Title: Puolan juutalainen
Author: Erckmann-Chatrian
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Puolan juutalainen" ***


PUOLAN JUUTALAINEN

Kirj.

Erckmann-Chatrian


Ranskan kielestä suomentanut

B. F. S.



Hämeenlinnassa,
Hämäläinen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella,
1879.



Ensimmäinen Osa.

Joulunaatto.


Sali Elsassilaisessa ravintolassa. Pöytiä, penkkejä, rautauuni, iso
seinäkello. Ovia ja ikkunoita peräseinässä kadulle päin. Oikealla
ovi, joka viepi sisähuoneisin. Kyökin ovi vasemmalla. Oven vieressä
iso tamminen tarjinpöytä. Ilta, lamppu palaa pöydällä. Catherine,
pormestarin vaimo, istuu rukkinsa ääressä. Metsänvartija Heiniich tulee
peräovesta; hän on aivan valkea lumesta.


I.

CATHERINE, HEINRICH.

HEINRICH (jalkojaan koputellen.) — Tulee nyt lunta, rouva Mathis, yhä
sitä vaan satelee. (Asettaa pyssynsä seinäkellon taakse).

CATHERINE. — Olette vielä täällä kylässä, Heinrich?

HEINRICH. — Herranen aika, olenhan minä; nyt on joulunaatto, pitäneehän
vähän lystäillä.

CATHERINE. — Tiedättehän, että jauhosäkkinne on valmiina myllyssä?

HEINRICH. — Hyvä, hyvä, en ole kiireissäni; Walter nostaa sen paikalla
rattailleen.

CATHERINE. — Onko uudestakastaja vielä täällä? Minä luulin nähneeni
hänen lähtevän täältä jo aikoja sitten.

HEINRICH. — Ei, eikö mitä! Hän istuu "Kultalampaassa" putelia
puistellen. Minä vasta näin hänen rattainsa ryytikauppias Harvig'in
kohdalla; siinä sokeria, kahvia, kanelia, kaikkityyni lumen peitossa.
He! he! he!.... Sitä on iloinen poika... Hän rakastaa hyvää viiniä....
hän on oikeassa. Me lähdemme yhdessä.

CATHERINE. — Ette pelkää ajavanne kumoon?

HEINRICH. — Vielä mitä! Te lainaatte meille lyhdyn. Tuokaatte vaan
mulle mitta valkeata viiniä! tiedättehän te, sitä helppoa Hünevir'in
valkoista? (Istuutuu nauraen).

CATHERINE (huutaen). — Lois?

LOIS (kyökistä). — Mitä rouva tahtoo?

CATHERINE. — Yks mitta Hünevir'iä herra Heinrichille.

LOIS (kyökistä). Paikalla.

HEINRICH. — Tuo helppo viini lämmittää; tämmöisellä ilmalla sitä
tarvitsee.

CATHERINE. — Niin on, mutta olkaa varoillanne, se on myös voimakasta.

HEINRICH. — Olkaa huoleti, kaikki käy hyvin. Mutta sanokaapa, rouva
Mathis, meidän pormestarimme, häntä ei näy....Olisiko hän sairas?

CATHERINE. — Hän on lähtenyt Ribeauville'hen, siitä on jo viisi päivää.


II.

EDELLISET. LOIS.

LOIS (tullen sisään). — Tässä on putelli ja lasi, herra Heinrich.

HEINRICH. — Hyvä, hyvä! (Hän kaataa lasiin). Vai niin! pormestari on
Ribeauville'ssa?

CATHERINE. — On, me odotamme häntä tänä iltana tulevaksi: mutta luota
vaan miehiin, kuin he ovat kotoa poikessa!

HEINRICH. — Hän varmaankin, on lähtenyt viiniä tiedustelemaan?

CATHERINE. — Aivan niin.

HEINRICH. — No! Voittehan te arvata, ettei serkkunne Both ole
laskenut häntä palaamaan aivan paikalla. Kas se on asia, joka minua
miellyttäisi, tuo aika ajoin matkusteleminen ympäri viiniseuduissa. Se
olisi minusta mieluisempaa työtä, kuin metsiä juosta. — Maljanne, rouva
Mathis.

CATHERINE (Loisille). — Mitä sinä siinä kuuntelet, Lois? Eikö
sinulla ole mitään tekemistä? (Lois menee vastaamatta). Pane öljyä
pikkulyhtyyn, Heinrich ottaa sen matkalleen.


III.

EDELLISET, PAITSE LOIS.

CATHERINE. — Noiden palvelijoiden pitää kuunnella kaikkea mitä tapahtuu!

HEINRICH. — Minä pidän veikan, että pormestari on lähtenyt hääviiniä
hakemaan?

CATHERINE (nauraen). — Se on hyvin mahdollista.

HEINRICH. — On... vast'ikään, kuin istuimme "Kultalampaassa",
puhuivat juuri, että Neiti Mathis on menevä naimisiin santarmiston
kortteerimestarin, Christianin kanssa. Se oli minun vaikea uskoa.
Christian on kyllä suora ja rehellinen mies, ja kaunis mies myöskin,
ei voi kukaan sitä vastaan väittää, mutta hänellä ei ole muuta kuin
palkkansa, kuin sitä vastaan Neiti Annette on rikkain tyttö koko
kylässä.

CATHERINE. — Te luulette siis, Heinrich, että pitää rahoihin aina
katsoa.

HEINRICH. — En, en, päin vastoin! Minä vaan arvelin, että pormestari...

CATHERINE. — Niin! kas siinä te petytte, Mathis ei edes kysynyt:
Paljonko teillä on? — Hän sanoi paikalla: Jos vaan Annette on
tyytyväinen, kyllä minä suostun!

HEINRICH. — Ja neiti Annette on tyytyväinen?

CATHERINE. — On, hän rakastaa Christiania. Ja koska emme muuta tahdo
kuin lapsemme onnea, emme katso rikkauteen.

HEINRICH. — Jos te kaikki olette tyytyväiset, olen minäkin tyytyväinen!
Christianilla näkyy olevan hyvä onni; minä mielelläni tahtoisin olla
hänen sijassaan.


IV.

EDELLISET, NICKEL.

NICKEL (tulee, kantaen jauhosäkkiä päälaellaan). — Tässä on
jauhosäkkinne, herra Heinrich; hyvästi mitattu!

HEINRICH. — Se on hyvä, Nickel, hyvä, pane se johonkuhun nurkkaan.

CATHERINE (käyden kyökin ovelle). — Lois, sinä voit valmistaa Nickelin
keitoksen.

HEINRICH (nousee istuiltaan). — Ah! katsotaanpa, onko mulla kaikki
kapineeni. (Aukaisee laukkunsa). Tuossa ne on ensiksi jauhot...
tässä on tupakki, kaneli, jäniksenhaulia... tässä kaksi naulaa
saippuata....puuttuu jotakin... Ah! suolat... Olen unhottanut suolat
Harvig'in puotiin .. Kyllä vaimoni olisi äänen päästänyt!... (menee
ulos).


V.

CATHERINE, NICKEL, sitten HEINRICH.

NICKEL. — Tietäkää, rouva, kuin joki on niin jäätynyt, että, jos myllyä
seisottaa, niin jäät tulevat kohta sulunreikään asti, ja jos jauhamista
taas pitkittää, voisi käydä niinkuin silloin kuin iso myllyratas
särkeytyi. Raelunta vaan sataa... En ymmärrä, mikä tässä on tehtävänä.

CATHERINE. — Täytyy odottaa, kunnes Mathis tulee. Eihän meillä ole
enää paljon jauhattavaa tällä viikolla?

NICKEL — Ei, suuri joulutungos on jo ohitse... joku parikymmentä säkkiä.

CATHERINE. — Se on hyvä; sinä voit nyt syödä iltasesi; Mathis ei viivy
kaukaa. (Heinrich tulee perältä, pussi kädessä).

HEINRICH. — Tuossa on ostokseni. Nyt minulla on kaikki. (Asettaa pussin
laukkuunsa).

NICKEL. — Minä siis voin seisottaa myllyn, rouva Mathis?

CATHERINE. — Tee se, voithan syödä jäljestäpäin. (Nickel menee
kyökinovesta, Annette tulee oikealta).


VI.

CATHERINE, HEINRICH, ANNETTE.

ANNETTE. — Hyvää iltaa, herra Heinrich.

HEINRICH (kääntyen sinnepäin). — Ah! Tekö siinä olette, neiti Annette;
hyvää iltaa, hyvää iltaa!... Me puhuimme juuri äsken teistä.

ANNETTE. — Minusta?

HEINRICH. — Niin teistä, juuri teistä. (Hän asettaa laukkunsa penkille,
sitten ihailevalla katsannolla). Voi kuinka te olette iloinen ja
kauniisti puettu. Se on somaa, teidän voisi sanoa menevän häitänne
viettämään.

ANNETTE. — Te tahdotte leikkiä laskea, herra Heinrich?

HEINRICH. — En, en minä puhu leikkiä; minä sanon mitä ajattelen, te
tiedätte sen. Nuo ihanat punaiset posket, tuo kaunis päähine ja pikku
sirosti tehty hame, ja vielä nuo pienet kengät, ei ne ole vanhan
metsänvartijan silmäin miellykkeeksi, niinkuin minun. Ne on toista
varten, (hän tirkistää silmiään) toista varten, jonka minä hyvin
tunnen, he! he! he!

ANNETTE. — Oi, voiko niin sanoa?

HEINRICH. — Voi kyllä, saattaa sanoa, että te olette kaunis tyttö,
soreavartaloinen, ja iloinen, ja sievä; ja että toinen iso... te
tiedätte kyllä, ruskeilla viiksillään ja suurilla saappaillaan, ei
suinkaan ole surkuteltava. En, en surkuttele häntä ollenkaan.

(Walter aukaisee perä-oven ja pistää päänsä sisään. Annette katsoo
sinne).


VII.

EDELLISET, WALTER.

WALTER (nauraen). — He! Annette käänsi päänsä. Ei se ole hän, ei se ole
hän! (Astuu sisään).

ANNETTE. — Ken se olisi pitänyt olla, vaari Walter?

WALTER (nauraen kohtkulkkua). Ha! ha! ha! Katsokaa noita tyttöjä,
viimeiseen hetkeen saakka, eivät ole tietävinään mistään.

ANNETTE (viattomasti). — Minä en ymmärrä, en minä tiedä mitä tässä
tarkoitetaan.

WALTER (kohottaen sormeansa). — Ahaa! vai niin se on, Annette! No hyvä,
kuulepas, koska pidät kaikki salassa, kosk'et tahdo mitään sanoa, ja
koska pidät minua vanhana pölkkypäänä, joka ei näe mitään eikä tiedä
mitään, niin minä, Daniel Walter, tulen olemaan se, joka sukkanauhasi
kiinnittää.

HEINRICH. — Ei, minä se on oleva.

CATHERINE (nauraen). — Te olette kaksi vanhaa hupakkoa.

WALTER. — Me emme ole niinkään hupsuja, kuin näytämme olevan. Minä
sanon solmivani morsiamen sukkanauhan, ja odottaessamme käykäämme
yhdessä juomaan aika lasi Christianin kunniaksi. Katsotaanpa, onko
Annettella uskallusta kieltää. Minä sanon, että jos hän kieltää, niin
hän ei rakasta Christiania.

ANNETTE. — Oh! minä pidän paljon hyvästä viinistä, ja koska mulle
tarjotaan, minä sitä juon. Kas niin.

KAIKKI (nauraen). Ha! ha! ha! nyt on kaikki ilmi saatu.

WALTER. — Tuokaa putelli, tuokaa, että me saamme juoda Annetten kanssa.
Se on ensimmäinen kerta, mutta minä ajattelen, ett'ei se ole viimmeinen
ja että me tulemme juomaan yhdessä joka ristiäisissä.

CATHERINE (huutaen). — Lois!... Lois!... mene alas kellariin. Ota yks
putelli koverosta. (Lois tulee, ja asettaa sivumennessä sytytetyn
lyhdyn pöydälle, sitten menee hän taas).

WALTER. — Mitä tuolla lyhdyllä tarkoitetaan?

HEINRICH. — Se on pantava kiinni ajokaluihin.

ANNETTE (nauraen). — Te tulette matkustamaan kuunvalossa. (Hän
sammuttaa lyhdyn).

WALTER (nauraen). — Niin... niin... kuunvalossa! (Lois tuo puteliin ja
lasia, sitten menee hän takaisin kyökkiin. Heinrich kaataa lasiin).
Kortteerimestarin ja sievän Annetten terveydeksi. (Kilistävät lasiaan
ja juovat).

HEINRICH (asettaen lasinsa pöydälle). — Mahdotonta! Mahdotonta! Se on
sama, minun aikoinani eivät asiat olisi käyneet tällä tavalla.

CATHERINE. — Mitkä asiat?

HEINRICH. — Naiminen. (Hän nousee istualtaan, asetakse asentoon
ja polkee jalkaansa lattiaan). Ennen miekkasille! (Hän istautuu
uudestaan). Niin, jos pahaksi onneksi joku muukalainen olisi
tullut ottamaan kauniimman tytön kylästä, sievimmän ja rikkaimman,
tuhattulimmainen!... Heinrich Schmidt olisi huutanut: Seis! seis!
nähdäänpä tuleeko siitä mitään!

WALTER. — Ja minä, minä olisin tarttunut heinähankooni hyökätäkseni
päälle.

HEINRICH. — Niin, mutta tämän ajan nuorella kansalla ei ole enää
sydäntä; ne ei ajattele muuta kuin polttaa tupakkaa ja juoda. Mikä
kurjuus! En tätä sano soimatakseni Christiania, en, häntä pitää arvossa
pitää ja kunnioittaa; mutta minä väitän, että tälläinen naiminen on
häpeä kylän pojille.

ANNETTE. — Vaan jos en minä olisi toisesta huolinut?

HEINRICH (nauraen). — Olisi pitänyt lähteä kuitenkin.

ANNETTE. — Niin, mutta minä olisin taistellut vastaan, sen kanssa
yhdessä, josta olisin huolinut.

HEINRICH. — Ah, jos se niin on, en sano mitään. Ennenkuin taistelisin
Annettea vastaan, olisin kernaammin tahtonut juoda Christianin maljan.
(nauravat ja kilislävät lasiaan).

WALTER (juhlallisesti). — Kuule, Annette, minä tahdon tehdä sinulle
huvikkeen.

ANNETTE. — Minkä, vaari Walter?

WALTER. — Juuri kuin astuin sisään, minä näin kortteerimestarin kahden
santarmin kanssa. Hän riisuu suuret saappaansa ja siitä olen varma,
neljännestunnin sisään...

ANNETTE. — Kuunnelkaa!

CATHERINE. — Se on myrsky, joka nousee. Kuin vaan Mathis nyt ei olisi
matkalla.

ANNETTE. — Ei... ei... se on hän!... (Christian näkyy peräovessa).


VIII.

EDELLISET, CHRISTIAN.

KAIKKI (nauraen). — Se on hän!... se on hän!...

CHRISTIAN (pyyhkien hattuaan ja koputellen jalkojaan). — Mikä ilma!
Hyvää iltaa, rouva Mathis; hyvää iltaa, neiti Annette. (Hän kättelee
häntä).

WALTER. — Annette ei erehtynyt.

CHRISTIAN (kummastuneena, nähdessään toisten nauravan). — No, mitä
teillä nyt on uutta?

HEINRICH. — Niin, kortteerimestari, me nauramme sille, kuin neiti
Annette huusi edeltä käsin: Se on hän!

CHRISTIAN. — Sitä parempi; se osoittaa, että minä olin hänen
ajatuksissaan.

WALTER. — Kyllä sen uskon; hän käänsi päätään joka kerran kuin ovi
aukesi.

CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?

ANNETTE. — On, se on totta.

CHRISTIAN. — Jumalan kiitos! kas niin puhua pitää. Minun on hyvin
onnellista kuulla Annetten niin puhuvan. (Hän panee lakkinsa naulaan
ja asettaa sapelinsa nurkkaan). Se minua lämmittää ja sitä minä
tarvitsenkin.

CATHERINE. — Te tulette matkalta, Herra Christian!

CHRISTIAN. — Hövaldista, rouva Mathis, Hövaldista. Voi sitä lumen
tuloa! Olen sitä kyllä nähnyt Auvergnissä ja Pyreneillä, vaan mokomaa
en ole koskaan nähnyt. (Hän käy istumaan ja lämmittää käsiään uunin
edessä vilusta väristen. Annette, joka on kiiruhtanut ulos, palaa
kyökistä tuoden viiniruukun, jonka asettaa uunin päälle).

ANNETTE. — Täytyy lämmittää viini, se on parempaa.

WALTER (nauraen Heinrichille). — Miten hän pitää hänestä huolta! Kyllä
hän ei meidän toisien tautta olisi mennyt sokeria ja kanelia noutamaan.

CHRISTIAN. — Te ette vietäkään päiviänne lumessa; te ette ole
lämmittelemisen tarpeessa.

WALTER (nauraen). — Ei, lämmin ei meiltä puutu vielä, Jumalan kiitos!
Me emme värise niinkuin tuo kortteerimestari. Onpa kumminkin surkeata
nähdä kortteerimestaria, joka värisee kauniin tytön edessä, joka
hänelle antaa sokeria ja kanelia.

ANNETTE. — Olkaa vaiti, vaari Walter; teidän pitäisi olla häpeissänne
ajatella semmoista.

CHRISTIAN (hymyten). — Puolustakaa minua, neiti Annette, älkää antako
minua uhriksi tuolle Walter vanhukselle, joka nauraa lumelle ja
myrskylle hyvän valkean ääressä. Jos hän vaan olisi viisi tuntia ulkona
niinkuin minä, niin tahtoisin nähdä, minkänäköinen hän silloin olisi.

CATHERINE. — Te olette olleet viisi tuntia Hövaldissa Christian? Herra
Jumala! kyllä se on kumminkin kauhea virka tuo.

CHRISTIAN. — Minkä sille voi?... Kello kahta käydessä tuotiin meille
sana, että salakauppiaat pimeän tultua kulkisivat joen poikki Banc de
la Roch'en kohdalla, kuljettaen tupakkia ja jahtiruutia; ei muuta, kuin
täytyi nousta ratsun selkään.

HEINRICH. — Ja salakauppiaat tulivat?

CHRISTIAN. — Ei, eihän kurjat tulleet! He olivat saaneet varoituksen;
ovat kulkeneet muualta. En vieläkään ole oikein tunnossani, sormeni
kuin ovat kohmeessa. (Annette kaataa viiniä lasiin ja tarjoo hänelle).

ANNETTE. — Täss' on, Herra Christian, lämmitelkää itseänne.

CHRISTIAN. — Kiitoksia, neiti Annette. (Hän juo). Se tekee mulle hyvää.

WALTER. — Hän ei ole vastahakoinen, tuo kortteerimestari.

CATHERINE. — Annette, tuo tänne karafiini; tappurani tarvitsevat
vettä. (Annette menee vasemmalle karafiinia noutamaan tarjinpöydältä.
— Christianille). No yhtä kaikki, teillä on vielä, Christian, onnea;
kuulkaa mikä ilma ulkona.

CHRISTIAN. — On se, se alkoi juuri kuin meitä tuli vastaan tohtori
Franz. (Hän nauraa). Ajatelkaapa, kuin tuo vanha hupakko palasi
Schneeberg'istä, tuoden suuren kiven, jota hän oli ollut kaivamassa
ylös raunioista; tuuli vinkui ja peitti hänet melkein rekineen
päivineen lumeen.

CATHERINE (Annettelle, joka tuo hänelle vettä). — Se on hyvä...
kiitoksia. (Annette menee asettamaan karafiinin tarjinpöydälle, sitten
ottaa hän työrasiansa ja istuutuu Catherinen viereen).

HEINRICH (nauraen). — Kyllä hyvin voi sanoa, että kaikki oppineet
ovat hulluja. Miten monta kertaa enkö ole nähnyt tuon vanhan tohtorin
poikkeavan peninkulman vieläpä kaksikin käydäkseen katsomassa
sammaltuneita kiviä, jotka eivät kelpaa miksikään. Eikö pidä silloin
pään olla pyörällä?

WALTER. — Kyllä hän on kummallinen mies, hän rakastaa kaikkea, joka on
menneistä ajoista: vanhoja tapoja ja vanhoja kiviä; mutta se ei estä
häntä olemasta parhain lääkäri näillä seuduin.

CHRISTIAN (panee tupakkaa piippuunsa). — Epäilemättä, epäilemättä.

CATHERINE. — Mikä myrsky! Toivon Mathis'illa olevan sen verran älyä,
että hän taukoo johonkuhun. (Puhuen Walterille ja Heinrichille). Minä
käskin teitä jo lähtemään matkalle; te olisitte huolettomina kotonanne.

HEINRICH (nauraen). — Neiti Annette on syypää kaikkeen; hänen ei olisi
pitänyt sammuttaa lyhtyä.

ANNETTE. — Oh! te jäätte hyvin mielellänne.

WALTER. — Yhdentekevä, rouva Mathis on oikeassa; olisimme tehneet
paremmin kuin olisimme lähteneet.

CHRISTIAN. — Teillä on ankarat talvet täällä.

WALTER. — Ei kaikkina vuosina, kortteerimestari; viiteentoista vuoteen
ei meillä ole tänkaltaista ollut.

HEINRICH. — Ei ole ollut; sitten Puolalaista talvea en muista nähneeni
näin paljon lunta. Mutta sinä vuonna Schneeberg oli jo valkeana
Marraskuun ensimmäisinä päivinä ja kylmää kesti Maaliskuun loppuun
asti. Jäiden lähtiessä kaikki joet paisuivat yli ympäristönsä, ei
näkynyt muuta kuin hukkuneita hiiriä ja maanmyyriä pelloilla.

CHRISTIAN. — Senkö tautta talvea kutsutaan Puolalaiseksi?

WALTER. — Ei, se on muun asian tautta; kauhean asian tautta, jota
näiden seutujen asukkaat aina muistavat. Rouva Mathis muistaa sen
myöskin, aivan varmaan.

CATHERINE. — Te olette oikeassa, Walter. Se asia teki aikoinaan suurta
melua.

HEINRICH. — Siinä te, kortteerimestari, olisitte voineet ristin ansaita
rintaanne.

CHRISTIAN. — Mutta mitäs se on sitte? (Myrskyn pauhina ulkona).

ANNETTE. — Myrsky kiihtyy.

CATHERINE. — Niin tekee, lapseni, kuinhan vaan ei isäsi olisi matkalla.

WALTER (Christianille). — Minä voin teille kertoa asian alusta loppuun
asti, sillä minä olen sen itse nähnyt. Kuulkaa, tänäpäivänä on juuri
viisitoista vuotta siitä, kuin istuin tämän pöydän ääressä Mathis'in
kanssa, joka oli ostanut myllynsä viisi eli kuusi kuukautta sitä ennen,
— Diederich Omacht, Johann Roeber, jota kutsuttiin pikku puusuutariksi,
ja useampia muita, jotka nyt makaavat kyljellään ison marjakuusen
takana. Sinne meidän kaikkein on joutuminen varhemmin tai myöhemmin;
onnelliset ne, joiden omaatuntoa ei mikään paina! (Sillä hetkellä
Christian kumartuu, ottaa hiilen kopraansa ja sytyttää piippunsa;
sitten hän nojautuu kyynäspaillään pöytää vaslen). Me olimme juuri
kortinpeluusen rupeamaisillamme ja salissa oli vielä paljon väkeä, niin
silloin, kellon lyödessä kymmenen, joku aisakellolla ajava taukosi
oven eteen ja paikalla astui muuan Puolalainen sisään, Puolalainen
juutalainen, noin neljänkymmenenviiden eli viidenkymmenen mies,
vankka ruumiiltaan, somavartaloinen. Luulen näkeväni hänen astuvan
sisään ruohonpäisessä, turkiksilla reunustetussa kauhtanassaan,
näädännahkainen lakki päässä, pitkä ruskea parta ja jalassa isot
topatut jäniksennahkaiset saappaat. Hän oli jyvänkauppias. Hän
sanoi sisään astuessaan: "Rauha olkoon teidän kanssanne!" Kaikki
katsahtivat sinnepäin ja ajattelivat: "Mistä tuo tulee?... Mitähän
tahtonee", koska Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät eloa, eivät
tule näille seuduille, ennenkuin Helmikuussa. Mathis kysyi häneltä:
"Mitä teille pitää olla?" Mutta hän, sanaakaan vastaamatta, alkaa
auaista kauhtanaansa ja päästämään isoa vyötänsä, joka hänellä oli
ympärillään. Hän asettaa pöydälle tämän vyönsä, jonka sisässä rahat
kuuluu helisevän, ja sanoo: "Lunta on syvältä, tie on hankala... käykää
panemaan mun hevoseni talliin; tunnin päästä minä lähden". Sitten ottaa
hän putellin viiniä, ketäkään puhuttelematta, niinkuin murheellinen ja
asioitaan aprikoiva mies. Kello kaksitoista, vartija Jéri astuu sisään,
kaikki lähtevät tiehensä. Puolalainen jääpi yksinään. (Kovia tuulen
puuskia kuuluu ulkoa, ikkunalasin särkeminen kuuluu).

CATHERINE. — Herra Jumala! Mikä nyt tapahtui?

HEINRICH, — Ei se ole mitään, rouva Mathis, se on ikkunalasi, joka
särkeytyi; luultavasti on joku ikkuna jäänyt auki.

CATHERINE (nousee istuiltaan). — Minun täytyy mennä katsomaan. (Hän
menee).

ANNETTE (huutaen). — Ei sinun huoli lähteä...

CATHERINE (kyökistä). — Ole nyt huoleti, minä tulen paikalla.


IX.

EDELLISET, PAITSE CATHERINE.

CHRISTIAN. — En ymmärrä vieläkään, miten olisin voinut ristin ansaita,
vaari Walter.

WALTER. — Kyllä se on mahdollista, Herra Christian, mutta malttakaa:
seuraavana päivänä löydettiin Puolalaisen hevonen Wechem'in suuren
sillan alta, ja sata askelta etempää, joesta, ruohonpäinen kauhtana ja
hattu täynnä verta. Mitä itse mieheen tulee, niin ei ole koskaan voitu
saada tietoa, minne hän on joutunut.

HEINRICH. — Kaikki tuo se on puhdasta totuutta. Rothau'n santarmisto
tuli seuraavana päivänä, lumesta huolimatta, ja siitä lähtien täällä on
solukko majoitettu.

CHRISTIAN. — Eikö laillista tutkintoa ole pidetiy?

HEINRICH. — Laillista tutkintoa! luulen kyllä. Se oli tuo vanha
kortteerimestari Kelz, joka otti sen asian huolekseen. Hän on sitä
varten matkustanut, koonnut vieraita miehiä, tehnyt asiakirjoja!
Puhumatta rauhantuomari Bénédumista, prokuratori Richter'istä ja
vanhasta lääkäri Hornuksesta, jotka tulivat katsomaan kauhtanaa, sauvaa
ja hattua.

CHRISTIAN. — Mutta pitäisihän epäluulonalaisia löytyä?

HEINRICH. — Se on selvä, se; epäluuloja ei puutu koskaan; mutta
todistuksia tarvitaan. Siihen aikaan, näettesen, oli kahdella
veljeksellä, Kasper ja Jokel Hierthés, jotka asuivat kylän päässä,
vanha karhu, jonka oli korvat ja nenä aivan revittynä, sekä aasi ja
kolme isoa koiraa, joita eläviä he kuljettivat markkinoilla niiden
tappeluja näyttäen. Tämä tuotti heille paljon rahaa, he joivat viinaa
niinpaljon kuin tahtoivat. Juuri silloin, kuin Puolalainen katosi,
olivat he Wékhem'issä, ja huhu kävi silloin semmoinen, että he olisivat
pedoilleen syöttäneet hänet, ja ettei muuta kuin kauhtana ja hattu
voitu löytää syystä että karhu ja koira olivat saaneet mahansa täyteen
muista osista. Tietysti nämä kurjat otettiin kiinni, he istuivat
viisitoista kuukautta vankeudessa, mutta viimein, kun ei todistuksia
saatu heitä vastaan, täytyi heidät kuitenkin päästää vapauteen. Heidän
aasinsa, karhunsa ja koiransa olivat kaikki kuolleet. He rupesivat
silloin astioita tinaamaan ja Herra Mathis vuokrasi heille latonsa
liinapellon kulmassa. He elävät siinä eivätkä maksa koskaan liard'ia
vuokraa.

WALTER. — Mathis on liian hyvä niitä roistoja kohtaan. Aikoja sitten
hänen olisi pitänyt ajaa ne matkoihinsa.

CHRISTIAN. — Se, minkä te mulle kerrotte, minua kummastuttaa. En ole
koskaan kuullut puhuttavan sanaakaan siitä.

HEINRICH. — Ette ole sattunut kuulemaan... Olisin luullut teidän
tietävän sen paremmin kuin me.

CHRISTIAN. — En, ensikertaa minä sitä kuulen. (Catherine tulee).


X.

EDELLISET, CATHERINE.

CATHERINE. — Olin varma siitä että Lois oli jättänyt kyökin ikkunan
auki. Turhaan häntä käskee panemaan ikkunat kiinni; ei se tyttö kuule
mitään. Nyt ovat kaikki lasit rikki.

WALTER. — No! Rouva Mathis, tämä tyttö on nuori; hänen iällä on
kaikenlaista päässä.

CATHERINE (istuutuen). — Fritz on ulkona, Christian, hän tahtoo
puhutella teitä.

CHRISTIAN. — Fritz, santarmi?

CATHERINE. — Niin, minä käskin häntä sisään, vaan hän ei tahtonut. Hän
on virka-asioissa.

CHRISTIAN. — Ah, hyvä, minä tiedän, mitä se on. (Hän nousee, ottaa
hattunsa ja käy ovelle päin).

ANNETTE. — Tulettehan te takaisin, Christian?

CHRISTIAN (ovessa). — Tulen... hetken päästä (menee).


XI.

EDELLISET, paitse CHRISTIAN.

WALTER. — Kas hän vasta on kunnon mies, laupea mies, mutta joka ei
päästä kaikkia kurjia nenällensä.

HEINRICH. — On se, Herra Mathis'illa on hyvä onni löytäessään
tuommoisen vävyn; siitä asti, kuin minä olen häntä tuntenut, on hänelle
kaikki onnistunut. Ensin hän ostaa tämän ravintolan, jossa Georges
Houte joutui häviöön. Jokainen ajatteli, ettei hän voisi sitä koskaan
maksaa, ja katsokaa vaan miten hän kaikessa menestyy; hän kokoaa, hän
kokoaa; hän maksaa! hän ostaa ison niityn Bruchesssa, liinapellon
Houx'ssa, kaksitoista tynnyrinmaata Finckmath'ia, Trois-Chenes'n sahan;
sitten myllynsä, sitten lainamakasiininsa. Neiti Annette kasvaa. Herra
Mathis panee rahansa hyvää korkoa vastaan; hän saa pormestarin nimen.
Häneltä ei puuttunut enään kuin vävy, kunnollinen mies, säädyllinen,
tarkka! joka ei syydä rahaa ikkunoista ulos, joka on hänen tyttärensä
mieleen ja jota jokainen pitää arvossa. No paikalla Christian Béme
ilmaisekse, vakava mies, josta ei voi sanoa muuta, kuin hyvää! — Mitäs
sitte?! Herra Mathis on tullut maailmaan hyvän tähden aikana! Sillä
aikaa, kuin toiset hikoovat verta, saadakseen vuoden lopussa tulot ja
menot käymään yhteen hän ei koskaan lakkaa rikastumasta, laajentamasta
omaansa ja onnistumasta. — Eikös se ole totta, rouva Mathis.

CATHERINE. — Emme voi valittaa, Heinrich, päinvastoin.

HEINRICH. — Niin, ja kauniinta kaikista on se, että te sen ansaitsette,
ei kukaan teitä kadehti; jokainen ajattelee: He ovat kunnon väkeä, he
ovat työllään ansainneet rikkautensa. — Koko maailma on iloinen neiti
Annetten puolesta.

WALTER. — Kyllä se on kaunis avioliitto.

CATHERINE (kuunnellen). — Kas, Christian tuossa tulee.

ANNETTE. — Tulee, minä kuulen kannusten helinän portaissa. (Ovi aukiaa
ja Mathis näkyy, suuressa turkissa, aivan valkea lumesta, päässä
saukonnahkainen hattu; iso ratsupiiska kädessä, kannukset kantapäissä).


XII.

EDELLISET, MATHIS.

MATHIS (iloisesti), — Ha! ha! ha! minä tassi olen, minä!...

CATHERINE (nousten istuiltaan). — Mathis!.

HEINRICH. — Pormestari!

ANNETTE (juosten häntä syleilemään). — Kas sinäkö se olet!

MATHIS. — Minä... minä... Jumalan kiitos! Lunta meillä on, on sitä.
Jätin ajokaluni Béchemiin Juhanan hoteesen; hän tuo sen huomenna.

CATHERINE (tulee häntä syleilemään ja ottaa hänen päältään kauhtanan).
— Anna minä otan tämän. Sinä oikein teet meille suuren ilon tullessasi
tänä iltana. Mikä levottomuus meillä on ollut!

MATHIS. — Ajattelin sitä, Catherine; sentähden olen palannut.
(Katsellen ympäri salin). Ha! ha! ha! vaari Walter ja Heinrich. Teillä
tulee olemaan kaunis sää palata kotiin.

CATHERINE (huutaen kyökin ovesta). — Lois... Lois... tuo Herra
Mathis'in isot kengät. Käske Nickelin panna hevonen talliin.

LOIS (ovessa). — Paikalla, rouva. (Katselee hetken nauraen, katoaa
sitten).

HEINRICH (nauraen). — Neiti Annette tahtoo, että me lähdemme kuutamolla.

MATHIS (samoin). — Ha! ha! ha! on kaunis kuutamo, on kuutamo.

ANNETTE# (vetäen rukkaset hänen käsistään). — Me ajattelimme, ettei
serkku Both olisi teitä laskenut matkalle.

MATHIS. — Hoo, minun asiani olivat jo toimitetut eilen aamulla, minä
tahdoin lähteä, mutta Both on mua pidättänyt teateriin viedäkseen.

ANNETTE. — Onko saksalainen komentialainen Ribeauvillessä?

MATHIS. — Se ei ole saksalainen, se on muuan Parisilainen, joka tekee
luonnollisia kujeita; hän langettaa ihmisiä uneen.

ANNETTE. — Langettaa ihmisiä uneen?

MATHIS. — Niin.

CATHERINE. — Hän varmaan antaa heidän juoda jotakin, Mathis?

MATHIS. — Ei, hän katselee heihin, tehden taikojaan, ja he lankeavat
uneen. Se on kummastuttava asia; ellen olisi sitä nähnyt, en voisi sitä
uskoa!

HEINRICH. — Ah! sotamies Stenger on siitä äsken mulle puhunut; hän on
nähnyt saman asiaa Saverne'ssa. Tuo Parisilainen langettaa ihmiset
uneen, ja kun he nukkuvat, hän saa heidän tekemään kaikkea, mitä hän
tahtoo.

MATHIS (istuutuen ja alkaen vetää saappaita jaloistaan). — Aivan niin!
(Tyttärelleen) Annette?

ANNETTE. — Mitä, isäni?

MATHIS. — Katsopas vähän mun matkanuttuni suureen taskuun.

WALTER. — Ihmiset tulevat liian ilkeäjuonisiksi; kohta tulee maailman
loppu. (Lois tulee, tuoden pormestarin kengät).


XIII.

EDELLISET. LOIS.

LOIS. — Täss'on teidän kenkänne, herra pormestari.

MATHIS. — Se hyvä... hyvä. Kuule, Lois; vie pois saappaat; sinun pitää
ottaa kannukset irti ja panna ne riippumaan valjaiden kanssa tallin
seinälle.

LOIS. — Kyllä, herra pormestari. (Hän menee; Annette, joka on vetänyt
nutun taskusta lootan, lähesty isäänsä).

ANNETTE. — Mitä siinä on?

MATHIS (pannen kengät jalkaansa). — Aukaisehan laatikko. (Annette
aukaisee laatikon ja ottaa siitä Elsassilaisen päähineen kulta- ja
hopeakoristuksilla).

ANNETTE. — Oh! Herran päivä, onko se mahdollista?

MATHIS. — Niin... kas sitä... mitä sinä ajattelet siitä?

ANNETTE. — Oh!... onko se minulle?

MATHIS. — No, kelle sitte? Ei suinkaan se ole Lois'ta varten, ajattelen
minä! (Kaikki lähestyvät katsomaan. Annette panee päähineen päähänsä ja
katsoo peiliin).

HEINRICH. — Tuo se on kauniinta, mitä nähdä voi, neiti Annette.

WALTER. — Ja se sopii sinulle, niinkuin olisi teetetty.

ANNETTE. — Oh! Herranen aika, mitähän Christian ajatellee nähdessään
minua?

MATHIS. — Hän ajattelee ainoastaan, että sinä olet kauniin tyttö koko
maakunnassa. (Annette tulee häntä syleilemään).

MATHIS. — Se on mun häälahjani, Annette; hääpäivänäsi pane tämä päähine
päähäsi, ja sinun tulee se säilyttää aina. Sittemmin, viidentoista tai
kahdenkymmenen vuoden kuluttua, muistele, että se oli isäsi antama.

ANNETTE (liikutettuna). — Muistan kyllä, isäni.

MATHIS. — Kaikki, mitä minä toivon, on, että sinä tulisit onnelliseksi
Christianin kanssa. Ja nyt, tuokaa mulle vähän ruokaa ja putelli
viiniä. (Catherine menee kyökkiin. — Walterille ja Heinrichille). —
Juottehan te lasin viiniä kanssani?

HEINRICH. — Mielellämme, herra pormestari.

WALTER (nauraen). — Kyllä, sinun tähtesi koettelemme vielä jaksaa.
(Catherine tuo kinkun kyökistä, häntä seuraa Lois, joka kantaa lasia ja
pulloa).

CATHERINE (nauraen). — Ja minulle, Mathis, et ole tuonut mitäkään!
Semmoiset ne ovat, nuo miehet... Siihen aikaan, kuin hän minua tahtoi
vaimokseen, tuli hän aina kädet täynnänsä nauhoja; mutta nyt....

MATHIS (iloisella äänellä). — Olehan nyt, Catherine, ole nyt vaiti.
Minä tahdoin tehdä sinulle odottamattoman ilon, ja nyt minun täytyy
edeltäpäin kertoa, että saali, hattu ja muut kapineet ovat suuressa
arkussani, joka jäi rattailleni.

CATHERINE. — Ah! jos minun kapineeni ovat rattailla, niin on kaikki
hyvin, en sano enää sanaakaan. (Hän istuutuu ja kehrää, Lois panee
pöydälle liinan, asettaa talrikin, putellin ja lasin. Mathis istuikse
pöytään ja alkaa syödä hyvällä ruokahalulla. Walter ja Heinrich juovat.
Lois menee).

MATHIS. — Kylmä saattaa hyvän ruokahalun. — Terveydeksenne!

WALTER. — Maljasi, Mathis.

HEINRICH. — Maljanne, herra pormestari.

MATHIS. — Eikö Christian ole tullut tänä iltana?!

ANNETTE. — On, isäni, vaan häntä käytiin hakemassa; hän tulee takaisin.

MATHIS. — Vai niin.

CATHERINE. — Hän tuli myöhään, syystä, että hänellä oli ollut toimitus
Hövald'in takana, jossa salakauppiaita oli odottamassa.

MATHIS (syöden). — Se on kuitenkin lemmon työtä olla toimituksissa
tämmöisellä ilmalla. Joen varrella näin olevan viiden jalan syvyydeltä
lunta.

WALTER. — Niin me olemme juuri puhuneet siitä; kerroimme
kortteerimestarille, ettei sitte Puolalaisen talven ole nähty moista.
(Mathis, joka on kohottanut lasinsa, asettaa sen takaisin pöydälle
juomatta).

MATHIS. — Vai olette siitä puhuneet?

HEINRICH. — Sinä vuonna, te luultavasti muistatte, herra Mathis, koko
laakso sillan alla oli täynnänsä lunta. Puolalaisen hevonen, sillan
alla, sai tuskin päänsä ylös lumesta, ja Kelz tuli apua hakemaan
metsänvartian huoneesta.

MATHIS (huolimattomasti). — He! se on hyvin mahdollista...Mutta nuo,
ne ovat vanhoja juttuja; nm ovat kuin akkain lorut, niitä ei ajattele
kukaan enää.

WALTER. — Se on kuitenkin hyvin kummallista, ettei koskaan ole saatu
selvää murhan tekijöistä.

MATHIS. — Ne olivat ilkiöitä. Ei siitä saa koskaan mitään tietoa! (Hän
juo. Sillä hetkellä kuuluu kellon helinä kadulta, sitten seisattuu
hevonen ravintolan eteen. Kaikki kääntyvät ovelle päin. Perä-ovi
aukenee. Puolalainen juutalainen näkyy kynnyksellä. Hän on puettu
ruohonpäiseen, turkiksilla reunustettuun kauhtanaan ja hänellä on
näädännahkainen hattu päässä. Pitkät saappaanvarret ylettyvät polviin
asti. Hän katselee saliin synkällä katsannolla. Syvä äänettömyys).


XIV.

EDELLISET, PUOLALAINEN, SITTEN CHRISTIAN.

PUOLALAINEN (astuen huoneesen). — Rauha olkoon teidän kanssanne!

CATHERINE (nousten istuiltaan). — Mitä teille pitää, Herra?

PUOLALAINEN. — Lunta on syvältä, tie hankala... käykää panemaan mun
hevoseni talliin... Tunnin perästä minä lähden... (Hän aukaisee
kauhtanansa, päästää vyönsä ja heittää sen pöydälle. Mathis nousee
molemmilla käsillään nojaten tuolinsa sivukaiteita vastaan; Puolalainen
katsoo häneen. Mathis horjuu, ojentaa kätensä ja kaatuu, päästäen
kauhean huudon. Melu).

CATHERINE (hyökäten siihen). — Mathis!... Mathis!...

ANNETTE (samoin). — Isäni! (Walter ja Heinrich nostavat Matkisin,
Christian näkyy perä-ovessa).

CHRISTIAN (kynnyksellä). — Mitä tämä on?

HEINRICH (päästäen Mathis'ilta kaulahuivin kiireesti). — Tohtoria,
juoskaa hakemaan tohtoria.



TOINEN OSA.


Kellot. Mathis'in makuukammari. Ovi vasemmalla vieden ravintosaliin.
Portaat oikealla. Ikkunoita perällä, kadullepäin. Kirjoituspöytä
vanhasta tammesta, kiiltävillä kiskoilla, ikkunoiden välissä. Sänky
uutimilla; iso kaappi, pöytiä, tuoleja. Fajansiuuni keskellä seinää.
Mathis istuu nojatuolissa uunin vieressä. Catherine, pyhävaatteissaan.
ja Tohtori Frantz, lyhyessä nutussa, punaisissa liivissä,
polvihousuissa, pitkävartiset saappaat jalassa ja iso Elsassilainen
hattu päässä, seisovat hänen vieressään.


I.

MATHIS. CATHERINE, TOHTORI FRANTZ.

TOHTORI. — Voitteko paremmin, herra pormestari?

MATHIS. — Minä voin hyvin hyvästi.

TOHTORI. — Eikö päätänne enää kivistä?

MATHIS. — Ei.

TOHTORI. — Ettekä tunne sohisevan korvissanne?

MATHIS. — Kun sanon teille, että kaikki on hyvin... että olen, kuin
ainakin... niin on asia aivan selvä, luullakseni!

CATHERINE. — Kauan aikaa hän on nähnyt pahoja unia, hän haastelee
unissaan... nousee juomaan kylmää vettä...

MATHIS. — Ketä tahansa saattaa janottaa yöllä.

TOHTORI. — Epäilemättä... mutta teidän pitää olla varova. Te juotte
liian paljon valkeata viiniä, herra pormestari; valkea viini tekee
luuvalon ja vaikuttaa teissä usein puuskan niskaan: kaksi jaloa
tautia, vaan vaarallista. Meidän vanhat maakreivit, markkreivit ja
rheinikreivit, Sundgau'n, Brisgau'n, ylä- ja ala-Elsassin herrat,
kuolivat melkein kaikki jalkaleiniin tahi halvaukseen. Nyt nämä
jalo-arvoiset taudit sattuvat pormestareille, notariuksille,
suuremmille porvareille. Se on arvokasta, hyvin arvokasta, mutta
surkeata. Teidän kohtauksenne toissa iltani tuli siitä. Te olitte
liiaksi juoneet rikeviriä serkkunne Bothin luona, ja sitten on kova
pakkanen teidät tapaellut, koska kaikki veri oli päässä.

MATHIS. — Jalkojani palelti, se on totta; syytä ei tarvitse niin kaukaa
hakea; Puolalainen juutalainen on syypää kaikkeen.

TOHTORI. — Miten niin?

MATHIS — -Niin, kuin minä ennen aikaan näin miesparan kauhtanan, jonka
kortteerimestari, tuo vanha Kelz, toi tänne yhdessä hatun kanssa;
tämä näky minua hämmästytti, koska juutalainen edellisenä iltana oli
käynyt meillä. Sen koommin en ole koko asiata ajatellutkaan, kun toissa
iltana elonkauppias astui sisään ja sanoi samat sanat, kuin toinen. Se
vaikutti saman, kuin haahmo olisi astunut huoneesen! Minä tiedän kyllä,
ettei haahmoja löydy ja että kuolleet ovat aivan kuolleita, mutta
minkä tekee? Ei aina kaikkia muista (Kääntyen Catherinea kohti) Oletko
laittanut sanan notariukselle?

CATHERINE. — Olen, saat olla huoleti!.

MATHIS. — Minä olen hyvin huoleti; mutta tämän naimisen pitää
tapahtuman niin pian, kuin mahdollista. Kun näkee, miten hyvinvoivalle
miehelle, joka on terve ruumiin ja sielun puolesta, sattuu semmoisia
puuskia, täytyy kaikki toimittaa valmiiksi, eikä jättää mitään
huomeiseksi. Se, mikä mulle tapahtui toissa päivänä, voi mulle
sattua tänä iltana, minä voin kuolla siihen paikkaan, enkä olisi
nähnyt lastani onnellisena. Kas, niin on asiat! — Ja antakaa minun
olla rauhassa teidän selityksistänne. Lieneekö se sitten valkea
viini, kylmyys, tahi Puolalainen, joka nosti veren aivoihini, se on
yhdentekevä. Minulla on niin selvä järki, kuin kellään toisella; muu ei
merkitse mitään.

TOHTORI. — Mutta ehkä olisi hyvä, herra pormestari, lykätä välikirjan
allekirjoittaminen myöhempään; ymmärrättehän... mielenliikutus asioissa
joita hyvin harrastaa...

MATHIS (nostaen kätensä tuskaisesti). — Herra varjele!... pitäköön
itsekukin huolta omista asioistaan. Nuo teidän jos, ja teidän koska, ne
saattavat ihmisen pään pyörälle. Toimittakoot tohtorit lääkityksiään ja
antakoot toisten tehdä tahtonsa mukaan. Te olette minua parantaneet,
hyvä! minä olen terve, sitä parempi! Kutsukaa notarius, antakaa sana
vieraille-miehille ja tulkoon kaikki päätetyksi.

TOHTORI (hiljaa Catherinelk). — Hänen hermonsa ovat vielä ärtyväiset;
parasta on tehdä, mitä hän tahtoo. (Walter ja Heinrich tulevat
vasemmalta, pyhävaatteissaan).


II.

EDELLISET. WALTER. HEINRICH.

WALTER. — Kas niin!... Kas niin! sanovat sinun jaksavan paremmin.

MATHIS (kääntyen). — He! Tekö siinä olette? Tulitte parhaiksi; minä olen
iloinen saada nähdä teitä. (Antaa heille kättä).

WALTER (hymyillen). — Johan sinä olet aivan parantunut, Mathis-raukkani?

MATHIS (nauraen). — He! niin, kaikki on ohitse. Mikä kummallinen asia
kuitenkin! Se on Heinrich, joka vanhoilla jutuillaan juutalaisesta on
mulle tämän saattanut. Ha! ha! ha!

HEINRICH. — Kuka voi edeltäpäin arvata asian niin käyvän?

MATHIS. — Se on selvä; ja tuo toinen, joka paikalla astui sisään.
Mikä sattumus! mikä sattuma! Eikö hänen voi sanoa tulleen aivan kuin
kutsumuksen jälkeen?

WALTER. — Toden totta, herra tohtori, saatte uskoa, jos tahdotte,
vaan minun itsenikin, nähdessäni tuon Puolalaisen astuvan sisään,
hivuskarvani nousivat pystyyn päässäni.

CATHERINE. — Voiko tervejärkisillä ihmisillä olla tuommoisia tuumia?

MATHIS. — No nyt, kun, Jumalan kiitos, olen päässyt siitä, tietäkää,
Walter ja Heinrich, että me käymme päättämään Annetten ja Christianin
naimisen. Tämä oli kenties varoitus, että tulee jouduttaa asiata.

HEINRICH. — Oh, herra pormestari, ei ole vaaraa.

WALTER. — Se ei ole mitään, se on ollut ja mennyttä, Mathis.

MATHIS. — Ei... ei... minä olen semmoinen, minä käytän hyviä
varoituksia hyödykseni. Walter, Heinrich, minä olen kutsunut teidät
vieraiksi miehiksi. Välikirja allekirjoitetaan täällä, kello yksitoista,
messun perästä; kaikille on sana annettu.

WALTER. — Jos välttämättömästi tahdot?

MATHIS. — Tahdon, välttämättömästi. (Catherinelle) Catherine?

CATHERINE. — Mitä?

MATHIS. — Onko Puolalainen vielä siellä?

CATHERINE. — Ei, hän läksi eilen. Koko tämä asia huoletti häntä hyvin.

MATHIS. — Sitä pahempi sitten, että hän on lähtenyt. Olisin tahtonut
nähdä häntä, puristaa hänen kättänsä, kutsua häntä häihin. Minä en
tuosta ole ollenkaan miehelle vihoissani; se ei ollut hänen syynsä,
että kaikki Puolalaiset juutalaiset ovat yhdennäköiset, että heillä
kaikilla on yhtäläinen hattu, yhtäläinen parta ja yhtäläinen kauhtana.
Hän on aivan syytön.

HEINRICH. — Ei, häntä ei voi mistään syyttää.

WALTER. — Siis se on päätetty asia, kello yksitoista olemme täällä.

MATHIS. — Niin. (Tohtorille) Ja minä käytän tilaisuutta kutsuakseni
teitäkin, herra tohtori. Tehkää meille se kunnia ja tulkaa häihin.

TOHTORI. — Minä tulen, herra pormestari, tulen mielelläni.

HEINRICH. — Jo toista kertaa soitetaan. Lähtekäämme. Hyvästi, herra
Mathis.

MATHIS. — Hyvästi vähäksi aikaa. (Kättelee heitä. Walter, Heinrich ja
tohtori menevät).


III.

MATHIS, CATHERINE.

CATHERINE (huutaen portaissa). Annette, Annette!

ANNETTE (kammaristaan). — Minä tulen.

CATHERINE. — Joudu jo, toinen kerta on soitettu.

ANNETTE (samoin). — Paikalla.

CATHERINE (Mathis'ille). — Hän ei lopeta koskaan.

MATHIS. — Anna nyt lapsen olla rauhassa, tiedäthän sinä, että hän pukee
päällensä.

CATHERINE. — Minä en kuluta kahta tuntia pukeutuessani.

MATHIS. — Sinä... niin sinä... onko se sama asia? Jos te tulette vähän
myöhempään, on penkki aina siinä, ei kukaan sitä anasta.

CATHERINE. — Hän odottaa Christiania.

MATHIS. — No niin, eikö se ole luonnollista? Hänen täytyy tulla tänä
aamuna; joku asia mahtaa häntä viivyttää. (Annettelle, hymyillen, tulee
kaunis Elsassilainen päähine päässä ja kullattu rintavaate päällä).


IV.

EDELLISET, ANNETTE.

CATHERINE. — Joko viimeinkin lopetit!

ANNETTE. — Olen lopettanut, minä olen valmis.

MATHIS (katsoen Annettea liikutetun näköisenä). — Voi kuinka olet
kaunis, Annette!

ANNETTE. — Minä olen ottanut päähineen.

MATHIS. — Siinä teit oikein. (Annette katsoo peiliin).

CATHERINE. — Herran aika... emme kuuna päivänä joudu alkuun;
lähtekäämme, Annette lähtekäämme! (Menee ottamaan messukirjansa
pöydällä).

ANNTTE (katsoen ulos ikkunasta). — Eikö Christian ole tullut vielä?

MATHIS. — Ei, hänellä on varmaan asioita.

CATHERINE. — Tule nyt! hän saa sinua nähdä myöhemmin. (Hän menee,
Annette perästä).

MATHIS (huutaen). — Annette... Annette... sinä et sano minulle mitään?

ANNETTE (tullen takaisin häntä suutelemaan). — Sinä tiedät hyvin, että
minä sinusta pidän!

MATHIS. — Tiedän... tiedän... Mene nyt, lapseni, äidilläsi ei ole
malttia.

CATHERINE (ulkona, huutaen). — Kolmannen kerran soittavat. (Annette
menee).

MATHIS (äkäisesti). — Kolmas kerta, kolmas kerta. Eikä voisi luulla
papin heitä odottavan alottaakseen. (Ulko-ovi kuuluu sulkeutuvan.
Kirkon kellot soivat; kansa pyhävaatteissa kulkee ikkunain ohitse;
sitten kaikki hiljaa).


V.

MATHIS (yksinään).

MATHIS. — Ne ovat poikessa... (Hän kuuntelee, sitten nousee hän
istuiltaan ja katsahtaa ulos ikkunasta). Niin, kaikki ihmiset ovat
kirkossa. (Hän kävelee edestakaisin, ottaa nuuskua toosastaan ja
vetää sitä nenäänsä päristen). Hyvästi menee. Kaikki on käynyt hyvin.
Mikä muistutus, Mathis, mikä muistutus!... vähäpätöinen seikka, ja
juutalais-juttu nousi kuolleista ja kaikki meni helvettiin päin. Se
on samaa, kuin viedä sinut hirteen! (Hän miettii; sitten inholla) En
tiedä, missä ihmisellä toisinaan on päänsä. Eikö pidä olla hullu?
Jyvänkauppias, joka astuu huoneesen, toivottaen hyvää iltaa...
ikäänkuin ei kaikki Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät jyviä,
olisi yhdennäköisiä! (Hän kohottaa olkapäitään sääliväisesti, sitten
tyyntyy jälleen äkkiä). Jos minä huutaisin halki maailman, ei se
muuttaisi asiaa ollenkaan. Hyväksi onneksi ihmiset ovat niin tuhmia,
etteivät ymmärrä mitään. (Hän katsoa tihruuttaa, sitten istuutuu
jälleen keinutuoliinsa). Niin... niin... (Hän korjaa tulta). Se on
kuitenkin tuo Parisilainen, joka On syy kaikkeen... se teki minun
levottomaksi. Tuo kurja tahtoi langettaa minuakin uneen, mutta minä
ajattelin paikalla: Seis!... seis... Ole varuillasi, Mathis, tuo tapa
langettaa ihmisiä uneen on saatanan keksintö; sinä voisit kertoa
juttuja... (Hymyillen). Pitää olla viisas, ei pidä pistää kaulaansa
hirsinuoran solmuun. (Hän nauraa ilkeästi). Sinä kuolet vanhana,
Mathis, ja rehellisimpänä miehenä koko maakunnassa; olet näkevä
lapsesi lapsenlapset ilossa; ja sun haudallesi pannaan kaunis kivi,
kultakirjaimilla kirjoiteltu ylhäältä alas. (Äänettömyys). No niin,
kaikki on käynyt hyvin!... Se vaan, koska sinä näet unta, ja Catherine
räkättää kuin harakka tohtorin edessä, sentähden sinä makaat tuolla
ylhäällä avain taskussa; seinät kuulkoot, jos tahtovat. (Nousee
istuiltaan). Ja nyt käykäämme vävyn rahoja lukemaan, että vävy meitä
rakastaa (hän nauraa) ja että vävy auttaisi appea, jos appi puhuisi
tuhmuuksla juotuaan vähän liikaa. He! he! he! hän on sukkela mies,
Christian, se ei ole mikään Kelz, puoleksi kuuro j& sokea, joka tekee
asiakirjoja kyynäränpituisia, jotka eivät sisällä mitään; ei, hän voi
asiaa kääntää hyvälle uralle. Ensimmäisen kerran, kuin hänet näin,
sanoin itsekseni: — Sinä olet tuleva vävykseni; ja jos Puolalainen
tahtoisi nousta eloon, sinä sysäät hänet jälleen toiseen maailmaan!

(Hän tulee totiseksi ja menee kirjoituspöytänsä luo, jonka aukaisee.
Sitten hän istuutuu, vetää pohjasta suuren pussin täynnä kultarahoja,
jonka tyhjentää eteensä ja alkaa lukea verkkaan, järjestäen rahatukut
huolellisesti. Tässä työssä on hän juhlallisen näköinen. Vähänväliin
hän seisattuu lukemisessaan, katselee jotakuta rahaa, ja alkaa
uudestaan, punnittuaan sitä hyppysillään. — Hiljaa).

Sanoo 30 tuhatta... (lukien rahatukut) niin, kolmekymmentä tuhatta
livreä... kauniit myötäjäiset Annetten puolesta... He! he! he! se on
kaunista kuulla noiden helisevän... santarmi on oleva tyytyväinen. (Hän
lukee edelleen, sitten tarkastaa hän yhtä rahaa suuremmalla huomiolla
kuin loisia). Vanhaa kultaa... (Hän kääntää sitä vasten valoa). Ah!
tämä tulee vielä vyöstä... se on meille tehnyt paljon hyvää, se vyö...
(Uneksuen)... niin... niin... ilman sitä olisi ravintola mennyt nutin
päin... Tuli hyvissä ajoin... kahdeksan päivää myöhemmin ja husaari
Ott olisi tänne ajaa körryyttänyt... Mutta me olimme valmiit, meillä
oli rahaa... se oli, niinkuin luulettelin! setä Martine'n perintöä...
(Hän panee rahan takaisin erääsen tukkuun, jota hän tasoittaa). Vyö
meiltä kiskoi pahan okaan jalasta. Jos Catherine olisi tiennyt...
Catherine-rukka! (Katsellen rahatukkvja) Kolmekymmentä tuhatta livreä.
(Kellon helinä; hän kuuntelee). Se on myllyn kello. (Huutaen). Nickel!
Nickel! (Ovi aukenee, Nickel näkyy kynnyksellä, kirja kädessä).


VI.

MATHIS. NICKEL.

NICKEL. — Te kutsuitte minua, Herra pormestari?

MATHIS. — Onko kukaan myllyssä?

NICKEL. — Ei, herra, kaikki meidän joukkomme on kirkossa. Mylly seisoo.

MATHIS. — Minä kuulin kellon äänen. Olitko sinä suuressa salissa?

NICKEL. — Olin, herra, vaan en kuullut mitään.

MATHIS. — Se on kummallista... minä luulin... (Hän panee pikkirillinsä
korvaansa. — Erikseen). Taas alkaa korvissani sohista. (Nickelille).
Mitäs sinä teit siellä?

NICKEL. — Minä lu'in "Ontuvaa sanansaattajaa".

MATHIS. — Varmaan satuja kummituksista.

NICKEL. — Ei, herra pormestari, lystin jutun erään pienen kylän
väestä Sveitsissä, jotka olivat rosvoja ja jotka saatiin ilmi 23
vuoden perästä muutaman veitsenterän kautta, joka löytyi erään sepän
luona muun raudan romun seassa. Kaikki otettiin kiinni yhdessä kuin
sudenpesästä, äiti, kaksi poikaa, ukkovaari. Ne hirtettiin kaikki
toinen toisensa viereen. Katsokaa... (Hän osottaa kirjaa).

MATHIS (jyrkästi). — Se on hyvä... se on hyvä... Tekisit paremmin, kun
lukisit messuasi. (Nickel menee).


VII.

MATHIS (yksinään), sitten CHRISTIAN.

MATHIS (ylenkatseellisesti). — Ihmisiä, jotka hirtetään
kahdenkymmenenkolmen vuoden perästä vanhan veitsenterän tautta?
Typeriä! pitää tehdä kuin minä, ei pidä jättää todistuksia. (Jatkaa
lukuaan). Minä sanoin kolmekymmentä tuhatta livreä... se on hyvä
summa se... yks... kaks... kolme... (Hänen sanansa loppuvat. Hän
ottaa rahatukut ja antaa heidän pudota pussiin, jonka hän kuroo
huolellisesti). Kyllä heillä on onnea! Ei minulle annettu tämmöisiä
lahjoja; on täytynyt kaikki ansaita liardi liardilta. Sanalla
sanottu... muutamat syntyvät hyvällä onnella, toiset ovat pakoitetut
itse hankkimaan aseman elämässä. (Nousee seisalleen). Kas niin, nyt on
kaikki järjestyksessä. (Joku koputtaa lasi-ovea, hän katsoo. — Hiljaa).
Christian! (Kohottaen ääntänsä). Käykää sisään, Christian, käykää
sisään! (Menee ovea kohti, Christian näkyy).

CHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte
paremmin?

MATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in
Annetten myötäjäiset... kauniita heliseviä rahoja... kaunista kultaa.
Semmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa.
Ne herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä
ruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko
nuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se
aina liikuttaa, hellyttää sydäntä!

CHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on
ainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka
terän tekee.

MATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että
ihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.

CHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?

MATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole
koskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä,
jotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä
asiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja
miehillä pitää olla vakavuutta.

CHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä
ajattelin, jos ehkä neiti Annette...

MATHIS. — Annette rakastaa teitä... vaimoni myös... koko maailma...
(Sulkee kirjoituspöydän).

CHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.

MATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.

CHRISTIAN. — Herra Mathis, ette voi sanoa mulle mitään miellyttävämpää.

MATHIS (hymyillen). — Emme ole nuoria, kuin kerta; pitää hyväkseen
käyttää nuoruuttaan. Nyt ovat myötäjäiset valmiit, ja toivon teidän
tyytyvän niihin.

CHRISTIAN. — Te tiedätte, herra Mathis, minä en tuo mukanani paljon,
minulla ei ole...

MATHIS. — Te tuotte myötänne miehullisuutenne, hyvän kavioksenne ja
teidän arvonne; mitä muuhun tulee, minä sen asian otan huolekseni: minä
tahdon, että teillä on varoja. Ainoastaan yksi lupaus teidän pitää
tehdä, Christian.

CHRISTIAN. — Mikä lupaus?

MATHIS. — Nuoret ihmiset ovat kunnianhimoisia; ne tahtovat koroitusta
virassa, se on aivan luonnollista. Minä pyydän, että te jäisitte tänne
kylään kaikesta huolimatta, niinkauan kuin me elämme, Catherine ja
minä. Ymmärrättehän, meillä ei ole kuin yksi lapsi, me rakastamme häntä
kuin silmäteräämme ja nähdä hänen lähtevän, se murtaisi meiltä sydämen.

CHRISTIAN. — Hyvä Jumala, herra Mathis, minä en koskaan tule niin
hyvästi toimeen kuin Annetten perheessä, ja...

MATHIS. — Lupaatteko jäädä, vaikka teille upsierinkin virka
luvattaisiin ruualla.

CHRISTIAN. — Lupaan.

MATHIS. — Te lupaatte sen kunniansanallanne.

CHRISTIAN. — Sen teen mielelläni.

MATHIS. — Se on kylliksi. Minä olen tyytyväinen. (Erikseen) Tuo oli
tarpeen. (Ääneen). Ja nyt puhukaamme muusta. Te olette viipyneet
kauan tänä aamuna, teillä oli varmaan toimituksia? Annette on teitä
odottanut, mutta viimein...

CHRISTIAN. — Ah, se on kummallinen asia, jommoista ei ole koskaan
tapahtunut mulle. Ajatelkaapa kuin olen lukenut käräjäkirjoja kello
viidestä kello kymmeneen. Aika kului, kuta enemmän lu'in, sitä enempää
teki mieleni lukemaan.

MATHIS. — Mitä käräjäkirjoja?

CHRISTIAN. — Mieltä liikuttava juttu Puolalaisesta juutalaisesta, joka
murhattiin suuren sillan alla. Heinrich oli mulle kertonut tämän jutun
toissa iltana, se minun päässäni pyöri. Se on kuitenkin kummallista,
herra Mathis, ett'ei mitään koskaan ole saatu ilmi.

MATHIS. — Epäilemättä... epäilemättä.

CHRISTIAN (ihmettelevästi). — Tiedättekö, että sen, joka on murhan
tehnyt, on pitänyt olla perinpohjin kavalan veijarin! Kun ajattelee,
että kaikki oli turhaan: santarmisto, korkea oikeus, poliisi, kaikki!
ja ettei ole voitu löytää vähintäkään jälkeä. Minä olen sen lukenut,
minä vieläkin kummastelen.

MATHIS. — Niin, ei se ollut mikään tuhma pöllö.

CHRISTIAN. — Tuhma pöllö!... täytyy sanoakseni, että se oli perin
viisas mies, joka olisi voinut tulla viisaimmaksi santarmiksi koko
maakunnassa.

MATHIS. — Niinkö luulette?

CHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa
ilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä,
että tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.

MATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen
aina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta,
tarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä
santarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma
vasten.

CHRISTIAN. — Se on selvä asia.

MATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on
onnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit.
Hän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä;
melkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä
luulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen
ensimmäiseen tekoon.

CHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta
puhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta
kummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään
Puolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?

MATHIS. — Mikä ajatus?

CHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia
kipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin
uunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty,
kuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia,
ei tullut sitä ajatelleeksi.

MATHIS. — Se on hyvin mahdollista... se ajatus ei ole juolahtanut
mieleeni. Te olette ensimmäinen...

CHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja
tämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä
siihen aikaan...

MATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli
uuni, kun onnettomuus tapahtui.

CHRISTIAN (nauraen). — Oh! te, herra Mathis... (Nauravat kumpainenkin.
Annette ja Catherine näkyvät muutamassa ikkunassa perällä).

ANNETTE (ulkoa). — Tuolla hän on! (Christian ja Mathis kääntyvät. Ovi
aukenee, Catherine näkyy, sitten Annette).


VIII,

EDELLISET, CATHERINE. ANNETTE.

MATHIS. — No, Catherine, tulevatko toisetkin?

CATHERINE. — Ne ovat jo kaikki salissa; notarius lukee heille
välikirjan.

MATHIS. — Hyvä... (Annette ja Christian menevät toisensa luo; he
haastelevat hiljaa).

CHRISTIAN (pidellen Annetten käsiä). — Voi neiti Annette, kuin olette
sievä tuossa päähineessä!

ANNETTE. — Se on isä, joka sen on tuonut mulle Ribeauville'sta.

CHRISTIAN. — Kas, se on kunnon isä.

MATHIS (katsoen peiliin). — Pitäisi siistitä itsensä tämmöisenä
päivänä. (Kääntyen iloisen näköisenä). No nyt, herra kortteerimestari,
nyt on se tärkeä hetki tullut.

CHRISTIAN (ilman kääntämättä). — On, herra Mathis.

MATHIS. — No, mutta tiedättekö mitä tehdään, kun koko maailma on
yksimielinen, kun isä, äiti ja tytär ovat tyytyväiset?

CHRISTIAN. — Mitä tehdään?

MATHIS. — Toivotetaan hyvää päivää sille, joka on vaimoksenne tuleva,
häntä syleillään ja suudellaan, he! he! he!

CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?

ANNETTE (antaen kätensä). — Oh! en minä tiedä, herra Christian.
(Christian suutelee häntä).

MATHIS. — Täytyyhän tutustua!

(Annette ja Christian katselevat toisiansa hyvin rakkaasti.
Äänettömyys. Catherine, joka istuu uunin ääressä, peittää silmänsä
esiliinaansa; näyttää itkevän).

MATHIS (tarttuen Catherinen käteen). — Catherine, katso nyt noita
kunnon lapsia, miten ovat onnellisia! Kun ajattelen, että mekin
olemme olleet noin! (Catherine on ääneti. Mathis, erikseen, uneksivan
näköisenä). Se on kuitenkin totta, noin minäkin olen ollut. (Ääneen)
No niin, kaikki käy hyvin. (Tarttuen Catherinen käsivarteen ja vieden
häntä ulos). Tule, pitää vähän jättää nuo lapset yksinään. Varmaan
heillä on paljon puhumista toisilleen. — Miksi itket? Oletko pahoillasi?

CATHERINE. — En.

MATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa.
(Menevät).


IX.

CHRISTIAN, ANNETTE.

CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari...
aivanko totta?

ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?

CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian
Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko
tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja
rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se
kuitenkin totta, sanokaa, Annette!

ANNETTE. — On, se on totta!

CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo
mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän,
Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin
näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen
keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin
ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä
sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen
ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset
posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.

ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan
sen.

CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin
Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis
tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis,
pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä
ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle,
vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§
haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä
onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole
ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas
poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo:
"Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!

ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.

CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?

ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.

CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua
ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin... Ette... ette tule koskaan
tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian
tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan
loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte
kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön
kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja... Kaukaa minä teitä kuuntelin
ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan
maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta.
Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette
tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?

ANNETTE. — En tiedä... minä häpesin.

CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?

ANNETTE. — Oh! oli kyllä.

CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?

ANNETTE. — Rakastin.

CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä
ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.

ANNETTE. — Oh!... Christian!

CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin
murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta
minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun
olla... Pitäkää huolta palveluksestanne... Se on paljon parempi!" Minä
olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani,
olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.

ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua
rakastamasta!

CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin
ikkunain ohitse ja te katsoitte...

ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!

CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!... mikä
kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi
vaimokseen.

ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.

CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä
ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte
mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä,
mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te
huomasitte sen ehkä?

ANNETTE. — Huomasin... se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja
nauravat yhdessä).

CHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette... Annette... kuin
minä teitä rakastan!

ANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.

CHRISTIAN. — Alusta alkaen?

ANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät
näin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me
keträsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: "Uusi
kortteerimestari!" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän
ratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän
peittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).

CHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut
pyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta
kortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos
teille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi
sitä uskoa.

ANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.

CHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa,
Fritz yht'äkkiä sanoo minulle: "Kortteerimestari, te rakastatte
neiti Mathis'ta". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. "Te
rakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?" —
Kyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen
tyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz!
— "Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta,
kuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No
hyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin
meillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän
virkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi
mulle niin".

ANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin
hyvä isä.

CHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan;
mutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin
hän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän
sen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle
yhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole
niin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen
paikkaan! — "Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy
hyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta
mieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette
uskalla, niin minä uskallan!" — Te? — "Niin minä?" Ja minä en tiedä,
miten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi,
Herra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua
häntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin
huoneeseni... minä piiloittelin ikkunanluukun taakse... Aika kului
kulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle
tehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä
liian nuori... hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että
hänet ajettaisiin ulos!

ANNETTE. — Christian parkaa!

CHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen
kujalla huutavan mulle: "Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?"
— No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — "Rukkaset! Mitä
vielä... kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti"... — Ja neiti
Annette? — "Neiti Annette? uskon sen!" Silloin minä, näettesen, tämän
kuultua, olin niin onnellinen... eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös
ole?... no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri)
ja likistin häntä... minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa).
Ja en ole ollut koskaan niin onnellinen.

ANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: "Herra Christian
pyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?" Paikalla minä
huusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle!
— Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle:
"No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!" Se ei mua
kuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy
kynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset
saappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen
Elsassilainen hattu päässä).


X.

EDELLISET, MATHIS.

MATHIS (totisella äänellä). — No, lapseni, kaikki on valmisna!
(Christianille) Te tunnette välikirjan; jos tahdotte sen uudestaan
lukea...

CHRISTIAN. — En, herra Mathis, se on tarpeetonta.

MATHIS. Ei siis puutu muuta, kuin allekirjoitusta. (Käyden, ovelle).
Walter, Heinrich, tulkaa sisään; tulkaat kaikki. Elämän suurten
asiain pitää tapahtua kaikkein nähden. Se oli meidän vanha tapamme
Elsassissa, ja se on kunniallinen tapa. Juuri se vaikutti asiakirjain
pyhyyttä enemmän, kuin kirjoitetut sanat! (Mathis'in puhuessa, Walter,
Heinrich, Catherine-muori, Lois, Nickel ja vieraita tulee huoneesen.
Muutamat menevät Christianille kättä antamaan, toiset toivottavat
onnea Annettelle. Kaikki järjestyvät vähitellen ympäri huoneen.
Vanha notarius tulee viimeisenä, tervehtien oikealle ja vasemmalle,
kirjalaukku kainalossa. Lois työntää nojatuolin pöydän eteen. Yleinen
äänettömyys. Notarius istuutuu, ja kaikki miehet ja vaimot tungeikse
hänen ympärilleen).


XI.

EDELLISET, WALTER, HEINRICH, CATHERINE, NOTARIUS, LOIS, NICKEL,
TALONPOIKIA, VAIMOJA JA MIEHIÄ.

NOTARIUS. — Herrat vieraat miehet, te olette kuulleet luettavan
aviokontrahdin Santarmiston kortteerimestarin, Herra Christian Béme'n
ja Neiti Annette Mathis'in, Hannu Mathis'in ja hänen laillisen vaimonsa
Catherinen, syntyisin Weber, tyttären välillä. Onko kelläkään mitään
sitä vastaan muistuttamista? (Äänettömyys). Jos haluatte, luemme sen
uudestaan.

USEAT. — Ei, ei, se on tarpeetonta.

NOTARIUS (nousee seisoalle). — Käykäämme siis allekirjoituksiin.

MATHIS (korkealla äänellä, juhlallisesti). — Malttakaa... sallikaa
minun sanoa pari sanaa. (Kääntyen Christianiin). Christian, kuulkaa
minua. Minä pidän teitä tänäpäivänä omana poikanani, ja minä teille
uskon Annetten onnen. Te tiedätte, että se, mikä ihmisellä on kalliinta
maailmassa, se on hänen lapsensa, tahi jos ette vielä sitä tiedä, niin
myöhemmin tulette sitä tietämään: te tulette tietämään, että niissä
meidän on kaikki ilomme, kaikki toivomme ja elämämme; että heidän
parasta valveessamme ei mikään ole meille vaivaloista, ei työ, ei
rasitus, ei puute; että heille pyhitämme kaikki, ja ett'eivät suurimmat
onnettomuutemme ole minkäänarvoisia sitä murhetta vastaan, kun heidät
näkee onnettomina! — Te ymmärrätte siis, Christian, miten suuri mun
luottamukseni teihin on, miten paljon minä teitä kunnioitan, uskoakseni
teille ainoan lapsemme onnen, ilman pelvotta, vieläpä ilolla.

Monta rikasta kosijata on täällä käynyt. Ellen olisi katsonut muuhun,
kuin rikkauteen, olisin voinut heitä hyväksyä; mutta paljon edelle
rikkautta minä asetan rehellisyyden ja miehuuden, joita toiset katsovat
ylen. Niissä on todellinen rikkaus, se rikkaus, jota meidän esi-isämme
kunnioittivat ensimmäisiksi, ja jonka minä asetan yli kaiken.
Kokoamalla ja rikastumalla voi saada liiaksikin rahaa, vaan kunniata
ei koskaan voi saada liiaksi! — Minä olen siis hyljännyt ne, joilla
ei ollut muuta, kuin rahaa, ja otan perheeseni sen, jolla ei ollut
muuta kuin hyvä käytöksensä, miehuutensa ja hyvä sydämmensä. (Kääntyen
läsnäoleviin ja kohottaen ääntänsä) Niin, minä valitsen Christian
Béme'n kaikkien joukosta, koska hän on kunnian mies, ja on tekevä
tyttäreni onnelliseksi.

CHRISTIAN (liikutettuna). — Herra Mathis, minä sen lupaan teille.
(Puristaa hänen kättänsä).

MATHIS. — No kirjoittakaamme alle siis.

NOTARIUS (käännäkse ympäriinsä nojatuolissaan). — Nuo sanat, jotka
me kaikki vasta olemme kuulleet, ovat hyviä sanoja, oikeita sanoja,
täynnä älyä, ja jotka hyvin osoittavat Herra Mathis'in viisautta. Minä
olen tehnyt monta aviokirjaa eläessäni, aina se oli niitty, joka meni
talolle, puutarha ryytimaalle, kultarahat hopearahoille! Mutta kun
rikkaus menee naimisiin kunnian ja hyvän luonnonomaisuuden kanssa, kas,
sitä voi sanoa kauniiksi, sitä minä kunnioitan.

— Ja, uskokaa minua, minulla on kokemusta elämän menoissa, minä
ennustan tämän avioliiton teille hyväksi avioliitoksi, onnelliseksi
avioliitoksi, semmoiseksi, jota kunnian ihmiset ansaitsevat. Tuommoisia
avioliittoja alkaa olla yhä harvemmassa. (Kääntyen pormestarin
-puoleen). Herra Mathis?

MATHIS. — Mitä, herra Hornus?

NOTARIUS. — Minun täytyy puristaa kättänne; te puhuitte hyvin!

MATHIS. — Sanoin, mitä ajattelin.

WALTER. — Niin, niin, sinä ajattelet niin; pahaksi onneksi hyvin harvat
siinä ovat sun kaltaisesi.

HEINRICH. — Minä en tavallisesti tule liikutetuksi, vaan tuo oli
hyvin hyvästi puhuttu. (Annette ja Catherine syleilevät toisiansa
itkien. Useampia vaimoja keräytyy heidän ympärille; muutamat itkeä
nyyhkyttävät. Mathis aukasee pöytälootan ja vetää siitä suuren
pussin, jonka hän asettaa pöydälle notariuksen eteen. Kaikki katsovat
ihmetteleväisinä).

MATHIS (totisesti). — Herra Notarius, täss'on myötäjäiset; ne ovat
olleet valmiina jo kaksi vuotta. Ne eivät ole velkakirjoja, eikä
paperia, ne ovat kultaa: — kolmekymmentätuhatta franc'ia hyvää Ranskan
kultaa!

KAIKKI LäSNÄ-OLIJAT (hiljaa). — Kolmekymmentätuhatta franc'ia!...

CHRISTIAN. — Se on liian paljon, herra Mathis.

MATHIS (nauraen sydämen pohjasta). — Olehan nyt, Christian, isän ja
pojan kesken ei sitä katsota Kun olemme täältä lähteneet, Catherine
ja minä, te hyvin löydätte toisia! — Mikä minua enimmin ilahuttaa, on
se, että nämät rahat ovat kunniallista rahaa, rahaa, jotka tiedän,
mistä ovat lähteneet. Minä tiedän, ett'ei ole yhtä ainoatakaan väärin
ansaittua liardia joukossa; minä tiedän... (Kellon helinä pussissa).

NOTARIUS (kääntyen taaksepäin). — Käykäämme loimeen, herra Christian,
käykäämme; teidän nimikirjoituksenne! (Christian menee kirjoittamaan.
Mathis jää liikkumattomana seisomaan; tuijottaen pussiin hämmästyneenä).

WALTER (antaen kynän Christianille). — Ei joka päivä tämmöisten
kontrahtien alle kirjoiteta, kortteerimestari!

CHRISTIAN (nauraen). — Ah! ei suinkaan, vaari Walter, ei!... (Kirjoittaa
ja antaa kynän Catherinelle).

MATHIS (erikseen, katsoen oikealle ja vasemmalle). — Toiset eivät
kuule mitään!...

NOTARIUS. — Herra pormestari, nyt on teidän vuoronne ja kaikki on
päättynyt.

CATHERINE. — He, Mathis, tuoss'on kynä. Minä en osaa kirjoittaa, minä
panin puumerkkini.

MATHIS (erikseen). — Se on veri, joka kohisee korvissani!...

NOTARIUS (osottaen sormellaan paikkaa kontrahdissa). — Tähän, herra
pormestari, rouva Catherinen viereen. (Kellon helinä kiihtyy).

MATHIS (erikseen tiukalla äänellä). — Rohkeutta, Mathis!... (Hän
lähestyy, kirjoittaa sukkelasti; sitten tarttuu hän rahapussiin ja
tyhjentää sen pikaisesti pöydälle. Joitakuita rahoja putoaa lattialle.
Yleinen kummastus).

CATHERINE. — Ah! Herra Jumala, mitä sinä teet?... (Hän juoksee
poimimaan ne rahat, jotka lattialla pyörivät).

MATHIS (erikseen). — Se oli vereni!... (Ääneen) Minä tahdon, että
notarius lukee myötäjäiset kaikkein nähden! (Eriskummallisella hymyllä)
Olisivat voineet luulla pussin pohjassa olevan kuparilanttia.

CHRISTIAN (vilkkaasti). — Ah! Herra Mathis, mitä ajattelettekaan?

MATHIS (ojentaen käsivartensa). — Kuulkaa A Christian, salaisuudet ovat
konnia varten! Kunniallisten ihmisten kesken pitää kaiken tapahtuman
päivänvalossa. Jokaisen pitää voida sanoa: minä olin siellä; minä näin
myötäjäiset pöydällä, kauniissa kultarahoissa. (Notariukselle) Lukekaa,
herra Hornus.

WALTER (nauraen). — Sull'on joskus hullut tuumat, Mathis.

NOTARIUS (totisesti). — Herra pormestari on oikeassa, se on
säännöllisempätä. (Hän alkaa lukea. Mathis kumartuu, käsillään
nojautuen vasten pöytää, katsomaan. Kaikki lähestyvät. Äänettömyys).

MATHIS (erikseen, tuijottaen rahaläjiin). — Se oli veri!...



KOLMAS OSA.


Pormestarin uni. Kammari ylikerrassa Mathis'in luona. Alkovi
vasemmalla,, ovi oikealla, kaksi ikkunaa perällä. Yö.


I.

MATHIS, WALTER, HEINRICH, CHRISTIAN, ANNETTE, CATHERINE, LOIS (kantaen
sytytettyä lamppua ja karafiinia). — (He tulevat äkisti ja näyttävät
olevan viinistä ilahutetut).

HEINRICH (nauraen). — Ha! ha! ha! kaikki päättyy hyvin... jotakin
tarvittiin hyväksi lopuksi.

WALTER. — Sitä vastenhan me joimme volxheimiä! Kauan muistellaan
Annetten aviokontrahtia.

CHRISTIAN. — No, se on siis päätetty, Herra Mathis, te makaatte täällä?

MATHIS. — On, se on päätetty. (Loisille) Lois, pane lamppu ja karafiini
yöpöydälle.

CATHERINE. — Mitä juonia nuo nyt ovat, Mathis?

MATHIS. — Minun on tarpeen raitista ilmaa, en tahdo vielä tulla
halvatuksi.

ANNETTE (hiljaa Christianille). — Pitää antaa hänen tehdä tahtonsa
mukaan; kun hänellä on oikkunsa...

CHRISTIAN. — No, Herra Mathis, koska luulette täällä olevanne
paremmin...

MATHIS. — Niin! minä tiedän, mitä tarvitsen. Kuumuus on syy mun
kohtaukseeni; tämä on tekemässä muutoksen. (Hän istuikse ja alkaa
riisuutua. Laulu kuuluu alakerrasta).

HEINRICH. — Kuulkaapa, miten toiset iloitsevat. Tulkaa, vaari Walter,
käykäämme takaisin alas.

WALTER. — Sinä jätät meidät kauniimpana hetkenä, Mathis, sinä hylkäät
meidät!

MATHIS (pikaisesti). — Minä teen itselleni oikeutta, mitä hittoa!
Puolesta päivästä puoleen yöhön, siinä on aivan kylliksi.

CATHERINE. — Niin on, tohtori on käskenyt hänen olla varova, ettei
valkea viini tekisi hänelle pahan kepposen; hän on jo sitä liiaksi
juonut sitten tämän aamun.

MATHIS. — Se on hyvä... se on hyvä .. minä juon vähän kylmää vettä
ennen maata panemista, se minua jäähdyttää. (Kolme eli neljä
pitovierasta tulee sisään toisiaan työntäen).

ENSIMMÄINEN. — Ha! ha! ha! se käy hyvin... se käy hyvin.

TOINEN. — Hyvää iltaa, herra pormestari, hyvää iltaa.

KOLMAS. — Kuulkaapa, Heinrich, te ette tiedä yövartian olevan tuolla
alhaalla.

HEINRICH. — Mitä hän tahtoo?

ENSIMMÄINEN. — Hän haluaa sulkea salin baarin. Nyt on sulkemistunti.

MATHIS. — Anna hänelle lasi viiniä, ja sitten kaikille hyvää yötä!

WALTER. — Säännöt eivät koske pormestaria.

MATHIS. — Kaikkien tulee noudattaa sääntöjä.

CATHERINE. — Selvä on Mathis, me menemme.

MATHIS. — Hyvä, hyvä. Menkää, ja antakaa minun levätä.

CATHERINE. — Oh, kun hän on saanut jotain päähänsä...

WALTER (ravistaen käsiä). — Hyvää yötä, Mathis, älä näe pahoja unia.

MATHIS. — En näe koskaan unia. Hyvää yötä kaikki. Menkää! Menkää!
(Heinrich ja Walter menevät. Catherine viipyy ovella).



II.

ANNETTE, MATHIS, CHRISTIAN, CATHERINE.

ANNETTE. Hyvää yötä isä, nuku hyvin.

MATHIS (suudellen häntä). — Hyvää yötä lapseni. (Annette yhtyy
äitiinsä. Christianille). Minun on täällä parempi. Kaikki tuo valkea
viini ja melu tekevät pääni kipeäksi. Nukun paremmin täällä.

CHRISTIAN. — Niin, huone on viileä. Hyvää yötä, nuku hyvin.

MATHIS. — Samoin sinulle Christian. (Annette ja Catherine menevät,
samoin Christian).


III.

MATHIS (yksin, hän kuuntelee, nousee ylös, sulkee ja panee
oven säppiin). Vihdoinkin olen heistä vapaa; kaikki on hyvin,
kortteerimestari on kiinni. Voin nukkua molemmilla korvilla tänä yönä.
(Istuutuu ja alkaa riisuutua). Jos jotakin tapahtuisi saattamaan
epäilyksen alaiseksi kortteerimestarin appea, niin se vaiettaisiin
välittömästi. On vain kysymys siitä, että osaa menetellä taitavasti
tässä maailmassa. Tulee hankkia hyvät kortit, siinä kaikki; ja jos omaa
voittavat kortit, huono onni on poissa.

— Nuo tuolla alhaalla ovat jo saaneet päänsä täyteen, ne eivät pyydä
enään mitään lisää. Ha! ha! Kuinkahan monta reikää he tekevät lumeen,
ennenkuin ovat päässeet kotiinsa! Mikä veikeä aine viini onkaan! Lasi
viiniä ja kaikki näyttää kauniilta. (Juo lasin viiniä). Kaikki käy
hyvin, niin, kaikki käy hyvin. (Menee alkoviin kantaen kyntilää).
Voit kehua pelanneesi pelisi hyvin, Mathis, kukaan ei kuule sinua,
jos uneksit, ei kukaan — kellot, unet, hullutuksia! (Huoneen takaosa
katoaa, huoneessa tulee pimeää; oikeussali suippoine ristikaarineen
ilmestyy taakse, penkit ovat täynnä ihmisiä. Kolme tuomaria peruukeissa
ja punaisissa viitoissa istuvat takaosassa. Oikeudenpalvelija, kirjuri.
Pieni ovi syrjäseinässä ja siinä luukku. Pöytä tuomarein jalkojen
edessä; pöydällä ruohonpäinen, turkiksilla reunustettu kauhtana ja
näädännahkainen hattu. Presidentti käyttää kelloaan. Mathis ryysyissä,
kalpeana, näkyy sivuoven luona santarmia hänen ympärillä. Vankeuden
kärsimykset ovat maalatut hänen kasvoissaan. Hän menee istumaan
rikoksentehneitten tuolille; kolme santarmia asetaksen hänen taakse —
Koko tämä salakähmäinen kohtaus tapahtuu jonkunlaisessa puolipimeässä;
puhet ja töminä ovat supatosta. Sitä myöten, kuin toiminto tulee
tarkemmin näkymään, alkaa puhe kuulua selvemmästi; se on makaajan
kuvaisvoiman työ, se on hänen unensa, joka saa aineellisen muodon. —
Presidentin viittauksesta lukee kirjuri, yksitoikkoisella äänellä,
syytöskirjan ja vieraiden miesten lausunnot. Eroittaa silloin tällöin
erikseen nämät sanat: "Yöllä vasten Joulukuun 24 päivää... Baruch
Koveski... ravintolanisäntä Mathis... julma rikos... ympäröiden
itseään yleisellä kunnioituksella... välttänyt viisitoista vuotta...
oikeuden hetki... vähäpätöinen seikka... veljekset Hierthés..." Uusi
äänettömyys. Tämän lukemisen loputtua, näkymä äkkiä valaistuu).

PRESIDENTTI. — Syytetty, te olette kuulleet vierasten miesten
todistukset; mitä teillä on vastattavaa?

MATHIS. — Todistukset! vieraita miehiä, jotka eivät ole nähneet
mitään... ihmisiä, jotka asuvat kahden kolmen peninkulman päässä siitä
seudusta, jossa murha on tapahtunut... yöllä... talvella. Niitäkö te
todistajiksi kutsutte?

PRESIDENTTI. — Vastatkaa tyynesti, nuo liikenteet ja tuo kiivaus eivät
voi olla teille tarpeen. — Te olette kavala ihminen.

MATHIS. — En ole, herra presidentti, olen tavallinen ihminen.

PRESIDENTTI. — Te olette ymmärtäneet valita hetken... te olette
ymmärtäneet poistaa luulot teistä... te olette ymmärtäneet hävittää
kaikki aineelliset todistukset... Te olette kauhea olento!

MATHIS. — Syystä, ettei saada mitään todistusta minua vastaan, olen
minä kauhea. Kaikki kunnialliset ihmiset ovat siis kauheita, koska ei
löydetä mitään heitä vastaan.

PRESIDENTTI. — Yleinen ääni teitä syyttää.

MATHIS. — Kuulkaapa, herrat tuomarit, kun ihmisellä on onnea ja
menestystä, kun hän kohoaa toisten yli, kun hän saavuttaa arvoa ja
omaisuutta, löytyy tuhansia ihmisiä, jotka häntä kadehtivat. Te
tiedätte sen, se on asia, jonka näemme joka päivä. Nyt löytyy, pahaksi
onneksi, tuhansia ihmisiä, jotka viidentoista vuoden kuluessa ovat
nähneet asiani menestyvän, ja siinä syy, miksi minua syyttävät; ne
tahtoisivat nähdä mun sortuvani, tahtoisivat nähdä mun menehtyväni.
Mutta pitääkö oikeuden pitäväisten, ymmärtäväisten ihmisten kuunnella
näitä kateellisia? Eikö niiden pidä pakoittaman heitä olemaan vaiti?
Eikö niiden pitäisi heitä tuomita?

PRESIDENTTI. — Te puhutte hyvästi, syytetty! kauan aikaa te olette
opetelleet noita puheita itsessenne. Mutta meillä on tarkka silmä, me
näemme mitä teissä tapahtuu. — Mistä se tulee, että te kuulette kellon
helinää?

MATHIS. — Minä en kuule kellon helmaa, (kellonhelinä kuuluu ulkoa).

PRESIDENTTI. — Te valehtelette! tällä hetkelläkin te kuulette sen
helinän. Sanokaa miksi?

MATHIS. — Ei se ole mitään; se on veri, joka kohisee mun korvissani.

PRESIDENTTI. — Ell'ette tunnusta, mikä on syynä helinään, niin kutsumme
unentietäjän sitä meille selittämään.

MATHIS. — Se on totta, että minä kuulen sen äänen.

PRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että hän kuulee sen helinän.

MATHIS (vilkkaasti). — Kuulen... mutta minä kuulen unissani.

PRESIDENTTI. — Kirjoittakaa, että hän kuulee unissaan.

MATHIS. — Onhan luvallista jokaiselle kunnialliselle ihmiselle nähdä
unta.

ERÄS KATSOJA (hiljaa, vieressä istujalle). — Se on totta, unet tulevat
meidän tahtomatta.

TOINEN (samoin). — Kaikki ihmiset näkevät unta.

MATHIS (kääntyen yleisöön päin). — Kuulkaa, älkää peljätkö mitään
minun suhteen. Kaikki tämä ei ole muuta kuin unta. Ell'ei se olisi
unta, pitäisivätkö tuomarit peruukkia niinkuin vanhan kansan aikana,
sata vuolta takaperin! Onko koskaan nähty niin hulluja olentoja, että
asiana pitävät kellon helinää, jota unissa kuulee? Pitäisihän sitten
myös koiraa tuomita, joka unissaan murisee? Ja nuo tuomarit tuossa!...
kas, ne ovat miehiä, jotka jonnijoutavien lorujen tautta tahtovat
lähimmäisensä hirteen!... (Hän lopettaa kovasti nauraen).

PRESIDENNTTI (ankaralla äänellä), — Hiljaa! syytetty, hiljaa! te
lähestytte ijankaikkista tuomiota ja te uskallatte nauraa; te
uskallatte uhkamielin, pelkäämättä astua Jumalan silmien eteen!...
(Kääntyen tuomareihin) Herrat tuomarit, se kellon ääni tulee eräästä
muistosta. Muistot tekevät ihmisen elämän; niiden äänen, joita on
rakastanut, kuulee kauan sen jälkeen, kuin ovat kuolleet. Syytetty
kuulee tuon helinän, koska hänellä on sielussaan muisto, jota hän
meiltä salaa: — Puolalaisen hevosella oli pikku kello!...

MATHIS. — Se ei ole totta... minulla ei ole muistoja!

PRESIDENTTI. — Pitäkää suunne kiinni!

MATHIS (suuttuneena). — Ihminen ei voi tulla tuomituksi luulojen
tähden. Täytyy olla todistuksia. Minä en kuule kellon helinää!

PRESIDENTTI. — Kirjuri, kirjoittakaa, että syytetty puhuu ristiin; hän
tunnusti äskön, nyt hän peruuttaa sanansa.

MATHIS (suuttuen). — En kuule, minä en kuule mitään!... (Kellon
helinä alkaa kuulua). Se on veri, joka kohisee mun korvissani.
(Helinä kiihtyy). — Minä pyydän Christiania, vävyäni. (Kohottaen
ääntänsä ja katsoen kaikille puolille). Miksi Christian ei ole täällä?
(Äänettömyys. Tuomarit katsovat toisiinsa. Supatoksia kuulijajoukossa.
Kellon helinä etenee).

PRESIDENTTI (ankaralla äänellä). — Syytetty, pysyttekö kieltämisissänne?

MATHIS (tiukasti). — Kiellän... minussa on liiaksi veriä... siinä
kaikki! Ei löydy mitään syytä minua vastaan. Se on suurinta vääryyttä
pitää kunniallista ihmistä vankihuoneessa. Minä saan kärsiä oikeuden
tautta.

PRESIDENTTI. — Te kiellätte!... — Siis me, Rudiger, Mersbachin paroni,
Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ylituomari ala-Elsassissa, läsnä
ollen neuvonantajamme ja tuomarimme, Herrat Louis de Falkenstein ja
de Feininger, kumpikin lakitieteen tohtoreja; — Siihen katsoen, että
tämä juttu on viipynyt viisitoista vuotta, että sitä on mahdoton
saada selville tavallisilla keinoilla; — Katsoen syytetyn viisauteen,
kavaluuteen ja rohkeuteen; — Katsoen siihen, että vieraat miehet ovat
kuolleet, jotka olisivat voineet meitä valaista tässä vaivaloisessa
työssä, josta oikeutemme kunnia riippuu; — Katsoen siihen,: ett'ei
rikos voi jäädä rankaisematta, ett'ei syytön sortuisi syyllisen tautta;
— Siihen katsoen, että tämä tuomio voisi tulla esimerkiksi tuleville
ajoille, pidättämään ahneutta ja niiden halua, jotka luulevat voivansa
vuosijaksoilla itsensä peittää; — Näistä syistä määräämme, että
unentietäjä on kuunneltava. — Vartijat, saattakaat unentietäjä sisään.

MATHIS (kauhealla äänellä). — Minä panen vastaan... minä sitä
vastustan... Unet eivät todista mitään!

PRESIDENTTI (pikaisella äänellä). — Antakaa unentietäjän tulla.

MATHIS (lyöden nyrkkinsä pöytään). — Se on konnamaista, se on vasten
oikeutta!

PRESIDENTTI. — Jos olette syytön, miksi pelkäätte unentietäjää?
Senkö tähden, että hän lukee mitä sielussa on! Uskokaa minua, olkaa
levollinen, tahi teidän huutonne todistaa teidät syylliseksi.

MATHIS. — Minä vaadin asianajaja Linderiä, Saveme'sta; tämmöisessä
asiassa minä en katso, mitä se maksaa. Minä olen levollinen kuin mies,
joka ei voi itseään mistään syyttää. Minä en pelkää mitään; mutta unet
ovat unia... (huutaen) Miksi Christian ei ole täällä? Minun kunniani
on hänen kunniansa... Antakaa hänen tulla... Se on kunnon mies, hän!
(Innostuen) Christian, minä olen tehnyt sinut rikkaaksi, tule minua
puolustamaan!... (Äänettömyys. Näkymö pimenee. Mathis alkovissa huokaa
ja liikkuu. Kaikki tulee pimeäksi. Hetken päästä oikeusto näkyy jälleen
ensin hämärässä, sitten valaistuu äkkiä; Mathis on syvään nukkunut).


IV.

MATHIS. PRESIDENTTI. UNENTIETÄJÄ.

PRESIDENTTI (unentietäjälle). — Istukaa.

UNENTIETÄJÄ. — Herra Presidentti ja herrat tuomarit, se on teidän
oikeutenne tahto, joka minut pakottaa tulemaan, muuten pelko olisi
minua pitänyt kaukana.

MATHIS. — Ei voi uskoa tietäjien hulluuksia; ne pettävät ihmisiä,
voittaakseen rahaa. Ne on luontoisia kujeita. Minä olen tuon nähnyt
serkkuni Bothin luona Ribeauville'ssa.

PRESIDENTTI (unentietäjälle). Voitteko langettaa tuon miehen uneen?

UNENTIETÄJÄ (katsoen Mathis'ta). — Voin. Löytyykö vaan mitään
jäännöksiä rikoksesta.

PRESIDENTTI (osoittaen kaluja pöydällä). — Tuo? kauhtana ja tuo hattu.

UNENTIETÄJÄ. — Pankaa kauhtana syytetyn päälle.

MATHIS (päästäen kauhean huudon). — Minä en tahdo.

PRESIDENTTI. — Minä käsken sen.

MATHIS (vastustaen). — Ei koskaan!... ei koskaan!...

PRESIDENTTI. — Te olette siis syyllinen?

MATHIS. — Christian!... missä on Christian? Hän sanoo, hän, olenko minä
rehellinen ihminen!

ERÄS KATSOJA (hiljaa). — Se on kauheata!

MATHIS (santarmeille, jotka panevat kauhtanan hänen päällensä). —
Tappakaa minut paikalla.

PRESIDENTTI. — Teidän vastustuksenne teidät ilmaisee, onneton!

MATHIS. — Minä en pelkää... (hänellä on kauhtana päällä ja hän vapisee,
— hiljaa puhuen itsekseen). Mathis, jos nukut, niin olet hukassa!...
(Hän jää seisomaan, tuijottaen eteensä kuin kauhistunut).

ERÄS VAIMO KATSOJAJOUKOSTA (nousten seisoalle). — Minä tahdon mennä...
antakaa mun mennä ulos.

OVENVARTIJA. — Hiljaa! (Vaimo istuutuu taas. Suuri äänettömyys).

UNENTIETÄJÄ (katsoen terävästi Mathis'iin). — Hän on nukkunut.

MATHIS (sekavalla äänellä). — En... en... minä en tahdo... minä...

UNENTIETÄJÄ. — Minä tahdon!

MATHIS (läähättävällä äänellä). — Ottakaa päältäni tämä...ottakaa...

UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Hän on nukkunut. Mitä häneltä pitää
kysyä?

PRESIDENTTI\ — Mitä hän teki yöllä vasten Joulukuun 24 päivää
viisitoista vuotta takaperin.

UNENTIETÄJÄ. — Eikös teillä nyt ole yönaika, Joulukuun 24 päivää
vasten, vuonna 1818?

MATHIS (hiljaa). — On.

UNENTIETÄJÄ. — Mitä kello on?

MATHIS. — Puolivälissä kaksitoista.

UNENTIETÄJÄ. — Puhukaa... minä tahdon.

MATHIS. — Ihmiset lähtevät ravintolasta. Catherine ja pikku Annette
ovat käyneet maata. Kasper tulee takaisin huoneesen... hän ilmoittaa
mulle, että kipsi-uuni on sytytetty. Minä vastaan hänelle: Se on
hyvä... mene maata, minä lähden sinne. — Hän menee. Minä jään yksin
Puolalaisen kanssa, joka lämmittelee uunin edessä. Ulkona kaikki on
unessa. Ei kuulu muuta kuin silloin tällöin hevosen kellon kilke
kujasta. Lunta on kyynärän paksulta. (Äänettömyys).

UNENTIETÄJÄ. — Mitä mietitte?

MATHIS. — Minä mietin, että minä olen rahan puutteessa... että, jos
ei mulla ole kolmetuhatta franc'ia 31 päivänä, ravintola myydään...
ajattelen, ett'ei ole ulkona ketään... että on yö, ja että Puolalainen
on kulkeva suurta tietä, aivan yksinään lumessa.

UNENTIETÄJÄ. — Joko olette päättäneet käydä hänen päällensä?

MATHIS (vähäisen äänettömyyden perästä). — Tuo mies on vahva... hänellä
on leveät hartiat... arvelen, että hän puolustaiksee hyvästi, jos joku
kävisi hänen kimppuunsa. (Mathis liikkuu).

UNENTIETÄJÄ. — Mikä teillä on?

MATHIS (hiljaa). — Hän katsoo minuun... Hänellä on harmaat silmät.
(Ajattelevaisesti, niinkuin puhuisi itsekseen). Minun täytyy se teko
tehdä!

UNENTIETÄJÄ. — Oletteko päättäneet sen?

MATHIS. — Olen... minä teen sen!... minä uskallan... minä uskallan...

UNENTIETÄJÄ. — Puhukaa!

MATHIS. — Minun pitää kumminkin katsoa... minä käyn ulos... Kaikki on
pimeätä... lunta yhä sataa... ei näe kukaan mun jälkiäni lumessa. (Hän
nostaa kätensä ja näkyy etsivän jotakin).

UNENTIETÄJÄ. — Mitä te teette?

MATHIS. — Minä tunnustelen re'essä, onko hänellä pistoleja!...
(Tuomarit katsovat loisiinsa, liikennettä kuulijajoukossa). — Hänellä
ei ole mitään... minä teen teon... teen!... (Hän kuuntelee). Ei kuulu
mitään kylässä... Anna Weber'in lapsi itkee... Vuohi määkyy tallissa...
Puolalainen kävelee kamarissa.

UNENTIETÄJÄ. — Te tulette takaisin huoneesen?

MATHIS. — Niin. Hän on pannut kuusi franc'ia pöydälle; minä annan
hänelle takaisin rahat. Hän katsoo hyvin minuun; (Äänettömyys).

UNENTIETÄJÄ. — Hän sanoo teille jotakin?

MATHIS. — Hän kysyy, kuinka pitkä matka on Mutzig'iin?... Neljä
vähäistä peninkulmaa... Minä toivotan hänelle onnellista matkaa...
Hän vastaa mulle: Jumala teitä siunatkoon! (Äänettömyys). Ho! ho!
(Mathis'in muoto muuttuu).

UNENTIETÄJÄ. — Mitä?

MATHIS (hiljaa). — Vyö! (Äkkiä, kuivalla äänellä). Hän lähtee... hän
on lähtenyt!... (Mathis sillä hetkellä astuu pari askelta kyyryssä;
hän näyttää seuraavan saaliinsa jälkiä. Unentietäjä nostaa sormensa,
huomauttaakseen tuomareita. — Mathis ojentaa kätensä). Kirves!... missä
kirves! Ah! tässä, oven takana. — Kuinka kylmä! lunta sataa... ei
yhtäkään tähteä... Rohkeutta, Mathis, vyö on oleva sinun... rohkeutta!
(Äänettömyys).

UNENTIETÄJÄ. — Hän lähtee matkalle... Te seuraatte?

MATHIS. — Niin.

UNENTIETÄJÄ. — Missä olette?

MATHIS. — Kylän takana... pelloilla... mikä pakkanen. (Hän värisee).

UNENTIETÄJÄ. — Te olette kulkeneet oikotietä?

MATHIS. — Niin... niin (osoittaa kädellään). Tuossa on iso silta...
ja tuolla alhaalla, pohjassa, joki... Miten koirat ulvovat Danielin
talossa!... Ja ukko Finck'in paja, miten se on punainen kupeelta!
(Hiljaa, puhuen itselleen). Tappaa ihminen... tappaa ihminen... Älä
tee sitä, Mathis... Älä tee sitä... Jumala ei sitä tahdo! (Alkaa
taas kumarruksissa kävellä). Sinä olet hullu!... Kuule, sinä tulet
rikkaaksi... sun vaimosi ja lapsesi eivät tule olemaan minkään
puutteessa... Puolalainen on tullut... sitä pahempi... sitä pahempi...
Hänen ei pitäisi tulla!... Sinä olet maksava kaikki, sinulla ei
enää tule olemaan velkoja... (Huutaen sekavalla äänellä). Ei löydy
hyvää Jumalala, sinun täytyy hänet tappaa!... Sillä... tuossa on jo
silta!... (Äänettömyys; hän seisahtuu ja kuuntelee). Ei ketään ole
tiellä, ei ketään... (Kauhistuneella katseella) Mikä hiljaisuus!
(Hän pyyhkii otsaansa kääpään). Sull' on vari, Mathis... sun sydämes
tykyttää... se on juoksemisesta... Kello lyö yksi Wéchem'issä... ja
kuu, joka tulee näkyviin... Puolalainen on ehkä jo kulkenut... sitä
parempi... sitä parempi!... (Kuunnellen). Kello... niin on!... (Hän
kyyristäikse äkkiä ja jää liikkumatonna seisomaan. Äänettömyys. Kaikki
katsovat terävästi häneen. — Hiljaa). Sinä tulet rikkaaksi!... (Kellon
helinä alkaa kuulua. Eräs nuori vaimo peittää kasvonsa esiliinaansa,
toiset kääntävät kasvonsa toisaalle. Yhtäkkiä Mathis nousee suoraksi
kiljaisten ja lyö kauhean kovasti pöytään). Ah! ah! tuossa olet,
Juutalainen. (Hän hyökkää eteenpäin ja lyö raivokkaasti).

ERÄS VAIMO. — Ah! hyvä Jumala!... (Hän pyörtyy).

PRESIDENTTI (vapisevalla äänellä). Viekää pois tuo vaimo. (Vaimo
viedään pois).

MATHIS (nousten suoraksi). — Hän on saanut osansa! (Hän kumartuu
katsomaan, sitten lyö viimeisen iskun). Hän ei liikahda enää... se
on loppunut! (Hän nousee pystyyn, huomaten ja katsoo ympärilleen)
Hevonen on lähtenyt tiehensä re'en kanssa. (Kuunnellen). Joku tulee!...
(Hän käännäkse kauhistuneena ja tahtoo paeta). Ei... se on tuuli,
joka puissa sohisee... (Kumartuen). Sievään... sievään... vyö!...
se on mulla, ha! (Hän liikkuu niinkuin sitoisi vyön ympärilleen).
Se on täynnä kultaa, aivan täynnä!... Liiku kiireesti... Mathis...
kiireesti!... (Hän kumartuu ja näyttää nostavan ruumista selkäänsä,
sitten alkaa hän käydä ympäri oikeuden pöydän, selkä kyyryssä,
raskailla askeleilla, ikäänkuin ihminen, jolla on raskas taakka
seljässä).

UNENTIETÄJÄ. — Minne menette?

MATHIS (seisahtuen). — Kipsi-uunille.

UNENTIETÄJÄ. — Te olette siinä.

MATHIS. — Olen! (Ikäänkuin laskisi kuormansa maahan). Kuinka hän
on raskas!... (Hän hengittää raskaasti, sitten kumartuu ja näyttää
uudestaan nostavan ruumista. — Painuneella äänellä) Mene tuleen.
Juutalainen! mene tuleen!... (Hän näyttää työntävän seipäällä kaiken
voiminsa. Yht'äkkiä hän päästää kauhean huudon ja vaipuu alas pidellen
käsillään päätään — Hiljaa). Mitkä silmät!... oh! mitkä silmät!...
(Pitkä äänettömyys. Nostaen päätään). Sinä olet hullu, Mathis!... Katso
nyt... ei ole enää jäljellä kuin luut... luut palavat myöskin... Nyt,
vyö... pane rahat taskuihisi... Kas niin... Ei kukaan tiedä mitään...
Todistuksia ei löydetä.

UNENTIETÄJÄ (presidentille). — Mitä häneltä pitää vielä kysyä?

PRESIDENTTI. — Se on tarpeeksi. (Kirjurille) Oletteko kirjoittanut?

KIRJURI. — Olen, herra presidentti.

PRESIDENTTI. — No, herätettäköön hän, ja katsokoon itse.

UNENTIETÄJÄ. — Herätkää... minä tahdon sen! (Mathis herää, hän on kuin
pyörryksissä).

MATHIS. — Missä minä olen? (Katsoo ympärilleen). Ah! niin... Mitä on
tapahtunut?

KIRJURI. — Tässä on teidän todistuksenne... Lukekaa.

MATHIS (luettuaan muutamia rivejä). — Voi minua onnetonta, olen sanonut
kaikki!... Minä olen hukassa!...

PRESIDENTTI (tuomareille'). — Te kuulitte... hän on tuominnut itsensä.

MATHIS (reväisten päältään kauhtanan). — Minä panen vastaan... se on
väärin... Te olette kaikki konnia!... Christian... vävyni... Minä
vaadin Christianin...

PRESIDENTTI. — Santarmit, saattakaa tuo mies olemaan vaiti. (Santarmit
ympäröitsevät Mathis'ta).

MATHIS (lyöden ympärilleen). — Se on rikos oikeutta vastaan... mutta
otetaan ainoa todistajani... Minä panen vastaan Jumalan edessä!
(Sydäntä särkevällä huudolla) Christian... sun vaimosi isää tahdotaan
tappaa... Avukseni! (Hän lyö ympärilleen kuin raivo).

PRESIDENTTI (murheellisesti). — Syytetty, te pakoitatte minua sanomaan
teille sitä, jota olisin tahtonut teiltä salata: saatuaan tiedon
teidän rikoksestanne on Christian Béme tappanut itsensä!... (Mathis
seisoo kauhistuneena, tuijottaen presidenttiin. Suuri äänettömyys.
Tuomarit keskustelevat hiljaa. Jonkun hetken päästä presidentti nousee
seisoalle).

PRESIDENTTI (verkalleen). — Siihen nähden, että Hans Mathis on,
yöllä vasten 24 p. Joulukuuta 1818 kello 12 ja välillä, murhannut
Baruch Koveskin ja murhanteon asianhaarat ovat vaikeuttavaa laatua,
koska murha oli täydellä aikomuksella tehty, tapahtui yöllä ja oli
ryöstöä ase kädessä, niin tuomitsemme hänet kaulasta hirtettäväksi,
kunnes siitä kuolema seuraa. (Kääntyen ovenvartijaan) Vartija, anna
pyövelin tulla sisään. (Suuri melu kuulioiden joukossa. Ovenvartija
aukaisee oikeanpuolisen oven; pikku mies, punaisessa puvussa, kalpeat
kasvot ja kiiltävät silmät, näkyy kynnyksellä. Syvä äänettömyys.
Presidentti ojentaa kätensä Mathis'ta kohti. Kova kellon helinä. Mathis
nostaa kätensä päänsä yli ja horjuu: kaikki katoavat. — Ollaan taas
pormestarin kamarissa. On valoisa päivä; aurinko paistaa huoneesen
ikkunapeilteiden lomitse ja tekee loistavia viivoja lattialle.
Alkovin uutimet liikkuvat. Karafiini putoaa pöydältä ja särkyy.
Samalla hetkellä alkaa iloinen soitto kuulua ravintolan edustalta; se
soittaa Lauterbachin vanhaa laulua; joukko ääniä laulaa soiton myötä.
Siellä on häänuoriso, joka pitää aamusoitantoa morsiamen kunniaksi
hänen ikkunainsa alla. Kuulee ihmisiä juoksevan kadulla. Joku ikkuna
auaistaan. Soitto vaikenee. Naurun hohotuksia. Monta ääntä huutaa:
Tuossa hän on... tuossa hän on... se on Annette!... — Soitto ja laulu
alkaa uudestaan ja muuttuu ravintolan huoneisin. Suuri melu alhaalla.
Kuulee jonkun sukkelin askelin juoksevan portaita ylös; joku kolkuttaa
Mathis'in ovea).

CATHERINE (ulkona, huutaen). — Mathis, nouse valveille. On jo selvä
päivä. Kaikki kutsuvieraat ovat tuolla alhaalla. (Äänettömyys. Ovea
kolkutetaan kovemmin).

CHRISTIAN (samoin). — Herra Mathis! herra Mathis! (Äänettömyys). Miten
hän makaa... (Toisia kuuluu nousevan portaita. Yhä kovemmin lyödään
oveen).

WALTER (samoin). — Hei, Mathis. Nouse nyt... häät ovat alkaneet... hop!
hop!... (Pitkä äänettömyys). Se on kummallista, hän ei vastaa.

CATHERINE (levottomalla äänellä). — Mathis, Mathis! (Kuuluu supatoksia,
keskusteluja oven takaa, sitten Christianin ääni kohoaa ja hän sanoo
pikaisella äänellä: Ei, se on tarpeetonta, antakaa mun. — Ja melkein
samassa ovi, johon kovasti lyödään, aukiaa seljälleen. Christian näkyy;
hän on täydessä virkapuvussa).

CHRISTIAN (kynnyksellä). — Herra Mathis!... (Hän huomaa karafiinin
palaset lattialla, juoksee alkoviin, aukaisee uutimet ja päästää
huudon).

CATHERINE (juosten siihen hyvin hätäisenä) — Mitä nyt? Mitä se on,
Christian?

CHRISTIAN (äkkiä kääntyen). — Älkää katsoko, rouva Catherine!... (Hän
ottaa hänet syliinsä ja vie häntä ovea kohti, huutaen painuneella
äänellä). Tohtori Franz! tohtori Frantz!

CATHERINE (vastustaen). — Anna minun olla, Christian... minä tahdon
nähdä...

CHRISTIAN. — Ei! (Huutaen portaissa niille, jotka ovat alhaalla).
Estäkää Annettea tulemasta tänne ylös. — Voi hyvä Jumala! hyvä Jumala!
(Sillä aikaa on Walter, Heinrich ja suuri joukko vieraita, miehiä ja
vaimoja, tulleet kamariin; he tunkeutuvat alkovin ympäri. Heinrich
aukaisee ikkunat ja väistää kartiineja).

WALTER (katsoen Mathis'ta). — Hänen muotonsa on aivan sininen! (Yleinen
kauhistus. Tohtori Franz tulee aivan hengästyneenä. Joukko hajaantuu
päästääkseen häntä esille).

TOHTORI (äkisti). Se on halvauksen kohtaus. (Vetäen taskustaan
kalutolkkinsa). Pidelkää kättä, herra Walter. Kuinhan vaan verta
tulisi! (Soittoniekat tulevat sisään soittokalut kädessä; joukko
ihmisiä, juhlavaatteissa, seuraa heitä, supattaen keskenään ja astuen
varpaillaan; sitten nuori vaimo, kantaen lasta sylissään, näkyy
kynnyksellä ja seisahtuu hämmästyneenä nähdessään tätä ihmisjoukkoa.
Lapsi puhaltaa pikku torveen).

WALTER. — Verta ei tule.

TOHTORI. — Ei. (Kääntyen vihaisesti). Ettenkö saa tuota lasta olemaan
vaiti!

NUORI VAIMO. — Ole vaiti, Ludvig, anna tänne! (Hän tahtoo ottaa häneltä
torven. Lapsi vastustaa ja rupeaa itkemään).

TOHTORI (surullisella äänellä). Se on loppunut... herra pormestari on
kuollut... Valkea viini on hänet tappanut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Puolan juutalainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.