Title: Salassa maailmalta: Romaani
Author: Flygare-Carlén, Emilie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salassa maailmalta: Romaani" ***


SALASSA MAAILMALTA

Romaani


Kirj.

EMILIE FLYGRE-CARLÈN


Suomentanut

Eero Alpi



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1916.



SISÄLLYS:

     I. Mieluummin kuolla kuin puhua!
    II. Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.
   III. Hän ratkaisee.
    IV. Êroamisen syy.
     V. Sopimus.
    VI. Hagestadissa.
   VII. Mitä kapteeni sai odotellessaan.
  VIII. Leonore.
    IX. Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.
     X. Viimeinen keskustelu.
    XI. Antonia tekee uskomattomia havaintoja.
   XII. Mitä sitten seurasi.
  XIII. Käynti Melldalissa.
   XIV. Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.
    XV. Rouva Sofie Brandt.
   XVI. Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.
  XVII. Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.
 XVIII. Kahden vuoden aikana.
   XIX. Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)
    XX. Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.
   XXI. Kapteeni Hanefeltin lähetti.
  XXII. Hän palaa.
 XXIII. Ensimäisen päivän loppu.
  XXIV. Talo saatetaan uuteen järjestykseen.
   XXV. Kuinka aviopari valmistautui vastaanottamaan uudenvuoden
        odotettua ikävyyttä.



I

Mieluummin kuolla kuin puhua!


— Hyvä Jumala, minä tunnen äänen ... kuinka äiti on nyt jo tullut
tänne? äiti on nyt jo tullut tänne?

Nämä sanat kuiskasi tukahutetun kiihtyneesti muuan nuori nainen, josta
näkyi vain kaunis, joustava vartalo hänen nojatessaan akkunanpieltä
vasten, kun taas ulkona toinen ääni lausui:

— Vai niin, olen siis osannut oikeaan. Olkaa hyvä ja johdattakaa minut
tyttäreni luo!

— Nuori rouva Hanefelt asuu juuri täällä, — vastasi siivoojatar, jota
näin oli puhuteltu.

— Kiitos... Nyt tulen toimeen itsekin, koska hän on kotona.

Samassa ovi aukeni, ja molemmat naiset, äiti ja tytär, lepäsivät
toistensa sylissä.

Heidän ulkonäössään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut niin
läheistä sukulaisuutta, ja sisimmässä oli sitä vielä vähemmän, mutta
se ei kuitenkaan estänyt äitiä — keski-ikäistä, pientä, vaaleata,
rakastettavaa naista, joka oli erään kunnianarvoisan virkamiehen,
herra Anton Adlerin leski — melkein jumaloimasta tytärtään, eikä
tytärtä tuhlaamasta äidilleen mitä hellintä rakkautta ja osanottoa,
viimemainittua vain sikäli kuin hänelle sopi, sillä rouva Lisen Adlerin
lempeä, myönteliäs henki ei suinkaan ollut sellaisenaan periytynyt
tyttärelle.

— Rakas Antonia, miten olenkaan onnellinen tavatessani sinut
sellaisena kuin nyt olet... tiedätkö, pelkäsin löytäväni sinut
vuoteesta aivan voivuksissa! virkkoi äiti, katsoen tutkivasti nuoren
rouvan kauneihin, vakaviin, tummiin silmiin, joissa ei näkynyt mitään
arkuutta.

— On niin hyvän äitini tapaista aina pelätä sairautta kaikkien huolten
jälkeen. Äiti ei ole lainkaan rohkea: alinomaa vain kyyneleitä ja
hymyjä, jotka houkuttelevat toisenkin itkemään ja hymyilemään, vaikkei
hän olekaan taipuvainen kumpaankaan.

— Lapseni, sinä välttelet minua jo heti ensi hetkenä!

— Ja äiti taas tahtoo väkivoimin vallata minut toisena. Näenhän
helmen kokoisia kyyneleitä. Mutta rauhoittukaamme nyt viimein... ja
kaikella muotoa puhelkaamme hiljaa! Ensiksi minä kuitenkin irrotan
äidin hatunnauhan. — Sen tehtyään hän 'lisäsi kuiskaten: Täällä
kylpypaikalla ei kenelläkään ole vihiä siitä asiasta, joka epäilemättä
on toimittanut äidin matkustamaan tänne.

— Sepä hyvä. Sain toissapäivänä mieheltäsi kirjeen M:stä, missä hän
nähtävästi on viipynyt selvittelemässä ajatuksiaan.

— Ah, minä ymmärrän.

— Jos sanon sinulle, Antonia, että kirjeen sisältö oli minulle niin
ankaran yllättävä ja koski sydämeeni niin syvästi, että ensi kerran
elämässäni pyörryin...

— Niin uskon äitiä täydellisesti.

— Ja jos lisään, etten etten koskaan omien surujen tähden ole tuntenut
puoliksikaan niin suurta tuskaa kuin tunsin tämän sinua kohdanneen
tavattoman onnettomuuden vuoksi, niin...

— Minä uskon myöskin sen.

— Tahdotko siis, rakas Antonia, olla minua kohtaan täysin
avosydäminen? Tällä asialla täytyy olla monta puolta.

— Vakuutan äidille, ettei niitä ole muuta kuin kaksi.

— Mitkä ne ovat?

— Joko suostua erääseen ehdotukseen tai olla suostumatta.

— Mutta olosuhteiden täytyy olla melkein mahdottomia, ennenkuin niin
onnetonta ja alentavaa ehdotusta yleensä voidaan tehdä. Puhu, lapseni!
Toivon ainakin jonkun verran pääseväni selville tästä salaisuudesta.

Siinä samassa levisi melkein ankaralta näyttävä varjo nuoren rouva
Hanefeltin sanomattoman ihastuttaville, mutta surumielisille kasvoille.
Tätä varjoa ei synnyttänyt kaino punehtuminen, joskin veren värivaihdos
antoi hänen heleäntummalle hipiälleen entistä etelämaalaisemman leiman.
Ei, sen aiheutti sieluun ilmestynyt pilvi, jonka heijastus liukui
korskealta, miettivältä otsalta alas ylpeihin suupieliin.

— On parasta, — virkkoi hän kunnioittavasti, mutta varmasti, —
että minä heti sanon pahimman. En voi mainita syytä mieheni ja minun
tekemään päätökseen; en ainoastaan senvuoksi, että hän on ottanut
minulta lupauksen (minkä hän tietää varmaksi), etten kenellekään
kuolevaiselle mainitse aihetta väliemme rikkoutumiseen, vaan myöskin
siksi että vaikka en olisikaan antanut lupaustani, minä tunnen, miten
mahdotonta on ilmaista sellaista, jonka tulee pysyä ainoastaan meidän
kahden tietona. Mieluummin kuolla kuin puhua!

Joku toinen äiti olisi tällöin varmaan turvautunut korkeaan ja
nuhtelevaan tai kylmään ja riitelevään äänilajiin, mutta Lisen-rouva
virkkoi aivan hiljaa, kahden suuren kyyneleen, joita hän ei enää voinut
kauemmin pidättää, pudotessa perin punaiseksi käyneelle poskipäälle:
Antonia, sinä olet paljon muuttunut näinä kahtena kuukautena!

— Rakas äiti, enpä luule niiden kahden kuukauden ja kahden viikon
ajan, jotka olen ollut naimisissa, paljonkaan muuttaneen luonnettani:
uskon pikemmin, ettei äiti koskaan ole oikein havainnut sen lujuutta.
Eihän se saanut tilaisuutta näyttäytyä oikeassa valossaan, koska se
tuskin milloinkaan kohtasi vastusta.

— Olen epäilemättä ollut liian heikko äiti.

— Jumalalle olkoon kiitos, että äiti on ollut sellainen äiti kuin
olette ollut! Jos esimerkin voima mitään vaikuttaa, niin oli minulla
aina edessäni esimerkki lempeydestä.

Ollen muka huomaamatta tätä sovittavaa pikku mairittelua jatkoi
loukkaantunut äiti: — Kaikessa tapauksessa, lapseni, täytyy sinun
pitää velvollisuutenasi minua kohtaan saada minut rauhoitetuksi sen
kysymyksen johdosta, jota yksinkertaisessa rakkaudessani en voi
jättää sinulle tekemättä: Oletko sinä puolestasi antanut aihetta
erimielisyyden syntymiseen? Sinä olet aina ollut huomattu. Onko Charles
Wolrat ollut mustasukkainen?

— Ei, sen suhteen voin täydellisesti tyynnyttää äitiä. Makuni,
luonnonlaatuni ja periaatteeni eivät olisi myöntäneet minulle
pienintäkään poikkeusta ahtaaseen rajoitetusta vapaudesta siinä
asiassa. En tunne tarvetta nähdä itseäni mielisteltävän: tahdon
sen sijaan, että minua ehdottomasti kunnioitetaan, sillä se sopii
minulle paremmin ja onkin nyt erinomaisesti paikallaan, kun minun,
yhdeksäntoista-vuotiaan naisen, täytyy esiintyä hyljättynä aviovaimona.

— Voi hyvä Jumala, — valitti Lisen-rouva, — en ymmärrä hituistakaan
kaikesta tästä!

— Tahtoisiko äiti olla hyvä ja antaa minun lukea mieheni kirjeen,
ellei äiti ole lupautunut olemaan näyttämättä sitä?

— En, en... päinvastoin hän pyytää, että heti matkustaisin tänne
neuvottelemaan kanssasi...

— Haluanko edelleen jäädä tänne kylpypaikkaan vai tahdonko heti
muuttaa sille pienelle maatilalle, jonka hän peri sedältään ja joka nyt
pitäisi laittaa kuntoon.

— Niin, — vastasi äiti, ja minusta tuntuu viimeinen vaihtoehto
sopivammalta. Hän onkin matkustanut Hagestadiin järjestämään kaikkea...
Kas tässä hänen kirjeensä!



II

Kapteeni Charles Wolrat Hanefeltin kirje anopilleen.


'Suuresti rakastettu toinen äitini! Epätoivoisin sydämin ja
käteni liikkuessa vastahakoisesti käyn täyttämään lyijynraskasta
velvollisuuttani. Mutta sen täytyy tapahtua!

Minun ei tarvitse mainita rakkaudestani Antoniaan. Sinä vuotena,
jolloin olimme kihloissa, näkyi se ehkä liiankin selvästi, sillä
en käsittänyt silloin, että miehen tulee säästellä vaihtorahaansa
niinkuin nainenkin omaansa. Kuitenkin oli minulla aina hämärä aavistus
siitä, että Antonia arvostelisi luonteeni hieman heikoksi, koska hän
katsoi oman valtansa määrätyksi vähimmättäkään vaivatta hänen omasta
puolestaan.

Antonian luonne on kirkas kuin kuvastin, ja hänen sydämensä mustentuisi,
jos tuohon kalliiseen kapineeseen voitaisiin hengittää pieninkin
himmennys. Niinpä onkin hänen elämänsä täkein huoli pitää pyhänä
mainettaan ja miehensä kunniaa.

Sellaista naista ei saavuta pieninkään juorun leyhä, vaikka tapahtuisi
niinkin uskomattomasti, että hän joutuisi elämään yksinään. Tuo ylpeä
luonne päinvastoin kohoutuisi, kun hän alentumatta valittamaan,
rukoilemaan tai nurkumaan kestää sen aseman, jonka onneton hetki on
hänelle luonut!...

En pysty arvostelemaan, onko tämä valmistus riittävä siihen
aiheeseen, jota minun täytyy koskettaa; ikävä kyllä, en nyt ole siinä
mielentilassa, jota vaaditaan toisen henkilön tunteiden tarkkaan
punnitsemiseen. Minun täytyy kiertelemättä kertoa koko asia.

Vaimoni ja minä olemme päättäneet kaksi kuukautta kestäneen avioliiton,
kaksikuukautisen paratiisillisen onnen jälkeen — erota.

Voi hyvä äiti, jos minulla olisi ollut rohkeutta, olisin tullut ja
heittäytynyt helmaasi, jonka tiedän olevan minulle avoinna, mutta
onnettomuuteemme liittyy salaisuus, jota meillä kummallakaan ei ole
oikeutta ilmaista.

En syytä Antoniaa. Hän voi olla jalomielinen mahdollisimpaan määrään
saakka, mutta hän voi myöskin olla suhteellisen kova. Hänen oli
ratkaisu... hän pysyi kuitenkin järkähtämättömänä; ja hänen miehensä,
jota hän siihen hetkeen saakka ei ollut oikein ymmärtänyt, täytyy oman
kunniansa tähden olla puolestaan yhtä järkähtämätön — ja niin tehtiin
se päätös, joka jo nyt on astunut voimaan.

Vanha setäni, joka, kuten lääkäri ennustikin, ei elänyt Sveitsissä
kevättä loppuun, on tehnyt minut vähäisen tilansa omistajaksi, ja minä
olen nyt parhaillaan matkalla Hagestadiin, koettaakseni päästä ei
ainoastaan oman itseni haltiaksi, mikä kyllä sekin on välttämätöntä,
vaan myöskin ottaakseni haltuuni tuon äsken saamani asuntopaikan, johon
Antoniaa ehkä miellyttää sijoittua.

Itse puolestani aion niin pian kuin asiani myöntävät ottaa
osaa siihen ulkomaiseen opintoretkeen, joka on määrätty kahden
upseerin suoritettavaksi, ja joista henkilöistä voin varmuudella
edellyttää itseni joutuvan toiseksi, koska kokemukseni ulkomaisessa
sotapalveluksessa oikeuttaa minut siihen ja minä sitäpaitsi olen
saavuttanut erityistä suosiota.

Matka tulee kestämään vuoden ja päivän. Sen jälkeen saamme nähdä,
minkälaisiksi olosuhteet muodostuvat.

Hartain toivoni on, ettei maailma saa tietää eromme syytä, ainakaan
alussa, kunnes se vähitellen arvaa, että kyseessä todellakin on
avioero. Näennäisyyden vuoksi täytyy minun joskus käydä hänen luonaan.

Jos taas Antonia päättää toistaiseksi oleskella kylpypaikassa, olen
varma siitä, ettei hänen äitinsä tarvitse edes miettiä jäämistään hänen
luokseen.

En jaksa nyt kirjoittaa enempää, ja minua kiusaa ajatus, että
lähtiessäni ulos kaupungille tapaan jonkun ihmisen, joka mahdollisesti
tuntee minut... En koskaan ole ollut suruton luutnantti, jonka
elämä oli sattumien varassa: elämäni tähtäsi aina enemmän sisään-
kuin ulospäin, kunnes kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä tulin
tuntemaan sen ainoan naisen, joka on synnyttänyt minussa samalla
intohimojen myrskyn ja sydämen ihanan, puhtaan liikutuksen — Voi
Antonia, Antonia, mikä voi minua nyt tyydyttää?

Kyllä muuan seikka: kapteenin-nimitykseni vapauttaa minut
vastenmielisestä luutnantin arvonimestä. Pidän itseäni nyt veteraanina,
ja on hyvin luultavaa, että ensimäisen matkani jälkeen ulkomailla astun
jälleen sotilaspalvelukseen...

Kävelkää nyt Antonian luokse mahdollisimman nopeasti! Palan halusta
saada kuulla hänen päätöksensä. Jos minun toivomuksellani nykyisin
on mitään merkitystä, niin tietää hän varsin hyvin, että soisin
mielelläni hänen asettuvan asumaan siihen kotiin, josta piti tulia
meille yhteinen... Vielä kerran: älkää viivyttäkö vastausta! Osoittakaa
se Hagestadiin! Minun täytyy nimittäin käydä tapaamassa sisartani
ennenkuin matkustan Tukholmaan.

    Rakastavasti kunnioittaen
         _Charles Wolrat_.

J.K. Älkää itkekö minun tähteni monta katkeraa kyyneltä! En voi ottaa
niihin osaa enkä pyyhkiä niitä. Viimemainitun saattaa tehdä ainoastaan
hän.'



III

Hän ratkaisee.


Pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kun nuori rouva oli lukenut miehensä
kirjeen, tuon näytteen mielenhillinnästä hetkenä, jolloin sydämen tuska
painoi viimemainittua kovaa kidutuspenkkiään vasten, hän istui aivan
liikkumattomana. Viimein katsahti hän äitiinsä.

Kyynelkö himmensi hänen tumman silmänsä kiiltoa? Jokin se kuitenkin
oli, ja hänen kasvonsa, joissa jokainen luonnon viiva osoitti mitä
jalointa sopusointua, ilmaisivat nyt sellaista epäsointujen paljoutta,
että olisi luullut vähintäin kymmenen kymmentä vastaan taistelevan
hänen sisimmässään.

— No, Antonia, mitä sanot nyt? — kysyi äiti.

— Sanon, että en pääse selville tästä kirjeestä, kuinka äidin mieleen
on juolahtanut kysyä minulta, onko miehessäni herännyt mustasukkaisuus.
Hänhän kuvailee minut melkein lumivalkeaksi. Ja vaikka äiti onkin
antanut minulle runollisen, espanjalaissointuisen nimen Antonia ja
ulkonäkönikin on sattunut tulemaan yhdennäköiseksi nimen kanssa,
en sentään luule, että sieluni ja mieleni olisivat sukua Espanjan
hehkuville, kaihoaville, mustasukkaisille naisille. Oi ei! Onhan 'don
Carlos', joksi me häntä ennen leikillämme nimitimme, pitkittänyt
trubadurintointaan donna Antonian luona kokonaista kaksi kuukautta.
Voisiko kukaan vaimo missään maailman kolkassa vaatia enempää?

Suuresti kummastellen tarkasteli äiti tyttärensä kasvoja, yhtä
ihmetellen seuraten hänen ajatustensa rientoa. Kuitenkin vastasi hän
hyvin hiljaa, mutta täysin arvokkaasti:

— Tuskinpa minun tarvitsee huomauttaa, ystäväni, että antaessani
sinulle nimen en lainkaan ajatellut espanjalaisia donnia enkä
señoreita... Unhoittumattoman puolisoni nimi oli Anton... täytyihän
sinut silloin välttämättömästi ristitä Antoniaksi. Sitäpaitsi sinä
vallan erehdyt: kysymyshän on ollut siitä, onko Charles Wolratilla
ollut syytä mustasukkaisuuteen, eikä siitä, onko syytä ollut _sinulla_.

— Pyydän äitiä tekemään minulle sen ilon, että kutsuisi häntä, kuten
minäkin useimmin, ainoastaan Wolratiksi! En pidä Charles-nimestä.
Sitäpaitsi hänen suloinen sisarensa nimittää häntä aina rakkaaksi
Charlesiksi. Minä puolestani en siedä lempinimiä enkä ranskalaisia
nimiä yleensä.

— Lapsi-kulta, älä kiinnitä ajatuksiasi niin mitättömiin seikkoihin,
kun punnittavana on paljon tärkeämpiä asioita! Muista, että on jo
kulunut useita päiviä siitä kun sain kirjeen ja pääsin matkustamaan
tänne... Sinun täytyy nyt siis tehdä päätöksesi.

— Niin, siinäpä se! Herättäisi kummastelua, jos jäisin tänne,
koska en kuitenkaan enää missään tapauksessa sietäisi seuraelämää.
Mieluummin matkustaisin kotiin äidin kanssa... mutta silloin taas
kiusaisi minua kaikkien vanhojen tuttavain uteliaisuus. Viimeinen
mahdollisuus, muuttaa Hagestadiin (jonka hän saikin periä parhaaseen
aikaan, päästäkseen lähtemään täältä herättämättä huomiota) olisi
kyllä sopivin, mutta siellä on varmaan kuolettavan ikävää syksyllä ja
talvella... Voiko äiti jäädä luokseni?

— Ainakin aluksi. Sitäpaitsi unohdat, että miehesi sisar ja lanko
asuvat ainoastaan penikulman päässä Hagestadista. Eversti tosin on
hieman kursaileva ja ikävystyttävä vanha herra — ainakin sellaiselta
hän näytti minun silmissäni, vieraillessaan vaimonsa kanssa sinun
häissäsi. Mutta en käsitä, mitä sinulla voi olla kälyäsi, tuota
loistavaa everstinnaa vastaan. Hän on niin kohtelias, että hän
pian voittaa sinun pienen vastenmielisyytesi, kunhan hän palaa
kylpymatkaltaan Melldalista.

— Sepä oli lohduttava tieto! — virkahti Antonia äänellä, jossa ilmeni
hänen sisäinen katkeruutensa. — No niin, minun siis täytyy myöntyä
siihen, mikä maailman silmissä näyttää parhaimmalta: menen luostariin
Hagestadiin.

— Niin, ellet todellisen vakavasti mieti viimeisiä sanoja kirjeen
jälkikirjoituksessa.

— Viimeisiä sanoja... annahan katson... Aivan oikein, äidin kyyneleet.
Hän ei 'voi ottaa niihin osaa eikä pyyhkiä niitä. Sen voi tehdä
ainoastaan hän'... Rakas äiti raukka, älä itke minunkaan tähteni, sillä
minä kykenen vielä vähemmän kuivaamaan sinun kyyneleitäsi!

— Antonia, luulenpa, että kysyessäsi neuvoa Jumalaltasi hän vastaa,
että sinä voit kuivata muitakin kyyneleitä kuin minun, jos vain
taivut sen tekemään, sillä nyt aavistan, että juuri sinun hillitön
ylpeytesi... jossain tärkeässä asiassa...

— Ehkä joutuu vastakkain hänen hillittömän ylpeytensä kanssa? Se
voi tavallaan olla oikein, äiti; mutta se tunne ei ole ratkaiseva
kummallakaan puolen: on muitakin tunteita.

— Lapsi kulta, Jumala voi muuttaa ja pehmittää minkälaiset tunteet
tahansa. Mutta sinä et tahdo kääntyä hänen puoleensa, koska pelkäät
kuulla, mitä hän sinulle sanoo.

— Se on totta... totta!

— Ja nuo sanat: menen luostariin... miten kummallisilta ne
kuuluvatkaan sinun huuliltasi, sinun, jota seuraelämä on huvittanut
niin vähän, että minun on melkein täytynyt työntää sinut sen piiriin!
Täytyykö sinun siis paeta omaa itseäsi?

— Ei, sillä minä vien kaikkialle itseni mukanani. Mutta totta on, että
minä tästälähtein tahtoisin joka päivä ottaa osaa seuraelämään, joskaan
en samassa piirissä kuin tähän saakka, vaan vallan uusien ihmisten
parissa.

— Antonia, — virkkoi äiti kovin kiihtyneesti, — siinä tapauksessa
sinä etsit jotain?

Silloin nuori nainen kavahti, ja kokonainen surujen maailma värähteli
hänen äänessään hänen vastatessaan: — Se on samantekevää! Olen koko
ikäni kaivannut sitä sopusointua, jonka tulee olla jokaisessa terveessä
sielussa... en ole sitä saavuttanut.

— Lapsi-parka, minä pelkään suuresti sinun tähtesi... Mutta nyt minä
menen kirjoittamaan Wolratille, että asia järjestetään siten kuin hänen
mielestään näytti parhaalta.



IV

Eroamisen syy.


Sen salaisuuden, jota tytär ei voinut uskoa äidilleen, kerromme tässä
nyt lukijalle, nimittäin sikäli kuin tuo nuori nainen sen tunsi.

Oli kulunut vähän yli viikko siitä, kun oli niitä tunnelmarikkaita
iltoja, jolloin kaksi yhdistynyttä sielua hengittää ainoastaan runouden
ja haaveiden ilmaa, eläen vain toisilleen moninkertaistunein olemuksin
— lyhyesti sanoen, eräs sellaisia iltoja, jolloin 'don Carlos'
istui 'donna Antonian' jalkojen juuressa, antaen syvän, miehekkään
rakkautensa tulvia esiin sanoin ja lauluin.

He olivat aikaisemmin illalla laulaneet yhdessä muutamia romansseja,
jotka olivat houkutelleet osaa kylpyvieraita hieman etäämpänä
kuuntelemaan tätä kaunista konserttia, kun nuoren rouvan pehmeä,
puhtaana soiva laulelu sulautui yhteen miehensä komeaan, syvään ääneen.

Nyt oli kaikki hiljaista, jokainen kuunteleva korva oli poissa, ja nuo
kaksi silloin vielä niin sanomattoman onnellista olentoa katselivat
toisiaan silmiin vaieten, ikäänkuin he olisivat olleet henkien lumoissa.

— Antonia rakkaani, — virkkoi viimein mies, — minusta tuntuu nyt,
että jos meidän jommankumman elämään liittyisi joku salaisuus, tulisi
meidän valita juuri tämä hetki uskoaksemme sen toisillemme.

— Jos minulla olisi joku salaisuus, — vastasi ensinmainittu, ja hänen
äänessään värähti jo pieni jännitys — en olisi voinut odottaa kahta
kuukautta kertoakseni sen sinulle. Minun ainoa salaisuuteni on oma
olentoni: minusta tuntuu kuin siellä olisi jotain vaillinaista. Olen
usein ulkonaisen elämän hiljaisuudessa tai melussa tuntenut lohdutonta
levottomuutta. Rakkauteni sinuun on sen nyt kuitenkin tukahuttanul...
Mikä on sinun salaisuutesi?

— Voisin sanoa että se on juuri sinun, sillä minä olen täysin
epätietoinen siitä, onko rakkauden valta sydämessäsi kylliksi suuri
pitääkseen sitä valtikkansa alla, vai eikö sinun sielusi ryöstäkin
rakkaudelta valtikkaa, jättäen sen itkien suremaan lyhyttä onneaan. Et
tunne itseäsi täydellisesti... Kuinka siis minä voisin tuntea sinut?

— Se, rakas Wolrat, on kokonaan tarpeeton pelko, joka ei koskaan
kuulu rakastajan ohjelmaan: nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymys
aviomiehestä, joka turhanpäiväistä esipuhetta käyttäen aikoo kertoa
vaimolleen jotakin. Puhu siis!

— En pidä esipuhetta niinkään turhanaikaisena... mutta saadaanhan
nähdä... Olemmehan päättäneet, että sen jälkeen kun minä olen
pistäytynyt pienellä välttämättömällä käynnillä Hagestadissa, me täältä
lähdettyämme matkustamme muutamiksi viikoiksi Tukholmaan.

— Minä taas, — vastasi Antonia' — muuttaisin kyllä mielelläni
tuohon sinulle niin rakkaaseen paikkaan, jota vuokraaja, sen jälkeen
kun setä-raukkasi leskeksi ja lapsettomaksi jouduttuaan sen hylkäsi,
kuitenkin lienee pitänyt hyvässä kunnossa... Mutta minä olen ihastunut
matkustamaan sinun kanssasi minne vain tahdot minut viedä.

— No, kuvittele siis, kultaseni, että me jo olemme Tukholmassa
ja minä kuljetan sinua ympäri katselemassa ei ainoastaan kaikkea,
mikä on kaunista silmälle, aistille ja järjelle, vaan myöskin
sellaista, mikä liikuttaa sydäntä, ajatusta ja sisimmässämme asuvaa
puhtaasti inhimillistä ainesta. Niinpä vien sinut eräänä päivänä
Kuningattarenkatua pitkin, kunnes pysähdymme...

— Emme suinkaan minkään myymälän edustalle, toivoakseni... sillä
miesten ei pidä koskaan nähdä niiden varustusten yksityiskohtia, joilla
me naiset aiomme heidät valloittaa.

— Ei, ei, kaukana siitä... me kuljemme kaikkien puolien ohi... me
saavumme...

— Rakas Wolrat, mitä tämä merkitsee... ethän pahaksu, vaikka kutsunkin
sinua ainoastaan Wolratiksi. En osaa lausua Charles-nimeä niin
miellyttävästi kuin sisaresi. Mutta minä huomaan, ettei nyt ole kysymys
siitä... Sinä kalpenet ja keskeytät. Mikä nyt sitten on?

— Voi, Antonia, jos se olisi kyyneleeseen kätketty pyyntö! — Ja
Wolrat loi häneen syvästi tutkivan katseen.

— Jatka, jatka... minä tunnen, en käsitä miksi, tukehuttavaa
levottomuutta.

— No niin... Minä vien sinut suureen taloon, jonne niin moni nainen
sekä pääkaupungista että maaseudulta on mennyt katsomaan mitä siellä on
ja myöskin joskus tekemään hyvän lyön taivasta kohtaan.

— En ymmärrä sinua ollenkaan.

— Antonia rakkaani, me olemme silloin lastenkodissa.

Leimahtaen punaiseksi kasvoiltaan viimemainittu huudahti kiivaasti:

— Ja sinäkö tietäisit jotain sellaisesta?

— Tarpeeksi paljon ollakseni sinun oppaanasi, — vastasi mies
arvokkaasti... Kuvitelkaamme, että sinä, samoin kuin niin moni ennen
sinua, tunnet kuvaamatonta sääliä noita onnettomia pikku uhreja
kohtaan. Erityisesti kiinnyt erääseen noin viiden vuoden ikäiseen
poikaseen... Sinua liikuttaa ajatus siitä, miten paljon siunausta
ja kiitollisuutta tulisi osaksesi, jos ottaisit omaksesi tuon
rakastettavan lapsen. Sinä jätät sen kuitenkin sinne, matkustat kotiin,
me asetumme asumaan maatilallemme, ja sinä kerrot ystävillesi ja
tuleville tuttavillesi: Oleskellessani Tukholmassa näin lastenkodissa
erään pienen pojan, jonka kuvaa en saa mielestäni. En voi sietää, että
hänet annetaan maksusta hoideltavaksi johonkin talonpoikaisperheeseen,
kuten monet muut hänen asemassaan olevat lapsi-raukat. Minä aionkin
senvuoksi neuvotella mieheni kanssa, emmekö voisi ottaa häntä
huostaamme ja kasvattaa hänet...

Tässä Wolrat vaikeni.

Antonia oli kuunnellut häntä niin jännittyneenä, ettei hänelle ollut
edes juolahtanut mieleen keskeyttää häntä. Nyt lausui hän aivan
kylmästi seuraavat neljä sanaa: — Onko se lapsi sinun?

— Minulla ei ole oikeutta ilmoittaa kenen se on... Olen vedonnut sinun
rakkauteesi... ainoastaan sen perusteella tahdon saattaa toiveeni
perille. Voi, älä Jumalan nimessä osoita minulle näin pian, ettei
rakkautesi olekaan kylliksi voimakas.

Tällä kertaa Antonia käsittikin hänen äänensävynsä ja katseensa. Hän
koetti rauhoittua...

— Ellei se olisi voimakas, lepäisin minä jo kuolleena jalkojesi
juuressa... Poika on siis sinun!

— Hän kuuluu minulle, koska en aio milloinkaan häntä hyljätä.

— Sen uskon hyvin... Oi Wolrat, Wolrat, en tahdo kärsiä niin paljon
kuin sinä sälytät murhetta minulle... minä en tahdo, en tee sitä!

— Rakas, kelpo Antonia, älä muuta olemustasi toisenlaiseksi kuin se
on, ole lempeä, ole naisellisen armelias! Tiedäthän, että voidakseni
jumaloida sinua, täytyy minun nähdä sinut sellaisena.

Antonia ei kuunnellut hänen sanojaan, ainakaan hän ei niitä ymmärtänyt,
sillä hänen verensä kuohuvat aallot estivät häntä käsittämästä muuta
kuin yhden ainoan asian: — Onko, — kysyi hän, — lapsen äiti joku
alhainen olento, esimerkiksi palvelijatar?

— En myönnä, että köyhän palvelijattaren ehdottomasti täytyy olla
alhainen olento. Juuri siellä, jonne aioin sinut viedä, olen nähnyt
ylevimmät, arvokkaimmat todisteet näiden naisraukkojen ihmisarvosta...
Kaikessa tapauksessa (niin paljon saatan sinulle sanoa) on tämän lapsen
äiti sanan täydessä merkityksessä sivistynyt nainen...

— Jota sinä olet rakastanut. Silloin se on tuhat, tuhat kertaa
pahempi! Tuo nainen on myöskin rakastanut sinua — voi, päätäni
huimaa — rakastanut kohtuuttomasti, määrättömästi. Sydämeni kutistuu
kuolettavaan kouristukseen... Minä kärsin kauheasti... Mistä löydän sen
olennon... Minä tahdon nähdä hänet!

— Malta mielesi, Antonia! Muutoin herättää hillitön käytöksesi minussa
sellaisia tunteita, joita on mahdoton hallita.

Antonia ei kuunnellut hänen varoitustaan.

— Sinulla on siis, — jatkoi hän, — ollut epäkunniallinen suhde,
sillä sana nainen merkitsee tässä aviovaimoa. Jos hän ei olisi ollut
naimisissa, et olisi voinut häväistä häntä menemättä hänen kanssaan
naimisiin..

Nuoren miehen jalopiirteisten kasvojen lihaksista saattoi havaita, että
itsehillintä, johon hän pyrki, vaati häneltä tavatonta ponnistusta. Hän
vastasi verkkaan ja vakavasti.

— Jos se voi tyydyttää sinua, Antonia, niin voin ilmoittaa sinulle,
että vaikka tämä nainen olisi vapaa kuin taivaan lintu, enkä minä
itse olisi sidottu, en kuitenkaan koskaan maailmassa voisi mennä
naimisiin hänen kanssaan! Jos sinä kykenisit käyttämään järkeäsi,
niin käsittäisit, tai oikeammin aavistaisit, että sanoihin kätkeytyy
pakoiltava välttämättömyys... _Sinun_, joka niin hyvin tunnet minut,
pitäisi ymmärtää ja arvostella minua paremmin.

— Kuule, — virkkoi hän, — minä suostun ottamaan pojan kasvatiksemme!

— Silloin, Antonia, — huudahti mies, — otat sinä jälleen takaisin
valtasi... minä palvelen sinua kuin pyhimystä!

— Mutta minä teen sen ainoastaan sillä ehdolla että ilmoitat minulle
lapsen äidin nimen.

— En koskaan.

— Mitä... etkö sittenkään, vaikka minä suostun kerrassaan
mahdottomuuteen?

— En silloinkaan.

— Minun suuri uhraukseni ei siis voittaisi vähintäkään?

— Se riippuu siitä, Antonia rakkaani, jos sinä pidät vähäisenä kohota
miehesi silmissä korkeammalle kuin kenkään muu tavallinen siveä nainen.

— Mutta minä en voi siihen mukautua: minä tahdon tietää, ken tuo
röykkeä syntinen on, tuo kurja olento, jonka vuoksi minun täytyy kantaa
seuraukset.

— Kylliksi! — sanoi aviomies nousten seisomaan. — Sinun ei
tarvitse kantaa mitään... Menkäämme levolle. On jo käytetty tarpeeksi
sanoja osoittamaan, etten ole arvioinut liian korkeaksi ainoastaan
rakkauttasi, vaan myöskin järkesi, sillä viisas vaimo ei olisi
päästänyt asiaa siihen asteeseen, jolloin annetut pistot ovat vaikeat
parantaa, vaikeat unhoittaa.

Kuvaamattoman ylpeästi Antonia vastasi:

— En ajattele parantamista, vielä vähemmän unhoitusta. Ja koska
olisi ajattelematonta mennä levolle tällaisessa mielentilassa, niin
miettikäämme kumpikin tätä iltaa, joka on vetänyt hirvittävän viivan
kotoisen onnemme yli, onnen, jota ei enää voi katsoa olevan.

Wolrat ei vastannut sanaakaan... Hän meni makuuhuoneeseen ja kävi
levolle.



V

Sopimus.


Antonia jäi etuhuoneeseen.

Jos hänellä tänä yönä todellakin oli tunteita ja ajatuksia, ei
kuitenkaan kukaan, joka olisi hänet nähnyt, olisi sitä uskonut hänen
istuessaan yhdessä paikassa liikkumattomana kuin kuvapatsas, kun hänen
miehensä kuuden aikaan astui sisään.

Luotuaan häneen katseen, johon oli kätkettynä syvä sieluntuska, ja
tarkastettuaan häntä tutkivasta mies virkkoi:

— Antonia, et ehdi muuta kuin nopeasti riisuutua ja asettua vuoteeseen
ennenkuin palvelijatar tulee sisään. Minä menen kävelemään rantaan
päin, mutta odotan kuitenkin siksi, kunnes annat minun tietää
järjestäneesi siten, ettet herätä mitään uteliaisuutta.

— Kiitos, — virkkoi Antonia matalasti. — Mutta parasta on heti sanoa
sinulle, etten ole mitenkään muuttanut mielipidettäni eilisestä, sillä
sielussani oi ole mitään muuttunut... Tahdotko nyt ilmoittaa minulle
hänen nimensä?

— Tahdotko nähdä minut kunniattomasti pettävän toisen naisen toiselle?

— Siinä tapauksessa, — kuiskasi hänen vaimonsa, voit järjestää
niinkuin haluat! Mutta ovi minun huoneeseeni (olkoon se sitten missä
tahansa) pysyy suljettuna sinulle kunnes...

— Uhmaako?... Voi Antonia, mitä sinä teetkään!

— Velvollisuuteni... En voi elää näin.

Hän poistui, ja hänen olennossaan ilmeni koko hänen lannistamaton
ylpeytensä. Hän tunsi itsenä täydelleen toiseksi ihmiseksi.

Muutamia tunteja myöhemmin seisoivat oven ulkopuolella vaunut
tavaroineen ja eteen valjastettuine hevosineen.

Antonia ei ollut vielä näyttäytynyt, mutta nyt hän tuli ulos
vaiteliaana ja marmorinkalpeana; hänen kasvoillaan ei silti näkynyt
jälkiä mielenliikutuksesta tai kyynelistä.

Hänen miehensä seisoi matkapuvussa hänen edessään.

— Minä lähdenkin nyt Hagestadiin viikkoa aikaisemmin kuin olin
ajatellut, — virkkoi hän levollisesti. — Onko sinulla sitä ennen
minulle mitään sanottavaa?

— Kuinka kauan viivyt poissa?

— Kuinka kauanko?... Sehän riippuu sinusta!

Antonia käänsi katseensa toisaanne... marmorinkalpeus hänen poskillaan
jakautui, jättäen tilaa helakanpunaiselle värihohteelle.

— Eikö totta, — jatkoi Wolrat, ja hänen syvä kaunis äänensä kaikui
hellän sovittavana, — että sinä, rakkaani, kadut kaikkia rumia
sanojasi? En pyydä enempää kuin eilenkään: tahdon ainoastaan saavuttaa
rauhan ja unhoituksen tuon kauhean illan jälkeen.

— Wolrat, ei hyödytä mitään puhua noin! Minä en voi itse saavuttaa
enkä lahjoittaa muille rauhaa... Unhoitus on tässä naurettava sana.

— Mitä sinä siis oikeastaan haluat? — kysyi mies niin merkillisen
hiljaisella äänellä, että Antonia säpsähti, mutta ei kuitenkaan
heltynyt.

— Minä haluan, — vastasi hän, — että me kaksi tämän jälkeen
kuljemme elämässä kumpikin omaa tietämme... Mainitaanhan laissa jotain
vuode-erosta.

— Olet oikeassa, — virkkoi Wolrat kauhistuen, — kyllä siellä
sellaisesta mainitaan... — Siihenkö sinä pyrit?

— En pyri mihinkään, pysyn ainoastaan minulle kuuluvassa oikeudessa
saada tietää sen naisen nimi, ja minä tahdon...

— Ymmärrän sinut: sen oikeuden haluat ostaa sitä vastaan, että
antaisit hänen viattoman lapsensa kylmän huolenpitosi alaisena viettää
armoilla-eläjän elämää kodissasi. Mutta kuulehan nyt minuakin!

Antonia lysähti istumaan. Miehen suurenmoisessa levollisuudessa,
jonka voimalla tämä oli kestänyt niin paljon, sekä hänen lujassa,
miehekkäässä luonteessaan, mikä selvästi osoittautui hänen viimeisistä
sanoistaan, ilmeni nyt hänen koko olemuksensa sellaista ylemmyyttä
todistavana, jota ei koskaan ennen ollut voinut hänessä huomata.

— Mainitsit minulle eilen, — jatkoi hän, — että sinun ainoa
salaisuutesi on oma olemuksesi. Uskon sen. Se mihin pyrit ja mitä
tunsit itsessäsi olevan vajavaisia... se oli se naisolentoon kätkeytyvä
pyhä salaisuus, joka tekee hänet todelliseksi naiseksi, siksi
Jumalan luomaksi avuksi, jota ilman mies avioliitossa eikä paljon
suuremmassa yksinäisyydessä kuin milloinkaan ennen kuin hän lähestyi
pyhää liittoa... Se minkä sinä nyt olet löytänyt omaa itseäsi ja
meitä molempia kohdanneen onnettomuuden sijaan, on sitä armotonta
paadutetusta mielestä lähtenyttä julmuutta, johon nainen voi tehdä
itsensä syypääksi päästäessään valloilleen aikaisemmin sidotut,
tuntemattomat intohimot, antaen niiden koko rajuudessaan tuhota
hänen sielussaan olevaa jumalaista ainesta... Millainen on nainen
silloin kun hän, kuten sinä, luopuu jalosta tehtävästään, muuttuen
vaistoiltaan kesyttömän eläimen kaltaiseksi? Silloin katoovat hänestä
itsensähillitsemiskyky, siveys ja jumalanpelko. Sinun itsepintaisuutesi
kauhistuttaa minua. Jos nyt minä todellakin olisin syyllinen (jota en
myönnä enkä kiellä), mitä oikeutta sinulla silti on tuohon entisyyteen,
mikä oikeus polkea miestäsi, hänen kunniaansa, tunteitaan, arvoaan?
Muista, että ainoastaan uskoen sinun ylevyyteesi minä mielettömästi
luotin sinuun... Nyt olen sanonut sanottavani!

— Vai olet! — virkkoi Antonia ynseästi, vaikka hän todellisuudessa
oli niin järkytetty ja jännittynyt, että hänestä tuntui kuin hän olisi
voinut antaa koko elämänsä voidakseen heittäytyä miehensä syliin ja
myöntää, että raju mustasukkaisuus oli tehnyt hänestä sen, joksi tämä
oli hänet kuvannut. Mutta koska hän ei saanut voimaa vallitakseen
itseään, valitsi hän sen menettelyn, jolla hän entistä enemmän aleni
Wolratin silmissä: hän pysyttäytyi kylmässä, epänaisellisessa uhmassaan.

— Tahdon lisätä vielä pari sanaa, — lausui Wolrat... Niinä
synkkinä vuosina, jotka mahdollisesti tulevat kulumaan ennenkuin
me jälleen tapaamme toisemme, saat kyllin aikaa perusteellisesti
tutkia olemustasi, sillä siinä on paljon sellaista, mikä vielä kerran
pelästyttänee sinua. Jumala armossaan auttakoon sinua, eksynyt nainen,
löytämään sen, mitä mitä sinun kiihkeimmin tulee etsiä... Minä jätän
sinut nyt. Saat vapaasti valita asuinpaikkasi.

— Siitä en päätä mitään nyt... Entä sinä?

— Minä levähdän vielä päivän ennenkuin matkustan M:ään, josta
kirjoitan äidillesi... Hänen täytyy tulla tänne.

— Ja sitten?

— Hagestadista matkustan Tukholmaan ja sieltä minne Jumala tahtoo.
Tänne en enää palaa... Jos valitset olinpaikaksesi Hagestadin, me
luultavasti tapaamme vielä kerran.

Hän astui ovea kohti. Antonia ei liikahtanut.

— Ei, en voi erota sinusta näin! — virkkoi Wolrat hiljaa ja riensi
takaisin, tarttuen polttavin käsin hänen jääkylmään käteensä —
mutta Antonian sormet lepäsivät liikkumattomina hänen hehkuvassa
puristuksessaan.

Nuoren miehen kasvoilla leimahti katkera sävy. Sen jälkeen hän kiirehti
ulos.

Hetken perästä vierivät vaunut pois.

Antonia oli yksin... yksin tietoisen syyllisyytensä raskaan taakan
alla. Kirjoittaisiko hän Wolratille?... Ei, hän tunsi edelleenkin
olevansa orjuutettu astumaan väärää tietä.



VI

Hagestadissa.


Se maatila, jonka kapteeni Charles Wolrat Hanefelt oli perinyt
sedältään, eräältä vanhalta yksineläjältä, joka kuitenkin oli suuresti
rakastanut veljenpoikaansa ja olisi mielellään suonut hänen ottavan
vastaan perinnön jo ennakolta, mihin nuori sotilas ei kuitenkaan
saattanut suostua, ei kuulunut suurten herraskartanoiden joukkoon;
mutta koska se tilavine rakennuksineen oli kauniilla paikalla sekä
tarjosi erinomaisen tilaisuuden metsästykseen ja kalastukseen, oli
se runsaine metsineen halullisten ostajain huomion esineenä ja
kapteenille tehtiinkin siitä edullisia tarjouksia, jotka hän kuitenkin
hylkäsi, sillä hän toivoi rasituksien jälkeen sotilaspalveluksessa
vieraassa maassa, etenkin Espanjassa, missä hänellä oli ollut tilaisuus
kunnostautua, saavansa asua levossa ja rauhassa tällä maatilalla, joka
jo kauan oli ollut hänen sukunsa hallussa.

Wolratin saapuessa Hagestadiin kohtasi häntä miellyttävänä yllätyksenä
se vuokraajan osoittama kohteliaisuus, että tämä oli antanut mitä
huolellisimmin tuulettaa ja mahdollisimman hyvin siistitä kaikki
huoneet. Wolratilla oli ollut paha luulo, että tomu, hämähäkit ja koit
tappaisivat hänessä senkin vähäisen elämän, minkä hän vielä arveli
itsessään olevan jäljellä, ja hän pelkäsi, että kaikki seinäpaperit
olisivat homehtuneet sekä ettei hän löytäisi soveliasta makuuhuonetta
Antonialle, jos tämä piankin suvaitsisi saapua sinne.

Vuokraaja, keski-ikäinen nuorimies, oli erinomaisen kunnokas,
sivistynyt ja avulias henkilö, joka oli varustanut itselleen mukavan
kodin toiseen siipirakennukseen.

Saapunut tilanhaltija oli kuitenkin sellaisessa mielentilassa, että hän
olisi mieluummin suonut herra Brandtin olevan vanhan, itaran äkäpussin,
sillä viimemainitun siisti ulkonäkö ja kohtelias olemus pakoitti hänet
nielemään ne sanat, jotka hän oli aikonut lausua, nimittäin haluavansa
päästä kaikesta enemmästä palvelevaisuudesta.

Päärakennus ja suuri puutarha eivät kuuluneet vuokrasopimukseen,
sillä joka vuosi oli sanottu, että entinen omistaja saapuisi sinne,
vaikkakaan siitä ei koskaan tullut mitään. Kuitenkin hoiti herra Brandt
puutarhaa omistajan lukuun, lähettäen hänelle tunnollisesti siitä
vuosittain kertyneet tulot.

— Mutta tästä lähtien, — virkkoi hän heidän astuessaan suuren,
hyvin säilyneen salin läpi, jonka julkipuoli antoi komeaan puutarhaan
päin, josta he juuri puhelivat, — kapteeni luonnollisesti ottaa sen
omaan huostaansa. Toivon, ettei nuori rouva pidä kasvihuoneita varsin
vähäarvoisina.

— Asia on siten, parahin herra Brandt, — vastasi kapteeni, — että
minun virka-asioiden vuoksi täytynee piakkoin matkustaa ulkomaille,
emmekä vielä ole lopullisesti päättäneet, asettuuko vaimoni asuinaan
tänne vai jonnekin muualle siksi kunnes palajan. Harkitsemme sitä
nyt kirjeellisesti niiden neljäntoista päivän aikana, jotka tulen
Oleskelemaan täällä tarpeellisten järjestelyjen vuoksi.

Herra Brandt tunsi vaistomaisesti, ettei ollut soveliasta tämän
johdosta lausua mitään valittelua. Hän otti sen sijaan vapauden
kutsua tilanhaltijan yksinkertaiselle päivälliselle, ja koska Wolrat
ei tiennyt, miten hän muutenkaan olisi voinut saada ruokaa, suostui
hän vastenmielisesti noudattamaan kutsua, joskin hän mieluummin olisi
suonut päivällisen tuotavan hänelle sisään huoneeseensa.

— Tämän päivän, herra Brandt, olen teille rasituksena, mutta sitten
saammekin kiireimmiten palkata palveluskunnan ja järjestää kaiken
muunkin, sillä luulen, että vaimoni saapuu tänne pian.

— Siitä kyllä selviän nopeasti: minulla on oma keinoni! — vastasi
herra Brandt, ja hänen suupieliinsä ilmestyi hymy, joka, jos kapteeni
olisi sen käsittänyt, varmaan olisi pidättänyt hänet antamasta
Brandtille toista vielä arkaluontoisempaa tehtävää.

Viimemainittua asiaa kosketeltiin vasta päivällisen jälkeen, kun
isännän hyväntahtoisuus, huomaavaisuus ja hänen läpeensä rauhalliset
kasvonsa oivallisen viinin yhteydessä olivat voittaneet Wolratin
vastahakoisuuden.

— Muistelen, — (niin alkoi tämä lyhyt, mutta tärkeä keskustelu),
— että kansa täällä ympäristössä on nuhteetonta, ystävällistä ja
hyväntahtoista.

— Minulla on ilo myöntää se todeksi.

— Ja naiset ovat kunniallisia ja siveitä... eikö niin?

— Niin, on harvinaista kuulia heistä mitään muuta... Herra kapteeni
kai ajattelee niitä palvelijatarta, jotka tullaan kiinnittämään taloon?

— En juuri heitäkään... enpä juuri! — Charles Wolrat maistoi viiniä,
musertaen samalla haarukallaan meloonin viipaleen, kuitenkaan viemättä
sitä suuhunsa.

Herra Brandt ei voinut auttaa vierastaan oikeaan, sillä hän ei ollut
käsittänyt kysymyksen tarkoitusta.

— Tahtoisin löytää joitakin kunnon ihmisiä, — alkoi kapteeni
jälleen, — tai kunniallisen lesken, sanalla sanoen jonkun siistin,
säädyllisen perheen, missä voitaisiin antaa hellää hoitoa sekä osoittaa
iloista ja hyvää käyttäytymistä eräälle kasvattilapselle, pienelle,
hyväntapaiselle, kohta viisivuotiselle pojalle, jonka Tukholman
lastenkodin johtokunta koettaa saada sijoitetuksi maalle, kuten niin
monta muutakin samanlaista lasta. Olisikohan mitään sellaista kotia
tarjona? Kuten ymmärrätte, huoltaa tällaisesta asiasta ja suorittaa
maksut aina lastenkodin johtokunta.

Herra Brandt ei onnistunut täysin peittämään hämmästystään: hän
muisteli mielessään kuulemiaan nuoresta kapteeni Hanefeltista, ja
kaikki piti yhtä sen kanssa, että hän niin upseerina kuin yleensä
miehenä oli perin kunniallinen, vakaa ja vilpitön sekä omasi lujat
siveelliset periaatteet.

Sen jälkeen hän ajatteli niitä lähemmä kolmea vuotta, mitkä kapteeni
oli ollut ulkomaisessa sotapalveluksessa ja hänen paluutaan kotimaahan
noin kymmenen kuukautta sitten, mutta ei päässyt mietteissään
mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei ettei asia peruskysymyksensä
puolesta koskenut häntä, ja että hänen Velvollisuutensa oli esiintyä
kohteliaasti, kun tämäntapaista luottamusta häntä kohtaan osoitettiin.

Tilanhaltija maisteli viiniään ja muserteli melooninviipalettaan
ikäänkuin hän ei olisi huomannut herra Brandtin pulaa, sekä näytti
olevan kokonaan omissa ajatuksissaan, kunnes vuokraaja viimein virkkoi:

— Olen käynyt mielessäni läpi kaikki tarkoitukseen sopivat kodit, ja
jos lastenkodin johtokunta katsoo voivansa luottaa minun suositukseeni,
niin tunnen minä erään nuoren lesken, jolla itsellään on samanikäinen
poika, ja minä luulen, että hän olisi halukas ottamaan lapsen hoitoonsa
siksi kunnes toisin määrätään. Tälle seudulle on ennenkin sijoitettu
pienokaisia lastenkodista, joten asia ei herätä minkäänlaista huomiota.

— Kiitos, herra Brandt! Olen hyvin tyytyväinen saamiini tietoihin.
Mutta koska johtokunnan suorittama maksu aina on niukka, niin minä
puolestani täydennän sitä; olisin sitäpaitsi hyvin kiitollinen, jos
herra Brandt minun poissaollessani suvaitsisi valvoa, että poikaa
hoidetaan hyvin. Sitten myöhemmin voimme ajatella kansakoulua tai
jotain muuta sopivaa keinoa hänen kasvattamisekseen.

— Täytän mielihyvällä sen luottamustehtävän, jolla herra kapteeni
on minua kunnioittanut. Sitäpaitsi menen itse naimisiin syksyllä,
ja tuleva vaimoni on niin hyvä nainen, että hän kernaasti ottaa
pienokaisen äidillisen silmälläpidon alaiseksi.

— Oh, — huudahti Wolrat hieman venytetysti, — se on toinen asia!
Naiset ovat tavallisesti...

— Anteeksi, herra kapteeni, että keskeytän, mutta morsiameni tietää
varsin hyvin tänne Smoolantiin lähetettävän lapsia Tukholmasta. Ja
sitäpaitsi tulee vaimoni aina ajattelemaan samoin kuin minä.

— Todellakin! Herra Brandt on siinä tapauksessa onnellinen mies...
poikkeus muista! — virkkoi Charles Wolrat, omituisesti hymyillen.

— Niin, herra kapteeni, joskaan hän ei aina ole yhtä mieltä kanssani,
niin toivon, että hän kuitenkin kunnioittaa minun mielipiteitäni.



VII

Mitä kapteeni sai odotellessaan.


Oli kulunut viikko siitä kun kapteeni saapui kotiin.

Nyt oli kahdeksannen päivän aamu. Hän oli viikon kuluessa väsyttänyt
itseään monenkaltaisessa järjestämistyössä, hän oli tuottanut
naapurikaupungista kaikenlaisia uusia huonekaluja, pestannut
palveluskunnan sekä kääntänyt koko talon melkein ylösalaisin,
saavuttamatta kuitenkaan mitään sen enempää järjestystä kuin vallitsi
hänen alottaessaan parannuspuuhansa.

Myöskin oli hän kiihtyvässä kuumeessa postipäivästä postipäivään. Hän
kyllä tiesi, ettei hänen anopiltaan vielä voinut saapua tietoja, mutta
hän ei pitänyt mahdottomana, etteikö Antoniassa hänen lähtönsä jälkeen
olisi voinut jalommat tunteet päästä valtaan ja hän kiirehtisi omasta
tahdostaan ilmoittamaan miehelleen tulostaan, jolloin saattaisi syntyä
täydellinen sovinto.

Mutta silloin kuiskasi itsepintainen paholainen hänen sydämessään,
että Antonia todellisuudessa oli kaukana ylevämielisyydestä, ja että
jos Wolrat uskaltaisi lausua totuuden, oli juuri sellainen pelko
Antonian luonteen laadusta estänyt häntä ennen ulkomaille lähtöään
kosimasta tuota seitsentoista-vuotiasta, jo silloin rakastamaansa
tyttöä. Tätä ajatusta hän kuitenkin koetti vastustaa, sillä hän tunsi
suurta tarvetta suojella Antoniaa itseltään. Hän muisteli varmasti
päättäneensä astua ulkomaiseen palvelukseen, ja että mitä hän kerran
oli lujasti päättänyt, sitä ei järkyttänyt mikään hellä halu. Viimein
myöskin johtui hänen mieleensä, että hän ei katsonut olevan kunnian
ja omantunnon mukaista kahlehtia niin nuori olento mieheen, joka ei
ehkä koskaan tulisi takaisin. Kaiken tämän tulos oli, ettei hän saisi
halveksia Antoniaa. Olihan tämä yhden ainoankaan sanan häntä sitomatta,
rakastanut häntä uskollisesti kolme vuotta, ja olihan tyttö ylpeän
avomielisesti vastannut hänen kosintaansa vakuutuksella, että hän aina
oli luottanut Wolratin paluuseen ja koettanut hänen poissa ollessaan
vapautua vioistaan tullakseen hänen arvoisekseen.

Mutta kaikki nämä esiinloihditut muistot, kaikki nämä kuumeiset kiireet
ja tehtävät eivät kuitenkaan voineet antaa lyijynraskaille tunneille
ainoatakaan kevyttä siivensysäystä.

Hän oli tänä aamuna noussut aikaisin ja käveli nyt alaspäin pehmeätä
mäkeä, joka aaltoilevin kummuin johti suurelta puu-istutuksilla
koristellulta pihamaalta kalarikkaan sisäjärven rannalle, jonka
kirkkaansininen vesi soi silmälle virkistävän näyn, varsinkin jos katse
kiintyi toiselle rannalle, mistä korkea metsä antoi huojuvien oksiensa
lähettää houkutteleva terveisensä pienelle, laituriin kiinnitetylle
purrelle, joka helposti saattoi kuljettaa yli muutamia matkustajia.

Mutta Wolrat ei nyt katsellut metsää eikä sitäkään, joka, kun hän
saapui sen partaalle, kuvasti hänen komean miesvartalonsa jalon päänsä
ja auringonpaahtamat, tavattoman kauniit kasvonsa, joissa päivänsäteet
valaisivat näkyville jokaisen vakavan, korkeata pyrkimystä todistavan
piirteen, — ei, hän mietti nyt sitä aikaa, jolloin hän nuorukaisena
oli ollut vieraana setänsä luona, jolla silloin vielä oli vaimo ja
lapsia. Se oli onnellinen koti, se oli onnellinen aika — Wolrat
tiesi seisovansa juuri sillä paikalla, jota hänen setänsä niin paljon
rakasti. Voi, kaikki ne ihmiset olivat nyt poissa Hagestadista —
minkähänlaiseksi siellä nyt muodostuisi elämä?

Tämän jälkimäisen ajatuksen hän tukahutti, siirtyen sitten mielessään
Sveitsiin, missä hän pari kuukautta ennen naimisiinmenoaan oli käynyt
tervehtimässä vanhaa rakasta setäänsä (joka oli ollut hänelle aikaisin
kadottamansa isän sijaisena) sekä viipynyt hänen luonaan useita
viikkoja koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin ja esiintymään
häissä isän tilalla. Mutta häntä oli mahdoton saada lähtemään. Hän
lupasi saapua aikaisin kesällä, jolloin he kaikki asettuisivat asumaan
Hagestadiin, missä hän siten asuisi oman perheen keskuudessa.

— Vanhus-raukka! — jupisi Wolrat itsekseen,— se perhe ei olisi
voinut luoda sinulle uutta kodikkuutta. Parasta on niin kuten tapahtui.
— Ja hänen ajatuksensa palasivat jälleen siihen olentoon, josta ne
niin harvoin siirtyivät muualle.

Samassa juoksi muuan reipas pojannaskali rantaan päin kirje kädessä.

Wolrat kääntyi kiivaasti ja ojensi kätensä. Mutta kirjeessä ei ollut
postileimaa.

— Mitä tämä merkitsee?... Mistä tulet, poikaseni?

— Melldalista, herra! Herrasväki saapui kotiin eilen illalla, ja koska
everstinna heti sai tietää herran olevan Hagestadissa käski hän minun
aikaisin aamulla tuoda tämän kirjeen teille, ja kartanossa osoittivat
he minut tänne rantaan.

— Hyvä on. Menehän nyt sinne takaisin saamaan jotain suuhunpantavaa...
minä tulen heti jälestä.

Pettynyt toivo kohotti hänen rinnastaan raskaan huokauksen, ja hän luki
seuraavat rivit.

    "Parahin Charles Wolrat!

    Ajattele minun suurta ihastustani, kun kotiin saavuttuani
    kuulin sen odottamattoman tiedon, että Hagestad nyt on saanut
    vastaanottaa uuden herransa. Kerrotaan, ettei rouvasi ole mukana.
    No, onhan luonnollista, että sinä tulit edellä.

    Tiedäthän, hyvä Charles, että rakkaalle miehelleni on
    kuvaamattoman vastenmielistä se, että minä tuhlaan liian paljon
    rakkautta sinua kohtaan. Totta puhuen on hän yhtä mustasukkainen
    langolleen kuin suloinen Antonia kälylleen. Molemmat ovat siinä
    asiassa hieman yksinkertaiset, mutta olen todellakin nähnyt
    vaimosi luovan minuun melkein vihamielisiä katseita. Se on
    vaikuttanut minuun ikävästi, sillä olen tuntenut suurta halua
    rakastaa häntä. Mitä vanhaan everstiini tulee, ei hän uskalla
    osoittaa vihaa, mutta hän on mustasukkainen silloinkin, kun
    suosin jotain koiraa.

    Saadakseni niinmuodoin olla hetkisen kanssasi kahdenkesken
    ennenkuin tulet tänne somaan Melldaliin (sinä tunnet vain
    talvikotimme Tukholmassa), aion minä tänä aamuna lähteä
    ratsastamaan kuten tavallisesti. Näillä matkoilla eversti harvoin
    seuraa minua. Ja sattumalta minä nyt ratsastan Hagestadiin
    saakka, jossa toivon sinun järjestävän kahviaamiaisen minua
    varten valmiiksi kello yhdeksitoista. Herra Brandtilla on aina
    talossaan kaikki niin kunnossa, ettei se tuota mitään vaikeuksia.

    Voi, rakas Charles, kuinka paljon, paljon minulla onkaan sinulle
    puhumista! Sinä ymmärrät minut ja tulet oikein iloiseksi
    nähdessäsi

                                           _Leonoresi_."

Mitä tähän arveluun tulee, ei everstinna olisi uskonut siihen
vähääkään, jos hän olisi nähnyt veljensä kasvoille ilmestyneen
puolittain epätoivoisen sävyn, tämän sivellessä vaaleanruskeata
partaansa ylhäältä alas. Ehkä samainen kasvojen ilme tahtoi sanoa:
Ikävyyttä ei ollut vielä kylliksi. Käyttäydynpä minä miten tahansa,
huomaa Leonore kaiken. Ja jos Antonia saapuu, puhaltaa hänen pelkkä
yhdessäolonsa kälynsä kanssa pois pienimmänkin sovittavan ajatuksen. On
luonteita, jotka halveksivat kaikkea ajatustenvaihtoa.



VIII

Leonore.


Paria tuntia myöhemmin seisoi salissa niin hyvin katettu aamiaispöytä
kuin nuoren miehen taloudessa koskaan voidaan aikaansaada, valmiina
odottamassa everstinnaa.

Mutta mainitun naisen salaiseksi suuttumukseksi, johon hänen
veljensä ei suinkaan ottanut osaa, hänen ei onnistunutkaan tehdä
ratsastusmatkaansa "kuten tavallisesti".

Uutinen kapteenin saapumisesta oli ennättänyt everstinkin korviin,
ja hän ehdotti heti samanlaista matkaa, jonka hän aavisti rakkaan
puolisonsa tekevän. Ratsastamisen sijasta päätettiin kuitenkin lähteä
ajamaan vaunuilla.

— Tässä me nyt olemme, veliseni! — huusi eversti niin ystävällisellä
ja mairittelevalla äänellä, ettei se ainakaan olisi saattanut
vapisemaan montakaan sotilasta siihen aikaan, kun hän vielä oli
komentaja — mutta siitä olikin jo kauan: hän oli ottanut eron
jo useita vuosia sitten. — Niin, tässä me olemme, parahin veli!
Tein rakkaalle Leonorelleni yllättävän ehdotuksen lähteä tälle
miellyttävälle huvimatkalle, ryöstääksemme sinut mukaamme.

Everstinna T. oli hieno pohjoismainen kaunotar parhainta lajia.
Hänellä oli komea käytös, mutta siitä puuttui luonnollista pehmeyttä
ja miellyttävää suloa, mikä taas oli ominaista Antonian kaikille
liikkeille. Kun viimemainitun jokainen itsetiedoton asento osoitti
plastillista kauneutta, ilmeni Leonoren asennoissa ja liikkeissä
ainoastaan sellaisen naisen harkittua arvokkuutta, joka ei tahtoisi
vaihtaa ylpeitä ruumiinliikkeitään minkäänlaiseen viehättävään
esiintymiseen. Mutta oliko hän aina ollut sellainen?

— No, Charles, sinä olet rohjennut jättää ihanteellisen toisen
puoliskosi kylpypaikalle, — virkkoi Leonore hymyillen astuessaan
sisälle saliin veljensä käsivarteen nojautuneena. — Eroaminen
maksoi varmaan kymmenen pyörtymiskohtausta sekä yhtä monta eau de
Cologne-pulloa!

— Ei mutta kuulehan sitä pikku veitikkaa! — huudahti eversti
nauraen. Tuo mitätön mies piti aina velvollisuutenaan nauraa silloin
kun hänen vaimonsa puhui leikkisästi. — Leonoreni osoittaa auliisti
suosiollisuutta kuvatessaan toisten puolisoja. Mutta voinpa vakuuttaa,
kunnon veli, ettei hän koskaan itse ole ollut pyörtymään päinkään, kun
minä olen lähtenyt jollekin pikkumatkalleni.

— Siitä minä pidän, — virkkoi kapteeni, äänessään hieman tyly sävy.
En tuntisi suurta kunnioitusta sellaista naista kohtaan, joka niin
tuhlaisi hellyydennäytteitään. Ja sinä, parahin Leonore, halveksit
Antonian ymmärrystä ja makua, jos luulet hänen ahdistavan miestään
mokomilla hysteerisillä lemmenosoituksilla.

Leonore kääntyi kummastuneena. Tuo vakava sävy niin pienestä
pilasta herätti heti hänen huomiotaan, mutta hän oli liian viisas
huomauttaakseen vielä mitään. Hän istuutui tavallisella arvokkuudellaan
pöydän ääreen selittäen nousseensa tänä aamuna niin aikaisin, että hän
oli vähällä kuolla nälkään.

— Mainiota... mainiota! — puheli eversti, ottaen käteensä jokaisen
ruokakulhon erikseen. — Kunnon Brandtilla on erinomainen emännöitsijä.
Rakas Leonore, tämä kermasta ja ravuista valmistettu à-la-daube on
kerrassaan verratonta. Ja jos voisi otaksua, että sinulla kaikessa
täydellisyydessäsi olisi vielä jotain opittavaa, niin se olisi, että
saisit keittäjättäresi...

— Laittamaan tämän vertaista à-la-daubea, — keskeytti everstinna
hänet alentuvan hyväntahtoisesti. — Kyllä me sillä vielä ilahutamme
sinua, ystäväiseni! Tiedäthän, että minä sinun mieliksesi tutkin
kaikenkaltaisia keittokirjoja... järjestelmällisesti.

— Niin, — sanoi hänen onnellinen, siivo, aina kohtelias miehensä
ihastuneena, — sinä olet erinomainen vaimo. Eikö olekin, veliseni?

— Luonnollisesti, — vastasi kapteeni ajatuksissaan. Hän mietiskeli
jotain keinoa päästäkseen joutumasta kahden kesken sisarensa kanssa.
Hän tiesi, miten uniseksi vanha eversti tulisi aamiaisen jälkeen.
Onneksi herra Brandt nyt palasi kotiin matkaltaan ja kutsuen Hänet
mukaan seuraan ei Wolrat päästänyt häntä huoneesta ennenkuin aviopari
alkoi tehdä lähtöä.

— Yhäkö sinä itsepintaisesti kieltäydyt tulemasta meidän mukanamme,
rakas Wolrat? — kysyi Leonore mitä houkuttelevimmin. — Voi, pyydän
sinua seuraamaan meitä kotiimme... Tahtoisin niin mielelläni näyttää
sinulle maalaisasuntomme sekä puhella tuttavallisesti kanssasi —
kuiskasi hän.

— Minä tulen huomenna tai ylihuomenna... tai kaikkein viimeistään
sunnuntaina... mutta nyt en jouda: minun täytyy valvoa käsityöläisten
töitä.

— Haluatko että minä tulisin tänne auttamaan sinua talon
järjestämisessä?

— En, kiitos vaan, rakkaani! Kaiken täytyy tulla oman makuni
mukaiseksi, — lisäsi hän hymyillen, mikä oli tarkoitettu käymään
iloisuudesta.

       *       *       *       *       *

— Varmaan ovat hänen ajatuksensa keskittyneet johonkin erityiseen
tärkeään asiaan, — mietti everstinna, vetäytyen hiukan kärsimättömästi
toiseen vaununnurkkaan. — Mutta mikä se mahtaa olla? Koskeekohan
se Antoniaa tai koskeeko se... — Hänen kasvoilleen levisi hieno
lumenväri, ja hän painoi kädellään sydäntään.

— Leonore, — virkkoi aviomies-parka, joka ei ollut tottunut siihen,
että hänet unohdettiin näin pitkäksi aikaa, — sinä olet hajamielinen,
enkeliseni!

— Luulen todellakin olevani hiukan. Tämän herra Brandtin antaman
kielokimpun tuoksu lienee vaikuttanut päähäni. — Hän viskasi viattomat
kukat maantielle.

— Tunnetko nyt voivasi paremmin, Leonore kultaseni?

— Tiedäthän, ystäväni, että silloinkin kun en ole oikein virkeä,
koetan sinun vuoksesi hallita tällaisia pieniä naisheikkouksia.

— No kas, nyt sinä jälleen olet yhtä rakastettava kuin aina
tahtoessasi oikein ihastuttaa minua! Kuulehan, rakkaani, minä en
osannut edes toivoa tällaista onnea silloin kun sinä kiihkeän
vastarinnan jälkeen annoit äitisi taivuttaa itsesi myöntymään minun
kosintaani.

Leonore ei vastannut.

— Äitisi — jatkoi eversti, — oli tosin ankara nainen tunnustan
(toivon hänen taivaassa antavan minulle anteeksi tämän avomielisen
arvostelun itsestään), mutta missään tapauksessa ei hän pettänyt
vakuuttaessaan, että sinä saisit vanhasta, kiitollisesta everstistä
miehen, joka kantaisi sinua käsillään. Ja minä imartelen itseäni sen
johdosta, että minun on onnistunut täydellisesti hävittää muisto siitä
viattomasta lapsuudenunelmasta, josta sinun, pikku rakas ystävä, täytyi
luopua!

Uhkea everstinna melkein kyyristyi kokoon, ja jos hänen hurmaantunut
miehensä olisi nähnyt hänen silmänsä, hän varmaan olisi hätkähtänyt
säikähdyksestä: ne eivät olleet sellaiset kuin tavallisesti, jolloin
niissä ilmeni vain haaveksivaa uneliaisuutta tai kylmää ylpeyttä —
nyt niistä sinkosi kipinöitä, jotka, jos ne olisivat sattuneet häneen,
varmaan olisivat vaientaneet hänet pitkäksi aikaa.

— Onko pääsi vieläkin raskas? — kysyi tuo syntiluettelostaan täysin
tiedoton vanha mies, kun hänen vaimonsa edelleenkin oli puhumaton.

— On tavattomasti! Eikä sinun, ystäväni, pidä lisätä sairauttani
muistuttamalla minulle ajasta, jonka mieluummin tahtoisin unohtaa...
'Unohtaako', — kuiskasi ääni hänen sydämessään, — 'en koskaan!'
anteeksi, kultaseni! Se ei tapahdu enää milloinkaan!



IX

Hagestad saa vastaanottaa uuden valtiattarensa.


Saman päivän iltana, kun kapteenin luona olivat käyneet hänen
sukulaisensa, sai hän kirjeen anopiltaan, missä tämä ilmoitti, että
Antonia oli Wolratin toivomuksen mukaan päättänyt asettua asumaan
Hagestadiin, jonne he molemmat saapuisivat viikon kuluttua (päiväkin
mainittiin).

— Mutta, rakas Charles Wolrat, — niin lopetti anoppi kirjeensä, —
minulla ei ole mitään muuta merkityksellistä ilmoitettavaa. Mitä on
tapahtunut sinun ja vaimosi välillä on minulle täysin tuntematonta, ja
voin ainoastaan aavistaa, että syy on Antonian. Olen turhaan koettanut
tunkeutua hänen luonteensa sisimpään. Kautta Jumalan, minä en tiennyt
muuta kuin että se oli yksinkertainen ja avoin, kuten se minusta
näytti! On peloittavan surullista äidille ikäänkuin tutustua uudelleen
omaan lapseensa sekä täytyä tulla siihen tuntemukseen, että hän on koko
tämän lapsen elinajan kantanut sylissään ja vaalinut melkein outoa
olentoa. Jumala kääntäköön asiat meille kaikille parhaiten!

Nämä tiedonannot eivät missään suhteessa olleet rauhoittavia, vielä
vähemmän rohkaisevia. Mutta Leonoren miehen sydämessä ei toivo
kuitenkaan tahtonut kuolla. Hän ei unohtanut, että vielä oli jälellä
viimeinen keino voittaa Antonia, joskaan hänen kaltaisensa mies, jolla
oli luja luonne ja voimakkaaksi kehittynyt oikeudentunto, ei hetkeäkään
ajatellut uhrata kunniaansa rakkauden vuoksi. Ja sitäpaitsi — jos
Antonia tulisi tällä tavoin sovitetuksi, ei sillä saavutettaisi muuta
kuin surua, sillä varmaan olisi sietämättömän tuskallista muistaa,
etteivät lempeys, vilpittömyys ja velvollisuudentunto olleet saattaneet
häntä itsestään taipumaan. Ei koskaan, koskaan kukoista onni muullaisen
liiton kuin sydänten keskinäisen luottamuksen pohjalta; Antonian asia
oli lähestyä häntä, muuten... Siinä hänen ajatuksensa pysähtyi.

Seuraavalla viikolla kapteeni pistäytyi pari kertaa Melldalissa
lankoaan ja sisartaan tervehtimässä. Mutta turhaan koetti Leonore
päästä hetkeksi hänen kanssaan kahdenkesken; Wolrat osoitti
keskeymätöntä kohteliaisuutta everstille, joka kiitokseksi kiusasi
häntä rajoitetuilla kuvauksillaan aviollisesta onnesta, missä
kaikenlaatuiset à-la-daube'it, pasteijit, täytetyt ja sokeroidut
herkut muodostivat autuuden parhaan puolen. Leonore oli hänen
jumaloitu sankarittarensa, joka antoi hänen, itse miettiessään vallan
muita asioita, luetella koti- ja ulkomaisista keittokirjallisuuden
tuotteista mikä häntä halutti, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään
hänen toistakaan kiihkoaan, nimittäin koirien opettamista vastaan
— everstillä kun Melldalissa ei ollut mitään muutakaan tekemistä.
Talvisin heidän oleskellessaan Tukholmassa hänellä oli peliseuransa,
jolloin rouva sai enemmän vapaata.

Surukseen ja närkästyksekseen Leonore huomasi, että hänen ja hänen
suuresti rakastamansa veljen välille alkoi muodostua jonkunlainen
tyhjyys. Ilme, jonka hän huomasi Wolratin silmissä, ei kuitenkaan
osoittanut vähentynyttä rakkautta, vaan sitä verhosi suruisuuden
harso. Leonore ei lainkaan tiennyt, milloin hänen kälynsä saapuisi,
sillä jokaiseen suoraan kysymykseensä hän sai aina epävarmoja ja
kiertäviä vastauksia. Hienotunteisuus esti viimein häntä utelemasta
enempää. Eräästä toisesta asiasta hän sen sijaan sai lyhyen, suotuisan
tiedonannon. Mutta senkin vain ihmeellisen vastahakoisesti.

Muuanna tiistai-iltapäivänä seisoi kapteeni Wolrat erään pihamaalle
päin antavan korkean akkunan vieressä. Hän oli seisonut siinä melkein
koko päivän, mutta hän ei ollut edes herra Brandtille ilmoittanut,
ketä hän odotti, sillä hän ei suonut, että olisi ryhdytty mihinkään
erityisiin puuhiin sen johdosta mitä tulisi: hän pelkäsi ilmankin hänen
ja rouvansa kohtaamisen herättävän huomiota, koska hän ei itsekään
tiennyt, miten hän ottaisi Antonian vastaan tai kuinka Antonia hänet.
Onneksi valmistautui herra Brandt sinä päivänä lähtemään liikeasioiden
vuoksi matkalle lähimpään kaupunkiin, ja kapteeni sälytti hänelle niin
paljon tehtäviä, että hän nauraen selitti tarvitsevansa kokonaista
kolme päivää saadakseen ne toimitetuksi, mutta sentään toettavansa
päästä niistä selväksi kahdessakin päivässä.

Kello oli nyt noin viisi iltapäivällä, ja väristys, joka keskellä
kesää vaivasi tuota tuskailevaa nuorta miestä, alkoi käydä yhä
kiusallisemmaksi, kunnes äkkiä kuului kartanoa nopeasti lähestyvien
ratasten ääntä; ja hän oli tuskin ehtinyt voimakkaalla ponnistuksella
jännittää jäsenensä hänelle ominaiseen uljaaseen ryhtiin, kun vaunut
pysähtyivät rappujen eteen, jotka johtivat komeaan, harmaaksimaalattuun
päärakennukseen.

Wolrat ennätti parhaaksi aukaisemaan vaunujen oven ja —
varovaisuutensa ansiosta — yksinään vastaanottamaan vaimonsa. Mutta
ensi silmäys, minkä he vaihtoivat, sanoi hänelle, että Antonia tosin
oli hyvin kiihdyksissä, vieläpä kiihtyneempi kuin hän itse, vaan ettei
erossaolo ja miettiminen olleet voineet vähintäkään vaikuttaa hänen
päätökseensä.

Tämän seikan yhtäkkinen vaikutus Wolratiin oli sellainen, että jos
Antonia olisi käsittänyt ja juuri sillä hetkellä kyennyt lukemaan
miehensä ajatukset, hän varmaan olisi pelännyt edessäolevaa aikaa.

Antamatta Antonian pidättää itseään Wolrat tervehti anoppiaan
syleillen häntä lämpimästi. Sen jälkeen hän johdatti molemmat
naiset saliin, ja koska hän oli ilmoittanut äsken palvelukseen
tulleelle emännöitsijälleen, että hän odotti iltapäivällä vieraita
Melldalista, oli kaikki järjestetty mitä parhaiten. Mutta sen jälkeen
kun molemminpuolisen tuskallisen ahdistuksen vallitessa oli juotu
kahvia, Antonia nousi, silmäili huoneita kylmin katsein ja selitti
välinpitämättömästi, että kaikesta kyllä tulisi hyvä, minkä jälkeen hän
pyysi saada mennä lepäämään omaan huoneeseensa, jonne heti poistuikin.

Hän näyttäytyi vasta illallisella, jonka jälkeen hänen miehensä, joka
oli kauan ystävällisesti keskustellut anoppinsa kanssa, sanoi —
hänelle hänen aikoessaan jälleen lähteä:

— Antonia, minä odotan sinua täällä salissa tunnin kuluttua... kun
kuulet pianonsoittoa, on tilaisuus tullut.



X

Viimeinen keskustelu.


Nuoren rouvan mentyä huoneeseensa saapui hänen äitinsä puhumaan
muutaman sanan hänen kanssaan, mutta melkein paatuneella ylpeällä
itsekkyydellä, jota oli ilmennyt hänessä siitä saakka kun matka
Hagestadiin päätettiin, virkkoi Antonia heti:

— Rakas äiti, en ota vastaan vaikutuksia keltään muulta kuin
itseltäni... älä senvuoksi tee mitään esityksiä. Parasta on, että saan
olla teoistani vastuussa ainoastaan omalle itselleni.

— Jotain sinun sentään tulee kuulla, — sanoi onneton Lisen-rouva,
joka näki lapsensa tarmokkaan itsepintaisuuden syöksevän tulevaisuuden,
rauhan ja toivon hautaan, jonka syvyyttä hän ei nyt voinut mitata, —
sinun, Antonia rakkaani, täytyy kuulla ainakin se, että Wolrat sinun
käytöksesi johdosta tänne saapuessasi on niin pahoilla mielin, etten
ole ennen nähnyt enkä kuullut häntä sellaisena. Älä leiki tulen kanssa
siihen saakka, että se täydellisesti sammuu. Sitten saat turhaan
puhaltaa tuhkaan... ja kun sen teet, tulee Jumala pitämään mielessään
sinun tahallisen hulluutesi.

Antonia ei vastannut sanaakaan, mutta silmäkulmien rypistyminen antoi
äidin ymmärtää, ettei hänen varoituksensa ollut kaikunut aivan ilmaan.
Hän sulki oven mennen omaan makuuhuoneeseensa rukoilemaan niiden kahden
puolesta, joita hän kumpaakin rakasti yhtä paljon.....

Äidin poistuttua ja kun kukaan ihmissilmä ei enää ollut näkemässä,
vaipui Antonia polvilleen, väänteli käsiään ja kerjäten rukoili
Jumalaa, että tämä pehmittäisi hänen sydämensä, sillä muuta keinoa
hän ei tietänyt. Mutta ylpeyden ja mustasukkaisuuden häijyt henget
käänsivät lakkaamatta näiden rukousten suuntaa, jotta ne eivät päässeet
kohoamaan sinne, mihin ne olivat tarkoitetut.

— Minä taivun, — kuiskasi hän itsekseen, — en tahdo riutua
hyödyttömässä epätoivossa, kun hän vuosikausiksi jättää minut;
mutta sittenkin koittaa minulle se kohtalo, koska ne hurjat näyt ja
kuvaamattomat tuskat, jotka tuo kurja nainen tuottaa hänen kauttansa,
eivät voi hävitä. Jumalakaan ei osoita armeliaisuutta minua kohtaan:
pimeyden voimat saavat vetää minua alaspäin... Minä kuulun varmaan
niihin ennakolta tuomittuihin olentoihin, jotka eivät koskaan taistele
voittaakseen, vaan vaipuakseen pohjattomaan syvyyteen, minkä he
selvästi näkevät, mutta eivät rohkene sitä väistää.

Niin lepäsi hän polvillaan vuoroin rukoillen, vuoroin herjaten sitä
auttajaa, jonka puoleen ei kukaan vakain mielin koskaan käänny turhaan,
kunnes sovittu hetki vihdoin lähestyi. Silloin hän nousi ja pysähti
ovelle odottaen liikkumattomana merkkiä.

Nyt oli se epätoivo, jonka vallassa hän äsken oli taistellut,
kahleisiin hänen sielussaan, ja kylmä, joskin kiihtynyt ilme kuvastui
jälleen hänen rajua, uhmaavaa kauneutta uhkuvilla kasvoillaan.

Silloin kuuluivat ensi soinnut yhdestä niitä hiveleviä sävellyksiä,
joita Wolratilla oli tapana usein soittaa. Talossa ei herättänyt mitään
huomiota se että hän soitti näin myöhään illalla; hän oli joka ilta
säännöllisesti soittanut äskettäin viritettyä vanhaa pianoa, joka ennen
oli helähdellyt iloisempia tarkoituksia varten.

Antonia tarttui oven lukkoon. Se tärisi hänen vapisevan kätensä
otteessa, mutta aukeni sentään — ja nyt hän seisoi heleän kuun
kirkastamassa salissa.

Wolrat, jota ei valaissut ainoastaan kuun hopeinen loiste, vaan myöskin
suuren alabasterilampun liekki, ei liikahtanut paikaltaan. Hän jatkoi
soittamistaan, kunnes Antonia viimein enemmän vaipui kuin istuutui
lähimmälle akkunajakkaralle, josta hän saattoi nähdä, kuinka miehensä
otsalle runsaasta valosta huolimatta heijastui useita varjoja.

Hän keskeytti soiton parilta voimakkaan räikeällä loppusoinnutuksella
ja nousi.

— Älkäämme nyt antako kahden pallosilla-olevan hupsun pikku lapsen
tavoin surkean pallopelin ratkaista tulevaa elämäämme; miettikäämme,
puhelkaamme ja tehkäämme viimeinen päätöksemme kypsyneesi!

Niin hän lausui tarttuessaan tuoliin ja istuutuessaan vastapäätä
vaimoaan.

Antonia katseli häntä ensin aralla hellyydellä, mutta vähitellen saivat
hänen silmänsä ilmeen, joka oli kyllin polttava herättääkseen eloon
jokaisen kuoleutuneen tunteen sekä kuitenkin tarpeeksi jäädyttävä
surmatakseen jokaisen elämään pyrkivän mielihalun.

Tällaisista pitkistä katseista lumoutuen ja ikäänkuin magneetin
vaikutuksen alaisena Wolrat tarkasteli tutkien Antonian silmiä, jotka
viimein näyttivät ainoastaan uneksivan; mutta se tutkistelu oli yhtä
vaarallista kuin purjealuksen koetteleminen aivan vieraassa väylässä.

Vihdoin laskeutuivat mustaripsiset luomet Antonia silmien eteen...
Sanaton kohtaus oli näytelty loppuun, ja nuori mies hengähti syvään. Se
minkä hän oli nähnyt ja lukenut vaimonsa silmistä oli jotain, mitä hän
ei ennen ollut niissä nähnyt ja lukenut. Jos sitä olisi jatkunut ja jos
se kiduttavasti hurmaava vaikutus, jota hän silloin tunsi, olisi kauemmin
häntä vallinnut, hän varmaan olisi piankin rukoillen vaipunut hänen
jalkojensa juureen. Mutta nyt hän nousi reippaan pontevasti, ja hänen
äänensä tuskin värisi hänen sanoessaan:

— Sinä et ole vastannut, Antonia!

— Minä sen sijaan ajattelin, että mitä meidän tarvitsee puhua pallo-
tai mistään muustakaan pelistä, harkitessamme tulevaisuuttamme. Se
riippuu ainoastaan sinusta... sinusta yksinään.

— Tahdot siis sanoa, — virkkoi Wolrat, että sinun on onnistunut
täydellisesti kuolettaa itsessäsi kaikki hyvä aines... Ajattele,
Antonia, että jos tässä onnettomassa salaisuudessa on osansa jollakulla
naisella, jonka intohimo, suru ja alituiset taistelut vertavuotavan
rakkautensa tähden (jolta ankarat olosuhteet ovat estäneet
avioliiton pyhityksen) ovat saaneet unohtamaan kaiken — niin olisi
tämä hairahtunut olento minun silmissäni paljon vähemmän rikollinen
kuin sellainen nainen, joka viskaa oikeutetun rakkautensa syntisen
turhamaisuutensa alttarille eikä voi sietää, että hänen miehellään on
kaukaa menneiltä ajoilta salaisuus, mitä hän ei saata hänelle ilmoittaa.

— Se olkoon sinun ajatuksesi, Wolrat, — vastasi Antonia, kyeten
vaivoin tukahuttamaan sisimmässään näiden sanojen johdosta heränneitä
kuohuvia tunteita — mutta minun täytyy tyytyä itse kunnioittamaan
itseäni, ellen en enää saa osakseni kunnioitusta sinulta sen vuoksi,
etten ole tahtonut luopua siitä, minkä pidän oikeana... Annan sinun
ratkaista.

— Voi vaikene... älä muistuta minua siitä, että olen naimisissa naisen
kanssa, joka hieroo kauppaa puolisonsa kanssa tämän kunniasta, tarjoten
sijaan armeliaisuutta!... Niin, Antonia, minä en tuomitse sinua,
koska tiedän, että kerran koittaa päivä, jolloin teet sen itse; mutta
minä tuomitsen itseäni sen johdosta, että odotin sinun tännetuloasi
hullussa, kiduttavassa toivossa, joka sitten petti... Rakastinhan sinua
ennenkuin lähdin matkalle ja...

Wolrat vaikeni. Mutta kun Antonia, jättäen ottamatta vastaan tätä
viittausta, ainoastaan painoi kasvonsa ristissäolevia käsiään vasten
mitään vastaamatta, jatkoi hän:

— Minä lähden täältä huomen-aamulla aikaisin ja aion käyttää tämän
yön järjestääkseni asiani kuntoon täällä sekä kirjoittaakseni pari
kirjettä, toisen sisarelleni, joka ei tiedä mitään eikä tule mitään
tietämään, ja toisen Hagestadin vuokraajalle, joka on oleva sinulle
varmana turvana. Hän menee naimisiin syksyllä, joten saat sopivaa
seuraa, jos halveksit sisartani.

Samassa hetkessä Antonia kohotti päänsä.

— Wolrat, Wolrat, lähdetkö todellakin? — Äkillisen mielijohteen
herättämänä näytti hän nyt muuttuvan kalpeaksi kuin kuun valo, joka
välkkyi hänen tummissa kiharoissaan. — Wolrat, ajattele...

— Mitä tarkoitat?

— Jos... jos minun erään toisen olennon tähden tarvitsisi nähdä
sinut...

— Voi Antonia, onko sinulla syytä luulla niin?

— Ehkä.

— Eikö sekään voisi johdattaa sieluasi toiselle tielle?

— Ei, ei mikään, koska sitä ei ole voinut minun rakkautenikaan.

— Uskon sinua, — sanoi Wolrat synkkenevin katsein. — Ja olkoonpa
miten tahansa, minun täytyy matkustaa... myöhemmin ulkomaille... Mutta
sitä ennen saat kyllä kuulla minusta.

Nämä nuoret aviopuolisot, jotka olivat olleet naimisissa tuskin kolmea
kuukautta, eivät lausuneet sen enempiä jäähyväisiä.

Kun Wolrat seuraavana aamuna kello 9 aikaan istuutui vaunuihin, oli
häntä saattamassa ainoastaan hänen anoppinsa.

— Rakas, rakas poikani, — kuiskasi hän ajajan asettuessa paikalleen,
— sano minulle, voisitko tämän viimeisen jälkeen sydämestäsi antaa
anteeksi hänelle, jos hän kerran katuvaisena sitä rukoilisi...
rukoilisi lapsen nimessä.

— Toivon voivani, — vastasi Wolrat vapisevalla äänellä. — Hoitakaa
häntä hellästi, tapahtukoon mitä tapahtuu!

Anoppi ja vävy puristivat lämpimästi toistensa käsiä.

Ja niin Wolrat lähti, luoden viimeisen silmäyksen vaimonsa akkunaan.

Tämän akkunan takana oli Antonia raivoisessa epätoivossaan heittäytynyt
pitkälleen lattialle. Hän tahtoi repiä ulos rinnastaan itsepintaisen
sydämensä, ja katkerasti valittaen hän tuomitsi itseään; mutta se
epätoivo oli hyödytöntä.

       *       *       *       *       *

Kapteeni Wolratin jättämät kirjeet kuuluivat seuraavasti:

N:o 1.

    "Hyvä herra Brandt!

    Olosuhteet, joita en saata mainita, ovat aikaansaaneet, etten voi
    lykätä matkaani edes siksi kun herra Brandt saapuu kotiin.

    Koska en tiedä, milloin palaan, niin suokaa minun pyytää (tiedän,
    ettei se tapahdu turhaan) herra Brandtia rupeamaan tosi ystäväksi
    ja auttajaksi... sanalla sanoen... olemaan rakkaalle vaimolleni
    kaikki kaikessa.

    Liikeasioista kirjoitan Tukholmasta ja myöskin ilmoitan pikku
    poikasen lähettämisestä uuteen kotiinsa.

    Kunnioittaen

                                           _C.W. Hanefelt_."

N:o 2.

    "Rakastettu Leonoreni!

    Tiedän varsin hyvin, mitä sinun katseesi ovat pyytäneet häneltä,
    joka ei koskaan ole kieltänyt sinulta luottamustaan, kuten
    sinäkin olet elämäsi vaikeissa vaiheissa luottanut minuun. Mutta
    minä en voinut puhua avoimesti. Siksi mieluummin vaikenin — ja
    minun täytyy vaieta edelleen.

    Rakas Leonore! Minä matkustan ulkomaille vuodeksi tai pariksi...
    Ellen saa virkalomaa, otan eron.

    Saat pian kuulla minusta, ja ole varma siitä, etten unohda
    mitään, mitä olen luvannut.

    Sinua hartaasti rakastava

                                      _Charles Wolrat_."

    J.K. Koeta voittaa Antonia! Voi, jospa teistä kerran tulisi
    ystävät... se olisi eduksi teille molemmille.



XI

Antonia tekee uskomattomia havaintoja.


Kaksi kuukautta on kulunut siitä aamusta, kun nuori rouva jäi yksinään
miehestään Hagestadiin; ja me tapaamme hänet nyt yhtenä niistä
hetkistä, kun hänen hillitön tuskansa jälleen paloi täydessä liekissä,
joka oli leimahtanut siitä uinuvasta huumauksesta, missä tilassa se oli
jonkun aikaa ollut.

Mutta ennenkuin käymme kertomaan tästä nyt puhjenneesta myrskystä,
täytyy meidän mainita, että kahtena ensi viikkona miehensä lähdön
jälkeen Antonia tunsi sydämensä niin kuvaamattoman sairaaksi, mielensä
niin väsyneeksi ja kokonaan aineen voittajaksi, ettei hän edes jaksanut
kärsiä, vielä vähemmän katua.

Hän ei kuunnellut äitinsä kuiskaamia huomautuksia, ettei vielä ollut
"liian myöhäistä". Hän vastasi välinpitämättömän kylmästi kälynsä
ystävyydenosoituksiin ja vilpittömiin yrityksiin aikaansaada parannusta
hänen tilaansa, ja hän tuskin piittäsi mitään Charles Woiratilta
tulleesta kirjeestä, missä tämä lyhyesti ilmoitti, että hänet oli
määrätty toiseksi niistä upseereista, jotka lähetettäisiin ulkomaiselle
opintoretkelle, joskin se matka alkaisi vasta noin parin kuukauden
kuluttua... Ei, Antonia oli kuuro kaikelle.

ANTONIA TEKEE HAVAINTOJA

Vähitellen tulivat koti ja sen ympäristöt hänelle tutuiksi. Mutta
koskaan ei hänen huuliltaan kuultu ainoatakaan sanaa, mikä olisi
merkinnyt sitä, että hän halusi kutsua miehensä takaisin. Kun hän
esimerkiksi keskusteli herra Brandtin kanssa siitä, mitä syksyllä oli
tehtävä puutarhassa, hän aina otti varteen, että se vastaisuudessa
olisi Wolratin mielen mukaista, ellei hän päättäisi myydä koko
sukutilaa, missä viimeiset omistajat eivät näyttäneet viihtyvän.

Herra Brandt ei sanonut mitään vastaan, huomattuaan hänen ärtyisyytensä
vain kiihtyvän, jos hän viittasikin siihen, että epäilemättä muuttuisi
kaikki aivan toisenlaiseksi kapteenin palattua kotiin; mutta
morsiamelleen herra Brandt uskoi, ettei rouva-raukka kyennyt oikein
arvostelemaan tunteittensa voimaa ja laajuutta puolisoaan kohtaan,
jonka hän (Jumala tietää mistä syystä) oli saanut lähtemään pois
luotaan, — ja varmasti, — lisäsi hän, — me tulemme vielä näkemään,
kuinka tavattomasti hän katuu, kun tuo jalo mies on lähtenyt maasta.

       *       *       *       *       *

Mitä tulee Leonoreen ja hänen vanhaan everstiinsä, oli Hagestadin
uusi valtiatar edelleenkin osoittanut heitä kohtaan niin vähäistä
huomaavaisuutta, että he vihdoin, joskin suureksi ikäväkseen ainoastaan
välttääkseen ympäristön kummastelua, hyvin harvoin vaivasivat häntä
käynneillään, ja Antonia puolestaan ei, vaikka häntä olisi kuinka
pyydetty, suostunut vierailemaan Melldalissa. Hänen vastenmielisyytensä
Leonorea kohtaan muuttui vähitellen sairaudeksi.

Sitävastoin käveli hän yksinään pitkiä matkoja Hagestadin ympäristössä,
ja juuri eräällä sellaisella kävelyllä hän joutui seikkailuun, mikä
sytytti hänen verensä kalvavaan paloon.

Muuanna lenseänä, mutta sumuisena aamuna syyskuun loppupuolella
kietoutui Antonia suureen skotlantilaiseen vaippaansa, lähtien
puutarhasta lehtokujalle päin ja sieltä minne sattui.

Hehkuvat orjantappuraruusut, jotka hänen saapuessaan yksinäiseen
kotiinsa olivat olleet parhaassa loistossaan, olivat sen jälkeen
saaneet kiittämättä kukkia loppuun ja lahjoittaa lehtensä tuulelle,
koska kukaan muu ei niistä huolinut. Nyt tosin kukoistivat niiden
sijaan upeat dahliat ja monivivahteiset asterit, mutta yhtä
epäkiitollinen oli näidenkin loistoaika.

Jos niiden elämä oli raskasta siksi, että niillä oli kovin vähän iloa,
niin tunsivat ne tällöin samoja tunteita kuin talon valtiatarkin, jonka
elämä samoin oli raskasta ja ilotonta. Ero oli vain siinä, että kukkien
luonto oli lempeä, jota samaa ei ainakaan kaikissa suhteissa voinut
sanoa niiden valtiattaresta.

Antonia oli yksitoikkoisella vaelluksellaan, tietämättä mitä teki,
joutunut jotenkin kauas tavallisilta kävelyalueiltaan, kun hän
tullessaan erääseen niittypolun käänteeseen äkkiä huomasi lähellään
sievän tuvan, jonka ympärillä kantoruusut kukkivat melkein yhtä
kauneina kuin herrastalon puistossa. Samalla kohden toisella puolen
tietä kohosi sankka koivikko. Koko näky oli pilvisestä säästä
huolimatta niin sievä, että Antonia pysähtyi.

Mutta mitä hän näkikään? Miksi hän sävähtää? Tuvan ovi on auennut ja
sen puitteisiin ilmestyy toinen näky: suurikokoisen miehen hahmo,
puettuna upseerinkaapuun. Antonia koki silmänräpäyksessä kaikki
tuhanten mahdottomien mahdollisuuksien tuskat, nähdessään tuon miehen
tulevan ulos tuvasta ylväin askelin ja norjin liikkein ja nyökkäävän
kevyesti jollekulle sisällä olevalle, josta Antonia näki vain tumman
hameenliepeen — sillä eikö tuo mies ollut Wolrat? Ainoa mitä hänessä
tuon puoliksi jähmettyneen naisen mielestä oli outoa, oli se tapa,
jolla harmaa huopahattu oli vedetty melkein kokonaan miehen kasvojen
yli, tämän kadotessa suoraa paala koivikkoon.

Kului pitkä tuokio, ennenkuin Antonia uskalsi edes vetää henkeään.
Oliko se hän? Oliko hän salaa tullut tänne omalle maatilalleen, ei
lausumaan viimeisiä jäähyväisiä, vaan urkkimaan Antoniaa tai ehkä
tapaamaan jotakuta muuta? Sisartaanko?

— Minun täytyy saada se tietää!

Hän riensi tupaan ja oli jo sisällä ennenkuin ehti harkita mitä
sanoisi, jos siellä tapaisi, ei Leonorea, vaan sen naisen, jonka
hän hulluissa kuvitelmissaan niin monasti oli ollut näkevinään
täydellisenä, häikäisevänä kaunottarena, ja jota löytääkseen hän olisi
halunnut samota maailman ääreen.

Mutta tämä mielikuva hävisi heti: huoneessa seisoi lähellä akkunaa
nuori talonpoikaisvaimo laskemassa hopearahoja, joita piti kädessään.
Nähdessään upean naisen kiivaasti tulevan sisään, niiasi vaimo syvään
ja näytti pelästyneen tulijan leimuavaa katsetta. Antonia koetti
kumminkin tehdä äänensä niin Avoimeksi kuin suinkin ja kysyi:

— Anteeksi, että kysyn, kuka se herra oli, joka juuri äsken lähti
täältä?

— Sitä en tiedä, armollinen rouva.

— Ettekö tiedä?

— En, en ollenkaan... Näin hänet kyllä täällä monta vuotta sitten
isäntä-vainajan aikana. Sittemmin en ole häntä nähnyt, ja ehkä nytkin
erehdyin, sillä hän oli vetänyt hatun niin syvälle silmilleen.

— Mutta oli kai hänellä jotain asiaa?

— Kyllä, hän pyysi lasillisen vettä, ja sitten hän jutteli poikani
ja pienen kasvattipoikani kanssa, jota hän puhutteli kiltiksi ja
sieväksi piltiksi, ja sitten hän antoi minulle nämä hopearahat lelujen
ostoon kasvatilleni ja omalle pojalleni. Mutta kyllä leluja aina saa
halvemmalla kuin tällä.

Antonian silmistä olivat liekit sammuneet — niiden kiiltoa hämmensi
nyt vahva sumu... — Eikö hän sanonut mitään muuta? kysyi Antonia.

— Eipä muuta kuin lepäillessään pakisi kaikenlaista turhanpäiväistä
— hän oli kävellyt nopeasti — siitä kuinka minä varmaan haluan olla
hyvin kiltti pientä kasvattiani kohtaan... niinkuin en minä herra
Brandtilta olisi kylliksi saanut samanlaisia kehoituksia!

— Herra Brandtilta... sopersi Antonia. — Hänenkö välityksellään
olette pojan saanut ja kuinka kauvan sitten?

— Kuukausi takaperin... Se on lähetetty lastenkodista... Niiden
johtokunnat ja muut Tukholman yhdistykset antavat usein lapsia
hoidettaviksi tänne Smoolantiin.

— Sanoiko herra Brandt pojan olevan lastenkodista?

— Tietysti... hän luki minulle kirjeen... Mutta eikö rouva halua nähdä
pienokaista?

Odottamatta vastausta vaimo avasi keittiön oven, näyttäen Antonialle
kahta melkein samankokoista poikaa, jotka siellä leikkivät.

— Kumpi on vieras lapsi? — kysyi Antonia melkein kuiskaten,
vaikka hänen katseensa jo itsestään oli pysähtynyt vaaleaan, sangen
rakastettavan näköiseen pienokaiseen.

— Se on tuo vaalea... Tule tänne, pikku Kalle, näyttämään korealle
rouvalle, kuinka hyvin sinä viihdyt maalia!

Mutta korea rouva oli nähnyt enempi kuin hän itse piti tarpeellisena.
Nuo piirteet, eivätkö ne olleet kuin pienoismuotokuva!

Yhtäkkiä muuttui Antonian katse niin kovaksi ja kasvot niin jäykiksi,
että lapsi, joka jo oli ojentanut kätösensä häntä kohti, pelästyneenä
vetäytyi takaisin; kun vaimo siitä huolimatta tahtoi työntää lasta
esiin, sopersi Antonia:

— Antakaa olla... minä en pidä lapsista! — Ja samassa hän liukui
takaperin ulos ovesta sanomatta edes hyvästiä.

Tultuaan niittypolulle hän vaipui hurjasti nyyhkyttäen kanervikkoon.
Mutta kun hän jälleen nousi, oli tuska muuttunut leimuavaksi vihaksi.
Hänen täytyi siis kumminkin pitää tuota lasta ihan silmiensä edessä. —
Voi Herra, armahda minua kurjuudessani! tämä julmuus on alhaista!...
Minä kirjoitan hänelle... niin paljon voin alentua, että ilmoitan
hänelle, kuinka minä halveksin... sanon hänelle... sanon...

Hän vaipui toistamiseen maahan.



XII

Mitä sitten seurasi.


Sillä aikaa kun Antonia paluumatkallaan voimakkaitten elämystensä
tyrmistyttämänä makasi maahan vaipuneena, kulki hänen äitinsä, onneton
Lisen-rouva pitkin tuota autiota kotia yhä surren sitä, ettei hänen
tyttärensä voinut luopua pitkistä, yksinäisistä kävelymatkoistaan.
Tämä huolestutti häntä sitäkin enemmän, kun nyt oli olemassa sellainen
varma toivo, jonka Lisen-rouvan yksinkertaisen ymmärryksen mukaan olisi
pitänyt johtaa puolisoita sovintoon.

Mutta eivät mitkään kehoitukset, olivatpa ne miten lempeitä ja viisaita
tahansa, saattaneet vaikuttaa Antoinaan, joka paraassa tapauksessa
vastasi: — Antakaa minun elää niinkuin haluan! Tavallisen elämän
kiertokulku ei enää koske minua. — Raskaampina hetkinään vastasi hän
vain synkällä ilmeellä ja vielä synkemmällä katseella.

Naapurit, joita oli paljon ja ystävällisiä, olivat mitä kohteliaimmalla
tavalla pyrkineet seurusteluun Hagestadin naisten kanssa, ja heidän
oli ollutkin varsin helppo kirkonmäellä tavatessa saada käsiinsä
Lisen-rouva, joka silloin tällöin otti vastaan heidän kutsujaan ja
lyhyitä vastavierailuitaan. Multa Antoniaa oli turha yrittää saada
esiintymään enempi emäntänä kuin vieraanakaan.

Ensin puhuttiin pakkakunnalla, että hän suri niin syvästi miehensä
aiottua ulkomaanmatkaa, että hän koko tämän pitkän poissa-oloajan aikoi
elää nunnan tavoin; mutta sitten kun muuan älykäs rouva oli lausunut
sen huomautuksen, "että oli enemmän kuin ihmeellistä, ettei nuori
vaimo niin syvässä surussaan oleskellut Tukholmassa miehensä luona,
niin kauvan kun heillä vielä olisi onni olla yhdessä"... niin silloin
nousi kokonainen arvelujen tulva... Nyt muistettiin, että kapteeni,
joka pari viikkoa oli oleskellut Hagestadissa, oli lähtenyt aamulla
heti rouvan saavuttua, ja että he tänä aikana olivat tuskin sanaa
vaihtaneet; tämän oli uusi kamarineitsyt kaikessa ystävyydessä uskonut
eräälle toiselle kamarineitsyelle. Lisäksi tuli vielä uusi tieto itse
taloudenhoitajattarelta. Tullessaan myöhään puutarhasta, jonne hän oli
unohtanut jotakin, oli tämä nähnyt kapteenin ja rouvan, senjälkeen kun
he jo olivat sanoneet hyvääyötä toisilleen, oleskelevan kahdenkesken
salissa ainakin tunnin ajaa ja sitten eroavan kuin kaksi vierasta,
tapaamatta enää toisiaan aamulla kapteenin lähtiessä.

Tietysti naapurit kiihkeästi halusivat saada selville tämän pienen
tarinan loppuluvun. Paremman puutteessa oletettiin, ettei kapteenin
ulkomaanmatkasta tulisikaan mitään, että hänen sisarensa, rakastettava
everstinna, saattaisi kaikki ystävälliseen ratkaisuun. Mutta kun
kuultiin, että everstin perhe oli tykkänään lopettanut seurustelun
kälynsä kanssa, alkoi asia näyttää siksi synkältä, että oli kaiketi
luovuttava kaikista toiveista miellyttävän loppuluvun suhteen. Mutta
olipa naapureilla joka tapauksessa hallussaan Hagestadin romantillinen
valtiatar, joka ei tahtonut miestään kutsua edes samalla nimellä kuin
tämän sisar. Onneksi oli miehellä kaksi nimeä, niin että kummankin
käytettäväksi riitti yksi, sekä sisaren että vaimon, jotka varmaankin
toivoivat olevansa toisistaan enemmän kuin yhden penikulman päässä. Se
oli todellakin ihmeellistä mustasukkaisuutta.

Mutta tämän avioliiton salaperäisistä alkuvaiheista suvaitsivat puhella
muutkin kuin naapurit. Ensinnäkin Antonian synnyinkaupunki, josta
käsin Lisen-rouvalle satamalla satoi mitä tuttavallisimpia kirjeitä
— sitten kylpypaikka, jossa huhut kertoivat puolisoiden välisestä
jyrkästä riidasta, ja vihdoin kapteeni Hanefeltin pääkaupunkilaiset
tuttavat, ystävät ja toverit, jotka eivät voineet käsittää, kuinka tämä
oli saattanut jättää kauniin puolison ja äsken saamansa omaisuuden,
lähteäkseen maailmalle, hän, joka jo kokonaista kolme vuotta oli
oleskellut ulkomailla. Se ei voinut olla oikeata laitaa. Ja jollei
kapteenin koko olemus olisi ollut sitä laatua, että kaikki kaukaisetkin
viittaukset hänen läheisyydessään vaikenivat, niin olisi hän varmaan
saanut monta pistosta, joilta hän nyt säilyi. Kuitenkin tuntui hänestä
tukalalta, kun tiesi olevansa sentapaisten puheiden aiheena... Mutta
palatkaamme Lisen-rouvaan, jota myöskin raskauttivat nuo kiertelevät
jaaritukset.

Huolestuneena siitä, että Antonia tänään viipyi tavallista kauvemmin,
oli Lisen-rouva juuri kietoutunut kaapuunsa lähteäkseen tytärtään
vastaan, kun hän eteisessä tapasi herra Brandtin, joka palautti hänet
takaisin saliin.

— Mikä on?... Onko herra Brandt ulkosalla nähnyt tytärtäni?

— Kyllä, hyvä rouva, näin hänet äsken aivan lopen väsyneenä erään puun
alla etäisemmällä niityllä. Hän i näyttänyt huomaavan minua ollenkaan,
mutta kun pelkäsin hänen sellaisessa tilassa helposti voivan vilustua,
rohkenin yrittää häntä nousemaan.

— Hyvä Jumala, olisiko hänelle vaan mitään tapahtunut? Ei suinkaan hän
ollut pyörtynyt?

— Ei oikein... Ainakaan hän ei huolinut avustani, vaan tulee itse
hitaasti jälessä. Menkää, hyvä rouva, häntä vastaan, mutta en luule,
että häneltä sopii mitään kysyä. Hänen oma levottomuutensa ja
tavallista pitempi matka ovat luultavasti koskeneet hänen hermoihinsa.

— Minä tiedän kuinka järkevä ja avulias herra Brandt on ja tottelen
empimättä, — sanoi rouva Lisen ja lähti.

Kuu herra Brandt jäi yksin, tuli hänen kasvoilleen huolestunut ilme,
ja hän mumisi itsekseen: Hän on varmaan ollut torpassa, hän on nähnyt
pojan ja kuvitellut huomanneensa jotain yhtäläisyyttä, jota onkin
olemassa. Miksi Jumalan nimessä piti pojan joutua juuri tänne ja minun
välitykselläni! En tahdo uskoa mitään pahaa. Ei, kaikkien pyhäin
nimessä, sitä en tahdo, mutta Jumalan kiitos, ettei siitä asiasta
ole puhuttu tavuakaan. Mutta ehkei se ollenkaan olekaan sama asia,
joka niin on runnellut tuon nuoren nais-raukan ulkomuodon! Mutta joka
tapauksessa sijoitan minä samaan paikkaan sen toisenkin pojan, jonka
lastenkodin johtokunta haluaa jättää jonnekin hoidettavaksi. Sillä
lailla asia tulee jokapäiväiseksi.

Lisen-rouva tapasi Antonian pikemmin kuin oli odottanutkaan, mutta
kaikkeen äidin osanottoon vastasi tytär vain, että kuumuus oli hänet
uuvuttanut.

— Kuumuus! virkkoi rouva Lisen vetäen kaapua tiukemmalle syyskoleuden
tähden. — No, samantekevä, minä olen iloinen, että pian olet kotona.
Kunpa vaan enemmän ajattelisit sitä kallista edesvastuuta, joka sinulla
nykyään on, etkä ryhtyisi tällaisiin varomattomuuksiin!

— Oi rakas äiti, älä minulle alati muistuta semmoisesta onnesta, joka
minun mielestäni on kaikkein epämääräisin. Voidakseen tuntea sen sillä
tavoin kuin naisen pitäisi, olisi sen tultava taivaan lähettämänä
pelastuksen ja siunauksen sanomana, mutta — lisäsi hän, kääntäen
äitiinsä katseen, joka lohduttomuudellaan saattoi tämän värisemään —
milloin saapuu minulle siunaus ja onni? Äiti-parka, onko sinun oma
äitiytesi sitten niin onnellista?

— Se on ollut onnellista!

— Oi, minä ymmärrän kyllä nuo viattomat unelmat tyttären kehdon
ääressä, mutta jättäkäämme se, mikä on loitolle jäänyt! Minä kaipaan
nyt lähinnä oman huoneeni yksinäisyyttä ja unta...

Pian tämän jälkeen Lisen-rouva jätti nuoren naisen hänen makuuhuoneensa
sohvaan. Antonian silmissä paloi sellainen malttamattomuus, että äiti
ymmärsi kaiken huolenpidon yrityksen turhaksi, niin tarpeellista kuin
se olisi ollutkin.

Niin pian kuin Antonia oli jäänyt yksin, kiirehti hän kirjoituspöydän
ääreen, tempasi eteensä paperin ja kynän ja kirjoitti hetkeäkään
malttamatta miehelleen seuraavat rivit:

    "Ylväs kapteeni Hanefelt on siis päässyt niin pitkälle oman
    ylpeytensä kukistamisessa, että on alentunut tuntemattomana
    kuljeskelemaan niillä seuduilla, missä hänellä ennen oli koti ja
    vaimo. Näillä kappaleilla ei häneen kuitenkaan ole ollut mitään
    vetovoimaa erään toisen muiston rinnalla, erään elävän, kalliin
    muiston.

    Oi, kuinka ihmeelliseltä mahtaa tuntua miehestä, joka tyynessä
    itseluottamuksessaan on luonnollisimpana asiana ottanut vastaan
    maailman ylistyksen ja puolisonsa jumaloimisen; miltä hänestä
    mahtaa tuntua, alentaessaan itse itsensä niin, että jumaloiminen
    on muuttunut halveksimiseksi. Tiedä, että olisin jyrkästi
    hylännyt kaikki muut todistukset kuin omien silmieni... Minä näin
    sinut tullessasi Jokitorpasta.

    Mitä olen kirjoittanut? Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää.
    Nöyryytys tappaa minut. Toivon että Jumala armahtaa minun
    kurjuuttani, ellei ennen, niin sen hetken tullessa, jolloin
    nainen horjuu elämän ja kuoleman välillä.

    Oi, Wolrat, Wolrat, miksi me milloinkaan yhdyimme?"

Sinetöittyään vaarallisen mielenpurkauksensa hän soitti palvelijan
ja käski tämän viedä kirjeen herra Brandtille toimitettavaksi päivän
postissa Tukholmaan. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi villiä iloa siitä
ajatuksesta, että hänen kirjeensä kohtaisi Wolratin ensimäisenä tämän
palatessa pääkaupunkiin.

Neljä seuraavaa päivää Antonia oli yhtämittaisessa mielenliikutuksen
sekasorrossa eikä halunnut, että yksikään selvittävä järjensäde olisi
tuota tilaa valaissut. Mutta viidentenä päivänä hänestä tuntui kuin
jokin vilvoittava kylpy olisi yhdellä kertaa huuhtonut kaikki hehkuvat
usvat hänen ympäriltään. Mistä se johtui? Siitä, että hän aamulla oli
saanut mieheltään kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että hän saman päivän
iltana aikoi lähteä ulkomaille, toisin sanoen samana päivänä, jona
Antonia oli luullut nähneensä hänen tulleen ulos torpasta.

Lyhyen kirjeen loppu kuului näin:

    "Olen nyt oleskellut täällä yhdeksän viikkoa, jona aikana sinä
    olisit voinut kutsua minut takaisin, jos rakkautesi kerrankin
    olisi voittanut ne intohimot, jotka sinussa ovat rakkautta
    voimakkaammat.

    Hyvä... sinun puolisosi ei kuulu niihin miehiin, joilla on tarve
    voivotella vaivojaan sille naiselle, joka on murskannut heidän
    toiveensa. Minä lähden nyt avaraan maailmaan voidakseni sitkeillä
    ponnistuksilla ja tarmokkaalla työllä hävittää lyhyen onneni
    muistot. Jos sen voin, uskallan tuskin aavistaa, mitä on tuleva
    sen lämmön sijaan, joka tähän asti niin uskollisena on palanut
    minun rinnassani. Yhtä pyydän sinulta: älä tästälähin herjaa ja
    haavoita minua! Sillä silloin... mutta siitä en halua puhua.

    Kuulkoon Jumala rukoukseni sinun ja sen olennon puolesta, jota
    ehkä kerran saan syleillä!

    Annan sinulle Ranskaan saavuttuani tiedon ensimäisestä
    oleskelupaikastani."

Kuten sanottu, lauhdutti tämä kirje kaikki Antonian sielunkiihkot.
Hän oli kaksin verroin onnellinen; ensiksi sen tähden, ettei hänen
näkemänsä mies ollutkaan Wolrat, ja sitten sen tähden, ettei tuo
onneton kirje ollut joutunut Wolratin käsiin. Mutta tämä jälkimäinen
onnen aihe oli lyhytaikainen, sillä kun herra Brandt Antonian pyynnöstä
kirjoitti postilaitokseen saadakseen kirjeen palautetuksi, vastattiin
sieltä, että kirje oli parin muun kirjeen ohella lähetetty edelleen
kapteenin antaman osoitteen mukaan.

Nyt oli Antonia todella säälittävä, sillä hänen kärsimystensä määrä oli
niin suuri, että jolleivät kyyneleet lopulta olisi tulleet huojentamaan
hänen valtavaa tuskaansa, olisi hän voinut menehtyä katumuksesta,
itsesyytöksestä ja epätoivosta, joka häntä rääkkäsi. Eikö Wolrat ollut
varoittanut häntä enemmistä herjauksista ja loukkauksista? Ja eikö hän
ollut siihen vielä lisännyt: "Sillä silloin." Jatkon hän oli jättänyt
sanomatta. Sitä ei tarvittukaan. Antonia aavisti, mikä se olisi.

— Antonia, — sanoi äiti kuullessaan tyttären yötä päivää kulkevan
edestakaisin makuuhuoneessaan, — mitä Herran nimessä sinulle nyt vielä
on tapahtunut? Tiesithän sinä hänen lähtönsä, etkä tehnyt mitään häntä
pidättääksesi.

— Ei hänen lähtönsä minuun niin paljoa vaikuta. Tällä kertaa on
parempikin, että hän elää toimeliasta elämää jossain muualla, kuin
että hän olisi täällä sidottuna ja katkerana. Eron voin nyt kyllä
kärsiä, mutta on jotain muuta, jota en voi kestää: tieto siitä, että
ainakin yhdessä suhteessa olen tehnyt hänelle väärin. Rakas äiti, ole
kärsivällinen minua kohtaan!



XIII

Käynti Melldalissa.


Raskain, hitain askelin hiipi syksy vähitellen Hagestadiin. Oltiin jo
likellä joulukuun alkua, ja jollei sairaus olisi pidätellyt Antoniaa
kotosalla, niin piteli häntä ainakin apeamielisyys, joka hänet oli
vallannut ankarain mielenliikutusten jälkeen.

Se sai alkunsa, kun hän ulkomaalta käsin sai mieheltään ensimäisen
kirjeen, jonka ohessa seurasi hänen oma kirjeensä, miehen kuitenkaan
sanallakaan ilmaisematta, että hän olisi sitä lukenut. Tätä ei siitä
huolimatta saattanut epäillä, sillä kirje oli avattu. Muuten kirjoitti
hän vain muutaman sanan matkasuunnitelmastaan, toivoen, ettei Antonia
enää halveksisi seurustelua hänen sisarensa kanssa, sekä pyysi häntä
ei tosin lämpöisin, mutta ei kylminkään sanoin olemaan varovainen ja
kaikessa noudattamaan lempeän äitinsä neuvoja.

Mitään kaukaisintakaan viittausta kotiintulosta ja jälleen yhtymisestä
ei ollut. Hänen mieltään näkyivät kiinnittävän yksinomaan ne työt,
joihin hän oli ryhtyvä.

Kun ei nyt ainakaan pariin vuoteen ollut mitään toivoa eikä
pelkoa jälleennäkemisestä, alkoi Antonian elämässä tästä ruveten
välinpitämätön hiljaisuus. Kalvavat tunteet asettuivat, niinkuin kaikki
olisi vaipunut kuolemaan, äitinsäkään kanssa hän ei suostunut puhumaan
poissaolevasta puolisostaan. Jos katumus todenperään alkoi häntä
ahdistaa, väistyi se heti kun hän muisti, että hän nyt oli saavuttanut
sen, mitä miehen varoitus tarkoitti: tämän täydellisen halveksumisen
(sillä muuten olisi hän osoittanut loukkaantuneensa Antonion hurjasta
kirjeestä), ja että kaikki siis oli lopussa.

Herra Brandtin häät oli lykätty joulukuun alkupäiviin; ne oli tällöin
määrä viettää morsiamen kasvatusvanhempain luona, toisin sanoen
naapuripitäjän pappilassa, jossa mamselli Sofie Dahlia, kuolleen
komministerin tytärtä, oli lempeydellä kasvattanut lapseton rovasti
vaimonsa kanssa.

Nyt pyysi herra Brandt sitä suurta suosiota, että hänen armonsa
osoittaisi hänelle ja hänen morsiamelleen sen kunnian, että olisi läsnä
vihkiäisissä, ja Antonian täytyi äidin vakavasta vaatimuksesta suostua,
ensin jo kieltäydyttyänsä; Lisen-rouva selitti painavasti, että kunnon
vuokraajalle oli säädyllisyyden nimessä tämä huomaavaisuus myönnettävä.

Herra Brandt poistui ihastuneena ja kiitollisena.

— Mikä nyt on lähin seuraus tästä lupauksesta? — kysyi Antonia
jäätyään kahdenkesken äitinsä kanssa. — Ensin pitää minun tehdä
vierailu Melldaliin — en voi loukata everstin perhettä, tai oikeammin
jotakuta muuta, suostumalla tähän juhlallisuuteen ennenkuin olen käynyt
muualla.

— Minua ilahuttaa, että suot everstiläisille kunnianosoituksen, joka
suinkaan ei tule heitä kohtaan liian aikaisin. Lähdemme siis sinne
huomenna aamupäivällä.

Ja niin tapahtui. Mutta vierailu kesti tuskin puolta tuntia, sillä
onneksi tai onnettomuudeksi ei everstinna ollut kotona, ja vieraiden
tullessa sisään harjoitti eversti juuri komppaniaansa, mihin kuului
kuusi kappaletta koiria, jotka istuen takajaloillaan, pieni keppi
toisessa etukäpälässä, opettelivat — kunniantekoa.

Aluksi syntyi äkkinäisen keskeytyksen johdosta hälinä ja haukunta,
joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kunnes pikkujoukko sai käskyn
palvelijan johdattamana marssia "kasarmiin", kuten eversti nimitti sitä
maakerroksen huonetta, joka oli järjestetty hänen suosikeilleen.

Kun tämä oli onnellisesti ohi, alkoi eversti arastellen ja
kumarrellen juoksennella edestakaisin, vuoroin valitellen, että hänen
kallis Leonorensa oli lähtenyt kaupunkiin eikä palaisi ennen kuin
iltapäivällä, ja vuoroin luetellen kaikkia niitä herkkuja, joita hän
joka tapauksessa voisi tarjota päivälliseksi, siltä varalta, että
naiset olisivat niin suosiollisia ja jäisivät hänen vieraikseen.
Leonore tulisi ihan lohduttomaksi, jos tällaiset vieraat ennen hänen
tuloaan pääsisivät lähtemään.

Aivan kyllästyneenä pääsi Antonia lopulta vaipumaan sohvaan, ei
hyllyvien tyynyjen vaan keittokirjojen ja koiranpentujen sekaan,
jotka viimemainitut eivät vielä vapaaehtoisinakaan olleet päässeet
komppaniaan. Mutta nyt nousi entistä pahempi vingunta näiden everstin
pienten erikoissuosikkien kesken, jotka eivät rauhoittuneet, ennenkuin
hän oli työntänyt yhden pieneen koriin, toisen takataskuunsa ja
ottanut kolmannen käsivarrelleen. Tämän ohella tuo hyväntahtoinen
mies koko ajan saneli anteeksipyyntöjä vuoroin naisille, vuoroin
aamupäiväunestaan häiriintyneille lemmikeilleen.

Antonia keskeytti sitte hänen puhelunsa Lisen-rouvan kanssa valittaen
päänsärkyä, jolle kivulle Leonore oli opettanut everstin antamaan
erikoista arvoa, ja lausui toivomuksen, että hän joskus saisi nähdä
Hagestadissa sukulaisensa, ennen kuin nämä, luultavasti nyt kuten
ennenkin, uudenvuoden aikaan muuttaisivat Tukholmaan.

Mutta vähemmän miellyttävänä yllätyksenä Antonia saikin everstiltä
kuulla, että he täksi talveksi jäisivät tänne, koska Leonore oli
aivan väsynyt huveihin ja yövalvontaan — ja minä, — jatkoi
eversti, uhraan mielelläni peli-iltani, etenkin kun hän on luvannut
hankkia minulle uutta huvitusta. — Viimeiset sanat eversti lausui
veikein ja salaperäisin ilmein, mikä Antoniasta näytti typerältä
ja hullunkuriselta. Mutta myöhemmin hän tunnusti suureksi onneksi
itselleen, ettei tuo lavertelias mies ollut ehtinyt toteuttaa aiettaan
ja uskoa hänelle, mitä laatua tuo uusi huvitus oli. Muuan pikkuasia
pelasti hänet siitä: pieni koiranpentu oli suvainnut ryömiä ulos
everstin takataskusta ja pudota maiskahti lattiaan, jolloin eversti
siihen määrään sekaantui ja hämmentyi, että hän unohti kaiken muun.

Pian senjälkeen vierailu päättyi.



XIV

Antonia saa häissä huomattavan tuttavuuden.


Antonian vastenmielisyys kohosi yli kaikkien kuvittelujen, kun
hänen piti täyttää herra Brandtille antamansa lupaus. Todellisella
kauhulla hän ajatteli nyt ensi kerran joutuvansa uteliaan ihmisjoukon
odotetuksi silmänruoaksi. Äidiltään oli hän saanut kuulla missä määrin
tuntemattomia ihmisiä huvitti hänen "romanttinen luostari-elämänsä"
ja juuri siitä syystä — kuten rouva Lisen sanoi — ettei Antonia
ikuisesti pysyisi taru-henkilönä, oli hänen aivan välttämätön joskus
näyttää, ettei hän itse suinkaan halunnut pitää yllä ihmisten
mielenkiintoa ja uteliaisuutta.

— Niin, — sanoi Antonia, kun oli pukeutunut ja kauniina ja korskeana
ja kylmänä kuin jumalatar silmäsi välinpitämättömästi peiliin, jotenkin
halveksien vetäen tummanpunaisen kameliaseppeleen vihreät lehdet
alemmaksi marmorivalkealle otsalleen, — niin varmaankin he saavat
paljon huvia minun seurastani! Aion olla niin luoksepääsemätön, että he
tuntevat huojennusta, kun minä lähden pois heti kun pitkällinen ateria
on päättynyt.

— Jos tahdot olla sillä tavoin rakastettava, vastas äiti, niin
palkitset täydellisellä kiittämättömyydellä herra Brandtin alituisen
huolenpidon. Jos lupauksesi mukaan kunnioitat hänen juhlapäiväänsä,
niin älä tee sitä kuningattaren tavoin, joka osoittaa alamaiselleen
vain niukan suosion, vaan sydämellisen kohteliaasti, mikä on ainoa
tapa, jolla sinä voit palkita sen ajan ja vaivan, jonka hän uhraa
meidän tähtemme. Herra Brandt on vuokrannut Hagestadin, eikä hänen
tarvitsisi välittää vähääkään muusta kuin vuokrasumman maksamisesta,
jollei hän olisi luvannut toisin miehellesi.

— Siinä on kyllä perää, äiti, mutta en voi mitään sille, että olen
kovin kyllästynyt tähän uuteen järjestelmään. Olen aivan varma, että
herra Brandtin eloisa ja naurunhaluinen nuorikko ottaa oikeuden
juosta täällä minun luonani tarjoamassa miellyttävää seuraansa. Sinä
päivänä, jona hän oli katsomassa tulevaa asuinsijaansa, kuulin kujalle
asti, kuinka hän liversi ja huusi pianon ääressä ja lensi ovista
ulos ja sisään kuin rajuilma; hän pysyi tuskin asemillaan ollessaan
virallisella käynnillään meidän puolellamme.

— Minä pidän herra Brandtia onnellisena saadessaan niin iloisen ja
hyväluontoisen puolison, ja jos sinä tahdot säilyttää sovun, niin varo
loukkaamasta häntä hänen morsiamensa kautta. Minä olen aivan ihastunut
kilttiin pikku Sofie Dahliin. Mutta nyt, lapsi kulta, tulevat vaunut
esiin — sulhanen itse on ajopenkillä.

Sisään tuleva neitsyt sai kääriä Antonian kaapuihin ja saaleihin, ja
niin paljon olivat äidin kehoitukset vaikuttaneet, että Antonia aivan
tuttavallisesti hymyillen salli herra Brandtin auttaa häntä vaunuihin.

Kun Hagestadin ajoneuvot vierivät häätalon pihaan suvaitsi rovasti
itse astua portaille ottamaan vastaan sitä vierasta, jota pidettiin
niin korkeassa arvossa. Mutta samassa kun Antonian piti vastata
niihin valittuihin kohteliaisuuksiin, joita tulvi rovastin huulilta,
joutui hän siinä määrin hämilleen, että vastaus lievimmin sanoen tuli
katkonaiseksi.

Asia oli niin, että aikoessaan juuri nostaa jalkansa vaunuista
portaille, hän näki pitkän miehen, joka puettuna upseerinkaapuun ja
espanjalainen hattu vedettynä otsalle alkavan lumipyryn suojaksi
kiiruhti päärakennuksen takaosasta pieneen vierasrakennukseen toiselle
puolen pihaa.

Palvelijan vuorostaan auttaessa rouva Liseniä sai Antonia tilaisuuden
kysyä herra Brandtilta, kuka tuo upseeri oli.

Ihmetellen sellaista kysymystä muuten niin välinpitämättömän nuoren
rouvan taholta vastasi herra Brandt: — Se oli luultavasti ruustinnan
sisarenpoika, ratsumestari Holst, joka on saapunut häihin.

— Oleskeleeko hän usein täällä?

— Sangen harvoin... en tiedä nähneeni häntä täällä muulloin kuin
muutama kuukausi sitten, jolloin hän eräällä matkalla viipyi yhden
päivän täällä pappilassa.

— Mitä... mitä, — toisteli Antonia yhäti mielessään rovastin
johtaessa häntä naisten pukuhuoneen ovelle, — mitä asiaa sillä
miehellä saattoi olla Jokitorppaan? Sillä varmaan oli hän se, jonka
näin. Olin houkkio luullessani häntä Wolratiksi.

Mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin. Hänen päästyään rovastin
käsivarresta tuli häntä vastaan ruustinna, tarjoten hänelle kokonaisen
varaston kohteliaisuuksia sen johdosta, että sai nähdä Hagestadin
valtiattaren, ja toisen varaston toivomuksia, että hänen rakas
kasvattityttärensä hyvin soveltuisi seuraksi rouva Hanefeltille.
Onneksi seurasi nyt esittely Lisen-rouvalle ja senjälkeen kokonainen
liuta naisia, jotka alkoivat tunkeilla pukuhuoneen molempien peilien
edessä. Emännän täytyi näinollen luopua tuttavallisuudesta ja rientää
vierashuoneeseen saamaan päällensä juhlakomeuden ja sitten ottamaan
vastaan häävieraita.

Vihkimisen aikana riitti Antonialta tuskin silmäystä vielä vähemmän
rukousta morsiusparin hyväksi, ja kumminkin tiesi hän paraiten, kuinka
matka on vakava kahdelle ihmiselle, jotka vihkijakkaralta lähtevät
elämän tuntemattomille teille. Hänen koko huomionsa oli kiintynyt
mieheen, jonka hän oli nähnyt pihalla, ja ihmeellistä oli, että kun
juhlamenojen ja onnittelujen jälkeen hänelle esiteltiin pöytätoveriksi
ratsumestari Holst, tämäkin näytti jotenkin hämmentyneeltä, ja hänen
hienoille maailmanmiehen kasvoilleen levisi huomattava puna.

— Minulla on onni, — sanoi hän lopulta, lukeutua Hanefeltin vanhoihin
ystäviin, ja hänen luonteeseensa ja sieluunsa katsoen voin pitää
erikoisena kunnianani, että hän on pitänyt minua veljenään.

Viimeisten sanojen ohella hän tutkivasti vilkaisi Antoniaan, joka
melkein säikkyi hänen silmiensä terävää loistetta.

— Ehkäpä nyt, — ajatteli Antonia, — pilkahtaa joku valonsäde siihen
salaperäiseen hämärään, joka ympäröi Jokitorpan pieniä muukalaisia.
Ehkäpä Wolratin ensimmäiset tunteet ovat kohdistuneet ratsumestarin
sisareen. — Ja kun hän ratsumestarin käsivarteen nojaten saapui
ruokasaliin keskelle paikkojaan etsivien ja tuolejaan kolistelevien
vieraitten kirjavaa parvea, lausui hän, rohkeasti seuraten uusien
vaikutelmiensa virtaa:

— En tiedä, herra ratsumestari, kuulinko väärin, mutta eikö ruustinna
odottanut tänne myöskin sisarensatytärtä. Onko hän täällä?

— Ei, ei ole ollut kysymystäkään, että joku nuorista sisaristani
tulisi mukaan. Vanhin valmistautuu juuri pääsemään ripille... nuorin on
vasta neljäntoistavuotias, keskellä koululukujaan.

— Se oli siis erehdys... Antonia hengitti helpommin, mutta sittenkään
hän ei ollut saanut tietoonsa, mitä tekemistä ratsumestarilla oli
Jokitorpassa.

Sitä ihmetellessään ei hän enää tuntenutkaan edelläkäynyttä vaivaavaa
tunnetta siitä, että hän joutuisi koko seuran huomion esineeksi. Ja
siksi hän joutui. Siinä suhteessa jäi morsionkin hänen rinnallaan
varjoon.

Ensin tuntui ihmisistä siltä kuin olisivat he jollain tavoin pettyneet,
kun Antonia ei ollutkaan sen kalpeampi, laihempi, eikä enempää
kuutamoinen kuin mikään romaanin sankaritar siihen päivään asti, mutta
hänen hämmästyttävä kauneutensa, hänen ylhäinen ja kylmä ryhtinsä,
hänen valikoitu pukunsa, vaikka hänellä olikin vain pitseillä runsaasti
reunustettu musta silkkihame ja punainen saali, saman värinen kuin
hiuskoriste — siinä kaikessa oli pitkäksi aikaa kyllin katseltavaa
ja arveltavaa. Mutta pian täytyi jonkun jo naapurilleen kuiskaten
vakuuttaa, että hänen jäykkyytensä, vaiteliaisuutensa ja silminnähtävä
välinpitämättömyytensä olivat juuri sitä, mitä saattoi odottaa
sellaiselta naiselta, joka juonittelevalla luonteellaan oli parissa
kuukaudessa niin ehtinyt kyllästyttää miehensä, että tämän täytyi paeta
uudesta kodistaan.

Tällaiseen kuiskaukseen tuli tietysti vastaus yhtä herttaisessa
äänilajissa. — Niin no, rakkaani, jääkappale ihmishahmossa, vaikkapa
kauniissakin, ei liene niin hirveän viettelevä, etenkin kun siihen
vielä liittyy jotain sellaista outoutta. Ja riippumatta siitä,
päästäänkö joskus vai eikö koskaan päästä selvyyteen heidän eronsa
syystä, niin tarvitsee vaan nähdä tuo nainen, jotta jo ymmärtää, että
kaikki syy on hänen tahollaan.

Epäilemättä aivan toisenlaisesta harrastuksesta kääntyi ratsumestari jo
kolmannen kerran hajamielisen nuoren rouvan puoleen.

— Kapteeni Hanefelt — ne sanat saivat heti eloa kuvapatsaaseen — ei
kai ole odotettavissa kotiin ennenkuin vuoden tai parin päästä?

Antonian silmien läpikuultavissa syvyyksissä kuvastui hänen
ponnistelustaan huolimatta voimakas tuska, hänen luodessaan ne
ratsumestariin. — Ei, vastasi hän hiljaa, tuskin hän palaa
ennen... Pelkään, — jatkoi hän epäröiden,— että äsken olin hiukan
hajamielinen, mutta minua ihmetyttää, ellen muutama kuukausi sitten
nähnyt herra ratsumestaria erään pienen tuvan ovella lähellä Hagestadin
alueitten rajaa?

Tämän kuullessaan ratsumestari muuttui kalpeammaksi kuin lautasliina,
jonka hän vei kasvoilleen. Mutta hän vastasi vähääkään hämmentymättä:
— Oi, tekö se olitte hyvä rouva, jonka silloin huomasin? Minä olin
pistäytynyt tupaan saadakseni lasin vettä.

Tähän päättyi kaikki keskustelu ja yksityinen pakina, kun malja-
ja hääpuheet alkoivat. Ja heti kun oli noustu pöydästä, ajettiin
rouva Hanefeltin vaunut esiin — kaikki pidättely-yritykset olivat
turhia. Mutta lähteissään hän lausui sentään morsiamelle ja tämän
kasvatusvanhemmille siksi monta ystävällistä ja sydämellistä sanaa,
etteivät nämä tunteneet minkäänlaista tyytymättömyyttä hänestä
erotessaan.

Viimeinen henkilö vaunujen luona oli ratsumestari Holst. Ja Jumala
tietäköön (Antonia ei ainakaan tietänyt) miksi tämä eräänlaisella
surumielisellä kiihkeydellä kumartui syvään hänen puoleensa, jotta
hänen huulensa pitkine vaaleine viiksineen painuivat kovasti hänen
kättään vasten.

— Tiedän, että te elätte erakko-elämää, — kuiskasi hän, — muuten
tuskin voisin vastustaa houkutusta pyytää saada kunnian käydä teitä
tervehtimässä. Mutta on parasta tukahuttaa se toivomus. Älkää ajatelko
minusta katkerasti, jos ymmärrätte minut! Ellette minua käsitä, niin
unohtakaa nämä sanat, mutta olkaa kaikessa tapauksessa vakuutettu
siitä, ettei niitä määrännyt röyhkeys, vaan mitä kunnioittavin
harrastus ja osanotto!

— Mitä kummaa tuo vieras mies haasteli sinulle niin tuttavallisesti?
— kysyi Lisen-rouva matkalla.

— Rakas äiti, en käsitä mitään muuta siitä mitä hän minulle sanoi,
kuin että hän arveli minun tuntevan jonkun seikan, joka koskee häntä ja
Wolratia yhteisesti. He ovat luultavasti olleet läheisiä ystäviä.



XV

Rouva Sofie Brandt.


Antonian ennustus kävi toteen. Siipirakennuksessa asuva rouva tahtoi
välttämättömästi ilahuttaa armollista rouvaa päärakennuksessa, eikä hän
lainkaan pahastunut eikä tullut toivottomaksi, vaikka ensinmainittu
väsyneesti, ehkä hieman ylhäisin ilmein selitti, ettei hän kaivannut
muuta kuin häiritsemätöntä hiljaisuutta.

— Kuulehan, pikku Sofie, — virkkoi herra Brandt vaimolleen
kohdatessaan hänet eräänä päivänä pihamaalla, kun tämä juuri
palasi tavanmukaiselta käynniltään Antonian luota, — minä toivon,
ettet sentään liian usein vaivaa hänen armoaan hyväätarkoittavilla
vierailuillasi.

— Vielä mitä! Jos saisin aikaa monilta tehtäviltäni, kävisin siellä
vielä useammin. Onhan aivan selvää että hän enemmän kuin itse
tietääkään tarvitsee virkistävää, ellen sanoisi repäisevää seuraa.
Hän on niin raskasmielinen, että se pikku olentoraukka, joka tulee
maailmaan, saa varmaan jo kapalolapsena kärsiä siitä.

— Niin minäkin oikeastaan luulen... mutta lupaa nyt kaikessa
tapauksessa minulle, ettet käy hänen luonaan niin usein!

— Sen minä itse ymmärrän parhaiten... älä sinä ollenkaan huolehdi
siitä asiasta!

— Sinun täytyy, rakas kultaseni, suoda anteeksi että kuitenkin sen
teen! Olen varma, että sinä rasitat häntä, ja jos itse luulet toisin,
niin toivon, että sinä joka tapauksessa noudatat minun mieltäni.

Tämä oli se onnellinen vakaumus, josta herra Brandt oli maininnut
kapteeni Hanefeltille, kun oli ollut kysymys hänen ja tulevan vaimonsa
keskinäisestä suhteesta, ja jonka johdosta kapteeni oli hieman epäillen
onnitellut häntä.

Valitettavasti tuo kunnon mies sai heti ensi kerralla koetellessaan
aviomiehenvaltaansa kokea kivakkaa vastarintaa.

Sofie vastasi hänelle raikuvaan nauruun puhjeten:

— Etkö häpeä lausua minulle vasten kasvoja mokomaa tyhmyyttä?
Etkö käsitä, että jos morsian pyrkiikin miellyttämään sulhastaan
sellaisella narrimaisella vakuutuksella, että hän kaikessa taipuu hänen
toivomuksiinsa ja kehoituksiinsa, niin ei aviovaimo suinkaan anna
sellaisia lupauksia.

— Sinä lasket leikkiä, mutta minä puhun vakavasti.

— No no, älä nyt synkisty! Tulevaisuudessa saame nähdä, minkälaisia
mahdollisuuksia sinulla on tehdä minusta kuuliainen. Mutta nyt minun
täytyy puhua sinulle muutamista tärkeistä talousasioista. — Hän
tarttui miehensä käsivarteen, vetäen hänet mukanaan heidän omaan,
pieneen, hauskaan huoneeseensa, missä hän sai tilaisuuden esiintyä niin
tietorikkaana, että herra Brandt tunsi itsensä täysin tyytyväiseksi.

Muutamia päiviä tämän äskennaineiden keskustelun jälkeen teki Antonia
eräänä harvinaisen kauniina joulukuun päivänä pitkähkön kävelymatkan,
jollaiset nyttemmin olivat hänelle harvinaisuuksia.

Hän mietti parhaillaan, kuten oli tehnyt koko ajan Brandtin häiden
jälkeen, ratsumestari Holstin hämäriä sanoja, kun tämä vaunujen
vieressä seisoessaan oli kumartunut hänen puoleensa ja suudellut
hänen kättään. Hänestä tuntui kuin Holstin päähän äkkiä olisi
pistänyt kerrassaan yllättävä ajatus ja Antonian mielestä oli ainoa
todennäköinen selitys se, että Holst oli käynyt Jokitorpassa Wolratin
lähettinä, ja että ensinmainittu katsoi senvuoksi loukanneensa Antonian
tunteita. Mutta tämäkään otaksuma ei ollut täysin tyydyttävä, koska
hän ei voinut muistaa, että Wolrat olisi muuta kuin pari kertaa ja
silloinkin kylmästi ja sivumennen maininnut ratsumestarin nimeä. Jos he
olisivat olleet vanhoja ystäviä, olisi Wolrat varmaan kutsunut hänet
vieraakseen häihinsä.

Syventyneenä näihin mietiskelyihin, jotka voimakkaan valtavasti saivat
hänet muistamaan miestään, joka niin harvoin kirjoitti hänelle, oli hän
juuri pysähtynyt yleensä vain katsellakseen jotakin, jollaista sopivaa
ei näkynyt, kun hänen pariinsa pyörähti Sofie rouva, joka hänkin oli
kävelemässä.

— Kuinka hauskaa, että satuimme kohtaamaan täällä ulkosalla! Aikooko
teidän armonne mennä vietä kauemmas?

— En, mutta en myöskään tahdo pidättää rouva Brandtia, sillä te
kävelette nopeammin ja teillä varmaankin on kiire.

— Mitä tyhjää, ei minulla ole ollenkaan kiire tänään... ja koska
olen ollut kävelemässä aina Jokitorpalle saakka (teidän armonne ei
luullakseni tiedä, missä se onkaan), niin minun on nyt hyvä astella
hitaammin. Ja minä pidän kernaasti teidän armollenne seuraa, ellei se
ole teille epämieluista.

Se olisi todellakin ollut Antonialle hyvin epämieluista, ellei Sofie
olisi sattunut mainitsemaan erästä nimeä, joka ei koskaan soinut
Antonian korvaan herättämättä hänessä tuskallista mielenkiintoa.

— Minä tiedän sen paikan, — vastasi hän. — Oliko rouva Brandtilla
sinne asiaa?

— Kyllä, sillä mieheni on pyytänyt minua käymään usein katsomassa
kahta pientä poikasta, jotka Tukholman lastenkodin johtokunta
on antanut hänelle toimeksi sijoittaa tänne maaseudulle. Kelpo
Smoolantimme saa usein kunnian ottaa vastaan sellaisia pikku vieraita
pääkaupungin hyväntekeväisyyslaitoksista.

— Onko lähetetty yksi lapsi lisää? Silloin saa nainen, jolla
itselläänkin on poika, kolme lasta hoidettavakseen.

— Oh, se kävisi kyllä mainiosti päinsä sekin, mutta nyt hän kuitenkin
menettää molemmat vieraat lapset.

— Kuinka niin... eikö herra Brandt ole tyytyväinen hoitoon?

— Onpa kyllä... mutta minä vien juuri kotiin sen suuren uutisen, että
everstin herrasväki Melldalissa haluaa ainakin joksikin aikaa molemmat
pojat luokseen. He aikovat ottaa toisen lapsista kasvatikseen, mutta
valintaa varten tahtoo eversti, että molemmat lapset lähetetään sinne.
Voi hyvänen aika, teidän armonne, minä olen varmaan jo laverrellut
liikaa... näen, että teidän armonne on hyvin väsynyt, ja minua oikein
pahoittaa hajamielisyyteni.

— Rouva Brandtin ei tarvitse olla levoton! Väsymykseni menee pian ohi.
Olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen verkkaan jälestä.



XVI

Mikä oli seurauksena Antonian kuulemasta uutisesta.


Niin kauan kuin Sofien hame vilkkuili näkyvissä ei Antonia uskaltanut
liikahtaa, mutta kun ensimainittu vihdoin oli kadonnut, tunkeutui
toinen toistaan seuraava kuumeväristys hänen luittensa ja ytimiensä
läpi, jotta hänen täytyi kouristuksen tapaisesti tarttua lähimpään
puuhun.

— Voi Wolrat, Wolrat, sinä olet siis kääntynyt sisaresi puoleen, ja
hän on osoittanut suurempaa jalomielisyyttä kuin vaimosi, joka ei
keksinyt tarpeeksi kovia sanoja tuomitakseen sitä naista, johon sinun
suosiosi kerran on kohdistunut. Ja tämä vaimo vaati vielä lisäksi
sinulta sellaista, mihin kunniallinen mies ei koskaan voisi suostua:
kavaltamaan tuon naisen nimen.

Ensimäisen kerran hän sielussaan teki tämän myönnytyksen, miltei
anteeksipyynnön.

Ei koskaan, koskaan hän anna minulle anteeksi! Vaikka katumukseni
muodostuisi niin hehkuvaksi, katkeraksi ja kiduttavaksi kuin se
milloinkaan voi muodostua, ei se hyödytä minua lainkaan nyt kun oikea
aika on ohi. Olipa sentään tavaton onni kurjuudessa, ettei Leonore
ollut kotona käydessämme siellä. En tiedä, mikä olisikaan voinut olla
seurauksena ja kuinka olisin käyttäytynyt, jos olisin äkkiarvaamatta
kuullut tuon uutisen hänen läsnäollessaan. Sillä vaikkapa kunnon
eversti olisi lopettanut kertomuksensa uskomalla minulle, mitä kaikkia
huvituksia hänen vaimonsa aikoo talvella tarjota hänelle, olisi äiti
heti havainnut sen hämmästyttävän kiihtymyksen, jota en mitenkään
olisi voinut peittää. Mitä kysymyksiä minulle olisikaan silloin tehty!
Mitä tuskia olisin saanut kärsiä!... Ja kun muistan, että tällaisesta
ikävästä tapahtumasta pelasti minut pieni koiranpentu raukka, tunnen
melkein omantunnonvaivoja, että niin säälimättömästi tyrkkäsin sitä sen
maatessa sohvalla kaikessa rauhassa.

Hieman rauhoittuneena tästä aprikoimisesta hän tuli sitten
ajatelleeksi, kuinka monasti me saamme tuta Jumalan hyvyyttä ja suojaa
tavalla, jolle me ylpeät ihmiset hymyilisimme, jos edeltäpäin sen
aavistaisimme, mutta johon nöyrästi alistumme sitten kun kokemus on
osoittanut meille lyhytnäköisyytemme.

Antonia mietti edelleen, miten vähän hän rakasti toisia olentoja
maailman pitkässä ketjussa. Niin, hänen sisimpänsä oli aina ollut
hedelmätön maa. Hänellä ei ollut koskaan ollut suosikkina koiraa,
kissaa eikä lintua, ja kuitenkin nämä kaikki olivat luodut ihmisen
ystäviksi, ja oikein hyviä ystäviä niistä tuleekin monille, jotka niitä
ymmärtävät..

Leonoresta (siitä pääkohdasta ei Antonia riistäytyä irti) tulisi
siis pojan kasvatusäiti! Wolrat ei ollut siis antanut tuoda tuota
pienokaista seudulle loukatakseen sillä toimenpiteellä vaimoaan
tai suodakseen tilaisuuden jalomieliseen tekoon, vaan ainoastaan
valmistaakseen sisarelleen mahdollisuuden löytää itselleen suosikin,
jonka eversti suostuisi ottamaan kasvattipojaksi. — Niin, niin, —
huokasi Antonia, — nyt minä käsitän kaikki! Leonorelle ei riittänyt
se osuus Wolratin rakkaudesta, jota tämä oli hänelle aikaisemmin
osoittanut — nyt hän saisi siitä senkin osan minkä vaimo on
kadottanut. Kunpa en vielä lopulta vihaisi Leonorea!

Mutta tuskin oli tämä ajatus herännyt hänen sielussaan, ennenkuin hän
pelästyi omaa itseään... Kuinka — ei siis ollut kyllin siinä, ettei
hän voinut sietää Leonorea, että hän tuskin saattoi osoittaa hänelle
tavallista kohteliaisuutta! Vieläkö hän nyt kaiken lisäksi vihaisi
miehensä sisarta siksi, että tällä jäykkyydestään huolimatta oli
lempeitä tunteita ja sellaista tosi naisellisuutta, jota Wolrat piti
niin suuressa arvossa!

— Hyvä Jumala, kunpa kaikki vielä kerran muuttuisi — kunpa voisin
voittaa sen sielussani alinomaa uudistuvan kiduttavan tuskan, että
minua yksin on loukattu ja solvaistu, jonka vaoksi on luonnollista,
että minun tulee osoittaa epäjaloutta, suvaitsemattomuutta ja
leppymättömyyttä! Mutta ankaralla kurilla minä hivutan pois sielustani
sen kovan ylpeyden, joka itse asiassa on ollut syynä kaikkeen
tapahtuneeseen. Ja varmaan, varmaan tapahtuu minussa suuri muutos
silloin kun lapsi, jota en tähän saakka ole ajatellut rakkaudella, jota
tuskin olen voinut ajatella ollenkaan, tulee ja osoittaa minulle keinon
sovun solmimiseen tulevaisuudessa.

Palatessaan kävelyltä oli hän vallan toinen ihminen kuin sille
mennessään. Kuljettuaan lehtokujan läpi hän tapasi herra Brandtin, joka
ujosti mainitsi vaimonsa varmaan liian rohkeasta käytöksestä sekä pyysi
sitä anteeksi.

— Älkää millään muotoa sanoko niin! — vastasi Antonia odottamattoman
ystävällisesti — sillä olihan hänen juuri kiittäminen Sofian rohkeutta
siitä, että hän oli nyt täysin valmistunut kuulemaan mitä uutisia
tahansa, — ei, minä vakuutan, ettei minua ollenkaan vaivaa rouva
Brandtin raikas hyväntahtoisuus. Hän on hyvin tervetullut, kun hän
haluaa pistäytyä luonani.

Tämän armollisen lausunnon kuultuaan herra Brandt kumarsi syvempään
kuin koskaan ennen, jonka jälkeen hän riensi sisään kertomaan
vaimolleen, miten oikeassa tämä oli siinä, että hänen armonsa tarvitsi
hieman huvitusta.



XVII

Jokitorpan pikkuherrat saapuvat Melldaliin.


— Herra eversti, — ilmoitti palvelija Larsson, — nyt se nainen on
saapunut tänne mukanaan molemmat pojat!

— No, sehän hauskaa! — vastasi aina hyväntahtoinen isäntä, vaikka
hänellä parhaillaan oli tärkeätä tehtävää, nimittäin jakaa aamukorppuja
kaikille koirapataljoonansa jäsenille. Kuusi verrattoman kaunista
koiraa saivat aina kukin korppuannoksen ennen harjoitusta. Eversti
vaivautui myöskin itse mittaamaan sen korppujen päälle kaadettavan
maitomäärän, mikä oli tarkoitettu ravinnoksi tuolle nuorelle
koirayhteiskunnalle, joka vielä lepäsi joko sohvan kulmauksessa tai
pienissä vasuissa tai välisti vanhan herran omissa taskuissa.

— Käskeekö herra eversti poikien tulla nyt heti sisään? — jatkoi
Larsson.

— Onko hänen armonsa kotona? Ehkä hän haluaa olla läsnä.

— Hänen armonsa palasi juuri puistosta ja sanoi minulle, että hän
toivoisi herra everstin ensin katselevan lapsia — hänen armonsa
saapuisi kyllä pian.

— Mene sitten, Larsson, antamaan pikku pojille korppuja, että he
saisivat rohkeutta rintaansa!

— Se on pian tehty, herra eversti! — Ja Larsson poistui täyttämään
käskyä.

Sillä aikaa eversti jatkoi työtään lyömättä laimin kasvatuspuoltakaan
jokaisen annoksen jälkeen.

— Etkö häpeä, Herkules, luoda noin vihaisia silmäyksiä Venukseen, joka
ottaa korppunsa vastaan niin somasti kuin nainen... katsohan Apolloa
— hän on kerrassaan hienon käytöksen esikuva. _Tout beau_ — laske
käpäläsi maahan, Vulkan! Sinä et opi ikinä herrastapoja... varo, etten
lähetä sinua takapihalle kahlekoirien seuraksi. Mitä näenkään, herra
Mars, — luulenpa, ettet koskaan pääse varastamishalustasi. Sinä näytät
huonoa esimerkkiä noille pikku herroille, joiden näen tulevan tuolla.
Ahaa, Larsson, siinäpä jo oletkin rekryytteinesi! Kas, kaksi niin
pulskaa poikaa! Tervetuloa, lapset! Mikä on sinun nimesi, piskuinen!

— Karl, — vastasi se vähäinen maailman kansalainen, jonka käteen
Antonia ei ollut tahtonut tarttua, vaan jonka eversti hyvin
sydämellisesti sulki omaansa.

— Mitä sinä, Larsson, arvelet tästä pikku miehestä? Luulenpa hänen
polveutuvan vallan toisenlaisesta piiristä kuin hänen toverinsa.

— Siinä herra eversti on aivan oikeassa. Hänen hiuksensa ovat
taikasadussa kuvatun vaihdokasprinssin kaltaiset.

Eversti nyökkäsi tyytyväisenä, jonka jälkeen jälleen kääntyi pojan
puoleen ja taputti häntä päälaelle, virkkaen:

— Minä pidän sinusta. On oikein, että katsot ihmisiä suoraan
kasvoihin. No, et kai sinä pelkää minua?

— Pelkäisitkö everstiä, joka on niin hyvä kuin itse Jumala? —
huomautti Larsson, joka aina sai vapaasti lausua ajatuksensa. — Sitä
ei ole vielä kukaan koskaan tehnyt.

— Hyvä Larsson, sinähän puhelet nyt kuin sokea väristä! — Eversti
koetti katsoa ankarasti suosikkipalvelijaansa. — Kun minä olin
rykmentissä, niin usko pois, silloin oli toista. Minun ääneni oli
pasuunan äänen kaltainen, ja katseeni... — Samassa eversti irvisti niin
pahasti, että pieni taikasadun vaihdokasprinssi astui useita askeleita
takaperin. — Pysähdy, pysähdy! — jatkoi eversti nauraen. — Sinusta
ei saa tulla pelkuria. Katsopa toveriasi — hän seisoo kuin vuorella,
ja hänen rehelliset vasikansilmänsä katselevat minun komppaniaani
ikäänkuin hän tahtoisi niellä sen aamiaisekseen. Miten vanha olet sinä,
rehti poika?

— Seitsemän vuotta ja kahdeksan kuukautta, — vastasi tämä varmalla
äänellä.

— Mikä on nimesi?

— Olen Pekka isäni mukaan, jonka nimi oli Paavo.

— Silloinhan sinunkin nimesi olisi Paavo?

— Olisipa kyllä, mutta äidillä oli eräs veli, jonka nimi oli Pelle,
ja koska hän ei mielestään voinut kutsua minua yhtä aikaa Paavoksi ja
Pelleksi, niin hän nimitti minut keskiväliltä Pekaksi.

— Mainiota! — virkkoi eversti ihastuneesti. — Tunsitko äitisi?

— Kyllä, mutta, — hän oli sairaanhoitajatar lastenkodissa. Sitten hän
sairastui itse ja kuoli ja hänet haudattiin — ja niin loppui koko se
hauskuus.

Pekan karkeaveisteisiltä kasvoilta näkyi pikainen, pehmeä liikutus,
huomasi selvästi, että seitsenvuotiaan elämänmuistot olivat jo
jättäneet häneen voimakkaan vaikutuksen.

— Onko kauan siitä kun menetit äitisi?

— Se tapahtui vuosi sitten, ja minä olin hyvin iloinen päästessäni
matkustamaan tänne, sillä äidin kuoleman jälkeen ei minulla enää ollut
ainoatakaan iloista päivää, mutta kulkeehan se aika sentään hoippuen
eteenpäin!

— Mainiota elämänviisautta, parahin Paavo... Pelle... ei Pekkahan sinä
olet... Pekka, joka on samaa kuin Pietari, on kaikin puolin sopiva
nimi niin maalliselta kuin kirkolliseltakin kannalta katsoen. No, onko
sinulla halua ruveta korpraaliksi minun pataljoonaani? — Sen jälkeen
antoi eversti pienen pataljoonan alkaa harjoitella, ja kummankaan pojan
katse ei voinut irtautua noista kuudesta merkillisestä sotilaasta
pienine kivääreineen.

— No, tahdotko tulla korpraaliksi, Pekka?

— En oikein tiedä. Äiti on kertonut, että isä oli lipunkantaja, mutta
hänkin on jo kuollut, joten minä ehkä saan periä hänen virkansa.

— Olkoon menneeksi, rupea sitten lipunkantajaksi. Larsson, sidohan
joku kauneimmista nenäliinoistani kepinpäähän! Ja sinä, pikku mies,
— hän kääntyi nyt Karlin puoleen, — sinä varmaan haluat majuriksi,
joka töyhdöllä varustettu kolmikulmainen hattu päässään saa komentaa
pataljoonaa?

— Minä tahtoisin, että noiden suurten koirien sijassa olisi pieniä
poikia.

— Soo, vai niin, urhoollinen nuorukainen. Sitä saat odottaa siksi,
kunnes äänesi vahvistuu, että kykenet komentamaan ulkona kentällä. Nyt
saat tyytyä siihen saakka pitämään Pekkaa päällikkyytesi alla. Pidätkö
sinä Pekasta?

— Kyllä hiukan.

— Entä Pekka, pidätkö sinä Karlista?

— En varsin paljoa, mutta siinähän tuo menettelee — hän on tosin hyvä
sen puolesta, ettei hän koskaan valita, kun minä häntä nipistän tai
tyrkkään hänet johonkin nurkkaan.

— Niin et saa tehdä tästälähtein!

— Enkö? Mitä minun on sitten tehtävä, kun hän syö marjani, jotka
itse olen poiminut, ja puhaltaa kumoon korttihuoneeni, jonka itse
olen rakentanut? Äiti on sanonut, että hän on pieni herraspoika, ja
sellaisiin ei saa sormellaan koskea, sanoi hän myös — enkä minä sitä
teekään.

— Nuorukainen, sinulla on jo nyt vallankumouksellisia periaatteita!
Eikö Karl tee siinä kauniisti, kun ei koskaan valita? Kuulehan, majuri,
sinä varmaan pidät häntä hyvin ilkeänä?

— Enpä juuri, — vastasi pieni vaaleakiharainen poika, katsoen
suurilla kauneilla silmillään suoraan everstiä silmiin, — en, sillä
hän tarjoo minulle välistä rinkeleitään, ja sitäpaitsi hän on antanut
minulle takaisin sen torven, jonka hän minulta otti.

— No, sellaista saa tapahtua sota-aikana. Mutta tuollahan tulee
everstinna. Tehän olette nähneet ennenkin tuon kauniin rouvan, lapset?

Molemmat pienokaiset juoksivat ujostelematta ja tuttavallisesti jäykkää
naista kohti, joka ei kuitenkaan nyt osottanut tylyyttä: hän taputti
Pekkaa päälaelle ja painoi oman päänsä syvään alas Karlin päätä vasten.

Sitten kun hän viimein oli voittanut jonkun suuren mielenliikutuksen,
minkä saattoi hänessä huomata, tarttui hän molempien poikien käteen,
lausuen:

— No, rakas ystävä, kummanko heistä olet valinnut kasvattipojaksesi?

— Tietysti majurin, — hän on jo saanut nimityksensä. Ja lippumies
Pekka saa jäädä tänne niin kauaksi kuin hyvää toveruutta kestää
virantoimituksen ulkopuolella. Olen jo avannut sydämeni tälle pikku
veijarille, joka, hullunkurista kyllä (etkö sini huomaa sitä, Leonore
kultaseni) muistuttaa uhkeata veljeäsi, kapteeni Wolratia. Ja tälle
toiselle nuorukaiselle olen avannut käteni. Tutustumisemme tänään
koituu hänelle vielä hyödyksi. Ja nyt, Larsson, mene junkkareiden
mukana heidän huoneisiinsa ja pidä huolta siitä, että he saavat
kylliksi aamiaista. Sinun, pikku Karl, täytyy luvata minulle, ettet
koskaan ota ainoatakaan Pekan poimimaa marjaa etkä mitään muutakaan
mikä on hänen, ja sinun, Pekka, ettet nipistä etkä tyrkkää Karlia,
vaikka hän puhaltaisikin kumoon korttihuoneesi!

Pojat kumarsivat ja lupasivat kaikkea kuuliaisuutta, mutta he vilkuivat
jo ovelle.

— Larsson, — lisäsi eversti, — sano emännöitsijälle, että hän antaa
heille kummallekin tertun viinirypäleitä, mutta molemmille ihan yhtä
suuren!

— Voi rakkaani, miten sinä olet tavattoman hyvä! — virkkoi Leonore
Larssonin poistuttua poikain kera, ja hän kiersi käsivartensa hellästi
vanhan everstin kaulaan suudellen häntä...

— Armas ystävä, sinä otat tämän asian liian vakavasti... sinähän olet
niin kiihdyksissä, että melkein peloitat minua.

— Hyvin vakava asia onkin ottaa omakseen vieras lapsi. En saata
ajatella sitä liikutuksetta enkä olla sanomatta sinulle, että pidän
sinua hyvänä ja jalona miehenä.

— No, mutta Leonore kultaseni, enemmänhän kiitosta ansaitset sinä,
joka hänestä saat suurimman vaivan. Jos minulla riittää elonpäiviä,
teen minä siitä pojasta jotain, sillä hän näyttää olevan sekä
hyväsydäminen että järkevä, mutta koska elämä on epätietoista, niin
järjestäkäämme hetimiten niin, että hänen tulevaisuutensa on turvattu.
Ei ole epäilystäkään siitä, ettei hän kuuluisi niin sanottuun
sivistyneeseen säätyyn. Kelpo Brandt saa sopia asiasta lastenkodin
johtokunnan kanssa, jotta pääsemme varmuuteen siitä, ettei mikään estä
meitä ottamasta lasta omaksemme.

— Niin, ystäväni, älkäämme lyökö laimin mitään saadaksemme asian
tarpeelliseen järjestykseen!



XVIII

Kahden vuoden aikana.


Mitä muutoksia ja mullistuksia voikaan sattua kahdessa viikossa,
kahtena tuntina — mitä kaikkea siis enää saattaakaan tapahtua
kokonaisen kahden vuoden aikana!

Ja paljon olikin tapahtunut molemmissa perheissä Hagestadissa ja
Melldalissa.

Aina siitä päivästä saakka, jolloin Antonia kävelymatkallaan oli
kuullut sen tärkeän uutisen, että Jokitorpan pieni vieras saisi
vakinaisen kodin ja suojan everstin luona, mikä tieto oli aiheuttanut
hänet tekemään niin syviä ja vakavia päätelmiä, hän eleli kotonaan
siinä varmassa aikeessa, että hän vast'edes käyttäytyisi elämässään
viisaammin ja paremmin kuin tähän saakka.

Äidin suureksi hämmästykseksi ja sanomattomaksi iloksi alkoi hän nyt
osoittaa sellaista, mitä hänessä tähän saakka ei ollut huomannut,
nimittäin hellaa kiintymystä tulevaa äitiyttään kohtaan. Hän ei suonut
enää Lisen-rouvan yksinään valmistaa tulokkaalle vaatevarastoa, vaan
hän leikkeli, ompeli ja somisteli nyt aamusta iltaan saakka. Myöskin
alkoi hän huolehtia taloudesta, joten hänestä tuli tuolle tavattoman
hyvälle äidille paljoa rakastavampi tytär kuin hän oli ollut koskaan
ennen. Saipa Sofiakin osansa tästä muutoksesta: häntä ei enää
vastaanotettu kylmin ja väsynein ilmein, vaan hän sai lörpötellä
sydämensä halusta niin paljon kuin jaksoi — millä kaikella oli
tarkoitus ilahuttaa hänen armoaan hänen yksinäisyydessään. Sofien
onnistuikin joskus houkutella hymy kohoamaan Antonian huulille. Ja
Antonia itsekin toivoi hartaasti vapautuvansa jäykästä ja raskaasta
mielialastaan, jonka hän arveli vaikuttavan lapseensa vahingoittavasti.

Tänä aikana hän kirjoitti pari kertaa Wolratille, kuitenkaan koskaan
mainitsematta viimemainitun palauttamasta kirjeestä. Mutta huolimatta
hänen päätöksestään esiintyä mahdollisimman avoimesti ja lempeästi,
tuntui siltä kuin itsepintaisuuden henki olisi takertunut hänen
sormenpäihinsä. Sydän saneli, mutta ennenkuin sanat tulivat paperille,
olivat ne muuttuneet teennäisiksi.

Miehen vastaukset taas osoittivat puolestaan aina vähenevää kykyä
ja halua ymmärtää häntä. Hän ei kertonut paljoa matkastaan, vielä
vähemmän tunteistaan. Mutta mitä hänen kirjeissään muuten kaipasikin,
ei niistä kuitenkaan koskaan puuttunut ystävällisiä kehotuksia
Antonialle hoitamaan terveyttään, ja hän tuntui olevan hyvin tyytyväinen
kuullessaan, että Antonia oli ryhtynyt itse ottamaan osaa kodin hoitoon.

       *       *       *       *       *

Maaliskuun 30 päivänä näki Hagestadin perillinen päivänvalon.

Se oli poika, jota Antonia hyvin tiesi Wolratin toivoneenkin. Mutta
valitettavasti hän oli niin pieni ja heikko lapsi, että näytti siltä
kuin ei elämän aurinko kauan loistaisi hänelle.

Tästä saakka oli Antonia pitkän aikaa sekä ruumiillisilta että
henkisiltä voimiltaan hyvin rasittunut, jonka vuoksi hän ei myöskään
jaksanut itse imettää lastaan.

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin saapui vastaus siihen kirjeeseen,
missä kapteenille ilmoitettiin, että hänelle oli syntynyt poika, sillä
kirje oli jossain postikonttorissa sattunut viivähtämään.

Vastaus oli osoitettu Lisen-rouvalle, ja siitä kävi ilmi miehen sydämen
koko ylpeä ilo sen johdosta, että hän nyt omisti kalliin tulevaisuuden
toivon, ja hän pyysi innokkaasti, että lasta hoidettaisiin mitä
huolellisimmin.

— En rohkene vielä, — lausui hän kirjeessä, — kirjoittaa
Antonialle: pelkään, että koska itse nykyisin olen hyvin kiihdyksissä,
se myöskin aikaansaisi mielenliikutusta hänessä. Mutta sanokaa
hänelle, että sieluni hartaan liikutuksen valtaamana kiittää häntä
siitä lahjasta, jonka hän on antanut minulle. Meidän sydämemme yhtyvät
vapaasti rukouksissa lapsemme puolesta, ja olkoon Antonia varmasti
tietoinen siitä, että minä joka päivä rukoilen myöskin hänen puolestaan.

Jos nuori puoliso ja äiti olikin odottanut mieheltään avoimempaa ja
suorempaa vastausta, ei hän kuitenkaan maininnut sanaakaan, mikä
olisi osoittanut hänen pettyneen. Hän oli nyt niin kärsivällinen
ja lempeä, että häntä oli vaikea tuntea entisekseen; ja tervehdyttyään
oli hänen mieluisin tehtävänsä leikkiä lapsensa kanssa. Hän lähetti
noutamaan Sofie-rouvaa, että pienokainen saisi kuulla iloisen naurun
raikuvan, mutta poikaan ei näyttänyt vaikuttavan mikään, joten
todellakin saattoi uskoa, mitä Sofie-rouva oli ennustanut, nimittäin
että lapsi jo kapalossaan saisi kärsiä äitinsä raskasmielisyydestä —
ja jos kukaan osasi houkutella hieman iloisemman ilmeen noihin pieniin
surullisiin kasvoihin, niin oli se Lisen-rouva.

Kesän alkupuolella kirjoittivat puolisot toisilleen muutamia
kirjeitä. Antonia antoi vain vähemmän ilahuttavia tietoja pikkupojan
terveydentilasta, ja Wolrat taas kyseli kaikenlaisia samaa asiaa
koskevia seikkoja: hän nimittäin pelkäsi alinomaa, että jonakin päivänä
saisi surullisen tiedon poikansa lähdöstä maan päältä, ennenkuin hän
ehtisi saada häntä syleillä. Hän ei sanonut, kuinka syvästi hän surisi
sen toivon kadottamista, jonka hän kiinnitti lapseensa, mutta sen
saattoi selvästi huomata.

Jos tämä suru kuitenkin jäi tulematta, niin saapui kuolonenkeli joka
tapauksessa vieraaksi Hagestadiin, ja minkä aarteen hän sieltä ryösti,
sen arvon Wolrat ja Antonia tunsivat syvästi — Antonia nykyisessä
asemassaan tietysti parhaiten.

Hänen hellä äitinsä, hyväsydäminen Lisen-rouva sairastui elokuun
alussa, ja voitiin heti havaita, että — kuolema oli odotettavissa.

Antonia ei voinut tajuta tätä uutta kärsimystä, mikä häntä odotti,
ennenkuin se jo oli niin lähellä, että hänen täytyi kerätä kaikki
voimansa jaksaakseen nöyrästi vastaanottamaan Jumalan hänelle
lähettämän koetuksen. Lisen-rouvan oman sielun oli niin vallannut
sanaton, mutta pyhä ja toiveikas usko, että hän tavattoman levollisesti
ja rauhallisesti vartosi muuttoa tästä elämästä toiseen Hän myöskin
rohkaisi Antoniaa, kun tämä hänen kuolinvuoteensa ääressä tunnusti
hänelle syyn hänen ja miehensä eroon, jota Antonia katseli nyt aivan
toiselta näkökannalta kuin silloin, jolloin hänen ylpeä mielensä
yksinomaan määräsi hänen tekonsa ja tunteensa.

— Jos poika lähemmin kuuluisi Wolratille, — sanoi äiti, — ei tuo
totuuttarakastava mies koskaan olisi alentunut sitä salaamaan. Antonia
rakkaani, sinä olet suuresti erehtynyt onnettomassa vaatimuksessasi,
mutta jos sinä tarttumalla minun kylmään käteeni lupaat avomielisesti
tunnustaa hänelle menetelleet väärin, mikä on teidän molempien arvoa
alentavaa, niin olen varma, ettei sinun katumuksesi turhaan vetoa hänen
jaloon sydämeensä. Ja siinä kodissa, jonne minä vapahtajani avulla nyt
lähden, minä aina, aina rukoilen, että Jumala soisi sinulle täydellisen
onnen silloin kun sen ansaitset.

Muutamia päiviä myöhemmin jätti Lisen-rouva sitten Antonian yksinään,
ja tämä ei herännyt häntä kohdanneen uuden kärsimyksensä raskaasta
huumaustilasta ennenkuin saapui hänen mieheltään vastaus surusanomaan.
Se ei sisältänyt ainoastaan rajatonta osanottoa, vaan siinä
esiintyvistä ajatuksissa ja sanoista uhkui suurta hellyyttä, mikä
vaikutti hyvää hänen sydämelleen.



XIX

Kahden vuoden aikana. (Jatkoa.)


Antonian vielä ollessa kykenemätön kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään,
joka ei liittynyt hänen suureen tuskaansa — hän ei vielä silloin
ollut saanut miehensä osaaottavaa kirjettä — tuli hänelle tieto, että
myöskin Melldalissa oli käynyt sama suruntuoja, joka äsken oli lähtenyt
Hagestadista, missä Lisen-rouvan kuoleman jälkeen vallitsi syvä
synkkyys: hän oli ollut kodin auringonpaiste.

Leonoren ja Antonian välinen suhde oli joulun jälkeen muuttunut.
Antonia ei enää tuntenut miehensä sisarta kohtaan sellaista katkeraa
kateutta, jonka hän itse oli pelännyt kehittyvän vihaksi. Se
vastavaikutus, joka tähän aikaan oli tapahtunut Antonian olennossa,
sai hänet ankarasti arvostelemaan käytöstään Leonorea kohtaan,
ja hän voitti epäystävälliset tunteensa siinä määrässä, että hän
kutsui Melldalissa olevat sukulaisensa tuttavalliseen seurusteluun
luokseen, minkä seikan johdosta Wolrat everstinnan kertoman mukaan oli
kirjeessään hänelle lausunut erityisen ilonsa.

Aluksi vaati Antonialta paljon ponnistusta katsella kasvattia, joka
oli everstin suosikki ja ihastus, mutta vähitellen hän voitti kylmän
tunteensa saattaen jo puhellakin tuon rakastettavan lapsen kanssa. Hän
piti kuitenkin enemmän tämän leikkitoverista Pekasta, jonka totinen
teräväpuheisuus huvitti häntä.

Vanha eversti ei kuitenkaan ollut koskaan ollut onnellisempi kuin nyt.
Hänen vaimonsa lisäsi ansioitaan moninkertaisesti tehdäkseen hänen
elämänsä mahdollisimman mukavaksi, ja pieni Karl kiintyi häneen niin
syvästi, että iltasin poika vain suurella vaivalla saatiin eroamaan
vanhuksesta, joka kohteli häntä hellän isällisesti.

Mutta jo keväällä alkoivat everstin voimat heikentyä. Hänen pieni
pataljoonansa, kuusi koiraa, joita: hän niin innokkaasti oli opettanut,
ei häntä enää: huvittanut. Larsson käytti ne vain joka aamu sisällä
saamassa tavanmukaiset korppunsa isännän kädestä.. Ja mitä taas tulee
niihin moniin keittokirjoihin, jotka ennen olivat muodostaneet niin
tärkeän osan tämän avioparin keskusteluaineista, ei niitä nyt enää
koskaan avattu, vaikka Leonore koettikin herättää hänen mielenkiintoaan
yhteen ja toiseen aivan uuteen ruokalajiin. Eversti oikein nauroi,
kun pienet koiranpennut paneutuivat maata keittotieteen päälle,
vieläpä repivät ja pureskelivat kirjojen lehtiä — uskalsivatpa kantaa
niiden jäännöksiä everstin sohvallekin, jonne nuo elukat olivatkin
tervetulleita lämmittämään hänen alinomaa palelevia jalkojaan...

Kesäksi otettiin muuan köyhä kimnasisti "kotiopettajaksi" Pekalle,
jolla kuitenkin totta puhuen olisi ollut halu ammentaa tietoja saman
järjestelmän mukaan kuin pienet koiratkin. Hänen täytyi aika tavalla
ponnistella vaikeuksineen, voidakseen oikein alentuvasti katsella
Karlia, joka sai oppia aakkoset itse everstinnalta. Niin, oli kerrassaan
kauheata nähdä millainen raukka Karl oli — oikea "pieni pipana", joka
vasta oli viiden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Hän ei varmaankaan
ehtisi pitemmälle, kuin oppisi piirustamaan kivitaululle yhden ja
kahden numerot, kun Pekka jo taitaisi laskea mitä lukuja tahansa, joita
kimnasisti hänelle kirjoittaisi.

Mutta vaikka Pekalla olikin halveksivat ajatukset Karlin
käsityskyvystä, oli eversti kuitenkin täydellisesti vastakkaista
mieltä. Ei ainoastaan kärsivällisesti, vaan mitä tarkkaavimmalla
mielenkiinnolla seurasi hän sohvaltaan poikasen ponnistuksia saada
säilymään aakkoset muistissaan. Ja kun vihdoin päästiin tavaukseen ja
yhteenlukemiseen, kohosi everstin mielenkiinto niin suureksi, että hän
tuskin sai aikaa jakaa korppuannoksia koirilleen, vaan luovutti sen
tehtävän Pekan suoritettavaksi.

Leonore huomasi kuitenkin, että oppitunnit synnyttivät vanhassa
herrassa ankaran kuumeen, jonka vuoksi hän päätti siirtää pikku Karlin
kimnasistin luo kouluhuoneeseen. Sillä oli surullista nähdä, kuinka
eversti auttaessaan pienokaista saamaan kokoon esim. kyl-kyl ja peä-peä
itse kerrassaan kylpi hiessä.

Mutta tämä puolison hellää huolenpitoa osoittava toimenpide ei lainkaan
tyydyttänyt everstiä.

— Vakuutan sinulle, kiltti Leonoreni, — virkkoi hän, — että teet
väärin ryöstäessäsi minulta pienen seuralaiseni! Jos lukeminen täällä
sisällä ei ole minulle terveellistä, niin eihän merkitse mitään,
vaikka se joksikin aikaa lakkautettaisiinkin. Poika kyllä ottaa
vahingon takaisin vastaisuudessa enkä suinkaan usko, että ymmärtäväinen
Leonoreni olisi mustasukkainen lapselle.

— Voi en, kaukana siitä! Sinun sydämesi on niin täynnä
hyväntahtoisuutta, että sitä riittää meille molemmille.

Niin sai siis pikku Karl tulla takaisin, ja hän istui uskollisesti
kasvatusisänsä luona, huvittaen häntä kaikenmoisilla tiedonannoilla
koirista, Pekasta, porsaista ja pihamaalla oleilevasta suuresta
kahlekoirasta, joka hänen mielestään oli saanut osakseen suuren kunnian
sen vuoksi, että hän oli ojentanut sille voileipänsä.

— Varo itseäsi, varo! — neuvoi eversti oikein levottomana. — Se
olisi voinut purra sinua!

— Ei, — virkkoi pienokainen itsetietoisesti — minä katselen sitä
niin kauan ja ystävällisesti, kunnes huomaan sen katseesta, että
uskallan sitä lähestyä.

— Silmilläsi sinä olet sitonut minutkin, pikkumies, — ja minä olen
varma, että kun vanha eversti makaa maahan kätkettynä, katselet sinä
hautakumpua yhtä rakkaasti.

Mutta kun pojalle muistutettiin tästä, minkä hän aavisti pian
tapahtuvaksi, puhkesi hän hillittömään itkuun, jotta Leonoren täytyi
viedä hänet pois.

       *       *       *       *       *

Niin kului kesä Melldalissa verkkaisen riutumisen tapahtuessa, ja
elokuun lähestyessä loppuaan elettiin eräänä ihanana kuutamoyönä
everstin makuuhuoneessa syvästi liikuttava ja juhlallinen kohtaus:
Leonore lepäsi polvillaan hänen vuoteensa vieressä puhuen hiljaa,
huulet painettuina lähelle vanhuksen huulia, ja hänen kuumat
kyyneleensä putoilivat everstin kasvoille, joissa vaihteli vuoroon
hämmästys, tuska, hellyys ja sydämellinen, sovittava lohdutus.

Tämä kohtaus ei tullut koskaan tunnetuksi, koska ei kenkään sitä
nähnyt. Oli tavallista, että everstinna valvoi joka yö sen jälkeen
kun everstin tila oli huonontunut, eikä kukaan vaimo olisi voinut
lempeämmin ja uutterammin hoitaa puolisoaan kuin hän...

Tämän tärkeän yön jälkeisenä aamuna lähetti eversti noutamaan seudun
tuomaria, joka jo aikaisemmin oli laatinut hänen testamenttinsa, missä
hän oli runsain lahjoin taannut pikku Karlin tulevaisuuden ja määrännyt
pienehkön summan Pekallekin... Mutta nyt piti testamentti muutettaman.

Se muutos oli hyvin huomattava.

Melldalin tila, josta kasvattipoika oli ennen määrätty saamaan
ainoastaan nimen, joutui nyt kokonaan hänen osalleen, ja paikka
sai nimekseen Melldalshus. Pojan holhoojiksi (paitsi everstinnaa,
joka jo aikaisemmin oli määrätty pitämään huolta Karlin asioista ja
kasvatuksesta), valittiin tuomari, lakimies P. ja herra Brandt, jolle
viimemainitulle uskottiin tilan hoito siksi kunnes omistaja saavuttaisi
laillisen iän. Kaikki muu omaisuus, kivitalo Tukholmassa, arvokkaat
osakkeet ja muut arvopaperit, joutuivat muutamia pienempiä lahjoituksia
lukuunottamatta everstinnalle. Mutta tähän pykälään liitettiin uusi
lisäys, joka laatuunsa nähden on harvinainen minkään aviopuolison
testamentissa.

"Koska" — niin kuului lisäys — "vaimoni, jota olen rakastanut ja
kunnioittanut, oli kihloissa erään kunnon miehen kanssa ennenkin
hän antoi minulle myöntävän vastauksen, toivon hartaasti, että tämä
ensiliitto, jonka hänen isänsä täysin vahvisti, mutta joka hänen
kuoltuaan äidin pakoituksesta purkautui, solmittaisiin uudelleen ja
avioliitolla vahvistettaisiin vuoden ja neljänneksen kuluttua siitä
kun Jumala on suvainnut kutsua minut luokseen, ja koska vaimoni
tähän saakka on lempeästi kunnioittanut kaikkia toivomuksiani, ei
hän suinkaan jätä täyttämättä tätäkään, mikä pitäisi voida toteuttaa
sitäkin varmemmin, koska se mies, josta hänen täytyi erota, mikäli
tiedän, vielä on vapaa sekä epäilemättä uskollinen ensimäiselle
lupaukselleen. " Siinä tapauksessa että kyseenlainen avioliitto
toivomukseni mukaan tulee toteutetuksi, tahdon lisätä, että jos joku
pojan nykyisistä holhoojista kuolee, hänen sijalleen valittakoon yhtä
kunniallinen henkilö, sillä olkoonpa hänen tuleva kasvatusisänsä
miten arvossapidetty tahansa, katson kuitenkin viisaammaksi, että hän
ainoastaan neuvoilla ja lempeydellä on minun sijaisenani rakkaalle
kasvattipojalleni Karl Melldalille. Mutta toisaalta minä kehotan
kasvattipoikaani osoittamaan häntä kohtaan täydellisiä kunnioitusta
ja rakkautta, samoin kuin pyydän häntä uskollisesti ja nöyrästi
kohtelemaan jälkeenjättämääni kallista vaimoani, josta varmasti tulee
hänelle lempeä äiti, sillä hän muistaa saaneensa Karlin minulta
jaloimpana talletuksenani.

"Kuolemani jälkeen annettakoon tästä testamentistani tieto sille
miehelle, jonka nimi on sinetöitynä liitetty tämän oheen. Mutta
nimeä pidettäköön pyhänä salaisuutena siihen sankka kunnes aika sen
ilmaisemiseen tulee. Vastakkainen menettely olisi loukkaus molempia
asianomaisia, etupäässä rakasta, kallista vaimoani kohtaan."

Everstin viimeiset hetket todistivat sitä rakastavaa ja Iempeätä
henkeä, mikä aina oli ollut hänelle ilmeinen. Hän oli täysin valmis
matkustamaan pois sitä tietä, jolta ei kukaan koskaan palaa. Hän puheli
molempien poikien kanssa sanoen, että Pekasta ajan pitkään tulisi
Melldalin pehtoori, ja hän otti häneltä lupauksen, jonka Pekka nöyrästi
ja uskollisesti antoi, että "hän aina on Karlin tosiystävä..."

Kun sitten seudulla kerrottiin tuon rauhallisen vanhuksen jättäneen
maallisen asuinsijansa, mainittiin tosin, että hän oli ollut
vähäpätöisyys, joka oli päässyt arvoon ainoastaan rikkauden ja
tuttavuuksiensa avulla, mutta ei voitu tuoda esiin ainoatakaan
piirrettä hänen elämästään, mikä ei olisi kestänyt lähempää
tarkastelua. Yhtä vähän oli ketään, ylhäistä tai alhaista, ystävää tai
alustalaista, jolla olisi ollut lausuttavana mitään moitetta hänen
haudallaan. Mutta täytyi kuitenkin ilman vähintäkään pilkkaa hymyillä
hänen viimeiselle toivomukselleen. Hän oli nimittäin pyytänyt vaimoaan
kehoittamaan sitä henkilöä, joka haudalla pitäisi pikku Karlia kädestä,
huolehtimaan siitä, ettei poikanen hautauksen kestäessä pääsisi varsia
eteen silloin kun ammuttaisiin kunnialaukaukset hänen kasvatusisänsä
viimeisen leposijan ääressä.

Ja sille hautakummulle putosi monta lämmintä ja kiitollista kyyneltä,
joihin ei ollut sekoittunut ainoatakaan teeskenneltyä pisaraa. Leonore,
samoin kuin kasvattipoikakin, muisteli everstiä aina kunnioittaen ja
rakastaen.

Mitä ympäristön ihmisiin tulee, tahtoivat he vain saada selville, kuka
oli lesken valittu sulhanen — testamenttia ei pidetty salassa, multa
kukaan ei voinut lausua edes mitään arvelua. Täytyi kärsivällisesti
odottaa. Tästä ei kuitenkaan tulisi samanlaista kuin hagestadilaisten
kapteeni Hanefeltin ja hänen rouvansa romaanista, johon ei näyttänyt
ilmestyvää mitään ratkaisua. Everstinna sitävastoin tulisi määrättynä
vuotena ja päivänä kaikeksi onneksi jälleen yleisön omaisuudeksi.



XX

Kaksi vuotia kestäneen ajan loppu.


Antonion äidin ja Leonoren puolison kuoleman jälkeinen syksy ja talvi
ikäänkuin pakottavat nuo kaksi nuorta naista yhä enemmän lähestymään
toisiaan. He kävivät usein toistensa luona, kiintyen silloin
syvämietteisiin keskusteluihin ja harkitsemaan vakavia asioita. Mutta
siitä huolimatta eroitti heitä sekä todellista uskollista ystävyyttä
monen sylen laajuinen kuilu. Ei juolahtanut kummankaan mieleen
paljastaa toiselleen sydämensä salaisuutta. Antonia ei tietänyt
enempää kuin muutkaan Leonoren ensi liitosta tai siitä, milloin tuo
entisaikainen kihlaus jälleen uudistettaisiin; eikä Leonorella ollut
kaukaisintakaan aavistusta veljensä ja kälynsä kummallisesta suhteesta.

Antonian sydämessä vallitsevan tuskan ja katumuksen tunsi ainoastaan
hän itse sekä Jumala. Leonore puheli kuitenkin usein ja lämpimästi
poissaolevasta näyttäen hienosti ja kauniisti kertovan juuri niistä
kohdista Veljensä kirjeissä, jotka saattoivat viehättää hänen vaimoaan
ja tehdä hänet iloiseksi. Antonia taas puolestaan ilmaisi Leonorelle
kaiken, mitä Wolrat oli maininnut tyytyväisyydestään sen johdosta,
että hänen sisarensa oli uhrannut osan hellyydestään pikku Wolratille.
Tästä Leonoren pikku poikaa kohtaan osoittamasta lempeydestä iloitsi
myöskin Antonia, kunnes hän alkoi pelätä, että pienokaisen rakkaus
ryöstettäisiin häneltä itseltään. Silloin heräsi jälleen vanha kateus,
mutta se tukahutettiin pian sillä kurilla, jolla Antonia nyt koetti
vallita jokaista epäjaloa tunnettaan.

Tähän aikaan, 1855-vuoden alussa, kirjoitti Antonia miehelleen
ystävällisemmän kirjeen kuin mitä hän koskaan tähän saakka oli
uskaltanut. Hän nimittäin tiesi, että Brandtin vuokra-aika loppuisi
seuraavana syksynä, ja että kapteeni oli maininnut kirjeessään
Brandtille päättäneensä melkein varmasti itse ottaa haltuunsa
Hagestadin, jos hän onnellisesti pääsisi Ruotsiin vuoden lopussa, kuten
oli aikaisemmin suunniteltu.

— Monta kertaa, hyvä Wolrat — kirjoitti Antonia, — olen tuntenut
tarvetta uskoa sinulle erään tärkeää keskustelun, joka minulla oli
äidin kanssa vähää ennen hänen kuolemaansa. Mutta olen luullut, tai
oikeammin pelännyt, että näin pitkän ajan kuluttaa sinuun koskisi
kipeästi, jos sinua muistutettaisiin eräästä asiasta, mikä... Ei,
tänäkin päivänä puuttuu minulta rohkeutta, ja ehkä sitä puuttuukin
minulta aina, ellen saa mitään kehoitusta. Ole kuitenkin varma siitä,
ettei nainen, joka tietää menettelyllään tuottaneensa onnettomuutta ja
sen johdosta milloinkaan saata joutua vaikeampaan asemaan kuin silloin,
jolloin hän ei voi päästä selville siitä, mitä hänen on tehtävä
tai jätettävä tekemättä. Mahdollisesti hän voi olla välittämättä
omasta arvostaan ja kainoudestaan, tuntiessaan olevansa velvollinen
tunnustamaan miehelleen syyllisyytensä, mutta hänen tulee välttää,
ettei hän tekisi puolisolleen vastukselliseksi, jos tämä ei mielellään
ota puheeksi sitä asiaa, jonka ensinmainittu tahtoo saada selväksi...
Vuosi ei vielä kuitenkaan ole ehtinyt kulua pitkä — ja ennenkuin
pääsemme lokakuuhun, toivon, että on tapahtunut jotain hyvää.

Voi, kuinka minä pelkään sinun katsettasi, kun saat nähdä poikasi!
Hän on kaunis kuin enkeli, mutta niin pieni ja heikko... ehkä kesä
vahvistaa häntä. Kaikessa tapauksessa täytyy sinun häntä rakastaa —
muuten en voi elää. Ja se joulu-ilta, jonka me ensi kerran vietämme
yhdessä, yhdessä lapsemme kanssa, varmaan muodostuu pyhäksi juhlaksi.

Lähetettyään tämän kirjeen odotteli Antonia monasti uusiutuvin
sydämentykytyksin vastausta, josta hänen piti saada päättää tai
ainakin aavistaa, mitä hänellä oli odotettavissa. Se viipyi tavallista
kauemmin; ja kun hän sitten puoleksi epätoivoissaan pelosta piti
sitä kädessään, oli hänellä kuitenkin voimaa ensin rukoilla Jumalaa,
että hän pysyisi tyynenä, jos se olisi kaikkea muuta kuin "ihana ja
riemullinen sanoma".

Oli hyvä, että hän siten valmisti itseään.

Vastauksessa oli muun muassa seuraavaa:

Arvaan täydellisesti, mitä sinä ja kunnon äitisi olette puhelleet, ja
minä tiedän hänen sanansakin, vaikka en olekaan niitä kuullut. Voi
Antonia, elämän erehdykset ovat aina järkähtämättömimpiä vihollisiamme!
Kuinka pitkälle luulemme niistä pääsevämme, niin saavuttavat ne meidät
kuitenkin jollain salatulla piikillään, jolla on kyky haavoittaa.

Arvaat aivan oikein, että minuun koskee kipeästi, kun minulle
muistutetaan asioista, joita puolentoista vuoden tomu on turhaan
peittänyt. Mutta sitävastoin olet väärässä siinä, jos luulet, etten
minä rakastaisi poikaani senvuoksi, että hän on pieni ja heikko. Eihän
hän voi mitään sille, että hänen täytyi tulla maailmaan taistelujen ja
tuskien aikana, joutuen niiden uhriksi.

Muuan seikka on vielä vallassasi, Antonia! Opeta poikani rakastamaan
minua, ja anna anteeksi, että en ole voinut paremmin vastata sinun
esitykseesi lähestyä minua jälleen. Älä myöskään ole pahoillasi, jos
tästä alkaen jonkun aikaa saat harvoin kirjeitä! Vakuutan, ettei se
tapahdu siksi, että jollain tavoin tahtoisin rangaista sinua senvuoksi,
että olet ottanut puheeksi sellaisen asian jota kaikkein vähemmin sopii
käsitellä kirjeellisesti, vaan siksi, että tieni, jota en vielä voi
ilmoittaa, johtaa nyt entistä pitemmälle. Kaikessa tapauksessa voit
olla varma siitä, että jos saamme viettää ensi jouluillan yhdessä,
minä saavun sinne väsyneenä pyhiinvaeltajana, joka ei tahdo tuoda
mukanaan vihaa lieden ääreen, missä hän vaivojensa jälkeen etsii vain
rauhallista lepoa.

Tämä oli ainoa kohta, missä Wolrat viittasi siihen elämään, jota he
tulisivat viettämään yhteisen katon alla.

Jos Antonian mielestä tämä olikin ankara kirje, niin oli se
anteeksiannettavaa, ja kuitenkin se oi vaatinut kirjoittajalta vaivaa
voida niin levoiksesi koskettaa asiaa, jonka piti olla haudattu...

Talven loppu ja pitkä kevät oli raskain aika, mitä Antonia koskaan oli
elänyt. Sen lisäksi oli hän nyt jälleen paljon yksin.

Leonore oli muuttanut Tukholmaan, jonne oli ottanut mukaansa myöskin
everstin kasvattipojan jättäen hänen toverinsa herra Brandtin ja tämän
rouvan hoitoon. Viimemainittu, jolla nyt myöskin itsellään oli poika,
ei enää käynyt niin usein kuin ennen lohduttamassa ja auttelemassa
"hänen armoaan"; mutta silloin kun hän tuli, koetti hän entisellä
raikkaalla iloisuudellaan ja teeskentelemättömän vapaalla käytöksellään
houkutella hymyn kohoamaan Antonian vastahakoisille huulille.

Ja mille muulle Antonia olisi voinut hymyillä kuin pikku pojalleen? Ei
suinkaan tulevaisuudelle, sillä se näytti nyt muodostuvan raskaammaksi
kuin koskaan ennen. Kuukausia oli jo kulunut siitä kun Wolrat oli
kirjoittanut hänelle viimeksi.

Missä Wolrat sitten oli? Turhaan kyseli hän herra Brandtilta ja
Leonorelta kirjoittaessaan hänelle, mitä he arvelivat tämän vaitiolon
merkitsevän, mutta eivät suulliset eivätkä kirjeelliset vastaukset
tyydyttäneet häntä, koska niissä ilmeni eräänlainen epäröiminen,
johon hän turhaan koetti saada selvitystä. Wolrat oli viimeksi ollut
Ranskassa, jonne hän oli palannut matkaltaan Saksaan ja Itävaltaan.
Mutta siitä saakka jäljet hävisivät. Eikä Antoniaa lohduttanut sekään,
että Wolrat oli valmistanut häntä siihen, että kirjeet tulisivat
viipymään.

Mutta kerta toisensa perään ahdisti Antoniaa muuan ajatus, jonka hän
kuitenkin aina pakoitti poistumaan mielestään — niin, hän ei maininnut
edes Brandtille, että hän usein muisti erästä paikkaa Europassa,
missä parhaillaan raivosi sota, ja missä paitsi vihan luoteja oli
tavattomasti muutakin kurjuutta: kuumetauteja, kauhea ilmanala,
nälänhätä sekä kurjat turvapaikat monella tavoin kärsivällä ihmisellä.
Ei, hän ei koskaan lausunut ääneensä nimeä Krim, mutta rukouksissa oli
se hänen värisevillä huulillaan. Hän tahtoi päästä epätietoisuudestaan,
mutta siitä huolimalta pelkäsi varmuutta.

Viimein täytyi hänen ilmaista pelkonsa. Eräänä iltapäivänä toukokuun
lopussa hän lähetti noutamaan Brandtia.

— Tämähän oli salaista yhteisyyttä, teidän armonne! — virkkoi
herra Brandt astuessaan sisään ja koettaessaan käyttää tavallista
äänilajiaan. — Olin jumi aikeissa tulla tänne. Minulla on kirje.

Brandt ei näyttänyt juuri sellaiselta kuin tavallisesti, mutta Antonia
ei pannut siihen mitään huomiota, vaan ojentaen kiihkeästi kätensä
huudahti:

— Jumalan nimessä, antakaa minulle mieheni kirje!

— Parahin rouva, en sanonut, että kirje on herra kapteenilta... Se
on hänen matkatoveriltaan. Mutta ensin täytyy minun ilmoittaa, missä
kapteeni Hanefelt on, sillä valmisteleminen on minusta tuhmuutta
silloin kun tiedän puhuvani henkilön kanssa, jonka sielunvoimat tunnen.

— Valmisteluja ei tarvitakaan, — virkkoi Antonia melkein kivettyneen
levollisesti. — Minä tiedän missä hän on — olen sen tietänyt jo
kauan: hän on Krimillä. Hän on taistellut Ranskan lipun alla. Hän on
haavoittunut tai ehkä jo — kuollut.

Tuskin hän ehti lausua viimeisen sanan, ennenkuin hän vaipui
tiedottomana lattialle, ja vasta muutamien tuntien kuluttua hän kykeni
käsittämään Brandtin tiedonannon.

— Ei, Jumalan nimessä, hän ei ole kuollut, mutta haavoittunut hän
kyllä on, ja Herran kiitos, vaarattomasti... Tässä on sekä kirje
hänen urhoolliselta matkatoveriltaan että todistus lääkäriltä, joka
vahvistaa puheeni todeksi. Ja teidän armonne täytyy nyt iloita sen
sijaan että surisi! Sillä herra kapteeni on kunniakkaassa taistelussa
osoittamastaan suuresta uljuudesta saanut kunnialegionan ristin. Se
edistää olkapäässä olevan haavan paranemista, mutta kestänee kuitenkin
vielä pari kuukautta ennenkuin toipuminen kehittyy niin pitkälle, että
hän pääsee matkustamaan johonkin sopivampaan paikkaan.

Brandt piti tärkeänä puhua vitkaan, jotta Antonia ehtisi suhtautua
tilanteeseen ennenkuin hän avaisi kirjeen.

Nyt saattoi tuo nuori vaimo-raukka viimeinkin itkeä, samalla kun hän,
hetkeksi unohtaen syvän kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli kuullut
hänen rukouksensa, kuitenkin hiljaa nurkui, ettei hän ollut saanut
tietää mitään puolisonsa hankkeesta ennenkuin nyt.

— Älkää millään muotoa valittako sitä, — sanoi rouva Brandt, joka
oli tullut sisään miehensä jälkeen. — Hellyydestä rouvaansa kohtaan
on hän tahtonut pitää tämän matkan salassa. Ja omatuntoni pakoittaa
minut kertomaan, että Brandt on saanut aikaisemminkin Krimiltä kirjeen,
missä...

— Sofie, onko tämä oikein? — keskeytti hänet Brandt.

— Kyllä, sillä hänen armonsa tuntee itsensä onnelliseksi
tietäessään, että sinulle osoitettua kirjettä seurasi liite, joka sinun
käskettiin jättää hänen armolleen siinä tapauksessa jos sattuisi jokin
onnettomuus.

— Hyvä Jumala, se on siis totta — hän tahtoi, että kirje sisältää
kaiken, mitä... — Hän keskeytti ja katsoi Brandtiin läpitunkevasti.

— Niin, se on varmaan sellainen kirje, jonka voi kirjoittaa kapteeni
Hanefeltin kaltainen kunnian mies lähtiessään sotaan. Mutta hän käski
ankarasti, että jos hän palaa, täytyy hänen saada kirje koskemattomana
takaisin.

— Voi, älkää luulko, että minä haluan lukea sen. Mutta jos joskus
pyydän saada sen nähdä ja painaa siihen suudelman, niin älkää kieltäkö
sitä minulta! Suurin lohdutukseni on, ettei minun tarvitse sitä
aukaista... Ja nyt, ystävät, poistukaa vähäksi aikaa, että saan lukea
tämän vieraan kirjeen.

Meidän ei tarvitse lainata sitä tähän. Se sisälsi vieläkin kauniimpia
sanoja kuin mitä Brandt oli kertonut itse saamastaan kirjeestä.
Ensinmainitussa oli kuitenkin lisäys, missä teroitettiin, kuinka
tärkeätä oli, että vastauksessa otettaisiin huomioon se rauha, mitä
sairas mies nyt ehdottomasti tarvitsi. Wolrat lähetti lämpimät
terveiset vaimolleen ja pojalleen, ja pyysi, ettei Antonia huolehtisi
paljoa hänen tähtensä.

Hänellä ei ollut erittäin suuria tuskia, ja hänelle olisi suureksi
hyödyksi saada hyviä sanomalehtiä kotimaasta.

Brandtille osoitettu kirje sisälsi hieman toista, eli haava oli
hyvin vaikea, ja että riippuisi erinäisistä ilmaantuvista seikoista,
saisiko kapteeni pitää vasemman käsivartensa. Tätä kaikkea kiellettiin
kertomasta hänen vaimolleen..

Kerrassaan uljaasti Antonia voitti ne tunteet, joiden valtaan hän nyt
oli joutua; ja se mitä hän kirjoitti miehelleen saman päivän postiin,
todisti täydellistä mielenmalttia ja tietoisuutta siitä varovaisuudesta
mikä nyt oli tarpeen. Antonia kertoi, kuinka hän jo kauan oli salaa
aavistanut Wolratin olevan Krimillä, ja että hän senvuoksi oli
koettanut valmistautua kaikkien mahdollisten tapausten varalle, minkä
vuoksi tuskallinen sanoma ei nyt saapunutkaan aivan odottamatta.
Sitäpaitsi tieto siitä, ettei Wolrat ollut hengenvaarassa, vaikutti
niin siunausta tuottavasti hänen rohkeuteensa, että hän häpeisi kääntyä
valituksin Jumalan puoleen, joka oli suonut hänelle niin suuren armon.
Antonia päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Olen ristinyt pikku poikamme kädet, että hänkin ottaisi osaa
rukouksiini Jumalan luo, jonka vallassa yksin on antaa takaisin voima
ja terveys. Mutta koska myöskin hyvin tiedän, kuinka paljon riippuu
kunnollisesta hoidosta ja huolenpidosta, niin lähinnä Jumalaa kohtaa
koko sydämeni suuri kiitollisuus lääkäriä ja kelpo matkatoveriasi.
Ajatuksissani istun aina sairasvuoteesi ääressä..."

Tämän jälkeen saapui aina tuontuostakin rauhoittavia tietoja. Mutta
myöhemmin kesällä jaksoi kapteeni jo itsekin kirjoittaa. Hän ilmaisi
lyhyin, mutta sydämellisin sanoin tyytyväisyytensä siitä tavasta,
millä Antonia oli ottanut vastaan tämän vaikean ajan. Wolrat sanoi
kunnioittavansa hänen järkeään ja olevansa kiitollinen sen johdosta,
että Antonia oli kukistanut kaikki tarpeettomat tunteenpurkaukset. Nyt
oli hän parhaillaan matkalla Italiaan, missä hän viipyisi koko lopun
kesää hoitamassa terveyttään ja täyttämässä tehtäväänsä. Hoidettuaan
sen jälkeen asiansa sekä täytettyään yksityisen velvollisuutensa
olemalla läsnä Leonoren häissä, voitaisiin häntä marraskuun lopussa
odottaa kotiin Hagestadiin.

Käänteessään kirjeen uudelleen kokoon pääsi Antonian huulilta syvä,
vakava huokaus. Hän oli erehtynyt katkerammin kuin milloinkaan tähän
saakka nähdessään nyt toiveensa, joka oli itänyt hänessä siitä asti kun
ensimäinen tieto hänen miehensä onnettomuudesta Krimillä oli saapunut,
kokonaan haihtuvan savuna ilmaan.

Kuinka monta, monta kertaa hän olikaan tämän levottoman kesän kuumina
aikoina nauttinut, kuvitellessaan lukevansa Wolratin ensi kirjettä sen
jälkeen kun tämä oli päässyt sairasvuoteesta! Mutta tässä kirjeessä ei
mainittu mitään kunnioituksesta ja kiitollisuudesta; siinä puhuttiin
sensijaan jotain ikävästä, rakkaudesta ja sovituksesta.

Tavattoman väsynein ilmein antoi hän kirjeen liukua polvilleen.
Pitkäaikaista vankeutta yksinäisessä kodissa kestäisi yhä edelleen
ilman minkäänlaista lohtua, ja kun viimein jotenkin päästäisiin
marraskuuhun, siihen päivään, jolloin Wolrat viimeinkin palaisi —
mitä sitten? Ehkä he molemmat vain jatkaisivat vankila-elämää! Sillä
koska Wolrat ei kirjoittanut hänelle avoimesti nyt kun hänen olisi
pitänyt käsittää Antonian halu hyvittää erhetyksensä, niin hän varmaan
ilmestyisi takaisin ainoastaan valtiaana ja isäntänä.



XXI

Kapteeni Hanefeltin lähetti.


Oli marraskuun ensimäinen päivä.

Niin pitkälle oli nuori vaimo viimeinkin päässyt monien verkkaan
laskettujen päivien jälkeen. Mutta kaukana siitä, että se tuska, jota
edellisessä luvussa koskettelimme, olisi koko ajan häntä vaivannut.
Ei, yksi Jumalan ihmeellisimpiä hyviä tekoja näyttäytyy siinä, että
lähettäessään uusia suruja hän varustaa ne voimalla täydellisesti
peittää entiset — joskaan ei unhoituksen hautaan, niin ainakin
mittaamattomaan syvyyteen, missä ne saavat levätä siksi, kunnes jälleen
tulee niiden aika, jolloin me tuskin enää niitä tunnemme.

Uusi murhe, joka äkkiä valtasi Antonian tunteet, esiintyi lisänä,
jota hän tosin oli kauan pelännyt, mutta ei ollut voinut siihen
vielä suhtautua. Hänen poikansa, joka oli ollut heikko syntymästään
saakka, sairastui nyt erääseen vaaralliseen lasten kulkutautiin, ja
lääkärien lausunnon mukaan oli hyvin vähän toiveita siitä, jaksaisiko
hän kauankaan pitää valkeata palamassa pienessä, lepattavassa
elämänlampussaan. Voi, niitä öitä, jotka Antonia oli valvonut
pienokaisen vuoteen vieressä! Millä kauhulla hän ajatteli kallista
vastuunalaisuuttaan, kun täytyi ehkä jo huomenna ilmoittaa miehelle,
että ainoan siteen, johon tämä nykyisin näytti kiinnittävän elämänsä,
oli kuolema katkaissut! Tuska siitä tukahutti hänen oman surunsa. Niin,
kuinka hän voisikaan kestää ilman sitä...!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huokasi hän. — Jos otat minulta pois
tämän kalkin, niin menettele muutoin kanssani miten tahdot! Sillä
jos pienokainen kuolee saamatta isän siunausta, ellei isä saa nähdä
poikaansa elossa, niin kenen on syy — minun. Entä kuka olisi ollut
syypää siihen, jos isä olisi kuollut haavastaan vieraassa maassa,
jotta lapsi, jos se jäi eloon, ei koskaan olisi nähnyt isäänsä? Juuri
minä. Ja tämä syy, tämä synti olisi aiheutunut ainoastaan halusta
saada tyydyttää kurjaa ylpeyttä, alhaista itsepäisyyttä. Minähän sain
tuon kärsivällisen, vakaan, jaloluontoisen miehen lähtemään talostaan
ja kodistaan, ja minä uskalsin tuntea itseni loukatuksi senvuoksi,
että hän haluttomasti palaa vaimon luokse, joka niin huonosti käsitti
ja noudatti velvollisuuksia, jotka hän vihkituolilla oli vannonut
täyttävänsä. Olen katunut, mutta vasta sitten kun se jo on ollut
myöhäistä. Olen asteettain ja osittain muuttunut. Mutta olenhan
tunnustanut koko syyllisyyteni! Ei, ne ovat olleet vain sanoja,
ainoastaan tyhjiä sanoja, eivät mitään muuta kuin sanoja, joita hän
halveksii kuulla.

Näinä aikoina Antonia suhtautui tuhoatuottaneeseen menettelyynsä, jonka
seuraukset olivat olleet niin lukemattomat, kuin henkilö, joka seisoo
jonkun surullista elämännäytelmää kuvaavan taulun edessä. Taulun
katseleminen synnyttää läpi suonten vaikuttavan jäisen kylmyyden,
niinkuin sulaneista lumipisaroista aiheutuneen, ja kuitenkin on
mahdotonta täysin tunkeutua sen merkitsevään syvyyteen.

Sellaisena esiintyy meille ihmisille joskus muisto jostain kauan
sitten tapahtuneesta menettelystä. Olemmeko todellakin tehneet siten,
tuntuiko todellakin meistä silloin oikealta sellainen, jota nyt emme
mitenkään kykene käsittämään? Kuinka saattoi itserakkaus johtaa meidät
näin katkeraan tekoon, kuinka meidän onnistuikaan pukea katala koston
tunne velvollisuuden verhoon, mitenkä voimmekaan jatkaa hairahdustamme
äärimäisyyteen saakka? Niin, kaikki tämä kasaantuu satanaulaisena
painona heränneelle sydämelle, missä silloin vallitsee vallan
toisenlaista tuskaa kuin se hedelmätön tunne mikä kerta toisensa perään
on liukunut sen pinnan yli.

Jumala oli Antoniolle armollinen. Pienokainen juurtui jälleen elämään,
ja hänen kauttansa kiintyivät myöskin äidin juuret siihen maaperään,
jota myöten käy tie siihen maahan, missä kaikkinainen valheellinen
kiilto katoaa, ja jonne me uskallamme viedä mukanamme vain sen pienen
määrän oikeata kultaa, jonka vaivoin olemme kyenneet kokoamaan.

Oli, kuten mainittu, marraskuun ensimäinen päivä.

Antonia ei odottanut tapaavansa miestään ennenkuin kuun lopussa, sillä
hän ei ollut vielä saanut sitä muodollista kutsukorttia, mikä tietysti
lähetettäisiin hänelle Leonoren häihin. "Leonoren häät!" Kuultiin
mainittavan, että sellaiset vietettäisiin Tukholmassa, ja että kaikki
sitä varten tarvittavat paperit oli jo sinne lähetetty, mutta kukaan
ei vielä tiennyt sulhasen nimeä, paitsi tietysti niitä, joille se oli
uskottu salaisuutena. Antonia ei ollut heidän joukossaan: hänellä oli
ollut niin paljon tekemistä surunsa kanssa, ettei häneltä riittänyt
uteliasta mielenkiintoa Leonorelle, koska ei hänelle vapaaehtoisesti
osoitettu luottamusta.

Tänä marraskuun ensimäisenä päivänä oli Antonia sisällä
lastenkamarissa, missä herrasväki Brandtin yksivuotias poika oli
vierailulla, ja hän vertaili noita lapsia toisiinsa, surullisesti
pudistaen päätään. Niistä vanhin, hänen omansa, oli pienen enkelin
kaltainen, joka on valmis lähtemään taivaaseen; toinen taas,
punaposkinen ja tukeva, näytti jättiläiseltä pienoiskoossa. Voi, —
ajatteli hän, — Wolrat pitäisi varmaan enemmän tuosta voimakkaasta,
reippaasta lapsesta kuin omasta, aina avuntarpeessa olevasta
lapsestaan. Viimemainitulla oli se ainoa etu, että se osasi kävellä,
jotavastoin sivurakennuksen nuori herra ei ollut vielä ehtinyt oppia
muuta kuin ryömimään.

Ja lasten kasvatuksen alkaessa oli vielä eräs muukin seikka, josta
Antonia melkein ylpeili: hänen poikansa osasi hyvällä ja selvällä
äänellä huutaa: "Isä, isä!" kun pikku Brandt ainoastaan jokelsi:
"Mam... mam... mam..."

Antonian parhaillaan rukoillessa, että isä ensi hetkestä alkain
rakastaisi lastaan, kuului etuhuoneesta askeleita, ja sisään astui
palvelijatar, joka ilmoitti vaunujen ajaneen pihamaalle ja erään
upseerin juuri astuvan niistä maahan. Antonian kaikki jäsenet alkoivat
vavista, ja hän jaksoi tuskin seisoa jaloillaan, kun saapui uusi sana,
että ratsumestari Holst pyytää hän armoaan hyväntahtoisesti ottamaan
hänet vastaan.

Antonia hengähti keventyneesti.

— Ilmoittakaa ratsumestarille, että minä tulen, ja saattakaa hänet
sillä aikaa saliin!

Hän istuutui hetkeksi päästäkseen tasapainoon; ja tarkemmin miettimättä
syytä ratsumestarin vierailuun kuvaili hän mielessään sitä hetkeä,
jolloin Wolrat saapuisi. Hän saattoi nyt aavistaa sen tunteen, minkä
hän tiesi itsensä silloin valtaavan.

Antonian astuessa sisään tuli nuori upseeri häntä vastaan eräänlaisella
juhlallisella ystävyydellä, joka teki häneen kummallisen vaikutuksen.
Antonian täytyi antaa kätensä hänen molempiin ojennettuihin käsiinsä,
ja kun vieras oli voitollisesti hymyillen suudellut niitä kumpaakin,
näytti siltä kuin tämä olisi pitänyt itseään oikeutettuna käyttäytymään
siten.

— Rouva Hanefelthan aavistaa kaiken? — Niin kuului hänen ensimäinen
kysymyksensä.

— Aavistan — mitä?

— Että minä nyt saavun luoksenne tulevan lankoni lähettinä kutsumaan
teitä niihin häihin, jotka hän panee toimeen.

— Minun miehenikö toimeenpanee sisarensa häät?

— Niin.

— Ja sulhanen esiintyy nyt tässä edessäni?

— Aivan oikein, omassa persoonassaan — olen katsonut sen
velvollisuudekseni. Leonoren on hyvän puolisonsa tahdosta (olkoon hän
taivaassa niin onnellinen kuin hän ansaitsee!) melkein pakko täyttää
lähes kahdeksan vuotta sitten köyhälle luutnantille antamansa lupaus.

— Ja jonka hän epäilemättä täyttää yhtä lämpimästi ja mielellään
kuin se otettaneen vastaan. Mutta miksi niin paljon salaperäisyyttä?
Tämä liittohan on kaikkea kunniata ansaitseva herra ratsumestarin
esimerkiksi kelpaavan uskollisuuden vuoksi.

— Testamentin herättämän uteliaisuuden tähden vaati hienotunteisuus
välttämättä, ettei mitään kihlausta julaistu. Kaikki pannaan nyt
toimeen yhdellä kertaa. Sunnuntaina tapahtuu kuuluttaminen Tukholmassa.
Sitä seuraavat vihkiminen ja parin kuukauden matka. Minä olen nyt
tullut tänne hoitamaan erästä asiaa herra Brandtin ja tuomarin kanssa.

— Minä ymmärrän... he ovat pikku Karlin holhoojat. — Antonia lausui
nämä sanat ilman vähintäkään ponnistusta. Ainoa oli, ettei hän voinut
olla punastumatta, mutta veri ei noussut yksistään hänen poskiinsa,
sillä ratsumestari tuli vieläkin punaisemmaksi ja katsoi ulos akkunasta
— hienotunteisuudesta epäilemättä.

— Niin, — jatkoi Holst, — minun tulee järjestää muutamia everstin
kasvattipoikaa koskevia asioita. Hän tulee toistaiseksi oleskelemaan
eräässä hyvässä papinperheessä maaseudulla, missä häntä ohjataan
taidolla ja hänestä pidetään hyvää huolta. Minä ja kauan kaipaamani
Leonore viipynemme poissa ehkä kokonaisen vuoden — sitä ei kuitenkaan
vielä ole lopullisesti päätetty. Mutta kaukana siitä, että yksinomaan
tämä asia olisi aiheuttanut matkani: en vielä tuonut esiin Leonoren
lämpimiä terveisiä enkä hänen rukouksiaan anteeksiannosta sen
johdosta, ettei hänellä ole ollut rohkeutta kertoa erästä sydämensä
vanhaa tarinaa, johon liittyy monta katkeraa muistoa... ei, kiiruhdan
sivuuttamaan sen ilmoittaakseni, että minulla on erikoinen tehtävä
Wolratilta, joka neljäntoista päivän perästä palaa Tukholmaan pitkältä,
tärkeältä matkaltaan, joka ennen kaikkea hänen oleskelunsa vuoksi
Krimissä muodostui niin kunniakkaaksi.

— Voi, suotakoon minun ensin onnitella herra ratsumestaria ja kälyäni
heidän liittonsa johdosta! Siitä sävystä, jolla te lausutte Leonoren
nimen, tiedän teidän tulevan onnellisiksi, jos te vaan varotte kaikkea
väärinkäsitystä. Ja nyt — nyt kertokaa, mitä mieheni on käskenyt
teidän sanoa.

— Sitä ennen pyydän kiittää teitä sydämellisestä onnittelustanne sekä
että teidän armonne suostuisi pitämään minua veljenään ja suomaan
minulle oikeuden läheiseen tuttavuuteen. Rohkenenko yksinkertaisesti
puhutella teitä suloisella etunimellänne?

— Siihen myönnyn mielelläni, — vastasi Antonia, jota liikutti
ratsumestarin äänen ja katseen lämpö, mitkä molemmat saattoivat hänet
uskomaan, että vieras tunsi vilpitöntä osanottoa hänen väärää asemaansa
kohtaan. — Ja koska minulla ei koskaan ole ollut veljeä, on Wolratin
veli nyt oleva minunkin. En tunne vähintäkään vaivaa kiittäessäni sinua
osoittamastasi avoimesta ystävällisyydestä sukulaista kohtaan, josta
sinulla mahdollisesti on ollut ennakkoluuloja.

— Minulla... Voi Antonia, suo minun vielä kerman suudella käsiäsi,
sillä koko sydämeni kiihtyy ajatellessani, että sinä... Mutta minä en
rohkene puhua avonaisen uskaliaasti, vaikka, kautta Jumalan, se olisi
viisainta, että veli ja sisar osoittaisivat toisilleen luottamusta.
Valitettavasti näen katseestasi, etten saa jatkaa pitemmälle, joskin
tahtoisin polvistua eteesi pyytääkseni lupaa saada lausua sanottavani
ilman muuta.

— Parahin Holst, mitä luuletkaan tai luulit jo silloin kun erosimme
Brandtin häiden jälkeen se on varmaan erehdys. Minun ja rakkaan mieheni
välinen asia ei mitenkään koske sinua eikä Leonorea.

— Oletko siitä täysin varma? Mieti tarkkaan?

— Se ei ole tarpeellista. Mutta koska sinä puhuttelet minua
sydämellisemmin kuin kukaan koskaan ennen, niin tahdon minä
kunnioitukseksi sinua kohtaan sanoa suoraan, etten voi syyttää ketään
muut kuin itseäni menneisyydestä, mikä pian muuttuu nykyisyydeksi. Minä
olin ennenkuin Jumala kovasi kosketteli sydäntäni tavattoman ylpeä ja
itsepäisen. Minä loukkasin Wolratia, ja tiedän, ettei se haava ole
vieläkään parantunut. Mutta minua kummastuttaa, että olen voinut kaiken
tämän sanoa sinulle.

— Se mitä olet sanonut, on jo haudattuna täällä — Holst painoi
kädellään sydäntään. — Mutta sinä muistutit minulle (et kaiketi ole
sitä unohtanut) käynnistäni Jokitorpassa.

— Älä mainitse siitä! Se perustui naurettavaan mielikuvitukseen. Mutta
kerro nyt, mitä mieheni on antanut sinulle tehtäväksi!

— Hän kysyy, tahdotko kahden viikon päästä saapua häntä tapaamaan
Tukholmaan?

Nyt ei Antonian kasvoille lehahtanut enää tavallinen puna, vaan niitä
peitti kokonainen purppurapilvi.

— Saatan tuskin hengittää siitä ilosta, että mieheni pyytää minua
tulemaan tapaamaan häntä, — virkkoi nuori rouva. — Mutta miten
voin jättää pienokaisen, joka hitaasti on parantunut niin vakavasta
sairaudesta, että en ole tahtonut saattaa Wolratia levottomaksi
ilmoittamalla suoraan sen laatua. Sitäpaitsi, — lisäsi hän hiljaa,
— sanoo joku seikka sisimmässäni olevan parasta, että me kohtaamme
toisemme täällä, missä erosimmekin. Ja minä tahdon mieluummin kestää
vielä muutamia raskaita päiviä kuin tavata hänet vieraassa ympäristössä.

— Anteeksi, hyvä Antonia, — ratsumestarin äänestä ilmeni todellinen
huoli, — mutta oletko varma, että tämä päätöksesi on parhain ja
viisain, minkä voisit tehdä?

— Luulen niin. Ajattele, että me, jotka olemme niin epävarmassa
asemassa, kohtaisimme toisemme vieraan maailman hyörimässä ennenkuin...
Ei, ei!... Minua sellainen peloittaa!

— Juuri se — sen vakuutan, ottamatta edes huomioon omaa itsekästä
toivoani — olisi paljon hyödyllisempää kuin luuletkaan. Älä
millään muotoa pahastu, jos sanon, että se kauneus, jota minä kaksi
vuotta sitten ihailin, on sen ajan kuluessa saanut melkein uuden
viehkeän luonteen, ja että ylpeimmät ja jalommatkin miehet näkevät
seitsenkertaisesti selvemmin toisten silmillä, sekä että, sanalla
sanoen, sinä loistaisit emäntänä häissä yli kaiken muun loistavan, jota
siellä kyllä on nähtävänä.

— Ellet nyt laskisi leikkiä, — vastasi Antonia hymyillen, — niin
minä nuhtelisin sinua vakavasti. On kyllä mahdollista, että muutamat
miehet antavat toisten arvostelun johtaa itseään, mutta niin ei ole
Wolratin laita. Ja minä häpeisin omaa itseäni, jos käyttäisin sellaista
etua, uudelleen herättääkseni mieheni tunteet. Jos hän minua rakastaa,
toivon että rakkautemme perustuu vakavammalle pohjalle.

— Voi Antonia, sinä et minua tässä asiassa ymmärrä — tai etkö
todellakaan käsittänyt, että tahdoin kiinnittää huomiotasi siihen,
että te kaksi kohdatessanne toisenne juuri täällä tulisitte
kokemaan hämmennystä ja epäröimistä, jota ei voi syntyä tempaavassa
seuraelämässä — ja onhan se sitäpaitsi miehesi toivomus.

— Lienet oikeassa viime lausumassasi, ja Jumala tietää, että minä
tunnen sen vaaran, mikä piilee kieltäytyessäni lähtemästä! Mutta
mikään ei saa minua jättämään lasta juuri nyt vaikeana syksynä vieraan
hoitoon. Ja Wolrat rakastaa poikaansa kyllin paljon hyväksyäkseen
menettelyni, saadessaan kuulla hänen äsken voitetusta sairaudestaan.

Ratsumestari ei enää väittänyt vastaan. Ja varmaa on, ettei Antonia
kieltäytymisellään menettänyt hänen kunnioitustaan. Kun hän sitten oli
mielessään ihaillut Hagestadin pientä perillistä, syönyt päivällistä
kälynsä luona sekä viettänyt pari tuntia herra Brandtin seurassa,
matkusti hän viimemainitun kanssa omien sukulaistensa luo, minkä
jälkeen hänen seuraavana päivänä piti käydä Melldalshusissa, seudun
tuomarin luona sekä vanhan everstin haudalla — palatakseen sitten
pikajunalla Tukholmaan.

Ennen lähtöään hän lähetti Antamalle kirjeen, vakuuttaen siinä
ikuisia ja uskollista vaitioloa kaiken sen suhteen, mistä he olivat
keskustelleet.



XXII

Hän palaa.


Marraskuu oli kulunut loppuun ja sijaan oli tullut joulukuu, kun koitti
se päivä, jolloin Antonia kirjeellisen tiedon mukaan vihdoinkin sai
odottaa miestään kotiin. Ennen tätä viimeistä kirjettä oli Wolrat
kirjoittanut hänelle pari riviä, joissa hän ilmoitti "esilläolevien
seikkojen vuoksi" hyväksyneensä sen, ettei Antonia ollut matkustanut
Tukholmaan. Samalla hän pyysi, ettei hänen autuaan setänsä kahdessa
huoneessa mitään muutettaisi, vaan että ne ainoastaan olisivat
järjestyksessä. Makuuhuone tosin oli raskaiden tummanvihriäisten
verhojen vuoksi jotenkin pimeä, mutta sellainen voitaisiin jälkeenpäin
muodostaa maun mukaan.

Huoneet olivat jo ennestäänkin hyvässä kunnossa, sillä ne olivat samat,
joissa kapteeni oli asustanut edellisellä käynnillään Hagestadissa.
Ja nyt aamupäivällä (joka oli harvinaisen kirkas siihen vuodenaikaan)
seisoi Antonia, luotuaan viimeisen tarkastelevan silmäyksen kaikkeen,
ulommaisen akkunan vieressä, josta oli laaja näköala, katsellen tielle
päin.

Tuntui hieman kummalliselta, mitä Antonia ei itsekään voinut selittää,
että hän nyt oli niin täydellisen tyyni, päinvastoin kuin silloin,
jolloin hänen sydämensä oli täyttänyt tuska luullessaan ratsumestarin
saapuessa tämän olevan hänen miehensä.

Ja tämä levollisuus johtui siitä, että hän niin kauan oli elänyt
painostavassa jännityksessä, jotta hänen hermonsa olivat veltostuneet,
tai oliko se seurauksena hänen lakkaamattomista rukouksistaan, ettei
hän häiritsisi miehensä tuloa kuohuvista tunteistaan aiheutuvalla
hysteerisellä kohtauksella — kaiken kaikkiaan: hänen seisoessaan
hienosti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti puettuna ja nojautuessaan
akkunanpieleen, saattoi luulla, että talon herraa odotettiin kotiin
noin muutamia päiviä kestäneeltä matkalta naapurikaupunkiin.

Mutta kyllä sentään Antonian sydän voimakkaasti sykähti, kun kello
kahdentoista aikaan kuului etäällä vaunujen vierinää, mikä lopuksi
läheni niin, että hän saattoi eroittaa korkeavartaloisen miesolennon,
joka jo oli huomannut hänet ja ottanut lakin päästään, tervehtien häntä
vakavasti ja kunnioittavasti — lyhyesti: suurenmoisen juhlalliseen
tapaan.

Kuinka Antonia sitten meni alas portaille, miten hän lähestyi vaunuja
juuri kun ne pysähtyivät, kuinka uhkea soturi tarttui kevyesti hänen
vyötäisiinsä rientäen hänen kanssaan saliin, missä hän sai vastaanottaa
syleilyn ja suudelman, jotka kumpikin olivat samanlaiset kuin hänen
tervehdyksensä akkunaan, ja miten Antonia seisoi keskellä salin lattiaa
kädessään miehensä matkavyö ja katse kasvaneena kiinni hänen jaloihin
kasvoihinsa, jotka olivat tulleet kauniimmiksi, voimakkaammiksi ja
ilmeikkäämmiksi, pitkästä toipumisajasta johtuneesta kalpeudesta
huolimatta — kaikesta siitä ei tuo nuori nainen koskaan päässyt oikein
selville. Hän eli sen uudelleen unessa, mutta ei tietänyt sitäkään,
oliko se uni suloinen vai katkerako.

Ensimäisen vakaan vaikutuksen koki hän kuullessaan hänen syvän,
miellyttävän äänensä, joka aina oli värähdellyt hänen sydämessään,
vaikka ääni ei nyt lainkaan muistuttanut tuosta viimeisestä
vaarallisesta illasta kylpypaikalla, jolloin don Carlos haaveili donna
Antonian jalkojen juuressa, johtaen hänet kuvitelmissaan Tukholmaan
Kuningattarenkadun varrella siihen taloon, josta moni hyvä sielu on
tullut pois paljon rikkaampana kuin se oli sinne mennessään, nimittäin
pääkaupungin lastenkotiin. Ei, tästä lämpimästä luottavaisuudesta ei
Wolratin ääni häntä nyt muistuttanut, mutta siinä oli kuitenkin kaunis
sointu hänen virkkaessaan:

—- Olen siis täällä jälleen, Antonia, kahden ja neljänneksen vuoden
kuluttua! Se on ollut pitkä aika, joka on tehnyt minut tarpeeksi
väsyneeksi enää kuleksimaan ympäri maailmaa. Me kyllä tulemme
onnellisiksi yhteisessä kodissamme, sillä me olemme nyt liian kokeneita
tahtoaksemme siirtää taivasta maan päälle. Minusta ei koidu sinulle
vaivaa. Olen kärsinyt ja tullut vanhaksi, kun sinä sitävastoin olet
nuorentunut ja muuttunut kahta vertaa kauniimmaksi.

Mutta viehän minut nyt heti poikani luo! Palan halusta saada nähdä
hänet. Kunhan hän vaan ei pelkäisi minua!

— Hän jo odottaa sinua! — Antonia käsitti täydellisesti, että
ainoastaan tuohon viimeiseen tuli vastata. (Kapteeni oli taitavasti
ja arvokkaasti sivuuttanut sen, mihin hänen ei tarvinnut vastata.)
— Parahin Wolrat, — lisäsi hän, — jos lapsi ei heti osoittaudu
tuttavalliseksi, niin täytyy sinun olla kärsivän. Kaikki muuttuu aivan
toiseksi niin pian kun hän tuntee sinut. — Antonia ei aikonut sanoa
mitään enempiin, mutta virkkoi kuitenkin vielä: Kiitos, rakas Wolrat,
lausumistasi sanoista! Tiesin kyllä että sinun tulosi muodostuisi
kauniiksi, ja sinun toivosi on minunkin.

— Antonia kultaseni, sinä olet kauniisti tervehtinyt kotiinpaluutani!
Mutta kiirehtikäämme — isänsydämeni ei rauhoitu, ennenkuin olen saanut
pitää lasta sylissäni!

Valoisassa, hauskassa lastenkamarissa oli paitsi Wolrat nuorempaa,
joka esiintyi erinomaisesti edukseen siroimmassa lapsenpuvussa,
mitä kukaan äiti saattaa keksiä, muuan nuori poikanen, nimittäin
lastenkodista kotoisin oleva Pekka, joka senjälkeen kun hänen
toverinsa Karl oli muuttanut Tukholmaan, oli sijoitettu täysihoitoon
herrasväki Brandtin luokse, missä hänellä oli hyvä koti ja hän sai
olla lähellä kansakoulua, jossa hän jatkoi Melldalissa aloittamiaan
opinnoita. Mutta yleensä aina kun hän oli kotona tai kun hänellä oli
lupa-aika, vietti hän useita tunteja päivässä päärakennuksessa, sillä
kukaan ei suosinut häntä enemmän kuin talon nuori valtias. Siksi
olikin anteeksiannettavaa, että Pekka hieman ylpeästi havaitsi, ettei
hänen armonsa uskonut poikaansa kenenkään huostaan niin varmasti
kuin hänen. Pekka oli saanut olla rouvan uskollisena apuna myöskin
pienokaisen sairauden aikana, koska tämä lähinnä äitiään piti eniten
Pekasta. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta osakseen saamastaan
ystävällisyydestä, minkä arvon poika yksinäisessä elämässään täysin
tajusi, opetti hän joka päivä suojattiaan lausumaan nimeä "isä", jotta
se tuli pysyväksi sanaksi pienokaisen huulille, ja hän piti itse
hyvänään tämän nimityksen siksi, että lapsi vaan lausuisi sen sanan
kapteenin saapuessa.

Nyt hän parhaillaan leikki pienokaisen kanssa ja oli saanut hänet juuri
nauramaan ja näyttämään oikein iloiselta.

— Kuulehan, täällä oven luona on joku! — huusi hän nauraen. — Kenen
luulet tulevan luoksesi? Se on varmaan isä. Osaatko huutaa: Isä?

Tämän selvittävän opastuksen jälkeen oli aivan luonnollista, että
kapteenin kärsimättömänä kiirehtiessä sisään pienokainen kirkui kaikin
voimin: Isä, isä! — Mutta merkillistä oli, ettei lapsi, kuten Antonia
oli pelännyt, ollenkaan säikähtänyt isän pitkiä viiksiä eikä suurta
partaa. — Niin, isän voimakkaasta kiihtymyksestä huolimatta, mikä
kuvastui hänen kasvoillaan, hymyili poika hänelle pienellä herttaisella
suullaan ja tarkasteli häntä kauneilla silmillään, tosin kummastellen,
mutta täydellisellä käsityksellä, sekä jatkoi huutamistaan: Isä, isä!
Luonto oli tässä ohjaajana. Lapsi ei ennen ollut osoittanut mieltymystä
vieraita herroja kohtaan.

— Kaikkivaltias Jumala, mikä onni! — änkytti iki-ihastunut isä,
kantaessaan lasta käsivarrellaan ympäri huonetta. — Voi Antonia, jos
lapsi olisi kuollut, olisi ollut hyvä, etten olisi häntä lainkaan
nähnyt, sillä nyt kun olen hänet nähnyt, kun hän on kurkottanut pikku
kätösensä minua kohti, mainiten minua pyhimmällä nimellä, niin en
koskaan voisi kestää ajatusta, että nämä suuret, suloiset, säteilevät
Iapsensilmät sammuisivat iäksi. Minä otan nyt koko sydämestäni osaa
niihin tuskiisi, Antonia, joita kärsit silloin kun lääkäri jätti
pienokaisen oman onnensa nojaan.

— Vaikein kärsimykseni oli pelko siitä, että minun tulisi lähettää
sinulle niin surullinen sanoma. Mutta nyt arvaat varmasti, miten
mahdotonta minun oli lähteä Tukholmaan. Ja kuitenkin minä epäröin —
niin vaikeata oli minun olla noudattamatta sinun tahtoasi.

— Jumalan kiitos, että niin teit! — vastasi kapteeni, luoden
vaimoonsa katseen, joka ei näyttänyt tutkistelevan nykyisyyttä eikä
entisyyttä. Tuskin hän uskoi korviaan kuullessaan hänen puhuvan näin,
hänen, joka ylpeästi ja vallitsevasti oli hylännyt miehensä yrityksen
muuttaa hänen kovan mielensä lempeämmäksi.

Molemmat olivat vähällä joutua hämilleen, kun Antonia onneksi huomasi
Pekan pään uunin takana.

— Kas tässä, — virkkoi hän nopeasti, viitaten Pekalle, jonka luo
pienokainen heti tahtoi, — tässä, ystäväiseni, on pikku poikamme
kaikkein parhain ja rakkain ystävä. Hän on autuaan everstin toinen
kasvatti — Antonia lausui nämä sanat aivan tyynesti — joka on ollut
suureksi hyödyksi ja huviksi pikku Woll-Wollille (siksi kutsui tämä
itse itseään) sekä sairauden aikana että myöhemmin.

Kapteeni tarttui Pekan käteen ja katseli häntä hyvin sydämellisesti,
lausuen sitte:

— Kiitos, kunnon pikku ystävä, siitä että olet ollut hyvänä
suojelijana tälle lapselle, jota meidän täytyi koettaa karaista, jotta
hänestä tulisi yhtä suun ja reipas kuin sinä olet! Vähän ajan kuluttua
saat tuoda pienokaisen minun huoneisiini. Eikö totta, — lisäsi
kapteeni vaimonsa puoleen kääntyen, — suvaitsethan sinäkin, että
hän jo alkaa toimensa isän seuralaisena sillä aikaa kun minä hieman
levähdän ja haen matkalaukusta muutamia leikkikapineita?

Tietysti Antonia suostui siihen heti: hän ei rohjennut tuntea kateuden
kipinääkään pienokaista kohtaan senvuoksi, että tämä asetettiin
etusijalle hänestä.

— Tule pian perässä! — sanoi kapteeni Pekalle, lähtien omalle
puolelleen, missä takkavalkeat ystävällisesti leimusivat uunissa.

Tuskin oli hän päässyt yksikseen ennenkuin hänet valtasi levollisen
ulkokuoren alla piillyt myrsky; hän vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa
pielusta vasten. Mutta kun hän siitä taas kohottautui, näkyi alusen
lemmenkukka-ompeluksella kaksi suurta kyyneltä. Hän sai myöhemmin
tietää, että se, jolle kyyneleet putosivat, oli hänen kelpo anoppinsa,
Lisen-rouvan, viimeinen korutyö, ja kuitenkaan ne eivät pudonneet hänen
muistolleen, sillä saattoi selvästi päättää niistä sanoista, jotka
hänen huulensa lausuivat, että joku muu muisto oli vallitsevana hänen
sielussaan.

— Näin, — virkkoi hän itsekseen, — näin jatkuu elämää, kunnes —

Enempää hän ei sanonut. Hän jäi istumaan sohvalle, nojaten
kyynäspäällään polviinsa ja otsaansa käsiinsä, kunnes käytävältä kuului
iloisen lapsen nauru sekä Pekan tukevat askeleet; vasta silloin
havahtui vakava mies haaveistaan.

Kokonainen auringonsäteiden virta levitti kirkkaan loiston hänen
kasvoilleen.



XIII

Ensimäisen päivän loppu.


Sen jälkeen kun Antonia oli huolellisesti kiertänyt pienokaisen
ympärille vaipan ja seurannut katseellaan Pekan kulkua alas rappusia,
hän meni omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja vaipui polvilleen. Hän
ei koskaan ollut tuntenut niin suurta tarvetta rukoilla kuin nyt,
sillä ellei rukous antaisi hänelle sitä apua, jota hän nyt tiesi
tarvitsevansa, niin mitä hän tekisi saadakseen voimaa jatkamaan uutta
elämää?

Wolrat oli siis vihdoinkin palannut — mutta varmaankaan hän ei enää
koskaan, koskaan ole hänelle sama kuin ennen.

Antonian katse viipyi ovella, joka johti makuuhuoneesta saliin,
Kutsuisikohan Wolrat hänet nyt kuten illalla ennen lähtöään
pianonsoinnutuksilla selvittelylle, joka päättyisi täydelliseen
sovitukseen? Oi ei, varmaan ei. Hänellä oli silloin viimeisen kerran
ollut elämänsä käsissään. Sysätessään pois Wolratin, joka niin jalosti
oli vedonnut hänen parhaimpiin tunteisiinsa, joita vielä olisi pitänyt
olla hänen sydämessään, oli tämä valmis antamaan anteeksi, vaan ei
koskaan, koskaan unohtamaan. Kuitenkaan ei Wolrat jättänyt häntä heti.
Hänhän vartosi kokonaista kaksi kuukautta, jolloin olisi sanalla voinut
estää hänen matkansa... mutta se sana jäi lausumatta — hänen kova,
kova sydämensä ei edes ajatellut lausua sitä.

— Ja nyt, — kuiskasi hän tukahtuneesti nyyhkien, — hän ei enää
odota eikä toivo minun sitä sanaa lausuvan. Saattoi heti huomata että,
miten ystävällisesti ja avoimesti hän käyttäytyikin, hän heti ensi
hetkestä alkain muodosti välimme vain rauhallisiksi ja hyviksi, kuten
arkipäiväinen, kunniallinen avioliitto edellyttää. — No niin, —
lisäsi hän varmemmalla äänellä, — jos sen täytyy olla niin, jos hän
on kokonaan lakannut minua rakastamasta muuna kuin lapsensa äitinä,
niin on sekin enemmän kuin ansaitsen, enkä minä tule koskaan millään
hellämielisellä surulla koettamaan vaikuttaa häneen. Yhtä varmaa on
kuitenkin, että minun täytyy pian, ehkä jo tänään päivällisen jälkeen,
tai viimeistään illalla puhua hänelle muutamia omastatunnostani
lähteviä sanoja. Mutta hänen ei tarvitse käsittää niitä siten, että
minun sydämeni joka sykäyksellään pyrkii häntä kohti, sillä en tahdo
sitä tyrkyttää, koska sillä ei enää ole arvoa...

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Antonian huoneessa ja hän viimein
vuodatetuista kyyneleistä ja hartaasta rukoilemisesta keventyneenä
tunsi kykenevänsä viisaasti ja arvokkaasti ottamaan vastaan itselleen
luomaansa kohtaloa, esitettiin kapteenin puolella iloisempi kohtaus.

Asetettuaan pojan viereensä lattialle hän oli aukaissut yhden
matkalaukuistaan sekä alkanut Pekan avulla purkaa sen sisältöä, ja heti
kun sieltä oli tullut näkysälle joku sellainen välkkyvä leikkikapine,
mikä on omiaan tuottamaan lapselle rajua iloa, osoitti herra Hanefelt
nuorempi niin myrskyisää ihastusta, että hän alkoi omin tuumin avustaa
kaikkien niiden tavarain esillevetämistä, joihin hän vaan saattoi
pienillä käsillään tarttua.

— Rakas Pekka, — virkkoi kapteeni, — luulenpa ettet sinä välitä
mistään näistä kapineista, sillä sinähän olet jo suuri mies. Mutta
sano, mistä sinä pidät, niin voit olla varma siitä, että minä ostan sen
sinulle!

— Koska kapteeni kerran kysyy, — vastasi Pekka ujostelematta, —
niin saatanhan sanoa, että pidän kolmesta esineestä — sillä kun
jossain sadussa annetaan jonkun toivoa, niin saa hän aina esittää kolme
toivomusta.

— Aivan niin. Annahan siis kuulua ensimäinen toivomuksesi!

— Katsokaas, kapteeni, koska minusta kerran aikaa myöten tulee
pehtoori ja väen täytyy silloin noudattaa minun käskyjäni, niin
arvelen, että olisi sekä tarpeellista että hauskaa saada nyt jo tottua
käskijän toimeen. Jos minulla nyt olisi oma koira, opettaisin minä sen
sävyisästi tottelemaan minua — ei niin, että tahtoisin harjoittaa sitä
niinkuin eversti harjoitti koiriaan, mutta minä haluaisin, että koira
ymmärtäisi minua ja pitäisi minusta.

— Hae sellainen koira, josta pidät, suuri ja uljas, niin minä maksan
sen ja ostan sille hopeisen kaulanauhan, johon on kaiverrettu sinun
nimesi.

Pekan silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Hän loi kapteeniin kauniin
katseen.

— Sepä on jotain, mistä voi iloita! huudahti poika —-Minä tiedänkin
jo, mistä saan sellaisen koiran, mutta sen nykyinen omistaja osaa
kyllä määrätä siitä kelpo hinnan, joten minä pelkään ilmaista toista
toivomustani. Kas, minä haluaisin myös oikean kellon, sellaisen, jota
vedetään avaimella, sillä pehtoori tuskin tulee toimeen ilman kelloa.

— Sinä olet aivan oikeassa, ja kellon saat joululahjaksi. Entä mikä on
kolmas toivomuksesi?

— Pelkäänpä, että kapteeni nauraa sille, mutta koska minusta nyt
pitäisi tulla herra, olisi mainiota, jos pojat koulussa huomaisivat
välillämme olevan eron, ja minun mielestäni ei mikään ole hienompaa
kuin riisua jalastaan kalossit ja panna ne taas jalkaansa; eikä
rouva Brandtinkaan silloin tarvitsisi alinomaa valittaa, että minun
saappaistani jää jälkiä lattialle.

Tietysti päätettiin, että Pekka saisi itselleen uudeksivuodeksi
kalossit, minkä jälkeen kapteeni, jota huvitti pojan luonteenlaatu,
kysyi, eikö hän kadehtinut kasvattiveljeään sentähden, että tästä oli
tullut Melldalin omistaja, kun sitävastoin hänestä, Pekasta, luvattiin
tehdä vain pehtoori.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta epäkiitollisuudesta everstiä
kohtaan. Ei, sanonpa kapteenille, etten ole koskaan kadehtinut
Karlia. Hänestä kai tulee upseeri tai jotain muuta hienoa, josta on
seurauksena, ettei hän paljoa oleskele maalla, vaan saan minä sillä
aikaa esiintyä täällä herrana, ja siitä ei olisi tullut mitään, ellei
Karlille olisi annettu Melldalia; mutta kylläpä hän sitten saakin
minusta luotettavan miehen; minä katson hänen parastaan paremmin kuin
hän itse.

— Kiitos vastauksestasi, poikani! Se on sinulle kunniaksi, ja saat
olla varma, ettei se rakkaus, mitä olet osoittanut tätä pientä
veitikkaa kohtaan — joka nyt näyttää särkeneen ensimäiset lelunsa —
jätä sinua huolenpidotta minun puoleltani.

Vaunujen jyminä keskeytti nyt keskustelun.

Herra Brandt nimittäin saapui kotiin. Ja koska tämä nyt kapteenin
mielestä tuli parhaaseen aikaan pelastamaan hänet kahdenkeskisestä
päivällisestä vaimonsa kanssa, lähetti hän heti Pekan sanomaan hänen
armolleen, että "pikku herraa" huvitti suuresti vierailu, sekä
kysymään, oliko hänen armollaan mitään sitä vastaan, että herra ja
rouva Brandt kutsuttaisiin päivälliselle. Jos hänen armonsa olisi
siihen suostuvainen, piti Pekan rientää viemään kutsu perille.

Niin pian kun kapteeni oli jäänyt kahden pienen poikansa kanssa,
nosti hän hänet käsivarrelleen, voidakseen oikein katsella kaikilta
puolin ja kaikissa valoissa saamaansa aarretta; ja hän piti näytteenä
lapsen tulevasta sielunkyvystä, että tämä osoittamatta vähääkään
tyytymättömyyttä antoi irroittaa itsensä hauskasta leikistä sarvikarjan
kanssa, huvittaakseen itseään ainoastaan isän pitkällä parralla.
Tuntien ylpeyttä, onnea ja tuskaa hän näki tämän Antonian pienoiskuvan
viattomasti hymyilevän hänelle, ja hetkeksi unohti hän kaiken muun,
ollen vain onnellinen siinä tietoisuudessaan, että hänellä on lapsi,
jota hän voi rakastaa ja sen eteen elää.

Antonia ei päinvastoin ollut lainkaan onnellinen kuullessaan Pekan
sanoman. Hän käsitti, että Wolrat tahallaan vältti kahdenkeskistä
seurustelua. Mutta olihan hän juuri äsken päättänyt osoittaa rohkeutta
ja malttia. Vastaus oli siis hänen miehensä toivomuksen mukainen.

Antonian tarjoama päivällinen oli valikoidun hieno ja hän oli tarkkaan
muistanut kapteenin entiset mieliruoat, minkä seikan viimemainittu
hymyillen huomasi. Kun vielä tuli lisäksi erinomainen viini, jäte
nuoren Wolratin ristiäisistä, emännän kevyt, miellyttävä käyttäytyminen
sekä se vilkkaus, jonka aikaansai rouva Brandtin teeskentelemätön
puheliaisuus, on helposti ymmärrettävää, ettei päivällistä häirinnyt
minkäänlainen jäykkyys; ja se pieni seura, joka otti osaa jälkiruoan
syömiseen, nimittäin nuori herra Brandt, herra Pekka ja talon toinen
isäntä, lisäsi suuresti tämän perhejuhlan kodikkuutta.

Ei saattanut muuta kuin uskoa luontoa ja todellisuutta, kun Antonia
päivällisen jälkeen näki miehensä iloisesti leikkivän lasten kera ja
hämmästelevän rouva Brandtin kanssa, joka oli onnellisesti voittanut
ensi kunnioituksensa ja näytti nyt hieman pahastuneelta kapteenin
nauraessa hänen poikansa kömpelöille liikkeille ja rohjetessa taputtaa
käsiään, kun pienokainen aina pari kolme askelta astuttuaan sortui
lattialle perin erilaisiin, mutta somiin asentoihin.

Nuoremman väen poistuttua toivoi Antonia herrasväki Brandtinkin
lähtevän, mutta kapteeni oli juuri silloin innostunut kertomaan
Krimin sodasta, sen loistokohdista ja kurjuudesta, ja niin seurasi
voimakkaasti ja värikkäästi kuvattu tapaus toistaan, kunnes sekä tee
että illallinen oli tuotu sisään ja nautittu, minkä jälkeen herra
Brandt Antonian suureksi epätoivoksi, mutia kuten näytti, kapteenin
kiistämättömäksi mielihyväksi sanoi, miten "säälittävä" hänen armonsa
oli ollut miehensä poissaollessa. Viimein kuitenkin kapteeni keskeytti
keskustelun, luoden puoliksi läpitunkevan, puoliksi peitetyn katseen
punastuvaan, tuskittlevaan vaimoonsa, joten herra Brandt ei saanut
pitkittää hyväntahtoista vaivannäköään selvittää kaikkea, mikä oli
ollut hämärää.

— Huomenna, parahin herra Brandt, — virkkoi hän, — teemme selvän
asioista — tulkaa ennen aamiaista! — Ja yhtä nopeasti kuin aurinko
oli ympäröinyt vieraat sädekehällään, yhtä pian valaisi kapteenin
olentoa kalpea kylmä kuu: hauska seuramies muuttui ylvääksi,
suletuksi, jäykäksi herraksi, joka ei enää jaksanut pitää kasvoillaan
miellyttävää naamiota.

Aiheutuiko se siitä, että herra Brandt oli ajattelemattomasti
koskettanut vaarallista asiaa?

Hetimiten lausuttiin jäähyväiset, ja rouva Brandt katsoi täytyvänsä
hyljätä aikomuksensa kutsua kapteeni ja hänen armonsa luokseen
päivälliselle. Kun hän nyt katsoi isäntään, ei hän käsittänyt, kuinka
hän oli uskaltanut olla niin tuttavallinen.

       *       *       *       *       *

— He ovat hyviä ja kelpo ihmisiä, — sanoi kapteeni kahden rouvansa
kanssa, — mutta tiedätkö, rakas Antonia, minun oli lopussa tavattoman
vaikea pysyä hereillä — yöllisen matkan jälkeen on myöskin uni
tarpeellinen. Annathan siis anteeksi, jos nyt heti toivotankin sinulle
hyvää yötä!

— Voi Wolrat, älä mene suomatta minulle pientä hetkistä! En tahdo
pidättää sinua kauan enkä vaadi sinulta mitään vastausta. Pyydän sinua
ainoastaan vähän aikaa kuuntelemaan minua, ennenkuin rupeat levolle
kodissasi ensimäisenä yönä paluusi jälkeen.

Kapteeni näytti tavattoman haluttomalta, mutta istuutui kuitenkin.
Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut vaimonsa pyyntöä noudattavan
puolison, vaan sivistyneen miehen, joka ei, olematta epäkohtelias,
pääse vapautumaan naisesta, joka haluaa saada osakseen hänen huomiotaan.

— Et ole maininnut mitään äidistä, — aloitti Antonia jälleen, —
mutta tiedän, ettei siihen ole syynä se, että olisit hänet unohtanut.

— Ei, — vastasi Wolrat, — en voi koskaan unohtaa tuota erinomaista
naista, mutta suothan minun ensin hieman tottua tähän niin kutsuttuun
kotiin, ennenkuin kosketamme hänen muistoaan, jota tulen aina
rakastamaan.

— En aio tunkeutua mihinkään yksityiskohtiin, — virkkoi Antonia
täydellisesti salaten, kuinka loukkaantunut hän oli. — Minun
täytyy ainoastaan sanoa, että äiti kaikkein viimeiseksi lausui sen
vakaumuksen, että siiloin kun minä saan rohkeutta tunnustaa sinulle,
kuten nyt teen, että olen syvästi katunut sitä arvotonta menettelyä,
jota osoitin saadessani eräänä iltana osakseni sinun luottamuksesi
sekä jatkoin sitä loukkaamalla sinua vaatimuksella, jota vasta pitkän
aikaa jälkeenpäin arvostelin oikealta näkökannalta, niin sinä (niin
äiti luuli) antaisit minulle anteeksi ja soisit lapsesi äidille jälleen
sijan sydämessäsi. Teetkö sen, Wolrat? Pelkään, että et sitä voi,
mutta missään tapauksessa en tahdo kuvaamalla pitkiä kärsimyksiäni ja
taistelultani koettaa vaikuttaa sinuun, jolle olen valmistanut niin
katkeran elämän.

— Kiitän sinua, Antonia, — vastasi Wolrat, hilliten ääntään niin,
että olisi pitänyt luulla hänen olevan rauhallisen, — minä kiitän
sinua vakavasti siitä, että olet antanut tämän tärkeän selityksen niin
lyhyesti, valmisteluitta ja muuttumatta herkkämieliseksi, joten minun
ei tarvinnut olla liian kauan piinapenkillä. Mutta nyt ei tunnustuksesi
merkitse mitään. Vuosikausia on sen ja nykyisen ajan välillä, ja
vähemmän tarvitaan asioiden arvostelemiseen uusilta näkökannoilta.
Olen jo tullut ymmärtämään, että käsityskykysi on nyt viisaampi sekä
että olet kohonnut suurempaan naiselliseen tuntemukseen, ja minä
luulen niiden kantaneen hyvän hedelmän, jonka hyödyttävää vaikutusta
suhteeseemme en epäile. Mutta nyt minä pyydän, jos rauhani on sinulle
rakas, että annamme menneisyyden olla levossa, sillä — kuten jo
kirjeessäni mainitsin — muisto on meidän vihollisemme.

— Rakas Wolrat, sinun sanasi osoittavat, että olet päättänyt olla
koskaan unohtamatta. Olkoon sitten niin — en ole oikeutettu sen
johdosta valittamaan, vaan mukaudun ilman muuta siihen hiljaiseen
ohjelmaan, jonka sinä olet meidän elämällemme viitoittanut. Tahdon
ainoastaan lisätä, että ellei eversti olisi ottanut pikku Karlia, niin
minä olisin sen tehnyt, enkä milloinkaan, milloinkaan olisi kysynyt
hänen nimeään, jonka minä kerran niin röyhkeästi tahdoin tietää.

Nämä sanat lausuttuaan kohtasi Antoniaa aivan odottamaton yllätys:
hänen miehensä nimittäin purskahti nauruun, josta saattoi eroittaa
kuolettavan ivan kirpeän sävyn.

— Kautta sielu-parkani, — huudahti Wolrat, — tämä on jo liikaa;
tiesin, että sinussa ennen oli vallitsevana jäykkä, vaativa,
hillitön henki, mutta että olet vaihtanut tämän luonteenominaisuuden
teeskentelyyn, joka on kaikista vioista tuomittavin, sitä en ole
tiennyt koskaan ennenkuin nyt.

— Wolrat, mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee — luuletko, että minä
voisin teeskennellä sinulle?

— Luulen, että myönnytykseesi olla enempää tiedustelematta sitä nimeä,
joka herätti sinussa rajun mustasukkaisuuden, on jokin oivallinen
syy. Sinä olet kuitenkin alentunut turhaan, ja minä sanon ainoastaan
että jos sinä vielä kerran tekeydyt tietämättömäksi, niin minä lähden
Hagestadista toisen kerran, ja siiloin en kunnioita luonnettasi yhtä
paljon kuin vielä tunti sitten.

Lausuttuaan nämä sanat, jotka selvästi kuohuva viha purki hänen
huuliltaan, hän tarttui kynttilänjalkaan ja lähti ovelle päin,
toivottamatta edes hyvää yötä.

Antonia ei häntä estänyt. Hän ei tuntenut vähääkään suuttumusta, sillä
hän huomasi tuottaneensa Wolratille kärsimystä, jota hän puolestaan ei
lainkaan käsittänyt.

Ehdittyään oven luo kapteeni kuitenkin pysähtyi ja hetken mietittyään
kääntyi äkkiä takaisin, luoden vaimoonsa katseen, joka, mitä kauemmin
se hänessä viipyi, muuttui aina synkemmäksi, Wolratin kuitenkaan
havaitsematta, että se olisi aiheuttanut Antoniassa pienintäkään
samassa suhteessa syntyvää epävarmuutta tai hämmennystä.

— En tietenkään saata ensimäisenä iltana poistua luotasi toivottamatta
sinulle hyvää yötä, — virkkoi hän harmistuneesti.

— Se osoittaa, että vaikka sinun mielesi kuohuukin, saa sinun jalo
sydämesi kuitenkin aina lähettää kuiskauksen. — Ja lauhduttava hymy
huulillaan meni Antonia luinen luokseen. — Hyvää yötä, rakas Wolrat!
— Hän kuroitti huulensa hänen suudeltavakseen, kuten aina rakastettava
vaimo herralleen ja miehelleen, solmiessaan rauhaa.

Wolrat vastaanotti suudelman jotenkuten ihmeissään, lähtien sitten
huoneesta heti.

Siten päättyi ensimäinen ilta.



XXIV

Talo saatetaan uuteen järjestykseen.


Kun Antonia seuraavana aamuna loi viimeisen silmäyksen kahvipöytään,
sai hän sanan mieheltään, että tämä oli väsynyt matkasta ja halusi
kahvin tuotavan hänelle huoneeseen.

Saapuessaan aamiaiselle toi hän mukanaan herra Brandtin, jonka kanssa
hän oli työskennellyt asiain järjestämisessä.

Wolratin kasvojen sävy oli kuitenkin tänään hieman valoisampi, ja ääni
vivahti sydämelliseltä — se oli tietysti sovinnaista sydämellisyyttä
— hänen suudellessaan vaimonsa kättä ja toivottaessaan hyvää huomenta.

Antonia pitäen pienokaista kädestä osoittautui mitä kokeneimmaksi
rouvaksi. Hän puheli lempeästi ja miellyttävästi kaikesta, mikä saattoi
olla yhteistä, mieluummin kolmannen henkilön läsnäollessa, Antonia oli
sitäpaitsi huomaavinaan miehensä katseesta, että tämä pyysi ja varoitti
häntä olemaan koskettamatta mitään arkaa asiaa.

— Kuulehan, Antonia rakas, — tämä sanontatapa kuulosti herra Brandtin
korvissa kerrassaan mainiolta! juuri kun perheenisä nosti pienokaisen
polvelleen nähtävästi saadakseen aamiaiselle parempaa ruokahalua —
kuulehan tai voitko arvata, mitä minä sinulta odotan?

— Jos olisin niin onnellinen, ystäväni, että arvaisin sen, niin sinun
ei tarvitsisi odottaa.

— Kas, minä kuvailen, että sinä viikon päästä tästä — varmaankin
ehdit siksi toimittaa järjestelysi — kutsut päivälliselle kaikki
säätyläisiin kuuluvat naapurimme. Mikäli olen ymmärtänyt, et sinä ole
tähän saakka ollenkaan esiintynyt Hagestadin valtiattarena, vaan olet
elänyt miehesi poissaollessa kuin todellinen nunna. Mutta koska hän nyt
on palannut kotiin, niin nähköön meitä ympäröivä pieni maailma, ettei
meitä onneksi miellytä erakkoelämä. Suostutko tähän?

— Kernaasti, rakas Wolrat, sillä minustakin asemamme vaatii
nyt sellaista, mitä minä pitkän matkasi aikana pidin vaimollesi
tarpeettomana, melkeinpä sopimattomana. Poissaolevan miehen puolison
tulee elää yksikseen.

— Olet oikeassa, ellei hänen yksinäisyytensä mene liiallisuuteen.
Mutta jättäkäämme se, mikä on mennyttä! Minä matkustan kaupunkiin
järjestämään erään viinilähetyksen vastaanottoa ja lähettämistä tänne
sekä noutamaan muitakin tavaroita, joita ostin Tukholmassa. Ja parin
päivän perästä toivon saavani ilon esittää näkymättömissä olleen
rouvani muutamissa hienoissa kodeissa. Se on muotoseikka, jonka täytyy
tapahtua ennen kutsuja.

— Kuten vaan tahdot, parahin Wolrat... minä olen valmis.

— Mutta älä luulekaan minun pysähtyvän siihen. Herra Brandt tietää,
että minun täytyy asioitteni vuoksi matkustaa helmikuussa Tukholmaan,
ja silloin varmaan sinä, koska et ollut läsnä Leonoren häissä tulet
minulle seuraksi, sillä minä olen aivan väsynyt antamaan välttäviä
vastauksia kaikkiin tuttavieni, ystävieni ja tovereitteni kysymyksiin,
jotka koskevat sinua. Ihmisten tulee saada nähdä, ettei vaimoni ole
mikään sadun hengetär, vaan elävä kaunotar, jonka näyttämisestä
aviomies on ylpeä.

— Mutta entä pienokainen? — kysyi Antonia punastuen siitä
imartelusta, jota Wolrat suvaitsi häneen nähden oikein tuhlata.
— Tiedäthän, että herrasväki Brandt tammikuun lopussa siirtyy
Melldaliin... Sitäpaitsi...

— Sitäpaitsi et saa tehdä enää mitään estelyjä, ystäväni! Pojan otamme
mukaamme — häntä varmasti huvittaa rajattomasti hevoset ja ajeleminen.
Ja saammehan, parahin herra Brandt, lainata Pekkaa?

— Kapteeni voi itse päättää sen asian, sillä Pekka jää Hagestadiin,
joka on lähempänä koulua...

Vierailut ja päivälliset seurasivat toisiaan hyvässä järjestyksessä.
Kapteenia tervehdittiin ihaillen ja lämpimän vieraanvaraisesti, mutta
hänen armonsa suhteen pysyttiin jotenkin vieraina. Seudun mainio
herrasväki ei voinut sulattaa, että heidät oli työnnetty takaisin
heidän koettaessaan asettua ystävälliseen seurusteluun nuoren rouvan
kanssa.

Kun nyt kuitenkin huomattiin kaikessa mitä valikoiduinta huolta,
kapteenin vaimoaan kohtaan osoittama kerrassaan hienon ritarillinen
käytös sekä Antonian tavattoman herkkä huomaavaisuus häntä kohtaan,
muuttui arvostelu paljon lempeämmäksi ja toivottiin — sillä mitäpä
ei voitaisi toivoa — että sikäli kuin merkit viittasivat, vihdoinkin
päästiin kiinni siitä "pasmalangasta", mikä oli johtanut eroon, joka
nyt näytti lakanneen.

Ja jos jo vierailujen aikana suvaittiin tuumia antaa Antoniolle
anteeksi hänen suuri syyllisyytensä, pyyhittiin se kokonaan pois
muistista päivälliskesteissä, joissa emäntä osoitti niin suurta
rakastettavaisuutta, hilpeyttä ja kohteliaisuutta, että oli vaikea
tuntea häntä samaksi jäykäksi, ylpeäksi naiseksi, joka oli esiintynyt
Brandtin häissä. Mutta niinpä ei Antonia ollut tehnytkään vähän työtä
voittaakseen ylpeän "tapansa" ja kylmäkiskoisuuden, joka näytti
kuuluvan hänen olentoonsa. Kuta enemmän menestystä hän saavutti
vieraiden silmissä, sitä selvemmin hän huomasi tyytyväisyyden ilmeen
miehensä kasvoilla.

Hagestadin kutsujen jälkeen seurasi joukko vastakutsuja, jotka
olivat vain alkutapauksia kaikelle sille, mitä oli odotettavissa
uutenavuotena. Ja kaikkialla teki nuori rouva Hanefelt uusia
valloituksia, varsinkin upseerien keskuudessa, joita oli saapunut
kokonainen joukko vierailemaan perheisiin. Mutta voi, miten mielellään
hän olisi luopunut kaikista näistä, jos hän olisi saanut edes
hetkenkään iloita sen vanhan valloituksen toivosta, josta ainoastaan
hän oli elämässään välittänyt ja vastaisuudessa välittäisi!

Mutta sen puolesta näytti synkältä. Yhtä runsas kuin kapteeni oli
kohteliaisuuksista vieraskäynneillä tai kotona vieraiden läsnäollessa,
yhtä säästeliäs hän oli niiden suhteen heidän ollessaan kahden. Niin,
silloin hän puhui harvoin, näytti rasittuneelta ja alakuloiselta, mikä
melkein läheni raskasmielisyyttä.

Muuan asia oli kuitenkin muuttunut: joka iltapäivä, kun he olivat
aterioineet yhdessä, tuli hän niin sanottuun lukuhuoneeseen, joka oli
salin vieressä, missä hänellä oli tapana kuukauden alkupuolella istua
lueskelemassa sanomalehtiä puoliksi leväten keinutuolissa takkavalkean
ääressä. Syy, miksi hän luopui tästä tottumuksestaan, oli siinä, ettei
lukuhuone ollut ainoastaan hauska ja miellyttävä työkammio, jossa oli
mitä parhaimmassa järjestyksessä kirjoja kaikilla seinillä, kukkia
kaikilla akkunoilla, pehmeä matto, mukavia pieniä sohvia, vaan myöskin,
että hän oli eräällä viimemainituista pari kertaa vilkaistessaan ovesta
sisään nähnyt ryhmän, jota kannatti katsella lähempääkin.

Siellä eräässä kulmassa puolittain lepäsi suloisen ihana nuori äiti,
uinuva pienokainen käsivarrellaan. Lapsi saateltiin sillä tavoin
iltapäivä-uneen, ja taiteellinen kauneus koko Antonian asennossa, hänen
uneksivat silmänsä, purppurankuumat huulensa, jotka olivat painettuina
lapsen vaaleita kiharoita vasten, joille varjon tavoin putosivat hänen
omat tummat suortuvansa — kaikki nämä yksityiskohdat muodostivat
kokonaisuuden, joka pakoitti vastahakoisen aviomiehen muuttamaan
sanomalehtineen takkavalkean ääreen lukusaliin, missä myöskin
houkutteleva keinutuoli ojensi käsivarsiaan häntä kohti.

Kun tämä tapahtui ensi kerran, oli Antonia todellakin nukahtanut. Mutta
epäilemättä oli magneettista voimaa niissä katseissa, jotka olivat
vakavasti kiintyneet häneen, sillä hän heräsi tietoisena siitä, että
joku oli häntä lähellä, ja ettei tämä joku ollut välinpitämätön hänestä.

Salaperäisen onnen valtaamana Antonia varoi heräämästä, ennenkuin hänen
miehensä oli istunut keinutuoliin, koettaen sanomalehti silmien tasalle
kohotettuna kääntää pois huomiotaan sohvasta.

Nyt Antonia heräsi ja tekeytyen aivan tietämättömäksi virkkoi:

— Teit oikein, rakas Wolrat, istuutuessasi tänne takkavalkean ääreen
— sali on niin suuri, että siellä tulee vilu.

— Se on totta, — myönsi hänen miehensä haukotellen, — varsinkin kun
seurana ovat vain omat ajatukset.

— Olen ollut huomaavinani, ystäväiseni, että sinä olet tyytynyt
parhaiten juuri siihen seuraan — muuten minä mielelläni...

— Ei mitään anteeksipyyntöjä! Sinun ei tarvitse muuttaa tapojasi.
Voin yhtä hyvin välistä lukea sanomalehteäni ja nukahtaa _täällä_ kuin
salissa.

Ja tämä "välistä" sattui aina useammin. Antonia lepäsi pienokaisen
kanssa sohvalla ja kapteeni keinutuolissa sanomalehden suojassa.
Antonia mietti: Hyvä Jumala, enkö koskaan pääse häntä lähemmäs... enkö
koskaan saa tietää, millaisesta teeskentelystä hän minua syyttää?

Tällaisen vieraan tuttavallisuuden vallitessa saapui vihdoin joulu. Nyt
kai tapahtuisi jokin muutos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut.

Taasen oli herrasväki Brandt kutsuttu päärakennukseen, ja joulu kului
pienimmättäkään vivahduksetta siihen lämpimään ja hyvään sävyyn, minkä
tämä juhla tuo mukanansa jäykkäänkin perhepiiriin. Oli joulukuusi,
lapset leikkivät, annettiin joululahjoja ja tarjottiin mainiota
juhlapuuroa — siinä kaikki.

Muuan onni oli Antonian mielestä kuitenkin hyvin suuri, nimittäin että
herrasväki Brandt toisena joulupäivänä matkusti Sofie-rouvan vanhempien
luokse jäädäkseen sinne kahdenteenkymmenenteen päivään saakka. Kunpa
nyt vaan ei saapuisi mitään kutsuja! Mutta kuten ja kuului, ei niistä
kuitenkaan tulisi olemaan puutetta. Ja niin väsynyt oli Antonia
sellaiseen touhuun, niin ruumiin kuin sielun verhojen alituiseen
muuttamiseen — sillä viimemainittu ei saanut koskaan pukeutua mustiin,
mikä sille olisi kuulunut parhaiten — että kun heitä kutsuttiin
uudenvuodenpäiväksi erääseen uuteen tuttavaperheeseen kaupungissa,
selitti hän miehelleen täytyvänsä jäädä kotiin, koska "pienokaisen
hammas oli kipeä".

— Jos se on välttämätöntä, — vastasi kapteeni, kun tästä asiasta
uudenvuoden aamuna keskusteltiin, — niin... niin .. — Hän näytti
mietiskelevän, eikä Antonia auttanut häntä millään kysymyksellä.

— Täytyykö sinun ehdottomasti jäädä kotiin, rakas Antonia? Ovathan
täällä hoitajatar ja Pekka...?

— Minun on mahdoton lähteä tänään minnekään... olen jo laittanut
valmiiksi pienen kuusen, jolla on tarkoitus huvittaa pikku
Woll-Wolliani illalla. — Antoniaa oli mahdoton taivuttaa lähtemään.

— No niin, silloin minäkin lähetän omasta puolestani peruutuksen.

— Älä millään muotoa — sinulle tulee täällä varmaan tavattoman ikävää.

— Niinpä tietysti, koska minun pieni lohduttajani ei itse voi ottaa
vastaan lohdutusta keneltäkään, paitsi ehkä sinulta. Mutta vuoden
ensimäisenä päivänä kuuluu perhetapoihin, että kärsitään ikävää
—yhdessä.



XXV



Pikku Wolrat oli koko aamupäivän tavattoman kärtyisä. Antonia sai
tuskin aikaa olla sisällä niin kauan kun hänen miehensä luki saarnan
hänelle, Pekalle ja kotonaolevalle palvelusväelle. Kapteeni oli tänä
päivänä hyvin kärsivällinen ja kotoisella tuulella; hän ei näyttänyt
läheskään niin jäykältä ja hienolta kuin tavallisesti, ja hän kävi
kolme kertaa lastenkamarissa ottamassa pienokaisen lopen väsyneeltä
äidiltä. Mutta hän huomasi pian, ettei poika välittänyt hänen
tunteistaan, vaan aina kun tuskat lisääntyivät piti enemmän Pekan
hauskoista ilveistä, mikä seikka aiheutti sen, että kapteenin käynnit
lyhenivät. Onneksi lapsi tyyntyi aterian lähestyessä, jotta Antonia sai
aikaa pukeutua huolellisesti päivällistä varten.

Antonialle oli hyvä, että hän muisti miehensä tavattoman heikkouden
aistikkaita naisten pukimia kohtaan ja kun Wolrat sitten astui sisään
saliin mustassa juhlapuvussa ja rinnastaan niin valkoisena ja hienona
kuin lähdössä suurille juhlapäivällisille, oli Antonia oikein jyvillään
esiintyessään yhtä sirona uudessa safiirinsinisessä hameessaan, joka
somin poimuin kietoutui hänen uhkean, nuortean vartalonsa ympäri.
Mutta molemmat hymyilivät hieman hämillään toisilleen, kun he yksinään
kaikessa komeudessaan olivat vieraina pöydässä.

Tähän saakka olivat pieni Woll-Woll ja hänen opettajansa Pekka
olleet aina mukana aterialla, mutta nyt, sen jälkeen kun kapteeni
ritarillisesti oli johtanut naisensa pöytään, alkoivat he syödä kahden
syvän hiljaisuuden vallitessa; lukuunottamatta muutamia välttämättömiä
lauselmia jatkui ateriaa samalla lailla aina siihen saakka, kunnes he
pääsivät jälkiruokaan.

— Sinä ainoastaan maistelet viiniä, — virkkoi Wolrat kiintyneenä
katselemaan vaimonsa punastuvia poskia, ja tämä puna johtui siitä,
että tämä luuli huomaavansa hänen katseessaan jotain, mikä muistutti
suloisesta menneisyydestä.

— Jos saan itse esittää maljan, — vastasi Antonia hymyillen, — niin
juon lasini pohjaan.

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan... Sen jälkeen tulee minun
vuoroni.

— No niin, rakas Wolrat, siinä tapauksessa me juomme sen vihollisen
luodin maljan, joka on otettu pois sinun olkapäästäsi. Jos se olisi
sattunut vähän alemmas, olisi se osunut sydämeesi ja samalla minunkin
sydämeeni, sillä kuinka olisin voinut enää sitten elää... Kilistäkäämme
siis sille järkevälle luodille, joka osoitti voivansa totella
korkeampaa käskyä kuin ihmisten antamaa.

Hänen ojentaessaan kätensä pöydän yli putosi helmi hänen silmästään
lasiin, jonka hän syvästi liikutettuna tyhjensi pohjaan.

— Kiitos, Antonia! Se oli ylevän vaimon esittämä malja, ja kuten olet
lausunut toivovasi, me kiinnitämme sen luodin johonkin... Mutta nyt on
minun vuoroni, ja minun esittämäni malja täytyy meidän myöskin juoda
pohjaan. — Wolrat täytti molempien pikarit kukkuralleen. — Minä —
tavoitteli hän — minä juon ensi uudenvuoden maljan, sillä kun se
saapuu, olemme me silmä silmää vasten kuluttaneet kaksitoista kuukautta
aikaa, tuota vaativaa valtiasta, sekä oppineet käsittämään, onko se
meidän vihollisemme vai ystävämmekö... Suostutko ehdottamaani maljaan?

Ilosta väristen — sillä tämähän merkitsi, että asiat alkoivat muuttaa
— kiiruhti Antonia tyhjentämään lasinsa, noustakseen samalla pöydästä
tapansa mukaan nukuttamaan pienokaista ennen kahvin juontia.

— Anna takkavalkean leimuta kirkkaana, — virkkoi kapteeni. —
Minä tulen perässä heti kun olen vaihtanut ylleni mukavamman nutun
nauttimaan pienen päivällislevon keinutuolissa, sillä siinä on
korkeampi selkänoja kuin salissa olevassa.

Mutta kapteeni ei tullutkaan pian, joku alustalaisista oli herra
Brandtin poissaollessa kääntynyt asiassaan itse isännän puoleen, ja
valkea lukuhuoneen takassa leimusi enää heikosti ja olisi luonut
kammioon liian huonon valaistuksen, ellei sillä aikaa olisi lamppua
tuotu sisään.

Yöllisestä valvomisesta väsyneenä teki Antonia kaikkensa pysyäkseen
hereillä, mutta kuten silloinkin, jolloin Wolrat oli ensi kerran hänen
levätessään käynyt tässä huoneessa, niin tapahtui nytkin, että hänen
tahtonsa antoi myöten ja seurasi hänen väsähtäneitä aistejaan unien
maailmaan. Ja se uni, joka nyt valtasi hänet piiriinsä, oli niin
suloinen, ettei hän tahtonut herätä. Miellyttävässä horrostilassa
ollessaan hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi astunut sisään,
hiipinyt varpaillaan sohvan viereen, kuunnellut tarkkaan, kumartunut
sen jälkeen painamaan hänen suortuvilleen suudelman, jossa oli
sellainen entisajan intohimon hehku, että Antonia tunsi sen käyvän läpi
koko olentonsa. Voi, miten erilainen tämä suudelma olikaan verrattuna
siihen, jolla Wolrat kotiin palatessaan oli häntä tervehtinyt, ja
kuinka erilaisia kaikki ne, jotka hän oli saanut miehensä lähtiessä
pienille matkoilleen ja niiltä palatessa! Antonia heräsi huoahtaen ja
valittaen sitä, että oli tuntenut onnea ainoastaan unessa.

Aukaistessaan silmänsä hän havaitsi pienokaisen lepäävän käsivarrellaan
aivan rauhallisesti ja ymmärtäväisesti ja katsellen häntä suurilla,
täysin kehittyneillä silmillään. Poikanen oli jo terve, ja koska
Antonia huomasi, että hänen miehensä oli tullut sisään ja istuutunut
keinutuoliin, aikoi hän viedä pojan pois, ettei tämä häiritsisi isää.
Mutta kun keinutuoli oli lähellä takkaa, ei hän voinut vastustaa
kiusausta pysähtyä sen viereen ja ristien lapsen kädet kuiskata:

— Pikku Woll-Woll, auta minua rukoilemaan Jumalaa, että Hän saattaisi
isän uskomaan minua!

— Isä, isä! — huusi poika, kurkoittaen pienet kätensä
korkeavartaloista miestä kohti, joka täysin heränneenä istui
keinutuolissa liikkumattomana, pää nojautuneena kättä vasten. Kuiskaus
ja lapsen huudahdus eivät olleet jääneet häneltä kuulematta. Hän
katsahti ylös, ja hänen ottaessaan pojan polvelleen näki Antonia
vilauksen hänen kasvoistaan. Niissä kuvastui liikutus, ja suurissa
mustissa silmissä oli surun ilme, mikä vaikutti Antoniaan valtavasti.

— Ehkä otat tämän rakkaan pienokaisen hetkeksi, — virkkoi W, ja hänen
äänessään ei ollut tavallista syvää sävyä. — Tule sitten takaisin,
mutta käske, että kahvia ja kuusta viivytellään vielä puolisen tuntia.

Antonia riensi täyttämään määräystä ja jättämään pojan Pekan huostaan.
Sen jälkeen hän palasi, istuutuen aivan lähelle miestään. Hän ei
koettanut pienimmälläkään tavalla herättää Wolratin huomiota, joka
näytti keskittyvän vallan sisäänpäin.

Viimein tämä loi nuoreen vaimoonsa lempeän katseen.

— Mitä Jumalan pitäisi saattaa minut uskomaan? — kysyi hän.

— En rohkene sitä sanoa... en tiedä, voisinko kestää nähdä sinua nyt
samanlaisena kuin ensimäisenä iltana. Jumala on armollinen, mutta sitä
et ollut silloin sinä, rakas Wolrat!

— Muistan, etten valitettavasti voinut hallita mielenliikutustani.
Mutta olin hillinnyt itseäni niin koko päivän, etten jaksanut enää
enempää, kun sinä niin kovasti koettelit minua.

— Mutta juuri sitä minä en käsitä... Ja se, jota minä rukoilin Jumalan
saattamaan sinut uskomaan, oli, että minä en voi teeskennellä sinulle,
sai, rakas Wolrat, minä vannon, että en teeskennellyt vakuuttaessani
sinulle, etten koskaan kysyisi pikku Karlin äidin nimeä... Olenko minä
nyt sama ylpeä ja mustasukkainen nainen kuin ennenkin? Eivätkö katumus
ja kärsimys ole minua puhdistaneet?

— Kuunnellessani sinua nyt en voi uskoa muuta kuin että sinun huulesi
erehtymättömästi puhuvat totta... Ja nyt kun olen tyyni, tuntuu
minusta, ettei sinun olentosi ole sen naisen, joka kohoutuakseen ja
voittaakseen hylkäämänsä sielun alentuu arvottomaan narripeliin...
Mutta toisaalta on totta, että järkeni kieltää minua uskomasta
mahdotonta. Etkö sinä terävänäköisyydelläsi jo kaksi vuotta sitten
käsittänyt, kuka on lapsen äiti? Ja kuitenkin sinä annoit nämä
vuodet kulua koskaan avoimesti kirjoittamatta minulle niistä uusista
vaikutelmista, joiden olisi pitänyt olla seurauksena siitä mitä kuulit
ja näit...

Kapteenin ei ollut vaikea huomata vaimonsa avomielisistä, ylpeistä
kasvoista kuvastuvaa rajatonta hämmästystä.

— Wolrat, — huudahti hän kiihkeän voimakkaasti, — äitini muiston
nimessä vannon, etten tiedä mitään siitä, mitä sinä näyt edellyttävän
minun tietävän! Olen elänyt aivan erilläni, ja kuka sitäpaitsi olisi
uskaltanut puhua minulle siitä?

— Sanohan — etkö sittemmin päässyt selville, kuka oli se henkilö,
jonka näit tulevan Jokitorpasta? Muistat kai minulle lähettämäsi hullun
kirjeen, jonka minä sanaakaan sanomatta palautin. Siihen aikaan minä
melkein vihasin sinua... Mutta enhän annakaan sinulle aikaa vastata.

— Voi, muistan varsin hyvin sen kirjeen, jonka kirjoitin
mustasukkaisuuden raivossa. Ja kun sain tietää, että ratsumestari
Holst oli se mies, jonka olin luullut sinuksi, arvelin hänen käyneen
Jokitorpassa sinun pyynnöstäsi.

— Etkö arvellut mitään enempää?...

— En, olin niin väsynyt, etten jaksanut ajatella niitä muutamia
merkillisiä sanoja, jotka hän minulle lausui.

— Ja kun eversti otti pojan Melldaliin, etkö silloinkaan ajatellut
mitään?

— En muuta kuin että sisaresi, joka oli saavuttanut sinun
luottamuksesi, minkä vuoksi poika lähetettiin tänne, jalomielisesti otti
suorittaakseen sen tehtävän, jota sinä olisit voinut odottaa vaimoltasi.

— Se kuulostaa uskomattomalta, ja kuitenkin näen katseestasi, että
puhut totta... Mutta kun eversti muutti testamenttinsa, kun hän teki
kasvattipoikansa Melldalin ainoaksi perilliseksi sekä määräsi lesken
menemään naimisiin sen miehen kanssa, jonka kihlattu tämä oli ollut
kauan, ennenkuin äidin ankaruus särki solmitun liiton, eikö sinulle
sittenkään selvinnyt mitään?

— Hyvä Jumala, kuinka sokea, kuinka umpisokea olen ollut! — huudahti
Antonia, joutuen kiihkeän liikutuksen valtaan. — Oi Wolrat, sinun
täytyy, sinun täytyy käsittää, miten huimaavan korkealla minun hämärät
ajatukseni ovat olleet tästä mahdollisuudesta, joka nyt salaman tavoin
iski tajuntaani! Leonore ei koskaan ollut tuttavallinen minulle: hän
eli saavuttamattomassa sädekehässä. Mutta vastaa, oi vastaa, että sinä
uskot minua!

— Odota, odota hetkinen!... Kun ratsumestari oli täällä — minun
täytyy sanoa sinulle, että hän jumaloi sinua kuin pyhimystä, sillä
hän luulee sinun hienotunteisuudesta käyttäytyneen välttelevästi —
eikö sinua silloin liikuttanut hänen avomielisyytensä, joka, sen olen
kuullut häneltä itseltään, oli sellaista laatua, että sinun oli melkein
mahdoton jäädä epätietoisuuteen?

— Kyllä, Wolrat, minua liikutti se, että hän jalomielisesti tahtoi
ottaa osaa minun onnettomuuteeni, mutta minä en käsittänyt mitään
ja vakuutin hänelle, että sinun ja minun eristäytyminen toisistamme
on aiheutunut siitä, että minä olen loukannut sinua. Ja enkö ollut
oikeassa? Se haava vuotaa verta ehkä vielä... Minä, sinun vaimosi,
joka rakastin sinua eniten maan päällä, annoin sinun valita joko eron
tai sellaisen teon, että pettäisit sen naisen, jota luulin sinun
rakastaneen... Kun nyt muistelen sitä hetkeä, tunnen niin syvää
häpeätä, että tuskin enää rohkenen...

Antonia ei saanut puhua loppuun. Ennenkuin hän oli ehtinyt aavistaakaan
sovituksen mahdollisuutta, oli Wolrat kiertänyt käsivartensa hänen
ympärilleen, ja hänen uskollinen miehensydämensä sykki vaimon sydäntä
vasten. Taivaan ihanuus aukeni, ja mitä pitemmälle nämä pyhiinvaeltajat
olivat kulkeneet eri teitä, sitä lujemmin yhdistyivät he nyt yhteisellä
tiellä, joka johtaisi heidät heidän suuren matkansa maaliin.

— Antonia, rakas vaimoni, tämä kuukausi täällä sinun läheisyydessäsi,
mutta kuitenkin niin kaukana sinusta, on ollut kauhea; ja pitkän aikaa
ennenkuin minä tänä siunattuna uudenvuodenpäivänä luin ääneen saarnan,
olin pitänyt saarnan itselleni kovuuteni, ylpeyteni ja sovittamattoman
suvaitsemattomuuteni johdosta. Mutta kuinka rakastettavasti ja
sovittavasti sinä minua aina kohtelitkin, kadottamatta kuitenkaan
naisellista arvokkuuttasi, en minä voinut unohtaa, että sinä, jonka
luulin arvanneen asian laidan kokonaisuudessaan, annoit minun odottaa
tunnustustasi sellaisen iankaikkisuuden ajan, suostuen liian myöhään
anteeksiantoon, mikä minun mielestäni oli teeskentelyä. Vasta tätä
aamua vastaisena yönä selveni totuus minulle... Jos sinä puolestasi
voit suoda minulle anteeksi, niin on sinulla lohdutuksena se, että olen
koko ajan uskollisesti rakastanut sinua; ja siitä olisit saanut varman
vakuuden, ellen olisi hävittänyt sitä kirjettä, jonka jätin herra
Brandtille annettavaksi sinulle siinä tapauksessa, jos olisin kaatunut
Krimillä. Oletko tyytyväinen minun tunnustukseeni?

— Oi Wolrat, ei ole rajoja sillä autuudella, joka on vallannut
minut voittaessani jälleen sinut takaisin! Ja ole varma siitä, että
nämä kaksi vuotta ovat! tehneet minut arvokkaammaksi elämään Jumalan
ihanassa maailmassa täyttämässä velvollisuuteni! Minä korvaan kaikki
sinulle tuottamani kärsimykset.

— Tiedän sen... ne on jo korvattu. Eikä minulla ole syytä katua
näitä vuosia, jotka olen uhrannut kunniata tuottaneeseen toimintaan;
minä voin nyt hyvällä syyllä asettautua lepoon ja ruveta mahdikkaaksi
maanviljelijäksi. Meidän onnemme kasvaa rajattomiin, ja minä kiitän
Jumalaa, ettet paljastanut mitään rakkaalle langollemme. Armaani,
tietoisuus siitä, ettei kukaan aavista eromme syytä, paitsi me itse,
tuottaa pyhää iloa. Varmaan se on herättänyt arveluja, mutta silti se
pysyy aina — salassa maailmalta.

— Niin, kaikeksi onneksi... Mutta kas tuollahan jo tuodaan kahvia ja
uudenvuodenkuusta ja...

— Pikkuherraa! — huudahti kapteeni ja hypähti paikaltaan iloisena
kuin uusi ihminen, vastaanottaen Hagestadin perillisen pehtoori Pekan
käsivarsilta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salassa maailmalta: Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.