Title: Maahengfen uskossa
Author: Eerola, Eero
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maahengfen uskossa" ***

10



MAAHENGEN USKOSSA

Kirj.

Eero Eerola



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.



SISÄLLYS:

Maahengen uskossa.
Maa sekä maamies.
Olkaa maalle uskolliset, veljeni.
Metsähenki.
Metsässä.
Hautausmaa.
Puniken uni.
Mustikki.
Sepän Kaunikki.
Fiina.
Mitä Kankaanpään Malakias pääsiäisenä päätti.
Miten Heiskas-Taavetin talo nousi.
Kuosmasen kaalikset.
"Maahenki".
Seppälän Aapo.



Maahengen uskossa.


Aikana, jolloin ihmisjärjen hurjalle lennolle alkaa näyttää miltei
kaikki mahdolliselta, jolloin keksijäneron terävä huomio tunkee
kirkkaana säteenä luonnon jumalallisten voimien valtakuntaan, niin
aikana, jolloin ei ainoastaan inhimillinen aatos korkeuksia kiidä,
vaan jopa ihminen itsekin omilla luomillaan koneilla todella lentää
avaruudessa, lintuna liihoittelee ihanissa ilmoissa, aikana sellaisena
pyrkii useinkin pohja ja kivijalka unohtumaan. Ollaan kuin suuren,
hirvittävän korkean pilvenpiirtäjän katolla, tutkitaan katto, kestääkö
se, mutta onko perustus laskettu kalliolle, onko kivijalka pettämätön,
sitä tuskin kukaan enää muistaa ajatella.

Lukemattomat oudot ja hämmästyttävät keksinnöt kaikilla aloilla, ovat
viimeisinä vuosikymmeninä temmanneet elämän pyörän entistään paljon
kiivaampaan vauhtiin. Ne ovat suorastaan mullistaneet entiset elämän
tavat ja menot. Pyrkimys elämän _onneen_ — sitä kohtihan ihmiskunta
aina on tavoittamat — ei ole enää pyrkimystä astumaan yli oman
kynnyksen, ihmisen korkeimpana onnena ei enää ole herttaisa, kotoinen
rauha, kodin tunne oman alla orsihirren, vaan paljon näkyvämpi,
paljon kouraantuntuvampi on nyt elämän arvon mittaaja. Ja sen uuden,
kovan ja häikäisevän kaikkivaltiaan nimi on — raha. Jota enemmän
sitä alkaa liikkeeseen joutua, jota helpommaksi sen saaminen käy,
sitä suuremmaksi kasvaa halu sen tavoittamiseen, ja sitä suurempia
ja mahtavampia kansanliikkeitä ja luokkataistelulta se näyttää
nostavan. Ja sen houkutus on aiheuttanut arveluttavia muutoksia
yhteiskunnassa, varsinkin eri elinkeinojen väliseen suhteeseen. Kauppa,
teollisuus ja keinottelu riistävät työvoiman maanviljelykseltä,
jossa ei irtainta rahaa niin paljon liikutella. Niiden houkutellessa
keksittiin yht'äkkiä maatyön suunnaton raskaus ja maanviljelyksen
kannattamattomuus. Suomen suot odottavat kuivaajia, Suomen korvet
kääntäjiä ja takaavat vielä miljoonille asukkaille varman jokapäiväisen
leivän. Ja kuitenkin pakkautuu suuret joukot maatyöväestöä kaupunkeihin
ja tehdaspaikkoihin vaikertelemaan "työnpuutetta"! Ei suinkaan se
osoita ihastusta maanviljelykseen! Ei, maahenki on sairasvuoteellaan.
N.k. _yleinen mielipide_ ei tätä sairasta suinkaan nostanut ole,
se on aina pyrkinyt katselemaan sitä herrahtavasti, vähän niinkuin
"ylhäältä päin" ja puhuttelemaan sitä niinkuin ainakin yksinkertaista,
hyväntahtoisentuhmaa "moukkaa". Eikä sen, maahengen, omassakaan talossa
kaikki kynnykset puhtaita ole, itse maalaisväestön maataomistavassakin
osassa havaitaan maatyötä halveksivaa henkeä. Moni talonpojan poika on
ollut hyvinkin herkkä heittämään kirveen ja kuokan, ja samaten tytär
lypsinkiulun, kun on ollut vähänkin vihiä jostain muusta työstä joko
omassa tai vieraassa maassa. Se on enemmän vetänyt, vaikka se ehkä
onkin ollut ainoastaan hetkellistä ja lyhytaikaista. Se on sitten
saattanut jättää tekijänsä lakoissa ja työnseisauksissa nääntymään
ja katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan. Kokonaan toisellaisissa
olosuhteissa, uuden elämän viekoittavissa pyörteissä kadotetaan
lopulta siveellinen tarmokin. Näin syntyy yhteiskunnallinen kurjuus ja
rappeutuminen.

Konelaitos ja tehdasteollisuus voi paljon siunausta tuottaa, mutta
jos elämän helpoittamisen halu syöstään sen hoidosta, ja sen johtoon
astuu ahneus ja muutamien harvojen nautinnon himo, on tuo siunaus
muuttunut kiroukseksi. Nykyaikainen tehdasmainen elämä ei ole kestänyt
vielä vuosisataa, meillä vasta muutaman vuosikymmenen, ja kuitenkin
se on kerinnyt kuluttaa jo arveluttavan määrän menneitten aikojen
perinnäistä terveyspääomaa. Ruumiillinen heikentyminen ja henkinen
rappeutuminen ovat selvimmin havaittavissa niissä luokissa, jotka
lähempänä tehtaitten höyryjä elävät. Väsymys, elämäntuska ja tylsä
välinpitämättömyys ovat entisen _työnriemun ja olemassaolon-ilon_
sijalla. Ihminen on luullut luovansa vapauden aikaa alistaessaan
luonnon väkevät voimat koneitaan pyörittämään ja viritellessään
kauppamaailman sadat langat ympäri maanpallon, mutta aivan
huomaamattaan on hän itse takertunut tuon verkon silmukoitiin ja
muuttunut ainoastaan pieneksi pyöräksi tuossa suuressa koneessa.. Ja
koneessa ei ole elävätä henkeä.

Mutta yksi on, jossa iankaikkisesti elävä henki asuu, joka yhä itse
uudestisyntyy ja uutta luo. Se on _maa_. Jokainen solu siinä elää,
uhkuu voimaa ja luomisintoa.

Maa on mahtava pääoma; mutta se unohdetaan usein maataloutta
arvosteltaessa. Ja unohdetaan monta muuta siitä johtuvaa pääomaa.
Unohdetaan se elämänriemu ja terveys, minkä työskentely vapaan
taivaan alla tuottaa, unohdetaan nuo maamieselämän pitkät, onnelliset
puhdehetket oman pirttisen lämpimässä, niin — unohdetaan ennen
kaikkea tuo maamiehen kultainen vapaus. Ja se on kuitenkin se vapaus,
joka on meidän kansallisenkin olemassaolomme vankin perusta. Tuolla
vapaitten vainioitten vapaissa miehissä ne puhtaimpina säilyvät
isien perut: kunnioitus omia kansallisia tapoja kohtaan ja rakkaus
isäinmaahan. Astellessaan auransa jäljessä tuntee mies, että jokaiseen
mullan hiveneen kätkeytyy isien tuskaa, jokaiseen vakoon ovat isät
pettymyksiään haudanneet, siksi älköön niitä kukaan häväisemään tulko!
Orjan leipä ei maista sille, jonka kulmaluilla vapaan ponnistuksen ja
elämän riemun kirkkaat helmet päilyvät. Onnen tuntee ihminen ainoastaan
siellä, missä hän saa tehdä luovaa työtä, missä hän ei ole vain pelkkä
kone. Raivata korpi, muokata suo viljelyskuntoon, luoda uusi maailma
uusine kasvineen entisen raa'an maan sijalle — eikö se ole luovaa
työtä? Eikö sen tekijä ole osaltansa luoja? On, ja luojan riemu on
myöskin hänen palkkansa, maamiehen, koska tähkien keinunta välkkyy
siinä, missä ennen villi korpi nukkui hyödytöntä untaan. Tai katso
kylvinpäivän aamua, kun se kultaisena nousee! Kiuru valkean pilven
alla laulaa, tulevat leppeät tuulet suven mailta. Astua kylvinvakka
harteilla silloin, tuntea maaemon lämpimät sydänlyönnit, koska siemen
maahan siunaten putoo, eikö se suureksi ja onnelliseksi sykähytä miehen
rintaa!

Sanotaan ehkä, että puhe onnesta ja onnellisuudesta on vain kuvittelua,
runoilijain ja haaveilijain unta. Sanottakoon vaan, mutta kieltämätöntä
kuitenkin on, että onnea meidän kunkin sydän täältä elämästä etsii
ja kaihoo. Ja kun elämän onnea ei mitata rahassa, vaan sen vapauden
ja tervehenkisen tasapainon mukaan, mikä tyydyttävän aineellisen
toimeentulon ohella täällä meille voi tarjoutua, niin silloin asetetaan
maatyö jälleen kunniasijalleen, silloin maahenki jälleen terveenä
nousee. Herää usko omaan voimaan, herää palava rakkaus työhön. Ja missä
rakkaudella työtä tehdään, missä omien kätten työ helliä katseita
tekijälleen heittää, missä "hallava lantakasakin navetan ikkunalla
näyttää ihanimmalta paratiisilta, oikealta onnen kukkulalta", kuten
Jukolan Juhanin silmissä Jukolan ränsistyneet nurkat näyttivät
veljesten jälleen sinne palatessa, missä näin on, siellä onnellisina
ja kirkkain katsein kuljetaan kohti uusia keväitä, kohti yhäti uusia
touontekopäiviä.



Maa sekä maamies.


Maahan, maahan!

Iske maahan, iske aurasi kärki entistä lujemmin maahan, niin entistä
ehtoisammaksi elosi elpyy!

Ne ovat halveksineet sinua, maamies, pitäneet orjana sen, joka vapain
on. Ne ovat huutaneet: kauppa ja kaupungit ja tehtaiden piiput! —
mutta ne ovat unohtaneet, että sinä olet se, joka maasta heidän
raaka-aineensa otat, ne ovat unohtaneet, että sinussa on heidän
tavaransa kiertojuoksun alku ja loppu. Ne ovat unohtaneet, että sinusta
lähtee koko elämän kiertojuoksun alku.

Ne ovat halveksineet sinua, maa-emo, nähneet sinussa vain kovan ja
kolakan raakalaisen, mutta ne eivät ole koskaan sinun sisimpään poveesi
nähdä jaksaneet. — Ne eivät ole koskaan nähneet sinun povesi kultaisia
aarteita, eivätkä koskaan alkuvoiman väkevätä suonenlyöntiä kuulleet.

Siksi ne luulevat omien pikku koneittensa nakutuksen maailmanvasaran
lyönneiksi, siksi ne luulevat oman muurahaishyörinänsä maailman
suureksi marssiksi. Eivät ole he merkille panneet, että jos sinä
lempeästi henkäiset, maa-emo, niin keväitten vihreä kukoistus
kaikkialla nousee ja keinuu, kultaisten tähkien seppel sinun kulmillasi
kaartuu; mutta jos sinä vihassasi vapiset, niin vuoret vaipuu, hirret
harjaiset hajoaa ja tehtaitten piipuista ei ole jälellä muuta kuin
sorainen muisto. — Eivät ole he elämän voimien alkupajaan pilkistää
ymmärtäneet.

Katsokaa, katsokaa te, jotka ette sitä tunne, katsokaa maamiestä,
maa-emon poikaa, silloin koska hän aarteitansa aukoo!

Ei etsi hän niitä rautaisista kirstuista, vaan paljon vankemmat, paljon
syvemmät ovat talletuspaikat hänellä, joka _elämän takausmies_ on.
Katsokaa, kuinka hän salvat päästää, lukot aukoo, karhunkämmenkäsillään
satojen vuosien pihkaiset kannot korvesta kohottaa ja kuokkansa sen
syvyyksiin iskee! Sitkasta se sisua kysyy, mutta kaunis on raatajan
palkkakin viimein: lainehtii laiho, korpi kultatähkinä kohajaa. Laulaa
se kiitosvirttänsä sille, joka sen keskellä tyynenä astuu ja lempein
silmin katsoo kättensä töitä. Kaunis hänen kulkunsa on, se on mahtajan
valtamarssi, juhlakulku elämän ehtymättömien aarteitten tiellä. —

Yksi on maa-emo, jonka hartioilla kaikki lepää.

Yksi on maamies, joka elämän valtavoimia taltuttaa ja viljelee, yksi
on _luoja_, joka maanpoven aarteita aukoo ja etsii, uusia maailmoita
maasta luo.

Olkaa maalle uskolliset veljeni!

Olkaa uskolliset maalle, minun veljeni, uskolliset maalle koko teidän
ruumiinne ja henkenne voimin!

Kasvavat kaupungit, nousevat tehtaiden piiput. Mutta jyrkkien muurien
ahtaissa kujissa painuu ihmisen rinta ja pienenee hänen aatostensa
piiri. Ja hänen aivonsa takoo niinkuin se kone, minkä vieressä hän
terveen verevyytensä tuhlaa, takoo yksitoikkoisesti ja kuolemankylmästi.

Kulkevat ihmiset maailman markkinoilla toinen toistansa kaahaten,
lentäen, läähättäen. Ja heidän saavutuksensa on yhäti eteenpäin
kurkoittuva ruumis sekä silmien kuumeinen kiilto.

Ja kun he väsyneinä monenkertaiset rappusensa nousevat ja käyvät
sisälle huoneisiin, joita he asunnoksensa sanovat, tuntevat he
ympärillänsä kylmän kolkkouden. Sillä niin suuri on vieraitten,
kosteitten seinien kylmyys, niin kova niiden kivi, että eivät sitä
kolkkoutta omat kotoiset esineetkään tyystin peittää taida. Niiden
takaa ja niiden läpi vilkkuu kuitenkin tuo vieras, samea silmä.

Ja mihin ei aurinko mahdu, ei sinne, ystäväni, myöskään armaat,
aurinkoiset ajatukset tietänsä löydä.

Murtuvat siellä ihmisen voimat, kuihtuu nuorikin kukkeus. Ja niiden,
jotka vapaata ilmaa ja metsien pihkantuoksua maistaa saavat, täytyy
yhä uudelleen uutta verta sinne kulutukseen lähettää. Kaikki ne sinne
hupenevat, siellä pienenevät. Sillä ihminen on aina pieni korkeitten
piippujen juurella.

Mutta suuri on se, joka suuruutensa mullasta luo, joka maalle
uskollisena pysyy.

Olkaa uskolliset maalle, ja kuin pahaa ikään karttakaa te kaikellaisia
kelmejä, jotka ketunhäntää heilutellen teitä lähestyvät suu täynnä
makeita sanoja. Kuin ruttoa ja kulkutautia te heitä väistäkää!

Minä sanoin kulkutautia, sillä niinkuin tarttuma on se maata ja
maamiestä vaaninut tuo ilkeä rutto: maannylkemis- ja huijaustauti.

On niitä — ja niitä on paljon — jotka sinun luoksesi tulevat, rahan
turkuttavat ja talon vievät. Mutta älä luule, että he niitä maita
hellien vaalivat, joita sinä ennen hartaana astuit. Ensin lehdon
raiskaavat, metsän myövät, sitten peltojen viljan ja viimeksi sinun
ahkeruutesi merkin: mustan ruokamullan. Ja ilosta he irvistävät koska
tehty on hävityksen työ, raiskattu rakkaudella raivattu viljelys.
Kaikki ruttotautien levittäjät irvistävät ilosta aina, kun rutto
johonkin kalmanmerkkinsä viiltänyt on.

Ja toisia on, jotka vierasta kieltä solkaten sinua lähestyvät, etenkin
sinua, sinä rajaseudun sukkela mies. Sinä tunnet niiden kolikot:
eivät ne kirkkaasti kilahda, vaan niiden äänessä soi salainen uhka.
Älä tartu, älä tartu niihin lunnaihin, jos sinä isiesi maata asua ja
rakennella mielit! Etkö sinä ole huomannut, että päivä päivältä luisuu
isäinmaa sinun jalkaisi alta. Pidä varasi, ettei sinun puheesi outona
soi, ettei sinun vaatepartesi vieraaksi vaihdu ja ettet sinä itse
vieraana astu maata, minkä sinun isäisi hiki hedelmälliseksi teki ja
mitä sinä itse kerran valtiaana astuit. Ja sen tähden: älä hinnalla
millään maasta luovu, älä maallesi uskoton ole!

Katso niitä, joiden pellolla ruokamulta alati runsii, joiden aatran
kärki yhäti syvemmälle tähtää. Eivätkö he itse samalla päätään
yhä ylempänä kanna! Ne ovat niitä, jotka maan vapaan mahdin ovat
ymmärtäneet, niitä, jotka maa-emon voiman ja sen syvät sydänlyönnit
omassa povessaan tuntevat. Ne ovat niitä, jotka alati ovat maalle
uskollisina pysyneet.

Kaunis heidän osansa on, kaunis ja kallis. Ja tuon karhunrinnan alla
asuu lämpimin sydän, sillä vapaana on päivä sen päällä käynyt. Ja
noissa leveissä kämmenissä tutaan suurin kunto, mutta myöskin lapsen
hellyys.

Syvinä, hyvinä ja sydämeltä suurina he elämänsä vaeltavat, sillä he
ovat kasvatuksensa saaneet emolta koko elämän, emolta armaimmalta:
maalta.

Olkaa, oi veljeni, alati uskolliset, uskolliset maalle!



Metsähenki.


Metsähenki oli aikoinaan ollut mahtava ruhtinas. Sen valtakunnan
rajaviivaa ei vedetty punaisella eikä keltaisella liitupalasella
eikä sen vaakunamerkki sammaloitunut missään viittä syltä leveän
rajakujan neliskolkkaisessa heittokivessä. Ei. Vain laakeat kymmen-
ja satapenikulmaiset, sinisen siintävät meret sen valtakunnan
rajoittivat, ja korkealla pilvien päällä, lumihuippuisten vuorten
tutkaimilla sen vikkelimmät viestinviejät valppaina seisoivat. Mahtava
oli tämä ruhtinas, mutta varsin hyvänsuopa. Niin, totisesti seuraa
oikeata mahtavuutta myös lempeys ja hyvyys. Niinpä otti tämä mahtava
Metsähenki väkevään suojaansa myöskin valtakuntansa heikoimmat, otti
kuljeksivan Karjahengen sekä pikkaisen myyriäisen Maahengenkin. Ja kun
Metsähenki huomasi, että niistä vielä voisi nousta mahtavat apulaiset
hänelle, uhrasi se toisinaan kappaleen omasta valtakunnastaankin,
väistyi metsineen ja puineen pois korven notkelmasta päästäen
Karjahengen siihen heinää nostattamaan, tai vetäytyi kauniilta
järvenranta-rinteeltä hiukan kauvemmaksi, jotta tuo itsepäinen poika
Maahenki siinä sai ruveta juurastamaan, kantoja ja kiviä vääntämään.
Metsähenki näet itse rakasti perinpohjin vain penikulmaisia korpia.
Siellä sillä oli korkean jättivuoren laella valtaistuimensa, joka
oli verhottu karhunsammal-taljalla, mutta sen jalkoja ja alustaa
kierteli kauniit useanväriset köynnökset ja nukkalaitteet. Ja sen
sivuina nousivat tuhatvuotiset hongat, jotka olivat harmaantuneet
aina pikkuvarvasta myöten ja jotka sen takia herättivät niin suurta
arvonantoa ja kunnioitusta, ettei kokkokaan niiden harmaaseen suojaan
laskeutua hennonut. Tällainen oli Metsähengen valtaistuin korpien
keskessä, siellä se huoletonna oljenteli ja suuren sydämensä leppeitä
säveleitä lauloi. Veipä Tuuletar sävelet metsien pimentoihin, vei jalan
neljän juokseville, ja lennättipä senkin korvaan, joka turvekattoisessa
majassaan asui ja jonka nimi oli ihminen. Vei Tuuletar leppeät laulut,
ja leppeämmäksi suli musta mieli.

Näin vieri tuhannen vuotta ja päällekin sen. Metsähenki hallitsi ja
suojasi kaikkia, ja sen apulaisina häärivät Karjahenki ja Maahenki,
vaikka ne vielä olivatkin lapsia. Ja metsien syvästä sydämestä levisi
lohduttava rauha ylitse maan piirin, Metsähengen mahtavan valtakunnan.
Levisi myös ylitse sen, joka asui turvekattoisessa majassa ja jonka
nimi oli ihminen.

Mutta sitten tapahtui odottamaton lankeemus, metsien Edeni muuttui
Babelin raunioiksi.

Oli tuhatpäinen ilmestys maailmaan tullut, eikä kukaan tiedä, mistä
se yht'äkkiä paiskautunut oli. Muutamat luulivat sitä itse merien
tuhoisaksi Tursaaksi.

Mutta se tiedettiin pian, että sen nimi oli Tukkihuijaus.

Se tuli jauhosäkki re'essä sen luo, joka asui turvekattoisessa majassa,
ja sulavin suin supisi: "Metsäsi myö, kelohongat minulle lupaa, —
jauhot saat, kultien kulinat ja laiskan lihavan levon". — Välähti
silloin karhukeihäs nurkanpuolella, kuului painava kirous ja sen
jälkeen: "ulos, ja heti, pyhätön raiskaaja, laululehdon onnen viejä!"
Ja pois riensi Tukkihuijaus, jauhosäkki reessä.

Mutta olipa sattunut metsän ehtoisa haltija uinahtamaan ja lakannut
oli laulunsa ihana kaiku. Ja suurten nukkuessa hiipivät aina esiin ne
pienet näkymättömät pahanpeikot, jotka muuten kuopissaan lymyävät.
Nousi nyt suosta Suonakka, herätti Hallan harmaakarvan sekä Pakkasen
purevan. Ja koska torkkui metsän herttaisa haltija, kävi Suonakka
apureineen sen kimppuun, joka rakasti metsien pyhyyttä ja asui
turvekattoisessa majassa.

Murhe ja epäilys hiipi silloin ihmisen mieleen.

Ja kun Tukkihuijaus toisen kerran tuli jauhosäkki reessään, ei
karhukeihäs enää välähtänyt. Tukkihuijaus puhui ja kehui, sillä se
oli suuri suupalttu ja itserakas. Eikä ihmekään, sillä pahat kielet
tiesivät, että sen kasvattajana oli ollut Rahanhimo. Tukkihuijaus
puhui, ja ihminen kuunteli. Ja Nälkä, joka istui ovinurkassa, huuteli
sisään jauhosäkkiä.

Tukkihuijaus puhui: "Rahaa saat ilman vaivaa. Iske lujemmin maahan,
peltoon — jos isket, tai laiskana ole, sama se. Hyvin elät, ilmaista
rahaa".

Kahden vuoden päästä eivät enää honkien urut soineet, ei lehto laulanut.

Kuului sen jälkeisenä kesänä ryteikön itkuinen rätinä siinä, missä
ennen käen kukkua kuuntelit taikkapa lahorastaan kanssa haastoit
töittesi ratoksi. Ja koska syksymmällä ilta hämyyn painui, paistoi
ympäriinsä alastoman alakuloiset kannon päät, niinkuin peikkojen jäiset
silmät.

Mutta turvekattoisessa majassa riutui torkkuvan ihmisen veltot jäsenet.

Ja kun Nälkä sitten kymmenen vuoden päästä taas oli ilmestynyt
ovinurkkaan, ei Tukkihuijaus enää tullutkaan jauhosäkki reessä. Sillä
senkään ei juuri tee mieli kuljeksia autioita seutuja.

Ja silloin nuhtelivat Maahenki ja Karjahenki ihmistä: "Huonosti
teit — huonoksi olet itsekin tullut. Metsähengen pois ajoit kotisi
kuuluvilta. Veltto ja laiska, et meistäkään näy paljoa välittävän.
Mutta Metsähengen kokonaan pois ajoit. Miksi? Nyt näet, ilman sitä ei
sinulle onni kuitenkaan kukahda. Huonosti teit!"

— Huonosti tein, ajatteli ihminen, — ja katui. Ja ikäänkuin anteeksi
pyytäen alkoi hän nyt pientä näreikköä vaalia. Puhdisti ja perkasi.
Ja sitä tehdessään tuntui hänestä ikäänkuin laulurastas olisi kaukaa
kuiskannut: Kas se, unet rapisi, heräsitpäs, heräsitpäs, oikein teet —
onnea vaan, onnea teet!

Nytpä Maahenki ja Karjahenkikin ilomieliksi innostuivat, kun intoa
ihmisessä jälleen näkivät. Kukin parastaan koitti, ja Metsähenki
saatiin kuin saatiinkin takaisin. Ja entistä virkumpana ja ketterämpänä
se nyt palasi. Ja vaikka sen valtakunnassa näytti siellä täällä
arveluttavia oireita, ei se siitä suruihin heittäytynyt, vaan lujitti
liittonsa entisten apulaistensa kera — jotka jo olivat miehiksi
varttuneet — ja huomasi, että hän nyt vasta taitaa sentäänkin varmemman
valtaistuimen saada.

Kun ovat kolme kovaa liitossa: Metsähenki, Maahenki ja Karjahenki, ja
ihminen itse neljäntenä, niin turvekatto kohoaa, ja sen ylitse ojentaa
petäjä kuuselle kätensä: onnea vaan, vasta ehjeni elämä!

Eikä Nälästä eikä Tukkihuijauksesta ole sen jälkeen mitään kuultu.



Metsässä.


— Vai niin sinunkin kävi. Terve tuloa vaan, terve tuloa tähän ikuiseen
lepoon, mätänemään ja maatumaan. Heittäydy siihen poikellesi, siinä
sitä on naapuri koivurukka jo monet vuodet lojunut päälläni sekin. Näet
nyt saat oppia laiskana lojumaan, aina vaan lojumaan. Ei tuudita tuulet
enää.

Korven laitaan kaatui haapa.

Se oli vanha, puoleksi lahonnut honka, joka sille kaatuvalle näin
puhui. Itse se tuo honka oli kerran siinä korpimäellään ylpeänä
seisonut, vanhan vartensa varassa pelotta ja uljaasti ympäristöään
tarkastanut ja ollut koko sen korven kasvatti-isä ja ylpeys. Mutta
tulipa kerran äkkinäinen tuulenpyörre, tempoili sinne ja taas äkkiä
nykäsi tänne, kiskaisipa parrastakin ylöspäin, niin että ne vanhat
juuret eivät enää jaksaneet otettaan kylliksi pitää, katkeilivat ja
heltisivät, ja niin se sitten korven ylpeys paiskautui ankarasti
ryskäten pitkälleen maahan pitkin korven sivua. Ja silloin vapisi ja
murehti koko korpi.

Vuosisatojen alituisesta taistelusta väsyneenä se mielellään lepäili
hiukan aikaa, mutta sitten se olisi odottanut jotain muuta. Ei ollut
se koskaan luullut olevansa niin kehno ja huomaamatta jäänyt, että
metsään mätänemään jätettäisiin. Se odotti että ihminen, tuo hänen
isäntänsä, joka kerran jo oli hänen oksiaan karsinut — mihin lie
havuksia vienyt — tulisi ja korjaisi nyt koko mahtavuuden, rungonkin.
Laittaisi kumajavan pöydän, tai edes pitkän, pitävän penkin väsyneen
matkamiehen levättäväksi. Mutta äläs vielä että tuli. Kettu ja orava
siinä nyt hänen runkoaan lepuupaikkanaan pitävät, kun toisinaan päivää
paistattavat.

Sitten se jo vaatimuksiaan alensi, odotti, että edes polttopuuksi
korjattaisiin. Ei sitäkään. Ei edes tuo torppari tullut. Olisipa se
ehkes varkain vienyt!

Siinä se sitten vähitellen alkoi unohtaa ylpeytensä ja tottua
kohtaloonsa. Ja vallankin sitten, kun siihen hänen viereensä ja
ylitsensä aina tuon tuostakin joku kovan onnen toveri tulla tupsahti ja
siihen jäi. Seura lohdutti itse kutakin ja antoi aina silloin tällöin
tilaisuuden muutaman ajatuksen vaihtoon. Niinkuin nytkin.

Hiljaa parahtaen se haapa siihen paiskautui.

Oli hetkinen osanottavaa hiljaisuutta.

— Mitäs ylhäälle kuuluu, kysäsi viimein koivu, joka vielä joskus
kaihoten muisteli niitä aikoja, jolloin pehmonen tuulenhenki painoi
lämpimän suukkosensa sen vehreille lehdille, ja linnut oksilla kilvan
kiistivät ja iloaan pitivät.

— Onhan siellä sentään elämää, ei tällaista, vastasi huokaillen haapa.

— Jaa, jaa, älä sure ollenkaan, kaikkeen saa tottua. Olisin sitä
minäkin saattanut virassa kiivetä vaikka minkälaiseen hoviin, jos eivät
nuo ihmiset olisi niin perin laiskoja ja huomaamattomia. Tuolta ne
vaan tien varresta ottavat kaikki kasvavat vesatkin tarve- ja yksinpä
polttopuikseenkin, mutta äläs vielä, että sivummalle poiketaan. Eivät
luule jälkeentulevaisten kai metsää ja puita tarvitsevankaan.

— Sanos muuta, naapuri, sanos muuta, pistää väliin se vanha honka.
Niin ne elävät kuin viimeisen päivän aattona. Niin, lapsukaiset,
minä sitä olen jos jotakin nähnyt. Elävältä polttaa olivat jo kerran
minutkin, jo partani käristyi niin pahasti, ettei siitä sen jälkeen
oikeata tietoa ollutkaan. Tuon mäen tuossa näet kaatoivat ja polttivat.
Ja katsos nyt minkälaista pilanpäiväistä vesaa sekin paikka kasvaa,
ennen siinä sentään oli oikeita puita! Ja tuolla toisella puolen taas
ovat tukkilaiset monet kerrat ryskänneet. Viime kerralla ne sitten
veivät kaikki, mitä vietävää suinkin oli. Pienet latvat ja oksat
on tuo huolimaton isäntä tietysti sentään sinne jättänyt, tietysti
maan kertaalleen estämään uuden tammiston nousemista. Kaunista
väkeä tosiaan. Ettäs sanot! Elävät niinkuin ei enää metsiä ja puita
tarvittaisikaan.

— Kai, kai tässä täytyy sentään edes hiukan toivoa hautoa, virkki
haapa. Eiköhän tuo jo huomaa metsänsä vähenevän vallan pilalle ja
ala kerran säästelläkin sitä. Tottahan edes polttopuikseen keräilee
meidät nurin menneet. Luulisipa jo toki ymmärtävän puhdistaa metsäänsä
siltäkin varalta, että siemenet ja taimet tilansa saisivat.

— Vai että se sen ymmärtäisi! Älä luule. Ja jos ymmärtääkin, niin
ei viitsi. Itsehän sen olet viimeiseksi nähnyt, että sieltä se vaan
rantametsästä uljaita, terveitä puita vielä haloikseenkin hakkaa.
Kyllä sinä huoletta saat tottua täällä hiljakseen mätänemään. Vai että
perkaisivat ja puhdistaisivat maata siemenelle itämispaikkaa varaten!
Ei veikkonen, tienoheen ja kivistöön ne täällä saavat yhä ja yhä
langeta. Etkös näe tuota pientä kuusen vesaa tuolla minun mädän tyveni
päällä. Siinä sekin luulee raukka muka pitkällekin pötkivänsä, naurahti
honka. Sitten ne taas kaikki vaikenivat.

— No, no, mikäs nyt tuli, kun niin vapiset, kysäsi koivu siltä
vastakaatuneelta.

— Jos edes nahan repisi, mutta kun noin syviä haavoja kaluaa, tiuskasi
haapa.

Koivu vilkasi ja huomasi hirven syövän haavan kuorta. Sitten se
lohdutti:

— Anna syödä vaan. Ethän sinä, hyvä naapuri, näetkös enää kasvamassa
ole, kuivut kuinka kuivut, et ainakaan seisovillesi kuole. Anna syödä
vaan, tarvitsee se hirvikin osansa. Maa kyllä meistä tässä paikassa
vielä kyllikseen saa.

— No syö sitten, kun edes sinulle kelpaan, voihkasi haapa.

Ja sen jälkeen ne vaikenivat.

Mutta itsekseen mietti joka ainoa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin tämän
maailman menoa. Suretti heitä oma kohtalonsa, mätänemään unohdetun
kohtalo, mutta vielä enemmän ihmisen välinpitämättömyys. Ne näkivät
metsän ympäriltään häviävän tukkilaisten matkaan, näkivät maan
ylt'ympäri risujen ja paksujen puunrunkojen peittämänä — ja kuitenkin
isäntä kaataa aina vaan ehjää, tervettä metsää polttopuikseenkin.
Ottaisi edes viallisia. Ja uutta metsää vain vaivoin pääsee
tuollaisesta ryteiköstä nousemaan. Haaskaa ja myy, mutta ei sittenkään
huolta pidä maan puhdistamisesta ja siementämisestä. Ja mihin lie
joutuneet ne rahatkin. Köyhtyvän kuuluu. Mutta ei silti säästää osaa.
Merkillinen se on se isäntä, tyhmä ja laiska.

Näin ne sen keskustelunsa jälkeen itsekseen ajattelivat.

Ja näin ne ajattelevat varsinkin joka syksy, kun tietävät, että ihmiset
silloin muilta töiltään ehtisivät hiukan metsäänsäkin hoitamaan. Edes
muutamana päivänä.

Ja niin ne saavat ajatella vielä monet syksyt eteenkin päin.

Vai joko ihminen olisi metsänsä puheet kuullut ja ymmärtänyt?



Hautausmaa.


Ihmeellistä — mutta hän näki sen aivan selvästi. Kannot törröttivät
jäykkinä ja harmaina, kuten ristit hautausmaalla. Sitä oli
silmänkantama joka suunnalle, mihin ikinä katsoi. Ainoastaan tämän
kylmän lakeuden keskessä kohosi arkana hento näre. Hän katsoi tarkemmin
sitä kohti. Silloin hän erotti sen näreen latvassa vanhan kukkometson:
pää siiven suojaan vedettynä ja mahtava pyrstö velttona, alaspäin
riippumassa. Se näytti surevan.

Kannon päässä sen näreen juurella istui vihreäpukuinen mies, vanhus:
nojasi väsyneesti sauvaansa, joka muistutti mennyttä loistoa ja uhkeata
elämää, nojasi sauvaansa ja tuijotti tylsästi eteensä.

Häntä puistatti sen katseen kolkko, äänetön tuska.

Ja katso! Tuolla, tuolla aukean laidassa kiilustaa myös jotakin. Hän
katsoi tarkemmin. Uh! sitä näkyä hirmuista! Siellä silmänkantaman
päässä kohosivat kannot pitempinä, ja niiden päässä oli ikäänkuin —
ihmisen pää. Sellainen oli jokaisen kannon jatkona siellä. Ja se pää,
se oli muodottoman suuri, ja sen suupielistä näytti pursuvan ilettävä
vaahto. Ainakin paloi silmissä epätoivoisen katseen hullu, peloittava
hehku.

Jota kauemmin hän katsoi sitä selvemmin näki hän, mikä hätä uhosi
jokaisesta tuolla kaukana turjottavan ihmispään katseesta. Oli niinkuin
se olisi etsinyt ja rukoillut jotakin, mutta tultuaan varmuuteen,
että tuota pyytämäänsä oli mahdoton enää saavuttaa, tuntui se
jäykistyneen sanattomaksi hädäksi, kuoleman merkiksi siihen puuttoman
lakeudenlaitaan.

Se oli kamala näky. Kylmä tuskanhiki nousi otsalle, valui pitkin
selkää, ja kohta hän jo ui sen paleltavissa väristyksissä. Hän koetti
huutaa. Ei saanut ääntä. Ja hän tunsi nääntyvänsä siihen vähitellen,
raukeavansa tylsään velttouteen, silmä alati tuijottaen kohti kuoleman
kantoja.

Mutta sitten hänen korviinsa hiipi hiljainen, surunvoittoisa sävele.
Hän kuunteli tarkkaan, ja hän tunsi, että se oli suuren sydämen
mittaamaton kaiho, joka noin itki vienoisen pillin äänessä. Ja kun
hän päätänsä nosti, huomasi hän sen vihreäpukuisen vanhuksen siellä
yksinäisen näreen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirttä
se oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vierivät, vierivät
kuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten näivettyneen kukan lehdille,
joka siinä hänen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe,
jonka sävelet noin tummina soivat.

Sitten hän näki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen
vanhuksen käteen.

— Kiitos, virkkoi vanhus, nyt minä lähden.

— Minä ymmärrän, vastasi metso.

— Jäätkö sinä?

— Jään. Tässä istun minä niin kauan kuin yksikään näre jälellä on.
Tuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sinä. Ei sovi metsän
kuninkaan autiolle kankaalle menehtyä.

— Hyvästi, soi kaihoisa ääni.

— Hyvästi. Palaatko milloin?

— Ehkä. Kun ihminen luo jälleen sen, minkä nyt on rumasti häväissyt ja
hävittänyt.

Ja se vihreäpukuinen vanhus läksi.

Hän kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: "Katso, miten vanhaksi
hän on käynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on
tuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen." Arkoina ne
kumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehreän oksan sen kuninkaan polulle
heittää — mutta eihän heissä ollut enää mitään vehreätä.

Kun se vihreäpukuinen lähestyi niitä pitempiä kantoja, joiden jokaisen
jatkona oli ihmisen pää, kääntyi hän surullisesti taaksensa katsomaan.
Näytti ikäänkuin se katse olisi sanonut:

"Seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä teitä kiellettiin metsän
pyhättöä raiskaamasta, ja teidän kuuroihin korviinne huudettiin
viisauden sana, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä te
ahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan
käden onnenne puistoon. Siinä te nyt hulluina, hätääntyneinä etsitte
kuumien aatostenne viileätä viihdyttäjää, etsitte metsän, minun
sammalpolkuisen, vehrytlehväisen valtakuntani hymisevää rauhaa.
Etsitte — turhaan. Sillä nyt minä menen. Murheen lyömänä, ryöstettynä
kerjäläisenä kulkee entinen kuningas, vaeltaa tietämättömiin vanhan
valtasauvansa varassa."

Ja se vihreäpukuinen vanhus katosi. Katosi metsän vehreän onnen hyvä
haltija, kuningas.

Mutta hän kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat päät pyysivät armoa
rumille töilleen.

Ja siihen epätoivoiseen ulvahdukseen hän, — uneksija, heräsi. Hänen oli
kylmä, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti hän tuon kamalan unen.
Hän vilkasi ympärilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain
polvenkorkuinen vesa siellä, toinen täällä, ympärillä turhanpäiväistä
viitaa, mutta missään ei enää silmänkantaman ulottuvilla oikeata metsää.

Hän ymmärsi, että vihreäpukuinen metsänhaltija ei sellaisella
lakeudella torveaan soita, eikä taikasauvansa viittauksella ajele
komeata metsän viljaa. Pois se pakenee sinne, missä vielä oravalla
on oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, missä hiljainen humina
korkeitten latvojen sille laulaa valkeata virttään.

Mutta ihminen, joka metsän pyhätön on raiskannut, tehnyt upeasta
honkien temppelistä kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan hän
ahnehtivin silmin sieltä enää uhreja vaanii, turhaan hän etsii
arkeisille, väsyneille ajatuksilleen metsien viihdyttävää soittoa,
niiden sunnuntai-kauniita, yleviä lepohetkiä. Hän on tehnyt kauniiden
aatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylmäksi, harmaaksi
hautausmaaksi — onnensa hautausmaaksi.

Siksi hänen katseensa kerran epätoivoisena välähtää, kolkkoa kauhua
se uhoo. Mutta kenties se liian myöhään ajaa takaa karkoittamaansa
vihreäpukuista metsänhaltijaa.

Sillä seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä yhäti turhaan kaikuu
hänen, ihmisen, korvaan käsky:

Ymmärrä metsiesi pyhät aarteet! Älä karkoita vihreäpukuista
metsänhaltijaa — muuten sinä onnesi karkoitat!



Puniken uni.


Se on Mantan kasvattama ja ristimä, Punike. Nyt se on jo
vanhanpuoleinen. Tyttärentyttäret siinä jo komeina mamseleina vieressä
ynisevät.

Elettiin tuossa Paavalin päivän tienoilla. Silloinhan sanotaan talven
selän taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tietämään, että saa sitä
Paavalista kevääseen ainakin toisen mokoman vielä navetassa seistä;
hyvä, jos sillä pääsee. — Mutta talven taittuessa taittuvat myöskin
muonavarat.

Jo edellisenä kesänä oli Punike laitumella käydessään haistellut,
että huono oli heinäkesä. Ylen pitkälle piti keväästä kuivia, niin
että kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista heinänkortta
suuhunsa löysi.

Mutta sepä häntä sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken
syksypuolen varsin runsaasti heiniä pidelty, ihan niinkuin hyvinäkin
heinävuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, hänen
tyttärensä Hertan tytär, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen
ikään. Huiski sinne tänne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli
jalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan käyttöä!

— Mutta, kylläpähän ikä opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja
vaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen
tahtiinsa.

Ja mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edellä
ollut kuiva, huono heinäkesä. Mutta syksystä oli silti silloinkin
ruokittu pelkillä heinillä. Mutta sittenpä olikin taite tapahtunut.
Pari viimeistä navettakuukautta, kaiken keväänkorvan, piti paljasta
olkea purra. Hän oli silloin vielä nuori ja jaksoi vähän purrakin,
mutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vettä silmään kierrätti, kun
katseli niitä vanhempia lehmiä, joiden vielä piti mukamas lypsääkin,
vaikka edessä oli pelkkä olki ja muutama lantatunkiosta koottu heinän
rippunen. Koetettiin näet lantatunkiostakin koota takaisin niitä
heinäeriä, mitä syksyllä oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja keväällä
sitten! Ai, ai, minkä näköisiä he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman
varjoja. Hätähätää omin voimin navetasta ulos pääsivät — ja melkein
lumien sekaan sittenkin. Nuorilla männyn- ja kuusentaimilla sekä
vanhalla, pakkasen kulottamalla heinällä piti pari viikkoa henkeään
eteenpäin raahata. Mutta kesään sitä kuitenkin päästiin.

Näitä hän mietti. Ja kenenkään huomaamatta herahti kuuma vesikarpale
hänen silmästään.

Seuraavana yönä hän sitten unensa näki.

Kevään tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sisään tuulahtavinaan.
Mieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta ylös hän ei jaksanut nousta,
ei keinolla millään. Joka kerta, kun hän yritti ja jo polvilleen pääsi,
paiskautui hän taas takaisin, että kovat, kalseat oljet kahahtivat.
Kaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti
Kailu. Jaksoi se vielä juuri pystyssä pysyä, olihan se nuori. Mutta
onnettoman näköinen oli sekin. Kas noita törröttäviä lonkkaluita!

— Kailu parka, huokasi Punike — ja heräsi.

Hän nousi heti ylös, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa hän
sentään. Ja sitten mietti hän itsekseen näin:

Mikseivät ne heti syksyllä harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta
näkisivät, kuinka kunakin talvena kannattaa heiniäkin pidellä? Karjaa
pyritään aina vaan lisäämään. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan
niin suruttomasti, ikäänkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan
kuin heiniä. Niin, ihan siltä nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet
ja tasaisivat sitten niin, että ne riittäisivät varmasti kevääseen
asti. Käyttäisivät olkia heti syksystä alkaen apurehuna. Sillä tavalla
päästäisiin edes tasaisella menolla talven yli.

Ja kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi heinätukon kunkin
eteen, piti Punike sellaista yninätä, niinkuin olisi se tahtonut sanoa:

— Oletkos katsonut, Manta, että näitä riittää kevääseen saakka?



Musiikki.


Sen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on näköalaa, on sekin varsin
lohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, missä puut ovat jo monta viikkoa
lehdettöminä törröttäneet. Elottomalta ja kuolleelta se näyttää.
Ainoastaan yksinäinen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lentää,
uskoopa toisinaan itsensä muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran
pari, ikäänkuin kysyäkseen onko siellä ketään. Mutta kun ei vastausta
kuulu, ei sekään siinä pitempään viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on
harmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja
tuijottaa kylmästi eteensä.

Aivan koppini ikkunan edessä on pienoinen heinämaa. Kuka lie pari
sarkaa korpeen raivannut, en tiedä. Enkä sitäkään tiedä, kenenkä musta
lehmä siellä päivät pääksytysten on ruokaansa etsimässä. Minä olen
kutsunut sitä Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen
haavan luona aidan vieressä on vielä korviaan myöten mekkoonsa
kääriytyneenä, silloin se jo Mustikki ensi kerran mökäsee ikkunani
alla. Pojan-viikari on heittänyt pitkän vipeleensä laukun viereen ja
tyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki
sitä, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla
korven laidassa. Minä näen, että Mustikki ei enää ollenkaan viihdy
siinä heinämaassa. Kymmeneen kertaan joka päivä se sen kalunnut on,
niin tyystin, että vihreä sammal joka askeleella vastaan vihoittaa.
Niin, mutta ei yksinomaan se ole syynä, miksi ei Mustikki siinä enää
viihdy. Kenties siitä vielä päivänmittaan suupalansa löytäisi, jos
olisi kesä, ja olisi lämmin. Mutta nyt — harmaamekkoinen, kylmänpuhuva
Syksy on alituisena vieraana siellä aidan vieressä.

Mustikkia puistattaa, kun hän näkee ja tuntee sen. Kylmää viimaa se
harmaamekkoinen häntä vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi
hän jo navetassa, seinien suojassa. —

Minä olen katsellut jo parin viikon ajan tätä. Yhä tyystemmin on
Mustikki heinäsarkoja kalunnut, yhä vihoittavampana sieltä sammal
pilkistää. Ja yhä rohkeammaksi käy harmaamekkoinen. Kerran se jo oli
yöaikaan ikkunani tykkänään peittänyt, sen jäähän puhunut. Mutta kun
päivä sen jälleen sulaksi tahtoi, näin minä vieläkin Mustikin siellä
tyhjillä saroilla. Mutta nyt ei se enää edes viitsinyt syödä — tai se
ei tarjennut. Lähelle mökkini seinustaa oli se suojaa etsien vetäytynyt.
Seisoi siinä jäykkänä, pörrökarvaisena, selkä vähän köyryssä, kuten
viluinen ainakin. Ja laihtunut se oli!

Minusta tuntui ikäänkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle:

— Sinä olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan tässä minun
heinämaassanikin. Mutta minun herrani ja isäntäni ei sitä näy
huomaavan. Ei näy ymmärtävän, ettei heinämaitakaan sentään multia
myöten syötetä, eikä sitäkään, ettei kylmän pieksemänä päiväkaudet
värjötellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa
mieluummin minä jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon
runsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa.

Se harmaamekkoinen näytti nyökkäävän päätään. Se oli ymmärtänyt
Mustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: — Marraskuu
käsissä. Vuotahan. Jos se poikaviikari vielä tänne Mustikin kömyyttää,
niin minä sen pitkän vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisillä,
ettei nyt enää mikään Mustikin ulkona käyntiaika ole. Laitan kotiin!
Mrr... marraskuu käsissä! — Marraskuu käsissä, huokasi Mustikkikin, ja
suuri vesikarpale vierähti sen silmännurkasta, putosi kalsistuneeseen
korrentynkään ja jäätyi siihen.



Sepän Kaunikki.


Seppä oli käynyt vanhaksi. Joen törmällä oleva paja oli kuukahtanut
kallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois
pudonnut. Ja harvoinpa sieltä enää näit kipunan lentoonsa kirmahtavan.
Vain pientä korjaustyötä jaksoi seppä enää tehdä, joskus sentään
vielä koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eikä ihmekään, jos
pajasta oli säännöllinen kalkutus loppunut, sillä astelipa ukko jo
yhdeksättäkymmentä, — eikä ollut poikaa siunautunut!

Kappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sepän
asuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat:
aitta, navetta ja sauna. Eivät olleet ne kallellaan ja ränsistymään
päin, sillä siellä puolen taloa piti naisväki komentoa ja huolta.
Sepän emäntä, Ieva, oli vielä varsin tanea ja topakka, vaikka olikin
jo puolivälissä seitsemänkymmenen, ja Saara sitten, tytär, oli vielä
paraimmillaan, ei täyttä neljääkymmentä. — Niin, siihen sen oli kotio
sallittu Saarankin jäädä, ei ollut ottajata sattunut.

Ja perheen jäseneksi voitiin lukea myös Kaunikki.

Sillä vaikkakin se oli vaan lehmä, oli se kuitenkin ikäänkuin koko
perheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen — niin miltei sairauden
— koko perheelle, mutta jos se terveenä ja täyteläisenä häntäänsä
huiski, heiluivat silloin iloisesti kädet sepän pirtissä. Ja annas
olla, kun se tässä kevättalvella varsin onnellisesti ja ilman mitään
jälkilaskuja eräänä yönä oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika
jukurin, oli tuvan puolella kuin ristiäiset ikään. Keitettiin sinä
päivänä päivälliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle.

Kun nyt kesäisinä aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee hän
sitä portilla vielä, silittelee ja kyhnyttää otsakuoppaa. Kaunikki
ynähtelee, ikäänkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja
tuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara
hakemaan menee. Eikä se tienvierustoita kuni, ei emätalon ohramaahan
pyri, vaikka ei olekaan aitaa edessä. Kotio se rientää, kotio — perheen
keskuuteen.

Siellä on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta
joenvarsi-heinää iltapalaksi lyönyt.

Ja kun Saaran puhdas, katajainen lypsinkiulu alkaa soida, kun maito
täysistä utareista sinne väkevänä suihkuna lentää, seisoo itse
seppämestari siinä vieressä tuore vasta kädessä. Milloin toiselle,
milloin toiselle puolen hän rientää, kärpäsiä hosuu ja itsekseen
puhelee: —

— Kas niin, Kaunikki-lehmäni, kymmenen kannua sinä nyt lypsät... ehkäpä
kerran kahteentoista nouset... Niin, Kaunikki-lehmäni, poishan minä
paarmat ajan... ajan minä...

Siinä he kaikki iltaisin puuhaavat Kaunikin luona. Ja he tuntevat,
että sen jälkeen kun pajan savupiippu putosi ja koko paja kallelleen
läsähti, on Kaunikki ollut heidän paras aarteensa. Ja siksi he häntä
vaalivat kuin onneaan ikään... ja kaikki he ovat onnellisia.

Kun aurinko jo painuu Änkäsen mäen taakse ja toiset pirttiin
vetäytyvät, käy Kaunikki tarhaansa pitkälleen pehmoiselle
lehtivuoteelle. Ja näkee unta, että hän ensi kesänä lypsää kaksitoista
kannua...

Eikä hän tiedä, että on monta lehmäraukkaa, joita paimenpojat
oksaisilla vitsoillaan ja kovasti parkuen kyöhäävät laitumella ja kylän
kujalla, ja joita piika vielä kotona kiululla kylkeen kolhasee tai
sääreen potkaisee. Eikä hän tiedä, että ne lypsävät vain kolme kannua,
eivätkä mielellään sitäkään.



Fiina.


On turha vaiva kylän poikien luulla häntä herrasväessä palvelleeksi
äveriääksi vanhaksipiiaksi. Turha vaiva juosta sen luulon mukaan.

Fiina oli komea, pulska ja täyteläinen, eikä mikään vanhapiika.
Perillisiä oli jo alun toisessakin polvessa.

Ja koska suku on tärkeä asia, erittäinkin jos se voidaan juontaa
ulkomailta asti,, on se kaikella kunnialla mainittava. Fiinan
sukukirjat olivat peräisin Skotlannista saakka, itse hänen
korkea-arvoinen äitinsä oli sieltä siirtolaisena maahan tuotu suureen
Laukeelan kartanoon.

Tämän ensimäisestä avioliitosta erään kotimaassa jalosti kasvatetun
Bill II:sen kanssa syntyi Fiina.

Sitä oli hoidettu ja juotettu vaaka kourassa, niinkuin ainoastaan
jalostetun, ulkolaisen rodun vasikoita juotetaan. Eikä voitu sanoa,
ettei sen vartalo olisi ollut kaunis ja sorja. Sen kaula oli hieno,
nahka suloisen venyvä ja sen jalat olivat sirot ja hyvästi seisovat.
Myös hohti sen karva aina niinkuin juhannusaikuisen nuoren koivun
valkea peite.

Peräkylän isäntä oli saanut sen Laukeelan paroonilta erään velan
korkoina.

Siinä se nyt seisoi Peräkylän navetan katoksessa. Vanha ruotimummo
ja liuma lapsia oli kilvan rientänyt ihailemaan sitä komeutta, vähän
tasaisemmin ja arvokkaammin asteli sieltä lihava emäntä.

Isäntä selitti ja silitti. Sellaista rotua ei monella pojalla olekaan!
Ei koko kylässä!

Fiina seisoi ja ihmetteli. Kuuli raollaan olevasta navetan ovesta
pienen ammahduksen sekä tuon tuostakin toistuvaa tyytymätöntä
yninää. Arvasi siitä navetan katoksessa olevansa, heitti säälivän ja
halveksivan katseen ovelle päin.

Navetassa oli uudelle tulokkaalle tehty tila oven vastapäiselle
seinälle lehmärivin keskelle. Oli vähän tasotettu lantaakin ja
levitetty tuoreita, tuoksuvia havuja alustaksi.

— Jaa-a, haju ei ole hullumpi... mutta ohhoh!

Fiina kompastui heti kynnysalle. Ikäänkuin vahingonilosta mölähti koko
navetta.

— Millaisia loukkuja ja kuoppia täällä oikeastaan onkaan! Ja rupu!
Hapan ja haiseva!

Fiina vilkaisi ympäristöänsä. Takkukarvaisia, likaisia ja pieniä olivat
naapurit. Hän puhahti halveksivasti, ei ollut näkevinään. Mutta silmiin
lensi taas se rupu-paha. Sementtiset olivat Laukeelassa pöydät...

Isäntä, joka hänet siihen oli omakätisesti sitonut, poistui, samaten
toisetkin. Navetan ovi kolahti linkkuun.

— No mikäs yö nyt yht'äkkiä tuli?

Yksikään entisistä asukkaista ei siihen saakka ollut uskaltanut
mitään virkata tuolle kiiltokarvaiselle herrassisarelle, itsekseen
vain puoleksi vihassa, puoleksi säälillä mölähtelivät. Mutta kun
vanha, toissarvinen Akka kuuli tulokkaan ihmettelevän sitä yötä, mikä
yht'äkkiä alkoi, niin ei hän malttanut enää kieltään hillitä:

— Älä yhtään ihmettele, tällaista yötä meillä riittää vähintäin puolen
vuotta kerrallaan... mitä joskus ruokaa tuodessa oven auki jättävät...
ja silloin kun lantaa vetävät. Teillä siellä kartanopaikoissa on
kuulemma navetat kuin kirkot... toista on peräkylillä. Ei täällä edes
jumalan auringolla herkutella.

— Senpä takia te sitten olettekin tuollaisia... likaisia.

— Niin, niin, kuinkahan kauan se sinunkaan juhlapukusi puhtaana pysyy!

Väsähtäneenä matkan vaivoista laskeutui Fiina pitkälleen.

— Sekös sinne utareihin pisti! Suuri kapula!

Fiinan mieleen välähti olki- ja sammalalustat Laukeelan navetassa.
Nousi ylös, suuttui, ja potkasi, jotta kalikka oveen lensi.

— Siivosti vaan, siivosti, naapuri, muutoin kun Justiina näkee, niin on
koipes poikki!

Ja koko navetta mölähti Justiinan muistaissaan. Siinä se on
lehmän hoitaja ja lypsäjä! Milloin on kylässä lennetty — ja se ei
herraparatkoon harvoin tapahdu — silloin suvaitaan tulla vasta
seitsemältä navettaan. Ihan milloin mitenkin. Ja sitten se huutaa
ja parkuu ja antaa kiulusta, niin että vanteet sarvissa. Sen
heinänkirpaleen, minkä sitten viskaa, senkin ensin itse sotkee ja
tallaa... ja hevostunkiosta kantaa lisää muonaa... niinkuin ei sitä jo
kerran olisi jauhettu.

— Ja katsos tuota sorkkaa, kyntynen kuin suksenkärki; sillä minä sen
vielä kerran kiuluineen päivineen nenilleen kamppaan...

Kaikkea ei Fiina jaksanut kuullakaan. Surullisen tylsästi tuijotti se
eteensä, pimeään, haisevaan rupuun. Nyt se ymmärsi sen, kerran kartanon
navetassa kuulemansa juorun, ettei joka talossa talvisydännä aina
kahvimaitoakaan saada.

Ja kun Justiinan ruokoton haahmo oven raossa vilahti, vavahti Fiina
niinkuin kaikki muutkin lehmät.

Ei Laukeelan navetassa sellaista elämää pidetty, vaikka monta lypsäjää
oli. Ja jos sitten olisi lypsänyt, mutta kun puoleen maitoon Fiinankin
jätti! Vähemmästäkin saadaan utarepakotuksia ja kovettumia!

Vähitellen tuli Fiina yhtä takkuiseksi ja likaiseksi kuin toisetkin.

Ei se tuskin muistanutkaan kiiltokarvaansa enää. Jalan asento muuttui,
siitä tuli vielä siitäkin pihtikinttu. Eikä se, jonka nimi oli suurissa
sukukirjoissa, jaksanut pimeässä navetassa luhtaheinää purren edes
terveenä pysyä... lypsy oli niin ja näin. Se kuihtui ja laihtui ja
ainoastaan sen suurempi koko vielä muistutti kartanoperää.

Justiina oli jo sen nimenkin oikaissut:

— Viinu!



Mitä Kankaanpään Malakias Pääsiäisenä päätti.


Pääsiäisen nurkissa on niin monta pitkää päivää, on se pitkäperjantai
ja ne välipäivät ja runtupäivät siinä varsinaisten juhlapäivien
lisäksi; kukapa sitä jaksaisi koko aikaa kotosella olla ja ainoastaan
oman mämmin makua tunnustella. Ja mämmiä se on mämmi anopinkin
tekemä. Nuuttilan Vihtori oli jo kiirastorstaina Kankaanpään pihaan
karauttanut. Pitihän toki Hilmaakin kotona käyttää, kun vasta viime
kesänä sen sieltä noutanut oli.

Kankaanpään Malakias oli varsin tyytyväinen vävypoikaansa, sillä olipa
hän nähnyt Vihtorin oikein vantterasti ja hartiavoimin iskeneen kiinni
talonsa töihin, oli havainnut, miten poika muutaman vuoden isännöityään
oli taloa kohentanut, järjestänyt pellot ja nurkat, niin että Nuutila
oli kylänsä ensimäiseksi taloksi noussut. Ja niin oli Malakias heti
Hilmallekin sanonut, jotta mennä vaan, ei siinä tyhjän rekeen istu.

Se oli Malakias aina itsekin ollut sellainen pellonmies. Keväästä
alkaen, niin pian kuin sinne kyntö- ja kylvötöihin pääsi, kulki hän
joka päivä kasvuaikanakin vainioitaan silmäilemässä hamaan siihen asti
kuin kultatähkäiset lyhteet kuhiloissa seisoivat. Ei ollut sitä miestä,
joka olisi tainnut Malakiaalle sanoa: "katsoppas kauraasi, puoleen
hävinnyt on", tai: "roskan on vallassa Kankaanpäänkin perunamaa". Ei
ollut sitä miestä, sillä ankara oli isäntä Malakias, työtä tehtiin
Kankaanpään pelloilla, eikä niistä voimakaan uupunut. Mutta tiesipä
hän sen itsekin, eikä ollut hyvä niissä asioissa hänen nenälleen
hypätä, ei itse seuran konsulentinkaan. Siitä se oli peruisin Malakiaan
kovakorvaisuus kaikkia kiertäviä saarnaajia kohtaan.

Mutta koska ikinä vävypoika, Nuuttilan Vihtori, taloon tuli,
riittivät tuskin päiväkaudet ja pitkät puhteet heidän innokkaisiin
viljelysjuttuihin. Kerrottiin siinä entiset kokemukset ja uusien
yritysten alkua pohdittiin. Varsinkin nuorella miehellä, Vihtorilla,
oli paljon uutta hautumassa, osaksi jo alulleenkin pantua.

Niinpä nytkin koko pitkät pyhät näissä rakkaissa asioissa askarreltiin,
taas useampaan kuin yhteen kertaan tallit ja navetat kierrettiin.
Otti se sitten Vihtori kerran siellä navetan ovella seistessään
noin niinkuin kautta rantain puheeksi erään seikan, joka mielestään
Kankaanpäässäkin oli laiminlyöty, niin vankasti kuin taloa asuttiinkin.

— Katsokaapas tuota tummanpuhuvaa sakeata lätäkköä tuossa lantatunkion
ympärillä. Menee siinä voima hukkaan, lausahti Vihtori.

— Sitä minä tässä olen harmitellut, kun tuli tämä uusi navetta
sementtilattiainen laitettua, parempi oli entinen lantapohjainen.
Toisellaista oli se lanta. Vaikka eipä sen puolesta, ettei meidän
pelloilla voima riittäisi, kehasi lopuksi Malakias.

— Riittääpä tietenkin, vaan paremmin riittäisi, jos tuokin kaikki
talteen tulisi.

— No?

— Tuo tuossa, mikä kohta paksuna virtana juoksee omille teilleen, vaan
ei pellolle. Tuohon lätäkköön tuossa lantatunkion ympärillä se on paras
voima liuonnut. Mitähän jos olisi ensi kesänä laittaa tuohon oikea
lantasäiliö.

— Niinkö arvelet... mitähän jos olisi...

Alkoi se sitten Vihtori haastella, että kyllä se sementtilattiainen
navetta hyvä on jo näin tähän maailman aikaan, kun meijeritalous vaatii
suurempaa puhtautta maidon käsittelyssä. Mutta kuka kerran sellaisen
laittaa, sen pitäisi samalla myös sellainen lannansäilytyspaikka
varata, missä ei paraat voima-aineet lannasta häviämään pääse.
Varsinkin pohja pitää siinä olla tiivis ja läpäisemätön, joko kivistä
tai savesta tai tykkänään sementistä laskettu. Ja joka tapauksessa
pitää olla virtsakaivo sen yhteydessä, alla. Kun sitten vielä pienet
syrjämät ja ympäröivä oja estävät juoksevan veden sivultapäin valumasta
sinne, ja ehkä katto pannaan liikoja sadevesiä estämään, niin
pakostahan siellä täytyy lannan säilyä.

— No niin pitäisi, niin pitäisi, myönnytteli Malakias. Sinähän sen
tiedät, sinulla kun jo ne laitokset ovat.

— Vasta nuo viime kesänä minäkin laittamaan jouduin, ja kyllä sen nyt
näkee, että eri tavalla sitä karttuu lantaa ja toisellaista se on
laadulleenkin. Kun siihen lantasäiliössä vielä sekoittaa mutaa, niin
ei tarvitse pellolle niin paljon sitäkään vetää tunkioita tehdessä,
ja sillä tavalla mutakin paremmin ehtii muodostua lannaksi, ja kaikki
vahingolliset aineet — niinkuin liialliset rauta- ja aluna-ainekset,
jos niitä sattuu mudassa olemaan — palavat pois siihen mennessä, kun
sitä kasvit alkavat tarvita.

— Vieläkö siinä muuta erinäistä hoitamista on? tokasi jo innokkaasti
Malakias.

— Niin siinäkö lannassa siellä lantasäiliössä?

— Siinäpä siinä.

Vihtori jatkoi selvityksiään. Sanoi, että pitää sitä aina jonkun päivän
perästä tasoitella siellä ja polkea vähän tiukempaan, jottei liiallinen
palaminen pääse tapahtumaan. Se näet aiheuttaisi voima-aineiden,
niiden kasviravintoaineiden hukkaan menon, varsinkin se typpi-niminen
kasviravintoaine kuuluu olevan herkkä haihtumaan ja muutenkin häviämään.

— Kyllä on sinulla typet ja tupet, pisti Malakias, ei kuitenkaan
selvityksiin kyllästyneenä, muuten vaan omia aikojaan.

Ja Vihtori ei ollut kuulevinaan, sen kun toimitti, että aina noin parin
viikon päästä olisi hyvä kastella sitä lantakasaa. Virtsakaivoon on
laitettava pumppu, jonka avulla tämä kasteleminen virtsavedellä voidaan
ilman sen suurempia puuhia toimittaa. Se näet se kasteleminenkin
osaltaan järjestää sitä palamista, jotta se voi kohtalaisesti tapahtua,
niin että koko lantakasa multineen päivineen muodostuu oikein hyväksi
ja voimakkaaksi lannaksi. Ja siihen ne sopii yhteen paikkaan koota
hevoslannat, sianlannat ja kaikki, myöskin makkilanta, koska sekin
siinä yksillä vaiheilla sattuu olemaan. Sitä kun ollaan näin tarkkoja
tässä lannan kokoomisessa ja hoidossa niin saadaan ruveta taas
viljelyksiäkin syventämään ja laajentamaan. Tuokin? Lakeisniitty
sietäisi jo tulla käännetyksi, eipä se sellaisenaankaan enää mitään
tuota, päätteli Vihtori.

— Ei tuotakaan, myönnytteli Malakias. Ja perää näissä on sinun
puheissasi. Pitänee se nyt heti ensi kesänä lantasäiliön pohja varata
oikein pitäväksi, ja muutenkin tehdä niinkuin puheena oli.

Yhdessä siinä sitten paikkaa tarkastelivat ja työtä suunnittelivat. —

Kun Vihtori Hilmansa kanssa sitten keskispyhänä poislähtöä teki,
saatteli Malakias-ukko heitä aina kujaportille asti ja siinä kättä
puristettaessa, suu naurun myhäkässä Vihtorille nyökkäsi:

— Ei nuo tyhjäntalteen menneet nämäkään pääsiäisen pyhät.



Miten Heiskas-Taavetin talo nousi.


Kahta vaille viisikymmentä oli jo Heiskas-Taavetti, eikä hän siitä
lähtein kuin miestenkirjoihin tuli ollut yhtä ainoata talvea
kotona ollut, vaikka jo alun kolmattakymmentä vuotta oli talon
isännyyttä pitänyt. Talvet olivat jäpijärjestään menneet ajotöissä ja
rahdinvedossa. Oli milloin Kronstadtissa milloin Pietarissa ajurin
ammatissa oltu.

Ja sillä aikaa sai naisväki talon kaikki asiat hoitaa sekä työt
toimitella. Ja vaikka ei Anna-Leenan, Taavetin muijan, ymmärryksen
juoksu suinkaan ollut niitä tyhmimpiä, oli kuitenkin varsin
ymmärrettävää, että talo vähä-vähältä alkoi rapistua ja huonota.
Varsinkin kun ei lapsilaumaankaan ollut sattunut ainoatakaan
poikaa siunautumaan. Ja kun Taavetti sitten keväisin palasi kotiin
muutamaan kymmeneen ruplaan nousevan säästönsä kera, oli siellä
aina säännöllisesti häntä vastaanottamassa puute, — olipa toisinaan
sillä välin perheen suulukukin taas yhdellä lisääntynyt. Tuo pieni
kertynyt säästö tarvittiin hyvinkin makeasti leivän ja elintarpeiden
hankkimiseen. Ja niukin naukin se juuri uutisen rajaan riitti, — eipä
aina niinkään, ja silloin karttui kauppiaan kirjoihin lisää numeroita.
Peltojen parantamisesta ja talon korjaamisesta ei uskaltanut untakaan
nähdä.

Mutta olipa sitten kylään perustettu maamiesseura. Nuoremman polven
isäntämiehet siinä alkuhommissa olivat, mutta vuosien varrella
melkein kaikki kylän vanhat ukotkin mukaan liittyivät. Niinpä oli
Heiskas-Taavettikin tullut siihen ruvenneeksi, jo useampia vuosia oli
siinä jäsenenä ollut. Ja olihan hän siellä keskusteluista ja yhteisistä
yrityksistä yhtä ja toista tarpeellista ohjausta ja apua saanut — ei
sitä kieltää tahtonut. Mutta se häntä pakkasi hieman kismittämään, kun
ne aina sitä vossikkana kulkemista siellä paheksuivat. Sanoivatpa jo
kerran päin naamaa hänelle, että "ei siitä Taavetinkaan talo nouse,
ellei se niitä Kronstadtin reisuja poikkeen heitä". Niin ne sanoivat.
Ja siitä puheesta hän närkästyi siihen määrin, että päätti niille
koiranleuvoille näyttää, kuka se keväällä ruplatukkoja selailee. Ja
niin meni hän taaskin heti joulusta tuohon tavalliseen talvireisuunsa.

Mutta sepä olikin hänen viimeinen talvireisunsa. Sillä typötyhjänä hän
keväällä palasi, olipa tammansakin paljoa laihempi kuin lähtiessä. Niin
kehnot olivat ajot olleet.

Ja kun seuraava syksy tuli, ei hän enää kotonakaan talvireisusta
mitään puhunut. Sillä olipa hänellä hiljainen aikomus jäädä nyt kerran
muutteestaan kotiin koko talveksi. Ja olihan hän sitäpaitsi jo siinä
iässäkin, ettei enää tehnyt niin mielikään kaikissa nurkissa rehkimään.
Niin, kahta vaille viisikymmentä jo.

Eikä Taavetti talveaan hukkaan käyttänyt. Hän tahtoi koitella, oliko
niissä kuulemissaan puheissa ja neuvoissa oikeata perää, antoiko tuo
kotoinen työ tosiaankin paremmat päivät kuin se ainainen ajo. Niinpä
ryhtyi hän heti sinä talvena vetämään savea Hanssunpohjan uutismaalle
ja mutaa lantatunkioon siinä kotitontilla. Ennen ei Heiskasen talossa
milloinkaan oltu talvella minkäänlaisia lantatunkioita pellolle tehty,
saati sitten vielä niitä mudalla lisätty.

Keväänkorvassa hän vielä toisten ihmeeksi karhitsi vanhan heinämaansa.
Poltti kirren päällä sammalen ja antoi tuolle vanhalle nurmelle
pintalannoituksen.

Niinpä ne sitten sen talviset kirret sulivat. Mutta kun seuraavan
kesän syyspuoli tuli, lainehti Heiskasen pellolla vilja monin kerroin
uhkeampi kuin koskaan ennen. Eikä oltu sellaista heinääkään ennen
Heiskasessa kaadettu.

Heti ensimäisen yrityksen onnistuttua näin hyvin, päätti Taavetti
seuraavinakin talvina kotona pysyä. Sillä jopa hänkin tajusi, ettei
ole pelkän akallisen väen haltuun taloa uskomista. Eikä Heiskalaan sen
perästä enää puute nokkaansa pistänyt.

Ja kolmen vuoden kuluttua rakensi Taavetti karjalleen uuden navetan.
Ja rakensikin sen sellaisen, että maamiesseuran toimeenpanemissa
kilpailuissa heti nappasi palkinnon "hyvästä navetan sisustuksesta".

Vähin erin — kun peltojen rehusato yhä eneni, karja ja tuotanto samalla
kasvoi — alkoi hän kauppiaaseen maksella niitä entisiä velkojakin.

Näin nousi Taavetin talo. Näin tuli hänestä omalla konnullaan eläjä. Ja
hän melkein häpesi sitä, että oli miehuutensa parhaat päivät joutavissa
talvireisuissa menettänyt.

Ja kun pitkinä talvisina iltoina perhe istui kotoisen, räiskyvän
takkatulen lämpimässä loisteessa, kiertyi sydänala toisinaan niin
kummasti. Silmään pakkasi väkisinkin vesi herahtamaan, kun hän katsoi
lieden luona askartelevaa vaimoansa ja hänen ympärillään suloisesti
puhjastavaa lapsilaumaa. Nyt vasta ymmärsi Taavetti, mikä on _koti_. Ja
hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kun hän edes vanhoilla päivillään
oli havahtunut näkemään, että pellossa se on periturva.



Kuosmasen kaalikset.


— Kyllä on suuri hyöty tuostakin kaalista! Osta ensin siemen, osta
toisen kerran taimet ja vihdoin viimein osta itse kerä, ennenkuin
kaalin makuun pääset, pauhasi Kuosmas-Jussi tupaan tullessaan. Saa olla
viimeinen niinkuin oli ensimäinenkin kerta kun mokomia reistailen,
lisäsi hän, paiskasi hattunsa penkkiin ja istahti itse viereen.

Emäntä, joka niitä kaaliksia oli hopittanut ottamaan, ei virkkanut
mitään, nostelihan vain leipiä lapiolle ja pisteli uuniin. Tuon nuotin
oli hän monesti kuullut, aina kun Jussi sattui kaalimaan ohi käymään.

— Siinä niiden kera rimpuiltiin kaiken kevättä, ja siellä ne nyt ovat —
yhtenä ruotona, tohahti taas isäntä.

— No kerrankos vahinko sattuu, uskalsi jo emäntä. Entäpä me emme osaa
niitä vielä oikein hoitaa, äkkinäisiä kun ollaan.

— Vai ei ole hoidettu! Sinne vedin keväällä parhaat kullat — tyhjän
takia.

— Mikäs siellä nyt sitten hätänä?

— Kävisit joskus katsomassa sinäkin. Parast'aikaa...

Lause jäi kesken, sillä samassa astui tupaan kirkonkylän miehiä, Tupala
ja Rantamäki.

Sanoivat kulkevansa maamiesseuran puolesta tarkastamassa juuri-
ja kyökkikasviviljelyksiä. Ja kun Kuosmanenkin oli kilpailuun
ilmoittautunut, poikkesivat taloon.

— Lie ilmoitettu, mitä lie, vaan eipä noista kaikista
ilmoittelemisista. Ei nuo ole ottaneet meillä menestyäkseen.

Mutta vaikka Kuosmanen kielteli lähtemästä koko kasvismaalle, tahtoivat
Tupala ja Rantamäki kuitenkin mennä. Eikä siinä muu auttanut kuin
lähteä vaan. Emäntäkin pyörähti jälestä, pistettyään kiireen kaupalla
uunista pois jo paistuneet suloisesti tuoksahtavat leivät.

— Voi veikkonen, minkä ovat tehneet! Kirkonkylän miehet laukesivat
ihmettelemään sitä matojen paljoutta. Ei ollut kaaleista varsinkaan
muuta kuin ruodot jäljellä. Ja mikä vähän säilynyt oli, oli sekin
tuollainen korkea, pienikeräinen pirpana.

Emäntä ei sanonut sanaakaan, sillä eipä ollut hän kaalimaatansa niin
viheliäiseksi luullut, kun ei moniin aikoihin ollut käynyt siellä.

— Näin sitä minullekin kävi, pisti hyvänsävyisä Rantamäki, kun
ensimäisiä vuosia näitä kaaliksia yrittelin. Mutta työ tekijänsä neuvoo.

— No sitähän minä vasta Jussille toimitin, ehätti emäntä, että mistäpä
sitä äkkinäinen.

— Olisit sinä katsonut, sinulle nämä kuuluvatkin, paukkasi Jussi. Mutta
kunhan turnusmaalle mennään, niin toista näette!

Selittelivät ne sitten kirkonkylän isännät, jotta ahkerasti pitää käydä
kasvismaalla, joka päivä. Siellä on kitkettävä ja mullattava, jos näet
madon ilmestyvän, on se pois noukastava, jopa perhosetkin haavittava.
Iltahetkenä sinne pistäydyt tai opastat lapset vasiten sen huolenaan
pitämään.

— On mullittamiset ja mallittamiset, mahtaako noista edes vaivojaan
saada...

Sanoivat saatavan. Ja neuvoivat vielä miten tuo multaaminen on
toimitettava, alimpiin lehtiin asti, sitten se paremmin kerää tekee
kaali.

Punajuuri ja porkkana siinä näkyi riitelevän rikkaruohon kera.
Rautanokkonen paikkapaikoin ylinnä herrasteli. Osoitti se sitä Tupala
emännälle ja sanoi, että eihän se Jussin asia ole tuo, emännän ne pitää
rikkaruohot perata omasta viljelystilkustaan.

Ei siihen emäntä mitään osannut, tunsi kai asian niin olevan. Läksi
kyökkiään kohden ja kutsui vieraita turnusmaalta palatessa kahville
poikkeamaan.

Kun miehet tulivat turnusmaan aidan luo, kehasi Kuosmanen:

— Katsokaapas tuota vartta! On siinä mittaa!

— Jaa-a, lihavata on.

Käytiin lähemmin tarkastamaan. Kyhnäsi Tupala kylkeen Rantamäkeä,
osoitti turnuksen juuria. Sormea paksua!

— Niin se on, katsopa nyt Kuosmanen, alkoi Rantamäki, alotteleva
juurikasvien viljelijä ei tahdo muistaa aina kaikkia töitä tehdä.
Sinäkin olet tässä maan näköjään hyvin lannoittanut, hyvin siemenen
kylvänyt, mutta sitten olet kokonaan unohtanut ne "pikku työt",
harventanut et lainkaan ole. Ei se ole tämä viljelys sillä hyvä, että
vain kylvää ja sadon korjaa.

— En minä tuota niin unohtanutkaan, arvelin vaan, että jos se siitä
hyvinkin itse itsensä harventaa; enemmänhän karttuu.

— Ei, veikkonen, kartu! Katso nyt itse, sormen vahvuista juurta se
vasta on tehnyt, eikä paljoa enempätä tekisikään, kun noin ihan
kylki kyljessä ovat. Ota nyt vielä ja harvenna tämä, jätä ainakin
miehen vaaksan verran taimien väliä, saatpa nähdä, että se sentään
syksyyn mennessä vielä joltisenkin sadon antaa. Näet koko kyökki-
ja juurikasviviljelyksen menestys riippuu juuri siitä, että maa
tulee pidettyä vapaana rikkaruohoista ja samalla kuohkeutettua sekä
juurikasvit aina aikanaan harvennettua. Voit harventaa pari kertaa,
ensimäisen kerran silloin, kun taimet ovat sormen mittaisia, noin
neli-, viisilehtisiä, silloin voit kuokalla lyödä osavat välimaat ja
jättää vielä useamman taimen ryhmään. Kun ne sitten pari viikkoa siinä
varttuvat ja toisiaan jo alkavat syrjään työnnellä, niin sen taimen,
mikä vankin on, sen jätät, muut otat ihan tarkkaan pois. Yksi ainoa
taimi saa paikkaaseensa jäädä.

— No no, myönnytteli Kuosmanen.

Alettiin astella taloa kohden.

— Katsotaanhan sitten tulevana vuonna.

Kun vieraat poistuivat, ajoi Kuosmanen heti kaikki muijat ja lapset
kasvismaalle. Siinä kitkettiin ja harvennettiin, noukittiin matoja ja
mullitettiin.

Kukin lapsista sai oman pienen osan hoitoonsa. Ja se, jonka pikku pelto
paraassa kunnossa pysyisi, se saisi syksyllä oikein oman kuokan.

— Miksei isä meille ennen näyttänyt? — kysyivät lapset, tämä on niin
hauskaa, kun saa peltoa hoitaa!

— No neuvotaan vasta paremmin, kunhan tässä itsekin... äitikin neuvoo
sitten. Ensi vuonna saatte heti keväästä lähtein omat peltonne...
siellä saatte vaikka kaiket päivät puuhata.

— Niin, ja sitten saadaan talvellakin naurista ja kaikkia!

— Ja ammutkin saavat oikein paljon nauriita, oikein suuria nauriita!



"Maahenki".


Maailma on väärällään kaikenkaltaisia "henkiä". Niitä on porsashengestä
aina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan
neljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu
niin varsin hääviä henkiä olevankaan.

Ja henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin,
sillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt
on.

Hämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja
kunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se
löytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen
viettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan
ja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se
korpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä
vielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku
näyttänyt.

Ja kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt,
paisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi
venähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu
hyvä.

Ja niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika
vielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin
käänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea
ja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen
aikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut
hallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen.

Jo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa
muuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi
raatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli,
että eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi
lie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan,
jota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä
äijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi.

Syveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi
talo ja lujeni miesten mieli.

Se kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä,
jonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa
kokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa
rajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen
apuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä
hän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi
hän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa.
Ajotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei
moiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja
mennessään mumisi: "on tuolla vielä korvessakin tarvis."

Niin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen
vastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä
Kodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki.

Tarttui peltolaisten esimerkki. Pelto pehmeni, niitty avartui, aukeni
kylän ympärillä korpi. Silloin pystymmäksi nousi myös isäntäin pää.

Mutta Tukkusetelin nokka ei enää niin punoittanut, ja sanottiin siellä
muutamia vuosia sen jälkeen housunvyötäreitä lyhennetyn ja liivin
leveätä tamppia tiukennetun.

Mutta Maahenki eli onnellisena Kodinhaltijan kera. Ja heidän verensä
jälkeläiset asuivat paikkakuntaa vahvasti ja vauraasti. Heidän
poikainsapojista siirtyi yksi sinne toinen tänne ympäri koko korpisen
maamme. Ja mihin ikinä ne tulivat, oli ikäänkuin turve olisi lähemmäksi
ihmistä tullut, niin ne lujittivat höltyneet siteet maan mustan mullan
ja sen viljelijän välillä. Menestys seurasi heidän askeleitansa, ilo
istui heidän tupansa kynnyshirrellä ja tyytyväisyys hymähteli pitkän
perhepöydän päässä.



Seppälän Aapo.


Sinä yönä ei Seppälän Aapon silmääni hiipinyt.

Illalla oli isännän, veli Markun, kanssa taas sattunut yhteenotto.
Niitä oli viime aikoina alkanut sattua yhä useammin.

— En penniäkään anna, ruuassa ja vaatteessa tässä olet enemmänkin kuin
kylliksi saanut!

Niin oli Markku kivahtanut, ei viittä markkaa hellittänyt. Silmät
vihaisesti välähtivät, kun porstuakamarinsa oven kiinni paiskasi ihan
Aapon nenän edessä.

Oli hän silloin ollut näyttämäisillään sille, missä oikeus on. Veret
sävähtivät kasvoille, luinen nyrkki jo ovenpieliä tapaili, mutta
sentään hän luontonsa vangitsi, ei isän jättämää taloa tahtonut
tappelulla hävittää.

Ei nyt kelvannut uni. Aitassaan vuoteella lojui Aapo, imi piippua ja
mietti. — Sinä kesäisenä yönä kääntyi lehti hänen elämänkirjassaan.

Lyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut
aamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon
nyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai
"vaatteessa ja ruuassa!" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne
vaatteet...!

Raskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä
jokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen
silmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä
keskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen
nyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa,
mikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On... olisi, jos
ottaisi.

Kuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän
pihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin,
ettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt...

Läpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi
etumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten
suon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat.
Tuossa on oja... oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua... tässä
poluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä
luolakuopassa monet sateet oli pitänyt...

Polku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli
mahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia.

Järven rannassa on suurenlainen niitty. Kun Aapo tuli niityn laitaan,
aikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän
kirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison
oikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä.
Kaupungista... niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta
seuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan... vaikkapa iäksi
menköön...

Hän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen
risteyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin
hän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta
ei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin
houkuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti
katsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi... Hän ei voinut vastustaa
haluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella
oli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli,
yli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla
olevaan latoon.

Siihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa
odottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille
halonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän
muisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin
oli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä
heinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen
huomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen
kynnyksen yli... He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois
oli Marjaanan lähteä pitänyt... kesken heidän kauniita toiveitaan...;
niistä ei kukaan tietänyt... ei kukaan... Vasta illansuussa hän
huomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä
vuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen
keskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo
on alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan
hautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen
puolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi
hävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi
hänen päähänsä isävainajansa sanat: "Seppälän korvissa tarvitaan lujat
kuokat ja kovat kourat. Tilaa on... rakentakaa sovussa ja peratkaa
viljelykselle se, mikä minulta jää!" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen
Patamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän
maat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista
taloa...

Ja toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja.
Hän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi
ympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina
päivänlaskuja.

— Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään,
ajatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja
vähän evästä Seppälästä.

— Se ei varkaudeksi tule... itse olen kirveenkin takonut jokisepän
pajassa... ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. —

Ei ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta
paikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka
pirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä
käynnistään.

Nyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt
korpeen!

Tie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle
Palanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana
pienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle,
ja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman
kuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti
Patamon korpea.

Se on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven
pohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta
Isomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja
rotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien
kuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat
metsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva
sen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui
pitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi.
Siinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa
kyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina
oli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten
suojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä
korjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä,
särjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta
kalakonttia sieltä kotiin tuonut.

Niinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen,
turvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana
asustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja
kattoa korjasi...

Sen otti Aapo nyt asuntopaikakseen.

Järven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai
hiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa
pienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä
kylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä
lomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä
eväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti
särpimen apua.

Tullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli
hänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven
varalle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla
oksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman
kiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt
olevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut.

Mitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai
kesäisestä raatamisestaan.

Seuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen
päätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä
pitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan
savupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä
pieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven
uutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän
sellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen
uurastajan.

Mutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven
rannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli
siellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle,
ja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja
siellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma
talonsa.

Sittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen
pusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat
päivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä
painuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään
maata menivät.

Aapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin
tuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan
tyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein
jyrähtelevä ilta.

Eräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena,
turmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn
herätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista
kuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto.
Kiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin
vinkasi vihuri... rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi
eteisen oven auki... ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle
läksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna
ja vonkuna... tempaus tuima... kortena maahan rymähti pirtin vierellä
seisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä
yössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen.

Vasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun
surullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon
jäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä
nähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli
ikuisen asumuksensa ottanut...

Mutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen
merkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä
talossa.

Yhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä
aikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan
suurten metsärahojen varassa.

Tämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle
ostettu.

Tämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma —





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maahengfen uskossa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.