksia kaikesta
osoittamastanne ystävyydestä! — lausui vihdoin Magdalena, joka iloisen
näköisenä kääntyi vapaaherratar Rälamb'in puoleen.

— Morsiusväki on nyt kokoontunut saliin, tulkaa, rientäkäämme sinne!

Pian oli Magdalena ruhtinatar Sofia Albertinan lähellä, joka
ystävällisesti viittasi nuorta hovineitiään luoksensa ja nyt alkoi
jutella puoliääneen hänen kanssansa.

Mutta Magdalenan selän takana viuhdottiin ahkeraan viuhkoilla ja
kuiskaeltiin, että neiti Rudenschöld'illä oli äsken kirkossa ollut joku
taudinkohtaus.

— Se oli veikistelemistä ja huomioa herättämistä, — lausui naurahtaen
kreivitär Vrede.

— Anteeksi armollinen kreivitär, — keskeytti Axel Fersen, joka seisoi
niin lähellä, että hän oli kuullut nuot muistutukset, — haluaisinpa nyt
lausua erään vanhan sananparren.

— Mikähän se olisi? — kreivitär Vrede kumartui veikistellen eteenpäin,
jolloin kreivi Fersen hiljaa kuiskasi:

— Muita luullaan itsensä kaltaiseksi.

Tämän lausuttuansa riensi hän pois ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi
hän Magdalenan luona.

— Neiti-hyvä — lausui tuo nuori jalosukuinen nähtävällä ihastuksella,
— sallitteko minun johtaa teitä valtiosaliin, jossa tanssi soihtujen
valossa kohta alkaa?

Magdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in
silmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen
luodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli
päättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle
petolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti
hän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen
riemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä,
jonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa
luiskahti hiljaa sanat:

— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.

— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.

— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun
ritarillisuuteenne.

Neiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti
heidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin
sekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan
hänen ohitsensa.

Magdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi
auki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä
ajatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö
hänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden
vivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel
Fersen'ille! Ja sitten?... oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja
lemmen "tulkoon valkeus" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.

— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?... Ettekö ai'o olla mukana
tanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä
sanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei
ollut poistunut hänen luotansa.

— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.

Vielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä
tuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen
kasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien
lentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion
sekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät
muutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen
hyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen
akkunanloukkoon.

Eräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat
kasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin
keskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin:
pukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin,
minkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan
noita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet
sisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella
vastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä
silmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa,
eräs tuttu, rakas ääni kuiskasi:

— Hyvästi Magdalena! Lempeni jää sinulle ikuisesti!

Magdalenan suoniin lensi ikäänkuin tuli, hänen hengähdyksensä pysähtyi
muutamaksi sekunniksi, hänen kosteat huulensa muuttuivat polttaviksi ja
hänen vajonneiden silmäluomiensa alta loisti hehkuvia säteitä.

Kun Magdalena taaskin loi silmänsä auki olivat ritarit, villit sekä
keijukainen kadonneet ja hänen edessänsä seisoi kreivitär Piper.

— Tulkaa, tulkaa, neiti Rudenschöld, siellä tanssitaan morsiamen päästä
seppelettä!

Magdalena meni hänen mukanansa ikäänkuin unessa, ja yhä soi hänen
korvissansa: — lempeni jää sinulle ikuisesti!



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


— Teidän majesteettinne puhuu lähestymisestä Tanskaan — lausui Armfelt,
joka päivä päivältä näytti nousevan kuninkaan suosiossa ja nyt oli
kuunnellut eräitä tämän salaisempia mietteitä; — mutta sellainen
lähestyminen, —jatkoi suosikki — on sen mukaan, mitä olen kuullut
paroni d'Albedyhl'iltä, peräti hyödytöin. Tanskan perintöruhtinas on,
lieveimmin sanottu, vähäpätöinen henkilö, siinä maassa on viisaiden
ja älykkäiden miesten puute, siellä ei ole voimaa eikä rahaa, ja
ministeristö on Venäjän orjana.

— Siitä huolimatta välittää nyt paroni d'Albedyhl minun puolestani
avioliittoa poikani ja perintöruhtinatar Lovisa Augustan välillä.

— Mutta onhan ruhtinatar vähintänsäkin kahdeksan vuotta meidän
perintöruhtinastamme vanhempi ja sitäpaitsi kihloissa erään
Augustenburgin ruhtinaan kanssa...

Kuningas hymyili. — Noh, mitäs kaikki tämä asiaan vaikuttaa?

— Minusta näyttää se mahdottomalta... onhan hänen kuninkaallinen
korkeutensa, Kustaa Adolf, vielä lapsi.

Nyt nauroi kuningas ääneensä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua
yhtyi Armfelt mitä iloisimmasti tuohon nauruun sekä lausui:

— Luulenpa nyt rohkenevani käsittää...

— Gösta-hyväni, eihän minulla silloin, kun mitä innokkaammin koen
saada avioliittoa toimeen, voitolla vihollisia hankkeita. Tanska
on minua epäillyt, mutta minä toivon meidän hyvän välimme jälleen
palajavan. Niin, sen täytyy minussa nähdä ystävänsä, jos... — kuningas
keskeytti puheensa, ja hänen loistavat silmänsä kohtasivat Armfelt'in
ihmetteleviä silmäyksiä.

— Minä olen ikäänkuin pimeydessä, jota teidän majesteettinne suurten,
nerokkaiden hankkeiden salama väliin valaisee.

— Kuulehan, Gösta, muuan salainen asiamies on ollut Norjassa tutkimassa
kansan mieltä olisiko se halukas liittymään Ruotsiin, ja tämä asiamies
on tuonut minulle sangen mieluisen viestin.

— Tunnettu asia on koko Europan katsovan teihin ihmetellen, ja
norjalaisten salaisen suosion johdosta näen jo hengessä suuren
kuninkaani sotajoukon eturivissä voittajana tunkeutuvan tuohon maahan.

— Ei aivan niinkään. Ilman syyttä on tahdo hyökätä heidän kimppuunsa,
_minä_ en tahdo alkaa sotaa, minua miellyttää enemmin itseni
puolustajana oleminen. Sinä panet silmäsi suureksi, Gösta...
leskikuningatar Juhana Maria on minun välikappaleeni; hän pelkää
valtansa menettämistä; jos hän rupeaa luulemaan sen olevan vaarassa
samoin kuin henkensäkin... niin, että kaikenlaatuiset vaarat häntä
ympäröivät — ja hän _tulee_ uskomaan sen, siitä minä kyllä pidän
huolen, — niin tulee hän peljästyksissänsä olemaan halukas käyttämään
tehokkaita keinoja, joihin valtansa suojelemisen halu häntä tulee
pakoittamaan. Jos ei hän onnistuisi, tulee hän kiitollisuudella
vastaanottamaan sen turvan sekä avun, jota Ruotsi hänelle tarjoaa.
Missä tapauksessa hyvänsä saamme tilaisuutta näyttää laivastomme,
Köpenhamina hämmästyy ja sitte...

— Sitte, teidän majesteettinne?

— Tulen kentiesi säätämään lakeja — Kristianborg'issa.

— Teidän majesteettina ajatuksien juoksu on kuin kotkan lento, kun
minä tahdon sitä seurata. Oi, jalo kuninkaani, minulta puuttuu sanoja
osoittaakseni teille kunnioitustani ja kiitollisuuttani.

— Kuninkaan silmät loistivat. Hänen kunnianhimosta kuohuva verensä
oli saattanut hänen aikeensa puhkeamaan sanoihin, yksi noita
rohkeita, vaihettelevia yrityksiä, jotka silmänräpäyksessä tulivat
hänen mieleensä, kentiesi yhtä helposti sieltä poistuaksensa, ja
hänen vilkkaat, avonaiset, nuoruutta osoittavat kasvonsa kääntyivät
suosikkiin, samalla kun hän mielihyvällä kuulteli tämän sanoja.

— Niin, minun täytyy saada sotaa, — kertoi Kustaa-kuningas, — sotaa
jonkun naapurini kanssa, olkoonpa se sitte Venäjän tahi Tanskan kanssa;
sisälliset olosuhteet tässä maassa ovat todellakin sellaiset, että
ne pakoiltavat minua sellaisiin hankkeisin. Tyytymättömyys enenee
enenemistänsä, ja nuot rahalliset pulat sitä lisäävät.

— Jos meidän maassamme onkin tyytymätöin puolue, — riensi Armfelt
keskeyttämään,— on tämä vähälukuinen, sillä teidän majesteettinne
alamaiset tuntevat rakkautta jaloa sekä nerokasta kuningastansa kohtaan.

— Tähän rakkauteen luottaminen on mieluista minun sydämelleni, —
lausui Kustaa-kuningas lempeästi ja jatkoi tuolla terävällä ja
asiaansattuvalla aistilla, joka loi hänelle ikään kuin vaistonaisen
aavistuksen tulevaisista seikoista sekä tapahtumista, — mutta ne,
joille enin olen loivannut kunnianimiä ja virkoja, ovat kuitenkin
salaisia vihamiehiäni, ja tekevät työtä minun kukistamisekseni...
Ei, ei, Gösta, älä koetakaan saada minua muuhun luuloon! Minä tiedän
ja tunnen näiden jalosukuisten ylimysten ainoastansa vartoavan
tilaisuutta, saadakseen muuttaa hallitusmuotoa, joten he jälleen
voisivat määrätä lakeja kuningasvallalle. Mutta se _ei saa_ tapahtua,
se _ei tule_ tapahtumaan, minä olen mies pitämään heitä aisoissa, ja
niinkauan kuin pääni on pystyssä, tulen kyllä pysymään ohjaksissa.
Kuningas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, jonka jälkeen hän
jatkoi: — Mutta ah, soisinpa asiat olevan taasen entisellään ja
ystävällisellä kannallansa! Niin, onnellinen sota tulee taas kaikki
selvittämään, tulee antamaan minulle takasin, mitä olen menettänyt, ja
minun lippuni alle tulevat taas kaikki puolueet kokoontumaan! Mutta
ensiksikin pitää minun pitämäni valtiopäiviä... säädyt ovat kutsuttavat
ko'olle, sen olen nyt päättänyt;... rahaa täytyy minun saada, paljo
rahaa!

Luottamus pettämättömään onneen kaikissa hankkeissansa oli kuninkaan
sanoissa, ja kentiesi vielä enemmän äänessä, jolla hän ne lausui. Tämä
sisällinen vakuutus levitti ikäänkuin loiston hänen hienojuonteisille
kasvoillensa, samalla kuin hänen tummat, vilkkaat silmänsä säkenöi
nerosta, tuosta miltei kiihkoisesta haaveilusta, joka niin helposti
näytti saavuttavan hänessä vallan, kun hän selitteli jotakin asiaa,
joka oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksensä, ja hän alkoi
antaa viittauksia sukkelasti sommitelluista juonista, joiden menoa hän
niin hyvin osasi johtaa, kunnes hän vihdoinkin aseet kädessänsä tulisi
rientämään voitosta voittoon, tulisi saavuttamaan tarkoituksensa, ja
ulkonaisten sekä omassa maassakin olevien vihollisten täytyisi taipua,
heittäen pois aseensa, hänen tahtoonsa.

Harvoin oli Kustaa-kuningas tällä tavoin puhunut suosikillensa, jonka
seikkailuja rakastava mieli helposti käsitti ja seurasi häntä hänen
ajatustensa haaveilevassa lennossa, jossa hänelle ei näkynyt mitään
voittamatointa eikä mikään tarkoitus liian vaikealta saavuttaa.

Nämät tunteet elähyttivät vielä kuninkaan kasvoja, hänen vielä kepeästi
kiekahtaen kengänkorollansa kääntyessään Armfelt'iin ja tarttuessaan
hänen käsivarteensa sekä mennessänsä suorastaan kuningattaren luokse,
joka tänä iltana oli kutsunut luoksensa suuremman hoviseuran.

Tuolla vastustamattomalla viehätysvoimalla, joka oli Kustaa-kuninkaan
käytöksessä, jutteli hän hetken kuningattaren ja Sofia Albertinan
kanssa. Sitte kääntyi hän Magdalena Rudenchöld'iin, jota hän aina siitä
asti, kuin hän oli keskustellut tämän kanssa Armfelt'in avioliitosta,
oli erinomattain ystävällisesti kohdellut. Ollen yhä yhtä ystävällinen,
lausui hän Magdalenalle kohteliaita sanoja tavalla semmoisella,
joka veti hänen puoleensa monta kateellista silmäystä, ja siellä
täällä alettiin kuiskeella keskenänsä, että neiti Rudenschöld'in
virnasteleminen jo meni kaikkein rajain yli.

Erittäinkin oli näiden ylhäisten naisten joukossa yksi, joka seurasi
Magdalenan kaikkia liikkeitä, kuitenkin enemmän tutkivilla ja
utelevilla kuin moittivilla silmäyksillä. Tämä nainen oli kreivitär
Piper, tuo miellyttävä Sohvi Fersen, ja kuninkaan istahtaessa pitkän,
vihriällä veralla peitetyn pöydän ääreen pelataksensa hiukan _trente et
quarante_-peliä (kolmea- ja neljääkymmentä, erästä uhkapeliä), lähestyi
kreivitär Magdalenaa ja vei hänet erääsen syrjähuoneesen, jossa hän
hymyillen veti tämän erääsen matalaan sohvaan istumaan.

— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär
Piper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.

— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.

— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin...
— Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen
Magdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin
käännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen
poskillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne?
— Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka,
silmät luotuna laattiaan, vastasi:

— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.

— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena... ja kuulkaahan nyt: veljeni on
pyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen
hän sanoo teidän aina keskeyttävänne.

— Ja jos minä sen keskeytän, niin...

— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, —
joko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.

Heleä nauru avasi Magdalenan huulet.

— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla,
vapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin
"viehättäväksi," väliin, "sopimattomaksi" tuota vilkasta hilpeyttä,
joka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä
tämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän
katseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten:
— Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen,
— jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena
ollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä
sellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi
taipumuksesta... ei, ei!

— Siis te ette lemmi Axelia?

— Minä kunnioitan hänen jaloa luonnottansa sekä pidän arvossa hänen
ritarillista käytöstänsä...

— Noh, siispä tahdon tehdä hänet onnelliseksi tämän tunnustuksenne
kertomisella... te tulette kerta oppimaan häntä rakastamaan, Magdalena;
hän on todellinen jalosukuinen, jota te ylpeydellä voisitte nimittää
puolisoksenne.

— Oi, en, en, sitä en voi, sitä en koskaan tule oppimaan! Todellisesta
ja vilpittömästä rakkaudesta voi sydän sykkiä ainoastansa yhden
kerran elämässä... olenhan kerta tuntenut tätä autuutta... sanokaa se
hänelle... ja minun lempeni on yhtä uskollinen kuin toivotoinkin.

Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat Magdalenan silmissä ja hellästi
puristaen piti hän kreivitär Piperin kättä omassansa.

— Te puhutte ikäänkuin mieletöin lapsi,— vastasi Sohvi Piper,
puolittain sääliväisesti puolittain loukatusta ylpeydestä, että hänen
veljensä, hänen, jolle eräs ruhtinas turhaan oli kosijana kumarrellut,
ja erään Ruotsin mainiomman jalosukuisen poika, eräs tämän maan
etevimmistä ylhäisistä tuli hyljätyksi eräältä köyhältä ja toisen
vallassa olevalta hovineidiltä, jonka ainoa etevyys ainoastansa oli
harvoin nähty kauneutensa. — Niin, Magdalena, ikäänkuin mieletöin
lapsi,— kertoi kreivitär — ja uskokaa minua, te työnnätte luotanne
tällä hetkellä todellisen onnen ja varman menestyksen; te tulette
joskus selvästi huomaamaan tämän, mutta silloin se jo on liian
myöhäistä!

Liikutettuna nojausi Magdalena sohvan patjoihin; jonkinlainen
ahdistuksen kaltainen epäröiminen oli hänet vallannut. — Entä jos hän
ehkä... entä jos hän lupaisi koettaa lempiä Axel Fersen'iä?

Tässä silmänräpäyksessä kävi Armfelt tuon pienen syrjähuoneen läpi,
jossa kreivitär Piper ja Magdalena tähän asti häiritsemättä olivat
vaihettaneet ajatuksiansa; kylmästi ja vieraasti tervehtivät hän ja
Magdalena Rudenschöld toisiansa.

— Ei, ei, en voi! — kuiskasi Magdalena puristaen vielä kerran
helleydellä kreivitär Pipetin kättä.



KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Haga'n tuuheassa puistossa astuskeli kuningas Kaarlo-herttuan rinnalla.
Päättäen herttuan synkeästä otsasta ja tuosta vähäisestä värisemisestä,
joka väliin pudistutteli hänen käsiänsä, ei keskustelun aihe ollut
hänestä mieluisinta laatua.

— Tunnenpa jokseenkin hyvin tuon Ulfvenklou'n sekä kaikki hänen
juonensa, — lausui kuningas, joka ivallisella silmäyksellä katseli sitä
hämmästystä, jonka hänen sanansa vaikuttivat Södermanlannin herttuassa.
— Sinulla voi kentiesi hänen ennustuksissansa ja haaveiluissansa olla
jotakin mieluista; mutta foi de gentilhomme, jopa sanotaan sinun siinä
kohdassa toimittavan sangen naurettavaa osaa, — osaa, joka loukkaa
minua kuninkaana ja huolettaa minua veljenä.

Kaarlo-herttua heitti nopean silmäyksen kuninkaasen, silmäyksen, joka
koetti tutkia, kuinka paljo kuninkaalla voisi olla tiedossa näitä
Ulfvenklou'n ennustuksia, mutta hänen silmäyksenpä luikui arasti
ohitse, kohdatessansa ainoastaan Kustaa-kuninkaan läpitunkevat ja
kirkkaat silmät ja tuon milt'ei ylenkatsetta osoittavan virnistyksen
hänen huulillansa.

— Sinun täytyy karkoittaa tuo seikkailija luotasi, — jatkoi
Kustaa-kuningas lempeällä innolla, joka ei sallinut yhtään
vastustelemista, — ja että hän sitte tulee pois maasta, siitä minä
kyllä tulen huolta pitämään. Niin kauan kuin häntä pidetään sinun
suosikkinasi en tahdo ryhtyä asiaan; sellaista menettelyä voisivat
käsittää väärin... minua koetetaan kyllä ilman sitäkin lahmata.
Vetoaan siis sinuun avosydämisesti siinä toivossa, että sinä huomaisit,
mitä laatua tuo Ulfvenklou oikeastansa on.

— Tähän asti olen huomannut hänen olevan sangen merkillisen miehen, —
vastasi herttua, ottaen vakavan ryhdin, — ja minä olon nähnyt hänen
tekevän sangen kummallisia temppuja ja seikkoja, jotka, sen tunnustan
julkisesti, ovat vaikuttaneet minussa todellista ihmettelyä ja
kummastusta, voimattani siltä käsittää toimittaneeni tuota naurettavaa
osaa, josta mainitsit. Etpä ole itsekään halveksinut...

— Minä itse, — kertoi kuningas, vilkkaasti keskeyttäen, — olen nähnyt
näiden herrain salatieteilijäin temppuja sekä kuullellut heidän
ennustuksiansa, se on totta; mutta mitä minä silloin olen ajatellut,
ja mistä syystä se on tapahtunut... niin, yhdentekevä, — keskeytti
hän vähän ajan kuluttua, — minä pidän näitä herroja enemmän salaisina
kapinoitsijoina kuin salaisten tietojen omistajina, asiamiehinä, jotka
sanovat meille, hallitsijoille, kentiesi terveellisiä totuuksia...
jonkinlaisina rahvaan tribuneina, jotka ainoastansa tällä tiellä
rohkenevat valtaistuimen ääressä ilmaista ajatuksiansa. — Kuninkaan
tulee mikäli mahdollista tietää kaikki, ja tässäkin kohtaa olen kokenut
tunkea hämäryyden läpi. Mitä siis on ladeltu omalla suostumuksellani,
sitä olen suvainnut, mutta jos joku heistä omalla luvallansa tuo
kuuluviin varoituksia sekä neuvoja, pidän sen loukkauksena, ja
Ulfvenklou on rohjennut lähettää minulle kirjoituksen, jossa hän
varoittaa minua _Maaliskuulta_ ja etenkin, että minun tulee olla
varoillani _punaisiin puetuilta_ henkilöiltä. (41)

Kustaa-kuningas vaikeni. Tämä kirje oli nähtävästi tehnyt tukalan
vaikutuksen hänen vilkkaasen mieleensä, vaikutuksen, jonka
uudistatamista hän tahtoi välttää ja sai häntä haluamaan sen
alkuunpanijan kartoittamista. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jatkoi
kuningas:

— Nyt tiedät, miksi toivon sinun lakkaavasi seurustelemasta
Ulfvenklou'n kanssa; hän on seikkailija... minä pyydän sinua pitämään
häntä sellaisena. Mitä hän sinun kauttasi toivoo saavuttavansa, en
tiedä, mutta olenpa aivan vakuutettu hänen vieneen sinulta kauniit
rahat ja että sinä, jos tahdot pitää silmäsi auki, jos tahdot pitää
häntä sinä, jona hän on pidettävä, piankin tulet huomaamaan sanojani
totuuden.

Kustaa-kuningas tarttui veljellisellä suosiolla herttuan käsivarteen.
Tuolla sujuvalla puhetaidolla, jonka luonto hänelle niin auliisti oli
lahjoittanut, lasketteli hän pian leikkiä päivän tapahtumista, etenkin
niistä, jotka koskivat omaa hovi piiriä, ja lähestyi täten erästä
nelisnurkkaista, kuninkaallisen huvilan toisella sivustalla olevaa
nurmikkoa, jossa joukko herroja ja naisia olivat "leskisillä" tahi
muuten katselivat noita kansallisia leikkejä, jotka kuuluivat tämän
päiväiseen ohjelmaan.

— Naiset ovat vastaanväittämättä kepeät jaloiltansa, — lausui
Kustaa-kuningas. — Minusta on mieluista nähdä valkoisten hameiden
liehuvan nurmikolla... kreivitär Höpken muistuttaa metsäkauriista.

Kaarlo-herttuan silmät kääntyivät noihin leikitteleviin henkilöihin.

— Luulenpa Fredrik'in aikovan ahdistaa hengen neiti Rudenschöld'stä...
hän on todellakin rehoittava kaunotar, ja Fredrik näyttää ihastuneelta,
— lausui Kaarlo-herttua, jonka silmät olivat ikäänkuin tarttuneet
kiinni Magdalenan pieniin jalkoihin, jotka hänen juostessansa
vilahtelivat hänen runsaspoimuisen hameensa laskoksien alta.

Ja Fredrik-herttua oli todellakin ihastunut. Pienellä kaappauksella
onnistui hänen saada kiinni tuota läähättävää tyttöä kädestä:

— Sainpa teidät sittekin kiinni, — lausui hän katsellen tulisilla
silmäyksillä Magdalenan hehkuvia kasvoja — seisottehan te, paroni
Armfelt, aivan meidän tiellämme! Eikö teillä ole halua olla vuorostanne
leskenä?

— Ei sinä eikä tänä. Kuninkaan suosikin vastaus oli jokseenkin lyhyt,
ja se silmäys jonka hän loi herttuaan oli kaikkea muuta paitsi
herttainen.

Fredrik kääntyi Magdalenaan hymyillen: —Nyt emme enään eriä
toisistamme, neiti Rudenschöld, suostutteko siihen?

— Koetan tehdä parastani, — lausui Magdalena hilpeästi, luoden salaisen
silmäyksen Armfelt'iin, joka nyt oli lähestynyt sitä ryhmää, missä
kuningas oli.

— Gösta-hyväni, — lausui Kustaa III, joka hiukka tämän jälkeen
Armfelt'in rinnalla meni liinaan päin: — sinä näytät synkältä kuin
ukkoisilma. Jos kellään olisi syytä näyttää sellaisia kasvoja, olisi
sitä minulla.

— Huolien ja murheiden täytyy kuten kaiken muunkin olla teidän
majesteetillenne alamaisia.

- Typerästi sekä sanottu että ajateltu, Gösta! Minun huoleni ja
murheeni ovat väliin sangen lähelle tuppaavia. Tiedätkö miten minun
hyvästi harkitun hankkeen! leskikuningatar Juliana Mariaan nähden on
käynyt? Niin, koko tulos on eräs kohtelias kirje häneltä tavallisilla
ystävyyden vakuutuksilla, — hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille,
— kuitenkin olemme kaikessa hyvällä kannalla Tanskan suhteen, enkä minä
_tietysti_ muuta enemmän toivokaan kuin rauhaa naapurieni kanssa.

Kuningas, joka tässä silmänräpäyksessä kokonaan oli vajonnut omiin
ajatuksiinsa, ei huomannut tuota hajamielisyyttä, millä Armfelt häntä
kuulteli, ja hän jatkoi hetkisen vaijettuansa:

— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni
keskellä huvitusten pyörteitä... toivon, etteivät naapurivaltakuntain
lähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän
minulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne
venäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä
huolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut
unohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja
juonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua
vastaan... hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset... nyt on minulla
syytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule
kauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.

Kuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän
silkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:

Nämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista,
kuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto
tahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun
perikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin
ehkäistä Venäjän kunnianhimoa.

— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän
majesteettinne...

— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska
piirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin!
Kansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta,
joka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun
onnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä
suosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään
toivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita
takaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)

— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä... oi, sire,
älkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt,
hämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi
sekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.

— Mutta niinpä on... kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle
valtiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina... ja Toll, joka lupasi
johtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan!
Minun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini... Kaarlo imartelee
heitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen
ajatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy
ilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon
hänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin
rakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että
hän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon
kelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun
puolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.

Tässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä
samassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:

— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen
korkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki,
mitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat
aarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut
rahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.

— Mutta hänen ennustuksensa... minä puolestani...

— Ne tulevat korkeimman avulla toteutumaan.

— Jos kaitselmus ennakolta niin on määrännyt, voin siihen ainoastansa...

— Lausua: amen, — keskeytti Reuterholm tulisesti.

— Mutta en voi todellakaan tykkänänsä karkoittaa Ulfvenklou'ta...

Reuterholm loi herttuaan silmäyksen, jonka kentiesi olisi voinut
selittää merkitsevän: "sinun täytyy," ja keskeyttäen ylhäisen
suojelijansa puheen, kuiskasi hän:

— Puhukaamme jostakin muusta, kuningas tulee tännepäin... hän näyttää
olevan erinomaisen hyvällä tuulella, vaikka...

Aivan kuninkaan seljän takana pyöri Kustaa Mauritz Armfelt'inkin
silmät ikäänkuin etsien jotakin; hänen harhailevat silmäyksensä
kiinnittyivät nyt Magdalena Rudenschöld'in milt'ei lapsellisen
viehättäviin kasvoihin, jotka, käännettyinä Fredrik-herttuaan päin,
hymyilivät tälle, samalla kun Magdalena irroitti vyöhyestänsä valkoisen
orjantappura-kukan, jonka hän suloisella vilkkaudella tarjosi
herttualle, joka puolittain polvillansa otti vastaan hänen lahjansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän herttuan läheisyydestä erään
ruusupensaan luo ja ojentaen hienon kätensä, taittaakseensa muutamia
nuppuja, jatkoi hän yhä hymyilemistänsä. Tässä silmänräpäyksessä seisoi
Armfelt äkkiä hänen edessänsä.

— Ketä ritaria ai'otte koristaa näillä kukilla? — kysyi hän.

Magdalena loi häneen silmänsä. — En ainakaan teitä, paroni Armfelt!

— Sitäpä en ajattelekaan. Enpä haluakaan jakaa suosion osoitteita
Fredrik-herttuan kanssa, ja minä onnittelen teitä, neiti, tuohon
tekemäänne, ylhäiseen valloitukseen.

— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua
samalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja
ja yhteen puristettuja huulia.

— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?

— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä
olisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.

— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti,
niin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.

— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee
kaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi
hänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta
ja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.

— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?... Ei, te ette
ymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia,
joina en ole saanut puhua kanssanne, joina en...

— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena
oli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti
hän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen
kasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat
helähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, —
jatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät
teidät toiseen!... Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka
yli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.

— Kuulkaa minua, Magdalena...

Ei, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei
huumauksissansa riensi hän pois.

Armfelt lempi häntä!

Ijäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.
Riemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!
Kalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!

Riemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen
hengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois
Armfelt'in silmäyksien edestä.

Rientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja
istahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi
henkilöä haastelevan.

— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi
poistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan
kuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.

— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni,
kiitoksia sydä...

— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. —
Oikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle... olethan sinä
parhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.

— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa
koskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei,
todellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi...

— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella
mielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!

Ja annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa,
jonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä
koskaan tulisi unohtamaan:

    Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,
    Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,
    Laimenna laineetkin,
    Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto
    Ja veren kuohukin.

    Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,
    Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,
    Se riemuin hyppivi;
    Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:
    Pi, pii, pi, pii, pi, pii!

Magdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla
näki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän
näki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon "viheriän
Lehdon" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.



KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Vuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset
rahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt,
aatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.

Asioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa
liittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt
Seelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.

— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, —
lausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken
valvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen
vähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja
hänettäkin... olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla
tänne!

— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?

— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän... sinun nurjamielisyytesi
Toll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.

— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla
avosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän
majesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni,
mutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia
tunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta,
joka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa,
helposti voisi...

— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani
johtaa itseäni?

— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian
himoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä
tavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan
mahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä
ja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos
Rosenstein'ille: "Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä
seuraa, että me _ensiksi_ lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli,
_jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä_; sitte
menemme toista vastaan ja voitamme sen."

Kuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on
hänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi
Toll'in sotaisa uskallus ja rohkeus... niin, Gösta, noita molempia
viimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla
olisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.

— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, —
vastasi Armfelt hymyillen, — niin... on minullakin ollut unelmia
sodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän
majesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua
ottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa,
jossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.

— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset
silmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian
paljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä
maassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään
ikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano
sillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin
nyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla
taivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita,
Gösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.

Miltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen
kellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella
varovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja
siitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa
kolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän
lähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli
hänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä
ainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin
Magdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa
pitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti
auringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat
yhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.

Päästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle
ja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan
vitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja
viserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen
korviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista
ja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen
rauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille.
Täynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, —
noin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli
kadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului
puissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.

— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin...

— Mitä sitte?

Magdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!

— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin...

— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän
korkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun
mieleeni.

Magdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen
Fredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon
molemmatkin istahtivat.

— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin
teiltä olen anellut...

— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän
korkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään
kiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat
ales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.

Ruhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli,
missä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven
säkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen
käteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:

— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt
olette minulle osoittaneet.

Magdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät
näkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; —
Kuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani...
pyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin
menneenä!

— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.

— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.

— Mutta _minä_ on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan
täyttä totta.

— Minäkin olen tullut tänne puhumaan täyttä totta, ruhtinas; uskokaa
minua, sillä muutoinpa en olisi tänne tullutkaan.

— Teidän kohtelunne saattaa minut epätoivoon...

— Minun kohteluni saattaa teidät, kuten toivon, järkeenne ja unohtamaan.

— Minut... voisinkohan eläessäni tulla teitä unohtamaan?

— Siinä tapauksessa ennustan teidän korkeudellenne lyhyttä elämää.

— Minä lemmin teitä, enkä voi unohtaa.

— Teidän tulee sekä täytyy; juuri tästä olen tullut tänne puhumaan
kanssanne, teidän korkeutenne.

— Magdalena... tässä nimessä on ikäänkuin sulosointua, minä kerron sitä
alituisesti... ei, älkäätte ruvetko taas laskemaan pilaa! Säälikäätte
minua hiukan... sitä teiltä rukoilen! Mitä minä antaisinkaan, jos...
voisin lukea sydämestänne!

— Te tulette saamaan sen tehdä, teidän korkeutenne.

— Jos voisin lukea teidän sydämestänne ja huomata sen vihdoin tulevan
sykkimään vastarakkaudesta.

Magdalena pudisti päätänsä.

— Ihmiset ovat jo ruvenneet puhumaan teidän korkeutenne
suosiollisuudesta minua kohtaan; tämän puheen minä soisin loppuvan.

— Minä kylläkin käsitän, kuinka tukalalta se teistä tuntuu. Hovi on
täynänsä kielilakkareja... te olette kaunis, Magdalena, te herätätte
välttämättömästi kateutta... teillä on avonainen ja hilpeä luonne.
Ulkokultaiset siveyden saarnaajat, jotka eivät ole arvolliset
irrottamaan teidän kengännauhojannekaan, rohkenevat teitä moittia.
Mutta ah, Magdalena, eihän teidän tarvitsekaan jäädä sellaiseen ilmaan,
joka, tukehduttaen kaiken luonnollisuuden, lopulta tulee teidät
surmaamaan.

— Teidän korkeutenne, minä en todeltakaan teitä käsitä.

— Suvaitkaatte minun puhua unelmistani, Magdalena. Onhan olemassa
ihanoita maita, joissa vallitsee ikuiset kesät, ja joissa on
kukkaistuoksua ja viehätystä... onhan maita, joissa on piilossa olevia
suviasumuksia peilikirkkaiden järvien rannoilla ja metsääkasvavien,
lumihuippuisten vuorten juurella... onhan kaupunkeja täynänsä hurmaavia
huveja ja vilkasta elämää... kaupunkeja, joissa on viehättäviä
taideteoksia ja mahtavia muinaismuistoja. Olenpa uneksinut teidät,
Magdalena, lepäävänä tuoksuvissa, auringonpaisteisissa maissa;
olen uneksinut teidän olevanne marmorikuisteilla, kuultelemassa
mandoliinein säveliä; olen nähnyt teidän valkoisen hameenne kuun
säteiden valaisemana, olen nähnyt teidän kasvonne sitroonapuiden varjon
peittämänä. Olen nähnyt teidät vallattomissa karnevaalihuveissa ja St
Germains'in loistavissa saleissa, — olen nähnyt teidät ja uneksinut
teistä kaikkiaalla, missä on suloista ja ihanaa, vaan en täällä — en
täällä.

— Ja miksi ette täällä?

— Sillä täällä, Magdalena, tulisitte te, jos voisitte suoda minulle
tilaa sydämessänne, sellaiseen asemaan, joka ei olisi teille mieluinen
ja joka saattaisi teidät alttiiksi moitteelle... sanalla sanoen,
paetkaamme täältä, Magdalena!

— Tuo uusi elämä, jota minun kanssani aikoisitte viettää, tulisi
antamaan teille sangen vähän korvausta siitä, mitä te täällä
menettäisitte.

— Olen miettinyt kaikki, Magdalena... älkää luulko sen ehdoituksen,
jonka nyt olen tehnyt, olevan silmänräpäyksen ihastuksen tuottaman;
minä olen tarkoin punninnut kaikki ja kun sanon: lähtekäämme täältä,
tiedän sekä mitä voitan että mitä häviän... voittoni on suurempi,
Magdalena! Lähtekäätte mukaani puolisonani, lemmittynä, laillisesti
vihittynä aviopuolisonani! Ah, Magdalena, te tiedätte lempeni olevan
puhtaan...

— Juuri sentähden pidänkin teidän esitystänne vastausta ansaitsevana,
mutta siitä huolimatta...

— Onko siis se, mitä täällä menettäisitte, teidän mielestänne
korvaamatointa?

Magdalena antoi päänsä vaipua liikutetun, masennetun näköisenä.

— Tunnetteko itsenne loukatuksi siitä, ett'en voi tarjota teille
ruhtinattaren arvoa? — jatkoi herttua, joka oli ottanut hatun päästänsä
ja käänsi häneen kauniit, vilkkaat kasvonsa, ja sillä kunnioitusta sekä
rakkautta ilmaisevalta äänellä, jolla hän koko ajan oli Magdalenaa
puhutellut, jatkoi hän: — Te ansaitsisitte kantaa kuningattaren
kruunua, Magdalena, mutta enhän olekaan kuningas, enkä voi itse
kauttani antaa teille sitä arvoa, joka teille minun aviopuolisonani
olisi tuleva.

— Minulta ei ota minkäänmoisia kunnianhimoisia unelmia, uskokaa minua,
ja kun hylkään...

— Pelkäättekö te myöntymyksenne tulevan suututtamaan kuningasta? Ah,
Kustaa-kuningas on lempeä, minä tunnen hänen sydämensä, hän tulee
huomaamaan... hän tulee käsittämään minun sydämellisen rakkauteni
teihin ja vihdoin...

— En ajattele kuningasta, en ajattele mitään maailmassa paitsi...
— Magdalena vaikeni, hän oli tullut tänne herttuata tapaamaan,
vieroittaaksensa häntä itsestänsä ivalla sekä kylmäkiskoisuudella;
hänen tahtomattansakin oli heidän pakinoimisensa saanut sellaisen
suunnan joka yht'aikaa vaikutti hänessä hämmästystä ja tuskaa.
Antamatta tämän avioliiton tarjoumuksen itseänsä soaista, oli
hän lujasti päättänyt sen hyljätä ja hän mietti nyt vaan muutama
silmänräpäys kyllin lempeitä sanoja, ilmaistaksensa herttualle tämän
hylkäämisensä.

— En ole laisinkaan kunnianhimoinen enkä epäilisi, jos... jos en jo
kauan sitä ennen, kuin te puhuitte minulle sanaakaan rakkaudesta, olisi
kiinnittänyt sydäntäni toiseen.

— Ja sittekin, Magdalena, sittekin...

— Ah, teidän kohteliaisuutenne oli minusta mieluista... en voinut
ajatellakaan... ei, hetkeksikään en voinut luulla teidän korkeutenne
suovan minulle huomiotanne niin, kuin nyt on tapahtunut... minun
elämäni sai milt'ei teidän kauttanne jotakin hauskuutta, teille
mieliksi oleminen oli usein minun ajatukseni pitkinä, ikävinä hetkinäni.

— Pitkinä, ikävinä hetkinänne?

— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni
pohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni
ei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi
muistoa... tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!

Magdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat,
ja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota
hän helleydellä puristi.

— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, —
hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen
iloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen
turhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää... ja kenpä ei
haluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?... Katselkaa vaan
ympärillenne!

— Magdalena, minun pitäisi vihastua...

— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen,
tulette te suomaan anteeksi...

— Sen te'en, sen te'en!...

— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin...

— Niin?

— Voi myöskin unohtaa.

Hän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän
nopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt
oli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka
järkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto,
ei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi
hän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta,
tietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli
suunniteltuna.

Notkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet
olivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja
niiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit.
Kumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät
vesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.

— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?

Tämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena
kääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän
ruhtinaan mennä ohitsensa.

Pieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan
kasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.



KOLMASKYMMENES LUKU.


Niin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään;
_yksinään_ tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia,
jotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin
tyytyväinen sekä niillä onnellinen.

— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki,
mitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista
suurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä
tavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.

Uusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan
tunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia
Albertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä
juhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa
aatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi
näyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän
halusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä
hänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa
seurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.

Ainoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti
ja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä,
ja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt
kahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia
Albertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.

— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne
puhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt
hiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan
entisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta...

— Se on ijäksi paennut.

— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin
helposti... niinkuin teit, eritä minusta?

— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään
minun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla
mahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?... Loukattuna ja hyljättynä,
voinko minä muuta kuin luopua?... Vai luuletko, että olisin alentanut
itseni kerjäämään rakkautta?

Äkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan
kasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä
näiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.

— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!

— Kuningatar?

— Kauneudessa... sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!

— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.

— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.

— Oi, ei koskaan, ei koskaan.

— Lausu, oletko vihoissasi?

— Olenhan aivan tyyni.

— Ja oletko ollut kovin vihoissasi?

— Jätä menneet siksensä, paroni Armfelt, minä en niitä enään muistele.

— Mutta minä... minä palajan yhä...

— Se on anteeksiantamattoman yksitoikkoisena elämistä.

— Sinun sydämesi on jäästä.

— Vaikk'ei täydellisesti niin kylmäkään, ei sitä kuitenkaan voi saada
sulamaan.

— Kuinka voit laskea pilaa nyt?

— Koska kaikki meidän välillämme on unohdettu ijäisesti.

— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut
unohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.

— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen
päätös.

— Kuinka voit noin tehdä pilaa?

— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen
oppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan
hymyilyä jälkeensä.

— Mutta nyt — sinä itket...

— Itken niin... enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei
se ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin
hymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.

— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.

— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!

— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini,
rakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin
minun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä
kärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.

— Ah, vielä vaan sananen... kerro minulle vielä, että olet minua
lempinyt,.

— Minä olen sinua lempinyt...

— Ja nyt, ja nyt?

— Ei, ei, päästä minua menemään!

— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen... yksi ainoa
"lemmin." Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!... Minä tulen
siis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.

Sykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan
tervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.

Magdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta
selvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?

Ääneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja.
Miksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät
päätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen
järkeänsä?

Näin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.

Ja nyt, mitä tuli hänen tehdä?

— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen,
ja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset
mieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.

Kuten harhatielle joutunut matkustaja, haapuili hän näin ympäris, ja
sille tielle, joka tähän asti oli ollut niin hyvin viitoitettuna ja
takaisena, oli nyt laskeutunut sumua.

Hän tarvitsi suojaa, — suojaa itseänsä vastaan!

Sen hän olisi voinut saada Axel Fersen'istä, — mutta hänet oli
Magdalena hyljännyt, ja nyt se jo oli liian myöhäistä.



KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


— Ei, ei, Sohvi, sitä en tahdo... en, kun asiata oikein mietin!
Sinä, joka olot puhunut heidän puolestansa, kerro heille tämä minun
viimeiseni, peruuttamatoin vastaukseni.

— Mutta jos Suomi tempaa itsensä irti Ruotsin vallasta, Fredrik, jos se
yksimielisesti tarjoaisi sinulle hallitusta, mitäs sitte?

— En tahdo olla osallisna kaikkeen tuohon.

— Että se kentiesi voisi tulla venäläiseksi maakunnaksi... oi, sitä en
saata ajatella... ja saatpa nähdä sen niin käyvän, jos et sinä...

— Ei, ei, en minä, — keskeytti Fredrik-ruhtinas, joka istuen Sofia
Albertina-ruhtinattaren rinnalla nyt työnsi luotansa kääryn kirjeitä ja
asiapapereja, jatkaen: — Tosin olen antanut soaista itseni muutamiksi
silmänräpäykseksi. Valtakunnan ja alamaisten menestys... luulinpa sen
edestä maksavan vaivaa elää ja vaikuttaa!... Mutta en tahdo tehdä
mitään väkivaltaa Kustaa-kuninkaan oikeuksille.

— Ei sinun tarvitsekaan tehdä mitään väkivaltaa, ole vaan aloillasi...

— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi
johtanut minua siihen... niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt.
En tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa
Kustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen
kuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku
tarttuisi nimeeni.

— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta
sittekin...

— Minä pysyn sanoissani.

Fredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja
huoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin
ruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia
nimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.

— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan
minulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia...
tiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin,
onpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei
kellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia
Hagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi
antaa teidän tavata toisenne... kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa
puhua sinulle hänestä.

Hiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!

— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen
korvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?... Ah,
olenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä,
Magdalena, nuku makeasti!

Kepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli
avain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto,
joka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton
kukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.

Magdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti
siniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan
pinnalle.

Hiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena
seisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului
vielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan
ikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen...
niin, missähän _hänkin_ tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? —
Mutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän
ei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä
Lovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi
ei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?

— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä
tapahtuu ensi kerran, että tyttö... Olisikohan hän nukkunut?

— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun
kuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys,
niin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta
ilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen
tuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.

— Älkäätte peljästykö... oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!

— Kuulenko siis oikein... Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä
olettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?

— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.

— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta
ajattelette?

— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea...

— Älkäätte enään puhuko niin!... Kun ensin kuulin teidän äänenne,
luulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän
siinä olettekin... te itse ja minä... kuinka tahdotte loukata minua
näin suuresti?

— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan
enkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette...

— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.

— Magdalena te käännytte vihamielin minusta pois! Niin, totta on; enpä
muuta ole odottanutkaan. Kehnon voiton takia olen menettänyt teidän
lempenne kallisarvoisen aarteen.

— Menettänyt, niin, niin!

— Sen kyllä tiedän ja sittekin tulin tänne; tulin koska en voinut
muuta. Hyvää yötä, sa armas, minä menen ainiaaksi, mutta salli minulle
vielä sitä ennen yksi rukous, suo minun kuun valossa nähdä kasvojasi!

— Hyvää yötä, paroni, nukkukaa makeasti!

— Ei hereilläni tahdon uneksia, uneksia erään silmän einestä, uneksia
pehmeiden käsivarsien ansasta, rusohuulista, joilta mettä juon... ja
salli minun nyt tummansinisistä silmistäsi etsiä omaa kuvaani. Täytä
tämä pyyntöni, menenhän minä pian, enkä enään koskaan palaja.

— Jos et koskaan enään palaja, niin... etsi kuvaasi; omaa kuvaasipa
sinä, itserakas, haluatkin nähdä.

— Tähän asti olen unohtanut tulleeni ainoastansa saamaan sinulta yhden
ainoan sanan. Yhden ainoan kieltävän, yhden ainoan myöntävän sanan, oi,
virka!

— En käsitä sinua... en, en, ah, päästä käteni!

— Magdalena, vanno taivaan nimessä tämän kieltämisesi olevan totta, ja
ett'et minua rakasta!

— Sitä en voi vannoa. Jumalani, minua armahda!

— Autuaallinen lepo tuntuu laskeuvan sieluuni! Älä ole
peljästyksissäsi, armaani, näethän että menen pois!

Niin, mene ainiaaksi; mutta ennenkuin menet, oma Kustaa Mauriz'ini,
salli pääni viivähtää rinnallasi, ja käteni kädessäsi, kas niin! Sua
olen aina, aina lempinyt!

— Kuinka lahealta hiuksesi tuntuu poskeeni!

— Unesi toteutuu... kas tässä käsivarsieni ansa, ja tässä huuleni...
juo mettä, juo... Ja nyt, hyvästi, lemmittyni, ijäti hyvästi!



KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.


— Tässä, teidän majesteettinne, ovat Yrjö Maunu Sprengtporten'in
paperit.

— Ehrenström-hyväni (44), tepä olette onnistuneet oivallisesti ja
paremmin kuin voin odottaakaan. En tietänyt oikein, mitä minun tuli
ajatella, kun en kuullut teiltä niitäkään, en edes terveisiäkään.

— Minun täytyi olla suuresti varovainen; viestin lähettäminen, jopa
ainoa sanakin, olisi voinut saattaa vaaranalaiseksi...

— Niin, niin, sehän on totta! Minulla oli monta syytä häntä epäillä
(45) ja tässä on minulla todistuksia, — kuningas laski kätensä noille
äsken vastaanottamillensa papereille, joita hän yhtä toisensa perään
silmäili, samalla kuin Ehrenström kunniaa osoittavassa asemassa
odotti hänen muita käskyjänsä. — Ehdoitus uuteen hallitusmuotoon
Suomelle Hollannin mallin mukaan — jatkoi Kustaa-kuningas, — ja sen
toteuttamiseksi pyyntö saada kaksi miljoonaa ruplaa eräästä pankista
Suomessa. Eipä aivan hullusti mietitty, Sprengtporten-hyväni, eipä
aivan hullusti! — ja ylenkatseellisella eljeellä heitti hän nuot
lukemansa paperit eteensä pöydälle; — ja tässä keisarinnan armollinen
suostumus. Foi de gentilhomme, nyt minulla on syytä... vihastuneen
näköisenä keskeytti hän puheensa ja, tarkasti tähystellen Ehrenströmiä,
kysyi hän vilkkaasti: — Noh, millä keinoin te onnistuitte?

— Alussa, teidän majesteettinne, en ollut laisinkaan huomaavinanikaan
paroni Sprengtportenia, vaan pyrin niihin piireihin, joissa hän
seurusteli ja joissa minä, toivoen teidän majesteettinne armollista
anteeksiantamista, silloin tällöin rohkenin lausua muutamia vihollisia
lauseita ruotsalaisesta hovista.

— Hyvä, hyvä!

— Näitä lauseita annoin kuulua yhä korkeammalla äänellä, ja eräänä
päivänä tuli Sprengtporten luokseni ja sanoi luullaksensa minun olevani
hänen miehiänsä sekä tarjosi minulle sihteerinvirkaa luonansa. Minä
vastustelin, sanoen itselläni olevan muita aikeita, mutta paljon
puhuttelemisen jälkeen myönnyin rupeamaan ja... teidän majesteetillanne
ovat hänen paperinsa.

— Teidän uskollisuuttanne ja intoanne, Ehrenström-hyväni, tulen kyllä
palkitsemaan. Niin, Kaisa-keisarinna joutuu kylläksi kireälle Portin
kanssa, kuten arvelen. — Kuningas hymyili ja, nyökäten Ehrenström'ille
armollisesti päätänsä, jatkoi hän: — Jääkäätte nyt tänne, näytelmä
alkaa heti, te tulette saamaan kuulla joitakuita Kraus'in suloisia
säveleitä, me näemme jälleen toisemme, minulla on teille tilaa
loosissani.

Jokseenkin hajamielisen näköisenä katseli kuningas tätä näytelmää;
mutta hänen hajamielisyytensä muuttui kuitenkin äkkiä tuleksi ja
leimuksi — hän oli saanut tietää erään uutisen juuri kuullessansa
muutamia eräässä ranskalaisessa kometiassa olevia kevytmielisiä
sanasutkauksia — uutisen, että Venäjän ministeri Konstantinopolissa,
Bulgakov, oli suljettu noihin "seitsemään Torniin", ja että Turkki oli
julistanut Venäjälle sodan.

Kuningas astuskeli nyt näytelmähuoneen lämpiössä edestakasin Armfelt'in
rinnalla, keskustellen tuosta tärkeästä uutisesta:

— Enpä kuitenkaan luullut asian niin käyvän, — lausui hän. — Heidenstam
(46) on toimittanut tehtävänsä hyvin. Tämä on meille ilopäivä!... Enpä
tule aivan helposti unohtamaan Syyskuun 19 päivää. Nyt, ystäväiseni,
saat tulla mukanani Tanskaan, minä matkustan sinne itse, se on tukala
toimi... mutta Tanskan kanssa liitossa Venäjää vastaan... niin, saatpa
nähdä, että tulen tempaamaan pois hampaat tuolta kaikkea nielevältä
pedolta; se on jo liian kauan ammoitellut kitaansa meitä nielläksensä
— noh, niin, mitä sanot Ruotsin entisten Itämeren-maakuntain takasin
valloittamisesta?... Ehrenström on siihen varsin sovelias, ja minä
tulen lähettämään hänet Viron- ja Liivinmaalle tiedustelemaan
aatelisten mielipiteitä, ja onko heillä halua Ruotsin avulla suistaa
venäläisten i'es niskoiltansa, ja Engeström'in tulen minä lähettämään
Varsovaan...

Sitte kääntyi Kustaa-kuningas Kaarlo-herttuaan ja, lyöden häntä
keveästi olalle, tarttui sekä tämän käsivarteen kuiskasi hänen
korvaansa:

— Mitä sanot kohta syttyvästä sodasta ja mahdollisuudesta saadaksesi
kantaa Kuurinmaan kruunua?

— Käteni sekä miekkani Ruotsin ja teidän majesteettinne edestä!

— Lähtekäätte Hagaan, jossa minä tulen pitämään neuvottelua... sinne
olon jo käskenyt Toll'in ja Ruuth'in (47), — ja, huomaten ruhtinaan
kysyvän silmäyksen, lisäsi hän äkkiä: — ei, ei, ei Armfelt'ia, ei
vielä... hän ei suvaitse Toll'ia, eikä Toll häntä. Heti näytelmän
loputtua me lähdemme, ei ennen, sillä se herättäisi huomiota; vielä on
suurin salaperäisyys tarpeen Kaarlo hyväni.

Esirippu oli vajonnut, ja keskiyöllä riensi kuningas pois
Drottningholm'ista Hagaan.



KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.


— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!

— Mikä oikku!

— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.

— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi
alakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?

— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni... kentiesi
minun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt
poistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.

— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli
minun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa
syliini.

— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo
sinulle sanomista.

— Oi, Magdalenani!

— Sinä olet koko maailmani, oi, älä arvostele minua liian ankarasti!

— Älä lausu niin...

— Minun sielussani on ikäänkuin sumua, ja mennyt aika samoinkuin
tulevakin on hämärä, epäselvä... ainoastaan nykyinen hetki... juuri
nyt... sinun läheisyydessäsi tunnen onnellisuuteni täyden määrän.

— Eikö siinä ole kylläksi?

— On, on... ei, älä toisin luulekaan!

— Miksi siis himmennät ilosi kirkkaan lähteen huokauksilla?

— Ah, paljon olen kärsinyt, enemmän tullen kentiesi vielä kärsimään...
jos, Jumalani, sen ehkä olen ansainnut.

— Kuinka voit niin puhua?

— Göstani... mitä ennen pidin vääränä, pidän nyt oikeana.

— Sidettä, joka meidät yhdistää, ei voi kukaan katkaista, eipä
kuolemakaan... niinhän olet itse sanonut?

— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden
löyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.

— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi
synkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua... sinä minua, ja eikö tämä
tieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta!
Mitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme
ainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta
sellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi
myöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.

— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä
ajatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä,
on minusta kaukana... lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli,
jonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas
niin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso,
sinä... oletko minulle hellä?

— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?

— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!

— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.

— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.

— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.

— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?

— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.

— Erästä toista vaan, niinhän se aina on...

— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on
lempinyt melkein kuin minäkin... hartain toivoni on, että hän tulisi
onnelliseksi.

— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!

— Ei, ei, noin et saa hymyillä!

— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun
persoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.

— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän
kukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.

— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii
sinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan,
Magdalenani, ihana...

— Huikenteleva perho!... Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman
muustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on
rakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin...
ei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä
tunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja...

— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa...

— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja... hair... oi, mikä
sokeus!

— Mitä, virka?...

— Hairahduksessani löydän autuaallisuuteni.

— Se tunne, joka meidät yhdistää, ei olekaan hairahdus. Kuinka usein
täytyy minun sitä kertoa, lemmittyni?

— Tahdon sinua niin mielelläni uskoa... niin, sinua uskon! Herrani
ja haltijani... vaan eipä oikein niinkään, sillä ennemmin olet sinä
sieluni kaksoisveljes, osa minusta, minun oma pojuni. Ja kuule nyt
vaatimukseni, minä pyydän vakinaista virkaa korkealla vuosipalkalla
tuon tytön lemmikille...

— Sen viran hän tulee saamaan, Magdalena, toimita minulle vaan hänen
paperinsa...

— Ja sitte sinä puhut asiasta kuninkaalle?

— Tässä käteni vakuudeksi.

— Tyttö tulee hämmästymään, tulee onnelliseksi morsiameksi ja siksi hän
tulee minun kauttani!

— Salli minun painaa huuleni noille vienoille kukkasille, joita ilosi
on luonut valkoisille poskillesi.

— Koko suudelmatulvan, lemmikkini, jos niin haluat!



KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.


Linnassa oli vastaanotto. Tungos etehisessä oli milt'ei yhtä suuri
kuin ennenkin, ja kiihkoisella uteliaisuudella silmäiltiin kuninkaan
kasvoja, kuunnellen hänen pienintä sanaansakin. — Miksi oli hän
äskettäin ollut Köpenhaminassa, mitä olikaan oikeastansa tekeillä,
mitähän salaisia kokouksia kuningas silloin tällöin suvaitsi pitää? —
Vaiti! tuossa puheli kuningas Kaarlo-herttuan kanssa.

— Minulla oli hauska viikko Köpenhaminassa. Leskikuningatar piti
minulle milt'ei koko ajan seuraa... matkani tulos oli hyvä, ja
ystävällinen liitto Tanskan kanssa on meille erinomaisen edullinen —
nyt vaipui Kustaa III:n ääni milt'ei kuiskaukseksi ja hänen hoviväkensä
olivat niin onnellisia, että saivat kuulla hänen saaneen jonkun
asiakirjan, jonka omaamisesta hän ilmaisi häiritsemätöintä riemua,
samalla kertaa kun hän peitti sen sisällön salaperäisyyden hämärään.

— Erään asiakirjan, mikähän se mahtanee olla? — kysyivät kaksi
kunnianmerkillä koristettua herraa toisiltansa.

— Usko minun sanani, se on jotakin erinomaista... jokin liitto, jonka
ainoastansa kuningas on voinut aikaansaada, jokin...

— Hän on vastaanväittämättä suuri nero, kreivi-hyväni!

— Olenpa häntä aina ihmetellyt, hym. —

— Minä olen niin paljon kuullut kuiskattavan tuosta asiakirjasta,
— lausui salaperäisesti muuan kultaanpuettu kamariherra eräälle
henkivartija-väessä palvelevalle katteinille.

— Se on tietysti esim. joku kuninkaan oikku, jonka pitäisi vaikuttaman
tämän maan asujanten mieliin.

Kamariherra otti pari askeletta takaperin, samalla kun katteini
silmäili häntä hymyillen ja äkkiä lisäsi:

— Ei kukaan voi rakastaa hänen majesteettiansa suuremmalla
kunnioituksella kuin minä, ja...

— Siihen teillä onkin syytä, katteini Liljehorn!

— Suuria syitä; minun on kiittäminen hänen majesteettiansa kaikesta,
kasvatuksestani, eläkerahastani hänen käsikassastansa ynnä muusta.
Minä tarkoitin vaan hänellä olevan pienet oikkunsa, ja että tämä olisi
vaan sukkela keksintö, jota minä erinomaisesti ihmettelisin, jos esim.
koko kirjoitus sisältäisi vaan yleisiä ystävyyden vakuutuksia... niin,
mitäpä minä tiedän.

— Mutta jotakin tärkeätä sinä on. Onhan Armfelt'ista tehty Norsun
tähdistön ritari, ja minä tiedän varmalta taholta, että Köpenhaminassa
oltiin suuresti ihastuksissa kuninkaaseemme. Fredrik-ruhtinas,
Huth-kenraali ja Bernstorff-kreivi ovat olleet lumottuina hänen
kaunopuheliaisuudestansa. Te hymyilette vieläkin, katteini Liljehorn,
ette kait tahdo väittää?...

— En millään lailla, hänen majesteettinsa puhuu vastaanväittämättä
hyvin.

— Jotakin täytyy olla tapahtumaisillansa, se näkyy kuninkaasta ja se
näkyy Armfelt'istakin... Norsuntähdistön ritariksi, sepä on jotakin!...
kuninkaalla mahtane olla suuri vaikutusmahti Köpenhaminassa, — arveli
muuan valtiollisista asioista huvitettu, hohtokivillä koristettu
leskikreivitär, silmäillen erästä hovimarsalkkaa, jonka toinen silmä
oli ummistettu ja joka puristi yhteen huuliansa ikäänkuin olisi
hän lujasti päättänyt, ett'ei niiltä tulisi pääsemään nuot tärkeät
salaisuudet, joita hän voisi ilmaista jos tahtoisi.

— Noh, kreivi Taube, teidän kävi siis hyvin Köpenhaminassa?

— Kävi niin, valtiosihteeri-hyväni... hys, vaiti!

— Tosiaan, jos tuota ymmärrän, — lausui Schröderheim hiljaa, samalla
kun hänen levotoin silmäyksensä lensi kuninkaasen, — kuinka, Herran
nimessä siellä kävi?

— Menikö kaikki hunningolle, peräti hunningolle?

— Mutta Armfelt'in koroittaminen Norsuntähdistön ritariksi?

— Se oli sumua silmiin. Älä millään ehdolla ole tietävinäsi niistäkään!

— Melkein tällaisia olivat nuot monet kuiskahdukset kuninkaan
ympärillä, joka nyt oli kääntynyt Magdalena Rudenschöld'iin. Tuskin
olisi hän ollut kohteliaampi kenelle kuningattarellekaan kuin
tuolle Sofia Albertinan nuorelle hovineidille, ja hoviherrat olivat
kokoontuneet kunnioituksella hänen ympärillensä samalla kuin naiset
silmäilivät häntä suloisilla hymyilyillä. Missä Magdalena vaan liikkui,
kohdeltiin häntä mitä ystävällisimmästi; olipa hänen ihailemisensa
milt'ei tullut tavaksi, ja harvoin oltiin niin monta sievistelysanaa
lausuttu hänen läheisyydessänsä kuin näinä päivinä.

Vilkkaasti muistellen kuninkaan ystävällistä kohteliaisuutta, joka
muisteleminen loi hänen huulillensa iloisen hymyilyn, astui Magdalena
huoneesensa, jossa hän kohtasi sisarensa, paronitar Ehrenkronan.

— Miten on Karolina-hyväni, sinä näytät raju-ilmalta tahi oikeammin
sateiselta päivältä? Olethan itkenyt, sisar-kultani, avaa sydämesi
minulle!

— Ah, Malla, minua on kohdannut suuri ja raskas huoli, — vastasi hänen
muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, silmäillen levottomasti Magdalenaa,
joka nyt vakavan näköisenä kumartui häneen päin.

— Mitä, Herran nimessä, sinulle siis on tapahtunut?

— Ei mitään itselleni... sinun takiasi, Magdalena, sinun takiasi olen
huolissani ja levotoin.

— Minunko takiani? — Tumma purppuran puna lensi äkkiä Magdalenan
kasvoille.

— Sinusta ovat alkaneet kuiskaella hirmuisia, kummallisia asioita. Ah,
ah, sinä punastut!...

— Säikähdyksestähän...

— Niin, suokoon Jumala, ett'ei se o... olisi häpeästä!

— Häpeästä, — kertoi Magdalena, painoi kätensä silmilleen ja jatkoi
kiivaasti — ei, ei, en häpeästä! mutta miten voit lausua sellaista
sanaa minulle?... kuinka kauheata!

— Niin, se on kauheata, että meidän molempain täytyy vaihtaa sanoja
sellaisesta asiasta, joka on joka miehen suussa, mutta jonka kuitenkin
on niin vaikea päästä minun huuliltani.

— Mitä sinä oikeastansa minusta tahdot, Karolina?

— Olen tullut varoittamaan ja rukoilemaan sinua kaiken pyhän nimessä,
— kertoi rouva Ehrenkrona liikutetulla äänellä — tullut pyytämään
sinua isämme muiston nimessä, hänen kuolemansa sekä niiden varoitusten
nimessä, joita hän sinulle ja meille antoi, oi, kunnioita kantamaasi
nimeä kuitenkin hänen tähtensä, joka jo makaa haudassaan!

— Mitä olen siis tehnyt, Herran nimessä, koska voit puhua minulle tällä
tavalla! En, en tahdo sinua enään kuulla ja minä pyydän sinua antamaan
minulle sitä kunnioitusta, jota vaadin ja jota kaikki, niin kaikki yhä
ovat minulle antaneet.

— Kunnioitusta, lapsi-raukkani, sinua imarrellaan, kentiesi ryömivät he
sinun edessäsi ja ehkäpä omantavat sinulle jonkinmoista valtiollistakin
tärkeyttä ja luulevat sinun voivasi vaikuttaa asiain menoon ja
ratkaisuun, sillä he pitävät sinua _kuninkaan parhaimman suosikin
rakastajattarena_.

— Kuinka on sinulla sydäntä puhua minulle näin?

— Sentähden, että ainoastansa ankarin totuus voi temmata pois ne
petolliset verhot, joihin sinun tunteesi varmaankin on itsensä
pukeutunut ja jolla se on koristanut semmoista tilaa, kuin sinun on.
Sinun tulee suoraan ja selvästi huomata kantasi ja sinun täytyy poistua
hovista, häpeästä ja alentumisesi tilasta.

— Parhaintako, jalointako tunnettani siis nimitetään alentumisen
tilaksi! — huudahti Magdalena ja pannen äkkiä kätensä ristiin jatkoi
hän: — Niin, Karolina, minä lemmin Kustaa Mauritz Armfelt'ia, ja häntä
lemmin jo ennen kuin... Jumalani, oi, Jumalani!... ennen kuin Hedvig de
la Gardie tuli... tuli hänelle siksi, mikä hän nyt on. Minun lemmelläni
on vanhempia oikeuksia...

— Vaiti, Magdalena, vaiti!... Oikeuksia!... Mitäpä sanotkaan?

— Sanon, että minä lemmin häntä, ja että hän lempii minua, sanon,
ett'en tahdo luopua siitä autuudesta, jonka hänen lempensä minulle tuo.
Palajaminen on liian myöhäistä, Karolina, liian myöhäistä... en voi
temmata sieluani irti hänen sielustansa, ja tämä ratkeamatoin side on
Jumalan edessä yhtä pyhä kuin kaikki papiston toimituksetkin.

— Malla, Malla, nämätkö sanat tulevat sinulta! Mihin on siis järkeni
joutunut, sinä, joka olit niin järkevä? Mihin hyvänsuopa sydämesi? Ah,
kuinka haikeasti suren kaikkea sitä hyvää ja jaloa, joka sinussa on
menetetty!

— Sinun kyyneleesi näkeminen, Karolina, on minusta tuskallista!

— Tätähän minä aina pelkäsinkin! Sellainen hovi ja sellaiset tavat sekä
lisäksi sinun huikenteleva luontosi! Sinä olet imenyt itseesi myrkkyä,
sisarparkani, pilalle menneiden tapojen turmelevaa myrkkyä, kun oikeus
ja kunnia ovat poljetut jalkoihin tahi tulleet pilkatuiksi. Aviomiehiä
ja henttuja, aviovaimoja ja rakastajia... ja sinä turvatta, alttiina
viettelyksille...

— Ei laisinkaan viettelyksille, Karolina, ei mitkään houkuttelemiset,
kuinka loistavia ovat olleetkin, ole koskaan saaneet valtaa ylitseni.
Uskollinen olen ollut rakkaudelleni ja luulinpa omaavani kylläksi
voimaa sulkeakseni tämän tunteen ijäti omaan poveeni. Tämä voima
minulta puuttui. Älä siis syytä muita siitä, jossa pidät minunkin
rikkoneeni.

— Useammin kuin kerran olen sinua, Magdalena, varoittanut... —
keskeytti rouva Ehrenkrona, jonka kyyneleet milt'ei koko tämän
puhelemisen ajan oli juossut, — huomasinhan minä, mihin sinun
ajattelemattomuutesi lopulta tulisi sinua viemään.

— Usko minua, miesten imarteleminen ei ole minua laisinkaan
houkutellut, ja jos olen ollut veikistelevä, on se tapahtunut siitä
syystä, että olen tahtonut olla mieluinen yhdelle, ainoastansa yhdelle.

— Magdalena-hyväni, vielä ei ole palajaminen liian myöhäistä — jätä
hovi, poistu kauaksi tästä kaupungista ja sen turmeluksesta, niin
tulevat ihmiset unohtamaan...

— Sitä en voi tehdä, en voi!

— Malla, lemmikkini, salli vaan yksi kysymys: voitko todellakin tuntea
itsesi onnelliseksi niissä oloissa, joihin olet joutunut? Voiko sinulla
olla mielen lepoa ja rauhaa?

— Älä kysele minulta, Karolina! — pyysi Magdalena liikutettuna.

— Jumalan kiitos, ett'ei omatuntosi vielä ole kokonansa nukkunut!
Sinä huomaat itse, niin te'et, kaiken tuon onnettoman hairahduksesi.
Ja mihin tulee se lopulta viemään? Ennemmin tahi myöhemmin tulee hän,
jolle sinä olet kaikki uhrannut, sinut hylkäämään. Joku oikku, uusi
kaunotar...

— Kuinka vähän sinä häntä tunnet! Mutta minä sanon sinulle, että
jalompaa sydäntä kuin hänen ei olo toista olemassa! — Magdalenan
äärettömästä autuaallisuudesta loistavat kasvot kääntyivät hänen
sisärensä päin. Niin kauan, kuin häntä itseänsä ahdistettiin, tunsi hän
itsensä alakuloiseksi ja tuskan valtaamaksi sekä sydäntänsä syvältä
vihlovan; mutta nyt oli kysymys _hänestä_, — ei mihinkään siihen
ylevään ja jaloon, jolla Magdalena mielikuvitelmassansa oli hänet
koristanut, saisi kajota, sen pitäisi olla menehtymätöintä ja ikuista
kuin hänen lempensäkin; ja vakavan näköisenä lisäsi hän: — Sano, mitä
tahdot, mutta älä lausu mitään pahaa hänestä!

— Sinä olet oikeassa, hänestä olemmekin jo keskenämme puhuneet
liiaksikin monta sanaa! — vastasi Karolina Ehrenkrona kylmäkiskoisesti.
Hetken vaijettuansa jatkoi hän: — Minä vastustelin aina sitä, että sinä
niin nuorena kuin toit, jättäisit kodin suojelevan turvallisuuden.
Turhaan varoitin minä äitiämme; kunhan se vaan ei koskisi häneen liian
kipeästi, kun lavertelevat kielet ennemin tahi myöhemmin tulevat
kertomaan hänelle niitä huhuja, joita sinusta on kulkemassa! Ah,
Magdalena, äsken puhuit nauttimastasi kunnioituksesta... jospa kuulisit
viuhkojen takaiset; kuiskeet, jospa näkisit ne ivalliset silmäykset,
joita sinuun luodaan, niin ei "kunnioitus"-sanaa koskaan pääsisi
huuliltasi.

— Kuinka oletkaan katkera!

— Siksi, että sinua niin paljo rakastan. Malla, suo minulle sananenkin
lohdutukseksi!

— Asia on nyt niin, kuin se on.

— Mutta eihän se tule jäämään sellaiseksi?

— En voi lausua sinulle sitä sanaa, jota haluat.

— Siis ovat kaikki varoitukseni menneet hukkaan! Niin, itke, Magdalena,
itke itseäsi ja sokeuttasi!

Karolina Ehrenkrona, joka helleydellä oli tarttunut Magdalenan käteen,
jatkoi väräjävällä äänellä: — Meidän mielipiteemme ovat niin erilaiset,
ja sentähden käyvät meidän tiemmekin tästälähin eri suunnille. Hyvästi,
Magdalena! Tuon uuden siteesi solmiamisen tähden ratkeaa tällä hetkellä
eräs vanhempi. — Ja painaen suudelman Magdalenan otsalle, meni hän
kiiruusti huoneesta pois.

— Ei enään sisartakaan! — huudahti Magdalena, heittäytyen ääneensä
nyyhkien sohvan patjoille; — mutta en voi muuta! Sokea, sokea, — oi,
jospa se olisin!



KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.


Eräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut
silkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti
koristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla,
astuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa
paroni Reuterholm'in kanssa.

— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi
väittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa
neuvotella.

— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä
rohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani... hän
on ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia,
— vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka
mielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän
korkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.

— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe
hän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri
tämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.

— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka,
joka kerran tulee tapahtumaan.

— Sinä puhut niin ratkaisevasti, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua
nauraen.

— Haluaisinpa teidän kuninkaallisen korkeutenne lauselman mukaan
kirjoittaa muistiin tuon unen, — jatkoi Reuterholm, — kentiesi voisin
jonakuna päivänä tuoda ilmi todistukset siihen, että ennustukseni ovat
oikeat.

— Noh, niin _voisihan se olla mahdollista_. Siis, istuhan tähän
kirjoittamaan!

Paroni Reuterholm istahti nyt mustan, saksantammesta tehdyn pöydän
ääreen, samalla kuin herttua milloin nojasi kyynärpäätänsä siihen
tuoliin, jolla hänen suosikkinsa istui, milloin taas astuskeli muutamia
kertoja edestakasin laattialla.

— Onpa jo kulunut paljon yli vuoden siitä, kun nä'in tämän unen, josta
sattumalta tänään tulin sinulle maininneeksi, jatkoi herttua, — mutta
minä muistan sen vielä aivan hyvin ja selvään... sepä tapahtuikin
vielä Lokakuun 23-24 päiväin välisenä yönä. (48) — Sinä, Kustaa
Aadolf-hyväni, olit tulevinasi minun luokseni kertomaan kuninkaan
kuolleen ja pyytämään minua kutsumaan seuran kokoon, jonka heti
olin tekevinänikin ja silloin olivat he lupaavinansa liittyä minuun
isänmaamme menestykseksi.

— Seuramme jäsenet ovat täydellisesti luotettavia ja teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne vilpittömästi uskollisia, — keskeytti
Reuterholm.

— Sen tiedän, ja luultavasti olikin sen vuoksi... niin, kuten sanottu;
noh, sitte olin olevinani Upsalan linnassa sinun ja sisareni sekä
puolisoni läsnäollessa, ja tuo viimeksimainittu kehoitti minua
erittäinkin puolustamaan perintöruhtinaan oikeutta; hänen sanojansa
oli kuitenkin keskeyttämässä muuan sotajoukosta tullut lähetystö,
jossa olivat, kreivi Brahe, paroni Kaarlo de Geer, ja joitakuita
muita, jotka ensinmainitun johdolla olivat tarjoavinansa minulle
valtionhoitajan tointa perintöruhtinaan alaikäisyyden ajaksi. Minä olin
myöntyvinäni ehdoilla, että hallitusmuoto pysyisi muuttamattomana,
jonka jälkeen oltiin tekevinämme julkinen sopimus kaikesta,
joka alle minä ja kaikki läsnäolijat, jotka olivat näyttävinään
niin iloisilta, että kerääntyivät ympärilleni ja sulkivat minut
syliinsä, olivat piirtävinään nimensä. Samassa silmänräpäyksessä oli
Kuninkaanniitty leviävinänsä silmieni eteen, koko sotajoukko oli
olevinaan kokoontunut sinne ja perintöruhtinas, joka oli seisovinaan
minun oikealla puolellani, oli tulevinaan julistetuksi kuninkaaksi
sellaisella hälinällä, että minä hämmästyneenä ja levottomana heräsin.
— Herttua vaikeni, hänen tuolinselkään nojaava kätensä vapisi
suonenvedontapaisesti ja hän lisäsi hymyillen: — Luulenpa vieläkin
tuntevani itseni aivan levottomaksi.

— Minäkin olen nähnyt unta, jolloin korkein valta tässä maassa oli
annettavinansa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — vastasi
Reuterholm, käärien kokoon tuon kirjoitetun paperin ja pistäen
sen talteen lisäsi hän terävällä äänennousulla, samassa kun hänen
säihkyvät silmänsä kiinnittyivät herttuaan: — Minun uneni tarkoitti
_vallankumousta_.

— Se oli vaarallinen uni, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua
kiivaasti, samalla kun hän, alkaen jälleen astuskella laattialla,
käänsi suosikilleen selkänsä.

Tämän keskustelun ajalla oli kuningas sulkeutunut Sergel'in kanssa
työhuoneesensa.

— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui
Kustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina
kohteli mainittua taiteilijaa.

— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa,
teidän majesteettinne.

— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn
minun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella
taltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista...
ja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.

— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin
luopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.

— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta...

Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren
haluavan päästä hänen puheellensa.

— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin
suuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä
sangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.

— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään:
mitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi
tuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.

— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin
tehneenne turhaan tämän kysymyksen.

— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?

— En; vaan minä ansaitsisin tulla eroitetuksi virastani, jos en
täyttäisi velvollisuuttani, vastasi Liljensparre, joka tyynesti katsoi
kuninkaan tähysteleviin silmiin.

— Hyvä, hyvä! Kulkekaa te yhä vaan velvollisuutenne tietä, minä tahdon
olla kokonansa korvana.

— Teidän majesteettinne on armollisesti käskenyt minua tarkasti
pitämään silmällä Venäjän ministerin, kreivi Rasumoffskyn, hankkeita.

— Entä muuta?

— Kreivi vehkeilee sekä rakkaudessa että valtioasioissa.

— Rakkaudessakin? — kuningas naurahti. — Alahan ensin rakkaudesta,
Liljensparre-hyväni.

— Hänen lemmensuhteensa ovat erinomaisen salaperäisiä, sillä hän lempii
erästä naimisissa olevaa naista.

— Vaarallista, kreivi-hyväni, kovin vaarallista... Entä jos tuo
aviomies rupeaisi väijyksiin!... Mikä yhteiskunnallinen asema tuolla
heikkoluontoisella tuntemattomalla on?

— Hän on hovissa?

— Kaikkitietävä herra laamanni, toivonpa ett'ei hänen nimensä ole
teiltä salassa?

— Se on kreivitär Vrede.

Kuningas ei enää hymyillyt; vakaisella katsannolla kertoi hän
kreivittären nimeä.

— Hänen kauttansa saa kreivi jokseenkin tarkat tiedot meidän hovimme
suhteista, — jatkoi Liljensparre, samassa silmänräpäyksessä kuin
kuningas viittasi häntä jatkamaan; — hänen saa kreivi tiedon jokaisesta
lausutusta sanasta, jokaisesta kasvojen vivahduksestakin; etenkin
taitane häntä erinomaisesti huvittaa teidän majesteettinne hankkeet
sekä ne sanat, joita teidän majesteettinne suvaitsee lausua.

— Kreivitär-parka! — Hymyily ilmestyi jälleen Kustaa-kuninkaan
huulille, — herra Rasumoffskyn lemmenhommat näyttävät vaan olevan hänen
valtiollisten vehkeilemisiensä apuna.

— Rohkenen olla tässä asiassa samaa mielipidettä kuin teidän
majesteettinnekin.

— Tuo kaunotar tulee täst'edes saamaan sangen vähän tahi sangen paljo
kertomista, niin, saa nähdä, miten rupeaa käymään! Nyt minä käsitän
ne molemmatkin juonet, joissa tuo arvoisa kreivi toimii: Vreden rouva
tekee itsensä pienillä uutisilla hänelle mieluiseksi ja hän taas
puolestansa tekee itsensä mieluiseksi Katarina-keisarinnalle.

— Melkein niin, teidän majesteettinne, mutta tähän tulee lisäksi vielä
muutakin.

— Suokaahan kuullani, Liljensparre-hyväni.

— Kreivi Rasumoffsky viettää hauskaa kotielämää ja on miellyttävä
isäntä sekä on avannut ovensa ja kukkaronsa tyytymättömille aateliston
joukossa.

— Sen tiedän, — lausui kuningas, jonka silmät säkenöi suuttumuksesta, —
mitä muuta lähtee tuon venäläisen ministerin asunnosta?

— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen
sisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se
olisi esim. venäläinen maakunta.

— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja,
— ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että
tyynesti kuultelevat sellaista puhetta!

Poliisimestari kumarsi äänetöinnä.

— Tästä "_onnellisuudesta_" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan
avulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.

— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi
Liljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja,
antaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja
keskustelu koskee välistä sotaakin... pian syttyvää ja odotettavissa
olevaa sotaa...

— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?

— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia... useammat toivovat
kuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä
mielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos
sotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän
majesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten
arvellaan asian tulevan voitetuksi.

Kuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen
häneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — _sotajoukko lakkaisi
minua tottelemasta_. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan
varmaan, laamanni Liljensparre!

— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen
seuraukset tulisivat näkyviin...

— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä
ruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski
kuningas poliisimestaria poistumaan.



KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.


Magdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa,
ja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet
pesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä
koruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset
liittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava
liekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa
kultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä
puolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.

Kentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen
viattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita
pieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti
rasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa
nykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista
sekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset
osoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin
tällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta
hämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa
lehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa
läheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin,
hän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa,
riensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki
levottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä
loistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.

— Kuinka oletkin viipynyt... aloin jo luulla ett'et tulisikaan.

— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni
sinua.

— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle
syytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä...

— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa,
eikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on
palannut...

— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?

— Kaikki hyvin... koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan
puollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä
vastaan... — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua
pelkurina, — Magdalena — kysyi hän.

— En, lemmikkini?

— Ja kuitenkin on tämä sota minulle kovin vastenmielinen... kuningas
väittää sen tulevan minun vastenmielisyydestäni Toll'ia kohtaan.

— Ja onko hän sitä väittäessään peräti väärässä? — keskeytti Magdalena
hymyillen.

— Niin, saadaan nyt nähdä, tulevatko ne edut, joita Toll on kuvaillut
kuninkaalle todellakin toteutumaan, — jatkoi Armfelt ajatuksiinsa
vaipuneena, siinä tapauksessa olen minä ennen muita halukkaampi sotaan,
mutta...

— Ja sinä luulet siis sodan olevan tulossa? Magdalenan äänessä oli
vapiseva värähdys.

— Josko se on tulossa... sitä ei ole enään epäilemistäkään. Kuningas on
tänään esiintynyt valtioneuvostossa sellaisilla uutisilla Nolcken'ilta,
että kahdenkymmenentuhannen miehen lukuinen sotajoukko on koottu
seitsemäntoista virstaa Pietarista sekä käsketty lähtemään rajalle, ja
että me tässä maassa voimme odottaa kaikkea.

— Mutta minä luulen sinun sanoneesi majori Morian'illa olleen
kaikenlaista hyvää ilmoitettavana, että venäjänpuoleinen raja oli
milt'ei puolustamatta ja...

— Jos sen sanoin, — Armfelt hymyili, — tapahtui se hajamielisyydestä,
ja minä pyydän sinua, lemmikkini, unohtamaan sen... nähdessäni sinut,
Magdalena...

— Et voi laskea pilaa, noh, sepä on todellakin hyvä ja hauskaa minulle,
— vastasi Magdalena iloisesti; — mutta en käsitä kuitenkaan vielä
täydellisesti tarkoitustasi.

— Onko sen käsittäminen niin tarpeellinenkaan?

— Mitä tarpeellisin, — vastasi hän veitikkamaisesti.

— Vaikka nyt olenkin maininnut majori Morian'in tuoneen hyviä tietoja,
niin en voi... voi... niin, Magdalena, kuninkaassa täytyy olla hiukka
poppamiehenkin vikaa, ymmärräthän, ja hyvät uutiset voivat pian muuttua
huonoiksi ja päinvastoin. Tarvitaan vaan muutamia pieniä temppuja,
niin ovat uppiniskaiset valtioneuvokset lauhkeita kuni lampaat, ja
lampaat voivat pian muuttua aroiksi jäniksiksi, jos no kasakoissa ja
tataroissa näkevät julmia metsästäjiä. Niin kaikki riippuu siitä, että
ymmärtää hyvin asiansa, ja sen meidän kuningas tekeekin, ja sentähden
onkin meidän valtioneuvostomme hänen mielensä mukaan äänestäneet
mitä kiireellisimpiä ja voimallisimpia keinoja voidaksemme kohdata
väkivaltaa väkivallalla.

— Väkivaltaa väkivallalla; mutta jos kaikki on niin rauhallista Venäjän
rajalla, niin?...

— Niin kuningas kyllä tulee pitämään huolta, että... mutta puhukaamme
jostakin muusta, Magdalena.

— Mielelläni... valtioviisaus on minusta ikäänkuin petollinen
virvatuli, joka voi panna minut oikein päästäni pyörälle. Mutta sota
Göstani...

— Niin, Magdalena... meidän täytyy eroita; ja huomenna lähden Suomeen.

— Lähdet... huomena.

— Kenraalimajuri Armfelt on määrätty ylipäälliköksi, ja everisti
Hastfer ynnä minä tulemme hänen ylipäällikkyydellänsä johdattamaan
kolmea pienempää osastoa.

— Sinä lähdet, ja jo huomenna, — kertoi Magdalena, joka ei ajatellut
mitään muuta, ja katseli häntä kyyneleistä kimaltelevin silmin.

— Kuinka olenkin tänään rientänyt tulemaan luoksesi... niin, moniaita
rauhallisia silmänräpäyksiä luonasi, joiden suloisen muiston tahdon
viedä muassani...

— Oi, jospa saisin sua seurata.

— Sinun ajatuksesi mua seuraavat... suloinen tieto!

— Aina ja ijäti!... mutta kun tiedän sinun olevasi sodan
hirmuisuuksissa... nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja
lohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.

— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.

— Vaikea lupaus...

— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!

— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka
on naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan...
katkera on punastuminen ja vaikea salata...

— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa!
minua vähemmin kuin ennen...

— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu
onni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun
reunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni
huumatuksi sekä...

— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin,
älä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain
menojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?

— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni...
näethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska
sinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.

— Pääsi siis pystyyn, Magdalena, en ole lempinyt ketään naista niin
kuin sinua.

— Sinä olet lempinyt monta... minä haluaisin olla ainoa...

— Mustasukkaisuuden mielettömyyttä...

— Ainoa, kuten sinäkin olet minulle.

— Sydämesi ensimäisen liekin olen sytyttänyt, se on _minun_ ylpeyteni.

— Ah, ensi kerran sinut nähdessäni tuntui minusta, ikäänkuin olisin
herännyt pitkällisestä, ikävästä unesta.

— Sinut nähdessäni muuttuivat minusta muut mielitekoni ikäänkuin
varjoiksi.

— Ja nyt sinä tulet minut jättämään... onnellisuuteni oli liian suuri,
ollaksensa pysyväinen, niin, siten se on. Sinä lähdet pois sotaan ja
vaaroihin... kentiesi et milloinkaan palaja...

— Jos kaadun, tulet sinä olemaan viimeinen ajatukseni!

— Minusta tuntuu, ikäänkuin voisivat minun käsivarteni sinua suojella.

— Valkoiset kuin lumi...

— Kuolema... masentava ajatus. Ei, sinä et saa erota täältä ennen minua!

— Sitä en tule tekemäänkään, minä aavistan, ett'ei se tule tapahtumaan!

— Tällä silmänräpäyksellä tunnen sielussani, ikäänkuin olisi lempeni
näkymätöin suojus ympärilläsi.

— Niin se on, armahani!... Kultakutrinen impi, kuinka aika rientää
sinun läheisyydessäsi. Ah, salli minun nyt sinua oikein katsella!

— Ei, ei, vielä et saa mennä!

— Lausu vielä kerran minua lempiväsi...

— Niin, sydämeni pohjasta!

— Tuota suloista ääntä en koskaan unohda! Hyvästi, sa rusoposki, sa
simasuu, hyvästi! Ei, ei ikuisesti... vielä näemme toisemme, vielä saan
levätä sylissäsi!



KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Oli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin
suuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko.
Väki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla
tavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki
tämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales
laivasillalle, satamaa kohti.

Hovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta,
ja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina
noihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka
tässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon
auringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.

— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään
Tukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla
puoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen
ystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin
varomattomana.

— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, —
lakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin
yksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus
näkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi
muutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.

— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin
Katharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen
lähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas,
— ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka
kanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.

Kuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen
olennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin
surua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä
puhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset,
eikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti,
rauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava
naisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat
eroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut
tänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat
ahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.

— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas
puoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?

— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen
näiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:

— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt... tämän sanottuansa
oli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden
ympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta,
jota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen
läheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä:
sodasta Venäjää vastaan.

Noin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle
puolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden
herrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä
hovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen
esiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta
ja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin
toimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä
loistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja
koristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen
komeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.

Korkeaäänisiä hurraahuutoja sekaantui huokauksiin sekä kyyneleihin, ja
kuningas, joka oli noussut Amfion-nimiseen laivaan, lähetti liikutetun
hyvästijätön silmäyksen rantaan.

Kuningas oli poissa, ja pääkaupungin asujamet, levottomuuden valtaamina
ja aavistaen tulevaisuutta täynänsä onnettomuuksia, odottivat
tuskallisessa jännityksessä niitä uutisia, joita sotatantereelta
rupeaisi kuulumaan.

Eräänä sellaisena päivänä teki neiti Rudenschöld palvelusta ruhtinatar
Sofia Albertinan luona.

Aamupostissa oli tullut joitakuita kirjeitä, ja Sofia Albertina,
vaatehittuna hienosta silkkikankaasta, kalliista karrikkaista
ja koruompeluksista valmistettuun aamupukuun, työskenteli niin
innokkaasti niiden lukemisella ja niihin vastaamalla, että tavallinen
edellä puolenpäivän pukemisaika oli mennyt ohitse. Vihdoinkin nousi
hän kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli tehty jostakin mustasta
puulajista porsliinisilauksilla, joihin oli painettuna ajatuslauseita,
ruusunnuppuja, perhoisia y.m., ja järjestäen papereja, jotka olivat
levitetyt maalausten yli, lausui hän:

— En voi käsittää, mitä Kustaa-kuningas lienee ajatellutkaan, sitä en
todellakaan voi! — Nämät sanat lausui hän kentiesi enemmän itsellensä
kuin Magdalenalle, mutta huomaten tämän kysyväisen silmäyksen,
lisäsi hän: — Viime kuun 22 päivänä tuli meidän laivastomme näkyviin
Dagerort'in kohdalla eräs venäläinen laivasto, jossa oli muutamia
linjalaivoja ja rekatteja. Minä näen, ystäväiseni, että te luulette
meidän laivastomme taistelleen ja voittaneen...

— Sitä toivon, teidän kuninkaallinen korkeutenne.

— Siten olisi voinut tapahtua, niin varmaankin olisi niin käynytkin,
— ruhtinattaren kalpeille kasvoille ilmestyi levottomuuden vivahdus;
— mutta mitä voikaan Kaarlo tehdä, ollen estettynä kiellolla, ett'ei
hän saisi olla päällehyökkääjänä. Tästä syystä täytyi hänen antaa
vihollisen esteettä mennä menojansa ja vihoissansa paiskasi hän
hattunsa laivankanteen, jotta höyhenet lenteli ympäri. Voin kylläkin
käsittää Kaarlon kiukkua; mutta ihmettelenpä, eikö, asiain ollessa
sillä kannalla, hänen majesteettinsa ole ajatellut... — ruhtinatar
keskeytti puheensa hymyillen: — mutta mitäpä minä oikeastansa kaikesta
tästä ymmärrän! Sota ja valtiovehkeet oikein saattavat meidän päämme
pyörälle... meidän toimemme, Magdalena, pitäisi oikeastansa olla
pukeuminen, ja todella onkin aika, että ryhdyn siihen.

Tällä tavoin ei tuskin yhteiskunnan ylhäisimmistä alhaisimpiin asti
puhuttu näinä aikoina muusta kuin sodasta. Suursaaren tappelusta
riemuittiin, ja vuodatettiin kyyneliä tuon onnettoman retken johdosta
Haminaa vastaan, ja ne viestit, joita tästä lähtein yhä taajemmin
saapuivat, antoivat alati uutta levottomuuden ja alakuloisuuden aihetta.

Magdalena seurasi tapauksia sekä vehkeitä Suomessa ja Tanskan pian
tämän jälkeen tapahtunutta sodanjulistusta lempivän sydämen kaikella
ahdistuksella. Valtakunta vaarallisessa tilassa, ja hänen lemmikkinsä,
kuninkaan ystävä ja suosikki tekemisissä kapinallisen sotajoukon kansaa
— mikä vaarallinen asema, kadehtijoiden ja vihamiesten ympäröimänä kuin
hän oli kaikkiaalla! Hän kuvitteliihe Armfeltin asemaa vaihettelevilla
väreillä, voimatta saada minkäänmoista lohdutuksen aihetta. Kuninkaan
lyhyt olo Tukholmassa, Magdalenan saamatta edes silmänräpäystäkään
häntä nähdä saati puhutella, hänen alakuloisuutensa ja tuo miltei
ihmispeloksi sanottava, joka oli hänen olennossansa, jyrkkä vastakohta
hänen entiselle esiintymisellensä, joka kaikki Magdalenalle kerrottiin,
lisäsi hänen pelkoansa. Huojennuksena oli hänelle kuitenkin se, ettei
hänen tarvinnut näyttää iloa, jota hän ei tuntenut, ja ettei hänen
tarvinnut vaivata itseänsä huvittamalla leikillisillä pilapuheillansa
Sofia Albertinaa, joka kuninkaan lähdettyä oli rientänyt Svartsjöhön,
jossa hän yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vietti kauniin syyskuun
ajan.

Eräänä sellaisena päivänä istui Magdalena puutarhan lehtimajassa,
joku kirja oli auki hänen polvellansa, samalla kuin hänen haaveilevat
silmänsä katselivat auringon laskua. Linnan akkunat loistivat
purppuraleimussa, kukkakihermäin ja pensaiden yli värisi punainen
hohto, ja heisipuiden tuoksu lisääntyi.

Tässä silmänräpäyksessä kuului nopeita askeleita hänen takanansa
olevalla nurmikolla, ja lehtimajan suulla oleva aukko sulkeutui.
Riemuhuudahtuksella hypähti Magdalena seisovallensa, kirja putosi
maahan ja joutui hänen pienten jalkainsa poljettavaksi, samalla kun hän
riensi tullaksensa tässä silmänräpäyksessä suljetuksi avonaiseen syliin.

— Sinäkö täällä! lausui Magdalena, joka itkein ja hymyillen silmäili
Kustaa Mauritz Armfelt'ia.

— Minun täytyi saada sinua nähdä, täytyi ryöstää itselleni muutaman
silmänräpäyksen autuaallisuuden.

— Göstani, oma lemmikkini, kuinka olenkaan sinua ikävöinyt!

— Samaa tunnetta olen uskollisesti noudattanut.

— Mitä mulkkauksia, millaiset ajat! Ja tämä Anjalan liitto... sotilaat
eroavat virastansa... kieltäytyvät tappelemasta ja pitävät vihollisen
kanssa salaisia neuvotteluja rauhasta. Niin, tuntemattomia, synkkiä
kohtaloja vastaan me ja meidän maamme kentiesi menemme...

— Toivo vielä, lemmittyni, varmaankin asiat valkenevat! Taalainmaassa
on kuningas löytänyt, mitä hän on etsinyt, uskollisen kansan, joka
on vannonut hänen kanssaan voittavansa tahi kaatuvansa ja joka osaa
toteuttaa valansa... Ranska ja Espanja ovat luvanneet hänelle apuansa;
Englanti samoinkuin Preussikin tulevat kyllä väliin! Ei, sellaisen kuin
Kustaa-kuninkaan...

— Itse hän lienee kokonansa menettänyt rohkeutensa ja hän häpeää
näyttäytyä kansallensa...

— Hänen mielensä horjunee silmänräpäyksen, mutta terävimmin ilmaantuu
hänen ajatustensa selvyys, hänen sielunsa jalous kuitenkin murheissa ja
vastoinkäymisissä.

— Häneltä puuttunee urhoollisuutta.

— Olkoon niinkin, rohkenenpa vielä sanoa hänen olevan suurimman
pelkurin, kuin tunnen; mutta eihän se estä häntä asettumasta joukon
eturiviin ja tekemästä päällekarkausta. Hänen rohkeutensa on
teeskenneltyä ja näyttää minusta paljoa jalommalta kuin synnynnäinen, —
hän on meidän kuninkaamme eikä hän sitä koskaan unohda.

— Ah, jospa hän pian voisi tehdä rauhan!

— Sitä toivon, saadakseni oleskella kanssasi... mikä autuaallisuus
sinun omaamisesi on!... Ainoastansa valoisat kuvat, iloiset ajatukset
voivat tällä hetkellä päästä minun sielussani valloillensa.

— Niin on minunkin laitani... vaikka olenkin peljännyt, tunnen nyt vaan
riemua.

— Magdalenani!

— Oi, että vielä kerran saan olla sinun läheisyydessäsi...
vaarallisessa läheisyydessäsi.

— Lempeni on liekkiä, vereni on tulta... kuultele sydämeni tykytystä!...

— Ajeltuina kuin rajutuulessa...

— Poskesi ovat hieman vaalenneet...

— Sinun tähtesi ja sinun kauttasi!

— Valkoinen ruusuni!... Ah, joku tulee tännepäin — varmaankin
ruhtinatar; niin hän se on! Hyvästi, lemmittyni! Kukaan ei saa nähdä
minua, eikä aavistaa minun olleeni täällä. Minun luullaan olevan
matkalla Karlstad'iin, jossa minun tulee kohdata kuningasta.

— Joudu, riennä! Kiitoksia lemmestäsi, kiitoksia tästä kohtaamisesta...
rahtunen taivasta maailman murheissa!



KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


_Pöytäkirja laadittu Helmik. 28 p. 1789, jolloin paroni Silfverhjelm
hermosähkön avulla kuudennen kerran nukutti Kaarlo-herttuan. Läsnä
olivat H.K.K. herttuatar, paronit J.J. de Geer, Kaarlo Bonde ja Kustaa
Adolf Reuterholm_.

Kello oli noin puoli yhdeksän ehtoolla, ja puolenkolmatta minuuttia
kestävän sivelemisen jälkeen huomattiin herttuan nukkuneen.
Suurin hiljaisuus vallitsi huoneessa, jolloin Silfverhjelm alkoi
tehdä kysymyksiä, joihin kaikkiin kysytty vastasi erinomaisella
järjellisyydellä ja äänen selvyydellä.

_Silfverhjelm_: Joko nukutte, herttua?

_Herttua_: Jo.

_Silfverhjelm_: Onko Reuterholmin jätettävä paperinsa ritarihuoneesen
sellaisina, jollaisiksi hän ne nyt on korjannut?

_Herttua_: Jahka ma kysyn. — Nyt olen kysynyt. Hänen isänsä ei soisi
hänen enään antavan minkäänlaisia papereja. Isänsä tahtoo hänen siinä
asiassa olemaan kokonansa toimetoinna. — Jos hän pysyy kokonansa pois
ritarihuoneesta, on sitä parempi.

_Silfverhjelm_: Voitteko, herttua, sanoa meille miten voisimme tehdä
suurinta hyötyä yhteiskunnalle?

_Herttua_: Kysyttekö sitä kansalaisena, vai veljeskunnan jäsenenä?

_Silfverhjelm_: Kansalaisena.

_Herttua_: Ei maksa vaivaa potkia tutkainta vastaan. Mitä on
aavistettu, tulee tapahtumaan. Sitä ei voi välttää. Maan täytyy tulla
puhdistetuksi. Näinä aikoina tulevat kaikki valtakunnat muuttumaan.
Mikä yhdellä tavalla tapahtuu Ruotsissa, tulee vähän ajan kuluttua
toisella tavalla tapahtumaan Venäjällä. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu,
sitä on jo kauan aavistettu, ennustettu ja hankittu. — Ne, jotka
asettauvat sitä vastaan, syöksyvät ainoastaan omaan onnettomuuteensa.

_Silfverhjelm_: Voitteko, herttua, sanoa meille enempää tästä asiasta?

_Herttua_: Olen jo sanonut enemmän, kuin minun olisi pitänytkään.

_Silfverhjelm_: Millä tavoin voimme käyttää hyväksemme saamiamme
tietoja?

_Herttua_: Saamanne tiedot tulee teidän pitää itsellänne, kunnes
valtakunta tulee siihen rauhallisuuteen, että niitä voitte ilmaista.
Ne tulevat hyödyttämään teitä itsiänne; mutta jos ne tulisivat ilmi
ennen aikaansa, heittäsivät ne varjon teihin muihin ja minuun, ja
se olisi asialle turmioksi. — Että puhun näin unissani, se tapahtuu
antaakseni teille varmuutta ja vakuutusta niistä seikoista, jotka jo
ovat tunnettuja, ja suojellakseni ystäviäni, joita pahat henget ovat
koettaneet johtaa harhateille ja jotka kerran minun kanssani tulevat
auttamaan ja jälleen järjestämään valtakuntaa. Täällä on ollut paljon
suuren työn aikaansaamaa jyryä. Pahat henget ovat tahtoneet vietellä
minun ystäviäni väkivaltaisuuksiin ja potkimaan tutkainta vastaan,
jotta he joutuisivat turmioon ja yhdysside minun ja niiden välillä,
jotka ovat määrätyt minun kanssani valaisemaan maailmaa, tulisi
katkaistuksi, ja juuri sitä estääkseni, puhun nyt tällä lailla. Mutta
sen, mitä ollaan aavistettu, täytyy tapahtua eikä sitä voi estää. —
Nuot kuusi voideltua ovat lausuneet, ett'ei niiden, jotka tahtovat olla
ja pysyä tässä yhteydessä, pidä potkia tutkainta vastaan, sillä sitte,
kun kaikki on ohi ja olot ovat jälleen rauhallisia, on heidän aikansa
tuleva.

_Silfverhjelm_: Mikä henki nyt teidän kauttanne, herttua, puhuu?

_Herttua_: Hyvä henki.

_Silfverhjelm_: Tuleeko tässä kaupungissa piakkoin tulipalo?

_Herttua_: Minä en saa ilmoittaa mitään maallista. — Minä puhun tässä
vaan, valaistakseni teitä, ystäviäni. Teille voi olla yhdentekevä, jos
te ennakolta tiedätte tulipalosta tahi ette. En saa ilmaista enempää,
kuin mitä jo olen sanonut. — Minun kutsumukseni on vielä vähän aikaa
valvominen kaikkein turvallisuutta tässä kaupungissa ja ett'ei ketään
häiritä kodissansa. Muista asioista on pidä lukua. — En saa puhua
itsestäni. Tämän ainoan tulee minun tietää, voidakseni sitä noudattaa.

Hetken vaijettuaan jatkoi hän:

"Yhden seikan ilmaisen omaksi ohjakseni, sen nimittäin, ett'en saa
ryhtyä valtiopäiväasioihin, en pieniin enkä suuriin, vaan pitää
minun olla aivan toimetoinna. Mutta jos väkivaltaisuuksia tapahtuisi,
tulee minun tehdä, niitä estääkseni, muistutuksia ja sitte olla aivan
toimettomana kaikessa mitä tapahtuneekin. Tämä on sanasta sanaan
kirjoitettava minun tiedokseni sittekun heräjän."

_Silfverhjelm_: Eikö teidän, herttua tulisi tehdä kuninkaalle
muistutuksia hänen väkivaltaisuuksistansa?

_Herttua_: Minä sanoin, että minun tulisi tehdä muistutuksia väkivaltaa
vastaan. Näitä muistutuksia tulee minun aivan yksinäni tehdä
kuninkaalle, vakuuttaen, ett'en sellaiseen tahdo ottaa minkäänmoista
osaa; mutta jos sitä sittekin tapahtuu, tulee minun vetäytyä pois
ja pysyä hiljaisuudessa huoneessani tämän ajan. Minä tiedän teidän
kirjottavanne tämän paperille, mutta lukekaa se nyt minulle, että saan
kuulla, onko kaikki oikein kirjoitettu.

Tämän jälkeen luki ylläolevan ensiksi Reuterholm, joka kirjoitti
pöytäkirjaa; mutta koska herttua ei sitä kuullut, hikisen sitte
Silverhjehn, jolloin herttua heti kuuli jokaisen sanan ja lausui
vihdoin:

— Se on aivan oikein kirjoitettu, ja minulle on varsin tärkeää saada
herättyäni tietää sen sisällön.

_Silfverhjem_: Onko teillä, herttua, muutoin jotakin neuvoa tahi
varoitusta ystävillenne annettavana?

_Herttua_: On, — Reuterholm ei saa olla kiivas. Hänen tulee varoa
itseänsä ylpeydeltä, jott'ei lankeaisi samaan virheesen kuin ne, jotka
ovat olleet valitut, mutta ovat tulleet hyljätyiksi.

De Geer'in tulee varoa itseänsä kiivaudesta, — hänen tulee järjestää
asiansa, sillä järjestystä seuraa onnellisuus. Hänen tulee hoitaa
pieniä lapsiansa.

Bonden tulee jatkaa, kuten hän on alkanut, vetäytyä pois valtiollisista
puuhista, hoitaa maatilaansa eikä luopua perintöruhtinaasta, sillä
hän on ainoa rehellinen mies, kuin täällä on olemassa. Hänen tulee
välttämättömästi jäädä perintöruhtinaan luokse. Hän on niistä kaikista
ainoa, joka rakastaa isänmaatansa ja joka voi antaa perintöruhtinaalle
uskonnollisia ohjeita ja hän tuleekin siitä palkituksi, lähdettyään
tästä maailmasta. Tämän lasken hänen omalletunnollensa. Mutta tätä ei
saa minulle herättyäni sanoa. Minun ja perintöruhtinaan kohtalot ovat
toisiinsa läheisessä yhteydessä.

_Silfverhjelm_: Voiko Silfverhjelm antaa Reuterholm'ille minkäänmoisia
hyödyllisiä neuvoja?

_Herttua_: Voi. — Sellaisia, että hän aina olisi maltillinen, ja
sentähden tulee hänen aina pitää niitä ystävän neuvoina.

_Silfverhjelm_: Tuleeko Reuterholm milloinkaan suuremmassa määrässä
hyödyttämään isänmaatansa?

_Herttua_: Tulee. — Se aika tulee, jolloin hän on tuleva isänmaallensa
sangen hyödylliseksi. Sen sanoin jo eilenkin. Mutta minun ja hänen
kohtalonsa ovat niin likeisessä yhteydessä, ett'en siitä herätessäni
saa mitään tietää.

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi herttua taasen:

— Nyt minä sanon teille ennakolta, mitä on tapahtuva, kun minä heräjän.
— Voi sattua, että olen utelias saamaan tietää, mitä minä olen puhunut;
mutta sitä kirjoitustanne ei millään ehdoilla pidä minulle näyttämän.
Minä tulen sitä sitte kyselemään. Silloin tulee teidän lukea minulle
ne rivit, joista olen pyytänyt saada tietoa. Enempää ei teidän pidä
minulle näyttämän, vaan sitte tulee jonkun teistä alkaa jutella niistä
näistä asioista, jolloin heti unohdan kysellä enempää; sitte minä heti
nousen jalkuvilleni ja menen ulos. Te panette silloin pois pöytäkirjan,
mutta kirjoitatte siitä sitte jäljennöksen, joita teette kaksi, jotta
siitä, joka minulle näytetään, ne rivit ovat poissa, joita minä en saa
nähdä. Säilyttäkää sitte huolellisesti tämä pöytäkirja. Ennen kuuden
vuoden kuluttua ei sitä saa minulle näyttää. Kuuletteko nyt tarkoin,
mitä minä siitä teille sanon! Tämän tarkoin noudattaminen on sangen
tärkeätä.

Nyt en saa enään nukkua kauemmin, teidän täytyy herättää minut.
Kentiesi saankin enään maata viimeisen kerran. Joutukaatte minua nyt
herättämään!

Herttua herätettiin heti ja hän heräsi oitis, määrältänsä kello
kymmenen iltasella.

Tämän pöytäkirjan todellisuuden kuin myöskin sen lopussa mainittujen,
herttuan herätessä sattuneiden tapahtumain ja kyselemisten y.m. jotka
täsmällensä toteutui, kuten hän oli ennustanutkin, vakuutamme ja
vahvistamme me autuutemme ja kunniamme nimessä:

Charlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.
J. Silfverhjelm. Nukuttaja.

Reuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen
kappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa
silmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.

— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on
aina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi
pakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä
tekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen
ainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa... hän
on luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa... hänen menettelynsä on pakon
määräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino,
joten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen
sekä...

— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, —
keskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä,
minä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni...

— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!

— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä
lähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt,
katkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin...

— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui
herttua todellisella säikähdyksellä.

— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan
selville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään,
— vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja
kunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne...

— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa,
mitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän
hyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta
kunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden
pyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä
epäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto,
tuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja
sydämeni vaativat.

— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet
kirjastohuoneessa... ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän
korkeutenne osaksi...

— Pyytäkää minua ennemmin unohtamaan kaiken tämän, Kustaa Aadolf... ne
ovat unelmia, haaveiluja, eikä mitään todellisuutta, ei mitään! Minä
olen kuninkaan mies, minun tulee se olla, sillä olenhan tänä iltana
tuossa horroksessani saanut määräykset käytökselleni... toimettomana
aloillani olemiselleni, ei mitään muuta. Minä olen isänmaani ystävä,
ja jos sen oikeuksia jotenkin loukattaisi, olen valmis sen edestä
uhraamaan henkenikin, samoinkuin sen tekisin, jos kuninkaanvalta
vähennettäisi; Kustaa-kuningas on veljeni, ja minä hänen ensimäinen
alamaisensa.

Herttua puhui voimalla, ja Reuterholm rypisti tätä kuullessaan
maltittomuudella kulmakarvojansa sekä naputteli kiiltävillä kynsillänsä
jotakin marssintapaista mustaan, somasti kiilloitettuun pöytään,
jupisten hiljaa jotakin "epäröimisestä" ja "kummallisesta luonteen
omaisuuksien sekoituksesta, joka vaikutti, ett'ei hän koskaan tietänyt,
millä kannalla hän herttuan kanssa oli."

— Näen, ett'et ole oikein tyytyväinen, — lausui herttua, molempainkin
oltua hetkisen äänetöinnä, ja sillä epäröimisellä, joka väliin
teki hänet tuoksi uskolliseksi ja kuuliaiseksi kansalaiseksi, sekä
rehelliseksi veljeksi, väliin taas tuoksi haaveilijaksi, vehkeilijäksi,
taikauskoiseksi ja kunniahimoiseksi, joka uneksui kruunuista ja
tyhjäksi joutuneista kuningasistuimista, lisäsi hän nyt: — Mutta mitä
luulet minun pitäväni tehdä?

— Minä näen yhä selvemmin, että minun armollisen herrani uskollisten
ystävien onkin rupeaminen toimimaan.

— Ystävyytesi minua kohtaan, Kustaa Aadolf-hyväni, ei saa kuitenkaan
viedä sinua liian pitkälle... niin, ystävyytesi... en tiedä, miten
sinua kiittäisin tuosta tunteesta, jonka todellisuudesta olet antanut
minulle tuhansittain todistuksia.

Suosikin kasvot riemastuivat ja hän katseli herttuata todellisella
ystävällisyyden silmäyksellä: — Niin, kaikki teidän kuninkaallisen
korkeutenne edestä, — vastasi hän.

— Tule, ystäväni, niin saat kuulla muutaman yksinkertaisen värsyn,
jonka olen sinun varaltasi kirjoittanut... Sköldebrand on sepittänyt
siihen säveleet, ja nyt sitä de Geer parhaallansa laulelee...
oikeastansa tulin sinua tämän tähden noutamaankin.

    "Ystävyys on lemmen sisko,
    Yhtä lämmin, vaikk'ei vauhko.
    Lempi elon teillä on
    Meille loisto auringon.
    Ystävyys kuin kuuhut paistaa
    Vielä onnen raunioista."

lauloi de Geer, ja syvimmällä liikutuksella kuulteli herttua sekä hänen
suosikkinsa näitä sanoja; vuodattaen kuumia kyyneleitä, suutelivat he
toisiaan hellästi poskelle.



KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Sodat ja puolueriidat olivat jokapäiväisinä puheenaineena, ja
Magdalena seurasi näiden vaiheita suuremmalla tahi vähemmällä
välinpitäväisyydellä, aina sen mukaan, miten paroni Armfelt oli niissä
osallinen eli niihin sattuva.

Aselevon tehtyä Tanskan kanssa tuli hänen sydämellensä joku levollinen
aika. Armfelt oli hänen läheisyydessänsä; hän oli täydellisesti
onnellinen.

Vuoden 1789 valtiopäivät, aatelisten kukistaminen ja hallitusmuodon
muuttaminen olivat hänestä jokseenkin vähäpätöisiä tapahtumia.
Mitä piti hän lukua noista myrskyisistä ajoista, vähennetystä tahi
laajennetusta vallasta, kunhan vaan hänen oma viehätysvoimansa oli
pysyväinen ja hänen sydämensä epäjumala sen rajattomaksi tunnusti?

Hovin huvitukset olivat tänä talvena tulleet yhä harvalukuisimmaksi.
Nuot vanhat ylimysperheet olivat milt'ei kokonansa vetäyneet pois
kuninkaan seurapiiristä. Ett'ei tämä tapahtunut tuottamatta hänelle
todellista kaipuuta, siitä oltiin vakuutetut, ja hänen kuiskaeltiin
lausuneen:

— Koska en voi kuluttaa elämääni hauskuudella, olen halunnut elää
kunnialla historiassa, ja kaikki pyrintöni on nyt tähdätty siihen
suuntaan.

Tuo tyytymätöin puolue kävi sillä välin ahkeraan tervehtimässä Sofia
Albertina-ruhtinatarta, ja koska Kaarlo-herttua syystä tahi toisesta
pysyi liittyneenä kuninkaasen ja täten petti heidän toiveensa, alettiin
nyt erinomattain suosia Fredrik-ruhtinasta. Charlotta-herttuatar,
joka tavallisesti kannatti puolisonsa valtiollisia mielipiteitä, etsi
kuitenkin nyt ahkeraan kälynsä seuraa, tunnustaen avosydämisesti
mielipiteensä sekä itse kuuluvansa tuohon tyytymättömään puolueesen,
jolloin Armfelt hymyillen oli kuiskannut Magdalenalle, että herttua
halusi puolisonsa avulla säilyttää selkäänsä vapaana. Magdalena
oli kuitenkin yhä jokseenkin välinpitämätöin kaikista näistä
mielenosoituksista ja heittäytyi varsin levollisesti onnellisuutensa
unelmiin.

Kevään tullessa heräsi hänessä kuitenkin uusi levottomuus.

Ne vieraat valtakunnat, jotka hieroivat jokseenkin otollista rauhaa
Venäjän kanssa eivät olleet voineet saada mitään aikaan, ja hämäriä,
epämääräisiä sotahankkeita aiottiin ruveta jälleen panemaan toimeen.
Kustaa-kuningas oli päättänyt voittaa itsellensä edeltäjöidensä
huimaavaa sotakunniaa, ja hänen loistavia urotöitä harrastava mielensä
oli taaskin virkistynyt ensimäisten vastoinkäymisten synnyttämästä
alakuloisesta, ja hän mietti nyt täydellä todella uuden sotaretken
toimeenpanemista.

— Nämät kauheat, kammoksuttavat sodat herättävät minussa kuolettavaa
tuskaa, — lausui Magdalena, tehden eräänä suvipäivänä palvelusta
ruhtinattaren luona.

— Ratkaisevia tapahtumia ei ole toisella eikä toisella puolen
sattunut, ja meillä ei siis ole suuria rauhan toiveita, — vastasi
Sofia Albertina, joka meni lausumaan tervetulleiksi muutamia ylhäisiä
ja siis tyytymättömään puolueesen kuuluvia naisia, jotka näillä
tervehtimässä käynnillänsä eivät varsin paljo koettaneetkaan salata
tunteitansa kuningasta kohtaan, ja jonkun muistuttaessa hänen ivallista
luonnottansa, keskeytti kreivitär Lantinghausen kiivaudella:

— Hänen kerrotaan valtiopäivillä nimittäneen meitä, naisia, viidenneksi
valtiosäädyksi ja sanoneen kunnioittavansa meitä enemmän kuin kaikkia
neljää säätyä yhteensä.

Ruhtinatar ei voinut pidättää hymyilyänsä, keskeyttäen: —
Mieluisempaahan kuin kunnioittamista, emme voi vaatiakaan.

— Emme, emme tosin; kuitenkin riippuu asia siitä, missä suhteessa...
minä tiedän varmalta taholta hänen sydämellisesti nauraneen, kun
hänelle kerrottiin meidän sekaantuvamme päivän valtiollisiin
kysymyksiin.

— Jos meidän mielipiteemme olisivat enemmän olleet sopusoinnussa
hänen omiensa kanssa olen vakuutettu, ett'ei hän olisi nauranut, vaan
armollisella hymyilyllä...

— Hyvät naiset, — lausui ruhtinatar vilkkaasti keskeyttäen: —
muistakaatte hänen majesteettinsa olevan minun veljeni ja meidän
hallitsevan kuninkaamme!

— Teidän korkeutenne suokoon armollisesti anteeksi, — vastasivat
molemmat naiset pian ohimenevällä nolostumisella.

Tässä silmänräpäyksessä astui Södermanlannin herttuatar huoneesen,
hän joka kiivastuneena Liljehorn'in kehnosta käyttäymisestä Ölannin
tappelussa väliin oli nimittänyt häntä petturiksi ja väliin antanut
viittauksia, että Kustaa-kuningas, joka kentiesi kadehti puolisonsa,
herttuan, sotaonnea merellä oli suuri syy siihen, että laivasto ei
totellut herttuan käskyjä.

— Ei, ei, — keskeytti Sofia Albertina mielenliikutuksella, — ei
koskaan Kustaa-kuninkaalla, ei koskaan! Eipä hänen vihamiehensäkään
voisi esiintyä semmoisella epäluulolla, enkä käsitä, miten sinä...
Ei, ei mistään syistä olisi Kustaa-kuningas voinut toimia niin
halventavaisesti itseänsä sekä kantamaansa nimeä!

— Niin, sinä voit kyllä olla oikeassa, ja minustakin näyttää hän tätä
nykyä olevan liian hyvä ystävä Kaarlolle, voidaksensa tällä tavoin...

— Noh, kun tämän huomaat itsekin, Charlotta, kummastuttaa minua
vieläkin enemmän, että olet voinut antaa viittauksia semmoisesta
kelvottomuudesta Kustaa-kuninkaan puolelta, — vastasi Sofia Albertina
jalolla mielikarvaudella vilkkaissa kasvoissansa; — ensiksi sinä
esiinnyt mitä kauheimmilla uutisilla ja sitte mitä hirveimmillä
epäluuloilla.

— Niin, ystäväiseni, eihän aina tarkoiteta mitä sanotaan, ja olkoon
mitä tahansa, niin voihan tällaisilla ajoilla...

— Sillä yhteiskunnan asteella, jossa sinä olet, on todellakin
anteeksiantamatointa esiintyä sellaisilla ajattelemattomilla lauseilla.

Herttuatar otti nöyryydellä vastaan tuon ankaran nuhteen, ja
läsnäolevat naiset riensivät vakuuttamaan, että he puolestansa, ja
mitä heillä muutoin olikin kuningasta vastaan, kuitenkin pitivät häntä
liian hyvänä ruotsalaisena, omatakseen edes pienintä aijettakaan
ruotsalaisten sotakunnian ehkäisemiseksi.

Yksinään jäätyänsä seisoi Sofia Albertina kauan avonaisessa akkunassa
vajonneena syviin ajatuksiin, jotka koskivat hänen kolmea veljeänsä: —
Heittäytyä vehkeilemisiin ja heti säikähtää, kunnianhimoisia, velttoja
ja voimattomia, sellaisia he ovat, Kaarlo ja Fredrik, — hän ajatteli,
— ei kumpaisellakaan heistä olisi rohkeutta jos tarvittaisiin.
Heissä oi ole äitini ylevää henkeä, Kustaa-kuningas on ainoa...
Kustaa-parka, tämäkö siis on ainoa tulos hallituksesta, joka alkoi
niin loistavasti ja onnellisesti... sinä olet joutunut asemaan, jossa
sinua väärin arvostellaan... miksi et tyytynyt tuohon vähäpätöisempään,
vaan kuitenkin kunniakkaampaan toimeen, että olisit; ollut rauhan
ylläpitäjänä ja harrastanut alamaistesi edistystä siveellisessä ja
taloudellisessa vaurastumisessa... miksi, niin, miksi et sitä tehnyt!
Sofia Albertina peitti kasvonsa käsillään, ja alakuloisuuden sekä
levottomuuden huokaus kuului hänen huuliltansa.



NELJÄSKYMMENES LUKU.


Nuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin
sotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa.
Kustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista;
hänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät
olleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja
voittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina,
joka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä
voisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas
kuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan
sopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas
juhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.

Kuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen
järjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä
sodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä
jättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla
kuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt
niin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden
sanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.

Aina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä
mitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita
selvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.

— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä
vaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla,
— Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua
kaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa
sellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta
silmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen
Feneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo
kauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin
minä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä
vallankumousta, minä vihaan sitä!... Maasta paenneille Bourboneille
tahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä
kaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta
asialle.

— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!

— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en
nyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa
ja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa
Maria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä
hänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa.
Ja itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä...

— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin
toimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat...

— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan... niin, kaikissa
tapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja
toivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään
esimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden
liikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä
Ranskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen
kaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias
viettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. —
Minä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa
neuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta
näiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen
vallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta,
foi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni
tuon ranskalaisen... heidän "vapauttansa" minä kammoksun sekä halveksin
heidän "tasa-arvoisuuttansa" ja "yhdenvertaisuuttansa" ja inholla
mainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina
niissä riippuvat.

Kuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa
leimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo
koettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään
sanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta
Ranskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen
keskusteluja ja päätöksiä.

— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla
seuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena.
Sire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei
yksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa,
kuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin
kunnioittanut sanan vapautta ja tieto...

— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot;
mutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi
ja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta.
Astuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän
enevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi
lempeä, liiaksi myöntyisä... olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua
liian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia
esimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan
ja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin... mutta
saadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos
he ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta... yhden verisen pään täytyy
pudota...

— Sire, suvaitkaatte...

— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!... Minä olen
karkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin
vastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys
tempaisi meitä turmion pyörteisiin... Minun päätökseni on luja kuin
kallio.

Kuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta
osoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota
Kustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa
kauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä
synkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:

— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui
iloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä
katseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa
suuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä
linnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: —
Minkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi
hän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa
sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä,
— jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee?
Suoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule
saavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni;
minä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä
suvaitse kenenkään itseäni häiritä, _ei kenenkään_, ja, — mennessänsä
kääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille
ystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia
pidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta
eikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle
vaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään,
mutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.

Schröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä
ja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta
Kustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole
kovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika,
ja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa,
kun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa...

Ja kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa
tällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä
etäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.



NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka;
mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä,
armollinen neiti!

Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin
entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.

— Oletteko nyt todellakin onnellinen?

— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me
tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja
teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset
päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava
hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti
ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi
mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi... ja että minä
kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka
kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni
minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli
Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet
kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!

Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon
nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta
hymyileviltä huuliltansa.

— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen
ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden
aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa
ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä:
entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista
sydämistä...

Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. _Nyt_ ja _silloin_,
kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän
Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja;
ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären,
niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen,
veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki
senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva
käsityksensä elämästä oli saavuttanut?

— Ja sitte... jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen
päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?

— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden
viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän
päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät
sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää
uudestansa ja pysähtyä niihin!

Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta,
auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen
paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.

Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia
muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan
ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista
surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet
kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: —
Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!

— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että
olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen
avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka
sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi
käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää
välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi...

Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni
Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän
tapasi Södermanlannin herttuan.

— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.

— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän
onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen
ohitsensa.

— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste,
jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä.
Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä
harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.

— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja
vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.

— Ei _korulauseisin_, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia
ajatuksia.

— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!

— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua
vastaan?

— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan... minä tiedän vaan,
ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas... niin
korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.

— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni
loukatuksi!

— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän
kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.

— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä,
ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne
muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena,
minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä,
jos te tahtoisitte... jos te voisitte vastata minun tunteisiini! —
Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan
käteen, jolle hän painoi suutelolta.

— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, _nyt_ on _minun_ vuoroni tuntea
itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen
näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän,
että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista
loukkaavaa puhetta!

Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.

Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti
Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä
tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän _rohjeta_? — Hän painoi kättään
kovasti rintaansa. — _Hänkin, kuinka rohkeni hänkin!_ — nämät
puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana
Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden,
suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi... Ainoastansa yhdellä
oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli
hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella
vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt
keveitä, kullanhohtavia kutriansa.

— _Hyi sentään!_ — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.



NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.


Magdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka
näiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä
huntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin
kuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus
lapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?

Tämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli
jäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut
ehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla
liian paljo.

Heidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät
kumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden
keskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo
häviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.

He juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan
rakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.

— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui
kreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti
saattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin...
ah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä
kiinnittyivät taasen tyttäreensä.

— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, —
vastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on
niin hellä ja hyvä sydän.

— Ja luuletko siis tämän tulevan _puhumaan minun puolestani_... ja että
hän tulee _säälimään_ minun tuskaani?

— Varmaan, varmaan?

— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta
äidinrakkaus... sitä et sinä voi käsittää... et voi käsittää minun
levottomuuttani ja pelkoani.

Magdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa,
silmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut
hän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän
surun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken
pelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä
halusi.

— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld,
joka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi
on se vaan juorupuhetta... panettelemista...

— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää
asiata.

— Hänestäkö? Ah, niin!... Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut
esimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on...
siinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa.
Toivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi... häneltä kuluu
paljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa
kuulevani hänen askeleensa.

— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.

— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.

— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi
äitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan!
Mikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä
ajan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena
tiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen
tunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen
tarjosi hän kättä Pentille:

— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.

— Uuttako? Sen kait pitäisi koskea uusia kuoseja? — lausui tuo uljas
ja pulska kaartin upseeri, joka veitikkamaisella silmäyksellä katseli
tuota karvanahka ranteista päähinettä, joka Magdalenalla oli ollut
päässänsä ja jonka hän oli laskenut marmoripöydälle. Näenpä sinunkin
käyttäväsi puolalaista päähinettä! Potocki seurueneensa on tehnyt
kuoseissa perinpohjaisen mullistuksen, ja aina siitä ajasta asti, kuin
kuningas on esiintynyt Taratalka-nutussa (49), on...

— Se puku on soma ja soveltuu hänelle erinomaisen hyvin.

— Puolan kruunu soveltuisi myöskin hänelle, luullakseni.

— Hyvänen aika, mitä puhetta se on, Pentti, — keskeytti häntä äitinsä.

— Mitä vaan on joka ihmisen kielellä... Kustaa-kuningas pyrkii Puolan
kuninkaaksi. Se on tietty asia, että hän pitää sen maan kruunua vanhana
Vasa-suvun perintönä. Tuleepa hauska nähdä, miten hän aikoo suoriutua
uskonnon kysymyksestä!... Kentiesi saamme jonakin kauniina päivänä
kuninkaan, joka tunnustaa katholilaista...

— Pyydän sinua, Pentti, itsesi ja meidän tähdemme, ajattele hyvin,
ennenkuin puhut tuollaista! Ne ovat liian vaarallisia asioita...

— En minä, äitikultani, mitään pahaa tarkoita! Magdalenahan tiedustelee
uutisia, ja minä... mutta ryhtykäämme johonkin muuhun, joka kentiesi
enemmän miellyttää sisartani: sinun entinen vihapitosi, paroni
Reuterholm, tulee taas pian matkustamaan.

— Kernaasti minun puolestani...

— Joku aika sitte oli hänen ja kuninkaan välillä ollut kiivas
kohtaus, joka viimeksimainittu oli nuhdellut häntä valtiollisista
mielipiteistänsä sekä hänen kapinallisesta mielenlaadustansa ja
yhteydestänsä Ranskassa olevien, vallankumouksellisten seurain kanssa,
ja kuninkaan sanotaan kiivaudessansa menneen niin pitkälle, että
hän riisti Reuterholm'ilta sen eläkkeenkin, jota hän sitte viime
valtiopäiväin on nauttinut.

— Syyttä ei kuningas suinkaan ole vihastunut! Minä puolestani on tiedä
ketään vastenmielisempää ihmistä, kuin Reuterholm, joka on tullut
ikävämmäksi kuin koskaan ennen, oleskeltuansa Parisissa, jossa hän
oli joutunut n.s. salatieteilijäin seuraan, jotka ovat eriskummaisia
puoleksi hupsuja ihmisiä. Niin, hänellä on omituinen mielitekonsa, —
lisäsi Magdalena hymyillen: hermosähköllä nukuttajia, aaveennäkijöitä,
haaveilijoita, siinä hänen miehensä!...

— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.
Niin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!
Kuningas...

— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, —
etpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!

— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä
minä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin... Niin, minuun ei
kaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue
vastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa,
kun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50),
ja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen
järkensä!

— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä
on mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut
puhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla...
Ja että hän sitte rupeaa... ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten
kanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!

— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen
lausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut...

— En tahdo enään kuulla enempää! "Ohimennen lausuttuja sanoja!"
Minä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian
täysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi,
ja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen
ja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja
epäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja
mitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren
neronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!

Magdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin
olkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui
hän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja
lisäsi iloisesti:

— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella
tarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!

— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän
hymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.

Kun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki
(nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä
loistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää
pystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti
ravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset
silmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia
muistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja
poskensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.



NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.


— Epämääräisiä lupauksia, makeoita miellittelysanoja; mutta joku
sellainenkin sana, jonka tulee ottaa huomioonkin... Niin, parasta on
tallentaa kaikki hänen kirjeensä, — sanoi kuningas eräänä toukokuun
päivänä, vuonna 1791, paroni Armfelt'ille, joka taaskin kohdeltuna
tuolla entisellä ystävyydellä, auttoi kuningasta lukemaan joitakuita
Katharina-keisarinnalta tulleita kirjeitä, joita Kustaa-kuningas ennen
Aacheniin matkustamistansa halusi järjestää ja tallentaa. — Kas tässä
on hän kirjoittanut jotakin ranskalaisista oloista... niin, Parisista
tulevat uutiset muuttuvat yhä peloittavimmiksi.

— Todellinen murhenäytelmä, teidän majesteettinne, johon historiasta
saa etsimällä etsiä vastakohtia.

— Mutta jota voivat ruveta seuraamaan, — vastasi Kustaa-kuningas, jonka
sääliminen noiden ranskalaisten Bourbonein kohtaloa ei ainoastansa
ilmaantunut ystävyyden osoituksissa ja turvapaikan tarjoamisessa,
vaan hän oli myöskin ensimäinen Europan ruhtinoista, joka oli
tarjonnut sotajoukkonsa ja laivastonsa Ludvig XVI:sta valtaistuimen
ylläpitämiseksi.

- Minä olen Axel Fersen'iltä, — lisäsi kuningas, vaijettuaan hetkisen
ajatuksiinsa vaipuneena, — saanut tiedon, että Ludvig-kuningas aikoo
puolisoinensa salaisesti lähteä Ranskasta. Niin, pako on nyt minun
mielestäni heidän ainoa pelastuksensa, ja sitte täytyy ulkomaalainen
apu tulla väliin, palauttamaan järjestystä. Mikä minulle tässä asiassa
on tuottanut suurta iloa, on Katharina-keisarinnan tarjoamat sotajoukot
ja rahat Ranskan palvelukseen käytettäväksi. Niin, luulenpa tässä
asiassa onnistuneeni herättää keisarinnan erinomaista sääliväisyyttä.

— Epäilemättä, teidän majesteettinne! Kreivi Stackelberg on lukenut
minulle otteen eräästä Zouboff'in kirjoittamasta kirjeestä, jonka
milt'ei sanasta sanaan luulen muistavani, ja muun muassa kirjoittaa
hän melkein näin: Tätä nykyä vannoo meidän hallitsijattaremme
ainoastaan Ruotsin kuninkaan nimessä, ja hän kertoo meille satoja
kertoja päivässä, että sittekun kuningas on alkanut ajatella samoin
kuin hänkin Ranskan olosuhteista, tulee asiat menemään hänen toivonsa
mukaan, — ja että oli olemassa ruhtinas, joka ei ainoastansa kyennyt
tekemään suurta ja laveaa suunnitelmaa, vaan oli myöskin varustettuna
niillä ominaisuuksilla, joita tämän toteuttamiseen tarvitaan, sekä
että kuningas tulisi olemaan hänen ritarinsa, jonka edestä hän mitä
hartaimmin tulisi rukoilemaan ja pitämään mitä tehokkaimpia neuvoja
sekä toimia, tämän pääsemiseksi tarkoitustensa perille.

Kuningas hymyili: — Kohteliaasti sanottu, lausui hän, — niin,
keisarinna kentiesi tuhlaa kohteliaisia sanoja ja lupauksia; mutta
näiden viimeksimainittujen toteuttaminen... foi de gentilhomme,
miten on hän täyttänyt Verälän rauhanteossa antamansa lupaukset
apuvaroista? Minä tahdon kuitenkin pitää Stackelbergiä kireällä,
kunnes kaikesta tästä jotakin syntyy! Mutta kaikessa tapauksessa ei
keisarinnan Norjaa koskeva ehdoitus ole hyleksittävä, ja minä myönnän
maanalojen voittamisen Norjan puolelta olevan meille tärkeimpiä sekä
hyödyllisimpiä kuin kaikki Suomen kalliot, Viipurikin siihen luettuna,
niin kauan kuin Venäjällä tulee olemaan jalankaan levyinen maanala
Itämeren rannikolla sekä laivasto; silloin on vähästä arvosta, onko
Ruotsilla Suomessa joitakuita korpia enemmän tahi vähemmän. Mutta minä
tulen kuitenkin yhä vaatimaan Savonlinnan sekä Korkeakosken meille
luovuttamista ja tarjoamaan ruotsalainen Karjala väliksi... Niin, miten
Katharina-keisarinna käänteleikse ja väänteleiksekin, tulen kuitenkin
pian ottamaan selon, mitä hänen kilpensä alla piilee.

— Mitä avunantoon tulee, luulen hänen majesteettinsa tulevan täyttämään
kaikki, mitä teidän majesteettinne...

— Niin, sen saamme nähdä! Nyt matkustan minä kuitenkin heti Aachen'iin;
sieltä tahdon lähteä kohtaamaan Ludvig-kuningasta ja Maria Antoinettea
Montmédyyn, johon he aikovat mennä ja jossa saamme suullisesti sopia
keskenämme parhaasta tavasta heidän jälleen asettamisesta entiseen
valtaansa.

Kuninkaan kasvot loistivat toivosta sekä luottamuksesta. Hänen
arkuutensa yksivaltaisuudesta sekä kunnianhimonsa ja nuot lupaavat
toiveet äärettömistä rahallisista eduista olivat ne monet vaikuttimet
tuohon intoon, jolla hän sekaantui päivän tapahtumiin ja niihin
tuleviin seikkailuihin, joita nämät puolueriidoista levottomat ajat
voivat tuoda mukanansa.

— Niin, minä lähden, ja sinun tulee valtiosihteeri Franc'in kera jatkaa
keskusteluja kreivi Stackelberg'in kanssa, — lausui kuningas, joka
hymyillen lisäsi: — ja muistakin: _rahoja_, niin, etupäässä rahoja!

— En tule jättämään huomaamatta enkä täyttämättä ainoatakaan niistä
neuvoista, joita teidän majesteettinne suvaitsee laskea sydämelleni,
— vastasi suosikki, joka nyt oli sulkenut erääsen kuninkaan
kirjoituspöydässä olevaan laatikkoon nuot läpiluetut kirjeet.

— Kuinka olenkin halunnut täältä päästä! Sitä ennen on minulla
joitakuita asioita ja hommia, jotka kuitenkin ehdin tällä lyhyellä
ajalla toimittaa!

Kustaa-kuningas nyökkäsi nyt Armfelt'ille ystävällisesti jäähyväisiksi.
Ja vuorotellen puuhaten hallitustoimissa, valtiollisissa vehkeilyissä,
kirjallisuudessa ja huveissa pääsi hän yhä lähemmäksi lähtöpäiväänsä.

Tämä oli toukokuun 24 päivä. Ainoastansa muutamain ystäväinsä
seuraamana saapui kuningas kesäkuun 14 päivänä Aacheniin.

Loistava joukko vallankumouksen vihollisia ympäröi Ruotsin
kuningasta, jota kaikkein silmät vartijoitsi, tervehtien häntä
pelastaja-enkelinänsä.

Henkilöt sellaiset kuin Artois'in kreivi, markiisi Bouillé,
paroni Breteuil, Pamiers'in piispa, rouvat d'Harcourt, Lamballe
y.m. seurustelivat täällä kuninkaan kanssa, ja heidän haaveilunsa
yksinvaltaisuudesta saattoi heidät kaikki mitä toivorikkaimmalla
innostuksella kuultelemaan Kustaa-kuninkaan neuvoja ja aikeita.

Myöskin tuo jalo Ranskan kuningatar osoitti hänelle kunnioitustansa,
tietäen pitää arvossa Kustaa-kuninkaan ritarillista intoa
kuningaskunnan eduksi, ja lahjoitti hänelle kultamiekan, johon oli
piirretty sanat: "sorrettujen puolustukseksi!"

Kuningas itse lausuu Oxenstjernalle eräässä kirjeessä Aachen'ista
kesäkuun 16 päivältä 1791:

 "Täällä olen kohdannut milt'ei kaikki Ranskan suuret henkilöt. Kaikki
 nämät loistavat maanpakolaiset ovat miellyttäviä seurakumppaneja.
 Heissä elää yhtä katkera viha kansalliskokousta vastaan, kuin he ovat
 kaikessakin liioittelevia, josta teillä ei voi olla käsitystäkään.
 Onpa todellakin heidän kuulemisensa ja näkemisensä sekä kummallista
 että surkeata..."

Tuota kohteliaisuutta ja hienoa aistia, joka oli Kustaa-kuninkaassa
synnynnäistä, osoitti hän kaikille näille maanpakolaisille. Hänen
neronsa ei koskaan väsynyt uusien suunnitelmien tekemisessä, joista
toinen oli usein toistansa kummallisempi, ja jota arveluttavimpia
kuninkaan esittelemät hankkeet olivat, sitä enemmän ne viehättivät
hänen mielikuvitelmaansa.

Saatuaan lentoviestin kautta tietää ranskalaisen kuninkaallisen perheen
paosta meni Kustaa-kuningas jalkasin heitä vastaanottamaan ja laski
kello kädessä, millä minuutilla he tulisivat saapumaan.

Mutta turha oli tämä hänen odotuksensa; mitä synkimmät aavistukset
heräsivät hänen mielessänsä, ja pian sai hän tiedon, että
kuninkaallisten pako oli tullut ilmi, ja että he, kiinniotettuina
Varenissa, vangittuina tuotiin takaisin Paris'iin.

Kustaa-kuninkaan tekemät suunnitelmat eivät enään kelvanneet, uusia
täytyi keksiä, ja sangen tärkeä kysymys oli myöskin: _kuka tulisi koko
tuon Ranskaa vastaan ryntäävän, yhdistetyn sotajoukon johtajaksi?_

Katharina-keisarinna oli sanonut haluavansa täksi Ruotsin kuningasta.
Tähän imartelevaan ehdotukseen, joka niin suuresti miellytti Kustaa
III:nen turhamielisyyttä ja kunnianhimoa tuli kuitenkin toisten suurien
hovien ynnä ranskalaisten ruhtinoiden lausua myöntymyksensä. Tämän
johdosta lähetti kuningas kreivi Fersen'in Vien'iin ja paroni Tauben
Coblenz'iin, antaen näille toimeksi vaikuttaa hänen eduksensa, jonka
tehtyä hän itse viipymättä palasi kotia.

Tulisiko kuningas taaskin pian lähtemään Ruotsista esiintyäksensä
Ranskassa? Tämä kysymys antoi paljo ajatuksen aihetta sekä Kustaa
III:lle että yleisölle.

Vienissä ja Coblenz'issa olivat asiat kuitenkin menestyneet
huononpuoleisesti; mutta Fersen sai uuden käskyn kiihoittamaan
kuningasta tehokkaasen toimintaan, ja Venäjän puolelta riippui asia
miltei yksinomaan siitä, ryhtyisikö kuningas itse välittömästi näihin
meteleihin; mutta Katharina kieltäytyi kumminkin tänä vuonna ottamasta
osaa minkäänmoiseen toimintaan.

Erilaisia tapahtumia sattui nyt joka päivä, jotka vaikuttivat, että
Berlinissä, Vienissä ja Parisissa toivottiin vallankumouksen pysähtyvän
Ludvig-kuninkaan hyväksymällä uuden hallitusmuodon, ja yleisen
turvallisuuden jälleen palajavan jonka johdosta pakolaisia ja vieraita
valtoja ahkeraan kehotettiin lakkaamaan aseilla varusteleimisesta.

— Nämät ovat liian varhaita toiveita, Kaarlo-hyväni, — lausui kuningas
eräänä päivänä Södermanlannin herttualle, heidän kävellessänsä Hagan
syksyn kellastumassa puistossa. — Minä puolestani olen tarkoin oppinut
tuntemaan Ranskan olosuhteita. Vallankumouksen myrskyt meuruavat siellä
vieläkin, eivätkä tule niin pian lakkaamaankaan. Jos kuninkaan veljet
ja pakolaiset nyt palajavat isänmaansa rajojen sisäpuolelle, ovat he
hukassa, samoinkuin jo pidän Ludvig-kuninkaan ja Maria Antoinetten
olevan. Katharina on samaa mielipidettä kuin minäkin, ja onpa verratoin
lyhytnäköisyys luulla järjestyksen Ranskassa ilman mitäkään palajavan.
Minä jatkan siis rykmenttien varustamista kaikella, mitä sotaretkellä
tarvitaan. Niin, minulla on tuhannenkin hanketta mielessäni, ja yhä
veisaan minä vaan tuota vanhaa virttä: jos minulla vaan olisi rahoja,
kylläksi rahoja!

— Olenpa siinä tapauksessa milloin tahansa valmis laulamaan samaa
teidän majesteettinne kanssa — keskeytti herttua hymyillen.

— Niin, rahanpulasta on päästävä! Armfelt kehottaa innokkaasti
valtiosäätyjen koolle kutsumista ainoana pelastuksena. Olen
paljo epäillyt, mutta olen kuitenkin nyt päättänyt kutsua säädyt
valtiopäiville.

— Sepä on näinä aikoina liian rohkeasti tehty, ja ruhtinoiden on syytä
peljätä saavansa nähdä yhtä surullisia kohtauksia kuin Ranskassakin, —
vastasi herttua.

— Se on tosi, — vastasi kuningas vilkkaasti; — mutta siinä tapauksessa
olen päättänyt ennen ehkäistä kuin tulla ehkäistyksi, ja minä
työskentelen paraikaa uuden hallitusehdoituksen laatimisella, jonka
hyväksyttyä kuninkaanvaltaa ei voi valtiosäätyjen oikut kukistaa eikä
häväistä ja joka kuitenkin tulee, toivoakseni, sovittamaan kaikki
puolueet, sillä se tulee perustumaan kansan lailliseen osanottoon
hallituksessa yleisillä vaaleilla sekä kaksikamari-laitokseen.
Kuninkaan silmät loistivat nerosta sekä vilkkaudesta ja hetken kuluttua
lausui hän: — Valtiollisesta pakosta täytyi minun saada vakuutuskirja
hyväksytyksi, jonka jälleen aion peruuttaa, niin pian kuin olosuhteet
sen sallivat, ja minä tulen riemulla jälleen antamaan alamaisilleni
kaikki ne oikeudet, jotka minä heiltä olen riistänyt. Niin, kun kerta
olen toteuttanut kaikki unelmani ja pannut toimeen kaikki mielitekoni,
silloin tahdon levätä, ja elämäni loppupäivät tulevat kulumaan
onnellisina ja rauhallisina... katsos Brunnsvik'in tyyntä pintaa...
noin, kas noin, tulee elämäni olemaan! Ja tässä uudessa linnassani,
jonka vertaa rakennustavan kauneudessa ei ole, tahdon viettää
vanhuuteni ja yksinäisyydessä johdattaa mieleeni nuoruuteni rakkaimpia
muistoja!

Kuninkaan kasvot olivat lempeän, haaveilevan näköiset, ja ajatuksiinsa
vaipuneena astuskeli hän edemmäksi. Äkkiä synkistyi hänen otsansa, ja
hän jatkoi huoaten:

— Auringon lasku on ihana purppurassaan; mutta Brunnsvik'in pinta
näyttää ikäänkuin veriseltä. Tulevatko minun tulevaisuuden unelmani
jäämäänkin pelkiksi unelmiksi?

Kuninkaan tätä kysyessä muuttui herttuan kasvot hieman, samalla kun
hän iloisesti vastasi: — Unelmia ja todellisuutta, Kustaa. Niin, mitä
meidän elämämme muuta onkaan kuin yhä jatkuva jono tulevaisuuden
unelmia?



NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.


— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?

— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.

Näitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä
uudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin
kiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä
kurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille
talvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva
Enerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän
kävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen
lähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä
tulet saamaan häntä nähdä!

— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina
turhaan... enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin
tuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa
nähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville,
on niin tavallista, että...

— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut
kuninkaasen, ja minulla on suuret syyt... eikö minun oikeastansa tule
kiittää häntä siitä, että Enerot'in... että meidän tulevaisuutemme on
tullut turvatuksi?

— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin
käly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita
silmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä
keinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut
valkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista
on päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme
perille...

— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?

— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin
mennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan
hauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin
myöhään minun seurassani?...

— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille
seuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.

— Minä tarkoitin...

— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan
me ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä
kotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en
ainakaan minä pelkää.

— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee
minulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?

— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.

Näin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu
oli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti.
Yhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja
osoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on
kuningas! — lausui hän.

Hengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella
hämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva
Enerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen
näköisiä kasvoja.

— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui
Maria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä
syrjään, luulen ma.

Mutta seisommehan me tässä varjossa...

— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään
eräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa
olevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin
kiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen
akkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.

— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos
tapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, —
lausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset
kuitenkin kuulivat.

— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä
hiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:

— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa
hänen henk... vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä!
— ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin
varjoihin.

— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva
Enerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli
varmaan jotakin pahaa mielessä... niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme
tulla tänne näin yksinämme.

— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi,
ja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme
taas levollisina "Kolmen Liljan" ravintolassa!

Rivakkain askelin menivät he taaskin kaupunkiin päin ja ilman
seikkailuitta pääsivät he kulkunsa perille.

Säkenöivän tulennoksen ääressä laskivat he nyt rouva Elfvingin
makuuhuoneessa pilaa tuntemastansa säikähdyksestä, ja tuo vieraisilla
oleva nainen ilmaisi ihastustansa siitä, että hän vihdoinkin oli saanut
nähdä kuninkaan: — vaikka vaan silmänräpäykseltä ja kuutamossa, —
lisäsi hän.

— Sinä et vaan ole koskaan tyytyväinen! — vastasi Maria hymyillen; —
mutta miten ruokahalusi laita on?

— Se on kylläkin oivallinen! Mutta mitä herkkuja te, Klaara-täti,
olette pöydälle asettaneetkaan?

— Vähä kutakin. Täällä on tänään ollut suuret päivälliset, muutamilla
upseereilla on ollut pienempi sali, ja kaikki pienet huoneet ovat
olleet täpöisen täynänsä. Niin, Jumala paratkoon, kyllä täällä väkeä
on, ja ihmisparalla on myöskin touhua sen mukaan. Valvomista myöhään
yöhön ja loppumatointa puuhaa, — vastasi rouva Elfving, joka tällöin
oli "Kolmen Liljan" ravintolan hyvin voiva emäntä ja joka nyt aikoi
omaisiensa seurassa viettää hauskaa iltahetkeä.

— Niin tämä juokseminen rasittaa ihmisen elinvoimia!

Nuot kumpaisetkin nuoret naiset nauroivat.

— Ja kuitenkin olette, täti, lihava kuin... kuin...

— Noh, antakaatte kuulua!

— Kuin pieni porsas...

— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian
kälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain
pääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: —
Saihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna;
tosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo
kellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain
kuitenkin väliin hengähtää.

— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää
huolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan
jakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa!
Minä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen...

— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä...

— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!

Tätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa
tuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat
pyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.

— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen
asetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon...

Hiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän
tuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa
oli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt
ainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.

— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan
puoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:

— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!

— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla
varovainen!

— On, on, veliseni! Ei täällä ulkopuolella ei ole ketään, katsohan
itsekin!... Noh, sinä luulet siis kaikkien puolueiden tulevan
tyytyväisiksi?

— Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei ilolla käyttäisi
tilaisuutta saadaksensa tehdyn tekemättömäksi. En käsitä, miksi ei
hänen Aachenissa ollessaan käytetty hänen poissaoloansa vallankumouksen
toimeenpanemiseksi. Olihan uusi hallitusmuoto jo valmiiksi suunniteltu;
mutta he ovat epäröiviä, kun heidän tulisi toimia...

— Niin, parannusta ei ole toivomistakaan, ennenkuin hänestä pääsemme.

— Vaiti, älä puhu niin kovaa!

— Saammehan puhua asiasta, tarvitsematta siltä peljätä...

— Pyydän sinua vielä kerran, älä puhu niin kovaa, se voisi maksaa
meidän...

— Jopa!

— Ja kuka tulisi sitte ottamaan toimeksensa...?

— Sinä olot oikeassa! Minä _tahdon_ ja _tulen_ sen tekemään! Sota,
vakuuskirja, raskaat verot, ulkomaanmatkat, tuhlaaminen, ylellisyys,
tuhansien kansalaisten veri, joka on vuodatettu hänen mielioikkunsa
tyydyttämiseksi! Luulisinpa siinä olevan syntiluettelon, joka
ansaitsee...

— Ei niin kiivaasti, Juha Jaakko, sitä pyydän! Mutta enpä käsitä, miksi
ei meidän pieni kolmiapilaamme tulekaan koolle tänä iltana, vaikka
hänkin niin varmaan lupasi tulla...

— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi
itseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli
yhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.

— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä
ajoista... lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!

— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus...

—Sellainen kyllä ilmestyy.

— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä
lähtein tulen minä seuraamaan _sitä miestä_ ikäänkuin hänen varjonsa.
Mutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan
kuulin jotakin rapinaa.

— Niin, katsokaamme!

Maria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa
ja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä
keskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen
lautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän
jälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin
hänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:

— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä
kuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja
sitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!

— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva,
niin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka
peljästyin...

— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan
kätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä
koskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän,
ett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta
kukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan... minä tarkoitin vaan hyvää
säästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin... näitkö
sinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi
harmaisiin puetun ukon punaisella...?

— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista,
täti-hyväni!

— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni!
Siitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman!
Huu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne
ylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin... kai herrat
ihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä... hyvänen aika,
mikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja
mitähän he ajattelevatkaan...? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois,
senpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan
huutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi!
Niin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen... ei
maksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin
pois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee.
Juokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.

— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä
keittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli
itseänsä.

Niin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan
selvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä
näiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin
kapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria
koetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli
kaikki, mitä hän sai tietää.

Mietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen
pakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen
miehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut
katettuun pöytään, ja "Kolmen Liljan" arvoisa emäntä nautti useampia
saksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen
tykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa
kummitteli, oli oikein hirveä asua.



NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.


— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen,
— lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli
tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä
eräälle korkeaselkäiselle tuolille.

— Niin todellakin olen, mutta...

— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"

— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän
kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille...

— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin
jollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.

— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en
ole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin,
joka... niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja...

— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet,
— keskeytti Magdalena hymyillen.

— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja
teille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte
varoittaa kuningasta...

— Kuningasta?

— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia... osan eräästä
keskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen
tein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon
muutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin
toimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä
joku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo
seurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes... enkä
tiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin
kuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa
joku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon
sekä voisi olla varoillansa... ja minä arvelin teidän, armollinen
neiti...

— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä
puhui?

— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä
tuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota... se tapahtui yleisessä
ravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään... itse
olin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.

— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni
Liljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.

— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti
rouva Enerot vilkkaasti.

— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti
Rudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.

— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi
sitä tehdä; mutta minä... ei, ei!

— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?...

— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa... oma
säikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan
panemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että
olisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä
luultiin aatelismiehiksi.

— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten
pelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää...
älkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon... minä lupaan antaa
tästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä
ja joka kentiesi voisi suojella...

— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin... joku vaara uhkaa
varmaankin kuningasta... ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se
kentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla
on liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi,
voisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon
alaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin,
uskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin
hyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin
estetyksi...

— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette
kentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan
meidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä
tahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.

— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne
tulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin,
että jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti,
parhain...

— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te
kuulleet mainittavan yhtään nimeä?

— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi
Juhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!

— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot,
teidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te
tiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan
itsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian
johdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla
olisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana
enkelinä.

Magdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut
noita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt
kaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty,
simpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen
silmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian
vaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja,
ojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui
hän:

— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.

— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?

— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni... kuinka tyytyväiseltä ja
onnelliselta sinä näytät!

— Sepä minä olenkin!

— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!

— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!

— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?...

— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas
voi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin... mitä minä tahdon, tahtoo
hänkin!

— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?

— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta
sanojani.

— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan
puoliskoasi!

— Suojelemaan?... Tätä en käsitä!

— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin
estetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä,
ketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin
epäiltävää, niin... niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan
vallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin
kuningas saadaan pois, ja sinä... naurat!

— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta,
ranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta... ei
mitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia
aisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!

— Mutta kansa on tyytymätöin...

— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.

— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi... he ovat luvanneet
seurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä,
kaikkiaalla... kunnes... mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata
tulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä
lakkaamatta!

Edellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen _puoliskonansa_,
olkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen _varjonansa_!



NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.


Nuot vähän aikaa kestävät valtiopäivät Geflessä olivat päätetyt, ja
niitä oli pidetty kaikessa hiljaisuudessa. Tyytymätöin puolue, joka
ei mitään enemmän toivonutkaan, kuin kuninkaan sekaantumista Ranskan
asioihin, jotta he voisivat häiritsemättömämmin toteuttaa aikeitansa,
olivat tämän johdosta olevinaan myöten antavia ja kuninkaan tarkoitus
valtiopäiväin kokoonkutsumisella tuli jokseenkin saavutetuksi.

— Nämät ovat minun hallitusaikanani olleet rauhallisimmat valtiopäivät,
— lausui kuningas eräänä päivänä Tukholmiin palattuansa, ja minä, joka
odotin...

— Teidän majesteettinne toimeenpanemat valmistukset vastasi paroni
Armfelt hymyillen,— olivat sellaiset, että vihollinen hyökkäyskin olisi
pysähtynyt puoliväliin.

— Ja ne vaikuttivat näihin paatuneihin valtiosäätyihin, jotka... ei,
tässä täytyy luoda toisellainen edustamistapa, ja, foi de gentilhomme,
jälkimaailma tulee minua siitä kiittämään!

— Mutta mitä luulet Katharina-keisarinnasta. Minä joka olin liian
sokea luottamaan hänen rehellisyytensä ja joka luulin hänen olevan
yhtä halukkaan kuin minäkin järjestämään Ranskan asioita!... ja nyt,
kun toimeen olisi ryhtyminen, eihän ole tietävinänsäkään rahoista
eikä sotajoukoista, ja kysyessäni, mitä hän oikeastansa aikoo, pyytää
hän vuorostansa saada tietää minun aikomuksiani Puolan suhteen...
— Kuningas hymyili jatkeessansa: — Hän tahtoo antaa minulle vapaan
menetysvallan Norjassa, jos minä tahtoisin tehdä hänelle samaa, mitä
Puolaan tulee. Puolalaisten avulla ja tehden hyökkäyksen Puolasta sekä
Suomesta, tekisin pian lopun Venäjän mahtavuudesta. Niin voisinpa
toteuttaa jo vuosikausia haaveksimani unelman!... Stanislaus (51)
neuvottelee nyt minun kanssani valtikastaan luopumisesta vuotuista,
80,000 tukaatin suuruista, eläkerahaa vastaan sekä vaatii itsellensä
ylimaaherran virkataloa talviasunnoksensa ja Ulriksdal'in suvi
linnaksensa. Katherina pelkää kaikkea tätä ja pelkää minuakin! Mutta
tästä en ole vielä mitään päättänyt!

— Ranskan onnettomuudet ovat keisarinnalle olleet ainoastansa
tervetulleina välikappaleina haitallisten naapurein karkoittamiseksi,
voidakseen sitä paremmassa rauhassa panna toimeen aikeitansa, jotka jo
kauan ovat olleet hänen mielessänsä. Tämä on sangen selvää, — vastasi
Armfelt, — ja hän paljastaa nyt oikeat ajatuksensa.

— Minulle ei ole päättäminen ollut koskaan niin vaikeaa kuin nyt,
Puola, Ranska, Norja? Minkä näistä? Niin, Norjan... tuon suuren
Oxenstjernan, Kaarlo X Kustaan ja Kaarlo kahdennentoista — kaikkein
silmät paloivat aina tähän maahan. Se todella sietääkin miettimistä!
Niin, ystäväiseni, enpä ole koskaan ajatellut tärkeämpätä asiaa! Nyt
alankin nähdä yhä selvemmin, ja tuntuu ikäänkuin olisi suomukset
pudonneet silmistäni! Hyödyllisen eroittaminen hyödyttömästä ei ole
helppoa; mutta luulenpa vähitellen tämän oppineeni, — kallis oppi,
joka on ollut maksamaisillansa minulle alamaisteni rakkauden! Mutta,
jos Jumala suo, tulen voittamaan sen takasin! Niin, maani tulee
saamaan hyötyä minun kokemuksistani, ja minä tulen jälleen sovittamaan
entisyyden sekä voittamaan takaisin sen, mikä ei mahda vielä ijäksi
olla menetettyä.

Ja tuo nerokas sekä ritarillinen kuningas hymyili iloisilla toiveilla,
jatkaessansa:

— Tänään on Maaliskuun 16 päivä; kahden päivän kuluttua saat kuulla
minun päätökseni, sillä niin pitkän ajan tarvitsen ajatuksieni ja
uusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen
saamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan... Hagan
rannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et
ole halukas... kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä...? Sano
terveisiä sille nuorelle kaunottarelle!

Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.

Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti
Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo
kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä
tiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.

— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut,
kotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun
tuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle
puhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää
Jumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi
tuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti
hymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri
ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan
asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot
ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä
ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä
silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi
hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa.
Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli
vallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän
tälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua
asiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden
hänen oli meneminen tämän luokse.

— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja
sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.

— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!

— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä
moniaista katkonaisista lauselmista... sinä, joka muutoin tavallisesti
olet niin tyyni ja...

— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni
saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää...

— Niin, mene, mene lapsikultani!

Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti
Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän
samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld
ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.

Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun
hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa
ei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen
kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka
nyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä
pani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa.
Jumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli
neiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat
kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat
tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin
käteensä, kuiskaen hiljaa:

— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon Jumala,
ett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!

— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte!
Mitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten
kamarineitsyttänsä poistumaan.

— Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa tekemässä
joitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin joku
aivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin? —
Tulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme
takasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän
äänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta
Uudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi...

— Niin, minä muistan!

— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän naamiaisiin?

— Niin olen kumminkin kuullut.

— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!

- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan
itseensäkin, tämän jatkaessa:

— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa
kuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!

— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari
hupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla.
— Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet
luultavasti jonkun tapaamisesta... kukapa tänään muusta on puhunutkaan!

— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on
tekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit
rientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!

— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka
voivat sopia teille!... mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku
on parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi
ei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte!
Minun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa
levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu
järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen
heti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld,
yrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.

Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.

Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista.
Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli
koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva
valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo
ja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat
naiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät
kiini toisiltansa.

— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld,
— olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee
todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.

— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld,
ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä
lähtemään...

— Lapsellisuutta!

— Te olette luvanneet, luvanneet!

— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä,
kuninkaan loosissa...

— Jumalan kiitos!... Kuningas!

— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!

— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!

Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.

— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales...
älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas,
tuolla, luulen ma... ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri
salia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa
sulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla
edempänä luulin näkeväni vilahduksen... tulkaa, rientäkäämme! Tässä
on pieni avonainen paikka... kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski
kuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa
dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!

— Ah, joutukaa, joutukaa!

— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä
eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!... Hyvät,
mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa
hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani,
mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!

Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä
väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa
dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon
meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon
satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli
laattialla.

Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen
käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa
silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.

— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs
huuto.

— Se oli kuninkaan... kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin
oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi
seuraajattariinsa.

— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!

Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi,
ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska
eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo
hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne
suljetuiksi.

— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!

Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.

— Naamiot pois! Kuka on murhamies?

Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla
silmäyksillä.

Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä
oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut
hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen
hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään,
ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä...

Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille,
jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti
hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi
lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän
katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen
silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä
niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. —
Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän
pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin
nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen
kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän
niin paljo oli rakastanut.

Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja
Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi
ja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa
päätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan
rakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään
hänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias
hallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren
kanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi
silmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian
oli hänen hänestä lausuttava:

"Tuomio vainajasta."

— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan olisin
ehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi... tuskallinen
ajatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!

— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot,
säikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.

— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi
Magdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta
miten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin
etsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin
virkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville
vahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:

— Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!

— Magd...

— Vaiti!... mikä kauhea onnettomuus!

— Niin, niin!... Mutta sinäkö täällä?... Kuinka tulee minun ymmärtää?

— Sinä saat sitte kuulla...

— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä porrasta
ylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.

— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen kaksi
seuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni Liljensparren
kirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.



NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Siinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa
hallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja
Oxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.

Kuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin.
Tyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan
nähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka
levottomina ja huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.

— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle
valtiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan
valkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella
mielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani,
joka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen
vaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä... ei, ei,
ei sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä.
Niin, minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac
oli minun läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.

— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!

— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin
vaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina
pieniin huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa
käymään; mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille
nyt sanon: _Vastusteleminen on lopussa!_ Sitte riippuu jäljellä olevien
päivieni levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä
omasta varovaisuudestani.

— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken vaijettuansa,
samassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä kohtasivat luutnantti
Liljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin olenpa todellakin
sinut nähdessäni iloissani!

— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, —
suokaatte anteeksi!

— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset
mielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen
näyttänytkin, ja millainen lienen ollutkin... kiivastunut Jupiter en
ole koskaan ollut! — lisäsi kuningas leikillisesti.

— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin,
kaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian...

— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin
meidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen
saamaan takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka
virkistää minun mieltäni ja lievittää tuskiani!

Lempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn
tuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)

— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä
veljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti
jäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka
hän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi
minulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan
kanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni
ajalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa
tutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle
tämän kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden
alkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna.
Enpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty
tätä kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa
vihan ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia
perheitä rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua
kohtaan tähdätty.

— Mutta teidän majesteettinne...

— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä murhayrityksestä
on pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja varovaisuudella.
Aateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin yleinen, ja
salaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus että oma
sydämenikin käskevät menettelemään varovasti.

— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän
majesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen
kunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan
aateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja...

— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää
vihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja
noudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.

— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne
armollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä... Kreivi on epätoivossansa
siitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä
etuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi...?

— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis noita
rikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun ankarimpien
vihamiesteni kanssa... niin, se on selvää!

— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!

Terävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. —
Kaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä
voisi käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe,
hän kuten niin monta muutakin... Mutta käske häntä astumaan sisään!
Saat olla levollinen... — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana
ja epäröivänä ei liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla
täydellisesti levollinen, sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin
maailman kanssa, ja kaikkinainen viha on minusta kaukana...

Kaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas
kreivi Brahea.

— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe!
Syleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun
on onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta
ovat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin,
rakas kreivi, minä unohdan kaikki!

Näin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen
sairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen
palajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa
ahdistavan kivunkin kourissa.

— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin
ilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni
Armfelt'ille.

— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta...

— Mutta mitä, Gösta?

— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!

— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken. Minulla on
kyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani tietää totuus.

— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt
kuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa
väliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte
häiritsemättä panna toimeen...

— Mitä?

— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa Parisissakin
hirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat ystävät sekä
hallituksen miehet...

Hymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville
huulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni?
Ei tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee
ollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan
sillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman
kansan avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki
nuot hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti
huomaat itsekin.

— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt
epäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten
luku kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka
saisivat osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.

— Luuletko jonkun _Kain'in_ olevan heidän joukossansa?

— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!

Kuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla
hän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään
henkeänsä, lausui hän:

— Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni... ja
kuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!

Tuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä,
mutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt
kuninkaan epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella
onnistunut jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista
kuvailla niin kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka
uhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen
tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.

Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia
kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat
halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen
määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui:
— Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan
oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan
ja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille
Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät
valtaistuimen alituiset viholliset.

Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta
levottomuutta ja peljästystä.

Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja hänen
pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.

Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli
lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta
tuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan
vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.

— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella
Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.

— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi
varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman
tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä
rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän majesteettianne
päästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.

— En!... vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte
menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: —
Kutsukaa tänne Schröderheim.

— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki!
Ei, älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa... joutuisaan...
Armfelt'ille valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan
poikani alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana... Perintöruhtinaan
hoitajat ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.

Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä
tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:

 "Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen poikansa
 alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että
 perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista
 vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi."

Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli
testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta
näkyikään kuin K-kirjain.

— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee
kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?

— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella
äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset
ystäväni!

Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert
piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:

— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa
ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!

— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.

Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten
joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:

— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen
ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule
koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?

— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin
sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä
tekemään?

— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen
käskenyt.

Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan
Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä
rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä
lisäsi hän:

— Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."

Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi
vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:

— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun perheenne
tulevan huoneesen?

— Ei... ei vielä!... minua niin nukuttaa... ja minä haluaisin hetkeksi
lepoa...—

Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien
ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.

— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla äänellä.

Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus
ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.

Kustaa III:tta ei ollut enään.



NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui
paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.

— Ah, minä en voi sitä käsittääkään... se tuntuu minusta
uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta
poskilta kyyneleet valuivat.

— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja
jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata
onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!

— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten
ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna
ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla
teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.

— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.

— Murhaajillensa... kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja
vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin,
Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita,
vaan, vaan...

— Södermanlannin herttuan... keskeytti Armfelt, — niin kuningas
itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan
tuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen
virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota
heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.

— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen
mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin,
— väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in
puheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen.
Jos tätä voi pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin...

— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon herttuan
nimeen!

— Jos, niin, _jos_! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä
itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt
hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen
alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä.
Jos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, _silloin_
epäilemättä!

— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim! — ja
saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi saada
aikaan! Tuo nuori kuningas...

— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt.
— Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa.
Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon
valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi!
Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka
Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt
oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa,
keskeytti hänet Magdalena, lausuen:

— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee...
Mitä onkaan tekeillä... mitä?

— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.

- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua...

— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa
itse panna toimeen tätä kostoa!

Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni
Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:

— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin
korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren
myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.

Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s.
keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti
valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän
Armfelt'in vastaan.

— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto
kuninkaan kuolemasta... hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään,
sangen kovasti kiihoittanut kansaa...

— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan
terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän
kuninkaallinen korkeutenne!

— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti
unohtanut teitä onnitella... aivan luonnollinen unohtaminen tänä
murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille
täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän
neuvoihinne!

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo...!

— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, —
Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki
puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus
on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu... mutta tuolta ulkoa kuuluva
melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!

— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut
kuningasvainajan ystäviksi...

— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua
vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!

— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä...

— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan
paras ystävä, olette ainoa, joka nyt...

— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.

Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä
linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi,
ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto:
Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat
yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.

Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä
huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.

— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme mitä
hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat muutamat
rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä odotuksessa
valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.

— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota
hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja
korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta,
jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa
menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne
vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele,
en tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.

Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen sanojansa,
jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta vastasi:

— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen ystävä!

— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain
ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet
hengen kuninkaalta!

Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä
väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa
käyneen onnellisesti sekä lisäsi:

— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan
vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.

— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, —
ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.

Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden
vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan
sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän
kuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä
lisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt
Schröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin
hämmästyneeltä.

— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: — Hoitihan
korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia hallitustoimia,
ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät siksensä, jos
tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en myöskään
luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi
todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.

— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien
ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt,
luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.

— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti
päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä
päättäväisyydellä.

— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi
Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne
suvaitsisi johtaa hallitusta!

— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta
1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään
näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun
korkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä
suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu
omaan aikeesenikin.

Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla
silmäyksillä, ja tää viimeksimainittu vastasi:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi
yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut huomaamaan
sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-vainajalle vuonna
1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne _silloin_ käsittämään
sen tarpeellisuutta.

— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna
lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun
läheisyydessä täytyy rauhan vallita?... eikö niin, hyvät herrat?

Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli
itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä lisäys
on mahdotoin panna toimeen.

— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian,
samalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin
mahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka
pysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle
ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin,
joita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon
_pysyväisenä neuvostona_ perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää
hallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden
ajallakin.

Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi
kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä
hän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki
hallitsijavalansa.

Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:

— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen
uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne.
Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän
majesteetillenne!

Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus,
ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.



NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja,
säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:

 Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.
 Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
 eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.

— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen muistonsa!
— huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken tyhjennetyt
lasit paiskattiin laattiaan.

Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa
iloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta
riemua verhosi ikäänkuin suruharso.

— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli
tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-kuninkaan
kanssa!

Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen
vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas
uudestansa elämään!

Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen
eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan
kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti
keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut
näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.

— _Meitä_, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin,
— jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin
tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä.
Niin, sepä oli ajatus!...

— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää...

— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.

— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.

— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle
toteuttamatointa, jos hän vaan oikein _tahtoo_. — Armfelt'in kasvot
jotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat
melkein haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän
lisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!

— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?

— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa
Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.

— Hym.

— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme
vallanhimoa... yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta
ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja
kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää
näh...

— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa olevalle
henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli
alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.

— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin
täysi-ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä.
Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään
käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa
tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa...
samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä
pojalle...

— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!

— Niille on voi mitään... minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja
parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta
kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun
ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan
ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän —
suurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi
julistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen
Kustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi
vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä
valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan,
jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää
herttualle.

— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän
vuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden
perättömyydelle.

— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi!
Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin
läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin,
ja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja
sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä
haluan päästä täältä pois... sairas kun olen sekä ruumiin että sielun
puolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!

— Mutta herttua-hallitsija...

— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee hän
mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja luottamuksen
vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla hymyllä, — noh,
en tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo
hän helposti vihollisieni parjauksia... Minä olen hänen mielestänsä
vaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa... jos se
olisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun
Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset,
ja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä
mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan
nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin... haluaisinpa
pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!

Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi
pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka
hän näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa,
kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen
yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta
mielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat,
tahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle.
Armfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä
viehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän
sen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa kuvaili
mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota lasta
väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus, muuttui
nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän, Armfelt,
seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, — hän rakasti,
näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista hallitusmuotoa
ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän arveli kaikkia
olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni Reuterholm
oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia harhaoppia,
mitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan murhamiehiä, joita
Armfelt oli halunnut rangaista lain koko ankaruudella.

Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi
mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas
mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen
unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja
hän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.

— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen
kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!



VIIDESKYMMENES.


— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus
vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija,
istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen,
joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen
vastatessansa:


— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset
maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.

— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?

— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.

— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.

— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin
yksitoikkoinen.

— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi
kerran puhuisitte minulle vakavastikin.

— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä
laatua, että minun välttämättömästi!...

— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?

— En rohkene väittää teitä vastaan.

Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista
silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui
ihailemiseksi, hänen vastatessansa:

— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin,
kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte...
lempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka
tahtoisinkin.

Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka
oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.

— Koko teidän olentonne on suloisuutta... hurmaavaa suloisuutta,
Magdalena... teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani
jalkoihinne jo teidän lemmestänne... kaiken, kaiken, Magdalena! Te
tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi
katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!

Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla
silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät,
valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia
säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen
alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa,
jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät.
Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä
hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta
kiihkosta.

— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja
hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin,
teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Mitä sitte, Magdalena?

— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.

— Magdalena!

— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole
minusta minkään arvoinen!

— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa, Magdalena!
Sinun tulee...

Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni Reuterholm'in
jo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella herttuaa eräässä
tärkeässä asiassa.

— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen
kahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle paikalle,
jonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. — Magdalena, — jatkoi
hän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän seurassanne nautin...

— Ovat nyt menneet...

- Ei, ei!

— Menneet, sillä paroni Reuterholm on pyytänyt saada puhutella teidän
kuninkaallista korkeuttanne...

— Mitä sen minuun tulee...

— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa
(53)... muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä...
hän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta,
tulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne...
— veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen
alamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.

— Tuhannella, Magdalena!

— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!

— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld... noh,
niin, tahdon siis mennä...

Pääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan
mielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä,
joilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä
noudatti suosikkinsa kutsumusta.

— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään
lepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla,
— lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi
käyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin
hänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.

— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti
kaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille
on varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta...

— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.

— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi
nyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.

— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi
Reuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin
levottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään
ulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui
mieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana
sekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin
etelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden.
Valkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden
välistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky
samalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte
kuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin
siihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka
keskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni
risahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin
kovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka
minulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että
tein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.

— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, —
keskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt...

— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne,
siksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan
sallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin
pahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se
merkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin,
huusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen
hallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä
syntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni
kimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että
ehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan
joitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään
tuntoani.

Reuterholm vaikeni.

— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen
kalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: —
Oi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!

Kaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen
mielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua
pyhimpään siellä tahdon rukoilla.

Nopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni
Reuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti
syrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä
hartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:

— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui
Reuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja
ottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti
edestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme
tulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! _Hän_
ainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia
sieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla
sydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on
sulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä,
kuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja
pelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se
henki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme
Kustaa III:ksi!

Vaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa
herttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei
tunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)



VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.


Makuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka
hän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.

— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena
tuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun?
Ette! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun... puhukaa, se lieventää
sydäntänne!

— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi
sinutkin.

— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin
murheisin?

— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun
tulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on:
mielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!

— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.

— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo
levottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja...

— Tuhlaako hän!... Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!

— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla
minun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani,
ja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen
velassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja
kauppapuoteihin sekä... ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään
unta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi.
Mitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä
itkemään.

— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin
hymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet
loistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä
autettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja...
sekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia
Magdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi...

— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta...

— Älkäämme siitä puhukokaan! Tuollaisista turhuuksista luopuminen
on vähäpätöinen asia, jos minä niiden avulla voin pyyhkiä pois
nämät kimaltelevat kyyneleet. — Ja yhä hymyillen pyyhki Magdalena
nenäliinallaan äitinsä silmiä ja poskia. — Kas niin, ei sanaakaan
enään! Kuinka olenkaan onnellinen, kun nyt voin huojentaa äitini
huolia! Ja Pentti tulee kyllä järkevämmäksi... tulee oppimaan
säästäväiseksi. Pentti-parka, minä tunnen hänet ja olon vakuutettu
teidän pulanne, äitini, käyneen raskaasti hänen mieleensä.

— Hyvä Maalin-tyttäreni! — Ja hymyillen äidillisestä rakkaudesta
silmäili kreivitär Rudenschöld tytärtänsä, joka iloisella mielellä
nyt läksi kotia päin, arvostellen ajatuksissaan omaamiansa sormuksia,
otsaripoja, kaula- ja rannerenkaita. Astuen mitä hilpeimmällä ja
tyytyväisimmällä mielialalla asuntoonsa, huomasi hän siellä paroni
Armfelt'in joka jo ovella tuli hänen vastaansa. Nähtyänsä Armfelt'in
alakuloiset ja synkät kasvot, muuttui hänen ilonsa kuitenkin heti
ankaraksi tuskaksi.

— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.

— Minä matkustan pois, Malla, matkustan pian, ja olen nyt tullut tänne
sanomaan sinulle jäähyväiset!

— Sinä olet niin hätäinen... Varmaankin on jotakin tapahtunut...

— Ainoastaan, mitä joka päivä tapahtuu; mutta siinä on kylläksi! Ei,
tätä asiain uutta menoa en voi katsella! Kustaa-kuninkaan viholliset
ovat nyt hallituksessa... Reuterholmin kaltainen on nyt vallitsemassa,
ja vallan pikarin, josta hän on juonut, tulee hän kait haluamaan
tyhjentää, jos ei...

— Mitä?

— Jos ei häneltä temmata pois maljaa...

— Ja senkö tahdot sinä tehdä?

— Jos meidän nuoren kuninkaamme menestys sen vaatii.

— Sinä pelkäät siis?...

— Kaikkea! Minkä valtaan johtavan tien hyvänsä tulee Reuterholm
pitämään luvallisena. Hänen mahtavuutensa olisi mennyttä, jos Kustaa
Aadolf todellakin olisi kuningas.

— Noh, niin, odota siis sitä aikaa!

— Lyhytnäköinen lemmittyseni!... Sitä päivää eivät he koskaan salli
Kustaa Aadolfin näkevän; muistahan hänen isänsä kohtalon!...

— Kauhea ajatus!

— Tämän onnettomuuden estäminen on nyt ainoa tarkoitukseni, ja
sentähden ei olisi hullumpaa, jos Reuterholmin hämmästykseksi pantaisi
toimeen valtiokepponen Kustaa Aadolf'in eduksi. Hänet täytyy julistaa
täysi-ikäiseksi varhemmin kuin hänen suuri isänsä määräsikään. Minun
aikomukseni on tosin ristiriidassa testamentin määräykseen nähden,
mutta kuninkaan etu vaatii juuri sen rikkomista. Niin, Kustaa-kuninkaan
testamentti! Kuinka täytti hallitsija hänen viimeisen tahtonsa, tämän
lisäyksen, jonka kuninkaan eteenpäin näkevä äly piti tarpeellisena ja
joka hänen poikansa alaikäisyyden ajalla olisi rajoittanut herttuan
valtaa ja suojellut tuota lasta? Ei, minä tahdon päästä pois tästä
maasta, joka on täynänsä riitoja ja konnantöitä!

— Sinä tahdot lähteä pois ja puhut kuitenkin Kustaa Aadolfin
suojelemisesta!

— Täällä ei ole oikea paikka aikeideni toteuttamiseen... näetkö, minun
aikeideni toimeenpanemiseen täytyy muiden valtain... mutta kaikki tuo
ei ole minulla vielä selvillä, ja siis et sinäkään voi käsittää...

— Yhden asian minä kuitenkin selvästi käsitän: sinä matkustat pois!
Ah, tämä tieto synnyttää minussa sanomatointa tuskaa, joka voi vaihtua
äärettömäksi iloksikin: saanko sinua seurata?

— Lemmittyni, suloista olisi saada aina olla sinun läheisyydessäsi;
mutta sinun tänne jäämisesi on välttämätöintä!

— Minulle ei ole mitään välttämätöintä... minun toimimiseni riippuu
ainoastaan sinun tahdostasi. Minua ei estä mitkään siteet, eikä pidätä
mitkään turhat luulot! Niin, sinun kanssasi on minulla _kaikki_, ilman
sinutta _ei mitään_! Kustaa Mauritz'ini, sano vaan: tule mukaani!

— Minä sanon: _jää tänne_, Magdalena! Kuule minua lemmittyni: ainoa,
mihin minä tässä maailmassa luotan, on juuri sinun uskollinen
sydämesi! Sinun pitää auttaa minua... niin, sitä valaa, jonka olen
vannonut Kustaa-kuninkaalle, pitää sinun auttaa minua täyttämään.
Siis minä matkustan pois, ja sinun, Magdalena, pitää kirjoittaman
minulle usein... jokapäivä... vapaasti ja kenenkään vakoamatta voin
minä silloin toimia, eikä täällä tule mitään tapahtumaan, josta en
sinun kauttasi saisi tietoa. Sano, tahdothan hyödyttää meidän suuren
kuningas-vainajamme asiaa?

— Minä tahdon kaikkea, mitä sinäkin!

— Herttua-hallitsijan olet sinä lumonnut... sinun pitää viehättää
häntä, hurmata ja tehdä hänet mielettömäksi, niin, sinä voit...

— En, en!

— Hurmaantuneena tulee hän tekemään, mitä sinä tahdot... sinun pitää
saada hänen sydämensä hellyydellä liittymään Kustaa Aadolfiin...
sinun pitää kukistaa Reuterholm, ja meidän, suuren Kustaa-vainajan
todellisten ystäväin, puolue tulee voittamaan sinun avullasi.

— Siihen nähden en voi minkäänmoista voittoa hankkia. Sitä en voi
tehdä... ah, sinuahan minä lemmin! Minun sydäntäni ei voi sinusta
kukaan temmata! Pyydä minua menemään kuolemaan, ja minä menen
mielelläni, mutta älä pyydä minua kuultelemaan muita lemmenlauseita,
paitsi niitä, joita sinä väliin minulle kuiskaat.

— Lapsellinen tyttö... oma, armas Magdalenani, luuletko minun tahtovani
sinusta luopua! Ei, ei, sinä et saa kuunnella... sitä en tahdo, enkä
salli! Minä sanon vaan: pieni veikisteleminen ei ole vahingoksi, ja
kiedo herttua siten ruusukahleisiisi... ei, ei, työnnä hänet luotasi!
Sinä hymyilet, Magdalena, niin, en tiedä, mitä tahdonkaan, ja sentähden
lemmittyni, tee, miten itse haluat.

— Göstani, sinä olet valinnut minut ystäväksesi! Luottamustasi minuun
en luullakseni tule pettämään.

— Sinä olet kaikki minulle!

— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja
mitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan
minun lohdutukseni!

— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet...

— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat... minun mieleni on täynänsä
murhetta.

— Mitä sinä pelkäät?

— En tiedä... kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole
vaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin
hyvästijätön.

— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin
sinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen,
kyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle... ei, näytäpä nyt taas
veitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian
Aachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu
ja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!... Ja vielä yksi asia: älä
koskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri
Kustaa Aadolf'ista.

— Sitä en tule unohtamaan!

— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!

— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten
tuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!... Sulje
minut vielä syliisi viimeisen kerran!... _Viimeisen kerran_ — ne sanat
nousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee
ikäänkuin rautainen koura... Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa
seuraa sinua lempeni!



VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Armfelt'in jäähyväiset herttua-hallitsijalle olivat merkilliset siitä
kylmästä kohteliaisuudesta, jonka keskinäinen epäluottamus synnyttää
ja jonka kuitenkin kumpikin osasi salata, ja herttua pyysi häntä mitä
teeskennellyimmällä helleydellä hoitamaan hyvin terveyttänsä sekä
että hän heti palajaisi kylvyiltänsä, sillä herttua tulisi muka häntä
suuresti kaipaamaan. Nuoresta kuninkaasta eroaminen tapahtui taasen
syvällä ja todellisella, kummankinpuolisella liikutuksella.

— Väliaikaisen hallituksen vallitessa voi paljokin tapahtua, — lausui
Armfelt, — sellaisen henkilön kautta, kuin Reuterholm on, jonka
ylpeydellä, kostonhimolla, puoluevimmalla ja vallankumouksellisella
aatteilla on ruhtinas, ja rohkenenpa tässä sanoa: heikkokin ruhtinas
kannattajana. Mutta minä lähden kuitenkin jokseenkin levollisena,
jos teidän majesteettinne suvaitsette antaa minulle kaksi lupausta,
joiden kautta suurimmat vaarat, jotka kentiesi uhkaavat teidän
majesteettianne, voidaan välttää, jos he eivät ryhdy teidän
majesteettianne vastaan, josta Jumala varjelkoon, minkäänmoisiin
rikoksellisiin keinoihin.

— Uskollinen ystäväni, — Kustaa Aadolfin ääni värisi, ja kyyneleitä
valui noilta lapsen pyöreiltä poskilta; — ah, älkäätte matkustako
pois... älkäätte minusta luopuko!

— Minä matkustan, sillä teidän majesteettinne hyöty sen vaatii. Minä
matkustan, mutta minä olen varoillani. Kun aika on tullut, tulee teidän
majesteettinne saamaan tiedon niistä toimenpiteistä, jotka näen käyvän
yhä tarpeellisemmiksi teidän majesteettinne menestykselle.

— Kiitoksia, Armfelt-hyväni! Niin ilmaiskaapa nyt minulle, mitkä
lupaukset pidätte tarpeellisina.

— Ensiksikin ei teidän majesteettinne pidä koskaan myöntyä
valtiopäivien kokoontumisen, ja, jos he ne siitä huolimatta kutsuvat
koolle, ei teidän pidä koskaan ottaman osaa niiden istuntoihin.

— Sen lupaan, — vastasi kuningas muutaman silmänräpäyksen mietittyänsä

— Ja nyt toinen lupaus, joka ei ole vähäpätöisempi kuin edellinenkään:
teidän majesteettinne on vasta täysi-ikäisenä meneminen naimiseen.

— Mutta se on ristiriidassa minun autuaasti nukkuneen isävainajani
testamentin kanssa...

— Mutta on sopusoinnussa viisauden kanssa. Asiat ovat nyt tällä
kannalla, että teidän majesteettinne isävainaja, jos Jumala sen
sallisi, antaisi teidän majesteetillenne merkin minun mielipiteideni
hyväksymiseksi. He voisivat yhden tahi toisen aikeen saavuttamiseksi
ruveta pakoittamaan teitä ottamaan puolison...

— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla
levollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni
ottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon
nuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän
ajatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista.
Pitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän
toisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi
hän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä,
lupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse
herätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa
huuleni olemaan vaiti tunteistani... ja siten tahdon viettää päiviäni,
luottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on
viattomain ja orpojen väkevin suojelija.

Nuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas
haaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille
huulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.

Kovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:

— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on
pakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!

— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut,
mitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla
on niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin
_ketä_ tahi _mitä_ minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen
kaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa
minulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!

— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt
kumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta
tämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin
toistensa rinnoille.

Tämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in
loukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä
suuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin
Reuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden,
jolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten
nuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin
Armfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka
täytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan.
Tämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa
neiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä
pääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin
huoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei
tuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän
väitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa
ollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli
hän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja
vihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen
Tukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot
kuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa
heidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat,
että herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön
poistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua
määrättiin ministeriksi Italiaan.

Rohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut
aikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin
yllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena
vainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa
tätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan
täysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa
ja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä
herttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos
nämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen
sijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.

Armfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen
lipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat
leikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä
yhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia,
laskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä
helposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla.
Lavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen
aikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa
oli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa
riittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän
oli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden
tarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla
niillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä
kyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle
tuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti
yhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren
yleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä
hilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät
voitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista,
ja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama
huimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen
vilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä
vallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin
valtiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno
käytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi
vallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi
hallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista
hallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi
saada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja
lumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia,
harvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat.
Tämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä
avulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä
ystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja
ylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi
tehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin
ja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)

Nämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi
henkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen
aikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti,
ja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä
pyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta
sekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden
täydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä
sekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä
vaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain
ilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien
kanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa
vapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja
nämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut
kysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista,
jonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin,
joka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia,
jolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen
yleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta
turvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä
herttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä
tuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä
hallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi,
jos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti
jakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja
tuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella
heikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana
pelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja
kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia
perikadosta pelastaa.

Sellainen puhe ja käytös joka paikassa, missä Armfelt liikkui, ei
voinut muuta kuin suututtaa mitä maltillisimpaakin hallitusta,
ja herttua-hallitsija, joka vihdoinkin oli saanut tästä tietoa,
ryhtyi nyt toimenpiteisin. Armfelt sai itse ankaria nuhteita
valtiokanslerilta, ja kaikki niillä seuduin olevat Ruotsin asiamiehet,
missä Armfelt aikoi liikkua, saivat käskyn pitämään tarkasti silmältä
hänen jokaista askeltansa.

Ruotsissakin tuntui Armfelt'in lausumien mielipiteiden vaikutus, ja
mitä kummallisimpia, herttuata loukkaavia huhuja alkoi täällä päästä
liikkeelle. Useampia seuroja perustettiin Tukholmassa, joissa muun
muassa puhuttiin kapinan nostamisesta herttuaa ja hänen puoluettansa
vastaan sekä Kustaa Aadolfin julistamisesta täysi-ikäiseksi ja
koko kustaavilaisen puolueen valtaan jälleen asettamisesta. Eri
mielipidettä noudattavat olivat keskenänsä kovin kiihkoisia ja niiden,
jotka puhuivat maltillisuuden, viisauden ja totuuden puolesta, oli
vaikeaa tulla kuulluiksi.

Kaikki tämä antoi laamanni Liljensparrelle — vaikka Reuterholm häntä
vastenmielisesti sieti ja suvaitsi — rohkeutta tulemaan herttuan luo,
jolle hän levottomana puhui kansan mielipiteistä, mitä tuli hänen
aikeisiinsa tuohon nuoreen kuninkaasen nähden.

— Tuskinpa voin uskoa tätä epäselvää juoruamista, — vastasi
herttua-hallitsija tyynellä arvollisuudella, — minä luotan omantuntoni
todistukseen ja viattomuuteeni! Jos joku todellakin miettii sellaisia
kirottuja hankkeita, tulen ne kyllä estämään ja tyhjäksi tekemään.

— Teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä on _eräs_, joka,
vaikka hän onkin perinpohjin ylimys, kuitenkin on saastutettu
jonkinlaisilla vapaamielisyyteen ja kansanvaltaisuuteen vivahtavilla
mielipiteillä. Minä tarkoitan paroni Reuterholm'ia. Pois se, että
uskoisin hänen tahtovan täällä perustaa täydellisesti tasavaltaista
hallitusta, — ei! Mutta nämät hänen mielipiteensä tekevät hänet
kentiesi taipuvaiseksi luulemaan hetken nyt olevan käsissä, tämän
ennustajien mainitseman hetken; ja hän tulee yrittämään muuttaa
kuninkaallisen kruunun teidän kuninkaallisen korkeutenne päähän.

— Tepä puhutte ylen määrin rohkeasti, laamanni Liljensparre, — lausui
herttua-hallitsija puhisten vihasta.

— Hänen majesteettinsa, kuningas-vainajamme, kuulteli mielellänsä
todellisen vaaran hetkellä totuuden ääntä ja hän salli minun
silloin sekä peittelemättä lausua itsellensä omat ajatukseni kuin
myöskin kertoa muiden. Toivoen teidän kuninkaallisen korkeutenne
armollisimmasti suovanne anteeksi rohkeuteni, uskallan lisätä, että
paroni Reuterholm'in vihamiehet väittävät, hänen koettavan saada teidän
kuninkaallista korkeuttanne kutsumaan valtiosäädyt koolle, saadaksensa
muutamilla kuninkaan valtaa vähentävillä myönnytyksillä joko kuninkaan
alaikäisyyden aikaa pitennetyksi tahi Kustaa Aadolf'in julistetuksi
kuninkaanarvonsa menettäneeksi, osaksi hänen kivulloisuudensa nojalla,
osaksi, kuten hänen kerrotaan lausuneen, sopimattomuudesta, että maata
hallitsee nuorukainen, jonka sukuperä _isän_ puolelta oli epätietoinen?

— Mutta tämähän, mitä teillä, laamanni Liljensparre, on minulle
sanottavaa on varsin hirmuista! Tahdon nyt vastata ainoastansa omasta
puolestani! Että minun aikeeni ylhäiseen veljenpoikaani nähden ovat
rehellisiä, tulee aika teille näyttämään, ja nykyinen sekä jälkimaailma
tulee tätä asiata oikein tuomitsemaan. Niin, tämä valheiden kihermä
tulee kerta hajoamaan, se on minun luja, häälymätöin toivoni!

Herttua-hallitsijan vilkkaat silmät olivat kiinnittyneet Liljensparreen
ja tyyneyden vilahdus kohtasi tämän poliisimiehen vakoilevaa, epäluuloa
osoittavaa silmäystä.

Kumartaen herttualle meni Liljensparre nyt tiehensä, samalla kun hänen
ohuvilta huuliltansa pääsi joitakuita kuulumattomia sanoja, joita
kentiesi olisi voinut selittää näin: heikko, viatoin, helppo pettää...
jos Reuterholm tahtoo, niin... hym!

Kaikkialla otaksuttiin paroni Reuterholm'in työskentelevän äsken
mainittujen aikeiden toteuttamiseksi. Kustaa III:tta oli hän pitänyt
verivihollisenansa, ja luonnostansa kostonhimoinen kuin hän oli,
vihasi hän koko tämän sukua. Mutta eipä siinä kyllin — hän oli
myöskin taikauskoinen ja valmis uskomaan, luuli itsensä alituisesti
seurustelevansa henkien kanssa ja etsi haaveilemisista sekä unessa
kävelijöiden ennustuksista aihetta ja ohjeita toiminnallensa, ja jos
hän siis _nyt_ luuli ajan olevan käsissä, jolloin kaikki nuot suuret
ennustukset toteutuisivat, oli tämä kumminkin sopusoinnussa hänen
luonteensa ja hänen yhä vaarumattoman sallimukseen uskomisensa kanssa.
(56)

Tämän johdosta on luultava, että Reuterholm suuressa yksinäisyydessänsä
ja ennustuksiin sekä haaveiluihin luottavan luonteensa yllytyksestä,
todellakin hautoi; joitakuita aikeita tähän suuntaan, joiden
hän luultavasti toivoi saavansa nähdä pian toteutuvan, kunnes
kulkupuheet suurensivat näitä aikeita ja säikähyttivät häntä kaikista
tämänkaltaisista mietiskelemisistä. Hän antoi Thorid'ille ja useammille
muille sanomalehdentoimittajille, jotka vaativat vapaamielisempää
hallitusmuotoa, yhtä salaista kuin tehokastakin suojelusta, ja
myöntäminen onkin jo tämänkin seikan ankarasti syyttävän Reuterholm'ia.
(57)

Hänen salaisen suojeluksensa turvissa jatkoi sanomalehdistö työtänsä
kansanvaltaiseen ja vallankumoukselliseen suuntaan. Mutta kun Thorild,
yksi edellisen hallituksen innokkaimmista vastustajista, vihdoin
esiintyi, kehoittaan julkisesti herttuata kääntämään nurin vannomansa
hallitusmuodon sekä panemaan toimeen yleisiä vaaleja, melkein samaan
tapaan kuin Ranskassakin y.m. näytti seikat tulleen kireimmillensä.
Hallituksen ystävät eivät näkyneet olleen toimettomia, ja samana
päivänä, kuin tämä kirjoitus ilmaantui, riensi Liljensparre herttuan
luokse, rukoili häntä, ett'ei hän enään jäisi kaikkien näiden
hankkeiden toimettomaksi katselijaksi, jos hän ei tahtoisi saattaa
tuon nuoren kuninkaan valta istuinta, kansan tyyneyttä ynnä omaa
kunniaansa ja turvallisuuttansa vaaran alaiseksi. Liljensparren onneksi
oli Reuterholm silloin sairaana, jonka tähden herttua pian käsitti
sekä myönsi edellämainitun puheen oikeaksi. Herttua käski sen vuoksi
Liljensparren tapaamaan häntä sairaan Reuterholm'in luona, jolloin
asiasta laveammalta keskusteltaisiin.

Tämä kokous pidettiin samana iltana. Reuterholm koetti turhaan
vastustella niitä ehdoituksia, joita Liljensparre toi esille. Nämät
tarkoittivat, että herttua viipymättä antaisi julistuksen, jossa hän
mitä vakavammin vakuuttaisi tahtovansa neljän vuoden kuluttua, aivan
velvollisuutensa ja Kustaa-vainajan testamentin mukaisesti, jättää
nuorelle kuninkaalle valtikan siinä kunnossa, jossa hän sen oli ottanut
vastaankin; sitte julkaistiin varoitus, painovapauden väärinkäyttämistä
vastaan, jossa oli määrätty varsinaisia rangaistuksia ja herttua
istui itse Reuterholm'in kirjoituspöydän ääreen sekä kirjoitti
omakätisen käskyn valtionvalvojalle ja Liljensparrelle nostamaan
kanteen Thorild'ia vastaan sekä ottamaan takavarikkoon tämän painosta
julkaistut kirjoitukset, joka kaikki viipymättä toimitettiin. (58)

Liljensparre meni nyt pois; synkän silmäyksen heitti Reuterholm
hänen jälkeensä, eikä hän katsellut paljo leppeimmillä silmillä
herttuatakaan, joka, milt'ei nolostuneena osoittamastansa pontevuudesta
jopa anteeksianovanakin lausui:

— Kustaa Aadolf-hyväni... tämähän oli aivan välttämätöintä.

— En voi huomata sen sitä olleen!

— Kun tullaan neuvomaan minua panemaan toimeen, kuten Ranskassakin on,
yleisiä vaaleja ja...

— Ei, ei, — keskeytti Reuterholm, — vaan heidät olisi pitänyt antaa
olla, niin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne päässyt kuninkaaksi!
Nyt syntyy tästä viivytystä, joka ei laisinkaan olisi ollut tarpeen.
Mitä ennustettu on, tulee kerta tapahtumaan! (59)

— Mutta minä en tahdo edes panna kortta ristiin tämän aikeen
saavuttamiseksi! — keskeytti vilkkaasti herttua-hallitsija sekä jatkoi
pontevuudella: — Hyvällä omallatunnolla tahdon muistella tekojani
ja alamaisena kaikkivaltiaan johdolle, tulen, kun aika on käsissä,
luopumaan vallastani!

— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.



VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Kaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina
hallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa
viettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.

Kustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka
oli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina
kuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka
toiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli
koko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä
kaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville
huulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin
liian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.

Ruhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti
Rudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina
erinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku
levottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä
ikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot
harvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus
hänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.

Arvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle
ystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa
hänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin
tällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin
sekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja
kahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.

— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi
teitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä,
— Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen
lemmestäni... koetelkaa sitä... pyytäkää mitä tahansa, niin en tule
sitä teiltä kieltämään!

— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja
hymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi
hän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään
kysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?

Herttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni
Armfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti
keskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni,
tahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa
minua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin
näyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä
karkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen
henkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt
huonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.

— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä,
suvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän
viimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin
muistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen
korkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä
pidetään, hän ei ole... hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja
eipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista
uskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä
arvoinen toimi... ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin,
niin... Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä
eljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi
hän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi
sekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin
arvonsa.

— Minä täytän teidän pyyntönne, niin, minä täytän sen! Minä lemmin
teitä, Magdalena, ja kuulkaatte minua nyt... suokaa minulle lempenne,
jonka palkkioksi saatte minulta _kaikki!_ En yhtäkään toivomustanne,
mikä se vaan olla mahtaneekin, tule kieltäytymään täyttämästä...
valtaa, kunniaa, rikkautta... virkkakaatte vaan, minkä näistä tahdotte!

— Minä on myy lempeäni, teidän kuninkaallinen korkeutenne! —
Purppuraleimuja nousi jälleen Magdalenan poskille, jotka hehkuivat
yhä heleämmin hänen jatkaessansa: — Lempi on tunne, jonka minä annan
jakamattomana ja ilman ehdoitta. Ei, päästäkäätte käteni, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, sallikaatte minun olla!

— Teidän _tulee_, teidän _täytyy_ tuntea samaa tulta, joka minutkin
hivuttaa! Magdalena millä hinnalla tahansa, sama se, mutta teidän
täytyy tulla omakseni!

— Ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua siihen! Minä lemmin
paroni Armfelt'ia, ja olen hänen omansa. Häntä ainoastansa, kuuletteko,
häntä ainoastansa!

Suljettuna herttuan syliin, onnistui Magdalenan päästä irti, ja
suuttuneena, kiivastuneena sekä kiukkuisena jatkoi hän: — En koskaan,
niin en koskaan tule teidän omaksenne! Tepä olette karkoittaneet täältä
lemmikkini... ajanut hänen maanpakoon... ja tämä ministerintoimi
Italiassa oi ole mitään muuta kuin maasta pois ajamista; mutta mitä
onnettomuuksia te hänen antanettekin kärsiä, ja missä hän lienekin,
tahdon häntä seurata... meitä ette voi eroittaa,... niin, minä tulen
häntä seuraamaan!

— Jos sen teette, Magdalena, tulee se teidän omaksi onnettomuudeksenne!
Uskokaan minua, se tulee teidän onnettomuudeksenne, ja minä varoitan
teitä ystävänä. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko... minä
sanon siis teille, että te ette saa häntä seurata, minä, hallitsija,
kiellän teitä sitä tekemästä!

Leimuavin silmin lähestyi herttua Magdalenaa, jonka notkea vartalo
vielä kerran luikui hänen käsivarsistansa, ja rientäen hänen ohitsensa,
pääsi Magdalena eräälle ovelle, jonka hän äkkiä tempasi auki.

— Älkäätte menkö, Magdalena, älkäätte menkö! — pyysi herttua, joka
kalpeana ja horjuvana nojasi erään tuolin selkään.

Epäröiden pysähtyi Magdalena muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen
säikähtyneenä taaksensa, ja herttuan vaivuttua tunnottomana
eräälle sohvalle, jatkoi hän milt'ei samalla minutilla pakoansa,
tuoden saapuville kaikkea sitä apua, jonka herttuan tila nyt teki
tarpeelliseksi.

Magdalenan ensimäinen päätös oli, ettei hän enään jäisi
Drottningholm'iin. Sofia Albertina aikoi matkustaa ulkomaille, ja
ottaen tämän syyksi, jättääksensä hovin muutamaksi kuukaudeksi, sanoi
hän toistaiseksi haluavansa viettää maallaelämisen hiljaisuutta.

Hartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen
asemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli
joutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä
kammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa
toivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.

Herttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä
helpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa
sekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti
Rudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.

— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä
alituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle
joitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka
heidän välillänsä oli ollut.

Vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena
seuraavaa:

 Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla
 teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja
 olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä
 teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä
 sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se
 ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi
 teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen
 avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin,
 lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei,
 uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän
 kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa
 teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden
 täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on,
 olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne
 suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni
 ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi,
 että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin
 pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että
 hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä
 lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen
 onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella.
 Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen
 nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä,
 että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan
 onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys
 minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen
 teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja
 määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte
 hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin
 arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna
 teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra,
 olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia
 minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen
 korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän
 viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää
 kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat
 yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä
 vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa
 syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat
 hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa
 yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on
 puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka
 nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen
 herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että
 samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte
 kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra
 heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä
 mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen
 maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin
 hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain
 menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen
 korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan,
 tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä
 paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee
 minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun
 lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen
 korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä
 parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.

 Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.

 Magdalena Rudenschöld. (60)

Kirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin
mieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän
enään tahtonut nähdä herttuata.

Mitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä
Armfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään
seuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan
vastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin,
silmäili hän seuraavia rivejä:

 Arvoisa neiti!

 Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän
 läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen,
 joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin
 ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun
 vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita
 te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet
 vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika
 eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet,
 tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni
 sytyttäneet.

 Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin
 tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita
 sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan
 uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän
 ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja
 vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua
 lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.

 Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti;
 mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole
 mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja
 jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä
 pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin
 väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa.
 Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet
 ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet
 minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista
 saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa
 hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin
 miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta
 kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne
 eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä
 aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen
 minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä
 ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun
 sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni
 osoitus... tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla!
 Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän
 onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen
 on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee
 olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti,
 uskollisimpana palvelijananne.

  Kaarlo (61)

Ei sanaakaan Armfelt'ista, ei sanaakaan! Magdalena rypisti kokoon tämän
tuoksuavan paperin, joka kertoi tunteesta, jota hän yhtä paljo inhosi
kuin halveksikin.

Kuinka hän oli sydämensä pohjasta toivonut saavansa nähdä Armfelt'in
määrätyksi virkaan, joka kaikin puolin olisi tyydyttänyt hänen
kunnianhimoansa, olisi asettanut hänen levotointa mieltänsä
ja tehnyt hänet tyytyväiseksi asiain uuteen menoon ja Ruotsin
hallitsijaan, asema, joka ei häntä enään olisi pahoittanut kulkemaan
puoluevehkeilijän vaarallista polkua ja joka olisi päästänyt hänet
kaikista hankkeinsa tuottamista pulista sekä nykyisen asemansa
epävarmuudesta.

Mutta Magdalena ei onnistunut pelastusyrityksessänsä. Kuitenkin päätti
hän, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehkeytymäänkin, pysyä
uskollisena lemmellensä ja noudattaa lemmikkinsä tahtoa lakinansa,
ja jospa tämä syöksyisikin turmioon, tulisi hän vetämään Magdalenan
mukanansa, ja tämä tulisi kokemaan samoja kohtaloita. Arpa oli heitetty!



VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Magdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa,
joka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan
toimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän
osaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli
nyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä
piakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein
niiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat
kustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli
kerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia
vallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla
siinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei
sanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä
kotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita,
joita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja
seurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli
tällaisiakin rivejä: "Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne
Ruotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja
petollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen
taidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren
puolueen luominen heittiöistä. _Tietääköhän kansa siitä, että, samalla
kun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka
ovat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan,
saavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit
palkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa
hauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla_."

— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän
varmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty
silmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte
hyvän työn, jos te häntä varottaisitte.

Useimmalta kuin yhdeltä taholta sai Magdalena samanlaisia kehoituksia;
mutta Armfelt'in luonne ei sallinut hänen ollaksensa varovainen eikä
huoliaksensa varoituksista, ja hän jatkoi samalla varomattomuudella
toimimistansa saavuttaaksensa tuon nuoren kuninkaan kautta sen
tarkoituksen, jota hänen kunnianhimoinen mielensä kehoitti häntä
koettamaan toteuttaa.

Magdalenan palattua hoviin marraskuun 1 päivänä, huomasi hän varsin
hämmästyttävän muutoksen kuninkaan ja herttuan kohtelemisessa;
sillä hänen ollessa antamaisillansa Kustaa Aadolfille Armfelt'in
tekemän suunnitelman erääsen keisarinnalle lähetettävään kirjeesen,
kysyi kuningas kylmäkiskoisesti: — Sallitaanko minun näyttää tätä
opettajalleni, Gyldenstolpelle?

— Ei, hän on tosin meidän ystäviämme, mutta toivoisin, ett'ei kukaan
saisi nähdä tätä kirjettä.

— Siinä tapauksessa, — vastasi kuningas, — ei minun sopine ottaa sitä
vastaan.

— Teidän majesteetillanne, — vastasi Magdalena hämmästyneenä ja
milt'ei masennettuna, — on valta tehdä, mitä haluatte, mutta teidän
majesteettinne vastaus ilmaisee luottamattomuutta, joka minua yhtä
paljo nöyryyttää kuin huolestuttaakin ja jota paroni Armfelt ei
suinkaan olisi voinut aavistaa.

Kustaa Aadolf punastui kovin ja kääntyi vastaamatta Magdalenasta pois.

— Tämä kuninkaan käytös oli suuri ja aavistamatoin vastus, ja kaikki
kokeet saaduksi häntä suosimaan Armfelt'in hommia Venäjän apuun
nähden menivät kokonansa myttyyn. Hänelle olivat he kuvaelleet neiti
Rudenschöld'in hirmuisessa valossa, samalla kun he olivat huomauttaneet
häntä Puolan kohtalosta luonnollisena seurauksena ajattelemattomista
yrityksistä koettaa sekoittaa vierasta valtaa selvittämään jonkin
valtakunnan sisällisiä asioita. Näillä huomautuksilla olivat he
onnistuneet peloitella Kustaa Aadolfia, joka nähtävästi yhä enemmän
liittyi setäänsä sekä hänen puolueesensa.

Samoin ei myöskään neiti Rudenschöld'ille laisinkaan onnistunut voittaa
Venäjän lähettilästä, kreivi Stackelberg'iä, Armfelt'in aikeelle
saavuttaa rahalla herttuan myöntymistä aiottuihin valtiokepposiin.
Tuntien itse puolestansa vastenmielisyyttä hallitsijaa kohtaan, väitti
lähettiläs, että ainoastansa väkivaltaisilla keinoilla voisi raivata
tuolle nuorelle kuninkaalle tietä, ryhtyviksensä täysi-ikäisenä
hallitukseen. Sitäpaitsi olivat Armfelt'in kertomukset herättäneet
hänessä niin huonon ajatuksen herttuasta, että hän luuli tämän kylläkin
voivan ottaa rahaa keisarinnalta ja kuitenkin pettää hänet.

Kaikista näistä vastuksista huolimatta, oli neiti Rudenschöld'illä
kuitenkin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet kovin vaaralliseksi
niissä toimissa, joita hän oli saanut tehtäväksensä. Huomattuna
ja ihailtuna kaikilta oli hän siis tilaisuudessa päästä tärkeiden
ja arvoisien henkilöiden pariin; lisäksi varustettuna terävällä
älyllä, viehättävällä ja teeskentelemättömällä käytöksellä ja tahdon
lujuudella, joka ei koskaan uupunut, kun oli kysymyksessä niiden
etujen voittaminen, joita Armfelt oli hänen käskenyt saavuttaa,
hoiti hän vehkeilyjen hienoa juonta uskollisen naissydämmen innolla,
hyvin tietäen mihin vaaralliseen leikkiin hänen lemmikkinsä oli
antautunut. Täten onnistui hänen vihdoin kietoa niin monta henkilöä
vehkeilemisiinsä, että hän oli tuottamaisillansa kuoleman ja turmion
koko kustaavilaiselle puolueelle.

Mitä herttuan käytökseen ja siihen kylmäkiskoiseen kohteluun tulee,
jota hän luuli pitävänsä osoittaa Magdalenalle tämän palattua jälleen
hoviin, se kuitenkin pian katosi. Neiti Rudenschöldille oli kuitenkin
tarpeellista tietää, millä kannalla hän herttuaan nähden oli, ja
olivatko he saaneet minkäänmoisia epäluuloja hänen lemmikistänsä.
Tästä syystä ei hän väistä nytkään niitä tilaisuuksia, joita hänelle
tarjoutui, päästäksensä kahden kesken hallitsijan kanssa.

— Te olette ihanampi kuin koskaan ennen, neiti Rudenschöld, —
lausui herttua, joka hymyillen oli häntä lähestynyt, — eikä teidän
poissaolonne ole vaikuttanut mitään muutosta niissä tunteissa, joita
teillä on minua kohtaan.

— Eipä ole ilmankaan, ett'en ole peljännyt kokonansa menettäneeni
teidän kuninkaallisen korkeutenne suosiota, — vastasi Magdalena
nöyryyden vivahduksella ihanissa kasvoissansa, joka antoi hänelle
ruhtinaan silmissä vastustamattoman viehätysvoiman.

— Teidän poissaoloanne on käytetty kuvailemaan teitä sangen
vaaralliseksi henkilöksi, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti, —
vaaralliseksi muunkin kuin teidän erinomaisen kauneutenne puolesta.

— Ja se olisi?

— On sanottu teidän ystävyytenne Armfelt'ia kohtaan niin suureksi,
ett'ei hän voisi pyytää teiltä mitään, jota ette rientäisi täyttämään.

— Tässä syytöksessä huomaan yhtä vähän liiallista, kuin vaarallistakaan.

— Jos paroni Armfelt esim. tahtoisi teitä murhaamaan minua, voisitteko
senkin tehdä?

Nopealla silmäyksellä vilkasi Magdalena herttuata. Hänen vilkkaissa
silmissänsä kuvautui niin paljo todellista oukamustumista ja niin
selvää kummastelua, että herttua katseli häntä iloisella hymyllä, äkkiä
lisäten: — Ei, ei, sitä minä en uskokaan!

— Tuskinpa voin toipua siitä hämmästyksestä, johon teidän
kuninkaallisen korkeutenne sanat ovat minut saattaneet. Viattomuuden
tyyneys oli Magdalenan äänessä, ja hänen silmänsä kuvasti koko sitä
kauhistusta, jota hän tunsi, ajatellessansa sellaista rikosta, johon
ruhtinas oli viitannut, ja hän jatkoi: — Paroni Armfelt'illa on
kentiesi syytä tyytymättömyyteen, mutta olkoonpa hän kuinka närkästynyt
hyvänsä, ei hän kuitenkaan koskaan olisi kylläksi halpamielinen
pitämään itsessänsä vireillä sellaista toivoa, samoinkuin en minäkään
panemaan sitä koskaan toimeen.

— Minä uskon teitä, minä vakuutan teitä uskovani, — vastasi herttua,
tarttuen, helleydellä Magdalenan käteen. — Teidän ystävyytenne
Armfelt'iin on luja; mutta sen ei pitäisi kuitenkaan mennä niin
pitkälle, ja... vaikka olettekin myyneet hohtokivenne, hankkiaksenne
hänelle puoluelaisia...

— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän
keskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja
vetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on
totinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa
puoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki
tässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni,
sillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.

— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno
väräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet...

— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi
puolustaminen... he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä
tähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon
antaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen
sanojani todenperäisyydestä.

— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen
onnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun
pitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta
korvata teille nämät rahat!

— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja
se lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain
korvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen
ruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen
sanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.

Seuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen
riksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa
sekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.

— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan,
joita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän,
ei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka
hylkäämisestä herttua kovin närkästyi.

Niitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä
kohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla
kertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan.
Horjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan
kauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita
paroni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut,
jos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion.
Huomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin
estää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua
niin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi
tunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan
tähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut
avata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että
kaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta
kun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla
ja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui
suosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä
vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.

Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa
väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun
Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan
huoneesen.

— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei
hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt
tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!

— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen
kätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa
väristä.

— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen
korkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta,
joka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän
kuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä
useoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta
kumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille
suvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian
tulee sinun vuorosi...

— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa...

— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne...

— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa
pöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on
kirjoittanut.

Nämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen
kirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä... ei, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on
nyt minun ainoa todistukseni!

— Lapsellisuutta! Et kai epäile...

— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi
vaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä
kyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun
sydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun
ystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän
omaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa
teidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut
omantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta
ilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan
mitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei
vakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko
antamaan hänelle anteeksi, jos...

— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin
silmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään
valtaa minun ylitseni... lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen
askeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei
vähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani,
— jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt
samaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on
rangaistava!

Reuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.

— Niin, niin!

— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä
salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet
kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään...
kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat
pistosanansa meitä kohtaan...

— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada
Armfelt'in paperit!

— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään
vihamiehensä perikadosta.

— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on
laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja
viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä
viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.

— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa
viisaudessa... Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on
tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?

— Viekää hänet vankiuteen, viekää!



VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt
ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut
pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan
neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar
ystävällisesti:

— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä
tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme,
meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes
koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme
kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois
päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin
syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa,
ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä
näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, —
olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!

— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran
kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä
minullekin.

— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva
Cardel'ia hovissa.

— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa
emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset
pyörtymäisillänsä.

— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa!
Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! —
lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman
pahoinvoinnin-kohtauksen.

— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, —
niin, saa nähdä, kuinka käy.

— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.

— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, —
huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane
olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!

— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, —
vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen
innokkaasti...

— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen... luulinpa hänellä
todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten
kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen
unohtaneen säätynsä... minä tulen tätä vastustamaan... minä tulen...
ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä
vaipui kreivitär sohvan kulmaan.

— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa
eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset
joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin,
joissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä
terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta,
joka nauraen huudahti:

— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin,
onhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan?
— herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat
taaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä
siitä viisi.

— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista
laisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten
tarkoittavasti hänen etsivään käteensä.

— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi
langollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.

Tällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut
huomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa
herttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.

Tänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta
saadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan
täällä!

— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa Italiaankin, siis
tulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.

— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä
voi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti
Rudenschöld'iin.

— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa
kaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä! Muuan venäläinen
ruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen Aachen'issa, ja Neapelissa
on eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden
kumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan
sangen suuren.

— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla
kysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti
Rudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti
hän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta
paroni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin
kertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa
vietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän Maria
Antoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, — suloisista päivistä,
jotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa
vietetylle elämälle.

Kotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni
Reuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken
tämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa
ajatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka
paroni Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita?
— Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä,
hajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.

— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia
enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja
autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät
puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin
hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet
luonnistuivat?... Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä
salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne
katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä
sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin
hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle
voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja
halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä
päätöksestänsä... tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte
oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia.
Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista
ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.

Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää
lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä
hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt.
Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään
kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää,
paitsi tämän läheisyydessä!

Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen
pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen
yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen
hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli
hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa
valkoisuutta.

Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia
kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa,
vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?

Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan
huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa
verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja
telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä,
sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.

— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä
teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.

— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä
todellakaan käsitä...

— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt
astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen
majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä
silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla
asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.

Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita
poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet,
aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.

Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan;
kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia,
liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille,
mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei
löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot;
simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt
erään salalaatikon.

— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja
purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat
tavallisesti sanoilla: "_jumaloimani Magdalena_!" ja loppuivat:
"_uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo_."

Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä
rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla
mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.

Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä,
ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen
huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta
eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin
varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli
avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää
etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta
tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät
poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in,
vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka
nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen
häntä alituisesti.

Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä,
vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän
utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.

— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä
äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.

— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.

— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!

— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi
minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti
Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän...

— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!

— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en
herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella... muutoin
vakuutan tulevani valittamaan!

Magdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla
silmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että
kumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen
huoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.

Magdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja
peittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota
ajatuksiansa.

Saatu ilmi... Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä,
tuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen
lemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla.
Mitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä
vetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut...
voisikohan hän pelastua?

Väristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti
hän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi
saada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän
voisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden
selkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.

— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti
kuvastimen edessä pukunsa.

Nuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat
päälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat
häneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan
pukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei
välkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka
hän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales
hänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin
kultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt
etuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit
vaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita,
suomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa
alkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja
lumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa
niin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä
tässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä
puoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille
merkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi
heiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi.
Nainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja
tämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan
tukahuttaa luonnollista haluansa poistamaan tätä sekamelskaa
järjestävällä kädellänsä. Päivittelevän näköisenä otti hän ylös
laattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset
ja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta
hänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta,
semmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi
hän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä
laattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan
piiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen
saamisessa pois?

Heikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti
ankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti,
kuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä
alespäin. Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit
auttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei
Magdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen
päätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka
hänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla
eljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja.
Samassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja
huomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla
reunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.

Hän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja
väsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä
ajatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta
aamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria
ja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä
tarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty
näkyvistä.

Tieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt
kaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän
maksoi.

Nämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten
selityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin
että ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon
kirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin
lämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa
ikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.

— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän
saa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla
meidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.

— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän
näköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.

Työntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen,
jonka hän nyt heitti tuleen.

Heti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi
salakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä
tulisi hänelle antaa.

— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin
tahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti
Rudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä
minä olen sen polttanut... niin tässä näette laskut.

— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte
vartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena
noita hämillään olevia upseeri-parkoja.

— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat
he minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, — keskeytti
Magdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten
vakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi
luvallista vankiudessa... kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten
parhain voi!



VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Yhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon
aikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään
vieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle
aijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia
tietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja
sanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti
salata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että
herttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia
terveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten
selityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä
lähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi
ja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen
vangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain
koko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.

— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka
hänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen
valmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni
luottamusta.

Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle,
että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan,
sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.

— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena,
ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte
minun mennä sinne yksinäni, jalkasin... jospa te luottasitte minun
kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni
takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu
tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi...

— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, —
kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi
syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän
vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti,
tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte
täältä lähteä.

Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen
pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn
vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja
Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa
ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita
puusta tehtyjä istuimia.

Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä
silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä
oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että
hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta
isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli
totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon
rakasti? Ainoastansa _hänen_ onneansahan Magdalena oli tarkoittanut
ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi!
Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän
oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja
hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt
oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi
pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa
— tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.

Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla
katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm
järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.

— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen
vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan,
olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa
valkeata?

Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät
epäröivinä toisiansa.

— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä
on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.

— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena
alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat
että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa
minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän
puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.

— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa
kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!

— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun
levittää se lavitsalle.

Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen
astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden
kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen
poskillensa.

— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään
niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule
koskaan unohtamaan!

Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt
vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä
oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja
ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa
kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen
ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.

Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui
holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä
hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.

— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on
tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti,
salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?

Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.

— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui
hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle
mahdotointa.

— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on
keinoja pakoittaa teitä siihen.

— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta
järkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi
poliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu
voi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa
III:s ainiaaksi poistanut.

— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui
poliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne
pöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu
kirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.

Kalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa,
huudahti hän:

— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle
sitä voimaa, jota tarvitsen!

— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? —
kysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.

Magdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja
silmänsä luodut ylöspäin.

— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.

Poliisipäällikkö Ullholm'in käsi vajosi ales pöydältä, ja hän kumartui
Magdalenaan päin joka nyt nöyränä oli antanut päänsä vaipua ales.

— Nouskaa pois, neiti Rudenschöld, nouskaa pois! — lausui hän, silmät
kyyneleissä. — Jumalan kiitos, että huomaan teidät yhtä jaloksi, kuin
teitä pidinkin; olkaa vakuutettu siitä, että jos milloinkaan näin
julmiin keinoihin ryhdytään, pakoittaaksi teitä tunnustamaan, tulee
muiden kuin minun käteni sen tekemään! Minä elän mieluummin vedellä ja
leivällä, kuin taivun sellaiseen ilkityöhön, ja tunnen itseni jo kyllin
onnettomaksi, että olen teitä sillä uhannut.

Tämä näin hemmoiteltu kaunotar, jonka koko elämä oli ollut lempimistä
ja huvitusta, ja jonka pienintäkin toivomusta auliit henkilöt
olivat rientäneet täyttämään, oli äkkiä joutunut mitä katkerimpiin
olosuhteisin. Ne ystävyyden osoitteet, joita hänelle nyt tänä iltana ja
yönä oli suotu, olivat siis tehneet hänen mieleensä mitä syvällisimmän
vaikutuksen, ja ojentaen poliisipäällikölle kätensä, lausui hän:

— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!

Liikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi
jälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja
hänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia
kohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja
toivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä
kutsuisi.

Aamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa
akkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja
poliisipäällikkö jälleen astui sisään.

— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena,
mennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle
kaiken!

— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan
tullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.

— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon
säde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut
sanomaan hänen pääsevän vapaaksi!

— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on
vaan sellainen, että minä en saa palata.

— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, —
ah, minä käsitän!

— Niin olen!

— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!

— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily
ilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin
rakastuneeni!

— Mutta sehän on kauheata!

— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti —
olevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu,
ja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän
kohtaloanne.

— Kiitoksia, kiitoksia!... Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan,
ystäväiseni!

— Ei kadottamaan... en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä
teidän asianne eduksi.

— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut
minulle enemmän rohkeutta.

— Se ei tule teitä pettämään... teillä on luja mieli ynnä ponteva
tahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta,
sillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.

Magdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen
huuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat
siis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo
määrättynä.

— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — _Älkäätte
milloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain
aseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka
viehättää ja joka on teidän varmin turvanne_.



VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


Tuo ilmisaatu kapinaliitto ja neiti Rudenschöld'in käräjäjuttu
herätti tietysti yleistä huomiota, ja tutkintoa seurattiin suurella
uteliaisuudella.

Neiti Rudenschöld'iä viedessä kello yhdeksän seuraavana aamuna
paljastetuilla sapelilla varustettujen upseerein ja sotamiesten
ympäröimänä hovioikeuteen, oli siellä paitsi oikeuden jäseniä kolme-
tahi neljäkymmentä nuorta lainoppinutta saapuvilla, jotka olivat
tulleet tänne uteliaisuudesta. Tämä ensimäinen tutkinto kesti kuusi
tuntia, jolla aikaa neiti Rudenschöld'in seisovallansa täytyi vastata
syyttäjän kysymyksiin. Muistaen poliisipäällikkö Ullholmin neuvoa,
oli hän päättänyt antaa kylmäverisesti vastauksensa, ja kun hänelle
tehtiin joku loukkaava kysymys, joka herätti hänen mielikarvauttansa,
hän vaikeni, kunnes hänen kiivautensa oli mennyt ohitse. Ensimmäisen
kerran kun tämä tapahtui, kertoi syyttäjä kolme kertaa kysymyksensä,
koroittaen lopulta äänensä kirkumiseksi. Hymyillen pyysi neiti
Rudenschöld häntä silloin säästämään keuhkojansa, sillä hän ei sanonut
olevansa kuuro. Tämä huomasi nyt syyn hänen käytökseensä, eikä enään
koskaan kertonut kysymyksiänsä.

Magdalenan palattua vankeuteen, oli vahtimiehiä muutettu. Nuot häntä
nyt vartijoivat upseerit selittivät hauskuudeksensa kaikki pahoin
päin, hänen unensakin, sillä hänen puhuessaan levottomana unissansa,
ilmoitettiin ne nimetkin, jotka silloin pääsivät hänen huuliltansa.
Tämän huomasi Magdalena syyttäjän kummallisista kysymyksistä, ja
peläten todellakin tulevansa jotakin ilmaisemaan, päätti hän olla niin
paljon kuin suinkin nukkumatta. Hän pisti nyt nenäliinan suuhunsa,
joten hän heräsi joka kerta, kun hän oli puremaisillaan yhteen
hampaansa tahi liikuttamaisillaan kieltänsä ja pysyi siis hereillä
aamupuoleen asti, jolloin upseerit itsekin rauenneina nukkuivat.
Vasta silloin uskalsi Magdalena antautua tälle onnettomien ainoalle
nautinnolle; mutta unen tuottama tervetullut katkerien kärsimysten
unohtuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo kello kuusi
aamusella muutettiin vahtia, jolloin hänen tuli nousta vuoteeltansa ja
pukeutua.

Mutta tämä hänen vuoteelta nousemisensa tapahtui siten, että hänen
kamarineitsyensä, joka myöskin oli vangittu, vaikka tätä pidettiin
toisessa huoneessa, päästettiin hänen luoksensa panemaan hänen
vaatteensa vuoteen vieressä olevalle tuolille, jonka tehtyä hänen
oli meneminen ulos. Vartijaupseerit eivät koskaan menneet huoneesta,
jonka vuoksi neiti Rudenschöld pukeusi vuoteensa verhojen takana, ja
hankaluus sangen pitkän ja paksun tukkansa silittämiseen tällaisessa
olossa pakoitti neiti Rudenschöldiä eräänä päivänä leikkuuttamaan
hiuksensa aivan lyhyeksi. Hänen koiransa ynnä käsityönsä häneltä
kiellettiin, ja pyytäessänsä kirjoja aikansa kuluttamiseksi, lähetti
paroni Reuterholm hänelle rukin. Näinä pitkinä sielua masentavina
hetkinä alkoi hän sitte kirjoittaa värsyjä vankihuoneensa seiniin
mutta näiden ulkopuolella levisi kuitenkin pian maine siitä kovasta
kohtelusta, jota hän sai kärsiä; yleiseen häntä säälittiin ja
kerrottiimpa vielä tehdyksi heikko yritys hänen vapauttamiseksensakin.

Maaliskuun loppuun asti häntä käytettiin hovioikeudessa tutkisteltavana
ja tuntemassa sen semmoisiakin henkilöitä. Usein häntä silloin
loukkaisivat sellaisetkin, joita hän yhdellä ainoalla sanalla olisi
voinut todistaa paljon syyllisemmäksi itseänsä ja jotka osoittamalla
hänelle ylenkatsettansa toivoivat itse pääsevänsä syyttömiksi. Hän
oli kuitenkin lujasti päättänyt, ett'ei hän ilmaisisi keitäkään
muita, paitsi itseänsä, ja pöytäkirjat näyttävät hänen peruuttaneen
omat kirjoituksensakin, kun asia koski jonkun toisen suojelemista, ja
hän väitti sellaisissa tapauksissa sanojansa valheeksi tahi omaksi
keksinnöksensä.

Maaliskuun 26 päivänä ilmoitti vihdoin kanneviskaali neiti
Rudenschöld'in asian olevan selvillä ja vaatineensa hänen
vapauttamistansa velvollisuudella tulla jälleen kutsuttaessa
saapuville, vaan että herttua-hallitsija oli nähnyt soveliaaksi, että
häntä pidettäisiin vankeudessa, kunnes paroni Armfelt'in manausaika
oli kulunut, eli toukokuun 30 päivään, jolloin hänen oli joko itsensä
saapuminen paikalle, tahi hänet tuomittaisiin kuulustelematta.
Iloisella tunteella palasi neiti Rudenschöld vankiuteensa.
Salakirjaimista ei kukaan ollut saanut selkoa, ja yksityisestä
kirjevaihdosta ei hänelle voinut tuomita rangaistusta; pian
vapaaksipääsemisen toivo häämöitti loppua näille tuomiopöydän ääressä
olleille kohtauksille, joita unheen verho pian tulisi peittämään.



VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.


Iltaisella, Huhtikuun 8 päivänä, oli herttua kutsunut kirjastoonsa
valtionvalvojan, valtiokanslerin, presidentin paroni Kurckin,
paroni Reuterholm'in ja oikeuskansleri Loden. Pöydällä oli paksuja,
kirjoitettuja paperikääryjä, ja laskien kätensä yhdelle niistä, lausui
herttua-hallitsija:

— Onnellisen sattuman kautta, jota en rohjennut toivoakaan, olen saanut
käsiini ne asiakirjat, jotka todistavat paroni Armfelt'in rikoksellisen
osallisuuden siihen kapinaliittoon, jolla on tarkoitettu hallituksen
kumoamista ja valtakunnan asettamista vieraan vallan hoidonalaiseksi.

— Kas tässä, hyvät herrat, — jatkoi herttua, — lukekaa itse nämät
kirjeet Armfelt'ilta, Ehrenström'iltä ja neiti Rudenschöld'iltä...
salakirjainten selitys on kaikeksi onneksi löydetty; mitä ennen vaan
epäiltiin, on nyt näytetty todeksi, ja maamme on temmattu vaarasta,
joka täydellä todella on sen turvallisuutta uhannut.

Herttua vaikeni, ja noiden lukevien herrojen kasvot ilmaisivat mitä
suurinta hämmästystä sekä velvollista mielikarvautta valtiorikoksesta,
jonka johtajana selvästi todistettiin olleen paroni Armfelt, Ruotsin
ministeri Italiassa ja joka monen sadan penikulman päästä oli pitänyt
kädessänsä sen vehkeilyn ohjat, jonka surulliset seuraukset nyt niin
raskaasti tulivat sattumaan siihen osallisiin.

— Neiti Rudenschöld on täällä kaiken toimittaja ja alkuunpanija, —
keskeytti Reuterholm loistavin silmin, eikä laisinkaan koettaen salata
kostonhimoansa, joka ei sallinut hänen koskaan suoda anteeksi tuolle
ihanalle naiselle sitä vaikutusmahtia, jota hänellä herttuaan nähden
oli, mahtia, joka olisi voinut tulla niin vaaralliseksi Renterholm'ille
itsellensä; — hän on juonillansa houkutellut mitä rehellisimpiäkin
miehiä salaliittoon, — jatkoi hän, miehiä sellaisia kuin esim.
meidän nuoren kuninkaamme opettajan, kreivi Gyldenstolpen. Hän on
mitä viekoittelevin nainen, — paroni Reuterholm'in silmäykset olivat
vakavasti luotuina himmenemättömällä loistolla herttuaan, lisätessänsä:
— nainen, jonka mielestä ei mikään ole pyhää ja joka terävällä sekä
purevalla kielellänsä ryhtyy kaikkeen, — jatkoi Reuterholm, selaillen
neiti Rudenschöld'in monia sekä tiheään kirjoitettuja kirjeitä —
jotka tekivät pilaa ja ivasivat kaikkia, jotka tarkoittavat hänen
parastansa... niin, hän on vähintänsäkin sanottu, vaarallinen ja hän
ansaitsee todellakin sen ankaran rangaistuksen, johon laki tulee hänet
tuomitsemaan.

— Niin, niin, lausui herttua kiivaudella; sitte käski hän valtion
valvojaa seuraavana päivänä kutsumaan ko'olle Svean hovioikeuden, jotta
tutkinto voisi heti alkaa.

Kaikki vetäytyivät nyt pois, paitsi Reuterholm, joka jäi yksinänsä
herttuan luokse.

— Sinua, ystäväiseni tulee minun kiittää näistä tärkeistä papereista,
jotka ovat opettaneet minua täydellisesti ottamaan selvää tuon
rikoksellisen naisen vehkeistä, — lausui herttua, joka sytyttäen
tupakkapiippunsa nyt kääntyi suosikkiinsa, ja puhaltaen suustansa
paksuja savuja lisäsi hän: — nämät paperit ovat tosin maksaneet suuria
summia, mutta sitä minä en kadu...

— Niin, sellaisen herran, kuin Armfelt'in jälillä pysyminen ei ollut
mikään helppo asia, mutta ilman Ruotsin Romassa olevaa konsulia,
Piranesia, en olisi voinut mitään saada aikaan. Sitä suurta palvelusta,
jonka hän on tehnyt meille... minä tarkoita Ruotsille, tulisi teidän
kuninkaallisen korkeutenne _kuninkaallisesti_ palkitakin.

— Mitähän sanot isosta hohtokivillä varustetusta sormuksesta, jossa on
kuninkaan muotokuva, ja Pohjantähden ritarin merkistä sekä kohteliaasta
kirjeestä kaikki kuninkaan nimessä!

— Niin, ne ovat hyvät; mutta minä haluaisin vielä lisätä jotakin...

— Puhu, ystäväiseni, puhu!

— Ennenkuin esittelen mitään, tahtoisin muutamalla sanalla koskettaa
Piranesin käytöstä tässä vaikeassa asiassa. Tarkoin tuntien
Italiassa vallitsevan vakoilemisen, pääsi hän Armfelt'in jälille;
tämän kirjeenvaihdosta Venäjän kanssa ja milt'ei yksinomaisesta
seurustelemisesta venäläisten tahi niiden kanssa, jotka olivat tunnetut
Ranskan vihollisiksi, vieläpä tämän pienimmistäkin hankkeista sekä
salaisimmista puheistakin kuin myöskin tuosta "Katsahduksesta Kustaa
III:nen historiaan," tahi, oikeammin sanottu häväistyskirjoituksesta
teidän kuninkaallista korkeuttanne vastaan, niin, kaikesta tästä kertoi
minulle Piranesi jo varhemmin. Mutta eipä siinä kylläksi; meidän
milt'ei jo epäillessä noiden salakirjainten selityksen saamisesta,
käsitimme sen Piranesilta, — paroni Palmqvistin ei onnistunut saada
kouriinsa Armfelt'ia eikä hänen paperejansa; asia olisi ollut
menetetty, jos ei Piranesi olisi oivaltanut lahjoa erästä palvelijaa,
joka oli ollut Armfelt'in apuna kaivamassa erääsen puutarhaan sitä
lipasta, jossa hän tallenteli kirjeitänsä ja muita paperejansa. Nämät
tärkeät asiakirjat ovat nyt teidän kuninkaallisen korkeutenne pöydällä,
ja tutkimusta voi jatkaa... koettakoon Armfelt päästä pakoonkin; mutta
tuomion tuottamaa häpeätä hän ei kuitenkaan voi paeta!

— Niin, sinä olet oikeassa, me olemme todellakin Piranesille sangen
suuressa kiitollisuuden velassa.

— Hän on minun ystäväni, — paroni Reuterholm pani päänsä pystyyn; minkä
kunnioituksen hän täten osoitti tuolle Ruotsin konsulille, tunsi hyvin
tuo ylpein ja korskein Ruotsin aatelisista, — ja minun ystävänäni
soisin häntä palkittavankin. Esittelen hänet siis Ruotsin ministeriksi
roomalaisessa hovissa, kolmentuhannen scudin vuotuisella palkalla sekä
elinkautisella eläkerahalla.

Herttua puhalsi paksun savupilven suustansa, samalla kertaa kuin siinä
silmäyksessä, jonka hän loi suosikkiinsa, oli milt'ei hämmästyksen
kummastelemista.

— Ministeriksikö — kertoi hallitsija epäillen, — se ei käyne laatuun...
noh, niin, mielelläni minun puolestani! lisäsi hän äkkiä ja sävyisästi
mukiin menemällä, huomatessaan suosikkinsa rypistyneet kulmakarvat ja
synkän katsannon.

— Teidän, armollinen herrani, tahdon täyttäminen tulee minusta olemaan
hauskaa, — lausui paroni Reuterholm pienellä päännyökkäyksellä, mutta
alkakaamme nyt ottaa selkoa näistä kirjeistä.

Seuraavana, huhtikuun 4 päivänä, kokoontui neuvosto uudestansa.
Kuningas vietiin hallitsijan työhuoneesen, joka sijaitsi sen huoneen
vieressä, jossa neuvottelua pidettiin. Hallitsija antoi nyt hänelle
tiedon kaikesta, näyttäen hänelle niitä papereja, joita he olivat
saaneet ilmi, sekä lausui hänelle, mikä kohtalo hänen opettajaansa,
kreivi Gyldenstolpea, odotti.

— Se tullee olemaan mitä kauhein, — lisäsi hallitsija, — kuten
teidän majesteettinne helposti voi huomata, ja minä kysyn siis,
tahtooko teidän majesteettinne Gyldenstolpea tuomittavaksi lain koko
ankaruudella, vai pitäisikö häntä kohdella sillä lempeydellä, jonka
pidän, hänen ikäänsä ja asemaansa teidän majesteettinne luona nähden,
soveliaana.

Kustaa Aadolf, vaikka vielä lapsi, käyttäytyi kuitenkin sangen
järkevästi. Hän lausui tuskin sanaakaan, vaan jätti setänsä
toimitettavaksi milt'ei kaiken, mitä tämä piti hyödyllisenä ja
tarpeellisena; kuitenkin lisäsi hän aina pitävänsä parempana lempeyttä,
mikäli se oli sopusoinnussa oikeuden kanssa, etenkin kun kysymys oli
kreivi Gyldenstolpen arvoisesta henkilöstä, joka jo kauan oli nauttinut
sekä kuninkaan isän että hänenkin ystävyyttänsä.

Vähän tämän jälkeen vietiin kuningas neuvottelusaliin, jossa hänelle
ilmoitettiin koko salaliitto.

Tyyneydellä ja näyttämättä tyytyväisyyden tahi tyytymättömyyden
merkkiäkään kuulteli hän, mitä hänelle ilmoitettiin; sitte noudatti hän
herttuan kehoitusta palajamaan työhuoneesen, jott'ei hänen tarvitsisi
vastenmielisesti olla todistajana entisen opettajansa nöyrytykseen
ja rangaistukseen. Heti tämän jälkeen tuotiin kreivi Gyldenstolpe
sisään, ja hänelle luettua Armfelt'in kirjeen, tunnusti hän itsensä
syylliseksi ja tuskin koki puolustaakaan itseänsä. Tuo vanha mies sai
sitte nuhteita herttualta, joka samalla julisti Gyldenstolpen virkansa
menettäneeksi sekä kielletyksi enään oleskelemasta Tukholmassa ja
että hänet armosta ynnä laupeudesta vapautettaisiin muusta kanteesta
rikokseensa syyllisenä. Gyldenstolpe kumarsi ja pyysi, liikutettuna
tästä hänelle osoitetusta, suuresta ja ansaitsemattomasta armosta,
saada suudella herttuan kättä, joka hänelle sallittiin ja jonka tehtyä
hän meni pois. Sitte kutsuttiin kuningas jälleen huoneesen, jolloin
korkealla äänellä julkiluettiin hänen herttuan nimessä annettu käskynsä
Svean hovioikeudelle viivyttelemättä ryhtymään ja joutuin antamaan
tuomionsa kysymyksessä olevassa valtiorikoksessa, huolimatta paroni
Armfelt'ia koskevasta manausajasta, jonka ohessa Armfelt itse olisi
tuomittava, niin pian kuin mainittu aika olisi kulunut, vaikk'ei hän
olisikaan saapuvilla. Tämä kuninkaan käsky sekä Armfeltin paperit
jätettiin nyt valtion valvojan käteen, jonka tehtyä neuvosto hajosi.



VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.


Huhtikuun lopussa kutsuttiin neiti Rudenschöld jälleen tutkintoon.

— Magdalenan sukulainen, valtionvalvoja Kaarlo Axel Wachtmeister, joka
oli hovioikeuden esimies, otti häntä vastaan seuraavilla sanoilla:

— Teidän ei ole enään aika koettaa pitää oikeutta pimeydessä, — jotka
sanat lausuttiin kiivaalla, milt'ei kiljuvalla äänellä; — tässä ovat
nyt kaikki teidän kirjeenne, jotka ovat Armfelt petturilta otetut.

_Armfet'ko petturi!_ Kuullessansa nämät sanat kulki heikko väristys
Magdalenan hennon vartalon läpi, ja heleä puna nousi hänen kalpeille
poskillensa.

Valtionvalvoja veti nyt esille ison paperikääryn, ja kaikki neiti
Rudenschöldin kirjeet luettiin ääneen.

— Vaikk'ei niissä ole nimeä, en kuitenkaan kiellä niitä kirjoittaneeni,
— lausui Magdalena, nostaen päänsä pystyyn; — olen niissä tosin väliin
lausunut ankaria ja moittivia sanoja sekä heittänyt itseni vapaasti
ivallisen luonteeni valtaan, koettaen hauskuttaa paroni Armfelt'ia
pilapuheillani; mutta lauseitani tässä yksityisessä kirjevaihdossa ei
voi pitää valtiollisena vehkeilynä eikä minua siis niistä tuomita.

— Teidän päänne tulee putoamaan, - vastasi valtionvalvoja entisellä
kiivaudellansa, — mutta herttua, joka on aina lempeä, tahtoo kuitenkin
pelastaa teidän sieluparkanne, jonka te syöksette kadotukseen, sekä on
määrännyt saman pappismiehen, joka valmisti Ankarströmiäkin kuolemaan,
käymään teidänkin luonanne herättämään teidän rikoksellisen tekonne
suhteen paatunutta ja nukkuvaa omaatuntoa.

— Kaikki puna oli kadonnut neiti Rudenschöld'in poskilta; hänen päänsä
oli yhä pystyssä, ja leimuavin silmin katseli hän valtionvalvojaa.

— Lakatkaa, teidän ylhäisyytenne, — lausui hän, mitä kiihkoisimmin
ärsytettynä näin säälimättömästä kohtelusta, — minä olen jo liian
pitkältä kuunnellut teidän puhettanne, joka häpäisee teidän virkaanne.
— Magdalena vaikeni, ja syvään hengäisten jatkoi hän sitte: —
Valtiollisen toimintanihan tähden olenkin kutsuttu tämän oikeuden
eteen, joka tulee antamaan siitä tuomionsa, — ja yksityisestä
elämästäni olen velkapää tilintekoon ainoastansa Jumalalle, joka
tutkii kaikkein sydämet ja tulee kerran tuomitsemaan minut samoinkuin
hallitsijankin samalla oikeudella.

Magdalena oli lausunut nämät sanat tuolla tyynellä arvollisuudella,
joka aina oli huomattava hänen käytöksessään oikeuden edessä; mutta
tuo ankara ponnistus, jolla hän hillitsi luonteensa kiivastumasta ja
ne mielenliikutukset, joita hän oikeuden lukiessa hänen kirjeitänsä
oli tuntenut, kaikki nämät yhdessä saivat hänet nyt horjumaan, ja,
kaaduttuaan laattialle mitä ankarimmissa väristyksissä, vietiin hän
milt'ei tunnottomassa tilassa takaisin vankeuteen.

Tutkintoa jatkettiin sitte uudella innolla sekä kostonhimolla, ja
oikeuden monet sekä pitkät pöytäkirjat painettiin sitä tehden. Näiden
joukossa oli joitakuita neiti Rudenschöld'in Armfelt'ille kirjoittamia
rakkaudenkirjeitäkin; heidän kiivaimmat vihamiehensä pitivät huolta
siitäkin, että pöytäkirjasta, joissa oli otteita äskenmainituista
Armfelt'in ja neiti Rudenschöldin kirjeistä, julkaistiin eräs lyhempi
painos, täynänsä mitä katkerimpia ivasanoja, jotka oli olevinansa
valaisevia muistutuksia. Tämä kirja ilmestyi ensin saksankielellä, ja
se painettiin heti jälkeenpäin ruotsinkielelläkin, nimellä; _Kustaa
Mauritz, isänmaansa petturi_.

Tämä tuon ranskalaisen vallankumouksen merkillinen aikakausi ikäänkuin
täytti ilman uusilla aatteilla, joita jokainen kansakunta imi itseensä;
mutta tämän vapauden laajemman näköpiirin sisällä tunsi roistoväki
katkeruutensa onnellisempia lähimäisiänsä kohtaan lisääntyvän. Nyt
oli taas yksi onnen helmalapsi syösty kadehditusta asemastansa! —
Magdalena Rudenschöld'in kohtalo tuli joka miehen suuhun, ja jos paroni
Reuterholm tuolla äskenmainitulla häväistyskirjoituksellansa, joka
herätti kunkin oikein ajattelevan mielikarvautta, oli koettanutkin
vaikuttaa rahvaan huonoihin intohimoihin, ei hän siinä pettynytkään;
kumminkin sai hän kostonhimonsa siihen määrään tyydytetyksi, että
Magdalenan rakkaudenkirjeitä, katupoikain väärenteleminä, huudettiin
ja hoilaeltiin tuon milt'ei jo seitsenkymmenvuotiaan leskikreivitär
Rudenschöldin akkunain alla.

Kun tuomio tuossa yhä jatkuvassa oikeusjutussa oli julistettava,
sai kanneviskaali Örbom viittauksen yläilmoista, että hän vaatisi
neiti Rudenschöldiä tuomittavaksi menettämään henkensä, kunniansa
ja omaisuutensa, ja että hänen mestauksensa tapahtuisi siten että
häneltä ensin katkaistaisiin oikea käsi, ja sitte kaula. Kanneviskaali
kieltäytyi kuitenkin tekemästä tätä vaatimusta, väittäen sen olevan
kaikkea lakia vastaan. Siitä huolimatta sai hän uuden käskyn ynnä
asessorin valtakirjan, jonka hän kuitenkin lähetti takasin, selittäen
itseänsä voitavan pakoittaa tähän ainoastansa herttua-hallitsijan
kirjallisella käskyllä, joka tulisi säilytettäväksi arkistossa hänen
puolustukseksensa. — Kirjallinen käsky tuli, ja hän teki myöskin
mainitun vaatimuksen.

Ennen hovioikeuden tuomion tekemistä, pidettiin äänestys, jossa
neiti Rudenschöld vapautettiin kuolemanrangaistuksesta yhden äänen
enemmistöllä, ennenkuin valtionvalvoja oli antanut molemmat äänensä.
Miten nämät tulisivat lankeamaan huomataan edellisestä. Nyt tahtoi
kuitenkin hallitus äänestyksen käymään tasaan ennenkuin valtionvalvoja
antoi lausuntonsa, jotta langettava tuomio ratkaistaisiin
äänienemmistöllä, jonkatähden päätettiin pitää seuraavana päivänä
uusi äänestys. — Reuterholmin sihteeri, joka oli Edman nimeltään,
koetti nyt houkutella erästä oikeuden jäsentä (62) muuttamaan äänensä
vapauttavasta langettavaksi ja piti häntä maaseudulla, kunnes oikeuden
istunnon hetki tuli, sekä vei hänet suorastansa hovioikeuteen, suomatta
hänelle hetkeäkään miettimisen aikaa. Tämä peruutti sitte edellisen
päivän lausuntonsa ja äänesti _kuolemanrangaistusta_. Tarkoitus oli
saavutettu. Valtion valvojan molemmat, samaa vaativat äänet tekivät
enemmistön.

Tämä tuomio julistettaisiin neiti Rudenschöldille avonaisien ovien
sisällä.

Edellisenä eli kesäkuun 30 päivänä istui Magdalena eräässä nurkassa,
tuossa kauheassa vankilassa, jossa häntä yhä edelleenkin oli pidetty,
sittekun hänen täytyi lähteä omista huoneistansa. Suviaurinko paahtoi
kovasti sekä loi huoneesen muutamia säteitä akkunan rautaristikon
välistä ja tuo kirkas päivä valaisi jokaisen sopukankin, niinkään
peittävän varjon lievittämättä tuota hänen ympärillänsä vallitsevan
kurjuuden kauheutta, jota hänen silmänsä näki, samalla kun kyyneleet
vitkallisesti valuivat hänen poskillensa.

Kaipaisiko neiti Rudenschöld entistä mukavuuttansa, vai katuiko hän
kentiesi tuota suurta syntiä, jonka hän oli tehnyt hallitsijaa vastaan
vehkeilemisillään? — Hänen molemmatkin vartijansa katselivat häntä
tähystelevillä silmäyksillä; kentiesi olisi hän sattunut lausumaan
jonkun sanan, jonka he sitte saisivat jonakin uutisena kertoa? Mutta
neiti Rudenschöld istuikin äänetöinnä, ja hänessä työskentelevät
ajatukset pyrkivät ilmoille ainoastansa hiljaisessa huokauksessa sekä
tuossa verkalleen ja hänen tietämättänsä valuvassa kyyneleessä. Hänen
ajatuksensa oli kaukana, niin, kaukana, kaukana... ne harhailivat
ikäänkuin etsien avaruudessa, — missähän hänen lemmittynsä nytkin
oli? Ah, hän oli vapaa? Sehän oli riemullinen varmuus, hänen —
Magdalenan sielun avion ei tarvinnut väärien tuomarien edessä kumartaa
uljasta päätänsä; Magdalena nautti hänen vapaudestansa, milloin
hänen ajatuksensa lensivät hänen luoksensa. Olihan Magdalena ja hän
_yksi_, ja kun jommankumman heistä, jotka kuuluivat tähän yhteyteen
tuli kärsiä, olihan Magdalenan mielestä onni, että se oli juuri hän
itse. Jospa vaan Armfelt pääsisi kaikesta pahasta, jospa hän iloisesti
hymyilisi, sillaikaa kuin Magdalena — niin, hän ei kuitenkaan muuta
voinut, kuin yksinänsä itkeä; sillä mitäpä hän oikeastansa Armfelt'ista
tiesikään? Mitä tiesi hän kenestäkään? Mitähän hänen onnetoin äitinsä
sekä hänen sukulaisensa hänestä ajattelivat? Mutta ei hän voinut antaa
itsellensä minkäänmoista vastausta, — suljettuna ulkomaailmasta, oli
hän ikäänkuin elävänä kuollut.

Lähestyvät askeleet keskeyttivät nyt tuon ulkopuolella vallitsevan
syvän äänettömyyden.

— Tämä hame on annettava neiti Rudenschöld'ille, pukeutuaksensa siihen
huomenna, mennessään kuulemaan hovioikeuden tuomiota.

Magdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi
poliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli
iloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä.
Huvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen
viehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys
oli opettanut häntä nyt miettimään.

Hametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman,
valkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän
jotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla
oli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse
pitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.

Vielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun
ennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä
herttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla
kuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian
tuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi
rahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen,
lukemaan hänelle päätöksen.

— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan
saapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen
itselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)

Hän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi
kauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin.
Nuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla
hänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan
pulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen
silmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen
liikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.

Kuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän
hovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen
etehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina
katon rajaan asti.

Samalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle
portaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka
näyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen
tunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista
turvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja
hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän
sekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille
orjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin
kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä
kiitollisuutta sekä haikeutta.

Saleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos;
läsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa
olkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja
kaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.

Neiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein
näkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi
sääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa
väkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa,
Aminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous
antamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla
silmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin
herran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti
Rudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen
puolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään,
ja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa
pöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä
suuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.

Neiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki
vaikenivat.

Neiti Rudenschöld'in tuomio, joka sitte julkiluettiin, alkoi ensiksi
sillä, että hän oli ollut osallinen niihin hankkeisiin, joita Kustaa
Mauritz Maununpoika (64) oli yrittänyt valtakunnan hallitusmuodon
muuttamisen tarkoituksessa, jota aijottiin panna toimeen sillä
tavoin, että herttua-hallitsija lahjoittaisiin rahoilla luopumaan
hallituksesta ja päästämään nuoren kuninkaan sijaansa valtioneuvostoon
sekä että Kustaa Aadolf'ia houkuteltaisiin tässä tarkoituksessa
kirjoittamaan kirje Venäjän keisarinnalle kuin myöskin kehoituskirje
Taalain rahvaalle; ja että oli todistettu neiti Rudenschöld'in näiden
hankkeiden johdosta neuvotelleen venäläisen lähettilään kanssa, sekä
niiden menestymiseksi levitelleen vääriä huhuja ja mielipiteitä
ja itse tarjoutuneen matkustamaan Venäjälle vaikuttamaan hankkeen
toteuttamiseksi, kuin myöskin että hän oli ottanut toimeksensa saada
tuota alaikäistä kuningasta kutsumaan valtiosäädyt koolle Falun'iin ja
niiden avulla palauttamaan tuo Kustaa III:nen vähää ennen kuolemaansa
määräämä hallitus sekä vihdoin, että venäläinen laivasto lähetettäisiin
Ruotsiin, antamaan hankkeen toteuttamiselle suurempaa vaikutusvoimaa.
Rikoskaaren 4:nen luvun 1 §:n mukaan oli siis Magdalena Charlotta
Rudenschöld, — joka oli tietänyt näistä salaisista hankkeista, vaan ei
ollut vaaran estämiseksi näitä asianmukaisesti ilmaissut eikä koettanut
niitä ehkäistä —tämän osallisuutensa tähden tehnyt itsensä arvottomaksi
aatelissäätyyn kuulumaan jonka tähden hän, Magdalena Charlotta
Kaarlontytär tuomittiin menettämään kunniansa sekä tavaransa ja sitte
mestattavaksi.

Magdalena kuulteli tuomiotansa kyyneltäkään vuodattamatta. Elämän
katkeruus oli saavuttanut hänet niin äkkiä ja runnellut hänen sielunsa
sekä murtanut hänen mielensä, ja hän tunsi haluavansa kuolla.

Valtionvalvoja kääntyi nyt kunkin tuomitun puoleen, kehoittaan heitä
jättämään selityksensä hallitsijalle sekä anomaan armoa.

Neiti Rudenschöld vastasi silloin, ett'ei hän haluaisi minkäänmoista
muutosta tuomiossansa, koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään
oikeutta odotettavissa.

Kaikki näytti Magdalenasta tällä hetkellä aivan yhdentekevältä, mutta
pian oli hän kuitenkin tunteva, ett'ei niin ollutkaan. Kovin rangaistus
häntä vielä odotti.

Palattuaan jälleen vankeuteen tuli sinne milt'ei samassa tuokiossa
Reuterholm'in sihteeri, Edman.

— Minulla on kirje, — lausui hän, — Armfelt'ilta eräälle ystävälleen,
tehkää hyvin ja lukekaa tämä.

Neiti Rudenschöld piti tuon kokoonkäärityn kirjeen muutamia
silmänräpäyksiä kourassansa, ja sanomatoin ahdistus täytti hänen
mielensä, — mitähän tuo lemmitty olikaan kirjoittanut, koska
herttua-hallitsija oli kirjeen kuoreen piirtänyt: _Oppikoon neiti
Rudenschöld kerrankin tuntemaan sen konnamaisen ihmisen, jolla hän on
uhrannut menestyksensä_.

— En tahdo lukea tätä kirjettä, — lausui hän äkkiä.

— Teidän täytyy... herttua on sen nimenomaan käskenyt.

— Noh, minä teen sen siis, en sentähden, että hän on minua käskenyt,
vaan että Armfelt'in rakkaiden sanojen lukeminen minusta kuitenkin aina
on mieluista.

Magdalena silmäili nyt läpi tämän kirjeen, jossa paroni Armfelt puhui
hänestä mitä loukkaavimmilla sanoilla, vieläpä teki pilkkaa hänen
lemmestänsäkin. — Käsiala, lausetapa, hänen sukkeluuksiensa sekä
sanasutkauksiensa yhtäläisyys, kaikki vakuuttivat hänelle kirjeen
todellakin olevan Armfelt'ilta. Pakahtuvalla sydämellä luki Magdalena
sen läpi useamman kerran, sanat painuivat ikäänkuin tulikirjaimilla
kirjoitettuina hänen mieleensä, jäinen kylmyys virtasi hänen suoniinsa,
ja kylmä hiki tippui hänen otsaltansa suurissa pisaroissa.

Salaisella riemulla huomasi Edman hänen kasvoistansa koko hänen
sielunsa tuskan ja, vaatien saadaksensa kirjeen takasin, jota Magdalena
piti värisevässä kädessänsä, kysyi hän, mitä hänen tulisi sanoa
herttualle.

— Sanokaa hänelle, ett'ei paroni Armfelt'in käsialaa oltu osattu kyllin
hyvästi jäljitellä, pettääksensä minun silmiäni, — vastasi Magdalena,
jota, vaikka olikin täydellisesti vakuutettu tämän kirjeen olevan
Armfelt'in kirjoittaman, ei kuitenkaan saatu myöntämään sitä sille,
jonka hän piti vainoojanansa.

Ei, kaikki ei ollutkaan hänestä yhdentekevää! Ah, miksi ei hän saanut
kuolla, ennenkuin hän oli tuon julman kirjeen lukenut, — kuinka hän
halusikin kuolla! — Ja hyljätyksi tuntemisensa koko tuskalla peitti hän
kasvonsa käsillään.



KUUDESKYMMENES LUKU.


— Hänellä mahtanee olla luja mieli, tahi kentiesi ovat
kärsimiset tehneet hänet välinpitämättömäksi kaikesta, — lausui
herttua-hallitsija, joka kahdenkesken suosikkinsa kanssa usein puhui
tästä asiasta, mikä näytti kovin makaavan hänen mielessänsä, ja
jatkoi: — Sillä neiti Rudenschöld ei näy laisinkaan olevan tyytymätöin
tuomioonsa.

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne tarkoittaa Magdalena
Kaarlon-tytärtä, — lausui Reuterholm synkällä katsannolla.

— Niin, niin, Kaarlon-tytärtä; mutta miten lieneekään ollut, sanotaan
hänen tuomiota julistaessa olleen erinomaisen kauniin.

— Pimeyden ruhtinaskin oli enkeli ennen lankeemistansa... Kaarlontytär
on samoinkuin hänkin saanut kauneuden epäsiveellisen ja turmellun
sielunsa peitoksi.

Herttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei
hän nyt pyydäkään armoa...

— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.

— Mutta minä en saa sitä päähäni... totta puhuen ystäväiseni, minä
pelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle,
tuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi...

— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä
laisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet,
miten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat
hoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle
kirjoittamia rakkaudenkirjeitä!

— Niin, niin, todellakin... se oli hirveätä! —

— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto.
Vakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki
kapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä
seuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette
tällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella
suojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun
kapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.

— Olet kentiesi oikeassa... häntä on rangaistava, vaan ei
kuolemanrangaistuksella.

Magdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää
armoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli
hän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin
käydä häntä tervehtimässä.

Kepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla —
tulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat
kentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli
olemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää...
riensiväthän minuutit... kohtaamisen hetki löi.

Ilon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä
vedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman
veljensä syliin.

— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset
lapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,—
leikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.

— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. —
Voitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle
matkaansaattanut?...

— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella...

— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän...

— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni...
rakkain, lemmityin sisareni.

— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin
takana, nyt astui esille.

— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi
menettäneeni!

— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten
päivinä... ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat
sisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.

— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan... minä
luulin siten voivani palauttaa sinut... luulin voivani temmata sinun
sydämestäsi rakkauden, joka... niin, hyvä Jumala, kuinka suurta
surkeutta se on matkaansaattanut!

Magdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, —
lausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut... ei kuitenkaan
valtiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä
vilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta
rakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.

— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä;
— minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden
viittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä
niiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat...

Magdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar
istuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.

— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi
kuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta... Minä olen suuresti
hairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni
minkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset
minun tunteeni lienevät olleetkin... niin... Jumala katsoo sydämeen,
ja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa
laatua... puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin _oli_, sillä
sitä tunnetta ei enään _ole_, sitä ei saa olla, vaan se on kuten
rikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken
uhrasin, hän...

— Älä puhu hänestä, Malla... itke tässä minun rinnoillani!

— Entä äitimme... tuskin rohkenen häntä kyselläkään.

— Hän on sairas... on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon
sinulle hänen terveisensä.

— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!

— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää
tukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet
rikkonut... sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen,
tarvitsee koettaa saada armoa!

— Minä en voi enkä tahdo!

— Sinä _voit_ ja sinun _tulee_ se tehdä. Sielusi ijankaikkinen
autuus... ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä
näyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu.
Elä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta,
elä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan
luona!

— Ijankaikkisen autuuden... Jumala, oi Jumala! — Magdalena oli
peittänyt käsillään kasvonsa, ja kyynelvirta valui nyt hänen hienojen
sormiensa lomista. — Niin, hänen sisarensa oli oikeassa, hän ei ollut
vielä valmis kuolemaan... ei vielä arvollinen astumaan Jumalan kasvojen
eteen!

— Tahdon siis elää, jos se on Korkeimman tahto, koettaakseni sovittaa,
— kuiskasi hän, — johda minua, Karolina, oikealle tielle, tue minua,
ett'en horjuisi.



KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


Tuomio oli nyt mennyt tavallista tietä ja jätetty korkeimman oikeuden
tutkittavaksi sekä sieltä (kuten sanottiin) kuninkaalle.

Jos tuomitut aikoivat lähettää armon pyyntöä kuninkaalle, olisi
se tehtävä viimeistänsä elokuun 29 päivänä. Sisarellensa antaman
lupauksensa mukaan kirjoitti siis neiti Rudenschöld seuraavaa:

 Suurvaltaisin, Kaikkeinarmollisin Kuningas!

 Kuninkaallisen hovioikeuden tuomitsemana ei minulla ole muuta keinoa
 kuin turvautua valtioistuimeen, jossa hallitsijan jalomielisyys ja
 lempeys vielä voi elähyttää pian sammuvan toivon heikkoa tuiketta.
 Minä rohkenen ottaa tämän viimeisen askeleen, ei välttääkseni
 onnettomuutta, ei, se on tullut minusta luopumattomaksi, vaan
 ainoastansa siinä tarkoituksessa, että, mikäli mahdollista, pääsisin
 sen raskaammasta taakasta. Kiellettynä näkemästä kaikkea, jota
 kunnioitan ja johon tunnen ystävyyttä sekä mieltymystä, olen jo omasta
 kohdastani kuollut; nämät suloiset tunteet, jotka ennen olivat elämäni
 viehätys, täydentävät nyt vaan tuskieni lukua. Näin kurjassa tilassa
 ei minun pitäisi koettuakaan jatkaa elämätäni, jonka hallitsijan
 epäsuosio, lain uhka sekä vankeuteni hirmuisuus on tehnyt minulle
 tukalaksi; mutta elämästä luopuminen minun ijälläni rikoksellisena,
 jota kuolinhetkellä vaivaa omantunnon nuhtelemiset omaisieni ja
 masennetun äitini minun onnettomuudestani tuntemasta murheesta ja
 tuskasta sekä seurattuna hautaan kansalaisteni epäsuosiollisilta
 arvosteluilta ja pidettynä arvotoinna saamaan kuninkaani
 sääliväisyyttä ja närkästyneen hallitsijan anteeksi antamasta, —
 kaikki tämä on kauheampaa kuin kuolema ja saattaa minun sieluni
 suureen ahdistukseen.

 Jos minä, vietellyn mielikuvitelman harhaan johtamana, olen
 kiihoitetuilla mietteilläni mennyt lain rajain yli, ei se ole
 tapahtunut isänmaani vahingoittamisen aikeessa eikä loukatakseni
 sen suuriarvoista hallitsijaa. Oikeuden tarkkuus ja tuomarein mitä
 ankarin tutkintokaan eivät ole huomanneet minua muuhun syylliseksi,
 kuin että olen ollut ilmiantamatta noita häälyviä hankkeita, joita
 minun rakkauteni niiden yrittäjään ei sallinut minun luulla olevan
 olemassakaan. Tätä, ei kerrallaan tahi missään kokonaisuudessa, vaan
 katkonaisesti ja monenlaisten muiden asioiden sokaisemaa, silloin
 tällöin saatua ilmoitusta alituisesti vaihettelevista ajatuksista
 ja mielioikuista ei kentiesi voitane pitää todellisena tietona
 tuosta pääasiallisimmasta, valtakunnan hallitusmuodon muuttamista
 tarkoittavasta aikeesta, jonka tuottama vaara ei ole, asian näin
 ollen, tullut minun huomioonikaan ja jonka estäminen on osaksi
 näyttänyt minusta tarpeettomaltakin, sittekuin kaikki nämät hankkeet
 minun kehnon käsitykseni mukaan jo aikoja ennen olivat hyljätyt jo
 sillensä jätetyt. Tutkinnossa ja viimeksi hovioikeuteen jättämässäni
 selityksessä olen laveammin, kuin nyt rohkenenkaan kertoa, ilmaissut
 kaikki ne lieventävät seikat, jotka tässä asiassa puhunevat minun
 puolestani. Sidottuna lain ankaraan kirjaimeen, ei oikeus ole voinut
 ottaa niitä mihinkään huomioon; rohkenen kuitenkin vielä kerran
 huomauttaa niitä hallitukselle, jolla on mitä suurin kyky eroittamaan
 rikosta hairahduksesta ja omanvoitonpyynnön, koston tahi kunniahimon
 rohkeita yrityksiä harhailevien tunteiden erehdyksistä ja jolla on tuo
 nimenomainen oikeus, joka sille on milt'ei ainoa palkinto valtikan
 tuottamista huolista, nimittäin armahdusoikeus. Tämäpä valtikkaan
 eroittamattomasti yhdistetty oikeus voi ainoastansa minultakin
 hälventää ne onnettomuutta uhkaavat pilvet, jotka minun ympärilläni
 kulkevat, ja ainoa lohdutukseni on, että sillä nuorella kuninkaalla,
 joka nyt Ruotsin valtaistuinta kaunistaa, sekä sillä jalolla
 ruhtinaalla, jonka valveilla olevan viisauden kautta kaikkinaiset
 vaarat tulevat estetyiksi, on sydän joka heltyy onnettoman huutaessa.
 Jo epäileminenkin armon ja pelastuksen löytämisestä Vasa-suvun
 hallitusistuimelta, olisi heidän majesteetillisyytensä loukkaamista,
 enkä olekaan vielä kylliksi epätoivoisena tätä epäilemäänkään. Ollen
 ensimäinen nainen, jonka ruotsalaiset aikakauskirjat tietävät kertoa
 takertuneena rikokseen valtikkaan pyhyyttä vastaan jätetyksi tuomarein
 tutkittavaksi, älköön laki minussa nähkö ensimäistä järkähtämättömän
 ankaruutensa uhria.

 Luottamukseni herättyä kuninkaan ja hallitsijan armoon, rohkenen
 nöyrimmästi anoa helpoitusta ylitseni julistetussa kuolemantuomiossa.
 Tulkoon minulle suotu anteeksiantamus koko Europassa julkisesti
 todistamaan lempeyden pitävän perintöoikeudella Ruotsin valtikkaa;
 valtaistuimelta lähteneen sääliväisyyden hyvittämänä vakuutettuna
 hallitsijan anteeksiantamisesta sekä suopeudesta, tulen saavuttamaan
 kaiken sen onnellisuuden, joka minulla enään voi olla saavutettavissa
 ja kärsivällisyydellä kestää muut onnettomat kohtaloni, jotka
 kuitenkin pian tulleevat avaamaan hautani.

 Olen syvimmällä alamaisella kunnioituksella, Suurivaltaisin, Kaikkein
 armollisin Kuningas! Teidän Kunink. Majesteettinne nöyrin ja
 uskollisin palvelijatar sekä alamainen

                                       Madelaine Rudenschöld.(65)

Tämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden
asiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.

Asia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli
kutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin
oleskeli.

Kuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä
rangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.

Valtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka-
ja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille
kirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä
pantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.

— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus
soveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja...

— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen
rakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei
sanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti
seisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni
pois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia
hautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.

Valtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti
Rudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi
kohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä
antanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan
tuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen
iloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen
sääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän
lausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.

Mutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen
kiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä
kiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.

— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä
poistua!

Luomatta hallitsijaan silmäystäkään, meni Itägötlannin herttua heti
pois; häntä seurasi taas valtionvalvoja, ja Magdalena Rudenschöldin
vainoojilla oli nyt vapaa valta.

— On joitakuita, jotka soisivat, ett'ei tämä Magdalena Kaarlontytär
saisi laisinkaan rangaistusta, — lausui Reuterholm, samassa kun
hänen tuliset silmänsä tähystelivät neuvoston jäseniä, joiden
hämmästynyt enemmistö heti valtionvalvojan sanat kuultuaan oli
herennyt ajattelemasta noita ehdotettuja "kolmeakymmentä vitsaparia"
sekä valmistuisivat aivan äänettöminä antamaan erimielisyyden myrskyn
vapaasti raivota heidän päänsä yli. Mutta, — jatkoi suosikki, —
vaikkapa se olisikin vastoin Ruotsin lakia, vannon minä hänen tulevan
rangaistavaksi!

Varoittava, milt'ei rukoileva silmäys sattui Reuterholm'iin
hallitsijalta, joka häntä keskeytti:

— Hänen rikoksellensa määrää laki kyllä rangaistuksen, ja jos ei yksi...

— Minä pysyn yhä vaatimuksessani vitsarangaistusta, — keskeytti Sparre
rohkaistuna, tietäessänsä Reuterholm'in hyväksyvän hänen sanojansa.

— Minä kuitenkin pelkään, ett'ei se käy laatuun, - virkkoi hallitsija,
epäillen, pitäisikö hänen tälläkin kertaa noudattaman suosikkinsa
toivoimusta.

— Minä puolestani en huomaa tämän rangaistuksen tarvitsevan
minkäänmoista muuttamista ja pysyn vaatimuksessani vitsarangaistusta.
vaikkapa hän saisi yhden ainoan parin. (66) — jatkoi Sparre, pysyen
kovapintaisesti kiinni tässä rangaistustavassa.

— Palatkaamme ensi kokouksessa tähän asiaan, jota täytyy mitä tarkimmin
punnita, — lausui herttua-hallitsija, ja saatuansa Reuterholm'lta
tulisen silmäyksen, lisäsi hän, nousten seisovallensa: — Tämä nainen
ansaitsee todellakin mitä ankarimman rangaistuksen!

Huhu tästä vitsoihin tuomitsemisesta kulki ikäänkuin kulovalkea
yleisön kesken, joka hämmästyksellä sekä kauhistuksella otti vastaan
tämän uutisen; hovikin tunsi siitä mitä suurinta suuttumusta, ja sen
mielipiteellä oli sangen suuri vaikutus tämän asian ratkaisemiseen.

Herttuan puoliso sekä hänen hovinaisensa kulkivat vaitonaisina ympäris,
eivätkä vastanneetkaan, herttuan tahi Reuterholm'in heitä puhutellessa;
tätä viimeksimainittua he tuskin olivat näkevinänsäkään. Tässä
ylhäisessä piirissä oli muuan kreivi Sköldebrand (67), joka päätti
koettaa kaikkia, pelastaaksensa Rudenschöld'in nimeä tästä hirmuisesta
häpeästä.

Päästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän
läheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia,
keskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä,
soittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi
kappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että
Reuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin
alkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli
toteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen
äkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.

Pian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä
kahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen
rinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä
vitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle
tuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella
tulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen
antaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä
keskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.

Hovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto
seuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden
seisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.

Samalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin
herttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen
häntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin
hän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.

— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä
lievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui
Fredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta
tuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä,
kauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen
tarjonnut hänelle käteni... minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän
mielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan,
harhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä
voi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja
mitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin
näyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi
saanut kärsiä paremman asian puolesta.

— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja
tiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!

— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa
tulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, —
jos Magdalena olisi voinut aavistaa... niin, olenpa kylläkin itsekäs
toivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni... Muistan
kerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja _sitä_ ei hän ole
voinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen
päähänsä!

— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä... tarkoitan sitä
vainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!

— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.

— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin
täydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni
matkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen
välitystänsä...

— Sen tiedän, — keskeytti ruhtinas, — ja paroni Ehrenkrona saa tietysti
häneltä tämän lupauksen; mutta siitä huolimatta, paronitar-hyväni...

— Ah, minä olen ollut paroni Reuterholm'in puheilla, joka on mitä
ystävällisimmin vakuuttanut, ett'ei mitään pahaa tulisi sisarelleni
enään tapahtumaan... hänkin arvelee Magdalenan jo kyllin kärsineen ja
on kunniasanallansa luvannut neuvoston tuomion tulevan peruutetuksi, ja
Magdalenan saavan täydellisen armon... Kaiken pyhän nimessä on hän tätä
vakuuttanut ei ainoastansa minulle, vaan koko suvullemme ja kaikille
ystävillemme. Ah, minä tulen viemään Magdalenan mukanani, me tulemme
asumaan maalla yksinämme sekä levossa ja rauhassa... meidät tullaan
unohtamaan, ja kentiesi tulemme mekin kerta unohtamaan murheemme.

Vähäinen hymyily ilmaantui rouva Ehrenkronan kalpeille kasvoille, ja
hän lisäsi:

— Tästä ehdoituksestani olen antanut tiedon herttualle, ja minä tahdon
tästälähin olla edesvastauksessa Magdalenasta, eikä herttua enään
tule saamaan vihastumisen syytä... jo huomena saan vastauksen tähän
pyyntööni.

— Mutta minä neuvon teitä jo _tänään_ heittäymään hallitsijan
jalkoihin. Olkoon paroni Reuterholm houkutellut häntä mihin tahansa,
Kaarlo on helläsydäminen ja hän tulee säälimään Magdalenaa ja hänen
nimeänsä. _Rudenschöld!_ Ei kukaan Lovisa Ulrikan pojista saa unohtaa
tätä nimeä... ilman teidän isäänne, paronitar, ei meidän nerokas,
korkeasti nukkunut äitivainajamme olisi ollut Ruotsin kuningattarena! —
Tuo ritarillinen ruhtinas lausui tämän tunnustuksen kaikella luonteensa
lämmöllä sekä jatkoi: — Lovisa Ulrika tunsi aina ystävyyttä teidän
isäänne ja sukuanne kohtaan; Kaarlo ei tule tätä unohtamaan, vaan
noudattamaan hänen esimerkkiänsä; nyt on aika hänelle näyttää, ett'ei
entisiä palveluksia unohdeta. Rohkeasti siis, paronitar, älkäätte
luottako välityksiin eikä lupauksiin, vaan ainoasti omaan itseenne ja
menkää viipymättä herttuan puheille!

Näin lausuen meni Fredrik-ruhtinas pois, mutta ei ainoastansa tämä
ruhtinas eikä herttua: hallitsijan puoliso sekä hoviväki, vaan yleinen
kansakin ilmaisi julkisesti säälivänsä tuota neiti Rudenschöld-parkaa,
ja silloin ei säästetty hallitsijaa eikä hänen neuvonantajiansakaan;
mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että isommissa seuroissa
"vartijahuutona laulettiin Marseillen laulua."

Ruhtinaan kehoituksesta meni kuitenkin paronitar Ehrenkrona suorastansa
hoviin.

Hallitsijan etehisessä tunkeili herroja virka- ja juhlapuvuissansa;
siellä näkyi myöskin joukko tummansinisiä hännystakkia, tulipunaisilla
ompeluksilla ja vapaamuurarein risti kullatuissa napeissansa.
Tähän huoneesen ohjasi nyt paronitar Ehrenkronakin, puettuna
mustiin suruvaatteisin, askeleitansa. Tuntemansa levottomuus, joka
ruhtinaan käytyä hänen puheillansa oli lisääntynyt, ajoi häntä
nopeasti eteenpäin, ja missä tahansa hän näyttäytyi, väistyttiin
kunnioittamisella hänen tieltänsä.

Niin, hän tulisi heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä hän tulisi
tästä erkanemaan, ennenkuin hän saisi Magdalenalle täydellisen armon!

Heti rouva Ehrenkronan jälkeen astui paroni Reuterholm huoneesen.
Korskeasti ja ylpeästi tervehti hän vartoavia ja, nähdessänsä Katharina
Ehrenkronan, pysähtyivät hänen askeleensa silmänräpäykseksi, ja heleä
puna nousi hänen uljaille kasvoillensa.

Nuot sohvilla ja tuoleilla istuvat ylimykset olivat nousseet
seisovallensa, kaikkein selät notkistuivat, ja ne henkilöt,
joita paroni Reuterholm astuessaan suvaitsi puhutella muutamilla
vähäpätöisillä sanoilla, näyttivät loistavan ilosta sekä jo tuntevansa
tuon armon auringon suloista vaikutusta, joka suosikin suosiollisella
luvalla tulisi valtaistuimelta heille virtaamaan.

Siten, väliin astuen eteenpäin, väliin pysähtyen, oli Reuterholm pian
ennättänyt sille paikalle, jossa paronitar Ehrenkrona maltillisesti
varroten odotti.

— Minä käsitän paronitar-hyväni, miksi te olette tänne tulleet, —
lausui hän äkkiä ja suurella kohteliaisuudella; — mutta te voitte olla
levollinen, vaikk'ette tänään saakaan puhutella hallitsijaa, joka
äkkinäisen pahoinvoinnin vuoksi on täytynyt mennä vuoteesen — ja nyt,
kääntyen muihin odottaviin, lisäsi hän ääneensä:

— Hyvät herrat, hänen kuninkaallinen korkeutensa, herttua-hallitsija ei
päästä tänään ketäkään puheillensa!

Vahtipalvelusta tekevä kamariherra näytti hämmästystä, jota hän
kuitenkin äkkiä koetti peittää, ja syvään kumartaen vetäytyi hän
Reuterholmin taakse, joka yhä kestävällä kohteliaisuudella saattoi
oukamustunutta paronitar Ehrenkronaa etehisestä, tämän tankatessa
murtuneella äänellä esityksiä ja rukouksia.



KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Seuraavana, syyskuun 24, päivänä, samana, jolloin herttua-hallitsija
oli luvannut antaa vastauksen paronitar Ehrenkronan pyyntöön,
saadaksensa viedä onnettoman sisarensa mukaansa maalle ja jolloin
Reuterholm'kin oli luvannut Magdalenan tulevan saamaan täydellisen
armon, tuli tämän vankeuteen kello 8 aamulla kaartissa palveleva
majuri, paroni Silfverhjelm. Hän oli kovin mieleltään liikutettuna,
ja heittäen itsensä nojalleen eräälle pöydälle, peitti hän, ääneensä
itkien, kasvonsa käsillään.

— Onnetoin neiti Rudenschöld! — huudahti hän, — jos te milloinkaan
olette tarvinneet mielen lujuutta, tarvitsette sitä tänään. Te ette
tiedä, mikä teitä odottaa!

— Kuolema! — vastasi Magdalena. Hymyily elähytti hänen kalpeita
kasvojansa, ja hän pani nöyrästi kätensä ristiin.

— Ei, vaan tuhat kertaa pahempi kuin kuolema!

Kyyneleet estivät häntä jatkamasta.

Samassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan
herttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että
hän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman
kirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen
vankeuteen.

— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä
kestää... en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään
_armoksi!_ Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla
täytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!

— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti
kolkosti.

— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei
rohjennut luoda silmiään laattiasta.

— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt
annetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki
heikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta... eikö tässä ole
onnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.

— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille
sitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni
Silfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.

— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —
Tuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!

Vouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä
upseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld
nyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän
vartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali
sekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.

Magdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes
lievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä
loistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut,
oli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä,
muuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille
kasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.

— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa
tulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni
Silfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua
odottaa... te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis
hyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!

— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en
uskalla jättää teitä yksinänne.

— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten
minuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja
osoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta,
niin olette itse sanoneet... sentähden rukoilen teitä sallimaan minun
häiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!

— Noh, niin kylläkin... jos te vaan lupaatte...

— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena
keskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.

Silfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti
Rudenschöldin yksinänsä.

Magdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen
telkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä —
yksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä
väristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska
esti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.

Äkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin
uutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.

Näin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa
kirmailivat keskenänsä.

Mennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi.
Tuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa,
viettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus
alituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä
huumaavat riemut, niin, hänen lempensä!

— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun
sydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni,
ja suo minulle se rauha, jota halajan!

Anteeksi, Hedvig De la Gardie!... Ei, ei niin... _Hedvig Armfelt_,
voitko suoda minulle anteeksi?... Alati olen karttanut sinua muistella,
sinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet
ja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja
karkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen
tehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko
tämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä,
minä olen tehnyt kovin pahoin... mikä on naidun naisen suurin onni,
sitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut
itseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on
arveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala,
sen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole
lopussa... minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti,
lähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli... vahvista ja varjele minun
järkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun
rauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä
olisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan
sinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja
siunaat minua!

Sellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti
hän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä
elämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä
ylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista
hetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä
ahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.

— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm
astui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.

Samalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli
astunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita
myöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian
kadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä
tavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti
täällä muodosti.

Siihen hän sitte pysähtyi.

Hänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden
poskiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat
hämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja
kaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää
pään vieressä.

Mutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla
vallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.

Veri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten
kosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli
äkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti
voi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.

Hiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien
nojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo
kokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet
kostuttivat kaikkein silmiä.

Magdalena seisoi muutaman minuutin ikäänkuin salaman iskemänä.
Temmattuna vankeuden yksinäisyydestä ja ollen kaikkein silmäiltävänä,
tunsi hän voimansa heikkenevän, ja horjuen kaatui hän kaakinpuuta
vasten. Muuan poliisipäällikkö tarjosi hänelle silloin lasillisen
vettä, jonka hän tyhjensi väristen hengittämällä.

Nyt luettiin hänen tuomionsa uudestansa väkijoukolle, jonka tehtyä
pyöveli häntä lähestyi, ja laskien kömpelön kätensä Magdalenan olalle,
tahtoi hän temmata pois hänen kaulaliinansa, pannaksensa kaularaudan
hänen kaulaansa. Kauhistuen väistyi hän syrjään ja loi nyt niin
kunnioitusta herättävän silmäyksen pyöveliinsä, että tämä jäi ikäänkuin
kivettyneenä seisomaan.

— Jätä se tekemättä, — lausui laamanni Gripenstråle, joka johti
rangaistuksen toimeen panemista.

Tuo pitkä, hirveä tunti alkoi nyt.

Magdalena piti päänsä tässä silmänräpäyksessä pystyssä, hänen siniset
silmänsä kiilsivät kuumeenloistosta, hänen kalpeille poskillensa
nousi väliin purppuraliekkejä, ja hänen höyhenen kevyisillä
kähärillänsä leikittelivät auringonsäteet ja tuuli. Hän seisoi
liikkumatta paikallansa, vastaten tuskallisesti hymyillen muutamiin
kaupunginlääkäri Fröbergin tekemiin kysymyksiin hänen voinnistansa,
jolla lääkärillä ynnä kahdella pyövelin rengillä oli rangaistuksen
kestäessä sijansa kaakkilavitsalla.

Sieltä täältä kuului joku kuiskaus joku sääliväisyyden huokaus hänen
ympärillänsä ja osa väestä peitti liikutettuna kasvonsa käsihinsä;
näiden joukossa oli Maria Enerot'kin, joka puolipyörtyneenä nojausi
miehensä käsivarteen.

— Ah, että tämän piti hänelle tapahtuman! — huokasi hän hiljaa, — mistä
minun, mistä meidän tuleekaan häntä kiittää!

— Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, — lausui hänen miehensä
levottoman näköisenä.

— Voinko minä jäädä kotiin, kuultuani niin kauhean tuomion julistetuksi
hänelle? Ah, minä toivoin yhä, ett'ei se tulisi täytäntöön! Jumala
häntä varjelkoon ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ylitsensä!

— Onpa häpeä, että hänen pitää kärsiä, kun lain käsi ei ole saavuttanut
paroni Armfelt'ia! — keskeytti hänen miehensä mielikarvaudella.
— Ja mikä muu kuin haaveilija tämä Armfelt sitä paitsi onkaan?
Hänen hankkeensa ovat häälyneet sinne tänne ja puuttuneet kaikkea
johdonmukaisuutta, eivätkä ne luultavasti milloinkaan tule toteutumaan.

— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä
kaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.

— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön
kunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi
hänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä
silmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!

— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra,
peittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.

— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä
heikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta...
Minä en häntä koskaan unohda... Kirkas loiste leimusi tämän miehen
yhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän
jatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia
lemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia
hymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin,
kuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!

— Vaiti, vaiti ystäväiseni!

— Kuinka minä tästä kärsinkin... niin... pian katkee kanteleeni
viimeinen kieli!

— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! —
huudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo,
koettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. —
Josko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä
auttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa
Vihriäisen Lehdon edustalla.

— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen
takanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni,
ett'eivät päässeet tunkeumaan esille.

— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies,
jonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen
punaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!

— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.

— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo
punakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi
puhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä
nutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea
mieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat!
Tässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt
konnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte... anna minun
olla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin,
onko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan,
mutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön
riemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön
nuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua
sillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle,
surma!... Mikä kurjuus... tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!

Neiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki
nyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille,
jotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.

Kalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät
harhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta
ympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat
hänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan
hänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä
tilaisuudessa? (69)

Niin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen
leikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!

Epätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.

— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän
otti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui
hän maahan pyörtyneenä.



KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Neiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna
nostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta
Munkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin
pääsivät kulkemaan eteenpäin.

Väkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä
täällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja
hänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja
muuttui yhä kiivaammaksi. (70)

Poliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla
tavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset,
päästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi
hänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo
itseänsä!

Puolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld
vaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät
kulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta.
Vaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin
alallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko
esille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä
sekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki
kirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt
tahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun
häiritsemättä kestää. (71)

Yhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään
yhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti
kannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon
hänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja
pitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi
olevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa,
vesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.

Päivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli
tuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi
jo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen
sielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen
liikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului
hänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!

Magdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä
nämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää
pään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen
akkunaansa häntä töllistelemään.

Magdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin
loukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään
liikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.

Nämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen
ivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten
kanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille.
Ääneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat
kouristukset.

Noin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen
veljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona,
ynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän
jäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen
edessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan
neiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota
hän oli imettänyt omilla rinnoillansa.

Kauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan
makuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: —
Lapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan
raskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen
tappaneet!

— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona,
joka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja
äänettömänä nojasi seinään.

Heikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän
oli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.

Laamanni Ullholm laski nyt kätensä Reginan olkapäille. — Joutukaa, —
lausui hän, — kantakaa sukkelaan se vuode tänne huoneesen, jonka me
toimme mukanamme. Pian, pian!

Regina säpsähti seisovallensa. Toimiminen oli hänestä mieluista, ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli vuode jo valmistettuna.

Laamanni Ullholm ja kreivi Rudenschöld astuskelivat kivillä lasketussa
etehisessä edestakasin, sill'aikaa kun rouva Ehrenkrona ja Regina
riisuivat vaatteet Magdalenalta.

Tulisikohan tuo onneloin toipumaan ja virkoamaan jälleen täyteen
tuntoonsa? — Tämä kysymys oli noiden kumpaisenkin miehen mielessä ja
pyöri heidän huulillansa, heidän jälleen astuessaan vankihuoneesen.

— Meidän täytyy lähettää sana lääkärille... ah, laamanni Ullholm,
toimittakaa, että joku lääkäri mitä pikemmin tulee tänne! — lausui
Karolina Ehrenkrona, jonka hienot kasvot ilmaisivat mitä suurinta
levottomuutta. — Ajatelkaahan, niin hirveätä... kun minä vedin
Magdalenan jalasta sukat, lohkeni nahkaa näiden mukana (72). Hän on
varsin heikko eikä ole voinut puhua eikä liikkua... Jumala siunatkoon
teitä sääliväisyydestänne, laamanni Ullholm!... Ja vielä yksi seikka,
saanko minä Pentin kanssa valvoa hänen vuoteensa ääressä ensi yönä?

— Niin, jääkää tänne; siitä otan minä vastatakseni, — virkkoi Ullholm,
joka nyt poistui.

Täydessä houreessa makasi Magdalena tämän pitkän yön, Reginan ja
veljensä sekä sisarensa valvoessa vuoteensa ääressä.

Häpeälava, kaakinpuu, vankeus olivat ne synkät kuvat, jotka epäselvässä
sekamelskassa häälyivät hänen mielikuvitelmassansa ja saivat hänet
muistissansa taaskin elämään noita viimeisen päivän tapauksia.

— Niin, mitä hänellä olikaan hovissa tekemistä? Johan minä sen sanoin
— jupisi Regina, joka milloin kostuttaen hänen polttavia huuliansa,
milloin korjaten hänen päänalustaansa, koko ajan puuhaili tuon
onnettoman ääressä, samalla kun Magdalenan masennettu sisar ynnä
veli, pidättäen hengitystänsä, kuultelivat tämän houreellista puhetta
tahi lievensivät sydäntänsä valituksella tahi lausuivat joitakuita
lohdutuksen sanoja.

— Minun elinvoimani ovat lopussa — kuiskasi Pentti. — Ah, jospa olisin
saanut kuolla nähdessäni hänet seisovan siellä ylähällä kaikkein
kurkisteltavana. Tuota kurjaa hallitsijaa, joka voi sallia heikon
vaimon näin saavan kärsiä ja joutuvan pilkattavaksi, kuinka häntä
kammoksun ja halveksin!

— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.

— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä,
sellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!... Kuinka voit sinäkin,
Karolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa?
Joutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä
nöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!

— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi
kaikki katkeruus, koeta...

— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella
siten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä... niin en tahdo enään
puhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko
sinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo
ovat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois
tästä maailmasta!

Tuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan
voimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli
vaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään
vaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin
Karolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä
palavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja
murheellisia sydämiä.



KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


— Tässä olen nyt kirjoittanut... käsialani on kentiesi hiukan
epäselvää, — lausui neiti Rudenschöld, päänsä vaipuessa levottomana
patjoille, — mutta hän tulee lukemaan sen minun kiihoitettujen
tunteideni syyksi. Niin, äitimme tulee nyt luulemaan herttuan antaneen
minulle täydellisen armon... ja että minua vaan vähän aikaa vielä
pidetään jollakin maatilalla... sinä, Karolina, tulet antamaan hänelle
minun kirjeeni... onnetoin äitiraukkamme! — lisäsi Magdalena, samalla
kun muutamia kyyneleitä valui hänen poskillensa; niitä seurasi pian
toisia, jotka vierivät yhä kiivaammin ja kiivaammin.

— Nämät kyyneleet; tulevat lieventämään hänen mieltänsä, — ajatteli
Karolina, joka helleydellä vastasi sisarensa suuteloihin.

— Äitimme, oi äitiparkamme! — kertoi Magdalena, — tullenkohan koskaan
häntä enään näkemään?... ollessani vartioituna huoneessani, sain
hänestä väliin nähdä vilahduksen, nä'in hänen tähystelevät silmäyksensä
luoduiksi akkunaan!... mutta minulla ei ollut rohkeutta tulla näkyviin,
enkä rohjennut viitata hänelle jäähyväisiäni. Minkä häpeän, mitä
kurjuutta olenkaan tuottanut hänen harmaille ohimoillensa!

— Sinä tulet mieleltäsi liian liikutetuksi, — huokasi Karolina, — sinä
et saa puhua ja kaikkein vähimmin tästä!

— Voinhan minä vaijetakin, mutta nämät ajatukset eivät minusta koskaan
tule luopumaan, vastasi Magdalena murheellisesti hymyillen, jonka
jälestä hän lisäsi:

— Ja nytkö sinä menet pois?

— Menen, pian jälleen palatakseni!

— Nyt olen ollut täällä toista vuorokautta, — lausui Magdalena,
kääntyen hetken vaijettuansa tuskallisesti Penttiin päin, joka nyt
yksinänsä istui hänen vierellänsä. — Ajatella, että vuosi vuodelta
tulee kulumaan, ja minä aina olemaan täällä, samalla paikalla...
samassa kauheassa seurassa.

— Sinä olet liian heikko puhumaan, lääkäri on sen kieltänyt... sinun
kuumeesi kiihkenee, ja sinun kätesi polttavat kuin tuli. Ei, nyt
on minun puhuminen, ja sinun kiltisti kuulteleminen, — ja sitte
kertoi Pentti kaikesta siitä sääliväisyydestä, jota Magdalenalle oli
osoitettu, ja miten väkijoukko oli hyökännyt hänen vankeuteensa,
kirjoittamaan muistiin niitä värsyjä, joita hän oli seinille piirtänyt
sekä miten kaikki olivat pidelleet kädessänsä hänen kultakelloansa
ja katselleet sitä sekä ripustaneet sen jälleen koukkuunsa, samalla
kun he olivat jaelleet keskenänsä muutamia hänen omaamiansa rihma-
ja silkkilanka-keriä, vanhoja sormikkaita y.m. hän kertoi myöskin,
kuinka monen monituista sanansaattajaa muukalaiset ja ystävät
olivat lähettäneet tuon pitkän matkan Horn'in tulliportin kautta
tiedustelemaan Magdalenan vointia, ja että Tukholman porvaristo, huhun
levittyä hänen kuolemastansa, oli lähettänyt asiamiehiä Ullholm'in
luokse, pyytämään saada pitää huolta Magdalenan hautajaisista, jonka he
aikoivat kuninkaallisella komeudella toimittaa.

Täten puhui hän kauan, ja kädet ristissä kuulteli Magdalena.

Yön varjot tulivat yhä synkemmiksi, lampun säteet valaisivat himmeästi,
ja vihdoin vaikeni Penttikin; hänen päänsä vaipui ales Magdalenan
päänalustalle ja murheen sekä ponnistusten väsyttämällä ei hän enään
voinut pitää silmiänsä auki.

Näin leväten samalla päänalustalla olivat he lapsenakin nukkuneet.
Vankilan synkeydessä kuvittelivat unelmat vielä lapsuuden iloista
rauhaa.

Kauan eivät he kuitenkaan olleet uneskelleet, kun oven raskaat telkimet
työnnettiin auki, ja Magdalena samassa silmänräpäyksessä heräsi.
Vanginvartija astui huoneesen ja antaen hänelle kirjeen, pyysi hän
Magdalenaa joutuin lukemaan sen sisällön, sillä muuan herra oli hänen
huoneessansa vastausta odottamassa.

 "_Jos te haluatte paeta_," luki Magdalena _"on vanginvartija meidän
 puolellamme. Kuudella hevoisella valjastetut vaunut vartoovat teitä
 kamarineitsynenne Horn'in tulliportin ulkopuolella. Eräs rehellinen
 mies, jonka te tunnette, tulee viemään teidät, mihin vaan haluatte.
 Rahoja on hänelle annettu yllin kyllin, ja lisää saa hän Hampurissa,
 Alfverhoffilta, teidän pyynnöllänne. Mutta joutukaatte, aika on
 täperällä_!"

Neiti Rudenschöld kääntyi äkkiä ympäri, silmäillen vanginvartijaa.

— Oletteko te myöntyneet kaikkeen tähän? — kysäsi hän.

— Olen.

Vapaus! — Magdalenan rinta paisui, ja hänen sydämensä tykytti
ankarasti; mutta sen tykytykset heikkenivät vähitellen, ja veri virtasi
jälleen tyynesti häneen suonissansa. Hän ei halunnut _tämänkaltaista_
vapautta, vapautta, jossa häntä ahdistettaisiin kuten metsän otusta! —
Sitä häpeäpilkkua, joka hänen oli tarttunut, ei voisi pestä puhtaaksi
paolla. Vapauden mukana tahtoi hän myöskin saada hyvitystä tahi jäädä
ijäksi päiväksi vankihuoneen seinien sisäpuolelle.

Magdalena, joka yhä oli silmäillyt vanginvartijaa, jatkoi äkkiä:

— Oletteko ajatelleet, mitkä seuraukset minun paostani teille tulisi
olemaan? Vaan sama se, paosta minä vähät huolin; mutta sen teen minä
teidän ja teidän lastenne tähden enkä tahdo johdattaa teitä vaaraan
enkä itseäni uusiin rettelöihin... Sanokaa kiitoksia sille herralle,
joka on teidän luonanne, mutta minä jään tänne.

Vanginvartija riensi pois, vieden tämän vastauksen; mutta Magdalena ei
nyt enään voinut nukkua. Monet ajatukset tunkivat hänen mieleensä ja
kysymistänsä kysyi hän itseltänsä: Oliko se Reuterholm, joka tahtoi
syöstä hänet uuteen onnettomuuteen, vai oliko hänellä todellakin joku
uskollinen ystävä, joka halusi häntä pelastaa?



KUUDESKYMMENES VIIDES LUKU.


Verkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.

Hänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä
liekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla
huulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen
kauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.

Se sääliväisyys, jota hän yleisössä oli herättänyt, ei ollut
huikenteleva, menehtyvä tunne, ja se tekikin kaiken, lievittääkseen
hänen kohtaloansa. Niinpä tuli eräänä päivänä kauppakollegion jäseniä
sanomaan hänelle muistavansa, kuinka rakastettu hänen isänsä oli ollut
sen pitkän aikaa, jonka hän oli ollut heidän esimiehenänsä, ja että he
nyt halusivat toimittaa hänen onnettomalle tyttärellensä jonkinmoista
helpoitusta onnettomuudessansa. Tämän johdosta olivat he, koska
kehruuhuoneen kartano oli kauppakollegion oma, antaneet korjata ja
sisustaa kaksi huonetta ynnä keittiön, jotka, ollen erääsen puutarhaan
päin, olivat erillänsä vanki kopeista ja omalla käytävällä, johon iso
rautaovi johti. Tämä oli avattava aamusilla ja suljettava ehtoisin, kun
hän vaan antaisi lupauksensa, ett'ei käyttäisi väärin tätä vapauttansa;
sillä muuten tulisi hän antamaan heidät alttiiksi herttuan vihalle,
koska tämä ei vielä tietänyt mitään koko toimesta.

Lupauksensa — oliko hänen kunniasanallansa enään minkäänmoista arvoa?
Heleä puna nousi Magdalenan kalpeille kasvoille.

— Niin, minä lupaan! — vastasi hän ilon ja ylpeyden tunteella; hän ei
siis ollut kokonaan menettänyt luottamustansa.

Neiti Rudenschöld muutti nyt heti näihin huoneisin, joissa oli
tuoksuavia kukkia akkunoissa ja pehmeitä peittoja laattialla. Jokaista
huonekalua tarkasti hän erittäin, ja kyyneleet tulivat silloin hänen
silmiinsä, — hänellä oli siis taaskin koti kauan puuttuneilla ja
kaivatuilla mukavuuksilla sekä koristuksilla! Puutarhan käytävät olivat
poratut, hedelmäpuiden lehdet putosivat kuihtuneina ja kellastuneina
maahan ja syksyn tuuli puhalteli huoneiden nurkissa, kuitenkin
kehoittaen: — ulos, ulos!

Niin, hän sai siis vielä kerran nauttia vapauden suloa... hän heitti
huivin olkapäillensä ja riensi ulos! Kyyneleet valuivat yhä hänen
poskillensa, hän pani ristiin kätensä, loi korkeuteen silmänsä,
ja hänen kiitollisuutensa huokaus kohosi pilviä ja avaruuttakin
korkeammalle.

Hänen huoneensa akkuna avattiin ja muuan ääni mainitsi hänen nimeänsä.
Pentti oli tullut tänne, ja hymyillen heittäytyi Magdalena hänen
rinnoillensa; seuraavassa silmänräpäyksessä sulki hänen vanhemman
sisarensa käsivarret heidät molemmat. Pentti vei nyt Magdalenan
juhlallisesti katetun pöydän ääreen, ja tämä tarjosi nyt ruokaa noille
rakkaille vieraille, mutta hän voi töin tuskin käsittää kaiken tämän,
mikä häntä ympäröi, olevan suloista todellisuutta.

— Minusta tuntuu ikäänkuin olisin pelastettu haaksirikosta — lausui
hän, tuntien yhtä suurta halua itkemään kuin hymyilemäänkin, — minä
toivoisin vaan puutarha-aidan olevan poissa, jotta minä... Magdalena
vaikeni äkkiä ja lisäsi pienellä huokauksella: — Juuri saatuamme, mitä
tuskin olemme rohjenneet uneksiakaan, olemme heti valmiit toivomaan
uutta... ei, ei, minä olen tyytyväinen, minä _tahdon_ niin olla...
ainakin tänään.

Pakinoiminen noiden kolmen sisaruksen kesken tuli yhä
ystävällisemmäksi; lopulta syntyi kysymys, millä tavoin hänen velkansa
maksettaisiin.

— Kaikki velat yhteensä ei nouse kuin hiukan yli tuhat riksiä... se
ei ole suuri raha, mutta kuitenkin liian suuri kumpaisenkaan teidän
maksettavaksenne, — lausui Magdalena, — ja minä olenkin keksinyt
keinon, jott'en tarvitse vaivata ketäkään. Sinun, Pentti, tulee mennä
Sofia Albertina-ruhtinattaren luokse, pyytämään minulle lupaa entisessä
huoneessani olevien huonekalujen! ja tavaraini myymiseen.

Tämä esitys hyväksyttiin, ja jo pari päivää tämän jälkeen oli
ruhtinatar antanut suostumuksensa; Pentti-kreivi pani nimensä
Dagblad-nimiseen sanomalehteen painettavaan ilmoitukseen, jossa tämä
myyminen julkaistiin.

Lukemattomia ostajia tuli saapuville, kaikki tavarat nousi kalliimpaan,
kuin mitä olivatkaan arvoltansa, ja väki kilpaili saadaksensa jonkin
nauhan, kukkasen, kengän tahi sormikkaan, jota hän oli käyttänyt. (73)

Vallan pitäjät eivät sekaantuneet tähän kauppaan. Saatuansa
kostonhimonsa tyydytetyksi eivät he enään näkyneet etsivän tilaisuutta
hänen loukkaamiseensa; tähän vaikutti etenkin se sääliväisyys, jota
hovi yhä häntä kohtaan tunsi, ja kaikkialla mainittiin mitä synkimmän
mielialan vallinneen Drottningholm'issa sinä päivänä, jolloin neiti
Rudenschöld seisoi kaakinpuussa Ritariholman torilla.

Ei ollut vielä kukaan unohtanut Magdalenan iloista luonnetta, eloisaa
vilkkautta, avonaista, miellyttävää esiintymistä, suloisuutta,
älyä eikä harvinaista kauneutta. Kaikkien silmäykset olivat tänä
onnettomuuden päivänä suuttumuksella luodut Reuterholm'iin,
eikä herttuatarkaan ollut voinut pidättää kyyneleitänsä. Sofia
Albertina-ruhtinattaren kerrotaan, huolissansa siitä julmuudesta, joka
alensi hänen veljensä arvoa, kieltäytyneen tulemasta päivällispöytään.
Hovineiditkin olivat osoittaneet Reuterholm'ille peljästyksen sekaista
kammoa. Herttua näkyi katuvan suosikkinsa kostonhimon noudattamista,
ja hänen sanottiin näyttäneen kylmäkiskoiselta sekä nolostuneelta.
Päivällisajan kerrottiin olleen erittäin tukalan. Herttuatar ynnä
hovineidit olivat ruvenneet itkemään ja hymyillen kuiskailivat he
keskenänsä Reuterholm'in joutuneen samanlaisen rangaistuksen alaiseksi,
kuin sekin oli, jonka hän oli antanut neiti Rudenschöld'in kärsiä. (74)

Herttua-hallitsijan puoliso meni vihdoin niin pitkälle
myötätuntoisuudessaan neiti Rudenschöld'iä kohtaan, että hän toimitti
paronitar Ehrenkronan pyytämään hänelle jotakin muistoa Magdalenalta,
joka heti lähetti hänelle vanhan ajan tapaan valmistetun, Minervan
päällä koristetun sormuksen.

Tämä pieni tapahtuma tuli vihdoin hallitsijan korville, ja hän kysäsi
herttuattarelta kaikkein läsnäollessa, oliko se totta, ja uskalsiko hän
todellakin pitää sormessaan tätä sormusta.

— Tässä se on, — vastasi herttuatar teeskentelemättä; — enpä
todellakaan voi käsittää olevan mitään rikoksellista, että omaan
muiston sellaisesta henkilöstä, jota suosin, joka on onneloin ja jota
aina tulen kaipaamaan.

Reuterholm loi nyt herttuaan käskevän silmäyksen, ja seuraten
puolisoansa syrjähuoneesen, puhutteli hallitsija häntä suosikkinsa
läsnäollessa sellaisella tylyydellä, että hän rupesi mitä katkerimmasti
itkemään.

Tätä ja monta muuta tarinaa kerrottiin hovista, mutta huolimatta
kaikesta sääliväisyydestä yhteiskunnan ylhäisimmästä alhaisimpaan
kerrokseen saakka, sai neiti Rudenschöld kuitenkin viettää kaksi vuotta
vankeudessansa, ilman että minkäänmoista vankeuden lieventämisen
käskyä korkeammasta paikasta annettiin ja saamatta nähdä keitään muita
paitsi sukulaisiansa. Hänen veljensä ja sisarensa, jotka asuivat
Tukholmassa, eivät karttaneet minkäänmoista ilmaa, käydessänsä jalkasin
tuon pitkän matkan häntä tapaamassa, ja tämä sisar, joka huvitusten ja
erhetysten päivinä oli ollut häntä kohtaan ankarin, tuli nyt uskonnon
lohdutuksella lieventämään hänen murhettansa.

Myöskin kävivät muutamat herttuan hoviväestä, kuten hänen palvelusta
tekevä upseerinsa, Adlersparre, kamariherra, kenraali Löwenhjelm,
tallimestari Rothlieb y.m. häntä tervehtimässä huolimatta siitä
vaarasta, jolla herttuan vihastuminen heitä uhkasi.

Nämät eivät kuitenkaan olleet ainoat ystävyyden osoitteet, vaan hän
sai tuta lukemattomia sääliväisyyden todistuksia. Niinpä lähettivät
leipurit hänelle joulu-iltana isoja, hienoilla leivoksilla täytettyjä
vasuja, teurastajat lihaa ja höystekauppiaat kaikellaisia mauksia,
lukuunottamatta monta muuta joululahjaa, mitä miellyttävimmillä
kuvauksilla.

Toisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut
herttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti
Rudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi
siihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa.
Todella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti
Rudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta
koska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna
häväistyksenä, vastasi hän:

— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa
tapauksessa olen päättänyt kuolla.

Vihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in
kirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti
hänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja
eläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä,
sekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.

Neiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta
lausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle
siellä suotaisi täydellistä vapautta.

Tätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija,
joka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään
halusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen
täyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen,
ett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt
vapautensa.

Herttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt
Magdalena suorastaan vankeudesta.

Laivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.

— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut
saamaan luvan siihen.

Magdalena hiipi hänen kainaloonsa.

— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!

Lukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä
nojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi
enään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa
enään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa;
muserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä,
jonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen
sielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu;
mutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman
saastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt
Armfelt'in menestys ainoana harrastuksena.

Aallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan
etukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei
Magdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut
sekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.



VIIMEINEN LUKU.


Oli kylmä huhtikuun päivä. Sade valui virtana kaduilla, joilla
myrsky riehui, käänsi nurin sateenvarjot ja pieksi akkunoita sekä
tuiverteliihe vinkuen ilmassa, yhtä nopeasti palataksensa, ja missä se
vaan reutoeli, syntyi uusia vaurioita sekä meuruamista.

Eräässä Etelämalmin lähellä olevan kadun varrelle rakennetussa
asumuksessa seisoi hyvästi sisustetussa huoneessa muuan
solakkavartaloinen nainen, mustiin puettuna; hänen hienot kätensä
peittivät hänen kasvojansa, ja siinä asemassa, johon hän oli hieman
kumartanut päänsä, oli ikäänkuin kuvapatsaan liikkumattomuutta. Hänen
lähellänsä istui sohvalla Itägötlannin herttua, joka sääliväisyydellä
silmäili tuota heiveröistä naista, lausuen puoliääneensä:

— Olen pahoillani, että minun tervehtimässä käyntini näin on häirinnyt
teitä, neiti Rudenschöld.

— Minä olen niin tottumatoin näkemään entisiä ystäviäni, —
vastasi hiukka huoahtaen neiti Rudenschöld, joka nyt kääntyi
Fredrik-ruhtinaasen: — Niin, minä olen ollut yhteiskunnan hylkäämällä,
ja yhteiskunta ei tule koskaan tätä unohtamaan yhtä vähän kuin itsekään
voin unohtaa kärsimyksiäni! Olen saanut hyvitystä (75) kuten sanotaan,
mutta voiko mitään hyvitystä olla moiselle häväistykselle kuin minun?
Suokaatte anteeksi sanani, teidän korkeutenne, mutta minun mielessäni
on ikuisen murheen aihe, ja jokainen muistutus entisyydestä herättää
minussa yhä uutta tuskaa!

— Minun sääliväisyyttäni, neiti Rudenschöld eivät voi mitkään katkerat
sanat ehkäistä. Olen tullut tänne puhumaan teille nykyisyydestä; olen
tullut tuomaan teille mieluisen uutisen.

— Mieluisen uutisen! — kertoi neiti Rudenschöld. Hänen kalpeille
kasvoillensa ilmestyi ilon vilahdus, hymyily, aukaisi hänen huulensa
ja loi suurempaa kirkkautta hänen silmiinsä. Mielen muutteella, joka
antoi vilkkautta ja suloa hänen jokaiselle eljeellensä, lisäsi hän:
— Jos sallitte, teidän kuninkaallinen korkeutenne tulee tämä uutinen
olemaan ikäänkuin jälkiruokaa meidän puheellemme, ja tämä saattaa
olla tarpeellinenkin. Minä arvaan ja aavistan tärkeitä syitä teidän
kuninkaallisen korkeutenne tänne tulemiseen.

— Kentiesi, — vastasi ruhtinas, leikitellen hämillänsä sohvan
ripsuilla. — Toivon teidän käsittävänne minun suurta ystävyyttäni, —
lisäsi hän, — käsittävänne sitä suurta suosiota, jota teitä kohtaan
tunnen! Noh, niin, te voitte siis päättää, kuinka suurta suuttumusta
tunnen, huomatessani, että teiltä tahdotaan riistää sitä yleistä
sääliväisyyttä, jonka teidän onnettomuutenne on herättänyt.

— Teidän korkeutenne tarkoittaa minulle hyvää... puhelkaamme siis
tyynesti! Nämät sanat lensivät Magdalenan huulilta, hän hengitti
lyhyeen, ja hänen sinisissä silmissänsä oli kimaltava loisto. Hetken
vaijettuansa lisäsi hän: — Millä tavoin tahdotaan minulta siis riistää
tuota yleistä sääliväisyyttä?

— Teistä kuiskaellaan... sanalla sanoen... teistä kuiskaellaan, että...
että te ette olekaan katuvainen Magdalena.

Tuo nuori nainen säpsähti; loistavin silmin ja heleä puna poskillansa
silmäili hän ruhtinasta hetkisen.

Siis kohtaa minua häväistys toisensa perään! — huudahti hän puristaen
ristiinpantuja käsiänsä kovasti toisiinsa ja hän jatkoi kiivaudella:
— Luulinpa olevani, kärsittyäni rangaistuksen valtiollisista
rikoksistani, kyllin rangaistu. Luulinpa lempeni, rikoksellisen,
mielettömän lempeni näyttäneen siksi uskolliselta, ett'ei kukaan
kunniallinen ihminen olisi uskonut noita turhia juoruja, joita ilkeys
vielä huviksensa minusta levittelee. Luulinpa jo hairahduksenikin
suojelevan minua niin kauheasta epäluulosta.

— Te olette kehoittaneet meitä juttelemaan tyynesti... noh, neiti
Rudenschöld, koettakaamme niin tehdä! Ei ole epäilemistäkään, ett'eivät
teidän vainoojanne, joiden kostonhimo vielä ei ole tyydytetty, ole tätä
huhua levittäneet.

— Niin, niin, siten se on, — lausui Magdalena, — niin se mahtanee olla!

— Olen kauan epäillyt, tulisiko minun puhua teille tästä arasta
asiasta, vai ei... Surujen ja murheiden matkaansaattaminen on minusta
vastenmielistä. Mutta ystävyyteeni sekä niihin tunteisin, joita minulla
muinoin oli teitä kohtaan, soveltuu, että koetan pelastaa teidän
kunnianne niistä ilkeistä hyökkäyksistä, joita, salavihkaan tehtyinä,
kerrotaan ja... ja...

— Uskotaan, — lisäsi Magdalena katkerasti.

Sitte tuli vaitiolo, tuskallinen vaitiolo, jonka muutamaa
silmänräpäyksen kuluttua Fredrik-ruhtinas keskeytti:

— Matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld, — lausui hän. — Olen
kerta sanonut naisten, jotka eivät ole arvolliset irroittamaan teidän
kengännauhojannekaan, huvitteleiksevan teitä tuomitsemalla, ja he eivät
pidä teitä semsemmoisena kuin te olette, vaan semmoisena, kuin he
luulevat teidän olevanne. Ei mitkään vastaväitteet, ei ritarillisinkaan
puolustus voi kumota sellaista hylkäämistuomiota; niin puolustus tulisi
ennemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään teidän asiaanne. Teidän
avonaista luonnettanne eivät teeskennellyt virnakot tule koskaan
käsittämään: sitä tulee jokainen naurettava keikailija pitämään
kehoituksena hänen rohkeimpiinkin aikeisinsa. Suokaatte anteeksi,
että puhun teille näin peittelemättä ja että vielä kerran sanon
teille: matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld!... Lähtekäätte
asumaan esim. Parisiin; minä olen kirjeenvaihdossa erään siellä asuvan
ystävätärenne kanssa ja minä tulen kirjoittamaan tästä asiasta hänelle,
hän saattaisi tulla teille hyödylliseksi... Se on nuori nainen,
kylläksi jalo teitä käsittämään, minä tarkoitan tuota nerokasta rouva
Staël'ia... Hänen mieheltänsä olen saanut tiedon siitä suosiosta, jota
hän onnettomuutenne johdosta teitä kohtaan tuntee.

— Ei, ei, teidän korkeutenne, minä en voi matkustaa pois, en voi
temmata itseäni irti täältä!

Tietäkäätte, ett'en voi lähteä, ennenkuin olen sopinut äitini kanssa.
Hän ei tahdo minua nähdä eikä ole minua nähnyt näinä pitkinä viitenä
vuotena, jotka ovat kuluneet, sittekun... tuo kauhea, jonka muistatte,
tapahtui!... Miksi luulette minun palanneeni tänne Gotlannista?
Minä olen häntä etsinyt ja hänen edessänsä itseäni nöyryyttänyt...
mutta hän ei voi suoda anteeksi, hän ei voi leppyä, ja onhan hänellä
syytä ollakin ankara! Minun Armfelt'ille kirjoittamieni kirjeiden
julkaiseminen on häpeä, jota hän ei koskaan voi unohtaa.

— Mutta hänen päätökseensä olla teitä näkemättä sanotaan olevan
tykkänänsä toisellaiset syyt... Niin, neiti Rudenschöld, olenpa omilla
silmilläni lukenut erään kälyni kirjoittaman kirjeen veljelleni, jossa
hän sanoo uusien hairahduksien laajentaneen teidän ja teidän äitinne
välillä olevaa juopaa.

— Södermanlannin herttuatarko... tankkasi Magdalena masennettuna —
herttuatar... ja tämä...

— Charlottan kertomuksiin ei ole aina luottamista, sillä hänen
vilkas luonteensa eksyttää häntä niin helposti; nämät sanat vastasin
veljelleni ja lisäsin: Mitä tähän uutiseen tulee, tiedän varmuudella
sen johtuvan erehdyksestä, sillä neiti Rudenschöld'in ja hänen äitinsä
väli on mitä parahin.

Magdalenan silmäykset kiintyivät kysyväisinä ruhtinaan kalpeihin
kasvoihin, joita nyt elähytti lempeä hymyily, ja hän lausui
vitkallisesti:

— Siis on teidän korkeutenne minua hyödyttääksensä...

— Lausunut ainoastansa totuuden, — keskeytti ruhtinas. — Magdalena,
teidän äitinne ikävöi teitä nähdäksensä... ja minä olen kylliksi
onnellinen saadessani sitä teille ilmoittaa.

— Teidän korkeutenne! — Magdalena oli tarttunut ruhtinaan kumpaankin
käteen, hänen huulensa värisi, ja heikko puna nousi hänen poskillensa.
Tämän on siis teidän korkeutenne tehnyt minulle, — jatkoi hän, — ei,
minun ei sovi valittaa, sillä niin katkerat kuin elämäni kokemukset
ovat olleetkin, olen kuitenkin löytänyt todellisen ystävän!

— Meidän tiemme menevät nyt eri suunnille — jatkoi herttua hetken
vaijettuansa. — Ja matkustattehan te todellakin pois, Magdalena?
Kaukana täältä ja toissijaisissa oloissa sekä toisissa seuroissa
tulette te saavuttamaan rauhan... ei, älkää pudistelko päätänne teidän
on etsiminen ja te tulette saavuttamaan rauhan... suokaatte minun
kuitenkin niin arvella! Riehakkaat huvitukset eivät enään ole teitä
varten, vaan hiljainen, huomaamatoin elämä tulee antamaan teille sitä
levollisuutta, jota te niin hyvin tarvitsette.

— Niin, teidän korkeutenne, yksin oleminen on tarpeellinen minun
rauhalleni, se ainoastansa voi pysyttää mieltäni tasapainossa. Ei
kukaan, joka tuntee minut sekä minun kohtaloni, voinee ihmetellä, että
olen oppinut inhoamaan seuraelämän turhia huveja, joissa minun täytyy
näyttää tuota ulkonaista iloisuutta, joka nyt jo on niin vieras minun
sydämelleni.

Magdalena vaikeni, ja puoliääneensä jatkoi ruhtinas:

— Muistatteko erästä päivää Hagan linnassa, Magdalena? Bellman
oli istuutunut nurmikolle laulamaan, jolloin te ihastuneena häntä
kuultelitte. Te olitte eräässä vihriässä notkelmassa, ja päänne päällä
oli taivas laki, jossa kaikki suli yhteen loistavaksi valoksi. Sitä
kuvaa, jonka silloin nä'in edessäni en tule milloinkaan unohtamaan,
teidän kuvaanne, jolloin te vaaleassa puvussanne lepäisitte nurmella,
teidän keveään päähineenne oli runsaasti kiinnitetty väräjäviä
ruusunnuppuja ja teidän silmänne katselivat kauaksi poispäin. Minä
seisoin huomaamattanne teitä ihailemassa ja ajattelin: näyttäköön
maailma hänestä aina yhtä kauniilta, olkoon hänen elämänsä aina yhtä
suloinen, ja sallittakoon minun tullakseni kerta ystävyydellä häntä
muistelemaan! Ja minä lemmin teitä, Magdalena: — te työnsitte minut
pois luotanne, mutta minun ystävyyteni seurasi teitä yhä. Ei mitkään
olosuhteet ole voineet tukahuttaa tätä tunnetta minun sielustani.
Suokaatte minulle joskus ystävällinen ajatus!

— Teidän korkeuttanne muisteleminen tulee olemaan valokohta minun
elämässäni... tässä tulen riippumaan kiinni! Ottakaatte vastaan, teidän
korkeutenne, minun sydämelliset jäähyväiseni sekä kiitokseni!



ENSIMÄINEN KOHTAUS.


— Anteeksi, äitini!...

— Tule lepäämään rinnoilleni!

— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on
uurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla
kyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä
kalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun
nimeäni!

— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua
kädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun
silmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa;
lapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut
sinun sydämesi!

— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!

Mutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden
taakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni
omilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään.
Minäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti
elämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan,
kuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa
huutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa
varoittava esimerkki minusta!... Onnetoin on se äiti, jonka täytyy
sanoa itsellensä: syy on minun!

— Älä sano niin!

— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!

Illan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät
yhä hellemmin toisiansa.



TOINEN KOHTAUS.


— Viimeisen kerran, Magdalena!

Tämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen
sitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli
tuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden
yli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen
auringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.

Ja tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt
jättää.

— Viimeisen kerran, Magdalena!

Olivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko
ne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova,
korkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan
syvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama
ilmiö?

— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!

Näin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja
vuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas
himmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin
surullisesta hymyilystä.

— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on
sinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa
sinulle... _sinun_ menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen
aina harrastanut, tätä olen aina toivonut.

— Oi, sua uskollista!

— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi...

— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?...

— Sen voin tehdä... sen olenkin tehnyt... Oi, jospa olisin saanut
kuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä
loukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!

— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan
kirjoittanut.

— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni... minä uskon sinua, uskon sinua
niin mielelläni!

Vähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi:

— Kuinka kaikki nyt tuntuukin toisellaiselta!... Enpä enään halaja
tulla suljetuksi syliisi, eikä minulla ole mitään toivomuksia tällä
suloisen kohtauksen hetkellä... kohtauksen, joka on jäähyväiset
elinajaksemme.

— Niin, niin, viimeisen kerran, Magdalena!

Ja Magdalena käänsi kasvonsa hänestä ainiaaksi. Aamun usvat hälveni,
aurinko säteili valovirtojaan vesille, vuorille, torneille sekä
kukkuloille, ja Magdalenan sydämeen tuli sanomatoin rauha — rakkaudesta
anteeksiantavaisuuden synnyttämä rauha.



VIITTEET:


(1) Leskikuningatar Lovisa Ulrikan hovitallimestari.

(2) Itävallan lähettiläs

(3) Näillä ajoin, talvella v. 1872, oli eripuraisuus kuninkaallisessa
perheessä noussut korkeimmallensa. Tätä lisäsi etenkin nuot surkeat
ja liiankin yleiseen tunnetut tapahtumat perintöruhtinaan syntyessä.
Lovisa Ulrika epäili tuon kuninkaallisen lapsen syntyperää, ja
kuningas, jonka iloa tämä katkeroi, kielsi mitä ankarimmilla sanoilla
äitiänsä tulemasta hoviin. Hän kirjoitti tälle muun muassa näin:
"Te olette myrkyttäneet ihanimman päivän elämässäni; nauttikaatte
kostoanne; mutta Jumalan nimessä, älkää antautuko yleisön kostolle;
pysykää kotonanne, älkääkä saattako minulle sitä mielikarvautta, että
näkisin kansani solvaavan omaa äitiäni sen rakkauden vuoksi, jota
kansa minua kohtaan tuntee." — (Schinkel Bergman'in Muistoja Ruotsin
Nykyisemmästä historiasta, ensimäinen osa, siv. 357.)

[Bernd von Schinkel (1794-1882): Minnen ur Sveriges nyare historia I.]

(4) Nykyinen Kustaa Aadolfin tori.

(5) Vuorimestari August Nordenskiöld, svedenborgilaisen veli ja
alkemisti, toimiskeli Drottningholm'illa sievesilaitoksen johtajana,
joka laitos oli varsinaisesti perustettu kullantekemisen salaamiseksi.
(Adlersparren Historiall. asiakirj.)

(6) Björnram tuli Tukholmiin 1780; oli samana vuonna Kaarlo-herttuan
kirjastonhoitajana ja kuninkaallisena kirjurina 400 riksin
eläkerahalla. Oli salaisten tutkimusten pääjohtajana huhtikuuhun 1782,
jolloin joutui kuninkaan epäsuosioon, joka alkoi vetäytyä hänestä pois,
samalla kuin Kaarlo-herttua häntä suojeli. (Adlersparren Historiall.
asiakirj.)

(7) Tuon pitkän matkan, jonka Toll kuninkaan asioissa vuonna 1782
teki Saksassa ja Ranskassa, tarkoitus oli pää-asiallisesti hänen
seurustelemisensa salatieteilijöiden kera, jolta nämät ilmaisisivat
hänellekin tietojaan, joita kerskailivat omivansa. Toll ei onnistunut,
mutta kuninkaan into ei laimentunut, jonka seurauksena on tuo vähän
jälkeenpäin tehty matkustus Italiaan. (Schinkelin Muistelmia Ruotsin
nykyisemmästä historiasta, I osa).

(8) Mäster Nilses oli suurempi ravintola kuin yksikään nykyisistä. Sen
liike oli kesä aikana niin suuri — semmenkin kun Kustaa III:s hovineen
siellä usein piti kemujansa — että sinne ostettiin päivittäin kerman
takia 3 á 400 kannua maitoa. (Bellman'in Ko'otut teokset.)

(9) Naisten sekä yleinen kuin myöskin hovipuku oli musta; pitsihihoja,
joissa oli valkoisesta harsokankaasta tehdyt puuhkaat tulipunaisia
vyöhyitä ja rintaruusuja saivat yksinomaan hoviväki käyttää sekä
naiset, jotka olivat tulleet majesteeteille esitellyiksi.

(10) Mumma oli sakeata, ravitsevaa, vehnästä ja eräästä kirpeästä
ruohosta tehtyä olutta, jonka eräs Christian Mumme oli v.1192
Braunschweig'issä keksinyt.

(11) vanhanaikainen tanssi, jota erittäinkin hypiskeltiin 1750
vuosisadalla.

(12) Siniportti. Tämä nimi johtuu siitä, että vanha, puistoon johtava
ajoportti, joka oli aivan lähellä tuota entistä, vähäpätöistä
ravintolaa, oli siniseksi maalattu. Kustaa III:nen aikana kävi, tässä
ravintolassa sangen epäiltäviä vieraita.

(13) Eläintarha-kaupunginosa oli tähän aikaan milt'ei yksinomaan pieniä
hökkelejä.

(14) Katso: Kirjoituskokoelma, koskeva pukujen muutoksesta Ruotsissa
v. 1778. — Keskutie kansallisen puvun ja nykyisten, ylellisten kuosien
sekä vaihettelevien värien välillä. Painettu 1773. Kunink. Kirjast.

(15) "Ollen toisen kaartin vänrikkinä Tukholmassa komensi Armfelt eräänä
päivänä Kustaa Aadolf'in torilla olevaa vahtia. Sattumalta näkee
hän kreivitär Lövenhjelm'in — yhden noista kolmesta sulottaresta —
tulevan ajaen torin yli, käskee heti huutaa vahdin aseista ja teettää
kuninkaallisen kunnian. Tämä tapaus kerrotaan Kustaa III:nelle,
joka käskettää Armfelt'in puheillensa ja kysyy, mitä niin outo teko
tarkoitti. Tämä vastasi aivan tyynesti pitäneensä ritarillisena
velvollisuutenaan osoittaa kauneuden ja sulouden majesteetille samaa
kunnioitusta kuin tavallisellekin majesteetille. Sekä tuo teko että
vastaus tuottivat tosin Armfelt'ille moniaan päivän arestin, mutta
Kustaa III:nen nerokas silmä oli löytänyt miehensä." (Salattu ei ole
unohdettu, historiallisia lisätietoja, C.F. Ridderstad'in kokoamia,
VIII:mäs vihko, siv. 66.) "Armfelt alkoi ensin virka-uransa kaartissa
ja oli ensin kuninkaan suosiossa, mutta hänen nenäkkäisyytensä ja
kevytmielisyytensä, jotka useassa tilaisuuksissa tulivat näkyviin, teki
hänet pian vastenmieliseksi, jonka vuoksi hänet käskettiin eroamaan
kaartista ja palvelemaan jossakin maaseuturykmentissä..." (Muistoja
Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in kokoamia. I osa
siv. 277.)

(16) Armfelt'in oma kertomus. (Katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä
historiasta. B. von Schinkelin kokoamat, I osa siv. 278.)

(17) Armfelt'ia kohteli Kustaa III:s Spaa'ssa sangen kylmäkiskoisesti;
olipa hän niinkin jyrkkä tätä kohtaan että, kun, hän eräänä päivänä
aikoi tulla kreivitär Ramelia tervehtimään ja huomasi Armfelt'in
kuistilla kreivittään seurueessa, käski hän ajamaan ohitse, koska hän
ei tahtonut olla tämän seurassa. Mutta Armfelt oli hankkinut itsellensä
monta ystävää. Hän oli miellyttävä ja sukkelasuinen. Kaikki kaunottaret
olivat häneen ihastuneet, he liittyivät yhteen, pelastaaksensa hänet
siitä häpeästä, jota hänelle aiottiin tehdä sulkemalla hänet seurasta
pois. Nämät juonet, joita Armfelt'in sukkeluus ja oveluus auttoivat,
voittivat vihdoin kuninkaan vastahakoisuuden. Heidän välillänsä syntyi
selvityksiä, jotka loppuivat molemminpuoliseen suosioon. Kuninkaasta
oli Armfelt niin viehättävä ja teräväpäinen, niin peräti hänen
mielensä mukainen, että hän pyysi tätä tulemaan Ruotsiin ja jäämään
hänen luoksensa. Armfelt totteli, ja näin oli ensimäinen askel hänen
tulevaisuutensa loistavalla uralla otettu. Hän pääsi samana vuonna
luutnantiksi kaartiin ja perintöruhtinaan hoviherraksi. (Schinkel,
Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, I osa siv. 278).

(18) Regardez moi (katselkaa minua). Näin nimitettiin tekopilkkuja
naisten poskilla.

(19) Baisez moi (suudelkaa minua). Näin nimitettiin tekopilkkuja
naisten huulilla tahi suupielessä.

(20) Katso Morianen, aikakausikuvaelmia, II osa siv. 280, 281.

(21) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schenkel'in
kokoamat II osa siv. 41.

(22) Geyer a. st. I osa siv. 27.

(23) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in
kokoamat I osa, siv. 152.

(24) Kaarlo Kustaa, Smålandin herttua, syntyi Drottningholm'issa
Elokuun 25 p. 1872.

(25) Katso historiallista yleiskatsausta Kustaa IV Aadolf-kuninkaan
ensimäisistä elinvuosista, siv. 101, 102.

(26) Mitä tulee kertomukseen Lovisa Ulrikan kuolemasta ja viimeisistä
hetkistä, katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von
Schinkel'in kokoamia. I osa siv. 359, 362, 361.

(27) Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta. B. von Schinkel'in
kokoamia, I osa, siv. 662.

(28) Suuri Opera avattiin Syyskuun 30 päivänä [1782] uudella
näytelmäkappaleella: Cora ja Alonzo, sanat Adlerbeth'in ja sävellys
Nauman'in sepittävät.

(29) Nämät kuninkaan ajatukset ovat luettavina erässä kirjeessä Kustaa
III:lta kenraliamiraali Trollelle, v. 1783, katso Geijer a. st. III,
edell. osa, siv. 92.

(30) Eräässä leirikokouksessa Parolan kentällä, Suomessa, edellisenä
vuonna putosi kuningas hevoisen seljästä ja taittoi kätensä.

(31) Gotlannin herttua kuoli seuraavana päivänä Maaliskuun 25 p. 1785.

(32) Katso Schöderheimin muistiinpanoja, siv. 73.

(33) Kustaa-kuningas ja Josef olivat, vaikka kumpikin neroja,
kuitenkin liian eriluonteisia tullaksensa ystäviksi keskenänsä; he
pitivät toisiansa kovin naurettavina. Kustaa-kuningas nimitti Josefia
preussilaiseksi korpraaliksi, ja tämä taas antoi Vienissä näytellä
teaaterikappaleita, joissa Ruotsin kuningasta pilkattiin näyttelijäksi.
— Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. von Schinkel'in
kokoamia, II osa, siv. 229.

(34) Tämä kertomus n.s. julkisista illallisateroimisista, joita
tavallisesti kuitenkin pidettiin Tukholman linnassa, on sanasta sanaan
otettu kirjasta: Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von
Schinkel'in kokoamia I osa, siv. 246, 247.

(35) Ulfvenkloun puheesta y.m. sekä herttuan kuninkaaksi voitelemisesta
katso Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta B. von Schinkel'in
kokoamia I osa, siv. 380, 381.

(36) Seulomiseksi nimitettiin erästä tähän aikaan paljo käytettyä
ennustamistapaa, jota herttua ja Reuterholmikin väliin harjoitti.
Jollakin seuralaisella oli seula, jota hän jollakin tavalla käänteli
ympäri, samalla kuin sille tehtiin monenlaisia kysymyksiä, jolloin
saatiin erilaisia vastauksia, aina niiden eri asemain mukaan, joihin
seula pysähtyi.

(37) Tunnettu on juttu Bellman'ista, joka käyden kuninkaan seurassa
ja nähden päihtyneen horjuvan edessänsä, lausui: "Kas tuossa on yksi
meidän miehiä!" Vieselgrenin Ruotsin paloviina-asutusten historiasta.
Lund'issa 1840. Siv. 95.

(38) Kuninkaall. paloviinan polton johtokunta kirjoitti Heinäkuun 2
p. 1778 piispoille, että "Johtokunnan tarkoitus, joka oli _rakkaus
siveyteen_, ei voitu muulla tavalla paremmin edistää, kuin että
rahvaan opettajat jotka heille olivat _sielunpaimeniksi_ määrätyt,
koettaisivat saada kukin seurakuntalaistansa taipumaan nimenomaisiin
yhdistyksiin, jotka eivät nauttisi muuta kuin valtion valmistamaa
paloviinaa sekä etsiskelisivät ilmi salapolttajia." Vieselgren a st,
siv. 97. Tuota ryyppäämään pakoittamistapaa, lausuu sama kirjailija a
st. 95, että joku piti kiinni ystäväänsä, samalla kun toinen kaatoi
ryypyn hänen kurkkuunsa, ensin vannoi itse ryyppäävänsä ja sitte
todisti ystävänsä tekevän itsensä vikapääksi valapattoisuuteen, jollei
hänkin ryyppäisi y.m. ei ole voitu huomata ennen tätä aikaa, jolloin
alamaisten velvollisuutena pidettiin "valtion polttimojen tarkoituksen
edistäminen."

(39) Håkan Pietarinpoika, talonpoika, Smålannista, aarteenkaivaja.

(40) Siveä hovineiti sanotaan tähän aikaan olleen niin harvoin nähty,
että häntä piloilla nimitettiin "Gibraltariksi," jonka valloittamiseen
kaikki nuot urheat ritarit varusteliihevat, jolloin harvoin jäi
voitonseppele rohkeimmalta heistä saavuttamatta. Siitä syntyi yleinen
ilo hovissa, jossa juotiin tuon onnellisen urhon maljoja. — Leopold'in
kertoma juttu.

(41) Kirjettä säilytetään Kustavianilaisessa kokoelmassa.

(42) Kuninkaan omat sanat kreivi Oxenstjernalle näinä päivinä, jolloin
hänen mielensä milt'ei ollut epätoivoinen.

(43) Paroni Liljenkrantz, valtiovarain ministeri.

(44) Ehrenström, kuninkaallinen sihteeri.

(45) Päästäkseen Sprengtporten'in vehkeilemisien perille, avattin hänen
kirjeensä Ahvenkosken postilaitoksessa (katso Barfod a. st. s. 7.)

(46) Heidenstam, ruotsalainen ministeri Konstantinopolissa.

(47) Ruuth, valtiovarain ministeri (Liljencrantzin jälkeen) sekä
taipuvainen välikappale kuninkaan ja Toll'in käsissä.

(48) 1786. Kaarlo-herttuan uni, G. A. Reuterholm'in muistiinkirjoittama.

(49) Jonkinlaatuinen aamunuttu, jota kuningas alkoi käyttää
edelläpuolinpäivin huvilinnoissansa, jonka mukaan hovin ylimykset
alkoivat käyttää puolalaisia pukuja.

(50) Kuninkaalle oli ennustettu, että hänen tulisi varoa itseänsä
punaisiin vaatteisiin puetuilta henkilöiltä.

(51) Puolan kuningas.

(52) Kun seuraavana päivänä saatiin tietää syy Liljehorn'in
tuskalliseen levottomuuteen ja kerrottiin Kustaa III:lle hänen olleen
yksi murhaajista, vastasi kuningas ainoastansa: — Niin, minä haluan ja
tahdon antaa anteeksi.

(53) Paroni Routerholm piti neiti Rudenschöld'iä kovin vaarallisena
henkilönä, ja hän oli päättänyt millä hinnalla tahansa pitää tätä
erillään herttuasta. Muistoja Ruotsin nykyisemmästä historiasta, II
osa, siv. 37.

(54) Houkuttelemalla herttuata mietiskelemään, kuoliko Kustaa III
autuaana, voi Reuterholm usein saada herttuan unohtamaan milt'ei kaikki
sekä antamaan suosikkinsa yksinään hallita. Katso: Muistoja Ruotsin
nykyisemmästä historiasta, Bv. Schinkel'in kirjoittamia III osa, siv.
38.

(55) Katso "Muistoja Ruotsin nykyisimmästä historiasta", B. v.
Schinkelin kokoamia. III osa siv. 62, 63.

(56) Katso: "Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta"
B v. Schinkel'in kokoamia, III osa siv. 33.

(57) Sama kirjailija, III osa, siv. 37.

(58) Katso "Muistelmia Ruotsin nykyisimmästä historiasta," B. v.
Schinkel'in kokoamia; III osa, siv. 41-43.

(59) Suurin vaikeus hallitsijasukua ja valtaistuinta vastaan, kuten
luullaan, aijotuissa hankkeissansa oli Reuterholm'illa herttuan
myöntymisen saavuttamisessa. Herttua oli haaveilija ja heikko, ja
voittaakseen hänet puolellensa, oli Reuterholm'in vaikuttaminen häneen
tältä kannalta. Useimpia kokeita tähän suuntaan näyttää myöskin
tehdyksi... Katso "Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta," B. v.
Schinkel'ln kokoamia, III osa, siv. 37.

(60) Katso "Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta", B. v.
Schinkel'in kokoomia, III osa, siv. 378.

(61) Katso "Salattu vaan ei unohdettu," VIII vihko, siv, 25?, 27.

(62) Kerrotaan sen oikeuden jäsenen, joka oli antanut viekoitella
itseänsä äänestämään vastoin vakuutustansa, sittemmin mielenhäiriössä
syöksyneen ales eräästä akkunasta. Katso: "Salattu, vaan ei unohdettu,"
IX vihko, siv. 15.

(63) Neiti Rudenschöld'istä oli levitetty sellainen huhu, ett'ei hän
voisi näyttäytyä yleisölle koska hän muka oli siunatussa tilassa.

(64) Siksi nimitettiin Armfelt'ia tuomiossa, sittekun hän oli tuomittu
aateli-arvonsa menettäneeksi.

(65) Katso: "Kunink. Majest, ja Valtakunnan Svean hovioikeuden
pöytäkirjat valtiokavallusta koskevassa asiassa jonka johdosta useita
henkilöitä oli syytetty ja vangittu. Painetut 1794."

(66) Tästä kovapintaisesta vaatimuksestaan vitsarangaistusta
neiti Rudenschöld'ille sai valtiokansleri Sparre sitte yhä kantaa
_vitsakanslerin_ liikanimeä. Sanasutkaus, jota ei voi suomeksi
syntymään.

(67) "Kreivi Sköldebrand oli yksi niistä monista, joita neiti
Rudenschöld'in kauneus oli viehättänyt, ja joka, herttuan käskiessä
häntä vangitsemaan neiti Rudenschöld'iä, pyysi päästä tästä toimesta,
sanoen olleensa yksi niistä, jotka olisivat halunneet vangita häntä
suloisemmilla kahleilla."

(68) Yhdessä näistä kirjeistä, jossa ei ole vuosilukua, kirjoittaa
Magdalena Rudenschöld muun muassa lemmikillensä: "Minä olen äiti,
sen tiedän, mutta tämä pyhä nimi, joka nyt on suurin onneni, tulee
tulevaisuudessa tekemään minut onnettomaksi. Minä tulen jumaloimaan
lastani; mutta toinen tulee saamaan sen koko helleyden. Minä tulen
aina pysymään sille vieraana. Ah, ystäväiseni, tämä tuntuu kauhealta
niin hellälle sydämelle, kuin minun on, joka ei koskaan anna itseänsä
puolinaisesti ja jolle kylmäsiskoisuuden ajatus on rangaistus. Tämän
lapsen menettäminen ei siinä tapauksessa olisikaan liian suuresta
merkityksestä; minä en voisi koskaan missään tapauksessa olla sille
hyödyksi, koska minun tulevaisuuteni tulee olemaan alati pysyminen
tässä hovissa, jossa ennakkoluulot pakoittavat minua salaamaan sen
olennon syntymistä, josta kerran luulin saavani korvauksen kaikista
murheistani. Mutta minä jätän sinut nyt, enkelini, sillä minä olen
niin murheellinen tänä iltana; onpa minulla niitäkin hetkiä jolloin
ankarasti soimaan itseäni tyttöparkani kuolemasta, nähdessäni, että
olen, huolimatta siitä ahdistuksesta, jossa olen, voinut antaa hengen
pojalleni. Kuinka väkevä ja jyhkeä hän on jäseniltänsä! Ah, minä
huomaan hyvin varomattomuudellani tukahuttaneeni tyttäreni kohdussani;
olen koettanut pettää sillä itseäni, että sellaisessa ahdistuksessa ei
voinut muuten käydäkään. Mutta verhot ovat nyt silmistäni poistuneet,
ja minä tulen sen vuoksi kantamaan ikuista murhetta nauttimani
onnellisuuden keskellä, sillä minulta ei tule todellakaan mikään
puuttumaan, niinkauan kuin 'parhain poikani' minua uskollisesti
lempii." Katso: Muistelmia Ruotsin nykyisemmästä historiasta, B. v.
Schinkel'in kokoamia, II osa siv. 329,330.

(69) Paitsi kreivi Pentti Rudenschöld'iä täytyi erään toisenkin
sukulaisen, paroni Sven Sturen, tehdä vahtipalvelusta samalla kun
eräs kolmas sukulainen, kreivi Piper, näyttäytyi hyvällä ryhdillä
katselijana Hessensteinin huoneesta, kreivi Rudenschöld pani tämän
sisarensa kaakinpuussa olemisen ja onnettomuuden niin pahaksensa, että
hän vajosi juoppouteen, joka lyhensi hänen elämänsä.

(70) Aivan ääneensä kuultiin moniaiden englantilaisten merikatteinien
kiittävän Jumalaa, etteivät olleet Ruotsin alamaisia. Ainoastansa
poikkeuksena tuli neiti Rudenschöldiä kohtaan tyly mieliala kuuluviin.
Niinpä ilmaisi muuan vaimo väkijoukosta tyytymättömyyttänsä siitä,
että neiti Rudenschöld pääsi puolella tunnilla, vaikka hän oli
tuomittu kaakkiin koko tunniksi. Tähän muistutukseen vastasi eräs
hänen lähellänsä seisova mies: "Niin, hän tuli ales, ja nyt on teidän
vuoronne astua hänen sijaansa."

(71) Paikalla ollut näkijä on sittemmin todistanut tunti ennenmainittua
kohtausta tavanneensa Etelämalmin torilla erään kerjäläispojan, joka
oli niin humalassa, että tuskin pysyi seisovallansa; mutta hoiperrellen
oli hän kuitenkin harjoitellut hurraamaan. Ilkeät ihmiset sanoivat
Kustaa-kuninkaan aikana olleen tapana joissakuissa tilaisuuksissa ostaa
hurraa-huutoja kahdeksalla äyrillä ja että tätä keinoa nytkin oli
käytetty. Tätä arvelua vahvisti sekin seikka, ettei poliisit laisinkaan
koettaneet tukahuttaa tätä melua.

(72) Välskäri, joka seuraavana päivänä sitoi neiti Rudenschöld'in jalat
kääreillä, sanoi tuon kolme tuntia kestäneen kiivaan astuskelemisen
vankeudessa ennen kaakinpuuhun menemistä luultavasti vaikuttaneen
veren vetämistä päästä jalkoihin ja pelastaneen Magdalenan
halpaudenkohtauksesta.

(73) Eräs hänen aikalaisistansa lausuu: Neiti Rudenschöld‘in omaisuus
on noussut niin kalliiseen hintaan ja ollut niin haluttua, että olisi
luullut itsensä muutetuksi aikakauteen, jolloin pyhimysten jäännöksiä
haluttiin.

(74) Herttuan palvelusta tekevän upseerin, Sköldebrand'in, kertomus
mainitusta päivästä.

(75) Ensimäinen asiakirja, jonka alle Kustaa IV:s Aadolf kirjoitti
nimensä hallituksen vastaanottaessansa oli neiti Rudenschöldin
täydelliseen vapautuskirjeesen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Magdalena Rudenschöld: Historiallinen kertomus Kustaa III:n ja herttua-hallitsijan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.