Title: Sheikin pojat: Romaani aavikoilta
Author: Hull, E. M. (Edith Maude)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sheikin pojat: Romaani aavikoilta" ***


SHEIKIN POJAT

Romaani aavikoilta


Kirj.

E. M. HULL


Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen



Naisten romaaneja 44



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1925.



I


Aamutuuli puhalsi vinhasti aavikolla.

Muodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkä
taivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisesti
ja varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittävä
ohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavion
luiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksia
sekä hevoselle että miehelle.

Se ei ollut pimeässä taivallettava tie.

Mutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenet
ja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikka
seurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia,
matkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.

Johtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valui
satulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosen
kiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa,
kun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsa
näyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensa
jälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensa
kävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaen
enemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.

Äkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitä
seuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta,
miltei kouraantuntuvalta.

Tuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättä
odottanut aamunkoittoa.

Täydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamaton
kuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengän
sattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleen
puhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivät
arabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivat
syvemmälle satuloissansa.

Mutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilman
kylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä ja
välittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hän
näytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.

Ja hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoi
hiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkän
säveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi,
sekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänen
takanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasi
suitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hän
laulaa!»

»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevän
sukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaiken
arvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa,
sillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.

Hämy synkkeni.

Vähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä.
Aamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä,
peläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljasti
paahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamun
kylmän harmaassa valossa.

Paljas, yksinäisen suurenmoisena leviävä aavikko, jylhä hiekkalakeus,
josta pisti esiin matalia kalliokumpuja vinottain aavikon halki
pohjoisesta etelään ulottuvina jonoina. Hämärässä valaistuksessa ne
näyttivät luonnollista isommilta.

Mutta joka hetki päivä kirkastui. Ylhäällä selkeällä taivaalla tähdet
kalpenivat ja sammuivat toinen toisensa jälkeen. Ja äkkiä ilmestyi
kaukana idässä taivaanrannalle himmeä juova vaaleanpunaista valoa; se
laajeni, ja sen väri tummeni, kunnes se sitten lehahti taivaalle kuin
tulenliekki.

Hurjaa, voimakasta värileikkiä, ja sitten sen alustasta nousi aurinko
komeana kuin kultainen pallo. Ja sen näyttäytyessä taukosi aamutuuli.

Arabialaiset seisauttivat ratsunsa ja laskeutuivat satulasta. Mutta
palvelijat suorittivat aamurukouksensa hätäisesti ja lyhyesti, eikä
heidän johtajansa edes polvistunut, vaan jäi pää taivutettuna seisomaan
ison, mustan hevosensa viereen. Eläin kääntyi ja työnsi kuononsa
isäntänsä rinnalle, nuuhkien häntä hartaan mieltyneesti.

Viiden minuutin kuluttua he olivat uudelleen satulassa ja oikaisivat
lähintä kumpua kohti hevosten nelistäessä pitkää, keinuvaa laukkaa.

Aamuvalaistuksessa ei aavikko enää näyttänyt niin jylhältä. Vieläkin
sen äärettömyys ja tyhjyys tekivät salaperäisen ja kammottavan
vaikutuksen, mutta sittenkin siitä huokui omituista rauhaa, joka oli
kummallisesti ristiriidassa sen villin ulkonäön kanssa.

Sen pinnalla kiitävistä kolmesta miehestä se oli kuin avoin kirja.
Lapsuudesta saakka he olivat tutustuneet sen kaikkiin ailahduksiin; he
tunsivat tarkalleen sen äkillisten muutosten kaikki moninaiset vaiheet,
sen hymyilevän tyyneyden, sen hurjan myrskyraivon. Siinä ei ollut
heille ainoatakaan outoa piirrettä, ei luonnonvoimista johtuvaa eikä
inhimillistä.

Heillä oli kokemuksen perusteella saatu tuntemus. Sellaisen maan
poikina, jossa salaisia vaaroja väijyi alituisesti, he olivat
jossakin määrin varovaisia, mutta heissä ei näkynyt vähääkään
levottomuuden merkkejä; he alistuivat välttämättömään fatalistisen
välinpitämättömästi, rotunsa perinnäiseen tapaan. Heillä oli
mainiot ratsut ja hyvät aseet, joten he olivat valmiit kaikkien
mahdollisuuksien varalta eivätkä huolehtineet niiden seurauksista.
Eikä sillä hetkellä näyttänyt olevan lainkaan aihetta huolestumiseen.
Aavikko oli tyhjä niin kauaksi kuin silmä kantoi.

Se oli karu paikka, jota karavaanit karttoivat ja jossa liikkuvien
paimentolaistenkin jälkiä oli vain vähän ja nekin vanhoja, sillä
seutu oli vedetöntä ja vähäisiä kuivuneita kasvullisuustupsuja oli
niukalti ja harvassa eikä niissä näkynyt merkkiäkään uusista vesoista,
jotka muutamien viikkojen kuluttua itsepintaisesti tunkeutuisivat
esille paahtuneesta maaperästä. Lakeana ja yksitoikkoisena ei tämä
alue tarjonnut edullisia kohtia, suojapaikkoja, joissa vihamies olisi
saattanut väijyä piilossa, vaikka kumpujen väliset mutkittelevat notkot
muodostivat luonnon muovaamia satimia, joissa kokonainen armeija olisi
voinut lymytä. Mutta jos kolme ratsastajaamme ajatteli väijytystä, ei
se ajatus näyttänyt heitä häiritsevän.

Määräpaikkaansa lähestyessään he pikemminkin kiristivät vauhtiansa,
ja heidän ratsunsa — kookkaita, joustavia, nopeiksi ja kestäviksi
kehitettyjä eläimiä — suorittivat uljaasti niiltä vaaditut
ponnistukset. Peräkkäin ne kiitivät aavikolla, laukaten ikäänkuin
väsymättöminä.

Ja arabialaiset istuivat satulassa kuten kentaurit ja ratsastivat
suurenmoisesti. He istuivat liikkumattomina burnusien hulmutessa
laajoina, pullottavina poimuina heidän ympärillänsä, pitivät pyssyjänsä
poikittain polvillansa ja näyttivät yhtä uupumattomilta ja kestäviltä
kuin sitkeät ratsunsa.

Pettävässä ilmassa näyttivät kummut korkeammilta ja kaukaisemmilta kuin
ne todellisuudessa olivat, mutta joka hetki niiden etäisyys lyheni ja
niiden koko pieneni.

Vielä loppupinnistys, jonka kestäessä molemmat palvelijat ehättivät
johtajansa rinnalle, ja he saapuivat ensimmäiselle ulkonevalle
kallionkielekkeelle. Hevoset pysähtyivät äkkiä, vinhasti syöksyttyänsä,
ratsastajien päiden yläpuolelle jyrkkänä ja rosoisena kohoavan
kallioseinämän juurelle.

Johtaja laskeutui ratsailta ja jätettyään hevosensa toisen
seuralaisensa huostaan seisoi muutamia minuutteja paikallansa,
katsellen hievahtamatta siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän
oli näköjään noin kaksikymmenvuotias, kookas ja hoikkavartaloinen,
mutta hänen leveät hartiansa osoittivat hänen vielä vankkenevan,
ja hän esiintyi ylimielisesti. Hänen kauniit kasvonsa, laihat ja
auringonpaahteen rusketuttamat, olivat sileiksi ajellut, joten
voimakas, itsepäinen leuka ja suoraviivainen, hieman julmapiirteinen
suu näkyivät. Tuuheat,, mustat, syvien ryppyjen lähekkäin vetämät
kulmakarvat varjostivat tummansinisiä silmiä, jotka sillä hetkellä
olivat ajatuksien sumentamat.

Hänen kasvoillensa lehahteli monenlaisia ilmeitä, kun hän katseli
aavikolle. Hän ei nähtävästi tähyillyt mitään silminnähtävää, vaan
näytti pikemminkin olevan vaipunut sielulliseen taisteluun, jossa
epäily ja epävarmuus lopulta väistyivät, ja hän muuttui jyrkän
päättäväisen näköiseksi.

Hän kohautti hiukan olkapäitään, ikäänkuin karkoittaen vastenmielisen
muiston mielestänsä, heilautti burnusiansa taaksepäin, pyörähti
kantapäällänsä ympäri ja meni palvelijoittensa luokse, jotka olivat
seisoneet lähekkäin, keskustellen hiljaa keskenänsä ja silmäillen häntä
tarkkaavasti.

Toinen heistä oli samoin kuin johtaja pitkä ja hoikka, toinen taas
lyhytkasvuinen ja tanakampitekoinen, mutta kasvonpiirteiden ja ilmeiden
selvä yhdennäköisyys osoitti heidät veljeksiksi.

Hänen tullessansa he vetäytyivät erilleen, ja lyhempi, joka
näytti vanhemmalta, tarjosi hänelle taateleja satulannupistansa
irroittamastaan repusta. Mutta nuori mies hylkäsi tarjouksen,
heittäytyi hietikolle, sijoittui mukavaan asentoon, nojaten selkäänsä
kiveen, otti silkkisen _ganduransa_. taskusta kultaisen kotelon ja
sytytti savukkeen.

Hän poltteli lähes puoli tuntia virkkamatta mitään, ja hänen
kumppaninsa varoivat visusti häiritsemästä häntä. Mutta heidän
katseensa siirtyivät harvoin pois hänen kasvoistansa, ja he olivat
ilmeisesti rauhattomia, minkä he kumpikin ilmaisivat omalla tavallaan
— vanhempi istui liikkumattomana otsa rypyssä kuten aikaisemmin
hänen isännällänsä oli ollut, kun taas hänen veljensä liikahteli
levottomasti, leikitellen kasaamallansa pienellä kiviläjällä ja
vilkuillen yhtenään yläpuolella kohoaville kallioille ikäänkuin olisi
odottanut, että heidän yksinäisyyttänsä häirittäisiin.

Vihdoin nuori päällikkö nousi pystyyn ja teki merkin, että ratsu oli
tuotava hänen luoksensa. Mutta leikkisä nauru, joka hänen antaessaan
määräystä oli väikkynyt hänen huulillaan, häipyi, kun hän näki miesten
palaavan, taluttaen myöskin omia hevosiansa.

Hän viittasi jyrkän torjuvasti.

»Niitä ei tarvita. Minä lähden yksin», sanoi hän käskevästi, tarttuen
ratsunsa suitsiin ja sujuttaen jalkaansa vanhemman veljeksen pitämään
jalustimeen.

»Sinun on varrottava minua täällä, Ramadan — niinhän sovittiin. Ja
sinun myöskin, S'rir», lisäsi hän kiivaasti olkansa ylitse nuoremmalle
veljekselle, joka oli jo puolitiessä satulaan.

Hänen sanojansa seurasi vastalausemyrsky, kiihkeitä väitöksiä, nöyristä
pyynnöistä aina avoimen kapinallisiin lauseihin saakka. Mutta eivät
rukoukset eivätkä järkisyyt kyenneet horjuttamaan päällikön päätöstä.
Nyt hän oli satulassa, pystyen vain vaivoin hillitsemään maltitonta
ratsuansa, ja tuijotti kiihtyneisiin, viittoileviin seuralaisiinsa
silminnähtävästi harmistuneena. Hänen suuttumuksensa äityi nopeasti,
kunnes hän menetti malttinsa ja kivahti äkäisesti:

»Suu kiinni! Kuka meistä määrää — minäkö vai tekö? Etkö kuullut, onko
minun sanottava se toistamiseen? _Minä lähden yksin_.» Ramadanin käsi,
joka vielä piteli jalustinta, puristui nyrkkiin.

»Myöskin me tahtoisimme tulla», intti hän.

»Minkä tähden?»

Miehen silmät värähtivät, mutta itsepäisesti hän pysyi paikallansa.
»Täällä ei ole turvallista», jupisi hän vastahakoisesti, ikäänkuin
sanat olisi väkisin puristettu hänen huuliltansa.

Hetkisen säihkyivät päällikön silmät pahaenteisesti. Sitten hänen
suuttumuksensa haihtui poikamaiseen naurunpurskahdukseen yhtä äkkiä
kuin kesäinen myrsky menee ohitse. »Turvallista — voi sinua, arkaa
tyttöä!» pilkkasi hän. »Milloin olet alkanut ajatella turvallisuutta,
Ramadan?»

»Sinun turvallisuuttasi, herra, en omaani», tokaisi Ramadan kiivaasti.

»Minun tai sinun, se on samantekevää — ja joka tapauksessa hupsuutta.
Niinpä niin, Ramadan, tämä riittää. Minä menen yksin. Odota sinä,
kunnes palaan!»

»Entä jollet palaakaan?»

Päällikön terävä, lapionmuotoinen jalustin kosketti hänen hevosensa
kylkeä, saaden ratsun kavahtamaan miltei pystyyn takajaloillensa,
joten arabialaisen oli pakko hellittää otteensa. »Jollen palaa», huusi
päällikkö, nauraen huimasti, »niin etsi minua taivaasta tai helvetistä
— sillä varmasti tunkeudut kumpaankin paikkaan minua etsimään.» Ja
heilautettuansa kättään hän katosi tomu- ja hiekkapyörteeseen.

Veljekset katselivat hänen jälkeensä, kunnes kallionulkonema piilotti
hänet näkyvistä. Sitten he kääntyivät toisiinsa päin, ja vanhempi
kiroili hartaasti nuoremman hymyillessä arvoituksellisesti.

»Jos hänelle sattuu jotakin pahaa — mitähän mylord silloin tekee?»
puhkesi Ramadan äkkiä tuskittelemaan.

S'ririn hymy muuttui ilottomaksi virnistykseksi, ja hän teki perin
kuvaavan liikkeen.

»Sano pikemminkin: miten meidän käy!» vastasi hän merkitsevästi. Mutta
seuraavalla hetkellä hän kohautti olkapäitään joko vilpittömän tai
teennäisen välinpitämättömänä ja vilkaisi aurinkoon.

»Kolme tuntia hän viime yönä käski meidän nyt odottaa», huomautti hän
tyynesti. »Olkoon niin! Varromme kolme tuntia, ja jollei hän palaa
siinä ajassa, niin sitten, veli, todennäköisesti näemme joko taivaan
tai helvetin. Mutta siihen saakka minä nukun.» Ja naurahtaen hän veti
burnusinsa huupan päänsä ympärille ja sykertyi hietikolle, jättäen
vähemmän filosofisen veljensä yksin tuskittelemaan vastuunalaisuutta,
jonka hän oli vuosikausien aikana kantanut keveästi, mutta joka viime
aikoina oli alkanut uhata hänen mielenrauhaansa.

Mutta kaukana kallionulkoneman takana, joka salasi mustalla hevosella
ratsastavan miehen hänen huolestuneitten seuralaistensa näkyvistä,
kiiti hän aavikolla, eikä hänen kasvoillansa ollut minkäänlaisia huolen
merkkejä. Unohtaen palvelijoittensa itsepintaisuuden ja oman sisunsa
pikaisen purkauksen hän nuoruutensa, voimiensa ja häntä odottavan
nautinnon tunnossa ratsasti huimaa vauhtia toiselle kallionulkonemalle,
joka samoin kuin hänen jälkeensä jäänyt kieleke pistäytyi hietikkoon
parin, kolmen kilometrin päässä.

Näiden kahden kalliohaaran välissä oli luonnon muovaama, laajan
hevosenkengän muotoinen amfiteatteri, jota kolmelta suunnalta
saartoivat kaartuvat kunnaat, kun taas neljäs sivu avautui lakealle
aavikolle. Aamuauringon punertamana kohosi mahtava, säröinen
kalliomöhkäle jyrkästi tasangosta, kuvastuen selvästi pilvetöntä,
kirkkaan sinistä taivasta vasten ja luoden pitkiä, tummia varjoja
hietikolle, joka tuulen pieksämänä värähteli sen juurella.

Se oli verrattoman suurenmoinen ja kiehtova paikka. Mutta rientävä
ratsastaja ei nähnyt maiseman villiä kauneutta. Vilkaisemattakaan
sivuillensa hän ratsasti arabialaisten tavalliseen hillittömään tapaan
suoraan päämääräänsä kohti. Nauttien harvinaisesta vapaudestaan —
sillä harvoin hän saattoi tai edes halusikaan erota saattueesta, joka
poikavuosilta alkaen oli seurannut hänen kintereillänsä — hän ratsasti
kasvot punehtuneina ja tummat silmät palavasti säihkyen.

Ja ratsastaessansa hän lauloi raikkaalla, nuorekkaalla
baritoniäänellään valittavaa rakkauslaulua, jonka jokainen rakastunut
kaikkialla berberiläisvaltioissa tuntee. »Itke, itke, sydän
runneltu», hän hyräili kaihoisasti maanmiestensä tapaan herttaisen
välinpitämättömänä siitä, etteivät ne sanat hevillä sopineet
sellaisesta miehestä, joka ei suinkaan ollut hylätty, vaan päinvastoin
riensi rakastettunsa luokse niin vinhasti kuin hevosenkaviot jaksoivat
häntä kiidättää.

Mutta pian hänen synnynnäinen, luontainen varovaisuutensa otti vallan
käsiinsä, ja laulu lakkasi hänen lähestyessänsä ratsastusretkensä
päämääränä olevaa kallionulkonemaa.

Jossakin noiden sokkeloisten kunnaiden keskellä odotti häntä tyttö
— hänen haaveilunsa hento, ujo neito. Mutta täällä hän oli oudossa,
vieraassa maassa, ja muukalaisena hänen oli liikuttava varovasti.
Sillä kukapa tiesi, kenen muiden korvat paitsi tytön kuuntelivat hänen
tuloansa.

Hillittyänsä ratsunsa kävelemään hän kiersi teräväkärkisen kielekkeen
ympäri ja pysytellen likellä sen laitaa ratsasti sen suuntaisesti
alastomalle kallioseinämälle, joka oli kunnaiden eteläliepeellä.

Se kohosi jyrkkänä ja näköjään tiettömänä; sen ylitse pääsi ainoastaan
aikoja sitten kuivuneen, muinaisen joen uurtaman, ahtaan rotkon kautta.

Pienen solan suu tuli kallion sisältä vinottain, ja sen edessä oli
ylhäältä irtautuneita kivimöhkäleitä, joten sen löytäminen oli vaikea,
mutta mies oli käynyt täällä jo kerran ennenkin eikä tällä kertaa
epäröinyt.

Ja myöskin isolla, mustalla hevosella oli muistoja, sillä kun
sen isäntä laskeutui ratsailta ja koetti taluttaa sitä synkkään,
mutkaiseen solaan, tenäsi se vastaan, korskuen ja vapisten pelosta.
Vasta pitkällisen ja jäykän rimpuilun jälestä se alistui etenemään,
vilkuillen hurjistuneena puolelta toiselle, silkinhieno karva hiestä
märkänä, ja seurasi hermostuneesti syöksähdellen isäntäänsä, joka
mairitteli ja hoputteli sitä arabialaiseksi harvinaisen kärsivällisenä.

Korkeiden kallioiden saartamina he kompuroivat kivisellä maaperällä,
noudattaen kuivuneen joen sokkeloisia käänteitä, kunnes heidän eteensä
äkillisen mutkan takaa avautui vähäinen umpilaakso, joka oli piilossa
kumpujen keskellä. Sitä ympäröivät kallioseinämät olivat loivemmat,
ja myöhemmin päivällä tunkeutuisivat auringonsäteet lämmittämään
kitukasvuisia pensaita, joita kasvoi niukasti kivien välissä
takertuneina sitkeästi elämään.

Heidän poistuttuansa peloittavasta rotkosta hevosen hermot
rauhoittuivat, ja se seisoi levollisena päällikön tyynnyttäessä sitä
sekä äänellään että kädellään sekä sitoessa sen tamariskipensaaseen,
minkä jälkeen hän vielä kerran hyväiltyänsä ratsua erojaisiksi poistui
sen luota.

Mentyänsä pitkin, joustavin askelin pienen alanteen ylitse alkoi
nuori mies kiivetä vastaisella puolella kohoavalle kummulle. Tie
oli vaivaloinen, kalliorinne oli liukas, ja irtonainen maa petti
yhtenään hänen jalkansa alla. Mutta ketteränä kuin kissa ja mainiossa
ruumiillisessa kunnossa hän kapusi pysähtymättä ja sallimatta paksun
burnusinsa laskoksien ja ratsastussaappaittensa säikyttää itseänsä.

Vain kerran hän seisahtui sijoittaaksensa mukavampaan asentoon
isotekoisen revolverin, joka oli piilotettuna hänen uumenillensa
kiedottuun hopealla kirjailtuun, mustaan silkkivyöhönsä. Ja tutun
aseen kosketus johti hänen mieleensä kumpujen toisella laidalla
häntä vartovat miehet. Häntä hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka
vastahakoisesti he olivat suostuneet jäämään jälelle ja kuinka
silminnähtävän levottomia he olivat olleet eilen hänen kertoessansa
heille suunnitelmistaan.

Hän keikautti päätänsä maltittomasti. Heidän ei sopinut kysellä hänen
tulojansa ja menojansa eikä vastustaa hänen toiveitansa, mietti hän
ylpeännäköisen ylähuulensa värähtäessä halveksivasti. Ennen he eivät
olleet kertaakaan vastustaneet häntä. He olivat olleet hänen alttiita
auttajiansa ja yllyttäjiänsä hänen miehuusikänsä alkuajalle ominaisissa
lukuisissa poikamaisissa kujeissa ja hurjissa kepposissa. Ja nyt tämä
uusi kanta! Mutta sitä olisi aikaa ajatella sitten, kun hän palaisi
heidän seuraansa. Toistaiseksi hän tyytyi miettimään ainoastaan käsillä
olevaa hauskempaa asiaa.

Pysytellen jyrkällä rinteellä kiemurtelevan vanhan polun eniten
syöpyneillä kohdilla hän vihdoin saapui kunnaan laelle, jossa oli pieni
tasanko, ja pysähtyi vähäksi ajaksi tähystämään tutkivasti ympärillensä.

Hänen vasemmalla puolellansa vietti jyrkkä rinne kapeaan rotkoon, jonka
toisella puolen kohosi säröinen kallioharjanne toisensa jälkeen.

Hän kääntyi oikealle silmäilemään kaukana alapuolellansa leviävää
aavikkoa. Muutamalla askeleella hän pääsi loivalle vierulle, joka
mutkitteli sekavasti isojen, rapautuneiden kivilohkareiden välitse,
päättyen vihdoin rotkoon. Tämä vei pohjoista kohti ja sitä sekä
eteläistä solaa myöten, jonka kautta hän oli tullut, päästiin
kukkuloille.

Hän oli odottanut tapaavansa tytön ylängöllä, mutta pienellä tasangolla
ei näkynyt elon merkkiä.

Taaskin hän pudisti kärsimättömästi päätänsä ja hänen pikainen
luontonsa leimahti. Kuinka paljoa kauemmaksi tyttö kuvitteli hänen
menevän saamansa kaksimielisen sanoman johdosta? Hän oli ratsastanut
rajusti yön; pitäisikö hänen kuluttaa koko päivä vaanimassa tyttöä,
jonka hän oli suvainnut huomata? Otsa kiukkuisesti rypistettynä hän
empi, ja hänen mieltänsä raastoivat halu jatkaa matkaa ja ylpeys, joka
vaati häntä kääntymään takaisin.

Sitten hän hymyili hieman tuikeasti. Tytön rankaiseminen kolahtaisi
häneen itseensä, ja kun hän kerran oli tullut niin pitkälle, ei häntä
suinkaan haluttanut palata näkemättä tyttöä.

Heilautettuansa burnusinsa liepeet taaksepäin saadakseen kätensä
vapaiksi hän lähti astelemaan rinnettä alaspäin käsi vyöhön piilotetun
revolverin nupilla.

Ylängöltä poistuttua oli polulla liikkuminen kuin sokkosillaoloa,
sillä joka puolelta häntä saartavat isot kivijärkäleet jättivät tiestä
näkyviin vain muutamia metrejä. Aistit herkkinä ja valppaina hän kaarsi
jokaisen möhkäleen ympäri nopeasti ja meluttomasti, laskeutuen yhä
alemmaksi vierua myöten, kunnes hän äkkiä kuuli ääntä ja seisahtui
kuuntelemaan tarkkaavasti.

Ääni oli hiljainen ja särähtelevä ja kuului kivien seasta jostakin
hänen oikealta puoleltansa.

Hän poikkesi tieltä ja eteni sitä kohti. Varovasti käveltyänsä kivien
välitse hän saapui vähäiselle, puolipyöreälle aukeamalle, joka oli
kahden korkean kallioseinämän välissä. Hänen vastassansa oli kallioissa
laaja halkeama, josta näkyi esteettömästi aavikolle kuten rappeutuneen
rakennuksen särkyneestä ikkunasta.

Ja tämän luonnonluoman tirkistysaukon vieressä istui tyttö — hentoinen
olento, joka näytti parhaiksi sivuuttaneen lapsuusikänsä.

Hänen yllänsä oli musta lyhyt hame ja kirjailtu pusero; uumenille oli
kiedottu vyö, päässä oli somasti kallellaan kultakirjauksinen lakki, ja
hän huojui verkalleen edestakaisin, pidellen huulillansa _guesboa_.

Vielä hän ei ollut huomannut miehen tuloa, ja koko hänen huomionsa oli
kiintynyt koppaan, joka oli maassa hänen edessään ja jonka levällänsä
olevasta suusta pisti näkyviin kookkaan, mustan käärmeen litteä,
kapea pää. Kiemurrellen ja huojuen otus lumottuna heilutteli päätänsä
kummallisen, haaveellisen sävelen tahdissa, jota sen emäntä houkutteli
pienestä arabialaisesta huilusta.

Kenties minuutin ajan nuori mies tarkkaili matelijan velttoja liikkeitä
ja nuorekkaan soittajan joustavaa vartaloa.

Sitten hän lausui:

»_Salamalik_!»

Ja hänen syvä-ääninen tervehdyksensä ikäänkuin mursi lumouksen.

Äkäisesti sihahtaen käärme vikkelästi solahti kopan reunalta ja
katosi kivien väliin, kun taas tyttö ponnahti pystyyn hopeisten
rannerenkaittensa kilistessä ja katsoi häntä silmät levällänsä ja
läähättäen.

Hänen ryhtinsä muistutti pakoa mielivää villiotusta, ja hän näytti
olevan miehen tulosta puolittain iloissaan, puolittain peloissaan.

Ja kun tulija meni hänen luoksensa, kääntyi hän toisaalle, tehden
vähäisen, uhkamielisen liikkeen.

»Sinä myöhästyit», jupisi hän moittivasti.

»Mutta koska kuitenkin olen tullut, niin väliäkö sillä?» vastasi
toinen kevyesti. Tytön tervehdys ei silti ollut sellainen kuin hän oli
odottanut, ja hänen intohimoinen luontonsa kiihtyi.

»Minkä tähden olet täällä?» kysyi hän jyrkän käskevästi. »Pyysin sinua
odottamaan minua ylängöllä aamun koittaessa.»

Osoittaen enemmän naisellista sisäistä näkemystä kuin hänen
ikävuosiensa nojalla olisi saattanut luulla, tyttö nieli sen
totuudenmukaisen vastauksen, että hän aamun sarastaessa oli peloissansa
värjötellyt kummun laella, jota sikäläinen taikauskoinen väestö piti
dshinnien ja afriittien tyyssijana, ja että kauhu oli karkoittanut
hänet kallioiden lempeään turvaan.

Hän ravisti päätänsä, vetäytyen vähän kauemmaksi miehestä.

»Täällä on turvallisempaa», kuiskasi hän väristen. Mutta nyt hän jo
vilkaisi toista kaihoisasti.

Ja nuorukainen, joka katseli häntä nuorekkaan röyhkeytensä
kuumentamana, havaitsi hänen vaivihkaisen, kunnioituksen ja vetoomuksen
sekaisen katseensa, ja hänen ilmeensä pehmenivät, samalla kun häntä
värähdytti uusi, outo tunne, joka muistutti vihlovaa ruumiillista
tuskaa.

Hänen hoikat, ruskettuneet kätensä sujahtivat eteenpäin tarttumaan
tytön olkapäihin. Nyt hän ensimmäisen kerran kosketti tyttöä, ja hänen
sydämensä sykki rajusti, kun hänen sormiensa ote tiukkeni.

Huohottaen hän sitten huudahti: »Jasmin, Jasmin!» ja tempaisi tytön
syliinsä.

Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo useita kertoja ennenkin leikitellyt
rakkaudella. Tänä aamuna hän oli arvellut leikkiä sillä jälleen,
mutta kohtalo oli tehnyt hänelle kepposen. Sillä nyt tytön läheinen
kosketus herätti hänet tuntemaan, että hänen sydämessään oli virinnyt
syvällisempi ja väkevämpi tunne kuin hän oli milloinkaan kokenut.

Polttavan katseensa ahmiessa tyttöä hän painoi häntä yhä tiukemmin
rintaansa vasten, mutta se ajatus, joka yöllä oli kannustanut häntä
kiitämään suinpäin, alkoi yht'äkkiä tuntua tuiki mahdottomalta. Hän
ei ymmärtänyt itseänsä eikä koettanutkaan käsittää häntä pidättävää
tunnetta. Hän tajusi vain, että hänet oli äkkiä vallannut itse-inho,
että vaisto pakotti häntä säästämään, vaikka hän ei ollut koskaan ennen
säästänyt. Ja käydessänsä sisällistä taisteluansa hän tunsi rintaansa
vasten puristetun tytön värisevän, tunsi syleilyssään toisen hennon,
pienen vartalon jäykkänä ja taipumattomana ja näki hänen suurten
rukoilevien silmiensä pelokkaan ilmeen.

Hirvittävästi pinnistäen tahtoansa hän torjui himot luotansa.

»Mitä sinä pelkäät, oi vapiseva pienokainen?» mutisi hän. »Onko lempeni
niin ilkeä, että tekisin sinulle pahaa? Kuules, onko se niin hirvittävä
— tämä suukkoni?» Ja äkkiä hän taivutti kookasta vartaloansa, painaen
suunsa tytön ylöspäin käännetyille punaisille huulille.

Se oli epäarabialainen hyväily, eikä hän osannut etukäteen arvata
kiihkeätä huudahdusta, joka kirposi tytön suusta, eikä sitä seuraavaa
melkein hysteeristä kyyneltulvaa.

»Sinä sieluni sielu, loukkasinko sinua?» pahoitteli hän.

Mutta vähään aikaan ei toinen kyennyt vastaamaan. Taipuen vihdoinkin
miehen syleilyyn hän takertui kiinni päällikköön, painoi kasvonsa
hänen burnusiinsa ja itki ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut
pakahtumaisillaan. Ja nuorukainen oli ymmällä eikä kyennyt sitä
tajuamaan, vaan vartosi äänettömänä, että hän selittäisi. Vihdoin tyttö
kohotti päätänsä ja katsahti häneen arasti. »Suo anteeksi, herra!»
kuiskasi hän, ja häneltä pääsi pitkä, nyyhkytyksen sekainen huokaisu.
»Et sinä minua loukannut. Se johtui vain siitä, että kauan, hyvin kauan
sitten — minua suudeltiin sillä tavoin — kun minä olin lapsi — ja
onnellinen.»

Mies tuijotti häneen otsa kummastuksen rypyissä. »Suudeltiin — kuka
suuteli?» tiedusti hän sävyssään äskeinen käskevä häive.

Mutta tyttö pudisti päätänsä ikäänkuin ei olisi osannut tai tahtonut
selittää sitä hänelle. »Se on minulta unohtunut», vastasi hän
vältellen, ja hänen katseensa karttoi toisen silmäystä. Ja kun
miehen hetkellinen uteliaisuus häipyi, ei hän enää pitänyt kiinni
puheenaiheesta, joka selvästikään ei ollut yhteydessä heidän nykyisten
suhteittensa kanssa. Pelkät lapselliset muistot eivät antaneet aihetta
mustasukkaisuuteen.

Käsi kädessä he kiipesivät luonnon muovaamalle katseluaukolle ja
istuutuivat leveälle kalliokielekkeelle, josta näkyi aavikolle.

Pitkään aikaan ei mies virkkanut mitään. Leuka nojattuna kämmeneen ja
kyynärpää polven varassa hän katseli tyttöä tarkasti ikäänkuin olisi
nähnyt hänet vasta ensi kerran. Ja luontaisen kärsivälliseen tapaansa
tyttö kesti hänen tarkastelunsa, istui äänettömänä hänen vierellänsä,
pienet hennot kädet kierrettyinä koukkuun nostettujen polvien
ympärille, ja odotti, että toinen suvaitsisi aloittaa puhelun.

Ne kasvot, joita mies katseli, olivat hyvin kauniit, omituisen
tunteikkaat ja hienostuneet. Yönmusta, tuuhea tukka varjosti
säännöllisiä, sieviä piirteitä — lyhyttä, hienomuotoista nenää, pientä
suuta ja ujostelevia, ilmeikkäitä, ruskeita silmiä, jotka olivat niitä
siimestävien, kaartuvien, sysimustien ripsien veroiset.

Ja tytön kasvoista miehen arvosteleva katse lipui pitkin hänen hentoa
vartaloansa, kunnes tyttö hänen tulisen tuijotuksensa tähden liikahti
rauhattomasti poskillansa poltteinen puna.

Pieni, ruskea käsi ojentui hiljaa miestä kohti. »Miellytänkö sinua?»
rohkeni tyttö epävarmasti kysyä.

Hymyillen puolittain ilkamoivasti, puolittain hellästi mies veti
häntä puoleensa, kunnes hänen päänsä lepäsi miehen rinnalla. »Et sinä
niin kovin huono ole», myönsi viimemainittu kiusoittelevasti. Mutta
hänen tummien silmiensä hohde tyydytti tyttöä, ja hän oli vähän aikaa
hiljaa, leikitellen hienon burnusin kultapunoksisella tupsulla ja
kuunnellen vieno hymy huulillansa miehen perin värikästä kuvausta öisen
ratsastusretken vaaroista. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli vain
pinnallista, ja hänen ajatuksensa ilmeisestikin harhailivat muualla,
sillä vihdoin hän keskeytti miehen kertomuksen, katsellen häntä ujon
tutkivasti.

»Kuka sinä olet, herra? Et ole koskaan puhunut siitä minulle. En tiedä
edes nimeäsi.»

Miehen huulet kaartuivat hymyntapaiseen.

»Olen sellainen mies, joka rakastaa sinua. Eikö siinä ole kylliksi, oi
sinä uteliaisuuden tytär?»

Mutta säikähtämättä välttelevää vastausta tyttö tiukkasi: »Ilmaise
minulle nimesi!»

Hymy häipyi nuoren miehen kasvoilta, ja ne kovettuivat jonkun verran.
»Minkä tähden? Mitä merkitsee sinulle nimeni?» virkkoi hän venytellen.
»Onko mielestäsi mitätön seikka, jos ihmisen nimi kulkee suusta
suuhun ja sitä kuiskaillaan talonkatoilla, kunnes kuiske saapuu
markkinapaikalle ja kaikki alkavat hokea: 'se ja se on mennyt tästä
ohitse'?»

»Mikä markkinapaikka täällä on?» tokaisi tyttö, viitaten lakealle
aavikolle. »Enkä minä — enkä minä kuiskaile talonkatoilla», lisäsi hän,
muuttuen äkkiä ylvään arvokkaaksi. »Itseäni varten, yksinomaan itseäni
varten haluaisin tietää nimesi, oi sinä outo rakastaja.» Ja kun mies
yhä empi, kietoi tyttö kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen päätään
puoleensa, samalla kun hänen loistavat silmänsä hehkuivat kaihoisesti
ja hänen rusohuulensa suipistuivat. »Sano se minulle!» jupisi hän
hiljaa.

Muutamaan minuuttiin mies ei vastannut. Tummat kulmakarvat syvissä
rypyissä, suu tiukasti puristettuna hän tuijotti tyttöön melkein
äkäisesti ikäänkuin koettaen saada selville, mitä hänen kiihkeiden
pyyntöjensä takana piili. Sitten hän naurahti hieman; sysäsi tytön
kauemmaksi ja viritti savukkeen, edelleenkin tarkkaillen toista
pyörteisten savutuprahdusten takaa.

»Minua nimitetään — Ahmediksi», virkkoi hän vihdoin.

Tyttö hätkähti, ja lievästi pelokas ilme lehahti hänen kasvoillensa.

»Ahmediksi», kertasi hän verkkaisesti. »Olen kuullut sennimisestä
mahtavasta herrasta, joka asustaa eteläisten vuorten tuolla puolen —
ben Hassanin heimon hallitsijasta. Oletko sinä hänen sukulaisensa?»

Ällistyneenä nuori mies loi häneen tutkivan katseen, verhoten
sen velttojen, puolittain suljettujen silmäluomien taakse, ja
hymyili sitten laiskasti. »Kukapa tietää», vastasi hän kohauttaen
huolettomasti olkapäitänsä, poltteli sitten jonkun aikaa savukettansa
äänettömänä ja lisäsi sen jälkeen: »Minkätähden sitä kysyt? Mitä olet
kuullut Ahmed ben Hassanista?» Hän lausui tiedustuksensa näennäisen
välinpitämättömästi kumartuen eteenpäin ja sinkauttaen harmaan
tuhkakiemuran hätääntyneenä rientävän haaskakuoriaisen eteen.

Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen
hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä
kuuntelijoita.

»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään
olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea,
naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista
voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika-
ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka
silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä
moni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut
enkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa
äkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja
koettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa.
»Oletko _Varma_, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen.
Hiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.

»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»

Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten
hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.

»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai
ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen
pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu
vaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja
hänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.

»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut
noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman
erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa
hurmioon.

Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli
pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa
hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.

Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti
häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.

He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät
välittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä
sisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.

Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja
huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli
unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien
tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi
tyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet
ristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään
muuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat
silmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.

Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle
puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun
kirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion
kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän
kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti
hätyyttäjiä vastaan.

Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän
horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.

Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta
olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän
hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä.
Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti
oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli
joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren
hän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla
kädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena
tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa,
kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen
kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä
tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.

Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi
tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.

Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua,
mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen
päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.

Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen
itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen
hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa
hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti
pilkotti vain yksi asia.

Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut
hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se
olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi
enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta
sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben
Hassan?

Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia
kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet
vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet
valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja
mutisten epäselvästi.

Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi
itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti
parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.

Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin
tajuissansa.

Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen
ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän
huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä,
tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen
kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut
olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.

Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta
haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia
huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä
varhaisen aamun tapaukset.

Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili
epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen
vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian
perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa
rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa
nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä.
Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi,
mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen
harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä
hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli
vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen
vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin?
Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä
hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi?
Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen
käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento
kukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti
kirottu tomppeli hän olikaan ollut!

Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten
kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä
ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan
saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja
traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.

Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän
oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut
hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän
oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden
vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut
tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän
oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.

Minkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?

Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet
taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen
tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin
puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän
kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa
loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia,
jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.

»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!»
Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään
ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes
mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman
Jasminia.

Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan
tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman
alueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä
vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä
huonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja
tarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli
hänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat
harvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea,
äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset
kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli
uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.

Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun
ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean
tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin
hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen
ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.

Vähääkään välittämättä häneen suunnatuista uteliaista katseista hän
oli suorittanut osansa esityksestä omituisen eristäytyvästI katsellen
miltei ilmeettömästi suoraan eteensä, ikäänkuin hänen ajatuksensa
olisivat olleet kaukana. Eikä hän myöhemmin ollut liittynyt kahvilan
vieraiden seuraan, vaan vetäytynyt lähelle soittajia syrjäiseen
nurkkaukseen, jossa hän oli istunut yksin, leikkien olkapäillänsä
vieläkin kiemurtelevalla isolla, mustalla käärmeellä.

Ja Ahmedin tarkkaillessa tyttöä oli hänen mielenkiintonsa voimistunut.

Pahamaineisen pikku kahvilan kehnossa ilmakehässä hän oli näyttänyt
erilliseltä olennolta, ja nuorukainen oli ihmetellen ihaillut hänen
olemuksensa hienoutta, hänen hentoa raikkauttaan ja hänen lapsekkaiden
piirteittensä puhtautta.

Innostuneena hän oli seuraavana päivänä koettanut etsiä tyttöä
käsiinsä, mutta saanut tietää hänen isänsä seurassa poistuneen kylästä
jo varhaisina aamuhetkinä.

Tämä vastoinkäyminen viritti ilmiliekkiin hänen harrastuksensa, joka
muutoin olisi saattanut sammua yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin.
Ajattelematta mitään muuta kuin ohimenevän mieltymyksensä tyydyttämistä
hän oli seurannut tytön jälessä pohjoiseen, ja satunnaiset tapaamiset
olivat kehittyneet salaisiksi kohtauksiksi, kunnes tänään oli tullut
loppu.

Kuka oli yllättänyt heidät, ryöstänyt tytön ja ottanut hänet vangiksi,
sitä hän ei mitenkään osannut arvata. Juuri näillä seuduilla vilisi
rosvojoukkoja, ja mikä hyvänsä niistä olisi pitänyt häntä hyvänä
saaliina, jota kannatti säilyttää panttivankina.

Hänen asemansa häpeällisyys — aseman, jonka syynä oli yksinomaan hänen
oma huolettomuutensa — vihloi kipeästi hänen mieltänsä. Mutta se ajatus
kalpeni mitättömäksi sen rusentavan tosiseikan rinnalla, että hän oli
voimaton auttamaan sitä olentoa, jonka henki nyt oli hänestä paljoa
kalliimpi kuin hänen omansa.

Alituinen muisteleminen kidutti häntä. Aika-ajoin hän meni puolittain
tiedottomaksi ja saattoi aina vähäksi ajaksi unohtaa häntä kalvavan
sielullisen tuskan. Mutta nuori elämä sykki hänessä voimakkaana,
ja lepohetket olivat lyhytaikaisia. Hätkähtäen hän aina heräsi ja
jäi virumaan väristen kuin ansaan joutunut eläin hurjan katseensa
lakkaamatta harhaillessa ympäri huonetta, etsien jotakin, mitä hyvänsä,
mikä saattaisi auttaa häntä pelastumaan.

Mutta likaisessa pikku huoneessa ei ollut minkäänlaista kalustoa, ei
edes ainoakaan naula pistänyt esille tahrautuneista tiiliseinistä.
Sinne oli kasautunut vuosikausien saastaa, ja se näytti kauan olleen
asumattomana.

Hämärää valoa tihkui ahtaasta ristikko-ikkunasta, joka oli seinässä
joitakuita kymmeniä sentimetrejä hänen päänsä yläpuolella, ja hän
saattoi paikaltansa erottaa matalan oven, josta huoneeseen päästiin. Se
oli kyhätty vankoista tukeista ja varustettu paksuilla rautakiskoilla,
joten sen vankkuus sellaisenaan kävi hänestä vastustamattoman
Lumoavaksi. Se veti puoleensa hänen huomiotaan, kunnes hän ei voinut
katsella mitään muuta, vaan tähysti sitä, niin että silmiä kivisti
ja hän huomasi koneellisesti laskevansa sen kolkkoa pintaa peittäviä
naulankantoja. Avautuisiko se milloinkaan?

Väsyttävien tuntien verkallensa vieriessä kävivät pyörtymiskohtaukset
tiheämmiksi ja pitemmiksi, ja erään sellaisen aikana tuli hänen
yksinäisyyteensä kaivattu keskeytys. Hän ei kuullut oven avaamista.

Hänet herätti tajuihinsa raaka potku hänen kivistävään olkapäähänsä.
Purren hampaitansa tukahduttaakseen huuliltansa melkein luiskahtaneen
ähkäisyn, hän hätkähti ja alkoi tuijottaa vangitsijoihinsa hurjan
uhmaavasti. Ja hänen nähdessänsä heidät alkoi hänen sydämensä äkkiä
sykkiä rajusti. Sillä vierellänsä seisovista kolmesta miehestä hän
tunsi yhden, ja juuri hänet hän oli kaikkein viimeiseksi odottanut
näkevänsä. Ja pahaenteisen näköinen maurilainen hymyili häijysti
vastatessaan hänen tuijotukseensa silmillä, jotka olivat kylmät ja
julmat kuin hänen kesyttämiensä inhoittavien matelijain. Mutta molemmat
oudot puhkesivat ensiksi puhumaan ja ahdistivat häntä kysymyksillä,
jotka hän huumaantuneena ja sekavana ollen vain puolittain käsitti.
Vaikka heillä oli arabialaisten pukimet ja he puhuivat arabiankieltä
sujuvasti, oli heidän äänessänsä kalsea kurkkusointu ja heidän
yleisessä ulkoasussansa jotakin, mikä pani hänet epäilemään heidän
kansallisuuttaan. Vaalea-ihoiset ja vaaleatukkaiset arabialaiset eivät
olleet harvinaisia, mutta näiden kaltaisia hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt. Heidän käytöksensä oli röyhkeätä ja puhetapansa komentavaa, ja
he tuntuivat koettavan puristaa häneltä jonkunlaista tunnustusta. Hän
ei ollut tottunut saamaan osaksensa korskeata kohtelua eikä rehentelyä,
ja hänen pikainen luontonsa alkoi kuohua hänen kuunnellessansa, kun
häneltä tiedusteltiin hänen nimeänsä ja heimoansa ja udeltiin, millä
asioilla hän liikkui näillä seuduin ja kuinka paljon ratsastajia hänen
muassaan oli ollut, samalla kun hänelle syydettiin syytöksiä, joita hän
ei ymmärtänyt ja joissa usein käytettiin sanaa »urkkija».

Jos maurilainen olisi ollut yksin, olisi hän jossakin määrin saattanut
käsittää, minkä tähden hänen kimppuunsa oli karattu. Mutta kolmikosta
näytti maurilaisen mielenkiinto olevan laimein. Molemmat muukalaiset
näyttivät pitävän asiata tärkeämpänä.

Keitä ja mitä miehiä he olivat riistääkseen hänen vapautensa ja
ollakseen mukana loukkauksessa, josta, sen hän vannoi, he saisivat
kalliisti maksaa — jos hän jäisi henkiin?

Raivoissansa, mutta pakottautuen äänettömäksi, hän tarkasti heitä juron
välinpitämättömästi.

He olivat molemmat raskastekoisia, mutta näköjänsä voimakaslihaksisia
ja vankkoja, ja toinen näytti olevan keski-ikäinen, toinen taas noin
kolmikymmenvuotias.

Ja kuta enemmän hän katseli, sitä pahemmin ymmälle hän meni. Miesten
rehentelevästä esiintymisestä huolimatta hän vaistosi heidän
käytöksensä pohjalla piilevän levottomuuden. Ja vaikka he toimivatkin
yhdessä, eivät he tuntuneet olevan aivan yksimielisiä keskenänsä, sillä
he keskeyttivät kuulustelunsa usein ja väittelivät kiivaasti hänelle
oudolla kielellä.

Ja erään tällaisen väittelyn aikana liikkui maurilainen ensimmäisen
kerran.

Maltittomasti kiroten hän kiskaisi vyöstänsä puukon ja kumartui
vikkelästi vangin puoleen. »Tapetaan — ja sitten on asia selvä»,
ärähti hän käsi kohotettuna iskemään. Mutta toiset heittäytyivät hänen
kimppuunsa ja vetivät hänet takaisin.

»Ei, ennenkuin hän puhuu!» kivahti vanhempi mies, tehden käskevän
liikkeen. »Enkö sanonut sinulle sitä jo tänä aamuna, sinä kuumapää? Hän
elää siihen saakka, kunnes saamme selville, kuinka paljon hän tietää.»

Ja väsyttävä kysely alkoi uudelleen.

Mutta haavoittunut kykeni tuskin ymmärtämään mitään.

Hänen päänsä kävi joka hetki yhä sumeammaksi; jännittäessään itseänsä
hän heikkeni yhä enemmän, joten hänen todellisuudentajuntansa himmeni
nopeasti. Koko kohtaus tuntui hänestä kamalalta painajaiselta. Nyt
kysymysten väliin siroitettiin kauheita uhkauksia, ja uusi raaka potku
pakotti hänet vihdoin puhumaan. »En tiedä mitään — ratsastelen omaksi
huvikseni», mutisi hän, itsepäisen ylpeästi pysyen siinä päätöksessä,
ettei ilmaisisi itseään. Ahmed ben Hassanin pojan ei sopinut myöntyä ja
vedota mahtavan isänsä nimeen selviytyäksensä pinteestä, johon hänen
oma houkkiomaisuutensa oli hänet saattanut.

Ja Allahin armosta koko juttu koskikin ainoastansa häntä. Koska hänen
vangitsijansa oli juuri maurilainen, täytyi Jasminin olla turvassa.
Helpotuksesta huoahtaen hän antoi itsepingoituksen laueta, ja hän
oli vaipumaisillansa tajuttomaksi yhä lisääntyvästä heikkoudesta,
kun toisen muukalaisen tyly ääni pakotti hänen harhailevat aistinsa
todellisuuteen.

»Tuokaa tyttö — ehkä hänellä on vielä jotakin puhumista.»

Vanki virui jäykkänä, ja hänen silmiinsä tuli kauhuinen ilme, kun hänen
mieleensä välähti hirveä epäluulo. Hän näki maurilaisen ravistavan
päätänsä ja kuuli hänen happamesti äristen inttävän vastaan.

»Ei; hän on esittänyt osansa. Hän on kertonut kaikki tietonsa. Hänenkin
seurassansa oli mies umpisuinen.»

Kun sitten karvas totuus syöpyi hänen mieleensä, ei hän jaksanut
hillitä huuliltansa puristuvaa valitusta.

»Jasmin», ähkyi hän, »Jasmin!»

»Niin, Jasmin — Jasmin», pilkkasi maurilainen ja sylkäisi hänen
päällensä. »Luulitko hänen rakastavan sinua — oi hupsu, jolla ei ollut
älyä pitää, mitä olit anastanut! Olet nähnyt Jasminin viimeisen kerran.
Hän on tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä — eikä hän ole sinua varten,
sinä aavikonkoira!» Äkkiä hänen äänensä aleni hiljaa sihiseväksi
kuiskutukseksi, KUN hän kumartui alemmaksi, ja hänen laihat, vapisevat
sormensa väikkyivät kuin tavattoman isot nälkäisen petolinnun kynnet
vangin verentahrimien, kolhittujen kasvojen kohdalla. »Tahdotko elää»,
uhkaili hän, »tahdotko enää koskaan sulkea naista syliisi? Silloin puhu
— jotta en tee sinusta niin kammottavaa ja inhoittavaa otusta, että
eläimetkin kääntyvät säikähtyneinä poispäin sinusta!» Hän pysähtyi
ikäänkuin antaakseen uhkauksensa tunkeutua toisen tajuntaan, samalla
kun hänen piirteensä vääntyivät hirvittävän nautinnon virnistykseen.
Sitten hän hitaasti ja huolitellusti selitti niiden pirullisten
keinojen yksityiskohtia, joilla hän mieli kiristää haluamansa tiedot.

Ja häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä tunsi
ruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui muuttavan
veren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin pistäneensä
kaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti, jollakin tavoin
sotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli salaperäinen ja jota hän
ei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta joka uhkasi koko hänen
olemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien kolmen miehen kasvoista
selvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän oli vakuuttanut, ettei hän
tiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli kuullut ilkkuvan
pilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja tiesi, että
hänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei kidutuslupaus
ollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti toteutettaisiin, jollei
ihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa hän oli tekemisissä,
oli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi jonkun verran maurien
menettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi isoja hikikarpaloita, kun hän
kävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja vain rukoili voimia kestääksensä
kidutuksen, kuten hänen isänsä pojan tuli.

Kunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin rääkkäys ja
typistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen hänelle,
joka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa, luottamuksensa ja toivon,
johon hän oli pannut koko sydämensä?

Hän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja terästäytyi
kestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti mahdottomalta.

Mutta hän sai tervetulleen huoahdusajan odottamattomalta taholta.

Muukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle,
astuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen
ei hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen
lyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin aikaisemminkin, hän
kääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä hilpeästi olalle.

»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä,
»ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole
aikaa tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle
lupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen
nahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen vankia
tylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä muuttui.
»Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä sointu. »Myöskin
huomenna on päivä.»

Vastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina ilkeän
aikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat ikäänkuin
eivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se päivä saattaa
koittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti murahtaen ja potkaisi
rajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.

Tuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä rajan.
»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.

Tullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja
hänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää
tarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli
aikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen
tuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset
ruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja
vieläkin uhkaavasta vaarasta.

Jasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän,
siitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota
hän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!

Häneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja hän
kiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.

Heikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen
kiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi
seinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat
ankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut
voimaa... Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja
sielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän
virui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin,
samalla kun suuri rakkaus hitaasti muuttui vieläkin kiihkeämmäksi
vihaksi.

Kaksitoista tuntia sitten hän oli oppinut tuntemaan, mitä suuri rakkaus
merkitsi. Ja sillä hetkellä hän oli kypsynyt mieheksi, ja hänet
oli vallannut uusi ymmärtämys, uusi hellyys, jollaista hänen raju
luonteensa ei koskaan ennen ollut tuntenut.

Mutta rakkauden oli tappanut petoksen kauhu ja sen mukana olivat
myöskin usko ja luottamus tuhoutuneet. Hänen kestämänsä hirveä kokemus
oli särkenyt hänen haaveensa ja katkeroittanut hänen mielensä, ja
hänessä heränneet uusi hellyys ja uusi ritarillisuus olivat hävinneet
ikäänkuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.

Vain hänen alkuvoimainen hurjuutensa oli jäänyt jälelle, kannustaen
häntä siihen ainoaan tehtävään, joka tuntui olevan mahdollinen.

Hänen nuoret kasvonsa kovettuivat ja hänen suunsa ympäristön julmat
piirteet syvenivät, kun hänen ajatuksensa kääntyivät kostoon, jonka hän
valmistaisi — jos saisi elää. Ja kautta Allahin, hän _eläisi_, eläisi
kiristääksensä täyden maksun niiltä, jotka olivat häntä loukanneet.
Kuten hän kärsi, pitäisi heidänkin kärsiä. Ja Jasminin myös! Ei hänen
sukupuolensa eikä rakkauden muisto pelastaisi häntä. Rakkauden? Hän
virnisti itsellensä katkeran pilkallisesti. Häneen nähden oli rakkaus
mennyttä! Ikinä hän ei enää säästäisi ainoatakaan naista kestääksensä
sitten samaa vimmastuttavaa nöyryytystä, jonka rääkkäämänä hän nyt
kiemurteli.

Kuinka hupsu ja typerä hän olikaan ollut! Hänet oli peijannut tyttö,
joka oli tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä, joka oli esittänyt osansa
yhtä varmasti kuin täysin kehittynyt näyttelijätär.

Alusta alkaen oli tyttö häntä pettänyt. Luottaen harvinaisen kiehtovan
olemuksensa vetovoimaan hän oli punonut suunnitelmansa viimeistellyn
taitavasti, houkutellen häntä teennäisellä siveydellänsä, näytellen
hänelle valheellista ujoa arkailun naamiota, kunnes vihdoin oli
vähitellen näyttänyt taipuvan hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja lopuksi
pannut vaaraan juuri saman siveyden, josta hän oli kerskaillut — sillä
hänen oli täytynyt tietää, mitä Ahmedin mielessä oli, tullessansa sinä
aamuna häntä kohtaamaan. Hän ei ollut voinut arvata toisen säästävän
häntä. Varmistuaksensa voitostaan hän oli alistunut siihenkin vaaraan.

Ja minkälaisen kudoksen valheita hänen lapsekkaat huulensa olivatkaan
lausuilleet!

Leväten hänen sylissänsä ja vastaten hänen suuteloihinsa oli tyttö
kutonut satoja haaveellisia juttuja pidättääkseen häntä luonansa,
kunnes hänen rikoskumppaninsa saapuisivat.

Hän muisti, kuinka hellittämättä tyttö oli kysellyt hänestä, muisti
kymmeniä puolittain unohtuneita tapahtumia, jotka nyt olivat omiansa
todistamaan tytön petollisuutta. Ja koko ajan oli tyttö nauranut
hänelle, halveksinut hänen nuorekasta intoaan ja hänen sokeata
hupsuuttaan!

Kiukku ja loukattu ylpeys taistelivat keskenänsä hänen tyhjentäessänsä
katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Sadatellen itseänsä ja tyttöä
hän kiskoi aatoksensa uusille urille.

Tyttö oli ollut pelkkä välikappale — entä päämiehet, sen satimen
virittäjät, johon hän oli niin helposti tarttunut? Mikä oli hänen
vangitsemisensa todellinen syy? Hän tiesi tunkeutuneensa pahamaineiseen
seutuun, jossa laittomuus rehoitti hallituksen sitä estämättä, sillä
viranomaisilla ei ollut keinoja väkisin toteuttaa arvovaltaansa,
joka toistaiseksi oli vain nimellinen. Hän tiesi myöskin, että
useiden kuukausien aikana oli liikkunut huhuja heimojen keskuudessa
vallitsevasta tyytymättömyydestä. Mutta mitä se häntä liikutti?
Hän ei ollut koskaan sekaantunut heimojen keskinäisiin riitoihin.
Harrastaen ainoastaan omaa nautintoansa ja omia huvejansa hän ei ollut
edes vaivannut päätään isänsä rautavaltikalla ohjaaman voimakkaan
heimon hallitusasioilla. Miten hän niin ollen oli voinut sotkeutua
salaperäisiin vehkeisiin? Miten hän sitä aprikoikin, hän ei kyennyt
keksimään vastausta siihen kysymykseen.

Eikähän hänen vangitsemisensa syy ollutkaan sillä hetkellä niin tärkeä
kuin tarve selviytyä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa.

Mutta miten hän olisi voinut pelastua, sidottu ja avuton kun oli?
Tiukalle kiristettyjen nuorien turruttamina olivat hänen kätensä ja
jalkansa aikoja sitten käyneet ihan tunnottomiksi, ja hän virui kuin
pölkky kykenemättä hievahtamaankaan.

Ja kun hän ei ollut saanut ruokaa neljäänkolmatta tuntiin ja oli
mielipuolena janosta, niin kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin hän
vaipuisi tyyten tajuttomaksi? Jo nyt hänen oli vaikea keskittää
ajatuksiansa.

Hänen aivoissaan risteili tähän hetkeen ihan kuulumattomia seikkoja
ja irrallisia, tyyten haaveellisia kuvitelmia. Ajoittain tuntui siltä
kuin hän ei olisikaan ollut yksin — varjomaisia olentoja näytti
leijailevan hänen läheisyydessänsä ja kuiskailevan himmeästä hämystä
kaikuvia ääniä; se oli sekavasti liikkuvien hourekuvien vilkettä. Ja
tuontuostakin hän säpsähti, jupisten kirouksen, kylmän hien kihotessa
yli hänen koko ruumiinsa, kun hän taaskin näki maurilaisen pahanilkiset
kasvot kumartuneina puoleensa ja kuuli jälleen pahaenteiset uhkaukset
yhtä selvästi kuin olisi ne lausuttu.

Ja joka kerta kun se näky uusiintui, sadatteli hän itseänsä raukaksi,
koettaen hillitä häntä kiusaavia, harhailevia mielikuvia. Hän pakotti
ajatuksensa suuntautumaan nykyisyyteen. Kuinka kauan hän oli virunut
pienessä majassa? Kuinka pitkä aika olisi aamuun?

Hänen päänsä kohdalla olevasta ikkunasta tunkeutuva leveä kuutamoviiru
ilmaisi hänelle, että aika kului, että ennenkuin monta tuntia kuluisi,
olisi hänen todellisesti uhmailtava sitä, mitä hän mielikuvituksessansa
pelkäsi.

Hammasta purren hän työnsi sen ajatuksen luotansa. Kävisipä hyvin tai
huonosti, hän oli Allahin käsissä — eikä aamu ollut vielä tullut!

Antautuen vihdoinkin ruumiillisen nääntymyksensä valtaan hän ei
koettanutkaan vastustaa hiipivää unisuutta, vaan loikoi rauhallisesti,
tarkkaillen, kuinka varjot huoneessa kuutamon kirkastuessa kävivät
tummemmiksi.

Hän oli vaipumaisillaan uneen, kun täydellisestä hiljaisuudesta kuuluva
ääni äkkiä herätti hänet valppaaksi.

Aluksi hän kuunteli leväperäisesti, mutta sitten hänen mielenkiintonsa
lisääntyi. Oli myöhäistä lepakkojen äännellä — omituista, ettei hän
ollut kuullut niiden ääntä aikaisemmin.

Se oli mitätön ääni kiinnittääksensä hänen huomiotaan, mutta hänen
kuunnellessansa korvat herkkinä kulki väristys hänen ruumiinsa lävitse,
ja hänen sydämensä alkoi sykkiä tukehduttavasti, Sillä nämä lepakot
olivat erikoisen itsepintaisia, ja niiden heikko kirahtelu aaltoili
yksitoikkoisen säännöllisesti. Melkein tietämättänsä hän alkoi laskea
hiljaisten äänien välillä kuluvia sekunteja.

_Viisi — seitsemän. Viisi — seitsemän_. Ramadan ja S'rir, kautta
Allahin, jälleen käyttämässä poikamaista merkkikieltä, Joka vuosia
sitten oli usein houkutellut hänet rientämään kuumeisen kiihtyneenä
teltastansa liittyäkseen johonkin keskiöiseen kepposeen, jonka
arabialaispojat olivat järjestäneet hänen huviksensa. Ramadan ja S'rir
— kuinka hän oli saattanut unohtaa heidät?

Hänen mieleensä tulvahti uusi toivo, ja hänen silmänsä leimusivat, kun
hän ponnisti antaaksensa vastausmerkin. Mutta hänen kielensä oli jäykkä
ja turvonnut, eikä hänen kuivuneilta huuliltaan lähtenyt minkäänlaista
ääntä.

Hänet valtasi eräänlainen vimma, kun hän oivalsi, mitä seurauksia hänen
äänettömyydestänsä saattaisi olla.

Hän oli varma, että hänen palvelijansa olivat lähellä. Pitikö heidän
alttiutensa jäädä palkkiotta? Olivatko he seuranneet hänen jälkiänsä
tänne saakka vain sitä varten, että heidän yrityksensä menisi myttyyn,
koska he eivät saisi vastausta, jota antamaan hän oli voimaton? Pitikö
pelastumismahdollisuuden sittenkin lipua hänen ohitseen?

Jospa hän vain voisi liikahtaa, synnyttää jonkunlaisen äänen, joka
tunkeutuisi paksun tiiliseinän toiselle puolelle!

Mutta kykenemättömänä puhumaan, kykenemättömänä hievahtamaan hän tiesi,
että hänen pelastumistoiveensa kävisivät joka hetki yhä heikommiksi.

Toivo oli muuttumaisillaan epätoivoksi, kun hänen tähyämänsä ikkunan
tasalle äkkiä kohosi tumma hahmo. Minuutit tuntuivat tunneilta hänen
odottaessaan pelosta väristen, tuskin uskaltaen huokua, sillä aikaa
kun ikkunan ruostuneet rautatangot taipuivat ja heltisivät kahden
voimakkaan käden otteesta.

Toinen toisensa jälkeen ne meluttomasti irroitettiin ja siirrettiin
syrjään, ja pientä aukkoa sitten kappale kappaleelta laajennettiin,
kunnes se oli siksi iso, että mies mahtui siitä lävitse.

Varmastikin siellä oli Ramadan: hänen voimansa olivat sananpartena.

Syntyi hetkisen kestävä väliaika, sieluavihloava jännitys, jonka
kestäessä tarkkailijan kuumeisissa aivoissa risteili satoja pelokkaita
aavistuksia, ja sitten tuli Ramadania hoikempi ja ketterämpi olento
jalat edellä aukosta, pudoten lattialle äänettömästi kuin kissa.

Seuraavalla hetkellä kumartui S'rir hänen puoleensa kädessään pitkä
veitsi.

»Taivaaseen tai helvettiin, oi herra», virnaili hän ja katkaisi Ahmedia
kahlehtivat siteet.



II


Oli ruokalevon hetki.

Sheikin laajan leirin yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus, mutta pian se
väistyisi tavallisen toimeliaan hyörinnän tieltä, joka vallitsi siellä
silloinkin, kun päällikön kotkankatse ei ollut saapuvilla.

Sillä hänen seuralaistensa keskuudessa noudatettua sotilaskuria ei
koskaan höllennetty.

Heidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he
olivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei
milloinkaan syttynyt.

Kun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet
heitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin
heidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka
monien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna.
He eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia
uskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu
taikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen
arvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa
he pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä
ympäröivää salaperäisyyttä.

Eivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa
hälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa
Ahmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi,
olivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat
muuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.

Viisikolmatta vuotta hän oli hallinnut kansaansa despoottisesti.

Ja heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja,
jonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.

Leiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä
pohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä
taivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen
ulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain
hiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan
läheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn
viljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan
silmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle
aavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen
loputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä
orjantappurapensaita ja kaislamaisia _drinnejä_. Ne tarjosivat
ravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon
niukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri
turvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä
näkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin
matalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään
sisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran
ja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa.
Kyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia
sileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa
tai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat
kuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia
hevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen
hännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku
niistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin
lähentelyt.

Se, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen
aasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.

Vähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien
piilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.

Ovikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen
suojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin
pantujen etukäpälien varassa.

Sielläkin oli hiljaista.

Mutta ainoa teltassaolija ei nukkunut.

Yksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan
olleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän
ääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain
kirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä
hellävaroen.

Vieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa
ratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen
tyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta
etsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia,
jotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut
ja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.

Eikä hän olisi suonut sitä toisenlaiseksi.

Hänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta
unelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta,
jonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.

Niin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei
ollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä
mielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.

Hän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä
intohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn
asemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja
puuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä
ollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.

Ei ennen kuin viime aikoina.

Hänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski,
kuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki
ollut poissa.

Neljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja
häntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.

Tämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli
sairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen
syleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus
merkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen
onnellensa.

Päivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli
ollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että
päällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista
harvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi
aina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti
pyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison
silminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja
sheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.

Hän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin
rauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja
kaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella,
oli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin.
Hän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti
itämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton
huolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset
huhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma
omien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran
uhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut
uskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden
oikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui
uhkaavan maata.

Haluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä
laajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä
yritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan
ja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.

Kun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja
uskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa,
ei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut
sitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä
seurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.

Neljä kuukautta.

Hän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli
tämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?

Kyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään
vieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä
kaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa
värähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka
hän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka
suhteessa tuiki erilaiset.

Vaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan
muotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja
kuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan
todellisemmaksi, luonnollisemmaksi.

Hänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen
toisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin
paljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli
sheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja
uhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät,
jotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta —
siinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin,
kun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt
pehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.

Eikä rakkauskaan ollut muuttanut häntä paljoa, mietti vaimo, hymyillen
taaskin surumielisesti. Yksinomaan hänellä pehmeni jyrkkä suu helläksi,
yksinomaan hänelle tuikki tummissa, rajuissa silmissä lämmin hohde,
joka vieläkin jaksoi panna hänen sydämensä sykkimään hurjasti.

Ja samoin kuin vartaloltansa ja piirteiltänsä muistutti aavikolla
kasvanut poika isäänsä myöskin luonteeltaan, eikä se yhtäläisyys aina
ollut omiansa tekemään heidän sopuansa täydelliseksi. He olivat liian
samanlaisia, molemmat kiihkeäluonteisia ja jäykkiä, ja luja tahto
kalahti vähäväliä toista lujaa tahtoa vastaan.

Vaikka sheikki olikin salaa ylpeä komeasta pojastaan, ei hän
sietänyt nuoremman Ahmedin puutteita, jotka niin voimakkaasti ja
tuskallisesti muistuttivat hänelle hänen omaa myrskyistä nuoruuttansa.
Harmissaan siitäkin, ettei hänen tuleva seuraajansa, vaikka olikin jo
täysi-ikäinen mies, osoittanut paljoakaan harrastusta muuhun kuin omien
huviensa edistämiseen, hän oli vähemmän lauhkea kuin olisi muutoin
saattanut olla, ja hänen vallankäyttönsä oli mielivaltaista.

Ja kun poika oli yhtä mittaa epäsuosiossa, paljasti hän hyvin niukasti
sitä todellista, syvää rakkautta ja ihailua, jota hän tunsi isäänsä
kohtaan, sillä hänestä isä oli miehen korkein ihanne.

Diana oli puskurina näiden kahden samanlaisen ja kuitenkin vastakkaisen
luonteen välillä. Molempien palvomana hän lievensi isän kovuutta ja
hillitsi pojan huimuutta — sikäli kuin kykeni. Vaikka poika olikin
oikullinen ja itsepäinen, tunsi äiti hänen pohjalla piilevän hyvyytensä
ja saattoi olla suvaitsevainen sellaisissa tapauksissa, joissa sheikki
ei voinut olla.

Kuinka usein hän olikaan esiintynyt heidän välittäjänään! Kuinka usein
olikaan se, että hänellä oli syvä tuntemus toisen luonteesta, auttanut
häntä ymmärtämään toisen katsantokantaa. Eivätkö myöskin he kaksi
milloinkaan oppisi ymmärtämään toisiansa? Hän nojautui taaksepäin
tuolissansa, hieman väristen.

Entäpä jos heidän välisensä alituinen epäsopu vihdoin johtaisi välien
avoimeen rikkoutumiseen, jota hän oli aina pelännyt!

Sheikin leirissä oli ainoastaan yksi laki, hänen omansa. Hän vaati
ehdotonta kuuliaisuutta ja turvautui määräystensä tueksi despoottisiin
keinoihin, joita käyttämään hänet oli kasvatettu. Pitikö äidin niin
hellästi rakastaman pojan saada sama rusentava kokemus, jonka hän itse
oli kokenut niin monta vuotta sitten?

Hän torjui sen ajatuksen luotansa heti sen herättyä, kammoten sitä
uskollisuuden puutteena.

Sheikki oli oikeassa, vaikka hänen menettelytapansa olivat ankarat.
Sellaisessa yhteiskunnassa kuin heidän ei sopinut olla enempää kuin
yksi pää. Ja Poju saisi sen oppia, kuten muut olivat oppineet. Mutta
oi, hyvä Jumala, jospa hän vain voisi säästää sen opetuksen tuskan!
Ja nytkin hän tiesi, että jos sheikki palaisi tänään, olisi aihetta
lisäselkkauksiin heidän välillänsä — sillä myöskin nuorempi Ahmed oli
poissa leiristä, ja se oli vastoin hänen isänsä jyrkkiä määräyksiä.

Dianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin
naurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli
juoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt,
että hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi
saatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen
torjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan
seurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset
henkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.

Tottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen
saada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi
monien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen
saakka!

Ahmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle
mahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen
kaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki
käymään sietämättömäksi.

Johtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa.
Siinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut
nähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka
lähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla
tunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä
toinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika
milloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon
katkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö
toinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?

Hänen oli ollut pakko sallia pojan lähteä.

Ja hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa
pienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty
Englantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti
vedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut
ikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja
syntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa
kasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse
ei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt
hänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi
kaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli
lapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin
rukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei
saavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia
tukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien
ainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen
rakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.

Nyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat
häneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti
erilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen
atelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta
miehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti
sopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan
ja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä
merkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän
oli unohtanut?

Hän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin,
niukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen
vaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka
eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä
sisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää.
Jospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi
voinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä
vierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!

Mutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat
saaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton
yrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin
vain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.

Hänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan
viimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja
muodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut
iloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti
esittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje
vanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus
poissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin
kuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään,
että luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta
saattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa
täydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet
hänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei
olisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.

Mutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia
kohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen
välttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan
itsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen,
oli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki
nopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.

Caryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä
Tuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen
isänsä leiriin.

Ainoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä
hänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa
rengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset
käyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun
ja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut
rakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä
vuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat.
Hänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta
englantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut
vieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan
lapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten
oli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen
kiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua
perillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä
koski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita
pojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että
Caryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen
joutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina
pysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka
oli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.

Oikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut
nauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli
nälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei
oltu suotu.

Entä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän
pojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla
Caryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että
pojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut
sen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.

Se ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa,
kenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut
otaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka
nähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua
tuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli
johtunut.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta
kuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen
tunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä
traagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja
jättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan
ja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa
paljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä
oikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.

Caryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä
miestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.

Glencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö
ja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana
esiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina.
Jollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.

Ja intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein
toivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.

Oli hirveätä ajatella, että Ahmedin uskottiin toimineen vääristä
syistä; hirveätä oli ajatella, että edellisen miespolven aikana
alkanut vieraantuminen jatkuisi seuraavaan pelkästään sellaisen
väärinkäsityksen tähden, jota ei milloinkaan voitaisi selvittää. Sillä
hän tunsi Ahmed ben Hassanin kyllin hyvin oivaltaaksensa, ettei hän
milloinkaan viittaisi siihen asiaan; hän ei olisi tietääksensäkään
poikansa mahdollisesta tuomitsevasta kannasta samoin kuin hän ei
ollut välittänyt mitään niin monta vaotta sitten hylkäämästänsä
sukulaisuussuhteesta. Avioliittonsa alkuaikoina Diana oli jännittänyt
kaiken vaikutusvaltansa sovinnon aikaansaamiseksi, mutta hänen
ponnistuksensa olivat olleet turhia, sillä vaikkakin sheikki aina
oli ollut mukautuvainen häntä kohtaan, ei mies ollut nyt ottanut
hänen pyyntöjänsä kuuleviin korviinsakaan, olipa lopuksi jyrkästi
kieltäytynyt keskustelemasta siitä asiasta.

Diana oli tehnyt voitavansa. Jumala yksin tiesi, mitä tulevaisuus toisi
muassaan.

Hän huokasi taaskin, pani valokuvat syrjään ja kävi uudelleen käsiksi
kirjeeseen, joka oli hänen edessänsä lehtiöllä.

Mutta muste kuivui hitaasti hänen kynässään eikä tiheästi kirjoitettuun
sivuun tullut lisää ainoatakaan sanaa. Kirje oli osoitettu Tuggurtissa
vartoavalle Raoulille. Diana oli kertonut hänelle sheikin poissaolosta,
antanut hänelle ohjeet, miten hän löytäisi leirin, ja pyytänyt häntä
lähtemään heti liikkeelle. Enää ei ollut mitään lisättävää, ei
mitään, mitä hän olisi osannut lisätä. Niin hartaasti kuin hän olisi
toivonutkin Raoulin selittävän Caryllille perhetarinan, oli hänen
mahdoton pyytää sitä.

Kirjoittaessaan nimensä kirjeeseen ja osoitteen kuoreen hän tunsi
ikäänkuin lievää sielullista vilua ja koetti torjua pahoja aavistuksia,
jotka tuntuivat saaneen tiukan otteen hänestä.

Harmistuneena itseensä, mutta kykenemättä karkoittamaan mielestään
outoja, vaivaavia aavistuksia hän nojasi käsivartensa kirjoituspöytään
ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Niin monen rauhaisen vuoden jälestä tuntui nyt kaikki muuttuneen, ja
hänellä oli omituinen vaistomainen tunne, että jokin kiusallinen tapaus
oli hyvin likellä. Monta päivää se oli epämääräisenä väikkynyt hänen
mielessään, ja nyt kiteytyessänsä se ajatus ihan tyrmistytti häntä.

Hänen tapaistansa ei ollut antautua pelon valtaan. Vastoinkäymisten
aavisteleminen oli vastoin hänen luontoaan. Mikä häntä siis nyt
vaivasi, minkätähden tämä tulevan onnettomuuden tunne häntä nyt
painosti?

Oli kyllä totta, että hän oli huolissaan Ahmedin tähden, huolissaan
Pojun tähden, viime aikoina liian huolissaan voidaksensa edes
kunnolleen nukkua. Mutta olihan hän ennenkin ollut levoton heidän
tähtensä, useita kertoja. Häntä ei kalvanut ainoastaan pelko heidän
tähtensä, vaan lisäksi joku uusi kauhu, jollaista hän ei ollut
milloinkaan ennen tuntenut.

Hän katkaisi ajatuksensa hurjan juoksun, ja häntä värisytti hiukan.

Hän tiesi, kuinka vaarallista oli sellaisen hautominen yksinäisyydessä,
kuinka pahasti se järkytti hermoja ja kuinka vaarallista oli hillitön
yksinäisyyden synnyttämä sisäinen sielullinen tarkastelu.

Päättävästi hän reipastautui. Minkä piti tapahtua, se tapahtuisi,
eivätkä hänen voimansa riittäisi sitä estämään eivätkä muuttamaan. Hän
jättäisi tulevat tapahtumat tulevaisuuden huoleksi ja eläisi päivästä
päivään, kuten hän oli totuttautunut elämään, vastustaen typerää,
arvotonta pelkoa. »Jumala pitäköön minua vahvana», rukoili hän, »ja
varjelkoon heitä molempia — puolisoani ja poikaani!»

Äkkiä hän alkoi hymyillä kyyneltensä takaa ja pyyhkäisi ne pois
ikäänkuin häveten niitä. Kuinka monta kertaa hän olikaan tuskitellut
heidän poissa ollessansa — kuinka usein he olivatkaan palanneet hänen
luoksensa vahingoittumattcmina! Jos silloin, miksi ei nyt? Miksi
rääkätä itseänsä tarpeettomasti?

Niin helposti sanottu, mutta niin kovin vaikea tehdä. Vaikea, mutta ei
mahdoton. Päättäen voittaa heikkoutensa hän oikaisihe äkkiä istumaan
suorana ja vilkaisi kelloonsa.

Iltapäivä alkoi kallistua lopulleen, ja leiristä kantautui hyörinän
ääniä. Pian saapuisi Gaston, tuoden hänelle teetä, ja sitten hän menisi
ratsastamaan haihduttaakseen unettoman yön aiheuttaman päänsäryn.

Hän kumartui hyväilemään hänen jalkojensa juureen huomaamatta
ryöminyttä vinttikoiraa ja poistui sitten sisempään huoneeseen
noutamaan hattuansa ja käsineitänsä.

Hänen palatessaan oli ranskalainen kamaripalvelija järjestämässä
pientä teetarjotinta ominaiseen soman näppärään tapaansa. Nyt hän oli
harmaapäinen, mutta vielä valppaan ja reippaan näköinen, ja yhäti hän
oli sama uskollinen palvelija ja ystävä, joka hän oli aina ollut.

Hän tervehti emäntäänsä tavallisella eloisalla, miellyttävänä hymyllään
ja laski tarjottimen leposohvan viereen sijoitetulle tuolille.

Korkealle kasattujen pieluksien nojassa istuva Diana tarkkaili häntä,
kun hän kaasi teetä, ja arvasi lausumattoman myötätunnon pitävän
Gastonia huolehtien hyörimässä hänen lähellänsä.

Hän hymyili miehelle hieman kaihoisesti. »Taaskin on päivän mennyt,
Gaston.» Ollen itsekin huolestunut Gaston arvasi, mitä toisen mielessä
liikkui, ja vaikka hän säpsähtikin Dianan väsynyttä sävyä, säilytti hän
kasvonsa yhtä rattoisina kuin ne olivat olleet hänen tervehtiessänsä.

»Päivä on mennyt, madame», myönsi hän leppoisasti, »mutta kenties
viimeinen», lisäsi hän, osoittaen suurempaa varmuutta kuin tunsi.

Diana kohautti vähän olkapäitään ja otti toisen tarjoaman kupin. »_In
cha Allah_!» jupisi hän sillä kielellä, joka oli muuttunut hänelle yhtä
tutuksi kuin hänen oma äidinkielensä. Taivuttamalla hiukan päätänsä
Gaston osoitti hyväksyvänsä hänen lausumansa rajoituksen. »Niinpä niin,
kuten madame sanoo, jos Jumala suo», vastasi hän ja käänsi keskustelun
äkkiä toisaalle.

»Madame puhui kirjeestä — herra kreiville.» Kadehtien toisen
joko todellista tai teennäistä toiveikkuutta Diana osoitti
kirjoituspöydälle. »Se on valmis, Gaston. Lähetä se tänä iltana
Tuggurtiin ja pane kaksi miestä matkaan vahingon varalta. Saattojoukon
ei tarvitse vielä lähteä. Olen ilmoittanut herra kreiville, missä hänen
on odotettava heitä. Ja, Gaston, ratsut kymmenessä minuutissa, ole niin
hyvä.»

Vastattuansa tyynesti: »Bien, madame», hän otti sinetöidyn kirjekuoren
ja lähti astelemaan huoneen poikki. Mutta hänen ehdittyänsä ovelle
huusi emäntä hänelle: »Gaston», pysähtyi sitten ja puri värähtelevää
huultansa.

»Madame?» Mies palasi verkalleen ja jäi odottaen seisomaan, silmäillen
Dianaa vakavin, myötätuntoisin silmin. Mutta kun Diana vihdoin puhkesi
puhumaan, oli toisen kumarruttava kuullaksensa heikon kuiskauksen.
»Gaston, luuletko —?»

Luuliko hän? _Bon Dieu_, eikö hän ollut luullut koko viimeksi kuluneen
kuukauden ajan, luullut ja pelännyt ihan samoin kuin madamekin oli
luullut ja pelännyt? Mutta millään voimalla ei hänestä saataisi irti
totuutta. Hän vastasi melkein kiivaasti.

»En, madame, minä _en luule_», valehteli hän varmasti, »ja kuluu kauan,
ennenkuin luulen — kuten madame nyt luulee.»

Mutta juuri hänen kiivautensa oli omiansa vahvistamaan Dianan pelkoa,
ja viimemainittu teki käsillänsä omituisen, pienen, toivottoman
liikkeen. »En mahda — sille mitään», sopersi hän. »Monseigneur on ollut
poissa niin kauan, ja minä pelkään — pelkään —» Hänen äänensä heikkeni
kuiskaukseksi. »Olen arka raukka, Gaston, surkea raukka —» Hetkisen
näytti siltä, että hänen voimansa laukeisivat, mutta sitten hän
jännitti tahtoansa ja sai itsensä hillityksi. Mutta hänen huuliltansa
lähtenyt vavahteleva nauru oli vaarallisen lähellä nyyhkytystä.

Uskollisen pikku ranskalaisen silmät välähtivät, ja hän menetti
hetkiseksi malttinsa.

»Arka raukka, madame? Kunpa hyvä Jumala tekisi paljon sellaisia
raukkoja!» Hänen äänensä sortui, ja hän suorastaan kiiti ulos teltasta.
Ja hän sai takaisin tavallisen hilpeytensä vasta sitten, kun oli
lähettänyt matkalle ne kaksi ratsastajaa, joita hän oli jo kehoittanut
olemaan valmiina viemään kirje Tuggurtiin, etsinyt käsiinsä Jusefin,
jonka levottomuus yltyi samassa mitassa kuin hänenkin, ja haastatellut
häntä sekä perinpohjaisesti tarkastanut hevoset, joita satuloitiin
iltapäiväistä ratsastusretkeä varten.

Hänen harvinainen mielenliikutuksensa vaikutti hänen tavallisesti
säyseään sävyynsä, ja tiukkaillessaan solkia ja oikoessaan vöitähän
sadatteli hevostenhoitajia sujuvalla arabiankielellä niin purevan
ivallisesti, että asianomaiset häpeilivät ja mielissään olevat kuulijat
virnistelivät riemuissaan. Hän ei olisi itselleenkään myöntänyt,
että hänen kiivailunsa oli suureksi osaksi tarpeeton — sillä Ahmed
ben Hassanin leirissä ei hutiloitu — vaan että todenperäisesti hän
viivytteli sitä hetkeä, jolloin hänen taaskin pitäisi mennä levottoman
ja huolestuneen emäntänsä puheille.

Mutta Diana salli malttinsa laueta vain Gastonin näkyvissä. Hän oli
levollinen, jopa hymyilikin, kun hän tuli teltasta, tervehti Jusefia,
joka oli häntä odottamassa, ja seisoi joitakuita minuutteja, vetäen
sormikkaita käsiinsä ja katsellen hänen ratsastettavakseen tuodun ison,
mustan oriin hornamaista temmellystä.

Se oli sheikin lempihevonen, jolla Diana oli hänen poissaolonsa
aikana säännöllisesti ratsastanut. Se oli ruumiillistunut lempo, raju
ja tottelematon kaikille, jotka sitä lähestyivät, paitsi Ahmed ben
Hassanille, joka oli kesyttänyt sen pelolla, ja Dianalle, joka oli
voittanut sen rakkauden. Diana olikin perin peloton, piti eläimistä
ja menetteli omaan omituiseen tapaansa käsitellessänsä hevosia, ja
Eblis oli vain yksi niiden »parantumattomien» joukossa, jotka olivat
talttuneet hänen erikoismenettelystään.

Tänään se näytti olevan vielä tavallistakin pahemmalla tuulella, ja
Dianan mennessä sen luokse, se sinkautti toisen pitelijöistään kieppuen
maahan ponnahduttamalla sivullepäin kookasta ruhoansa ja kavahtaen
pystyyn melkein kiskoi toisen jalat irti maasta. Mieheltä pääsi
kauhuisa kiljahdus, ja hän takertui rajusti suitsiin.

»Oi, paholainen — ja paholaisten isä», ulvoi hän, »ole hiljaa, sinä
kirottu otus!» Hän keikautti päätänsä väistääkseen hirveitä hampaita,
jotka oli tähdätty hänen kasvoihinsa ja tarttuivat hänen olkaansa,
repien ison kaistaleen hänen burnusistaan. Gaston ja Jusef harppasivat
yhtä aikaa. Mutta ensinnä ennätti hänen avukseen Diana, joka sysäsi
hänet syrjään, tarttui hyppivän eläimen suitsiin, mielisteli sen
rauhoittumaan ja kiskoi lepattavan kangasrepaleen sen kuolaisesta
kidasta. Vapisten ja korskuen, mutta totellen hänen ääntänsä ratsu
salli hänen pidellä itseänsä ja nousta selkäänsä vastustelematta,
vaikka sen verestävät silmät mulkoilivat ilkeästi Jusefiin päin, joka
piteli Dianalle jalustinta.

Diana hymyili kookkaalle, komealle arabialaiselle ja vastasi hänen
tervehdykseensä naurulla ja pilalla, joka sai toisen astahtamaan
taaksepäin askeleen tai pari ja sitten purskahtamaan hillittömään
nauruun.

Kuinka lapsellisia he olivatkaan, nämä aavikkolaiset, mietti Diana
ratsastaessansa hitaasti leiristä Gastonin seuraamana! Suuria lapsia,
joita saattoi hyvitellä ja huvittaa ja nuhdellakin tarpeen tullen.
Intohimoisia ja kiivaita, herkkiä loukkaantumaan ja pikaisia kostamaan
loukkaukset, mutta rakastettavia — uskollisia rakkaudessansa.

Kuinka perinpohjin hän oli oppinut tuntemaan ja ymmärtämään heitä,
kuinka suuressa arvossa hän piti voittamaansa kiintymystä.

Hän oli heidän mielestänsä ihmistä hieman ylempi, enkeli, joka majaili
heidän parissaan ja huolehti heidän tarpeistaan, ja koko heimo jumaloi
häntä.

Ja se tieto oli tehnyt hänet hyvin nöyräksi. Mitenpä hän olisi voinut
olla rakastamatta niitä ihmisiä, jotka samoin kuin hänkin rakastivat
johtajaansa, epäjumalaansa!

Päästyänsä leirin liepeiltä Diana ohjasi ratsunsa kapuamaan sitä
suojaavalle matalalle kunnaalle. Se oli tiukkaa työtä, mutta se säästi
pitkän kierroksen kummun juuritse, ja laelta avautuva näköala oli sinne
kiipeämisen aiheuttaman lyhytaikaisen vaivan arvoinen.

Hypähdellen sivulle ja pureksien kuolaimiansa tepasteli musta
ori hilpeästi rinteen juurelle, ja kun se sitten tunsi ohjasten
höltyvän, syöksyi se kummulle kiihkeästi, korskuen innosta ja
potkien kiviä jaloillansa. Polvien välissä Diana tunsi sen
jäntevän ruumiin värähtelevän elinvoimasta ja vireydestä, tunsi
sen voimakkaiden lihaksien pullistelevan ja liikahtelevan, kun sen
vankat olkapäät työntyivät eteenpäin, ja kumartui etunojoon satulassa
auttaakseen hevosen kiipeämistä, pitäen kättänsä keveästi hevosen
silkinkiiltoisella kaulalla; hänen poskensa olivat punehtuneet
nautinnosta, ja hetkeksi hän unohti häntä vaivanneet epäilykset ja
pelon. Vielä viimeinen hurja ponnistus, joka lähetti sorakuuron
Gastonin maltillisemman ratsun silmille, vielä yksi vahvojen
takajalkojen pinnistys, ja Eblis seisahtui kummun laelle, jääden
sieraimet levällään nuuskimaan pohjoisesta henkivää viileätä tuulta.

Loistavin silmin Diana katseli ympärillään leviävää maisemaa.

Vaikka hän olikin siihen tottunut, ei hän koskaan kyllästynyt
edessänsä avautuvaan näkyyn. Kummun tällä puolen oli aavikon aaltoilu
loiva, ja saattoi nähdä penikulmamääriä rajatonta, kullankeltaisen
hiekan peittämää lakeutta, joka näytti huomaamattomasti sulautuvan
iltapäivätaivaan kirkkaaseen sineen.

Kaukana lännessä oli tumma, epäsäännöllinen läikkä etäisiä kukkuloita,
pilvimäisiä ja aineettoman näköisiä, sillä aurinko oli vielä liian
korkealla taivaalla tehdäksensä niiden ääripiirteet teräviksi ja
selviksi.

Hetkiseksi Diana kääntyi silmäilemään allansa lepäävää leiriä, mutta
pian hänen huomionsa uudelleen suuntautui pohjoispuoliseen, laajempaan
maisemaan.

Hänen rintansa pullistui, kun hän ihaili sen ihmeellistä kauneutta.
Tuo oli todellista aavikkoa, hänen kotiansa. Siellä oli kaikki se,
mikä teki hänen elämänsä elämisen arvoiseksi, siellä olivat kaikki
hänen harrastuksensa, hänen velvollisuutensa, hänen rakkautensa.
Sen viileydestä ja vaaroista, sen rajoituksista ja yksinäisyydestä
huolimatta hän rakasti sitä — rakasti sitä juuri sen vastakohtien
tähden, sen rauhan ja raivon, sen oudon, kiehtovan lumousvoiman vuoksi.
Monta vuotta sitten hän oli antautunut sen lumoihin, ja sen jälkeen
kulunut aika oli vain ollut omiansa lujittamaan sen otetta. Aavikko oli
»vanginnut» hänet eikä enää ikinä päästäisi häntä vapaaksi.

Kammottavan äärettömänä, salaperäisenä ja houkuttelevana se veti
puoleensa häntä samoin kuin se oli vetänyt monia muita, kietoen hänet
omituiseen rauhaansa, tyynnyttäen hänet muuttumattomalla, pysyvällä
olemuksellansa. Samanlainen kuin se oli ollut alussa, oli se nytkin ja
olisi aikojen loppuun saakka.

Hän huudahti innokkaasti kamaripalvelijalle, joka oli seisauttanut
ratsunsa hänen rinnallensa. »Katsohan, Gaston, eikö se ole ihana?
Sen avaruus! Penikulmittain aavaa tyhjyyttä ja —» Hän keskeytti
äkkiä lauseensa hieman huoahtaen ja tarttui satulannuppiin sidottuun
kaukoputkeen. Mitä tuo tumma pilkku oli, joka hyvin etäällä näytti
äkkiä eronneen yksitoikkoisen muuttumattomasta, kiiltävän keltaisesta
pinnasta? Hän nosti vikkelästi kaukoputken silmillensä ja etsi
esinettä, jonka hän oli nähnyt tai luuli nähneensä.

Siellä oli kaksi pilkkua eikä yksi. Kaksi pilkkua, jotka joka hetki
kasvoivat ja saivat määrätyn muodon.

Hänen kätensä alkoivat vapista, ja hänen silmiensä eteen kohosi usvaa,
sumentaen hänen katsettaan.

Hän ojensi kaukoputken Gastonille. »Tuolla», mutisi hän, osoittaen
kädellänsä. »En erota. Mitä he ovat?»

Vähään aikaan ei mies vastannut, ja Diana odotti kuumeisen
kärsimättömästi sydämensä jyskyttäessä raskaasti.

Kääntyessään emäntänsä puoleen Gaston teki pienen valittavan eleen.
»Spaheja, madame», virkkoi hän miltei vastahakoisesti.

Ainoastaan spaheja!

Dianalta pääsi haikea huokaus, ja hänen alkaessaan puhua oli hänen
äänensä tympeä ja väsynyt. »Voimme lähteä heitä vastaan. Olisi liian
myöhäistä mennä ratsastamaan, jos odotamme, kunnes he saapuvat
perille.» Ja kooten suitset käsiinsä hän hoputti Eblisiä kummun
pohjoisrinnettä alas. Lipuen saapui kookas eläin tasaiselle maalle ja
aloitti heti vinhan, väsymättömän nelistyksen, josta sheikin hevoset
olivat kuuluisia.

Ja vähän aikaa Diana salli sen laukata oman mielensä mukaan, omaa
vauhtiansa ja taisteli itse pettymystä vastaan, joka jälleen oli
herättänyt hänen kaikki huolensa, kaikki pahat aavistuksensa.

Ja vähitellen hän jossakin määrin rauhoittui.

Huomaamattomasti tyynnytti häntä hurja, riemastuttava kiitäminen läpi
ilman, joka nopeasti haihdutti hänen päänsärkynsä; hän oli liian hyvä
ratsastaja luopuaksensa rakastamansa ankaran ruumiinharjoituksen
suomasta nautinnosta, ja hän päätti ottaa siitä niin paljon riemua
kuin suinkin, koettaen voittaa mielenahdistuksen, joka tuntui imevän
hänestä kaikki voimat. Tänään hän oli antanut valtaa halveksittavalle
heikkoudelle. Unettoman yön uuvuttamana hän oli lyönyt laimin ne monet
tehtävät, jotka tavallisesti pitivät häntä puuhassa, ja sulkeutunut
telttaansa jöröttelemään äreänä. Hän ei saanut sallia sen uudistua.
Hänen tuli keksiä uusia velvollisuuksia, uusia tehtäviä, joihin
kuluisivat niin kovin hitaasti laahustavat, yksinäiset päivät. Hän ei
saanut antaa väellensä vähäisintäkään vihiä häntä kalvavasta pelosta.
Ainakin ulkoisesti hänen olisi säilytettävä varmuutensa, joka estäisi
heitä pitämästä päällikkönsä pitkällistä poissaoloa millään tavoin
pahaenteisenä.

Mutta nyt hänen oli aika alistaa huimasti kiitävä ratsunsa
jonkinlaiseen kurintapaiseen. Jäätyänsä omiin valtoihinsa ja tuskin
tuntien selässään olevaa köykäistä taakkaa Eblis oli saanut kuolaimet
hampaittensa väliin, ja näytti melkein siltä kuin se olisi mielinyt
karata tiehensä.

Gaston oli kaukana jälessä, eikä Dianaa lainkaan haluttanut kohdata
spaheja yksinänsä.

Siitä sukeutui sitkeä kamppailu, joka vaati koko hänen
ratsastustaitonsa, ja ennen sen loppua olivat hänen sekä voimansa
että malttinsa melkein lopussa. Mutta mielitellen ja tyynnytellen,
käsitellen ratsua perin taitavasti, hän vihdoin sai hevosen
pysähdytetyksi ja odotti, että kamaripalvelija ennättäisi hänen
luoksensa. Voitettuna, mutta leppymättä Eblis seisoi niin rauhallisesti
kuin sen levoton luonto salli, korskuen harmiansa ja kuopien pehmeätä
hiekkaa, Dianan pyyhkiessä hiestynyttä otsaansa ja tarkkaillessa
nopeasti lähestyviä spaheja, jotka nyt olivat siksi lähellä, että hän
erotti heidän piirteensä.

He ratsastivat isoilla, jäntevillä, melkein uskomattoman hoikilla
hevosilla ja tarjosivat kiehtovan näyn tulipunaisten vaippojen
liehuessa ympärillään, päässänsä lumivalkeat, punotuista
kamelinkarvoista kiedotut, monilaskoksiset turbaanit. He olivat
molemmat harteikkaita miehiä, rotunsa komeita edustajia ja näyttivät
rotevammilta kuin olivatkaan löyhissä, huonosti sopivissa, sinisissä
soturiasuissaan, jotka nuhraantuneina ja tahraantuneina osoittivat
heidän taivaltaneen pitkän matkan. Hyvin aseistettuina, vaikka hihnat
ja asu olivatkin jonkun verran kuluneet, he olivat aina peloittavan
näköisiä, mutta Diana pani merkille, että he väsymyksestä nuokkuivat
satulassa ja että ankarasti ponnistaneet hevoset olivat lopen uupuneet.

He seisauttivat ratsunsa tavalliseen draamalliseen äkillisen tapaan,
ja toinen heistä laskeutui jäykästi maahan. Horjuen uupumuksesta,
paahtuneet kasvot pöly- ja hietakerroksen peitossa, hän marssi Dianan
luokse ja tervehti sotilaallisen kohteliaasti.

Nähtävästi hyvin tietäen, kuka Diana oli, hän tiedusti sheikkiä, ja
saatuaan kuulla hänen olevan poissa, ojensi heti Dianalle kirjeen,
jonka hän veti vaippansa povelta.

Hilliten Eblisiä, joka pyörähteli ja hirnahteli uhittelevasti oudoille
hevosille, jotka olivat liian väsyneitä vastataksensa sille, Diana otti
kirjeen ja lausui ystävällisesti muutamia kysymyksiä, ennenkuin lähti
ratsastamaan edelleen, jättäen Gastonin opastamaan uupuneita spaheja
leiriin.

Hän sujautti kirjeen vaippansa taskuun. Sen lukeminen saattoi jäädä
toistaiseksi, ja ilmankin hän tiesi, keneltä se oli, ja hänellä oli
varsin hyvä aavistus sen sisällöstä. Hänen kirjoituspöydällänsä oli
toinen samanlainen tiedonanto, joka oli saapunut neljä kuukautta
sitten, vain muutamia päiviä sheikin lähdön jälkeen. Hän ei voinut
tehdä tälle muuta kuin oli edellisellekin tehnyt. Itse hän ei ollut
tilanteen tasalla. Hänen oli vain odotettava Ahmedin paluuta — ja voi,
hyvä Jumala, milloin se tapahtuisi!

Taaskin hiipi huolestunut ilme hänen syviin sinisiin silmiinsä,
jotka eivät enää nähneet häntä ympäröivän maiseman kauneutta eivätkä
auringonlaskun upeutta, ja hänen sydäntänsä raskautti pelko, kun hän
taaskin koetti tukahduttaa pahoja aavistuksia, jotka tunkeutuivat hänen
kasautuneihin, mielikuvien vaivaamiin aivoihinsa. Hän tiesi puolisonsa
olevan keskitasoa voimakkaamman ja neuvokkaamman, mutta olihan hän
mennyt yksin, ja mitäpä hyötyä hänellä olisi edes tavattomista
voimistansa, jos.. Häntä puistatti rajusti, ja häneltä pääsi ankara
nyyhkytys.

Sen ääni kauhistutti häntä — hän ei ollut tajunnut, kuinka lähelle
romahduspistettä hän oli joutunut — ja hän puri hammasta pakottautuen
rauhoittumaan. Hän _ei_ antaisi perään. Hän _ei_ sallisi itsensä
ajatella. Haihduttaakseen mietteensä hän kääntyi Gastonin puoleen, joka
oli vihdoinkin saavuttanut hänet, ja viittasi häntä vierellensä.

»Mistä he tulivat, Gaston?»

»Tuggurtista, madame.»

Hän katsahti mieheen kysyvästi.

»Onko kenraali siis Tuggurtissa?»

»Kyllä, madame.»

Dianan ajatukset lensivät linnoituskaupungissa odottavan pojan luokse.

»Onko siellä levotonta?» tiedusti hän, koettaen pitää ääntänsä
rauhallisena.

Gaston kohautti hieman olkapäitänsä. »Muutamia paikallisia mellakoita,
madame. Ei mitään, millä olisi tosimerkitystä. Tyytymättömyyttä uuteen
verotukseen — ja pieni tuaregien rosvoretki.»

»Tuaregeja niin kaukana — pohjoisessa!» huudahti Diana epäillen.

Gaston kohautti uudelleen olkapäitään osoittaaksensa, ettei hän
mieskohtaisesti tahtonut vastata tiedon todenperäisyydestä.

»Niin he väittivät, madame», vastasi hän kuivasti. »Mutta tunteehan
madame heidät, he ovat valmiit puhumaan mitä hyvänsä, _ces gens-là!_
Mitä tuaregeihin tulee —» Hän naurahti hiljaa ikäänkuin se ajatus olisi
häntä huvittanut. »On yllin kyllin tyytymättömiä, jotka ovat valmiit
panemaan jotakin vaaraan joko tuottaaksensa harmia hallitukselle tahi
edistääkseen omia pyyteitänsä. Musta verho on joskus hyödyllinen»,
lisäsi hän merkitsevästi.

Hänen tarkoituksensa oli selvä, ja Diana hymyili kääntäessään ratsunsa
pään kotia kohti. »Hyödyllinen kenties», myönsi hän, »mutta vaivaloinen
naamioidulle, jos hän sattuisi kohtaamaan oikean henkilön.» Mutta
Gaston, jota vaivasi sellainen muisto, että hän oli kerran nähnyt
nuoren isäntänsä puheenalaisen pelätyn ja kukistamattoman heimon
erikoislaatuisessa puvussa, ei halunnut pitkittää keskustelua, joka
olisi saattanut johtaa odottamattomiin paljastuksiin.

Madame oli kylliksi huolestunut monseigneurin poissaolon johdosta.
Olisi rikos lisätä hänen huoliansa tutustuttamalla häntä lähemmin
monsieur Ahmedin ajattelemattomiin tekoihin ja lemmenkujeihin.
Hän tiesi niistä jo nyt jonkun verran, mutta ei niin paljoa kuin
monseigneur eikä niin paljoa kuin hän, Gaston, tiesi. Eikä hänen ollut
lainkaan tarpeellista sitä tietää. Monsieur Ahmed oli nuori ja uhkui
elinvoimaa. Tuonnempana hän vanhentuisi ja viisastuisi, kääntäisi
selkänsä — kunpa Jumala sen soisi — nuorekkaalle hupsuudelle, joka
ehkä suureksi osaksi johtui purkautumaan pyrkivästä luontaisesta
intomielisyydestä ja ympäristöstä. Tämä oli hurjaa elämää, tämä
aavikolla vietetty, täynnä viettelyksiä, täynnä ansoja. Ja olihan hän
vain poika, miellyttävä, vallaton, ajattelematon poika. Hänellä oli
vielä kylliksi aikaa tutustua karun elämän vaatimuksiin.

Nämä ajatukset mielessänsä uskollinen pikku ranskalainen niin ollen
siirtyi suoraa päätä kotoisiin puheenaiheisiin ja pakinoi yhtä mittaa
hevosten vierekkäin kiitäessä leiriä kohti.

Gaston oli synnynnäinen kertoja, taitava luonteiden tuntija, hänellä
oli kuivan leikillinen tapa lausua mielipiteensä, ja kun hän tänään
kiihkeästi halusi haihduttaa emäntänsä ajatuksia, voitti hän itsensä,
esittäen Dianalle draamallisen ja perin omaperäisen kuvauksen kahden
heimolaisen välillä syntyneestä pikku torasta. Hän tunsikin saaneen
runsaan palkkion nähdessänsä huolen vähitellen haihtuvan emännän
silmistä ja kuuli toisen nauravan huvitettuna, kun hän lopetti juttunsa.

»Mutta olipa siinä myrsky vesilasissa! Minkälaisia _lapsia_ he
ovatkaan! Tuokaa heidät huomenna luokseni, ja kertokoot he minulle
harmistansa, jollei Jusef pysty selvittämään heidän asiaansa!»

Jusef olisi pystynyt selvittämään asian varsin helposti, mutta tuiki
epäiltävää on, olisiko hänen päällikkönsä vaimo hyväksynyt hänen
menettelytapojansa. Diana hoiteli kansaansa samalla tavoin kuin
vaivaloisia ratsujansa, eivätkä hänen keinonsa olleet samanlaiset
kuin sheikin eivätkä myöskään samanlaiset kuin Jusefin. Hänestä oli
tuntunut, että puolison ollessa poissa oli hänen velvollisuutensa
pysytellä selvillä kaikista leirin tapahtumista ottamalla hänen
paikkansa pienissä, viikoittain pidettävissä käräjäkokouksissa,
ratkaisten riitoja ja kärsivällisesti kuunnellen valituksia, olivatpa
ne vaikka kuinka mitättömiä. Hän tiesi, että pienet, huomiotta
syrjäytetyt riidat saattoivat usein kypsyä todella vakavien selkkausten
uhkuviksi lähteiksi.

Heidän leiriin saapuessansa oli aurinko laskemaisillaan, ja ennen sinne
menoansa Diana seisautti ratsunsa hetkiseksi silmäilläkseen loistavan
tulipunaista taivasta ja katsellakseen pitkää jonoa verkalleen
liikkuvia kameleja, joita ajettiin leiriin yöksi. Pöyhkeäkatseisina ja
kopean ylenkatseellisina nämä isot, kömpelötekoiset eläimet marssivat
toinen toisensa jälkeen, ohi mennessään ahneesti siepaten kaikkea,
mikä näytti syötävältä välittämättä niitä saattavien ohutsääristen
poikien iskuista ja sadatuksista. Suurin osa niistä oli jo saapunut
kamelien sijoituspaikalle, josta kantautui kamala kuoro tyytymättömiä
ärähdyksiä ja huutoja; jälellä oli vain muutamia vitkastelijoita,
jotka juoksentelivat eri suunnille ja mölysivät tyytymättöminä, kun ne
uudelleen käännytettiin majoituspaikkaansa kohti.

Eblis kammosi kameleja ja potkaisi vimmastuneesti, kun kookas ja
erittäin pahasisuinen otus oli vähällä törmätä siihen syöksyessänsä
häntä ojossa ja tavoittaessansa sitä kita auki.

Gastonilta pääsi varoitushuudahdus, ja puoli tusinaa lähellä
vetelehtiviä arabialaisia riensi hurjaa vauhtia avuksi. Mutta Diana
kiskoi ratsun syrjään, missä se ryhtyi antamaan sisunnäytettä oman
päänsä mukaan, kavahtaen pystysuoraan takajaloilleen ja rimpuillen
hyvinkin viisi minuuttia, ennenkuin alistui varsin vastahakoisesti
viemään ratsastajattarensa takaisin teltalle, tehden samalla sarjan
kauriinhyppyjä, jotka olisivat viskanneet satulasta vähemmän
harjaantuneen ratsastajan.

Huohottaen ja nauraen Diana solahti maahan ja tyynnytti hevosen
ärtyneitä tunteita sokeripalalla, hieroen sen sametinpehmeätä kuonoa
ja nuhdellen sitä huonon käytöksen tähden. Hevosen oikut olivat yhtä
vaihtuvia kuin säpsähdyttäviä, ja nähtävästi tyytyväisenä saatuansa
osoittaa riippumattomuuttansa se nyt seisoi nuhteettoman viattoman
näköisenä ja melkein lammasmaisen nöyrästi salli palvelijain taluttaa
itsensä pois.

Lausuttuaan jonkun sanan Gastonille Diana katosi telttaan peseytymään
ja muuttamaan pukuansa.

Tunnin kuluttua hän palasi miellyttävästi valaistuun arkihuoneeseen,
jossa Jusef vartosi häntä antaaksensa tavanmukaisen, jokapäiväisen
selostuksensa.

Kehoitettuansa häntä istuutumaan leposohvan lähelle kasatulle
pielusläjälle Diana sijoittui kuuntelemaan hänen suppeata
liikemiesmäistä kertomustaan päivän tapahtumista, vilkaisten
tuontuostakin häneen hänen puhuessansa osittain arabian-, osittain
ranskankielellä. Miehessä ei ollut paljoakaan jälellä solakasta,
keikaroivasta nuorukaisesta, jonka ulkoasu ja kohtelias esiintyminen
olivat huvittaneet häntä silloin kun he oppivat tuntemaan toisensa.
Vieläkin hän oli tarkka pukimiinsa nähden, mutta hänen hoikkuutensa oli
ikiajoiksi mennyt. Ja vaikka hän olikin toistakymmentä vuotta nuorempi
kuin sheikki, näytti hän melkoista vanhemmalta kuin päällikkönsä.
Hän oli mennyt nuorena naimisiin, hänellä oli kaksi poikaa, jotka
nyt olivat vanhempia kuin hän silloin, kun Diana oli tuotu Ahmed ben
Hassanin leiriin, ja hänen vartalonsa oli nyt käynyt niin tukevaksi ja
esiintymisensä niin vakavaksi, että hän näytti paljoa vanhemmalta kuin
olikaan.

Dianan ajatukset lensivät takaisin entisiin aikoihin, kun hän kuunteli
toisen nopeata, jokseenkin kimakkaäänistä puhetta, jonka lakattua
hänen oli vähän aikaa järjestettävä ajatuksiansa saadaksensa ne
palautumaan nykyisyyteen. Hän pidätti miestä vielä muutamia minuutteja,
kysellen häneltä neuvoja eri asioissa ja turvautuen eräissä vaikeissa
kysymyksissä hänen laajempiin tietoihinsa ja suurempaan kokemukseensa.

Mutta sheikin pitkällisestä poissaolosta hän ei hiiskunut mitään eikä
myöskään maininnut mitään velvollisuutensa laiminlyöneestä pojasta,
joka aiheutti hänelle niin paljon levottomuutta. Ja joko Gastonin
kehoituksesta tai oman järkeilynsä perusteella karttoi myöskin Jusef
sekoittamasta kummankaan nimeä keskusteluun. Tuntui siltä kuin olisivat
he hiljaisesti solmineet keskenänsä äänettömyys-salaliiton.

Mutta molemmat arvasivat, mitä toisen mielessä liikkui.

Ja ikäänkuin Jusef olisi toivonut toisen oivaltavan, mitä hän
ei halunnut pukea sanoiksi, olivat hänen sanansa tavallistakin
huomaavaisemmat ja hänen salaaminsa tavallista kunnioittavampi, kun hän
vihdoin poistui.

Silmäillessänsä loittonevan miehen jälkeen Diana huoahti raskaasti.
Hän olisi miltei toivonut toisen puhuneen. Mutta mitäpä hän olisikaan
osannut sanoa?

Hän ei tiennyt, missä sheikki oli, sen paremmin kuin Dianakaan.
Jusefin ei ollut mahdollista arvostella hänen poikaansa. Ja siinä
suhteessa koski asia Jusefia yhtä likeisesti kuin Dianaakin. Samoin
kuin viimemainittu oli hänkin levoton — ja vieläkin suuremmalla syyllä.
Hänen poikansa olivat vastuussa Pojun turvallisuudesta, mutta heillä
ei ollut määräysvaltaa eivätkä he koskaan millään tavoin osoittaneet
haluavansa ehkäistä hänen toimiansa. Diana katseli tilannetta
laajemmalta näkökannalta kuin Jusef. Mitä jälkimäisen isällinen
suuttumus johtaisikin hänet sanomaan tai tekemään, tiesi edellinen,
että tapahtuipa mitä tahansa, ei Ramadania ja S'ririä sopinut moittia.
Poju yksin oli vastuunalainen kepposistansa.

Tuntien sielullista väsymystä hän meni kirjoituspöydän ääreen, repäisi
auki spahien samana iltapäivänä tuoman kirjelmän kuoren ja luki sen.

Se oli, kuten hän oli arvannut, Saharan sotilaskuvemööriltä,
melkein sanasta sanaan ensimmäisen kirjeen jäljennös, mutta hieman
hoputtavampi, hieman lujasanaisempi. Se oli suoranainen avunpyyntö
päällikölle, joka tosin oli riippumaton eikä tunnustanut vierasta
yliherruutta, mutta jonka kuitenkin tiedettiin olevan ystävällisen
Ranskan hallitusta kohtaan ja mahtavan omassa osassaan maata. Ahmed ben
Hassanilta pyydettiin, jopa rukoiltiin myötävaikutusta, kun koetettiin
saada selville maan kaikissa osissa ilmeiseksi käyneen rauhattomuuden
lietsojia ja sitä, mitkä heimot olivat luopuneet ja minkä niistä
saatettiin laskea pysyvän uskollisina hallitukselle.

Kirjeen luettuansa Diana istui jonkun aikaa aatoksiinsa vaipuneena,
otsa huolekkaissa rypyissä, ja seurasi hajamielisesti katseellansa
Gastonia, joka liikkui huoneessa, valmistellen Dianan yksinäistä
päivällistä. Kenraali ei ollut kaunistellut asioita. Pariisissa oleva
sisäministeri oli selvästikin vilpittömästi huolestunut.

Mihin johtaisi yleinen mellakka Algeriassa? Miten se kolahtaisi
Ahmediin?

Hetkiseksi hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi, ja teltta näytti
kummallisesti huojuvan hänen ympärillänsä. Tahtoansa pinnistäen hän
sitten sai takaisin itsehillintänsä.

Hän luotti omaan kansaansa. Ja jos pahin kehittyisi huippuunsa ja
Ahmedin kävisi välttämättömäksi ottaa osaa sotatoimiin oman alueensa
ulkopuolella — no niin, Jumala antaisi hänelle voimia, ettei hän
pettäisi miestään.

Luettuansa sanoman lävitse vielä kerran hän pani sen huolellisesti
syrjään.

Hän ei vastaisi siihen tänä iltana, hän jättäisi sen huomiseksi — sillä
mitä kaikkea huomispäivä saattaisikaan tuoda muassansa!

Ja koko yksinäisen päivällisensä ajan hän piti ajatuksensa kurissa,
pakisten Gastonille jokapäiväisistä asioista ja söi pikemminkin toisen
mieliksi kuin ruokahalusta.

Kun hän oli juonut kahvinsa ja Gaston korjannut astiat pöydästä,
kietoi hän ympärillensä burnusin ja meni ulos, astuen muutamia askelia
ovikatoksen ulkopuolelle katselemaan tähtiä.

Tänä iltana ne eivät näyttäneet niin säihkyviltä kuin tavallisesti,
sillä oli melkein täysi kuu. Se oli vaeltajien kuu, välähti hänen
mieleensä, ja hän mietti sitten, kuinkahan monta hidaskulkuista
karavaania taas silläkin hetkellä kiemurteli kärsivällisyyttä kysyvällä
tiellä laajan hiekka-aavikon poikki, käyttäen hyväksensä kirkasta,
valkeaa valoa, joka teki heidän öisen taivalluksensa mahdolliseksi.
Mielikuvituksensa silmillä hän näki heidät — aseistetut vahdit,
jotka pyssy kädessä marssivat edellä, pitkät kamelijonot, jotka
seisahtumatta tarpoivat eteenpäin, kantaen raskaita taakkojansa, isoja,
painavilla kauppatavaroilla täytettyjä heiluvia säkkejä, kun taas
joidenkuiden selässä oli hilpeäväristen verhojen suojaamia, huojuvia
_basoureja_, joissa lapset ja naiset matkustivat, ja kulkueen jälkipään
jatkona kirjava joukko leiriseuralaisia, ratsastavia arabialaisia
ja kamelinajajia ja parvi keskenkasvuisia poikia, jotka yhtenään
juoksivat sinne tänne pitkin hajanaista jonoa, hoputtaen pieniä,
huonosti syötettyjä, ylettömästi kuormitettuja aaseja, samalla kun
villikatseisia vahtikoiria lönkytti heidän kintereillänsä.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt ne kaikki tosioloissa! He olivat
osana siitä elämästä, joka oli tullut hänen omakseen, omituisesta,
alkeellisesta elämästä, joka oli pysynyt muuttumattomana polvesta
polveen. Sillä samaten oli täällä vaellettu silloin, kun Islam ensi
kerran saapui Algeriaan, ja sillä tavoin täällä taivallettaisiin vielä
syntymättömien sukupolvien aikana.

Yö oli tyyni ja hiljainen, ja hänen kasvojansa hivelevä leyhkeä
ilmanhenki toi muassansa kaukaisen kemuilun vaimentunutta ääntä,
arabialaisen soittopillin valittavia säveliä, rummun rytmillistä
pärinää, miesten syvä-äänistä laulua. Ja kaukana leirin toisessa päässä
näkyi kahden ison nuotion hehkuva hohde; nuotioiden ympärille hän tiesi
heimon jäsenten ryhmittyneen.

Pian liittyi Gaston hänen seuraansa. Sheikin poissa ollessa hän oli
aina äänen kuuluvilla tunkeilemattomana, mutta valppaana, valmiina
täyttämään Dianan pienimmätkin toiveet, usein arvaten hänen tarpeensa
ennakolta.

Miesten suunnalta kantautuva nauru ja ilonpito saivat Dianan haikeasti
tuntemaan oman yksinäisyytensä, ja hän kääntyi palvelijan puoleen
hetkellisen huojennuksen elvyttämänä.

»Miehet ovat iloisia tänä iltana, Gaston.»

»Niin, madame. He järjestivät juhlan tänään iltapäivällä leiriin
saapuneiden kahden spahin kunniaksi. Haluaisiko madame lähteä
muutamiksi minuuteiksi heitä katsomaan? Se olisi heistä hauskaa.»

Mutta Diana ravisti päätänsä.

»En tänä iltana, Gaston. En ole sillä tuulella. Taidan olla väsynyt.
Ja miehet huomaavat kaikki niin nopeasti. En tahdo pilata heidän
huviaan. Mutta niiden spahien, Gaston, täytyy olla rautaisia. He olivat
kuolemaisillaan uupumuksesta saapuessansa tänne.»

Gaston naurahti kuivasti.

»Arabialainen ei ole milloinkaan liian uupunut huvitellakseen. Madame
tietää sen. Sitäpaitsi he saavat maata huomenna ja seuraavana päivänä,
jos tahtovat. Heidän hevosensa tarvitsevat vähintään kaksipäiväisen
levon. Mutta onko melu madamesta liian äänekäs? Käskenkö heidän —»

»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua
häiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he
ovat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman
särähtäessä.

Ja muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä
se tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta,
tarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan
kaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä,
muistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet
yhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta,
jota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana
hänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän
pakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen
vuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.

Mutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot
hellempiä, voimakkaampia.

Upeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen
salata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta;
hän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin
antautunut itkemään.

Hän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä
kaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena
yönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin
seurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella,
peläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä,
joka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut
ainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt
hän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun
Ahmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä
revitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen
silpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin
jälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt
muuhun kuin kärsimään.

Ahmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä
tuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.

Saisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän
ympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä,
joka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä?
Sinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat
syntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella
henkensä edestä.

Mielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta
kaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin
toisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä
enemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä
kuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.

Hiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon
nopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen
soinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta
seisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.

Enää hän ei paneutunut makuulle.

Hän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen,
jossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne
yksin ollessaan.

Hän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan,
koska nukkuminen oli mahdotonta.

Mutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen
tarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten
kosteat hiukset pois otsaltaan.

Teltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden
aikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä
ovelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta
herättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa
ollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui
lukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä
jäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta
ääntä, jota ei milloinkaan tullut.

Kenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni,
oikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa,
ei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani,
johon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen
kädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni,
joka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn,
jääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina.
Hän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti
sykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui
tuskalliseksi.

Taaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä,
jota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.

Sitten oviverho kiskaistiin auki, ja telttaan tuoksahti kookas hahmo.

Seuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien
takertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä
mielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen
ylöspäin käännetyille kasvoillensa.

»_Ma mie, ma mie_», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen
silmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin
pitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi
tullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen,
kuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini?
_Bon dieu_, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»

Hänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen
tuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa
ja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa
ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut
hänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä
tutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen
kysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.

Vasta sitten kun Ahmed oli jonkun verran höllentänyt otettansa ja
Dianan hapuilevat sormet olivat sujahtaneet hänen leveään hihaansa sekä
osuneet hänen kyynärvartensa ympärille kiedotun kääreen poimuihin,
joiden merkitys oli epäilemättömän selvä, muuttui vaimon kiihkeä
sanatulva äkkiä soperrukseksi, ja hän kalpeni huuliansa myöten.

»_Ahmed_ — oletko haavoittunut?»

Toinen hymyili rauhoittavasti ja työnsi hänet luotansa hyväiltyänsä
häntä nopeasti. »Siitä ei kannata olla huolissaan, _chérie_. Luut eivät
ole murtuneet. Se paranee päivässä tai parissa», vakuutti hän keveästi
ja kääntyi etsimään savuketta.

»Mutta — miten?» tiedusti vaimo huohottaen ja tarkkasi huolestuneena
hänen kaikkia liikkeitänsä. Ahmed kohautti olkapäitään ikäänkuin
harmissansa toisen itsepintaisuudesta, viritti savukkeen hitaasti ja
imaisi pitkät sauhut, nauttien siitä suuresti kuten ainakin mies, joka
ei ole vähään aikaan saanut maistaa hyvää tupakkaa.

»Olin tiukassa paikassa, ja minun oli pujahdettava pakoon. Onneksi he
ampuivat kamalan kehnosti», kertoi hän perin lyhyesti.

Ja kokemuksesta Diana tiesi, ettei hän saisi sen enempää kuulla siitä
asiasta. Ahmedin tapaista ei ollut puhua itsestänsä eikä liioitella
pikku seikkoina pitämiänsä tapauksia.

Diana meni hänen luoksensa leposohvalle, johon hän oli heittäytynyt
pitkäkseen, ja laskeutui pieluskasalle hänen viereensä.

»Oletko saanut selville sen, mistä lähdit ottamaan selkoa, monseigneur?
Tahdotko kertoa siitä minulle tänä yönä — vai oletko liian väsynyt?»
kysyi hän empien, sillä nähdessänsä hänet nyt ensi kerran lampun
täydessä valossa hän pani merkille, kuinka lopen uupuneelta hän näytti.

Ahmed kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänen vaalean
päänsä lähemmäksi itseänsä.

»Olen väsynyt», myönsi hän, ja sekin vähäinen tunnustus näytti vaativan
häneltä ponnistusta, »niin väsynyt, että luulisin voivani nukkua
kokonaisen viikon!» Hän naurahti melkein häpeillen. »Mutta jonkun
verran voin kertoa sinulle tänäkin yönä, ainakin siihen mennessä,
kunnes Gaston tulee. Hän tuo minulle jotakin syötävää. En ole
maistanutkaan ruokaa liki kahteen päivään.» Taaskin hän naurahti, kun
Diana huudahti levottomasti, ja otti toisen savukkeen.

Muutamia minuutteja hän istui hiljaa katsomatta vaimoonsa,
vain tuijottaen suoraan eteensä otsa painuneena hänelle niin
luonteenomaisiin, syviin ryppyihin.

»Tiedät, mistä lähdin ottamaan selkoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan,
»tämän nähtävästi yli koko maan levinneen oudon rauhattomuuden, tämän
kummallisen levottomuuden alkusyystä. Jo jonkun aikaa se on ollut
tulossa. Mikäli sain tietää, alkoi se useita kuukausia sitten — Jumala
tietää, kuinka kauan aikaa takaperin. Aluksi ei se ollut muuta kuin
epämääräisiä huhuja, joita tulvi kaikilta tahoilta ja jotka ovat yhä
paisuneet, kunnes ne vihdoin ovat pukeutuneet määrättyyn muotoon.
Mihin tahansa menin, olivat kuulumiset samat. Maassa näkyy vaikuttavan
joku salaperäinen, turmiollinen voima, yllyttäen väestöä jossakin
tarkoituksessa, josta en vielä ole saanut selvää. Vanhoja vihoja
lietsotaan ilmiliekkiin, vanhoja riitoja uusitaan. Mutta auki ei revitä
ainoastaan heimojen välisiä vanhoja haavoja, vaan on järjestetty
tietoinen kiihoitus ranskalaisia vastaan. Kuulin vanhusten saarnaavan
todellista _jihadia_. Minulle kerrottiin liioiteltuja tarinoita sorron
alla huokailevasta kansasta. Laillisina pidettyjä veroja arvostellaan
nyt avoimesti ja niiden hylkäämistä pohditaan. Kuulin hurjia juttuja,
jotka olivat melkein uskomattoman haaveellisia. Vihjailtiin pohjoisesta
tulevaan voittajaan, joka pyyhkäisisi syrjään nykyisen hallituksen ja
hallitsisi maata, kuten Sidi Okba ben Nafi teki tuodessansa Islamin
Algeriaan.

»Ja hänen tulonsa muka merkitsee tuhatvuotisen valtakunnan alkua.
Tästä tulee rajattoman onnen ja vapauden maa. Kaikkien ulkomaalaisten
ja heidän suosijoittensa on poistuttava, ja Algerian pitää olla
algerialaisten — ei ranskalaisten algerialaisten, kuten me sen
nimityksen käsitämme, vaan arabialaisten, _bien entendu_. Miten se
sopii yhteen uuden ulkolaisen valloittajan hallituksen kanssa, se käy
yli ymmärrykseni. Koko juttu on järjetön ja täynnä ristiriitoja. Mutta
sellaista hölynpölyä levitetään. Ihmiset puhelevat, väittelevät ja
aprikoivat. Maassa puhaltaa ilkeä henkäys, kuten Intiassa ennen muinoin
kapinan edellä. Epäluulot ovat virinneet, eikä kukaan tiedä, kehen
luottaa, kehen uskoa.» Hän katkaisi puheensa äkkiä, ja hänen kasvonsa
kävivät päättäväisen ja tuiman näköisiksi.

Ja melkein huumaantuneena näistä paljastuksista Diana istui sormet
tiukasti ristissä, koettaen täysin tajuta toisen sanojen merkitystä. Se
oli vieläkin pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Mihin se kaikki veisi?

»Onko siinä — kaikki, mitä sait selville?» sopersi hän.

»Ei; sain selville vielä muutakin», vastasi mies verkkaisesti. »Sain
selville niin paljon, että eräiden henkilöiden olo kävisi perin
epämukavaksi, jos Ranskan hallitus saa vainun tästä uhkaavasta
myrskystä. Olen seurannut jälkiä ja seulonut tosiseikkoja
mielikuvituspuheista, kunnes sain tietää totuuden — ainakin yhdestä
kohdasta. Toiminnassa on ulkomainen vaikutus. Väestöä yllyttävät jonkun
vieraan maan lähettämät kiihoittajat. En vielä ole päässyt kaiken
pohjalle, mutta minulla on vihiä kaikesta — ja niistä pahuksista, jotka
konnanjuonta punovat», lisäsi hän äänessänsä omituinen sointu, joka
herätti Dianassa miltei sairaloisen pelokkaan tunteen.

Hän oli saanut puolisonsa takaisin — mutta vain siihen saakka,
kunnes mies pitäisi velvollisuutenaan jälleen ryhtyä aloittamaansa
vaaralliseen työhön. Hän tukahdutti sen ajatuksen ja päätti olla
onnellinen niin kauan kuin voi.

»Mutta miten sait tiedon tästä kaikesta, Ahmed? Sinähän olet niin
yleisesti tunnettu. Kuinka sait ihmiset puhumaan itsellesi avoimesti?»
kysyi hän kummastellen.

Mies osoitti tahraista ja repaleista asua, joka suuresti erosi hänen
tavallisesta, upeasta ja moitteettoman puhtaasta vaatteuksestaan.
»Katsohan repaleitani, armas», kehoitti hän, virnistäen poikamaisesti,
»ja ole hyvilläsi siitä, ettet nähnyt minua, ennenkuin olin pessyt
pahimman lian kasvoistani. Olen ollut vaeltava laulaja, hevoskauppias
ja pyhä mies — inhoittavan likainen pyhä mies, _ma mie_, senjälkeen kun
viimeksi sinut näin. Joskus aprikoin, kaipasinko enemmän sinua vaiko
kylpyä», lopetti hän kiusoittelevasti Gastonin tuodessa illallista.

Hänen käytöksestänsä Diana käsitti, ettei häneltä enää ollut mitään
odotettavissa, että hän oli sanonut kaikki, mitä sinä iltana aikoi
sanoa. Ja Diana tyytyi siirtämään kaiken muun tuonnemmaksi.

Hänestä oli kylliksi, että puoliso oli hänen luonaan ja terveenä ja
vahingoittumattomana ainakin toistaiseksi. Ja oli vielä muutakin,
mikä piti häntä äänettömänä, sillä aikaa kun mies söi eteensä tuotua,
hätäisesti valmistettua aamiaista. Onnestansa huolimatta hän pelkäsi
kysymystä, joka välttämättömästi kohdakkoin lausuttaisiin.

Vihdoin Ahmed nousi pöydästä, huoahti tyytyväisenä, tuli hänen
luoksensa ja sulki hänet syliinsä tummien silmiensä hehkuessa niiden
tutkivasti suuntautuessa hänen silmiinsä.

Ja miehen kuiskaamat sanat nostattivat polttavan punan, joka aallon
tavoin levisi hänen hiusmartoonsa saakka. Vapisten hän painoi
punehtuneet kasvonsa Ahmedin rintaa vasten ja supatti sekavasti. Mutta
huvitettuna naurahtaen hiljaa toinen nosti hänen päätänsä, pakottaen
hänet kohtaamaan intohimoisen katseensa.

»Kaikkien näiden vuosien jälkeen — Diane, sinä lapsien lapsi! Etkö vielä
ole tottunut minuun, vaimoni?»

Ja uudelleen naurahtaen hän päästi Dianan irti ja kääntyi sammuttamaan
lamppuja. Hän hymyili yhäti tullessansa vaimonsa luokse sisähuoneeseen.

»Tarpeetonta lienee minun tiedustaa, minkä tähden tapasin teltan
tulvillansa valoa tähän aikaan yöstä! Saanko nöyrästi kysyä, oletko
lainkaan ollut vuoteessa, senjälkeen kun minä lähdin luotasi? Ja jos
sinun on muutettava päivä yöksi, _ma mie_, niin minkä tähden et pakota
laiskaa poikaasi olemaan seuranasi? Uskallan vaikka vannoa, ettei
pojalta ole mennyt monen tunnin uni hukkaan minun tähteni.»

Naisen äänettömyys ja kasvojen ilme karkoittivat hymyn hänen huuliltaan
ja manasivat takaisin synkän rypistyksen, joka niin tyyten muutti
hänen ilmeensä. Hän viskasi risaisen, vanhan burnusin yltänsä, tehden
kiukkuisen liikkeen.

»Missä Poju on, Diana?» sanoi hän lyhyesti, ja hänen kasvonsa
kovettuivat hänen odottaessansa vastausta turhaan.

»Vastaa minulle!» Nyt kajahti sama jyrkän käskevä, tyly ääni, jollaista
Diana ei ollut kuullut vuosikausiin, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä, kun hän ojensi kätensä miestä kohti, tehden pienen vetoavan
eleen.

»En tiedä, Ahmed. Jospa sen tietäisin!» valitti hän, ja häneltä pääsi
vavahteleva nyyhkytys.

Ahmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan
hellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä
ainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen
lähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen. _Grand dieu_,
jätin sinut hänen hoivaansa!»

»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —»
Sheikki puisti päätänsä vihaisesti.

»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen
on vastattava tästä miehenä. _Bon dieu_, että hänellä pitää olla niin
vähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän
on ollut poissa?»

»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta
kirvonnut voimakas kirous.

»Keitä hänen mukaansa lähti?»

»Ramadan ja S'rir.»

»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään
muita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori
hupsu!»

Silloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni
puolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.

Tukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi
hänet huoneen poikki.

»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan
vuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina.
Minun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä
sukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä
päästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä
lopettamaan riisuutumistaan.



III


Taivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä.
Vilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istui _caissen_ suojassa pyylevä
ranskalainen _patron_ hautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin,
kuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen
silkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.

_Caissen_ vastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan
huoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin,
kuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä;
siellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä
toistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten
eduksensa.

Hallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen
palveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa,
selkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina
haaveettomaan mietiskelyyn.

Ulkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut
sivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka
oli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä
puolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä
aasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi
hotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan,
vihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa
harhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.

Yläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa
kirjoittamassa laajan pöydän ääressä.

Puolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut
keskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen
ja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa
tuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen
ikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren
miehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut
keskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin
lakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli
Saint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti
Caryll, oli kaukana unesta.

Itsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä,
jotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän
mielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki
käyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Huonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli
ollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli
mitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran
vihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän
nurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi
yritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein?
Vai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?

Viikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään
likemmäksi sen ratkaisua.

Kuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi
taaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.

Mutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan
kiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut
tuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia
ajettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja
siihen se sai toistaiseksi jäädä.

Päättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta
tilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.

Hän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä
velvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt
lähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.

Sillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu
hänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä
mitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet
kutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden
tiukkaa tuntoa.

Ja kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli
turmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut
huolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla
sydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia
hairahduksiaan.

Hänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli
lapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin
kammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu
iäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja
tehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.

Hän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen
hyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä
yleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti.
Ja kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt,
oli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä
syventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.

Vaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän
oli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki
monimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli
kasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.

Hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan
sukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä
esiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.

Ja juuri tätä ainoata huviaan hän ajatteli Saint Hubertin kirjoittaessa
keskeyttämättä. Tässä kurjassa maassa ei hänelle oltu suotu edes
metsästystä, mietti hän, ajatustensa haikeina siirtyessä viereisessä
huoneessa oleviin pyssykoteloihin, jotka olivat olleet kiinni siitä
pitäen, kun hän lähti Englannista. »Maltahan kun ehdimme kauemmaksi
etelään.» Hän alkoi pahasti tuskastua tähän usein toistettuun
huomautukseen. Tämä kaikkihan sopi mainiosti setä Raoulille,
joka käytti kaikki mahdolliset ajat jatkaaksensa loppumatonta
kirjoittamistaan — mitä se sitten lieneekään ollut — nurisi hän
itsekseen. Ja setä Raoul oli ranskalainen; tuskin saattoi olettaa
ranskalaisen olevan yhtä innokkaan kuin englantilaisen. Mutta
sekään ei ollut totta — Caryll keskeytti sielullisen arvostelunsa
luomalla katuvaisen katseen pöydän ääressä työskentelevään, kumaraan
mieheen — setä Raoul oli mainio metsästäjä, yhtä hyvä kuin kuka muu
tahansa. Siispä ei auttanut muu kuin odottaa, kunnes he pääsisivät
»kauemmaksi etelään». Kauemmaksi etelään! Hitto vieköön etelän! Siinä
hän taaskin koetti syrjäyttää vaikeuden, ja hän luuli, ettei hänen
tarvitsisi alistua siihen ainakaan päivään tai pariin. Caryllien
kuuluisat otsarypyt syvenivät, kun epämieluisia ajatuksia taaskin
tulvahti nuoren miehen mieleen. Eksyneen pikku aasin surullinen ääni,
joka odottamattomana hätkähdytti häntä, katkaisi hänen tuskalliset
mietteensä.

Tukahdutetusti äännähtäen hän nousi pystyyn ja meni pienelle
parvekkeelle, joka ulkoni lasiovelta, ja jäi tuijottamaan kadulle.

Ja hänen kasvonsa kovenivat hänen tarkkaillessaan pientä, surkeata
nelijalkaista, joka nälkäisenä umpimähkään harhaili tyhjälle torille
päin. »Se on melkein kuoleman kuva. Ja selässä avoin haava, johon voisi
pistää kätensä», mutisi hän äkäisesti. »Hyvä Jumala, millainen maa!
Hyvä Jumala, millaista kansaa!»

Häntä kuvotti kuten aina, kun hän näki eläimen kärsivän, ja hän
kirosi karkeasti, pyörähti kantapäällään ympäri ja syöksähti takaisin
huoneeseen.

»Kuinka kauan meidän on vielä varrottava tässä Jumalan hylkäämässä
onkalo-pahaisessa?»

Pikemminkin hänen sävynsä kuin hänen sanansa panivat Saint Hubertin,
kun hän nosti katseensa työstään, tähyämään häntä hetkisen ennenkuin
vastasi. Eikä hän puhuessaan suoraan vastannut hänelle singottuun
kysymykseen. »Mikäs nyt on, Caryll?» tiedusti hän tyynesti, ja
myötätunto ja syvä ymmärtämys saivat hänet vastoin tavallisuutta
lausumaan kysymyksensä englanninkielellä.

Nuoren miehen kasvoille levisi heikko puna, ja hänen äkäinen katseensa
kävi epävarmaksi Saint Hubertin silmäillessä häntä tarkkaavasti.

»Oh, eipä tavallista kummempaa», mutisi hän kärsimättömästi ikäänkuin
olisi puolittain hävennyt omia tunteitaan, mutta aito englantilaiseen
tapaan olisi ollut vastahakoinen myöntämään sitä. »Tällä kertaa pieni
elukka-rukka, aasi, jonka ampuminen olisi ollut armelias teko.» Äkkiä
hänen äänensä koventui harmista. »Minkä hiton tähden he eivät voi
päästää eläin-poloista surkeudestaan? Täällä ollaan siinä suhteessa
pahempia kuin muualla, missä olemme olleet. En mahda sille mitään. Se
suorastaan tekee minut _sairaaksi_. Hyvä Jumala, se on kuohuttavaa —
se on kirottua! Taivaan tähden, minkä tähden emme voi lähteä tästä
hävyttömästä kaupungista edelleen?»

Saint Hubert kohautti hieman olkapäitänsä ja alkoi koota pöytää
peittävää sekavaa paperiläjää. Hän oli itse humaaninen, mutta tottunut
niihin tuskastuttaviin näkyihin, jotka toisesta olivat sietämättömiä,
eikä hän tahtonut uudelleen aloittaa kiistaa jo kuluneeksi käyneestä
kysymyksestä.

»En osaa puhua siitä enempää kuin olen jo puhunut», vastasi hän
kärsivällisesti, »emmekä hevin voi lähteä liikkeelle, kun emme tiedä,
mihin lähteä. Meidän täytyy varrota, kunnes saamme varman tiedon
siitä, missä leiri on. Olemme hyvin onnellisia, kun voimme lainkaan
lähteä», jatkoi hän, nitoen yhteen käsikirjoituksen irtonaiset liuskat
ja nojaten tuoliansa taaksepäin virittäessänsä uuden savukkeen.
»Äskeisten levottomuuksien johdosta epäävät viranomaiset kaikilta
luvan matkata etelään — turhaa on ollut noiden alakerrassa majailevien
kauppamatkustajien napina, kun heille on annettu määräys pysyä poissa
etelästä tällä hetkellä. Ainoastaan sen vuoksi, että isäsi on niin
hyvin tunnettu ja että — no niin, että minäkin olen sangen tunnettu,
ei tiellemme ole asetettu minkäänlaisia esteitä. Asiain näin ollen, on
komentaja välttämättä tahtonut lähettää saattojoukon mukaamme siihen
saakka, kunnes isäsi väki tulee vastaamme. Minä puolestani en pidä
sitä tarpeellisena, mutta eversti Mercier haluaa kiihkeästi välttää
kaikkia vastuksia ja tehdä sinulle kaikki niin sileäksi kuin suinkin.»
Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen kumppaniansa terävästi. »En usko
sinun oikein oivaltavan, millainen asemasi täällä on», jatkoi hän
sitten hitaasti. »Tässä maassa merkitsee jotakin se, että on Ahmed
ben Hassanin poika. Sinulla on syytä ylpeillä isästäsi, Caryll.» Se
oli tyyni, mutta suora kehoitus. Mutta vaikka Saint Hubert odottikin
vastausta, ei hän ollut ihan valmistautunut kuulemaan sanojensa aikaan
saamaa rajua purkausta. Caryll hätkähti ikäänkuin toinen olisi lyönyt
häntä, hänen nyrkkinsä tärähti heidän välillänsä olevaan pöytään, ja
hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi.

»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että
olen sekarotuisen arabialaisen poika...»

»Caryll!»

Mutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään
katkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin
murtautui valloilleen.

Nyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti
kätensä, tehden perin halveksivan eleen.

»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä
tehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun
ylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi?
Onko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi
vanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa
sen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa
— ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: '_Poikani,
poikani_'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua
ylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä
iso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi
hänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään,
kun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun
poistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan
samassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien
sinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin
lapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä
Jumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa,
että minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien,
tavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä
kammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli
elämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan
oman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki
näyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua
osoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja
sisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli
tehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta.
Miten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö?
Arabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä,
säännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden
poikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä,
mitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän
olevani sellaisen miehen poika, joka... joka...»

Hän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen
päänsä käsivarsilleen.

Siinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli
usein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen
ollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa
sisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin
vihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja
jotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.

Ja katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint
Hubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut
häntä vuosikausia.

Menettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen
velvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi
sen tehdä?

Iso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja
Caryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva.
Pitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa
häikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan
alastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko
kertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä
oli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän
puhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä
suurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä,
olla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset
tapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.

Saint Hubert meni verkkaisesti pöydän toiselle puolelle.

Mutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä,
rypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen
kielellänsä.

Ei vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea
perhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen
nyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja
tehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli
sanottava.

»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan
löytämättä sopivia sanoja.

Ja Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella
äänellä jatkoi puhetta.

»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää
edelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että
esiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut
sille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia.
Enkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi.
Sinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä
minua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten
hän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin
lujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin
hyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni?
Sinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta
— ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka
hän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka
kiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa
lausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä
Raoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa
seisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen
kasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli
vähällä käydä yli hänen voimiensa.

Näillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta
olivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä
miehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen
poikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä
kuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa,
parantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta,
ja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta
rakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.

Kaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja
pysynyt sen naisen ystävänä.

Nainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä
Dianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen
hänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa
vääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja
Dianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.

Eikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli
epäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen
ystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.

Molempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin
olosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu
kuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.

Hän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu
raukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen,
ihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko
hänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.

Peläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän
pingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa
mahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin
luonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi
tehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän
keveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta
sellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin
olet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä
soinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat,
ja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan
ääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle
housuntaskuihin.

»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin
töykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta.
Mutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen.
Sinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut
näkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta
minusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä
tiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka
hän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena
arabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen
kanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena
mahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa
roskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen
velvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella...»

»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin
ottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi
riidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika
paljon.»

»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll
nopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll,
eikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka
on otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja
harmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia,
joka oli palannut istumaan pöydän ääreen.

»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole
arabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista»,
vastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin
aavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa
kohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se
tieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan
hän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen
kasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka
keskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa,
niin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan
toisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat
uppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä.
Isäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm —
syitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin
suuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa
parista niin pitkäksi ajaksi.»

Caryllin jöröistä kasvoista kuvastui hänen tuntemansa ylenkatse.

»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän
halveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama
este otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman
sekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin
paremmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin
vanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui
vaikeammalta kuin konsanaan.

»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän
verkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu
puolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa
vain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä
mitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt
parantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän
elinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että
silmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»

»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll
katkerasti väliin.

Saint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole
oikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi
ollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi
myllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä
et ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen
ja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut
syytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi
olisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen
elämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä
mukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään.
»Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä
isälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän
elää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan —
hänestä on ollut mahdotonta...» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll
täydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.

»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hän _kielsi_ äitiä
lähtemästä.»

Saint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä,
joka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista,
minkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä
myöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja
seuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa,
mutta kuitenkin kuuluvasti.

Ollen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean
asemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei
alunperinkään ollut tuntunut helpolta.

Heidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt
suvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa
kohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat
puhjenneet estämättömästi näkyviin.

Heidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa
ikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut
tunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt
maassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen
asukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja
saastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman
visusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.

Ja nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä
muuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.

Pakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään
ylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen
ennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli
ollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia
että paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa
tapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys
joutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa
vaikeuksia ja silittää hankauksia.

Eikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten
vihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll
selviytymään omin neuvoin.

Ranskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että
hänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen
yritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän
yrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa
tuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan
yhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen
vaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat
äidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä
yksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä
Caryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista
palvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet
sopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen
tuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun,
jonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä
juuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä
jöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän
äänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli
palannut.

Hän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli
mennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua
puolittain selin huoneeseen päin:

»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin,
_mon cher_, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään
iltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa
seurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi
tulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen,
ettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»

Hänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin
huonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa
Caryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan
väittelyä.

»Onko arabialainen veljeni samannäköinen kuin tuo nuori vintiö?»

Saint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin
sisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa,
kun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää,
atleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin
kömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja
aistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä
olivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.

»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja
kuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä
ja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata
nuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on
jokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa
ollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka
olisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll.
Tiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin
vaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi
nimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»

Nopeasti katuen Caryll ojensi kätensä.

»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et
potkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin
ilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään.
Inhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota
ja toinen suihkua!»

Saint Hubert purskahti nauramaan ja palasi huoneeseen.

»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa
on joitakuita puhtaitakin.»

»Minä en ole nähnyt ainoatakaan...» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten
äkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.

Mutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei
huomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul
vihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti
kelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.

»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä.
Nyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä
iltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on
syytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen
kovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen
pikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiä _Café maure_ ei tietenkään
sinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän
heilautti kättänsä ja poistui huoneesta.

Ja uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja
hän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin
jälkeen sulkeutuneeseen oveen.

Mutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin
kovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli
äskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden
väitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut
poikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa
pitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi
inhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti
mahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli
erilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden.
Silmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja
herättänyt hänen harrastuksensa.

Ja hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan
rääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan
— pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat
jälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän
ensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän
oli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa
lähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen,
tympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.

Kuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä
nähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa
tyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta
kiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.

Ajattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin
usein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta
raivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja
lähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta
metsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.

Pitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt
kuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt
polvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa
hellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn
veitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja
syöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen
hurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta
murhanhimoa.

Kannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn
kiukkuisen iskun.

Eikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli
kasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu
tallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi
kumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta
sieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen
päälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen
edessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten
aaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun
palvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!»
kunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.

Caryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön
luokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.

Kun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt
sekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää,
oli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa
tuhannen kilometrin päässä.

Värähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti
istumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta
uteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut
eikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa
silmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut
verijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti
salannut.

Se oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen
sääliänsä.

Hän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta
toisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla
ranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen
venyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »_Je m'en
suis habituée_.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut
kiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut
kysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä.
Tyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen
väliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä,
olisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden,
olisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella
tyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.

Tuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka
vastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli
tytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen
puhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen
voimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän
taivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin
saakka _puhdas_.

Tyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan
palattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi
torjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi.
Caryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli
ratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt
korjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella
tavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai
rakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko
hän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut
se ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.

Senjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja
odottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen
kuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt
Caryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti
miehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja
melkein tunteettomasti.

Hänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään
tyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä
näkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään
ei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken.
Sellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein
hän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä,
aiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina
esiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.

Mutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen
kuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä
näytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten
vaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen
silmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus
johtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.

Hän ei koskaan puhunut varsin paljoa.

Hän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia
savukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen
ajatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet
hyvin etäällä.

Mutta jotakin oli Caryll saanut häneltä tietää.

Caryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus
hän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen,
etteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa
niin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen
häntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin
pieksämisellä ja nälällä.

Myöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli
kohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu
iso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle
hänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa
matelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen
inhonsa ja viemään hänet huonomaineiseen _café maureen_, jossa hän
omia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän
kihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin
houkutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.

_Café maure!_

Säpsähtäen Caryll heräsi kauan kestäneistä aatoksistaan.

Oliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän
saanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa,
jonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän
ellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän
tai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin
lausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti
häntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.

Mutta arabialainen käskyläinen, joka oli ollut siellä hänen kanssansa,
oli varsin hyvin saattanut lörpötellä. Entä jos olikin? Caryllin pää
ojentui ylpeästi pystyyn. Setä Raoul ei ollut hänen huoltajansa. Hän
oli oma herransa, ja hänellä oli täysi oikeus muuttaa mieltänsä, jos
häntä halutti.

Tällä kertaa oli hänellä odotettavissa yksinäinen iltapäivä, joka oli
jollakin tavoin saatava kulumaan, ja hän viettäisi sen mieluummin
ulkosalla kuin sisällä. Itsepäinen leuka eteenpäin työnnettynä Caryll
meni viereiseen huoneeseen noutamaan hattuansa. Siellä hän tapasi
palvelijansa, raikaskasvoisen nuoren miehen, joka oli yhtä ihastunut
Algeriaan kuin hänen isäntänsä sitä inhosi, seisomassa hajallansa
olevien pyssykoteloiden keskellä, kiertäen kiinni pyssynpiippua.
Caryllin astuessa sisään hän kääntyi tulijaan päin, virnistäen
anteeksipyytävästi.

»Panen huoneen kamalaan kuntoon, mylord», sanoi hän, luoden
murheellisen katseen lattiaan, jolle oli siroiteltu erinomaisia
puhdistusvälineitä, »mutta on aika tarkastaa näitä pyssyjä. Ja teidän
armonne käski minun tehdä sen täällä.»

»Se on oikein, Williams», virkkoi Caryll, nyökäten nopeasti. »Haluan
vain hattuni.»

Williams vilkaisi harmistuneena käsiinsä ja rykäisi hämillänsä. »Pyydän
anteeksi, mylord, se on tuolla pöydällä», jupisi hän saamattomasti.
»Olen yltä päältä öljyssä, teidän armonne», valitti hän, siepaten
rievun ja hangaten sillä tahrautuneita käsiään vimmatusti.

Caryll purskahti nauramaan.

»Ei se tuolla tavoin lähde», huomautti hän kuivakiskoisesti. »Ja voinen
toki itse ottaa hattuni kerrankin. Sinä tekisit minusta ydinvikaisen,
jos voisit, Williams. En kaipaa lapsenhoitajaa, ymmärräthän», lisäsi
hän hymyillen.

Williams lehahti helakanpunaiseksi ja yskäisi uudelleen
puolustelevasti. »Herra Roberts, mylord», alkoi hän. Mutta Caryll nosti
kättänsä torjuvasti, kun hänen mieleensä välähti kuva hänen isoisänsä
vanhanpuoleisesta, turhantarkasta kamaripalvelijasta.

»Älä vaivaa minua Robertsilla!» keskeytti hän. »Roberts on mainio
ihminen ja antoi epäilemättä sinulle sangen paljon neuvoja. Mutta
sinä kelpaat oikein hyvin näinkin, Williams. Ilmoitan sinulle kyllä
nopeasti, jos minulla on jotakin valittamista.» Ovelle siirtyessänsä
hän sitten lisäsi: »Onko täällä kyllin mukavaa? Oletko saanut kaikkea,
mitä tarvitset?»

»Kyllä, mylord. Kiitos, mylord.» Williamsin rattoisan tyytyväinen sävy
sai Caryllin katsahtamaan häneen melkein kateellisesti.

»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin
kateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.

»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä
paikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti
hän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko,
mylord?»

Miehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi
huokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin
pahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu,
kiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla
siinä mukana.

Ja Caryll kadehti häntä entistä enemmän.

Alakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin
välttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten
käskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja
lähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla
kuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita,
liiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia
kamelikaravaneja.

Kaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja
tuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain
ilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.

Tyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten
ja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille
sijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen
poikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa,
läimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien
kuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta
jääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.

Ylempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi
kolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja
suhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.

Silloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö
uhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän
välinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä,
ja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku
pisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin
askelin kasarmeille päin.

Hälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten,
pesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä
Caryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen,
joka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa
ja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui
laihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu
»Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö.
Hän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun
käpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista
takkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia
veitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.

Sysättyänsä syrjään kahlehditun kamelin, joka toikkaroi epävarmasti
kolmella jalalla, estäen hänen etenemistänsä, hän joutui vastakkain
virnistelevän lapsen kanssa, joka kävellä hoippuroi, puristaen
_gandonraansa_ vastaan tummaa, karvaista massaa. Lähemmin vilkaistuaan
riemuisasti kannettuun voitonmerkkiin hän havaitsi, että se oli
äskettäin katkaistu aasinpää, ja verentahraama vekara näytteli sitä
kujeillen ihmisten nähtäväksi, kunnes kimakasti nauraen pujahti
tiehensä, kun läheisyyteen syöksähti vanhempia poikia, uhaten anastaa
hänen aarteensa.

Tukehtumaisillansa tomuun raivasi Caryll rahvaan tyrkkimänä ja
sättimänä kyynärpäillään itsellensä tien aukion toiseen laitaan, jossa
valkea, yksinkertainen kaide, jonka takana oli sakea palmulehto, oli
markkinapaikan rajana.

Täältä verrattain tyhjästä sopesta hän löysi tervetulleen
hengähdyspaikan ja seisoi muutamia minuutteja liikkumatta, silmäillen
myllerrystä, josta hän oli tullut, pyyhkien kuumaa otsaansa osaamatta
ratkaista, palatako hotellin vai eikö.

Hän oli vielä kahdella päällä, kun käheä huuto, joka ei kuulostanut
lainkaan inhimilliseltä, pani hänet hätkähtäen pyörähtämään siihen
suuntaan, josta se kuului, ja hätäisesti väistymään päällensä syöksevän
kammottavan olennon tieltä.

Katse hurjana ja suu vaahdossa, aikoinansa jonkun spahin hylättyä
omaisuutta olleen haalistuneen, tulipunaisen burnusin repaleisten
jätteiden niukasti verhotessa hänen muutoin ilkialastonta, kookasta,
kuihtunutta ruumistansa, asteli mielipuoli tai uskonkiihkoilija —
ja Caryllista oli niillä sanoilla sama merkitys — nopeasti hänen
ohitsensa, heilutellen ja huitoen käsiänsä ja päästellen käreitä,
epäsointuisia hourailuääniä.

Caryll oli ennenkin nähnyt hänet useita kertoja. Mutta tottumus ei
ollut jaksanut opettaa häntä sietämään kurjan olennon inhoittavaa näkyä
eikä ollut muuttanut häntä vähääkään myötätuntoisemmaksi sellaiselle
järjestelmälle, joka salli senkaltaisia kovaosaisia julkisesti
näyteltävän.

Arabialaisista hän tietenkin oli pyhä juuri hulluutensa tähden, mutta
saattaisihan Ranskan hallitus tehdä jotakin, nureksi hän, kääntyessänsä
toisaalle tunteikkaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.

Ja hänen kääntyessään kiintyi hänen huomionsa sankkaan parveen, joka
oli kertynyt ympyrään tarkkailemaan jotakin häneltä piilossa olevaa
näytelmää.

Joutilaan uteliaana hän liittyi joukkoon ja huomaamatta, kuinka se
kävi, pääsi tiheään sulloutuneiden alkuasukkaiden piirin sisälle. Mutta
heti sinne jouduttuansa hän jo kaikesta sydämestänsä toivoi olevansa
jälleen ulkona, kiroten uteliaisuutta, joka oli hänet sinne houkutellut.

Taaskin fanaatikko, hyvä Jumala! Ja tällä kertaa itseänsä kiduttava
pyhä mies rahasta näyttelemässä kammottavia temppujansa, jotka muina
vuodenaikoina kuuluivat hänen uskonnollisiin menoihinsa.

Tänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan
Aissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli
odotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet
työnnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää
ja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli
työnnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen
hurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset
kamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen
poltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.

Se oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein
lopussa.

Dervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa,
raollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi
hurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.

Sitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti
levittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi.
Caryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli
vaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.

Vihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa
väristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.

Mikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen
olisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo
likaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.

Hän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun
hänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur,
haluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät
tänä iltana _café maureen_. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt
—» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen
ranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan,
pienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä
turmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.

Caryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää
tätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!»
ärähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin
helposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti
hän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes
hänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään
ympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te
likainen pieni elukka! _Vat'en — emchi_ — niin, menkää hornaan!»
kiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja
katselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja
sulkien heidät piiriinsä.

Häntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla,
samalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan
mukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä
riidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle
sitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän
aikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne
kymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa
käsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta
vimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi
kertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.

Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa
nöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot
arabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa.
Mutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka
loukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi,
mietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä
hupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin
pääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä,
Jumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän
tapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei,
hitto soikoon!

Kylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi
hetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja
hänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen
hänen eteensä avoimen tilan.

Ja aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten
verkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen,
kookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa
varjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja
ulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein
edustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.

Ja yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll
tarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden
tuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle
lausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin,
joka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan
yksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi
päällikkö kätensä.

»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee
anteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti
kaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia
sattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin
Pariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki
vilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen
viiksien takaa.

Varman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä
vielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän
vakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin
erilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka
sukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa
hienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.

Häneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä
tuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti
sopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle
tarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut
hänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä
hän oli.

Tunsiko siis koko Tuggurt hänet?

Hänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten
lausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta
kuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli
aavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut
kuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi
oli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään,
että hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan
kuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja
piti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin
tämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa
puhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen
ainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja
tehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin
että myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.

Mutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse,
kuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä
kerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän
saavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean,
valkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui
muutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen
lyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.

Caryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan
omaan huoneeseensa.

Iltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä
mielessä.

Hän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa
hurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun
hän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä
pelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.

Hän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli
sekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta
hänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia.
Ennakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta
hän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen
oli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut
ikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt
mielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen
mielensä myllerryksiin.

Hän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla
kiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.

Yhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua
alakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.

Ja istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain
meluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua
kirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana,
kunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään,
mustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä
taateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.

Tänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa
varsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui
takaisin omaan huoneeseensa.

Viritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan.
Vielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten
ihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista
kokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua
ja sijoittui päättäväisesti lukemaan.

Hänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa
koskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa
kiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää
hänen mielenkiintoansa vireillä.

Koettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät
hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä
tuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista,
soikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät,
kaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.

Vihdoin hän tuskastuneena viskasi kirjan kädestänsä.

Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt tyttöä — ja vain puolentoista
kilometrin päässä oli tytön taaskin valmistauduttava yölliseen
työhönsä, huvittamaan likaisia, töllisteleviä katsojia, joiden pelkkä
läheisyyskin oli loukkaus. Miten oli hän säilynyt niin puhtaana ja
niin neitseellisenä sellaisessa ympäristössä? Sillä hän oli puhdas ja
neitseellinen, siitä oli Caryll valmis panemaan henkensä pantiksi. Hän
vilkaisi toistamiseen kelloonsa, koettaen torjua mielensä vallannutta
äkillistä halua, ja meni sitten viereiseen huoneeseen. Sujautettuansa
sähkölampun taskuunsa hän tempasi kevyen päällystakin ja juoksi
hätäisesti alakertaan.

Ruokasalista kantautui vieläkin mässäyksen ääniä. Ja eteishallissa
istui _patron_ yksin kassassansa, tutkien viiniluetteloja ja
kirjoitellen loppumattomia numerosarekkeita.

Caryllin ilmestyessä hän ponnahti pystyyn ja riensi häntä vastaan,
kumarrellen nöyrästi.

»Opasko? Vain hetkinen, monsieur le vicomte —» alkoi hän
mahtipontisesti, mutta vaikeni sitten, kun Caryll rypisti otsaansa ja
tokaisi lyhyesti: »Ei, kiitos!»

»Mutta, monsieur le vicomte», esteli hän, heilauttaen lihavia käsiänsä
ilmassa, »pimeän tultua — ei ole turvallista, ja kaduilla on jo tänä
iltana sattunut mellakka —»

Mutta Caryll oli jo tipotiessänsä, eikä isännän valitteluja ja
väitöksiä kuulemassa ollut enää muita kuin hotellin kissa, joka
häiriintymättä pesi silmiänsä sopessa. Niinpä _patron_ kohautti tukevia
olkapäitänsä ikäänkuin kieltäytyäksensä kaikesta hänelle mahdollisesti
kuuluvasta vastuusta, loi silmänsä taivasta kohti ja palasi nuristen
kassaansa, sadatellen yleensä kaikkien englantilaisten ja erikoisesti
tämän englantilaisen hupsuutta.

Ja jouduttuansa ulos pimeyteen Caryll kiiruhti markkinapaikalle. Hän
ei koettanutkaan järkeillä, mikä vaikutin taaskin veti häntä _café
maureen_.

Mitäpä järkeilemistä siinä oli, kysyä hän itseltänsä, käyden äkkiä
kärtyiseksi. Hän tunsi sääliä ja mielenkiintoa, ei mitään muuta kuin
sääliä ja mielenkiintoa — ja siihen se sai jäädä.

Aukeamalla oli ihmisiä vähemmän kuin iltapäivällä, mutta väkeä oli
siellä vieläkin aika runsaasti. Ja korottomien tohvelien sipsutus
ja ympäriltä kuuluva hiljainen puhelusorina olivat todistuksena
vuorokauden aikaan nähden tavattoman vilkkaasta liikkeestä.

Hattu silmille painettuna Caryll karttoi ohikulkijoita niin tarkoin
kuin suinkin, meni pitkin aukeaman laitaa ja saapui kenenkään
häiritsemättä markkinapaikan toiselle puolelle.

Siellä hän pysähtyi vähäksi aikaa päästäksensä selville suunnista.
Hänen oikealla puolellansa oli iso, himmeästi valaistu rakennus, jonka
hän tiesi kasarmiksi.

Hänen tiensä oli vasemmalla.

Siihen saakka oli ollut siksi valoisaa, että hyvin näki liikkua, mutta
hänen edessänsä oli sysimusta pimeys. Tunnustellen taskussansa olevaa
sähkölamppua hän lähti varmana pitkälle, kaupungin ulkoliepeillä
sijaitsevalle _café maurelle_ vievälle kujalle.

Hänen kummallakin puolellansa kohosi korkeita muureja, ja niiden takana
levisi puutarhoja, joissa solakat palmut kohosivat viikunapuiden ja
parhaillaan lehteen puhkeavien granaattiomenapuiden yläpuolelle.

Oli siksi pimeä, ettei niitä näkynyt, mutta hän kuuli leudon tuulen
suhisevan puiden oksissa ja palmujen kuivien lehtien kahisevan.

Ja edetessänsä hän tunsi, että hänen sivuitsensa meni muita kiiruhtavia
olentoja, toisia tulossa, toisia menossa, ja haluamatta käyttää
taskulamppuansa hän hapuili varovasti eteenpäin pimeässä.

Mutta jo heti alussa hänen jalkansa takertui johonkin, ja hän kaatui
melkein suinpäin. Noustuansa jälleen pystyyn hän painoi taskulamppuunsa
valon ja ärähti omaa tyhmyyttään nähdessänsä valosäteiden välkkyvän
kahdesta tien poikki ulottuvasta, ohuesta teräskiskosta. Hän oli
unohtanut kapeat ammusraiteet, jotka kujan poikki veivät etäiselle
kasarminpihalle. Hänen olisi pitänyt ne muistaa. Jo monesti ennen hän
oli kompastunut niihin.

Nyt hän alistui käyttämään sähkölamppuansa ja asteli ripeästi
eteenpäin, kunnes kuja päättyi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin
puutarhamuurien kääntyessä suorakulmaisesti sivuille, jättäen hänen
eteensä aukeaman.

Lähellänsä hän parhaiksi erotti pienien, likaisten telttojen himmeät
ääriviivat; siellä majailivat uled nailit — se oli heidän ainoa
turvapaikkansa Tuggurtissa.

Ja muutamia askelia kauempana oli _café maure_ kirkkaasti valaistuna
ja jo täydessä humussa, ja sen avoimesta ovesta tunkeutui rumpujen ja
pronssitorvien huumaavaa pauhua.

Hän seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen katseensa suuntautui sen
ohitse autiolle, hiljaiselle, aaltoilevalle hiekka-aavikolle ja
Temaciniin vievälle, yksinäiselle tielle.

Sitten hän veti hatun vielä syvemmälle silmillensä ja asteli edelleen,
ollen vähällä törmätä sudanilaiseen vahtiin, joka seisoi muurin
nurkkauksessa liikkumattomana kuin pronssipatsas.

Tänä iltana kahvila oli täysi. Caryllista tuntui siellä olevan väkeä
enemmän kuin hän koskaan ennen oli siellä nähnyt.

Siristellen silmiänsä jouduttuansa äkkiä valoon hän asteli likaisen
lattian poikki sille paikalle, jossa hän tavallisesti istui, työnsi
hatun takaraivolle ja silmäili ympärillensä.

Pitkä, kapea huone, jonka alastomissa, rapatuissa seinissä oli
likatahroja ja -juovia ja jota valaisivat halvat, lepattavat lamput,
tupruttaen savua tahrautuneeseen, kinoittuneeseen laipioon. Huoneen
toisessa päässä oli matala koroke, jolla vetelehtivät rummun- ja
torvensoittajat ja puolitusinaa jykevätekoisia, uneliaskatseisia
tyttöjä räikeän koreissa samettipuvuissa, jotka riippuivat heidän
ympärillänsä muodottomien säkkien tavoin. Lähempänä sisään käytävää
oli penkkejä ja pieniä rautapöytiä, joiden ääressä istuivat kahvilan
vieraat, poltellen savukkeita ja juoden kahvia tai mintulla höystettyä
teetä.

Melkein suoraan Caryllin tuolin takana oli toinen ovi. Se vei sisempään
huoneeseen — talon vihreään huoneeseen — joka oli täynnä tanssijattaria
ja jossa kävi jatkuvana virtana heidän seuraansa etsiviä huvinhaluisia
miehiä.

Ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli ilonetsijöitä, ylempien luokkien
arabialaisia ja katuojien hylkiöitä, sudanilaisia sotilaita ja
sekaverisiä ranskalaisia, aavikon paimentolaisia ja joukossa joitakuita
epäilyttävän näköisiä eurooppalaisia — enimmäkseen espanjalaisia —
kaikki erotuksetta hyvässä sovussa keskenänsä.

Ja kaikkien kasvoilla oli samanlainen ilme. Siitä kuvastui
paheellisuutta sen räikeimmässä, inhoittavimmassa muodossa, karkeata
himokkuutta, joka naamioimattomana tuntui huutavan hänelle huoneen joka
nurkasta. Ja vaistomaisesti vavahtaen inhosta Caryll kääntyi maksamaan
kahvikuppia, joka pantiin hänen eteensä pöydälle.

Hän näytti saapuneen esityksen väliajalla.

Huoneen keskellä oleva tanssipaikka oli tyhjänä; lattialla oli
vain kahvilan vanha, lihava omistajatar, rajusti sättien kookasta,
kierosilmäistä huilunsoittajaa, joka peräytyi toisen vimmaisia
sanoja, kunnes vihdoin suorastaan pyörsi pakoon ja syöksyi sisempään
huoneeseen, jonne emäntä seurasi häntä, viittoillen ja kiljuen kohti
kurkkuansa.

Hän palasi muutamien sekuntien kuluttua, ajaen edellänsä kahta
happamannäköistä tyttöä, jotka sijoittuivat keskelle lattiata
aloittaaksensa kabylilaisen tanssin pitkäveteiset liikkeet,
jota orkesteri säesti valittavalla, joka hetki yhä vihlovamman
murheelliseksi käyvällä, hautajaisvirttä muistuttavalla sävelellä.

Ja tarkkaillessansa heidän vitkallisia, rumia liikkeitänsä. Caryll
kummasteli, kuten hän ennenkin oli kummastellut, kuinka tanssi tai sen
esittäjät saattoivat saada osakseen edes tämänkään helposti miellytetyn
kuulijakunnan suosiota. Mutta suosiota he varmasti niittivät, sillä
puheen sorina vaimeni, ja kaikkialla hänen ympärillänsä oli kiihkeästi
tähyileviä silmiä — himokkaita, eläimellisiä silmiä, jotka häntä
kammottivat, ja hiilen tavoin hehkuvia, arvostelevia silmiä, jotka
herättivät hänessä kuvotusta.

Hänen tuolinsa rämeä hankaus sementtilattiata vasten, kun hän
kärsimättömästi työnsi sitä taaksepäin, hukkui korviasärkevän musiikin
epäsointuiseen meluun, joka merkitsi tanssin päättymistä.

Yhäti hilpeästi puhaltaen soittimia marssi orkesteri ympäri huoneen
saadaksensa palkkiolahjoja, ja jöröt tytöt liikkuivat ilottomasti
katselijoiden seassa, kunnes vihdoin löysivät miehiä, jotka olivat
kyllin innostuneita tarjotakseen heille heidän haluamaansa kahvia ja
savukkeita. Taaskin oli väliaika. Perehtyneenä talon tapoihin Caryll
oli aikoja sitten luovuttanut kahvinsa, josta hän ei välittänyt,
lähellänsä istuvalle, nälkäisen näköiselle aavikkolaiselle.

Täällä oli tänä iltana koko joukko aavikkolaisia, enemmän kuin hän oli
koskaan ennen nähnyt, mietti hän katseensa lipuessa pitkin täyteen
ahdettua huonetta. Ja vaikka kahvila hänen saapuessaan oli ollut täysi,
näytti se muutamien viimeisten minuuttien aikana käyneen vieläkin
täydemmäksi.

Ihan likellä häntä istui kaksi eurooppalaista, kookkaita,
vankkalihaksisia, vaaleatukkaisia miehiä, jotka eivät olleet
saapuvilla kabylilaisen tanssin alkaessa. He keskustelivat jonkun
verran kiihtyneesti, ja silloin tällöin luiskahti heiltä joku
kurkkuäänellä lausuttu sana niin kovasti, että hän sen kuuli. He
puhuivat saksankieltä, ja hän arveli heidän olevan kauppamatkustajia —
jotka otaksuttavasti täyttivät Algerian samoin kuin he täyttivät koko
maailman halvalla kamalla ja arvottomilla mukavuusesineillä. Hänen
otsansa rypistyi vaistomaisesta vihasta ja vastenmielisyydestä, kun hän
kääntyi selin heihin ja maksoi toisen kahvikupin, jonka nöyränkohtelias
palvelija oli tuonut hänelle.

Taaskin muutamia minuutteja odotusaikaa, ja sitten ilmestyi iäkäs
omistajatar uudelleen sisähuoneesta ja mennä lyllersi korokkeelle,
jossa istuutui soittajarivin päähän, kiskoen lihavat nilkkansa alleen,
ja pälyili ja nyökkäili ilmeisesti innostuneena.

Äkillisen, epäsointuisen hälyn jälkeen musiikki vaimeni hiljaiseksi
kuiskutukseksi, rumpujen ääni oli heikko ja hillitty, ja yksinäisen
huilunsoittajan rämisevä piipitys muistutti kaukaista kaikua.

Seurasi henkäyksetön hiljaisuus. Sitten kuului odottavaa jupinaa,
kun sisähuoneesta ilmestyi pieni kulkue. Ensimmäiseksi tuli kaksi
neekeripoikaa juhlallisina kuin pienet, mustapuiset patsaat, kantaen
välissänsä isoa, kannellista koppaa, jonka he laskivat tyhjäksi
raivatun tilan keskelle, ennenkuin vetäytyivät korokkeen juurelle,
jääden sinne liikkumattomina kyyköttämään kädet kierrettyinä koukkuun
vedettyjen polvien ympärille.

Sitten tuli _hän_, lipuen hitaasti eteenpäin vilkaisemattakaan
sivuilleen, raollaan olevissa silmissä, jotka eivät näyttäneet näkevän
mitään, uneksiva ilme ja kasvot järkähtämättömän ilmeettöminä.
Ja hänen takanansa kohosi ilkeäkasvoinen käärmeenlumooja, jurona
ja vastenmielisenä, tukevat käsivarret paljaina ja alaston rinta
puolittain ison, mustan käärmeen paksujen kiemuroiden peitossa.

Näytännön aloitti mies. Mutta vaikka hänen esityksensä olikin tavaton,
ei Caryll ollut tullut katsomaan häntä. Hän tähysti vain tyttöä.
Eikä viimemainittu tuntenut eikä nähnyt hänen vakavaa tarkastustaan.
Vetäytyneenä likelle pieniä neekeripoikia hän oli polvillansa
tomuisella lattialla elottomana ja itseensä vaipuneena ja odotti
vuoroansa.

Ensi esitystä seuranneet kättentaputukset loppuivat huoneen toisessa
päässä nousseeseen hälinään. Mutta mitä häiriö lieneekin ollut,
se meni pian ohitse. Ja taaksensa vilkaistuaan Caryll erotti vain
sen, että kuulijakunta näytti järjestäytyneen toisella tavoin —
että aavikkolaiset näyttivät olevan enemmän näkyvissä; heitä oli
sisäänkäytävän luona tiheä ryhmä, josta heitä ulottui huoneeseen kaksi
viivaa, sulkien muut katselijat itsensä ja seinien väliin.

He olivat hurjannäköistä väkeä, ajatteli hän katsellessansa heitä
uteliaana, ja otaksuttavasti innostuneempia esitykseen kuin kahvilan
kantavieraat. Mutta hänen mielenkiintonsa heitä kohtaan haihtui pian,
sillä _hänen_ vuoronsa oli tulossa. Verkkaisesti tyttö nousi pystyyn.
Verkkaisesti hän tuli ison suljetun kopan luokse, jonka vierellä
maurilainen kyykötti alkuasukkaiden piippu kädessänsä.

Nyt pärisivät ainoastaan rummut, rytmillisesti ja hillitysti. Vihdoin
lähti käärmeenlumoojan pillistä vähäinen sävel vienona lirityksenä,
aaltoilevana kuin tuulen huokailu. Kopan kansi liikahti ja painui
jälleen paikalleen, liikahti sitten uudelleen ja luiskahti syrjään, ja
sen avarasta sisuksesta ilmestyi kita auki litteä, sileä pää, lipoen
nopeasti kielellänsä. Se kohosi yhä korkeammalle, samalla kun sen
jälessä ojentui kiemura toisensa jälkeen jäntevästä, vääntelehtivästä
ruumiista, joka haaveellisissa mutkissa huojui musiikin tahdissa.

Ja sen luokse astui tyttö toinen käsi ojennettuna, toinen kohotettuna
likaista laipiota kohti.

Hiljaa sihisten kääntyi käärme häneen päin, yrittäen iskeä ja
empien, edeten ja peräytyen, kunnes se vihdoin syöksähti vikkelästi
eteenpäin ja lipui tytön hennolle käsivarrelle. Sitten se kaarsi hänen
hartioittensa ympäri ja hänen toista käsivarttansa myöten ylös.

Hetkisen tyttö seisoi jäykkänä, pitäen sitä ylhäällä, liikahti sitten
äkkiä, pudistaen sen irti, otti sen kiinni sen pudotessa ja nosti
sen kauhean, pitkäksi ojentuneen ruumiin molemmin käsin korkealle
päänsä päälle. Ja niin seisoessansa hän ensi kerran kohotti katseensa
ja tuijotti ilmeettömästi edessänsä olevaan kasvomereen. Mutta vain
sekunnin ajan.

Taaskin syntyi ovella meteli, esille kiiruhti valkopukuisia hahmoja, ja
muiden muassa hypähti Caryll pystyyn sydämensä sykkiessä rajusti, kun
hän oivalsi, mitä oli tapahtunut.

Aavikkolaiset pitivät huonetta vallassaan. Nyt heillä oli aseinaan
pyssyt, jotka he siihen saakka olivat pitäneet piilossa vaippojensa
alla, ja he seisoivat kahvilan säikähtyneitten vieraiden ympärillä ja
edessä, muistuttaen elävää muuria.

Käärmeenlumooja ja orkesteri, molemmat saksalaiset ja Caryll
itse katselivat pitkin välkkyviä pyssynpiippuja yläpuolellansa
virnisteleviin villeihin kasvoihin.

Kuului kova oven läjähdys, ja häly vaimeni äkkiä kuten oli alkanutkin,
ja sitä seuranneen hiljaisuuden aikana Caryll kuuli naisen vihlovan
huudon.

Kuumeisen levottomana tytön tähden, jota hän nyt äkkiä tiesi
rakastavansa, hän yritti pyrkiä hänen luoksensa, mutta rautainen koura
painoi hänet takaisin tuolille, ja rimpuillessansa häntä pitelevien
paimentolaisten otteessa hän tuskaisena tarkkaili tytön kasvojen
hirveätä muutosta.

Unohdettuna oli käärme pudonnut hänen jalkoihinsa, ja vihdoinkin
elpyneenä, kasvot kauhean pelon vääristäminä, hän seisoi tuijottaen,
tuijottaen kuin sekapäinen. Koneellisesti kääntyi Caryllin katse hänen
mielettömän tuijotuksensa suuntaan. Tyttö katseli miestä — miestä,
joka seisoi selkä oveen päin ja nyt lähestyi verkalleen, astellen
huolettoman ylpeänä valkopukuisten paimentolaisten rivien välitse
viimemainittujen painautuessa taaksepäin ja pitäessä häntä varten
avointa kujaa huoneen toiseen päähän.

Hän oli nuori, roteva ja esiintyi uhmaavasti, hänen kauniita kasvojansa
rumensi puolittain parantunut naarmu, joka oli hänen silkkisiteisen
turbaninsa ja mustien, rypistyneiden kulmakarvojensa keskivälissä ja
teki hänet oudon uhkaavan näköiseksi, ja hän asteli huolimattoman
välinpitämättömänä aiheuttamastansa pelosta, liekehtivä katse
kiintyneenä ainoastaan tyttöön, joka hänen lähestyessänsä vapisten
perääntyi.

Huone oli hiljainen; jännittynyttä, painostavaa äänettömyyttä rikkoivat
vain tuntemattoman tahdikkaat askeleet ja hiljainen, jatkuva valitus,
joka lähti tytön huulilta miehen lähestyessä häntä. Vihdoin hän saapui
tytön luokse ja seisahtui, ja pelosta uikuttaen vaipui viimemainittu
lattialle ja peitti kasvonsa käsillään. Ja miehen pysähtyessä kohosi
nopeasti heidän välillensä ison, mustan käärmeen uhkaava hahmo,
sihisten kiukkuisesti ja tavoittaen tulijaa kammottavalla päällään.
Mutta hymyillen kylmän halveksivasti hän sysäsi matelijan syrjään
ja kääntyi jälleen jalkojensa juuressa viruvan tytön puoleen. Hän
kumartui, otti tytön pään käsiensä väliin ja pakotti pyörtymäisillänsä
olevan poloisen katsomaan häntä silmiin.

Hän tuijotti tyttöön pitkään, hengähdyksenkään häiritsemättä
hiljaisuutta.

Sitten hän nauroi; se oli pieni, hiljainen, julma naurahdus, joka uhkui
sekä katkeruutta että voitonriemua, ja siepattuansa tytön armottomasti
syliinsä mies heitti hänet olalleen. Tyttö virui hervottomana ja
avuttomana joko kauhun vallassa tai tajuttomana. Ja vielä hetkisen mies
piteli häntä niin, silmäillen huonetta revolverin kieppuessa hänen
pitkässä, ruskeassa kädessään. Oli hirvittävän jännityksen hetki, jonka
aikana hänen leimuavat silmänsä, joiden katse uhkui raivoa maurilaisen
ja äreän tyynien saksalaisten voimattomien hahmojen ylitse, näyttivät
tuijottavan suoraan Carylliin.

Purskahtaen sitten uudelleen pilkalliseen nauruun hän nosti kättänsä,
ampui päänsä kohdalla olevaa lamppua ja syöksyi ovelle.

Ja hänen juostessaan pamahti vastaukseksi yhteislaukaus, ja huone
muuttui äkkiä pimeäksi. Sitten alkaneen hornamaisen kiljunnan ja
jalkojenkopinan aikana Caryll tunsi rautaisten sormien, jotka eivät
olleet hetkiseksikään hellittäneet otettansa, puristuvan tiukemmin
hänen ranteittensa ympärille, tunsi voimakkaiden käsivarsien kiertyvän
ympärilleen ja hänen raivokkaasta rimpuilemisestaan huolimatta
vetävän häntä nopeasti taaksepäin pieneen, myöskin pimeänä olevaan
sisähuoneeseen ja sieltä kiidättävän hänet viileään, sysimustaan yöhön.

Välittämättä siitä, miten hänen itsensä kävi, ajatellen ainoastaan
tyttöä hän ponnisteli vimmatusti vapautuakseen, hurjasti pyrkien
etsimään ja pelastamaan tytön, jos se suinkin olisi mahdollista.
Mutta sitä yrittäessäänkin hän tiesi, ettei hän sekaantumalla juttuun
mahtanut sille mitään, tunsi vaistomaisesti, ettei hänen seniltainen
näkemänsä ollut satunnainen tapaus, vaan tietoinen temppu olosuhteiden
sarjassa, osa siitä salaperäisyydestä, joka tuntui tyttöä verhoavan.

Oli kouraantuntuvan selvää, että kahvilaan tehdyn julkean rohkean
hyökkäyksen suunnittelija ja suorittaja oli niiden henkilöiden tuttava,
joita tapaus eniten koski. Tytön säikähtyneistä silmistä oli kuvastunut
tuntemista yhtä hyvin kuin pelkoakin.

Caryll tajusi, että hänen oma lyhyt romaaninsa oli lopussa, että hän
oli joutunut tämän aavikkodraaman ulkopuolelle, jonka liepeitä hän vain
oli hipaissut. Vaikka hänessä olikin herännyt rakkaus, ei hän merkinnyt
mitään tytölle. Hän ei sisältynyt tytön olemassaolon suunnitelmaan. Ja
nyt tyttö oli poistunut hänen elämästään yhtä kummallisesti kuin oli
siihen ilmestynytkin.

Vaikka hän olisikin ollut vapaa yrittääkseen etsiä tyttöä, olisi hänen
tehtävänsä, siitä hän oli varma, ollut toivoton. Eikä hän ollut vapaa.

Ponnistipa hän kuinka kovasti tahansa, ei hän mahtanut mitään niille
kahdelle miehelle, jotka kahden puolen yhteisvoimin kiidättivät häntä
tuntemattomia polkuja pitkin tuntemattomaan päämäärään. Eikä hän voinut
sitä tiedustaa, sillä karkea, jäntevä käsi oli painettu hänen suulleen
ja esti häntä puhumasta. Ja keitä he lienevätkään olleet, tuntui
heillä olevan kissansilmät, sillä tuontuostakin he hypähtivät syrjään
välttääksensä esteitä, joita hän ei pimeässä erottanut.

Häntä vietiin väkivalloin eteenpäin niin pitkä aika, että se tuntui
loputtomalta. Ja huumaantuneena ja sekavana sydämen jyskyttäessä
kylkiluita vasten hän oli alkanut aprikoida, mikähän kohtalo häntä
itseänsä odotti, kun miehet äkkiä hiljensivät vauhtiansa, käsi
poistettiin hänen huuliltansa ja hän huomasi hämmästyksekseen
seisovansa lähellä hotellin sisäänkäytävää.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten hän oli sinne joutunut; varmasti
oli tultu sellaista tietä, jota hän ei ollut koskaan ennen kulkenut, ja
henkeänsä haukkoen hän kääntyi kyselemään miehiltä, jotka, kuten hän
nyt tiesi, olivat ystäviä eivätkä vihamiehiä.

Mutta toinen heistä oli jo kadonnut, ja hätäisesti kuiskattuansa
hänelle näytti toinen häipyvän yöhön Caryllin parhaillaan katsellessa
häntä. »Kertokaa herra kreiville, että Daud ben Ali on hiukan
suorittanut velkaansa!» Tämä salaperäinen sanoma kaikui Caryllin
korvissa hänen kääntyessänsä hoippuroimaan hotelliin.



IV


Kahvilan ulkopuolella nuorempi Ahmed ben Hassan seisoi hetkisen
pimeässä, kuunnellen rakennuksesta tunkeutuvaa hälyä, ja silmäili
tutkivasti ympärilleen, samalla kiskoen hartioiltansa burnusin ja
kietoen sen tytön hervottoman vartalon ympärille.

Hänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon
syliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt
olla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut
mitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle,
että Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa
seniltaisesta työstä.

Puristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan
Kuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.

Olisi ollut liian uskallettua palata samaa tietä, jota hän oli tullut.
Kaupunkiin pääsi muita, syrjäisempiä polkuja pitkin, ja sinä yönä
sopivat ne paremmin hänen tarkoitukseensa. Hän juoksi yli puolitoista
kilometriä hidastamatta vauhtiansa, rientäen löyhällä maaperällä
kevyesti ja väsymättömästi, tuskin huomaten tytön vähäistä painoa.

Koska hän kahvilasta lähdettyänsä ei ollut nähnyt ketään, oli hän
varma, ettei häntäkään ollut kukaan nähnyt. Ja hänen ympäristönsä
kaamea yksinäisyys ja tähtikirkkaan yön juhlallinen kauneus tuntuivat
olevan kummallisesti sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa.
Viikkokausia hän oli haaveksinut, mitä tämä yö hänelle merkitsisi,
viikkokausia suunnitellut, mitä tämä yö hänelle toisi, ja hänen
sydämensä oli tulvillansa rajua riemua hänen kiitäessänsä hämyssä.

Melkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta hän oli tehnyt sen,
mitä oli päättänyt tehdä, ja hänen kostonsa ensimmäinen osa oli
toteutettu.

Ja tämä kaivattu kosto oli ollut mahdollinen Ramadanin ja S'ririn
avulla. Ilman heitä hän ei olisi kyennyt tekemään mitään, sillä ilman
heitä hän ei olisi edes jäänyt henkiin täyttääkseen suuren valansa,
jonka hän oli vannonut viruessansa köytettynä ja avuttomana kehnossa
majassa. He olivat hänet sieltä löytäneet. Ilman pienintäkään epäilystä
hän tiesi, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, jolleivät he olisi
tulleet. Hän oli kuullut liian paljon, arvannut liian paljon sellaista,
mikä oli vaarallista niiden miesten turvallisuudelle, jotka olivat
houkutelleet hänet ansaan. Ilman Ramadania ja S'ririä hän olisi kuollut
seuraavana päivänä ja hänen kuolemansa olisi ollut kauhea.

Niiden kammottavien kärsimystuntien muisto seuraisi häntä koko elämän.
Hänen kasvonsa olivat kosteina hiestä hänen nyt ajatellessansa sitä.
Hän oli jo melkein lakannut toivomasta, kun Ramadanin leveät hartiat
olivat kohonneet pienen ikkunan tasalle, ikuisuudelta tuntuvan ajan hän
oli odottanut, hikoillen toivon ja pelon sekaisesta tunteesta, sillä
aikaa kun veljespari uurasti murtaessansa tietä sisälle, ja hän oli
täydelleen pyörtynyt, kun S'rir oli leikannut poikki hänen turtuneita,
voimattomia jäseniänsä kahlehtineet siteet.

Muutamista sitä seuranneista tunneista hän ei muistanut mitään. Hän
ei ollut aavistanutkaan, kuinka yli-inhimillisesti hänen palvelijansa
olivat ponnistelleet kiskoessansa hänen tarmotonta ruumistansa ahtaasta
aukosta, ei muistanut mitään ratsastuksesta, jonka aikana hän oli
levännyt tajuttomana Ramadanin voimakkailla käsivarsilla S'ririn
seuratessa käyttäen hänen ratsuansa, jonka he olivat löytäneet,
ennenkuin olivat seuranneet hänen jälkiänsä autioon kylään, johon hänet
oli viety.

Hänet oli herättänyt kipu, kun hänen nyrjähtänyt olkapäänsä oli
kiskottu paikoillensa. Ja tajuihinsa tultuaan hän oli ponnekkaasti
pannut vastaan seuralaistensa koettaessa taivuttaa häntä palaamaan
isänsä leirille. Hän oli vannonut valan, eikä mikään voima maan päällä
saisi häntä luopumaan siitä. Ja vähitellen hän oli suostuttanut
palvelijansa, kunnes he halusivat kostoa yhtä kiihkeästi kuin hän
itsekin.

Mutta heidän esittämänsä nopea, harkitsematon kosto oli hylätty ja
sensijaan valittu hienompi ja hivelevämpi tapa. Ne, jotka arkailematta
olisivat olleet valmiit tappamaan hänet, ansaitsisivat kuoleman, mutta
hänen oli otettava huomioon muutakin kuin omat kärsityt vääryydet.

Sitä silmälläpitäen hän oli viivytellyt vihamiestensä läheisyydessä ja
päättänyt kärsivällisesti varrota ja tähyillä, kunnes sattuma tarjoaisi
hänelle tilaisuuden. Ja odotusaika oli ollut lyhyt. Tietämättänsä oli
maurilainen edistänyt hänen suunnitelmiansa. Tytön ja ulkomaalaisten
kumppaniensa seurassa hän oli seuraavana päivänä salaa pujahtanut
tiehensä ja merkeistä päättäen ilmeisen hätäisesti lähtenyt autiosta
kylästä, jossa hän oli levännyt viikon. Ja askelittain oli pienempi
joukkue seurannut vähäistä karavaania pohjoista kohti Tuggurtiin.

Kun muukalaiset matkustivat ilman palvelijoita, oli heidän tarpeiksensa
riittänyt kameli kullekin; ja yksi kameli ja pari jäntevää pikku aasia
oli kantanut koko käärmeenlumoojan kuormaston. Vankoilla hevosilla
ratsastavista takaa-ajajista oli matka ollut ikävän vitkallinen, mutta
hidas eteneminen ja pitkät pysähdykset olivat suoneet Ahmedille aikaa
toipua osaksensa tulleesta kovakouraisesta käsittelystä. Ja voimien
elpyminen oli vain lujittanut hänen päätöstänsä.

Joka päivä oli hän käynyt hilpeämmäksi ja reippaammaksi nähdessään
voittonsa lähestyvän; ja illan toisensa jälkeen oli hän unen tuloon
saakka virunut, kuunnellen kumppaniensa rauhallista hengitystä ja
suunnitellen kostoaan.

Vihdoin oli saavuttu Tuggurtiin. Alunperin haluamatta avoimesti
näyttäytyä kaupungissa, jossa hänet tunnettiin, hän oli odottanut
hämärää, ennenkuin oli mennyt sinne muutamia tunteja maurilaisen tulon
jälkeen.

Hän oli mennyt suoraapäätä erään arabialaisen ystävänsä taloon. Tämä
ystävä rakasti velton mukavia, kalliiksi käyviä elintapoja, ja häntä
miellytti enemmän asua Ranskan pääkaupungissa kuin omassa maassansa.
Onni oli suosinut Ahmedia, joten hän oli tavannut ystävänsä kotosalla,
vaikka aikeissa seuraavana päivänä lähteä tavanmukaiselle matkallensa
Pariisiin. Muutamien selittävien sanojen jälkeen oli talo ja palvelijat
intomielisesti luovutettu hänen käytettäväkseen, ja hänen isäntänsä
oli vain pahoitellut sitä, ettei hän itse voinut jäädä ja olla mukana
seikkailussa, sillä se kiehtoi väkevästi hänen mielikuvitustansa, joka
oli vilkkaampi kuin hänen ruumiinsa.

Ja vannotettuaan isäntänsä palvelijat pitämään asian salassa hän oli
pysytellyt Tuggurtissa piilossa.

Hänen aikomuksensa ei ollut antaa viranomaisille vihiä itsestänsä,
ennenkuin hänen suunnitelmansa olivat kypsyneet. Tyttö oli toimitettava
turvaan, ennenkuin hän kävisi käsiksi maurilaiseen ja tämän
liittolaisiin.

Ja alusta loppuun saakka oli hänen suunnittelemansa rohkea kaappaus
luistanut sujuvammin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Auliilla,
tuhlaavaisesti jaetuilla lahjuksilla olivat Ramadan ja S'rir
helposti saaneet kootuksi kirjavan joukon oikeita paimentolaisia
ja vetelehtijöitä, jotka olivat valmiit esiintymään sellaisina.
Kaikki ne miehet olivat perin kärkkäitä liittymään yritykseen,
sillä olihan se tähdätty yksinomaan vaeltavaa maurilaista vastaan,
jonka uskonnollisia mielipiteitä he eivät hyväksyneet, ja paria
vähän tunnettua ulkomaalaista vastaan, jotka samoin kuin heidän
palkkaajansakin piileskelivät kaupungissa. Ja sillä hetkellä kuhisi
Tuggurtissa tyytymättömiä, jotka olisivat olleet valmiit ryhtymään
vaarallisempaankin seikkailuun heidän käsiinsä niin helposti
solahtaneesta, harvinaisesta palkkiosta.

Ramadanilta ja S'ririltä Ahmed oli kuullut käärmeenlumoojan _café
mauressa_ saavuttamasta menestyksestä. Heiltä hän oli myöskin saanut
tietää, että tytön oli sallittu vapaasti liikkua kaupungissa. Mutta
tytön ryöstäminen niin helpolla tavalla ei ollut miellyttänyt häntä.
Hän oli keksinyt draamallisemman ja tyydyttävämmän kostamistavan. Hän
anastaisi tytön jälleen avoimesti ja näyttäen mahtiansa niin paljon
kuin suinkin saattaisi ihan niiden miesten silmien edestä, jotka olivat
käyttäneet tyttöä syöttinä vangitaksensa hänet.

Sen tehtyänsä, mutta vasta sitten, hän koettaisi saada selville niiden
muukalaisten salaisen piilopaikan, joiden salaperäiset puheet ja käytös
olivat niin voimakkaasti herättäneet hänessä epäluuloja, ja ottaa
paremman selon heidän liikkeistänsä. Hän ei voinut toimia pelkkien
otaksumien perusteella, vaan hän kaipasi varmoja tosiasioita — selvää
juttua, jonka hän saattaisi esittää ranskalaisille viranomaisille ja
siten kostaa oman yksityisen loukkauksensa ja samalla kertaa auttaa
hallitusta.

Hänen mieltänsä oli omituinen levottomuus, joka tuntui leviävän yli
koko maan, kiinnittänyt enemmän kuin hänen isänsä oli kuvitellut,
ja hänen kestämänsä kokemus oli pannut hänet ajattelemaan syvemmin
kuin hän oli milloinkaan ennen miettinyt ajattelemattoman, nuoren
olemassaolonsa aikana.

Ajaessansa takaa omaa huvitustaan hän oli sattumalta saanut vihiä
salaisuudesta, jolla tuntui olevan uhkaavan tärkeä merkitys, ja
hurja seikkailu, johon hän oli niin kevyesti ryhtynyt, oli muuttunut
epätoivoiseksi peliksi, joka jo oli ollut vähällä maksaa hänen
henkensä. Siitä, että häntä oli erehdytty luulemaan joksikin toiseksi
kuin hän oli, oli hän alusta alkaen ollut varma. Mutta muistaen, mitä
häneltä oli kyselty ja miten häntä oli uhkailtu, hän oli alkanut uskoa,
että sattuma oli näyttänyt hänelle vilahduksen puuhista, joita siihen
saakka oli pidetty visusti salassa, ja että tämä kokoonpanoltansa outo
kolmikko oli jollakin hämärällä ja käsittämättömällä tavalla yhteydessä
sen salaperäisen kuohunnan kanssa, joka maassa vallitsi.

Hänen äskeinen hämmästyttävä näyttäytymisensä oli varmastikin
varoittanut heitä vaarasta ja saanut heidät valppaiksi. Mutta
toistaiseksi he olivat hänen ulottuvillaan, sillä jolleivät heidän
apuneuvonsa olleet paremmat kuin hänen, eivät he voineet poistua
Tuggurtista hänen tietämättään. Siitä hän oli huolehtinut. Päiviä ja
viikkoja hän oli punonut juonia ja suunnitelmia, ja tänään hän oli
korjannut voittonsa ensimmäiset hedelmät. Tänään hän taaskin piti
sylissänsä sitä naista, jota hän oli johtunut vihaamaan — mutta jota
hän kuitenkin kaipasi. Miksi hän kaipasi tätä tyttöä? Miksi tuntui
yksistään hänen omistamisensakin niin paljoa arvokkaammalta kuin niille
miehille valmistettava lisäkosto, joiden välikappaleena tyttö oli ollut?

Tässä myrskyisen rakkauden ja alkeellisten intohimojen maassa oli
moni nainen kuollut vähemmästä kuin Jasmin oli hänelle tehnyt. Mutta
hän ei toivonut tytön kuolemaa. Hän kaipasi häntä elävänä — halusi
hänen kärsivän, kuten hän itse oli kärsinyt, tuntevan hänet kohtalonsa
herraksi ja valtiaaksi. Hänen luontonsa synnynnäinen rajuus oli
vallassa hänen kulmat rypyssä katsellessaan Jasminia huulet raottuneina
kolkkoon, puhtaasti julmaan virnistykseen. Hän tiesi tytön tointuneen
pyörtymyksestään; vaikka toinen ei päästänyt äännähdystäkään, tunsi hän
hänen vapisevan käsivarsillaan, tunsi, kuinka rajusti tytön sydän sykki
niin lähellä hänen omaa sydäntänsä.

Jasmin sai vapista, olihan hän menetellyt niin petollisesti häntä
kohtaan! Hän sai pelätä, olihan hän valheilla ja kavalilla suudelmilla
houkutellut viattoman melkein varmaan kuolemaan! Hän itse oli kyllä
ollut typerä ja hupakko, mutta ei enää hautonut tyhmiä harhaluuloja.
Enää hän ei säästäisi Jasminia sen lapsimaisen viattomuuden vuoksi,
jota hän oli niin hyvin osannut näytellä. Hän pitäisi Jasminia, kunnes
tämä olisi oppinut tietämään, kuinka arvoton oli se kauneus, jolla
hän oli koettanut viekoitella hänet ansaan, kunnes halu sammuisi —
_et puis, bon soir!_ Hänen kasvonsa olivat vääntyneet katkerasta
itsepilkasta, kun hän pysähtyi hiekkaisen vierun harjalle katselemaan
ympärilleen.

Varsin läheltä kiiluvat paimentolaisleirin hiipuvat nuotiot varoittivat
häntä, että oli aika kääntyä takaisin kaupunkiin päin.

Pyörrettyänsä ympäri hän asteli pitkin, joustavin askelin, sivuuttaen
vielä muutamia yksinäisiä leiripaikkoja, jotka hän kiersi kaukaa,
muistaen äkäisiä vahtikoiria, joiden rähinä, jos ne olisivat
vainunneet hänet, olisi herättänyt nukkuvat leiriläiset. Kuu nousi
parhaillaan hänen saapuessansa eurooppalaisten pienelle, murheelliselle
hautausmaalle, joka oli lohduttomana ja syrjäisenä kaupungin laidassa,
ja vasten hänen tahtoansakin häntä puistatti, kun hän vilkaisi sen
ruostuneita aitauksia ja hajallansa olevia hiekkakumpuja.

Hän oli liian äskettäin katsonut kuolemaa silmästä silmään
ajatellaksensa nyt sitä tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, ja pää
toisaalle käänneltynä hän käveli ripeästi eteenpäin.

Ehdittyänsä Tuggurtin ulkoreunaan hän pysytteli talojen varjossa,
edeten varovasti; hänen askeleensa irtonaisessa pehmeässä hiekassa
olivat kuulumattomat, hän pinnisti katsettaan nähdäksensä pimeässä, ja
hänen sydämensä sykki nopeammin hänen lähestyessään määräpaikkaansa.

Kerran hän oli vähällä polkaista rääsyistä myttyä muistuttavaa, erään
oven kynnykselle sykertynyttä nukkujaa, jota pimeässä oli miltei
mahdoton nähdä. Toisen kerran sai koiran äkillinen haukahdus hänet
hätkähtämään ja supattamaan hiljaisen kirouksen. Mutta hän ei kohdannut
muita keskiöisiä vaeltajia, ja asteltuansa tyhjillä, äänettömillä
kaduilla hän vihdoin seisahtui etsimänsä talon jykevän, raudoitetun
oven eteen.

Hänen hiljaa kolkutettuansa se avautui ja sulkeutui nopeasti hänen
jälkeensä, ja hän asteli kapealla, himmeästi valaistulla polulla, joka
vei avoimelle pihalle. Siellä oli sammioihin istutettuja, kukkivia
pensaita ryhmitettyinä yksinäisen palmupuun ympärille, joka kohotti
viuhkamaista latvaansa tuikkivia tähtiä kohti.

Vähäisen, tiilillä lasketun nelikulmion halki hän meni pieneen
etuhuoneeseen, joka oli koristettu vanhanaikaisilla tuliaseilla ja
metsästysvälineillä, ja sitten avaraan sisäsaliin, jossa oli sekaisin
kallisarvoisia, huolitellusti muovaeltuja arabialaisia ja ranskalaisia
huonekaluja ja joka ylellisesti sisustettuna sekä herpaisevan ja
hienon aistillisena tuntui huokuvan nautinnonhimoa, velttoutta ja
mukavuudenrakkautta.

Sen ilma oli suitsutuksen ja kukkientuoksun täyttämä, sen seinillä oli
paksuja verhoja ja lattialla pehmeät Guémarin matot, jotka vaimensivat
kaikki askelten äänet, ja vaikkakin siihen astuva aavikkolainen oli
kasvanut ylellisyyden ympäröimänä, tuntui se hänestä kullalla silatulta
vankilalta. Ja vankila se olisikin siihen saakka, kunnes hänen
tehtävänsä Tuggurtissa olisi suoritettu, mietti hän jurosti. Huoneisto
päättyi makuukammioon, johon päästiin silkkiverhojen peittämän kapean
kaariholvin kautta.

Se oli pienempi kuin viereinen huone, kalustettu yhtä ylelliseen
tapaan, ja siinä oli samanlainen sekava kokoelma itämaista ja
eurooppalaista kalustoa.

Ja tässä sisimmässä huoneessa, tässä vankilan sisällä olevassa
vankilassa, hän vihdoin laski taakkansa lattialle, soluttaen hänet
pystyyn ja vapauttaen hänet burnusin tukahduttavista laskoksista.
Äkillisen valon huikaisemana, sekavana ja vapisten huojui tyttö
huumaantuneena, huomaamatta ympäristöään, pelokkaat silmät kiintyneinä
uhkaaviin, hymyttömiin kasvoihin, jotka olivat niin toisenlaiset kuin
hänen muistamansa nauravat, poikamaiset kasvot.

Kunnioitus ja ihmettely näyttivät kilpailevan hänen kasvojansa
pingoittavan pelon kanssa hänen tuijottaessansa mieheen ja pienien
käsiensä hapuillen siirtyessä ylöspäin tarttuakseen värähtelevään
kaulaan.

Hitaasti hän hiipi eteenpäin.

»Luulin — ihan äsken — näkeväni haamusi», kuiskasi hän peloissaan.
Sitten hän päästi tukahdutetun huudahduksen, puolittain liikutuksen,
puolittain nyyhkäyksen, levitti kätensä ja juoksi Ahmedia kohti. »He
väittivät — sinun _kuolleen_!» ähkäisi hän. Mutta hänen silmistänsä
uhkuva ilo haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin toisen
uhkaavasti tuijottaessa häneen.

Naurahtaen lyhyeen ja hurjasti mies astui pois hänen vapisevain
sormiensa ulottuvilta.

»Me emme kuole niin helposti — me, minun isäni suvun pojat», vastasi
hän verkkaisesti. »Me elämme — tuhotaksemme ne, jotka mielivät tuhota
meidät. Oi, sinä ovela tyttö, eikö mieleesikään juolahtanut, että
joskus takertuisit omaan paulaasi? Olet pelannut kavalaa peliäsi kerran
liian usein, pieni hupsu.»

Jasmin horjahti taaksepäin, tehden ymmälle joutuneen eleen. »Mitä peliä
olen pelannut?» änkytti hän. Ja äkkiä hän nyt ensi kerran vilkaisi
ympärilleen nopeasti ja salavihkaa, silmissänsä hurjistunut, etsivä
ilme, samanlainen kuin satimeen joutuneella eläimellä. Ahmed tarkkaili
hänen vaanivaa, säikähtynyttä katsettaan huulillansa hieno, ivallinen
hymy.

»Täällä ei ole ikkunaa», pilkkasi hän. »Tämä on varmempi vankila kuin
se, johon sinä minut viekoittelit.»

Tytön silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän väänteli käsiänsä
epätoivoisesti. »Mitä sinä tarkoitat?» valitti hän. »Oi, rakkaani, mitä
olen tehnyt, koska olet noin muuttunut?»

»Mitä olet tehnyt?» kertasi toinen tylysti. »Voitko sitä kysyä? Sinä,
joka niin hyvin näyttelit sinulle määrättyä osaa — joka pidit minua
narrinasi valheilla, suudelmilla ja väärillä rakkaudenvaloilla, kunnes
saapuivat ne miehet, jotka olivat neuvoneet sinua peijaamaan ja
pettämään.»

Tuskaisesti parahtaen Jasmin heittäytyi hänen jalkojensa juureen,
kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »En kertaakaan ole valehdellut
sinulle — en koskaan pettänyt sinua», uikutti hän. »Herra, etkö usko —
rakastan sinua.»

»Ja kuinka monta kertaa olet aikaisemmin rakastanut», tokaisi Ahmed
katkerasti. »Kuinka monta miestä olet narrannut ja pettänyt, kuten
narrasit ja petit minua?»

Tyttö vapisi kovasti, ja hänen silmiinsä tuli epäilyksen ja kauhun
ilme. »Luuletko sinä niin?» supatti hän arasti. »Luuletko minun
pettäneen sinua?»

Värähtämättä silmäili mies häntä synkästi.

»En luule, vaan tiedän», virkkoi hän raskaasti. Sitten hänen äänensä
äkkiä muuttui. »Luuletko sinä minua vieläkin samaksi sokeaksi
hupakoksi, joka olin?» kivahti hän intohimoisesti. »Sanon sinulle,
tyttö, että minulla oli aikaa muistella ja punnita viruessani
odottamassa kuolemaa siinä kurjassa onkalossa, johon minut raahattiin.
Kuulin, mitä he puhuivat koettaessansa kiristää minulta niitä tietoja,
jotka he arvelivat minun saaneen. Silloin opin tuntemaan sinun
teeskentelemäsi rakkauden arvon. Silloin opin tietämään, minkä tähden
tulit syliini sinä aamuna — sinä, joka siihen saakka olit ollut niin
neitseellisen siveä. Naurattiko sinua, kun säästin sinua rakkauteni
tähden — sen rakkauden, joka kuoli, kun opin tuntemaan petollisuutesi?
Kautta Allahin, enää et minulle naura. Kuten minä kärsin, niin saat
sinäkin kärsiä — kunnes kyllästyn sinun kärsimyksiisi.»

Hänen äänensä oli käheä ja värisi raivosta. Ja vapisten nosti tyttö
päätänsä, katsoen häneen omituisesti. »Etkö yhtään sääli, herra?»
huohotti hän. »Enkö jo ole kärsinyt kylliksi? Eikö minua pieksetty,
kun itkin sinun tähtesi, ja rääkätty nälällä, kun en suostunut
saksalaiseen, joka halusi minua omakseen. Hän vannoi loppujen lopuksi
ottavansa minut; vain Tuggurtissa sain muka liikkua vapaana. Mutta
minä — minä olisin mieluummin kuollut kuin sietänyt hänen intohimoaan.
Kuinka olisin voinut mennä hänen omakseen, kun yhäti rakastin sinua?»

»Rakastit _minua_?» ärähti mies. »Vai rakastitko sitä vaaleatukkaista
muukalaista, joka oli _café mauressa_ tänä iltana? Tahdoitko puhua
hänelle kuolleesta rakastajastasi kohdatessasi häntä kaikissa
mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa? Koskeeko se sinuun?»
pilkkasi hän nähdessään toisen hätkähtävän. »Arvelitko peijata häntä
samoin kuin peijasit minua hankkiaksesi hyötyä sille hornanhengelle,
jonka omaisuutta olit? Vai rakastitko häntä — oi, sinä monien
rakastajien neito?» Mies nauroi julmasti.

»En rakastanut häntä — en ole milloinkaan rakastanut muita kuin sinua.
Oi, herra, etkö usko minua?» nyyhkytti tyttö.

Kiroten kumartui Ahmed irroittamaan häntä piteleviä tutisevia sormia.
»En ikinä! Kautta Allahin, en ikinä!»

Mutta Jasmin takertui suonenvedontapaisesti kiinni häneen, painaen
pientä, huohottavaa rintaansa hänen polviansa vasten, pää takakenossa,
kyyneleisissä silmissä rukoileva ilme.

»Herra, minä vannon...»

»Älä vanno!» jyrähti mies. »Etkö ole ennenkin vannonut — ja väärin?» Ja
kiskaistuansa häneen takertuneet kädet irti hän pyörähti kantapäällään
ympäri.

Vähän aikaa hän seisoi viereisessä, hyvätuoksuisessa ja upeassa
huoneessa kädet nyrkissä ja hengitti raskaasti.

Sitten hän alkoi astella lattialla, kävellen edestakaisin verkkaisin,
kuulumattomin askelin, potkien syrjään tiellänsä olevat kirkasväriset,
kirjaillut pielukset ja kuunnellen silkkiverhojen takaa kantautuvaa
hiljaista nyyhkytystä. Hänet valtasi kiukun puuska. Se pieni hupakko!
Luuliko hän kyynelillä ja lisävaiheilla taivuttavansa hänet uskomaan?
Luuliko hän voivansa pelastaa itsensä vakuuttamalla viattomuuttansa?
Mielikö hän taaskin viekoitella häntä harvinaisen kauniilla kasvoillaan
ja vartalollaan, peijata häntä, kuten oli ennenkin peijannut, jotta hän
luopuisi kostostansa? Aikoiko tyttö jälleen niin halvalla ostaa niin
julmasti murskaamansa luottamuksen?

Hän oli antanut Jasminille rakkautensa — ja tyttö oli pettänyt
hänet. Hän oli luottanut tyttöön — ja tämä oli valehdellut hänelle.
Ja välttääksensä rangaistustaan tyttö valehtelisi hänelle taaskin.
Harjaantuneena kavaltamaan ja pettämään — olihan hän, Ahmed, todennut
hänen valheellisuutensa — tyttö oli äskenkin näytellyt osaansa
tavattoman taitavasti, itkien ja takertuen häneen niin vilpittömän
näköisenä, että hän olisi uskonut, jollei hän olisi muistanut sitä
toista kertaa, jolloin Jasmin oli itkenyt, takertunut häneen — ja
houkutellut hänet ansaan. Luuliko Jasmin rakkauden vielä kytevän hänen
sydämessänsä! Pitikö hän häntä niin suurena hupsuna? Tarvittaisiin
enemmän kuin kyyneliä ja halauksia parantamaan sitä haavaa, jonka
Jasmin oli häneen iskenyt, saamaan hänet unohtamaan sen lyhyen
onnenunelman, joka särkyessään oli rikkonut hänen haaveensa ja tuhonnut
hänen luottamuksensa. Rakkaus oli mennyttä. Vain koston riemu oli
hänelle jätetty. Vapisevin sormin hän sytytti savukkeen ja kiiruhti
ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Pienessä etuhuoneessa oli
ruoka häntä odottamassa. Hän oli koko päivän ollut liian kiihtynyt
syödäksensä paljoa, eikä hänen mielensä nytkään tehnyt syödä. Hän tunsi
vain polttavaa janoa ja joi kupin toisensa jälkeen kiehuvan kuumaa,
mustaa kahvia, polttaen lukemattomia savukkeita istuessansa otsa
rypyssä ja tuijottaessansa edessänsä olevaan melkein koskemattomaan
illalliseen.

Ja vihdoin saapuivat hänen luoksensa Ramadan ja S'rir, edellinen
tapansa mukaan vakavana ja katse totisena, jälkimäinen hymyillen
tavallista arvoituksellista hymyänsä.

Vasta silloin välähti hänen mieleensä arvelu, olikohan hänen
huolitellun tarkkoja ja tiukkoja määräyksiänsä noudatettu täsmällisesti
vai olikohan hänen haalimansa lakeja halveksiva kannattajajoukko
kiihtymyksen hetkellä viehättynyt rikkomaan saamiansa ohjeita
ja käyttänyt tilaisuutta hankkiaksensa itselleen hyötyä ja
harjoittaaksensa vallattomuutta tai tehdäksensä vieläkin pahempaa.

Heidän joukossansa oli paljon sellaisia, jotka eivät panneet hengelleen
arvoa, epäilemättä useita, joilla oli omia vanhoja kalavelkoja
maksettavina — kahvilassa oli sinä iltana ollut vähintään yksi tunnettu
rahanlainaaja. Hän tiesi ottaneensa niskoillensa suuren vastuun, ja
se tieto syvensi hänen otsansa ryppyjä, kun hän kääntyi veljesparin
puoleen ja kysäisi lyhyesti:

»Sattuiko selkkauksia?»

Ramadan kohautti hieman olkapäitänsä.

»Ei lainkaan, herra», vastasi hän miltei pahoittelun häive syvässä
äänessään. »Kaikki kävi määräystesi mukaan, Allahin kiitos.
Joillakuilla lienee huomenna pää hellänä, mutta kukaan ei saanut
vammoja. Maurilaisella ei ollut mitään — hän tappeli kuin kymmenen
paholaista, se uskoton koira. Vanhemmalla muukalaisella — tämä.» Hän
laski pöydälle pullean lompakon. »Jätimme heidät sidottuina ojaan ja
panimme veitsen heidän likellensä. He kyllä pääsevät vapaiksi ennen
aamua — Allah heitä kirotkoon! Olisi ollut parempi surmata heidät,
herra. He myrkyttävät maata.»

Kuuntelematta seuralaisensa huomautuksia Ahmed otti lompakon ja
silmäili hätäisesti sen sisältöä. Mutta tiheästi kirjoitettujen
liuskojen kieli oli hänelle outoa, ja hän tunki paperit takaisin
nahkaiseen koteloon ja viskasi sen pöydälle, tehden inhoisan eleen ja
pyyhkien sormiansa ikäänkuin olisi koskettanut jotakin saastaista.

»Entä vahti?» tiedusti hän, katsahtaen taaskin palvelijoihinsa. Tällä
kertaa vastasi S'rir hymynsä käydessä leveämmäksi. »Hän nukkuu makeasti
sipulipenkillä», virkkoi hän hihittäen. »Ramadanin oli iskettävä
lujasti — heillä on rautaiset kallot, noilla neekereillä.»

Hän viivytti heitä vielä hetkisen, kuunnellen lisää yksityiskohtia
seniltaisesta työstä ja antaen määräyksiä seuraavan päivän varalle,
ennenkuin lähetti heidät pois.

Ja heidän mentyänsä hän istui kauan pöydän ääressä, synkästi tuijottaen
lautasten ja vatien seassa viruvaa lompakkoa. Jos sen sisältö
oli sellainen kuin hän varmasti uskoi, niin mitä pikemmin se oli
viranomaisten käsissä, sitä parempi; jos hän oli erehtynyt, voitiin se
palauttaa omistajalleen — ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei luullut,
että se palautettaisiin. Hänellä oli syvä sisäinen vakaumus, ettei hän
ollut erehtynyt näihin epäilyttäviin ulkomaalaisiin nähden, että he
olivat vaarallisia hänen rakastamallensa maalle. Ja palvellaksensa sitä
maata oli hän valmis uskaltamaan jotakin.

Jos tämän illan seikkailu olisi päättynyt vakavasti, ei hänellä,
sen hän tunsi, olisi ollut muuta neuvoa kuin antautua ranskalaisen
komendantin haltuun ja kestää seuraukset. Mutta kun kaikki oli
käynyt näin, eivät sankarilliset toimenpiteet olleet tarpeellisia.
Vallitsevaan tilanteeseen katsoen eivät viranomaiset hyvin
todennäköisesti olisi tietääksensäkään mellakasta, joka oli päättynyt
ilman verenvuodatusta. Ja jos siitä koituisi ikävyyksiä, oli hänellä
sitten vielä aikaa astua esiin ja pyytää julkisesti anteeksi.

Mutta lompakko oli lähetettävä komendantille huomenna ja sen mukana
kirje, joka saattaisi olla enemmän tai vähemmän kaksimielinen. Ja
huomenna hän koettaisi saada kiinni takaa-ajamansa henkilöt. Mutta nyt
ei vielä ollut huomispäivä. Hänen paahtuneille kasvoillensa levisi
tumma puna, hän ponnahti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin samoin
kuin oli kävellyt viereisessä huoneessa tunti sitten.

Edestakaisin, edestakaisin hän asteli ahtaan huoneen päästä toiseen,
kasvot jäykkinä, sydän jyskyttäen.

Mikä häntä pidätti? Mikä hiipivä arkailu esti häntä toteuttamasta lujaa
päätöstänsä?

Rakkaus oli kuollut — mutta halu oli jälellä, ja se pani kuuman
veren hurjasti suhisemaan hänen suonissaan ja paisui joka hetki yhä
väkevämmäksi, muistuttaen häntä kuluttavaa, riehuvaa tulta. Intohimon
häntä kalvaessa väri katosi hitaasti hänen poskiltansa, ja hänen
tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät oudon kalpeiksi.

Hänen hehkuvat silmänsä mittailivat huonetta miltei tuskaisen
näköisinä, ja tuontuostakin luiskahti hänen yhteen puristetuilta
huuliltansa katkonaisia, kuiskattuja sanoja.

Kerran hän seisahtui välioven viereen ja tuijotti siihen hievahtamatta
kädet tiukasti ristissä selän takana.

Hän oli aikoja sitten heittänyt päästänsä paksun, silkkisiteisen
turbaninsa, ja hänen yläpuolellansa riippuva lamppu valaisi kirkkaasti
hänen lyhyeksi leikattua, tummanruskeata tukkaansa. Sen säteiden
lämpö tuntui tunkeutuvan hiusten lävitse ja painostavan häntä, sillä
hän siirtyi syrjään, riisui yltänsä lyhyen, kirjaillun nuttunsa ja
kiskaisi silkkipaitansa kauluksen enemmän auki, ennenkuin uudelleen
aloitti yksitoikkoisen kävelynsä. Taaskin hän asteli edestakaisin, nyt
laahustavin askelin, kunnes hän vihdoin ähkäisten vaipui leposohvalle,
painaen päänsä käsiinsä.

Jasmin oli valehdellut hänelle — miksi pitäisi hänen säästää tyttöä?

Jasmin oli pettänyt häntä — miksi ei hänen pitäisi rangaista tyttöä?

Hän ei vähääkään säälinyt Jasminin avuttomuutta. Kaikki hänen
olemuksessansa piillyt lempeys oli palanut tuhkaksi, hävinnyt niin
nopeasti kuolleen rakkauden mukana.

Lisäksi hän oli vannonut, ja kautta Allahin, hän pitäisi valansa!
Miksipä hän sallisi omantunnon arkailujen pidättää itseänsä? Mitä oli
Jasmin tehnyt ansaitaksensa häneltä sääliä? Jasmin oli hänen, ja hän
sai tehdä mitä halusi!

Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä aisoissa, mutta äkkiä
hänen itsehillintänsä laukesi. Äkillisesti sietämättömäksi käyvän
ruumiillisen kaipauksen kiusaamana ja tuntien vain häntä ajavan
ylivoimaisen tarpeen hän lähti nopeasti sydämensä rajusti sykkiessä
ja valtimoitten värähdellessä. Mutta sisimmän huoneen kynnyksellä hän
pysähtyi käsi ojossa ja kasvoillaan kidutetun ilme.

Tukahdutetusti kiroten hän sitten rajusti kiskaisi verhot syrjään. Vain
vähän aamusarastuksen jälkeen hän poistui Jasminin luota.

Soluttauduttuaan hiljaa seisomaan hän viipyi hetkisen, katsellen
vuoteeseen väsynein, haaveksivin silmin.

Tyttö nukkui vihdoinkin, raskaasti, uneksimatta, leväten lapsen
tiedottoman viehkeässä asennossa, toinen pikku kätönen työnnettynä
pielukselle sekavana valuneen tumman tukan sekaan, toisen, sivulle
ojennetun tiukasti puristaessa silkkipeitettä.

Unessakin olivat hänen kasvonsa murheelliset, raottuneet huulet hieman
lerpallaan, silmiä verhoavat tiheät, kaartuvat ripset vielä kyynelistä
kosteat ja yhteen takertuneet.

Ahmed kumartui syvempään ja silmäili häntä tarkoin.

Kuinka nuorelta hän näyttikään — ja kuinka kauniilta!

Mutta mitäpä hänen kauneutensa merkitsi Ahmedille. Armelias Allah,
kunpa hän, Ahmed, vain osaisi unohtaa! Mutta hän ei ikinä unohtaisi,
ei ikinä antaisi anteeksi petosta, joka tuntui muuttaneen hänet
kiviolennoksi.

Äkkiä häntä puistatti yön muisto.

Mitä olivat ne kostontunnit hänelle antaneet?

Hän oli tehnyt sen, mitä oli vannonut tekevänsä — mutta odottamaansa
nautintoa ei hänelle oltu suotu. Tyttö oli maksanut uskottomuutensa
kyynelillä ja tuskalla — mutta Ahmedin voitonriemu tuntui samanlaiselta
kuin tuhkan tomu suussa. Tyydytys, jota hän oli luullut tuntevansa,
tuntui kumma kyllä olevan poissa, ja hänen sydäntänsä jäyti kaiveleva
kipu, jota hän ei käsittänyt. Huoahtaen puolittain kärsimättömästi,
puolittain katkerasti hän kääntyi ja poistui verkalleen.

Viereisen huoneen ilma, jossa leijaili raskasta suitsutuksen tuoksua ja
kuihtuneiden kukkien tympeätä lemua, täytti hänet äkkiä inholla.

Sillä hetkellä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon voidaksensa
pudistaa Tuggurtin tomut jaloistaan ja päästäksensä ratsastamaan
aavikon puhtaaseen, virkistävän raikkaaseen ilmaan, jättääksensä
taakseen kaikki, mitä hän halusi unohtaa, palataksensa kotiin
tuhlaajapoikana ja aloittaa elämän uudellensa alusta.

Mutta hänen tehtävänsä Tuggurtissa oli vasta puolittain suoritettu — ja
muutaman askeleen päässä hänestä oli tyttö.

Hän ei voinut, ei tahtonut vielä päästää Jasminia käsistään. Hän
kaipasi tyttöä vielä, vaikka vihasikin häntä!

Hänen kasvonsa kovettuivat hänen kumartuessansa ottamaan burnusiansa
lattiamatolta, jossa se oli virunut koko yön, ja sitten hän meni
etuhuoneeseen.

Oli vielä kovin aikaista, eivätkä palvelijat vielä olleet siistineet
pöytää, ja lompakko oli samassa paikassa, johon hän oli sen jättänyt.
Otettuansa sen hän lähti avoimelle pihalle ja sieltä talon toisessa
kyljessä olevaan huoneistoon, jossa hän oli majaillut edelliseen
päivään saakka.

Hänet teki virkeäksi kylpy upeassa posliiniammeessa, joka saattoi
ylpeillä kaikista nykyajan mukavuuksista, paitsi välttämättömän
tarpeellisesta vedestä, mutta joka edellisenä iltana oli häntä varten
täytetty. Ajeltuansa senjälkeen partansa hän istuutui kirjoittamaan
muutamia rivejä epäilyttävän lompakon mukaan, jonka hän aikoi lähettää
komentajalle. Se olisi nimetön kirje, joka ei sotkisi juttuun ketään,
mutta jossa luvattaisiin lisää tietoja. Saatuansa sen valmiiksi
ja kiedottuansa kaikki kääröön hän ryhtyi ripeästi valmistelemaan
seuraavaa toimenpidettään.

Puolen tunnin kuluttua hiipi repaleinen, likaisen näköinen,
paljasjalkainen paimentolainen meluttomasti yhäti nukkuvan talon
lävitse pienelle pihalle, josta naulojen tähdittämän portin kautta
päästiin kapealle, koukertelevalle kujalle. Se vei suorakulmaisesti
leveämmälle kadulle, jolle talon pääovi avautui...

Tuggurtin eteläisissä esikaupungeissa, pitkin puutarhojen reunustamaa
tietä, joka vei korkeille lentohiekkasärkille ja niiden taakse
kaukaiseen El-Uedin kaupunkiin, ratsasti parooni Lucien Marie de
Préfont — taipumuksiltansa vetelehtijä, mutta olosuhteiden pakosta
spahi — parin arabialaisen ratsumiehen seuratessa hitaasti jälessä.

Hänet oli kiskottu vuoteestaan, kuten hänestä tuntui, mielettömään
aikaan; häntä harmitti, että hänen oli ollut pakko ryhtyä tehtävään,
jota hän piti yksinomaan poliisien asiana, ja hän purki pahaa
tuultansa puolittain opetettuun oriiseen, joka äskettäin oli tullut
hänen omaisuudekseen pelivelan suorituksena. Sotilaspalvelus meni
päin mäntyä, nurisi hän itsekseen vuorotellen kannustaessaan, vuoroin
hillitessään hermostunutta, vaahdon täplittämää ratsuansa. Soturinelämä
meni kyllä mukiin, ja olihan kestettävä vaivat, jos nautittiin
riemutkin, _bien entendu_, mutta soturin tehtäviin ei kuulunut nuuhkia
tämän pienen, kirotun kaupunki-pahasen katuja etsimässä rääsyläisiä
ja roskaväkeä! Mitä hemmettiä siitä, että _café mauressa_ oli ollut
mellakka? Ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa; vain lamppuja oli
rikottu, ja säikähtyneet tanssijattaret olivat kaikki paenneet
tiehensä. He palaisivat päivän tai parin kuluttua, ja jolleivät
palaisi, niin vahinkokos se — mokomatkin likaiset letukat! Kaikki
tuntuivat alkavan hermostua näinä päivinä. Ei edes vanha Mercier ollut
sama mies kuin ennen. Ja kaikki se pelkkien huhujen tähden! Pidettiin
ylimääräisiä harjoituksia, metsästysloma oli keskeytetty, ja nyt tämä
järjetön määräys, että hänen piti samoilla pitkin katuja etsimässä
epäilyttävän näköisiä vintiöitä — _bon Dieu_, minkälaista elämää!

Hän oli ärryttänyt mielensä äärimmäiseen kiukkuun, kun tien viereltä
äkkiä sujahtanut kerjäläinen sai hänen ennestäänkin ylenmäärin
kiihtyneen ratsunsa kavahtamaan melkein pystyyn takajaloillensa.

»Allah sinua korventakoon, sinä muulin poika!» ärähti hän, sivaltaen
repaleista olentoa ratsuraipallaan ja kiskoen rajusti hevosensa
suupieliä.

»Muulittele itseäsi, Lucien!» vastasi kerjäläinen moitteettomalla
ranskankielellä. »Tuo ratsusi joutuu ojaan, jollet pidä silmiäsi auki.»
Hänen kasvoillensa oli kääritty paksulti likaisia liinariepuja, ja ne
olivat piilossa hänen burnusinsa syvässä huupassa, mutta äänestä ei
voinut erehtyä. Ja kiskottuansa vapisevan hevosensa seisomaan kumartui
de Préfont satulassansa syvälle ja purskahti raikuvaan nauruun.
»Ahmed!» ulvoi hän ja ojensi käsineen peittämää kättänsä. Toisen kädet
kohosivat nopeasti ikäänkuin hartaan pyytävästi.

»Hiljaa, _mon vieux_», jupisi hän, »ja käske miehiesi jättäytyä hieman
jälemmäksi». Luikattuansa takanansa ratsastaville miehille hoputti
de Préfont hevosensa verkkaiseen kävelyyn, viitaten valekerjäläistä
seuraamaan.

Ehdittyänsä pois miestensä kuuluvilta hän kääntyi jälleen innokkaasti
kumppaninsa puoleen:

»Mitä helkkaria, Ahmed?» pamautti hän. »Mitä varten moinen naamio?
Kuinka kauan olet ollut Tuggurtissa? Oletko kuullut eilenillalla
_café mauressa_ tapahtuneesta metelistä? Minun arvellaan nyt haalivan
karkulaisia. Mercier-vanhus on nyt oikein vauhdissaan, sen sanon.
Koko juttu on salaperäinen ja saa sellaisena pysyäkin ainakin minuun
nähden. Mikäli minä olen saanut selville, on se vain jonkun aavikolta
saapuneen velikullan huviksensa järjestämä kepponen. Kaikin puolin
kunnioittavasti puhuen, _mon cher_, sinun maanmiehesi alkavat olla
vaivaloisia.»

Ahmed virnisti kopeloidessaan risaisen asunsa povisäiliöitä.
»Otaksuttavasti hän ei saanut siitä niin paljon hauskuutta kuin oli
odottanut, pahus-raiska», virkkoi hän, naurahtaen katkerasti. »Mutta
kylliksi siitä», ehätti hän hätäisesti lisäämään, kun de Préfont äkkiä
loi häneen omituisen, uteliaan katseen. »Minulla ei ole paljon aikaa,
ja miehesi kummastelevat, jos puhelemme liian kauan. Unohda se, että
olet nähnyt minut tänä aamuna, Lucien! Ja laita niin, että eversti
Mercier saa tämän käärön. Kerro löytäneesi sen tai nähneesi, kun se
pudotettiin, tai syötä hänelle mikä todennäköinen vale vain mieleesi
johtuu! Se on tärkeä, mutta en halua nimeäni mainittavan. Minulla on
omat syyni, mutta en voi ilmaista niitä sinulle — sinun on luotettava
minuun.» Ja painautuen soturin hevosen kupeeseen kiinni hän sujautti
käärön ratsastajan käteen. De Préfont otti sen nopeasti vastaan ja
pisti sen asetakkinsa taskuun.

»Selvä on, _mon braveo_», vakuutti hän, nyökäten ymmärtävästi. »Osaan
tarpeen tullen olla mykkä ja sokeakin, jos sikseen tulee. Mitäs muuten
kuuluu teidän suunnallenne? Tietänet kaiketi, että Saint Hubert on
kaupungissa?»

Ahmed hätkähti. Muutamien viime viikkojen tapahtumat olivat
karkoittaneet hänen päästänsä kaikki ajatukset Saint Hubertista ja
hänen tuntemattomasta veljestänsä. Kun hän Tuggurtissa ollessansa ei
ollut seurustellut kenenkään kanssa ja oli uskaltautunut ulkosalle
vasta pimeän tultua, ei hän ollut ollenkaan kuullut sikäläisiä juoruja.
Matta Ramadanin ja S'ririn oli täytynyt se tietää. Minkä tähden he
eivät olleet kertoneet hänelle? Hän ravisti päätänsä vastaukseksi de
Préfontin kysymykseen.

»En ole tiennyt», vastasi hän lyhyesti, »eikä sinun tarvitse puhua
minusta, jos tapaat hänet, Lucien». Sitten voitti luonnollinen
uteliaisuus hänen pidättyväisyytensä. »Veljeni on kai hänen muassaan?»
virkkoi hän hyvin empivästi.

De Préfontin kulmakarvat kohosivat kysyvästi. »Sinun _veljesi_?»
kertasi hän. »Niinpä niin, tietysti kai hän on. Sen olin unohtanut.
Ohoo, _la, la_!» hohotti hän huojuen satulassa myrskyisen hilpeyden
vallassa.

»Miksi _la, la_? Minkänäköinen hän on?»

De Préfont kokosi suitsensa kireälle ja tanssitti ratsuansa poikki
tien. »Malta siihen saakka, kunnes hänet näet!» sanoi hän hihittäen.
»Eipä hevillä nähdä, _monsieur_, täsmällistä ja arvokasta veljeäsi
ryöstöretkellä _café mauressa_ ja panemassa koko Tuggurtia kiihdyksiin.
Näkemiin, rohkea rosvo-veikko! Ja ole huoleti, minä olen äänetön
kuin hauta! Ja nyt loikkaa, hyvä ystävä, äläkä pahastu, jos ärjyn
sinulle vähäsen! Meidän on näet näyteltävä, kuten ymmärrät.» Ja äkkiä
karjaisten hän kannusti ratsuansa ja viittasi miehilleen.

Ja ratsumiesten lähestyessä hän ohjasi melkein villiytyneen hevosensa
suoraan keskellä tietä seisovaa ryysyläistä kohti, kiljuen kiivaita
herjauksia sujuvalla arabiankielellä.

Alkaen jälleen näytellä omaksumaansa osaa Ahmed hypähti syrjään, tehden
silminnähtävän pelokkaita eleitä, ja kyyristyi lähimmän puutarhan
matalaa saviaitaa vasten, samalla kun de Préfont pyöräytti hevosensa
ympäri sinkautettuansa vielä viimeisen sadatuksen jäähyväisiksi ja
lähti täyttä laukkaa Tuggurtiin.

Sitten Ahmed hieman hymyillen kyykistyi kantapäittensä varaan, työnsi
burnusinsa huupan takaraivolle ja etsi repaleittensa laskoksista
savuketta.

De Préfontin kohtaaminen oli ollut suurempi onnenpotkaus kuin hän
oli toivonutkaan. Käärö joutuisi suoraan komentajan käsiin, ja hänen
salaisuutensa pysyisi leviämättä hilpeän nuoren ranskalaisen tiedossa.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät taaskin, kun hän muisteli spahin
nauraen laskemaa pilaa.

Se mies, jota Jasmin oli kohdannut »kaikissa mahdollisissa yksinäisissä
paikoissa Tuggurtissa», oli siis hänen veljensä, hänen »täsmällinen,
arvokas veljensä!» Hänen veljensä, jonka hän oli nähnyt _café mauressa_
edellisenä iltana! Sinä hetkenä, jona heidän katseensa olivat osuneet
vastakkain, oli muukalaisen ulkonäkö vaikuttanut häneen; se oli
muistuttanut jotakuta henkilöä, jota hän ei jaksanut muistaa, ja se
oli tehnyt vaaleatukkaisen nuoren miehen kasvot hänelle kummallisen
tutuiksi. Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Se silmään pistävä
samanlaisuus muistutti pikku äitiä. Allah, mikä sekasotku! Rajusti
huudahtaen hän sylkäisi savukkeensa takanansa olevaan viemäriin.

Oliko Jasmin rimpuillut viime yönä häntä vastaan sen tähden, että oli
rakastanut hänen veljeänsä? Hänen oma veljensäkö oli tullut hänen ja
hänen kaipaamansa naisen väliin? _Sacré dieu_, kaikki maailman veljet
eivät jaksaisi riistää Jasminia häneltä — ennenkuin hän itse haluaisi
päästää tytön!

Kiertäen repaleiset vaatekappaleensa ympärillensä hän hypähti
pystyyn ja lähti hitaasti palaamaan samaa tietä, jota oli tullut. Ja
astellessaan hän työnsi sen ajatuksen pois mielestänsä. Sitä olisi
kyllä aikaa pohtia myöhemmin. Sillä hetkellä hänen oli keskityttävä
etsintään, joka oli houkutellut hänet ulkosalle niin aikaisin.

Nyt oli tiellä liike vilkkaampaa: alituinen virta kiitävien
puhdasveristen tai laihojen konien selässä ratsastavia miehiä, jotka
vilahtivat sivuitse pöly- ja hiekkapyörteessä; hunnutettuja naisia,
jotka kärsivällisesti käydä tarpoivat tiellä, kantaa retuuttaen
lapsia; ja piskuisia aaseja hoippuen kantamassa ratsastajia, joiden
jalat viilsivät maata, tai korkeita polttopuu- tahi vihanneskuormia;
ja niiden seassa ryhmittäin työläisiä marssimassa lukemattomiin
puutarhoihin, jotka ovat Tuggurtin ainoa kaunistus. Ja lähellä
markkinapaikkaa hän kohtasi El-Uediin matkalla olevan kamelikaravaanin
ja vastatessaan hänelle luikattuihin aamutervehdyksiin aprikoi,
kuinkahan monella noista hurjakatseisista kamelinajajista oli
taskussansa hänen kultaansa.

Hän oli suunnannut askeleensa vanhimpaan kaupunginosaan, tuohon
maanalaisten katujen muodostamaan omituiseen labyrinttiin, jonka
asukkaat elävät kuin rotat rei'issään ja jonka sekavissa, sysipimeissä,
mutkittelevissa käytävissä pehmeiden jalkojen tassutus kajahtelee
salaperäisesti, ja hiljaa liikkuvat olennot hipaisevat usein
ohikulkijoita, joiden kasvoja he eivät erota. Ja tämän kaupungin
sisässä olevan kaupungin kynnyksellä hän pysähtyi ja ojensihe
pitkäksensä hiekkaiselle tielle, jossa muita samanlaisia ryysyläisiä
kulutti aikaansa vaatimattoman tyytyväisinä.

Vedettyänsä burnusin huupan kasvoillensa hän oli nukkuvinaan,
tarkastellen ympärillänsä olevaa vetelehtijälaumaa, samalla kun
aukion toisella puolella olevan kasarmin iso kello löi tunnin
toisensa jälkeen. Hän näki paljon sellaista, joka kiihoitti hänen
mielikuvitustaan, mutta kolmesta etsimästänsä henkilöstä hän ei nähnyt
merkkiäkään.

Vasta kun kasarmin kello löi yksi, liikahti hän, nousi äänekkäästi
haukoitellen istualleen ja kompuroi laiskasti pystyyn.

Onni tuntui olevan hänelle vastainen, ja hänen alkoi olla kiusallisen
nälkä. Ja hän saattoi suoda itsellensä muutamien tuntien levon. Hänen
ei tarvinnut luottaa ainoastaan itseensä. Ramadan ja S'rir olivat
saaneet määräyksensä, ja hänen palkoissansa oli muitakin urkkijoita
pitämässä silmällä eri kortteleita, joissa etsittävät todennäköisesti
piileskelivät.

Pitäen mielessänsä ulkoasuaan hän liikkui verkkaisesti pitkin
hiljaisia, vähäliikkeisiä teitä, kunnes saapui pienelle, vaarnoilla
koristetulle portille, josta hän oli tullut aamun varhaisina hetkinä.
Pihalla odotti häntä S'rir, ruokkien kesyä gasellia makeisilla ja
syvämietteisesti polttaen savuketta, joka isännän lähestyessä katosi
kukka-astiaan.

Uutisia ei ollut, ilmoitti hän nopeasti tervehdittyään. Ramadan ei
ollut vielä saapunut. Talon palvelijat olivat noudattaneet kaikkia
hänen ylhäisyytensä ohjeita, ja vanha, kuihtunut palvelijatar, jonka
hoidossa tyttö oli ollut, oli äskettäin pyytänyt poistumislupaa
käydäksensä moskeijassa — se näytti olevan harras uskovainen.
»Mitäpä muuta sillä enää niin iäkkäänä olisi jälellä kuin uskonnon
lohtu!» lisäsi S'rir, kohauttaen olkapäitänsä ja virnistäen. Mutta
virnistys häipyi, kun hän huomasi päällikkönsä synkän tuijotuksen, ja
huolestuneena hän tiedusti, oliko hänen ylhäisyytensä syönyt.

Käskettyänsä tuoda ruokaa omaan huoneeseensa Ahmed meni hänen edellänsä
taloon muuttamaan pukuansa.

Helpotuksesta huoahtaen hän riisui repaleet yltänsä, pesi tomun
käsistänsä ja kasvoistansa ja pukeutui hitaasti hänelle varattuihin
tahrattoman puhtaisiin ja huolekkaasti valmistettuihin vaatteisiin.

Nautittuansa yksinkertaisen puolisensa hän istui jonkun aikaa syvissä
aatoksissa, polttaen tupakkaa ja maistellen kahvia kupistaan. Eikö
hän sittenkin tuhlannut sekä aikaa että rahaa etsiessänsä muiden
avulla haluamiansa tietoja, kun hänellä oli käsissänsä henkilö, jonka
täytyi tietää enemmän kuin hän saattoi toivoakaan saavansa tietoonsa
palkatuilta urkkijoiltansa. Tyttö tiesi maurilaisen piilopaikan ja
otaksuttavasti senkin, missä hänen ulkomaalaiset kumppaninsa oleilivat.
Heidän kätyrinään ja liittolaisenaan hänen täytyi melkein varmasti
jossakin määrin tuntea heidän salaisia vehkeitänsä. Ja mitä hän tiesi,
se hänen olisi kerrottava!

Ahmed nousi äkkiä pystyyn, viskasi puoliksi poltetun savukkeensa kahvin
sakkaan, niin että sihahti, heitti burnusin olkapäiltänsä taaksepäin ja
lähti huoneesta.

Talossa oli hiljaista, kuten oli ollut aamullakin — nämä Slimanin
palvelijat olivat joko hyvin uneliaita tai perin hyvin koulutettuja
pysymään poissa näkyvistä ja kuuluvista, mietti hän astellessaan tyhjien
huoneiden ja käytävien kautta pieneen etuhuoneeseen.

Hän tapasi Jasminin kovin kuumassa ja ylettömästi tuoksuavassa
salissa. Ja jo ensimmäinen vilkaisu ilmaisi hänelle, että hänen eräitä
määräyksiänsä oli tunnontarkasti noudatettu ja että S'ririn mainitsema
palvelijatar tiesi, mitä hänen oli tehtävä, ainakin yhdessä suhteessa.

Tytön ulkomuodossa tapahtunut muutos oli miltei ällistyttävä.

Eilispäiväisissä, kehnoissa, räikeän koreissa repaleissaan hän oli
ollut kaunis, mutta upeassa puvussa, joka nyt oli hänen yllänsä, hän
näytti kymmenen kertaa viehkeämmältä.

Lyhyen, korukirjailuilla koristetun nutun ja kirkkaanväristen,
silmäänpistävien liivien alta näkyivät mitä hienoimmasta harsokankaasta
valmistetut alusvaatteet, joiden kaulus oli leikattu syvälle
kaarteelle, joten hänen sievä kaulansa ja pienten rintojensa kohoaminen
jäivät näkyviin; hänen hennoille vyötäisillensä oli kiedottu
viirullisesta silkistä tehty monipoimuinen _futa_, jonka alapuolelta
avarat, silkkiset housut ulottuivat melkein nilkkoihin saakka. Hänen
pienet jalkansa olivat paljaat, ja toinen niistä oli puoliväliin
työnnetty pieneen, korkeakorkoiseen ranskalaiseen tohveliin, jonka pari
virui vähän matkan päässä lattialle nakeltujen, välkkyvien sormusten,
rannerenkaiden ja jalokiviketjujen keskellä.

Omituinen ilme lehahti miehen kasvoille, kun hän näki hyljeksityt helyt.

Jasmin oli sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan eikä
liikahtanutkaan toisen astuessa sisään, ja aluksi Ahmed luuli hänen
nukkuvan. Mutta mentyänsä likemmäksi hän näki polttavan punan tytön
poskilla; tyttöä puistatti, ja hän näytti painautuvan tiukemmin
pehmeitä pieluksia vasten. Ahmed kävi asiaan käsiksi luonteenomaiseen,
äkkijyrkkään tapaansa, lausuen purevat kysymyksensä äänellä, joka tosin
oli hiljainen kuten tavallisesti, mutta kuitenkin kova ja ilmeisen
käskevä. Ja koko hänen kyselynsä ajan kuunteli Jasmin äänettömänä
muuttamatta asentoansa ja nostamatta lattiaan luotua katsettansa. Hän
olisi saattanut olla kuuromykkä, mikäli voi päättää toisen kysymyksien
häneen tekemästä näkyvästä vaikutuksesta.

Hänen äänettömyytensä ja itsehillintänsä vimmastuttivat Ahmedia, mutta
hänen suuttumukseensa oli sekaantunut ihmettelyä, kun hän silmäili
hentoa tyttöä päästä jalkoihin saakka.

Oivalsiko Jasmin täydelleen, kuinka avuton hänen asemansa oli? Mihin
hän luotti rohjetessansa uhitella häntä? Hän liikahti äkkiä tyttöön
päin. »Puhu, tyttö!» komensi hän uhkaavasti.

Vasta sitten tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen erittäin tiukasti,
erittäin läpitunkevasti. Hänen raottuneet huulensa vapisivat ja
hetkisen hän näytti koettavan puhua saamatta sanoja suustansa. »Sinä
syytit minua petoksesta», kuiskasi hän vihdoin. »Tahtoisitko nyt minun
pettävän isäni?»

Mies keikautti päätänsä, ärähtäen kärsimättömästi. »Ainakin kymmenen
kertaa olet vakuuttanut minulle, ettei hän ole isäsi. Mielitkö vielä
valehdella minulle?» Jasminin värähtelevät silmäripset painuivat
nopeasti alas, verhoten hänen silmänsä.

»Hän on ainoa isä, jonka koskaan olen tuntenut», jupisi hän.

Äkkiä kiehahtanut viha nosti punan Ahmedin poskille. »Se on mukava
sukulaisuussuhde, jonka voit tunnustaa tai olla tunnustamatta, miten
sinua milloinkin huvittaa», pilkkasi hän. »Mutta vaikkapa hän olisi
kymmenestä isäsi, on sinun puhuttava.»

Hänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta
hänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä
voit tappaa minut — mutta minä en puhu.»

Minuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä
olisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt
tytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin
pidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti
poispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole
tappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin
keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»

Jasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen
ilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti
hänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien
silmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää
Ahmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa
hitaasti pingoittuivat.

Taaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina
ponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä
tiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet
ovat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta
maastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa?
Minkälaiset siteet yhdistävät '_isäsi_' ja nämä muukalaiset toisiinsa?
Et saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon
vahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin
vapautunut sekasorrosta.»

»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun
maa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat
isäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä
tiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah
tuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on
orjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaiset _olemme_ vapaita — ja meidän
naisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi,
joiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset
naiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat
naiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten
minä isken!»

Hyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat
hermot pelastivat hänet.

Erinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä
Jasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen
eteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdäten
_futastaan_ tempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.

Terävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä,
kun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä
rajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi
sukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa,
kunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta,
joka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti
Ahmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla
kun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa
kiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa
kipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä
avautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi
matolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä
silmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen
jännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava,
äärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin
käsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen
kuullut ainoankaan naisen siten itkevän.

Mutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja
kammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.

»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän
vimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»

Jasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen,
ja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon
oli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen
ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän
oli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli
vallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen
ulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen,
joka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen
kuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei,
ei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä,
mutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan,
mitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut
Ahmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä,
herraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet
olivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai
tehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta
kuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä
sumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä,
tyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut,
ettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä
aamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt
mitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen
valoon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut
tietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan
osaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista
muuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä
häneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se
mies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä
muistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty
hellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen
mielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta
tuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä
puhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä
kuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta
heitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän
parissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää,
kunnes _hän_ — outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut —
oli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä
muutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä!
Oi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin
rakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!

Kasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes
kyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen
näännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut
pieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien
rajusta runtelusta.

Eikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa
verkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin,
joiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut
ja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn
riemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen
rakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain
nostattanut heissä kiukkua.

Ja päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt
yksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen
ihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä
silloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt
sitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja
inhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut
tuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli
valehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä,
ja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.

Hänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään
rakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle
edellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui
pystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja
huohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.

Kun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia
kestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään
kykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin
roihuava tuli.

Hänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat
jalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät
veitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen
pudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen
kaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui
sille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.



V


»Viimeinen leiri, _mon cher_!»

Caryllista, joka istua jörötteli hiekkakummulla selkä käännettynä
aamutuulta vasten, imien piippuansa, josta ei mitenkään tahtonut lähteä
savuja, kuulosti Saint Hubertin ääni melkein ärsyttävän hilpeältä.

Hän ei itse ollut suinkaan hilpeä, ja se tieto, että hän esiintyi
nyrpeänä — mikä, kuten hän itse vilpittömästi kyllä myönsi,
oli vihoviimeisen lapsellista — ei ollut omiaan tekemään häntä
iloisemmaksi. Mutta miten vietävässä voitaisiin odottaa ihmisen olevan
hilpeän niin tuskastuttavassa ympäristössä, aprikoi hän itsekseen. Setä
Raoulin kyllä kelpasi, hänhän piti tästä maasta ja näytti nauttivan
»kammottavasta autiudesta», jonka lävitse he olivat samonneet. Mutta
häntä taas kuvotti hiekan näkeminen, kuvottivat loppumattomat,
keskeytymättömän yksitoikkoiset päivät — sillä hän ei pitänyt
vaihteluna niitä kahta tilaisuutta, jolloin he olivat pysähtyneet
nauttimaan heille tarjottua vieraanvaraisuutta, toisen kerran
aavikko _zauialla_, toisen kerran erään sikäläisen, arvokkaan päällikön
luona.

Aina siitä alkaen, kun he olivat lähteneet Tuggurtista, oli matka
tuntunut hänestä kuvaamattoman ikävältä ja väsyttävältä, eikä hän
ollut vielä saanut tilaisuutta ampua mitään. Ja hänen harminsa
huippuna oli muisto muutamia päiviä sitten tapahtuneesta narrimaisesta
näytöksestä, jolloin hänen isänsä heimon miehiä oli saapunut
viitisenkymmentä päästämään takaisin heitä Tuggurtista saattanutta
turvajoukkoa, kirotusta sirkussesityksestä, joka oli saanut hänet
vuoroin kuumenemaan, vuoroin kylmenemään pelkästä suuttumuksesta ja
loukkaantumisesta ja jota ajatellessansa hän vieläkin vuoroin kuumeni,
vuoroin kylmeni. Hänen oli totisesti täytynyt näyttää naurettavalta,
kun lauma mielipuolia ratsasti täyttä neliä hänen ympärillänsä, kiljuen
kuin pahat henget ja laukoen pyssyjänsä ylevän välinpitämättöminä
mahdollisesta hengenvaarasta ja vammoista! Naurettavaa ammuksien
tuhlausta. Kunnianosoitus hänen isänsä pojalle — hyvä Luoja, hän olisi
tullut hyvin toimeen ilman sellaista kunnioitusta, ilomielin!

Hänen vaaleat kasvonsa punehtuivat huomattavasti, kun hän tarpeettoman
rajusti kopisti porot piipustaan ja jupisi myöhästyneen, epäselvän
vastauksen Saint Hubertin huomautukseen.

Kreivi lakkasi tarkkailemasta kuormakameleja, joiden selkään
sälytettiin taakkoja, ja istuutui hänen lähellensä, vaivoin virittäen
savukkeen. »Mitä sinä sanoit?» kysyi hän, suojaten molemmin käsin
tulitikkua tuulelta. Caryll veti vaippansa kaulusta ylemmäksi ja painoi
kantapäänsä uhkamieliscsti hiekkaan.

»Sanoin: Jumalan kiitos!» vastasi hän lyhyesti.

Saint Hubert hymyili tavalliseen maltilliseen tapaansa.

»Ihan niin», myönsi hän rauhallisesti. »En halua väittää, että matka
on ollut erikoisen hupaisa, varsinkaan sellaisesta henkilöstä, joka,
kuten sinä, ei tunne mielenkiintoa tätä maata kohtaan. Myönnän
mielelläni, että tähän saakka noudattamamme tie on ollut tympäisevä.
Mutta kauempana se muuttuu kiintoisammaksi. Ja leiriin majoituttuamme
on meillä enemmän vaihtelua ja vähemmän yksitoikkoisuutta. Sinä saat
käydä käsiksi noihin mainioihin pyssykoteloihisi ja isäsi hevoset ovat
mainioita.»

Caryll rypisti otsaansa ja vilkaisi vieressänsä laiskasti loikovaan
mieheen. Naurettiinko hänelle? Mitä pahusta setä Raoul tarkoitti
puhuessansa hänelle kuin nyreissänsä olevalle lapselle, jota oli
hyvitettävä leluilla ja huvituksilla! Mutta Saint Hubertin kasvot
olivat vilpittömän näköiset, ja hän näytti vähääkään seuralaisestansa
välittämättä keskittäneen koko huomionsa leirin purkamiseen.
Tavallisesti oli kamelikaravaani tähän aikaan aamusta jo matkalla.
Mutta tänään ei ollut tarpeellista lähteä varhain liikkeelle.
Matkakalustoa ei sheikin leirissä kaivattaisi, ja kuormasto
valmistautui kulkemaan matkan viimeisen taipaleen ponnistelematta ja
saapumaan perille oman mielensä mukaisesti, vapauduttuansa vihdoinkin
telttojen pystyttämisen ja päivällisen keittämisen velvollisuudesta.
Jotkut kamelit olivat jo kuormatut ja liikkuivat umpimähkään sinne
tänne pahanilkisen tyytymättöminä; toiset olivat vielä polvillaan ja
karjuivat ja ärisivät, kun myttyjä sijoitettiin ja nuoria soviteltiin
ja tiukkailtiin, irroiteltiin ja tiukattiin uudelleen väittelevien
kamelinajajien käheä-äänisen hälyn kaikuessa voimakkaampana kuin heidän
pahantuulisten hoidokkiensa äänet. Se oli näennäisesti selvittämättömän
hämmingin näky; valkopukuisia, paljasjalkaisia olentoja riensi sinne
tänne, ajaen takaisin liiaksi intoilevia eläimiä, jotka olivat
loitonneet liian kauaksi väärään suontaan, tai kiidättäen unohdettua
kääröä voitonriemuisesti paiskataksensa sen jo köytetylle kuormalle,
josta se taas pilkkasanojen ja sadatusten säestyksellä kiskaistiin
pois, minkä jälkeen sitä sysittiin kädestä käteen, kunnes se löysi
lopullisen sijoituskohdan.

Se hämminki oli kuitenkin omalla tavallansa suunnitelmallinen, sillä
vähitellen alkoi sekasorto muuttua järjestykseksi Saint Hubertin
arabialaisen palvelijan Mohamedin kyvykkäästi ohjatessa. Viimemainittu,
hoikka, jäntevännäköinen kabylilainen oli ollut kreivin mieskohtainen
palvelija kymmenen vuotta, sen jälkeen kun Henri, joka oli mennyt
naimisiin ja tullut perheenisäksi, oli korotettu kreivin Ranskassa
olevan maatilan hoitajaksi.

Erään hevosrivin kaukaisemmassa päässä oli Caryllin palvelija
uutterasti puuhassa, ruokoten sheikin pojallensa lähettämää upeata
oritta. Ujostelematta ympärillensä kerääntyneitä huvitettuja ja
arvostelevia aavikkolaisia teki nuori englantilainen työtänsä
huolettoman välinpitämättömästi, samalla yhtä mittaa lasketellen
rattoisaa pilaa, jota hänen kuulijansa eivät lainkaan ymmärtäneet,
mutta joka silti nostatti raikuvia hilpeyden purkauksia, koska siihen
oli sekoitettu muutamia ranskalaisia ja arabialaisia sanoja, jotka hän
oli ennättänyt oppia.

Ja tuontuostakin kajahti hänen oma hyväntuulinen, iloinen naurunsa.
Saint Hubert heilautti nikotiinin tahraamia sormiansa häneen päin.

»Williamsilla ainakin näyttää olevan perin hauskaa», huomautti hän.
»Hän on jo nyt miesten suosiossa, ja Mohamed ylistelee häntä kovasti.
Jumala yksin tietää, miten hän osaa saada toisen ymmärtämään itsensä,
vaikka Mohamed, kuten tiedät, osaa hieman solkata englanninkieltä.
Mutta yleensä hän näkyy saavan, mitä tarvitsee. Miehet juhlivat
eilenillalla — sitten kun sinä olit paneutunut makuulle ja kuorsasit,
_mon cher_ —»

»En minä nukkunut», ärähti Caryll. »Ikäänkuin kukaan olisi voinut
nukkua niin kamalassa remussa!»

Saint Hubert naurahti hiljaa. »Etkö?» pilaili hän. »Sitten sinä
olit aika hyvin nukkuvinasi. No niin, joka tapauksessa menin minä
heitä katsomaan — he ovat mielissään, jos heitä kohtaan osoitetaan
mielenkiintoa — ja siellä tapasin sinun Williamsisi puettuna burnusiin
ja turbaniin, näyttäen totisesti hurjalta hirtehiseltä, paukuttaen
rumpua perin hyväksyttyyn tapaan ja hoilottaen kohti kurkkuansa
jotakin kapakkalaulua kaikkien kuulijoiden suunnattomaksi riemuksi.
Pelkään, ettei hän nähdessänsä minut ollut yhtä hyvillään kuin muut
olivat, mutta minä kehoitin häntä jatkamaan kelpo puuhaansa ja pitämään
hauskaa. Hän on varmasti sopeutunut tähän elämään ihmeellisen hyvin ja
näyttää löytäneen alansa. Hänestä tulee mainio matkailija, nykyajan
mukainen. Minua melkein haluttaa viekoitella häntä mieltymään itseeni
ja pyytää sinua tämän retken jälkeen luovuttamaan hänet minulle.»

Caryll silmäili hänen katseensa suuntaan silmissänsä miltei kaihoisa
ilme.

»Hän on kunnon poika», virkkoi hän, tukahduttaen huokauksen. Ja taaskin
heräsi hänessä sama kateuden tunne, jota hän oli kerran ennen tuntenut.
Minkätähden hän ei voinut ottaa kaikkea keveältä ja hilpeältä kannalta,
kuten Williams teki? Mikä puute oli hänen luonteessansa, koska elämän
vakavuus aina oli ylinnä hänen mielessään? Kaksi vuotta kestänyt ankara
vastuunalaisuus oli riistänyt häneltä nuoruuden etuoikeuden ja tehnyt
hänestä miehen, ennenkuin hän tuskin oli lakannut olemasta poika.
Eikä hän, suoraan puhuen, ollut näihin viime viikkoihin saakka edes
ollut mies. Hän oli ollut ainoastaan kone — pikemminkin totunnaisten
tapojen ja suunnitelmien mukaan toimiva olio kuin tavallisten
inhimillisten intohimojen kannustama elävä, hengittävä kuolevainen.
Tuggurtissa oli Williams, joka oli viisi vuotta häntä vanhempi,
muistuttanut loma-aikaansa viettävää koulupoikaa, uhkuen harrastusta
ja kevein sydämin tarttuen jokaiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen
säikkymättä sitä, ettei osannut maan kieltä. Ja Caryllia oli hänen
avoin ja aito huvittelunsa ihmetyttänyt. Mutta juuri Tuggurtissa
oli hän itse herännyt tuntemaan olevansa mies. Tuggurt! Hän vetäisi
kiivaasti henkeänsä. Tämä pieni arabialainen kaupunki, jota hän oli
kammonnut, olisi aina tästälähtien liittyvä hänen mielessänsä siihen
lyhyeen romaaniin, joka oli kesäisen salaman tavoin välähtänyt hänen
rauhallisen elämänsä tyynellä taivaanrannalla, nostattaen hänessä niin
syviä tunteita, ettei hän ollut luullut voivansa sellaisia tuntea.

Ensimmäisen kerran oli rakkaus häntä hipaissut, miehen kummallinen,
käsittämätön rakkaus naiseen, ja muutamien lyhyiden viikkojen aikana
hän oli antautunut luonnollensa tyyten vieraiden tunnelmien ja
vaikutelmien valtaan.

Silloin se oli ollut hänestä sangen todellinen, vaikka se nyt alkoi
hänestä tuntua hurjalta, uskomattomalta unelta. Mutta vaikka se
saattoikin olla hurja ja uskomaton ja vaikka hän nyt olikin lievästi
häpeissänsä siitä, että tyttö oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,
tiesi hän sittenkin, ettei hän ikinä unohtaisi tyttöä. Vaikka hän ehkä
rakastuisikin johonkuhun toiseen, seuraisi häntä aina ensimmäisen
rakastetun muisto — puolittain surullinen, puolittain hellä muisto,
joka väikkyisi hänen mielessänsä, kuten tytön kasvot vielä väikkyivät.

Pieni, herttainen orpo-poloinen, joka ajelehti elämän myrskyisellä
merellä kuin haaksirikkoutuneen laivan avuton sirpale. Missä hän nyt
oli? Mikä oli ollut hänen kohtalonsa sen pirullisen kauniin, uhkaavan,
hymyilevän nuoren hirtehisen käsissä, joka oli hänet ryöstänyt?
Oliko hän joutunut kultahohteiseen vankeuteen joko hyväiltäväksi tai
kolhittavaksi ryöstäjänsä oikkujen mukaan — vai oliko hänet jo nyt
viskattu syrjään kuin hylätty lelu lisäämään samanlaisten onnettomien
joukkoa? Sen äkillisen ajatuksen kammottavuus säpsähdytti häntä.

Hänen oma osansa jutussa tuntui hänestä pelkurimaiselta. Mutta mitäpä
muuta hän olisi voinut tehdä? Olosuhteet olivat estäneet häntä
nostamasta kättänsäkään tytön puolustukseksi, ja hänen saavuttuansa
hotelliin ei Saint Hubert ollut palannut. Seuraavana aamuna hän
oli, salaten omat tunteensa, koettanut herättää Saint Hubertissa
mielenkiintoa tytön kohtaloon. Mutta kreivi oli torjunut hänen
ehdotuksensa, että ryhdyttäisiin etsimään kadonnutta tanssijatarta.
Oli mahdotonta, oli hän selittänyt, sotkea Caryllia juttuun, jossa
hän oli ollut pelkkänä syrjästäkatsojana ja joka lisäksi aiheutti
viranomaisille paljon harmia ja levottomuutta. Sellaista kovaksi
onneksi sattui, oli hän vakuuttanut — eikä Algeria ollut Englanti.
»Ja _noblesse oblige, mon ami_», oli hän lopettanut. »Sinun asiasi
ei ole huolehtia maineeltansa epäilyttävien kahvilatyttöjen
rakkausseikkailuista ja ryöstöistä.» Ja Saint Hubertin järkeily oli
taaskin muistuttanut häntä perityistä velvollisuuksista ja vastuusta,
ja nuorekkaan rakkauden vaatimukset olivat väistyneet vuosikautisen
harjaannuksen tieltä.

Se oli kaikki ollut romanttista hupsahtelua — mieletön haave, joka oli
tuomittu aina pysymään haaveena. Jollei tytön kansallisuus olisikaan
ollut ylipääsemättömänä muurina heidän välillänsä, ei hän saanut
valita tulevaa Glencaryllin kreivitärtä _café mauren_ turmeltuneesta
ilmakehästä eikä arabialaisen kaupungin löyhkääviltä kaduilta. Mutta
jospa hän vain olisi voinut tehdä jotakin auttaaksensa tyttöä, jotakin
sellaista, mikä olisi lieventänyt hänen nyt itseänsä kohtaan tuntemaa
häpeätä ja suuttumusta!

Hänen kasvoillensa levisi tumma puna, ja hän käänsi päänsä toisaalle,
haravoiden hiekkaa sormillansa hermostuneen kärsimättömästi.

»Onko kuulunut mitään uutta — siitä kahvilajutusta, setä Raoul?» kysyi
hän nykäyksittäin.

Saint Hubert, joka oli tarkkaavasti katsellut edessänsä olevaa
hyörinää, nousi äkkiä kyynärpäänsä varaan. »Tuossa ne nyt vihdoinkin
menevät», huudahti hän. »Arvelin, että meidän olisi sittenkin pitänyt
lähteä liikkeelle ensimmäisinä.» Sitten hän kohosi verkkaisesti
istumaan, pudisti hiekan nutustaan ja katsahti kelloonsa. »Mistä
puhuitkaan, Caryll?» kysäisi hän. »_Café mauressa_ sattuneesta
jupakastako? Ei, ei paljoa — ei ainakaan siihen mennessä, kun me
lähdimme Tuggurtista. Eversti Mercierille oli lähetetty salaperäinen
kirjekäärö, jolla saattaa olla merkitystä siihen juttuun nähden, mutta
paperit lähetettiin päämajaan, joten en kuullut, mitä ne sisälsivät.
Käärmeenlumooja, jonka oma tyttö oli, katosi jollakin tavattomalla
tavalla, ja yleensä tunnutaan nyt uskovan, että kysymyksessä oli vain
yksityinen riita hänen ja tytön ryöstäjän välillä. Tämä neuvokas,
nuori herrasmies on myöskin hävinnyt ja kun häntä on etsitty ja
koetettu saada hänestä tietoja, ovat kaikki ponnistukset menneet
hukkaan. Joko hän tosiaankin oli vieras kaupungissa tai sitten on häntä
hyvin uskollisesti pidetty piilossa. Ei kukaan mielellänsä myönnä
olleensa kahvilassa sinä iltana, ja koko Tuggurtin väestö väittää
olevansa viehättävän ja lapsellisen tietämätön koko tapahtumasta.
Minä puolestani olen sitä mieltä, että se oli vain yksityinen asia
— otaksuttavasti varastettua tavaraa molemmin puolin mutta juuri
tällä hetkellä ovat viranomaiset valmiit kovin epäilemään kaikkia
mellakoita. Mutta aikahan sen selvittää. On mielenkiintoista nähdä,
sukeutuuko siitä mitään. Tällä hetkellä kuitenkin on meidän aika lähteä
liikkeelle, jos olet valmis.»

Tuntien mielihyvää, johon sekaantui huvia, tarkkaili Saint Hubert,
kun Caryll tottuneesti käsitteli kaunista, mutta vaikeasti hillittyä
ratsua, joka oli ensimmäinen sheikin hänelle antama lahja. Olikohan
Ahmedilla mielessänsä jotakin muuta, kun hän lähetti tämän erikoisen
huiman ja äksyn hevosen — tahtoiko hän siten koettaa poikansa kuntoa,
josta hän ei tiennyt mitään, nähdä, millaista ainesta hänen tuntematon
poikansa oli? Kreivin huulet kaartuivat hienoon tyytyväisyyden hymyyn.

Jos Caryll missä muussa suhteessa hyvänsä ei saavuttaisi isänsä
hyväksymistä, niin ainakin hänen ratsastustaitonsa oli moitteeton. Hän
osasi ratsastaa, ja se oli jonkinarvoista tässä maassa.

Saint Hubertilla oli omituinen vastuunalaisuuden tunne hänen
ratsastaessansa sukulaisekseen omaksumansa nuorukaisen rinnalla. Omalla
tavallaan, mutta kokonaan toisista syistä, hän oli yhtä hermostunut
kuin Caryllkin ajatellessansa kohtausta, joka tapahtuisi muutamien
tuntien kuluttua. Hän tiesi, millaiset ennakkoluulot Caryllilla oli
isästään — kykenisikö sheikki taipumaan, mikä olisi välttämätöntä,
ennenkuin heidän välillensä voisi syntyä keskinäisen ymmärtämyksen
pohja? Olisiko Caryll kyllin ystävällinen vastataksensa ensimmäisiin
sovinnollisiin sanoihin vai sulkeutuisiko hän harvasanaiseen
varovaisuuteensa, joka teki hänet ulkoisesti niin jäykäksi muita
kohtaan? Hän vilkaisi salavihkaa kumppaniinsa. Se mielihyvän ja
innostuksen ilme, joka oli elävöittänyt nuoren miehen kasvoja hänen
kamppaillessansa uppiniskaisen ratsunsa kanssa, oli haihtunut, ja
saatuansa hevosensa vihdoin alistumaan hän ratsasti huulet tiukasti
yhteen puristettuina ja kasvoillansa kovin synkkä ilme.

Saint Hubert silmäili häntä puolittain säälivästi, puolittain
kärsimättömästi, mutta viisaana miehenä pidättyi lausumasta
huomautuksia. Mitäpä olisikaan ollut sanottavaa? Hän oli tehnyt, mitä
suinkin saattoi, tasoittaaksensa tietä, ja Caryll sai noudattaa omaa
mieltään, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Äkkiä hänen mietteensä kääntyivät toisaalle. Niin mielellään kuin hän
olisikin tahtonut auttaa Caryllia, olivat nuorukaisen vaikeudet tänä
aamuna kuitenkin jääneet toiselle sijalle hänen ajatuksissaan.

Hänen pohdittavanansa oli eräs toinen pulma, joka oli likempänä hänen
sydäntään. Hänen omat kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmiinsä
hiipi syvän murheen ilme, kun hänen ajatuksensa kiitivät tulevaan
kohtaukseen, ei sheikin ja hänen poikansa, vaan hänen itsensä ja
hänen rakastamansa naisen väliseen. Vuosikausia sitten hän oli
koettanut repiä sen rakkauden sydämestään, tukahduttaa kateuden,
joka tuntui arvottomalta ja petolliselta, mutta syvälle juurtuneena
se oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, ja vihdoin hän oli lakannut
rimpuilemasta sitä vastaan. Hän, se nainen, ei ikinä saisi tietää siitä
mitään, ja kun hän ei tuntenut vastarakkautta, niin mitä vahinkoa siitä
voisi koitua? Hän itse saisi vieläkin rakastaa ja etsiä lohtua toisen
onnesta.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Dianan, kun hän
oli viimeksi tahallaan kiduttanut itseänsä katselemalla Dianan
täydellistä tyytyväisyyttä. Oli kovaa katsella onnea toisen miehen
silmillä, kovaa nähdä ihanteellista kumppanuutta, joka sai hänen oman
karvaan yksinäisyytensä tuntumaan sitäkin kirpeämmin. Mutta kuinka
paljoa surkeampi hänen elämänsä olisikaan ollut, jos sheikin rakkaus
sitä naista kohtaan, jonka hän oli niin väkivaltaisesti anastanut
omakseen, olisi haihtunut, kuten hän oli aikoinansa pelännyt käyvän.
Silloin se olisi muodostunut sietämättömäksi helvetiksi. Mutta Ahmed
rakasti Dianaa intohimoisesti, hellästi, kuten hän itsekin — eikä hänen
uhrauksensa ollut mennyt hukkaan.

Ja olihan jotakin, että Diana oli suonut hänelle ystävyytensä, että hän
oli osaltaan auttanut Dianaa saavuttamaan onnensa.

Olikohan Diana lainkaan muuttunut näinä kahtena viime vuotena? Mutta
miksipä kuvittelisi hänen saattaneen jollakin tavoin muuttua. Hänestä
se nainen näytti aina samanlaiselta.

Olisiko _hänen_ rakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin
täysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei
olisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut
Dianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän,
käskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja
tunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle,
Saint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut
tietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin
urheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint
Hubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin,
joilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada
naista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan
miestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka
oli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja
väkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan
vangitsijansa jalkojen juureen.

Vain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja
Jumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut
ystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi
hän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe
suoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja
rukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut
pettänyt häntä.

Sen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata
edelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen
paljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän
kiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä
muusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha
itkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.

Itse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyi
Caryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.

Aamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma.
Taivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta
hohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta.
Ja pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet
kimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen
lukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli
parvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen
harjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.

Jonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin
kuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint
Hubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja»,
selitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida
olla varsin verekset.»

Caryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että
gasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet
ennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua
ihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa»,
lisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman
aavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki
kysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.

»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän.
»Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä
ja tätä hirvittävää autiutta?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä.

»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti.
»Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua.
Äitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys
on voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan
sitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se
hänelle merkitsee.»

»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll.
»Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa
—» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias
taivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti
hän kiivaasti.

Taaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo
sitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole
koskaan sitä katunut.»

Caryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä.
»Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.

Saint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen»,
vahvisti hän tyynesti.

Keskipäiväisen pysähdyksen aikana puhui Caryll taaskin äidistään.

Ulkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet
kietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat.
Myöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi
pitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää
painettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan
hiekkaan.

Saint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka
ponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa
leivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.

Puolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut
mitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava
piippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa
hermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka
paheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.

Vihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu
perin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta
oma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva,
mikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan
kuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu
hyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon.
Luonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi
saamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili
häntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät,
vanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko
Dianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa,
lisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään
ennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?

»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka
luonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä
tasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus
naisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä
vaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»

Ja pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen
äänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista
tuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä
kuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä
lyhytikäisen kauneuden maassa.

»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle
sen enempää.

Kuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä
näkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan
etelää kohti.

Keskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut
ottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta
ehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin,
ennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.

Vaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja
auer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.

Heidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin
kaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä.
Hänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen,
hermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti
pystyyn.

Pakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin
puoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti
tarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti»,
vastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»

Ja ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen
pakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut
valmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää
ympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen
arabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän
tavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä
tätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes
yhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista
puheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti
tulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.

Hän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen
ajatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa
tomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti
pyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan
pienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä
ja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.

Muutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki
ehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita
arabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä.
Mutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai
hänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja
kummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen
selkäpiitään.

Äkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka
hän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan
vastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan
myllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän
meluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet.
Järjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa
he eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä
vietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä
kerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa
ylenkatseellisesti.

Saint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin,
ja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti
lähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui
kiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä
arvostelevan halveksivasti.

He olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat
ratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä
tuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän
äkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille
ratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.

Tuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen
isänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä
alkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin
kulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän
oli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle
takintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.

Eivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet
ihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä,
ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja
pyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se
oli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös,
typerä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut
joukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja
hiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava
huuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja,
varuksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.

Vain johtaja laskeutui ratsailta.

Ja ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas,
silmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa
selästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.

_Tämä_ siis oli hänen isänsä — _tämä_ oli Glencaryllin kreivi!
Arabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen
arabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen
tutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä
samanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän
muiston.

Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin,
kun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja
hän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka
kuiskutti hänelle hätäisesti.

»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi.
Ja Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja
terästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja
painostuksen vaivaamana.

Vanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja
Caryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä
vastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista
häneltäkin?

Lyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan
puristettuina, varroten koettelemustaan.

Mutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta
pojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi
pitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.

»_Enfin, mon fils_», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä.
»_Soyez le bienvenu_.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin
kädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta
Caryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen
tervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut
voittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli
varoittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen
sitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä
mielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti
osasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä
poikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää
ennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä
puolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin
mahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten
kasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä.
Hän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui.
Mutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen
hänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään
teräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän
oli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli
mies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän
harmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin
koulupoika.

»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni
tänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa,
mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin
tummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen
välke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta
sheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut
ollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia
kohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi
Saint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen
kohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan
kahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa
ristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta
hän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama
tunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen
päällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän
oli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän
ei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan
ennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen
tyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka
hän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää,
että he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi
mielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti
kummallisesti hävinneen tipotiehensä.

Oli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta
se oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän
oli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin
isäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan
tähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea
muutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi.
Ja olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta
— isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli
äsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä
myöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan
tähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea
ymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen
omaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä
oikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli
ennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten
ennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä.
Hän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti
alussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint
Hubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti.
Ja kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt
tuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta
henkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen
harmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen
isänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.

Alku oli kylläkin nöyryyttävä.

Ärtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni
toisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti
arkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin
pitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä
ystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan
hänen poissaoloansa.

Ja vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään
häiriytymättä.

Kun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen
käytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai
harmistunut.

»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava
hymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet
keskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi
jännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin,
odottaessaan sinun tuloasi.»

Ja taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat
silmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen
katsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan
hyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin
jokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin
vaikea.

»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean,
vaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun
he olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai
tukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta,
jolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen
tarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa
hyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin
pingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö
hän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita
tässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä.
Ja ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi
toivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus
teki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai
moitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin
hyvänsä?

Mutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin
paljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki
nyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät
siitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»

Ja hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa
epävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo
muutamat sanat olivat hänelle tuoneet.

Heidän saapuessaan määräpaikkaansa oli aurinko menossa mailleen.

Caryllin tottumattomasta silmästä leiri näytti äärettömältä, koko näky
oudolta ja kiehtovamman kauniilta kuin hän oli osannut kuvitellakaan,
ja viehättyen suomaan harvinaisen kiitoksen hänen asiallinen järkensä
kerrankin unohti arvostella ja tuomita. Heidän lähestymistään
ilmoittavat pyssynpamahdukset jäivät melkein huomaamatta, eivätkä
käheät tervehdyshuudot tällä kertaa nostaneet pilviä hänen kasvoilleen.
Hän unohti itse olevansa kaiken tämän melun aihe. Siirtyneenä oman
itsensä ulkopuolelle hän ikäänkuin oli katsovinansa jotakin ihmeellisen
realistista teatteriesitystä tai jotakin tavattoman hyvin ja elävästi
maalattua taulua. Hänellä oli unenkaltainen epätodellisuuden tunnelma,
kun hän ratsasti sheikin ja Saint Hubertin välissä pitkin pitkää,
loitolla olevista leireistä päällikkönsä pojan kunniaksi kutsuttujen
arabialaisten ratsumiesten muodostamaa kujaa, joka ulottui kauas
aavikolle, muistuttaen elävää puistokatua, ja sitten edelleen,
sivuuttaen useita ryhmiä matalia telttoja, lähekkäin riveissä
seisovat, meluisat kamelit, liekaan pantuja hevosia rivin toisensa
jälkeen, tiheät parvet heimon miehiä, joiden syvä-ääniset huudot
melkein hukkuivat tarkasti hunnutettujen naisten räikeisiin ääniin
ja innostuneiden, toisiansa sysivien ja telmivien lasten kimeihin
kiljaisuihin.

Se oli melkein kuninkaallinen kulkue, melkein kuninkaallinen
vastaanotto, joka herätti hänessä jonkun aikoja sitten unohtuneen
muiston ja pani hänet hengittämään lyhyeen ja kiivaasti.

Eteenpäin sydämen sykähdellessä oudosti, kunnes he saapuivat aukeamalle
ja kääntyivät laajaan, korkeaan telttaan päin, jonka edustalla seisoi
vaaleahiuksinen, hento nainen.

Ja ihmeissään ja kummissaan hän tuijotti tuohon nuorekkaan näköiseen,
valkopukuiseen olentoon. Tuoko oli hänen äitinsä — tuo _tyttö!_ Setä
Raoul oli siis narrannut häntä!

Paheksuen hän kääntyi kreivin puoleen, mutisten moittivasti. Mutta
Saint Hubertin silmien ilme ei ollut lainkaan veitikkamainen, ja hänen
kasvonsa olivat oudosti pingoittuneet ja kalpeat.

»Eteenpäin. Caryll!» kehoitti hän hiljaa. »Hän on odottanut sinua
neljätoista vuotta.»



VI


»Oletko tyytyväinen — _tyttäreesi, ma mie_?» Sheikin äänessä oli
venytetty veitikkamaisen halveksumisen häive, joka pani hänen
vaimonsa säpsähtämään. Muutamia minuutteja hän mitään vastaamatta
uutterasti harjasi tuuheata, välkkyvää tukkaansa, joka ei enää ollut
leikattu poikamaisen lyhyeksi, vaan riippui hänen ympärillänsä
kultaisena pilvenä ja verhosi hänen kasvonsa häntä velton tutkivasti
tarkkailevilta silmiltä.

Kymmenen minuuttia aikaisemmin oli Ahmed huolettomasti astunut
viereisestä pukeutumishuoneesta sisälle hyvin ruokottuna ja tahrattoman
puhtaana ja senjälkeen lojunut mukavassa asennossa leposohvalla,
varroten Dianaa, joka pukeutui päivällistä varten.

Hänen huulillensa levisi verkalleen hymy, kun minuutit kuluivat eikä
Diana vastannut mitään.

Sijoitettuansa pitkät raajansa mukavammin hän karisti savukkeestansa
kiemuran murenevaa tuhkaa ja puhkesi uudelleen puhumaan, venytellen
sanojaan vieläkin enemmän kuin äsken.

»Lausuin sinulle kysymyksen, Diane.» Silloin vaimo katsoi häntä
silmiin, heilauttaen vaaleat hiuksensa syrjään, tehden nopean, melkein
hermostuneen liikkeen.

»Ahmed — sinä et ole kohtuudenmukainen», nuhteli hän.

»Enkö?» Mies naurahti hiljaa. »No niin, sinun on joka tapauksessa
myönnettävä, että hän on ainakin — naismainen. Paljoa naismaisempi kuin
sinä olit hänen ikäisenään, joka suhteessa», lisäsi hän, naurahtaen
toistamiseen kiusoittelevasti.

Diana punehtui, mutta hymyili vastoin tahtoaankin. »Minäkö? Niin, minä
olin hirveä vekara. Minun käyttäytymiseni oli ihan mahdotonta. Caryll
käyttäytyy kauniisti. Ja 'käytös tekee miehen', kuten tiedät, Ahmed.»

Sheikki murahti ylenkatseellisen vastustavasti.

»Kulunut sananparsi. Omasta puolestani tulisin toimeen vähemmän
hiotulla käytöksellä, mutta haluaisin enemmän miehekkyyttä.»

Diana oli jälleen palannut pukeutumispöydän ääreen ja käytteli
hiusharjaansa ripeästi.

»Miksi arvelet, ettei hän ole miehekäs?» tiedusti hän kultaisen pilven
takaa. »Itsekin myönnät hänen osaavan ratsastaa, ja Raoul vakuuttaa,
että hän on mainio ampuja.»

»Niin olet sinäkin, rakas», tokaisi sheikki kuivasti, »ja osaat
ratsastaa yhtä hyvin, otaksuttavasti paremmin kuin lahjakas poikasi.
Teitä tuskin voi verrata toisiinne. Ratsastaminen ja ampuminen eivät
ole kaikki kaikessa. Kaipaan vielä muutakin — sellaista, mitä en tähän
saakka ole hänessä nähnyt.»

Hänen äänestään soinnahtava pettymys sai kyyneleet kihoamaan äidin
silmiin, ja Diana laski harjan kädestään sormiensa vapistessa hieman.
»Et vielä ole nähnyt häntä kovin paljoa», jupisi hän. »Et voi tuomita
häntä vain neljäkolmatta tuntia kestäneen yhdessäolon jälkeen. Hän on
kauhean ujo, ja täällä täytyy kaiken olla outoa ja toisenlaista kuin
kaikki, mihin hän on tottunut. Jos hän olisi vain tavallinen vieras,
olisi kaikki paljon helpompaa. Mutta koska hän on — se, mikä hän on,
koska hänen ei voida otaksua tuntevan tuon kauhean eron syytä, täytyy
tämän olla yhtä — yhtä raskasta hänestä kuin meistäkin. Hän näkee vain
toisen puolen, hän ei tiedä, mistä kaikesta se johtuu. Hän rakasti
vanhusta, emmekä me merkitse hänestä mitään. Hänen on mahdoton tietää,
että minä — me — että me kaipaamme hänen rakkauttansa.» Hänen äänensä
särkyi haikeaksi nyyhkytykseksi, ja sheikki ponnahti pystyyn, rientäen
lattian poikki parilla hätäisellä askeleella.

Naisten tapaan hän oli poikennut pääasiasta ja huomaamattansa lausunut
julki pettymyksensä, joka omalla tavallaan oli yhtä raskas kuin
Ahmedinkin. Ja Dianan suru sai miehen unohtamaan oman harminsa.

Hellästi hän kohotti vaimonsa taivutettua päätä. »Kyyneliäkö, Diane?»
nuhteli hän, hymyillen hellän ilkamoivasti. »Kierränkö nurin poikamme
niskat vai omaniko? Me emme kumpikaan ole kyyneleittesi arvoisia.» Ja
äkkiä hän sieppasi Dianan syliinsä ja kantoi hänet takaisin sohvalle.

»Oh, viisi päivällisestä», huudahti hän vastaukseksi vaimonsa
vastalauseisiin, kun hän istuutui ja veti Dianan lujasti syliinsä.
»Mitäpä päivällisestä, kun olen pannut sinut itkemään, minä
raakalainen! Nuori mies saa odottaa kerrankin eläissään — ja Raoulin
sielu on ruoan yläpuolella, Jumala häntä siunatkoon. Miltä sinusta
Raoul tuntuu tällä kertaa, armas?» jatkoi hän, muuttaen jyrkästi
sävyään, kiertäen sormiensa ympärille pitkän, kaartuvan hiuskiehkuran,
joka oli valahtanut Dianan rinnalle.

Vaimo arvasi hänen tahallansa koettavan kääntää keskustelua toiselle
tolalle ja vei hänen kätensä huulilleen, tukahduttaen huokauksen.

»Me puhelimme Caryllista, rakas, emmekä Raoulista», huomautti hän
hellän itsepintaisesti.

Ahmed hymyili hänelle kankeasti.

»Niinkö?» vastasi hän miltei välinpitämättömästi. »No niin, ehkä
meidän sittenkin on paras odottaa. Kuten sanoit, sinä perin viisas ja
ymmärtäväinen vaimo, neljäkolmatta tuntia ei ole pitkä aika mielipiteen
muodostamista varten. Kenties olen erehtynyt, kenties odotin liian
paljon — kenties en ole lainkaan sitä ajatellut», lisäsi hän,
kohauttaen hieman olkapäitänsä.

Mutta hän oli kyllä sitä ajatellut, ja vain Diana tiesi, kuinka syvästi.

Hän veti miehensä päätä puoleensa silmissään kaihoisa, vetoava ilme.
»Ole hänelle ystävällinen, Ahmed», kuiskasi hän, »ja koeta — koeta
ymmärtää hänen näkökantaansa. Sen täytyy olla niin erilainen kuin
meidän. Hän ei ole samanlainen kuin Poju, joka ei ole milloinkaan
kokenut muuta kuin tätä hurjaa elämää, jota me vietämme. Hänen oman
elämänsä on täytynyt olla niin säännöllistä ja järjestyksellistä. Ja
alituisesti iäkkään vanhuksen seurassa vietetty elämä on tehnyt hänet
hiljaiseksi ja harvasanaiseksi — ja turhantarkaksi. Olemme Raoulilta
saaneet tietää, kuinka suuresti isäsi luotti häneen, kuinka paljon
vastuunalaisuutta hänelle annettiin, ihan liian paljon vastuuta niin
nuorelle pojalle. Ja Raoul kertoi, että kahden viime vuoden aikana
— jolloin hän tiesi isäsi saattavan kuolla millä minuutilla tahansa
— hänen kiintymyksensä ja alttiutensa olivat tavattomat. Hän luopui
kaikesta iso-isänsä tähden. Eikä se ole aina voinut olla helppoa.
Se ei ollut luonnollista elämää hänen ikäisellensä pojalle. Hänen
on usein täytynyt kaivata vapautta voidaksensa elää muiden poikien
tavalla. Sensijaan hän sai viettää kaiken aikansa sairaan huoneessa ja
tilan konttorissa. Se on pakostakin vaikuttanut häneen, tehnyt hänet
toisenlaiseksi kuin sinä toivoit hänen olevan. Mutta se, mitä kaipaat,
on olemassa, siitä olen varma, kunhan vain kaivat syvälle ja koetat
löytää sen. Mutta sinun on mentävä häntä puolitiehen vastaan, sinun on
mukauduttava. Lupaa minulle, lupaa minulle, Ahmed, olla lempeä hänelle
— kuten olet lempeä minulle. Sillä hän on enemmän minun poikani kuin
sinun, niin minusta tuntuu», sanoi Diana hymyillen arkailevasti.

Mutta sheikki ravisti päätänsä.

»Minä epäilen sitä», virkkoi hän verkkaisesti. »Hänellä on sinun
kasvosi, rakas, mutta siihen samanlaisuus loppuu. Minä en näe teissä
mitään muuta yhtäläistä.»

»Mutta, Ahmed, lupaathan —»

»Minä lupaan mitä hyvänsä järjellistä, kunhan se vain kuivaa kyyneleet
armaista silmistäsi», keskeytti toinen sukkelasti, »mutta en voi
luvata tekeväni mahdotonta. Caryllilla on pinttyneet ennakkoluulot,
ja hän näyttää jo tullessaan olleen valmistautunut tekemään kaikki
mahdollisimman vaikeaksi. Myöntymysten pitää olla kahdenpuolisia.
Jos minun on mukauduttava, on hänenkin. Ja lievästi sanoen, ei hänen
tämänpäiväinen esiintymisensä juuri ollut sovinnollinen.»

Diana huokasi. »Tiedän sen», myönsi hän murheellisesti. »Hän näyttää
koko ajan olevan puolustuskannalla. Hän ei vähääkään auta, ei tarjoa
pienintäkään tilaisuutta. Tuntuu samanlaiselta kuin koettaisi tunkeutua
kiviseinään, ja voi, Ahmed, minä _tahdon_ päästä sisälle. Minä
_tahdon_ opettaa hänet rakastamaan itseäni. Minuun koski, kun minun
oli päästettävä hänet luotani, et edes sinä tiedä, kuinka raskasta se
minusta oli —» Hän keskeytti puheensa, purskahtaen nyyhkyttämään.

Sheikin oma katse oli himmeä, kun hän hellästi silitti kumaraista
päätä. »Enkö?» mutisi hän hymyilevien huuliensa värähtäessä. »Diane,
olen tiennyt sen koko ajan. Mutta siitä puhuminen ei olisi tehnyt
sitä keveämmäksi. Se oli kovaa minullekin. Mutta niin täytyi olla,
ja lopputulos oli välttämätön. Aavistin, että lähettäessämme hänet
otaksuttavasti erosimme hänestä iäksi. Mutta mitä muuta olisi voinut
tehdä? Hänen oli mentävä.»

Vähän aikaa Diana virui hiljaa, koettaen hillitä mielenliikutustansa,
jonka hän oli päästänyt valloilleen, ja pakottaen takaisin kyyneleet,
joita yhä uhkasi tippua. Ikäänkuin jonkun äkillisen mielijohteen
kannustamana hän sitten liikahti miehen sylissä ja nousi istumaan,
pyyhkäisi tuuheat hiukset otsaltaan ja katsoi Ahmediin kosteissa
silmissään pelokkaan rukoileva ilme. »Jos hänelle vain voitaisiin
kertoa», sopersi hän sormiensa hermostuneesti hypistellessä toisen
burnusin poimuja. Mutta hän näki epäyksen Ahmedin kasvoista, ennenkuin
ehti puhuakaan. Pudistaen kielteisesti päätänsä nousi mies pystyyn,
hellästi työntäen hänet luotansa.

»Mahdotonta, Diane», sanoi hän — ja vaimo tunsi hänen äänensä
lopullisen jyrkän korostuksen — »et sinä enkä minä voi kertoa sitä
hänelle.»

Monta vuotta sitten oli Diana oppinut tietämään, kuinka turhaa väittely
oli eikä niin ollen enää yrittänytkään taivuttaa sheikkiä, vaan pysyi
ääneti katsellessaan, kun mies poistui huoneesta. Mutta hänen ilmeensä
olivat yhäti huolestuneet, ja Ahmedin jälkeen sulkeutuneet raskaat
verhot olivat aikoja sitten lakanneet huojumasta, ennenkuin hän
taaskin väsyneesti huoaten kääntyi ja palasi pukeutumispöydän ääreen
täydentämään valmistuksiansa päivällistä varten.

He eivät voineet kertoa hänelle — eivät, mutta Raoul voi.

Mutta sittenkin, miten voi häneltä sitä pyytää?

Eikä varsin kaukana hänestä, yhdessä niistä ylellisistä
vierasteltoista, jotka oli pystytetty sheikin oman teltan rauhalliselle
aavikkopuolelle, syrjään pääleirin humusta, istui samalla hetkellä
heidän poikansa jörönä odottaen Saint Hubertia.

Hän oli jo pukeutunut päivällistä varten ja oli äsken lähettänyt pois
palvelijansa. Williamsin innosta hehkuvat kasvot, hänen peittelemätön
riemunsa siitä, että hän vihdoinkin oli keskellä »tosielämää», kuten
hän haltioissansa sitä nimitti, olivat juuri tällä hetkellä enemmän
kuin Caryll oikein sieti. Hän ei itse missään nimessä tuntenut
samanlaista riemua.

Alusta loppuun saakka oli se päivä ollut epäonnistunut.

Jo edellisenä iltana ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän oli
tuntenut, että tilanne oli jännittynyt, ja tiesi syyn olevan
yksinomaan itsessään. Ja jos niin oli, niin mitä hän sille mahtoi,
mietti hän äkeissänsä. Mitä muuta oli häneltä odotettu? Oliko mitään
syytä olettaa, että hän näyttäisi olevansa riemuissaan kohdattuansa
vanhempansa, jotka olivat hänelle oudot, joiden entisen käytöksen
hän empimättä tuomitsi, joiden elintapoja hän paheksui! Oliko tämä
hänen olemassaolonsa myöhäinen huomaaminen riittävä korvaus siitä,
että häntä oli vuosikausia hyljeksitty? Oliko hänen annettava
anteeksi se, että hänen vanhempainsa vierominen oli synkistänyt hänen
hellästi rakastamansa vanhuksen elämää, jonka sammuttua hän tunsi
jääneensä yksin maailmaan? Oliko hänen ilman muuta syrjäytettävä omat
ennakkoluulonsa?

Hetkellinen ja tyyten käsittämätön halu, että isä häntä kiittäisi,
ja äkillinen mielenliikutuksen aalto, joka oli hänet vallannut, kun
äidin kädet olivat ensi kerran kiertyneet hänen ympärillensä ja äidin
pehmeät, hellät huulet olivat koskettaneet hänen huuliansa, olivat
menneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin, antaen jälleen tilaa vanhalle
katkeran vihamielisyyden tunteelle, ja hän oli sulkeutunut entistä
tarkemmin itseensä kylmän eristäytyvänä, harvasanaisena ja jäykkänä.

Eilenillalla, päivällisen ja senjälkeisten tuntien aikana oli hän
selvästi tuntenut, kuinka erillänsä hän oli ja kuinka hämillänsä kaikki
olivat, mikä oli lisännyt hänen ujosteluansa ja tehnyt hänet melkein
ihan äänettömäksi.

Vaikka toiset olivatkin koettaneet saada häntä mukaan yleiseen
keskusteluun, oli hän tuntenut olevansa viides pyörä vaunuissa.
Ja yhteistä keskustelunaihetta oli ollut vaikea löytää. Pahasti
harmistuneena hän ei ollut voinut puhua lämpimästi rakastamastansa
englantilaisesta kodista, eikä hän tahtonut puhua Algeriasta. Ja
koko ajan oli hän tuntenut läpitunkevat silmät, jotka tuntuivat aina
olevan suunnatut häneen, sielullisesti leikkelevän häntä. Niiden
herkeämättä häntä tarkkaillessa hän oli punehtunut ja liikahdellut,
kunnes kuumentavan vaivaava tunne oli muuttunut kiukkuiseksi, melkein
sietämättömäksi harmiksi. Hän tajusi herkästi, ettei hän kyennyt
salaamaan omia tunteitaan, ja sheikin tyynet, kiihkottomat piirteet
ärsyttivät häntä järjettömään raivoon. Ja hänellä oli vaistomainen
tunne, että toisen tyyni kiihkottomuus oli vain verho, että se piilotti
peloittavia voimia, joita piti kurissa rautainen tahto. Mitä piili
tuon sävyisän kohteliaan ulkokuoren alla? Mitä oli noiden ankarien,
tutkimattomien kasvojen takana?

Neljäkolmatta tuntia sitten hän oli kysynyt itseltänsä sitä. Nyt hän
sen tiesi tai luuli tietävänsä. Ja se tieto pani hänet aprikoimaan,
millaiset suhteet hänellä tulisi vastaisuudessa olemaan tämän ranskaa
puhuvan, barbaarinnäköisen isän kanssa, jonka hänestä näytti erottavan
niin laaja ja ylipääsemätön kuilu.

Miten voisi heidän välillensä koskaan syntyä ymmärtämyksen pohjaa, kun
he olivat niin perin vastakkaiset, kun heillä ei ollut ainoatakaan
yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä pyrkimystä?

Eilinen ilta oli tehnyt sen seikan ihan selväksi. Eikä hän ollut tänään
nähnyt mitään sellaista, mikä olisi kallistanut häntä muuttamaan
mielipidettään. Päinvastoin hän oli nähnyt sellaista, mikä oli
nostattanut hänen sisunsa miltei hillittömään vimmaan ja mikä oli
lujittanut hänen vihaansa ja vastahakoisuuttansa.

Aamu oli alkanut onnettomasti. Noustuansa hyvin varhain makuulta
hän oli lähtenyt kävelemään leirissä ja joutunut harhaillessansa
eristetylle kohdalle, jossa jaettiin oikeutta itämaalaisten
perinpohjaiseen ja ankaraan tapaan. Hän ei luonnollisestikaan tiennyt,
mistä rikoksesta tai kunnottomasta teosta kovaonninen poloinen sai
maksaa niin kalliin hinnan, mutta rangaistus, jonka todistajaksi hän
oli tahtomattaan joutunut, oli karkoittanut hänet takaisin telttaan
ellottavan inhon ja kauhun vallassa.

Kenenkään näkemättä hän oli pujahtanut tiehensä, vieden mukanansa
muiston tuikeasta, tunnottomasta olennosta, joka oli katsellut näkyä
värähtämättä, samalla kun kylmä hiki valui pitkin hänen, Caryllin,
kasvoja.

Sellainen siis oli hänen isänsä — kun naamari otettiin pois.

Raakalainen — julma, säälimätön despootti, joka ei ainoastaan suvainnut
sellaisia häpeällisiä tekoja, vaan lisäksi oli itse niistä vastuussa!

Tällainen siis oli mies oikeassa karvassaan — se mies, jota Saint
Hubert ihaili, se mies, jota hänen äitinsä rakasti! Hyvä Jumala
taivaassa, miten se oli mahdollista? Ja ennen kaikkea, hänen äitinsä
— hänen lempeäsilmäinen, lempeä-ääninen äitinsä — kuinka saattoi hän
kaiken tämän tietäen enää vähääkään pitää moisesta raakalaisesta? Oliko
hänen viettämänsä villi elämä syynä tähän näennäiseen tunnottomuuteen?
Aavikon ilmako teki ihmiset niin välinpitämättömiksi kärsimyksiin
nähden?

Kun he myöhemmin olivat kohdanneet toisensa, oli hän silmäillyt
äitiänsä tarkoin, mutta ei ollut huomannut mitään, minkä nojalla olisi
saattanut olettaa äidin tietäneen mitään aamullisesta tapahtumasta.

Eikö hän tiennyt siitä mitään vai oliko hän tahallansa näkemättä
tapausta, johon aika oli hänet totuttanut? Mutta tiesipä hän tai
oli tietämättä, yksi seikka oli eittämättömän selvä: hän palvoi
sitä miestä, joka suvaitsi tällaista raakuutta, ja oli onnellinen
ympäristössä, joka hänen pojastansa oli sanomattoman kammottava.
Caryllista oli varhaisen aamun välikohtaus antanut värityksen sen
päivän kaikille seuraaville tapahtumille. Hänessä oli herännyt inho
kaikkea hänen ympärillänsä olevaa ja tapahtuvaa kohtaan. Nyt hänestä
tuntui, että hänellä oli oikeutettu syy siihen järjettömään vihaan,
jota hän oli aina tuntenut isäänsä vastaan.

Ja samoin kuin johtajat näyttivät miehetkin olevan saman tunnottoman
välinpitämättömyyden hapattamat. Liikkuessansa päivän kuluessa sheikin
ja Saint Hubertin seurassa leirissä ei hän ollut nähnyt merkkiäkään
siitä, että olisi harmiteltu tai edes muistettu tapausta, joka oli
tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Se näytti haihtuneen
kaikkien niiden mielestä, joita se koski. Se oli siis mitätön asia
näistä raakalaisista, joita hallitsi yhtä villi ja yhtä raaka mies kuin
he itse olivat!

Myöskin erinomaisten hevosten hänelle tuottama nautinto, joka muutoin
olisi ollut sekoittamattoman ilon lähde, häiriytyi, kun hän näki
varsaa taltutettavan hänen mielestänsä epäinhimillisen julmalla
tavalla. Mielessänsä arvostellen ja tuomiten hän oli joka tunti käynyt
vaiteliaammaksi ja jäykemmän luotaantyöntäväksi.

Koko hänen tunteellinen olemuksensa oli kuohuksissa, ja hän oli
mahdollisimman aikaisin vetäytynyt oman telttansa suojaan äreästi
hautomaan kaikkea ja suurentelemaan kaiken sellaisen merkitystä,
joka tuntui käyvän vastoin hänen omaa ajatussuuntaansa. Hän oli
siirtynyt kiihkeästä harmista raivoiseen kiukkuun ja sitten
äärimmäiseen haluttomuuteen, ennenkuin Saint Hubert tuli hänen
seuraansa. Vilkaistuaan hänen punehtuneihin, jöröihin kasvoihinsa
tajusi lämminsydäminen ranskalainen, että heidän oli avomielisen
luottavasti puheltava keskenänsä, ennenkuin tulisi aika liittyä perheen
piiriin. Hän oli kokeneena miehenä koko päivän ollut selvillä Caryllin
mielentilasta ja oli tullessaan valmistautunut puhumaan vilpittömästi,
olivatpa seuraukset mitkä tahansa.

Koska hän saattoi nähdä asian molemmilta puolin ja hänen myötätuntonsa
oli tasan jakautunut, tahtoi hän sitäkin innokkaammin lausua
varoittavan sanan, jonka hän niin selvästi oivalsi tarpeelliseksi.

»Mikä sinua vaivaa, Caryll?» virkkoi hän, istuutuen tuolille ja kävi
käsiksi asian ytimeen luonteenomaisen suoraan tapaansa. »Sinun ei
lainkaan tarvitse kertoa minulle, ettei kaikki nyt luonnistu hyvin,
sillä olen itse nähnyt sen pitkin päivää. En halua sekaantua asioihisi
kuten sananlaskun hupsu, ja taivas tietää, etten tahdo tuppautua
uskotuksesi, mutta olen valmis kuuntelemaan, jos sinua haluttaa puhua.
Olemme aina olleet avoimia toisillemme. Ole avoin minulle nytkin! Mikä
sinua erikoisesti kiusaa?»

Caryllin riutuneet silmät suuntautuivat häneen hetkiseksi.
»_Erikoisesti_ kiusaa?» kertasi hän. »Hyvä Jumala, minua kiusaa
_kaikki!_ Kaikki on niin perin törkeätä, niin perin, niin kirotun
törkeätä.»

Se oli vain hänen ensimmäisen Tuggurtissa sattuneen mielenpurkauksensa
kaikua, ja Saint Hubert kohautti olkapäitänsä hieman maltittomasti.
»Puhut kovin ylimalkaisesti», huomautti hän vikkelästi. »Sinun on
oltava selväsanaisempi, jos lainkaan mielit minun auttavan sinua.
Tiedän sinun inhoavan tätä maata ja tullessasi valmistuneen olemaan
kaikkeen tyytymätön. Mutta koska kerran olet täällä, niin etkö
voi syrjäyttää ennakkoluulojasi toistaiseksi ja koettaa sopeutua?
Myönnän kyllä, että tilanne on vaikea. Mutta jollet suvaitse mitään,
mitä näet — ja näytät suvaitsemattomuutesi — et sillä suinkaan tee
sitä helpommaksi. En tahdo saarnata, Caryll, mutta usko minua, että
teet erehdyksen, sellaisen erehdyksen, jota kadut koko elämäsi.
Ajattele, mitä tulosi merkitsee omaisillesi! Koeta tarkastaa sitä
heidän kannaltansa! Älä viero sitä hellyyttä, jota he ovat valmiit
osoittamaan sinulle! Nurjat olosuhteet pakottivat heidät luopumaan
sinusta sinun ollessasi lapsi — äläkä unohda, että sinut lähetettiin
Englantiin oman onnesi tähden eikä heidän hyväkseen! Sellainen uhraus
vaatii totisesti huomaavaisuutta sen henkilön taholta, joka siitä on
hyötynyt. Koeta korvata heille se uhraus! Koeta mennä heitä vastaan
puolitiehen, kuten he ovat tulleet sinua vastaan! Ja mitä muuta he
oikeastaan olisivatkaan voineet tehdä kuin ovat jo tehneet? Sinun ei
sovi moittia vastaanottoasi. Äitisi riemu sinun tulosi johdosta on
liian silmäänpistävä kaivatakseen selityksiä, ja isäsi —»

Caryll pyörähti rajusti ympäri, ja hänen silmänsä leimusivat.

»Älä puhu hänestä!» kivahti hän. »_Minun isäni_ — hyvä Jumala, kun
ajattelen, mitä näin tänä aamuna —» Ja ikäänkuin sanat olisivat väkisin
purkautuneet hänen huuliltansa, esitti hän varhain aamulla sattuneen
tapauksen hätäisin, katkonaisin lausein. »Häntä pieksettiin kuin
koiraa», ähkyi hän lopuksi äänensä väristessä voimakkaasta kammosta,
»ja hän oli veressä — yltyleensä veressä —» Hän katkaisi lauseensa
vavahtaen ja painoi kasvonsa käsiinsä.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hänen
raskas hengityksensä. Ja pyöritellen hyppysissänsä sytyttämättä
jäänyttä savuketta katseli Saint Hubert häntä tuntien sääliä, johon
sekaantui neuvottomuutta, ja koettaen keksiä sanontatapaa, joka ei
loukkaisi eikä myöskään tuntuisi tuomitsevalta. Milloinkaan ei hänen
asemansa ollut tuntunut niin vaikealta, ei milloinkaan ollut niin
paljon näyttänyt riippuvan hänen sanojensa valinnasta. Ensimmäisen
kerran suojatun, nuoren elämänsä aikana oli Caryll joutunut läheltä
näkemään sitä tylyä välttämättömyyttä, joka ehdottomasti liittyi
sivistysmaailman ulkopuolella asuvan levottoman yhdyskunnan
hallitsemiseen, nähnyt, miten oikeutta suoralta kädeltä jaettiin
maassa, jossa rangaistus seuraa nopeasti ja väkivaltaa voidaan
vastustaa vain väkivallalla; ensimmäisen kerran hän oli joutunut
kosketuksiin luonnollisen lain kanssa, ikivanhan lain, joka vieläkin
vaatii silmän silmästä ja hengen hengestä.

Hänet oli karkeasti herätetty näkemään elämästä sellainen puoli, josta
hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, ja Saint Hubert
tajusi, kuinka ankarasti sen oli täytynyt loukata hänen tavattoman
tunteellista ja turhantarkkaa mieltään.

Otsa rypyssä ja huolekkaiden aatoksien vallassa kreivi nojautui
eteenpäin tuolissaan ja mietti sopivia sanoja selittääksensä
menettelyä, jonka hän tiesi ehdottoman tarpeelliseksi ja
välttämättömäksi heitä ympäröivissä oloissa, sanoja, jotka auttaisivat
Caryllia paremmin ymmärtämään niitä oloja.

Savuke oli särkynyt siekaleiksi hänen hermostuneissa sormissaan,
ennenkuin hän puhkesi puhumaan.

»Olen hyvilläni, että kerroit siitä minulle», alkoi hän vihdoin.
»Sen nojalla saatan ymmärtää sen, mikä on koko päivän ollut minusta
selittämätöntä. On — ikävää, että sinä näit sellaista», jatkoi hän
hitaasti, huolellisesti punniten jokaista sanaansa, »ennenkuin olet
ehtinyt oppia laajemmin ymmärtämään niitä olosuhteita, jotka tekevät
tällaiset kiusalliset tapahtumat välttämättömiksi. Sellaisenaan sen
täytyy näyttää sinusta barbaariselta ja hirveältä. Mutta sinä näit
vain rangaistuksen, sinun on mahdoton tietää, mistä se aiheutui. Tämä
on alkeellinen maa, _mon ami_, jossa intohimot lainehtivat rajusti ja
vallattomuus rehoittaa; ja on erinäisiä rikkomuksia, jotka vaativat
ankaria, pikaisia toimenpiteitä, jos mieli lainkaan säilyttää kuria.
Ja muista, että täällä olemme sovinnaisuuksien ulkopuolella ja
etteivät tänne ulotu lait, jotka ohjaavat sovinnaisia yhteiskuntia.
Täällä hallitsee vain voimakas käsi. Tasapuolisuutta ja oikeutta on
selitettävä eri luokkiin kuuluvien yhteiskuntien tarpeitten mukaan, ja
isäsi jakama oikeus on sellaista oikeutta; jonka hänen hallitsemansa
kansa tunnustaa oikeaksi ja jota se ymmärtää.

»Olosuhteet ovat tehneet hänet siksi, mikä hän on, ja välttämättömyys
pakottaa häntä noudattamaan menettelytapoja, joita on aina noudatettu
ja joita edelleenkin noudatetaan, kunnes sivistys lakaisee pois vanhat
tavat ja avaa tien nykyaikaiselle ajattelulle ja edistykselle — jos
se en edistystä», lisäsi hän huoaten. Ja äkkiä hän oikaisihe pystyyn
istumaan ja nykäisi liivejänsä suoriksi, tehden nopean, maltittoman
liikkeen. »Nykyajan huuto — edistystä ja kasvatusta alkuasukkaille!
Mitä hyvää on niistä heille koitunut?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä
hyvää he ovat tähän mennessä saaneet niin sanotusta sivistyksestä?
Heiltä on riistetty se maa, joka aikoinaan oli heidän omansa, heitä
on verotettu sellaisiin tarkoituksiin, joita ilman heidän on parempi
olla, riistetty sitä varten, että rahaa virtaisi niiden ihmisten
taskuihin, jotka käyttävät heitä omien pyrkimystensä edistämiseksi! Ota
esimerkiksi Algeria...» Mutta lausuttuansa ne sanat hän äkkiä hillitsi
itseänsä, ja hänen äänensä sai jälleen tavallisen tyynen korostuksensa.
»Olen pahoillani, Caryll», valitti hän, katsahtaen kumppaniinsa
anteeksipyytävästi, »tarkoitukseni ei ollut tyrkyttää taantumuksellisia
mielipiteitäni sinulle, ja pelkäänpä poikenneeni aika kauaksi
pääasiasta. Mutta palatkaamme sinun pulmaasi. Tiedän, että kaikki on
sinusta outoa, mutta en halua sinun heti alussa saavan päähäsi vääriä
käsityksiä. Sinä et voi hyväksyä isäsi oikeudenkäyttömenetelmiä —
no hyvä. Mutta muista, että ne ovat ainoat menettelytavat, joita
täkäläiset ihmiset ymmärtävät. Hän tekee sen, mitä tekee — koska
hänen täytyy. Hänen on pidettävä yllä järjestystä, ja hän noudattaa
tunnustettuja ohjeita. Jos hän olisi sellainen täydellinen despootti,
jollaiseksi sinä häntä luulet, ei hän olisi elänyt tähän saakka
hallitaksensa ben Hassanin heimoa. Hänen väkensä pelkää häntä, mutta
myöskin rakastaa häntä niinkuin vain harvoja päälliköitä rakastetaan.
Näitkö tänään leirissä minkäänlaisia tyytymättömyyden merkkejä? Et.
No, eikö se todista sanojani oikeiksi? Jos hänen kansansa rakastaa
häntä, niin minkä tähden et sinä voi sitä tehdä? Usko minua, Caryll,
hän on luottamuksesi ja kunnioituksesi arvoinen. Kuinka hän muutoin
olisi voinut säilyttää äitisi rakkauden näin monta vuotta — ja näethän
itsekin, että äitisi palvoo hänen polkemaansa maata — kuinka hän
muutoin olisi voinut säilyttää myöskin minun halvan kiintymykseni?
Miten voisit sinä ainoastaan neljänkolmatta tunnin kuluttua tuntea
hänet niin paljoa paremmin kuin me tunnemme? Miten voisit tuomita häntä
niin vähäisen tuntemuksen perusteella? Ilmaisit Tuggurtissa minulle
vihaavasi häntä ja mainitsit vihasi syyn. Entäpä jos minä osoitan
sinulle, että tämä koko elämäsi ajan hautomasi viha on perusteeton?
Jos osoitan sinulle, että tuomitessasi häntä riittämättömillä
perusteilla olet tehnyt hänelle katkeraa vääryyttä, ollut hänelle
hyvin kohtuuton...» Saint Hubert katkaisi puheensa jyrkästi. Hetken
innostuksessa, hartaasti halutessansa saattaa isän ja pojan yhteen hän
oli sanonut enemmän kuin oli aikonut, oli ollut vähällä ennenaikaisesti
kertoa tarinan, joka, niin hän oli päättänyt, oli ennemmin tai
myöhemmin kerrottava.

Mutta nyt ei ollut aikaa kajota siihen tarinaan, ja hän katui jo
huuliltaan luiskahtaneita harkitsemattomia sanoja.

Jupisten jotakin myöhäisestä hetkestä hän liikahti noustakseen. Mutta
hänen käsivarrelleen laskettu käsi pidätti häntä. »Mitä tarkoitat, setä
Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»

Hitaasti Saint Hubert käänsi päätänsä. Hänen vastassansa olivat oudon
kalpeat kasvot, ja niistä tuijottivat häneen hyvin Dianan silmien
kaltaiset silmät uteliaan tutkivasti, samalla kertaa epäilevinä ja
pelokkaina.

Mielessänsä hän kiroili ajattelemattomuuttansa, mutta hänen empiessään
puristuivat Caryllin sormet tiukemmin hänen ranteensa ympärille.

»Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»

Sanojen koneellinen toistaminen ja käheästä, nuorekkaasta äänestä
soinnahtava jännittynyt levottomuus saivat Saint Hubertin kiihkeästi
toivomaan, että jonkun toisen kuin hänen olisi täytynyt avata Caryllin
silmät näkemään totuutta ja aiheuttaa hänelle se tuska, jonka täytyisi
olla haaveen särkymisen seurauksena.

Ja vaikka Caryll tietäisikin, kykenisikö hän täysin ymmärtämään? Hänen
pienen espanjalaisen isoäitinsä traagillinen tarina ei saattaisi
olla liikuttamatta häntä. Mutta osaisiko hän, joka oli ytimiänsä
myöten englantilainen, käsittää sheikin sieluntuskaa, kun hän oli
saanut tietää, että hän oli muukalainen synnyinmaassansa ja ettei hän
ollutkaan sen vanhan arabialaisen päällikön oikea poika, jota hän
miehuusikäänsä saakka oli pitänyt isänänsä? Nämä epäilykset risteilivät
Saint Hubertin päässä, kun hän irroittautui toisen otteesta, nousi
pystyyn ja laski lempeästi kätensä nuoremman miehen olkapäille.

»En voi nyt kertoa sinulle, mitä tarkoitin», sanoi hän, »en aikonut
puhua siitä sinulle tänä iltana. Sinun on odotettava ja luotettava
minuun. Se on pitkä tarina — ja vanha — tarina, jonka kertominen,
sen Jumala tietää, ei ole helppo, mutta jotta isäsi saisi oikeutta,
on sinun se kuultava. Ei ole sinun syysi, että olet tuominnut häntä
väärin, sinä olet saanut kasvaa väärän vaikutelman vallassa, ja hän
itse on liian ritarillinen oikaistaksensa sen. Sen, mitä hän ei tahdo
ilmaista, on minun ilmaistava. Sinun suhtautumisesi ei myönnä minulle
muuta vaihtoehtoa. Mutta sinun on maltettava odottaa sitä kertomusta.
Siihen mennessä, Caryll, pyydän sinua oman itsesi tähden alkamaan
uudelleen toisella tavoin. Älä anna ennakkoluulojen johtaa harhaan
luontaista tervettä järkeäsi! Koeta tänään suhtautua häneen avoimesti!
Koeta muistaa, että on muitakin näkökantoja kuin sinun omasi!» Hän
vartosi vielä hetkisen, silmäillen päättäväisiä, poispäin käännettyjä
kasvoja, sitten hänen kätensä putosivat kupeille ja hän siirtyi hiljaa
ovelle.

Caryll seurasi häntä hyvin verkkaisesti eikä virkkanut mitään,
ennenkuin he seisoivat teltan ulkopuolella kalpeassa kuutamossa.

»Minä koetan», lupasi hän synkästi, »mutta sinä pyydät minulta aika
paljon, setä Raoul. Ja sinä viittasit johonkin — johonkin, mikä kosii
perhettämme aina verhonnutta salaperäistä ongelmaa. Jos sinun on siitä
minulle kerrottava, niin paljoa mieluummin kuulisin siitä nyt. Minä
vihaan kaikkea salaperäistä. Mutta jos se jollakin tavoin kohdistuu
vanhukseen» — hänen äänensä nousi kiihkoisesti — »niin varoitan
sinua...»

»Ei nyt», keskeytti Saint Hubert, »luovutaan siitä täksi illaksi,
_mon cher_. Olin hupsu puhuessani niin paljon kuin puhuin, en aikonut
hiiskua siitä näin aikaisin. Olisin mieluummin tahtonut varrota siihen
saakka, kunnes tuntisit isääsi paremmin. Sinun on uskottava, että
kerron kaikki oikealla hetkellä. Siihen saakka unohda se — ja anna
anteeksi, että saarnasin sinulle.»

Caryllin jupisema vastaus oli epäselvä ja ääneti he astelivat löyhällä
maaperällä, kumpikin tietoisina uudesta jännityksen tunteesta, joka
tuntui nousseen heidän väliinsä, kummankin aprikoidessa, mitähän toisen
mielessä liikkui.

Heidän saavuttuansa likelle päällikön isoa telttaa seisahtui Saint
Hubert, huudahti äkkiä ja osoitti väkijoukkoa, joka oli kokoontunut
vähän matikan päähän leirin vastaiselle laidalle heimon jäsenten
telttojen taakse. Kuutamossa näyttivät liikkuvat, epätäydellisesti
piirtyvät hahmot haaveellisilta ja luonnottomilta, ja kului muutamia
minuutteja, ennenkuin hän lyhytnäköisesti tähystettyänsä erotti
muiden huomion esineenä olevan kameli- ja ratsastajaryhmän, jonka
ympärillä kerääntyneet arabialaiset tungeksivat. »Näyttää tulevalta
tai lähtevältä karavaanilta», virkkoi hän vihdoin. »Miltä se sinusta
näyttää, Caryll? Sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun. Mitä siellä
lieneekin, tavattoman hiljaista siellä on.»

Mutisten: »Taivaalle kiitos pienistä armonosoituksista!» joita sanoja
kreivi tuskin kuuli, Caryll katsahti osoitettuun suuntaan.

»Lähdössä, luulisin», vastasi hän välinpitämättömästi. »Joka
tapauksessa ne liikkuvat poispäin.»

Se, että hän oli ihan välinpitämätön eikä lainkaan utelias, vaikka
kysymyksessä olikin jonkunlainen merkkitapaus aavikolla, nostatti
heikon hymyn Saint Hubertin huulille, mutta kreivi ei virkkanut mitään.

»Otaksuttavasti ohikulkijoita ottamassa vettä», huomautti hän
enemmän itsekseen kuin kumppanilleen kääntyessänsä poispäin. Heidän
saapuessansa isoon telttaan oli päivällinen odottamassa, mutta
Diana ei ollut vielä tullut ja sheikki oli syventynyt hoitamaan
kirjeenvaihtoansa huoneen kaukaiseen soppeen sijoitetun pienen
kirjoituspöydän ääressä.

Heidän astuessansa sisään hän vilkaisi ovelle päin ja viittasi Saint
Hubertia luokseen.

Ja jäätyään omiin hoteisiinsa Caryll istuutui syrjäiselle tuolille,
ja hänen luoksensa tuli koira, joka oli kiintynyt häneen heti hänen
leiriin tultuansa. Intohimoisena eläinten ystävänä hän vastasi
eläimen ystävällisiin lähentelyihin ja hyväili polvillansa lepäävää
sileätä päätä, samalla tutkivasti silmäillen sen miehen kasvoja, jota
Saint Hubert oli niin pontevasti puolustanut. Ne olivat harvinaisen
päättäväisen näköiset kasvot, niistä huokui päämääräntietoa ja voimaa,
ne vetivät puoleensa, mutta kuitenkin panivat tarkkailijan ymmälle,
koska ne olivat niin tutkimattomat.

Ja nyt niitä katsellessaan oli Caryll ymmällä. Muutamien lyhyiden
tuntien aikana hän oli nähnyt niiden ilmeiden muuttuvan äärimmäisen
tylyistä äärimmäisen lempeiksi, ja hämmentyneenä hän aprikoi,
minkälainen oikeastaan oli luonteeltansa tuo isä, josta hän tiesi
niin vähän, josta hän saisi tietää enemmän »oikealla hetkellä». Hänen
muistellessaan Saint Hubertin lupaamia paljastuksia kävi kylmiä
pelonväristyksiä hänen ruumiinsa läpi. Kirkastaisiko vai synkistäisi
se tarina — se vanha tarina, joka hänen oli kuultava — sitä tummaa
varjoa, joka hänen lapsuudestansa saakka oli väikkynyt hänen yllään?
Murskaisiko sen tunteminen kaiken lapsuusaikaisen uskon, kaikki ne
ihanteet, joihin hän oli kiinnittänyt luottamuksensa? Hän punastui
kovasti ja sadatteli itseänsä. Miten saattaisi sellainen olla
lainkaan mahdollista? Jo sekin, että se ajatus oli johtunut hänen
mieleensä, tuntui uskottomuudelta, rakastetun vainajan muiston rumalta
herjaukselta. Mutta jotakin täytyi siinä sittenkin olla; muutoin ei
Saint Hubert olisi puhunut sillä tavoin.

Hänen itsevarmuutensa tuntui yht'äkkiä häviävän. Tuntui siltä kuin
olisi luja pohja, jolla hän oli niin monta vuotta seisonut, äkkiä
pettänyt hänen allansa ja hän olisi jäänyt tuijottamaan epäilyksen ja
epävarmuuden ammottavaan kuiluun.

Mihin tämä kaikki veisi? Mitkä pulmat ja millaiset pettymykset vielä
odottaisivat häntä tässä maassa, joka tuntui riistäneen häneltä koko
mielenrauhan? Muuttuisiko elämä enää koskaan entiselleen? Hän torjui
luotaan sen ajatuksen melkein peloissaan.

Mutta hänen katseensa viipyi vielä isän kasvoissa. Ja taaskin häntä
vaivasi sama ajatus, joka oli väikkynyt hänen mielessään edellisestä
iltapäivästä saakka, nimittäin että hän oli nähnyt jonkun tuntemattoman
samannäköisen henkilön. Yhdennäköisyys oli erehdyttävä, vaikka ei
tuntunutkaan täydelliseltä, mutta kuitenkin siksi silmäänpistävältä,
että hän pinnisti aivojansa turhaan koettaessaan muistaa, missä hän oli
nähnyt samanlaiset kasvot.

Oliko se tapahtunut Algeriassa vaiko kotosalla, oliko hän nähnyt ne
kasvot äskettäin vaiko vuosikausia sitten?

Se kysymys oli vielä ratkaisematta, kun hän näki molempien miesten
nousevan, ja sysättyänsä koiran syrjään hän kääntyi äitiänsä vastaan.

Kaikki kyynelten jäljet olivat kadonneet Dianan kasvoilta, ja
hymyilevänä ja hillittynä hän seisoi hetkisen, tarjoten kauniin näyn
miellyttävässä, ruumiinmukaisessa, valkeassa puvussaan hopealla
kirjailtujen, mustien verhojen muodostamaa tummaa taustaa vasten.

Sitten hän teki pienen teennäisen katumuksen eleen ja astui eteenpäin.

»Oletteko kaikki nääntymäisillänne nälkään?» sanoi hän hilpeästi. »Olen
myöhästynyt liian paljon edes pyytääkseni anteeksi, joten en enää
hiisku siitä mitään. Mutta minua puistattaa, kun ajattelen, millaista
liemi on.»

»Kiehuvaa otaksuttavasti.»

»Mainiota, kuten se aina on.»

Sheikki ja Saint Hubert puhuivat yhtä aikaa, ja kun edellinen meni
ovelle taputtamaan käsiänsä kutsuakseen palvelijoita, istuutui
jälkimäinen emännän vierelle ja kääntyi hänen puoleensa, hymyillen
tavalliseen miellyttävään tapaansa.

»En olisi huolissani liemestä, Diane. En usko minkään pystyvän
järkyttämään vanhan ystäväni Benalian mielen tasapainoa. Keskustelin
tänä aamuna hänen kanssansa pitkän tovin — ihmeellinen mies, ei näytä
lainkaan vanhentuvan. Hän kertoi hankkineensa uuden vaimon — vanha,
paatunut riiviö — ja keksineensä uuden kastikkeen cous-couseja varten.
Ja erikoisemmin tuntui häntä kiinnostavan kastike.»

»Se sopii», huomautti sheikki kuivakiskoisesti istuutuessansa
paikalleen. »Benalian vaimot ovat olemassa ainoastaan hänen
keitoksiensa maistamista varten. Jos he jäävät henkiin, saamme uuden
ruokalajin. Tavallisesti he sortuvat kuolemaan. Hartaasti toivon,
että viimeksi hankittu vaimo on maistanut uutta kastiketta, jos sitä
mielitään tarjota meille tänä iltana.»

Diana pudisti hänelle päätänsä moittivasti.

»Älä kuuntele häntä, Caryll!» kehoitti hän hymyillen. »Asia ei
todellisesti ole niin pahasti kuin kuulostaa, vaikka minun täytyy
myöntää, että vanhan kokkimme avioliittoasiat ovat enemmän tai vähemmän
sekavat. Enkä minä hyväksynyt cous-couseja, kun hän ehdotti niitä tänä
aamuna. Otaksuttavasti sait niistä kylliksesi tänne tullessasi, etkö
saanutkin.»

Tämä kysymys näytti suorastansa tekevän Caryllista huomion
keskipisteen, ja puna lehahti nopeasti hänen herkille poskillensa.

»Sehän on — opittu maku, eikö olekin?» änkytti hän jonkun verran
epävarmasti.

Saint Hubert silmäili hämmentynyttä poikaa pöydän ylitse ilkamoiden.

»Se on turhaa, Caryll», virkkoi hän nauraen. »Sinun on tunnustettava
suoraan, ettet ole kertaakaan tehnyt sitä koetta. Caryllin
suhtautuminen cous-couseihin», jatkoi hän, kääntyen muiden puoleen,
»muistuttaa kahta viehättävää amerikkalaista naista, jotka kohtasin
Biskrassa muutamia vuosia sitten. He olivat juuri palanneet sinne
tehtyänsä lyhyen retken aavikolle ja olivat pursuavan innoissansa
kaikesta — paitsi cous-cousista. Heidän muassaan ollut kokki oli
nähtävästi ollut hyvin ihastunut omaan kansallisruokaansa ja
säännöllisesti joka ilta tuonut sitä heille kukkuraisen maljakon. Ja
yhtä säännöllisesti olivat he joka ilta haudanneet annoksensa hiekkaan
teltan alle haluamatta loukata hänen tunteitansa jättämällä ruuan
koskematta. He kertoivat joka aamu leiriä purettaessa kärsineensä
sieluntuskia pelätessänsä, että kammottavat jätteet kaivettaisiin
maasta kokin syyttävien silmien näkyviin ja heidän arvonsa olisi
ikuisesti mennyttä.»

Kun päähuomio siten oli siirtynyt pois Caryllista, kykeni hän yhtymään
sitten seuranneeseen nauruun, ja keskustelun käydessä yleisemmäksi
muuttui hänen olonsa keveämmäksi, ja hän oli vähemmän jäykkä ja
itsetietoinen kuin kertaakaan tulonsa jälkeen.

Vieläkin pidättyvänä ja luonnostansa harvapuheisena hän ei paljoakaan
edistänyt toisten niin keveästi jatkamaa kerkeätä puhetulvaa, mutta
hänelle lausutut huomautukset eivät enää nostaneet punaa hänen
poskillensa, eikä hän änkyttänyt, ja hänen vastahakoisuutensa ja
jyrkkyytensä lieventyivät joka hetki.

Puhuttiin paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan,
ja hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja panna merkille
yksityiskohtia, joita hän omiin mietteisiinsä vaipuneena ei ollut ennen
välittänyt tarkkailla.

Yhä enemmän ihmetellen hän huomasi mielenkiintonsa ympäristöään kohtaan
yhä kasvavan. Vaikka teltan kalusto olikin barbaarinen ja näytti
hänestä oudolta, täytyi hänen myöntää, että kallisarvoinen sisustus
oli näöltänsä sopusointuinen ja järjestetty aistikkaasti. Ja tarkemmin
silmäillessänsä hän näki useita pikku piirteitä ja esineitä, jotka
olivat todistuksena naisen kädestä.

Kummallinen koti englantilaiselle naiselle — ja kummallinen nainen,
joka oli onnellinen ja tyytyväinen sellaisessa ympäristössä!

Hän vilkaisi äitiinsä salavihkaa. Varmistuttuansa siitä, ettei häntä
huomattu, hän sitten katsoi tarkemmin, katseli niin kauan, kunnes hänen
mielessänsä alkoi heikosti liikkua jotakin, mitä hän luuli pelkäksi
ihailuksi, mutta mikä nopeasti muuttui syvemmäksi, lämpöisemmäksi,
sydäntä oudosti sykähdyttäväksi tunteeksi.

Kuinka nuorelta äiti näyttikään — kuinka järjettömän nuorelta ollakseen
hänen äitinsä! Hänen oli vielä vaikea uskoa, että tuo nainen oli hänen
äitinsä. Hän oli kuvitellut äitiänsä niin toisenlaiseksi. Koskaan hän
ei ollut kuvitellut äitiänsä lähimainkaan tuollaiseksi, ei koskaan
luullut häntä niin kauniiksi — niin kauniiksi ja niin herttaiseksi.

Hänen äitinsä! Se käsite, joka ennen oli ollut pelkästään sanontatapa,
sai äkkiä uuden, ihanan merkityksen, joka aavistamatta nosti perin
häiritsevän möhkäleen hänen kaulaansa.

Uusi tunne kiskaisi hänet pyörteeseensä, ja hän koetti hillitä
sitä, säilyttää mielensä tasapainon, mutta ei kyennyt irroittamaan
katsettansa viehkeistä kasvoista, jotka nyt näyttivät tuhat kertaa
kauniimmilta ja armaammilta. Ja ikäänkuin hänen värähtämättömän
katseensa vaikutuksesta käänsi äiti päätänsä ja hymyili hänelle, ja
sekunnin ajan hän näki äitinsä kyynelsumun lävitse. Vimmastuneena
itseensä hän räpytti silmiänsä haihduttaaksensa kyyneleet, ja viisaana
ihmistuntijana ei Diana ainoallakaan merkillä osoittanut nähneensä
niitä. Vain hänen kätensä kosketti Caryllin kättä ikäänkuin vahingossa.

Ja äidin pehmeiden, lämpimien sormien nopea hipaisu värähdytti
Caryllia niin oudosti, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kokenut;
hän antautui vastustelematta luonnon äänen johdettavaksi, ja hänen
sydämessään heräsi äitiä kohtaan lämmin kiitollisuus ja rakkaus. Mutta
kovin huolissaan siitä, etteivät vain muutkin olisi nähneet hänen
heikkouttaan, hän vilkaisi vaivihkaa sheikkiin ja Saint Hubertiin ja
hengitti keveämmin nähdessään, että he olivat syventyneet keskusteluun
eivätkä olleet huomanneet mitään.

Helpotuksesta huoaten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja salli
ajatustensa lähteä uudelle ladulle, joka oli äsken avautunut.

Päivällinen oli melkein lopussa.

Hiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat olivat poistuneet, ja vain
Gaston oli jäänyt jälelle, tarjoillen kahvia, joka oli valmistettu
nuotiolla teltan ulkopuolella.

Keskustelu oli hetkiseksi katkennut.

Äänettömyyden lopetti sheikin ääni, herättäen Caryllin aatoksistaan,
joihin hän oli vaipunut.

»Menetkö pohjoiseen vaiko etelään lähtiessäsi luotamme, Raoul, vai
aiotko palata suoraan Ranskaan?»

Kului minuutti tai pari, ennenkuin Saint Hubert vastasi. Hänen
katseensa oli haaveksivasti suunnattu lautaseen, ja hän järjesteli
pientä kasaa taatelin sydämiä hopeisen hedelmäveitsensä kärjellä.

»En aio palata Ranskaan», sanoi hän vihdoin, »vaan lähteä Marokkoon.»

Hänen vastauksensa kuulosti omituisen arvelevalta, ja hänen äänessänsä
oli synkkyyden häive, minkä vuoksi sheikki nopeasti katsahti häneen.

»Onko sinulla joku määrätty tarkoitus?» tiedusti hän.

Saint Hubert katsoi häneen ja nyökkäsi. »On hyvin määrätty tarkoitus»,
sanoi hän tyynesti. »Aion mennä etsimään Réné de Chaillesin murhaajaa.»

Dianalta päässyt hiljainen ähkäisy hukkui sheikin syvä-ääniseen
huudahdukseen.

»De Chaillesin murhaajaa», kertasi hän epäilevästi. »_Bon Dieu_, luulin
sinun jo kokonaan lakanneen toivomasta löytäväsi hänet. Et ole puhunut
siitä vuosikausiin, ja vähintään kymmenen vuotta sitten julkaisi
hallitus tiedon hänen kuolemastaan.»

»Tiedän sen», vastasi Saint Hubert, »mutta omassa mielessäni en ole'
koskaan ihan varmasti uskonut, että se tieto hänen kuolemastaan oli
paikkansapitävä. En tahdo vihjata, että viranomaiset olivat millään
tavoin leväperäisiä tai etteivät he koettaneet kaikin käytettävissä
olevin keinoin saada häntä kiinni. Mutta minusta eivät esitetyt
todistukset olleet sitovia — eikä ruumista löydetty. Mieskohtaisesti on
minulla koko ajan ollut sellainen tunne, että hän on vielä elossa, että
hänet vielä kerran saadaan kiinni ja tuodaan vastaamaan tihutyöstään.
Sitä varten jatkoin omia tiedustelujani kauan sen jälkeen, kun hallitus
oli toivottomana lakannut etsimästä häntä. Minulla on ollut asiamiehiä
työskentelemässä kaikkialla Algeriassa. Mutta selvyyttä ei saatu,
ja olin alkanut aprikoida, kannattiko enää jatkaa, kun viime vuonna
sain eräitä tietoja, jotka kannustivat minua uudelleen yrittämään.
Muutamalta asiamieheltäni sain sanan, että se mies tai joku hyvin
hänennäköisensä oli nähty Marokossa — hän oli maurilainen, kuten
muistanet — vaikka arveltiin hänen taaskin olevan matkalla etelään.
Ne olivat luonnollisesti hyvin huonot jäljet, mutta jotakin varmaa
ne vihdoinkin olivat, ja minä päätin seurata niitä. Omituista kyllä
kääntyi de Chaillesin perheen lakimies samalla viikolla Pariisissa
puoleeni. Kuten tiedät, Ahmed, oli Réné de Chaillesilla murhenäytelmän
aikana lapsi, noin kahden vuoden ikäinen tytär. Kun hänet murhattiin,
katosivat lapsi ja äiti samalla kertaa kun murhaajakin. Heistä ei ole
senjälkeen kuultu mitään, ja heidän kohtalonsa on salaperäisyyden
verhossa. Mutta nyt on käynyt tarpeelliseksi saada selville, onko
lapsi elossa vaiko kuollut, sillä de Chaillesin suvussa sattuneiden
yllättävien kuolemantapausten johdosta hänestä on tullut melkoisen
omaisuuden ja laajojen tilusten perijätär. On muitakin tämän perinnön
tavoittelijoita, kaukaisia sukulaisia, jotka varsin luonnollisesti
koettavat turvata omat oikeutensa, mutta oikeusistuimet eivät hyväksy
heidän vaatimuksiansa, ennenkuin on saatu varma tieto siitä, että suvun
vanhempi, Rénén tyttären edustama haara on sammunut. Tällä hetkellä
asia on siis riidanalaisena. Minä jatkan sillä välin etsintääni kahta
tarkoitusta varten — saadakseni kiinni ystävä-parkani murhaajan ja
löytääkseni hänen lapsensa tai todistaakseni hänet kuolleeksi.»

Hänen tauottuaan puhumasta syntyi hetkiseksi äänettömyys.

Hänen sävynsä ja esiintymisensä miltei keveyttä hipovan tyyneyden
nojalla ei häntä olisi saattanut pitää hellittämättömänä verikostajana.
Ja hänen kolmesta kuulijastansa ainoastaan sheikki tunsi, kuinka
julmalle päämäärälle hän oli omistanut niin monta vuotta elämästään ja
kuinka rohkeasti ja päättävästi hän oli toimittanut tiedustelujaan.
Caryllista oli tämä tarina ja sen näyttämä uusi puoli miehestä, jonka
hän oli luullut tunteneensa perinpohjin, sellainen paljastus, että
hän jäi tuijottamaan silmät levällään ja suu hämmästyksestä auki
kykenemättä heti tajuamaan kuulemansa täyttä merkitystä, mutta selvästi
käsittäen, että se loi uutta valaistusta paljoon sellaiseen, mikä oli
tuntunut hänestä hämärältä heidän oleskellessansa Tuggurtissa.

Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Diana, joka tyrmistyneenä oli rypistänyt
sileätä otsaansa. »Mutta milloin tämä hirveä tapaus sattui? Minkätähden
en ole milloinkaan ennen kuullut siitä mitään? Sinä tiesit siitä,
Ahmed. Miksi et ole kertonut siitä minulle?»

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan
savukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.

»Sinä et olisi voinut tehdä mitään, _ma mie_. Miksi olisin
tarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi.
Mutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan
häneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja,
ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.

»Mikä mies herra de Chailles oli, ja minkä tähden hänet murhattiin?»

Saint Hubert ravisti päätänsä.

»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä
etsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista
syytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin
mahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka
oli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi
henkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä.
Hän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita
viikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä
hänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta
tapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos
kerron kaikki aikajärjestyksessä.

»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin
nuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa
Dauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina
haaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä,
mitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi
poika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä
vähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille,
jotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät
kovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai
jonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti
häntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi
yhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän
retkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli
aina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten
suosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti
kiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen
ujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta
nelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta
itseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta
huolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli
yhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä
vähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan
pääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä
vähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.

»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota
kesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin
ihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana
vuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki
heidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet
toisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran
uudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen
palveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen
palvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli
lähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä
varten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut
niin pitkälliseksi.

»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa
epäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään
ja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin
ja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä
hän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli
saapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia
eikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta
hänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä
hyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut
Rénén työalaan.

»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää
Biskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen,
koettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi
ollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi
luottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä
vaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika
voimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja
ihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin,
maurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan,
ensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset
johtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta,
ja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin
omaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en
luonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.

»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin
vahva matkustamaan.

»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana
sain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa
ja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin —
ja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti
kovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut
milloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut
koskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen
sydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan
kamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät,
että olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti
murhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin
kuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon
jääneeltä jäseneltä.

»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että
hänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin
ohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on
näissä aavikkolaisissa.

»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut
kaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.

»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen
voimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän
usein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan
kohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.

»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli
enemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä
mieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.

»Hän oli verrattain nuori jäsen de Chaillesin seurueessa kuten kaikki
muutkin, jotka lähtivät hänen mukaansa viimeiselle, onnettomalle
retkelle. Samalla kun Ghabahilla oli kerrassaan tavaton vaikutusvalta
de Chaillesiin, eivät hänen palveluskumppaninsa nähtävästi lainkaan
hänestä pitäneet, vaan sekä vihasivat että pelkäsivät häntä hänen
esiintymisensä takia, joka heistä oli kammottava, mutta josta isäntä
ei tiennyt mitään. Hän oli luonteeltansa julma ja kostonhimoinen,
ja muiden epämiellyttävien piirteitten lisäksi häntä väitettiin
'pahasilmäiseksi'. Hän oli synkännäköinen, mutta hoiteli salaiset
puuhansa pirullisen taitavasti ja näyttää tietoisesti päättäneen
voittaa de Chaillesin täydellisen luottamuksen sekä samalla erottaa
hänestä kaikki hänen vanhat seuralaisensa, jotka olisivat saattaneet
sotkea hänen suunnitelmiansa. Hänen vehkeilynsä näyttävät onnistuneen
de Chaillesin lainkaan aavistamatta puuhista, jotka lopulta johtivat
hänen tuhoonsa.

»Kammoten maurilaista ja peläten hänen otaksuttuja noitatemppujaan
erosivat vanhat seuralaiset toinen toisensa jälkeen, ja heidän
sijallensa tuli uutta väkeä. Kamelinajajakin oli ollut palveluksessa
ainoastaan kuusi kuukautta, mutta siinäkin lyhyessä ajassa hän oli
oppinut rakastamaan de Chaillesia ja hänen puolisoaan, ja hän palvoi
pikku tyttöä, joka jostakin syystä oli kiintynyt häneen. Mutta Réné
pysyi yhäti sokean luottavana. Vaikka hän avoimesti valittikin vanhojen
palvelijainsa poistumista, ei hän kuitenkaan näy aavistaneen, että
heidän lähtönsä syynä oli se mies, johon hän niin ehdottomasti luotti.
Eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle totta, ei kukaan uskaltanut
vihjaistakaan sellaista, mikä olisi hipaissut suosikkia. Pahan
maineensa turvissa maurilainen säästyi epäluuloilta. Mutta tiedettiin,
etteivät madame de Chaillesin tunteet olleet samanlaiset kuin hänen
puolisonsa, vaan että hänkin vihasi ja pelkäsi maurilaista. Mutta
viimemainitun vaikutusvalta oli niin voimakas, etteivät edes vaimon
valitukset jaksaneet järkyttää de Chaillesin luottamusta, ja hän tuntuu
pitäneen vaimonsa epäilyksiä vain naisellisena oikkuna ja suhtautuneen
niihin senmukaisesti. Leirissä kuiskailtiin, että he olivat erimielisiä
tässä ainoassa kohdassa ja että madame usein salaa itki sen tähden.

»Loppu tuli äkkiä kuin luonnonmullistus. Seurue ei ollut alunperinkään
ollut suuren suuri ja oli useiden palvelijain erottua yhä pienentynyt,
kunnes jälellä oli vain kourallinen väkeä — pari tai kolme
mieskohtaista palvelijaa ja kuusi tai seitsemän kamelinajajaa.

»Murhenäytelmän iltana syytti maurilainen palvelijoita huolimattomiksi,
kokosi kaikki leirin pyssyt ja vei ne omaan telttaansa muka
tarkastaaksensa ne. Asiat olivat kehittyneet sellaiselle asteelle,
ettei kukaan rohjennut vastustaa häntä ja miehet luopuivat aseistansa —
kenties vastahakoisesti, mutta luopuivat sittenkin.

»Kamelinajajalla, joka kertoi minulle tarinan, oli sinä iltana repivä
hammassärky, minkä vuoksi hän poistui nuotion äärestä, jonka ympärillä
muut miehet istuivat, ja paneutui pitkäksensä de Chaillesin teltan
taakse, jossa hän aina nukkui, ja koetti saada unesta kiinni, toivoen
siten unohtavansa kipunsa. Mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä.
Ja makuupaikaltansa hän kuuli ja näki kaikki, mitä sitten tapahtui.
Myöhemmin illalla saapui maurilainen telttaan ja neuvotteli pitkään
isäntänsä kanssa. Ja hänen poistuttuansa kamelinajaja ensi kerran kuuli
de Chaillesin ja hänen vaimonsa lausuvan toisillensa eripuraisia sanoja
viimemainitun nyyhkyttäessä haikeasti, samalla koettaen suostuttaa
miestänsä tekemään jotakin, johon toinen ei myöntynyt. Sitten muuttui
kaikki hiljaiseksi, ja kamelinajaja arveli varmaankin torkkuneensa
vähän aikaa. Joka tapauksessa kului joku aika, ennenkuin mitään
tapahtui.

»Ihan äkkiä hän sitten heräsi kuultuansa syvän ähkäisyn ja sitten
tukahdutetun kirkaisun, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, kylpien
hiessä kauhusta. Nähtävästi hän oli muutamia minuutteja kahdella
päällä liian säikähtyneenä liikkuakseen ja tietämättä, mitä tehdä.
Vihdoin hänen rakkautensa isäntää ja emäntää kohtaan voitti hänen
pelkonsa, ja viillettyänsä veitsellään teltan kangasseinän halki
hän tunkeutui sisälle. En ikinä unohda hänen kasvonilmeitänsä,
kun hän kertoi näkemästään. De Chailles virui selällään matolla,
kuolleena, veitsenpistos sydämessänsä; madame de Chailles, joka
myöskin oli kuollut tahi pyörtynyt, virui puolisonsa ruumiin päällä
kasvot painettuina vainajan veristä rintaa vasten; lapsi taas, joka
ilmeisesti oli ihan äsken herännyt unesta, kyyrötti heidän vierellänsä
pienien kätösten puristaessa äidin pitkää, tummaa tukkaa, huudellen
heille ja nauraen, _hyvä Jumala_, nauraen, kuten hän lapsenmielessään
otaksuttavasti arveli, hänen huviksensa järjestetylle pilalle!

»Omituista kylläkin juuri lapsen näkeminen kannusti kamelinajajan
toimimaan. Hän syöksyi teltasta aseenansa ainoastaan veitsi ja näki
viimeisen näytöksen murhenäytelmästä, joka lopulta maksoi hänenkin
henkensä. Hän ei ennättänyt varoittaa kumppaneitaan, sillä maurilainen,
jolla oli revolveri kummassakin kädessänsä, oli hänen edellään. Nuotion
valaistus teki murhamiehelle tähtäämisen helpoksi, ja mainiona ampujana
hän surmasi aseettomat ja turvattomat miehet kuin lampaat.

»Tämä kammottava, tunnoton verilöyly näyttää tehneen kamelinajajasta
raivopäisen. Ajattelematta omaa vaaraansa, voimatta toivoakaan
välttävänsä kumppaneittensa kohtaloa hän karkasi maurilaisen kimppuun,
kiljuen kuin mielipuoli, mutta hänkin sortui maahan ihan seulana
kuulanrei'istä.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa aamuhämärissä. Kaikkialla hänen
ympärillänsä vallitsi kuolema ja peloittava hiljaisuus.

»Veressä kylpien ja lopen heikkona hän sai revityksi joitakuita
kaistaleita vainajien vaatteista, sitoi pahimmilta näyttävät haavansa
ja palasi sitten tuskallisesti telttaan. Kului vähän aikaa, ennenkuin
hän sai kylliksi terästetyksi rohkeuttansa astuaksensa sisälle. Vihdoin
hän jännitti luontoansa ja ponnistihe telttaan. De Chailles virui
vieläkin samassa paikassa, hänen näkemättömät silmänsä tuijottivat
selkosen selällään — mutta puukko oli kiskaistu irti rinnasta, ja sen
jättämä iso, ammottava haava oli jo mustanaan kärpäsistä. Mutta madame
de Chaillesista ja lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. He olivat kadonneet
yöllä samoin kuin murhaajakin. Poissa olivat myöskin kamelit, kuten hän
myöhemmin huomasi, ja niiden muassa eräitä arvokkaimpia leiritarpeita.

»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen
yötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja
korppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion
harmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut
olivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan,
hän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja
sankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään
muuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän
väsymyksen.

»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani,
joka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan
kertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto
täytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»

Saint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi
hetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.

Kokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman
kaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli
herättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi
hänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui
taaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka
takaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas
istui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen
puristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan
sheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän
oli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä
syystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa
näkyvästi purkautua julki.

Mutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä
äänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.

»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin
tunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa
murhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden
tähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella
täytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa
ryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi
omaksensa naista.»

Saint Hubertin huulet puristuivat tiukemmalle.

»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan
mielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame
de Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut
vihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että
rouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän
väristen.

»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi
kuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen
tavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta,
ja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat
sanomattoman suruisen ilmeen.

Liikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän
sieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa
siirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli
virunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen
juuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän
nyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de
Chaillesin hirveätä tarinaa?

Hellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä
seuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin
raatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä
puristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.

Mutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston
varjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan
siitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa,
voi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»

Saint Hubert teki äkkiä kammoisen eleen.

»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen
Jumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan
vain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä
omituisesti.

»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär de
Chaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin.
»Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»

Saint Hubert hymyili surumielisesti.

»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän.
»Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä.
Se unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaa
pikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»

»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa
parempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»

»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta
kukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi
aavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle
lapsoselle?»

Sheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme.
»Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän
huomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen
hänen elämänsä on otaksuttavasti ollut — _voivasi_ viedä hänet takaisin
Ranskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»

Saint Hubert kohautti melkein toivottomasti olkapäitänsä ja ravisti
hitaasti päätänsä.

»Jumala tietää», vastasi hän huoaten. »Koetan olla sitä ajattelematta.
Jo riittää täksi päiväksi — en voi muuta kuin jatkaa etsintääni ja
rukoilla, että armahtavainen isä on nähnyt hyväksi suojella häntä —
miltei välttämättömästi», lopetti hän äänensä alentuessa kuiskaukseksi.
Ja nojaten kyynärpäätänsä pöytään hän varjosti silmiään kädellänsä.

Ja taaskin vallitsi huoneessa hiljaisuus, ja sen aikana kaikkien
ajatukset olivat keskittyneet liikuttavaan tarinaan, jota he olivat
kuunnelleet monenlaisten tunteitten raastamina.

Koko kertomuksen kestäessä eivät Caryllin silmät olleet
hievahtaneetkaan Saint Hubertin kasvoista. Hänen arkatuntoista
mieltänsä kuohutti aavikolla tapahtuneen murhenäytelmän saastainen
kammottavuus, ja hän tunsi epämääräistä siveellistä loukkaantumista.
Siveellisesti terveenä hän ei ollut koskaan antautunut pohtimaan
alkeellisia intohimoja, jotka kannustivat ihmisiä väkivaltaisiin ja
häpeällisiin tekoihin. Sellaisia sattui, sen hän tiesi, mutta ei ollut
milloinkaan sallinut ajatustensa viipyä niissä, ja tähän saakka ne
olivat tuntuneet hänestä vain pieniltä mahdollisuuksilta, jotka olivat
perin kaukana hänen omasta hyvin järjestetystä ja proosallisesta
elämästään.

Tänä iltana hänelle oli eloisasti esitetty himo julmimmassa muodossaan
ja sellainen rikos, joka inhoitti häntä, mutta samalla pani hänet
ajattelemaan ja myllersi hänen ritarillisia vaistojansa pohjia myöten.

Hänen hengityksensä muuttui nopeammaksi, samalla kun hänen sydämensä
alkoi äkkiä sykkiä raskaammin. Miksi hän ajatteli Tuggurtia ja hentoa
arabialaista tyttöä, jolla oli murheelliset silmät ja joka oli tehnyt
häneen niin syvän vaikutuksen? Muistuttaisikohan Saint Hubertin etsimä
kadonnut perillinen _häntä_ missään suhteessa? Ylellinen teltta tuntui
häipyvän hänen näkyvistänsä, ja hänen silmiensä edessä väikkyi taaskin
varjoisa palmutarha, jossa hän oli kerran kohdannut tytön, ennenkuin
kohtalokas ilta oli pyyhkäissyt viimemainitun pois hänen elämästään.
Haaveillessaan hän unohti nykyisyyden, unohti kaiken muun paitsi
lyhyttä romaaniansa, joka oli ollut niin suloinen ja niin pian loppunut.

»_Salaamaleikum_!»

Caryll palasi maanpinnalle hätkähtäen. Hänen kuulemansa syvä, pehmeä
ääni oli hänen isänsä, ja aluksi hän luuli sheikin puhuneen.

Mutta kun hänen äitinsä äkkiä huudahti ja ponnahti pystyyn, kääntyi hän
vikkelästi oveen päin, jota kohti äiti riensi kädet ojossa.

Ja hiljaa ähkäisten hän retkahti taaksepäin tuolissaan, hänen kasvonsa
lehahtivat kalmankalpeiksi ja hänen sormensa vuoroin puristuivat
nyrkkiin, vuoroin avautuivat hänen taaskin tuijottaessaan saman
kookkaan, arabialaispukuisen miehen kauniisiin, uhkaaviin kasvoihin,
jonka hän oli nähnyt _café mauressa_ Tuggurtissa.

Hänessä leimahti vimmainen kiukku, kun hän äkkiä oivalsi, miten asia
oikeastaan oli.

Siinä siis syy, minkä tähden hänen isänsä kasvot olivat näyttäneet
niin omituisen tutuilta! Niiden kaikki piirteet olivat samanlaiset.
Vain se, ettei isän otsassa ollut isoa, rumentavaa naarmua, joka oli
muuttanut nuoremman miehen näköä, oli estänyt hänet huomaamasta sitä,
mikä hänestä nyt oli niin silmäänpistävää. Hänen veljensä! Hyvä Jumala,
millainen sekasotku ja mikä häpeä!

Saattoiko äiti, joka niin innokkaasti syöksyi tulijaa vastaan, lainkaan
aavistaa, millaista oli sen pojan elämä, jota hän tervehti, osoittaen
riemuansa niin kiihkeästi? Jos hän olisi tiennyt siitä, mitä hän,
Caryll, oli nähnyt Tuggurtissa, niin eikö hän pikemminkin olisi
väistänyt vastatullutta, tuntien samanlaista inhoa ja vastenmielisyyttä
kuin Caryll nyt nähdessänsä hänet voimakkaassa syleilyssä, josta hän
olisi tahtonut kiskaista äidin pois ikäänkuin se olisi ollut halventava
ja häpäisevä.

Oman raivoisan harminsa sokaisemana hän ei huomannut, kuinka Dianan
puoleen taivutetut kovat, nuorekkaat kasvot pehmenivät, eikä kuullut
hellästi kuiskattuja sanoja: »Pikku äiti, pikku äiti», jotka äidille
korvasivat monta viikkoa kestäneen levottomuuden ja jännityksen.

Ja kun pitkä syleily vihdoinkin päättyi, tunsi hän vieläkin syvempää
vihaa ja halveksumista tarkkaillessaan, kun nuorempi Ahmed ben Hassan
rehentelevin askelin ja ryhti miltei uhmaavana verkkaisesti meni
huoneen poikki isänsä luokse.

Hänellä oli ennakolta halu tuomita, ja hän arvosteli yksinomaan
ulkonäön perusteella. Hänen oli mahdoton tietää, millaista sisäistä
vapistusta ja arkailua tuo teennäinen rehentely salasi.

Sheikki ei ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään nuoremman poikansa
äkillisen ja jossakin määrin draamallisen saapumisen jälkeen. Hän oli
paikaltansa saattanut nähdä, mitä toiset eivät olleet huomanneet,
ennenkuin syvä-ääninen arabialainen tervehdys oli kiinnittänyt heidän
huomionsa tulijaan, josta hän ei ollut tietääksensäkään. Hän ei ollut
lausunut sanaakaan eikä tehnyt minkäänlaista merkkiä, ja hänen mielensä
oli näennäisesti kokonaan syventynyt hänen polttamaansa savukkeeseen.
Ja mustat kulmakarvat painuneina syviin ryppyihin hän nyt odotti Pojun
lähestymistä yhtä äänettömänä. Eikä hän puhunut, ennenkuin hänen
poikansa, joka oli nopeasti kumartunut koskettamaan huulillansa isänsä
olkapäätä, jälleen seisoi suorana hänen edessänsä, katsoen häneen
värähtämättömin silmin, joissa oli omituinen uhman ja vetoomuksen
sekainen ilme. Ja sitten hiljaa ja nopeasti lausuttuja muutamia
arabialaisia sanoja eivät erottaneet muut korvat kuin ne, joille ne
olivat tarkoitetut.

Poju ei vastannut mitään, kun sheikki herkesi puhumasta, mutta hänen
kätensä kohosi koneellisesti otsalle tervehdykseksi, joka oli yhtä
nöyrän kunnioittava kuin heimon minkä jäsenen hyvänsä, ja sitten hän
vasta kovin väkinäisesti hymyillen kääntyi tervehtimään Saint Hubertia,
jonka riemullinen tervehdys olisi tullut pitemmäksi, jollei Diana olisi
sekaantunut väliin ja nauraen pannut vastalausetta.

»Älä anasta häntä kokonaan itsellesi, Raoul! Luovuta hänet Caryllille
minuutiksi! Tahtoisin nähdä poikieni pudistavan toistensa kättä.»
Mutta hänen onnekkaista kasvoistansa huolimatta paljasti hänen äänensä
värinä mielenliikutuksen, jota hän koetti salata, ja kyyneleet olivat
pulpahtamaisillaan esille hänen katsellessansa kohtausta, jota hän oli
niin kauan toivonut ja odottanut.

Ja Caryllia kuohutti yhtä voimakas mielenliikutus kuin äitiäkin,
mutta erilaisesta syystä, kun hän nousi seisomaan ja sopersi jotakin
vastaukseksi keveästi tervehtivälle nuoremmalle veljellensä, jonka
tummissa, häneen tuijottavissa silmissä oli uhkaava varoitus omituisena
vastakohtana kohteliaille tervetuliaissanoille.

Hänen veljensä — hänen kilpakosijansa!

Enää hän ei häpeillyt rakkauttansa, joka oli käynyt heikoksi, mutta
nyt taaskin tulvahti hänen sydämeensä melkein ylivoimaisen väkevänä,
ja häntä halutti ääneensä huutaen kertoa heitä niin kummallisesti
yhdistävästä salaisuudesta ja puristaa totuus noilta pilkallisilta,
hymyileviltä huulilta.

Koska _hän_ oli täällä — miten oli käynyt hänen uhriksensa joutuneelle
avuttomalle tytölle?

Mustasukkaisuudesta ja raivosta vapisten Caryll pakottautui tarttumaan
kapeaan, ruskeaan käteen, joka oli ojennettu häntä kohden.



VII


Ainoastaan Caryll näki Ahmedin nopean, uhkaavan varoittavan katseen.

Muista oli veljesten välinen kohtaus täysin luonnollinen.

Mutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen
jännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he
taaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan
viereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan
isoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.

Pojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat
äitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut
siitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta
palatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa
vaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme
oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa
ja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman
näköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka
eräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan
laskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi
jättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.

Ja hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja
pojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta
ei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta
millaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa
puolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan
synkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin
vain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa
puistatti vastoin hänen tahtoansakin.

Ahmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus
vaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli
sama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa
rikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti
kuin halvinta seuralaistaan.

Mielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen
murheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen
oman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa
olevaa raskasta taakkaa.

Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui
samanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä
pitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen
sormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun
Pojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki
hän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan
ennen niissä nähnyt.

Mitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti
surkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia
tepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi.
Tänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt
ja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.

Tilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin
Dianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta
rangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä,
visusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat
saattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen
vieläkin kireämmäksi.

Mutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä
ystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa
jännitystä.

Hän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut
veljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan,
ja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän
kuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet
viivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä
tottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta
suoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin
hänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin
syvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri
haluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken
sen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa
hänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin
kuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse
keppostensa seurauksista.

Paremmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon
huolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi,
että tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen
rangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.

Dianaa auttaaksensa hän ei voinut muuta kuin lyhentää kärsimyksen aikaa.

Hän nousi pystyyn ollen haukoittelevinansa.

»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli
hän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua
nukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun
on kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein
kukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla
niin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan
makuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle
päin.

Kun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen
esittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä
keksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen
äkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana
tarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja
kääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat
kahden puolen pöytää.

Pojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä
vaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään
liennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt
hänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.

Heilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja
sydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä,
mikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.

Ja kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden,
kummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän
kiiruhti sisähuoneeseen.

Ja syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden
katsellessa hänen hätäistä pakoansa.

Hän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa
tuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi?
Hän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa
levottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen
lisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen
tuottaisi.

Temmattuansa burnusin ympärilleen hän asteli ovelle.

»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun
asunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.

Poju hätkähti rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi hyvin alakuloinen
ilme.

»Puhuisin mieluummin — täällä», alkoi hän.

»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti
sheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.

Hetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät
hermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme,
vilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään
vieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä
itkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän
oli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.

Tukahdutetusti kiroten hän kääntyi seuraamaan isäänsä.

Ulkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki
muutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella
saappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.

Mutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen
oli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen
seuraansa.

Ja molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä
erottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella
kiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa
kestääkseen tulevan vihanpurkauksen.

Tänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia
miehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta
oli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman
pahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalat
_guitounit_, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit
liekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja,
jotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin
sille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta —
pienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää,
joita Ramadan ja S'rir käyttivät.

Mutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen
sheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä
pitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin
kasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.

»Mikäs uusi oikku tämä on?»

Isän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi
katseensa toisaalle.

»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen
vastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä
sijaitsevan vähäisen keitaan.

Sheikki keikautti vihaisesti päätänsä.

»Kaikkien pahuksien nimessä — mitä varten?» tiedusti hän.

Pojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän
tuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan,
kuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.

Vähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä
hän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.

Arvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen
käsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa
huomiseen —»

Mutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti.
»Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja
hänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.

Odottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin
isäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka
työnnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa
nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin
määräyksen.

Tänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen
ilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia,
jättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.

Ja nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti
loppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean
pelokkaina.

Sillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen
hän katkerasti tunnusti.

Hän ei voinut puolustaa menettelyänsä millään järkisyillä.

Hän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä
tiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä
suuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä
selkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.

Mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?

Kädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa
nyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten
mieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa.
Mutta se ajatus oli tullut liian myöhään.

Hevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät
jo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli
saapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti
pitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen
tuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä
ratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki
kiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa
väistymään ja keikahti satulaan.

Kokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen
sitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja
hirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.

Vierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla
etelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen
rientäessä heidän kintereillänsä.

Siitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi
nauttinut.

Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut
isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän
aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen
rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä
sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki,
mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot,
joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä
aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.

Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin,
joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he
olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut
tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä
niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla
muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti
esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen
nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.

Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä
lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota
kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli
ollut sheikin varjo.

Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen
toisistansa.

Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat
huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä
vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina
ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia
rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.

Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut
hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.

Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä
ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.

Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan
eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti,
raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin
Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.

Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat
oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä
toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah,
jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet
viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen
elinaikansa.

Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä
— ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi
unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli
oppinut vihaamaan?

Omien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle
satulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä
kauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.

Aava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi
lentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät
näköalan suppeaksi.

Mentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen
nousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle.
Siellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen
kostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita
ja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita,
sen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni
leiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset
suojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.

Pieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta
oviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.

Pojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa
kun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja
istui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen
vaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi
saattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan
jyrkkää vierua alaspäin.

Saavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta
ja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion
luokse.

Ja kun tiukka hetki nyt oli käsissä, petti Pojun kestämiskyky äkkiä.

»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä,
niin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat
lausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi
vaimentavasti koholla.

»Odota!» käski hän tiukasti ja lähti telttaa kohti.

Mutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui
ikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova
Poju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa
värähtivät tuskasta.

Kuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen
— valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen,
hiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet
joskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden
vihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä
Dshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin
kuuntelevan.

Mutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä
vaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.

Päästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai
kirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni
telttaan.

Upotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu
kahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan,
puolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna
polvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon
huojuessa laulun tahdissa.

Hän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä
korvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti
päätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän
ponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään
olevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen,
suuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin,
milloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat
niin omituisen samannäköiset.

Hetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun
huudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri,
tehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.

»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla
kasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät,
vimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.

Hetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni
nainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen
uhkaavan liikkeen.

Sheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun — _ryöstämäsi_»,
kertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja
ikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen
intohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana
hänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui
sanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina
kuuntelevan pojan sielua.

Vavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä
peloittavan myrskyn kiiriessä.

Eikä hän sheikin lakattua puhumasta virkkanut vähään aikaan mitään.

Hyvin hitaasti hän sitten nosti katseensa ja silmäili isäänsä
omituisesti.

»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän
vapisevin huulin, »mutta miten _sinä_ otit pikku äidin omaksesi?»

Sheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän
hätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.

»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet
heilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien
silmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt
voitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja
sitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.

»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän
hyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli
vähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»

Sheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa
hän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi
tukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin
huoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen
voimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.

Hänen oman syntinsä toistuminen!

Hänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan,
siinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän
rikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli
menetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta
herjauksesta?

Vika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha
oli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä
ne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä
varoittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon
asioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän
kaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin
ollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi
pitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän
ei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli
esiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia
enemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut
liian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka
huutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt —
tämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!

Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni
leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.

»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen
suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan
keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän,
että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin
minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä
kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en,
vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden
koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä
häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on
maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin
tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät
itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin
heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman
poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi
jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas
tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden,
niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala
sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa
itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä
vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän
joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi
sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt
edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko
menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun
esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen
minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla
taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa
ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun
voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista
silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera
halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.

»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti
puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri
sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta
minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan
ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden
asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo
ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme
vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni —
sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi
ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle
määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän
kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti,
jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen
tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon —
»minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä
vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.

»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika
taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul
de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta
sitten.

»_En_!»

Mutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.

»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.

Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin
voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen
kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä
kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi,
ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet
saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa
menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen
seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän
tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja
tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään
aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se,
mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on
tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille
välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle
puhuttava.»

Isä katsahti häneen nopeasti.

»Onko se asia tärkeä?»

»Hyvin tärkeä.»

»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma»
— sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää
myöhemmin.»

Poju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun
sheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan
hänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja
pakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä
ja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla
jäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva
salainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä
oli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju
saanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja
sitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju —
jonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa —
oli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan
menestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.

Hänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.

»Tietystikin tapasit Tuggurtissa Mercierin ja kerroit hänelle tästä?»

Poju liikahti levottomasti ja katsoi toisaalle.

»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Sillä
_café mauressa_ sattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt
pois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain
pääpiirteittäinen luonnos.

Sheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen,
napsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.

»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi.
»Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän
miellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta
heistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka
ollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint
Hubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier
osasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen
hän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun.
»Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen
sinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen
salaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja
pitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei
täysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko
hänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja
saadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen
olevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet
mielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni
luonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni
vastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä,
ainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani.
Ja jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi.
Enempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän
se, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä
tunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko
jatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»

Sekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen
sanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä
käsiinsä.

Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli
sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen
silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi
eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui
hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen,
kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli
avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin
vieressä.

»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain
poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»

Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme _kuukautta_?» kertasi
hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä
sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille
poskilleen. Oliko _hänellä_ ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän
monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen
kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua
kohtaan?

Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin,
mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan
viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.

»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin
kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi
sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»

»En tiedä — en ajatellut — minä, _oi, hyvä Jumala_, jospa en olisi
koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean
sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista
vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut.
Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin
uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua
kielteistä vakuutusta.

Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi,
päättäväisen näköiseksi viivaksi.

Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet
sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia
periaatteitansa niin pahasti poljettavan.

»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä
ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt
ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska
hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä
tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.

»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan
järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don
Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi
syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä
mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen
puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua
tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin
huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen,
ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään
arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet
riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun,
mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn
rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä
vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä
äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia
on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti,
en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi
sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt,
mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista
sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani
lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä
suhde on katkaistava — _nyt_. Lupaatko sen minulle?»

Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo
kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti
rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.

Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina,
rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat
raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli
ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin
oli käynyt miltei sietämättömäksi.

Häpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.

Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka
oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä
tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama
rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä
kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen
antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen
kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei
pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä
rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana
kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen
hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.

Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi
hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei
enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.

Mutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?

Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut
komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä
tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten
yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin
alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat
rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain
se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen
vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.

Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä
kuin vapautumista orjuudesta?

Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju
ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut
syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti
toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt
selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa
itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön,
vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun
rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.

Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko
pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista
joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet
miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka
hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut
uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä,
jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään
nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä
ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin
häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan
väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman
suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein
sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli
ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.

Ja nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja
mennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle
muuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti
hänestä tyhjältä.

Jospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota
hän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!

Tukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen
tiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin
tummiksi paahtuneet.

»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa
hillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä
iltana».

Vähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin,
tummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja
sitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut
koskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.

»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän
lempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta
ilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»

Ja pyörähdettyänsä kantapäällään ympäri hän poistui teltasta.

Ilmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli
vapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed,
joka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet
alistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra
ja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä
perinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan
tahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa.
Ikinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.

Hänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja
ja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.

Jasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui
liikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen
lähestyessään.

Mutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä
likemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien
ympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti
vastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset
vaalenivat.

Ja häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä
ahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi
kuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.

Hänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen
hän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle,
kykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen
kuivilta huuliltaan.

Vihdoin hän jännitti tahtonsa ja pakottautui puhumaan.

»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin?
Olet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.»
Sellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen
ollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia
heikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä
välittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa
sykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota
hän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.

Mutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä
katkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin
pelätyn isännän sortovallan huojennusta?

Häneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä
ei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen
ilmettä.

»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren
tulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä
selittämättömän kiukunpuuskan.

»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhän _minä_ ole
luonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut
poistumaan!»

Tytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei
nähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä,
valkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet
kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei
hän vastannut Pojun pilkkaan.

»Kuka oli se mies, joka äsken tuli seurassasi?»

Ällistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti.
Koettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta,
jota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse
voivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli
vihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken
niin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti
tytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka
olivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin
punoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti
hänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa
synnynnäisen julmuuden.

Koska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi
hän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää
tarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin
hänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin
saada tietää ne molemmat seikat.

Siispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin
hän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.

»Hän on sheikki Ahmed ben Hassan», vastasi hän lyhyesti.

Naurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka
ratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan
tulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»

Tyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku
pelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi
Ahmediin omituisen tutkivasti.

»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä
soinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa,
ei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.

Ahmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen
likemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut
tuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin
niitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle.
Eikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen
asti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»

Se oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin
hänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.

»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti.
»Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»

Mies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä
luontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.

»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt
saat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle
järkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle
päin.

»_Herra_!»

Mutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö
ponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.

Miehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään
häntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan
rintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti
taaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat
kiinni Ahmedin jälkeen.

Hetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin
saakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa,
pujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.

Puolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi
satulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä
nimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla,
tarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä
ylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi
sivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen
piilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei
ollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle
nuotiolle.

Ahmed oli poissa.

Väristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet
tänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka
oli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt
yönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä
uupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.

Mutta nyt —

Kyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä,
hän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen
viereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin
silkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman
yksinäisyyden tunteen vaivaamana.

Ahmed oli mennyt, mennyt vihoissaan ja epäilevänä.

Eikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa,
vaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden,
jota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja
Ahmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja
sairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut,
tämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha
henki, tämä pahojen henkien päällikön poika!

Peläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin
vuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän
tosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja,
joita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?

Ojentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon
sykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa
joku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi
haamulauman saapuvan?

Kun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä
oli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja
kun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä
salatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä
kylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena,
kunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden
ja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän
valahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.

Mutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman
huoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla
paha henki.

Häneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan,
pyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa
hermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan
pelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri
huoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.

Mitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä
hirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna
siihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?

Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen
maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?

Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut
häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.

Mutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?

Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen,
jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi
oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko
Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän
nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään
tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä
Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien
käsivarsiensa syleilyä?

Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,
Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!

Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat
nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa
kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien
rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa,
katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti
välttämättömältä.

Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli
mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.

Kaikki?

Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli
likomärkä hänen kyynelistään.

Ei kaikki.

Hänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen
yksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo,
yksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille,
joka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi
elävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen
rinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.

Hän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla,
kun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon
osoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän
saisi elää.

Ahmedin lapsi —

Hänen rinnastansa puristui tuskainen parahdus. Lapsi yksin ei jaksanut
tyydyttää hänen kaihoavaa sydäntänsä.

Lapsen isää hän kaipasi, lapsen isää hän tuskaisesti ikävöi, jupisten
hänen nimeänsä intohimoisen hellästi, hirveiden nyyhkytysten raastaessa
häntä, samalla kun pitkät tunnit vierivät hitaasti, kunnes valuvat
kynttilät toinen toisensa jälkeen leimahtivat viimeisen kerran ja
sammuivat, ja hän virui pimeässä yksin epätoivoinensa.



VIII


Oli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari
tuntia kestäneestä unesta.

Muun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta
toiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa,
kunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos
marssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.

Oliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se
ainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän
ei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän,
vimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja
sisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.

Tuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se
mies, jonka hän viimeksi oli tavannut _café mauressa_, oli hän ollut
näkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin
jaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun
käteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen
tervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen
säihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.

Hän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja
hänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä
kanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint
Hubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin.
Mutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli
ajatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät
loputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina
palaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen
kohtalonsa?

Toistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä
veli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta
hän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli
tuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut
yksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään
hänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa
raskasta jyskytystä.

Kerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut
hänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva
puheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa
entistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti
Saint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt
telttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa
unta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin
luona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin
aamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän
kolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli
selvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.

Hän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa
heittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli
vihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien
vaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä
särkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut
ratkaisematon.

Tyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi
sitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli
hänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten
intohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli
kiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa
toisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus
ja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti
kiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin
oli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut
vaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana
ryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut
tukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen
illalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen
rinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet
valtoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat
kasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan
todellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta?
Kaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet
niin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään
nolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi?
Miksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään
mielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —

Hän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti
otsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt
tytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli
tyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö,
jonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut
valmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista
puhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla
kuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan
yhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa
hän oli ollut?

Häntä puistatti inho hänen ajatellessansa _café mauressa_ näkemiänsä
tanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.

Eikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se
hirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt
tämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»

Hän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen
vaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina
kiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan
niitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät
painuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä
silloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden
kuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa,
oliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita,
pingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton
palvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.

»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden
touhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja
päätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa
se tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te
odotatte?»

Mutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen
harvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki
Williamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän
alakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa
poistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain
sen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa,
kaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle
tuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.

Mutta hän ei saanut kauan hautoa tuskallisia mietteitänsä.

Tuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi
uudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.

»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra
— joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa
arvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.

Jokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen
päin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord»,
myönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen
Caryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.

»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen
särkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.

Hän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies
astui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman,
vähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi
toisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun
hän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman
ylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt.
Ensiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman
itsevarmana.

»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain,
_monsieur_», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun
olevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta
puhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän
äkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta
pitkissä, ruskeissa sormissansa.

Yhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa
tulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.

»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen
veljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen
liioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta
valmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.

Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa
välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa
yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.

»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin
ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä
ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän
silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.

»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli
enemmän kuin töykeä.

Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko»,
huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on
joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen
pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven,
katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle
ovelle.

Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen
äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan
vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa?
Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän
oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla
aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin
he pääsisivät asiaan, sitä parempi.

»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian-
tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti.
Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä
esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi
vastaamaan toisen kysymykseen.

»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani
merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata
sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin
tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen
minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme —
ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi,
silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä
kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän
verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja
tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi
— sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen,
joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.»
Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä
jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle,
että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille
henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla
selväsanaisempi?»

Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin
edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.

»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut
kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat
uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta
ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni
kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta,
ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä
sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta
minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi
ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee
sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen
lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle,
että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän
täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään,
mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai
pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»

Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat
vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä
asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta
molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli
tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi,
se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun
säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin
sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja
päättäväisinä.

Hirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa,
jonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki,
ja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.

»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen
tiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn.
»Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset
meidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun
enää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää
kuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut,
ehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»

Hänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen:
»Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen
keveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.

»_Monsieur_!»

»Missä hän on?»

Äkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää
mustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti
nopeasti ympäri.

»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa
sitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes
pitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti
olkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.

»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani —
El-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.

Tuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi,
tuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»

Poju naurahti katkerasti.

»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »_Bon Dieu_,
en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen
hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä
sinun, _monsieur mon frère_. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä,
olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska
olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois
määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä
kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen
tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää
tietoja tytöstä!»

Caryll kalpeni huuliansa myöten.

»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän
pelokkaasti.

Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten
taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.

»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän
kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno.
Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen
pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän
pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset
kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten
itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin
vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli
tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen
mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä,
joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän
olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?

Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa
perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta,
tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti
ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki
Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä
vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana
voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset,
joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?

Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä
väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin
yläpuolelle?

Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi
harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.

Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä!
Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten
ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista
vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän
kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä
kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt,
että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä
myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla
hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä
— Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan
nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin
kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä,
yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä
mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo
ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun
sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan
siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei
hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje
olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin
hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen
ajatuksiansa.

Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja
numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät
häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän
välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.

Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä
rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi
se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä
missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei
saanut tyttöä ajatuksistaan.

»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen
äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi
kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista
raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.

Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja
kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän
vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää
anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.

Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin,
hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa
oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen
näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.

Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut
äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja
hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin
sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä,
että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli
sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi
saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.

Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa
keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana
sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun
siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen
vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko
se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut
Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan
ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan
paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia
ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.

Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut
olemaan hänen seuranaan.

Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi
sitä kysyvästi eteenpäin.

»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin»,
änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi
äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan
viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko
Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?

»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä.
»Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä.
Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni
lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia.
Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän
toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle
tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa
veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä,
kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden
käyttämisestä».

Kyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä
uudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa,
joka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.

Mitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet
yöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli
pitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa
jälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi,
mutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut.
Vihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.

Mutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä
herättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle
jätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa
ja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki
oli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta
jännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut
kertoa hänelle.

Ja sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt
koko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli
Saint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he
molemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän
oli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa
kysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.

Kunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi
palannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen
päänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat
silmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen
Poju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se
pidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut,
vaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän
vartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat
hänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi
sietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua
teltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti
käännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen
laoksensa.

Saaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta
hän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja
oivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa
vasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen
kyyneleisen, rukoilevan katseen.

»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan
kyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty,
mutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt
välitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua
vaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta
saakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain
pistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin —
niin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se
kaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä
salaperäisyyttä enää kauempaa.»

Ja katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti
koettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää
kärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.

»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju...» Hän
keskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli
hänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»

Miehen käsivarret puristuivat tiukemmin hänen ympärillensä.

»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin
luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa
niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen
päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta
Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa
hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia,
hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja.
Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä,
kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta
sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton.
Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman
osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin
tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana,
on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin
Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot
ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on
tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.

Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä,
silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.

»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana
piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen
Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on _tehnyt_, koska hän ei tahdo
tulla lähelleni?»

Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan
tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän
tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.

Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä
kiihkeän hellästi.

»Anna sen olla, _ma mie_!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu,
mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa
yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin
hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja
luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta
Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.

»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän
on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä
haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti
nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen
melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää —
hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.

Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan,
puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle,
huoaten raskaasti.

»Ei hän ole sinun, tämä poika, _ma mie_», virkkoi hän katkerasti, »vaan
minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän
hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois
mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut,
oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja
tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa
hänen puhettaan.

Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina
aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja
luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella
sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi
hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa,
koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen
huuliltansa pusertuneena valitushuutona.

»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»

Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti
tuskainen ilme.

»_Grand Dieu_, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein
sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän
on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous
miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini
katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät,
millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen
pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi
moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä
meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin
tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono —
kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä
hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat
tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän...»

Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen
sanansa.

»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi,
»et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä.
Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed,
tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen
ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin
huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä
mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä
niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En
käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen
kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja
hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle,
pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.

Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään
katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli
omiensa välissä.

»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän,
hiljaa väristen.

Sheikki liikahti levottomasti.

»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle,
että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti.
Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä
mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen
sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein
kuulumattoman kysymyksen:

»Miltä — hän — näyttää?»

Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä
pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.

»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä
muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin
sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis,
joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan
jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä
epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin
omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee
minut ymmälle.»

»Pitääkö hän Pojusta?»

Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen
pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.

»Entä Poju?»

»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä
luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole
väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian.
Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se
olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä
miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan
niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän
puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin
kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, _bien entendu_,
taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut
sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi
heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon
vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme
pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja.
Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen
itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta
hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt
järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento
tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta
hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää,
mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta
vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu —
ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla
kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat
kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva
vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja
hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä
voimakkaammaksi käyvä mielijohde.

Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni
miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.

»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»

Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa
huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi,
jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen
minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo
tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.

»Mutta, Ahmed...»

Sheikki liikahti kääntyäksensä toisaalle mustat kulmakarvat rypyssä.

»_Ma mie_, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että
Poju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua
kohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet — _bon Dieu_, ei, se on
mahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.

Mutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa
Ahmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä
suoraan silmiin.

»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää,
sillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani
on tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on
tehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme
vastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä,
että hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos
hän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos
jotakin — on...» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen
poskiinsa.

»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen
toisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta
tänä aamuna.»

Diana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi
— tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.

Sheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole
varsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka
niin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä
minun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi, _ma mie_,
ja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön
miten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta,
kun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa
keskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran
lukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se
oli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja,
jotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään
lisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat
muovanneet aamun varhaisina tunteina.

Ja tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan
otsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka
oli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja
saavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki
oli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi
puhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.

»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit —
etkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua —
minulle.»

Rajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti
tuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti
synkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa
puolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen
nainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että
koettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas.
Olen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua
lausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita
aikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia
ankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja
kun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia
kidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi
kavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti
tuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä
elämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi
ymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua
ymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni
Raouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten
tiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä
saa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni
eikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen
kuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön
luottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on
El-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa
tepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut
varsin toiveikas.

Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään.
Kreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen
lyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen
ikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka
hän aina sai osaksensa.

Ja nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että
Diana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen
tavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä
jyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä
peloitti.

Saint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui
muutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan
rukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen
hitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän,
puhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle
vain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän
kääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli
synkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä»,
jatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen
naisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja
luulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin
kasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli
Isabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän
puolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen
vapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään
ollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.

Ja sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun
hänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden
äkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta
muistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa
— voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa
ajatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse
kärsi. »_Mon ami_...»

Mutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin,
salaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki
hänen kasvonsa tutkimattomiksi.

»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin
taistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa.
»Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä
kaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi,
ennenkuin saatan tehdä mitään...» Hän katkaisi lauseensa ja puri
huultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi
rakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin
hänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.

»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean
äänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin
paljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla
on sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää
tämä surkea juttu.»

Diana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun
olla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen.
»En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku
sanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»

Kykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi
myöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan
pieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen
vaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.
»No nyt, Raoul.»

Saint Hubert veti tuolin likemmäksi.

»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen
pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää
vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä
kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita
jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu
kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän
väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät
he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän
toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin
kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan
totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet
ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa
hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä
luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto
ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi
minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon
aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä.
Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen
tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin,
omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä,
jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein
käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla
berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna
he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat
muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed,
ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän
pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben
Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja
vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin
ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta
sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen
lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja
koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta,
jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin
henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen
hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut
hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää
muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel
hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat
niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut
niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava
henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut,
väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi
mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän
hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä
osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En
siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin
pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta
huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö.
Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä
sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan
varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö
ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä
nimi.»

»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja
epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua
tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.

»Kunhan ensin sen todistan, _mon cher_», virkkoi hän säyseästi.
»Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä
salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti
— »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin
odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta
muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin
ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua,
hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon
nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin
leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne
häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.

Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat
tiukasti hänen kätensä ympärille.

»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»

Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen
kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin,
murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen
vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana
oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät
toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli
ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja
nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt
hänen luotansa».

Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä _minä_
tietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman
surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui
teltasta tummenevaan hämyyn.

       *       *       *       *       *

Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen
valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka
järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka
oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet
yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja,
ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä
isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota
kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä
hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.

Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta
lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen,
ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin
liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi,
ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan
käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa
olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa
hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti
asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti
salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui
myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa.
Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä,
joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.

_Gott im Himmel_, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa,
mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt
työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin
näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin
huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen
kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan
muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi
tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli
luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät
puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa
mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.

Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä
vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja
paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut,
ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa
todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen
antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja
von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli
hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa
ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa
halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään
kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä
ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan
välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia
äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman
ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta
oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä
heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli
tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön
intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä
tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi
vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka
sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.

Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista
tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko
heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa
tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin
kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska
von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin
von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja
vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken
tehdyn tuhoutumista.

Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti,
mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä,
ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena
ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia
odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen
luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut
mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus
koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt
täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen
Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden
aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen
levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä
muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat
käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa,
mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi
olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen
pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi
seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se
ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt
hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa
tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä
ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut
asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle,
jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei
ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko
ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja
saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan?
Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti.
Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia
ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa,
joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli
vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa
kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin
arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka
N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan
ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen
eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta
joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja
arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä
tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti
olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7,
näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä
pelokkaiden aavistusten vaivaamana!

Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi
kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen
taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen
palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa
puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui
eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin
kuula vaalenevassa kallossansa.

Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto
aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät
sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä
nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat
kenenkään huomaamatta ja muistamatta.

Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä
istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota
ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia
minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa
kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut
kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.

»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se
oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä
aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti
verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa
hehkui vaarallinen kiilto.

»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.

Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä _sinä_ tahdot», tokaisi
hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit,
mitä _itse_ haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi
rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko
unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi
ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa
suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun
kunniantuntoosi — _du lieber Gott_, jos olisin aavistanut, kuinka
pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä,
jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin
minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero
seitsemän...»

»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin.
»Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»

»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä
tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen
riippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä
hupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen
sinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä
sanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso
häneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion
ylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»

Von Lepel potkaisi kyteviä varpuja, niin että ne syttyivät ilmiliekkiin.

»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä,
minkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset
kuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla,
vaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä
kun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä
hänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän
silmiensä välähtäessä äkkiä.

»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena.
»Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi
leikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi
kevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät,
millainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi
hänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman
henkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten?
Tyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole
omasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle
menestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä
retkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se
on viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»

Von Lepel pyörähti nopeasti häneen päin.

»Me _emme_ lähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa
kiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin.
Maurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat
minun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on
istunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja
hautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten
luopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala
tietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista.
He ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain
jälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin
ainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa.
Ei, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin.
Laske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa,
ja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen
surmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä
lienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan
tehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö
ollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä,
että muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole
työllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan.
Kaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi
ja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä
olet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.

»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki
ja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko
tai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan.
Onko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä,
ja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen»,
virkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa.
Sinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja
maksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka
eivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista
tarkoitusta varten.»

Von Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään»,
vastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat
hankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi
salli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»

»_Kun_!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin
kasvoille.

»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut,
ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.

»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»

»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä
sinua. Ajattelen työtämme...»

»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ
ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun
saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy,
jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi,
kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi,
jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme
tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»

»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei
todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen
alueellensa meneminen on hulluutta.»

Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen
huomautukset.

»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti,
»ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät,
ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku
onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia
paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle.
Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan
kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että
jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat
kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin
meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa
erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin
pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen
oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan
väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi
seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.

Ja Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla»,
virkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa
sen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot
kulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee
sinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän
asioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava
selostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon
maurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota
häneen.»

Hetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten
toisaalle, naurahtaen äkäisesti.

Muutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet
peitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan,
milloin ja missä heidän sopi.

Mutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui
maurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei
tyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja
tyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän
nautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut
hänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.



IX


Raoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai
neljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin
asukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja
yksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua
sen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia
muistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa
löytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin
tavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen
samanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän
lähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti
muistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen
vakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä
oli saattanut hiipiä.

Ja jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat
tätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen
pyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen
järkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen
olettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo
alusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa
kuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka
herätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön
kärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen
osoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt
hänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia
liittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen
ritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta
kävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä
uskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen
menestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä,
mutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun
rikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli
aluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely
sekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain
syvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti
hänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta.
Mutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin
horjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää
epäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin
toiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia.
Hän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään
El-Hassissa.

Vieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati
jyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä
pääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä
mieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton
edeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän
oli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää
käynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja
paluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta
tytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja
pysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet
vain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun
aikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.

Joukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se
tarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt
päivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa
hän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen
itseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa
alituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja
vihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko
keskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä,
vaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka
aina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja
teki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä
uudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi,
uurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa
ainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä;
hän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti,
mutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli
sydämensä olevan.

Ja Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen
veljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä
ja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän
aikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi.
Ainoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi,
mutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut
hiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen
teltassaan, eikä kertaakaan vihjaissut _café mauressa_ sattuneeseen
mellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.

Mutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin
mielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen
jälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja
suoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen
hän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä
kirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli
lukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä
välähtäneestä vihan leimahduksesta.

Ja aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein
yksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä
kertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään
havainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen,
kumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki,
mitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään
sellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä
ensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen.
Senjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.

Ja tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa
jännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus,
jonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt
siedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät
syvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun
paluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan
taistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin
lujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista
toivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau
de Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen
mieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun
hän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän
kysyi sitä itseltään.

Jos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun
antamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille
naiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut
hänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa
tapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos
hän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden
pakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia
kärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?

Tulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä
käyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli
alkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.

Isäin synnit.

Hänen omansa ja nyt Pojun.

Häpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta,
eivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei
milloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin
raskaasti.

Saint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen
aviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa
silmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja
kiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa
kuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan
toisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli
mennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja
mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen
kumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton,
epätäydellinen elämä.

Jollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi
pakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi
milloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli
saanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti
muistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten
unohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut,
noita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella
rakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa
ja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi?
Ja totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin,
aikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli
koskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille
molemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa
pahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.

Siten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt
lukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin
että hänen sydäntänsä vihloi.

Vain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois
luonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän
nöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.

Eikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina
pukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena
päivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa
vaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti
ja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä,
mutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut
suurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa,
kaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän
Dianaan.

Vain yhdessä asiassa hän vastusti vaimoansa, ainoastaan yhdessä
suhteessa hän oli järkkymätön kuin kallio. Hellimpinäkin,
taipuvaisimpinakin hetkinänsä hän sittenkin pysyi lujana El-Hassissa
olevaan tyttöön nähden tekemässänsä horjumattomassa päätöksessä,
eivätkä Dianan kaikki rukouksetkaan jaksaneet suostuttaa häntä
muuttamaan ratkaisuansa.

El-Hassiin ei Diana saanut lähteä — hänen suostumuksellaan.

Rohkenisiko hän mennä ilman sitä?

Viimeisten neljän päivän kuluessa oli se ajatus usein johtunut hänen
mieleensä, mutta hän oli koettanut karkoittaa sen heti, kun se oli
tullut, sillä hänen suunnittelemansa teko tuntui käyvän yli hänen
voimiensa. Hänen puolisonsa sana oli laki häneenkin nähden, ja
kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei ollut kertaakaan pystynyt
menettelemään vastoin miehensä vähäisintäkään toivetta. Joka kerta
hänen oli ollut pakostakin mukauduttava Ahmedin tahtoon.

Olisiko hänellä rohkeutta vastustaa sheikkiä nyt?

Kauan, hyvin kauan sitten hän oli oppinut tottelemaan pelosta, ja
sitten herännyt rakkaus oli tehnyt sen helpoksi. Mutta hänen kaikesta
rakkaudestansa huolimatta hän tunsi vanhan pelon vielä väijyvän hänen
sydämensä pohjalla.

Saattaisiko hän edes noudattaakseen oman omantuntonsa vaatimuksia
ponnistautua rikkomaan sitä sääntöä vastaan, joka oli vuosikausia
ohjannut hänen elämäänsä? Olisiko hänellä kylliksi siveellistä voimaa
tahallaan uhitellaksensa Ahmedin tahtoa ja hänen välttämättömästi
seuraavaa vihaansa? Ahmed ei ikinä ymmärtäisi niitä syitä, jotka häntä
kannustivat. Hän pitäisi vaimonsa tekoa ainoastaan hänen lausutun
määräyksensä törkeänä rikkomisena, hänen toiveittensa suoranaisena
vastustamisena.

Antautua alttiiksi miehensä suuttumukselle — tehdä mitään salaista ja
vilpillistä! Mutta mitä muuta hän voi? Pyynnöt ja rukoukset olivat
kaikuneet kuuroille korville, ja hänen valittavaksensa oli jäänyt
noudattaa joko velvollisuuttaan miestänsä kohtaan tai velvollisuuttaan
omaatuntoansa kohtaan. Valinta oli vaikea, ja vasta viidennen päivän
aamuna Diana päätti, että tässä yhdessä asiassa hänen oli toteltava
omaa sisäistä vakaumustansa — että kaikista seurauksista huolimatta
hänen oli meneteltävä niin kuin hän varmasti uskoi oikeaksi.

Varhain sinä aamuna hän oli vedonnut vielä viimeisen kerran, ja
sheikin epäys oli ollut vieläkin yksikantaisempi ja käskevämpi kuin
ennen. Ja koko aamun oli Diana käynyt sisäistä taistelua, ja häntä oli
kammottanut lopullinen ratkaisu, joka hänen, sen hän tiesi, oli tehtävä.

Ja puolisen aika alkoi olla käsissä, ennenkuin se päätös syntyi. Koska
hän piti sitä velvollisuutenaan, menisi hän El-Hassiin — ja Ahmedin
sinä iltana palattua hän kertoisi, mitä oli tehnyt. Hän ei valehtelisi,
tekisipä hän mitä muuta tahansa. Jos hänen piti toimia vastoin
puolisonsa toivomuksia, pitäisi Ahmedin ainakin saada tieto siitä ja
mahdollisimman pikaisesti.

Kunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta
sitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä
Dianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä
tänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän
melkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed
itse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa.
Jospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa
Ahmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt
päätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa
kaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi.
Vasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä
oli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada
aikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla,
sillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.

Häntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava
välttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava —
Pieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä
riekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran
huudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä
tähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä
sellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen,
jota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!

Sillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta
ajatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä,
joka saattoi olla Isabeau de Chailles.

Pelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi
hän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka
raukka.

Hänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa.
Sitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen
muuttamaan yllensä ratsastuspukua.

Hänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja
myöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.

»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän
anteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse
hän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle
hengelle.

»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä
olevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla
Ahmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll?
Luulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken
vilkaisin sinne.»

Diana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin,
hän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin
olisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.

Saint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli
huulillansa pyörivän huudahduksen.

»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden —
paremmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa
tilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi
ulos kuorestaan.»

Diana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän
tullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.

»Tarkoitatko, että se oli Ahmedin ehdotus?»

»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin
sanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan
mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä
ehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut
hänelle valinnan varaa.»

»Mutta niinkin ollen se on askel oikeaan suuntaan.»

Diana ravisti hitaasti päätänsä.

»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun.
Olen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei
Caryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän
tutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa
hänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei
millään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä,
luulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä
lähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä.
Eikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän
kaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin
osaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla,
hänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin
hänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa
pakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka
suuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän,
kuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme
hänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai
toisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei
ole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet,
me molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä...» Hänen
äänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä
tähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän
ei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä
saa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että
hän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin
seikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen
ollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko
meissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti
hänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole
huonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»

Hän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet,
joita hän ei enää jaksanut pidättää.

Ja yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint
Hubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti
ja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle
takintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni,
jonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään
syvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän
tajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa
esittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut
niin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut.
Häntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa
heikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet
vallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä,
puristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä,
antautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan,
joka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti
hänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi
huutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta
hulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto,
joka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa
Dianaan.

Armollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän
vajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä
Dianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa
uskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen!
Jospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen
luottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman
luottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana
olisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti
sitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!

Mutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät
kuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan
puhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu
— mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot
hikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.

»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen
äänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut
huomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet
vaiti.

»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen
käsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut —
sekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen
vaikeiksi meille kaikille.»

»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän
asiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan.
Hän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän
elää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin
meistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat
ystävyksiä.»

Mutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta
kuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.

»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että
lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan
murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm —
ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei
ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä
vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties
tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva,
jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut
täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa.
Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa
on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain
tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot,
ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa
tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän
kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan
selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan
hänen ajatukseensa.

»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul,
mihin tämä sekasorto lopulta vie?»

Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken.
»Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat
ääneti.

Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti
avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan
asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa
tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä
vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi,
ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka
aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi
kiihkeästi kreivin puoleen.

»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet
ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset
Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä,
kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä
voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja
uskottava, että olen kiitollinen.»

Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta!
Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan
tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista
ilmettä.

»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän
omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt
ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä
minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»

Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä,
Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän
ystäviä kuin tiedätkään.»

Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen
katseensa muuttui jälleen totiseksi.

»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö
käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti
sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä»,
ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin
pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein
tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire,
eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta
tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme
ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin
ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on
kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut
kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä
aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita
miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi
hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen
poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi
sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen
puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville —
mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»

»En mitään, Diane.»

»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»

»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert
kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin
sittenkin varma, että olen oikeassa».

»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun
poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä
Jumala, se on _hirveätä_!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi
päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja
hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan
korviin saakka.

Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen
rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä
hänen olalleen.

»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta,
mutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein
todella Pojusta?»

Väristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti
hänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi
sitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten
Dianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!»
virkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»

»Minä aion mennä häntä katsomaan — tänä iltapäivänä.»

Kuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti
äkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten.
»Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä
pilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi
torjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti.
»Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»

»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en
mahda sille mitään, minun _on_ mentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau
de Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa
asemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»

»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen
seuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut
siitä mitään sinulle?»

»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana
verkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin,
mutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen
luonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.

Hän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen
maltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani»,
huomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa
näkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja
tiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa
häntä hyväksymään lähtöäni — _tant pis_, minun on mentävä ilman hänen
suostumustaan.»

»Mutta, Diane, taivaan tähden, ajattelehan —»

Diana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt
niin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul!
Minun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä
yhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin —
_nyt_. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin
jäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan
lauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.

»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä
liian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään
huoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme
tarvitse ketään muuta.»

Mutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja
myöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden
tähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa
satulaan.

Ja heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti
huulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien
väliin.

Hän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty,
olisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa
noudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa
omantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin
suuttumuksen ajatteleminen.

Sen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva
vaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan
varoittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja
vaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä
tukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint
Hubertin puoleen.

»Onko sinulla koskaan aavistuksia, Raoul?»

Kreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On
joskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»

Mutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän
halunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.

»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen
päähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää.
Se lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut
hävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän
tarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä
syrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii,
ja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin
— kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista
nopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint
Hubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi,
kuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja
oli levoton sen johdosta.

Mutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja
niinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi,
Diana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä
katseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa,
ei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain
ratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa,
ihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä
epäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli
auttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat
naiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen
rakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi.
Mutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen
valinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut.
Kaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen,
onnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin,
elämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi
ojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen
mietteensä uusiin uomiin.

Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana
aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan
tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän
ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat
jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa
ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan
uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.

Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt
sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa
kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden
samoajassa. Kuka ja minne matkalla?

Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun
hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui
niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön,
se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä
Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.

Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota
kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle,
jonka laelta El-Hassi näkyi.

Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja
äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta.
Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta
häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa
hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja
valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron
avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta
sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.

Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin
seurassa heitä vastaan.

Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa,
salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä
tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja
tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi,
että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö,
kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita
tarpeita.

Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen
pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä,
jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin
sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä!
Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle
kaksoisteltalle.

Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä
verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä
pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että
Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.

»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän
lempeästi.

Mutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua,
että hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän
on. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän
nykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen
syrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.

Yksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja
osoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä
herätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.

Mutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin
askelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan
viereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä
tuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen
empiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului
sisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.

Meluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin
kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka
istua kyyrötti keskellä lattiata.

Ja tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi
edelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin
esinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä
polvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen
koreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita
kertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.

Ja tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento,
sievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin
Diana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa
pannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein
kuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön,
mutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut
erehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos
Isabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen
edessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti
verhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi
silmänsä, kärsien hirveästi.

Mutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten
aivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.

Miten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut
pystynyt?

Palavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt
ajatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.

Kenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä
herättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi
miesääni.

Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka
saattoi kiihoittaa tytön muistia.

»Isabeau —»

»_Maman_!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti
pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä
kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.

»_Maman_», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse
ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen
lapsen lailla valitti: »_Maman_, miksi et ole tullut? Kuulin sinun
kirkuvan — mutta vain _hän_ tuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja
pieksi minua —»

Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi,
ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja
hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon
ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain
avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.

Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen
salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.

Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa
ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon
ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät
säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä
kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön
mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.

»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi
hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen
uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti,
puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka
niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi
hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan
täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan
ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän
katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan
ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä
puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli
lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.

»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta
kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle
hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli
tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui
ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia
sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja
hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.

Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin
aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät
vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.

Hän kumartui ottamaan sen syliinsä.

»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen
korukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»

Hiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä
mustasukkaisen hellästi.

»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille,
pienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.

»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa
väristessä hillittömästi.

Mutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä
ja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni.
En saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.

Dianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä
toisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko
niin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»

Kimeästi huudahtaen tyttö hypähti seisoalleen ja kiskaisi kätensä irti.

»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun
vastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme
sitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen
haikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?»
nyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua
minulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä —
hänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin
heidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten
hän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen
hän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä
aletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut
sen tähden, että hän on _kuollut_!»

Kyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää
vastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan,
nyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.

»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.
Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,
kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?
Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»

Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet
ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili
revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin
uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa
hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka
johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin
ajan.

Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä
vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua
voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin
huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti
hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän
takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse
kiitävän kuulan vingahdus.

Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten
Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi
revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat
tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin,
mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen
ympärilleen.

Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen
päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun
häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden
sykähdyksen ylitse.

Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas
vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.

Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen
vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen
heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa
lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa
oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän
ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein
uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan
katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän
kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:

»_Raoul — miehet_!»

»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä
minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua
pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi,
huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät
luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti
kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin
koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»

Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä.
Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi
rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä
näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli
ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän
seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä,
tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.

Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun
hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä
olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed
äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja
kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa
eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.

Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin
ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi,
kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä.
Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään
tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen
vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli
pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen
kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka
oli myöskin Dianan huulilla.

Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka
ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa
tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.

Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa
teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia
omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen,
mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.

Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana
koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien
minuuttien aikana.

Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen
raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän
kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän
ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.

Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä
tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan
todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi,
hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan
— hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän
koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.

Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan
seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja
samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin
kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja
kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti
ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon
rusentamana.

Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja
sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.

Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka
kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti
hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen
hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää
hiljaisuutta.

Väristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta
ruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä
puistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla,
veren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista
oli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli
heistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät
kiivaasti keskenänsä.

Ja hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti
suostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli
kiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän
loittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä,
mutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he
väittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi
ja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he
liikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui,
kiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten
ja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen
kierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki
purevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja
kuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa
pystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki
miehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin
ihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että
jos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava
nopeasti.

Hän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema,
mutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan
hiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista
tipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi
eteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset
huulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän
kyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.

Mies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu
laukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti
kasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä,
ja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää
tajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.

Mutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja
tuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn
näyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen
tähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi
kasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi
ponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.

Ja kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää
tannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta
ruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli
häntä kohti.

Sanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä
vastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui
epävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta
syvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella,
ja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta
kestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä
tyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.

Ensin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni
emäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat
kreivin puoleen.

Kreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen
kuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän
vielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista
kuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä
kumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita
kasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli
ollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli
ikinä ollut.

Kuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän,
Diana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän
tulisi tajuihinsa?

Avuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja
katsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.

»Vettä», huohotti hän. »Oi, Ramadan, jaksatko käydä lähteellä?»

Heikosti hymyillen mies oikaisihe. »_In cha Allah_», vastasi hän
stoalaisesti.

Mutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan
kookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin
hätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri.
Ja tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja
hän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen
kiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi
taaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot
synkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla
kädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.

Mutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän
päätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti.
»Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta
minä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani
haluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa
lyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän
puukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita
sortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen
kätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan
tarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti
köytetty.

Kun se oli tehty, lähti hän hoipertelemaan lähteelle.

Muutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään
Diana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen
viereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.

Nyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja
typertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä
todellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.

Jasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen
lyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti
pitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja
rakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista
voimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran
sulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala
olisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt,
mutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen
tyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin
kyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju
pitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli
syttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin
alttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä
päämääräänsä?

Raoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä,
mietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed
koskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä
anteeksi?

Nyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin
epäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä,
pyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin
laahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään
kaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin
lähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä
hän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet
kohtasivat toisensa.

Vain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan —
ja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa
palaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua,
kun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui
kuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin
rohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui
siihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen
käsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan
hälytyksen.

Mutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen
henkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista
vesileiliä.

Kolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan
astui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta
Diana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint
Hubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu
kumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän
kerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän
ilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka
hän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan
edessä.

Mies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen,
ja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä
raivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata
sitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän
tyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan.
Mutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti
olevansa valmis lähtemään apua noutamaan.

Dianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili
häntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa
sopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä
lyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän
ei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi
kävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat
pahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos
jommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän
luoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies
olikin sidottu.

Ja maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä
ennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan
köytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja
viestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle
pitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan
sitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli
ollut siihen tilaisuus.

Paljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä
päänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun
saapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä,
että hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi
tehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja
tuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi
häntä kestämään odotuksen jännitystä.

Heti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa,
koetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan
avuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi
ja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat
veren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän
Ramadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui
pystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi
sen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja
kirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus,
joka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille
hermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että
hän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei
enää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi
kuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua.
Joskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen
huojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin
vainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka
ehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja
hän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia
mielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen
mieleensä.

Hän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla
vahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä
Jumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten,
kauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä
vuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen
puolestaan. Henkensä hänen puolestaan!

Hän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen
kasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki
tukahduttamaan hänet.

Ja jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta,
kun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta
uskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä
turtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään
lihaksiansa.

Vähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt
ääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan
äkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti
jupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.

Vähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli
oman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan
ennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä
tuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet
säikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten
katkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut
sielu.

Diana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei
enää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan
säälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle
rakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää
totuuden.

Kaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta
nyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko
hänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen
ja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut
koskaan ollut aavistustakaan.

Kun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut
vähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin
ystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi
Saint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain
tehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta.
Hänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä
saamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.

Hän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin,
jota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen
olisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin
ystävä. Miksi, voi miksi, oli _hän_ ollut Raoulin murheen aiheuttaja?
Herkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle
työnnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota
mies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle.
Poloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen
rakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle,
jonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!

Omasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi
Diana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden
tunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon
rakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen
rakkautta?

Suuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa
silmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin
tuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka
vähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!

Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa
sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa
siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean
valituksen.

Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut
hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti
nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän
sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana
koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.

Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri
verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi,
katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita,
kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa
käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin,
oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen
parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.

Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean
hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien
hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko
vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian
myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa?
Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa
lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. _Raoulko_ kuolisi! Hän ei ollut
milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi
lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin
Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn
elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille
molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana
väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman
Raoulia?

Minkä tähden, _minkä tähden_ ei apua kuulunut?

Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja
Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä
tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.

Ja nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien
hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä
pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat
ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.

Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä
pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja
hän tunsi rohkeutensa horjuvan.

Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö
hänelle?

Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä
uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän
näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka
tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin
värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut
ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko
ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän
hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen
äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä
peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia,
Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään
poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään
lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen
tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.

»_Ahmed, Ahmed, tule luokseni_!»

Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei
mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin
kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan,
valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat
korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän
ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia,
joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.

Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju
rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja
S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan
oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä
rakkaimmat koko maailmassa.

Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi
vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja
kiiruhtanut hänen luoksensa.

Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen
hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen
kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.

Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui
hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään
jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin
vieressä.

»_Ma mie, ma mie_», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei
ole tapahtunut vahinkoa...» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti
puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä.
Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint
Hubertin luokse.

Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset
arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän
rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta
Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja
lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli
alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien
kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen
puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla
kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.

»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on
vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on
vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet
leiriin...» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi
toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää
edes Dianallekaan.

Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin
hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa,
tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.

Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia
ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili
heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena
Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti,
osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt
virui jörönä ja välinpitämättömänä.

Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana
Raoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.

Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän
rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin
likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti,
rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen
ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.

Epäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!

Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten
luokse ja syöksähti heidän väliinsä.

»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö
_on_ Isabeau de Chailles. _Minä tiedän sen_.»

Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä,
katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.

»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi
määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan,
kiljuen kuin mielipuolet.

Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin
riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana
Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään
syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.»
Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään
ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.

Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle,
ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti
poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa
jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän
muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon
ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata
hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun
lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.

Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi
toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin
hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.

Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus
käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat
vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi
veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota
ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.

»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos
otat minut mukaan — olen kiitollinen.»



X


Sheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul
de Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten
rippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes
Poju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän
palaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille
molemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa
voimalla.

Se, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka
tiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he
olivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän
oli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana,
vakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa
varmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt
hukkaan.

Useammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin
hänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen
kohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.

Paluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala
maaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä
paareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi
oli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti
vahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt
ratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin
hyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin,
vuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka
ratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän
heikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta
itsepäisesti takertui.

Dianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet
kahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän
pelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän
oli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen
ratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon
kalvamana.

Heidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että
ruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut
uneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut
herännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät
saappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta
jäseniltään.

Koko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa
viereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet,
ja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen
ääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja
huolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina
houkutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.

Toisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona
ja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä
aprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta
paljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä
äkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen
oli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen
ylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli
johtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.

»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja
häneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti
häntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet,
jotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.

Voimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän,
mutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen
katseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto
teki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin
viimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain
maailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että
Diana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.

Mutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän
loittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt
lähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes
välttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava
syömään.

Ja koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt
sekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia
arabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan
läheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä,
joka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa
he olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä
saapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissa _guitouneissa_
kuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa
kuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka
taito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta
ihmistä.

Siten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhäti
Saint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista ja
Pojusta.

Se oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka
oli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin
sheikin hermoille.

Päivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin
ja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka
ei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty
osasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia,
jotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu
sanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

Sheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta
kuin odottaa.

Salaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää
Dianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän
etumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja
että jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti
hän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi
kuin heidän.

Mutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja
koettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen
kiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa
tunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli
jännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen
oven syrjään käännettyä verhoa kohti.

Illan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen
hiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen
merkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua
ja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana
oli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli
sytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen
sheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä
tunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin
unohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla
kun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän
rakasti niin kiihkeän lämpimästi.

Lamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen
levottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka
pitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.

Ja yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman
saapumatta.

Lähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa,
ja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei
saisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä
äärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän
oli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi,
että hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja
Dianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.

Myöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen
tunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen
pelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.

Yö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli
jalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa
kuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa
kuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua
sanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka
hetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.

Iso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset.
Palamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi
kuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun
leposohvan ympärille.

Ja sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään
takana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan,
ja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt
hänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen
kumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä
sarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.

Kaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut
erottamattomasti mukana.

Nuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa
oudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat
tehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta
pojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa
sheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen.
Ennen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja
metsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa.
Raoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut
todenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon
johtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä
kosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana
hänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut
saadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta,
jota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin
tuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja
hänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin
ritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman
häikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa
tunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei
ollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt
rakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.

Minkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden
he eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja
yksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti
aikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut
sietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan
vaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä
suoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.

Hän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa,
että haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta
tuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.

Ja kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen,
puolittain hellä sävy.

»Missä olit, Ahmed?»

Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle
ojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.

»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai
otaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen
helvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme
itsellemme.»

Useihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan,
mutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan
ystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli
aiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.

Hän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin,
_mon ami_?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta
on sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä
saatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi
unohtaa, miksi et sitten sinä?»

Sheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt
samoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän
entistä katkerammin. »Mutta sinä — _bon Dieu_, sinä et olisi ikinä
alentunut niin kunnottomaksi.»

Saint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti
päätänsä pieluksella.

»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä
saavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin
joutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein
huomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »_Tout
comprendre, c'est tout pardonner_», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska
hän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos
sinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi
pystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi
syy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi
näiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään, _mon cher_?»

»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki
hiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman
hänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä
mielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän
nousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin
ruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat
arvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun
maailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti
Ranskan.

Ja tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi
kirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert
kiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli
monta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon
miehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut,
vaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.

Loppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi
ajatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka
ei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli
onnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka,
kunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän
voisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä —
_Dieu_, se olisi kovaa!

Äkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän
kätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa,
ponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui
hänen kasvoilleen.

Se oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli
mieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää
tuonnemmaksi.

Kuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen
luoksensa parilla hätäisellä askelella.

»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos
lainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon —
ennenkuin poistun.»

Ja katsahtaessaan sairaan pingoittuneihin, harmaihin kasvoihin, jotka
olivat muuttuneet jopa muutamien viime minuuttien aikana, sheikki
käsitti hänen puhuneen silkkaa totta. Mutta sittenkin hän empi.

»Jumalan tähden, säästä itseäsi siltä», kehoitti hän. »Salli minun
yksin puhutella häntä...»

Mutta Saint Hubertin voimaton ote tiukkautui hänen ranteensa ympärille.

»Sillä ei voi olla paljoakaan väliä _mon cher_, ja minä tahdon itse
nähdä hänet — kuulla totuuden hänen huuliltansa, ennenkuin kuolen»,
intti hän entistä lujemmin. »Lähetä noutamaan häntä, Ahmed! Se tekee
poistumiseni helpommaksi.»

Hiukan nyökäten, sillä hän ei sillä hetkellä kyennyt puhumaan, sheikki
meni avoimelle ovelle, taputti hiljaa käsiänsä ja antoi määräyksen
äänen kantamissa odottavalle palvelijalle.

Hänen palatessansa oli huolestunut ystävä jälleen muuttunut
päälliköksi, ja hänen piirteensä olivat kovat ja tiukat, hänen tummat
kulmakarvansa painuneet peloittaviin ryppyihinsä, kun hän veti tuolinsa
vähän loitommaksi leposohvasta ja istuutui ääneti vartoamaan vangin
tuloa.

Ja tuntien voimiensa olevan hyvin vähissä pysyi Saint Hubertkin vaiti
levätessänsä huohottaen, silmien kiiluessa kuumeisesta odotuksesta.

Hiljaa liikkuva palvelija tuli meluttomasti sytyttämään uudelleen
lamput, jotka oli sammutettu, jotta huoneen ilma viilenisi. Ja hänen
jälkeensä hiipi sisälle sihteeri, jonka oli kirjoitettava maurilaisen
lausunto muistiin, kumarsi nöyrän kunnioittavasti ja kyykistyi istumaan
matolle sheikin viereen, levittäen kirjoitusvehkeensä polvilleen.

Sitten saapuivat Jusef ja pari alempaa päällikköä, jotka sijoittuivat
esimiehensä taakse. Ja lyhyen väliajan kuluttua, joka Saint Hubertista
kuitenkin tuntui vuosisadalta, saapui vihdoin maurilainen vartijainsa
välissä siteihin kiedottu pää pystyssä, veriviiruisilla kasvoilla
tiikerimäisen äkäinen ilme.

Hän loi yhden ainoan vilkaisun mieheen, jota oli ampunut, yhden
ainoan väijyvän, nopean silmäyksen avaraan, ylellisesti sisustettuun
huoneeseen ja kääntyi sitten uhmailevasti tuolilla istuvaan äänettömään
mieheen päin.

Ja muutamiin minuutteihin sheikki ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään.

Sitten hän hyvin hitaasti nosti katseensa vankiin.

»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä
minun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi
mies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea.
Eikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä,
mitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia.
Mutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun
tekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä
olet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki,
mitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin
tyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin
kantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten
toiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä
huolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä,
värähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset
silmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.

»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki
toisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon,
nykäisi hän itsensä suoraksi.

»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on
puhumisesta?»

Sheikki kohautti olkapäitänsä, ja hänen katseensa muuttui uhkaavaksi.

»Mitäkö hyötyä?» kertasi hän, huulillansa vähäinen, hirvittävä hymy.
»Oletko unohtanut, että on monta tietä, jotka vievät paratiisiin — tai
helvettiin? Kuuntele, ja kun minä olen sinulle puhunut — valitse sitten
se tie, jota myöten tahdot mennä!»

Ja samalla hiljaisella, kiihkottomalla äänellä kuin ennenkin hän lausui
sanoja, jotka puristivat Saint Hubertilta tukahdutetun vastalauseen,
samalla kun ne puistattivat sen miehen kookasta ruhoa, joka oli
tehnyt yhtä paljon ja enemmänkin runnellaksensa hänen pahanilkisten
aikeittensa tielle joutuneita kovaosaisia, mutta jota ei miellyttänyt
se ajatus, että hän itse saisi kokea samaa, mitä oli pakottanut toisia
kestämään. Hänen villiä ylpeyttänsä kuohutti kiduttava pelko, joka
pyrki tyyten lamauttamaan hänen sisunsa, ja hän pinnisti epätoivoisesti
tahtoaan säilyttääksensä omaksumansa rohkean ulkonäön. Mutta hänen
raskas hengityksensä paljasti pelon, jota hän koetti salata, ja isoja
hikikarpaloita kihosi sakeasti hänen otsalleen, kun hän tuijotti
tuomarinsa tunteettomiin kasvoihin ja sitten häntä ympäröiviin
yhtä järkkymättömiin miehiin. Heissä hän näki loppunsa ja kaikkien
suunnitelmiensa ja toiveittensa lopun, ja hän puri hammasta voimattoman
raivon puuskassa. Huoneessa syntyneen jännittyneen hiljaisuuden
katkaisi Saint Hubert.

»Ahmed, taivaan tähden», kuiskasi hän englanninkielisen vastalauseen,
»ei siten — ei edes saadaksemme ne tiedot, joita haluan.»

Sheikki katsahti häneen olkansa ylitse, hymyillen huvitettuna, mutta
tuikeasti. »Ole huoletta», kehoitti hän tyynesti.

»Meidän ei tarvitse turvautua äärimmäisiin keinoihin. Hän hikoilee jo.
Hän valitsee helpomman tien. Ja mitä tulee taivutteluuni, ei se ole
sen kummempaa kuin mitä hän lupasi Pojulle, joka oli hänen vallassaan.
Pitäisikö minun tarjota hänelle vähemmän kuin hän tarjosi pojalleni?»
Mutta hymy oli poissa, kun hän taaskin kääntyi maurilaiseen päin.

»Pitääkö minun odottaa koko yö, koira? _Valitse_!»

Uudelleen miehen pitkät, petolinnun kynsiä muistuttavat sormet
hypistelivät hänen likaisen burnusinsa laskoksia, ja vaahtoa kihosi
hänen huulillensa, joita hän nuoleskeli hermostuneesti.

Vielä hetkisen hän seisoi kahdella päällä ylpeyden ja pelon
taistellessa hänen mielessänsä, samalla kun hän nopeasti vilkuili
puolelta toiselle, ikäänkuin vielä koettaen keksiä jotakin
pelastuskeinoa. Kasvojensa vääntyessä raivon virnistykseen hän
sitten ärähti. »Koska teidän ylhäisyytenne on niin kovin armollinen,
mitä on minulla valittavana?» Mutta hänen puhuessansa muuttui hänen
käytöksensä, ja hänen sävynsä hieno ivallisuus väistyi mielittelevän
avomielisyyden tieltä, samalla kun häneltä lähti sanoja vuolaana
tulvana.

»Mitä herrani haluaa tietää?» laversi hän. »Sen _roumin_ salaisuudetko,
joka minun oli eilen pakko tappaa? Niitä en tiedä. Olin _roumin_ opas
enkä hänen salaisuuksiensa säilyttäjä. Ja mitäpä minä välitin hänen
salaisuuksistansa tai hänestä itsestään, joka oli pelkkä välikappale?
Hänen salaisuutensa olivat niissä papereissa, joita hän säilytti
piilossa povellaan. Viime yönä näin, että ne otettiin hänen ruumiinsa
taskuista. Epäilemättä ne ovat herrani hallussa, ja hän voi ne lukea —
jos niin haluaa. _Minä_ en tiedä mitään niistä enkä siitäkään, minkä
tähden hän oli lähtenyt omasta maastansa. Mutta mitä minuun tulee,
oi herra, onko miehen selitettävä, minkä tähden hän pyrkii kostamaan
kunniansa loukkausta, minkä tähden hän etsii tytärtä, joka on häneltä
ryöstetty...»

Sheikki keskeytti hänen puheensa, liikahtaen kärsimättömästi.

»Kaikki tuo tiedetään», sanoi hän tuimasti, »ja se on ajan tuhlausta.
Se, mitä haluamme tietää, ei koske nykyisyyttä, vaan entisyyttä...» Hän
pysähtyi hetkiseksi terävästi silmäilemään tummia, hien kostuttamia
kasvoja, jotka alkoivat muuttua täplikkään harmaiksi. »Niin,
entisyyttä», toisti hän sitten tarkoituksellisesti. »Sinun olisi ollut
paras muistaa sitä, paras lumota käärmeitä koko ikäsi, sinä hupsu,
kuin jälleen antautua entiseen ammattiisi. Mies tunnetaan teoistansa.
Viime yönä surmasit isäntäsi — entä toinen murhaamasi isäntä, sinä
_marokkolainen Ghabah_?»

Tukahdutetusti parahtaen maurilainen horjahti takanansa olevia miehiä
vasten. »En minä häntä tappanut», ähkyi hän vaivaloisesti. »Hän kuoli —
mutta profeetan pään kautta vannon, etten minä häntä surmannut.»

»Mutta profeetan pään kautta eräs toinen mies vannoi nähneensä sinun
tappavan hänet ja lisäksi kaksitoista muuta miestä, jotka aseettomina
istuivat leirinuotion hiipuvien kekäleiden ympärillä.»

»Hän valehteli — sillä ketään ei jäänyt näkemään...» Liian myöhään
maurilainen oivalsi erehtyneensä ja koetti tukahduttaa kiivastuksissa
lausuttuja sanojaan, jotka sisälsivät syytöksen häntä itseänsä vastaan.

Vuosikausia hän oli arvellut, että etsinnästä oli luovuttu, luullut
olevansa turvassa. Mutta katkerasti kiroten sitä typeryyttä, että oli
tullut takaisin siihen maahan, jossa oli tehnyt rikoksensa, hän nyt
käsitti, ettei etsinnästä oltukaan luovuttu, että verikostaja oli hänen
tietämättään koko ajan väijynyt hänen kintereillänsä, hellittämättä
vainunnut häntä.

Mutta kuka?

Äkkiä hänen päähänsä välähti mielijohde, hän muljautti verestäviä
silmiänsä Saint Hubertiin päin, purskahti mielipuolisesti nauramaan ja
syöksyi eteenpäin.

Sheikki hypähti häntä estämään. Mutta vahdit olivat jo hänen
ympärillänsä, kiskoen hänet takaisin ja rimpuilevien miesten keskeltä
kajahti hänen äänensä hurjasti, riemuisasti.

»Totta on, että tapoin hänet, hupakon — mutta kysyykö herrani, miksi
sen tein? Voitonhimosta, niinkö luulet? Kautta Allahin, hän oli yhtä
köyhä kuin minäkin. Mutta hänellä oli yksi, jota kaipasin, yksi,
jota ikävöin omakseni, kunnes haluni polttava liekki pakotti minut
surmantyöhön voidakseni ottaa sen, mitä sieluni janosi. Rakastitko
sinäkin sitä naista, oi _roumi_? Senkö tähden, että häntä rakastit,
olet vainonnut minua kuolemaani saakka? Tiedä sitten, että minä —
minäkin — otin hänet huvikseni ja tein hänet omakseni. Kolme vuotta,
oi _roumi_, pitelivät nämä käsivarret häntä; kolme vuotta nämä minun
silmäni katselivat hänen ihmeellistä kauneuttansa. Hän oli minun
orjani, _minun omani, minun_ — kunnes tapoin hänet, koska hänen
kylmyytensä oli muuttanut rakkauteni vihaksi. Kerronko sinulle, miten
hän sai maksaa sen kylmyytensä ennen kuolemaansa? Kerronko sinulle,
mitä tein, ennenkuin surmasin...»

Sheikin nyrkki tärähti hänen julkealle, irvistelevälle suullensa,
iskien sen äänettömäksi.

»Se riittää, että hän kuoli, sinä katala peto», jyräytti hän. »Entä
hänen lapsensa?»

Maurilainen huojui, ja hänen intohimon vääntämät kasvonsa nytkähtelivät
kamalasti.

»Lapsen pidin itselläni», vastasi hän käheästi, »jotta muistaisin
vihani, jotta hänkin muistaisi, ettei se äiti, joka oli hänet
synnyttänyt, synnyttänyt _minulle_ lasta — muutoin olisin saattanut
säästää häntä.»

Kiihtyneesti tuijottaen häneen sheikki lausui viimeisen kysymyksensä.

»Onko hän se tyttö — Jasmin?»

Ja vastaus, joka merkitsi niin paljon, tuli maurilaiselta kerkeästi.

»Kyllä, se tyttö, jota nimitetään Jasminiksi.» Hänen rikkinäiset
huulensa kaartuivat pahanilkisesti. »Jasmin, ylpeän ranskalaisen sidin
tytär. Jasmin, jonka herrani poika suvaitsi ryöstää leikkilelukseen.
Vieläkö hän haluaa tyttöä, luuletko, kun saksalainen on saanut hänestä
kyllikseen?»

Pilkallinen ääni koveni äkkiä kiljunnaksi, ja toisen hurjan,
mielipuolisen naurunpurskahduksen kajahtaessa maurilainen kaatui
kiemurrellen ja vääntelehtien vartijoittensa käsiin veren vuotaessa
nenästänsä ja suustansa.

Ja kauan sen jälkeen kun hänet oli kannettu pois, tunkeutuivat hänen
raivoisat huutonsa hiljaiseen huoneeseen, jossa Ahmed oli polvillansa
leposohvan vieressä, koettaen hellästi kuin nainen lohduttaa kuolevaa,
joka virui kasvot pieluksiin kätkettyinä, vapisten hänet tyyten
murtaneen kauhun vallassa. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä hänen on
täytynyt kärsiä!» valitti hän. »Oi, jospa olisin hänet löytänyt,
säästänyt häneltä edes osan siitä tuskasta! Kolme vuotta, Ahmed —
ajattelehan sitä! Oliko se minun syyni, olisinko voinut tehdä enemmän?
Jumala tietää, että minä etsin. Jumala tietää, että yritin parhaani...»

Sheikki ehätti jupisemaan vastalauseen ja tarttui sairaan tutisevaan
käteen, joka voimattomasti repi peitettä. »Raoul, Raoul», huudahti hän
rukoilevasti, »minun tähteni, meidän kaikkien tähden ajattele vähän
itseäsi, sitä pyydän sinulta. Hänen puolestansa kiitä Jumalaa siitä,
että sitä kesti ainoastaan kolme vuotta! Aika olisi saattanut olla
pitempi. Unohda se, _mon ami!_ Mitä hyötyä olisi muistelemisesta?
Se oli hänen kohtalonsa, ihmis-paran — ja mitäpä me mahtaisimme
kohtalolle? Eikä sinun tarvitse mistään moittia itseäsi. Sinä teit
voitavasi; kukaan ei olisi saattanut tehdä sen enempää. Maurilainen
peitti jälkensä liian taitavasti, se ovela pahus. Hänen täytyi silloin
olla hullu, hullu hän on varmasti nytkin — enkä voi ampua hullua, niin
kiihkeästi kuin haluaisinkin.»

Syntyi hiljaisuus, ja vähitellen suonenvedontapaisen puistatuksen
toistuvat puuskat harvenivat, kunnes Saint Hubert vihdoin lepäsi hiljaa.

Ja aamusarastuksen kylmä, harmaa valo oli alkanut hiipiä huoneeseen,
ennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan. Tuskallisesti liikahtaen
hän käänsi päätänsä pieluksella ja tuijotti puoleensa kallistuneihin
väsyneihin kasvoihin.

»Tyttö, Ahmed», supatti hän heikosti, »kun Poju tuo hänet takaisin...»
Hänen kysyvässä katseessansa oli rukoileva ilme, ja äkkiä sheikin
silmät sumentuivat kyynelistä.

»_Mon ami_, tarvitseeko sinun kysyä?» virkkoi hän epävarmasti. »Me,
Diana ja minä, huolehdimme tytöstä, jos Poju tuo hänet takaisin.»

Hieman hymyillen väsyneesti Saint Hubert sulki silmänsä. »Hän tuo —
tiedän sen», mutisi hän unisesti. »Heidän saavuttuansa salli minun
nähdä heidät — ja Caryll. Mutta jos poistun — sitä ennen — kerro heille
lämmin tervehdykseni, Ahmed, ja Caryllin itsensä tähden — kerro hänelle
— mitä hänen pitäisi — tietää.» Syntyi lyhyt äänettömyys; sitten
hänen kätensä ojentui hapuilevasti, ja hänen äänensä oli hitaampi ja
unisempi: »Neljäkymmentä vuotta, Ahmed, eikä koskaan — ole sattunut —
mitään ikävää — välillämme. Se on pitkä aika — pitkä aika — _mon vieux
Ahmed_...»

       *       *       *       *       *

Caryll ei eläissänsä unohtanut sen yön hurjaa ratsastusta. Kun
tiedettiin, ettei valoisaa aikaa enää olisi jälellä kuin tunti tai
pari, oli lähdetty vinhasti kuin myrskytuuli. Ja vaikka hän olikin
mainio ratsastaja, oli hänen vähän aikaa pakko keskittää koko huomionsa
virmaan ratsuunsa, jonka kuntoa hän nyt ensi kerran sai täysin määrin
koetella.

Hän oli poikavuosiltansa alkaen ratsastellut metsästysretkillä koirien
jälessä, ollut mukana monilla voimiakysyvillä murtomaaretkillä, mutta
milloinkaan hän ei ollut nähnyt tällaista pyörremyrskyä muistuttavaa
kiitämistä — kiitämistä hengen edestä, mielessä julma, hirveä
tarkoitus. Ilman elvyttävää, tulistuttava suhina, takaa kuuluva
nelistäväin hevosten kavioiden töminä ja lähellä olevan taistelun
ajattelu herättivät hänessä voimakkaamman kiihtymyksen kuin hän koskaan
ennen oli tuntenut.

Englanti ja hänen siellä viettämänsä rauhallinen, proosallinen
elämä tuntuivat hänestä tänä iltana hyvin etäisiltä. Ja sielullinen
myllerrys, joka oli järkyttänyt hänen tyyntä ja järjestyksellistä
mieltänsä perustuksia myöten, oudot näyt ja maisemat, jotka olivat
saattaneet hänet kosketuksiin hänen omasta hyvin järjestetystä
elämästään suuresti eroavien olojen kanssa, saivat sopivan huippukohdan
tästä huimasta ratsastuksesta, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään
ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään rajusta, kiihkeästä nautinnosta.

Vain muutamia minuutteja sitten hän oli joutunut läheltä näkemään
murhaa ja äkillistä kuolemaa, nähnyt parhaan ystävänsä kuolemaisillaan
keskellä tunnottoman teurastuksen ja väkivallan näyttämöä. Koko hänen
entinen minuutensa oli kadonnut ikäänkuin yhdellä pyyhkäisyllä,
ja hän oli antautunut perittyjen vaistojen ja menneiden tunteiden
johdettavaksi, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut siihen saakka
ollut aavistustakaan. Sovinnaisuus oli mennyt tuulen vietäväksi, hän
ei tänä iltana enää ollut vihamielinen ja ennakkoluuloinen, vaan
ainoastaan isänsä poika, jonka mieli ja pyrkimys olivat samat kuin
näiden jurojen, päättäväisten kostajien huiman joukkueen. Ja äkkiä
hän tunsi koko päivän lähestyneensä tätä myötätunnon ja sukulaisuuden
tunnetta, tätä tähän saakka vieromainsa sukulaisuussuhteiden
omaksumista. Tämä päivä oli ollut kokonaan toisenlainen kuin hän oli
otaksunut, ja Ras-Djebeliin tehdystä retkestä oli koitunut seurauksia,
joita hän ei ollut odottanut.

Harmissaan isänsä käskevästä sanomasta, joka Gastonin hienotunteisesta
ja kohteliaasta esiintymisestä huolimatta oli kuitenkin tuntunut hyvin
jyrkältä, ehdottomalta määräykseltä, hän oli lähtenyt, tuskin salaten
vastahakoisuuttaan ja näöltänsä kovin synkkänä ja suuttuneena, mikä ei
juuri näyttänyt sovinnolliselta.

Mutta hilliten omaa harmiansa oli sheikki päättävästi koettanut voittaa
poikansa luottamuksen, esiintynyt harvinaisen taipuvaisesti, puhunut
myötätuntoisesti niistä asioista, joiden tähden Caryll oli tullut
Englannista, ja vähitellen saanut Caryllin syventymään keskusteluun,
joka oli suuresti edistänyt heidän väliensä keskinäisen ymmärtämyksen
pohjan syntymistä. Paljoa ennen kuin he saapuivat Ras-Djebeliin oli
Caryll itsekin alkanut puhella, ja kun jää kerran oli murtunut, oli
jatkaminen ollut hänestä omituisen helppoa. Arkailu oli karissut
hänestä, kun hän intomielisesti kävi käsiksi asiaan, jonka hän
tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja unohtipa hän senkin, kuka
hänen kuulijansa oli, kaunopuheisesti haastellessaan koroista ja
vuokrista, torpista ja tiloista, tukkimetsistä ja metsästyspuistoista,
kantakirjaeläimistä ja parannetuista maanviljelystavoista.

Oli huojentavaa saada vihdoinkin puhua niistä; huojentavaa oli,
että häntä kuunneltiin, jos kohta ei vilpittömän, niin ainakin
teeskennellyn tarkkaavasti. Eikä hänen Ras-Djebelissä suinkaan
tarvinnut teeskennellä mielenkiintoa. Se oli suurin hänen siihen saakka
näkemänsä keidas, sheikin hevoshoidon tärkeimpiä keskuksia, ja siellä
vietetyt tunnit olivat kuluneet nopeasti ja hauskasti, eikä niiden
aikana ollut sattunut mitään harmillista kohtausta pilaamaan hänen
nautintoansa. Vaikka hän olikin arvosteleva, ei hän ollut huomannut
mitään arvosteltavaa mainioissa hevosissa, joista heimo oli kuuluisa,
ja lausuttuansa aluksi verrattain ujosti kehuvia sanoja hän oli pian
tuonut julki vilpittömän ihailunsa.

Ja sen päivän kuluessa alkanut parempi ymmärtämys ei ollut vähentynyt
heidän ratsastaessansa kotiin.

Caiyllin mieli oli ollut rauhallisempi kuin se oli ollut hänen
lähdettyänsä Englannista, ja olipa hän alkanut heikosti huomata
pitävänsä arvossa ympäristöään, nähdä sellaista kauneutta, jollaista
hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ympärillään leviävissä kultaisissa
lakeuksissa, tuntea ja ihailla niiden omituista rauhaa ja lumousvoimaa.
Mutta heidän saavuttuansa leiriin hän oli saanut kouraantuntuvan
muistutuksen siitä, että vaaroja väijyi aavikon hymyilevän tyyneyden
takana, saanut eloisan näytteen sikäläisestä vaihtelevasta elämästä,
jota hän ei vielä käsittänyt. Ennenkuin he ennättivät leiriin, olivat
sieltä kantautuvat hurjan metelin äänet kertoneet heille, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut, ja sheikki oli kannustanut ratsunsa huimaan
neliseen.

Ja heidän perille saavuttuansa oli leiri ollut kuohuksissa; laajalla,
tavallisesti niin rauhallisella aukeamalla oli parveillut tiheään
sulloutuneita ihmisiä, siellä oli vallinnut sekava hälinä ja liike,
puolittain satuloituja hevosia oli yleisen kiihtymyksen vimmastuttamina
syöksynyt kaikkiin suuntiin, samalla kun kirkuvia naisia ja lapsia
sysittiin sinne tänne heidän tungeksiessaan kiljuvien ja viittoilevien
soturien ympärillä, jotka järjestäytyivät Jusefin ja kasvoiltansa
tuhkanharmaan, melkein tuntemattomaksi muuttuneen Pojun johdolla.

Tapahtumat olivat kehittyneet niin nopeasti, ettei Caryllille ollut
jäänyt ajattelemisen aikaa.

Hän oli nähnyt sheikin, jonka kasvot myöskin olivat kalmankalpeat,
hetkiseksi kumartuvan pyörtymäisillään olevan sanantuojan puoleen,
jolta Gaston koetti udella tietoja, oli konemaisesti ottanut ja
sitonut vyölleen panosvyön ja revolverin, jotka oudon kalpea, mutta
hillityn näköinen Williams oli työntänyt hänen käsiinsä, noussut
levänneen hevosen selkään, joka oli ilmestynyt hänen vierellensä
kuin loitsittuna, ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä oli tekeillä
ja kuinka vakava tilanne oli, hän oli huomannut laskettavansa täyttä
laukkaa etelää kohti ja ratsastavansa vinhemmin kuin milloinkaan ennen.

Vasta heidän saavuttuansa El-Hassiin hän täydelleen käsitti,
millaisessa vaarassa hänen äitinsä oli ollut ja millainen kohtalo
oli yllättänyt Jasminin. Ja se tyrmistyttävä tieto oli karistanut
hänen mielestänsä mieskohtaiset vaikuttimet, pakottanut hänet äkkiä
oikein ymmärtämään itseänsä — ja niinpä hän oli kyennyt tunnustamaan
oikeutetuiksi toisen vaatimukset, jotka olivat suuremmat kuin hänen
omansa, karkoittamaan sydämestänsä vihan ja kateuden ja kohoamaan
itsekkyyden yläpuolelle.

Hän oli kääntänyt lehden elämänsä historiassa esittäessään
vapaaehtoisen tarjouksen, joka oli lausuttu avoimesti ja vilpittömästi
ja yhtä avoimesti ja vilpittömästi hyväksytty.

Ja nyt ratsastaessaan veljensä vierellä, jota hän ei enää vihannut,
hän tunsi muutamien viime päivien aikaisen kummallisen rauhattomuuden
haihtuneen kuten painajaisen ja vihdoinkin pystyvänsä ajattelemaan
tyynesti, jos kohta ei ihan kiihkottomasti sitä lyhytaikaista hulluutta
— sillä hänestä tuntui, ettei se saattanut olla muuta kuin hulluutta —
joka oli nostattanut hänessä sellaisia intohimoja, että niiden pelkkä
muisteleminenkin herätti nyt hänessä kummastusta ja inhoa.

Eipä silti, että hän olisi lakannut rakastamasta. Hän rakasti
tyttöä vieläkin ja tiesi, että saattoi kulua kauan, ennenkuin hänen
ensimmäisen rakkautensa muisto haalistuisi. Mutta halun raju liekki oli
palanut sammuksiin nopeasti, kuten se oli leimahtanutkin, ja jälelle
jäänyt rakkaus oli samaa säälivää hellyyttä, jota hän oli aikaisemmin
tyttöä kohtaan tuntenut.

Hän mietti sitä ihmetellen.

Oliko hänen luonteessansa joku vajavaisuus? Eikö hän ehkä osannut
kiintyä syvästi ja pysyvästi? Vähemmän kuin milloinkaan ennen hän nyt
uskoi tuntevansa itseään. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma.

Katsahtaessaan vierellään oleviin riutuneisiin, nuorekkaihin kasvoihin
hän oivalsi, ettei hänelle rakkaus ollut koskaan merkinnyt eikä ikinä
merkitsisi samaa kuin tälle kiihkeäluontoiselle, myrskymieliselle
veljelle.

Ja kun tytön kohtalo vihloi hänen sydäntänsä kuin puukonpisto, niin
miltä täytyi tuntua tuosta miehestä! Olihan veli ollut tyttöä Iikempänä
kuin hän itse konsanaan, pidellyt sylissänsä tuota hentoa, suloista
olentoa, joka tällä hetkellä saattoi olla poissa hänen ja kaikkien
muidenkin halun ulottuvilta.

Hänen ajatuksensa lensivät eteenpäin, ja hänen mieleensä tunkeutui
hirvittäviä aavistuksia. Mitä he löytäisivät, kun tämä synkkä riento
päättyisi — ja kuinka kauan sitä vielä kestäisi?

Hevosten kiitäminen alkoi hänestä äkkiä tuntua matelemiselta, hän
menetti tuokioksi malttinsa ja painoi terävät kannuksensa ratsunsa
kylkiin. Mutta sitä seurannut huima hypähdys, joka oli vähällä singota
hänet satulasta, katkaisi hänen mietteensä jyrkästi ja pakotti hänet
uudelleen keskittämään huomionsa vimmastuneeseen eläimeen, joka
ponnisti voimiansa närkästyneenä tarpeettomasta kiihotuksesta.

Äkeissänsä ja häpeissänsä järjettömästä julmuuden osoituksesta, joka
oli kokonaan vastoin hänen luontoansa, Caryll alkoi tyynnytellä
kavahtelevaa orittaan ja koetti pitää omia ajatuksiansa aisoissa.

Aaltomaiset hiekkaharjut olivat muuttuneet melkein tasaiseksi maaksi,
ja sileänä ja rajattomana, katkeamattoman yksitoikkoisena aavikko
levisi heidän edessään heidän kiitäessänsä edelleen. Ainoastaan
korvissa vinkuva tuuli, nelistävien hevosten kavioiden pehmeä töminä
ja silloin tällöin kuuluva varuksien kilahdus häiritsivät syvää
hiljaisuutta.

Kaksi tuntia he ratsastivat hidastamatta vauhtiansa.

Valon vähitellen häipyessä ja pimeän saartaessa heidät vauhti sitten
vähitellen tasaantui ja kävi yhä verkkaisemmaksi, kunnes edellä
ratsastava vainuaja vihdoin nosti kättänsä, seisautti ratsunsa ja
murahtaen solahti satulasta maahan.

Caryllin valtasi lamaannus, kun hän vilkaisi tummenevalle taivaalle,
jossa tuikki vain muutamia kalpeita tähtiä, ja hänen sydämensä muuttui
alakuloiseksi, kun hän ajatteli, että kuluisi vielä tuntikausia,
ennenkuin kuu nousisi.

Mutta se ajatus ehti tuskin kiteytyä, kun lyhyt pysähdys jo päättyi.
Pitäen sytytettyä lyhtyä lähellä maata lähti vainuaja jälleen
taipaleelle jalkaisin, rientäen eteenpäin nopeata hölkkäjuoksua
väsymättä, näennäisesti ponnistelematta.

Yhä eteenpäin, kunnes heidät verhosi täydellinen pimeys, kunnes Caryll
pikemminkin aavisti kuin näki vierellänsä ratsastavan varjomaisen
olennon ääriviivat.

Miesten rivit olivat menneet jonkun verran sekaisin, ja kerran törmäsi
hevonen hänen ratsuansa vasten. Kääntäessänsä potkivaa orittansa
irti toisesta kuuli hän pimeästä jupistut sanat: »Suokaa anteeksi,
mylord!» Ne panivat hänet äkkiä aprikoimaan, mitähän Williams — joka
ei ollut suostunut jäämään leiriin — mietti ja oliko hänen nuorekas
innostuksensa saanut vihdoin kylliksensä »todellisesta elämästä», kun
se nyt pukeutui sellaiseen muotoon, josta hän ei ollut uneksinutkaan.

Ja Williamsin ajatteleminen toi muassaan kiusallisia mietteitä. Oliko
hän tehnyt oikein myöntyessään, kun kamaripalvelija oli melkein vesissä
silmin pyrkinyt mukaan tälle retkelle, joka kenties saattoi päättyä
tuhoisasti heille kaikille. Sellaista mahdollisuutta ei oltu etukäteen
otettu huomioon, eikä sitä olisi millään tavoin voitu pitää miehen
palvelustehtäviin kuuluvana. Jos hän, Caryll, saisi surmansa, olisi
se yksinomaan hänen mieskohtainen asiansa — mutta Williamsilla oli
leskiäiti, joka oli hänestä riippuvainen. Mutta jos pahin mahdollisuus
toteutuisi, olisi äidillä turvanaan tilan eläkerahasto — eikä
Williamsia uhannut sen pahempi vaara kuin heitä muitakaan. Koska hän
itse tahtoi tulla mukaan, oli hänen antauduttava sille alttiiksi, kuten
toisetkin antautuivat, ja elettävä tai kuoltava, miten kohtalo säätäisi.

Kohtalo? Hyvä Jumala! Caryllin huulet kaareutuivat äänettömään
ihmettelyn vihellykseen.

Olipa hän joutunut pitkälle, mietti hän, jos hän saattoi järkeillä
kohtalosta yhtä rauhallisesti kuin kuka syntyperäinen arabialainen
hyvänsä! Arabialainen — ei. Mutta olihan sittenkin tämä maa hänen
synnyinmaansa, ja tänä iltana hän oli ensi kerran kuullut sen maan
kutsun. Tänä iltana hän ensi kerran tunsi sen oudon kauneuden hienon
lumousvoiman kiehtovan aistejansa. Enää hänen ei kannattanut inttää
sitä vastaan. Se kiehtoi, se lumosi. Ja äkkiä hän taukosi rimpuilemasta
vastaan. Perityt vaistot olivat vihdoin heränneet ja murtaneet hänen
koko vastustusvoimansa. Aavikko oli vaatinut hänet omaksensa. Ja
tyytyväisesti alistuen hän salli aatoksiensa ajelehtia, antautuen
ihailemaan itämaista taikayötä ja uutta elämänlatua, joka hänelle
avautui.

Irtautuneena hetken vaatimuksista hän oli melkein unohtanut Saint
Hubertin ja keskiöisen ratsastusmatkan synkän tarkoituksen, kun
hevosten äkillinen pysähtyminen jyrkästi palautti hänet nykyisyyteen.
Hän katsahti ympärillensä hieman ymmällä.

Aika oli kulunut hänen huomaamattansa, eikä hän ollut pannut merkille
kuun nousua, mutta sen pehmeässä valossa hän nyt näki Pojun seisovan
puhelemassa vainuajan kanssa ja kaikkialla ympärillänsä miesten
laskeutuvan ratsailta ja hellittävän korkeanuppisten satuloittensa
vöitä.

Solahdettuansa maahan hän kietoi Williamsin ojentaman vaipan yllensä ja
polki maata verryttääksensä puutuneita jalkojaan.

»Onko teillä aavistustakaan ajasta?» kysäisi hän kamaripalvelijalta,
joka yhäti hyöri lähistöllä, arvostelevasti silmäillen isäntänsä ratsua
hierovaa arabialaista.

Williams raapaisi tulta ja vilkaisi rannekelloansa »Kaksi minuuttia
vaille kaksitoista, mylord», vastasi hän ja veti puhuessansa tyynesti
kellonsa. Sitten hän naurahti omituisen kiihtyneesti. »Totisesti nämä
miehet osaavat ratsastaa, mylord. Luulin hieman tuntevani ratsastusta
itsekin, mutta en ikänäni ole kiitänyt niin kauheata vauhtia — kuin
ennen pimeän tuloa. Ihmettelin, milloin he antaisivat hevosten
hengähtää. Teidän ylhäisyytenne vaipan taskussa on pullo», lisäsi hän
perin epäjohdonmukaisesti.

Lausuttuansa rauhallisesti: »Kiitos, Williams; te ajattelette kaikkea»,
mitkä sanat nostattivat mielihyvän punan miehen kasvoille, Caryll lähti
veljensä luokse.

Taempana istuivat miehet ryhmissä, pakisten hiljaa keskenänsä tai
loikoen pitkänänsä ja vihdoinkin täysin siemauksin nauttien heille
suodusta levosta. Ja sivuuttaessansa vainuajan Caryll näki hänen
burnusiinsa kietoutuneena jo nukkuvan sikeästi. Mutta Poju ei
suinkaan ollut lepäävän miehen asennossa, hän seisoi syrjässä muista,
tuijottaen kuutamoisen aavikon ylitse pohjoista kohti puolittain
poltetun savukkeen unohtuneena nuokkuessa hänen tiukkaan puristettujen
huuliensa välissä. Hänen kookas vartalonsa oli jäykästi ojennettuna,
hänen nyrkkiin puserretut kätensä riippuivat kankeina sivuilla, ja hän
näytti kuumeisen maltittomasti pyrkivän eteenpäin ja vain tahtoansa
ponnistamalla pitävän itseänsä liikkumattomana.

Hän oli unohtanut koko ympäristönsä eikä näyttänyt vähään aikaan
huomaavan, ettei hän enää ollut yksin, ja Caryllista tuntui, ettei hän
voinut häiritä toisen äänettömyyttä.

Kun odottaminen ja toimettomuus alkoivat jo tuntua vikomtista
sietämättömältä ja hän liikahteli rauhattomasti, pyörähti Poju äkkiä
häneen päin ja kysyi:

»Tiedätkö, mitä pikku äiti tarkoitti sanoessaan: 'Isabeau de Chailles'
ja kuka on Isabeau de Chailles?»

Hetkisen Caryll tuijotti häneen tuiki ällistyneenä. Eikö Poju tiennyt
— taivaan hyvä Jumala, eikö hän tietänyt? Sitten hän ihan äkkiä muisti
Saint Hubertin maininneen hänelle, ettei Poju tiennyt, ja katkerasti
hän mietti, miksi oli hänen, juuri hänen, tehtäväksensä jäänyt
selvittää asia miehelle, joka oli niin säälimättömästi ryöstänyt tytön
omakseen.

Mutta joka suhteessa oli parempi, että hänen veljensä saisi tietää
totuuden, saisi tietää sen ilman lisäviivytystä, ja niinpä hän
tukahdutti omat tunteensa ja pää toisaalle käännettynä kertoi hyvin
lyhyesti tarinan, jonka hän oli itse kuullut Pojun tulo-iltana.

Ja hänen lopetettuaan kertomuksensa kääntyi hänen kuuntelijansa
sanaakaan virkkamatta ja poistui äänettömänä.

Kun Poju vihdoin seisahtui, ei hän nähnyt sitä polkua, jolle hän
oli umpimähkäisesti osunut, eikä kuutamoista, valkeahohteista
tasankoa, vaan ainoastaan kasvot — hienot, soikeat kasvot ja tummat,
rukoilevat silmät, jotka olivat sumeat ja kosteat kyynelistä, _hänen_
aiheuttamistansa kyynelistä.

Hänestä tuntui tukehduttavalta, ja hän kiskoi vaipan paksuja, kaulansa
ympärille kiedottuja laskoksia.

Minkä erotuksen tämä tarina teki? Luultiinko hänen välittävän siitä,
kuka tyttö oli? Kreivitär de Chailles tai Jasmin, tanssijatar — mitä
se hänestä merkitsi? Itse tyttö oli kaikki kaikessa, vain tyttö, jota
hän rakasti, jota hän ei ollut sydämessänsä lakannut rakastamasta,
vaikka hän vimmoissaan oli väittänyt toisin ja vannonut vihaavansa
häntä. Ja lainkaan ajattelematta tytön säälittävää heikkoutta,
lainkaan ajattelematta omia voimiansa hän oli laskenut koko luontonsa
ominaisen rajuuden valloilleen ja rangaissut tyttöä kauheasti siitä
kavalluksesta, josta hän häntä syytti.

Tyydyttääksensä julmaa ja järjetöntä kostonhimoaan hän oli alentunut
jopa henkilökohtaiseen väkivaltaan. Hullun raivon vallassa hän oli
rääkännyt häntä — häntä, Jasminia, hentoa, haurasta kukkaansa! Hän
oli tuottanut hänelle sekä ruumiillisia että sielullisia kärsimyksiä,
leikitellyt hänen herkkäuskoisuudellaan ja pelollaan ja murjonut
armottomilla käsillään viehkeätä pikku olentoa, vaikka hän nyt olisi
valmis uhraamaan elämänsä saadaksensa taaskin pitää sitä sylissään edes
hetkisenkin. Mitä olivat ne tuskaiset viikot merkinneet Jasminille?

Jasmin oli rukoillut häneltä armoa — ja sitten hän oli kohdellut tyttöä
halpamaisesti.

Jasmin oli itkenyt hänen jalkojensa juuressa — mutta hän oli pilkannut
häntä, nauranut hänen rukouksilleen ja ivannut hänen viattomuuden- ja
rakkaudenvakuutuksiaan. Ja Jasmin oli rakastanut häntä, nyt hän oli
siitä varma, rakastanut häntä ihan loppuun saakka, rakastanut häntä
sittenkin, vaikka hän oli lyönyt häntä.

Yhtä selvästi kuin silloin, viimeisenä yönä, hän näki Jasminin
tuskaiset, kyyneleiset silmät, kuuli vapisevan, vetoavan äänen, ja
häneltä pusertui ankara nyyhkytys.

»Allah, Allah, kaikkein armollisin», rukoili hän, »jospa ennättäisin
hänen luoksensa ajoissa — jospa saisin sovittaa —»

Enää hänen oli mahdoton odottaa. Hevosten olisi ponnistettava
eteenpäin, vaikka ne ratsastettaisiin kuoliaiksi. Hän pyörähti ympäri
ja luikkasi äkkiä, ja miehet kapsahtivat pystyyn.

Ja ennenkuin hän ehti muiden luokse, riensi vainuaja hänen ohitsensa,
nyt taaskin ratsastaen, sillä nousseen kuun valossa jäljet näkyivät
melkein yhtä selvästi kuin päivällä.

Jälleen ratsailla oli hänen helpompi kestää, ja nopea liike, takaa
kuuluva kavioiden töminä ja kasvoja hivelevä lauha yö-ilma olivat
omituisen rauhoittavia ja valoivat hänen mieleensä uutta toivoa ja
uutta rohkeutta.

Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, ja jäljet yhä hellittämättä
jatkuivat edelleen, haihtui häntä tukenut toivo, ja hirvittävä
pelko, joka alusta alkaen oli jäytänyt hänen sydäntänsä, muuttui
sieluntuskaksi, niin että hän vääntelehti ikäänkuin ruumiillisesta
kivusta. »Liian myöhään! Liian myöhään!» Se oli kuin viuhuvan tuulen
huokaus. Ja pistävän hiekan suhinasta, nelistävien kavioiden kumeasta
jymystä hän oli kuulevinansa murheellisen kaiun: »Liian myöhään, liian
myöhään!»

Hän ei ollut milloinkaan ennen hoputtanut isoa, mustaa orittaan
niinkuin hän sitä nyt hoputti, milloinkaan ennen ei hänen terävistä
kannuksistaan ollut tihkunut verta niinkuin niistä nyt tihkui. Jo
aikoja sitten loppunut tie oli jäänyt kauas jälkeen, ja hän ratsasti
painautuneena melkein hevosensa kaulaan kiinni, kuumeiset, hiekkakuoren
reunustamat silmät tähdättyinä ainoastaan sekaviin kavionjälkiin,
jotka kertoivat yhtä vinhasta, yhtä hurjasta vauhdista kuin heidänkin
vauhtinsa oli.

Kilometrin toisensa jälkeen hän kannuksillaan ja äänellään kiihoitti
uljasta ratsuansa, jonka voimakkaiden jäsenien hän tunsi värähtelevän
ja vapisevan polviensa välissä. Ja yhäti Caryll ja heimon soturit
seurasivat häntä jonossa kumartuneina syvään satuloissansa, kasvot
harmaina ja aavemaisina aamusarastuksen säälimättömässä valossa.
Eteenpäin, aivoissa vain yksi ajatus. Eteenpäin, kunnes hänen päätänsä
huimasi ja hänen sydämensä raskas sykintä humisi hänen korvissaan kuin
rummunpärrytys. Eteenpäin, kunnes itäiselle taivaalle levisi vaalea
punerrus. Eteenpäin taaskin aaltoilevalla maaperällä. Eteenpäin, ohi
matalan jonon kallioisia kumpuja, jotka olivat kohonneet näkyviin
hämmästyttävän äkkiä. Ne piilottivat jäljet, jotka noudattivat kumpujen
suuntaa ja sivuuttivat korkeimman kallioseinämän juuren ja sitten
jyrkästi kääntyivät vasemmalle.

Huimaa vauhtia Poju kiersi ulkonevan kallionkielekkeen ympäri laajassa
kaaressa, mutta heittäytyi sitten taaksepäin, hengähtäen voimakkaasti,
ähkäisten ja kiskoen oriinsa suupieliä minkä jaksoi.

Hänen edessänsä oli ränstynyt kylä-pahanen, hiekkaan hautautunut
ja hylätty; katottomat majat ja rapistuneet tiiliseinät seistä
törröttivät kolkkoina ja lohduttomina kylmässä aamuhämärässä, näyttäen
asumattomilta ja autioilta. Mutta samassa kun Poju oli pujahtanut
esiin suojaavan kallioseinämän takaa olivat hänen tähyilevät silmänsä
havainneet väijyvän, tarkkailevan hahmon, joka nopeasti oli hiipinyt
taemmaksi, ja kadonnut rappeutuneiden talojen väliin, ja hän arvasi
pitkän takaa-ajon nyt päättyneen.

Väsymys karisi hänestä, ja hän tunsi vain hurjaa, hivelevää
kiihtymystä. Siihen hukkui pelkokin, joka kalvoi häntä, kun hän
hypistellen vyöstään irroittamaansa jykevätekoista revolveria odotti,
kunnes Caryll ja muut miehet porhalsivat näkyviin. Päästäen sitten
kaikuvan luikkauksen hän viittasi heille ja lähti kiitämään kylää kohti
yhäti muutamia askelia toisten edellä.

Ja kiljuen kuin pahathenget, joina heitä pidettiin, riensivät
arabialaiset hänen jälessään, kilpaillen siitä, kuka ennättäisi
ensimmäisenä, ja sulloutuen yhteen lähestyessänsä ensimmäistä
koukertelevaa, hiekkakinosten peittämää kujaa.

Vinhasti nelistäen ja harppaillen tiellensä osuvien soraläjien ylitse
syöksyi kookas ori pitkin kapeata kujaa vähäiselle aukeamalle,
entiselle kauppatorille, ja liukui pitkän matkan seisahtuessaan,
kun Poju kiskoi sen vapisten kavahtamaan takajaloilleen räiskyvän
kuulatuiskun keskellä.

Laukaukset tulivat puolittain sortuneen, katottoman pylväistön
pimeästä sisäänkäytävästä, mutta kun aukio täyttyi Pojun seuralaisista
ja vastaukseksi jyrähti yhteislaukaus, lakkasi ampuminen heti. Ja
keikahdettuansa satulasta Poju hyökkäsi hämyiseen käytävään Caryllin ja
miesten rientäessä yhtenä mylläkkänä hänen kintereillään.

He juoksivat sokkeloisissa, kolkoissa, mutkittelevissa käytävissä,
ihmetellen, ettei kuulunut minkäänlaisia ääniä, ja odottaen väijytystä,
joka tuntui välttämättömältä, kunnes he uudelleen tuoksahtivat
päivänvaloon ja oivalsivat, mistä selittämättömältä tuntunut hiljaisuus
johtui.

Luvultansa heikompina ja haluttomina enää tukemaan yritystä, jonka
tulokset olivat olleet tyyten toisenlaiset kuin he olivat odottaneet,
olivat von Lepelin miehet ensimmäisen vähäisen puolustautumiskokeensa
jälkeen jättäneet palkkaajansa oman onnensa nojaan ja kiiruhtivat
pelastamaan oman nahkansa ja saamansa saaliin vartoamatta lopullista
suoritusta, jota, sen he arvasivat, he eivät ikinä saisi.

Kun Poju seuralaisineen syöksyi murtuneesta ovesta leveälle, lakealle
aavikolle avautuvalle kadulle, näkivät he viimeisten vastustajainsa
kapuavan satulaan ehättääkseen jo täyttä vauhtia pakenevien
tovereittensa jälkeen.

Jupisten komennuksen Poju viittasi S'ririä ja sotilasosastoa ajamaan
heitä takaa. Mutta hän itse seisoi hievahtamatta paikallaan, kujan
toisesta päästä kuuluvasta laukausten räiskeestä välittämättä ja
huomaamatta edes Caryllin läheisyyttä, värähtämättä tuijottaen
erään talon ovetonta sisäänkäytävää, jonka vieressä hyppi seinään
kiinnitettyyn renkaaseen sidottu hevonen, korskuen hikisenä
hermostumisesta ja kauhusta.

Päästäen sitten yhteen purtujen hampaittensa välistä pitkän sihauksen
hän alkoi liikkua melkein huomaamattomasti, hiipien hitaasti ja
kuulumattomasti kapeata ovea kohti, josta von Lepel revolveri kädessä,
vyötäisiänsä myöten alastomana ja paljasjalkaisena, likaiset kasvot
revittyinä ja verisinä tuijotti häneen kasvoillansa hillitöntä
epätoivoa verhoava röyhkeän halveksimisen ilme.

Sitten alkaneen hiljaisuuden aikana kaikkien pidättäessä henkeänsä
kajahti pilkallinen nauru, ja saksalainen urkkija kallistui eteenpäin.
Virnistäen hän ampui polvensa varasta. Kuula suhahti sentimertin
murto-osan päästä Pojun pään sivuitse, riipaisi reiän hänen _haionsa_
reunaan ja osui hänen takanansa seisovaan sotilaaseen, joka sortui
maahan, päästäen omituisen, hiljaisen, yskäisyn ja huokauksen sekaisen
äänen.

Mutta samassa, ennenkuin von Lepel ehti laukaista toistamiseen,
ponnahti Poju eteenpäin nopeasti ja joustavasti kuin hyppäävä pantteri,
sysäsi saksalaisen revolverin syrjään, ja karkasi hänen kimppuunsa.

Aavistamaton hyökkäys, jota torjumaan von Lepel ei ollut
valmistautunut, horjutti hänet tasapainosta; hän paiskautui tiiliseinää
vasten ja ponnisteli turhaan koettaessaan irroittaa kurkkuunsa
puristuneita teräksenlujia käsiä, jotka hitaasti kuristivat hänestä
hengen. Hän tunsi, että hän oli alakynnessä, että vaikka hän olikin
harjaantunut voimistelija, hänen voimansa olivat heikot verrattuina
hänen vastustajansa voimiin ja että kuolema kohtaisi hänet kauheammalla
tavalla kuin hän koskaan oli kuvitellut, ja hän kävi heikoksi ja
kylmäksi pelosta, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.

Tukehtumaisillaan ja kiemurrellen, veristävien silmiensä pullistuessa
ulos kuopistaan hän rimpuili ja taisteli henkensä edestä, johon
hän yhä takertui, tuijottaen tiukkoihin, säälimättömiin kasvoihin,
jotka kumartuivat yhä likemmäksi häntä, kunnes hän vihdoin menetti
näkönsä, hänen värisevät raajansa vavahtivat viimeisen kerran
suonenvedontapaisesti ja hänen päänsä retkahti hervottomasti eteenpäin.

Ja horjuen taaksepäin Poju hellitti ruumiin, päästäen pitkän,
puistattavan huokauksen, seisoi hetkisen paikallaan ja silmäili, ei
vainajaa, vaan omia verisiä sormiansa. Sitten häntä taaskin puistatti
kamala väristys, ja katsahtamattakaan hartaasti tarkkaileviin
arabialaisiin tai Carylliin, joka nojasi seinään ruumiillisesti
pahoinvoipana kammottavasta näystä, hän kumartui ja astui matalasta
ovesta sisälle. Häntä ei omatunto soimannut siitä, mitä hän oli
tehnyt. Se, että hän oli paljain käsin surmannut miehen, kuten kerran
hänen isänsä oli tehnyt aikaisemmin, ei sillä hetkellä merkinnyt
hänestä mitään. Hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hän löytäisi tämän
rappeutuneen talon sisäkammioista.

Hieman horjuen käydessään hän eteni puuduttavan pelon vallassa pienen,
avoimen pihan poikki, useiden katottomien huoneiden lävitse, mitään
näkemättä kompuroiden kasaantuneiden roska- ja soraläjien ylitse,
kunnes vihdoin vapisten pysähtyi raunioiden keskellä kokonaisena ja
eheänä säilyneen pienen huoneen ovelle.

Vaisto vakuutti hänelle, että hänen etsimänsä olento oli siellä, ja
hetkisen hän empi nyrkkiensä puristuessa tiukemmalle, niin että kynnet
upposivat syvälle hänen kämmeniinsä. Sitten hän hyvin hitaasti astui
kynnyksen ylitse ja tutkivasti tähyili hämärää, likaista huonetta.

Ja etäisessä sopessa oli Jasmin — ei kuolleena, kuten hän oli pelännyt,
vaan rukoillen kuolemaa äänellä, joka sittemmin kaikui Pojun korvissa
vuosikausia. Hän kyyrötti puolittain alastomana maassa, hänestä näki,
että hän oli kamppaillut epätoivoisesti, hänen hajallaan oleva tukkansa
valui hänen paljaille olkapäilleen, ja hän valitti ja vääntelehti
tuskissansa kasvot painettuina rapautunutta seinää vasten.

Ja tuskin hengittäen Poju seisoi kuin kivettyneenä, tuijottaen
murtuneeseen, säälittävään pikku olentoon, samalla kun hänen
poikamaiset piirteensä yksi toisensa jälkeen ikiajoiksi katosivat, ja
hänen kasvonsa muuttuivat tiukoiksi ja peloittaviksi.

»Jasmin!» Käheänä puristui huudahdus hänen huuliltansa kuin helvetissä
kituvan sielun valitus, ja hurjasti parahtaen tyttö hypähti pystyyn.

»_Herra_!» Hennot kädet ojennettuina kiihkeään tervehdykseen hän
syöksyi lattian poikki. Mutta hänen ehdittyänsä Pojun luokse muuttui
hänen silmiensä riemuisa ilme äkkiä pelokkaaksi, ja hän peräytyi,
peittäen kasvonsa käsillään. Tukahdutetusti nyyhkyttäen hän lankesi
Pojun jalkojen juureen ja kiemurteli hiekkaisella permannolla.

»Tapa minut, tapa minut!» uikutti hän.

Pojun silmien edessä väikkyi kummallista utua, joka sumensi hänen
katsettaan, ja hänen jyskyttävissä ohimoissansa tuntui kauhea puristus,
ikäänkuin rautavannetta olisi hitaasti kiristetty hänen aivoihinsa.

Tappaa Jasmin — ja sitten itsensä. Oliko hänellä enää muuta
mahdollisuutta! Koettaen vastustaa jäistä kylmyyttä, joka hiipi hänen
kankeihin jäseniinsä, pitäen häntä liikkumattomana, hän hapuili
kädellään revolveria, jonka hän oli pistänyt takaisin vyöhönsä.

Mutta kun hänen sormensa puristuivat jykevän aseen nupin ympärille,
hätkähti hän rajusti, ja hänen kasvojansa vääristi hirvittävä
nytkähdys. Tappaa Jasmin — menettää hänet myöskin toisessa,
tuntemattomassa maailmassa, jossa Jasminin viaton sielu olisi
korkealla, hänen synnintahraaman sielunsa yltämättömissä! Ja minkä
tähden hän aikoi Jasminin surmata?

Vain sen arvoinenko hänen rakkautensa oli? Ähkäisten niin, että hänen
sydämensä tuntui olevan halkeamaisillaan, hän sinkosi revolverin
kädestään, sieppasi työtön syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten
intohimoisen voimakkaasti.

»Jasmin, Jasmin, anna anteeksi.»

Melkein pyörtyneenä tyttö lepäsi hänen tiukassa syleilyssään, kunnes
vihdoin kosteat silmäripset, jotka olivat kuin tumma silkkireunus
pehmeällä poskella, alkoivat värähdellä hänen tulisista suudelmistaan
ja kyyneleiset silmät, joista uhkui ainoastaan rakkautta ja
luottamusta, avautuivat hitaasti ja katsoivat hänen silmiinsä.

»Mikä anteeksiantaja _minä_ olen?» jupisi tyttö nöyrästi. »Enkö ole
sinun, ja etkö sinä saa tehdä minulle mitä tahdot?»

Arkaillen sitten pieni, ruskeahipiäinen käsi pujottautui Pojun kaulaan.
»Herra, herra, jos tietäisit, kuinka sinua rakastan — kuinka olen
ikävöinyt sinun rakkauttasi! Mutta uskothan nyt vihdoinkin? Uskothan
nyt, etten kavaltanut sinua?»

Pojun kasvot painuivat hänen rinnallansa aaltoilevaan, tummaan tukkaan.
»Uskon, uskon», vastasi hän katkonaisesti. »Antakoon Allah minulle
anteeksi, kuten sinä olet antanut — Jasmin, rakkaani — Jasminini!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sheikin pojat: Romaani aavikoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.